Itseuudistumisen kapasiteetti ja alueelliset innovaatiopolitiikat Markku Sotarauta (toim.) Tekesin katsaus 263/2009
Itseuudistumisen kapasiteetti ja alueelliset innovaatiopolitiikat Markku Sotarauta (toim.) Tekesin katsaus 263/2009 Helsinki 2009
Tekes rahoitusta ja asiantuntemusta Tekes on tutkimus- ja kehitystyön ja innovaatiotoiminnan rahoittaja ja asiantuntija. Tekesin toiminta auttaa yrityksiä, tutkimuslaitoksia, yliopistoja ja korkeakouluja luomaan uutta tietoa ja osaamista ja lisäämään verkottumista. Tekes jakaa rahoituksellaan teollisuuden ja palvelualojen tutkimus- ja kehitystyön riskejä. Toiminnallaan Tekes vaikuttaa liiketoiminnan kehittymiseen, elinkeinoelämän uudistumiseen, kansantalouden kasvuun, työllisyyden vahvistumiseen ja yhteiskunnan hyvinvointiin. Tekesillä on vuosittain käytettävissä avustuksina ja lainoina noin 500 miljoonaa euroa tutkimus- ja kehitysprojektien rahoitukseen. Tekesin ohjelmat valintoja suomalaisen osaamisen kehittämiseksi Tekesin ohjelmat ovat laajoja monivuotisia kokonaisuuksia, jotka on suunnattu elinkeinoelämän ja yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta tärkeille alueille. Ohjelmilla luodaan uutta osaamista ja yhteistyöverkostoja. Ohjelmien aiheiden valinnat perustuvat Tekesin strategian sisältölinjauksiin. Tekes ohjaa noin puolet yrityksille, yliopistoille, korkeakouluille ja tutkimuslaitoksille myöntämästään rahoituksesta ohjelmien kautta. Copyright Tekes 2009. Kaikki oikeudet pidätetään. Tämä julkaisu sisältää tekijänoikeudella suojattua aineistoa, jonka tekijänoikeus kuuluu Tekesille tai kolmansille osapuolille. Aineistoa ei saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin. Julkaisun sisältö on tekijöiden näkemys, eikä edusta Tekesin virallista kantaa. Tekes ei vastaa mistään aineiston käytön mahdollisesti aiheuttamista vahingoista. Lainattaessa on lähde mainittava. ISSN 1797-7339 ISBN 978-952-457-489-1 Kannen piirros: Kalleheikki Kannisto Taitto: DTPage Oy
Tekesin esipuhe Tämän hankkeen tavoitteena on löytää ja kehittää sellaisia itseuudistumisen muotoja, joilla organisaatiot voivat kehittää omaa innovaatiokykyään. Hankkeessa on tehty läheistä yhteistyötä erityisesti kaupunkien itseuudistumisen löytämiseksi. Tämä onkin yksi tulevaisuuden haasteista Suomessa miten globaalitalouden muutokset vaikuttavat kaupunkien dynamiikkaan. Erityinen kysymys on miten ne löytävät uusia selviytymiskeinoja itseuudistumisen kautta entistä nopeammin muuttuvassa maailmassa. Tässä loppuraportissa alueelliset keskittymät kuvataan klustereina tai klusterin osina kuten osaamiskeskuksina. Klusterien toiminnan eräs suurimmista haasteista on se, miten sitä hallinnoidaan, ja kuinka siinä olevia resursseja ja innovaatioita koordinoidaan ja hyödynnetään mahdollisimman tehokkaasti. Tässä raportissa kuvataan miten itseuudistumisen ideoita voidaan hyödyntää ja sopeuttaa uusiin haasteisiin. Sen tuloksia on tarkoitus soveltaa innovaatiopolitiikan kehittämiseen, yritysten sisäisiin oppimiskäytäntöihin sekä mukana olevien tahojen ja toimialojen toimintatapoihin. Tekes kiittää tekijöitä monipuolisesta ja laaja-alaisesta näkemyksestä alueellisen toiminnan kehittämiseksi sekä hyvästä yhteistyöstä ja onnistuneesta lopputuloksesta. Hankkeessa oli aktiivinen johtoryhmä. Kiitos kuuluu myös heille panoksesta! Marraskuussa 2009 Tekes
Sisältö Tekesin esipuhe Itseuudistumisen kapasiteetin luonne ja ydinprosessit: Huomioita ja johtopäätöksiä Self-Renewal Capacity of Clusters -projektista... 1 Markku Sotarauta & Juha Kostiainen & Toni Saarivirta & Kati-Jasmin Kosonen 1 Johdanto...1 2 Paikallinen innovaatiopolitiikka ja alueelliset innovaatiojärjestelmät Suomessa...4 3 Itseuudistumisen kapasiteetin taustaoletukset...7 4 Itseuudistavan innovaatiopolitiikan portfolio...10 5 Itseuudistamisen kapasiteetin ydinprosessit...13 6 Avoin innovaatio ja kehitysalustat...17 7 Case-tutkimuksen viestit itseuudistumisen kapasiteetille...19 8 Yhteenveto....25 Lähteet...25 Säännöt on tehty rikottaviksi? Katsaus pientä kaupunkiseutua lukkiuttaviin tekijöihin...30 Riina Pulkkinen 1 Johdanto...30 2 Polkuriippuva kehitys...31 3 Seudullisen kehittämisen lukkiutumat...33 4 Kehittäjäverkosto...36 5 Verkoston säännöt...38 6 Johtopäätökset...40 Lähteet...43 Paikallinen kulttuuri ja innovaatiopolitiikka...48 Kirsi Siltanen 1 Kulttuurinen näkökulma innovatiivisuuteen...48 2 Teoreettinen näkökulma kulttuuriin...49 3 Paikallinen kulttuuri....50 4 Paikallinen innovaatiokulttuuri...52 5 Alueellinen innovaatiopolitiikka ja kulttuurin haaste...54 6 Kohti erilaistunutta alueellista innovaatiopolitiikkaa...57 Lähteet...58 Tiedon vaihdosta tiedon uudistamiseen: Tamperelaisen biomateriaaliyhteisön kehitys poikkitieteelliseksi yhteisöksi...60 Nina Mustikkamäki 1 Johdanto...60 2 Kollektiivinen tiedonmuodostus...60 3 Tila-ajattelu muutoksen tulkinnallisena viitekehyksenä...64 4 Case Biomateriaaliyhteisön kehitys poikkitieteelliseksi biomateriaali- ja kudosteknologiayhteisöksi... 65 5 Johtopäätökset tiedon vaihdosta tiedon uudistamiseen... 72 Lähteet...74
Strateginen suunnittelu innovaatioympäristön kehittämisessä: Case Helsingin seudun innovaatiostrategia....77 Toni Saarivirta & Markku Sotarauta 1 Johdanto...77 2 Strateginen suunnittelu aluekehittämisessä....77 3 Helsingin seudun innovaatiostrategia pähkinänkuoressa...81 4 Tutkimusaineisto ja -menetelmät...81 5 Kyselyn tulokset: Helsingin seudun innovaatiostrategiat roolit ja merkitykset...82 6 Johtopäätökset...93 Lähteet...93 Liite: Kyselylomake... 95 Strengthening Self-Renewal Capacity in the InnoSteel Platform in Hämeenlinna, Finland... 100 Kati-Jasmin Kosonen 1 Introduction...100 2 The Hämeenlinna region and the metal construction industry....101 3 The conceptual background of the study...104 4 Building up a collaborative platform for the local metal construction cluster...108 5 Discussion: Orientation to self-renewal capacity in the InnoSteel development platform...113 6 Concluding remarks...115 Bibliography...116 Appendix: InnoSteel interviews... 119 Itseuudistumisen kapasiteetti ja kehitysalustat: Tarkastelussa Forum Virium Helsinki....120 Toni Saarivirta 1 Johdanto...120 2 Forum Virium Helsinki...120 3 Itseuudistumisen kapasiteetti Forum Virium Helsingissä....123 4 Lopuksi...128 Lähteet...128 Liite: Haastatellut henkilöt... 130 Itseuudistumisen kapasiteetti ja välittäjäorganisaatiot: Tarkastelussa Oulu Wellness instituuttisäätiö...131 Toni Saarivirta 1 Johdanto...131 2 Oulu Wellness Instituuttisäätiö...131 3 Itseuudistumisen kapasiteetti OWI:ssa...132 Lähteet...136 Liite: Haastatellut henkilöt... 137 LIITE 1. Self-Renewal Capacity of Clusters -projektin julkaisut (31.8.2009 mennessä)...138 Tekesin katsauksia...140
Itseuudistumisen kapasiteetin luonne ja ydinprosessit Huomioita ja johtopäätöksiä Self-Renewal Capacity of Clusters -projektista Markku Sotarauta, Juha Kostiainen, Toni Saarivirta & Kati-Jasmin Kosonen 1 Johdanto 1.1 SERE-projektin lähtökohta ja taustat Tässä raportissa esitellään Self-Renewal Capacity of Clusters (SERE) -projektin päätulokset. Lisäksi avataan näkymä case-tutkimusten päähuomioihin. SERE-projektin kysymyksenasettelu rakentui varsin pitkälle yliopistojen rooleihin paikallisissa innovaatiojärjestelmissä kohdistuneen Local Innovation Systems -projektin tärkeimpien huomioiden varaan (ks. Lester & Sotarauta 2007). LIS-projektin tulokset muistuttivat meitä siitä, että alueiden kehitys perustuu varsin pitkälle uuden tiedon ja uuden teknologian soveltamiseen eikä läheskään niin usein kuin olemme opetelleet kuvittelemaan uuden tiedon ja teknologian luomiseen endogeenisesti. Nostimme LIS-projektissa esille neljä erilaista innovaatioja osaamisvetoista kehityskulkua ja osoitimme, että yliopistoilla on hyvin erilaisia rooleja riippuen siitä, millainen kehityskulku muokkaa ko. alueen kehitystä ja/tai millaista kehityskulkua alueella tavoitellaan. Korostimme LIS-projektissa erityisesti sitä, että yliopistot eivät toimi vain kehittämisen suoraviivaisena tukena vaan myös monien kehittämistoimintojen analyyttisinä sparraajina, kriittisinä vastavoimina, mediakeskustelun laajentajina ja syventäjinä. Väitimme, että yliopistot estävät alueiden umpioitumista ja synnyttävät ajattelua stimuloivaa luovaa jännitettä. Yliopistot luovat parhaimmillaan alueille monipuolista vapaan ja luovan ajattelun ja toiminnan kulttuuria. Korostimme erityisesti, että yliopistojen roolina aluekehityksessä ja innovaatiotoiminnassa on tarjota avoimia tulkitsevia tiloja tulevaisuuksien etsintään. Tulkitsevalla tilalla tarkoitimme kaikkia niitä tapahtumia, joissa pohditaan tavalla tai toisella mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa ja siten tarjotaan erilaisille toimijoille mahdollisuuksia avata omaa ajatteluaan, oppia uutta ja etsiä oman toiminnan tulevaisuuden suuntia. Tässä yhteydessä ei ole syytä mennä tämän pidemmälle vanhan jo aiemmin raportoidun tutkimusprojektin tuloksiin, mutta LIS-projekti johdatti meidät itseuudistumisen tematiikan äärelle. Sekä LIS-projekti, aiemmat pohdintamme (Sotarauta 2005) että Pirjo Ståhlen tutkimukset yritysten uudistumisprosesseista (Ståhle 1998) nostivat esille kysymyksen, mihin innovaatiojärjestelmiä itse asiassa tarvitaan. Innovaatiojärjestelmiin kohdistuvissa tutkimuksissa ei juurikaan pohdita tätä kysymystä, koska niiden taustalla on vahva näkemys, oletus ja empiirinen todistusaineisto siitä, että innovaatiot ovat tärkeitä taloudellisen kasvun, yritysten menestymisen ja sitä kautta myös alueiden ja kokonaisten kansakuntien kehityksen perustoja. Me emme tässä raportissa kyseenalaista tätä näkemystä, mutta kysymme, voisiko varsinkin paikallisesta ja alueellisesta näkökulmasta katsottuna innovaatiojärjestelmän tärkein rooli olla tukea alueiden jatkuvaa itseuudistumista. Tästä lähtökohdasta lähdimme etsimään itseuudistumisen kapasiteetin luonnetta ja ydinprosesseja. Lähtökohtaisesti itseuudistumisen kapasiteetti jakautuu viiteen toisiinsa monin tavoin linkittyneeseen osaan: 1) rakenteelliskulttuuriset tekijät (kovat ja pehmeät instituutiot), 2) innovaatiopolitiikka (ja muut kehittämispolitiikat), 3) muutoskäsitys, 4) itseuudistumisen ydinprosessit ja 5) institutionaalinen yrittäjyys (toimijuus). Tässä raportissa käsitellään itseuudistumisen kapasiteetin tutkimuksen yleistä käsitteellistä viitekehystä ja haarukoidaan sen sovelluksia käytännössä. Lisäksi huomio kohdistetaan muutoskäsitykseen, innovaatiopolitiikkaan ja itseuudistumisen kapasiteetin ydinprosesseihin. Tutkimuksen tavoitteena on tunnistaa itseuudistumisen kapasi- 1
Toimintaympäristön muutoksesta johtuvat shokit Alueen kyky sopeuta strategisesti Innovaatiopolitiikka Itseuudistumisen ydinprosessit Rakenteelliskulttuuriset tekijät Johtajuus ja institutionaalinen yrittäjyys Muutoskäsitys Kuva 1. Itseuudistumisen kapasiteetin yleinen viitekehys. teetin luonne ja ydinprosessit rakenteelliskulttuuristen tekijöiden jäädessä tulevien tutkimusten tehtäväksi. Institutionaalista yrittäjyyttä ja johtajuutta on tutkittu muissa yhteyksissä (mm. Sotarauta 2008). Seuraavassa vaiheessa ne liitetään osaksi itseuudistumisen kapasiteetin mallia ja hahmottumassa olevaa teoriaa. Lähes kaikki tässä raportissa esitetty on raportoitu muodossa tai toisessa ja aiemmin (ks. liite 1). Käsitteellistä viitekehystä on kehitetty useissa artikkeleissa (mm. Sotarauta 2005b, Sotarauta & Mustikkamäki 2008; Kostiainen 2007, 2008; Saarivirta 2008, 2009) ja case-tutkimuksista raportoitu useissa kansainvälisissä konferensseissa ja seminaareissa. Käsitteelliset artikkelit ja case- raportit muodostavat perustan tässä luvussa esitetyille näkemyksille. SERE-projektin aikana julkaistut ja tätä kirjoitettaessa (heinäkuu 2009) julkaisuvaiheessa olevat työt on listattu liitteeseen 1. Tämän luvun tarkoituksena on esittää tiivis kooste SERE-projektissa tehdystä käsitteellisestä ja empiirisestä työtä. Sen tehtävänä on kerätä osa langanpäistä yhteen ja muodostaa kymmenien erilaisten julkaisujen muodostamasta virrasta jonkinlainen kokonaisuus ja koota projektin päätyttyä päähuomiot yksiin kansiin. Teoreettiseen perustaan, käsitteisiin, joihinkin käytännön sovelluksiin ja/tai empiriaan on mahdollista tutustua tarkemmin liitteessä 1 mainittujen julkaisujen avulla. 1.2 Self-Renewal Capacity of Clusters -projekti (SERE) pähkinänkuoressa 1 Suomi on täyttynyt erilaisista innovatiivisuutta edistävistä ohjelmista, strategioista ja projekteista. Innovaatiojärjestelmiä analysoidaan ja kehitetään joka puolella. Ajoittain kuitenkin vaikuttaa siltä kuin aktiivinen kehittämistoiminta jäisi jonkinlaiseksi pintakuohuksi. Pitkällä aikavälillä Suomen alueiden ja kaupunkien taloudellinen menestys ei voi rakentua vain erillisten ohjelmien ja projektien varaan, vaan olennaista on juurruttaa uudistuminen ja innovatiivisuus osaksi jokapäiväistä toimintaa eli vahvistaa itseuudistumisen kapasiteettia. Näistä lähtökohdista SERE-projektin tehtäväksi asetettiin a) itseuudistumisen kapasiteetin avainprosessien tunnistaminen ja b) itseuudistumisen kapasiteetin avainprosessien kytköksien analysoiminen sekä suhteessa toisiinsa että tutkimukseen osallistuneiden kaupunkien ja niille tärkeiden klustereiden kehitykseen. Tutkimustehtävän taustalla on kaksi yleistä tutkimuskysymystä: a) millainen on strategisen intention ja emergentin kehityskulun välinen suhde kaupungin kehittämisen kontekstissa ja b) miten itseuudistumisen kapasiteettia voi tietoisesti vahvistaa. Koska tavoitteena on ennen kaikkea itseuudistumisen kapasiteetin käsitteellistäminen ja 1 Projektin päärahoittaja oli Tekes ja muut rahoittajat Helsingin kaupunki, Oulun kaupunki ja Hämeenlinnan seutu 2
asemoiminen osaksi kaupunkien kehittämistä ja innovaatiojärjestelmien tutkimusta, tämä tutkimus on luonteeltaan eksploratiivinen. SERE-projektissa etsittiin sekä teoreettisia että empiirisiä avauksia uuteen suhteellisen heikosti tunnettuun ilmiöön tavoitteena jäsentää laajaa ja monimutkaista ilmiötä. Tässä on kuitenkin huomattava, että vaikka itseuudistumisen kapasiteetti on kaupunkien kehittämisen ja alueellisten innovaatiojärjestelmien kontekstissa tuntematon käsite, se on implisiittisesti sisällytetty moniin klusterien muutosta, alueiden transformaatiota ja innovaatiojärjestelmien kehitystä tarkasteleviin tutkimuksiin. Itseuudistumisen kapasiteetti ei siis ole täysin uusi ja tuntematon alue vaan lähinnä uusi näkökulma klusteri-, innovaatio- ja osaamispohjaisessa aluetutkimuksessa. Sen tavoitteena on tehdä näkymätön näkyväksi ja suunnata huomio strategisen sopeutumisen dynamiikkaan erilaisten kehittämismallien tunnistamisen ja kehittelyn sijasta. Itseuudistumisen kapasiteettia voi pitää eräänlaisena metakäsitteenä, joka auttaa ymmärtämään monien kehittämistä ja innovaatiotoimintaa hallitsevien käsitteiden ja mallien rooleja osana pitkän aikavälin kehitystä ja kehittämisen kokonaisuutta. Tutkimuskysymyksiin etsittiin vastausta useiden itsenäisten mutta toisiinsa linkitettyjen case-tutkimusten avulla. Case-tutkimusten tavoitteena oli avata erilaisia näkökulmia itseuudistumisen kapasiteettiin ja samalla tuottaa case-kohtaisia kehittämissuosituksia. Case-tutkimukset ja niissä kerätty aineisto on esitelty taulukossa 1. Taulukko 1. SERE-projektin case-portfolio ja empiirinen aineisto. Case Haastattelut Kyselyihin vastanneita Forum Virium Helsinki (digitaalinen media) [Saarivirta 2008a; Saarivirta & Sotarauta tulossa] Pääkaupunkiseudun innovaatiostrategia [Saarivirta & Sotarauta 2008] 11 - - 111 Xpolis, Oulu [Saarivirta 2008b] 104 Wellness, Oulu (terveysteknologia) [Saarivirta 2008c] Innosteel, Hämeenlinna (terästeollisuus) [Kosonen 2008a ja 2008b] Hämeenlinnan kongressimatkailu [Kosonen 2008c] Forssan seudun kehittäminen [Pulkkinen 2007] Tampereen seudun kuntien oma innovaatiotoiminta [Koski 2008] 12-22 - 21-12 - 14 - Porin seudun kehittäminen [Peevo 2007] 16 - Paikalliset kehittämiskulttuurit [Sutinen 2007] Tampereen biomateriaalikeskittymän kehitys ja innovaatioyhteisöt [Mustikkamäki 2008] Käsitteellinen analyysi 28 - Yhteensä 136 215 Muu aineisto Kehittämisasiakirjat, aiemmat tutkimukset, yms. kyseisen case-tapauksen kannalta relevantti sekundääriaineisto. 3
1.3 Luvun ja raportin rakenne Itseuudistumisen kapasiteetin logiikka ja tämän luvun rakenne on mahdollista tiivistää seuraavasti. Perusasetelma Alueiden itseuudistumisen kapasiteetti perustuu yhtäältä endogeenisten ja eksogeenisten muutosvoimien yhdistämiseen osaksi samaa viitekehystä ja toisaalta intention ja emergenssin välisen vuorovaikutuksen tunnistamiseen ja hyödyntämiseen [luku 3]. Perusajattelu ja -määritelmä itseuudistumisen kapasiteetti viittaa kaikkien niiden kykyjen ja prosessien muodostamaan kokonaisuuteen, joka mahdollistaa tarkastelun alla olevan systeemin (organisaatio, klusteri, alue, maa, yms.) jatkuvan uudistumisen. [luku 3.1] Muutoskäsitys Kehittämisessä ja innovaatiopolitiikassa toimintojen taustalla oleva muutoskäsitys vaikuttaa implisiittisesti kehittämisen sisältöihin, toimintatapoihin, tulosten arviointiin ja johtajuuteen. Itseuudistumisen kapasiteetti perustuu teleologisen ja evolutiivisen muutoskäsityksen kombinaatioon [luku 3.2]. Kehityskulut Itseuudistumisen kapasiteetti edellyttää kehittämistoiminnan räätälöimistä yhtäältä alueen hallitsevien kehityskulkujen ja toisaalta haluttujen kehityskulkujen mukaan. Olennaista on dynaaminen pitkän aikavälin näkökulma sekä kehitykseen että kehittämiseen. Kehityskulut jaetaan yleisellä tasolla a) uuden syntyyn, b) olemassa olevan uudistumiseen, c) olemassa olevan diversifioitumiseen joksikin uudeksi ja d) vanhan tuhoutumiseen [luku 3.2]. Itseuudistava innovaatiopolitiikka itseuudistumista edistävät innovaatiopolitiikat jakautuvat a) yleiseen innovaatiopolitiikkaan, b) kohdennettuun innovaatiopolitiikkaan ja c) eksploratiiviseen (kokeileva, etsivä) innovaatiopolitiikkaan [luku 4]. Itseuudistumisen kapasiteetin ydinprosessit Itseuudistumisen kapasiteettia on mahdollista vahvistaa nivomalla tutkimusmatkailu, merkitysten etsintä, lukkiutumien systemaattinen purkaminen ja olemassa olevien resurssien ja osaamisen hyödyntäminen yhdeksi kokonaisuudeksi. Olennaista on näiden tekijöiden tasapaino suhteessa alueen tilaan ja kehityskulkuihin [luku 5]. Yhteenvetävän luvun jälkeen luvussa kaksi Riina Pulkkinen jatkaa itseuudistumisen kapasiteetin taustalla olevan käsitteellisen viitekehyksen syventämistä kiinnittämällä huomion erityisesti polkuriippuvuuden ja lukkiutuman käsitteisiin Forssan kaupunkiseudun kehittämisen kontekstissa. Kirsi Siltanen vie luvussa kolme lukijan innovaatiokulttuurin äärelle. Kulttuurista puhutaan paljon alue- ja innovaatiokehittämisessä, mutta sen olemusta ja merkityksiä ei useinkaan avata kovinkaan tarkasti. Näiltä osin Siltanen avaa uuden näkymän itseuudistumisen kapasiteetin kulttuuriseen ulottuvuuteen. Nina Mustikkamäki tarkastelee luvussa neljä tamperelaista biomateriaalisyhteisöä ja tiedon uudistamista. Innovaatioyhteisön käsitteen avulla hän ulottaa monitieteisen yhteistyön analyysin verkostojen tuolle puolen. Jos luvut 2 4 ovat luonteeltaan empirialla sävytettyjä käsitteellisiä analyysejä tavoitteenaan laajentaa ja syventää itseuudistumisen kapasiteettiin liittyviä näkökulmia, luvut 5 8 nostavat suoremmin keskusteluun joitain valikoituja itseuudistumisen kapasiteetin elementtejä. Toni Saarivirta ja Markku Sotarauta analysoivat luvussa viisi strategisen suunnittelun rooleja innovaatioympäristön kehittämisessä Helsingin seudun innovaatiostrategian avulla. Luvussa kuusi Kati-Jasmin Kosonen analysoi sitä, miten itseuudistumisen kapasiteettia on vahvistettu Hämeenlinnan seudulla ja luvussa seitsemän ja kahdeksan Saarivirta johdattaa lukijan Forum Virium Helsingin ja Oulun Wellness instituuttisäätiön saloihin. 2 Paikallinen innovaatiopolitiikka ja alueelliset innovaatiojärjestelmät Suomessa 2 Koulutus, tiede ja teknologia (ja innovaatio 1990- luvulta alkaen) ovat Suomessa olleet sekä koko kansakunnan että sen alueiden kehityksen ja kehittämispolitiikkojen ytimessä suhteellisen pitkään. Vaikka Suomen innovaatiopolitiikka on luonteeltaan kansallista ja ylhäältä-alas ohjautuvaa, pitkän aikavälin tarkastelu osoittaa, että kansalliset, paikalliset ja alueelliset ratkaisut ja toimenpiteet ovat ajan kuluessa vaikuttaneet toisiinsa monin tavoin. Monet kaupunkiseudut ja alueet ovat investoineet aikaa ja rahaa jonkin sellaisen 4
Taulukko 2. T&k-menojen jakautuminen Suomessa 2007 (mukana ne seudut, joiden osuus ylittää 10 %. Lähde: tilastokeskus). Seutu T&k-menot milj. Osuus koko Suomen t&k-menoista (%) Helsingin seutu 2 472,6 39,6 Tampereen seutu 967,2 15,5 Oulun seutu 912,1 14,6 Muu Suomi yhteensä 1 890,8 30,3 Suomi yhteensä 6 242,7 100,0 vahvistamiseen, jota nykytietämyksellä olisi mahdollista kutsua innovaatiojärjestelmän elementiksi tai vaikkapa laajempien innovaatiojärjestelmien paikalliseksi solmukohdaksi. (ks. Männistö 2002; Tervo 2002; Kostiainen & Sotarauta 2002; Kautonen 2006; Höyssä ym. 2004; Linnamaa 2002; Sotarauta & Kosonen 2004; Jauhiainen ym. 2004.) Kansallinen ja paikallinen ovat kehittyneet sellaisessa vuorovaikutteisessa suhteessa, jota on mahdollista kuvata yhteisevoluution 3 käsitteen avulla kansallinen ja paikallinen ovat kehittyneet yhdessä toisiinsa vaikuttaen (ks. Sotarauta & Kautonen 2007). Vaikka kaupunkiseuduilla onkin käytetty aikaa ja rahaa innovaatiopoliittisiin pyrkimyksiin, kansallinen innovaatiopolitiikka ei juurikaan ole tunnistanut eikä tunnustanut alueiden ja kaupunkien roolia. (Edquist yms. 2009; Suorsa 2007.) Jos asiaa katsotaan vain tieteen ja teknologian näkökulmasta, on toki selvää, että Suomessa on vain muutama kaupunkiseutu, joiden tieteen ja teknologian keskittymä on riittävän monipuolinen ja vahva ylläpitämään samanaikaisesti uusien tiedelähtöisten innovaatioiden tuottamista ja perustutkimusta. Suurimmalla osalla suomalaisia alueita innovaatiotoiminnan institutionaalinen perusta on suhteellisen ohut. Tämä heijastuu yksinkertaisimmillaan tutkimus- ja kehittämistoimintojen alueellisessa jakautumisessa (ks. taulukko 2). Uusimmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että suhteellisen alhaisesta volyymistä huolimatta innovaatiotoiminta voi olla vahvaa myös suurten kaupunkiseutujen ulkopuolella (ks. Valovirta ym. 2009; Viljamaa ym. 2009). Suomen uusi kansallinen innovaatiostrategia on nostanut käyttäjä- ja kysyntälähtöiset innovaatiot innovaatiopolitiikan kartalle. Uusi strategia on vielä käsitteellisesti epäselvä eikä tätä kirjoitettaessa juuri kenelläkään tunnu olevan kovinkaan selvää kuvaa siitä, miten kysyntä- ja käyttäjälähtöisiä innovaatioita on mahdollista edistää innovaatiopolitiikan keinoin (ks. Edquist yms. 2009). Tässä yhteydessä ei ole syytä eikä mahdollisuuksia paneutua syvemmälle kysyntä- ja käyttäjälähtöiseen innovaatiopolitiikkaan, mutta selvää lienee, että uusi ajattelu ja sitä linjaava uusi kansallinen innovaatiostrategia avaavat aivan uudenlaisia näkymiä kolmen suuren ulkopuolisen Suomen innovaatiotoiminnalle. Vaikka monilla alueilla ei olisikaan vahvaa tieteen ja tutkimuksen keskittymää, niiden on mahdollista kehittää aivan uudenlaisia käytäntö- ja käyttäjälähtöisiä innovaatiomalleja (ks. Edler 2007). 2 Innovaatio = uusi idea + toteutus + arvon luominen (Ståhle ym. 2003 kirjallisuusanalyysin perusteella tekemä yksinkertaistettu määritelmä). Innovaatiojärjestelmän käsitteellä tarkoitetaan taloudellisesti käyttökelpoisen tietämyksen tuottamiseen, levittämiseen ja hyödyntämiseen osallistuvia erilaisia toimijoita ja näiden välisiä vuorovaikutussuhteita. Innovaatiojärjestelmän voi näin tulkita koostuvan tietoa tuottavasta ja tietoa hyödyntävästä alajärjestelmästä (mm. Brazhyk ym. 1998; Autio 1998; Tödling & Trippl 2005). Innovaatiopolitiikka viittaa yksinkertaistaen julkisten toimijoiden innovaatiotoimintaa edistävien toimenpiteiden muodostamaan kokonaisuuteen (Edquist 2008). 3 Yleisellä tasolla yhteisevoluution on mahdollista nähdä toteutuvan jos kaksi (tai useampi) kokonaisuutta ja/tai niiden valintaympäristö vaikuttavat toistensa evolutiivisiin prosesseihin (variaatio, valinta, retentio) ja jos kokonaisuudet tämän seurauksena ajan kuluessa muuttuvat (Sotarauta 2004) 5
Uuden innovaatiostrategian, uudistetun osaamiskeskusohjelman ja strategisen huippuosaamisen keskittymien (SHOK) taustalla on useita eri suuntiin vetäviä ulottuvuuksia, joiden varaan rakentuvat innovaatiopoliittisen keskustelun jännitteet. Ensinnäkin kysymys on siitä, tulisiko Suomessa panostaa entistä enemmän resursseja tutkimus- ja kehittämistoimintaan muutamalla valitulla kaupunkiseudulla ja vain joihinkin klustereihin kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä vai pitäisikö innovaatiopolitiikassa ottaa nykyistä paremmin huomion erilaisten alueiden erilaiset tarpeet ja vahvistaa koko yhteiskunnan innovaatiokapasiteettia. Tutkimus- ja innovaatiotoiminnan keskittämisen tukijat nojaavat argumentoinnissaan varsin pitkälle tiedelähtöisiin innovaatiomalleihin. 4 He lähtevät siitä, että pienessä maassa ei ole varaa hajauttaa resursseja useille alueille ja sellaisille toimialoille, joilla ei ole näyttää kansainvälisessä kilpailussa menestymisen meriittejä. Tutkimuksen, tieteen ja innovaatiotoiminnan resursseja tulisi tämän ajattelun mukaisesti koota yhteen vain muutamaan paikkaan ja muutaman yritysryppään yhteyteen. Tätä ajattelua edustavat muun muassa SHOKit, omalla tavallaan osaamiskeskusohjelman kansalliset kompetenssiklusterit ja yliopistouudistuksen yhteydessä toteutuvat yliopistojen väliset fuusiot (erityisesti Aalto-yliopisto) 5. Perusperiaatteeltaan Shokit ja osaamiskeskusohjelma perustuvat eri alueilla olevan osaamisen yhdistämiseen verkostoksi. Ne eivät ota suoraan kantaa toimintojen keskittämisen problematiikkaan. Sen sijaan ne määrittelevät varsin pitkälle, sen minkälaisille osaamisaloille resursseja suunnataan ja minkälaisten toimintakonseptien mukaisesti innovaatiopolitiikka ja sen toteutus organisoidaan. Alueellisesti tasapainotetumman innovaatiotoiminnan kannattajat taas korostavat, että osaamisen ja innovatiivisuuden noustua yhteiskunnallisen kehityksen keskiöön myös muiden kuin suurten kaupunkiseutujen kehittämisessä tulisi hyödyntää innovaatioajattelun ja -järjestelmien kehittämisen tarjoamia mahdollisuuksia ja tietoisesti rakentaa innovaatiojärjestelmiä myös institutionaalisesti ohuilla alueilla. Innovaatiotoimintaa ei kuitenkaan tulisi tarkastella vain tutkimusja kehittämistoiminnan näkökulmasta, vaan kuten Harmaakorpi ja Melkas (2008) ovat todenneet, sekä tutkimuksessa että kehittämistoiminnassa pitäisi nykyistä paremmin tunnistaa myös muut kuin tiede- ja tutkimusperustaiset tiedonlähteet. Käytäntöperustaista tietoa korostavat yleisestä DUI-mallista 6 kumpuavat sovellukset. Ne tarjoavat aivan uudenlaisia mahdollisuuksia systematisoida innovaatiotoimintaa kaikilla Suomen alueilla ja laajassa kirjossa toimintoja 7. Tällä tavalla uusien yllättävien kehityskulkujen on mahdollista nousta kaikkialta Suomesta eikä vain muutamalta ennalta nimetyltä kaupunkiseudulta tai osaamisalalta. Edquist ym. (2009) toteavat, että uuden innovaatiostrategian korostaman laaja-alaisen innovaatiopolitiikan näkökulmasta Suomen tulisi kyetä samanaikaisesti vahvistamaan suuria kaupunkiseutuja tieteen, teknologian ja innovaation kansainvälisinä keskittyminä että vahvistaa oppimisen kapasiteettia yhteiskunnassa ja sen kaikilla alueilla. 4 Tiede- ja tutkimuslähtöinen innovaatiotoiminta (science, technology, innovation = STI) painottaa kodifioitua tietoa eli tutkimustietoa innovaatioiden lähteenä. STI-malleille on tyypillistä myös se, että vaikka uudistustarve nousisi esiin jostain käytännön tilanteesta, ratkaisua etsitään muotoilemalla ongelma eksplisiittisesti ja kodifioidusti. STI-malleissa pyritään systemaattisesti hyödyntämään aiempaa tutkimustietoa ja muiden kokemuksia samantyyppisten ongelmien ratkaisemisessa (Berg Jensen ym. 2007). 5 Tässä esitetty ajatus keskittymien vahvistamisen ja alueellisesti tasapainoisen kehityksen välisestä jännitteestä perustuu sekä SERE-projektin omaan aineistoon että Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin yhteydessä tehtyihin haastatteluihin, käytyihin keskusteluihin ja alaryhmien raportteihin (ks. Edquist ym. 2009.) 6 Innovaatiotoiminnan DUI-mallit rakentuvat paikallisen tiedon eli organisaatiossa (tai alueella) jo olevan kokemuksen ja tiedon varaan (Berg Jensen ym. 2007). STI-mallien rinnalla tulisi yhä selkeämmin tunnistaa käytäntölähtöisen innovaatiotoiminnan haasteet eli tekemiseen, käyttämiseen ja vuorovaikutukseen perustuvat mallit (doing, using and interacting = DUI). DUI-mallit korostavat hiljaista tietoa eli kokemusperäistä tietoa ja oppimista (tarkemmin käytäntölähtöisestä innovaatiosta Harmaakorpi & & Melkas 2008). 7 Osaamiskeskusohjelmassa on ainakin jollain tasolla sovellettu tämän suuntaisia ajatuksia jo jonkin aikaa (esim. Kuhmon kamarimusiikin, Seinäjoen elintarvikkeiden ja Lapin elämysteollisuuden osaamiskeskukset) 6
Sen paremmin SERE-projekti kuin itseuudistumisen kapasiteetin taustalla oleva ajattelukaan eivät ota suoraa kantaa siihen, tulisiko Suomen keskittää vai tasapainottaa innovaatiokapasiteettiaan. Yleistäen on kuitenkin mahdollista väittää, että vaikka Suomella on kiistaton tarve vahvistaa tieteen, teknologian ja innovaatiotoiminnan kärkiään, sen tulisi pitää huoli myös pienempien kaupunkiseutujen ja maaseudun itseuudistumisen kapasiteetista. Jos itseuudistumisen kapasiteetti laskee liian alhaiseksi jollakin alueella tai toimialalla, erilaisilla kehittämispolitiikoilla tai rahallisilla tuilla ei enää ole tarttumapintaa, mikä vahvistaa entisestään erojen kasvua alueiden välillä. Itseuudistumisen kapasiteetin käsitteen avulla on mahdollista analysoida erilaisten alueiden kykyä vastata muuttuvan maailman paineisiin ja etsiä kullekin alueelle parhaiten sopivia tapoja rakentaa omaa tulevaisuutta. Itseuudistumisen kapasiteetin käsitteen avulla saattaisi olla mahdollista avata uudenlaisia näkökulmia myös koko Suomen kykyyn uudistua ja löytää uusia kehityspolkuja. Sabelin ja Saxenianin (2008) mukaan Suomi on jäänyt avaintoimialoilla menneisyytensä vangiksi. He toteavat, että sekä Suomen avaintoimialojen että koko innovaatiojärjestelmän uudistumiskyky on heikentynyt. 3 Itseuudistumisen kapasiteetin muutoskäsitys 3.1 Itseuudistumisen kapasiteetin taustaoletukset Yritysten näkökulmasta itseuudistumista tutkineen Pirjo Ståhlen (1998) mukaan itseuudistumisen kapasiteetti tarkoittaa organisaation kykyä hallita muutoksia omissa strategioissaan, toiminnoissaan ja tietoperustassaan. Itseuudistumisen kapasiteetti viittaa siis kaikkien niiden kykyjen ja prosessien muodostamaan kokonaisuuteen, joka mahdollistaa jatkuvan uudistumisen. Aluekehityksen näkökulmasta itseuudistumisen kapasiteetti tarkoittaa alueelle juurtunutta kykyä valmistautua yllättäviin toimintaympäristön muutoksiin sekä kykyä sopeutua jatkuviin muutoksiin omista lähtökohdista ja omin tavoitteiden. Se perustuu näkemykseen, että aluekehittäminen on strategista sopeutumista. Itseuudistumisen kapasiteetin systemaattinen vahvistaminen on edellytys omista lähtökohdista ja omin tavoittein sopeutumiselle. Alueelliset innovaatiojärjestelmät taas ovat strategisen sopeutumisen keskeisimpiä elementtejä. (Tödling & Trippl 2004). Alhaisen itseuudistumisen kapasiteetin alueilla on suuri vaara päätyä sopeutumaan muiden ehdoilla. Tappin (2005, 291) mukaan kyky selviytyä toimintaympäristön muutoksista edellyttää a) kykyä imeä informaatiota muutoksista ja niiden merkityksistä sekä kykyä sovittaa uutta teknologiaa ja osaamista jo olemassa olevaan (absorptiivinen kapasiteetti), b) kykyä sopeutua ulkoisiin muutoksiin uudistamalla sisäistä rakennetta vastaamaan muutoksiin (adaptiivinen kapasiteetti) ja c) kykyä ymmärtää mistä muutoksissa on kysymys ja toimia nopeasti (reaktiivinen kapasiteetti). Tappin huomiot korostavat osaltaan itseuudistumisen kapasiteetin merkitystä niin alueiden kuin klustereidenkin strategisen sopeutumisen prosesseissa. Yhteenveto itseuudistumisen kapasiteetin taustaoletukset Resilientit, strategiseen sopeutumiseen kykenevät alueet ovat tulevaisuuden menestyjiä. Juuri tästä syystä kehittämistoiminnassa korostuu itseuudistumisen kapasiteetin vahvistaminen. Alueiden itseuudistumisen kapasiteetti selittää varsin pitkälle niiden kehitystä pitkällä aikavälillä (ks. Sotarauta & Srinivas 2006). Strateginen sopeutuminen ei ole mahdollista ilman hyvin toimivaa innovaatiojärjestelmää, hyvää strategista tietoisuutta, strategisia intentioita ja strategista kehittämisotetta, mutta se ei myöskään ole mahdollista ilman hyvää kapasiteettia tunnistaa nousussa olevat vielä näkymättömät ilmiöt, tarttua niihin ja kääntää ne omaa aluetta tukeviksi kehityskuluiksi. Hyvin toimiva alueellinen innovaatiojärjestelmä sekä hajautuneet innovaatioverkostot, avoimet innovaatioprosessit ja kehitysalustat tarjoavat uudenlaisia mahdollisuuksia aluekehittämiselle ja innovaatiopolitiikalle. Samalla ne antavat mahdollisuuden vahvistaa alueiden itseuudistumisen kapasiteettia. 7
3.2 Evolutiivinen muutoskäsitys kohtaa teleologisen muutoskäsityksen Aluekehittämisessä ei juurikaan tunneta pikavoittoja. Se on kompleksinen monien tekijöiden välinen sekametelisoppa, jossa vasta 10 20 vuoden aikajänteellä voidaan nähdä kehittämisen todelliset tulokset ja/tai epäonnistumiset. Muutoksen käsitteen tulisi väistämättä olla empiiristen analyysien ytimessä. Itseuudistumisen kapasiteetti edellyttää kahden varsin erilaisen muutoskäsityksen eli teleologisen ja evolutiivisen muutoskäsityksen yhdistämistä toisiinsa, jotta olisi mahdollista rakentaa käsitteellisiä siltoja tietoisten kehittämispyrkimyksen ja esille sukeltavien kehityskulkujen välille (Sotarauta & Srinivas 2006). Samalla niin strateginen suunnittelu, innovaatiopolitiikat kuin muutkin kehittämispolitiikat saavat uusia merkityksiä. Kuva 2 nostaa aluekehityksen avainkysymykseksi strategisen intention ja emergenssin 8 välisen suhteen, joka on mahdollista kääntää kysymykseksi siitä, miten pitkälle on visioiden, strategioiden, innovaatiopolitiikkojen ja muiden tietoisesti luotujen tahdonilmausten ja linjausten avulla mahdollista suunnata aluekehitystä ja innovaatiotoimintaa ja miten pitkälle pitää hyväksyä yllättävät esille sukeltavat ilmiöt ja pyrkiä sopeutumaan niihin ja suuntaamaan prosessien kulkua ajassa sekä rakentamaan sellaisia kasvualustoja, jotka luovat emergenssille hedelmällisen maaperän. Nopeasti muuttuvassa, dynaamisessa ja moniarvoisessa toimintaympäristössä innovaatiojärjestelmien kehittäjän on aiempaa vaikeampi tietää miten tunkeutua kohti tuntematonta ja mikä on se uusi, jonka synnylle pitäisi luoda edellytykset. Vaikka organisaatiot ovat alkaneet sopeutua epävarman toimintaympäristön vaateisiin, innovaatiotoiminnassa ollaan osittain yhä edelleen juututtu teollisen ajan ajattelumalleihin. Lesterin ja Pioren (2004) mukaan niille on ominaista kiinteiden määrällisten tavoitteiden asettaminen, minkä jälkeen järjestelmiä hienosäädetään saavuttamaan tuottavuuden kasvulle, markkinaosuudelle, asiakastyytyväisyydelle yms. asetetut tavoitteet. Mekaaninen malli lähtee siitä, että kehittämisen haasteet on mahdollista määrittää sel- Strategiset intentiot painottavat päämäärätietoisuutta Luovuus Innovaatio Oppiminen edellyttää Yhteisevoluutio Itseuudistumisen kapasiteetti strategiset tavoitteet sopeutuminen Tulevaisuus painottavat sopeutumista Emergentti kehitys Kuva 2. Itseuudistumisen tutkimuksen yleinen lähtökohta (Sotarauta 2005b; Sotarauta & Mustikkamäki 2008). 8 Emrgenssi viittaa ominaisuuksiin, jotka nousevat tyhjästä itseorganisoitumisen seurauksena. Asioita yksinkertaisesti vain tapahtuu, ja systeemin elementit organisoituvat spontaanisti muodostaen uusia, yhtenäisiä malleja, rakenteita ja käyttäytymistapoja (Mitleton-Kelly 1997). 8
keästi määriteltyinä ongelmina, joihin on mahdollista etsiä optimaalinen ratkaisu, ja näin kehittäminen kutistuu eräänlaiseksi lyhyen aikavälin ongelmanratkaisuksi. Ongelmanratkaisusta lähtevä mekaaninen kehittämismalli nojaa teleologiseen muutoskäsitykseen. Se toimii hyvin vakaassa ja ennakoitavassa toimintaympäristössä, mutta dynaamisen toimintaympäristöön se ei sovi sellaisenaan. (Ståhle 1998.) Teollisella ajalla kehittyneet teleologiset mallit hallitsevat edelleen, vaikka tietämystalous kaipaisi aiempaa orgaanisempia malleja. Teleologiset teoriat näkevät tapahtumien ketjun etenevän visiosta, tavoitteiden kautta strategiseen suunnitelmaan ja toteutukseen (van de Ven & Poole 1995). Tällöin alueen innovaatiotoimintaa yritetään vahvistaa seuraavan toimijuutta korostavan logiikan mukaisesti: 1) analysoidaan taloudelliset toiminnot, tunnistetaan klusterit, klusterien aihiot ja/tai potentiaaliset klusterit, 2) analysoidaan klusterien elinkaaren vaihe ja tulevaisuuden mahdollisuudet ja uhat, 3) asetetaan kunkin klusterin kehitykselle tavoitetila, mobilisoidaan toimijat (jos ei ole mobilisoitu jo kohdissa yksi tai kaksi) ja luodaan kullekin klusterille räätälöity innovaatiostrategia ja 4) käynnistetään sarja projekteja toteuttamaan strategiaa. (Sotarauta & Mustikkamäki 2008.) Evolutiivisen tutkimusotteen on nähty tarjoavan teleologisille malleille vaihtoehtoja innovaatiovetoisen kehityksen orgaanisten ja dynaamisten prosessien ymmärtämisessä ja selittämisessä. Kuten Holmen ja McKelvey toteavat, yhä useammissa alue- ja innovaatiotutkimuksissa ollaan siirtymässä kohti sellaisia evolutiivisia prosessianalyyseja, joiden ydinkysymyksenä on ymmärtää ja selittää alueiden kehitystä, uudistumista ja transformaatiota avoimessa, jatkuvasti muuttuvassa ja epävarmassa globaalissa maailmassa. (Holmen & McKelvey 2005, 211). Kaikki evolutiiviset tutkimukset eivät kuitenkaan sovella samaa analyyttistä viitekehystä, vaan ne nojaavat yleisen evolutiivisen viitekehyksen sisällä erilaisiin käsitejärjestelmiin. Evolutiiviset teoriat suhtautuvat joka tapauksessa varsin kriittisesti toimijoiden kykyyn suunnata ja muokata kehityksen kulkua. Oppimista ei evolutiivisissa teorioissa nähdä organisoituina kollektiivisina prosesseina, vaan yrityksen ja erehdyksen prosesseina, joita muovaa kamppailu niukoista resursseista. (ks. evolutionaarisesta taloustieteestä mm. Malerba & Orsenigo 1995; Fagerberg 2003; Cantner & Hanusch 2002; Nelson & Winter 1977; Metcalfe 2004.) Evolutiivinen muutoskäsitys lähtee siitä, että inhimilliset systeemit koostuvat ihmisistä, jotka eivät aina tiedä mitä he eivät tiedä, eivätkä näin ollen voi myöskään tietää miten suhtautuvat siihen sitten, kun saavat tietää. (Allen 1990, 569; ks. myös Sotarauta 1996.) Minkä tahansa ihmisten muodostaman yhteisön evoluutio on jatkuva, epätäydellinen oppimisprosessi, jota kannustaa eteenpäin odotusten ja kokemusten erilaisuus. Aluetutkimuksessa on tutkittu varsin paljon sellaisia alueita ja klustereita, joiden itseuudistumisen kapasiteetin voisi olettaa olevan hyvä. Uusien klusterien synnyttämisen ja Silicon Valleyn kaltaisten tähtien viedessä päähuomion vähemmän huomiota on kiinnitetty vanhojen perinteisten klustereiden uudistumisen dynamiikkaan. Varsin usein huomio kohdistuu uuden syntymiseen vanhojen alojen uudistumisen jäädessä liian vähälle huomiolle. Kuten Tödling ja Trippl (2004) toteavat, vanhojen teollisuusalueiden ja niiden ydinklustereiden tarkempi tarkastelu paljastaa, että tietyissä olosuhteissa vanhojen klustereiden on mahdollista uudistua yllättävillä ja mielenkiintoisilla tavoilla ja siten avata uusia kehityspolkuja. Liian usein vanhat klusterit nähdään elinkaarensa päässä oleviksi tuhoon tuomituiksi menneisyyden merkeiksi ja kehittämisessä huomio kohdistuu uusien klustereiden ja teollisuudenalojen synnyttämiseen. Evolutiivisten oletusten mukaan kehitysprosessien luonne ja niiden lopputulemat (eli ajassa tunnistettavissa olevat välivaiheet) ovat historian muokkaamia ja polkuriippuvia. Alueet eivät siis ole täysin endogeenisten kehitysvoimien varassa ponnistelevia suljettuja järjestelmiä vaan laajan ja jatkuvasti muuttuvan globaalin talouden osia. Tästä näkökulmasta katsottuna alueiden evoluutio on ennen kaikkea sellaisten samalla alueella 9
sijaitsevien toimijoiden ja toimintojen välisissä suhteissa tapahtuvia muutoksia, jotka joko hyödyntävät samoja resursseja (teknologia, inhimilliset resurssit yms.) tai yhdessä generoivat uusia mahdollisuuksia ja etsivät uusia markkinoita, teknologiaa ja/tai osaamista. Monet mikrotason prosessit yhdistyneinä globaaleihin kehityskulkuihin synnyttävät evolutiivisin silmälasein analysoitavissa olevia prosesseja. Näistä ilmeisimmät ovat: uuden syntyminen (emergence of novelty) uusien toimialojen ja klustereiden synnyn mahdollistaminen ja alkuvaiheen kehityksen perustan tukeminen sisäinen uudistuminen (renewal) olemassa olevien klustereiden ja toimialojen sisäisen uudistumisen mahdollistaminen ja sille edellytysten luominen diversifikaatio (diversification) olemassa olevien klustereiden ja toimialojen strategioiden, kompetenssien ja teknologioiden uudistuminen siten, että uusille alueille hakeutuminen tulee mahdolliseksi vanhan tuhoutuminen (destruction) vanhat klusterit ja toimialat kuihtuvat eikä niiden osaamisen varassa kasva mitään uutta tilalle. Evolutiivisesta näkökulmasta innovaatiotoiminnan edistäminen näyttää varsin toisenlaiselta kuin teleologisissa malleissa: 1) tunnistetaan taakse jäänyt polku, alueella käynnissä olevat evolutiiviset prosessit, analysoidaan lukkiutumat menneeseen, luodaan käsitys mahdollisista tulevaisuuksista ja etsitään erilaisten tulevaisuuksien merkityksiä, 2) analysoidaan innovaatioympäristöt prosesseittain ja vahvistetaan toimijoiden toimintaedellytyksiä määrittelemättä liian tarkasti toimintojen sisältöjä, 3) tuetaan perustutkimusta ja kokeiluja, vahvistetaan kompetensseja ja kannustimia sekä poistetaan esteitä ja pyritään siten siirtymään toivotuille kehityspoluille, 4) seurataan prosesseja ja panostetaan oppimiseen ja kompetensseihin ja 5) luotetaan alhaalta kumpuavaan innovatiivisuuteen ja luodaan sille edellytyksiä. (vrt. Sotarauta & Mustikkamäki 2008.) Yhteenveto evolutiiviset prosessit ja itseuudistumisen kapasiteetin muutoskäsitys Pitkän aikavälin kehityksen näkökulmasta alueella olisi hyvä olla kehityksensä erilaisessa vaiheessa olevia toimialoja. Kehittämispolitiikkojen tulisi tunnistaa erilaisissa vaiheissa olevien klustereiden ja toimialojen erilaiset kehityspolut ja tulevaisuuden tarpeet. Aluekehityksen kannalta tärkeimmät evolutiiviset prosessit ovat: uuden syntyminen, uudistuminen, diversifikaatio ja vanhan tuhoutuminen. Innovaatio- ja osaamisvetoisessa taloudessa kehittämistoimintaa hallitseva teleologinen muutoskäsitys ei riitä vastaamaan nopean teknologisen kehityksen ja globaalin talouden rytmiin. Aluetutkimuksen ja -kehittämisen olisi kyettävä nykyistä dynaamisempaan otteeseen. Se edellyttää teleologisen ja evolutiivisen muutoskäsityksen käsitteellistä yhdistämistä. Itseuudistumisen kapasiteetti on teleologisen ja evolutiivisen muutoskäsityksen leikkauspiste. 4 Itseuudistavan innovaatiopolitiikan portfolio 9 Itseuudistumisen kapasiteetin taustalla on näkemys siitä, että kriisejä, yllätyksiä, epäselvyyttä, epävarmuutta ja epäjatkuvuuksia ei ole mahdollista koskaan täysin välttää, mutta on mahdollista rakentaa sellainen paikallinen toimintaympäristö, joka kykenee ottamaan vastaan erilaiset yllätykset, hyödyntämään ne ja sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Tämä edellyttää sellaista innovaatiopolitiikkojen portfoliota, joka itsessään on joustava, ja joka tukee alueiden itseuudistumista. Aluekehittämisessä eli tietoisessa toiminnassa jonkin aluekokonaisuuden olosuhteiden muuttamiseksi on kysymys myös hallittavuudesta. Kehitystä ei koskaan voi täysin hallita, mutta eri aikoina on eri tavoin pyritty vaikuttamaan tulevan 9 Tämän alaluvun edellinen kehitysversio on julkaistu Työ- ja elinkeinoministeriön sarjassa (ks. Sotarauta 2009) 10
kehityksen suuntaan. Emme koskaan voi täysin ennakoida tulevaa kehitystä ja/tai ottaa sitä haltuun erilaisilla kehittämisohjelmilla ja -järjestelmillä. Tällöin kysymys on siitä, miten innovaatiopolitiikan hallintamekanismien muodostama kokonaisuus säätelee, ohjaa, suuntaa, mahdollistaa ja/tai ehkäisee ja haittaa kehitykseen vaikuttavia tekijöitä ja erilaisia näihin teemoihin liittyviä vuorovaikutussuhteita. Innovaatiopolitiikan näkökulmasta itseuudistumisen kapasiteetin ydinkysymykset tiivistyvät seuraavasti: Kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Kuka tietää kuka tietää mitä tulevaisuudessa tarvitaan? Kuka tietää mitkä innovaatiot lähtevät lentoon? Kuka tietää mikä perustutkimus tuottaa uusia innovaatiota 30 50 tai vaikka 100 vuoden päästä? Näihin kysymyksiin vastaamisessa kysymys on oikean tasapainon löytämisestä kolmen innovaatiopoliittisen kokonaisuuden välillä. Yleinen innovaatiopolitiikka varmistaa pitkän aikavälin kivijalan vahvuuden, kohdennettu innovaatiopolitiikka tukee tunnistettujen ja valittujen alojen kehitystä ja kokeileva innovaatiopolitiikka luo edellytykset monenlaisille kokeiluille ja riskinotolle. Innovaatiopolitiikassa on tärkeää samanaikaisesti vahvistaa kärkiä, pitää huolta tulevaisuuden kasvualustasta sekä etsiä ja kokeilla (kuva 3). Yleinen innovaatiopolitiikka viittaa siihen toimenpidekokonaisuuteen, jonka avulla luodaan kaikille toimijoille mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset toimi- tai tutkimusalaan katsomatta. Yleisessä innovaatiopolitiikassa toimenpiteet eivät kohdistu mihinkään ennalta valittuun toimialaan, vaan toimintaedellytysten luominen kohdistuu erityisesti infrastruktuuriin, geneerisiin kyvykkyyksiin, perustutkimukseen jne. Yleinen innovaatiopolitiikka pyrkii luomaan mahdollisimman vahvan yleisen kasvualustan. Yleisestä innovaatiopolitiikasta ei välttämättä edes tulisi puhua innovaatiopolitiikkana. Kysymys on yleissivistyksen vahvistamisesta laaja-alaisten kyvykkyyksien ja osaamisen kehittämisestä (koulutuspolitiikka) ja riittävästä panostuksesta yliopistojen perustutkimukseen. Nämä ja monet muut tekijät ovat strategisen sopeutumisen ja monien uusien yllättävien kehityskulkujen pitkän aikavälin perusta. Yleinen innovaatiopolitiikka on uusien klustereiden synnyn kasvualusta. Yleisen innovaatiopolitiikan vastaus kysymykseen kuka tietää on: yhteiskunta tietää eli kukaan ei tiedä. Kehitys ei ole kenenkään hallussa, vaan yksittäisten toimijoiden moninaisesta vuorovaikutusjärjestelmästä nousee esiin (emerge) jonkinlainen kokonaisuus, jotain jota ei pysty Kohdennettu innovaatiopolitiikka strategisuus fokusointi erityiset kyvykkyydet Kehittymisen ja kehityksen kärjet Eksploratiivinen innovaatiopolitiikka mahdolliset uudet ja yllättävät kärjet Yleinen innovaatiopolitiikka yleissivistys moninaisuus geneeriset kyvykkyydet Eksploratiivinen innovaatiopolitiikka mahdolliset uudet ja yllättävät kärjet Kuva 3. Maaperän vahvistaminen, kärkien kasvattaminen ja rikkaruohojen lannoittaminen (Sotarauta & Kostiainen 2008; Sotarauta 2009). 11
ennakoimaan sen perusteella mitä tietää sen osista. Yritysten, kuluttajien, julkisen hallinnon ja rahamarkkinoiden käyttäytyminen luo modernin kapitalistisen talouden, joka muodostaa puitteet yksittäisten toimijoiden käyttäytymiselle. (Lewin 1993, 13.) Dynaamisten ja kompleksisten järjestelmien kehitystä ei ole mahdollista hallita, mutta yleisen innovaatiopolitiikan avulla tulevaisuuden muotoutumiselle on mahdollista rakentaa mahdollisimman vahva kasvualusta, jonka varassa tiedon on mahdollista kasvaa ja kehittyä moniin suuntiin. Kohdennettu innovaatiopolitiikka kohdistuu johonkin tiettyyn toimialaan tai klusteriin ja sen toimenpidekokonaisuus on räätälöity juuri kyseisen toimialan tai klusterin elinkaareen ja tarpeisiin sopivaksi. Kohdennettua innovaatiopolitiikkaa edustavat esimerkiksi osaamiskeskusohjelmassa tunnistetut klusterit ja erityisesti strategisen huippuosaamisen keskittymät. Sabelin ja Saxenianin (2008) analyysi Suomen metsäteollisuuden ja informaatio- ja kommunikaatioteollisuuden sekä niiden kehitystä tukevan innovaatiojärjestelmän kehityksestä vihjaavat, että innovaatiojärjestelmämme on kääntymässä sisäänpäin; onko siitä tulossa liian kohdennettu? Sabel ja Saxenian varoittavat, että suomalainen järjestelmä on liiaksi kohdistunut olemassa olevien resurssien ja osaamiseen hyödyntämiseen ja hienosäätämiseen, ja että uusien resurssien ja kompetenssien etsiminen ja uusien markkinoiden haarukointi ja luominen ovat jääneet liian vähälle. Kohdennetun innovaatiopolitiikan liiallinen korostuminen saattaa kutistaa innovaatiotoiminnan aikajännettä molemmista päistä: onko kohdennetun innovaatiopolitiikan tulevaisuushorisontti kapea ja muisti lyhyt? Edquist ym. (2009) toteavat, että esimerkiksi SHOK-ohjelma on sinällään hyvä innovaatiopoliittinen työkalu, mutta siltä ei voi odottaa talouden rakenteiden uudistamista kansantalouden tasolla tai uusien alojen synnyttämistä. Parhaimmillaan strategisen huippuosaamisen keskittymät uudistavat jo olemassa olevia Suomen talouden keskeisiä klustereita. Kohdennetun innovaatiopolitiikan vastaus kysymykseen kuka tietää on yksinkertainen: teollisuus ja muut isot yritykset tietävät mitä tulevaisuudessa tarvitaan ja millaisia innovaatioita pitäisi kehittää. Koska kohdennetun innovaatiopolitiikan suhteellinen asema on kasvanut ja koska tutkimusrahoitusta suunnataan aiempaa enemmän esimerkiksi strategisille osaamiskeskittymille (SHOK), uudet yllättävät kehityskulut saattavat jäädä huomiotta ja tukahtua alkuunsa. Jos kehittäminen perustuu liiaksi kohdennettuun innovaatiopolitiikkaan, innovaatiojärjestelmä päätyy optimoimaan nykyistä ja hyödyntämään olemassa olevia resursseja ja kompetensseja. Sattumien kasvualustat ja tarttumapinnat voivat tukahtua. Jos usko kohdennetun innovaatiopolitiikan voimaan nousee liian suureksi, saattaa se pitkällä aikavälillä heikentää itseuudistumisen kapasiteettia ja syödä tulevaisuuden kasvualustan liian ohueksi. Ilman perustutkimusta, kriittistä ja avointa keskustelua erilaisista vaihtoehdoista sekä erilaisia kokeiluja ei kohdennetulla innovaatiopolitiikalla ole pitkään mitä hyödyntää. Eksploratiivisen (kokeilevan ja etsivän) innovaatiopolitiikan tarkoituksena on luoda sattumille kasvualusta. Eksploratiivinen innovaatiopolitiikka tähtää ennen kaikkea kehittämis- ja innovaatiokulttuurin vahvistamiseen ja avoimeen uuden etsintään kannustamalla riskinottoon, luomalla edellytyksiä uuden etsinnälle ja käynnistämällä erilaisia kokeiluja. Kokeileva innovaatiopolitiikka ei lähtökohtaisesti kohdistu mihinkään tiettyyn klusteriin tai muuhun ennalta valittuun kokonaisuuteen, vaan sen ensisijainen tehtävä on tukea uusien markkinoiden, toimialojen, resurssien ja tiedon etsintää. Kokeileva innovaatiopolitiikka perustuu rohkeiden ja idearikkaiden yritysten, ihmisten ja pienten ryhmien kokeilujen tukemiseen. Erityinen huomio tulee kohdistaa olemassa olevien toimialojen rajapinnoille ja etsiä mahdollisuuksia luovasti yhdistellä jo olemassa olevaa tietoa ja siten luoda uusia kehityskulkuja. Kokeilevan innovaatiopolitiikan vastaus kysymykseen kuka tietää on: asiakkaat tietävät, kuluttajat tietävät, marginaalit tietävät, kukaan ei tiedä, me kaikki tiedämme omalla tavallamme pitää tutkia, etsiä ja kokeilla. Taulukkoon 3 koottu näkemys korostaa, että vaikka innovaatiopolitiikan ensisijainen tehtävä on tukea uusien tuote- ja palveluinnovaatioiden syntyä, sen tulisi samalla vahvistaa koko yhteis- 12
Taulukko 3. Yhteenveto itseuudistavan innovaatiopolitiikan päätyypit. Tehtävä Yleinen tavoite Tunnistaa yhteiskunnallisen kehityksen kannalta jo näkyvillä olevat ja tärkeiksi todetut toimialat ja vahvistaa niiden innovaatiokapasiteettia Kohderyhmät Esimerkkejä Tavoitteiden luonne Yleinen innovaatiopolitiikka Kehittää ja vahvistaa tulevaisuuden yleistä kasvualustaa Vahvistaa yhteiskunnan kykyä kohdata yllätykset ja sopeutua strategisesti Yhteiskunta kokonaisuutena Perustutkimus, yhteiskunnan rakenteet, peruskoulutus, yleiset kannustimet jne. Yleinen Kohdennettu innovaatiopolitiikka Luoda tunnistettujen ja valittujen kärkialojen kehitykselle ja innovaatiotoiminnalle mahdollisimman hyvät olosuhteet Valitut toimialat Strategisen osaamisen keskittymät (SHOK), osaamiskeskusohjelmat Kohdennettu ko. toimialan elinkaaren mukaan Eksplorativiinen Innovaatiopolitiikka Luoda uuden etsinnälle, riskinotolle eli nykyajan tutkimusmatkailuille otolliset olosuhteet Luoda sellainen maaperä, joka tukee uusien ja yllättävien asioiden esille nousulle Kaikki halukkaat ja innovaatiokykyiset Tieteellinen perustutkimus Kysyntälähtöiset innovaatiomallit (esim. Demola, ks. www.demola.fi) Avoin, rohkea, etsivä, riskiä ottava kunnan kapasiteettia uudistua jatkuvasti. Hajautuneet innovaatioverkostot (Smith 2000), erilaisten tietämysperustojen tunnistaminen innovaatiojärjestelmien kehittämisessä (Asheim & Coenen 20005), avoin innovaatio (Chesbrough 2003), kysyntä- ja käyttäjälähtöisyys (von Hippel 1998) ja innovaatioalustat (Harmaakorpi 2006) tarjoavat uudenlaista ymmärrystä tässä yleisellä tasolla esitettyyn innovaatiopolitiikkojen portfolioon ja toisaalta uusia toimintamalleja. 5 Itseuudistamisen kapasiteetin ydinprosessit Itseuudistavien innovaatiopolitiikkojen kolmijako on yksinkertaistava. Kyseisen jaottelun tarkoitus on yleisellä tasolla jäsentää erilaisten innovatiivisuutta edistävien toimenpiteiden rooleja osana laajempaa kokonaisuutta. Jokainen innovaatiopolitiikan lohko tuo erilaisen näkökulman innovaatioprosesseihin eli uuden tiedon tuottamiseen, uusien tuotteiden ja palvelujen kehittämiseen uuden tiedon pohjalta ja näin tuotettujen uusien tuotteiden ja palvelujen sovittamiseen markkinoilla olevaan kysyntään tai kysynnän luomiseen. Jos itseuudistumisen kapasiteetin ja innovaatiopolitiikkojen portfolion ottaa vakavissaan, mitä pitäisi tehdä? Tähän kysymykseen ensimmäinen vastaus on: riippuu tilanteesta. Lienee aivan selvää, että uusien klusterien synnyn edistäminen metropopolialueilla on hyvin erilaista verrattuna vaikkapa institutionaalisesti ultraohuiden innovaatiojärjestelmien vahvistamiseen pienissä kaupungeissa tai vanhojen teollisuusalueiden monin tavoin menneeseen lukkiutuneiden tilanteiden purkamiseen. Itseuudistumisen kannalta tärkeää on, että alueella (tai klusterissa) on riittävästi sellaista toimintaa, jossa etsitään uusia pelisääntöjä, uutta tietoa, uusia kompetensseja ja uusia resursseja eikä vain keskitytä hyödyntämään olemassa olevia resursseja ja kompetensseja. Tätä kutsutaan tutkimusmatkailuksi (exploration). (March 1991). Yleinen ja eksploratiivinen innovaatiopolitiikka ovat tutkimusmatkailun kannalta ensiarvoisen tärkeitä. Myös kohdenne- 13