Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle ASIANRO 2007-00131 PIISPAINKOKOUKSEN LAUSUNTO KIRKKOLAINSÄÄDÄNNÖN KODIFIOINTIMIETINNÖSTÄ Sen johdosta, että kirkkohallitus on pyytänyt lausuntoa Kirkkolainsäädännön kodifiointitoimikunnan mietinnöstä KIRKKOLAINSÄÄDÄNNÖN KODIFIOINTI (Suomen ev.-lut. kirkon keskushallinto. Sarja C 2009:2), piispainkokous lausuu kunnioittavasti seuraavaa. Yleistä Kirkkolainsäädännön kodifiointitoimikunnan mietintö on mittava aikaansaannos jo yksin teknisenä työsuorituksena. Toimikuntaan on myös saatu yhdistettyä vakuuttava kirkkooikeuden asiantuntemus. Pohjimmiltaan kyse on ensi sijassa teknisluontoisesta uudistuksesta, jossa otetaan huomioon uusi perustuslaki. Samalla on luontevaa, että nykyisen kirkkolainsäädännön sanamuotoja on tarkistettu toimikunnan harkitsemissa kohdissa. Kodifioinnin yhteydessä ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaistakaan samalla toteuttaa laajaa, vielä keskeneräisiä ja periaateselvittelyä vaativia muutoksia, vaan nämä on hoidettava erikseen. Tällaisia ovat esimerkiksi mietinnön itsensäkin mainitsemat diakonaattiuudistus ja kirkkoherran asema. Ehdotukseen on jo sisällytetty useita sellaisia kirkkohallituksen ehdotuksia, joita kirkolliskokous ei vielä ole ratkaissut (virkamieslainsäädännön ja kirkon keskushallinnon uudistukset). Tämä kodifiointitoimikunnan ratkaisu on tehtäväksi annon kannalta yllättävä siitäkin huolimatta, että mainittujen keskeneräisten uudistusten toimeksiantaja on sama kuin kodifiointityön. Näin pitkälle ennakoitu esitys voi kääntyä itseään vastaan ja hidastaa asian valmistumista. Piispainkokouksen mukaan virkamieslainsäädäntöä ja kirkon keskushallinnon uudistusta koskevat kirkkohallituksen esitykset on käsiteltävä kirkolliskokouksessa ensin ja vasta sen jälkeen päätettävä uudesta kirkkolaista ja -järjestyksestä. Piispainkokouksen aikaisemmassa lausunnossa edellytettiin suppeampaa kirkkolakia. Kodifiointitoimikunnan mietinnössä ei ole riittävästi selvitetty suppean puitelain mahdollisuutta, jolloin kirkkolaissa viitattaisiin yleisiin voimassaoleviin lakeihin ja säädettäisiin erikseen vain niistä asioista, joissa kirkko haluaa poiketa yleisestä lainsäädännöstä. Piispainkokous pitää tällaista selvitystyötä tarpeellisena. Kirkon keskushallinnon uudistamisen osalta piispainkokous pitäytyy aiempaan kantaansa, jonka se on esittänyt 12.2.2008 kirkon keskushallinnon uudistamiskomitean mietinnöstä antamassaan lausunnossa nro 1/2008. Sama koskee virkamieslainsäädännön uudistusta, josta on annettu 13.9.2006 lausunto nro 3/2006. Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle 1
Kirkkolaki 2010 -mietinnöstä kirkkohallitukselle 11.9.2007 antamassaan lausunnossa nro 1/2007 piispainkokous korosti muun muassa seuraavien mietinnön itsekin mainitsemien näkökohtien huomioon ottamista: 1. Kirkkolain säätämisjärjestys ja kirkon lainsäädännöllinen autonomia on turvattava. 2. Kirkkolaissa on otettava huomioon perustuslain edellyttämä erilaisten säännösten säädöstaso ja toisaalta turvattava kirkon vapaus toteuttaa hengellistä tehtäväänsä oman tunnustuksensa pohjalta; kirkkolaista on pyrittävä tekemään materiaalisesti suppea ja rajatapauksissa suosittava sellaista tulkintaa, jossa asiakokonaisuuksista säädetään kirkkojärjestyksessä. 3. Kirkkolainsäädännön säädösrakennetta on selkeytettävä ja yksinkertaistettava, jotta sitä olisi helppo käyttää ja tulkita. Selkeyttäminen on tärkeää myös siksi, että kirkkolainsäädäntöä käyttävät käytännössä etupäässä seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilöt. Muun muassa lukuisten viittaussäännösten poistaminen helpottaa käytettävyyttä. Kodifiointitoimikunta on onnistunut näissä varsin haastavissa tehtävässä. Yhtäältä se on ottanut kattavasti huomioon perustuslain edellyttämän säädöstason, toisaalta se on kyennyt välttämään kirkkolain paisuttamisen. Tosin virkamieslainsäädännön sisällyttäminen kirkkolakiin on johtanut siihen, että se muodostaa nyt materiaalisesti peräti kolmasosan koko kirkkolaista. Kirkon identiteetin kannalta on tärkeää, että esimerkiksi kirkon tunnustusta, kirkkolain säätämisjärjestystä, kirkon jäseneksi ottamista sekä kirkon jäsenen oikeuksia ja velvollisuuksia koskevat säädökset on säilytetty. Säädösrakenteen selkeyttämisen osalta on erityisesti mainittava kirkon vaalijärjestyksen poistaminen ja tarvittavien säännösten sisällyttäminen (kirkkolakiin ja) kirkkojärjestykseen. Myös kirkkolain ja -järjestyksen dispositio on sinänsä johdonmukainen. Toisaalta varsinkin kirkkojärjestyksen rakenteessa hallintoa, vaaleja ja virkamiesoikeutta koskevat säännökset painottuvat kohtuuttomasti kirkon hengellistä työtä koskeviin säännöksiin nähden ja vahvistavat tahattomasti mielikuvaa byrokratiaan keskittyvästä kirkosta. Etenkin vaaleja koskevien lukuisten säännösten sijoittaminen kolmanneksi luvuksi joka kattaa materiaalisesti jopa yli 40 % koko kirkkojärjestyksestä aiheuttaa sen, että pyhiä toimituksia ja muut kirkon hengellistä työtä koskevat säädökset jäävät loppuun ja irtaantuvat rakenteellisesti alun tunnustusta koskevista pykälistä. Nykyinen kirkkojärjestys heijastaa tässä asiassa paremmin kirkon varsinaista tehtävää, kun se etenee järjestyksessä: kirkon tunnustus, jäseneksi ottaminen, pyhät toimitukset, muu hengellinen toiminta ja sitä hoitavat virat. Vasta tämän jälkeen tulevat hallinto, talouden hoito ja vaalit, jotka ovat välttämättömiä, mutta joiden tehtävä palvella KL 1:2 :ssä mainittua kirkon tehtävää. Kirkon järjestysmuoto voidaan käsitteenä ymmärtää eri tavoin. Sillä on kuitenkin takanaan vahva valtiosääntöoikeudellinen perinne alkaen vuonna 1919 säädetystä Suomen Hallitusmuodosta ( kirkon järjestysmuoto ja hallinto ). Tästä käytännön syystä sitä joudutaan käyttämään teknisenä terminä. Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle 2
Eurooppalainen kehitys on johtanut siihen, että valtiovalta ymmärretään entistä selvemmin uskonnollisesti neutraalina, tai ainakaan valtiota ei pidetä uskonnollisena toimijana. Samalla eurooppalaiset kirkot ovat halunneet korostaa omaa autonomiaansa. Nämä kehitystrendit ovat perusteltuja myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta, ja kirkkomme tulee tukea näitä. Valtion uskonnolliseen sitoutuneisuuteen ei ole paluuta senkään takia, että valtion tulee olla koettavissa legitiimiksi uskonnollisesti ja maailmankatsomuksellisesti eri tavoin ajattelevien kansalaisten kannalta. Kirkkolaissa on ehdotettu edelleen säädettäväksi yleisluonteisesti kirkon tunnustusperustasta (Kirkkolakiehdotus, myöh. KLE 1:1 ). Vaikkei valtion asiana olekaan määritellä kirkon tunnustusta, ko. tunnustuspykälän säätäminen on välttämätöntä kirkkomme identifioimiseksi lakitasolla: kirkon tehtävä on pohjimmiltaan hengellinen ja se perustuu kirkon tunnustukseen. Luterilainen kirkko antaa suuren arvon maalliselle regimentille, jonka välityksellä Jumala tahtoo suojella elämää, yhteiskuntarauhaa ja yksilön oikeuksia. Kirkon identiteetti ei kuitenkaan perustu kansallisuuteen, yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön tai niin kutsuttuun yleiseen mielipiteeseen, vaan kirkon tunnustukseen. Tunnustuspykälä ilmaisee tämän määritelleessään, että kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on ilmaistu ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Näin pykälä luo perustan ja antaa mielen kaikille jäljempänä tuleville säädöksille. Tarkempi määrittely tunnustusperustasta on nykyiseen tapaan sijoitettu kirkkojärjestyksen alkuun (KJE 1:1 ) eli kirkon oman säädösvallan piiriin. Tärkeää on pitää kiinni siitä, että kirkko-oikeudella on omintakeiset perusteet, kirkon oppi ja tunnustus. Kirkkolainsäädäntö ei voi olla suora kopio yhteiskunnan lainsäädännöstä, mitä toimikunnan mietintökin korostaa. Kirkolle (ja kirkoille) täytyy tunnustaa oikeus noudattaa omia oppiinsa ja tunnustukseensa perustuvia periaatteitaan, vaikka ne joissakin kohdin saattaisivat johtaa poikkeamaan pysyvään tai väliaikaiseen yleisestä lainsäädännöstä. Keskeisten oikeusperiaatteiden ja valtiosääntöisten perusoikeuksien tukemisessa kirkolla ei kuitenkaan ole ongelmia, koska nämä periaatteet ovat perusteltavissa myös kristinuskon omilla lähtökohdilla, ja aatehistorialliselta kannalta kristinuskolla on ollut merkittävä vaikutus länsimaisten oikeusperiaatteiden ja perusoikeusajattelun kehityksessä. Kristinuskon vaikutus näkyy välillisesti lainsäädännössämme (vaikka kristinuskon omissa lähteissä ei tunneta mitään yhtä Jumalan asettamaa yhteiskuntajärjestystä tai lainsäädäntöä). Tärkeä periaate, jossa yhteiskunnallisen lainsäädännön ja kirkko-oikeuden eroavuus ilmenee, on demokratia päätösvallan periaatteena ja hallintojärjestelmän toteutustapana. Yhteiskunnan demokratia perustuu kansansuvereenisuuteen, sen sijaan kirkossa seurakuntalaisten osallistuminen toimintaan ja hallintoon perustuu kaikkien kristittyjen yhteiseen pappeuteen. Kodifiointitoimikunta on johdonmukaisesti ottanut huomioon myös kirkon järjestysmuodon ja hallinnon toisen ominaispiirteen, jolle ei ole vastinetta maallisessa hallinnossa, nimittäin kirkon hengellisen viran ja sen mukanaolon kirkon päätöksenteossa ja hallinnossa. Seuraavaksi käsitellään joitakin piispainkokouksen omaan alaan kuuluvia säännösehdotuksia. Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle 3
Pappisvirkaa koskevat säännökset Pappisvirkaan liittyvien termien määrittely KLE 5:1 :ssä on selventävä ratkaisu. Myös KLE 5:3 :ssä ehdotettu säännöskokonaisuus, jossa pappien nykyinen kurinpitomenettely korvattaisiin irtisanomis- ja purkamismenettelyllä, merkitsee edistystä nykyiseen, hallinnollisesti varsin raskaaseen käytäntöön. Tällä kannalla piispainkokous oli jo 13.9.2006 virkasuhdetyöryhmän mietinnöstä antamassaan lausunnossa. Papiston äänioikeuden rajoitusten purkaminen on perusteltua. Virkasuhteeseen ja ikään liittyvät rajoitukset ovat olleet pappisvirkaa ajatellen keinotekoisia ja jännitteessä perustuslain kanssa. Ehdotetusta kirkkolaista ja kirkkojärjestyksestä on poistettu nykyinen mahdollisuus sekä vihkiä että oikeuttaa papiksi kristillisen järjestön tai vastaavan palvelukseen. Kyse ei ole vain lakiteknisestä, vaan paljon periaatteellisemmasta muutoksesta, joka koskettaisi myös kirkon ja sen piirissä toimivien palvelusjärjestöjen suhdetta. Muutosta ei selkeästi perustella mietinnössä eikä kirkkohallituksen virkamieslainsäädäntöä koskevassa ehdotuksessa. Mahdollisuus vihkiä papiksi kristillisen järjestön palvelukseen on vanha ja tarkoituksenmukainen järjestely eikä sitä ole jatkossakaan syytä rajata yksinomaan kirkon lähetysjärjestöön. Käytäntö perustuu pappisviran hengelliseen luonteeseen ja vahvistaa kirkon ja sen piirissä toimivien järjestöjen yhteyttä. Piispainkokous ei kannata tältä osin ehdotusta, vaan edellyttää, että nykyinen mahdollisuus turvataan sekä vihkimisen että oikeuttamisen osalta. Piispainkokous pyysi helmikuussa 2009 Kirkkolain kodifiointitoimikuntaa ryhtymään toimiin, joiden pohjalta pappien virkapukeutumista koskevien ohjeiden antaminen saadaan säädöstasolle ja piispainkokouksen tehtäväksi. Sopiva kohta olisi esimerkiksi KLE 5:2 tai KJE 5:4, jossa säädettäisiin, että papilla on oikeus käyttää virkapukua. Tällä maininnalla olisi nostettu jo vakiintunut käytäntö säädöstasolle ja turvattu papin virkapukeutumiselle tietty suoja. Piispainkokous pitää tärkeänä, että kirkkolakiin tai -järjestykseen sisällytetään säännös papin virkapuvusta. KLE:sta on jätetty pois nykyinen KL 6: 16 :n mukainen säännös, jonka mukaan sotilaspappeja johtaa ja valvoo puolustusvoimain hengellisen työn johtajana kenttäpiispa. Tämä säännös tulee säilyttää kirkkolaissa. Piispainkokouksen tehtävät Piispainkokouksen keskeisin tehtävä on kirkon tunnustuksen tulkitseminen. Toimikunnan ehdottama sanonta kirkon usko, opetus ja tehtävä (KLE 9:6 ) on onnistunut. Uskon ja opetuksen käsitteet kattavat aikaisempaa sanontaa ( usko ja oppi ) selvemmin myös kirkon eettisen opetuksen, joka ei ole erotettavissa kirkon opista ja tunnustuksesta eikä täten myöskään piispainkokouksen tehtäväalueesta. Myös KLE 1:6 :ssä ehdotettu valtuutussäännös, jonka mukaan piispainkokous antaa jumalanpalveluselämää, rippikoulua ja pappisvirkaa koskevien säännösten osalta kirkkojärjestystä täydentäviä määräyksiä, on aiempaa selvempi ja auttaa jäsentämään piispainkokouksen ja kirkkohallituksen välistä työnjakoa täydentäviä määräyksiä annettaessa. Nykytilanteessa joudutaan usein tarpeettomasti pohtimaan muodollisia eroja yhtäältä toimeenpanoja sovellusmääräysten välillä ja toisaalta määräysten ja suositusluontoisten ohjeiden välillä. Tärkeää on määrittää piispainkokouksen toimivalta antaa sitovia määräyksiä, koska suositusluontoisia ohjeita voidaan yleistoimivaltuuden nojalla muutoinkin, ja koska toimeenpanomääräyksille on vain harvoin tarvetta. Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle 4
Kirkon ulkoasiain neuvostoa koskevassa säännösehdotuksessa KLE 9:11 3 mom. on sanonta Piispainkokoukselle tilaisuus antaa lausunto kirkon uskoa ja oppia koskevassa asiassa. Tämä sanamuoto poikkeaa KLE 9:6 :n sanamuodosta. Näiden säännösten sanamuoto on tarkoituksenmukaista yhtenäistää KLE 9:6 mukaiseksi. KLE 1:6 :n mukaan piispainkokous antaa täydentäviä määräyksiä pappisvirkaan ja papin virkaan vaadittavasta kelpoisuudesta ja kirkkohallitus muuhun virkaan vaadittavasta kelpoisuudesta. Kuitenkin KJE 6:6 :n mukaan piispainkokous päättää kanttorin ja diakonian viran kelpoisuusvaatimuksena olevasta tutkinnosta, ja voi antaa tarvittaessa määräyksiä muuhun kasvatus-, opetus- ja sielunhoitotyöhön otettavalta viranhaltijalta vaadittavasta tutkinnosta. Piispainkokouksen 12.2.2008 kirkkohallitukselle antaman lausunnon nro 1/2008 mukaan toimivaltajako viranhaltijoiden kelpoisuuksista päätettäessä tulisi perustua ennen muuta vihkimykseen. Koska vihkimys yhdistää kirkon virkaan vihityn sekä hengellisesti että toiminnallisesti piispaan ja tuomiokapituliin, olisi johdonmukaista, että piispainkokous antaisi vihkimysvirkojen kelpoisuutta koskevat määräykset ja kirkkohallitus muita virkoja ja tehtäviä koskevat määräykset. Jos jatkossa diakonian viran vihkimysluonnetta vahvistetaan, tämä näyttäisi puoltavan sitä, että diakonian virkaan vihittävien koulutusta ja kelpoisuusehtoja koskevien määräysten antaminen katsottaisiin piispainkokouksen tehtäväksi. Lehtorin virka Kodifiointitoimikunta on ehdotuksessaan poistanut kaikki lehtorin virkaa koskevat nykyiset säännökset. Siirtymäsäännöksellä turvattaisiin uusien säädösten voimaan tulleessa virassa olevien lehtorien asema aikaisemman (eli nykyisen) kirkkolainsäädännön mukaisesti. Tämä muutosehdotus sisältyi jo kirkkohallituksen esitykseen 5/2008 kirkolliskokoukselle. Piispainkokous on 13.9.2006 antamassaan lausunnossa nro 3/2006 kirkkohallitukselle kirkon virkasuhdetyöryhmän mietinnöstä todennut, että kyseinen muutos eli lehtoria koskevien säännösten poistaminen on perusteltu lehtorien vähäisen lukumäärän takia. Kodifiointitoimikunnan ehdotus merkitsisi toteutuessaan, että seurakunnassa tai seurakuntayhtymässä voi olla mm. lehtorin virka, jos kirkkovaltuusto näin päättää (KJE 6:1 2 ja 3 mom.). Virkaa koskevat tarpeelliset määräykset annettaisiin työnantajan (eli seurakunnan tai yhtymän) toimesta ohje- tai johtosäännöissä (KLE 6:5 ), ei enää kirkon keskushallinnon toimesta. Lehtorin virka muuttuisi siis seurakunnan perustamaksi teologin viraksi, joka ei olisi papin virka. Kunkin seurakunnan omaan tarkoituksenmukaisuus- ja talousharkintaan perustuu, onko tällainen seurakuntateologin virka tarpeellinen/hyödyllinen esim. kasvatustyössä. Naispappeuden toteuttamisen jälkeen ei enää kuitenkaan ole mitään perustetta varata tätä virkaa ainoastaan teologisen tutkinnon suorittaneille naisille. Mietinnön mukaan piispainkokous voisi antaa tarvittaessa määräyksiä seurakunnan muuhun kasvatus-, opetus- ja sielunhoitotyöhön otettavalta viranhaltijalta vaadittavasta tutkinnosta (KJE 6:6 ). Tämän mukaisesti piispainkokous voisi kenties antaa määräyksiä myös lehtorin virkaan vaadittavasta tutkinnosta, mikäli seurakunnissa edelleen on tai perustetaan tällaisia virkoja. Kuten edellä on todettu, kyseinen säännösehdotus on kuitenkin ristiriidassa mietintöön sisältyvän KLE 1:6 :n kanssa (kirkkohallitus antaisi määräykset muiden kuin pappien osalta). Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle 5
Kirkon pyhiä toimituksia koskevat säännökset Kirkon jumalanpalveluselämää ja pyhiä toimituksia koskevat säännökset on säilytetty pääsääntöisesti entisellään, joskin niiden paikka KJE:n dispositiossa on siirtynyt aiempaa taaemmaksi. Termin päiväjumalanpalvelus korvaaminen pääjumalanpalveluksella on tarkoituksenmukaista. KJE 7:4 :ssä on oikein säilytetty positiivisesti muotoiltu säännös, jonka mukaan saarna on pidettävä kirkkokäsikirjan määräämistä teksteistä, ja sen on oltava kirkon tunnustuksen mukainen. Lisäksi ehdotetaan myös negatiivista rajausta, jonka mukaan, saarna ei saa sisältää sopimatonta eikä siihen kuulumatonta asiaa. Negatiivinen rajaus on täydennyksenä tarpeellinen, mutta tällaisessa muodossa se on liian yleisellä tasolla ja jää sisällöltään epämääräiseksi. Nykyinen KJ 2:4 on konkreettisempi: saarna ei saa sisältää sopimatonta viittausta henkilöön eikä kiihotusta. KJE 7:6 ehdotetaan säädettäväksi, että jumalanpalveluksen toimittaa seurakunnan pappi ja että kirkkoherran suostumuksella tai lääninrovastin määräyksestä sen voi toimittaa myös muu kuin seurakunnan oma pappi. Kyseessä on ilmeisesti seurakunnan järjestämä jumalanpalvelus. Koska säännöksessä puhutaan yleisellä tasolla jumalanpalveluksesta, vaarana on ahdas tulkinta, jonka mukaan mitään jumalanpalvelusta ei ole lupa toimittaa ilman erityistä kirkkoherran suostumusta tai lääninrovastin määräystä. Näin ahdas tulkinta on syytä estää. Lisäksi säännös tulee muotoilla siten, ettei synny epäselvyyttä kirkkoherran ja lääninrovastin toimivallan välillä. Lääninrovasti ei ole kirkkoherran esimies eikä voi ohittaa kirkkoherraa jumalanpalveluksen toimittajaa määrättäessä tai muussakaan asiassa. KJE 7:10 ehdottaa säilytettäväksi nykyisen KJ 2:12, jonka mukaan ehtoollisen jakaa pappi. Tämä sanamuoto ei ilmaise riittävän selvästi säännöksen sisältöä, jonka mukaan papin tehtävänä on sekä ehtoollisaineiden siunaaminen (konsekraatio) että niiden konkreettinen jakaminen (distribuutio) seurakuntalaisen käteen tai suuhun. Siksi piispainkokouksen mielestä säädöksen sanamuodon tulee kuulua: Ehtoollisen toimittaa pappi. Tämä muoto ei muuta nykyistä sisältöä, vaan selventää sitä. Sekä KJ että KJE käyttävät vastaavaa verbiä myös kasteesta ( Kasteen toimittaa pappi ) sekä konfirmaatiosta, vihkimisestä ja hautauksesta. Säädöksen toinen, ehtoollisen avustamista koskeva momentti on selvä eikä kaipaa muutoksia. Sen sijaan ns. hätäehtoollista koskeva KJE 7:10 :n 3 momentti, jossa säädetään jokaiselle kristitylle oikeus antaa ehtoollinen erityisessä hätätilanteessa, on syntynyt lähinnä yhteiskunnallisia poikkeusoloja varten ja on jännitteessä luterilaisen ehtoolliskäsityksen, vanhakirkollisen perinteen ja ekumeenisen käytännön kanssa. Piispainkokouksen mielestä kyseinen momentti voidaan poistaa nykyoloissa tarpeettomana. Sen sijaan ns. hätäkastetta koskeva säännös on KJE:ssa perustellusti säilytetty nykymuodossaan. Ratkaisu koota kastetta koskevat säännökset yhteen (KJE 7:11 ) on tarkoituksenmukainen. Uutta on myös se, että nyt määriteltäisiin oikea kaste: Oikealla kasteella tarkoitetaan kristillisessä kirkossa tai uskonnollisessa yhdyskunnassa suoritettua kastetta, jonka on toimittanut kastettu henkilö vettä käyttäen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Ensimmäisen lauseen raamatullinen viite on 1. Kor. 12:13 ja jälkimmäisen Matt. 28:19. Sanamuoto on yhteensopiva sekä luterilaisen tunnustuksen että ekumeenisesti vakiintuneen käsityksen kanssa. Piispainkokouksella ei ole huomauttamista ehdotukseen. Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle 6
Muita asioita Alistusten purkaminen ehdotetusti on perusteltua. Kuitenkin jumalanpalvelusaikaa koskeva nykyinen alistusmenettely on yhä tarkoituksenmukainen. Kun kahdella seurakunnalla on yhteinen kirkko, jumalanpalvelusaikojen alistaminen tuomiokapitulille on perusteltu ristiriitatilanteissa. Koska suuri osa tilanteista on kahden seurakunnan tapauksia, alistuksen purkaminen johtaisi tosiasiassa pienemmän seurakunnan kannan jäämiseen vähemmistöön aina silloin, kun siitä tulee erimielisyyttä. Johdannossa (s. 8) on virheellisesti kuvattu valtion oikeus säätää oppilaan oman uskonnon opetuksesta valtion ja kirkon väliseksi tuntomerkiksi. Tosiasiassa oikeus koskee kaikkia uskontoja. Mietinnössä ehdotetaan, että kappeliseurakunta voitaisiin perustaa myös kielellisillä perusteilla (s. 176). Piispainkokouksen mielestä parokiaaliperiaatteen säilyttäminen pääsääntönä on edelleen selkeintä. Seurakunnan jäsenyyden tulee edelleen pääsääntöisesti perustua vakituiseen asuinpaikkaan. Nykyisiä säännöksiä voitaisiin kuitenkin väljentää siten, että perustelluista syistä kirkon jäsen voisi kuulua muuhun kuin asuinpaikkansa seurakuntaan. Tällainen perusteltu syy voisi olla esimerkiksi jäsenyys kielellisin perustein muodostetussa seurakunnassa. Tällaiset seurakunnat palvelevat laajasti myös kunnan ulkopuolella eläviä ihmisiä, ja siksi oikeutta ei ole tarpeen rajata koskemaan vain siirtymistä saman seurakuntayhtymän seurakunnasta toiseen. Tällä kannalla oli myös kirkolliskokouksen perustevaliokunta parokiaalijärjestelmän kehittämisestä antamassaan lausunnossa 1/2008. Piispainkokouksen mielestä ehdotus on siten oikean suuntainen, mutta siihen liittyy se ongelma, että kielellisin perustein perustettu kappeliseurakunta siirtyisi hiippakunnasta toiseen. Samalla myös hallinnon kieli muuttuisi, koska tuomiokapituli voi toimia seurakuntayhtymän kielellä kun se hoitaa yksikielisen seurakunnan tai seurakuntayhtymän hallintoon liittyviä asioita. Tällä voi olla erittäin kauaskantoisia seurauksia erityisesti Porvoon hiippakunnan kannalta. Perustuslaki edellyttää, että kielelliset asiat otetaan huomioon hallinnollisissa ratkaisuissa. Piispainkokouksen mielestä ei ole tarkoituksenmukaista, että ruotsinkieliset kappeliseurakunnat joutuisivat irtaantumaan ruotsinkielisen hiippakunnan yhteydestä. Näiltä osin ehdotusta on vielä kehitettävä, vaikka yhtälö onkin haastava. KLE 7:10 :n perusteluista ei käy ilmi, miksi on haluttu säilyttää säännös, jonka mukaan kirkkoneuvosto voi päättää kirkolliskokouksen määräämissä rajoissa kirkollisten kirjojen käyttöön otosta. Säännös vaikutta turhalta, koska kirkolliskokouksen päätös kirkollisten kirjojen käyttöön otosta sitoo kaikkia seurakuntia ja työntekijöitä. Sen sijaan tulisi harkita sitä, pitäisikö kirkkoneuvoston tehtäväluetteloon nostaa erillisenä numeroituna kohtana kirkkovaltuustossa käsiteltävien asioiden valmistelu. Se on yksi kirkkoneuvoston keskeisimpiä tehtäviä. Piispainkokous pitäytyy jo vuonna 2004 yksimielisesti hyväksymäänsä kantaan, jonka mukaan kirkkoherra johtaa seurakuntaa ja hänen tulisi olla kaikkien työntekijöiden esimies. Tämä on johtamisen, vastuun ja työntekijöiden kannalta selkein malli. Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle 7
Kuortaneella 9. päivänä syyskuuta 2009 Arkkipiispa Jukka Paarma Piispainkokouksen sihteeri Jari Jolkkonen Piispainkokouksen lausunto 2/2009 kirkkohallitukselle 8