Jäämeri ympäristöineen jääkauden jälkeen

Artikkeli Matti Saarnisto Jäämeri ympäristöineen jääkauden jälkeen Pohjoisen jäämeren jääpeite on pienentynyt nopeasti viime vuosikymmeninä, ja useiden mallilakelmien mukaan napameri on jäätön kesäisin viimeistään vuonna 2040 ellei aikaisemminkin. Merijään pinta-ala on vaihdellut ja tulee vaihtelemaan suuresti vuodesta toiseen, mutta se kesäistä häviämistä on perusteltua epäillä. Merijää on nyt pienimmillään 800 vuoteen keskiajan lämpökauden jälkeen, kun taas pikku jääkauden aikana vuosina 1500-1850 se oli laajimmillaan tuhansiin vuosiin. Jääkauden jälkeisenä lämpökautena 8500-6000 vuotta sitten merijään reuna oli Grönlannin rannikolla jopa 1000 kilometriä nykyistä pohjoisempana ja Jäämeri oli ilmeisesti kesällä jäätön. Jäämerta ympäröivillä mantereilla metsärajat olivat vähintään sata kilometriä nykyistä pohjoisempana ja lämpötilat vähintään 3-4 astetta nykyistä korkeampia. Nykyistä pienempi meren jääpeite, pohjoisempi metsäraja ja sulava ikiroudan pintaosa ovat olleet arktisen alueen luonnontilaa useita tuhansia vuosia jääkauden jälkeen. Ilmaston viileneminen alkoi noin 6000 vuotta sitten, metsärajat perääntyivät ja merijään pinta-ala kasvoi lähelle nykyistä noin 4000 vuotta sitten. Jääkarhu on selvinnyt nykyistä suuremmista lämpötilan ja merijään vaihteluista menneinä vuosituhansina. Ilmaston vaihtelu ei merkitse sille sukupuuttouhkaa. Avainsanat: Jäämeri, merijää, ilmaston muutos, jääkauden jälkeinen, jääkarhu Johdanto Pohjoisen jäämeren jääpeitteen hupeneminen on ollut viime vuosina median loppukesän kestoaihe. Se on kytketty suoraviivaisesti ilmaston lämpenemiseen, jonka on aiheuttanut hiilidioksidin lisääntyminen ilmakehässä hiilen, öljyn ja kaasun polton seurauksena, siis ihmisen toiminta. Tämä on tutkijoiden valtaenemmistön kanta. On esitetty mallilaskelmia, joiden mukaan napameri olisi kesäisin jäätön viimeistään vuonna 2040 (Polyak et. al 2010 ja sen laaja lähdeluettelo). Käsittelen kirjoituksessani arktisten merien jääpeitteen historiaan jääkaudenjälkeisenä noin 11700 vuotta pitkänä aikana. Viime aikainen tutkimus aihepiiristä on tuottanut paljon uutta tietoa nimenomaan tältä ajanjaksolta. On hyvä tuntea napameren jääpeitteen luonnontilainen vaihtelu ennen kasvihuonekaasujen lisääntymistä. Artikkelin keskeisen aihepiirin tueksi kerron sirkumpolaarisen maa-alueen ilmaston vaihteluista ja ympäristönmuutoksista mukaan lukien valtameren pinnan eustaattinen nousu, metsärajan muutokset ja ikirouta unohtamatta arktisen ilmastonmuutoksen keulakuvaa jääkarhua tai maapallon viimeistä mammuttia Wrangelinsaarella Itä-Siperiassa. Kovasti lisääntynyt poliittinen ja taloudellinen toimeliaisuus arktisilla alueilla on valittujen hajamietteiden aiheena artikkelin lopussa. Pohjoisten merien jääpeite ja sen historian tutkiminen Pohjoisen jäämeren jääpeitteen pinta-ala vaihtelee suuresti vuodesta toiseen. Tämä on helposti ymmärrettävää, kun yksivuotinen jää on vain 1,5 2,0 metriä paksua ja monivuotinen, yli 5 vuotta vanha jonkin verran paksumpaa. Viime vuosien sulaminen on paitsi ohentanut monivuotista jäätä myös vähentänyt sen pinta-alaa hyvinkin puolella. Vuosittain vaihtelevat ulkoiset pakotteet, kuten Pohjois-Atlantilta virtaavan veden

lämpötila, ilmanpaine- ja tuulisuusolot säätelevät merivirtojen ohella jääpeitteen laajuutta, jossa on myös jaksollista, usean vuosikymmenen mittaista vaihtelua. Pohjoisen jäämeren jää liikkuu jatkuvasti merivirtojen mukana. Transpolaarinen virta kuljettaa jäätä ja ajopuuta Siperian rannikolta pohjoisnavan kautta kohti Grönlantia. Valtaosa merijäästä purkautuu Pohjois-Atlanttiin Framinsalmen kautta siis Grönlannin ja Huippuvuorten välistä. Toinen valtavirta on Beufortinvirta napameren Pohjois-Amerikan puoleisessa osassa. Se kiertää voittopuolisesta myötäpäivään, mutta saattaa muuttaa suuntaansa. Itä-Siperian rannikolla virta käy kohti Beringinsalmea. Merivirtojen voimakkuudessa ja jopa virtaussuunnissa on vaihteluja, joita säätelee arktinen oskillaatio AO, alati ja jaksollisesti vaihteleva ilmanpaine-ero pohjoisnavan ja keskileveyksien välillä. Tiedot pohjoisten napamerien jääpeitteen laajuudesta perustuvat vuodesta 1979 alkaen Kuva 1. Arktinen alue. satelliittikuviin, joita julkaistaan päivittäin internetissä samoin kuin karttoja Antarktista ympäröivien merien jäätilanteesta. Yhdysvaltain National Snow & Ice Data Centerin (NSIDC) karttoja käytetään paljon, mutta on hyvä perehtyä myös muiden laitosten aineistoihin, esimerkiksi Tanskan meteorologisen instituutin tulkintoihin. Tätä kirjoitettaessa 23. helmikuuta 2013 on pohjoisten napamerien jääpeite hieman - alle 2% - pitkäaikaista keskiarvoa pienempi, kun otetaan huomioon mittausten virheraja. Kuluneen tammikuun lumipeitteen laajuus pohjoisella pallonpuoliskolla oli kuudenneksi suurin sen jälkeen, kun mittaukset aloitettiin vuonna 1967, mutta joulukuussa lunta oli laajemmalla alueella kuin kertaakaan havaintovuosien aikana, kun taas kesäkuussa 2012 lunta oli vähiten. Näistä lumitilastoista saa tukea suuntaan jos toiseenkin pohdinnoille ilmaston muutoksesta. Pohjoisten merien jääpeitteestä on suoria havaintoja vuodesta 1953 alkaen ja Pohjoi-

sen jäämeren jääpeitteen reunan sijainnista vuodesta 1870. Mitä vanhempiin aikoihin mennään sitä niukemmaksi historialliset dokumentit käyvät. Islannista on muistiinpanoja jäävuorista ja ajojäästä pian 870 jkr. tapahtuneen saaren asuttamisen jälkeen. Tiedot jääpeitteessä ennen instrumenttihavaintoja ja historiallisia dokumentteja on kerättävä merien pohjasedimenteistä ja rannoilta löydetyistä ajopuista ja merieliöiden fossiileista esimerkkinä sarvivalas, joka viihtyy merijään reunan tuntumassa (Polyak 2010). Fossiililöydöt ja ajopuut ajoitetaan radiohiilimenetelmällä, ja näin saadaan selville jäättömien merialuieden sijainti menneinä vuosituhansina. Ajoituksissa on aina muutaminen kymmenien vuosien virheraja suuntaan ja toiseen, joten lähellekään instrumenttihavaintojen tarkkuutta ei päästä. Meren pohjakerrostumien tutkimuksessa näyteväli on rannikkojen lähellä nopean sedimentaation alueilla parhaimmillaankin useita kymmeniä vuosia ja jäämeren syvien osien näytteet voivat sisältää sedimenttiä usean sadan jopa tuhannen vuoden ajalta, koska meren syvänteisiin kerrostuu vain muutamia senttimetrejä tai millimetrejä sedimenttiä tuhannessa vuodessa. Ajoitustarkkuus rajoittaa tulkintoja menneiden ympäristönmuutosten nopeudesta. On siis rohkeata väittää, että nykyinen merijään hupeneminen on nopeampaa kuin koskaan aikaisemmin, kun reaaliaikainen seuranta ulottuu vain runsaan 40 vuoden päähän. Tarkimman tiedon napameriä ympäröivien alueiden lämpötiloista saa puiden vuosilustoista ja arktisten jäätiköiden kerrostumista, tärkeimpänä Grönlannin mannerjäätikkö. Suoria linkkejä arktisen merijään laajuuden vaihteluihin menneinä vuosisatoina suhteessa vuosilustojen antamaan tarkkaan ajalliseen resoluutioon ja ilman lämpötiloihin on esitetty vasta muutamassa tutkimuksessa (mm. Macias-Faura et al. 2010). Golf-virta ei pysähdy Jääkaudenjälkeinen aika lasketaan yleensä alkaneeksi siitä hetkestä, kun ilmaston nopea lämpeneminen, muutamassa vuodessa jopa 15 astetta, alkoi myöhäisjääkautisen Nuoremman Dryaskauden jälkeen. Grönlannin mannerjäätiköllä tämä muutos näkyy happi-isotooppien suhteessa ja jäätikön vuosilustoista laskemalla se tapahtui 11 700 vuotta ennen vuotta 2000 jkr. (Walker et al. 2009). Mannerjäätikön reuna oli silloin vielä Suomessa Salpausselillä. Nuorempi Dryaskausi oli viimeinen yli kahdestakymmenestä kylmästä jaksosta viime jääkauden aikana. Se kesti tuhat vuotta ja alkoi jyrkällä kylmenemisellä 12 700 vuotta sitten. Mannerjäätiköitymiseen liittyvät lämpötilan vaihtelut ovat suuria, yli kymmenen asteen luokkaa pohjoisilla alueilla. Selityksenä ilmaston äkilliselle kylmenemiselle Nuoremman Dryaskauden alussa on pidetty Golf-virran pysähtymistä, joka aiheutui Pohjois-Amerikan jääjärvien purkautumisesta Pohjois-Atlanttiin. Kun mannerjäätikön reuna vetäytyi Pohjois-Amerikan Suurten järvien alueella, niin sulamisvedet, jotka olivat laskeneet Mississippiä pitkin Meksikonlahteen, suuntautuivat St. Lawrencejoen kautta Pohjois-Atlanttiin. Sulamisvesien purkautuminen vuoroin Meksikonlahteen vuoroin Pohjois-Atlanttiin on ollut toistuva ilmiö viime jääkauden aikana alkaen noin 90 000 vuotta sitten, ja se on vaikuttanut näin toistuvasti Pohjois-Atlantin merivirtoihin aivan kuten Euraasian mannerjäätiköidenkin kasvu ja sulaminen. Ilmasto jäähtyi voimakkaasti vielä kerran 8 200 vuotta sitten, Suomessakin 2 3 astettalyhyeksi ajaksi, kun Pohjois-Amerikan mannerjäätikön sulamisvedet ja viimeiset suuret jääjärvet purkautuivat Hudsoninlahden kautta Kanadan arktisiin vesiin ja edelleen Labradorin niemimaan ympäri Atlanttiin. Mitään vastaavaa nopeata ilmaston muutosta ei ole sen jälkeen sattunut. Golf-virta on osa maailmanlaajuista merivirtojen järjestelmää, joka syntyi kun mante-

reet siirtyivät nykyiseen asemiinsa kymmeniä miljoonia vuosia sitten. Tällä merivirtojen järjestelmällä on keskeinen merkitys maapallon ilmastolle. Golf-virta tyrehtyi toistuvasti jääkauden aikana, kun sulamisvedet vuoroin purkautuivat Pohjoiseen jäämereen, Pohjois-Atlanttiin tai keskiselle Atlantille. Jääkausien väliaikoina tällaista tekijää ei ole, muutokset meren virtausoloissa jäävät vähäisemmiksi ja näin myös lämpötilan vaihtelut. Grönlannin mannerjäätikön tutkimukset osoittavat jopa 5 astetta nykyistä korkeampia lämpötiloja viimeisen interglasiaalin aikana 120 000 vuotta sitten. Grönlannin mannerjäätikkö oli siis olemassa huolimatta korkeammasta lämpötilasta. Uudet Grönlannin jäätikkötutkimukset osoittavat myös interglasiaalisen ilmaston olleen lämpötiloiltaan vakaan toisin kuin muutamia vuosia sitten arvostetuissa tiedelehdissä raportoitiin. Pelko Golf-virran pysähtymisestä ja ilmaston äkillisestä kylmenemisestä on perusteeton. Ei ole makeanveden lähdettä, joka vaikuttaisi dramaattisesti merivirtoihin toisin kuin jääkauden aikana (esim. Saarnisto 2009 ja sen kirjallisuusluettelo). Ilmaston vaihtelu jääkauden jälkeen Jääkaudenjälkeinen ilmasto on vaihdellut sekä pitkien ajanjaksojen kuluessa että nopeasti muutamassa vuodessa tai vuosikymmenessä kuten esimerkiksi keskiajalla. Ilmaston muutos on ollut hyvinkin erilaista alueelta toiselle. Ilmasto on vaihdellut sekä liki säännöllisin väliajoin että ainakin näennäisen sattumanvaraisesti. Taivaanmekaniikka (orbital forcing) on ainoa ilmastoon vaikuttava muuttuja, joka tunnetaan tarkasti, auringon energiatuotannon vaihtelu (solar forcing) ja Kuva 1. Arktinen sirkumpolaarinen alue.

tulivuorenpurkausten vaikutukset ilmastoon sen sijaan tunnetaan huonommin, erityisesti niiden sisäiset kytkennät lisättynä valtameren virtausolojen vaihtelulla so. termohaliinisen kierron roolilla. Tähän ilmaston muutoksia selittävien tekijöiden joukkoon on sitten lisättävä ilmakehän koostumus, ennen muuta hiilidioksidi, muut kasvihuonekaasut ja aerosolit. Muuttujia on niin paljon, että paleoilmaston tutkijat ovat varauksellisia vetämään suoria johtopäätöksiä ilmaston lämpenemisen ja kasvihuonekaasujen lisääntymisen välillä. Ilmasto lämpeni jääkauden jälkeen nopeasti ja lämpötilat pohjoisella pallonpuoliskolla kohosivat nykyistä korkeammiksi. Mannerjäätiköt sulivat ja valtameren pinta nousi 10 metriä tuhannessa vuodessa. Pohjois-Euroopassa jääkaudenjälkeisen ajan ilmasto oli lämpimimmillään 9 000 6 000 vuotta sitten. Metsä levisi nopeasti tundralle jopa satoja kilometrejä nykyistä pohjoisemmaksi sekä Euraasiassa että Pohjois-Amerikassa. Siperiassa kasvoi koivu 300 ja lehtikuusi yli sata kilometriä nykyistä pohjoisempana 8 000 5 000 vuotta sitten. Tämä on voitu rekonstruoida sekä subfossiilisista puulöydöistä nykyisen metsärajan pohjoispuolella että siitepölyanalyysillä. Pohjois-Venäjän, Siperian ja Kanadan metsärajoilta on esitetty jopa 4 6 astetta korkeampia lukuja (Ritchie 1984, MacDonalds et al. 2000). Pohjois- Atlantti oli paljon nykyistä lämpimämpi 9 000 6 000 vuotta sitten, pintavedet loppukesästä jopa 3 astetta lämpimämpiä (Janssen et al. 2008). Lämmin ilmasto ensi vuosituhansina jääkauden jälkeen selittyy taivaan mekaniikalla, pohjoiselle pallonpuoliskolle kesällä tulleella 10% nykyistä runsaammalla säteilymäärällä, insolaatiolla. Se on vähentynyt kohti nykyaikaa, ja selvin muutos Pohjois-Euroopassa tapahtui noin 5500 6000 vuotta sitten, mutta Itä-Siperiassa, Alaskassa ja läheisillä Kanadan arktisilla alueilla viileneminen tuntui jo pari tuhatta vuotta aikaisemmin. Jääkaudenjälkeisen ajan ilmaston ollessa lämpimimmillään 9 000 6 000 vuotta sitten, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli yli 30 % (260/380 ppm) nykyistä pienempi. Se oli myös pienempi kuin esiteollisena aikana 1700-luvulla (280 ppm), siis pienen jääkauden aikana (Raynaud et al. 2000). Ilmaston lyhytaikaisiin muutoksiin, kestoltaan kymmeniä, satoja tai tuhat vuotta, vaikuttaa auringon energiatuotannon vaihtelu. Auringon aktiivisuus on kasvanut 1850-luvulta alkaen ja maapallon ilmasto on lämmennyt 0,8 astetta. Lämpenemisestä osa on laskettu aiheutuneeksi kasvihuonekaasujen lisääntymisestä. Viime vuosikymmeninä auringon aktiivisuus on ollut korkealla ja jää nähtäväksi, mihin suuntaan maapallon lämpötilat kehittyvät, kun aktiivisuus lähivuosina mitä ilmeisimmin vähenee mutta kasvihuonekaasujen pitoisuudet jatkavat kasvuaan. Ilmaston viileneminen jääkauden jälkeisestä lämpömaksimista alkoi siis 6 000 5500 vuotta sitten, ja ilmasto on viilentynyt Suomessa ja Ruotsissa 2 2,5 C, kuten jo kauan on ollut tunnettua kasvimakrofossiliien, muun muassa pähkinäpensaan, levinneisyyden perusteella (Anderson 1909). Paitsi viilenemistä, ilmasto muuttui myös vaihtelevammaksi. Ilmaston viileneminen merkitsi metsärajan peräytymistä niin Pohjois-Amerikassa kuin pohjoisessa Euraasiassa, jossa nykyinen metsäraja saavutettiin noin 3 000 vuotta sitten (Saarnisto 2009 ja sen kirjallisuusluettelo). Keskiajan lämpökausi 980 1250 jkr. tuntui ainakin eri puolilla pohjoista pallonpuoliskoa. Silloin viikingit purjehtivat pohjoiseen ja asuttivat Islantia ja Grönlantia 79. leveyspiirille asti alueille, missä meri on nykyisin monivuotisen jään peitossa ja maa ikiroudassa (Bradley 2008). Metsärajan puiden paksuuskasvu kiihtyi ja metsäraja nousi esimerkiksi Hiipinän tuntureilla Kuolan niemimaalla 70 metriä, mikä osoittaa kasvukauden lämpötilojen olleen noin asteennykyistä korkeampia. Vaihteleva mutta yleisesti ottaen viilenevä ilmasto vallitsi 1300- ja 1400-luvuilla, mutta 1550- luvun puolivälissä alkoi jääkaudenjäl-

keisen ajan kylmin ajanjakso, joka tunnetaan pikku jääkautena. Se jatkui 1850-luvulle, ja oli kylmimmillään 1600-luvun lopulla, jolloin oli useita ankaria katovuosia. Vuoristojäätiköt olivat laajimmillaan Nuoremman Dryaskauden jälkeen, ja esimerkiksi Ruotsin tuntureilla jäätiköiden sulaminen ja reunan perääntyminen alkoi vasta 1910-luvulla. Nykyinen ilmaston lämpeneminen alkoi 1800-luvun puolivälissä, siis jääkaudenjälkeisen kylmimmän ajanjakson jälkeen. Lämpötiloiltaan nykyinen 2000-luvun alun ilmasto vastaa hyvinkin keskiajan lämpökautta eteläisessä Suomessa (Saarnisto 2009 ja sen kirjallisuusluettelo). Jäämeren jääpeitteen vaihtelu jääkauden jälkeen Grönlannin pohjoisosa on maapallon pohjoisinta rannikkoa. Mannerjäätikkö ei ulotu nykyisin alueelle, koska siellä on liian alhainen sademäärä. Sen sijaan meri on pysyvästi jään peitossa myös kesäisin kuten myös Kanadan arktisten saarien pohjoisrannikko on ollut jo 5000 vuotta. Grönlannin pohoisosassa on yli 50 metriä merenpinnan yläpuolella kohonneita muinaisrantoja, runsaasti ajopuuta ja merieliöiden mm. sarvivalaan fossiileja, jotka osoittavat rannikon olleen kesäisin avovettä aikavälillä 8500 6000 vuotta sitten. Vuotuisen merijään raja oli noin 1000 kilometriä nykyistä pohjoisempana. (Funder et al. 2011) Grönlannin avovesikauden aikana oli Kanadan arktisessa saaristossa ilmeisesti vähemmän avovettä kuin aikaisemmin 9000 11000 vuotta sitten, jolloin Luoteisväylä oli valaslöytöjen perusteella kesäisin auki. Kanadan arktinen alueen lämpökausi sattuu samaan aikaan kuin merijään minimi, vuoden keskilämpötila oli siitepölytutkimusten mukaan vähintään 3-4 astetta nykyistä korkeampi (Ritchie 1984). Pohjois-Atlantin ympäristössä oli lämpimintä myöhemmin, 9000 6000 vuotta sitten, joten Grönlannin rannikon avovedestä kertovat muisnaisrannat sopivat tähän ilmastohistoriaan. Heikko Beufortinvirta ja vahva Transpolaarinen virta liittyvät positiiviseen arktiseen oskillaatioindeksiin, jolloin arktisella alueella on matalapaine ja keskileveyksillä korkeapaine, voimakkaaat tuulet vallitsevia ja Siperian rannikon merijää ajelehtii nopeasti poikki Pohjoisen jäämeren.tämä tilanne oli vallalla varhaispostglasiaalin lämpökaudella. 6000 vuotta sitten alkoi viileneminen ja rantavallien muodostuminen päättyi Pohjois- Grönlannissa. Monivuotisen jään ja ajopuun määrä lisääntyivät huomattavasti. Aikaisemmin ajopuu oli pääasiassa siperialaista lehtikuusta, mutta nyt Kanadasta peräisin olevan kuusen osuus lisääntyi. Viileneminen oli seurausta toistuvasta negatiivisesta AO:sta, voimakkaasta Beufortinvirrasta ja heikosta Transpolaarisesta virrasta. Tästä eteenpäin kohti nykyaikaa Grönlannin rannikolle ajojään mukana tulleiden kuusen ja lehtikuusen määrät vaihtelivat ja osoittavat aikaisempaa vaihtelevampia ajojään reittejä. Ilmastomallit eivät toteuta tyydyttävästi merijään eriaikaisia vaihteluja eri puolilla Jäämerta, jotka johtuvat mahdollisesti arktisesta oskillaatiosta, ja tämä vaikuttaa arvioihin merijään tulevasta alueellisesta vaihtelusta (Funder et al. 2011). Yllä oleva Jäämeren merijään historia vuosituhansien kuluessa perustuu siis nykyisen merenpinnan yläpuolelle kohonneilta muinaisrannoilta löydettyihin ajopuihin ja fossiilisiin merieläinten, ennen muuta sarvivalaan luihin ja niiden radiohiiliajoitukseen. Merijään levinneisyydestä ensimmäisinä vuosituhansina jääkauden jälkeen Siperian rannikolla on vaikea saada suoria todisteita ja aineisto on puutteelista, koska rantaviiva oli useita kymmeniä metrejä nykyisen merenpinnan alapuolella. Siperiassa ei ole ollut mannerjäätiköitä eikä siksi myöskään glasioisostaattista maankohoamista, joka on nostanut muinaisrannat useita kymmeniä metrejä merenpinnan yläpuolelle niin Kanadan arktisessa saaristossa, Grönlannissa kuin Skandinaviassakin. Jäämeren jääpeite alkoi laajeta noin 6000 10

vuotta sitten ja saavutti liki nykyisen laajuutensa noin 4000 vuotta sitten. Laajimmillaan jääpeite oli jääkauden jälkeen Grönlannin rannikolla pikku jääkauden aikana (Funder et al. 2011). Ehkä nykyinen napameren jääpeitteen pieneneminen onkin paluuta tavanomaisempaan jääkaudenjälkeiseen kokoon, olihan pikku jääkausi myös kylmin ajanjakso jääkauden jälkeen. Toisaalta, nykyinen jääpeite on pienimmillään 800 vuoteen keskiajan lämpökauden jälkeen. Merijään koko on oskilloinut viime vuosisatoina muutaman vuosikymmenen syklissä, mikä saattaa heijastaa Pohjois-Atlantin termohaliinisen kierron vaihtelua (Macia-Faurie et al. 2010; Polyak et al. 2010). Merenpinnan eustaattinen nousu Suurin muutos pohjoisten napamerien ympäristössä jääkauden jälkeen on aiheutunut valtameren pinnan eustaattisesta noususta, jonka aiheutti mannerjäätiköiden sulamisesta. Se alkoi noin 17000 vuotta sitten, kun valtameren pinta oli 120 metriä nykyistä alempana. Beringinsalmen kohdalla oli tuhat kilometriä leveä kannas, joka jäi pian kohoavan merenpinnan alle. Laptevin merellä Siperian rannikolla rantaviiva sijaitsi 11 000 vuotta sitten 50 metrin syvyydellä 500 kilometrin päässä nykyisestä rantaviivasta shelfin ulkoreunalla, jossa meri nopeasti syveni. Merenpinta nousi edelleen nopeasti, ja noin 6000 tai viimeistään 5000 vuotta sitten se saavutti nykyisen tason. Veden alle jäivät loivalla rannikolla myös suot, jotka olivat syntyneet jääkauden jälkeen. Osa Siperian matalan rannikkomeren metaanipurkauksista on peräisin näistä turvekerroksista eikä suinkaan ikiroudan alaisista kaasuhydraateista niin kuin ajoittain väitetään. Veden lämmetessä kaasuhydraattien ja merenpohjan ikiroudan sulaessa kaasu pääsee purkautumaan pintaan ja synnyttää meren pohjalle kraatereita. Suuria määriä kaasua ei purkaudu ainakaan toistaiseksi. Ohuiden turvekerrosten hitaalla hajoamisella tuskin on mainittavaa merkitystä kasvihuonekaasujen globaaliin määrään. Meren peittoon jäi myös mammuttien luita, joita Nordensköld troolasi Vegan matkallaan pitkin Koillisväylää.. Mammutti kuoli sukupuuttoon yli 10000 tuhatta vuotta sitten mantereelta, mutta Wrangelinsaarelle Siperian rannikolle jäi eristyksiin pieni populaatio, joka sinnitteli siellä vielä tuhansia vuosia. Nykyinen rantaviiva Siperian rannikolla on siis samalla ylin ranta, koska maankohoamista ei tapahdu eikä ole tapahtunut näillä alueilla, jotka eivät ole olleet mannerjäätiköän peitossa. Euraasian mannerjäätikkö ulottui laajimmillaan Taimyrin niemimaalle. Siitä itään on merkkejä vain muinaisista laaksojäätiköistä. Ilmasto oli jääkauden aikana kyllä tavattoman kylmä, mutta samalla niin kuiva, että jäätä ei kertynyt. Skandinavian korkea mannerjäätikkö esti Atlantin kosteiden ilmavirtausten pääsyn itään (Svendsen et al 2004). Siperian ikirouta Niillä alueilla Siperiassa, jotka eivät olleet mannerjäätikön peitossa, ikirouta on tunkeutunut satojen ja enimmillään jopa tuhannen metrin syvyyteen. Meren pohja matalanmeren alueella on myös ikiroudassa. Jääkauden jälkeisenä lämpökautena ikiroudan pintaosat sulivat vuosittain kesällä nykyistä syvemmälle, toisin sanoen aktiivikerros oli paksumpi kuin viime vuosituhansina ilmaston viilennyttyä. Tästä ovat selvänä todisteena ikiroutaan syntyneet jääkiilat, joiden rakenteessa näkyy selvästi aktiivikerroksen paksuusvaihtelut. Nykyinen ikiroudan sulaminen kohdistuu ensi sijassa tämän nuorimman ikiroudan yläosaan. Sen sijaan vanha ikirouta on hyvin pysyvää. Rannikoilla ikiroudan sulaminen merkitsee rantatörmien altistumista eroosiolle, jonka tehokkuus puolestaan riippuu avovesikauden kestosta. Pitenevä avovesikausi voimistaa rantojen kulumista paikoin dramaattisesti erityisesti jäästä, hienojakoisista 11

lössistä ja orgaanisesta aineksesta muodostuneissa sedimenteistä, jedomasta, koostuvissa kymmenmetrisissä törmissä, joita on satoja kiometrejä Siperian rannikolla ja jokien varsilla. Jedoma syntyi jääkauden aikana, ja sen sulaminen jääkauden jälkeen synnytti Siperiaan miljoonia termokarstijärviä ja vapautti ilmakehään runsaasti metaania (Rutter & Velichko 1997). Lensin potkurikoneella kesällä 1997 Siperian rannikkoa matkalla Wrangelinmaalle maapallon viimeisten mammuttien asuinsijoille. Alla oli tuhansia kilometrejä termokarstijärviä ja ikiroudan aktiivikerrokseen painuneita kuorma-auton pyöränuria. Mitä tapahtui viimeisille mammuteille Wrangelinsaarella? Jääkarhusta on tullut arktisen alueen ilmaston lämpenemisen uhkakuvien symboli. On vakavasti pohdittu, että hupeneva jääpeite estää jääkarhun ravinnonhankinnan ja se on lajina uhattuna. Vanhin fossiililöytö jääkarhusta on Huippuvuorilta viime interglasiaalin ajalta 110 000 130 000 vuoden takaa, jolloin ilmasto oli useita asteita nykyistä lämpimämpi (Ingolfsson & Wiig 2008) samoin kuin jääkauden jälkeen tuhansia vuosia niin Kanadan arktisilla alueilla, Grönlannissa kuin Siperiankin rannikolla. 8500 6000 vuotta sitten Jäämeri oli kenties kesäisin kokonaan jäätön tai lähes jäätön samoin kuin Luoteisväylä Kanadan arktisen saariston halki jo 11 000 vuotta sitten. Kaikkeen tähän jääkarhu sopeutui, samoin kuin rantaviivan siirtymiseen satoja kilometrejä merenpinnan noustessa. Ja nykyiset hurjimmatkin ennusteet arktisten alueiden lämpötilan noususta ovat vain pieni osa muutamassa vuodessa tapahtuneesta lämpenemisestä jääkauden lopussa 11 700 vuotta sitten. Jos jääkarhu on uhanalainen, suurin riski lienee sen ruokaketjussa rikastuvat ympäristömyrkyt. Hylkeet ovat jääkarhun pääasiallinen ravinto, mutta jos niitä ei ole pyydystettäväksi, myös mursun liha kelpaa. Wrangelinsaarella Itä-Siperiassa talvehtii 350 jääkarhua. Ne saapuvat saarelle loppukesästä, kun meri on vapautumassa ajojäästä ja ryhtyvät saalistamaan mursuja, joita majailee tuhansittain saaren hiekkarannoilla. Täysikasvuinen, terve mursu on saaliiksi liian paksunahkainen, mutta jääkarhun lähestyessä mursut panikoivat ja ruhjovat toisiaan. Rannalle jääneet kituvat mursut ovat saaren jääkarhujen tärkein ravinto syksyisin. Wrangelinsaari oli mammutin viimeinen elinympäristö. Saari jäi eristyksiin mantereesta noin 11 000 vuotta sitten merenpinnan noustessa. Olin Juha Karhun kanssa Wrangelinsaarella nuoret mammutin luut löytäneen Sergey Vartanyanin kanssa heinäkuussa 1997. Me löysimme runsaasti mammutin luita, ja nyt maailman nuorin poskihammas on 3685 ± 60 radiohiilivuotta vanha tai kalenterivuosiksi kalibroituna noin 4000 vuoden ikäinen. Suunnilleen samanikäisiä luulöytöjä on runsaasti, mutta sitä nuorempi löytöjä ei ollenkaan. Mammutti ja jääkarhu ovat tuskin voineet elää samanaikaisesti Wrangelinsaarella. On siis mahdollista, että mammutin lopullisen sukupuuton on aiheuttanut saarelle saapunut jääkarhu. Itäisen napameren muuttuneet jääolot voivat olla selitys jääkarhun myöhäiseen saapumiseen saarelle. Tämä hypoteesimme ei ole saanut toistaiseksi tietääkseni vastakaikua, mutta ei sitä ole kumottukaan. Hypoteesin testaamiseen tarvittaisiin luunäytteitä Wrangelinsaaren runsaasta fossiiliaineistosta sen selvittämiseen, koska jääkarhu saapui saarelle. Näytteiden keräily on kohdistunut ensi sijassa sukupuuttoon kuolleisiin eläimiin mammuttiin, hevoseen ja villasarvikuonoon (Saarnisto & Karhu 2004 ja sen kirjallisuusluettelo). Jääkarhun jääkaudenjälkeisiä luufossiileja on koko arktisella alueella ajoitettu vain muutamia, ja siksi jääkarhun levinneisyys menneinä vuosituhansina on kovin puutteellisesti tunnettu. 12

Ei vain jäätikön sulamista, vaan politiikkaa ja luonnonvaroja Valtioiden kiinnostus arktisiin alueisiin on kasvanut nopeasti parin viime vuosikymmenen kuluessa. Taustalla ovat arktisen alueen luonnonvarat, ennen muuta öljy ja kaasu ja napamerien kesäisen jääpeitteen pieneneminen, joka helpottaa operointia alueella ja avaa pohjoiset merireitit niin Luoteisväylän mutta erityisesti Koillisväylän kaupalliselle merenkululle. Suomen vuonna 1997 tekemä EU-aloite Pohjoisesta ulottuvuudesta tähtäsi nimenomaan Euroopan arktisten alueiden energia- ja mineraalivarantojen hyödyntämiseen. Neuvostoliiton hajoaminen avasi Venäjän pohjoisosat länsimaisille tutkijoille ja näin tuli mahdolliseksi koko sirkumpolaarisen alueen kansainvälinen tutkimus. Alue on herkkä ympäristönmuutoksille ja ainutlaatuinen luonnonlaboratorio ympäristön monitorointiin ja havainnointiin. Suomen uusin arktinen strategia (2010), ei siis tutkimusstrategia, on erityisesti luonnontieteellisen tutkimuksen osalta vailla kunnianhimoa. Osoituksena sellaisesta ei voi pitää pyrkimystä EU:n arktisen informaatiokeskuksen perustamiseen Lapin yliopiston Arktiseen keskukseen Rovaniemelle. Ketähän ao. keskus palvelee, kun kaikki tieto on internetin kautta tarvitsevien ulottuvilla? Suomi on suunnannut polaaritutkimuksen rajallisia voimavaroja Antarktikselle mannerjäätikölle rakennetun Aboa tutkimusaseman toimintaan ja ylläpitoon. Olisiko aika siirtää painopiste pohjoiseen ja tiivistää kansainvälistä yhteistyötä? Hyvänä esimerkkinä on Ilmatieteen laitoksen yhdessä Venäjän ilmatieteen laitoksen ja USA:n kansallisen merija ilmakehähallinnon kanssa vuonna 2010 ajanmukaistama Taimyrin niemimaalla sijaitseva Tiksin meteorologinen observatorio. Ilmatieteen laitos vastaa kasvihuonekaasujen ja aerosolien mittauksesta. Myös alempana esiteltävä Kanadan arktinen tutkimusasema on varmasti houkutteleva myös suomalaisille tutkijoille valmistuttuaan vuonna 2017. Vuonna 1958 YK:n merioikeuskonferenssin tuloksena myönnettiin rantavaltioille oikeus luonnonvaroihin matalanmeren vyöhykkeellä shelfillä 200 metrin syvyyteen. Tämä oli merkittävä päätös pohjoisten napamerien rantavaltioille, koska shelfi on paikoin useita satoja kilometrejä leveä. Erimielisyyksiä kuitenkin riittää syvemmästä mannerjalustasta ja se hallinnasta, esimerkkinä poikki Pohjoisen jäämeren Siperiasta Grönlannin pohjoispuolitse Ellesmeren maalle Kanadaan ulottuva Lomonosovin selänne. Venäjän arktinen alue on suurin ja sillä on pitkä perinne alueen tutkimisessa. Vastuu on Venäjän Tiedeakatemian alaisilla laitoksilla. Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti tutkimuslaman ja tutkimusasemaverkosto rappeutui. Venäjän tunnetut ja potentiaaliset kaasu- ja öljyvarat ovat pääosin arktisilla alueilla ja se osoittaa eri tavoin suvereenisuuttaan pohjoisen merialueensa hallintaan. Paljon julkisuutta sai vuonna 2007 sitten pohjoisnavalle meren pohjalle pystytetty Venäjän lippu, joka vietiin Rauma-Repolan rakentamalla sukelluskellolla yli neljän kilometrin syvyyteen. Sukelluskello on Venäjän Tiedeakatemian merentutkimusinstituutin käytössä ja hyvänä esimerkkinä suomalaisesta teknisestä osaamisesta, jota Venäjällä arvostetaan. Jäävahvisteinen öljytankkeri Uikku oli ainoa kauppalaiva, joka purjehti Koillisväylän läpi vuonna 1997. Tsuktsimeren rannalla lähellä Beringisalmea sijaitsevan Mys Schmidtan kaupunginjohtaja esitteli innolla työhuoneensa seinälle ripustettua Uikun kuvaa tervehdyskäynnilläni. Purjehduskaudella 2012 väylän kautta kulki viitisenkymmentä alusta jäänmurtajien avustuksella. Kanadan arktinen alue on laajin Venäjän jälkeen. Sen luonto ja rikkaiksi uskotut luonnonvarat tunnettiin huonosti 1900-luvun jälkipuoliskolle asti. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat paljon edellä Kanadaa artktisten merien kartoittamisessa. Vuosi 1957 merkitsi käännettä. Neuvostoliitto laukaisi Sputnikin, ja Yhdysvallat tarvitsi omaa avaruusohjel- 13

maansa varten geofysikaalista painovoimaaineistoa Kanadan pohjoisosista. Kanada käynnisti Polar Continental Shelf- projektin ja rakensi laajan tutkimusasemaverkoston, joka ulottuu Alaskasta Grönlantiin ja pohjoiselta napapiirilta liki pohjoisnavalle. Tämä loi pohjan Kanadan nousulle arktisen tutkimuksen suurvallaksi. Tehostunut luonnonvaratutkimus Kanadan arktisilla merialueilla johti suurien kaasuhydraattiesiintymien löytymiseen. Kaasu, lähinnä metaani jää veden kanssa loukkoon hiekkaan merisedimenttien ja/tai ikiroudan alle, ja sitä pidettiin vielä muutama vuosi sitten Kanadassa tulevaisuuden energialähteenä. Vauhdilla Pohjois-Amerikassa käynnistynyt liuskekaasuesiintymien hyödyntäminen on kuitenkin jättänyt kaasuhydraatit taka-alalle kenties vuosikymmeniksi. Kaasuhydraatteja, klatraatteja, esiintyy runsaasti myös Siperian ikiroudan alla ja matalilla merialueilla, kuten venäläiset tutkijat arvelivat 1960-luvun lopulla. Elokuussa 2008 Suomalainen Tiedeakatemia järjesti Helsingissä kokouksen Kanadan tiedeakatemioiden pyynnöstä, jossa käsiteltiin Kanadan pohjoisten alueiden tutkimuksen tehostamista pitäen silmällä luonnonvarojen kestävää hyödyntämistä, ympäristön ja ilmaston muutoksen tutkimusta ja pohjoisen asukkaiden terveellistä elinympäristöä. Oli selvää, että Kanada halusi tehostaa paitsi tutkimusta myös poliittista vaikuttavuuttaan arktisilla alueilla. Kansainvälinen paneeli ehdotti korketasoisen monitieteisen tutkimusaseman perustamista viivyttelemättä arktiselle alueelle (Vision 2008). Elokuussa 2012 Kanadan pääministeri ilmoitti, että Kanadan High Arctic Research Station (CHARS) rakennetaan Nunavutiiin Cambridge Bayn kylään Viktoriansaaren etelärannalle. Rakentamiseen on varattu 142,4 miljoonaa Kanadan dollaria ja aseman toimintaa ja sen tieteellisiä ja teknologisia tutkimusohjelmia rahoitetaan 99,2 miljoonalla dollarilla vuosina 2012-2019. Aseman toiminta suunnitellaan alkavaksi vuonna 2017. Panostuksen suuruus osoittaa arktisten alueiden merkitystä Kanadan politiikassa. Norja vaalii napaseutujen tutkimumatkaperinnettä ylläpitämällä tutkimusasemia, monen tutkimusaluksen laivastoa ja Huippuvuorilla yliopistokeskusta (UNIS, The University Centre in Svalbard). Norjan polaari-instituutti siirrettiin joitakin vuosia sitten Oslosta Tromssaan, mikä osoittaa pohjoisten alueiden tärkeyttä ei vähiten merenpohjan öljy- ja kaasuesiintymien takia. Niin Huippuvuorilla kuin Tromssassa opiskelee ja tutkii myös suomalaisia. Vaurastunut Norja on arktisen tutkimuksen suurvalta. Tämä näkyy mm. aktiivisena julkaisemisena korkeatasoissa tiedelehdissä. Vuonna 1958 Yhdysvaltain atomijäänmurtaja Nautilus sukelsi napameren jäätikön alitse pohjoisnavan kautta. Ensimmäisinä pinta-aluksina purjehtivat pohjoisnavalle kesällä 1991 ruotsalainen jäänmurtaja Oden ja saksalainen tutkimusjäänmurtaja Polarstern. Oden on ollut tutkijoiden käytössä useilla Jäämerelle suuntautuneella tutkimusmatkoilla mm. tukialuksena Lomonosovin selänteen kairauksissa vuonna 2004, joiden onnistumista se varmisti venäläinen atomijäänmurtajan kanssa rikkomalla liikkuvaa jääkenttää kairausalus Vidar Vikingin ympärillä. Kairaukset osoittivat, että Pohjoisella jäämerellä oli jäätä jo 46 miljoonaa vuotta sitten (Backmann et al. 2006; Polyak et al. 2010). Monikansallisen tutkijajoukon johto oli ruotsalaisissa käsissä, suomalaisia ei matkalla valitettavasti ollut mutta sedimenttisarjoja tutkitaan myös Oulun yliopiston Thule instituutissa. Vuodesta 1993 alkaen on venäläisellä atomijäänmurtajalla järjestetty kesäisin turistiretkiä pohjoisnavalle. 1990-luvun matkat pohjoisnavalle osaltaan lisäsivät arveluja jäästä vapaasta kesäisestä napamerestä lähitulevaisuudessa, mutta sen jälkeisinä kesinä eivät jääolosuhteet ole helpottuneet suoraviivaisesti. 14

Lopuksi Kirjallisuus Andersson, G. (1909). The Climate of Sweden in the Late- Quaternary Period. Sveriges Geologiska Undersökning, Series C: 218. Backman, J., K. Moran, D. B. McInroy, L. A. Mayer, and the Expedition 302 Scientists, 2006. Arctic Coring Expedition (ACEX). Proc. Integr. Ocean Drill. Program, 302,2006. Bradley, R. S. (2008). Holocene perspectives on future climate change. Teoksessa Battarbee, R. W. & H. A. Binney (toim.): Natural climate variability and global warming: A Holocene perspective, 254 268. Chichester: Wiley-Blackwell. Funder, S., Goosse, H., Jensen, H., Kaas,, E., Kjaer, K., Korsgaard, N., Larsen, N., Linderson, H., Lyså, A., Möller, P.,Olseon, J. & Willerslevi, E. 2011. A 10,000- Year Record of Arctic Ocean Sea-Ice Variability View from the Beach. Science 333: 747-750. Ingolfsson, O. & Wiig, Ø., 2008. Late Pleistocene fossil fin nd in val ar Svalbard: the ol est oldest remains o of a polar bear (Ursus maritimus Phipps, 1744) ever discovered. Polar Research 2008:1-8. Jansen E., Andersson C., Moros M., Nisancioglu K., Nyland B. & Telford R. 2008. The early to mid-holocene thermal optimum in the North Atlantic. In: Natural Climate Variability and Global Warming: A Holocene Perspective (Eds R. W. Battarbee & Heather A. Binney), pp. 123-137. Wiley-Blackwell. MacDonald, G. M., A. A.Velichko, V. Krementski, O. K. Kasvihuonekaasujen lisääntyminen johtaa useissa mallilaskelmissa Pohjoisen jäämeren kesäisen jääpeitteen häviämiseen viimeistään vuonna 2040 ellei jo sitä ennen. 2000-luvulla on ilmaston lämpeneminen kuitenkin pysähtynyt huolimatta hiilidioksidipitoisuuden jatkuvasta kasvusta. Lämpötilan tiukka riippuvuus hiilidioksidin lisääntymisestä ei näytä toteutuvan tällä hetkellä. Selitystä haetaan mm. auringon aktiivisuudesta, mutta lähelläkään yksimielisyyttä ei olla. Julkisuuteen vuodetun IPCC:n tulevan raportin aineisto auringon aktiivisuuden vaikutuksista on jo nyt aiheuttanut tutkijoiden keskuudessa ankaran riidan. Ei ole vaikea arvata, että koko IPCC-prosessi ajautuu taas vaikeuksiin. 2000-luvun viileneminen näkyy jo Pohjois-Atlantin ylimmän 700 metrin vesikerroksen viilenemisenä (Yhdysvaltain National Oceanic Data Center 2012). Nähtäväksi jää miten ja millä viiveellä tämä vaikuttaa Jäämeren jäätilanteeseen. Viime vuosien kesäjään pinta-alan voimakas supistuminen johtuu ennen muuta Barentsinmeren jäättömyydestä, joka on seurausta Atlantilta tulleesta lämpimästä vedestä. Käsitykseni mukaan Pohjoisen jäämeren kesäjää ei sula kokonaan lähitulevaisuudessa. On mahdollista, että viime vuosien ilmaston viileneminen näkyy piankin meren viime vuosia laajempana jääpeitteenä. Ilmastomalleihin perustuvat ennusteet Koillisväylän purjehduskauden pitemisestä esitetään mm. valtioneuvoston tilaamassa Suomen arktisessa strategiassa (2010) seuraavasti: Koillisväylän nykyinen purjehduskausi on 49 ± 18 vrk. Ilmastonmuutoksen seurauksena sen arvioidaan olevan vuosisadan lopulla 134 ± 38 vrk. Luvut sopivat hyvin tämän päivän yleiseen käsitykseen arktisen alueen nopeasta lämpenemisestä, mutta numerot on syytä lukea suurin varauksin ellei niitä pidä pelkkänä spekulaationa. Jäämeri on tulevaisuudessakin jäässä suuren osan vuotta, myös kesäkaudella. Jäätalvet pysyvät ankarina. Toisaalta nykyistä pienempi meren jääpeite, pohjoisempi metsäraja ja sulava ikiroudan pintaosa ovat olleet arktisen alueen luonnontilaa useita tuhansia vuosia jääkauden jälkeen. Borisova, A. A. Goleva, A. A. Andreev, L. C. Cwynar, R. T. Riding, S. L. Forman, T. W. D. Edwards, R. Aravena, D. Hammarlund, J. M. Azeicz & V. N. Gattaullin (2000). Holocene treeline history and climate change across northern Eurasia. Quaternary Research 53, 302 311. Macias-Fauria, M., Grinsted, A., Helama, S., Moore, J., Timonen, M., Martma, T., Isaksson, E., Eronen, M., 2010. Unprecedented low twentieth century winter sea ice extent in the Western Nordic Seas since A.D. 1200. Climate Dynamics 34: 781-795. Polyak, L., Alley, R., Andrews, J.,Brigham-Grette, J., Cronin, T., Darby, D., Dyke., A., Fitzpatrick, J., Funder, S., Holland, M., Jennings, A., Miller, G., O Regan, M., Savelle, J., Serreze, M., St.John, K., White,J & Wolff, E. 2010. History of sea ice in the Arctic. Quaternary Science Reviews 29, 1757-1778. Raynaud, D., Barnola, J.-M., Chappellaz, J., Blunier,T., Indermuhle, A. & Stauffer,B. 2000. The ice record of greenhouse gases : a view in the context of future changes. Quaternary Science Reviews 19, 9-17. Ritchie, J. C. 1984. Past and Present Vegetation of the Far Northwest of Canada. Toronto: University of Toronto Press. Rutter,N. & Velichko, A. (eds.) 1997 Quaternary of northern Eurasia: Late Pleistocene and Holocene 15

landscapes, stratigraphy and environments. Quaternary International 41/42, 1-191.. Saarnisto, M. 2009. Jääkauden jälkeinen ilmasto. Teoksessa I. Haapala ja T. Pulkkinen (toimittajat):maan ytimestä avaruuteen. BidragtillkännedomavFinlandsnaturoch av natur och folk 180 (2009, 127-140. Saarnisto, M. & Karhu, J. 2004. The last mammoths Palaeoenvironment of the Holocene mammoth on Wrangel Island. Quaternary Perspectives 14-1, 126 129. Svendsen, J. I., Alexanderson, H., Astakhov, V. I., Demidov, I., Dowdeswell, J. A., Funder, S., Gataullin, V., Henriksen, M., Hjort, C., Houmark-Nielsen, M., Hubberten, H. W., Ingòlfsson, O., Jakobsson, M., Kjær, K. H., Larsen, E., Lokrantz, H., Lunkka, J. P., Lyså, A., Mangerud, J., Matiouchkov, A., Murray, A., Moller, P., Niessen, F., Nikolskaya, O., Polyak, L., Saarnisto, M., Siegert, C., Siegert, M. J., Spielhagen, R. F. & Stein, R. 2004. Late Quaternary ice sheet history of northern Eurasia. Quaternary Science Reviews 23, 1229 1271. Vision (2008). Vision for the Canadian Arctic Research Initiative: Assessing the Opportunities.Council of Canadian Academies. Ottawa, 1-36. Walker, M., Johnsen, S., Rasmussen, S. O., Popp, T., Steffensen, J.-P., Gibbard, P., Hoek, W., Lowe, J., Andrews, J., Björck, S., Cwynar, L. C., Hughen, K., Kershaw, P., Kromer, B., Litt, T., Lowe, D. J., Nakagawa, T., Newnham, R. & Schwander, J. 2009. Formal efinition an ating of the GSSP (Global Stratotype Section and Point) for the base of the Holocene using the Greenland NGRIP ice core, and selected auxiliary records. Journal of Quaternary Science 24, 3-17. 16