Sukututkimuksen perustieto

Sukututkimuksen perustieto

SEPPO SAMPIO Sukututkitnuksen perust1eto Atena Kustannus Oy Jyväskylä

Uudistettu laitos Seppo Sampio 1996 ISBN 951-796-024-7 WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1996

Sisällys Lukijalle 9 I YLEISTÄ TIETOA SUKUTUTKIMUKSESTA 11 1. Mitä sukututkimus on? 13 2. Miksi sukututkimuksia tehdään? 13 3. Sukututkimuksen historiaa 14 4. Sukututkimuskirjallisuutta 15 Sukututkimuksen oppikirjat 16 Painetut sukututkimukset 16 Rippikirjat ja muut lähteet 17 5. Sukututkimuksen opetus 19 6. Sukututkimusseurat ja -yhdistykset 19 7. Sukuseurat ja -yhdistykset sekä Sukuseurojen Keskusliitto 20 8. Sukuselvitysten laatijoita 21 9. Sukututkimuksen edellytykset 22 Metodi ja lähteet 23 Asiakirjojen kieli 23 Vanhat käsialat 24 10. Tu tkimuspaikat 25 Kirkkoherranvirastot 25 Kansallisarkisto 25 Maakunta-arkistot ja niiden toimialueet 26 Kirjastot 27 II SUKUTUTKIMUSTYÖN ALOITTAMINEN 29 1. Kenestä ja millä tiedoilla tutkimustyö käynnistetään 31 2. Sukulaisten ja perhetuttujen haastattelut 32 3. Kodissa ja/tai kotitilalla olevat asiakirjat ja hautakivet 33 4. Tiedustelut kirkkoherranvirastoille 33

5. Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto Mikkelin maakunta-arkistossa 36 6. Väestörekisterit 37 III IV KIRKONARKISTOLÄHTEET, MIKROFILMIT SEKÄ NIIDEN ARKISTOINTIPAIKAT 39 1. Rippi- eli pääkirjat 41 Rippikirjojen mikrofilmit 44 2. Lastenkirjat 45 Lastenkirjojen mikrofilmit 47 3. Historiakirjat 48 Historiakirjojen jäljennökset 53 Historiakirjojen mikrofilmit 54 4. Muuttoasiakirjat 54 Muuttokirjat eli muuttotodistukset 54 Muuttaneiden luettelot 55 Muut muuttomerkintöjä sisältävät kirkonarkistolähteet 56 Muuttoasiakirjojen mikrofilmit 57 5. Muita kirkonarkistolähteitä 57 Tilikirjat 57 Kirkolliset pöytäkirjat 57 Rippilasten luettelot 58 Perukirjat 58 6. Mikrokortit ja niiden arkistointipaikat 59 ORTODOKSISISTA SEURAKUNNISTA JA NIIDEN ARKISTOLÄHTEISTÄ 61 1. Ortodoksisten seurakuntien maantieteellinen sijainti 63 2. Ortodoksisten seurakuntien väestörekisteriasiakirjojen pidon aloittaminen 63 3. Ripillä käyneiden luettelot ja rippikirjat eli pääkirjat 64 4. Historiakirjat eli metrikat 65

5. Muut lähteet 66 6. Nimistä ja ajanlasku 66 V VI SUOMALAISTEN ETU-, PATRONYYMI- JA SUKUNIMISTÄ 67 1. Etunimet 69 2. Patronyyminimet eli isännimet ja matronyyminimet eli äidinnimet 69 3. Sukunimet 70 A. Aatelisnimet 71 B. Säätyläisnimet 71 C. Porvaris- ja käsityöläisnimet 72 D. Talonpoikaisnimet 73 E. Sotilasnimet 76 SUOMEN HISTORIAA SUKUTUTKIJAN NÄKÖKULMASTA 79 1. Suomen itärajan kehityksestä 81 2. Lähteiden säilyminen 81 3. Menneiden vuosisatojen muuttoliikkeet 84 VII VARSINAISEN ARKISTOTUTKIMUSTYÖN KULKU 85 1. Siirtyminen mikrofilmien tutkimiseen 87 2. Syntymämerkinnästä rippikirjoihin 89 VIII TUTKIMUSTULOSTEN GRAAFINEN JA KIRJALLINEN ESITTÄMINEN 91 1. Tutkimustulosten graafinen esittäminen 93 2. Tutkimustulosten saattaminen kirjalliseen asuun 96 IX MUISTA SUKUTUTKIMUSLÄHTEISTÄ 99 1. Voudintilit 101 2. Läänintilit 101 3. Suomen asutuksen yleisluettelo 102

4. Oikeuslaitoksen arkistot 104 Hovioikeudet 104 Alioikeudet 105 Muita oikeuksia 107 5. Sotilasasiakirjat 107 1500- ja 1600-luvun sotilaslähteet 107 Ruotujakoinen sotalaitos 1690-1809 107 Autonomian ajan sotilasasiakirjat 108 6. Liitemateriaalia tutkimuksiin 109 Maanmittauslaitos 1 09 Suomen Talousseuran arkisto 109 Vakuutuslaitosten arkistot 110 X ATK JA SUKUTUTKIMUS 111 1. Yleistä 113 2. Sukututkimusohjelmat 113 3. Karjala-tietokanta 114 LIITIEET 117 1. Raha-ja mittajärjestelmät Ruotsin vallan aikana 119 Rahajärjestelmät 119 Mittajärjestelmät 119 2. Vanhat käsialat 121 3. Tu tkimuslähteissä esiintyviä termejä ja lyhenteitä 127 4. Entisiä pitäjännimiä sekä kuntien ruotsinkieliset nimet ja niiden suomalaiset vastineet 135

Lukijalle Aika kulkee kulkuaan ja tämä on nähtävissä myös sukututkimuksessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tietokoneet ovat tulleet tällekin alalle. Siksi oli tarpeen tehdä uusi versio vuonna 1986 ilmestyneestä Sukututkimuksen perustieto -kirjasta. Tämä kirja käsittelee myös sukututkimuslähteiden mikrofilmauksessa tapahtuneita uudistuksia. Sukututkimuksen peruslähteistö ei toki ole muuttunut, joskin nykyäänkin saatetaan löytää uutta, aiemmin tuntematonta aineistoa. Parhaimmat kiitokseni haluan esittää Mikkelin maakunta-arkiston johtajalle Raimo Viikille, jolta olen saanut aina tarpeellisia tietoja lähes 30 vuotta kestäneen tutkijanurani aikana. Kiitokset myös korpilahtelaiselle historian- ja sukututkimuksen harrastajalle Mikko Strangille, joka merkittävästi auttoi tietokoneisiin liittyvissä asioissa. Säynätsalossa, huhtikuussa 1996 Seppo Sampio 9

I YLEISTÄ TIETOA SUKUTUTKIMUKSESTA

1. Mitä sukututkimus on? Sukututkimuksesta on 1970-luvun alusta lähtien tullut yhä useamman suomalaisen vapaa-ajan harrastus tai eläkevuosien kiintoisa, tosin melkoisesti aikaa vievä niin kesä kuin talvipäivienkin viettotapa. Sukututkimuksen harrastajia on maassamme toki ollut kauan ennen 1960- ja 1970-lukujen taitteen voimakkaan nousukauden aikoja, mutta harrastajajoukko on kasvanut monikymmenkertaiseksi samalla kun suomenkielisten sukututkijoiden osuus perinteisiin ruotsinkielisiin alan harrastajiin verrattuna on lisääntynyt tuntuvasti. Myös 1990-luvulla sukututkimuksen harrastus on ilahduttavasti kasvanut. Sukututkimus on nykyään kaikkien harrastus, eikä enää pääasiassa vain ylempien sosiaaliluokkien ja ruotsinkielisten kiinnostuksen kohde kuten muutama vuosikymmen aikaisemmin, jolloin tyypillinen sukututkimuksen harrastaja oli eläkkeelle jäänyt virka- tai liikemies. Sukututkimuksen tieteellisyyden ei tarvitse häiritä vasta-alkajaakaan, varsinkin kun kaikki maamme tämän hetken tunnetuimmat sukututkijat ovat viime kädessä itseoppineita. Sukututkimus eli genealogia on historiatieteen erikoishaara, joka tutkii ihmisten polveutumis- ja sukulaisuussuhteita sekä siihen liittyvänä henkilöhistoriana heidän elämänvaiheitaan syntymästä kuolemaan. 2. Miksi sukututkimuksia tehdään? Valtaosa maamme sukututkimuksen harrastajista tutkii sukunsa menneisyyttä sen vuoksi, että esivanhempien elämänvaiheiden selvittäminen kiinnostaa heitä. Tutkimuksilla saadaan selville ihmisten ammatit, asuinpaikat, avioliitot, perheiden koko, muutot pitäjien sisällä ja pitäjästä (kaupungista) toiseen, kuo- 13

Iiniät ja -syyt jne. Esivanhempien elämänvaiheisiin kohdistuva kiinnostus on taustana myös Maatalouskeskusten Liiton myöntämissä sukutilakunniakirjoissa. Niitä on myönnetty 1930-luvulta lähtien tiloille, jotka ovat olleet vähintään 200 vuotta saman suvun hallinnassa. Kunniakirjat, jotka yleensä luovutetaan saajalle eli tutkimuksen teettäjälle maatalousnäyttelyiden yhteydessä, ovat yhdistettyjä suku- ja tilatutkimuksia. Sukututkimusta käytetään muiden tieteiden aputieteenä. Eräs näistä on lääketiede, joka esim. tutkiessaan harvinaisia, perinnöllisiksi oletettuja tauteja voi käyttää hyväkseen tietoja menneiden sukupolvien ihmisten kuolinsyistä. Näitä tietoja on Suomessa saatu 1700-luvun puolivälistä alkaen. Sukututkimusta tarvitaan erilaisten oikeustoimien yhteydessä. Tyypillisin oikeustoimi, jossa sukuselvityksiä tarvitaan, on perunkirjoitus ja perinnönjako. Tämän päivän perintökaari tosin rajoittaa edunsaajien määrän suppeammaksi kuin aiemmat lait. Erilaisissa menneisyyteen pohjaavissa maariitajutuissa tarvitaan monesti avuksi myös sukuselvityksiä. Sukuselvitystyön syynä saattaa olla myös uskonnollinen vakaumus ja näkemys. USA:ssa 1800-luvun alkupuoliskolla syntynyt ja Suomeen 1940-luvun lopulla tullut Mormonikirkko on tehnyt maailmanlaajuisesti merkittävää sukututkimuslähteiden jäljennystyötä ensisijaisesti mikrofilmaamalla. Kirkkokunta tallentaa ja selvittää tutkimuslähteitä, jotta seurakunnan jäsenet voivat liittää esivanhempansa kirkkokuntaan lisäten samalla omaa dogmista ansioituneisuuttaan. 3. Sukututkimuksen historiaa Tarkasteltaessa sukututkimuksen historiaa maailmanlaajuisena kokonaisuutena voidaan tehdä ajallinen kahtiajako. Vanha ajanjakso kattaa ajan, jolta on olemassa ainoastaan suullista tai myöhemmin muistiin kirjoitettua perimätietoa. Tämän aikajak- 14

son perimätiedot koskevat lähes yksinomaan hallitsijoita ja heidän sukutaustojaan. Hyvin yleinen käsitys melkein kaikissa kulttuuriyhteisöissä on ollut, että hallitsija polveutuu jostakin jumalolennosta nousten näin suvereenisti hallitsemaosa yhteisön yläpuolelle. Näitä muistiinkirjoitettuja perimätietoja löytyy vanhoista kirjallisista lähteistä, monesti kronikkamuotoon merkittyinä. Nuori ajanjakso kattaa nykyaikaan ulottuvan kauden, jolta on säilynyt yhtenäiset, verotukseen tai kirkollisiin väestöluetteloihin pohjautuvat asiakirjasarjat. Espanjan sukututkimuslähteiden vanhimmat asiakirjat alkavat 1300-luvun lopulta. Englannin ja muun Länsi-Euroopan vanhimmat seurakunnalliset lähteet ovat 1500-luvun alusta, joskin historiakirjojen pito tuli pakolliseksi vasta 1800-luvun alkupuolella. USA:ssa väestönlaskenta aloitettiin osittain 1700-luvun lopulla. Useimpien maiden tutkimuslähteistä on näin ollen kovin suppea verrattaessa sitä esimerkiksi Ruotsi-Suomen sukututkimuslähteistöön. Aasian ja Afrikan tutkimuslähteet ovat huomattavasti myöhäsyntyisempiä kuin Euroopan lähteet. Varsinaisen tieteen tasolle sukututkimuksen nosti saksalainen professori J. C. Gatterer. Hän julkaisi vuonna 1788 teoksen Abriss der Genealogie. Tieteellisen sukututkimuksen lähtökohta ei suinkaan ollut humaani kiinnostus menneisiin sukupolviin, vaan ensisijaisesti yläluokan maanomistussuhteisiin liittyneet erimielisyydet. Suomessa Turun piispa Johannes Terserus (1605-78) tutki Pohjanmaan pappissukuja ja loi pohjan mm. myöhemmin ilmestyneelle Genealogia Sursillianalle (1850). Ensimmäiset painetut sukututkimukset ilmestyivät Suomessa 1800-luvulla. 4. Sukututkimuskirjallisuutta Sukututkimuskirjallisuus on yleensä jaettu sukututkimuksen oppikirjoihin, painettuihin sukututkimuksiin sekä selväsanais- 15

tettuihin ja suomennettuihin tutkimuslähteisiin, joita ensisijaisesti ovat kirkonarkistojen vanhimmat rippikirjat. Sukututkimuksen oppikirjat Suomessa ensimmäinen alan oppikirja kirjoitettiin - tosin ruotsiksi - vuonna 1947. Teos oli Alf Brennerin Släktforskning. Teos suomennettiin vuonna 1956. Muita oppikirjoja: Seppo Sampio (1975): Sukututkimuksen opas (ensimmäinen suomeksi kirjoitettu oppikirja). Seppo Sampio (1981): Opi tutkimaan sukusi. Sirkka Karskela (1983): Sukututkijan tietokirja. Seppo Sampio (1986): Sukututkimuksen perustieto. Hyppönen & Luttinen (1988): Sukututkimuksen käsikirja. Marja-Liisa Putkonen, toim. (1991 ): Selvitä sukusi. Kansallisarkiston (entinen valtionarkisto) julkaisusarjan teos Vanhat käsialat ja asiakirjat (1977) on suureksi avuksi ennen 1800-lukua kirjoitettujen tekstien tulkinnassa. Toivo Pietikäisen Sukututkijan aapinen on ensisijaisesti apusanasto, mutta se sisältää myös vanhojen tekstien lukumalleja. Sukuseurojen Keskusliitto on julkaissut Anneli Mäkelän Vanhat käsialat -lue ja tulkitse 1500-, 1600- ja 1700-luku (1987-96). Lisäksi liitto on julkaissut Anneli Mäkelän ja Ilkka Alitalon (1987) toimittaman Sukututkimussanaston. Painetut sukututkimukset Tänä päivänä sukututkimusharrastuksen aloittajan tärkein painettu lähde on Leif Metherin toimittama ja Suomen Sukututkimusseuran kustantama Sukuhakemista (1993). Teos on laajennettu ja ajanmukaistettu versio Gunnar Sivenin 1943 kirjoittamasta Suomalaisesta sukuhakemistosta. Teoksessa on lueteltu aakkosjärjestyksessä kaikki ne suvut, joista on painettua tietoa vähintään kolmen sukupolven ajalta. Hakemistossa mainitaan luonnollisesti myös julkaisut, joista tiedot on saatavissa. Näistä 16

julkaisuista huomattava osa on eri sukujen sukukirjoja, joista ei enää erikseen tässä kirjassa mainita. Yksittäisistä teoksista on syytä mainita Eero Kojosen toimittama Sursillin suku (1976) ja ns. Aksel Bergholmin sukukirja (julkaistu viime vuosisadan vaihteessa), joka viralliselta nimeltään on Suomen aatelittomia sukuja. Aatelissuvuista ovat tutkimuksia julkaisseet ainakin Jyllu Ramsay, Tor Carpellan ja Yrjö Blomstedt. Suomen Sukututkimusseuran vuodesta 1930 julkaisema Genos-lehti on tutkijalle myös antoisa lähde. Eri ammattialojen matrikkeleita on Suomessa julkaistu runsaasti, joskin vain suppeahko osa käsittelee ennen 1900-lukua eläneitä henkilöitä. Ammattimatrikkeleista pappissääty on tarkimmin tutkittu ja pappismatrikkeleita ovat tehneet ainakin Akiander, Colliander, Matinolli ja Strandberg. Esimerkkinä mainittakoon myös Gunnar Johanssonin Suomen piirilääkärit 1749-1927 (SSS:n julkaisuja VI, 1988). Ruotujakoisen sotalaitoksen ajalta (n. 1690-1809) on syytä mainita Kaarlo Wirilanderin toimittama (1953) Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810 sekä Heikki Vuorimiehen Jyväskylän seudun ruotusotamiehet vuodesta 1710 Ruotsin valtakauden loppuun (1989) ja Laukaan ruotusotamiehet vuodesta 1710 Ruotsin valtakauden loppuun (1990). Myös eri oppilaitosten matrikkelit ovat tutkijalle usein hyödyksi ja niitä on olemassa Turun yliopiston matrikkelista yliopiston perustamisvuodesta 1640 alkaen. Kaupunkien ja pitäjien historiat ovat satoja julkaisuja käsittävänä kokonaisuutena arvokas tietolähdesarja sukututkijalle. Kyseisten julkaisujen tutkimuksellista arvoa lisäävät henkilöhakemistot ja isäntäluettelot. Rippikirjat ja muut lähteet Näitä lähteitä ovat selväsanaistetut ja/tai suomennetut, painetut tai monistetut ev.lut. seurakuntien rippikirjat sekä ortodoksisen kirkon rippikirjojen suomennokset ainoastaan seurakuntien ni- 17

met mainiten. Nämä kirjat löytyvät ensisijaisesti yleisarkistolaitoksista. Todettakoon, että joitakin selkosanaistuksia on myös työn alla (mm. Hankasalmi). Vanhin ja maantieteellisesti kattavin painettu selväsanaistettu lähde on vuonna 1571 kannettu Hopeavero. Sukututkimusharrastustaan aloitteleva henkilö ei kuitenkaan yleensä muutamaan vuoteen tarvitse 1500-luvun lähteistöä. Ev. lut. seurakunnat: Jyväskylän msrk. Keuruu Kokkola Kuru Lapua Laukaa Närpiö Paltamo Rautalampi Ruovesi Sotkamo Tyrnävä Tyrvää Virrat Ähtäri Ortodoksiset seurakunnat: Impilahti Kitelä Pitkäranta 18

5. Sukututkimuksen opetus Maamme sukututkimuksen opetuksesta ovat ensisijaisesti huolehtineet 1970-luvun alusta alkaen kansalais- ja työväenopistot, joita varten Suomen Sukututkimusseura on laatinut 50-tuntisen opetusohjelmasuosituksen yhden lukuvuoden kursseja varten. Sukututkimuksen opetus on joillakin paikkakunnilla, esim. Jyväskylässä, jakautunut kolmenkin eri tason lukuvuoden mittaisiin kursseihin (perus- ja jatkokurssi sekä vanhojen käsialojen lukukurssi). Muualla saatetaan järjestää yhden lukukauden mittainen 20-40 tuntia käsittävä kurssi, tai aluksi ainoastaan parin viikonlopun mittainen sukututkimuksen rautaisannos. Olipa sukututkimuksen opetusohjelma lyhyt tai pitkä, kannattaa harrastuksesta kiinnostuneen tiedustella kursseja kotiseudultaan, sillä vaikka yrittämisen ja erehtymisen tie onkin maineikas opettaja, niin se saattaa olla yllättävän mutkainen. Sukututkimuksen opiskelu on mahdollista myös kesäisin. Kursseja on ollut kesäyliopistoissa ja kansanopistot ovat järjestäneet viikon mittaisia, 30-40 tuntisia päiväkursseja. Viimeksi mainittuja on pidetty mm. Alkio-opistolla Korpilahdella, Peräpohjolan opistolla Torniossa ja Viittakiven opistolla Hauholla. 6. Sukututkimusseurat ja -yhdistykset Sukututkimusseurat ja -yhdistykset ovat aatteellisia yhdistyksiä, joiden jäsenistö koostuu alan harrastajista. Yhdistykset pyrkivät edistämään sukututkimusharrastusta omalla toimialueellaan järjestämällä pääosin esitelmätilaisuuksia. Toisinaan sukututkimusta edistetään myös julkaisutoiminnalla. Suomen vanhin ja arvovaltaisin alan edustaja on Suomen Sukututkimus- 19

seura, joka perustettiin vuonna 1917. Seuraan kuuluu jäseniä kaikkialta Suomesta. Suomen Sukututkimusseuran (SSS) julkaisutoiminta on ollut mittavaa: SSS:n julkaisusarja, SSS:n vuosikirja, Genos-lehti, jne. Vaikka SSS on tasavertainen paikallisiin yhdistyksiin nähden, se antaa tarvittaessa neuvoja muille seuroille ja yhdistyksille. Vuonna 1979 perustettiin asiamiehen toimi, jota on hoitanut vuodesta 1987 lähtien Pertti Vuorinen (09-179189). Paikallisia sukututkimusseuroja ja -yhdistyksiä on Suomessa n. 60. Näistä vanhimmat ovat aloittaneet toimintansa 1970-luvulla. Paikallisen yhdistyksen jäsen voi luonnollisesti olla jäsenenä myös Suomen Sukututkimusseurassa. Vuonna 1985 perustettiin Sukutietotekniikka ry. Tämän aatteellisen yhdistyksen ensisijaisena ajatuksena on kehittää tietokoneiden käyttöä sukututkimuksessa. Yhdistys käynnisti vuonna 1995 erittäin mittavan HisKi-projektin, jossa tallennetaan tietokoneelle kaikki SSS:n historiajäljennösten tiedot eli siis kaikkien Suomen ev.lut. seurakunnissa syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden luettelot alkamisajankohdastaan noin vuoteen 1850 saakka. Tiedot tallennetaan jatkossakin tutkijoiden käyttöön. 7. Sukuseurat ja -yhdistykset sekä Sukuseurojen Keskusliitto Sukuseurat ja -yhdistykset ovat samaan sukuun kuuluvien henkilöiden muodostamia yhteisöjä. Näitä yhteisöjä on Suomessa perustettu jo 1900-luvun alusta lähten. Varsinainen kulta-aika alkoi kuitenkin vasta 1970-luvulla. Rekisteröityjä sukuseuroja ja -yhdistyksiä on Suomessa nykyisin 500, joista vajaa sata kuuluu Sukuseurojen Keskusliittoon. Sukuyhteisöjen toimintamuotoja ovat yhtäältä sukukokous- 20

ten ja -juhlien järjestämiset ja toisaalta sukuselvitystyön tekeminen. Tutkimustyön nuorempi osa hoidetaan yleensä yhteisön omin voimin, mutta 1500-1700-lukujen selvitystyössä käännytään usein ammattilaisten puoleen. Monissa seuroissa ja yhdistyksissä on henkilöitä, jotka ovat uurastaneet tutkimus- ja julkaisutyön parissa vuosikausia hyvin ansiokkasti. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon riihimäkeläinen opettaja Jaakko Hirvonen, joka on tehnyt hyvin mittavan selvitystyön Suur-Laukaan alueelta. Julkaisutyöllä tarkoitetaan tässä yhteydessä myös monien yhteisöjen toimittamia lehtiä ja ennen kaikkea sukukirjoja, joita monet sukuseurat ja yhdistykset ovat julkaisseet tekemiensä sukuselvitysten pohjalta. Sukuseurojen Keskusliiton perusti vuonna 1979 Ilmari Vartiainen nimellä Sukuyhteisöjen Tuki ry. Nimi muutettiin vuonna 1990. Keskusliitolla on yhteystiedot Suomessa toimivista sukuyhteisöistä. Se antaa neuvoja sukuseuran perustamiseen ja muuhun seuratoimintaan liittyvissä asioissa. Se on myös järjestänyt koulutustoimintaa. Keskusliitto on julkaissut Sukuviestilehteä vuodesta 1978 lähtien. Nykyinen päätoimittaja on Pekka Mustonen ja toimitussihteeri Heikki Manninen. Liitto on julkaissut myös kirjoja: Matti J. Kankaanpää (1995): Oman talon historia ja Heikki Manninen, toim. (1992): Tunne sukusi. Keskusliiton toimisto on Helsingissä osoitteessa Työmiehenkatu 2. Toimistonhoitajana on Vappu Vironen (09-694 9320). 8. Sukuselvitysten laatijoita Suomessa on 1970-luvulta lähtien toiminut kymmenkunta sukututkimustoimistoa, jotka tekevät tutkimustyötä korvausta vastaan. Näiden toimistojen puoleen voi tutkimuksista kiinnostunut käääntyä. Myös alan harrastajan, joka joutuu ylitsepääsemättömältä näyttävän tutkimusongelman eteen, kannattaa kysyä neuvoa alan ammattilaisilta. 21

Vanhin alan yritys Suomessa on jyväskyläläinen Suomen Sukututkimustoimisto Oy, joka on perustettu vuonna 1973. Y ritystä on hoitanut koko sen toiminnan ajan Seppo Sampio (014-3 7 4 2930). Kuopiossa on toiminut vuodesta 1979 lähtien T:mi Sukututkimustoimisto Juuret (Toivo Pietikäinen). Virroilla on ollut vuodesta 1980 T:mi Toiset Aijat (Matti J. Kankaanpää). Aivan viime vuosina on perustettu joitakin uusia yrityksiä, mm. vuonna 1993 Turussa aloitti toimintansa Sukututkimustoimisto Radix. 9. Sukututkimuksen edellytykset Jokaisen harrastuksen käynnistävä voima on kiinnostus asiaa kohtaan ja tämä pätee myös sukututkimuksessa. Mitä muuta sitten edellytetään henkilöltä, joka aikoo omatoimisesti selviytyä tutkimuksissaan, jotka koskevat 1600-luvun jälkipuoliskoa tai 1900-luvun alussa syntyneitä esivanhempia? Historian pääkohdat Sukututkimuksen harrastajalle on hyödyllistä tuntea Suomen historian pääkohdat. Yhtäältä historian tuntemus auttaa esimerkiksi toteamaan, onko ruotusotilaana elämäntyönsä tehnyt esiisä osallistunut "pikkuvihan" taisteluihin vai onko hän ollut sotimassa Pommerissa, toisaalta maamme menneisyyden tuntemus helpottaa monasti ongelmallisten tutkimustilanteiden ratkaisua. Historian tärkeimmistä kohdista sukututkijan näkökulmasta enemmän sivulta 79 alkaen. Tutkimustyössä törmätään usein merkintöihin ihmiselämän kulun notkopaikoista. Asiakirjat kertovat ihmisten hyvistä teoista erittäin niukasti, mutta sitävastoin erilaiset rikkeet ja rikokset on tallennettu hyvin tarkoin kirjojen sivuille. Onkin syytä korostaa, ettei sellaista "sukua" olekaan, jonka mainemerkinnät olisivat täysin moitteettomia. Tutkijan ei siis ole syy- 22

tä vaipua synkkyyteen, vaikka tutkimuslähteet kertoisivatkin isoisän isoisän joutuneen jalkapuuhun tapeltuaan juovuksissa naapurin lampuodin kanssa kirkonmäellä ennen jumalanpalveluksen alkamista. Syy välienselvittelyyn ei suinkaan ole tämänpäivän tutkijan, ja toisaalta tällaiset episodit antavat oman lisävärinsä sukuselvityksiin. Metodi ja lähteet Tutkimustyön aloittajan olisi syytä syventyä siihen, kuinka sukuselvityksen tekeminen metodisesti (menetelmällisesti) aloitetaan ja kuinka se etenee. Selvitystyön aloittaminen ja eteneminen esitellään tässä kirjassa tuonnempana yksityiskohtaisesti esimerkin avulla. Sukututkimustyön aloittajan täytyy selvittää itselleen, mistä lähteistä hän saa tietoja selvitystyöhönsä. Voidaanko haastattelutiedolla aloittaa tutkimus vai onko aluksi käännyttävä kirkkoherranviraston puoleen? Yleensä jo melko alkuvaiheessa on ryhdyttävä tutustumaan mikrofilmeihin ja niiden käyttöön. Tutkijan täytyy siis tuntea tutkimuslähteistö, jonka selvittämiseen huomattava osa tämän julkaisun sivumäärästä on käytetty. Vähintäänkin yhtä tärkeää kuin tutkimuslähteiden tuntemus, on tietää, mihin nämä lähteet tai niiden mikrofilmit on sijoitettu. Asiakirjojen kieli Vaikka tutkimustyö edellyttääkin jonkin verran ruotsin kielen taitoa tutkimusten siirtyessä 1860-lukua vanhempaan aikaan, ei sellaisen henkilön, joka ei koskaan ole lukenut ruotsia, tarvitse lannistua. Sukuselvitystyön ensisijaiset ja tärkeimmät tutkimuslähteet ovat näet kirkonarkistojen eri lähdesarjat, joiden avulla tutkimuksissa saatetaan parhaimmillaan päästä 1600-luvun alkupuolella syntyneisiin esivanhempiin ja useimmiten 1700-luvun alkuvuosikymmeninä syntyneisiin sukulaisiin. Näissä lähteissä esiintyvät toistuvasti samat tärkeimmät ruotsinkieliset perustermit ja niiden lyhenteet. Nämä sanat ilmaisevat mm. sukulaisuussuhteita (äiti, tytär, vävy jne.) tai ammatteja (talollinen, 23

torppari, suutari, sotilas jne.) ja näiden yleisempien sanojen yhteismäärä on vain noin 50-60. Sen, joka haluaa selviytyä kirkonarkistolähteiden tutkimuksista, on siis omaksuttava runsaat puolensataa ruotsin kielen sanaa ja tähän pystyy jokainen halutessaan. Tavallisimmat kirkonarkistolähteissä esiintyvät sanat ovat tamän kirjan lopussa, tekstiosan jälkeen. Suomen kielestä tuli maassamme virallinen asiakirjakieli Snellmanin kieliasetuksen myötä. Kieliasetus annettiin vuonna 1863 ja sen mukaan suomen kielestä tuli 20 vuoden kuluessa virallinen asiakirjakieli, eli suomenkielisillä alueilla kirkonarkistolähteet muuttuivat suomenkielisiksi monissa seurakunnissa jo 1860-luvulla, mutta viimeistään 1880-luvun alussa. Vanhat käsialat Sukuselvitystyön tutkimuslähteiden teksti on suhteellisen helppoa luettavaa 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta lähtien. Vuosisadan vaihteessa (n. 1780-1815) kirjoitustyyli Suomessa muuttui ns. saksalaistyylistä latinalaiseen kirjoitustyyliin, jota nykyisin kirjoittamamme teksti edustaa. Sulkakynällä, jota vielä 1700-luvulla käytettiin, kirjoitettu saksalaistyylinen teksti saattaa näyttää ensi silmäyksellä lukukelvottomalta, mutta sitä kyllä oppii lukemaan. Vanhojen tekstien lukemisen tulkitsemiseen ei ole mitään oikotietä. Paras opettaja on omatoiminen lukeminen. Vanhojen käsialojen lukukursseja on maassamme järjestetty samalla tavoin kuin sukututkimuskurssejakin. Vanhojen tekstien lukemisen opaskirjoista on suositeltavin kansallisarkiston julkaisuihin kuuluva Vanhat käsialat ja asiakirjat (1977). Saksalaistyylisen tekstin omaksumista helpottaa perehtyminen ns. saksalaiseen kaunokirjoitukseen - kirjainmallit löytyvät ainakin vanhoista saksan kielen oppikirjoista. Mainittuja asiakokonaisuuksia ei kukaan voi hallita täydellisesti, mutta se ei toki ole tarpeenkaan, ja toisaalta harrastuksen parissa oppii jatkuvasti lisää. Varsinaisten opiskeltavien asioiden lisäksi sukututkijalta edellytetään johdonmukaista ajattelu- 24

ja päättelykykyä, pitkäjännitteisyyttä ja tarkkuutta. Vaikka edellä onkin esitetty melkoinen luettelo asioista, joita sukututkijalta edellytetään, on kuitenkin syytä muistaa, ettei harrastuksesta kannata ottaa turhia paineita, vaan sen on oltava ajanviete ja mielenvirkistys. 10. Tutkimuspaikat Sukututkimuksen harrastajan tärkeimmät tutkimuspaikat ovat kirkkoherranvirastot, yleisarkistot ja kirjastot. Ennen tutkimuspaikkojen tarkempaa tarkastelua muutama sana siitä, mitä arkistolla tarkoitetaan. Arkisto voi olla jonkin yhteisön toiminnan myötä syntynyt asiakirjakokonaisuus. Esim. Jämsän seurakunnan olemassaolon aikana syntynyt asiakirjakokonaisuus muodostaa Jämsän kirkonarkiston, jonka vanhempi osa on talletettu Jyväskylän maakunta-arkistoon nuoremman osan ollessa Jämsän kirkkoherranvirastossa. Arkistolla ymmärretään myös asiakirjojen säilytyspaikkaa, esim. kirkkoherranvirastossa olevaa erillistä arkistohuonetta. Arkisto voi myös tarkoittaa laitosta, joka säilyttää asiakirjoja. Tällainen on esim. Mikkelin maakunta-arkisto. Kirkkoherranvirastot Kirkkoherranvirastoilla on arkistossaan oman seurakuntansa kirkonarkistolähteet vähintään noin vuodesta 1860 eteenpäin. Useimmat seurakunnat ovat tallettaneet kirkonarkistonsa vanhimman osan yleisarkistoon eli yleensä siihen maakunta-arkistoon, jonka toimialueella ne sijaitsevat. (Lakimuunnos 1.1.1993 ). Kansallisarkisto Arkistolaitos kuuluu opetusministeriön alaisuuteen, jonka keskusvirasto on Helsingissä sijaitseva kansallisarkisto (KA). Tämän alaisuuteen puolestaan kuuluvat eri puolilla maata sijaitsevat maakunta-arkistot. Kansallisarkiston synty liittyy Suomen halli- 25

tuskonseljin eli Suomen senaatin perustamiseen vuonna 1809. Senaatin arkistosta tuli Suomen suuriruhtinaskunnan keskusarkisto eli "Suomen yleinen arkisto", johon perustettiin arkistonhoitajan virka vuonna 1816. Arkisto avattiin tutkijoillevuonna 1859, ja vuonna 1869 senaatin arkistosta tuli valtionarkisto. Valtionarkiston nimi muutettiin 1994 kansallisarkistoksi. Tässä julkaisussa käytetään kansallisarkistosta lyhennettä KA. Arkiston osoite Helsingissä on Rauhankatu 17. Se on avoinna tutkijoille valtion virka-aikana sekä lisäksi iltaisin ja talvella lauantaisin. KA:ssa säilytetään mm. maatamme koskevat tilikirjasarjat, jotka ovat tärkeitä sukututkimuslähteitä niiden alkamisajankohdasta 1530-luvulta lähtien. Arkistossa ovat myös mm. laajat kirkonarkistoista kuvatut mikrofilmisarjat. Arkistomateriaaliin voi tutustua tarkemmin KA:n oppaasta, jonka voi tilata Valtion painatuskeskuksesta (Edita), Helsingistä. Maakunta-arkistot ja niiden toimialueet Kaikki maakunta-arkistot ovat tutkijoille avoinna valtion virkaaikana ja useissa on lisäksi järjestetty iltapäivystys. Maakunta-arkistoissa on mm. pääpiirteissään niiden toimialueen seurakuntien arkistojen vanhin osa aina noin vuoteen 1850-60. On tosin muistettava, että kaikki seurakunnat eivät ole tallentaneet vanhimpia asiakirjojaan maakunta-arkistoon. Lisäksi, uuden 1993 voimaan astuneen kirkollisia väestöasiakirjoja koskevan lain mukaan, seurakunnat voivat siirtää maakunta-arkistoihin sata vuotta vanhemmat asiakirjansa. Tarkempia tietoja maakunta-arkistoista saa maakunta-arkistojen oppaasta tai suoraan maakunta-arkistosta. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA), perustettu v. 1927. Hämeen ja Uudenmaan läänit (pääkaupunkiseudun osalta maakunta-arkistona on kansallisarkisto). Arvi Karistonkatu 2 A, Hämeenlinna. Joensuun maakunta-arkisto GoMA), perustettu v. 1974. Pohjois-Karjalan lääni, Virastotalo, Rantakatu 35, Joensuu. 26

Jyväskylän maakunta-arkisto QyMA), perustettu v. 1967. Keski-Suomen lääni, Väinönkatu 13, Jyväskylä. Mikkelin maakunta-arkisto (MMA), perustettu v. 1934. Vuoteen 1945 asti Viipurin MA, vuoteen 1974 Savo-Karjalan MA, vuodesta 1953 Mikkelissä. Kymen, Mikkelin ja Kuopion läänit, Pirttiniemenkatu 8 A, Mikkeli. Oulun maakunta-arkisto (OMA), perustettu v. 1932. Oulun ja Lapin läänit, Albertinkatu 26, Oulu. Turun maakunta-arkisto (TMA), perustettu v. 1932. Turun ja Porin lääni, Aninkaistenkatu 11, Turku. Vaasan maakunta-arkisto (VMA), perustettu v. 1936. Vaasan lääni, Sepänkyläntie 2, Vaasa. Ahvenanmaan maakunnan arkisto, perustettu v. 1978. Kirjastot Sukututkija työskentelee usein myös kirjastoissa. Kirjastoissa työskentelyllä ei tässä tapauksessa tarkoiteta niinkään kirjojen tutkimista vaan sitä, että niillä seuduilla, joilta on pitkähkö matka lähimpään maakunta-arkistoon tai kansallisarkistoon, on kirjastosta usein tullut sukututkijoiden kokoontumis- ja tutkimuspaikka. Nämä kirjastot ovat, usein yhteistyössä paikallisen sukututkimusseuran tai -yhdistyksen kanssa, hankkineet yhden tai useampia mikrofilmien lukulaitteita sekä lähialueen seurakuntien kirkonarkistojen mikrofilmejä ja luoneet täten mahdollisuuden sukututkimuksen harrastukseen paikkakunnalla. Melko mittavat mikrofilmikokoelmat ovat ainakin Kuopion, Lahden, Rovaniemen ja Seinäjoen kirjastoilla, jotka ovat myös maakuntakirj astoj a. 27

II SUKUTUTKIMUSTYÖN ALOITTAMINEN

1. Kenestä ja millä tiedoilla tutkimustyö käynnistetään Tyypillinen oman tutkimustyönsä aloittaja tietää isovanhempiensa nimet, mutta ei heidän tarkkoja syntymäaikojaan eikä - paikkojaan. Tutkimustyön aloittaminen, lähdettiinpä liikkelle kenestä henkilöstä tahansa, edellyttää kuitenkin kolmen seuraavan asian tietämistä: 1. Lähtö(kohta)henkilön täydellinen nimi 2. Lähtöhenkilön tarkka syntymäaika 3. Lähtöhenkilön syntymäpaikka Isoäidistä tai -isästä ei siis voida käynnistää tutkimusta pelkän nimen perusteella, mutta sangen usein alku/esiselvityksillä saadaan selville isovanhempien syntymäajat ja -paikat, jolloin heitä voidaan käyttää lähtöhenkilöinä. Useimmiten isoisän tarkkoja henkilötietoja ei kuitenkaan näytä helposti löytyvän. Tällöin siirrytään lähtöhenkiiässä (eli siinä henkilössä, josta tutkimus aloitetaan) sukupolvea nuorempaan suuntaan, toisin sanoen tutkimus aloitetaan omasta isästä tai äidistä riippuen siitä, kumpaa sukua ensiksi halutaan tutkia. Mitään estettä ei suinkaan ole useamman suvun tutkimuksen samanaikaiselle käynnistämiselle, mutta suositeltavaa olisi kuitenkin alkuvaiheessa pitäytyä vain yhdessä lähtöhenkiiässä ja yhdessä suvussa. Tutkijakandidaatilla ei ole syytä hämmennykseen silloinkaan, kun omien vanhempien henkilötiedot syystä tai toisesta puuttuvat - tällaisiakin tapauksia on. Näissä tilanteissa selvitystyö aloitetaan tutkijasta itsestään, hänen omasta syntymäajastaan ja -paikastaan eli asianomaisen syntymämerkinnästä. Jollakulla harrastuksen aloittajalla saattaa olla jo esim. sukulaisilta saatu tieto isoäidin isästä, jolloin tutkimus voidaan aloittaa tästä henkilöstä. Aina on kuitenkin muistettava nuo alussa mainitut kolme tietoa ja niiden oikeellisuus. 31

2. Sukulaisten ja perhetuttuj en haastattelut Iäkkäiden ja hivenen nuorempienkin sukulaisten ja perhetuttavien haastattelua ei ole syytä väheksyä. Näillä haastateltavilla on monesti tietoja tutkimuksen käynnistämiseen tarvittavista kolmesta perustiedosta, mutta tämän lisäksi heillä on usein muistissaan suvun vaiheisiin liittyviä perimätietoja sekä sellaisia menneisyyden tapahtumia, joita ei koskaan ole kirjattu asiakirjalähteisiin. Perimätietoihin liittyvänä käytännön asiana mainittakoon, että perimätiedon sisältämä asia saattaa pitää yleensä pääpiirteissään paikkansa, mutta esim. asian ajoituksessa on usein huomattavia virheitä. Niinpä perimätieto saattaa kertoa suvun muuttaneen nykyisille asuinsijoilleen isonvihan (1714-21) aikaan, mutta tutkimukset osoittavatkin muuttoajankohdaksi Suomen sodan (1808-09) vuodet. Sukututkimuksen harrastajat törmäävät silloin tällöin sellaiseen tilanteeseen, että jonkun vanhan sukulaisen haastattelua on siirretty myöhemmäksi. Eräänä päivänä on sitten tultu tilanteeseen, jolloin tämä vanha sukulainen ei enää olekaan haastateltavissa ja nuo hänellä olleet tiedot ovat saavuttamattomissa. Kannattaa siis ottaa tilanteesta vaarin aina heti tavatessaan haastateltavia henkilöitä. Haastattelut on luontevinta tallentaa nauhurille, jolloin myös haastateltavan ääni säilyy muistona tulevillekin sukulaisille. Haastatteluja tehtäessä on syytä myös tiedustella, olisiko joku sukuun kuuluva henkilö tehnyt joitakin sukuun liittyviä tutkimuksia. Haastattelujen yhteydessä kannattaa tiedustella myös vanhoja valokuvia, niissä esiintyvien henkilöiden nimiä ja valokuvien ikää. Vanhat valokuvat antavat mahdollisesti myöhemmin julkaistavalle kirjalliselle yhteenvedolle todella suuren lisäarvon. 32

3. Kodissa ja/tai kotitilalla olevat asiakirj at ja hautakivet Jokaisen kodissa tai kotitilalla on useimmiten erilaisia asiakirjoja, joista saattaa olla suoranaista tutkimuksellista hyötyä tai niistä saadaan ainakin kiintoisaa täydennysainesta tutkimuksiin. Ehkä tärkein on perheraamattu, jonka alkulehdiltä usein löytyy tietoja suvusta kaksi, kolme sukupolvea taaksepäin. Myös vanhat valokuvat on syytä kerätä. Niissä tapauksissa, joissa tutkimustyön aloittajan kotipaikka on maaseudulla, saattaa kotoa löytyä erilaisia kihlakunnanoikeuden pöytäkirjajäljennöksiä. Näistä tyypillisimpiä ovat kiinnekirjojen, lainhuudatusten ja perukirjojen jäljennökset. Yhtälailla maaseutu- kuin kaupunkilaiskodeistakin on löydettävissä myös kirjeenvaihtoa, joka ennen oli oleellinen yhteydenpitomuoto sukulaisten ja tuttavien kesken vierailukäyntien ohella. On kuitenkin syytä todeta, että aiemmin eläneiden sukupolvien kirjoitustaito ei ollut yhtäläinen ja tämän vuoksi kirjeenvaihto alkaa eri sosiaaliluokissa eri aikaan. Monissa tapauksissa myös hautakivistä löytyy tietoja päivämääristä, joista on apua tutkimusten aloitusvaiheessa. 4. Tiedustelut kirkkoherranvirastoille Kaikilla Suomen evankelisluterilaisilla seurakunnilla on omassa kirkkoherranvirastossaan kirkonarkistoasiakirjat nykypäivästä noin 100-120 vuotta taaksepäin. Myös ortodoksisilla seurakunnilla on pääsääntöisesti ainakin 1900-luvun tutkimusmateriaali omissa seurakunnissaan. Ortodoksisen kirkon tutkimusmate- 33

riaaliin ja sen arkistoimipaikkoihin palataan tuonnempana erikseen ja seuraavassa tarkastellaan ev.-lut. seurakunnille lähetettäviä tiedusteluja. Lähes jokainen sukututkimustyön aloittaja joutuu aluksi kääntymään yhden tai useamman kirkkoherranviraston puoleen. Kaikissa niissä tapauksissa, jolloin lähtö (kohta)henkilö on syntynyt sillä aikavälillä, joka on nykyhetkestä 100-120 vuotta taaksepäin, joudutaan tutkimus aioittamaan jostakin kirkkoherranvirastosta. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät ainoastaan lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto ja itsenäisyyden ajan väestörekisterit. Näihin poikkeuksiin palataan kahdessa seuraavassa kohdassa. Kirkkoherranvirastoille läheteltävien tiedustelujen tulee olla selviä ja eri kohdiltaan yksilöityjä, jolloin viraston on helppo vastata tiedusteluun ja näin ollen tietojen kysyjä saa myös mahdollisimman nopeasti haluamansa tiedot. Ääriesimerkki siitä, minkälainen tiedustelu ei missään tapauksessa saa olla, on kirje, jossa on ko. seurakunnan nimi ja tekstinä esimerkiksi: "Haluan tietoja Makkosen suvusta" ja alla tiedustelijan nimi ja osoite - tällaiseen tiedusteluun on aivan turha odottaa vastausta. Kirkkoherranvirastolie lähetettävä tiedustelukirje voi olla esimerkiksi seuraavanlainen, kun lähtökohtana on Laukaan Seurakunnassa 3.3.1893 syntynyt Kalle Matinpoika. Laukaan seurakunnan kirkkoherranvirasto Laukaa Pyydän seuraavia tietoja seurakunnassanne 3.3.1893 syntyneestä Kalle Matinpojasta. 1. Kalle Matinpojan vanhempien nimet, syntymäajat -paikat, vihkimäaika sekä kuolinajat. 2. Kalle Matinpojan sisarusten nimet ja syntymäajat. 3. Kalle Matinpojan isän vanhemmista vastaavat tiedot kuin kohdassa 1. 34

Lähettänette vastauksen ystävällisesti joko postiennakkona tai laskun oheistaen osoitteeseen: Ritva Ritvala, Kaivokatu IA, 33300 Kaivola Kunnioittaen Ritva Ritvala Tällä tiedustelukirjeellä saadaan tiedot 3.3.1893 syntyneen Kaile Matinpojan sisaroksista (alkuvaiheessa sisaroksista ei yleensä ole syytä pyytää muita tietoja kuin nimet ja syntymäajat), vanhemmista ja isän vanhemmista. Edeilytyksenä on kuitenkin se, että suku on asunut samassa seurakunnassa tämän kyseisen ajan. Siinä tapauksessa, että Kaile Matinpojan vanhemmat tai isovanhemmat olisivat muuttaneet jostain toisesta seurakunnasta tähän kyseiseen seurakuntaan, ilmoittaa kirkkoherranvirasto vastauksessaan mistä seurakunnasta ja miiloin Kailen vanhemmat tai isovanhemmat ovat muutt(.lneet. Muuttotapauksessa on kirjoitettava uusi tiedustelukirje siihen seurakuntaan, josta tutkittavat henkilöt ovat muuttaneet - tässä kirjeessä on ehdottomasti mainittava muuttoaika ja seurakunta, johon on muutettu, tässä tapauksessa Laukaa. Tiedustelukirjeessä kysyttiin kohdassa kolme Kailen isän vanhempien henkilötietoja. Jos tutkimus olisi haluttu aloittaa Kailen äidin puolelta, olisi tiedot luonnoilisesti pyydetty äidin vanhemmista. Tiedustelukirjeeseen voidaan tarvittaessa myös lisätä kohta 4 ja pyytää tiedot sekä isän että äidin vanhemmista. Kirkkoherranvirastot veloittavat nykyisin tutkimuksistaan tuomiokapitulien suositteleman tuntiveloituksen ja edeilä esitetyn tiedustelukirjeen vastauksen kustannukset ovat n. 100 mk. Eri kirkkoherranvirastojen vastausnopeudessa on suuria eroja. Parhaimmiilaan vastauksen saattaa saada viikossa, mutta toisinaan sitä saattaa joutua odottamaan useita kuukausia. Niissä tapauksissa, joiloin vastaus venyy kovin pitkään ja tiedustelun lähettäjä on jo perehtynyt esim. sukututkimuskurssiila tutkimusmenetelmiin, voi hän itse mennä kirkkoherranvirastoon sovit- 35

tuaan snta ensin seurakunnan edustajan kanssa - viraston maantieteellinen etäisyys asettaa ymmärrettävästi omat rajoituksensa. On syytä tietää, ettei kirkkoherranvirastojen ensisijainen tehtävä suinkaan ole sukututkimustiedusteluihin vastaaminen. Normaalit päivittäiset rutiinitehtävät ja muut seurakunnan asiat ovat luonnollisesti etusijalla ja näiden jälkeen tulevat vasta sukututkimukset. Tämän vuoksi vastaukset saattavat toisinaan viipyä harmittavankin pitkään. 5. Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto Mikkelin maakuntaarkistossa Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto sulautettiin Mikkelin maakunta-arkistoon 1990. Se sijaitsee Pirttiniemenkatu 8:ssa, Mikkelin maakunta-arkiston kanssa samassa kiinteistössä. Ne sukututkimuksen harrastajat, joiden tutkimukset alkavat nykyisen itärajan itäpuolelta ns. luovutetulta alueelta, joka viime sodissa menetettiin itäiselle naapurille, joutuvat aloittamaan tutkimuksensa lakkautettujen seurakuntien keskusarkistosta Mikkelistä. Lakkautettujen seurakuntien keskusarkisto, joka ei kuulu yleisarkistolaitokseen vaan kirkolliseen organisaatioon, on lähdemateriaalinsa puolesta poikkeuksellinen tavanomaisiin kirkkoherranvirastoihin verrattuna. Keskusarkistossa on 49 seurakunnan arkistot niiden perustamisajankohdasta vuoteen 1948 saakka. Lakkautettujen seurakuntien kirjoihin tehtiin seurakunnissa asuneista ihmisistä merkinnät vielä sotien jälkeenkin aina vuoteen 1948 saakka, jonka jälkeen kukin kirjattiin seurakuntaan, jossa hän todellisuudessa asui. 36

Tutkimus lakkautettujen seurakuntien keskusarkistoon aloitetaan joko kirjeitse (ks. Malli tiedustelukirjeestä) tai käymällä itse ko. arkistossa. Koska arkisto antaa runsaasti mm. perintöasioihin liittyviä virallisia selvityksiä, saattavat vastaukset sukuselvityspyyntöihin viipyä useita kuukausia. 6. Väestörekisterit Nykyinen uskonnonvapautemme pohjautuu vuoden 1919 hallitusmuotoon. Siitä lähtien on saanut erota kirkosta ja kirjoittautua jonkin uskonnollisen yhdyskunnan väestörekisteriin tai silloiseen siviilirekisteriin, joka nykyisin on väestörekisteri. Vuonna 1971 siirryttiin järjestelmään, jossa henkikirjoittaja hoitaa koko väestörekisterin - siis muiden kuin evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenten rekisterin. Samana vuonna siirrettiin uskonnollisten yhdyskuntien väestörekisterikirjat (vuosilta 1919-71) Helsinkiin Väestörekisterikeskukseen. Väestörekisteri toimi poliisilaitoksen yhteydessä 1980-luvun alkuun asti Helsingissä, Lahdessa, Oulussa, Porissa, Tampereella, Turussa ja Vaasassa, mutta näissäkin kaupungeissa on nykyisin omat henkikirjoittajat.väestörekisterit antavat tarvittaessa virkatodistuksia, joskin vielä nykyisin melko harvoin sukuselvityksen teko aloitetaan väestörekisteristä. 37

III KIRKONARKISTO LÄHTEET, MIKROFILMIT SEKÄ NIIDEN ARKISTO INTIPAIKAT

Kirkonarkistot ovat syntyneet asiaankuuluvien kirkollisten tapahtumien kirjaamisen kautta. Maamme seurakunnista löytyy yksittäisiä asiakirjoja keskiajalta alkaen (Tyrvää 1466, Rymättylä 1515 ja Pyhtää 1535), mutta niillä ei yleensä ole sukututkimukselle suurempaa merkitystä. Sukututkimuksessa tärkeimmät kirkonarkistojen lähdesarjat, rippi- ja historiakirjat, alkavat seurakunnissa 1600-luvun jälkipuoliskolta tai 1700-luvun alkupuolelta. Kirkonarkistot jakautuvat kolmeen osaan: väestörekisteriarkistoon, hallintoarkistoon ja talousarkistoon. Väestörekisteriarkisto on sukututkijalle ehdottomasti tärkein. Seurakuntien omat kirjat alkavat yleensä siinä vaiheessa, kun alueesta muodostetaan kappeli ja se saa oman kappalaisen. Rukoushuonekunnilla, jotka kuuluvat osana johonkin seurakuntaan, ei yleensä ole omia kirkon kirjoja, vaan niiden asukkaat on kirjattu emäseurakunnan lähteisiin. 1. Rippi- eli pääkirj at Rippikirjat ovat kirkonarkistojen tärkein asiakirjasarja sukututkimuksessa. Piispa Juhana Gezelius vanhempi lähetti hiippakuntansa seurakunnille vuonna 1665 kiertokirjeen, jossa annettiin ohjeita rippikirjojen pidosta, ja tätä vuotta pidetäänkin rippikirjojen aloittamisajankohtana Turun hiippakunnassa. Viipurin hiippakunnassa järjestelmään siirryttiin 1680-luvulla. Rippikirjojen yhtenä tehtävänä oli toimia pitäjän tai kaupungin aikuisväestön (ripillä käyneiden) väestörekisterinä. Rippikirjassa seurattiin myös eri henkilöiden kristinapin osaamistaitoa sekä vuosittaisia ehtoollisella käyntejä. Rippikirjan käyttöaika on ollut noin 5-12 vuotta sidokselta. Käyttöaika vakiintui kuitenkin 1800-luvun jälkipuoliskolla kymmeneksi vuodeksi. Kyseisen aikajakson jälkeen rippikirja siirrettiin arkistoon, kun sitä ennen kaikki voimassaolevat tiedot oli siirretty uuteen rippikirjasidokseen. 41

Rippikirjoja pidettiin maassamme 300 vuoden ajan. Vuonna 1962 evankelisluterilaisessa kirkossa luovuttiin rippikirjojen pidosta ja siirryttiin uuteen kortistopohjaiseen järjestelmään. 1600-luvun rippikirjassa on usein henkilönimi ilman syntymäaikaa ja -paikkaa. Muutoinkin rippikirja haki vasta muotoaan 1600-luvulla. Maassamme on 14 seurakuntaa, joiden vanhin rippikirja alkaa 1665-67. 1700-luvulla rippikirjamerkinnät alkavat tarkentua. Maaseudulla henkilöt ovat kirjoissa edelleen kylittäin ja taloittain, kaupungeissa yleensä kortteleittain ja/tai tonteittain. Viimeistään 1700-luvun puolivälissä ilmestyvät kirjoihin henkilöiden syntymävuodet ja sittemmin myös syntymäpäivät. Eräänlaisena siirtymävaiheena syntymäaikojen merkitsemisessä on joissakin seurakunnissa käytetty n. vuosina 1700-1750 seuraavaa tapaa: Rippikirjoissa esiintyvien henkilöiden nimien kohdalle, usein nimen vasemmalle puolelle, on merkitty henkilön ikä vuosissa tiettynä vuonna. Esimerkiksi vuosien 1730-37 rippikirjoissa on ilmoitettu, minkä ikäinen kukin seurakuntalainen oli vuonna 1730. Kuolin- ja muuttomerkinnät näkyvät rippikirjoissa ainakin osin 1700-luvulla ja varsinkin vuosisadan lopulla. Näin ollen kyseinen vuosisata on tutkimuksellisesti selvästi edeltäjäänsä antoisampi. Eräs tärkeä yksityiskohta on se, että päivämäärämerkinnät tehtiin 1700-luvun lopulle saakka pääsääntöisesti siten, että kuukauden numero oli murtoviivan yläpuolella ja päivämäärä alapuolella: esimerkiksi päivämäärä 5.9. merkittiin 9.5. Siirtymä tapahtui eri seurakunnissa hieman eri aikoihin, joten tarkkaa vuotta on vaikea määritellä. Eräissä Pohjois-Karjalan seurakunnissa vanhaa merkitsemistapaa käytettiin vielä 1830-luvulla. Tässä asiassa on kuitenkin oltava hyvin tarkka, ja siirtymävaihe on parhaiten analysoitavissa yli 12 menevien päivämäärien kohdalla. Siis jos rippikirjassa esiintyy päivämäärä 2/20, voimme olla varmoja siitä, että kyseessä on vanhempi merkitsemistapa ja näin ollen nykyisen tavan mukaan päivämäärä on helmikuun 20. eli 20.2. 1800-luvulla rippikirjamerkinnät tarkentuivat edelleen. Tark- 42

kojen syntymä-, kuolin- ja muuttoaikojen lisäksi kirjoihin ilmestyivät pitäjän sisäisten muuttojen merkinnät. Kun siis joku henkilö oli palveluksessa tietyssä talossa ja vaihtoi aikanaan palveluspaikkaa, hänen kohdalleen huomautussarakkeeseen merkittiin palveluspaikan vaihtovuosi ja se rippikirjan sivu, jolle kyseinen henkilö oli siirretty. 1800-luvulle rippikirjojen huomautussarakkeet sisältävät runsaasti merkintöjä, jotka voidaan jakaa positiivisiin, neutraaleihin ja negatiivisiin. Valtaosa merkinnöistä on neutraaleja, kuten vihkimä- ja kuolinajat sekä muutot. Suuren ryhmän muodostavat myös negatiiviset merkinnät: tapot, tappelut, juopottelut, salavuoteudet jne. Rippikirja on ollut siis 1800-luvulla myös rikosrekisteri. Positiiviset merkinnät ovat äärimmäisen harvinaisia. Kieliasetuksen myötä alkoi v. 1863 uusi aikajakso rippikirjojen kuten myös muiden maamme asiakirjojen laadinnassa. Kieliasetuksen tärkein kohta oli määräys, että asiakirjoissa oli käytettävä suomea ruotsin asemesta suomenkielisillä alueilla. Muutosprosessi ei luonnollisestikaan ollut hetken asia ja näin ollen asetus sisälsikin 20 vuoden toteutusajan - viimeistään vuonna 1883 kaikkien asiakirjojen oli oltava suomenkielisiä. Kyseisen ajanjakson aikana ruotsinkielinen kirjoitustapa alkoi myös rippikirjoissa väistyä suomen kielen tieltä. Tällöin esim. aiempi merkintä Vaiborg Matssdotter sai muodon Vaipuri Matintytär ja Staffan Fredrikssonista tuli Tahvo Rietunpoika. Rippikirjojen ulkoinen koko on melkoisesti muuttunut niiden kolmesataavuotisen laatimisajan kuluessa. Rippikirjat eli pääkirjat, joista ruotsiksi käytetään mm. nimiä Communionbok, Kyrkobok ja Skriftebok, olivat vielä 1600-luvulla ja 1700- luvun alussa pienehköjä ja ulkonäöltään epäyhtenäisiä eri seurakunnissa. Esimerkiksi Keuruun seurakunnan vanhin säilynyt rippikirja vuosilta 1696-1791 on leveydeltään ainoastaan 16 cm ja korkeudeltaan 20 cm, paksuutta kirjalla on vajaa 2 cm. Rippikirjojen koko kasvoi ja vakiintui eri seurakunnissa ajan kuluessa. Kirjojen koko saavutti 1800-luvun jälkipuoliskolla 43

vakion, jolloin rippikirja oli yli 30 cm leveä, lähes puoli metriä korkea ja saattoi olla paksuudeltaan 15 cm. Tällaisen kirjan käsittely ja kuljetus kinkereille vaati jo miehen voimia Suurissa seurakunnissa oli jo 1800-luvun puolivälissä 2-3 rinnakkaista rippikirjasidosta samalta aikajaksolta, koska seurakunnan asukkaiden nimet eivät mahtuneet yhteen kirjaan. Suurissa kaupunkiseurakunnissa on ollut 1900-luvulla 7-8 saman kymmenvuotiskauden rippikirjaa, joskus lukumäärä kasvoi tätäkin suuremmaksi. Rippikirjojen mikrofilmit Vaikka edellä onkin kerrottu sekä rippikirjojen koosta että näöstä, pääsee nykypäivän sukututkija melko harvoin selailemaan alkuperäisiä rippikirjasidoksia. Yleisarkistoissa oleva kirkonarkistomateriaali on alkuperäisenä käytettävissä ainoastaan silloin, kun siitä ei ole mikrofilmejä. Pääsääntöisesti kaikki kirkonarkistolähteistö, joka on sukututkimuksessa tärkeää, on mikrofilmattu, ja näin ollen kaikkien seurakuntien rippikirjat ovat mikrofilmeillä aloittamisajankohdistaan noin vuosiin 1860-70. Rippikirjojen mikrofilmejä voidaan evankelisluterilaisten seurakuntien osalta tutkia ainakin kansallisarkistossa, maakunta-arkistoissa sekä tietyissä kirjastoissa ja osin yliopistoissa. Kansallisarkistossa on kaikkien Suomen seurakuntien rippikirjojen mikrofilmit kunkin kirjasarjan alkamisajankohdasta noin vuosiin 1860-70. Nämä filmit on luetteloitu seurakunnittain aakkosjärjestyksessä Suomen kirkonarkistojen mikrofilmien luetteloon kansallisarkiston julkaisuja, Helsinki 1973. Tämä luettelo on käytettävissä kansallisarkistossa, maakunta-arkistoissa ja useissa kirjastoissa. Rippikirjojen mikrofilmit ovat myös kaikissa maakunta-arkistoissa. Esim. Jyväskylän maakunta-arkistossa on Keski-Suomen läänin alueen seurakuntien filmit. Maakunta-arkistoissa olevat filmit ovat myös samoilla tunnuksilla eli signumeilla kuin kansallisarkiston mikrofilmiluettelossa. Myös muilla kirjastoilla ja yliopistojen historian laitoksil- 44

la on yleensä joku määrä rippikirjojen mikrofilmejä. Yksityishenkilöllä on myös mahdollisuus hankkia itselleen rippikirjafilmien käyttökopioita. 2. Lastenkirjat Lastenkirjoihin merkittiin kaikki ne henkilöt, jotka eivät olleet suorittaneet rippikoulua eivätkä näin ollen olleet käyneet Herran Pyhällä Ehtoollisella. Ehtoolliselle pääsyn edellytyksenä oli siis rippikoulu tai ainakin jonkinlainen kuulustelu, jonka katsottiin vastaavan rippikoulua. Tavanomainen rippikouluikä on ollut yleensä noin 16-17 vuotta, joskin hyvin usein rippilapset saattoivat olla 18-20-vuotiaita. Silloin tällöin saattaa lastenkirjoista tavata pitkälle kolmannellakymmenellä olevan renkimiehen, jonka lukuhaluja oli inspiroinut lopulta vasta aviosäätyyn astumisen tarve - ennen avioliiton solmimista piti rippikoulun olla suoritettu. Maassamme on pidetty lastenkirjoja siten, että Itä- ja Etelä Suomessa kirjasarjaa on pidetty säännöllisesti, keskimäärin 1700-luvun puolivälistä asti 1800-1900-lukujen vaihteeseen. Selvä erillinen lastenkirjojen pitoalue on Turun saaristossa. Lisäksi tätä lähdesarjaa on pidetty tietyissä pitäjissä Pohjois-Suomessa. Seuraavassa on aakkosellinen luettelo niistä Suomen seurakunnista, joista ovat säilyneet pidetyt lastenkirjasarjat. Joillakin alueilla ne yltävät aina vuoteeen 1920 saakka. Seurakunnat, joissa on pidetty lastenkirjaa: Alastaro Alatornio Angelniemi Anjala Antrea Artjärvi Asikkala Askola Brändö Eckerö Elimäki Eno Hamina Hankasalmi Hartola Hauho Haukipudas Haukivuori 45