MAKSUKYVYTTÖMYYDEN OIKEUDELLISET ULOTTUVUUDET

Transkriptio

1 MAKSUKYVYTTÖMYYDEN OIKEUDELLISET ULOTTUVUUDET

2

3 Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut Risto Koulu Heidi Lindfors MAKSUKYVYTTÖMYYDEN OIKEUDELLISET ULOTTUVUUDET Helsinki 2010

4 FORUM IURIS Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta ja tekijät Oikeustieteellinen tiedekunta PL Helsingin yliopisto Fax: (09) [email protected] ISBN ISSN X Taitto: Arja-Liisa Rossi Helsinki 2010 Yliopistopaino IV

5 SISÄLLYS LYHENTEET...VII KAAVIOT...VIII ALKUHUOMAUTUS...1 I YLEINEN OSA JOHDANTO Mitä insolvenssioikeus on? Lainsäätäjän valinta 1: likvidaatio vai rehabilitaatio? Lainsäätäjän valinta 2: yksi vai useampi insolvenssimenettely? TOIMIELIMET JA TOIMIJAT INSOLVENSSIMENETTE LYSSÄ Yleiskuvaus: ulosotto Yleiskuvaus: konkurssi Yleiskuvaus: yrityksen saneeraus Yleiskuvaus: yksityishenkilön velkajärjestely INSOLVENSSIOIKEUDEN OIKEUSLÄHTEET Insolvenssipolitiikka ja insolvenssilainsäädäntö Oikeuslähde oikeudellisen kannanoton perustana Säädännäinen oikeus velvoittavana oikeuslähteenä Lainvalmisteluaineisto ohjeellisena oikeuslähteenä Ennakkopäätökset ohjeellisina oikeuslähteinä Pehmeä sääntely ohjeellisena oikeuslähteenä INSOLVENSSIOIKEUDEN OIKEUSPERIAATTEET Oikeusperiaatteet ja niiden funktiot Insolvenssioikeuden tavoiteperiaatteet Insolvenssioikeuden arvoperiaatteet Insolvenssioikeuden menettelyperiaatteet...61 II ERITYINEN OSA KONKURSSI Konkurssimenettelyn pääpiirteittäinen kulku Konkurssiin asettaminen Konkurssin velkaselvittely Konkurssin omaisuusselvittely...80 V

6 5.6. Konkurssin päättyminen YRITYKSEN SANEERAUS Saneerausmenettelyn pääpiirteittäinen kulku Saneerausmenettelyn hakeminen Saneerausmenettelyn aloittaminen Ohjelmaehdotuksen laatiminen Velkojien äänestys Saneerausohjelman vahvistaminen Saneerausohjelman toteuttaminen YKSITYISHENKILÖN VELKAJÄRJESTELY Yksityishenkilön velkajärjestelyn pääpiirteittäinen kulku Velkajärjestelyn aloittaminen Maksuohjelma Maksuohjelman vaikutukset ULOSOTTO Johdanto Ulosottoviranomainen Ulosottomies lainkäyttäjänä Ulosottoperusteet Ulosottoasian vireilletulo Maksukehotus ja maksuaika Ulosmitattavan omaisuuden etsiminen ja tietojen hankinta Ulosmittaus Ulosmittauksen toimittaminen Ulosmittauksen kohteena oleva omaisuus Palkan ulosmittaus Ulosmitatun omaisuuden myynti Pakkomyynti Omaisuuteen kohdistuvien vaateiden selvittäminen Pakkohuutokauppa Vapaa myynti Varojen jako ja tilitys Muutoksenhaku ulosotossa Ulosoton oikeussuojajärjestelmä Ulosottomiehen tekemä itseoikaisu Ulosottovalitus Täytäntöönpanoriita ASIAHAKEMISTO VI

7 LYHENTEET Bryssel I-asetus HTM KKO neuvoston asetus (EY) N:o 44/2001, annettu 22 päivänä joulukuuta 2000, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla kauppakamarin hyväksymä (tilintarkastaja) korkein oikeus KonkL konkurssilaki ( /120) MKA OK neuvoston asetus (EY) N:o 1346/2000, annettu 29 päivänä toukokuuta 2000, maksukyvyttömyysmenettelyistä vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaari ( /4) UK ulosottokaari ( /705) TakSL VeroTPL VJL laki takaisinsaannista konkurssipesään ( /758) laki verojen ja maksujen täytäntöönpanosta ( /706) laki yksityishenkilön velkajärjestelystä ( /57) YrSanL laki yrityksen saneerauksesta ( /47) VII

8 KAAVIOT Kaavio 1: Insolvenssioikeuden systematiikka Kaavio 2: Ylivelkaantumisen periaatteelliset ratkaisukeinot Kaavio 3: Insolvenssiparadigmat insolvenssimenettelyissä Kaavio 4: Insolvenssimenettelyn keskeisen toimijan rooli Kaavio 5: Konkurssimenettelyn pääpiirteittäinen kulku Kaavio 6: Velkaselvittely konkurssissa Kaavio 7: Saneerausmenettelyn pääpiirteittäinen kulku Kaavio 8: Yksityishenkilön velkajärjestelyn pääpiirteittäinen kulku Kaavio 9: Ulosottomenettelyn pääpiirteittäinen kulku VIII

9 Ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu ALKUHUOMAUTUS Tämä kirja on laadittu oikeustieteellisen tiedekunnan valintakoetta varten. Sen lukeminen ei periaatteessa vaadi minkäänlaisia ennakkotietoja. Tosin sanomalehtien taloussivujen seuraaminen asettaa kirjan aiheen, maksukyvyttömyyden ja sen oikeudelliset ratkaisut, asianmukaiseen yhteiskunnalliseen kehykseen. Velkaongelmathan ovat olleet, talouden taannuttua ennätyksellisen pitkän nousukauden jälkeen, taas tavallisimpia uutisaiheita. Kirjan erityinen käyttötarkoitus on vaikuttanut rakenteellisiin ja esitysteknisiin ratkaisuihin. Kirja on kaksijakoinen, sillä se koostuu yleisestä ja erityisestä osasta. Yleisessä osassa tavoitteena on osoittaa lainsäätäjän vallan rajat eli kertoa, miten oikeudellisella sääntelyllä eli insolvenssilain säädännöllä on mahdollista pehmentää maksukyvyttömyyden taloudellisia ja yhteiskunnallisia haittoja. Suomalaisen lainsäätäjänhän väitetään onnistuneen tässä esikuvallisella tavalla. Lisäksi yleisessä osassa esitellään kaikille insolvenssimenettelyille yhteiset käsit teenmäärit telyt, oikeudelliset periaatteet sekä juridiset teoriat ja konstruktiot. Tämä menettelyille yhteinen aines muodostaa myös niin sanotut insolvenssioikeuden yleiset opit. Erityisessä osassa pyritään antamaan pääpiirteittäinen kuva siitä, miten lakimääräiset insolvenssimenettelyt toimivat. Toiminta poikkeaa usein siitä, mitä lakeja säädettäessä kuviteltiin. Tässä osassa esitellään, mitä lakimääräisiä insolvenssimenettelyjä Suomen oikeus tuntee, mitkä ovat niiden tavoitteet ja millä tavoin tavoite saavutetaan. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että muutoksenhaku ja yleisemminkin asianosaisten oikeussuoja jätetään suhteellisen vähälle huomiolle. 1

10 Esitys keskittyy insolvenssimenettelyjen alimman tason toimijoihin eli siihen, mitä käräjäoikeudet, ulosottomiehet, pesänhoitajat ja selvittäjät tekevät. Tässäkin huomio kohdistetaan insolvenssi menettelyjen ulkoiseen kulkuun eli menettelypuitteisiin. Vähälle huomiolle jätetään se aineellisen ja menettelyllisen lainsäädännön vuorovaikutus, josta insolvenssimenettelyt ovat erinomainen esimerkki. Tätä rakennetta perustellaan kahdella argumentilla. Ensiksikin juuri toiminta alimmalla tasolla antaa insolvenssimenettelylle sen tunnusomaiset piirteet. Toiseksi laajempi esitys edellyttäisi sellaisia perus tietoja oikeusjärjestelmästä ja erityisesti tuomioistuimista, joita ajatellulla lukijakunnalla ei ole. Ennen siirtymistä tekstiin on syytä kerrata ne peruskäsitteet, joiden varaan insolvenssioikeus rakentuu. Luotonantajan (esim. pankin) ja luotonsaajan (esim. asuntolainan ottajan) välistä oikeudellista suhdetta kutsutaan velkasuhteeksi. Velkasuhteen maksuvelvollista osapuolta kutsutaan velalliseksi, se, joka on oikeutettu saamaan maksun velalliselta, on velkoja. Velallisen näkökulmasta velkasuhteessa on kysymys velasta; hänen on tehtävä sovittuna tai laissa määrättynä päivänä eli eräpäivänä velkojalle kyseinen suoritus. Velkojan kannalta velkasuhteessa on kysymys saatavasta. Velkojalla han on oikeus saada velalliselta eräpäivänä maksu. Viime kädessä tämä oikeus toteutetaan täytäntöönpanolla eli lailla säännellyllä insolvenssimenettelyllä. Maksumoraalin ja luottojärjestelmän ylläpitämisen kannalta täytäntöönpanon sijasta käytetään varsinkin uudessa kirjallisuudessa ilmaisua velkavastuun toteuttaminen. Kannattaa huomata, että velka ja saatava ovat näin toistensa peilikuvia. Se, kumpaa käytetään kuvaamaan velkasuhdetta, riippuu siitä, käytetäänkö asiayhteydessä velallisen vai velkojan näkökulmaa. Velallinen joutuu usein antamaan omaisuuttaan (esim. asunto luoton ottaja ostamansa asunnon osakekirjan) velkojalle vakuudeksi. Vakuuden saanutta velkojaa on tapana kutsua lakitekstissä vakuusvelkojaksi tai (kun pantti on yleisin vakuus) panttivelkojaksi. Vakuus on käytännössä luotonsaannin ehto, sillä se parantaa merkittävästi velkojan mahdollisuuksia saada aikanaan maksu. Ellei velallinen maksa eräpäivänä, velkoja saa vaatia maksua vakuuden arvosta. Velkojan maksunsaanti ei näin riipu muista velkojista tai siitä, mitä omaisuutta velallisella sattuu olemaan. 2

11 I YLEINEN OSA 1. JOHDANTO 1.1. MITÄ INSOLVENSSIOIKEUS ON? Velkaantuminen. Tunnetun sanonnan mukaan luotto muodostaa markkinatalouden selkärangan. Näin markkinataloudelle perustuvista maista tulee välttämättömyyden pakosta luottoyhteiskuntia. Suomi siirtyi luottoyhteiskunnaksi vuonna 1986, kun koko sodanjälkeistä aikaa hallinnut luottojen säännöstely purettiin. Luotonanto vapautui, ja luottojen tosi asial linen saatavuus parani. Luottoyhteiskunnassa velkaantumista ei enää kaihdeta, vaan se on yritysten ja kotitalouksien arkipäivää. Niinpä myös Suomessa talousyksiköt eli yritykset ja kotitaloudet alkoivat nopeasti velkaantua 1980-luvun viimeisinä vuosina. Velkaantuminen eli joutuminen velkasuhteen velalliseksi käy eri teitä. Enimmäkseen se perustuu korolliseen luotonottoon jär jestäytyneiltä luottomarkkinoilta eli ammattimaisilta velkojilta. Esimerkiksi kotitaloudet ottavat asuntoluottoja pankeilta; samalla ne käyttävät hyväkseen niitä kulutusluottoja (esim. luottokortteja), joita erikoistuneet rahoitusyhtiöt (esim. luottokorttiyhtiöt) tarjoavat. Yritykset puolestaan turvautuvat luotonottoon saadakseen pääomaa esimerkiksi suuriin investointeihin tai yritysostoihin. Muut velkaantumisen muodot. Aina velkaantumisessa ei ole kysymys talousyksikön nimenomaisesta päätöksestä ottaa luottoa. Velkaantuminen johtuu myös paljolti siitä, että talousyksiköt maksavat jälkikäteen saamistaan toimituksista tai palveluista. Kotitaloudet maksavat niille toimitetusta sähköstä ja yritykset saamistaan raaka-aine- ja tavaratoimituksista. Taloustieteessä puhutaan tällöin korottomista maksuista. Hyvinvointivaltioissa verottaja on tunnetusti erityisen merkittävä korottomien maksujen kerääjä. Tosin koroton maksu säännönmukaisesti muuttuu korolliseksi, jos sitä ei asianmukaisesti suoriteta. Juristit erottavat vielä kolmannenkin velkaantumisen muodon eli joutumisen vahingonkorvausvastuuseen. Esimerkiksi yritykset voivat aiheuttaa ympäristöä saastuttamalla vahinkoa, jonka ne ovat 3

12 velvollisia korvaamaan. Näillä veloilla on kuitenkin talouden näkökulmasta niin vähäinen merkitys, että niitä ei taloustieteellisessä tarkastelussa yleensä eroteta. Tietenkin yksittäistapauksessa valtaosa tai joskus kaikkikin yrityksen velat voivat johtua vaikkapa sen saastuttaman ympäristön puhdistamisen kustannuksista. Velkaantuminen ja talouskasvu. Velkaantuminen yllä kuvatussa merkityksessä on perimmältään myönteistä yhteiskunnan kannalta. Luotollisten pääomien helpon saatavuuden ansioksi luetaan valtaosin se talouden ja hyvinvoinnin kasvu, josta teollisuusvaltiot ovat jo yli vuosisadan hyötyneet. Velkaantuminen on näin neutraali käsite, eikä siihen sisälly viittausta huonoon taloudenpitoon. Velkaantuneella talousyksiköllä on toki velkaa, mutta se maksaa velkansa. Velkojen ongelmaton takaisinmaksu onkin empiirisesti tarkasteltuna asioiden normaali järjestys. Ehdoton valtaosa talousyksiköistä, olivat ne koti talouksia tai yrityksiä, maksaa velkansa oma-aloitteisesti ja tunnollisesti määräpäivänä. Ilman tällaista maksumoraalia luottoyhteiskunta romahtaisi, sillä kaikkien velkojen yhtäaikainen pakkoperintä ylittäisi velkojien ja oikeuslaitoksen voimavarat. Ylivelkaantuminen. Yksittäiset velalliset saattavat velkaantua niin paljon, että he eivät kykene maksamaan takaisin saamiaan luottoja. Tällöin puhutaan ylivelkaantuneista velallisista. Ilmaus ylivel kaantuminen ei ole enää neutraali vaan päinvastoin tuo esiin vivahteen, että näillä velallisilla on ongelmia luottojen takaisinmaksussa. Ongelmien vaikeusaste vaihtelee vähäisistä viivästyksistä siihen, että luotto ei tule koskaan maksetuksi takaisin. Kannattaa huomata, että ylivelkaantuminen ei ole mikään uusi tai äsken havaittu ilmiö. Kaikissa yhteiskunnissa on ollut yksittäisiä velallisia, jotka ovat hidastelleet maksuissaan tai jättäneet velkansa kokonaan hoitamatta. Siirtyminen luottoyhteiskuntaan on kuitenkin kärjistänyt ongelmaa. Tällaisessa yhteiskunnassa maksujen laiminlyönnit ovat aikaisempaa tavallisempia, koska velkaa otetaan ja annetaan niin paljon. Koska velallisia on aikaisempaa enemmän, velkaongelmien seuraukset heijastuvat yhä pitemmälle yksittäisen velkasuhteen ulkopuolelle. Aikaisemmin ylivelkaantuminen oli lähinnä velallisen ja velkojan keskinäinen ongelma, jonka he tavallaan itse olivat aiheuttaneet. Velkoja oli syyllistynyt luottoa antaessaan huonoon harkintaan, velallinen taas hoitanut talouttaan tuhlaavaisesti. Luottoyhteiskunnassa ylivelkaantumisesta tulee kuitenkin helposti yhteiskunnallinen ja poliittinen ongelma. Vuosien 4

13 laman kokemukset osoittivat kouriintuntuvasti suomalaisille, kuinka joukkomittainen ylivel kaantuminen horjuttaa niin luottomarkkinoilla toimivia (esim. pankkeja) kuin koko kansantalouttakin. Maksukyvyttömyyden sääntely. Tyypillisesti maksujen laiminlyönnin syynä on maksukyvyttömyys. Maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan sitä, että maksuvelvollisella eli velallisella ei ole käytettävissään velkojen maksuun tarvittavia varoja eikä myöskään mahdollisuutta saada sitä varten uutta luottoa. Toisinaan sinänsä maksukykyinen velallinen jättää velkansa maksamatta. Hän on tällöin maksuhaluton. Pääsääntöisesti maksukyvyttömyyden ja maksuhaluttomuuden välille ei kuitenkaan oikeudellisesti tehdä eroa. Maksun laiminlyönti saa samat oikeudelliset seuraamukset, johtui se kummasta syystä tahansa. Lainsäätäjän (jolle yleisesti ylin valta demokratiassa kuuluu) on osoitettava nämä seuraamukset, toisin sanoen määriteltävä, mitä maksun laiminlyönnistä oikeudellisesti seuraa. Seuraamukset. Kaikissa luottoyhteiskunnissa on lopulta päädytty kahteen keinovalikoimaan ja niiden eriasteisiin yhdistelmiin. Ensiksikin yritetään vaikuttaa velallisen tahtoon; velalliselle tehdään kannattavaksi maksaa velka ajallaan. Tässä auttavat ennen kaikkea luottosuhteeseen liittyvät viivästysseuraamukset, tehokkaimmin velallisen velvollisuus maksaa ns. viivästyskorkoa, mikäli hän lyö laimin oikea-aikaisen suorituksen. Viivästyskorko ylittää luotonannossa noudatetun normaalikoron ja vaikuttaa näin velallisen käyttäytymiseen. Usein tämäkään ei auta: velallinen ei esimerkiksi parhaalla tahdollakaan pysty maksamaan velkojaan niiden eräpäivinä taikka hän ei välitä lankeavista viivästysseuraamuksista. Tältä varalta velkoja tarvitsee järeämmän aseen eli oikeuden turvautua yhteiskunnan pakkokoneis toon eli lainkäyttöjärjestelmään. Insolvenssimenettely. Tällainen oikeus sisältää ennen kaikkea sen, että velkojalla on valta käynnistää lakiin perustuva maksukyvyttömyys- eli insolvenssimenettely. Tällainen menettely on lakimääräinen järjestely, jolla velkoja saa viime kädessä pakkotoimin velalliselta sen suorituksen, jonka tekemisen vapaaehtoisesti tämä on laiminlyönyt. Insolvenssimenettelyllä toteutetaan se velkavastuu, jonka aineellinen lainsäädäntö (siviilioikeus, verolait yms.) velalliselle asettaa. Insolvenssimenettelyjen olemassaolo on näin erottamaton osa modernia luottoyhteiskuntaa ja samalla markkinatalouteen tukeutuvaa talousjärjestelmää. Muuntyyppisissä talousjärjestelmissä kuten valtiojohtoisessa suunnitelmataloudessa 5

14 insolvenssimenettelyjen rooli on selvästi vähäisempi. Laiminlyönnin syy on kokemusperusteisesti korrelaatiossa insol venssimenettelyn tulokseen. Jos velallinen on ollut maksuhaluton, velkoja saa normaalisti täysimääräisen maksun. Jos taas laiminlyönti on johtunut maksukyvyttömyydestä, velkoja saa sen osittaisen suorituksen, johon velallisen varat riittävät. Insolvenssi menettelyn avulla tapahtuvaa velkavastuun toteutusta kutsutaan täytäntöönpanoksi. Moderneissa valtioissa voidaan erottaa useampia täytäntöönpanon muotoja ja tyyppejä. Suomen oikeudessa insolvenssimenettelyjä ovat ulosotto, konkurssi, yrityksen saneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely, joihin perehdytään lähemmin jäljempänä. Yleis- ja erityistäytäntöönpano. Aikaisemmin systematisoinnissa tehtiin jaottelu yleistäytäntöönpanoon ja erityistäytäntöönpanoon. Jaottelu perustui siihen, oliko insolvenssimenettely kollektiivista (jolloin se veti piiriinsä kaikki yksittäisen velallisen velkojat) vaiko yksilöllistä (jolloin se toteutti vain yhden velkojan oikeutta). Ulosotto kuului erityistäytäntöönpanoon, kaikki muut insolvenssimenettelyt yleistäytäntöönpanoon. Käytännössä ero on hämärtynyt. Yhtäältä ulosotossa on tyypillisesti samanaikaisesti perittävänä useiden velkojien saatavia, joten ulosotto ei ole enää velallisen ja yhden hänen velkojansa välienselvittely. Toisaalta taas yleistäytäntöönpanossa kuten konkurssissa tai yrityksen saneerauksessa velkojien lukumäärä on joskus pieni, teoriassa jopa yksi ainoa velkoja riittää niin käynnistämään konkurssin kuin viemään sen päätökseen. Historiallisista syistä ulosottoa kutsutaan toisinaan vieläkin pakkotäytäntöönpanok si, koska siinä julkisen vallan käyttö ja sen myötä pakko korostuu. Tällainen kielenkäyttö on kuitenkin harhauttavaa siinä suhteessa, että myöskään konkurssissa velallinen ei voi estää velkavastuun täytäntöönpanoa. Sen sijaan olisi varsin loogista välttää kutsumasta yrityksen saneerausta ja yksityishenkilön velkajärjestelyä täytäntöön panoksi. Niissä menettelyn päätarkoitus ei ole antaa viime kädessä pakkotoimin velkojalle suoritusta vaan palauttaa velallisen maksukyky. Jos tämä vivahde halutaan tuoda kielenkäytössä esiin, se onnistuu puhumalla täytäntöönpanon sijasta esimerkiksi velallisen velkavastuun toteuttamisesta. Tämä neutraali ilmaus sopii kaikkiin insolvenssimenettelyihin. Insolvenssimenettely rajoituksena. Oikeusvaltioissa insolvenssimenettelyn lakisääteisyys on kaksitasoista. Tällaisen menettelyn olemassaolo 6

15 on yhtäältä velkojalle varattu etu (hänen ei tarvitse ryhtyä henkilökohtaisesti toteuttamaan oikeuttaan), toisaalta eräänlainen byrokraattinen rasite (hän ei saa toteuttaa henkilökohtaisesti oikeuttaan, vaikka hän niin haluaisi). Tämä tarkoittaa, että velkoja on sidoksissa menettelyyn, eikä hän voi omatoimisesti toteuttaa oikeuttaan esimerkiksi ottamalla velkaa vastaavan määrän velallisen varallisuutta maksuksi itselleen. Tällainen omankädenoikeus eli itseapu on säädetty rangaistavaksi; se häiritsee siinä määrin yhteiskuntarauhaa, että lainsäätäjä ei voi sitä sallia. Sen sijaan periaatteellista estettä velkojan muunlaiselle aktiivisuudelle ei ole. Hän saa esimerkiksi karhuta saatavaansa eli muistuttaa velallista tämän maksuvelvollisuudesta. Tällöin puhutaan yksityisestä perinnästä. Tosin myös tällaisella perinnällä on lakimääräisiä rajoituksia erityisesti silloin, kun velkoja käyttää perintään ammattimaista perintäyritystä ( perintätoimistoa ). Perinnässä on noudatettava hyvää perimistapaa. Usein tehdään ero sen mukaan, voiko velkoja suoraan hakea insolvenssimenettelyä vai tuleeko hänen ensin saada tuomioistuimen vahvistus velallisen suoritusvelvollisuudelle. Suomessa on, osaksi historiallisen kehityskulun seurauksena, päädytty eräänlaiseen sekajärjestelmään. Ulosotossa tuomioistuimen ennakollinen vahvistus maksuvelvollisuudelle on pakollinen. Poikkeukseton tämä sääntö ei kuitenkaan ole, sillä eräät velkojaryhmät ovat siitä vapautettuja; niillä on siis oikeus hakea suoraan ulosottoa. Tällainen oikeus on esimerkiksi valtiolla ja muilla julkisyhteisöillä, ja lukumääräisesti nämä suorat hakemukset muodostavatkin valtaosan ulosotto asioista. Konkurssissa ja yrityksen saneerauksessa tällaista sääntöä ei ole, vaan kaikki velkojat voivat hakea niitä ilman ulosottoperustetta. Peruste kuitenkin helpottaa hakemuksen menestymistä, koska velallinen ei voi kiistää velkojan saatavan olemassaoloa. Joissakin insolvenssimenettelyissä aloitevalta on myös velallisella, jolloin velkojan aloite ei ole välttämätön. Tällaisia menettelyjä ovat konkurssi ja yrityksen saneeraus. Näin sellainen velallinen, joka katsoo velkojen hoitamisen ylivoimaiseksi, saa hakeutua tällaiseen insolvenssi menettelyyn. Joskus aloitevalta on pelkästään velallisella (yksityishenkilön velkajärjestely). Velkoja ei toisin sanoen voi tehdä hakemusta sen enempää omissa nimissään kuin velallisen puolestakaan. Täytäntöönpano luottoyhteiskunnan peruspilarina. Parhaitenkaan järjestetty täytäntöönpano ei takaa yksittäistapauksessa velkojalle maksua. Insolvenssimenettely ei voi luoda varallisuutta, jos sitä ei alun perin 7

16 velallisella ole. Täydellistä tehokkuutta ei kuitenkaan velkavastuun toteutukseen tarvita, vaan riittää, että täytäntöönpano on yleisesti ottaen tehokasta, toisin sanoen insolvenssimenettely on tilastollisesti merkittävässä määrässä yksittäistapauksia tuloksellista. Tämä reunaehto täyttyy Suomen oikeudessa. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset insolvenssimenettelyt on havaittu keskimääräistä tehokkaammiksi. Kannattaa kuitenkin huomata, että insolvenssimenettelyjen kautta reaalisesti perityt rahamäärät ovat marginaalisia verrattuna niihin määriin, jotka velalliset vapaaehtoisesti eli täytäntöönpanon välttääkseen suorittavat. Insolvenssimenettelyjen olemassaolo vaikuttaa näin ennen kaikkea psykologisesti; velat maksetaan täytäntöönpanon uhan alla. Insolvenssioikeus oikeudenalana. Insolvenssi- eli maksukyvyttömyysoikeus on oikeustieteen osa-alue. Sen piiriin luetaan maksuvel vollisuuden laiminlyönteihin ja niiden seuraamuksiin liittyvä sääntely. Koska laiminlyönnit ylivoimaisesti eniten johtuvat maksukyvyttömyydestä, insolvenssioikeus oikeudenalana käsittää maksukyvyttömyyden sääntelyn sekä tähän sääntelyyn kohdistuvan oikeus tieteellisen tutkimuksen. Tämän piirteen takia puhutaan myös maksukyvyttömyysoikeudesta, ja käsitteet insolvenssioikeus ja maksukyvyttömyysoikeus ovat synonyymeja. Latinalaisperäinen sana in solvenssi tarkoittaakin suomeksi maksukyvyttömyyttä. Joskus toki velallinen voi olla maksukyvyttömyyden sijaan pelkästään maksuhaluton. Hän ei toisin sanoen halua käyttää rahavarojaan velkojensa maksamiseen. Suppea maksukyvyttömyysoikeus. Joskus käsitteet halutaan pitää toisistaan erillään. Tällöin maksukyvyttömyysoikeus on suppeampi kuin insolvenssioikeus. Tämä johtuu siitä, että yksi insolvenssimenettely, ulosotto, ei sisälly sen piiriin. Ulosotto on toisin sanoen insolvenssioikeutta mutta ei maksukyvyttömyysoikeutta. Suppeampaa maksukyvyttömyysoikeuden käsitettä perustellaan viittaamalla siihen, että maksukyvyttömyys ei ole ulosoton aloittamisen laki sääteinen edellytys. Sen sijaan muut insolvenssimenettelyt vaativat velalliselta maksukyvyttömyyttä. Menettelyä (esim. konkurssia) ei toisin sanoen saa aloittaa, ellei tämä ehto täyty. Erottelu on kuitenkin keinotekoinen, sillä maksukyvyttömyys ei ole muidenkaan insolvenssimenettelyjen aloittamisen ehdoton edellytys. Siitä poi ketaan lukuisissa erityistapauksissa. Lisäksi ulosotolla ja muilla insolvenssimenettelyillä on siinä määrin yhteisiä piirteitä, että 8

17 niitä kannattaa tarkastella kokonaisuutena. Nykyisin ulosotto luetaankin tyypillisesti maksukyvyttömyysoikeuteen. Insolvenssioikeuden historia. Vaikka maksukyvyttömyyden sääntely on ikivanhaa, insolvenssioikeus ei ole aina ollut itsenäinen oikeudenala. Se katsottiin pitkään prosessioikeuden osaksi. Tämä oli tavallaan perusteltua, koska tuomioistuimilla oli aikaisemmin keskeinen rooli maksukyvyttömyyden hoitamisessa ja maksukyvyttömyyden sääntely muodostui tästä syystä tuomioistuinkeskeiseksi. Tuomioistuimiin kes kittyvää insolvenssilainsäädäntöä tutkittiin luontevimmin (muun) oikeudenkäyntimenettelyn sääntelyn yhteydessä. Moderneissa valtioissa insolvenssilainsäädännön volyymi kuitenkin paisui, ja Suomessa erityisesti lamavuodet olivat tässä suhteessa ratkaisevia. Tuolloin otettiin käyttöön kaksi uutta insolvenssimenettelyä (yrityksen saneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely), jotka edustivat uutta tapaa ratkaista maksukyvyttömyyden ongelma. Osaksi tämä rinnakkainen kehityskulku sai aikaan, että tuomioistuinten rooli muuttui. Niiden työtaakkaa kevennettiin siirtämällä päätösvaltaa ja tehtäviä muille insolvenssimenettelyjen toimijoille. Tämän kehityksen seurauksena maksukyvyttömyyden tutkimus eriytyi tutkimusmenetelmiltään ja oikeuslähteiltään perinteisen prosessioikeuden tutkimuksesta. Insolvenssioikeus irtaantui 1990-luvulla omaksi oikeudenalakseen, ja prosessioikeuden vaikutus siihen alkoi heiketä nopeasti. Klassinen prosessioikeus. Entiseen prosessioikeuteen jäi tämän jälkeen ainoastaan oikeudenkäynti- eli tuomitsemistoiminnan sääntely. Tästä supistuneesta prosessioikeudesta käytetään toisinaan nimitystä klassinen tai modernimmin yleinen prosessioikeus, joka puolestaan jakaantuu siviiliprosessiin, rikosprosessiin ja hakemuslainkäyttöön. Insolvenssioikeutta ja klassista prosessioikeutta kutsutaan välistä yhteisnimityksellä lainkäyttö. Yhteys insolvenssi- ja prosessioikeuden välillä on säilynyt, sillä tuomioistuimilla on edelleenkin tehtäviä täytäntöönpanossa. Ne esimerkiksi päättävät useimpien insolvenssimenettelyjen aloittamisesta ja ratkaisevat muutoksenhakueliminä menettelyissä aktualisoituvia riitaisuuksia. Tämä antaa insolvenssioikeudelle sen tavallisesti kaksitahoisen luonteen. Se käsittää osaksi suhteellisen yksityiskohtaisesti säänneltyä tuomioistuinmenettelyä ( prosessia ), osaksi väljemmin ohjattua insolvenssimenettelyn omien toimielinten hoitamaa velkavastuun toteutusta. Esimerkiksi konkurssissa tuomioistuin asettaa velallisen konkurssiin 9

18 ja määrää pesänhoitajan, konkurssipesän velkojainkokous ja pesänhoitaja vuorostaan vastaavat konkurssipesän selvittämisestä ja rahaksi muuttamisesta. Konkurssiin asettamisessa noudatetaan pääsääntöisesti prosessioikeuden yleisiä menettelyperiaatteita, kun taas konkurssipesän selvitys ja rahaksimuutto seuraavat insolvenssioikeuden erityistä menettelysääntelyä. Muodollinen insolvenssioikeus. Prosessioikeudesta irtaantunutta insolvenssioikeutta pidetään vielä itsessäänkin laajana oikeudenalana, joka koostuu erityyppisestä sääntelystä. Se on siitä syystä tapana jakaa muodolliseen ja aineelliseen insolvenssioikeuteen. Muodollisessa insolvenssioikeudessa huomion kohteena ovat lakimääräiset insol venssimenettelyt. Näitä ovat siis: ulosotto, konkurssi, yrityksen saneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely. Tarkastelutavaltaan muodollinen insolvenssioikeus on näin menettelyoikeutta. Se sisältää kuvainnollisesti puhuen lakimääräisten insolvenssimenettelyjen käyttämisen säännöt. Nämä säännöt kertovat, millä tavoin velkojan oikeus saada suoritus toteutetaan. Muodollisessa eli menettelyllisessä insolvenssioikeudessa selvitetään muun muassa insolvenssimenet telyjen aloittamista, menettelyn kulkua, sen toimielinten valtuuksia, asianosaisten asemaa sekä sivullisen suojaa velkojia vastaan. Yksittäisiä kysymyksiä ovat, miten velallisen varallisuus muutetaan rahaksi ja miten näin saadut varat jaetaan velkojille. Ulosotto-, konkurssi- ja moderni insolvenssioikeus. Eri insolvenssime nettelyt mielletään usein erillisiksi järjestelmiksi, mistä syystä niitä ohjaavat säännöt kootaan yhdistävän nimikkeen alle. Tässä merkityksessä puhutaan ulosotto-oikeudesta, konkurssioikeudesta ja modernista insolvenssioikeudesta. Ulosotto-oikeus tutkii ulosottomenettelyä, konkurssioikeus konkurssimenettelyä. Hieman harhaanjohtava nimitys moderni insolvenssioikeus käsittää niin yrityksen saneerauksen kuin yksityishenkilön velkajärjestelynkin. Adjektiivilla moderni haluttiin aikanaan tuoda esiin se, että uudet insolvenssimenettelyt poikkesivat ideologialtaan perustavasti vanhoista eli konkurssista ja ulosotosta. Tällainen jaottelu saa perustansa siitä, että eri insolvenssimenettelyt poikkeavat tavoitteiltaan, käsitteiltään ja periaatteiltaan toisistaan. Vastaavasti niihin kohdistuva tutkimus soveltaa jossain määrin toisistaan poikkeavia menetelmiä. Toki voidaan erottaa kaikille menettelyille yhteistäkin. Tämä yhteinen aines muodostaa insolvenssioikeuden yleiset opit, kun taas kullekin menettelylle tyypillisiä piirteitä tarkastellaan menet telykohtaisesti. Esimerkiksi 10

19 tämä teos rakentuu tälle erottelulle. Sen yleisessä osassa tarkastellaan sääntelyn tavoitteita, insolvenssi oi keuden yleisiä oikeusperiaatteita sekä peruskäsitteitä ja oikeudellisia konstruktioita. Toisin sanoen siinä esitellään insolvenssioikeuden yleiset opit. Erityisessä osassa käydään läpi eri insolvenssimenettelyille ominaisia periaatteita, niiden spesifisiä käsitteitä sekä menettelyn normaalia kulkua. Kannattaa panna merkille, että käsite moderni insolvenssi oikeus viittaa kahteen asiaan. Konkreettisimmillaan se tarkoittaa yllä mainittuja insolvenssimenettelyjä ja/tai niiden tutkimusta. Käsitettä kuitenkin käytetään myös laajemmin viittaamaan siihen ajattelutottumusten muutokseen, joka johti vuoden 1993 insolvenssilainsäädäntöön (lakeihin yrityksen saneerauksesta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä) ja samalla rehabilitaatiomenettelyjen käyttöönottoon. Tämä uusi ajattelu näkyy koko insolvenssioikeudessa ja vaikuttaa myös likvidaatiosäännösten säätämiseen ja tulkintaan. Tässä merkityksessä myös konkurssi- ja ulosotto-oikeus ovat nykyisin moderneja. Aineellinen insolvenssioikeus. Aineellinen insolvenssioikeus sisältää mää räykset maksukyvyttömyyden oikeusvaikutuksista, erityisesti siitä, miten insolvenssimenettelyn aloittaminen heijastuu velallisen velka-, omistus- ja sopimussuhteisiin. Tässä merkityksessä maksukyvyttömyys leikkaa lähes kaikkia oikeudenaloja. Se vaikuttaa velallisen (ja usein velkojienkin) verotukseen, se muuttaa työsuhteita (esim. johtaa työntekijöiden irtisanomiseen), se aktualisoi ympäristöongelmia (esim. ympäristövahingon korvaaminen yrityksen konkurssissa). Tämäkään ei vielä riitä, vaan insolvenssimenettelyssä tai sen yhteydessä on otettava kantaa myös rikosoikeuteen (esim. taloudelliseen rikollisuuteen) taikka kansainväliseen yksityisoikeuteen (esim. minkä maan lakia sovelletaan valtiolliset rajat ylittävässä maksukyvyttömyydessä). Velkojien oikeus maksuun. Aineellisesta oikeudesta erityisesti va rallisuusoikeus (eli velvoite- ja esineoikeus) näyttelee keskeistä roolia lakimääräisissä insolvenssimenettelyissä. Varallisuusoikeutta joudutaan velkavastuuta toteutettaessa jatkuvasti soveltamaan. Velvoiteoikeuden säännöt, ennen kaikkea velkasuhteita koskevat määräykset, kertovat, milloin vel kojalla on sellainen saatava, jonka maksamista hän saa insolvenssi menettelyssä vaatia. Niiden mukaan ratkaistaan esimerkiksi, onko saatava syntynyt pätevästi tai onko se vanhentumisen tai muun syyn takia lakannut. Esineoikeuden säännöt puolestaan ilmoittavat ensiksikin, 11

20 missä järjestyksessä velkojat saavat insolvenssimenettelyssä maksun. Yleensä ensin maksetaan saatavat niille velkojille, joille velallisen varallisuutta on aikanaan annettu vakuudeksi (esim. luovutettu pantiksi). Tämä ns. etusijajärjestys on velkojien kannalta merkittävä, sillä velallisen omaisuus ei tyypillisesti riitä maksuksi kaikille velkojille. Etusijajärjestyksen seurauksena etuoikeutetut velkojat saavat normaalisti täyden maksun, muiden velkojien jäädessä kokonaan vaille suoritusta. Velallisen varallisuuspiirin määrittely. Toiseksi esineoikeutta tarvitaan in solvenssimenettelyissä myös määrittämään, mitä velallisen varallisuuteen kuuluu. Velka saadaan periä vain velallisen omistamasta varallisuudesta. Sen sijaan ulkopuolisten omaisuus on siltä suojassa (ns. sivullisen suojan periaate). Tämä tarkoittaa, että sivullisen omistamat esineet on jätettävä ulosmittaamatta; velallisen konkurssissa ne on luovutettava sivulliselle. Esineoikeuden sääntöjen avulla ratkaistaan erimielisyydet siitä, kenelle tietty omaisuus (esim. auto, jonka ulosmittaamista harkitaan) kuuluu. Säännöt ilmoittavat, onko auto tullut velallisen varallisuuspiirin osaksi vai onko se siirtynyt siitä pois sivullisen omistukseen. Aina varallisuuspiirien aineelliseen määrittelyyn esineoikeuden kautta ei ole aikaa, vaan joudutaan turvautumaan lakisääteisiin olettamuksiin eli presumptioihin. Niillä on suuri merkitys etenkin ulosotossa, jossa joutuisuus korostuu. Tällaisessa presumptiossa tietystä ulkonaisesti havaittavasta seikasta (esim. esineen hallinnasta) päätellään, että varallisuuserä kuuluu velalliselle ja se on ulosmitattavissa hänen velastaan. Sen, joka kiistää olettaman, on näytettävä omistuksensa toteen. Näitä presumptiosäännöksiä käsitellään ulosotto- ja hieman vähemmässä määrin yleisessä insolvenssioikeudessa. Niitä ei toisin sanoen lueta esineoikeuteen. Rehabilitaatiomenettelyissä esineoikeuden merkitys on vähäisempi; sitä tarvitaan lähinnä kertomaan, mitä kaikkea omaisuutta velallinen voi muuttaa rahaksi ja parantaa näin maksukykyään. Kansainvälinen insolvenssioikeus. Insolvenssioikeus oli pitkään kansallista, toisin sanoen se otti huomioon vain Suomessa aktualisoituvan ja Suomeen vaikutuksiltaan rajoittuvan maksukyvyttömyyden. Yleinen kansainvälistyminen ja erityisesti talouden globalisoituminen on kuitenkin tehnyt maksukyvyttömyydestä rajat ylittävän. Suomalaiseen insolvenssimenettelyyn ottaa yhä enenevästi osaa ulkomaisia toimijoita (esim. ulkomaisia velkojia), ja suomalainen velallinen omistaa yhä useammin omaisuutta ulkomailla (esim. loma-asunnon Espanjassa). Sama 12

21 kehityssuunta on havaittavissa muissakin maissa. Näiden kansainvälisten tapausten varalta tarvitaan erityisiä määräyksiä, joita onkin viime vuosina saatu aikaan. Samalla niihin kohdistuva tutkimus on muodostunut omaksi erityisalakseen, kansainväliseksi insolvenssioikeudeksi. Sillä on läheinen yhteys niihin muihin oikeustieteen osa-alueisiin, jotka tutkivat ulkomaisia oikeusjärjestyksiä eli oikeusvertailuun ja kansainväliseen yksityisoikeuteen. Oikeusvertailu eli vertaileva oikeustiede etsii eroja tai yhtäläisyyksiä eri maiden oikeusjärjestyksistä. Samalla se hakee niihin syitä ja selityksiä. Oikeusvertailu on havaittu he delmälliseksi nimenomaan insolvenssioikeudessa, koska maksukyvyttömyyden ongelma on kaikille oikeusjärjestyksille yhteinen ja sen säädän näiset ratkaisut ovat helposti siirrettävissä maasta toiseen. Muun muassa suomalaisissa vuoden 1993 insolvenssilaeissa on suoraa lainaa anglosaksisten maiden vastaavista laeista. Kansainvälinen yksityisoikeus taas tutkii, minkä valtion lakia sovelletaan, kun asialla on yhteys useampaan maahan. Yllä mainitussa esimerkissä on ratkaistava, sovelletaanko velallisen espanjalaiseen loma-asuntoon Suomen lakia vaiko Espanjan lakia. Koska eri maiden lait ovat usein erilaisia, lopputulos riippuu siitä, miten tämä ennakko-ongelma ratkaistaan. Eurooppalainen insolvenssioikeus. Kansainvälinen insolvenssioikeus eroaa perustaltaan kansallisesta. Jälkimmäisestä kansallinen lainsäätäjä on saanut vapaasti päättää, eikä edes liittyminen Euroopan unioniin ole tuonut muutosta. Insolvenssioikeus kuuluu pienin poikkeuksin jäsenvaltioiden ns. prosessuaalisen autonomian piiriin. Euroopan yhteisön lainsäädäntö eli direktiivit ja sen toimielinten asetukset vaikuttavat vain joihinkin aineellisen insolvenssioikeuden piiriin luettaviin sääntöihin. Asia on toisin kansainvälisessä insol venssioikeudessa, joka kytkeytyy suoraan yhteisön sisämarkki noiden toimintaan. Tästä syystä Euroopan unioni on Amsterdamin sopimuksen välityksellä ulottanut säädösvaltansa tälle alueelle. Euroopan yhteisön niin sanottu Bryssel I-asetus vuodelta 2001 määrää rajat ylittävästä ulosotosta ja vastaava maksukyvyttömyysasetus (MKA) vuodelta 2000 konkurssista. Koska säädöspohja on peräisin Euroopan yhteisön lainsäädännöstä, eurooppalainen insolvenssi oikeus hakee tukea yhteisön oikeuden periaatteista. Insolvenssioikeuden tasoja on siten tavallaan kolme: kansallinen prosessiautonomian taso, EU-oikeudellinen jäsenvaltioiden ja si- 13

22 sämarkkinoiden taso ja kolmanneksi vielä kansainvälinen EU-rajat ylittävä taso. EU-taso ja kansallinen taso nivoutuvat toisiinsa siten, ettei EU-oikeudellista sääntelyä voi mieltää luonteeltaan kansainväliseksi, vaan omaksi euroopalaisen insolvenssioikeuden alueekseen. Kansainvälinen ja eurooppalainen insolvenssioikeus ovat osaksi päällekkäisiä. Jälkimmäinen on vetänyt piiriinsä Euroopan unionin jäsenvaltioiden väliset maksukyvyttömyysongelmat. Kansainvälisen insolvenssioikeuden sääntelypiiriin on jäänyt ei-eurooppalainen maksukyvyttömyysoikeus. Koska maksukyvyttömyysongelmien pää - paino Suomen näkökulmasta on Euroopassa, eurooppalainen insolvenssioikeus on käytännössä noussut kansainvälisen insolvenssioikeuden ydinalueeksi. Kehitystä on edesauttanut se, että kansainvälinen insolvenssioikeus on kehittymätöntä ja rakentuu yleisten periaatteiden varaan. Nykyhetken suuriin ongelmiin samalla kuuluu, pitäisikö eurooppalaisen konkurssin sääntelyä soveltaa myös ei-eurooppalaisissa yhteyksissä. Näin kansainvälisessä maksukyvyttömyydessä vältyttäisiin kaksinkertaiselta ja väistämättä monimutkaiselta järjestelmältä. Kansainvälisestä ja eurooppalaisesta insolvenssioikeudesta voidaan käyttää myös nimitystä rajat ylittävä insovenssioikeus, joka kattaa nämä molemmat tasot. Kaavio 1: Insolvenssioikeuden systematiikka Kansainvälinen Insolvenssioikeus Muodollinen eli menettelyllinen Aineellinen Ulosottooikeus Moderni insolvenssioikeus Konkurssioikeus Eurooppalainen 14

23 1.2. LAINSÄÄTÄJÄN VALINTA 1: LIKVIDAATIO VAI REHABILITAATIO? Likvidaatio ja rehabilitaatio. Maksukyvyttömyyden muodostama taloudellis-yhteiskunnallinen ongelma on ratkaistavissa kahdella kilpailevalla mallilla, likvidaatiolla (rahaksi muuttamisella) tai rehabilitaatiolla (maksukyvyn palauttamisella). Insolvenssioikeudessa puhutaan vastaavista periaatteista tai paradigmoista, jotka määräävät lainsäätäjän sääntelystrategian. Likvidaatio heijastaa velkavastuun toteuttamisen, rehabilitaatio velasta vapauttamisen periaatetta. Kaikki nykyisin tunnetut insolvenssimenettelyt, olivat ne käytössä olevia tai vasta kaavailujen asteella, perustuvat jompaan kumpaan malliin tai ovat niiden yhdistelmiä. Likvidaatiossa velallisen varallisuus muutetaan nopeasti rahaksi ja tilitetään saman tien velkojille. Velalliselle likvidaatio merkitsee näin sitä, että hän kadottaa omaisuutensa. Rehabilitaatiossa velallisen varallisuuspiiriin ei kajota, vaan hänen velkavastuutaan pienennetään hänen maksupotentiaaliaan vastaavaksi. Näin hän selviytyy jäljelle jääneistä veloistaan; samalla hän säilyttää omaisuutensa. Velkavastuun pienentäminen, paremmin sanottuna suhteuttaminen velallisen maksukykyyn, onkin antanut rehabilitaatiota toteuttaville insolvenssimenettelyille niiden yleisnimen velkasaneeraus. Velkavastuun suhteuttamista kutsutaan laissa hieman kaunistelevasti velkajärjestelyksi. Luonnollinen henkilö ja yritys. Rehabilitaatiota voidaan soveltaa yhtä hyvin luonnollisiin eli fyysisiin henkilöihin kuin oikeushenkilöihinkin. Oikeushenkilöllä tarkoitetaan sellaista henkilöiden yhteenliittymää, jolle oikeusjärjestys antaa kelpoisuuden saada oikeuksia ja vel vollisuuksia. Luonnollisilla henkilöillähän tämä kelpoisuus on automaattisesti heti syntymästä alkaen. Monet yritykset toimivat oikeushenkilöiksi organisoituneina (esim. osakeyhtiöt). Tosin yleisesti ottaen yritykset tarjoavat lupaavamman kohteen maksukykyä pa lauttavalle menettelylle, sillä niiden toimintaa samalla tehostetaan liikkeenjohdollisin toimenpitein (esim. vaihtamalla yrityksen johto tai keskittymällä kannattaviin toimialoihin). Taloustieteissä ja joskus juridiikassakin yrityksen rehabilitaatiota kutsutaan tästä syystä uudelleenjärjestelyksi (engl. reorganization). Luonnollisten henkilöiden tavallisimman ryhmän, kuluttaja-palkansaajien, kohdalla rehabilitaatio rajoittuu sen sijaan velkajär jestelyyn. Siitä syystä luonnollisille henkilöille varattu maksukykyä palauttava menettely kantaakin Suomessa yksityishenkilön velkajärjestelyn kuvaavaa nimeä. 15

24 Monissa maissa puhutaan vastaavassa merkityksessä kuluttajakonkurssista, ja tämä termi toistuu myös kotimaisessa mediassa. Kaavio 2: Ylivelkaantumisen periaatteelliset ratkaisukeinot Luotonotto Eräpäivän laiminlyönti Velkojan tai velallisen reagointi Velat järjestellään - vapaaehtoinen - lakimääräinen (rehabilitaatio) Velat peritään - yksityinen - lakimääräinen (likvidaatio) Etuja ja haittoja. Malleilla on hyvät ja huonot puolensa. Likvidaatiossa velkojat saavat lähtökohtaisesti heti suorituksen saatavalleen. Tosin suoritus on tyypillisesti vähäinen osa, ja velkoja jää edelleen perimään saatavansa valtaosaa. Suorituksen pienuus johtuu osaksi myös siitä, että velallisen omaisuuden pakkorealisointi ei kokemusperäisesti anna hyvää myyntitulosta. Omaisuus myydään siinä normaalisti alle käyvän arvon. Likvidaatioon liittyy lisäksi vakavia epäkohtia niin velallisen kuin yhteiskunnankin kannalta. Yksityishenkilö-velallisen likvidaatio jättää monasti elinikäiseen velkavastuuseen. Tämä taas heikentää hänen elämänsä 16

25 laatua ja muodostuu esteeksi myöhemmälle taloudelliselle toiminnalle. Vastaavasti yritysmuotoisen velallisen liiketoiminta päättyy likvidaatioon. Sen työntekijät kadottavat työpaikkansa, valtio menettää verotulojaan ja kansantalouskin kärsii tuottavuuden laskiessa, kun yrityksen koottu tietotaito katoaa. Myös omistaja-yrittäjä jää usein henkilökohtaiseen velkavastuuseen. Rehabilitaation suosituimmuus. Rehabilitaatiossa nämä epäkohdat vältetään, joten tämän mallin katsotaan modernissa insolvenssioikeu dessa edustavan eräänlaista optimaalista ratkaisua. Sille annetaan suhteessa likvidaatioon etusija. Likvidaatioon ohjataan vain ne velalliset, joiden maksukykyä ei kyetä tai ei haluta jostain syystä (esim. maksumoraalin ylläpitämiseksi) palauttaa. Kannattaa huomata, että rehabilitaatio ei ole velkojillekaan niin epäedullinen vaihtoehto kuin miltä se alussa kuulostaa. Kun velalliselle annetaan rehabilitaatiossa maksuaikaa, hän pystyy useimmiten maksamaan veloistaan suuremman osan kuin mitä ankarakaan likvidaatio olisi velkojille antanut. Rehabilitaatiossa maksuun nimittäin pystytään käyttämään toisin kuin likvidaatiossa velallisen vastaiset tulot. Lakiteknisesti maksuaika toteutetaan lakimääräisissä rehabilitaatiomenettelyissä ns. maksuohjelman avulla. Maksuohjelma laaditaan useiksi vuosiksi, ja siinä velallinen velvoitetaan suorittamaan maksuerinä se osa velasta, mistä häntä ei ole vapautettu. Maksuohjelma saa näin korostetun merkityksen, ja joskus puhutaankin maksuohjelmakon kurssista tai täytäntöönpanosta maksuohjelman avulla, mikä onkin kuvaava luonnehdinta. Välttämättä velan määrään ei puututa, vaan maksuaika riittää. Ihannetapauksessa rehabilitaatio merkitsee velkojalle vain maksun saannin viivästymistä millä taas ei ole monille velkojille (esim. julkisyhteisöille tai suurille institutionaalisille velkojille) todellista merkitystä. Todettakoon, että maksuohjelmia tosin niistä käytetään nimitystä maksusuunnitelma on tapana hyödyntää myös ulosotossa. Maksusuunnitel massa velallinen lupautuu suorittamaan ulosottomiehelle perittävänä olevan velan maksuerissä. Velalliselle onkin ulkonaisesti samantekevää, noudattaako hän velkajärjestelyn maksuohjelmaa vaiko ulosoton maksusuunnitelmaa. Pääsy rehabilitaatioon. Jos velallinen pääsee rehabilitaation piiriin liian helposti, yleinen maksumoraali vaarantuu. Velallisen ei tällöin kannata ponnistella velkojen maksamiseksi. Pulma on yleensä ratkaistu siten, 17

26 että pääsy rehabilitaatioon on sen ansaitsevalle velalliselle kuuluva etu. Velallisen käyttäytyminen velkaa otettaessa ja sitä takaisin maksettaessa saa näin merkitystä. Kevytmielisyys velkaa otettaessa ja välinpitämättömyys sen takaisin maksamisesta on rehabilitaation este. Selvimmin tämä moralistinen logiikka toteutuu luonnollisten henkilöiden kohdalla kuten yksityishenkilön velkajärjestelyssä (VJL 10 ). Sen sijaan yrityksen saneerausta ohjaavat taloudelliset lainalaisuudet, ja moraalisilla arvostuksilla on vähän merkitystä. Saneeraushakemuskin tosin hylätään, jos omistaja-yrittäjä tai joku hänen lähipiiristään on syyllistynyt velallisen rikokseen tai niin moitittavaan käyttäytymiseen, että hänet olisi voitu määrätä liiketoimintakieltoon (YrSanL 7.2 ). Rehabilitaatio lainsäädännössä. Likvidaatio on malleista vanhempi, kun taas rehabilitaatio on voittanut alaa pohjoismaissa vasta viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Ajallinen ero näkyy erityisen vahvasti Suomen insolvenssioikeudessa. Maksukyvyn palauttaminen otettiin käyttöön vasta siinä syvässä lamassa, josta Suomen talous kärsi 1990-luvun alussa. Tuolloin syntyi ns. moderni insolvenssilain säädäntö, johon kuuluvat laki yrityksen saneerauksesta (YrSanL) ja laki yksityishenkilön velkajärjestelystä (VJL). Näiden lakien myötä Suomessa omaksuttiin uusi maksukyvyttömyysfilosofia ( new institutional design ). Sen keskeinen oivallus oli, että velkaongelmat eivät ole pelkästään velkojan ja velallisen välisiä vaan ne ovat samalla yhteiskunnan ja talousjärjestelmän ongelmia. Laman myötä myös maksukyvyttömyyden sääntelyn poliittinen kiinnostavuus kasvoi ja monet sen teemoista nousivat päivänpoliittiseen keskusteluun. Samat aiheet ovat olleet esillä vielä 2000-luvunkin keskustelussa vaikka vaimentuneina. Nykyinen taloudellinen taantuma on lisännyt kiinnostusta maksukyvyttömyyden sääntelyn vaihtoehtoihin, vaikkakaan uusia lainvalmisteluhankkeita ei toistaiseksi ole käynnistetty. Suomessa insolvenssimenettelyjen järjestelmä koostui pitkään eriikäisistä sääntelykerroksista. Yrityksen saneeraus ja yksityishenkilöiden velkajärjestely olivat uutta, ulosotto ja konkurssi vanhaa aina 1800-luvulle periytyvää sääntelyä. Sittemmin konkurssijärjestelmä uudistettiin vuoden 2004 konkurssilailla ja ulosotto vuoden 2007 ulosottokaarella. Asiallisesti muutos ei ollut suuri, sillä sekä konkurssilaki että ulosottokaari tukeutuvat pitkälti aikaisempaan oikeuskehitykseen. Konkurssi ja ulosotto ovatkin kansainvälisesti katsoen puhtaita likvidaatiosovellutuksia. Ne edustavat tässä suhteessa perinteistä insolvenssioikeutta. Näin 18

27 modernin ja perinteisen insolvenssioikeuden (eli likvidaation ja rehabilitaation) luonnollinen jännite on käytännössä säilynyt entisellään. Likvidaatiota ja rehabilitaatiota voidaan tarkastella velallisryhmittäin myös oheisella kaaviolla. Kaavio 3: Insolvenssiparadigmat insolvenssimenettelyissä Velallistyyppi Likvidaatio Rehabilitaatio Kuluttaja- Ulosotto Yksityishenkilön palkansaaja velkajärjestely Liiketoimintaa Ulosotto Yrityksen saneeraus harjoittava luonnollinen henkilö Yhtiömuotoinen Konkurssi, Yrityksen saneeraus liiketoiminnan joskus ulosotto harjoittaja Muut oikeushenkilö Julkisoikeudellinen oikeushenkilö Konkurssi, joskus ulosotto Ulosotto Käytännön välimuodot. Toinen asia on, että insolvenssimenettely saattaa käytännössä poiketa huomattavastikin lainsäätäjän kaavailemista arkkityypeistä. Yrityksen saneeraus (jonka siis paradigmansa mukaan tulisi olla rehabilitaatiota) voi yksittäistapauksessa sisältää sen osien myynnin eli saada likvidaatioon viittaavia piirteitä. Vastaavasti suomalainen konkurssi (joka paradig maltaan edustaa puhdasta likvidaatiota) on hoidettavissa siten, että yrityksen liiketoiminta jatkuu tosiasiallisesti sellaisenaan. Tällainen saneerauskonkurssi onkin empiirisesti huomattavan yleinen. Perustava ero lakimääräisen saneerauk sen ja saneerauskonkurssin välillä on, että ensimmäisessä yritystoiminnan harjoittaja ei juridisesti muutu (sama oikeussubjekti jatkaa toimintaa), kun taas jälkimmäisessä harjoittaja yleensä vaihtuu. Siinä yritystoimintaa harjoitetaan uuden yrittäjän 19

28 nimissä eli sen toimesta, joka ostaa liiketoiminnan konkurssipesästä. Tosin ostaja on usein vanha omistaja-yrittäjä tai joku hänen lähipiiristään LAINSÄÄTÄJÄN VALINTA 2: YKSI VAI USEAMPI INSOLVENSSIMENETTELY? Yhden ja erillisten menettelyjen järjestelmät. Senkin jälkeen kun ensimmäinen valinta likvidaation ja rehabilitaation välillä on tehty, insolvenssilain säätäjä joutuu vielä kahden perustavan valinnan eteen. Ensiksi on ratkaistava, uskotaanko vastuu tietystä insolvenssimenettelyn tyypistä viranomaiselle vaiko yksityiselle taholle. Tämän jälkeen on päätettävä, ovatko insolvenssimenettelyn tyypit yhden ja saman perus menettelyn vaihtoehtoja vai ovatko ne itsenäisiä menettelyjä. Lain säädännöllisenä ihanteena pidetään yleensä sellaista yhden menettelyn järjestelmää, jossa yksittäinen maksukyvyttömyystapaus voidaan sijoittaa siihen parhaiten soveltuvaan menettelylinjaan eli väylään ( track ). Tällöin se seikka, mihin maksukyvyttömyystilanne alun perin ohjautuu, ei saa ratkaisevaa merkitystä, koska väylää pystytään vaihtamaan. Erillisten insolvenssimenettelyjen järjestelmässä alustavalle valinnalle asetetaan suuret vaatimukset. Niissä normaalisti aloitteen tekijä (tyypillisesti velkoja) ratkaisee, mihin menettelyyn maksukyvytön henkilö tai yritys lopullisesti ohjautuu. Teoriassa erilliset insolvenssimenettelyt ovat suljettuja; yksittäistä maksukyvyttömyystapausta ei voi siirtää toiselle uralle eli toiseen me nettelyyn, vaikka alkuperäinen valinta havaittaisiin virheelliseksi (esim. rehabilitaatioon kelpaava velallinen on joutunut likvidaatioon). Kerran valittu insolvenssimenettely on joko vietävä läpi tai kes keytettävä sitä koskevien sääntöjen mukaan. Käytännössä asia ei ole näin mustavalkoinen, koska useimmat oikeus järjestykset sallivat siirtymisen joissakin tilanteissa. Suomen insolvenssioikeus on kuitenkin suhtautunut siirtymiseen oikeusvertailevasti tarkasteltuna hyvin varauksellisesti. Vain siirtymä yrityksen saneerauksesta konkurssiin on eräin edellytyksin sallittu. Esimerkiksi siirtymää ulosotosta yksityishenkilön velkajärjestelyyn ei muodollisesti tunneta. Sen sijaan aloitettu yksityishenkilön velkajärjestely vaikuttaa myös ulosottoon, joten asiallisesti kysymys on eräänlaisesta siirtymästä. 20

29 Suomen insolvenssilainsäädäntö. Suomessa päädyttiin erillisten insolvenssimenettelyjen järjestelmään. Lopputulos ei ole seurausta harkitusta oikeuspoliittisesta päätöksenteosta vaan pikemminkin sääntelyhistoriallisesta sattumasta. Yhden menettelyn järjestelmä on käytännössä omaksuttavissa vain insolvenssilainsäädännön koko naisuudistuksessa. Suomessa vuoden 1993 insolvenssilait säädettiin syvässä taloudellisessa lamassa. Kun aikaa suuren uudistuksen valmisteluun ei ollut, lait oli pakko säätää erillisinä ja näin erillisten menettelyjen järjestelmälle tyypillisellä tavalla. Tehty valinta määräsi myös vastaisen lainsäädännön rakenteen, sillä konkurssilain kokonaisuudistuksen loppuvaiheissa päätettiin, että käytännössä toimiviksi havaittuja erillisiä lakeja (YrSanL, VJL) ei kannattanut ryhtyä uudistamaan. Kun samaan tulokseen tultiin myös ulosottokaarta säädettäessä, lopulliseksi sääntelystrategiaksi insolvenssioikeudessa muodostui erillisten insolvenssimenettelyjen järjestelmä. Sitä ei ole myöhemminkään kyseenalaistettu. Rationaalisen ohjautumisen ongelma. Erillisten insolvenssimenet telyjen järjestelmä perustuu olettamaan, että maksukyvyttömyys luonnostaan markkinavoimien viemänä tai asianosaisen rationaalista päätöksentekoa seuraten ohjautuu sille tarkoituksenmukaiseen insolvenssimenettelyyn. Jatkamiskelpoinen yritys pääsee yrityksen saneeraukseen, jatkamiskelvoton taas asetetaan konkurssiin, hyvässä uskossa velkaantunut kansalainen saa hyväkseen yksityishenkilön velkajärjestelyn, moitittavasti käyttäytynyt taas pysyy ulosoton ve lallisena. Toistaiseksi ei tiedetä, tapahtuuko näin myös todellisuudessa, sillä yksiselitteistä tutkimustietoa ei ole saatavissa. Epäilykset virheellisestä ohjautumisesta luovat jo sinänsä laintulkinnallisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Erityistä katkeruutta ovat aiheuttaneet vaikeasti torjuttavat väitteet, että suurin piirtein samassa asemassa olevat luonnolliset henkilöt sattumanvaraisesti valikoituvat pehmeään velkajärjestelyyn tai jäävät kovaan ulosottoon. Eriarvoisuus tosin hieman loiveni vuoden 2003 muutoksessa, jolloin säädettiin ulosottoperusteen määräaikaisuudesta. Aikaisemmin ulosotto merkitsi elämänikäistä velkavastuuta, mutta muutoksessa ulosoton enimmäiskestoksi määrättiin pääsääntöisesti viisitoista vuotta. Kun tämä aika on kulunut, velkojan saatava vanhenee eikä hän voi enää vaatia maksua. Suomen järjestelmän spesifinen pulma on se, että valinnan tekee yksipuolisesti velkoja oman arvionsa perusteella siitä, mikä menettely tuottaisi parhaan mahdollisen suorituksen hänen saatavalleen. (Tosin 21

30 velkoja ei voi hakea yksityishenkilön velkajärjestelyä; tässä menettelyssä velallisella on aloitemonopoli). Jossain määrin velallinen voi vaikuttaa valintaan tekemällä oman vastahakemuksensa. Vel kojan hakiessa konkurssia velallinen voi vaatia yrityksen saneerausta, ja velkojan tehdessä ulosottohakemuksen velallisella on oikeus hakea tuomioistuimelta yksityishenkilön velkajärjestelyä. Lainsäätäjä välistä varta vasten helpottaa tällaisten vastahakemusten tekemistä, jotta tuomioistuimelle muodostuisi valinnanvaraa. Yksityinen vai virallinen insolvenssimenettely. Oikeusvertailu osoittaa, että insolvenssimenettelyn organisointiin ei ole yhtä ainoaa, ku vainnollisesti oikeaa tapaa. Joissakin maissa tuomioistuin kantaa vastuun menettelyn kulusta, joissakin maissa taas tämä vetovastuu on uskottu yleiselle hallintoviranomaiselle, joissakin maissa velkojat itse joko kollektiivisesti tai yksin huolehtivat velallisen varojen rahaksi muuttamisesta ja tilittämisestä velkojille. Suomessa kysymys in solvenssimenettelyjen organisaatiosta on ratkaistu menettelykohtaisesti yksi kerrallaan. Tällöin eri insolvenssimenettelyissä on päädytty erilaisiin organisoitumisen muotoihin sen mukaan, mikä on näyttänyt tarkoituksenmukaiselta. Samoin lähtökohdaksi on valittu (oikeammin ehkä näin on käynyt), että erityisiä insolvenssituomioistuimia ei ole perustettu. Pohjoismaille on ominaista, että yleiset tuomioistuimet, ennen kaikkea alioikeudet, käsittelevät maksukyvyttömyysasioita tavallisten riita- ja rikosasioiden ohessa. Tämä ei ole yleismaailmallista. Monissa maissa erityisesti konkurssi- ja saneerausasioita on pidetty niin vaativina, että ne on uskottu konkurssituomioistuimille tai niihin erikoistuneille konkurssituomareille. Tosin Suomessakin kehitys näyttää olevan menossa tähän suuntaan. Maksukyvyttömyysasiat on nimittäin pääsääntöisesti keskitetty tiettyihin käräjäoikeuksiin. Ne voivat näin suuren asiamäärän myötä hankkia tarvittavan erityisosaamisen. Konkurssiasiat muodostavat kuitenkin poikkeuksen, sillä kaikki käräjäoikeudet käsittelevät konkurssiasioita. 22

31 2. TOIMIELIMET JA TOIMIJAT INSOLVENSSIMENETTELYSSÄ 2.1. YLEISKUVAUS: ULOSOTTO Virallinen ulosotto. Ulosotto on organisoitu kokonaisuudessaan viranomaispohjalle. Ulosotosta eli yksittäisen velkojan saatavan peri miseksi aloitetusta täytäntöönpanosta huolehtii erillinen lainkäyttöviranomainen, ulosottomies. Velkoja tekee tälle viranomaiselle hakemuksen täytäntöönpanosta eli ulosottohakemuksen; tämä edellyttää pääsääntöisesti tuomioistuimen antamaa ulosottoperustetta, jossa velallisen suoritusvelvollisuus on sitovasti vahvistettu. (Eräät velkojaryhmät on vapautettu tästä vaatimuksesta, joten heillä on oikeus suoraan ulosottoon.) Sen sijaan velallisella ei ole aloiteoikeutta; hän ei siis voi hakea itseensä kohdistuvaa ulosottoa. Tämä on luonnollinen seuraus ulosoton yksilöllisyydestä. Velallinenhan voi yksinkertaisesti maksaa velkojan saatavan. Virallistoimintoisuuden periaate. Kun lain vaatimukset täyttävä ulosottohakemus on tehty, käynnistetty ulosottomenettely etenee automaattisesti, eikä velkojan tarvitse enää puuttua siihen. Tyypillisesti velkoja passiivisesti odottaa, mihin tulokseen ulosottomiehen toimet johtavat. Ulosotossa vallitsee ns. virallistoimintoisuuden periaate. Siihen kuuluu, että ulosottomies päättää lain sallimissa rajoissa, miten täytäntöönpano yksittäistapauksessa suoritetaan. Hän myös huolehtii viran puolesta siihen tarvittavista toimenpiteistä. Menettelyssä ulosottomies ei ole velkojan edustajana, vaan hänen on valvottava sekä velallisen että mahdollisen sivullisen oikeutta. Ulosottomies ei myöskään saa toisin kuin tuomioistuin odottaa, kunnes ulosoton asianosaiset toimittavat hänelle ratkaisuihin tarvittavan selvityksen eli ns. ratkaisuaineiston. Ulosottomiehellä on selvitysvelvollisuus; hänen on oma-aloitteisesti hankittava päätöksentekoon tarvittava tietämys (esim. velallisen omistuksesta). Muiden toimijoiden rooli. Virallistoimintoisuuden periaatteesta seuraa, että ulosoton asianosaisilla ei periaatteessa ole valtaa määrätä ulosottomenettelyn kulusta. Tosin yksittäisissä tapauksissa laki saattaa sen sallia. Velallisella on esimerkiksi oikeus osoittaa yksittäistä omaisuuttaan 23

32 ulosmitattavaksi, jolloin ulosmittaus kohdistetaan tuohon omaisuuteen. Samoin velkoja saa milloin tahansa peruuttaa ulosottohakemuksensa, jolloin ulosottomenettely päättyy ja suoritetut toimenpiteet raukeavat. Ulosottomiehen toimivalta ulosotossa on yksinomainen. Lain mukaan ulosottoasiat käsittelee ulosottomies; vaikkakaan sitä ei enää laissa suoraan sanota (UK 1:7). Tuomioistuinten rooli jää ulosotossa suppeaksi. Ne toimivat ainoastaan ulosoton muutoksenhakuviranomaisina (UK 1:10). Ulosottomiehen päätöksiin ja toimenpiteisiin haetaan muutosta yleiseltä alioikeudelta, käräjäoikeudelta. Sen sijaan tuomioistuimet eivät periaatteessa saa puuttua vireillä olevaan ulosottoon, ellei laki poikkeuksellisesti anna tuomioistuimelle tällaista valtaa. Tällainen kes keytysvalta tuomioistuimella on esimerkiksi silloin, kun se käsittelee ulosottovalitusta (UK 10:20). Näin täytäntöönpano saadaan py säytettyä, kunnes valitus ratkaistaan. Ulosotto käytännössä. Ulosotto on yleisin insolvenssimenettely. Velkojat tekevät vuosittain 2-3 miljoonaa ulosottohakemusta; niillä peritään tai ainakin yritetään periä useiden miljardien eurojen arvosta saatavia. Joka viidestoista suomalainen joutuu vuosittain ulosoton velalliseksi. Velallisten määrä nousee hyvinäkin aikoina yli rajan. Jokaisella velallisella on keskimäärin viisi velkaa ja vastaavasti viisi velkojaa. Hakijana on tyypillisesti institutionaalinen velkoja, useimmiten julkisyhteisö; velalliset ovat normaalisti yksityishenkilöitä. Tämä ulosottohakemusten kohdentuminen onkin saanut aikaan sen, että ulosottoa ja yksityishenkilön velkajärjestelyä luonnehditaan sosiaaliseksi insolvenssioikeudeksi. Ulosotto on samalla tehokkain insolvenssimenettely, koska sen avulla onnistutaan perimään noin viidennes saatavista. Tosin perintä tapahtuu useimmiten siten, että velallinen maksaa välttääkseen varsinaisen täytäntöönpanon. Varsinaisella täytäntöönpanolla (so. ulosmittaamalla velallisen palkkatuloa tai myymällä hänen varallisuuttaan) saadaan vain häviävän pieni prosenttiosuus kokonaistuloksesta. Ulosottomiehet suorittavat vuosittain lähes ulosmittausta. Niistä yli kolmannes kohdistuu velallisen palkkaan tai vastaavaan tois tuvaistuloon. Kiinteistöjen pakkohuutokauppoja on vuosittain kappaletta; asunto-osakkeita joutuu vuosittain myytäväksi noin puolet tästä määrästä. Muu irtain omaisuus joutui esimerkiksi vuonna 2008 pakkomyytäväksi yli 400 kertaa. 24

33 2.2. YLEISKUVAUS: KONKURSSI Yksityinen konkurssi. Konkurssissa toimimisvastuu on jaettu tuomioistuinten ja velkojien kollektiivin kesken. Konkurssin oikeusvai kutukset ovat radikaalit. Niinpä oikeussuojasyistä on välttämätöntä, että tuomioistuin valvoo konkurssiin asettamista. Samasta syystä tuomioistuimen vahvistus tarvitaan siihen, ketkä velkojat saavat maksun konkurssiin luovutetusta varallisuudesta. Kun varat eivät normaalisti riitä maksuksi kaikille, sen on myös päätettävä, missä järjestyksessä velkojat tyydytetään. Mitä tulee konkurssiin luovutetun varallisuuden rahaksi muuttamiseen, sama malli ei ole mielekäs. Tällä alueella tuomioistuimen asiantuntemus ei ole korkea. Lainsäätäjä on katsonut, että tällaiset taloudelliset ratkaisut (esim. miten omaisuus myydään) kannattaa uskoa konkurssivelkojille. Velkojilla on luonnollinen intressi huolehtia siitä, että velallisen omaisuuden rahaksi muuttaminen tapahtuu tehokkaimmalla tavalla. Riippuuhan heille tuleva suoritus siitä, kuinka edullisesti realisointi tapahtuu. Velkojien autonomian periaate. Järjestelmää, jossa velkojat saavat päättää konkurssivarallisuuden hallinnosta ja rahaksi muuttamisesta, kutsutaan velkojien autonomiaksi. Se tukeutuu samannimiseen periaatteeseen. Muun muassa Suomen konkurssioikeus edustaa tätä järjestelmää. Päätösvalta kuuluu velkojille kollektiivina; he käyttävät päätösvaltaansa ns. velkojainkokouksissa. Päätökset tehdään äänestämällä siten, että kullakin velkojalla on hänen saatavaansa vastaava äänimäärä. Mielipide, jota ovat kannattaneet saataviltaan enemmistön muodostavat velkojat, voittaa (ns. summamajoriteettisääntö). Tuomioistuin valvoo pelkästään sitä, että velkojien päätökset tehdään säädetyllä tavalla, laillisesti. Sen sijaan voittanutta mielipidettä ei saa kumota tarkoituksenmukaisuuteen vedoten, esimerkiksi siten, että vähemmistöön jäänyt velkoja tekee todennäköiseksi, että jokin muu myyntitapa tuottaisi korkeamman hinnan kuin valittu tapa. Puhtaassa velkoja-autonomiassa yksittäinen suurvelkoja voi helposti väärinkäyttää valtaansa ja sanella yksin velkojien päätökset. Jotta tämä estetään, monasti vaaditaan, että velkojat tekevät päätöksensä velkojaryhmittäin. Ryhmiä on kaksi tai useampia. Velkojaryhmään kootaan samanlaiset velkojat eli velkojat, joiden saatavat ovat samantyyppisiä. Näillä velkojilla on yleensä samansuuntaiset intressit konkurssipesän selvityksessä. Esimerkiksi vakuusvelkojat ja muut velkojat muodosta- 25

34 vat kaksi luontaista velkojaryhmää. Enemmistö on saavutettava kaikissa velkojaryhmissä, jotta velkojien päätös ylipäätään syntyisi. Laajeneva pesänhoitajavalta. Velkojien muodostama kollektiivi ei voi hoitaa käytännön juoksevia asioita, vaan siihen tarvitaan erillinen toimielin, pesänhoitaja. Pohjoismaissa myös pesänhoitajan valinta on uskottu tuomioistuimelle. Suomessa pesänhoitajana toimii tyypillisesti yksityinen ammatinharjoittaja, useimmiten näihin tehtäviin erikoistunut lakimies, käytännössä lähes poikkeuksetta asianajaja. Monissa maissa pesänhoitajana toimii viranomainen (esim. Yhdysvallat edustaa tätä mallia) tai tilintarkastajan koulutuksen saanut henkilö (esim. Englannissa pesänhoitajat ovat lähes poikkeuksetta tilintarkastajia). Alun perin pesänhoitaja oli velkojakollektiivin luottamusmies, jonka päätehtävä oli toteuttaa käytännössä velkojain kokouksen päättämät toimenpiteet. Sittemmin pesänhoitaja on itsenäistynyt suhteessa velkojiin; hänelle on myös uskottu yhä enenevästi ns. suoria tehtäviä. Tällöin pesänhoitaja johtaa toimivaltansa välittömästi laista. Näissä suorissa tehtävissään pesänhoitaja on riippumaton velkojien päätöksistä. Konkurssiviranomaiset. Suomessa on lisäksi konkursseihin erikoistunut viranomainen, konkurssiasiamies. Konkurssiasiamies ei kuitenkaan ole konkurssimenettelyn orgaani vaan julkinen viranomainen. Hän seuraa toimistonsa virkamiesten avulla yksittäisten konkurssimenettelyjen kulkua ja valvoo, että niiden toimielimet noudattavat lakia. Pesänhoitajat joutuvat raportoimaan toiminnastaan konkurssiasiamiehelle. Konkurssiasiamiehellä on myös laajat valtuudet puuttua yksittäisen konkurssipesän päätöksentekoon, mikäli hän havaitsee siinä epäkohtia. Hänellä on esimerkiksi oikeus vaatia pesänhoitajan vapauttamista. Niinpä konkurssiasiamiehestä on tullut eräänlainen valituselin, jonka puoleen äänestyksessä vähemmistöön jääneet velkojat ja tyytymätön velallinen kään tyvät. Velkojien autonomiaan tällainen valitusviranomaisen rooli ei periaatteessa sovi. Konkurssiasiamies toimii yhteistyössä konkurssiasiain neuvottelukunnan kanssa. Se on eri intressitahojen edustajista koostuva asiantuntijaelin, jonka tehtävänä on etenkin hyvän pesänhoitajatavan kehittäminen. Neuvottelukunnan antamat suositukset ohjaavat käytännössä tehokkaasti pesänhoitajan pesänselvitystä, vaikkakaan ne eivät muodollisesti ole sitovia. Velkojatoimikunta. Konkurssipesissä on usein tarpeen kehittää yh teydenpidolle erityisiä muotoja. Velkojainkokousten järjestäminen on työ- 26

35 lästä ja kallista, mistä syystä niitä pidetään harvoin. Velkojat saavat asettaa halutessaan velkojatoimikunnan (KonkL 14:12). Velkojatoimikunta avustaa neuvoa-antavana elimenä pesänhoitajaa, valvoo tämän toimintaa sekä suorittaa ne tehtävät, jotka vel ko jainkokous sille antaa. Käytännössä velkojatoimikunnan merkittävän rooli on informaation välittäminen yksittäisten velkojien ja pesänhoitajan kesken. Laajoissa konkurssipesissä velkojatoimikunnan asettaminen on pakollista. Elleivät velkojat sitä aseta, siitä huolehtii pesänhoitajan tai velkojan vaatimuksesta tuomioistuin. Velkojatoimi kunnassa on oltava vähintään kolme jäsentä, jotka edustavat keskeisiä velkojaryhmiä. Konkurssi käytännössä. Konkurssihakemusten määrä on nousukausina noin vuodessa; lamavuosina on päästy jopa hakemukseen. Hakijana kolmasosassa on velallinen itse, muut hakemukset tulevat velkojilta, erityisesti veronsaajilta. Konkurssi kohdentuu voimakkaasti yrityksiin. Kolme neljäsosaa on oikeushenkilöitä (esim. osakeyhtiöitä), loppuosa yritystoimintaa omissa nimissään harjoittaneita luonnollisia henkilöitä. Vaikka myös kuluttaja-yksityishenkilö saadaan teoriassa hakea konkurssiin, tällaiset hakemukset jäävät muutamiin yksittäistapauksiin vuosittain. Tilastollisesti konkurssi on tehotonta täytäntöönpanoa. Tavalliset (eli etuoikeutta vailla olevat) velkojat saavat keskimäärin 4-5 prosentin suorituksen eli jako-osuuden saatavastaan. Konkurssin näennäinen tehottomuus johtuu osaksi suurista konkurssikustan nuksista (yksityisestä konkurssijärjestelmästä johtuen velkojat joutuvat maksamaan itse kaikki pesänhoidon kustannukset); osaksi se taas on seurausta rahaksi muuttamisessa syntyvistä tappioista. Tosin näitä tappioita pystytään hieman pienentämään myymällä ve lallisyrityksen varallisuus toimivana kokonaisuutena YLEISKUVAUS: YRITYKSEN SANEERAUS Yrityksen saneerauksen sekajärjestelmä. Yrityksen saneeraus edustaa praktista mallia, joka on koottu eri elementeistä. Sen perustana on velkojien autonomia, sillä velkojat päättävät laaditun saneerausohjelman hyväksymisestä. Päätöksenteko on konkurssia monimutkaisempaa, sillä velkojat äänestävät kaikista asioista velkojaryhmittäin. Ryhmään kootaan kuten konkurssissakin ne velkojat, joiden saatavan perusta on sama. Olettamuksena on, että näiden velkojien edut ovat yhtenevät (ja samal- 27

36 la ristiriidassa niiden velkojien etujen kanssa, joiden saatavan perusta on toinen). Ohjelma sisältää normaalisti sekä yrityksen kannattavuutta parantavia toimenpiteitä että velasta vapauttamista, velkajärjestelyä. Koska päätöksenteon perustana on velkojien autonomia, saneerausohjelmaa ei saa riitauttaa sillä perusteella, että valitut menettelytavat eivät ole taloudellisesti mielekkäitä tai parhaita mahdollisia. Tuomioistuimen kaksoisrooli. Saneerauksessa tuomioistuinten tehtäväkenttä on konkurssia laajempi ja vaativampi. Tuomioistuin päättää ensinnäkin saneerauksen aloittamisesta. Asianosaisten oikeussuojan on katsottu vaativan, että päätösvalta tässä suhteessa on aina tuomioistuimella. Toiseksi tuomioistuin vahvistaa velkojien hyväksymän sa nee rausohjelman. Tällöin se tutkii, että velkojat ovat käyttäneet autonomiaansa asianmukaisesti ja että kenenkään asianosaisen tai sivullisen oikeuksia ei ole loukattu. Saneerausohjelma sisältää käytännössä poikkeuksetta velkajärjestelyn, joka sisällytetään saneerausohjelmaan otettavaan maksuohjelmaan. Vahvistamalla saneerausohjelman tuomioistuin näin tyypillisesti leikkaa velkojien saatavia tai ainakin järjestää niille uuden maksuaikataulun. Näiden perus tehtävien lisäksi tuomioistuin ratkaisee menettelyn aikana aktuali soituvia kiistakysymyksiä; se esimerkiksi vahvistaa, minkä suuruisena epäselvä saatava otetaan saneerausohjelmaan ja päättää velkojan oikeudesta muuttaa rahaksi vakuutena olevaa omaisuutta. Velallisen vallinnan periaate. Rehabilitaatiota toteuttavassa para digmassa velallinen säilyttää varallisuutensa vallinnan (ns. debtor in possession -periaate). Näin saneeraukseen ei synny sellaista muodollista velkojien kollektiivia, joka päättäisi varallisuuden hallinnosta tai rahaksi muuttamisesta. Yrityksen saneerauksessa tämä merkitsee, että velallinen yhtiömuotoisen velallisen kohdalla sen omistaja-yrittäjä tai palkattu johto saa harjoittaa liiketoimintaansa tavanomaisessa laajuudessa eli yleensä samassa muodossa ja laajuudessa kuin aikaisemminkin. Sellaisiin toimenpiteisiin, jotka saattavat vaikuttaa velkojien oikeuksiin, velallinen tarvitsee kuitenkin selvittäjän suostumuksen. Velallinen ei myöskään voi siirtyä konkurssime nettelyyn kesken saneerausmenettelyn. Hän voi hakea konkurssia vain selvittäjän suostumuksella. Selvittäjä. Konkurssin pesänhoitajaa vastaa saneerauksessa selvittäjä, joskin selvittäjän valtuudet ovat huomattavasti suppeammat. Hän on periaatteessa vain asiantunteva suunnittelija, vaikka hän valvoo jossain 28

37 määrin myös velallisen toimintaa. Selvittäjä laatii sen ehdotuksen saneerausohjelmaksi, josta velkojat äänestävät. Suomessa myös selvittäjät ovat yleensä lakimiehiä. (Tosin voidaan kysyä, onko lakimieskoulutus paras mahdollinen perusta niille vaativille liiketaloudellisille ratkaisuille, joita ohjelman kirjoittaminen vaatii.) Käytännössä selvittäjän asema on ollut huomattavasti vahvempi kuin mitä lakitekstistä ilmenee. Hänen valtansa on nimittäin tosiasiallista eli vaikutusvaltaa. Hän on ihannetapauksessa puolueeton asiantuntija, jonka linjaratkaisuihin velkojat ovat taipuvaisia alistumaan. Selvittäjä toimii konkurssin pesänhoitajan tapaan viranomaisen valvonnassa. Konkurssiasiamiehellä on oikeus valvoa myös selvittäjien toimintaa, joskaan toistaiseksi selvittäjien valvontaan ei ole riittänyt henkilökuntaa. Muut toimielimet. Lain mukaan selvittäjän on oltava yhteydessä velkojiin. Suurissa saneerauksissa velkojia saattaa laajan konkurssin tapaan olla kymmeniätuhansia, mistä syystä yhteydenpitoon tarvitaan oma elin. Tämä elin on, konkurssin tapaan, velkojatoimikunta. Tuomioistuin määrää saneerausmenettelyyn velkojatoimikunnan, ellei se pidä sitä tarpeettomana. (Saneeraus poikkeaa tässä konkurssista, jossa pääsääntöisesti velkojat itse asettavat velkojatoimikunnan.) Velkojatoimikunta on myös tässä tapauksessa edustuksellinen elin, jossa on eri velkojaryhmien edustajat. Velkojatoimikunta on ennen kaikkea yhteydenpidon orgaani; se välittää informaatiota selvittäjältä velkojille ja päinvastoin. Varsinaista päätösvaltaa velkojatoimikunnalla ei juuri ole, mutta käytännössä sen tosiasiallinen vaikutus on merkittävä. Keskeiset ohjelmaratkaisut tehdään nimittäin yhteisymmärryksessä selvittäjän ja velkojatoimikunnan kesken. Valvoja. Selvittäjän tehtävät päättyvät normaalisti saneerausohjelman vahvistamiseen. Saneerausohjelman toteutusta seuraamaan voidaan vielä määrätä valvoja. Myös valvojan määrää tuomioistuin. Valvoja on selvittäjää voimakkaammin velkojien luottomies. Hän valvoo heidän etujaan katsomalla, että velallisyritys toteuttaa asianmukaisesti saneerausohjelman määräykset, ennen kaikkea tekee sen mukaiset maksusuoritukset. Valvojan tehtävä on tärkeä, sillä velallinen huolehtii itse ohjelman toteutuksesta. Myös velkojatoimikunnan toimikausi päättyy periaatteessa ohjelman vahvistamiseen. Sen toimikautta voidaan kuitenkin pidentää niin, että se käsittää ajallisesti myös saneerausohjelman toteutusvaiheen. Täl- 29

38 löin velkojatoimikunta tarkkailee valvojan ohella, että velallinen noudattaa ohjelmaa. Suurissa sanee rauksissa ohjelman toteutumisen seuranta järjestetään molemmilla tavoilla. Yrityksen saneeraus käytännössä. Yrityksen saneerausten määräksi on vakiintunut noin kymmenesosa konkurssien määrästä. Tosin saneerattaviksi valikoituneet yritykset ovat keskimäärin suurempia kuin konkurssiyritykset, joten saneerauksen merkitys velkojille ja yhteiskunnalle on sen tilastollista osuutta tärkeämpi. Vaikka suuryritysten saneeraukset ovat herättäneet huomiota, valtaosa saneerausvelallisista on pk-yrityksiä, yleensä yhtiömuotoisia. Saneerausennuste on tässä ryhmässä kaikkein korkein. Joukossa on jonkin verran maanviljelijöitä ja yksityisiä elinkeinonharjoittajia. Hakijana on käytännössä useimmiten velallinen itse; tämä johtuu siitä, että pääsy saneeraukseen mielletään velallisyritykselle edulliseksi vaihtoehdoksi. Jonkun verran käytetään ns. yhteishakemuksia, koska niissä aloittamisen kynnys on matalampi. Usein velallinen neuvottelee velkojiensa kanssa jo ennen hakemuksen jättämistä. Tällöin saneeraushakemus tulee tuomioistuimeen tavallaan valmisteltuna. Tällaisissa tapauksissa saneerauksen onnistumis ennuste on kokemusperäisesti hyvä. Saneerauksen onnistuminen. Laskennallisesti saneeraus tuottaa vel kojille keskimäärin isomman suorituksen kuin konkurssi. Sa nee rausohjelmien perusteella on arvioitu, että tavalliset velkojat saavat pääsääntöisesti prosentin suorituksen saatavansa alkuperäisestä määrästä. Suoritus on kymmenkertainen verrattuna konkurssin normaaleihin jako-osuuksiin. Todellisuudessa velkojien asema ei ole näin ruusuinen. Mikäli yrityksen kannattavuus ei parane, se ei kykene suoriutumaan maksuohjelmastaan. Näyttää siltä, että noin puolet yrityksen saneerauksen läpi käyneistä yrityksistä päätyy viiden vuoden kuluessa konkurssiin. Saneerausmenettelyssä ei toisin sanoen ole löydetty kestävää ratkaisua yrityksen maksuvaikeuksiin. Näissä tapauksissa velkojat eivät saa kaikkia ohjelmassa luvattuja suorituksia. Tämä ei ole yllätys, sillä rehabilitaatio sisältää aina epäonnistumisen riskin. Sen sijaan likvidaatio onnistuu teoriassa aina, kun velallisen varallisuus muutetaan rahaksi ja jaetaan velkojille. Vuoden 2007 uudistuksessa saneerauksen onnistumisennustetta yritettiin parantaa vaatimalla selvitystä siitä, että ohjelma pystytään myös de facto toteuttamaan. Käytännössä saneerausohjelmat laadittiin usein niin epärea listisiksi, että niiden toteutuminen suunnitellusti olisi ollut ihme. 30

39 2.4. YLEISKUVAUS: YKSITYISHENKILÖN VELKAJÄRJESTELY Tuomioistuinkeskeinen velkajärjestely. Yksityishenkilön velkajärjestely keskittyy tuomioistuimeen. Tässä menettelyssä ei tarvita taloudellista asiantuntemusta vaan lainkäytölle ominaista lain soveltamista yksittäistapaukseen. Tuomioistuin on soveltuvin elin arvioimaan velallisen maksukykyä ja suhteuttamaan hänen velkavastuunsa. Maksuohjelmassa velat järjestellään velallisen arvioitua maksukykyä vastaaviksi muuttamalla maksuaikaa, alentamalla korkoa tai muita luottokustannuksia taikka leikkaamalla pääomaa. Maksuohjelman vahvistaminen on tyypillinen oikeudellinen ratkaisu. Tästä seuraa, että velkojien rooli on pakosta vähäinen. Heitä kuullaan sekä in solvenssimenettelyä aloitettaessa että maksuohjelmaa vahvistet taessa. Minkäänlaista päätösvaltaa velkojilla ei kuitenkaan ole. Velkojat eivät voi organisoitua, eikä heillä ole edustuksellista elintä. Jotta tuomioistuinta ei rasitettaisi maksukyvyn arviointiin ja maksuohjelmaan liittyvillä laskutoimituksilla, maksuohjelman laatimiseen on tapana käyttää selvittäjää. Selvittäjän määrää tuomioistuin menettelyä aloitettaessa; selvittäjänä toimii useimmiten sosiaalialan koulutuksen saanut henkilö. Kokonaisuutena menettely suosii siinä määrin velallista, että velallinen kokee velkajärjestelyyn pääsemisen velkaongelmansa pysyväksi ratkaisuksi. Yksityishenkilön velkajärjestelyssä ei siis tunneta velkojatoimikuntaa vastaavaa toimielintä. Velkojat joutuvat näin esiintymään yksittäisinä asianosaisina, mikä osaltaan heikentää heidän vaikutusmahdollisuuksiaan. Velkojien rooli velkajärjestelyssä on jäänyt heikommaksi kuin mitä alun perin ajateltiin. Vain harvat velkojat (lähinnä institutionaaliset velkojat) vaivautuvat osallistumaan menettelyyn. Heidänkin mielipiteensä ovat usein ristiriidassa keskenään. Huomattava osa päätösvaltaa delegoituu tosiasiallisesti selvittäjälle, joka laatii ehdotuksen maksuohjelmaksi. Velkaneuvonta. Lainsäätäjä tukee eri tavoin velkajärjestelyä kaipaavia yksityishenkilöitä. Kunnat ovat velvollisia järjestämään lääninhallitusten ohjauksessa velkaneuvontaa. Velkaneuvonnalla yritetään yhtäältä estää yksityishenkilöiden ylivelkaantumista ennakolta (jolloin lakimääräistä insolvenssimenettelyä ei lainkaan tarvita). Toisaalta velallinen saa velkaneuvojilta apua velkajärjestelyn hakemiseen. Velkajärjestelyähän ei ole pakko toteuttaa tuomioistuimessa, jos velkoja ja velallinen pää- 31

40 sevät siitä sopimukseen. Näin säästetään aikaa ja kustannuksia. Virallinen velkajärjestely on tavallaan viimeinen vaihtoehto, ellei vapaaehtoinen järjestely onnistu. Velkojan ja velallisen välisten sopimusten määrä on moninkertainen verrattuna lakimääräisiin velkajärjestelyihin. Viime vuosien insolvenssipolitiik kaan onkin kuulunut tämän kehityksen rohkaiseminen osana ns. pehmeää maksuhäiriöohjelmaa. Julkinen velkaneuvonta on laajamittaista. Sitä annetaan yli 120 toimipisteessä, joten se on maantieteellisesti helposti saavutettavaa. Asiakasmäärät ovat suuria: asiakaskäyntejä on vuosittain yli kpl, ja viime vuosina uusia asiakkaita on tullut keskimäärin kpl. Tyypillinen asiakas ei ole enää vanhan laman pitkäaikaisvelallinen vaan työssä oleva palkansaaja-kuluttaja, joka on ylivelkaantunut kulutusluotoista. Velkaneuvonnan suora vaikutus lienee suhteellisen pieni, sillä ongelmat eivät ole neuvonnalla ja valistuksella ratkaistavissa. Eniten vaikutusta on sillä, että velkaneuvojat käytännössä valmistelevat pääosan tuomioistuimiin päätyvistä yksityishenkilöiden velkajärjestelyistä. Tämä menettely on niin monimutkainen, että velallinen ei siitä selviä ilman ammattitaitoista apua. Vapaaehtoinen velkajärjestely. Velkasovinto-ohjelma oli kunnianhimoinen yritys ratkaista kasaantunut velkaongelma sopimusteitse. Siinä keskeiset luotonantajat, viranomaiset ja velallisten tukijärjestöt (esim. Takuu-Säätiö) sitoutuivat tukemaan ja edistämään velkojien ja velallisten välisiä sopimuksia. Niissä velallisille laadittaisiin räätälöityjä maksuohjelmia. Ohjelman mukaisen maksut suoritettuaan velallinen vapautuisi enemmästä velkavastuusta. Ohjelma tarkoitettiin aluksi niin sanotuille väliinputoajille eli velallisille, jotka eivät päässeet lakisääteiseen yksityishenkilön velkajärjestelyyn. Se kehittyi kuitenkin nopeasti lakisääteisen menettelyn vaihtoehdoksi. Vaikka ohjelma muodollisesti päätyi jo vuonna 2005, sen mukaiset velkasovinnot (mikä termi vakiintui) muodostuivat osaksi pankkien ja perimistoimistojen vakiokäytäntöjä. Velkojien sovintohalukkuus on omiaan aktivoimaan muuten passivoituneita velallisia. Lisäksi velkojan kannalta velkasovinnon etuna on, että siinä velallinen yleensä sitoutuu kertasuoritukseen, kun taas lakisääteisessä menettelyssä velkoja saa maksun pitkän ajan kuluessa pikkusuorituksin. Velkasovinto-ohjelma on saanut osakseen myös arvostelua. Velkojien sovinnolle asettamat ehdot vaihtelevat, velallisten velkaongelmat eivät aina ole sovinnolla ratkaistavissa ja velallisen neuvotteluasema on yleensä huono. 32

41 Velkajärjestely käytännössä. Lakimääräinen yksityishenkilön velkajärjestely muistuttaa yleisyydessään konkurssia; velalliset tekevät vuosittain noin hakemusta. Tätä voidaan pitää hyvän taloudellisen tilanteen normaalitasona. Ensimmäisinä lamanjälkeisinä vuosina hakemuksia tehtiin lähes kpl, mistä määrä hitaasti laski nykytasolleen. Tosin on luultavaa, että velkajärjestelyasiat seuraavat jatkossakin talouden syklejä, toisin sanoen ne nousevat lähivuosina melkoisesti taantuman seurauksena. Yhteistä velallisille on korkea keski-ikä, monet ovat siirtyneet jo eläkkeelle, joten rehabilitaation perimmäinen tavoite, velallisen taloudellisen aktiviteetin elvyttäminen, ei oikeastaan toteudu. Muutoin he jakaantuvat kahteen joukkoon. Ensimmäinen koostuu päättyneessä yritystoiminnassaan velkaantuneista miehistä. Heidän velkansa ovat määrällisesti huomattavan suuret, mutta he pystyvät maksamaan niistä osan. Toinen joukko käsittää naisia, jotka ovat velkaantuneet mentyään läheistensä veloista takauksiin. Tässä joukossa maksukyky (eli lain kielenkäytössä ns. maksuvara) on heikko tai olematon, eivätkä velkojat juuri saa suorituksia. Kolmas velallisjoukko koostuu tavallisista kuluttaja-palkansaajista. Heillä on paljon suhteellisen pieniä luottokortti- ja pikaluottovelkoja. Nämä velat ovat lyhytaikaisia, niiden viivästysseuraamukset kasaantuvat nopeasti, eivätkä he eivät pysty huolehtimaan niistä nykyisillä tuloillaan. Vastoin julkisuudessa vallitsevaa kuvaa velkajärjestelyn hakeminen johtaa tyypillisesti tulokseen. Valtaosassa tapauksia eli lähes 90 prosentissa rehabilitaatio menettely aloitetaan, ja aloitetussa menettelyssä velallisen velkavastuuta leikataan yleensä voimakkaasti. Normaalisti velkajärjestely ulottuu myös velan pääomaan, ja velallisen maksettavaksi jää keskimäärin prosenttia alkuperäisestä pääomasta. Vaikutus luotonantoon. Velkajärjestely ohjaakin luottomarkkinoita, sillä ammattimaiset luotonantajat joutuvat ottamaan huomioon sen tuoman riskin. Laskennallisesti velkojat ovat menettäneet vuosina saataviaan kymmenien miljardien edestä. Eri asia on, että todellisuudessa velkojat eivät olisi onnistuneet perimään saataviaan täysimääräisesti. Maksuohjelmien toteutuksen kokonaisvolyymi on huikea. Niiden suoritusten yhteismäärä on samaa luokkaa kuin ulosotossa perittävien saatavien eli noin 3-4 miljardia euroa. Paradoksaalista kylläkin yksityishenkilön velkajärjestelyä on sanottu velkojille edulliseksi velkavastuun toteutuksen muodoksi. Laskennallisesti he nimittäin saavat paremman suorituksen kuin ulosotossa. Tosin on syytä muistaa, että lopullinen tulos 33

42 velkojan kannalta jää sen varaan, tekeekö velallinen ohjelman mukaiset suoritukset. Osa ohjelmista raukeaa, kun velallinen laiminlyö sen noudattamisen. Lisäksi maksuohjelmaa saadaan tuomioistuimen päätöksellä muuttaa, jos velallisen maksukyky olennaisesti paranee tai heikkenee. Sekä muuttaminen että raukeaminen edellyttää pääsääntöisesti tuomioistuimen päätöstä. Kaavio 4 : Insolvenssimenettelyn keskeisen toimijan rooli Toimija Toimintaympäristö Rooli Ulosottomies Ulosotto Lainkäyttäjä, päätöksentekijä Pesänhoitaja Konkurssi Toimeenpanija, joskus lainkäyttäjä Selvittäjä Yrityksen saneeraus Suunnittelija, neuvottelija Valvoja Yrityksen saneeraus Tarkkailija Selvittäjä Yksityishenkilön Suunnittelija, velkajärjestely laskelmien tekijä 34

43 3. INSOLVENSSIOIKEUDEN OIKEUSLÄHTEET 3.1. INSOLVENSSIPOLITIIKKA JA INSOLVENSSILAINSÄÄDÄNTÖ Insolvenssipolitiikka oikeuspolitiikan osana. Insolvenssilainsäädäntö ei ole itsetarkoitus, vaan se toteuttaa oikeuspolitiikkaa eli oikeudelliseen ympäristöön sijoittuvaa poliittista päätöksentekoa. Viime kädessä se saa oikeutuksensa oikeusvaltion periaatteista. Insolvenssi politiikka puolestaan on yksi oikeuspolitiikan osa-alue; päätöksentekijöillä on vastaavasti esimerkiksi kriminaali- ja veropolitiikkansa. Suomessa insolvenssipolitiikkaa kutsutaan hieman harhaanjohtavasti maksuhäiriöpolitiikaksi. Sen tavoitteeksi on asetettu velkaongelmien vähentäminen, luottotappioiden torjuminen, harmaan talouden ja väärinkäytösten hillitseminen sekä perintäkustannusten alentaminen. Tavoitteet ovat osaksi keskenään ristiriitaisia, ja politiikkaa onkin arvosteltu epäjohdonmukaiseksi. Insolvenssipolitiikka on vuorovaikutuksessa insolvenssilainsäädän töön. Se määrittää ne tavoitteet, jotka insolvenssilainsäädännöllä tu lisi toteuttaa. Vuorovaikutus kulkee myös toiseen suuntaan, sillä in solvenssioikeudella on insolvenssipolitiikkaa kontrolloiva funktio. Se osoittaa insolvenssipolitiikan rajat, toisin sanoen mitä esteitä ihmis- ja perusoikeudet sekä yksityisten kansalaisten oikeussuoja asettaa tavoitteiden asettelulle ja sääntelylle. Kovan insolvenssipolitiikan kausi. Ennen vuosien suurta lamaa mitään insolvenssipolitiikkaa ei ollut. Tässä suhteessa Suomi ei poikennut muista markkinatalousmaista, joissa niissäkään maksuhäiriöt eivät normaaliaikoina pääse oikeuspolitiikan painopisteiksi. Maksukyvyttömyys miellettiin velkojan ja velallisen väliseksi ongelmaksi: riitti, että julkinen valta järjesti puitteet lakisääteisille insolvenssimenettelyille. Lakeja muutettiin vain ulkoisista ärsykkeistä, useimmiten huomiota herättäneen epäkohdan korjaamiseksi. Vasta suuri lama muutti asenteet. Maksuhäiriöt ja niiden seuraukset käsitettiin yhteiskunnallisiksi ongelmiksi, joihin oli saatava muukin lainsäädännöllinen ratkaisu kuin tehostettu perintä. Asenteiden murros tuotti vuoden 1993 modernit insolvenssilait, joissa ratkaisuksi katsottiin velkajärjestelyn avulla toteutettava rehabilitaatio. Lait auttoivat osaltaan lieventämään laman pahimpia vai- 35

44 kutuksia. Sen sijaan ulosoton ja konkurssin uudistamiseen lama-ajan kokemukset eivät havaittavasti vaikuttaneet. Vuonna 1994 alkoi pitkä nousukausi, ja maksuhäiriöt laskivat vakiintuneisiin määriinsä. Tämä johti uuteen insolvenssipoliittiseen tavoitteenasetteluun, mikä sittemmin vahvistettiin maksuhäiriö politiikan toimintaohjelmana vuosille Pehmeä insolvenssipolitiikka. Muutos ajoittuu vuoteen Silloin oikeusministeriön asettama työryhmä totesi, että insolvenssipolitiikan painopiste on jatkossa velallisten neuvonnassa ja opastuksessa maksukyvyttömyyden varalta. Kunhan tuolloin vielä vireillä ollut ulosottokaaren kokonaisuudistus saataisiin valmiiksi, tarvetta lainsäädännön uudistamiseen ei enää ollut. Insolvenssipolitiikassa muuttuivat myös sisälölliset painotukset. Kun yritysten maksuhäiriöt lähes katosivat, luonnollisten henkilöiden velkaongelmat nousivat esiin. Havaittiin, että heidän velkaongelmansa liittyvät monasti eläketurvaan, joten maksukyvyttömyys oli itse asiassa sosiaalipolitiikan ongelma. Siirtymä pehmeään insolvenssipolitiikkaan on yleismaailmallinen ilmiö. Kaikkialla on katsottu, että pelkkä insolvenssimenettelyjen uudistaminen ei tarjoa toimivaa ratkaisua maksukyvyttömyyden muodostamaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Vähemmälle huomiolle jäi sen sijaan se, että pehmeän insolvenssipolitiikan rinnalla ulosottoa on jatkuvasti tehostettu kovin keinoin eli lainsäädännöllisin ja hallinnollisin toimin. Pehmeä insolvenssipolitiikka joutuu testiin vasta syvenevässä taantumassa, johon Suomi muun maailman mukana ajautui vuoden 2009 alussa. Kokemukset velkaneuvonnasta ja velkasovinto-ohjelmasta eivät järin rohkaise, ja paluu kovaan, velallisintressejä painottavaan insolvenssipolitiikkaan saattaa tulla ajankohtaiseksi. Kansainväliset suositukset. Kansallisen insolvenssipolitiikan kehittymättömyydestä on seurannut, että oikeastaan poliittisille päätöksentekijöille kuuluvat ratkaisut ovat paljolti siirtyneet kansainvälisten järjestöjen suosituksiin. Useat kansainväliset järjestöt ovat antaneet suosituksia siitä, mitä yleisiä vaatimuksia kansallisten insolvenssila kien ja niihin perustuvien järjestelmien on täytettävä. Tunnetuin suosituksista on Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Orderly & Effective Insolvency Procedures vuodelta 1999, jolla on ollut maailmanlaajuinen vaikutus insolvenssilainsäädännön muotoutumiseen eri maissa. Lähes yhtä arvostettuja ovat Aasian kehityspankin ja Maailmanpankin vastaavat suositukset kansallisten konkurssilakien standardeiksi. Suositukset perustuvat hyvin 36

45 pitkälti insol venssioikeuden tutkimukseen, jolle on ollut ominaista vallitsevan järjestelmän (eli voimassaolevan insolvenssilain) kritiikki ja ehdotukset vastaiseksi eli säädettäväksi laiksi. Tällaisia vaatimuksia on tapana kutsua insolvenssioikeuden tutkimuksessa in solvenssimenettelyjen rationaalisuusehdoiksi. Tavoitteena taloudellinen tehokkuus. Rationaalisuusehdot perustuvat olettamaan, että insolvenssilainsäädännön perimmäinen päämäärä on edistää taloudellista tehokkuutta. Näin ne ovat huomattavan samansuuntaisia kaikissa maissa. Alun perin suositukset laadittiin ensimmäisiä konkurssilakejaan säätäviä kehitysmaita ja itäeurooppalaisia siirtymätalouksia varten. Ne ovat kuitenkin ylittäneet tämän alkuperäisen viitekehyksensä. Suositukset on kaikkialla katsottu poliittisesti hyväksyttäviksi ja taloudellisesti perustelluiksi. Tästä syystä ne on otettu huomioon myös teollistuneiden maiden uudistaessa konkurssilakejaan. Myös Suomessa on herännyt kysymys, vastaako kansallinen insolvenssilainsäädäntömme riittävästi suosituksia. Vastaavasti suositusten tavoitteisiin tukeuduttiin esimerkiksi hallituksen esityksessä uudeksi konkurssilainsäädännöksi. Siinä määritellyt tavoitteet voisivat olla suoraan Kansainvälisen valuuttarahaston suosituksesta. Toistaiseksi erityistäytäntöönpano eli ulosotto on jäänyt tällaisten suositusten ulkopuolelle, mutta siihenkin tulee lähivuosina muutos. Eurooppalainen insolvenssipolitiikka. Euroopan unionilla on omat vahvistetut insolvenssipoliittiset tavoitteensa. Unionin insolvenssipoli tiikan ydinalue on rajat ylittävä täytäntöönpano, koska se vaikuttaa yhteismarkkinoiden toimintaan. Kuten edellä todettiin, tämä in solvenssioikeuden osa-alue kuuluu nykyisin unionin toimivaltaan. Jäsenvaltiot siirsivät Amsterdamin sopimuksessa tältä osin lain säädäntövaltansa unionin toimielimille. Euroopan unionin (eli aikaisemman Euroopan yhteisön) insolvenssipolitiikka on samalla voimakkaasti laajentunut. Alun perin tavoitteena oli helpottaa Euroopan unionissa annettujen yksityis- ja kauppaoikeudellisten tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa, toisin sanoen tehostaa kansainvälistä ulosottoa. Tavoite kirjattiin jo 1950-luvulla yhteisön pe rustamissopimuksen eli Rooman sopimuksen 220 artiklaan. Myöhemmin tavoite otettiin Amsterdamin sopimuksen 65 artiklan a-kohtaan. Sittemmin unionin insolvenssipolitiikan piiriin on tuotu myös rajat ylittävät kollektiiviset insolvenssimenettelyt, toisin sanoen kansainvälinen konkurssi. Parin viime vuoden aikana unioni on kiinnostunut myös 37

46 rajat ylittävästä erityistäytäntöönpanosta eli ulosotosta. Se on yhtäältä pyrkinyt eri järjestelyin helpottamaan saatavien perintää toisessa unionin jäsenvaltiossa, toisaalta taas edistämään eri maiden ulosottoviranomaisten yhteistoimintaa. Vaikutus kansalliseen tasoon. Samalla on myös vaadittu yhä voimakkaammin kansallisten insolvenssilakien yhdenmukaistamista, jotta rajat ylittävän maksukyvyttömyyden sääntely helpottuisi. Unionin insolvenssipolitiikan ja yhteisön lainsäädännön katsotaan jo nykyisin asettavan vaatimuksia kansalliselle lainsäätäjälle silloinkin, kun kysymys ei tarkkaan ottaen ole rajat ylittävästä maksukyvyttömyy destä. Ellei kehityksen suunta muutu (tästä ei ole mitään merkkejä), kansallinen insolvenssipolitiikka muuttuu unionin vastaavaksi politiikaksi OIKEUSLÄHDE OIKEUDELLISEN KANNANOTON PERUSTANA Oikeuslähteen määritelmä. Oikeuslähteeksi kutsutaan sitä aineistoa, jonka perusteella tuomari tai muu lainkäyttäjä oikeudellisessa yhteisössä hyväksyttävällä tavalla tekee ratkaisunsa. Oikeuslähteet ovat institutionaalisia eli rakenteistuneita lähteitä, tyypillisimmillään edustuksellisessa demokratiassa lainsäätäjän (eduskunnan) hyväk symiä lakeja. Toisin sanoen oikeuslähteen tulee täyttää ns. institutionaalisen tuen vaatimus. Muu aineisto, esimerkiksi maailmankatsomus tai poliittinen mielipide, ei kelpaa oikeuslähteeksi. Tällaisen aineiston nojalla ei siis saa muodostaa oikeudellisia kannanottoja voimassa olevan oikeuden säännöistä. Ne ovat enintään oikeuspolitiikkaa eli suosituksia siitä, millaista vastaisen lainsäädännön tulisi niiden esittäjän mielestä olla. Ylikansalliset ja kansalliset oikeuslähteet. Valtaosa oikeuslähteistä on kansallisia, joskin ulkoa päin tulevan eli ylikansallisen sääntelyn määrä on jatkuvasti kasvussa. Suomi on Euroopan unionin jäsen, ja sen toimielinten säädökset sitovat myös Suomea. Unioni käyttää säädösvaltaansa direktiivein ja asetuksin. Direktiivi asettaa kansalliselle lainsäätäjälle tietyt vähimmäisvaatimukset, jotka kansallisen lain on täytettävä. Se muodostaa siis pohjan kotimaiselle lainvalmistelulle. Sen sijaan unionin toimielinten asetus on suoraan sovellettavaa oikeutta kaikissa jäsenvaltioissa. Se on myös ensisijainen kansallisiin säädöksiin verrattuna, toisin sanoen asetus syrjäyttää sen kanssa ristiriitaisen kansallisen lain. Toinen ylikansallinen oikeuslähde muodostuu ihmisoikeuksista. Suomi liittyi 38

47 vuonna 1989 Euroopan neuvostoon. Näin Euroopan ihmisoikeussopimus ja sitä tulkitsevan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö ovat Suomessa nou datettavaa oikeutta. Oikeudellisen päättelyn hyväksyttävyys. Se, että kannanotto tukeutuu oikeuslähteeseen, ei vielä riitä. Oikeudelliset kannanotot on johdettava hyväksytyllä tavalla edellä mainituin perustein mää räytyneestä aineistosta. Tämä on huomattavan vaikeaa, sillä säännöt eivät ole kiinteitä. Niitä ei myöskään ole koottu mihinkään arvovaltaiseen julkaisuun, koska yksittäisessä laintulkintatilanteessa noudatetta via sääntöjä ei voida etukäteen tyhjentävästi määritellä. Säännöt saavat oikeutuksensa siitä, että lakimieskoulutuksen saaneet henkilöt, ennen kaikkea tuomarit, mieltävät ne itseään sitoviksi. Usein on vaikea ennalta sanoa, milloin näin tapahtuu. Erityisesti ns. kiperissä tulkintatilanteissa (hard cases) lainkäyttäjällä on useita tulkinnan vaihtoehtoja, joista hänen on tehtävä valinta. Sen sijaan massaluonteisissa eli rutiinitapauksissa on normaalisti vain yksi vaihtoehto. Tulkintasäännöt. Nämä johtamisen pelisäännöt eli tulkintasäännöt ovat yksinkertaisimmillaan loogisia ( myöhempi laki syrjäyttää aikaisemman ) tai kielellisiä ( lakitekstin ilmaus konkurssi tarkoittaa myös yrityksen saneerausta ). Usein tulkintakannanotossa voidaan tukeutua vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön eli ylimpien tuomioistui mien ennakkoratkaisuihin. Koska vakiintunut käytäntö tuo lain soveltamiseen ennustettavuutta ja perustaa odotuksia, siitä ei saa poiketa mielivaltaisesti. Toisinaan kannanotto saadaan lähtemällä lainsäätäjän tavoitteenasettelusta, punnitsemalla oikeusperiaatteita taikka arvioimalla eri vaihtoehtojen yhteiskunnallis-taloudellisia seuraamuksia. Seuraamusperusteluja kutsutaan reaalisiksi argumenteiksi ja niiden ottamista huomioon seuraamusharkinnaksi. Siinä auttavat monasti muiden tieteenalojen kuten sosiologian, psykologian tai taloustieteiden tutkimustulokset. Velvoittavat ja ohjeelliset oikeuslähteet. Kaikki oikeuslähteet eivät ole samanarvoisia, vaan ne muodostavat hierarkian. Ne on tapana jakaa velvoittaviin, ohjeellisiin ja mahdollisiin. Velvoittavia oikeuslähteitä ei saa sivuuttaa; ne on otettava tulkinnassa aina huomioon. Tähän ryhmään kuuluu kansallinen lainsäädäntö sekä edellä viitattu ylikansallinen sääntely. Kansalliseen lainsäädäntöön rinnastuu kirjoittamaton eli tavanomainen oikeus. Sen piiri kylläkin jatkuvasti supistuu lainsäädännön ulottuessa yhä uusille alueille. Insolvenssioikeus lepää kuitenkin edelleen osittain 39

48 kirjoittamattomien periaatteiden varassa. Ohjeellisiin oikeuslähteisiin luetaan lakien valmistelussa syntynyt aineisto, ylimpien tuomioistuinten ennakkoratkaisut sekä lain soveltamista yhtenäistävät viranomaisten päätökset. Jälkimmäi sillä on erityisesti insolvenssioikeudessa ollut huomattava merkitys. Ohjeelliset oikeuslähteet eivät ole sanan ankarassa merkityksessä lain soveltajaa (esim. tuomaria) sitovia. Hän saa niistä poiketa, kunhan poikkeamiseen on hyväksyttävä syy. Mahdolliset oikeuslähteet. Mahdollisiin oikeuslähteisiin saa tukeutua, kunhan se on tilannekontekstissa perusteltua. Mahdollisiksi oikeuslähteiksi on tapana katsoa esimerkiksi oikeustieteellinen kirjallisuus sekä muiden tieteenalojen tuottama tutkimustieto. Tällainen tieto palvelee ennen kaikkea seuraamusharkinnassa muodostamalla reaalisten argumenttien pohjan. Esimerkiksi konkurssilakia koskevia kannanottoja perustellaan monasti taloustieteellisesti, kun taas sosiaalipoliittinen tutkimustieto auttaa yksityishenkilön velkajärjestelylain tulkinnassa SÄÄDÄNNÄINEN OIKEUS VELVOITTAVANA OIKEUSLÄHTEENÄ Neljä suurta insolvenssilakia. Kansallinen lainsäädäntö eli kirjoitettu laki on insolvenssioikeuden keskeinen oikeuslähde. Sääntely on koottu neljään suureen insolvenssilakiin eli konkurssilakiin, ulosottokaareen, lakiin yrityksen saneerauksesta ja lakiin yksityishenkilön velkajärjestelystä. Muilla säädöksillä on suhteellisen vähän merkitystä. Poikkeuksen muodostaa vuoden 1991 laki takaisinsaannista konkurssipesään eli TakSL. Lain nojalla voidaan peräyttää sellaisia velallisen oikeustoimia, jotka loukkaavat velkojia (esim. alihintaisia luovutuksia lähipiirille ja viimehetken maksuja jollekin suositulle velkojalle). Muodollisten insolvenssilakien ulkopuolelle jää velkojan maksunsaantioikeuden aineellinen sääntely (laki velkojien maksunsaantijärjestyksestä 1578/92). Tämä laki määrää, missä keskinäisessä järjestyksessä velkojat saavat maksun konkurssissa ja ulosotossa. Historiallisista syistä veroulosotto ja sakkojen perintä säännellään omissa erityis laeissaan eli laissa verojen ja maksujen täytäntöönpanosta (706/07) ja laissa sakon täytäntöönpanosta (672/02). Myös säännökset konkurssipesien hallinnon valvonnasta on koottu samannimiseen erityislakiin (109/95). Sääntelytiheys. Pohjoismaista lakitekniikkaa on pidetty täsmällisempänä ja tapaussidonnaisempana kuin keskieurooppalaista. Luonnehdinta 40

49 pitää erityisesti paikkansa suomalaisessa insolvenssilainsäädän nössä. Esimerkiksi ulosottolain viimeiset osittaisuudistukset ovat poikkeuksellisen kasuistisia eli tilannesidonnaisia. Perinteinen lakitekniikka joutuu uudelleen arvioitavaksi, jos Euroopan unioni ryhtyy harmonisoimaan kansallisia insolvenssilakeja tai insolvenssioikeu den globalisoituminen käynnistää vastaavan kehityskulun. Tällöin luultavasti puututaan myös lakisystematiikkaan. Erillisten insol venssimenettelyjen järjestelmä erillisine insolvenssilakeineen on pitkällä tähtäimellä kestämätön. Lakisystematiikka. Suomalaiset insolvenssilait poikkeavat lakisys temaat tisesti suuresti toisistaan. Osaksi poikkeavuudet selittyvät ajallisilla eroilla, osaksi kysymys lienee tietoisista valinnoista. Vuoden 1993 lait seuraavat pykälissään juoksevaa numerointia; ulosottokaari ja konkurssilaki vuorostaan jakaantuvat lukuihin, joissa on oma sisäinen pykä länumerointinsa (numerointi alkaa siis uudelleen alusta). Toinen eroavuus on sääntelyn tiheydessä. Ulosotossa on hämmästyttävästi saavutettu korkea sääntelyn tiheys, vaikka ulosotto on teoriassa yksinkertaisin insolvenssimenettely. Ulosottokaaressa (joka lisäksi sääntelee vain osaa ulosotosta) on yli 450 pykälää. Todellista sääntelytiheyttä lisää vielä se, että monet pykälistä ovat epätavallisen pitkiä, sisältäen asiallisesti suuren joukon erillisiä säännöksiä. Muissa insolvenssilaeissa on tyydytty selvästi yleisempään sääntelyyn. Laissa yrityksen saneerauksesta ja laissa yksityishenkilön velkajärjestelystä on kummassakin satakunta pykälää, ja uudessa konkurssilaissakin selvitään hieman yli kahdellasadalla pykälällä. Sitä paitsi niiden pykälät ovat normaalimittaisia. Pykälämäärien kasvu on insolvenssioikeudessa samanlainen kierre kuin klassisessa prosessioikeudessa. Näyttää siltä, että sääntelyn tiheys kasvaa sitä nopeammin, mitä suoremmin soveltamiskäytäntö vaikuttaa lainsäädäntöön. Käytännössä havaittu ongelma (esim. näennäinen sääntelyn aukko) johtaa tulokselliseen vaatimukseen asian hoitamisesta seuraavassa osittaisuudistuksessa. Sen seurauksena uusi säännös täyttää hetkeksi vanhan aukon ja poistaa soveltamisen ongelmat. Se kuitenkin luo oman soveltamisalueensa laidalle vastaavan epävarmuuden alueen. Tämä uusi aukko taas synnyttää uuden vaatimuksen lainsäädännön tarkistamisesta jne. Suljettu lakitekniikka. Insolvenssilait eroavat huomattavasti myös lainsäädäntöteknisesti. Ulosottokaari ja jossain määrin myös laki yksityishenkilön velkajärjestelystä edustavat sääntelyn kattavuuteen ja tulkin- 41

50 tojen ennustettavuuteen tähtäävää lakitekniikkaa. Niinpä esimerkiksi ulosottokaaren säännösten tulkinnassa lähtökohtana on kielellinen tulkinta. Sanamuodosta johdetut vastakohtaispäätelmät ovat yleensä paikallaan. Tällöin katsotaan, että tilanteet, joita pykälän sanamuoto ei käsitä, jäävät sen soveltamisalan ulkopuolelle. Tällaista lakia joudutaan muuttamaan ja korjaamaan usein, koska säännökset vanhentuvat nopeasti. Ne jatkuvat muutokset, joita ulosottolainsäädäntöön ja yksityishenkilön velkajärjestelylakiin on viime vuosina tehty, saavat näin luonnollisen selityksen. Avoin lakitekniikka. Konkurssilain tavoitteeksi taas on asetettu systemaattinen, tulkinnallisesti avoin sääntely. Tällöin huomioon voidaan ottaa lainsäätäjän tavoitteet ja oikeusperiaatteet. Avoimen sääntelyn etuna on, että laki pystyy mukautumaan myöhempään kehitykseen. Muuttumattomille säännöksille voidaan antaa yhteiskunnallisia muutoksia tai muuttuneita arvostuksia vastaava uusi tulkinta. Laissa yrityksen saneerauksesta on päädytty eräänlaiseen välimuotoon. Siinä pääsääntöistä detaljitason sääntelyä on pehmennetty yleislausekkeilla, joissa tuomioistuimille on tarkoituksella jätetty liikkumavaraa. Tästä syystä lain tulkinnassa reaaliset argumentit, ennen kaikkea järjestelmäyhteys ja saneerausmenettelyn toimivuus ovat näytelleet tärkeää osaa. Myöskään tällöin soveltamiskäytäntö ei pääse jähmettymään. Laki onkin edelleen voimassa lähes alkuperäisessä muodossaan. Kansallisen lainsäätäjän vapaus. Kuten edellä todettiin, Euroopan unionissa insolvenssioikeus kuuluu vielä jäsenvaltioiden prosessuaaliseen autonomiaan. Tämän autonomian ilmenemistä maksukyvyttömyyden sääntelyssä kutsutaan joskus insolvenssiauto nomiaksi, vaikkakaan tämä termi ei ole vielä juurtunut. Sillä tarkoitetaan jäsenvaltion vapautta järjestää velkavastuun toteuttaminen parhaaksi katsomallaan tavalla. Reunaehtona toki on, että kansallinen sääntely ei syrji muiden jäsenvaltioiden kansalaisia tai yrityksiä, joilla on kotipaikka toisessa jäsenvaltiossa. On lisäksi huomattava, että eurooppalaisen yhdentymisen perustavoite, yhteismarkkinoiden tehokas toiminta, ei saa häiriintyä. Tästä syystä lainsäätäjän liik kumavara on insolvenssioikeudessa suppeampi kuin klassisessa prosessioikeudessa. Kansallinen konkurssijärjestelmä saattaa järkyttää kansainvälistä kauppaa ja luotonantoa, koska yrityksen konkurssin vaikutukset ulottuvat nykyisin yli rajojen. Kansainvälinen 42

51 in solvenssioikeus kuuluukin tästä syystä kes keisiltä osin Euroopan unionin toimivaltaan. Pitkän tähtäimen kehitys. Unionin suora sääntely on toistaiseksi ollut vähäistä. Yhteisön lainsäädäntö on tarvinnut ottaa huomioon vain kansainvälisessä insolvenssioikeudessa ja yksittäisissä aineellisen insolvenssioikeuden kysymyksissä. On kuitenkin ilmeistä, että kansallinen insolvenssioikeus joutuu yhä enenevästi ja nähtävästi suhteellisen nopeasti yhdentymisen piiriin. Yhdentyminen on pitkällä siviilioikeudessa, erityisesti sopimusoikeudessa, jossa keskustellaan vakavasti jo eurooppalaisen siviililakikirjan aikataulusta. Sopimusoikeuden harmonisointi vaatii välttämättä kannanottoa konkurssijärjestelmiin, koska konkurssi (laajemmin insolvenssimenettely) vaikuttaa sopimussuhteisiin. Myöskään hankkeet esinevakuuksien harmo nisoinnista eivät voi kiertää insolvenssioikeutta; vakuuksien pysyvyys ja kohtelu insolvenssimenettelyssä on ratkaistava yhtenäisesti. Ihmisoikeudet. Kansallisella lainsäätäjällä ei ole täysin vapaita käsiä myöskään insolvenssiautonomian alueella, mikäli maa kuuluu Suomen tavoin Euroopan neuvostoon. Insolvenssimenettelyt ovat läh tökohtaisesti lainkäyttöä, ja niitä koskevat samat vaatimukset kuin oikeudenkäyntiä yleensäkin. Lainsäätäjän on näin huolehdittava siitä, että myös tällaisessa menettelyssä toteutuvat ne oikeussuojan vähimmäistakeet, jotka johtuvat ihmisoikeussopimuk sesta ja sitä tulkitsevasta ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneesta ratkaisukäytännöstä. Nämä takeet tiivistyvät vaatimukseen, että lainkäytön on neuvoston jäsenvaltioissa oltava ulkonaisen kulkunsa osalta reilua (fair). Epäselvää ainakin toistaiseksi on, missä määrin nämä takeet ulottuvat velkoja-autonomiseen täytäntöönpanoon LAINVALMISTELUAINEISTO OHJEELLISENA OIKEUSLÄHTEENÄ Lakien valmistelu. Virallinen lainvalmisteluaineisto koostuu komitean tai vastaavan valmisteluelimen mietinnöstä, siitä annetuista lausunnoista, hallituksen esityksestä sekä esityksen eduskuntakäsittelyssä syntyneistä asiakirjoista. Oikeusministeriön virkamiehet, lainsäädän töneuvokset, laa tivat insolvenssioikeuden lakiehdotukset. Komiteoita tai muita ulkopuolisista koostuvia valmisteluelimiä ei ole insolvenssilain säätämisessä tapana käyttää. Valmistuneesta lakiehdotuksesta laaditaan mietintö, joka 43

52 julkaistaan ja lähetetään lausuntokierrokselle. Siinä eri intressitahot kuten maksukyvyttömyyden kanssa tekemisissä olevat viranomaiset sekä elinkeinoelämän järjestöt (esim. Pankkiyhdistys) saavat ottaa kantaa lakiesitykseen. Lausuntojen perusteella kirjoitetaan hallituksen esitys, joka sitten annetaan eduskunnalle sen hyväksyttäväksi. Hallituksen esitys perusteluineen on ylivoimaisesti tärkein oikeuslähde. Eduskunnan eri valiokunnat ovat ottaneet erityisesti ulosoton uudistusesityk sissä aktiivisen roolin. Niiden lausunnot rinnastuvat oikeuslähteinä hallituksen esityksiin. Lainvalmisteluaineisto tulkinnassa. Kuten edellä huomautettiin, lainvalmisteluaineisto on ohjeellinen oikeuslähde. Siellä ilmais tut mielipiteet eivät sido lainkäyttäjää, mutta ainakin tutkijan on perusteltava, miksi hän poikkeaa aineiston kannasta. Heti uuden lain voimaantulon jälkeen se muodostaa kuitenkin usein ainoan oikeuslähteen lakitekstin ohella. Tällöin aineistossa esitettyihin käsityksiin ja tulkintoihin helposti yhdytään. Ajan myötä valmisteluaineiston merkitys vähenee, ja oikeuskäytännön vastaavasti kasvaa. Konkurssilaki ja ulosottokaari. Vuoden 2004 konkurssilakia koskenut hallituksen esitys oli korkeatasoinen ja hyvin viimeistelty. Oikeuskäytännön muodostuminen lakiuudistuksen jälkeen vie oman aikansa erityisesti korkeimpien oikeusasteiden osalta, ja korkurssilain valmisteluaineistolla on edelleen keskeinen merkitys tulkintakäytännössä. Ulosottokaaren valmisteluaineisto on sivumääräisesti laaja. Sillä ei kuitenkaan ole odotettua tulkinta-arvoa. Ensiksikin lain pikkutarkka sääntelytekniikka sellaisenaan vähentää tulkinnan merkitystä. Toiseksi perusteluissa on vain vähän tulkintakannanottoja tai esimerkkejä. Enimmäkseen lakiteksti toistetaan hieman eri sanoin. Kolmanneksi suoria kannanottoja systemaattisesti vältellään. Perusteluissa todetaan monasti, että joku kysymys jätetään oikeuskäytännön varaan tai että aikaisempaa oikeutta ei muuteta, vaikka tämän oikeuden sisältöä ei kerrota. Osasyy on uudistuksen toteutuksessa. Osittaisuudistukset pirstoivat valmistelun, ja ulosottokaaren perustelut tyytyvät monissa kohdin vain viittaamaan vanhoihin perusteluihin. Modernit insolvenssimenettelyt. Sekä yrityssaneerauslain että yksityishenkilön velkajärjestelylain valmisteluaineisto on uutta ja suhteellisen runsasta. Aineisto onkin vaikuttanut huomattavasti tutkimukseen ja oikeuskäytäntöön. Toisaalta sen käyttämistä vaikeuttaa paikoittainen vai- 44

53 keaselkoisuus sekä yksityiskohtien korostuminen. Kummankaan lain esityöt eivät muodosta johdonmukaista, tasa painotettua kokonaisuutta. Osaksi aineisto heijastaa liiallista luottamusta insolvenssilainsäädännön mahdollisuuksiin velkaongelman ratkaisussa. Ne antavat kuitenkin hyvän kuvan lainsäätäjän tavoitteista ja siitä, miten lakien on ajateltu toimivan. Tulkintatradition merkitys. Saneerauksen ja velkajärjestelyn tutkimuksessa on havaittavissa hienoinen ero asennoitumisessa valmisteluaineistoon. Saneeraustutkimuksessa valmisteluaineistossa esitetyt näkemykset on säännönmukaisesti pantu reaalisten argumenttien testiin. Valmisteluaineiston tulkinnallinen arvo jää näin yksittäis tapauksittain ratkaistavaksi. Näin tullee käymään myös konkurssilaissa ja ulosottokaaressa. Velkajärjestelyn tutkimuksessa taas valmisteluaineistossa esitetyt mielipiteet ovat saaneet välistä suhteettoman painoarvon. Lainvalmistelijan kanta on sivuuttanut vakuuttavatkin reaaliargumentit. Syyt erilaiseen suhtautumiseen lienevät lähinnä eri tutkijapersoonissa ENNAKKOPÄÄTÖKSET OHJEELLISINA OIKEUSLÄHTEINÄ Oikeuskäytäntö oikeuslähteenä. Insolvenssioikeudessa vakiintunut oikeuskäytäntö muodostuu korkeimman oikeuden ennakkopää töksistä. Toinen ylimmistä tuomioistuimista, korkein hallinto-oikeus ei ratkaise maksukyvyttömyyteen liittyviä asioita. Ennakkopäätöksiä eli oikeuslähteitä ovat vain korkeimman oikeuden julkaistut ratkaisut; sekään ei julkaise kaikkia ratkaisujaan. Kannattaa huomata, että julkaistutkin korkeimman oikeuden ennakkopäätökset eli preju dikaatit ovat ohjeellisia oikeuslähteitä, eivätkä ne muodollisesti sido muita lainkäyttöelimiä. Ennakkopäätöksestä poikkeavasta lain tulkinnasta ja soveltamisesta seuraa vain, että tehty ratkaisu ku moutuu mahdollisessa muutoksenhaussa. Ennakkopäätösten todellinen vaikutus. Käytännössä ennakkopäätösten asema on jokseenkin kaikilla oikeudenaloilla vankempi kuin mitä oikeuslähdeoppi edellyttäisi. Alemmat tuomioistuimet yleensä seuraavat ennakkopäätöksiä, ellei jokin erityinen syy tee poikkeamista ennakkopäätöksen sisältämästä ratkaisuohjeesta perustelluksi. Myös muut lainsoveltajat (esim. pesänhoitajat) ottavat ennakkopäätökset toiminnassaan huomioon. Niistä ei yleensä oma-aloitteisesti poiketa. Pitkällä tähtäimellä ennakkopäätösten merkitystä lisää tehostunut julkisuus. Ennakkoratkai- 45

54 sut julkaistaan nykyään sekä sähköisessä että kirjamuodossa. Sähköinen julkaiseminen on lähes ajantasaista. Tätä virallista julkisuutta täydentävät kaupalliset tietokannat. Tällä hetkellä kaikki ennakkopäätökset varustetaan tuoreeltaan selityksin ja julkaistaan KKO:n ratkaisut kommentein -nimisessä kirjasarjassa, joka ilmestyy vuosittain kahtena niteenä. Kumpikin nide kattaa edellisen puolen vuoden ennakkoratkaisut. Ennakkopäätökset insolvenssioikeudessa. Insolvenssioikeudessa en nakko pää tösten merkitys on ollut suhteellisen suuri, koska lainsäädäntö on laajoilta osin jäänyt jälkeen yhteiskunnallis-taloudellisesta kehityksestä. Tältä osin ennakkopäätösten ratkaisuohjeet, prejudikaatti säännöt, ovat olleet merkittävin oikeuslähde. Prejudikaattisäännöillä on määritelty huomattavan yksityiskohtaisesti muun muassa, mitä selvyys- ja riidattomuusvaatimuksia konkurssin hakijasaatavalle asetetaan tai milloin velkajärjestelyä hakevan velallisen velkaantuminen on ollut kevytmielistä. Toisaalta insolvenssioikeuden ennakkoratkaisut ovat viime aikoina kärsineet lainsäädännön uudistustahdista. Ratkaisusuositukset menettävät nopeasti merkityksensä; välistä ennakkopäätös on jo julkaisuhetkellään asiallisesti vanhentunut, kun sen kohteena oleva lain säännös on kumottu tai sitä on muutettu. Insolvenssilainsäädännön päätavoite, korkea ennustettavuus, edellyttäisi pikemmin sääntelyä kirjoitetulla lailla kuin ohjaamista ennakkopäätöksillä. Ennakkopäätöksiin tukeutuva tulkintakannanotto on altis nopeille muutoksille. Korkein oikeus ei ole sidottu omiin en nakkopäätöksiinsä, vaan se saa vapaasti muuttaa tulkintakan nanottojaan. Tällaiset muutokset (ns. linjanmuutokset) ovatkin käytännössä suhteellisen tavallisia. Ennakkopäätöksiin luottava in solvenssioikeuden toimija kantaa tästä syystä eräänlaisen systeemiriskin. Insolvenssioikeudessa tulisi tästä syystä pyrkiä asteittaisiin muutoksiin. Näin intressitahot pystyvät sopeutumaan muuttuvaan oikeudelliseen toimintaympäristöön. Ajallinen painottuminen. Pitkällä tähtäimellä yli 30 prosenttia korkeimman oikeuden julkaistuista ennakkopäätöksistä on liittynyt prosessioikeuteen laajassa merkityksessä. Ennakkoratkaisut seuraavat viiveellä lainsäädännöllisiä tapahtumia. Uuden lain voimaantulon jälkeen seuraa usean vuoden hiljainen kausi, jolloin kumotusta lainsäädännöstä ei enää anneta uusia ennakkoratkaisuja mutta uuden lain mukaiset tulkintaongelmat eivät vielä ole ehtineet ylimpään oikeusasteeseen. Siihen menee yleensä 4-5 vuotta, esimerkiksi vuoden 2004 konkurssilaista on annettu vasta nyt ensimmäinen ennakkoratkaisu. Tämän jälkeen oikeuskäytän- 46

55 töä on tapana yhtenäistää antamalla nopeassa tahdissa joukko ennakkoratkaisuja. Tämän jälkeen uusia ennakkoratkaisuja tulee harvakseltaan. On luultavaa, että lähivuosina konkurssilaki ja ulosottokaari tuottavat ennakkoratkaisujen tulvan, kun taas rehabilitaatiomenettelyjä koskevat ratkaisut vähenevät oikeustilan vakiintuneisuuden takia. Rehabilitaatiomenettelyt. Ratkaisukäytännön ohjailu ennakkoratkaisuilla on vaihdellut eri insolvenssimenettelyissä. Välistä vaihtelu on ollut epäloogista. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annettiin heti lain voimaantultua suuri joukko ennakkoratkaisuja. Laista on lähes sata ennakkoratkaisua, jotka muodostavat yksityiskohtaisen joskin tiettyihin teemoihin keskittyneen prejudikaattisäännöstön. Sen sijaan yrityksen saneerauksesta saatiin aluksi vain yksittäisiä ja erityiskysymyksiin liittyviä ratkaisuja. Ne eivät auttaneet lain tulkitsijaa. Vasta 2000-luvun alussa korkein oikeus puuttui tulkinnan periaatteellisiin linjauksiin yli kymmenessä ratkaisussaan. Ennakkoratkaisut vuorostaan vaikuttivat vuoden 2007 osittaisuudistukseen, mikä kuvaa insolvenssioikeudelle ominaista oikeuskäytännön ja lainsäädännön vahvaa vuorovaikutusta. Likvidaatiomenettely. Konkurssilakia edeltävä oikeuskäytäntö oli erittäin runsasta, ja se käytännössä valtasi lailta sen perimmäisen etusijan tulkinnan ohjeena. Konkurssilaki perustuu pitkälti oikeuskäytännön edistämään oikeuskehitykseen, joten vuotta 2004 edeltävät ennakkoratkaisut ovat monelta osin edelleen kuvainnollisesti voimassa. Sen sijaan uusia ennakkoratkaisuja konkurssista ei, kuten edellä todettiin, vielä ole mainittavasti annettu. Vuoden 2004 konkurssilain aikana ennakkoratkaisut eivät kuitenkaan saane takaisin entistä valta-asemaansa. Uusi laki on nimittäin aikaisempaa yksityiskohtaisempi ja ajanmukaisempi. Ulosotostakin on suhteellisen paljon vanhoja ennakkoratkaisuja. Lukuisat osittaisuudistukset ovat kuitenkin vähentäneet niiden merkitystä, ja ennakkoratkaisujen tulkinta-arvon selvittäminen on tästä syystä vaikeaa. Ennakkoratkaisujen merkitys jäänee jatkossakin vähäiseksi. Ulosottokaari sisältää osaltaan niin yksityiskohtaista sääntelyä, että se ei jätä kokonaisuutena tilaa oikeudenkäytännön kautta tapahtuvalle kehitykselle. Tosin joissakin kohden ulosottokaari nimenomaan jättää tietyn alueen oikeuskäytännön varaan. Tällaisen lainsäädäntötekniikan rakenteellinen ongelma on, että odotettua oikeuskäytäntöä ei välttämättä synny. 47

56 3.5. PEHMEÄ SÄÄNTELY OHJEELLISENA OIKEUSLÄHTEENÄ Lainsäädäntö ohjailuvälineenä. Perinteinen sääntelykeino eli laki on osoit tautunut paikoitellen tehottomaksi erityisesti konkurssin täy täntöönpanovaiheen sääntelyssä. Välillä tarvittaisiin niin teknistä sääntelyä, että eduskunnan myötävaikutus on tavallaan tarpeetonta. Lisäksi velkoja-autonominen päätöksenteko jättää alueen, johon lainsäätäjä ei koko periaatetta tuhoamatta voi puuttua. Vain viranomaisten tukema itsesääntely tarjoaa tällöin luontevan väylän epäkohtien korjaamiseen. Tätä itsesääntelyä ja sen käytäntöjä yhtenäistäviä viranomaispäätöksiä ei kuitenkaan ole suoraan korotettu velvoittavan oikeuslähteen asemaan. Ne vaikuttavat ns. hyvän pesänhoitotavan kautta. Käytännössä institutionaalistunut pesänhoitotapa saa helposti kirjoitetulle konkurssilaille kuuluvan huomion. Siitä poik keamista varotaan, koska se voi johtaa hallinnollisiin seuraamuksiin konkurssiasiamiehen puututtua asiaan. Itse asiassa samanlaisen kehityksen olisi pitänyt käynnistyä ulosotossakin. Näin ei kuitenkaan käynyt; hyvä ulosottotapa ei ole saanut institutionaalistunutta asemaa ulosottotoiminnassa. Tämä johtuu osaksi rakenteellisista tekijöistä, osaksi taas asenteista. Sopivaa tahoa, joka olisi ulosotossa huolehtinut tällaisen tavan kehittämisestä, ei ilmaantunut. Ulosotto myös ajateltiin toisin kuin konkurssipesän hallinto julkisen viranomaisen toiminnaksi, jonka oli perustuttava suoraan lakiin. Institutionaalistunut hyvä pesänhoitotapa. Hyvän pesänhoitotavan merkitys riippuu yhtäältä sen institutionaalisesta syntymisestä, toisaalta sen konkretisoitumisesta niin sanotuksen pehmeäksi sääntelyksi (soft law). Tällainen sääntely muistuttaa ulkonaisesti laintasoista sääntelyä mutta se ei oikeudellisesti velvoita sitä tahoa, jolle se on suunnattu. Pehmeää sääntelyä esiintyy monilla oikeudenaloilla; se on välillä viranomaisten tuottamaa (esim. ympäristökysymyksissä), välillä taas ammattikunnan sisäisesti muodostunutta (esim. asianajajien tapaohjeet). Konkurssissa hyvää pesänhoitotapaa luovat sekä konkurssiasiamies että konkurssiasiain neuvottelukunta. Ensimmäinen on viranomainen, toinen taas eri tahoja edustava virallinen yhteistyöelin. Konkurssiasiamiehen tehtävä on lain mukaan hyvän pesänhoitotavan edistäminen ja kehittäminen. Konkurssiasiain neuvottelukunnalle kuuluu sitä koskevien aloitteiden tekeminen sekä suositusten antaminen. Suositusten antaminen onkin ollut neuvottelukunnan toiminnan päämuoto. Nämä suositukset muodostavat koko konkurssin kattavan pehmeän sääntelyn kokonaisuuden. 48

57 Periaatteessa suositus ei perusta hyvää pesänhoitotapaa. Suositus vain edustaa suppean ammattikunnan käsitystä siitä, mikä tuo tapa on. Esimerkiksi konkurssiasiain neuvottelukunnasta puuttuu kokonaan sellaisten konkurssin keskeisten sidosryhmien kuten velallisten, työntekijöiden ja sivullisten edustus. Siinä on kylläkin mukana ministeriön, tuomioistuinten, asianajajien, julkis- ja yksityisoikeudellisten velkojaryhmien ja elinkeinonharjoittajien edustajat. Tosiasiallisesti suosituksilla ja konkurssikäytännöllä on vahva vuorovaikutus. Käytännön menettelytapoja kootaan suosituksiksi, jolloin ne saavat hyvän pesänhoitotavan aseman. Suosituksia antamalla on taas mahdollista muuttaa konkurssikäytäntöä jolloin se jossain vaiheessa saavuttaa hyvän pesänhoitotavan aseman. Suositukset ohjeellisena oikeuslähteenä. Vaikka konkurssilaki ei periaatteessa tunne suosituksia, neuvottelukunnan suosituksiksi kootulla hyvällä pesänhoitotavalla on suuri merkitys. Tapa määrittää muun muassa pesänhoitajan vahingonkorvausvastuun piiriä. Oikeusvaltion periaatteen kannalta suositukset ovat pulmallisia, koska ne eivät perustu demokraattiseen päätöksentekoon. Pulma ei korjaannu sillä, että suositukset määritellään ei-sitoviksi. Ohjaavathan suositukset, ei-sitovasta luonteestaan huolimatta, asiallisesti lain soveltamista, erityisesti konkurssin pesänhoitajan toimintaa. Pesänhoitaja taas tekee tehtävässään ratkaisuja, jotka heijastuvat ulkopuolisten tahojen (velallinen, yksittäinen velkoja, sivullinen) asemaan. Pitkän tähtäimen vaarana on, että sisäinen koodisto, oli se eettinen tai muu, alkaa korvata säädettyä lakia. Suositusten kattavuus. Konkurssiasiain neuvottelukunta antoi ennen konkurssilain voimaantuloa eli ennen vuotta 2004 yhteensä 15 suositusta vanhat suositukset, suoraan konkurssilakia koskevia suosituksia se on antanut tähän mennessä 16 kpl uudet suositukset. Suositukset määräävät muun muassa konkurssivalvonnoista, konkurssipesän takaisinsaannista ja pesänhoitajan palkkiosta. Suosituksia muutetaan ja täydennetään jatkuvasti, jotta ne pysyisivät ajan tasalla. Myös vanhat suositukset ovat edelleen voimassa, koska niiden sisältö on sittemmin muutettu vastaamaan uutta lakia eli vuoden 2004 konkurssilakia. Osa suosituksista on erittäin yksityiskohtaisia, osa taas pääpiirteittäisiä. Yhteinen piirre niille on huono luettavuus. Suositukset on tarkoitettu konkurssin asiantuntijoille eli pesänhoitajille. Maallikkolukijoita ei ole otettu huomioon. 49

58 Yksityishenkilön velkajärjestely ja yrityksen saneeraus. Toisin kuin konkurssissa säädännäisen lain asema (kuvainnollisesti) yksinomaisena oikeuslähteenä on säilynyt rehabilitaatiossa. Institutionaalista hyvää saneeraustapaa tai velkajärjestelytapaa ei ole kehittynyt, joten niitä koskevaa pehmeää sääntelyäkään ei ole muodostunut. Toinen asia on, että tällainen sääntely olisi aikanaan ennen käytännön vakiintumista ollut huomattavan tarpeellista. Periaatteessa konkurssiasiain neuvottelukunta voisi antaa suosituksia myös saneerauksesta. Tällaisten suositusten laatimisesta on keskusteltu, mutta toistaiseksi niitä on annetu vain yksi selvittäjän tehtävistä. Saneerauksessa on esimerkki myös ammattikunnan sisäisestä pehmeästä sääntelystä. Tilintarkastajien ammatillinen yhdistys on laatinut ohjeet siitä, millainen saneeraushakemukseen liitettävän, lain edellyttämän tilintarkastajanlausunnon on oltava. Vaikka ohje sitoo vain yhdistyksen jäseniä, se on luonut käytännössä sellaisen vähimmäisstandardin, jota myös saneeraushakemuksia käsittelevät seuraavat. Ellei hakemukseen liitetty lausunto vastaa ohjetta, tuomioistuin kehottaa hakijaa täydentämään sitä. 50

59 4. INSOLVENSSIOIKEUDEN OIKEUSPERIAATTEET 4.1. OIKEUSPERIAATTEET JA NIIDEN FUNKTIOT Oikeusperiaatteen määritelmä. Oikeusperiaatteet ovat yhteiskunnallisten, moraalisten ja eettisten arvojen oikeudellisia ilmentymiä. Kaikki arvot tai arvostukset eivät kuitenkaan saa tällaista asemaa. Jotta kyseessä olisi oikeusperiaate, sen on saatava oikeuslähteistä ns. institutionaalista tukea. Sen on toisin sanoen ilmettävä lainsäädännössä, lainvalmisteluaineistossa, oikeuskäytännössä taikka lainopillisessa kirjallisuudessa. Siitä, milloin tämä vaatimus täyttyy, kiistellään jatkuvasti. Koska periaatteet tukeutuvat yhteiskunnan hyväksymiin arvoihin ja arvot koko ajan muuttuvat, myös näkemykset oikeusperiaatteista ovat aikaan sidottuja. Uusia oikeusperiaatteita syntyy, ja vanhoja katoaa. Erityisesti insolvenssioikeuden kaltaisella uudella oikeustieteen alueella oikeusperiaatteet ja niiden keskinäiset suhteet ovat vasta hahmottumassa. Tämä on paljolti seurausta siitä rakenteellisesta jännitteestä, minkä rehabilitaation ja likvidaation kilpailu tuo maksukyvyttömyyden sääntelyyn. Yleiset ja erityiset oikeusperiaatteet. Insolvenssioikeudessa kannattaa erottaa yleiset ja erityiset oikeusperiaatteet. Yleiset oikeusperiaatteet läpäisevät (tosin) vaihtelevalla voimalla koko insolvenssioikeuden kentän; niiden vaikutus on havaittavissa kaikissa insolvenssimenet telyissä. Ne muodostavat näin insolvenssioikeuden yleisten oppien ytimen, jotka taas antavat oikeustieteen osa-alueelle sen identiteetin. Erityiset oikeusperiaatteet saavat sen sijaan merkitystä vain jossakin kontekstissa, useimmiten ainoastaan yhdessä in solvenssimenettelyssä. Esimerkiksi saneerausohjelman pysyvyyden periaate josta esimerkiksi seuraa, että vahvistettua ohjelmaa ei saa jälkikäteen muuttaa on mielekäs vain sellaisessa insolvenssimenet telyssä, jossa laaditaan tällainen ohjelma, toisin sanoen yrityksen saneerauksessa. Toisinaan alun perin erityinen periaate laajenee ja muuttuu yleiseksi. Esimerkiksi joutuisuuden periaate ymmärrettiin vielä 15 vuotta sitten spesifisesti ulosotto-oikeuden periaatteeksi. Nyt sen katsotaan vaikuttavan kaikissa insolvenssimenettelyissä, vaikkakaan siitä ei aina ole ollut laintasoista säännöstä. 51

60 Jäsentämis- ja ohjausfunktio. Oikeusperiaatteisiin on tapana liittää kolme funktiota. Samat funktiot ovat havaittavissa myös insolvenssi oikeuden periaatteilla. Ensinnäkin periaatteet jäsentävät oikeudellista tietoa; näin oikeuslähteistä saatava informaatio tulee hallittavaksi (jäsentämisfunktio). Oikeudellisen tiedon järjestelmä eli ns. oikeusjärjestelmä rakennetaankin käsitteiden ja yhä enenevästi oikeusperiaatteiden varaan. Ilman tällaista systematisointia jatkuvasti paisuvaa tietomassaa ei kyettäisi hallitsemaan. Nimenomaan insolvenssioikeudessa viime vuosien säännöstulva tuo haasteita lain käyttäjälle, joka saa näin tukea periaatteista. Toiseksi oikeusperiaatteet ohjaavat lain soveltajaa oikeaan ratkaisuun. Hän pystyy periaatteisiin tukeutuen valitsemaan olemassa olevista tulkinnan vaihtoehdoista parhaan (ohjausfunktio). Periaate paikantaa oikeudellisen pulman oikeaan asiayhteyteen, juridiseen viitekehykseen. Tästä saadaan sekin käytännön hyöty, että lainkäyttäjä osaa hakea oikeudellista informaatiota oikeasta paikasta, toisin sanoen oikeiden hakusanojen alta. Ratkaisufunktio. Kolmanneksi oikeusperiaatteista saadaan vastaus ns. kiperiin tapauksiin (hard cases) eli tilanteisiin, joissa ei voida tukeutua oikeuslähteistä, ennen kaikkea säädännäisestä laista, löydettävään nimenomaiseen säännökseen. Kiperässä tilanteessa lain käyttäjä pystyy hakemaan ratkaisun oikeusperiaatteista (ratkaisufunktio). Tällaisissa tilanteissa voidaan puhua myös periaatteiden rajoittavasta funktiosta. Rajoittava funktio on sitä vahvempi, mitä harvempaa kirjoitetun lain sääntely on. Insolvenssimenettelyn orgaanit eivät saa toimia laissa sääntelemättömälläkään alueella mielensä mukaan, vaan heidän on pyrittävä sellaiseen lopputulokseen, joka toteuttaa optimaalisesti menettelyn tavoitteita. Tämä funktio on korostunut insolvenssi oikeudessa, koska esimerkiksi ulosottomiehen ja pesänhoitajan toiminta on enimmäkseen yksityiskohtaisesti sääntelemättä. Heidän tehtävänsä ovat niin tilannesidonnaisia, että lainsäätäjä ei yksinkertaisesti pysty antamaan heille täsmällisiä ohjeita, vaan tyytyy vaatimaan, että ulosottomiehen toiminnan on oltava asianmukaista ja että pesänhoitajan on hoidettava tehtävänsä huolellisesti. Kannattaa huomata, että oikeusperiaatteista ei ole apua velkoja-autonomisessa päätöksenteossa. Siinä lainsäätäjä on tietoisesti jättänyt sijaa puhtaasti taloudelliselle harkinnalle. Tällainen päätöksenteko saa tukea pikemminkin liikkeenjohtamista ja sijoittamista koskevista kokemussäännöistä. 52

61 Periaatteiden ristiriita. Periaatteet ovat säännönmukaisesti ristiriidassa keskenään; niitä ei käytännössä voi toteuttaa kaikkia täysimääräisesti. Periaatteen läpäisyvoimaa rajoittaa toinen, päinvastaiseen suuntaan vievä periaate (vastaperiaate). Esimerkiksi jäljempänä esille tuleva kustannustehokkuuden periaate törmää väistämättä sivullisen suojan periaatteeseen. Tämä käy ilmi tarkasteltaessa ulosottoa. Nopea ja kustannuksiltaan halpa ulosotto johtaa kokemusperusteisesti siihen, että sivullisen oikeuksia loukataan useammin kuin hitaammassa ja perusteellisemmassa ulosotossa. Oikeusperiaatteet tulevat näin punnittavaksi toisiaan vasten. Tässä pun ninnassa tulee ilmi oikeusperiaatteiden ominaispiirre. Ne ovat olemukseltaan eräänlaisia optimointikäskyjä, millä tarkoitetaan, että periaate on toteutettava niin pitkälle kuin se on yksittäistapauksessa mahdollista. Näin kuhunkin lain soveltamisen tilanteeseen saadaan optimaalinen ratkaisu. Esimerkin ulosotossa täytäntöönpanoa saadaan jouduttaa vain sillä ehdolla, että sivullisella säilyy oikeudellinen ja tosiasiallinen mahdollisuus reagoida hänen oikeuttaan vaa rantavaan ulosmittaukseen. Muun muassa samana päivänä toimitettavaa irtaimen omaisuuden ulosmittausta ja pakkomyyntiä ei voida sallia, vaikka tässä tapauksessa velkavastuun toteutus on eittämättä tehokasta. Näin nopeassa täytäntöönpanossa sivulliselle, jos hän sattuu olemaan ulosmitatun omaisuuden oikea omistaja, ei jää lainkaan aikaa muutoksenhakuun. Hän ei ehdi edes hankkimaan selvitystä omistuksestaan puhumattakaan, että hän ehtisi lakimiehen avulla laatimaan perusteellisen valituksen käräjäoikeudelle. Ulosottokaaressa tämä onkin otettu huomioon. Ulosottomiehen on keskeytettävä täytäntöönpano, jos hän havaitsee, että sen loppuun vieminen tekisi tyhjäksi henkilön oikeuden muutoksenhakuun (UK 6:15). Johtava periaate. Kaikki oikeusperiaatteet eivät ole punninnassa samanarvoisia. Usein yksittäinen periaate nousee oikeudenalan johtavaksi periaatteeksi. Ristiriitatilanteissa johtava periaate saa suuremman painoarvon kuin muut periaatteet. Voidaan sanoa, että johtavaa periaatetta toteutetaan kuvainnollisesti pitemmälle kuin muita periaatteita. Sillä on lähtökohtaisesti etusija, mikäli tarkasteltavassa tapauksessa vastakkaisen periaatteen puolesta puhuvat seikat eivät esiinny poikkeuksellisen kärjistyneinä. Nykyisestä insolvenssioikeuden murroksesta seuraa, että siitä, mikä on sen johtava oikeusperiaate, kiistellään edelleen. Tämä johtuu osaksi siitä, että insolvenssimenettelyt poikkeavat toisistaan, jolloin niille yhteistä johtavaa periaatetta on vaikea osoittaa. Osaksi erimielisyyk- 53

62 sien lähde on nähtävästi siinä, että insolvenssioikeudessa on perinteisesti erotettu eri tyyppisiä periaatteita. Kussakin tyypissä voidaan erottaa oma johtava periaatteensa. Esimerkin ulosmittaustapauksessa yhdessä päivässä läpiviety ulosotto saattaisi olla jotenkin hyväksyttävissä, mikäli tapauksessa on ilmeistä, että omaisuus ei voi kuulua sivulliselle. Tällaista punnintakannanottoa voitaisiin perustella sillä, että kustannustehokkuus on ulosoton johtava tavoiteperiaate ja joutuisuusperiaate vastaava menettelyperiaate. Tässä tapauksessa pienikin epäilys sivullisen oikeudesta muuttaa lopputuloksen ja ulosottomies on toiminut vastoin insolvenssioikeuden periaatteita. Tavoiteperiaatteet. Insolvenssioikeudessa puhutaan tavoite-, arvo- ja menettelyperiaatteista. Tavoiteperiaatteet heijastavat insolvenssila kien säätäjän tavoitteenasettelua. Niihin luetaan ennustettavuuden, kustannustehokkuuden ja rehabilitaation periaatteet. Johtavaksi tavoiteperiaatteeksi nostetaan pohjoismaissa kustannustehokkuuden periaate. Insolvenssimenettelyn tavoitteena on näin toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti velallisen velkavastuu, toisin sanoen antaa velkojille maksimaalinen suoritus heidän saatavistaan mahdollisimman joutuisasti. Erityisen selvä tämä tavoite on ulosotossa ja konkurssissa; yrityksen saneerauksessa ja yksityishenkilön velkajärjestelyssä sitä pehmentää velallisen maksukyvyn palauttamisen eli rehabilitaation tavoite. Arvoperiaatteet. Arvoperiaatteilla varmistetaan velkavastuun toteutuksen oikeudenmukaisuus; nämä periaatteet heijastavat selvimmin kaikkien oikeusperiaatteiden taustalta löytyviä yhteiskunnallisia arvoja. Arvoperiaatteet antavat menettelylle legitimiteetin. Asianosaiset hyväksyvät helpommin heille epäedulliset ratkaisut, kunhan he kokevat itse menettelyn reiluksi ja oikeudenmukaiseksi. Arvoperiaatteet toisin sanoen oikeuttavat eli justifioivat lopputuloksen. Tämä justifiointi on erityisen tärkeää insolvenssimenettelyissä, joiden massaluonteisuus, summittaiset menettelykäytänteet ja nopeatahtisuus väistämättä tuottavat suuren virheratkaisujen määrän. Arvoperiaatteita insolvenssioikeudessa ovat kohtuullisen (= oikeudenmukaisen) varojenjaon periaate, velkojien yhdenvertaisuuden periaate, velallisen suojan periaate, velallisen asiallisen kohtelun periaate, menettelyllisen vähimmäisturvan periaate ja läpinäkyvyyden periaate. Johtavana arvoperiaatteena pidetään velkojien yhdenvertaisuuden periaatetta. 54

63 Menettelyperiaatteet. Menettelyperiaatteet taas ohjaavat insolvenssimenettelyn orgaanien toimintaa velkavastuun toteutuksessa. Me net telyperiaatteita ovat: kollektiivisuuden periaate, asianosaisten kuulemisen periaate, joutuisuuden periaate sekä sivullisen suojan periaate. Uudessa lainsäädännössä erityisesti joutuisuutta on, kuten edellä todettiin, korostettu, mistä syystä sitä lienee pidettävä johtavana menettelyperi aatteena. Kuten edellä todettiin, tässä kontekstissa ristiriidat ovat erityisen yleisiä. Joutuisuus on yhteensopimaton sivullisen suojan kanssa; se myös rajoittaa asianosaisten kuulemista, koska kuuleminen puolestaan hidastaa insolvenssimenettelyä INSOLVENSSIOIKEUDEN TAVOITEPERIAATTEET Ennustettavuuden periaate. Markkinataloudessa talousyksiköiden on kyet tävä arvioimaan maksukyvyttömyydestä aiheutuva riski. Niiden on toisin sanoen tiedettävä suhteellisen tarkasti, mitä muiden talousyksiköiden maksukyvyttömyydestä seuraa. Esimerkiksi sopimusta tekevän yrityksen on pystyttävä ennakoimaan, missä vaiheessa se saa, toisen sopimuspuolen laiminlyödessä sopimusvelvoitteensa, oikeuden lakimääräiseen insolvenssimenettelyyn ja mitkä ovat sen mahdollisuudet saada suoritus tässä menettelyssä. Tällainen ennustettavuus pitää liiketoiminnan kustannukset eli ns. transaktiokus tannukset alhaisina. Tästä syystä niin insolvenssilainsäädäntöä laadittaessa kuin sitä sovellettaessa on pyrittävä mahdollisimman suureen ennustettavuuteen. Jotta tämä tavoite toteutuu, insolvenssi oikeuden säännösten on pääsääntöisesti oltava pakottavia, toisin sanoen asianosaiset eivät voi keskinäisellä sopimuksella poiketa lain säätämästä menettelystä. Ennustettavuuteen sisältyy myös se vaatimus, että lain kiertäminen on tehtävä vaikeaksi. Tämän vaatimuksen toteuttaminen käytännössä on tosin luku sinänsä. Ennustettavuus muodostaa myös esteen sille, että tilannekohtaiselle kohtuudelle tai joustavuudelle annettaisiin painoa. Ennustettavuus heijastuu myös insolvenssioikeuden tutkimukseen. Sen perinteiseksi tehtäväksi on katsottu sovellettavien sääntöjen tuottaminen, kun taas monilla muilla oikeudenaloilla tyydytään esittämään tulkintakannanottoon vaikuttavia tekijöitä. Kustannustehokkuuden periaate. Kustannustehokkuuden periaatteessa on kaksi elementtiä. Yhtäältä se velallisen varallisuus, joka on käytettävissä suorituksiin velkojille, on maksimoitava. Siihen kuuluva omaisuus 55

64 on varjeltava häviämiseltä ja muutettava rahaksi parhaimpaan mahdolliseen hintaan. Toisaalta insolvenssimenettelystä johtuvat kustannukset on yritettävä pitää minimissään. Periaate kantaa näin rakenteellisen jännitteen. Tehokas rahaksi muuttaminen kasvattaa yleensä kustannuksia, koska se vaatii esimerkiksi konkurssissa pesänhoitajalta enemmän myyntiponnistuksia ja pesänhoitajalle joudutaan maksamaan enemmän palkkiota. Kustannustehokkuus saattaa joutua ristiriitaan myös liiketoiminnan säilyttämisen kanssa. Modernissa insolvenssioikeudessa liiketoiminnan säilyttäminen katsotaan usein itsenäiseksi tavoitteeksi. Kun velallisen liiketoiminta myydään sellaisenaan (ns. toimivana kokonaisuutena), esimerkiksi työpaikat säilyvät. Tällainen myyntitapa ei välttämättä ole velkojien näkökulmasta tehokkain, koska se saattaa tuottaa huonomman myyntituloksen kuin yrityksen varallisuuden myynti erillisesti (esim. koneet yhdelle, varasto toiselle ostajalle). Useimmiten ristiriita ei aktualisoidu, koska liiketoiminnan säilyttävä myynti eli pakkomyynti toimivana kokonaisuutena kokemusperäisesti antaa myös korkeimman hintatason. Aina tällaiseen myyntiin ei ole käytännön mahdollisuuksia, koska halukasta ostajaa ei löydy. Useimmiten velallinen itse tai joku hänen lähipiiristään on ainoa kiinnostunut. Rehabilitaation periaate. Uusin tavoiteperiaate on velallisen maksukyvyn ja sitä kautta hänen taloudellisen aloitteellisuutensa palauttaminen. Kokemusperäisesti tiedetään, että voittamattomiin velkaongelmiin ajautunut velallinen syrjäytyy luotonsaannin piiristä sekä asunto- ja työmarkkinoilta. Sen sijaan velkavastuun osittaisella tai totaalisella leikkaamisella hänen aktiivisuutensa saadaan palautumaan tai elpymään. Tässä moderni insolvenssioikeus merkitsee asenteellista muutosta. Esimerkiksi konkurssin on katsottu heijastavan sitä moraalista paheksuntaa, minkä yhteiskunta liittää taloudelliseen epäonnistumiseen. Rehabilitaation periaate tähtää haittojen toisin kuin muut insolvenssilainsäädännön tavoiteperiaatteet eräässä mielessä minimointiin. Pyritäänhän sillä lieventämään niitä kielteisiä vaikutuksia, joita insolvenssimenettelyllä aina jossain määrin on sen kohteeseen eli velalliseen nähden. Rehabilitaation tavoite on itsenäinen luonnollisille henkilöille tarkoitetussa insolvenssimenettelyssä. Sen sijaan yritysten kohdalla rehabilitaatio normaalisti yhtyy velkavastuun toteuttamiseen ja samalla sulautuu sen toiseen tavoitteeseen eli jatkamiskelpoisen yritystoiminnan säilyttämiseen. 56

65 4.3. INSOLVENSSIOIKEUDEN ARVOPERIAATTEET Kohtuullisen varojenjaon periaate. Insolvenssimenettelyssä velallisen varallisuus on jaettava oikeudenmukaisessa suhteessa maksuksi hänen velkojilleen. Ketään velkojaa ei saa ilman painavia perusteita suosia eikä syrjiä. Periaate pelkistyy siihen, missä järjestyksessä velkojat saavat maksun. Järjestyksen on oltava reilu ja oikeudenmukainen. On katsottu, että järjestyksen on oltava myös lakisääteinen ja kiinteä. Tästä seuraa, että yksittäistapauksen kohtuusnäkökohdat (esim. velkojan erityinen tarve saada maksu) eivät saa vaikuttaa siihen, miten insolvenssivarallisuus jaetaan velkojien kesken. Saatavien sovittelu velkojien välillä on toisin sanoen insolvenssioikeuden perusteiden vastaista. Periaatteesta voidaan johtaa myös täydentävä periaate, jonka mukaan velallinen ei voi kilpailla maksusta velkojiensa kanssa (ns. ehdottoman etuoikeuden periaate). Esimerkiksi yhtiön konkurssissa sen omistaja saa insolvenssivarallisuudesta (eli yhtiön konkurssipesästä) suorituksia vasta, kun kaikki yhtiön velkojat ovat täysin tyydytetyt. Omistaja saa toisin sanoen vain sen ylijäämän, mikä ei mene maksuihin velkojille eikä insolvenssimenettelyn kustannuksiin. Suhde yhdenvertaisuuteen. Kohtuullisen varojenjaon periaate on yhteydessä velkojien yhdenvertaisuuden periaatteeseen. Ne voidaan myös yhdistää, sillä yhdenvertaisuuteen sisältyy luonnollisesti myös oikeus yhdenvertaiseen suoritukseen. Periaatteen erillisyyttä puoltaa yhtäältä se, että yhdenvertaisuus tarkoittaa montaa asiaa, sekä toisaalta etusijajärjestyksen merkittävyys velkojan maksun saamiselle. Toisinaan on kyseenalaista, toteutuuko kohtuullisen varojenjaon periaate. Monissa maissa lainsäätäjä suosii tiettyjä velkojaryhmiä, erityisesti veronsaajia, joille annetaan maksu ennen muita velkojia. Tavallista on ennen myös ollut ulkomaisten velkojien syrjiminen. Heille on luvattu maksu vasta, kun kaikki kotimaiset velkojat ovat saaneet täyden suorituksen. Suomen oikeudessa periaatetta kuitenkin noudatetaan poikkeuksellisen hyvin. Vain vieraassa valtiossa määrätyt verot ja julkiset maksut ovat muita velkoja huonommassa asemassa. Tällaisen saatavan velkoja saa esimerkiksi konkurssissa maksun ainoastaan vastavuoroisuuden perusteella, toisin sanoen jos kyseinen vieras valtio kohtelee samalla tavalla suomalaisia veroja ja julkisia maksuja (KonkL 12:4). 57

66 Yhdenvertaisuuden periaate. Yhdenvertaisuuden periaate tarkoittaa sekä aineellista että muodollista yhdenvertaisuutta. Periaatteen ymmärretään nykyisin tarkoittavan, että samassa asemassa olevia velkojia on kohdeltava samalla tavalla. Usein puhutaankin yhdenvertaisuuden sijasta tasapuolisen kohtelun periaatteesta. Periaate ei siis edellytä velkojien yhtäläistä kohtelua sanan varsinaisessa merkityksessä, esimerkiksi samaa oikeutta saada maksu insolvenssivaral lisuudesta. Päinvastoin velkojan ja velallisen aikaisempaa sopimusta esimerkiksi vakuudesta on kunnioitettava. Velkojien absoluuttisen tasapuolista kohtelua on mahdoton toteuttaa luottoon perustuvassa markkinataloudessa. Vakuudet näyttelevät tunnetusti keskeistä roolia luotonsaannissa ja saadun luoton hinnassa, eikä lain mukaisella tavalla perustettuja vakuusoikeuksia saa sivuuttaa myöskään velkavastuun toteutuksessa. Menettelyllinen yhdenvertaisuus. Velkojilla on oltava oikeus ottaa osaa kollektiiviseen insolvenssimenettelyyn, erityisesti ilmoittaa siinä saatavansa. Tasapuolisen kohtelun vaatimukseen luetaan insolvenssimenettelyssä syntyvien riitaisuuksien nopea, tehokas ja puolueeton ratkaiseminen. Tasapuolisen kohtelun periaate ilmenee myös tehokkaan takaisinsaannin vaatimuksena ja ulkomaisten velkojien syrjinnän kieltona. Insolvenssilainsäädännön on puututtava tehokkaasti niihin väärinkäytöksiin ja erityisesti yksittäisen velkojan suosimiseen, joita kokemusperusteisesti esiintyy maksukyvyttömyyden yhteydessä. Kansainvälisen luotonannon toimivuus taas edellyttää, että ulkomaiset velkojat saavat saman aseman kuin kotimaiset. Muutoinhan luotonsaanti ulkomailta tyrehtyy, mikä taas vahingoittaa kansantaloutta.tosin eurooppalaisessa insolvenssioikeudessa ei enää esiinny suoraa syrjintää. Vähäisenä poikkeuksena ovat, kuten edellä todettiin, ulkomaiset verot ja niihin verrattavat maksut. Tämä poikkeus selittyy sillä, että oikeus periä kansalaisilta tällaisia saatavia on aina katsottu valtion suvereeniksi oikeudeksi. Tunnettua kuitenkin on, että näennäisesti neutraalit säännökset kuten kielivaatimukset tai läsnäolopakko esimerkiksi velkojainkokouksissa tosiasial lisesti syrjivät ulkomaisia velkojia. Velallisen suojan periaate. Velallisen suojan periaate on insolvenssioikeuden periaatteista vanhin. Se myös liittyy selkeästi sellaiseen likvidaatioon, jonka kohteena on fyysinen eli luonnollinen henkilö. Periaatteen mukaan velkavastuun toteutus ei saa muodostua liian ankaraksi, vaan velalliselle on aina jätettävä toimeentulon vä him mäistaso. Periaa- 58

67 te on konkretisoitunein ulosotossa, jossa se ilmenee velallisen erottamisetuna, palkan ulosmittauksen rajoituksina (sen vapaaosana ja suojaosuutena) sekä ulosmittauskieltoina. Näitä säännöksiä sovelletaan myös konkurssiin, joka tavallaan lainaa ulosotolle asetetut rajoitukset. Piirteitä velallisen suojasta on nähtävissä myös yksityishenkilön velkajärjestelyssä (esim. velallisen maksuvaran laskeminen), joskaan siinä ei ole tapana puhua tällaisesta periaatteesta. Velallisen suojan periaate on hämärtymässä itsenäisenä oikeusperiaatteena. Koska velallisen etu otetaan nykyisin huomioon kaikessa insolvenssioikeuden sääntelyssä, sitä ei ole enää tarpeen erikseen nostaa esiin. Lisäksi velallisen suoja on laajentunut insolvenssioikeuden ulkopuolelle tarkoittamaan niitä sosiaalipoliittisia toimenpiteitä, joilla parannetaan velallisten ja erityisesti ylivelkaisten velallisten asemaa luottomarkkinoilla. Näihin toimenpiteisiin kuuluvat ns. sosiaaliset luotot, julkisen vallan puuttuminen luotonannon ehtoihin sekä velkaantumisen ottaminen huomioon sosiaaliturvajärjestelmissä. Tällainen velkaantumisen ohjaaminen on noussut tavallaan vaihtoehdoksi velkojen järjestelylle. Velallisen asiallisen kohtelun periaate. Periaate on velallisen suojan periaatteen vastine konkurssissa. Velallista on konkurssissa kohdeltava asiallisesti sekä hänen etunsa on otettava asianmukaisesti menettelyssä huomioon (KonkL 4:1). Periaate on uusi, eikä sitä ole vielä sovellettu oikeuskäytännössä. Asiallisen kohtelun vaatimus on tavallaan konkurssihallinnolle asetettu käyttäytymisvaatimus. Velallista on kohdeltava hyvin ja maltillisesti. Vaatimus velallisen edun asianmukaisesta huomioon ottamisesta konkretisoituu useiksi alakohdiksi. Velallisella on oikeus saada tietoja pesänselvityksestä, mistä annetaan vielä tarkentavia määräyksiä (KonkL 4:2). Hänellä on oikeus ainakin vastinetta vastaan käyttää konkurssipesään kuuluvaa omaisuutta, ellei se haittaa pesänselvitystä. Konkurssihallinnon on annettava velalliselle sellaisia tietoja tai asiakirjoja (esim. asiak kaitten yhteystiedot), joita velallinen tarvitsee myöhempää ansiotoimintaansa varten. Tosin tässäkin ehtona on, että tietojen ja asiakirjojen luovuttaminen ei tuota haittaa pesänselvitykselle tai vahinkoa velkojille. Pesänhoitajan ei tarvitse esimerkiksi luovuttaa velalliselle sellaista tietotaitoa (know how), jolla on rahallista arvoa. Menettelyllisen vähimmäisturvan periaate. Periaatteen mukaan in solvenssimenettelyn on annettava asianosaisilleen riittävät menet telylliset oikeusturvan takeet. Tällaista menettelyä kutsutaan perustuslaissa asian- 59

68 mukaiseksi (perustuslain 21 ). Sen keinoina mainitaan käsittelyn julkisuus, oikeus tulla kuulluksi, oikeus saada perusteltu päätös ja oikeus hakea muutosta. Asianmukaisuuden käsite on sittemmin siirtynyt myös insolvenssilakeihin; toisinaan puhutaan myös asianmukaisuuden periaatteesta. Esimerkiksi ulosottomiehen tulee toimia virkatehtävissään asianmukaisesti ja puolueettomasti (UK 1:19). Menettelyllisen vähimmäisturvan periaate ankkuroituu insolvenssi oikeuden periaatteista selvimmin niihin perusoikeuksiin, jotka perustuslaki kaikille takaa. Vaatimus vähimmäisturvasta tarkoittaa niin velkojia, velallista kuin sivullistakin. Se vaatii myös, että oikeusturva toteutuu paitsi muodollisesti myös tosiasiallisesti. Erityisesti tämän periaatteen kohdalla on tuotu esiin, että periaate on otettava huomioon tulkittaessa täsmällisempiä menettelysäännöksiä. Säännöksille on annettava oikeusturvamyönteinen tulkinta. Menettelyllisen vähimmäisturvan periaate sisältää myös vahvasti lainsäätäjään kohdistuvan toimeksiannon. Sen mukaan insolvenssilakeja säädettäessä on huolehdittava siitä, että periaatteen vaatimukset täyttyvät. Pulmana velkojien autonomia. Oikeusturvan vähimmäistakeet on help po siirtää siihen lainkäytölliseen päätöksentekoon, jota in sol venssimenettelyissä harjoitetaan. Ne koskevat tuomioistuinta sekä jossain määrin muuttuneina myös ulosottomiestä, konkurssipesän pesänhoitajaa sekä rehabilitaatiomenettelyn selvittäjää. Lainsäätäjä on kuitenkin varannut alueen vapaalle, taloudelliselle harkinnalle eli velkojien autonomialle. Tällä alueella vähimmäistakeet tarkoittavat pelkästään sen varmistamista, että velkojat eivät tässä päätöksenteossaan ylitä velkojien autonomialle asetettuja rajoja ja että velkojien päätökset syntyvät lain vaatimalla tavalla. Sen sijaan esimerkiksi velkojainkokouksen ei tarvitse perustella ratkaisujaan eikä kuulla etukäteen niitä asianosaisia tai ulkopuolisia, joihin velkojain ko kouksen päätös vaikuttaa. Eri asia on, että kuuleminen saattaa tuoda lisäaineistoa ja näin parantaa päätöksenteon laatua. Läpinäkyvyyden periaate. Periaate palvelee osittain samaa päämäärää kuin julkisuusperiaate oikeudenkäynnissä. Se lisää kansalaisten luottamusta lainkäyttöön, tässä tapauksessa velkavastuuta toteut tavaan lainkäyttöön. Läpinäkyvyys on samalla ennustettavuuden ja tasapuolisen kohtelun tehoste. Velkoja pystyy paremmin ennustamaan insolvenssimenettelyn lopputuloksen, kun hän saa sen kulusta tietoja. Vastaavasti asianosaisten tulee saada riittävästi informaatiota, jotta he voivat paitsi teo- 60

69 riassa myös tosiasiallisesti valvoa oikeuksiaan. Läpinäkyvyysvaatimus koskee sekä tuomioistuimen että insol venssimenettelyn omien orgaanien päätöksentekoa. Velkoja-autonomia asettaa läpinäkyvyydelle erityisiä vaatimuksia. Velkojien on saatava hyvissä ajoin tieto niistä velkojien kokouksista, joissa päätösvaltaa käytetään. Heille on myös taattava riittävä tiedollinen perusta rationaaliseen päätöksentekoon. Jos päätöksiä tekee muodolliseksi lainkäyttöelimeksi järjestetty elin, sen harkintaa on ohjattava ja asianosaisille annettava tilaisuus osallistua päätöksentekoon. Läpinäkyvyys asianosaisjulkisuutena. Insolvenssimenettelyn läpinäkyvyys on läpinäkyvyyttä asianosaisille. Se rajoittuu velkojiin, velalliseen ja niihin sivullisiin, joiden oikeus on joutunut tai uhkaa joutua insolvenssimenettelyn vaikutuspiiriin. Sen sijaan läpinäkyvyys ei oikeudenkäynnin julkisuudesta poiketen ulotu yleisöön. Päinvastoin lainsäätäjä suojaa asianosaisten, erityisesti velallisen yksityisyyttä. Tietoja kielletään antamasta ulkopuolisille (esim. toimittajille). Yrityksen saneerauksessa läpinäkyvyys aiheuttaa pulmia myös asianosaisten kesken. Yhtäältä velkojilla on oikeus saada tietoja velallisyrityksen tilasta, jotta he voivat päättää saneerausohjelmasta. Toisaalta samat velkojat ovat monasti velallisyrityksen kilpailijoita, joille sen liikesalaisuuksia ei saisi paljastaa. Kilpailijat voivat nimittäin käyttää tällaista tietoa hyväkseen. Toistaiseksi tähän ongelmaan ei ole keksitty lainsäädännöllistä ratkaisua INSOLVENSSIOIKEUDEN MENETTELYPERIAATTEET Kollektiivisuuden (eli yleisyyden) periaate. Kollektiivisuuden periaate liittyy pelkästään niihin insolvenssimenettelyihin, joilla pyritään antamaan suoritus kaikille velkojille. Periaate tarkoittaa, että velkojat voivat saada maksun vain tällaisen menettelyn yhteydessä. Tästä seuraa ensinnäkin, että velkojan on pakko ottaa osaa kollektiiviseen insolvenssimenettelyyn (esim. konkurssiin), jos hän ylipäätään haluaa maksun. Ulkopuolelle jättäytyminen merkitsee oikeudenmenetystä eli prekluusiota. Toiseksi insolvenssimenettelyn kollektiivisuus estää kaiken yksilöllisen velkavastuun toteuttamisen; esimerkiksi alkanut (kollektiivinen) konkurssi estää sen velalliseen kohdistuvan (yksilöllisen) ulosoton. Kollektiivisuuden periaatteesta tehdään kuitenkin paljon poikkeuksia, koska tietyille velkojaryhmille on annettava oikeus hakea yksilöllistä täytäntöönpanoa kollektiivisen menettelyn aikanakin. 61

70 Vakuusvelkojien ongelma. Tämä oikeus on erityisesti niillä velkojilla, joilla on vakuusoikeus velallisen omaisuuteen eli ns. esinevakuus. Velkoja saa tällaisen oikeuden esimerkiksi silloin, kun velallinen antaa hänelle pantiksi asunto-osakkeensa. Pantti on käytännössä verrattomasti yleisin vakuus, joskin laki tuntee niitä muitakin. Vakuuden saanut velkoja (jota kutsutaan laissa vakuusvelkojaksi) saa maksun asunto-osakkeen arvosta ennen muita velallisen velkojia. Kollektiivi suuden periaate on kuitenkin vahvistumassa myös suhteessa va kuusvelkojiin. Myös he joutuvat alistumaan kollektiivisuudesta johtuviin rajoituksiin, vähintäänkin viivytyksiin, ennen kuin he saavat maksun vakuuden arvosta. Rajoitukset ovat laajimmat reha bilitaatiomenettelyissä, koska vakuuksien täysimittainen rahaksi muuttaminen normaalisti tekee menettelyn tavoitteen saavuttamisen mahdottomaksi. Velkojan asemaa voidaan parantaa myös ns. henkilövakuuksilla eli käytännössä takauksella. Takauksessa toinen henkilö, takaaja, antaa velkojalle sitoumuksen eli takauksen siitä, että hän maksaa velan velallisen puolesta, ellei tämä sitä tee. Takaa jalla on sittemmin oikeus vaatia maksamansa määrä takaisin velalliselta. Modernissa insolvenssioikeudessa myös takaajan oikeudet otetaan jossain määrin huomioon velkojan oikeuksien rinnalla. Tämä näkyy erityisesti yksityishenkilön velkajärjestelyssä ns. yksityisvelkojan suosimisena. Tällainen velkoja nimittäin on normaalisti takaaja, joka on joutunut maksamaan velan. Esinevakuuksien yleisyys muodostaa rakenteellisen ongelman insolvenssilainsäädännölle. Maksuvaikeuksissa kamppaileva henkilö tai yritys on yleensä käyttänyt koko vakuuspoten tiaalinsa (eli antanut vakuudeksi kaiken minkä voi), ennen kuin insolvenssimenettely alkaa. Vakuusvelkojien ja muiden (eli tavallisten) velkojien välillä vallitsee sovittamaton ristiriita. Vakuusvelkojan intressi vaatii, että hän voi toteuttaa oikeutensa nopeasti ja tehokkaasti sen antajaan kohdistuvasta insolvenssimenettelystä riippumatta. Vakuusoikeushan on perustettu tämän tilanteen varalta. Tavallisten velkojien intressissä taas on, että vakuuden rahaksi muuttaminen seuraa mahdollisimman hyvin insolvenssimenettelyn vastaavaa vaihetta. Lainsäätäjä yrittää parhaan kykynsä mukaan sovittaa yhteen nämä tavoitteet. Kuulemisen periaate. Vastapuolen kuuleminen mainitaan perustuslaissa yhtenä asianmukaisuuden elementtinä. Kuulemisperiaate eli kontradiktorinen periaate nostetaan kuitenkin insolvenssioikeudessa usein esiin omaksi periaatteekseen, koska sen toteuttaminen on käytännössä niin 62

71 pulmallista. Vastapuolen mahdollisimman kattavaa kuulemista tulisi teoriassa suosia, koska se yhtäältä antaa insol venssimenettelylle oikeudenmukaisuuden vaikutelman. Toisaalta taas kuuleminen parantaa tehtävien ratkaisujen laatua, sillä kuuleminen lisää ja monipuolistaa sitä aineistoa, jonka perusteella päätös tehdään. Kuuleminen tuo välttämättä ajallisen viiveen insolvenssime nettelyyn ja vie näin täytäntöönpanolta yllätysmomentin. Näiden ristiriitaisten tavoitteiden takia asianosaisten kuuleminen on yleensä järjestetty laissa nimenomaisin säännöksin. Säännöksiä velallisen ja sivullisen kuulemisesta on erityisesti ulosottokaaressa, jossa nopeus ja pyrkimys tehokkuuteen korostuu. Koska kuuleminen on asianosaisten oikeussuojan peruspilari, näitä säännöksiä on tulkittava kuulemisen hyväksi. Tämä koskee erityisesti sivullisen kuulemista. Konkurssissa kuulemista ei ole toteutettu yhtä johdonmukaisesti. Velallista toki kuullaan, kun päätetään konkurssiin asettamisesta. Sen sijaan konkurssipesän selvityksessä tähän ei ole nimenomaista velvollisuutta. Sovinnollisuus kuuluu kuitenkin hyvään pesänhoitotapaan, joten velalliselle on varattava tilaisuus lausua mielipiteensä sellaisista päätöksistä, jotka suoraan koskevat häntä (esim. hänen asuntonsa realisaatiosta). Joutuisuuden periaate. Joutuisuus sulautuu enimmäkseen kustannustehokkuuden periaatteeseen. Tehokas menettely on yleensä nopea, koska viivästykset kasvattavat kustannuksia ja heikentävät perinnän tulosta. Nopeus on kuitenkin myös eräänlainen itseisarvo. In solvenssimenettelyn pitkittyminen aiheuttaa kokemusperusteisesti henkistä rasitusta, jos velallisena on luonnollinen henkilö. Yrityksen saneerauksessa joutuisuus on kokemusperäisesti saneerauksen onnistumisen reunaehto. Mitä enemmän menettelyssä viivytellään, sitä huonommaksi onnistumisen ennuste muuttuu. Joissakin insolvenssi menettelyissä laki nimenomaan vaatii joutuisuutta; esimerkiksi ulosotto on toimitettava joutuisasti (UK 1:19), samoin konkurssipesä on selvitettävä tehokkaasti, taloudellisesti, joutuisasti sekä niin, ettei kenenkään oikeuksia loukata (KonkL 14:1). Konkurssilain pykälä tuo erinomaisesti esiin periaatteiden sisältämän optimointikäskyn. Se myös osoittaa, että periaatteet vievät vastakkaiseen suuntaan (erityisen vaikea on sovittaa yhteen joutuisuutta ja oikeussuojaa), jolloin tarvitaan punnintaa. Yksittäistapauksen ominaispiirteet ratkaisevat, mikä on ihanteellinen punninnan lopputulos, toisin sanoen milloin jokaista periaatetta toteutetaan niin pitkälle kuin se on mahdollista. 63

72 Sivullisen suojan periaate. Periaatteen mukaan insolvenssimenettelyssä ei saa loukata ulkopuolista tahoa (jota on tapana kutsua sivulliseksi). Insolvenssimenettelyn orgaanien on omasta aloitteestaan otettava huomioon sivullisen oikeus, mikäli se on tiedossa. Ne eivät toisin sanoen saa tyytyä odottamaan sivullisen aloitetta, esimerkiksi vaatimusta omaisuuden palauttamisesta hänelle. Toimielimillä on myös kohtuullisessa määrin velvollisuus selvittää, onko sivullisella oikeus, esimerkiksi omistaako sivullinen jonkin velallisen hallussa olevan esineen. Pesänhoitajan on konkurssipesää selvittäessään esimerkiksi tarkastettava, kuuluvatko velallisyrityksen käytössä olleet autot sille vai onko ne vuokrattu joltakin leasingyhtiöltä. Sivullista suojaavia säännöksiä kuten määräyksiä sivulliselle tehtävistä ilmoituksista ja sivullisen oikeudesta hakea muutosta tulkitaan tämän eduksi. 64

73 II ERITYINEN OSA 5. KONKURSSI 5.1. KONKURSSIMENETTELYN PÄÄPIIRTEITTÄINEN KULKU Soveltamisala. Konkurssi on yleinen kollektiivinen likvidaatio menettely, jolla tyydytetään kaikki velallisen velkojat samalla kertaa. Suomen oikeudessa konkurssikelpoisuus eli kelpoisuus tulla asetetuksi konkurssiin on kansainvälisesti tarkasteltuna laaja. Mitään yksittäistä velallisryhmää ei ole lähtökohtaisesti jätetty konkurssin ulkopuolelle. Konkurssiin saadaan asettaa luonnollinen henkilö, sekä yhteisö, säätiö ja muu oikeushenkilö (KonkL 1:3). Sillä, onko velallinen liiketoiminnan harjoittaja, ei ole merkitystä. Tässä Suomen insolvenssioikeus poikkeaa keskieurooppalaisesta, jossa ainoastaan yritykset ovat konkurssikelpoisia. Tosiasiallisesti kuitenkin suomalaiseen konkurssiin ohjautuu joko toimivia tai toimintansa kannattamattomina lopettaneita yrityksiä. Yhdenkään velkojan ei kannata hakea tavallista kuluttaja-palkansaajaa konkurssiin, eikä tällainen velallinen myöskään voita mitään hakemalla sitä itse, koska hän ei sillä vapaudu velkavastuustaan. Poikkeukset konkurssikelpoisuudesta. Julkisyhteisöille ja julkisoikeudellisille oikeushenkilöille konkurssi ei ole mielekäs vaihtoehto. Konkurssilaki kieltääkin asettamasta tällaista velallista konkurssiin riippumatta siitä, täyttyvätkö konkurssille laissa säädetyt normaalit edellytykset. Kiellon perusteena on, että julkisyhteisöt käyttävät julkista valtaa. Ne voivat kerätä verotusoikeudellaan varat, joita erään tyviin maksuihin tarvitaan. Konkurssiin ei saa asettaa valtiota, kuntaa ja kuntayhtymää, valtion liikelaitoksia eikä valtion kirkkoa tai sen seurakuntia (KonkL 1:3.2). Luotto- ja vakuutuslaitokset (esim. pankit ja vakuutusyhtiöt) ovat teoriassa konkurssikelpoisia. Niiden konkursseja on kuitenkin vaikeutettu, sillä tällaisen laitoksen konkurssi järkyttää suuresti muuta taloutta. Luotto- ja vakuutuslaitosten ylivelkaantuminen yritetään hoitaa rehabilitaatiolla. Tosin konkurssi on niidenkin kohdalla viimesijainen keino. 65

74 Vakuutusyhtiö (Kansa) joutuikin konkurssiin 1990-luvulla syvän laman ja ulkomaantoiminnan tappiollisuuden seurauksena. Sen sijaan pankkikonkursseja sodanjälkeisessä Suomessa ei ole ollut. Pankkien maksuvalmiusongelmat on ratkaistu joku pankkeja yhdistämällä tai siten, että Suomen Pankki on ottanut vaikeuksiin ajautuneen pankin haltuunsa. Näin kävi muun muassa SKOP:lle vuonna Konkurssiin asettaminen. Konkurssi alkaa, kun velallinen asetetaan tuomioistuimen päätöksellä konkurssiin (KonkL 1:4). Historiallisista syistä vanha ilmaus konkurssiin asettamisesta on säilytetty myös uudessa konkurssilaissa. Asiallisesti olisi johdonmukaisempaa puhua esimerkiksi konkurssin aloittamisesta, kuten modernissa insolvenssioikeudessa tehdäänkin. Hakemuksen konkurssiin asettamisesta voi tehdä sekä velallinen (velallisaloitteinen konkurssi) että velkoja (velkoja-aloitteinen konkurssi). Konkurssimenettelyn alkuvaiheessa on huomattavaa vaihtelua sen mukaan, kummasta tilanteesta on kysymys. Konkurssiin asettamisen materiaaliset edellytykset on säännelty yksityiskohtaisesti (KonkL 2 luku). Nämä edellytykset tulevat kuitenkin sovellettaviksi vain velkoja-aloitteisessa konkurssissa. Konkurssin seuraamukset ovat nimittäin niin ankaria, että lainsäätäjän arvion mukaan kukaan ei hakeudu konkurssiin, ellei siihen ole taloudellista pakkoa. Tästä johtuen konkurssia hakeva velallinen pääsee lähes automaattisesti konkurssiin. Velallisen oma hakemus johtaa tyypillisesti siihen, että hänet asetetaan välittömästi konkurssiin. Konkurssipesän selvittäminen. Konkurssin alettua velallinen menettää oikeutensa määrätä omaisuudestaan (KonkL 3:1). Sen sijaan omaisuus muodostaa konkurssipesän eli varallisuusmassan, jota velkojakollektiivi hallitsee ja hoitaa. Velallinen toki säilyy muodollisesti omistajana, kunnes omaisuus myydään velkojakollektiivin toimesta. Kollektiivi muodostuu sellaisista velkojista, joilla on oikeus saada maksu konkurssipesään kuuluvasta varallisuudesta. Kollektiivin lakimääräisenä edustajana toimii pesänhoitaja, jolle käytännön toimet esimerkiksi rahaksi muuttamisessa normaalisti lankeavat. Velallisen omaisuus- ja velkasuhteet ovat usein niin sotkuisia, että velkojat eivät voi ryhtyä suoraan muuttamaan velallisen omaisuutta rahaksi. Normaalisti konkurssipesä on ensin selvitettävä, so. saatettava realisointikuntoon. Tästä selvittämisestä huolehtivat, kuten edellä todettiin, konkurssipesän omat toimielimet, velkojainkokous ja pesänhoitaja. Varsinkin suurissa yrityskonkursseissa konkurssipesän 66

75 selvitys on vaativa ja aikaavievä toimitus; se saattaa viedä jopa vuosikymmenen, vaikka lainsäätäjä yrittää sitä jouduttaa. Keskimäärin konkurssipesän selvitykseen ja siihen kuuluvan omaisuuden rahaksi muuttamiseen riittää kuitenkin pari vuotta. Velkaselvittely. Konkurssipesän selvittäminen on tapana jakaa velkaselvittelyyn ja omaisuusselvittelyyn. Lyhyesti todettuna velkasel vityksessä tutkitaan, mitä velkoja velallisella on, omaisuusselvityksessä taas se, mitä varallisuutta konkurssipesään kuuluu. Historiallisista syistä tuomioistuin on ollut keskeisessä roolissa velkaselvittelyssä; sen sijaan velkojakollektiivi kantaa velkoja-autonomian periaatteen mukaisesti huolen omaisuusselvityksestä. Alun perin tarkka työnjako on sittemmin velkaselvittelyssä hämärtynyt, koska tuomiois tuimelle kuuluvia tehtäviä on lailla siirretty pesänhoitajalle. Samalla pesänhoitajan asema on muuttunut. Näissä lakisääteisissä tehtävissään pesänhoitaja tekee itsenäisiä lainkäyttöpäätöksiä; hän ei ole hie r arkisesti alisteinen velkojainkollektiiville. Sen sijaan perinteisissä tehtävissään konkurssin omaisuusselvityksessä ja rahaksi muuttamisessa pesänhoitaja periaatteessa vain panee täytäntöön velkojain ko kouksen päätöksiä. Tosin käytännössä pesänhoitaja toimii yleensä itsenäisesti ja alistaa vain merkittävät ratkaisut velkojille. Saatavien ilmoittaminen ja jakoluettelo. Jotta velallisen velat saadaan nopeasti selvitetyiksi, velkojan on valvottava saatavansa konkurssissa, toisin sanoen oma-aloitteisesti ilmoitettava sen peruste ja määrä pesänhoitajalle. Näiden ilmoitusten perusteella pesänhoitaja laatii jakoluetteloehdotuksen. Pesänhoitaja kuitenkin saa ottaa velkojan saatavan ehdotukseensa ilman valvontaa, jos saatavan perusteesta tai määrästä ei ole epäselvyyttä (KonkL 12:8). Velallinen ja velkojat voivat riitauttaa ehdotukseen otettuja saatavia. Pesänhoitaja toimittaa ehdotuksensa jakoluetteloksi tuomioistuimelle eli sille kä räjä oikeudelle, joka käsittelee konkurssiasiaa (KonkL 13:10). Tuomioistuin ratkaisee saatavia koskevat erimielisyydet, minkä jälkeen se vahvistaa jakoluettelon. Vahvistettu jakoluettelo määrää, ketkä ovat oikeutettuja saamaan maksun konkurssipesästä (KonkL 13:17). Vahvistettuun jakoluetteloon (tai tarkkaan ottaen sen vahvistamispäätökseen) saa hakea muutosta valittamalla. Ainoa ennakkoratkaisu vuoden 2004 konkurssilaista koskeekin juuri tällaista valitusta. Omaisuusselvitys. Omaisuusselvityksessä kartoitetaan, mikä omaisuus on käytettävissä velkojien tyydyttämiseksi. Usein konkurssipesään jou- 67

76 dutaan hankkimaan takaisin sellaista omaisuutta, jonka velallinen on velkojiaan loukaten luovuttanut. Esimerkiksi viime hetken maksut ja alihintaiset luovutukset lähipiirille ovat monasti peräy tettävissä ns. takaisinsaannilla. Konkurssilaki sälyttää käytännössä vastuun omaisuusselvityksestä pesänhoitajalle. Hänen on selvitettävä pesän laajuus sekä mahdollisuudet peräyttää oikeustoimia ja palauttaa omaisuutta pesään (KonkL 14:5). Jotta asianosaiset saisivat heti alussa kuvan konkurssipesän laajuudesta, pesänhoitajan on laadittava kahdessa kuukaudessa konkurssin alkamisesta luettelo velallisen varoista ja veloista (KonkL 9:1). Tätä luetteloa kutsutaan pesäluetteloksi. Pesäluettelo muodostaa pesänselvityksen perustan. Sillä ei kuitenkaan ole varsinaista oikeudellista merkitystä. Se ei vahvista konkurssipesään kuuluvan varallisuuden piiriä: velalliselle kuuluva varallisuuserä ei jää konkurssin ulkopuolelle, vaikka se puuttuukin pesäluettelosta. Vastaavasti sivullisen varallisuus ei muutu konkurssivarallisuudeksi, vaikka se mainittaisiinkin erehdyksessä pesäluettelossa. Pesäluettelo ei myöskään ratkaise sitä, kuka on konkurssissa velkoja tai mikä on velkojan saatavan suuruus. Rahaksi muuttaminen. Kun konkurssipesä on selvitetty, sen omaisuutta ryhdytään muuttamaan rahaksi. Konkurssipesän selvittämistä ja rahaksimuuttamista kutsutaan usein konkurssin täytäntöönpano vaiheeksi erotukseksi konkurssin tuomioistuimeen sijoittuvasta ns. oikeudenkäyntivaiheesta. Konkurssilaki luottaa velkojien asiantuntemukseen ja tyytyy näin asettamaan yleiset suuntaviivat. Konkurssipesän on muutettava omaisuus rahaksi pesän kannalta edullisimmalla tavalla niin, että siitä saadaan mahdollisimman hyvä myyntitulos (KonkL 17:3.). Kannattaa huomata, että myyntitapaa valitessaan velkojien ei tarvitse välittää kansantaloudellisesta tai sosiaalisesta edullisuudesta. Konkurssipesällä ei ole velvollisuutta säilyttää työpaikkoja tai muutoin huolehtia yritystoiminnan jatkumisesta. Konkurssipesän lopettaminen. Kun konkurssipesään kuuluva omaisuus on myyty, pesänhoitaja maksaa konkurssivelkojille näille tulevat jakoosuudet. Samalla hän tekee velkojille ns. lopputilityksen. Konkurssi päättyy, kun velkojat ovat hyväksyneet lopputilityksen (KonkL 19:7). On kuitenkin huomattava, että velallinen on vastuussa veloistaan myös konkurssin jälkeen siltä osin kuin ne eivät tulleet maksetuiksi konkurssin jako-osuuksina. Tästä konkurssin säännönmukaisesta päättymisestä on useita muunnelmia, ja käytännössä vain murto-osa konkursseista päättyy 68

77 lainsäätäjän kaavailemalla tavalla. Tätä eräänlaista normaalikonkurssia kutsutaankin siitä syystä täysimittaiseksi konkurssiksi. Konkurssipesän lopettaminen on kuvainnollista kielenkäyttöä. Oikeudellisesti konkurssi ei koskaan pääty. Jos myöhemmin ilmaantuu sellaisia velallisen varoja, jotka olisivat kuuluneet konkurssipesään (esim. ulkomainen pankkitili), konkurssi elpyy ilman tuomioistuimen päätöstä. Pesänhoitaja saa takaisin lakisääteiset valtuutensa, joten hän voi ottaa ilmaantuneen varallisuuserän haltuunsa, muuttaa sen rahaksi ja tilittää kertyneet varat velkojille. Tällaista elpymistä kutsutaan laissa konkurssin jälkiselvitykseksi. Jälkiselvitykset ovat käytännössä melko tavallisia. Kaavio 5: Konkurssimenettelyn pääpiirteittäinen kulku Velallisen kuuleminen Lopettaminen Konkurssivalvonta Päätös konkurssiin asettamisesta Pesäluettelo Konkurssihakemus Velkaselvittely Omaisuusselvittely Jakoluettelo, vanvistaminen Oikeudenkäynnit Jako-osuudet velkojille 69

78 5.2. KONKURSSIIN ASETTAMINEN Oikeus hakea konkurssia. Edes toivottomiin velkaongelmiin joutuneen velallisen konkurssi ei käynnisty itsestään, vaan jonkun on tehtävä aloite eli haettava konkurssia. Velallisen itsensä lisäksi konkurssia voi hakea itsenäisesti jokainen hänen velkojistaan. Konkurssi ei siis ole alkaessaan sellainen kollektiivinen menettely, miksi se myöhemmin kehittyy. Konkurssilla on sekä muodollisia että asiallisia edellytyksiä. Ensimmäisiin luetaan konkurssikelpoisuus, kirjallinen hakemus sekä toimivaltainen tuomioistuin. Asiallisia edellytyksiä ovat ennen kaikkea hakijavelkojan saatavan selvyys ja riidattomuus sekä laissa säädetyn konkurssin edellytyksen eli maksukyvyttömyyden olemassaolo. Hakemuksen muoto. Käräjäoikeudelle tehtävän konkurssihakemuksen on oltava kirjallinen. Kirjalliseen hakemukseen rinnastetaan laissa sähköinen viesti. Hakemuksen saa näin tehdä telekopiona, sähkö postilla taikka käräjäoikeuden omaan tietojärjestelmään lähetetyllä hakemuksella. Hakemuksesta tulee ilmetä hakijan vaatimus (eli konkurssi) ja sen perustelu (eli tässä se indisio, joka osoittaa velallisen maksukyvyttömyyden). Velallisen hakiessa normaalisti riittää, että velallinen kertoo olevansa maksukyvytön. Hakemuksessa on myös ilmoitettava, millä perusteella hakija pitää käräjäoikeutta toimi valtaisena (KonkL 7:5). Kun hakijana on velkoja, hänen on liitettävä hakemukseen selvitys siitä saatavasta, jonka perusteella hän hakee velallisen asettamista konkurssiin (ns. hakijasaatava). Velallisen on taas liitettävä hakemukseensa selvitys omaisuudestaan ja sen arvosta, tieto velkojen yhteismäärästä sekä luettelo tärkeimmistä velkojista yhteystietoineen. Toimivaltainen käräjäoikeus. Hakemus konkurssiin asettamisesta on tehtävä oikealle tuomioistuimelle. Suomessa käräjäoikeudet toimivat myös konkurssituomioistuimina, joten hakija joutuu ottamaan kantaa vain siihen, mikä käräjäoikeus on alueellisesti (eli maantieteellisesti) toimivaltainen. Käräjäoikeudet nimittäin ovat toisin kuin ulosottomiehet toimivaltaisia vain konkurssin paikantuessa niiden virka-alueelle. Konkurssiin asettamista koskevan asian (eli konkurssihakemuksen) käsittelee lain mukaan se tuomioistuin, jonka tuomiopiirissä on velallisen yleinen oikeuspaikka (KonkL 7:2). Luonnollisen henkilön kohdalla tämä juridinen erikoistermi tarkoittaa sitä paikkakuntaa, jolla sijaitsee hänen koti- ja asuinpaikkansa. Konkurssituomioistuin on ehdoton. Asianosai- 70

79 set, esimerkiksi hakija-velkoja ja velallinen, eivät voi pätevästi sopia, että hakemus käsiteltäisiin muussa käräjäoikeudessa. Tämä on poikkeus pääsäännöstä, jonka mukaan asianosaisten sopimus tuomioistuimen toimivallasta eli niin sanottu oikeuspaikkasopimus on pätevä. Oikeushenkilön oikeuspaikka. Oikeushenkilön kohdalla ratkaisee se, missä sen hallintoa Suomessa pääasiassa hoidetaan. Yhtiöjär jes tyksessä tai kaupparekisterissä mainittu kotipaikka luo olettaman, että se on myös hallinnon pääasiallisen hoitamisen paikka. Olettamus on kuitenkin kumottavissa osoittamalla vastakkainen asianlaita. Oikeushenkilö-velallisen kohdalla toimivalta johtaakin usein erimielisyyksiin. Toimivaltaan sovelletaan konkurssioikeudellista jatkuvuusperiaatetta. Sama tuomioistuin on toimivaltainen ratkaisemaan myös muut konkurssiin liittyvät asiat kuten pesänhoitajan määräämisen ja jakoluettelon vahvistamisen (KonkL 7:3). Väärälle käräjäoikeudelle osoitettu hakemus ei ole kohtalokas, sillä käräjä oikeuden on siirrettävä sen käsittely oikealle käräjäoikeudelle. Tämä kylläkin vaatii hakijan esittämää pyyntöä (KonkL 7:6). Ellei sitä esitetä, konkurssihakemus jätetään tutkimatta ja hakija joutuu tekemään uuden hakemuksen tällä kertaa oikealle käräjäoikeudelle. Osakeyhtiöt muodostavat usein konsernin eli taloudellisen yhteenliittymän. Niiden toiminta kietoutuu siinä määrin toisiinsa, että konkurssihakemukset kannattaa keskittää. Konserniin kuuluvan yhtiön konkurssihakemus saadaan käsitellä myös siinä käräjäoikeudessa, joka olisi toimivaltainen toista konserniin kuuluvaa yhtiötä koskevassa konkurssissa. Eri tyissäännöksiä on myös siltä varalta, että samanaikaisesti käsitellään hakemuksia konkurssiin asettamisesta ja saneerausmenettelyn aloittamisesta. Hakijasaatava konkurssin ehtona. Velallisen oikeussuoja vaatii, että konkurssia hakevalla velkojalla on selvä saatava velalliselta. Muutoin voisi käydä, että konkurssin alettua hakemus havaitaan perusteettomaksi. Konkurssilaissa määritellään tästä syystä yksityiskohtaisesti hakijasaatavalle asetetut vaatimukset (KonkL 2:2). Tällaiseksi kelpuutetaan ensinnäkin kaikki ulosottoperusteet. Kun kerran velkojalla on tällaisen saatavan perusteella oikeus hakea ulosottoa, on loogista, että saatavaa pidetään selvänä myös konkurssia haettaessa. Toiseksi hakijasaatavaksi käy myös sellainen saatava, joka perustuu velallisen allekirjoittamaan asiakirjaan, mikäli velallinen ei ilmeisen perustellusti saatavaa kiistä. Kiistämisen syynä voi esimerkiksi olla saatavan myöhempi maksaminen 71

80 tai sen lakkaaminen muusta syystä. Kolmanneksi hakemus voidaan perustaa saatavaan, joka on muutoin niin selvä, että sen perusteettomuutta ei ole mahdollista perustellusti epäillä. Viimeistä selvyyskriteeriä sovelletaan lähinnä sellaisiin saataviin, jotka velallinen konkurssihakemuksen käsittelyssä tai sitä edeltäneessä perinnässä myöntää oikeiksi. Väärinkäyttämisen kielto. Konkurssi on myös velkojien kannalta kallis insolvenssimenettely. Niinpä lainsäätäjä pyrkii estämään tällaisen menettelyn käynnistymisen ns. piensaatavan perusteella. Piensaatavien velkojat käyttävät joskus konkurssihakemusta perimis keinona luottaen siihen, että hakemuksesta pelästynyt velallinen maksaa saatavan. Konkurssilaki säätää tästä syystä konkurssin väärinkäyttämisen kiellon. Velkojan konkurssihakemus on jätettävä tutkimatta, mikäli velkojan saatava on vähäinen ja konkurssiin asettamista on pidettävä ilmeisen epätarkoituksenmukaisena tai selvästi hyvän perimistavan vastaisena (KonkL 2:2.2). Tarkoituksenmukaisuutta arvioitaessa on otettava huomioon etenkin se, pystyykö velkoja perimään saatavansa ulosoton avulla. Jos ulosottoa ei ole edes yritetty, konkurssia ei yleensä voida pitää tarkoituksenmukaisena. Harkinnassa on otettava huomioon yhtäältä konkurssimenettelyn kustannukset ja toisaalta tällaisesta menettelystä saatava hyöty. Sen sijaan merkittävä velkoja on oikeutettu käynnistämään konkurssin, oli se muiden velkojien tai yhteiskunnan kannalta vahingollista tai ei. Maksukyvyttömyys. Konkurssiin saadaan asettaa sellainen velallinen, joka on maksukyvytön (KonkL 2:1). Maksukyvyttömyys tutkitaan viran puolesta. On huomattava, että maksukyvyttömyys on periaatteessa edellytys myös velallisen oman hakemuksen hyväksymiselle. Tästä syystä vaaditaan, että hän muodollisesti hakemuksessaan tai sen käsittelyn yhteydessä ilmoittaa olevansa maksukyvytön. Sen sijaan tuomioistuimen ei pääsääntöisesti tarvitse ryhtyä tutkimaan, pitääkö velallisen ilmoitus paikkansa. Velallisen oma myönnytys on muutoinkin riittävä indisio maksukyvyttömyydestä myös silloin, kun konkurssihakemuksen tekee velkoja. Maksukyvyttömyys määritellään laissa tilaksi, jossa velallinen on muuten kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkojaan niiden erään tyessä. Maksukykyä arvioitaessa velallisen nykyisiä varoja (rahaksi muutettuna) ja vastaisia tuloja verrataan hänen velkoihinsa. Velallinen voi olla lain tarkoittamassa merkityksessä maksukyvytön, vaikka hän ei vielä ole jättänyt maksamatta yhtään velkaa eräpäivänä. Näin käy esi- 72

81 merkiksi silloin, kun velallisella ei juuri ole varoja eikä niitä myöskään ole tulossa, mutta lähiaikoina erääntyy suuria maksuja. Maksukyvyttömyyden indisiot. Maksukyvyttömyyden osoittaminen on vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa erityisesti liiketoimintaa harjoittavan velallisen kohdalla. Kaikista veloista ei normaalisti ole varmuutta; osa veloista on suuruudeltaan epäselviä (esim. piilevä verovelka). Varallisuuden arvosta vallitsee usein eri mielipiteitä, eikä vastaisista tuloista (esim. yrityksen kassavirrasta) edes teoriassa voi olla lopullista selvyyttä. Tästä syystä lainsäätäjä helpottaa maksukyvyttömyyden näyttämistä olettamilla eli maksukyvyttömyyden indisioilla. Tiettyjen ulkoisten asiantilojen katsotaan, jos hakija-velkoja näyttää ne toteen, osoittavan velallisen maksukyvyttömäksi, ellei hän muuta osoita, so. esitä selvitystä maksukyvystään (KonkL 2:3). Indisioita ovat mm. maksujen lakkauttaminen, tulokseton ulosotto ja se seikka, että kirjanpitovelvollinen velallinen (eli käytännössä yritystoimintaa harjoittava) ei viikon kuluessa velkojan maksukehotuksen saatuaan ole maksanut tämän selvää ja erääntynyttä saatavaa. Viimeinen indisio eli ns. konkurssiuhkainen maksukehotus on velkojan kannalta kevein konkurssiin asettamisen peruste. Jotta velkojat eivät liian kevein perustein turvautuisi tähän indisioon, lainsäätäjä asettaa sen käytölle lisäehtoja. Maksukehotus on annettava velalliselle tiedoksi todisteelli sesti, siinä on mainittava saatava ja sen määrä sekä kerrottava konkurssin uhasta. Lisäksi konkurssihakemus on tehtävä kolmen kuukauden kuluessa viikon määräajan päättymisestä. Tämän määräajan päätyttyä maksukehotus menettää indisoivan vaikutuksensa. Mikään ei toki estä velkojaa antamasta uutta vastaavaa kehotusta. Konkurssihakemuksen käsittely. Velallisen konkurssihakemuksen käsittely on tyypillisesti pikainen. Se ratkaistaan pääsääntöisesti kä räjäoikeuden kansliassa istuntoa järjestämättä. Istuntoa tarvitaan lähinnä silloin, kun konkurssipesään määrättävästä pesänhoitajasta vallitsee erimielisyyttä. Tällöin saattaa olla aiheellista kuulla velkojia istunnossa. Asia muuttuu velkoja-aloitteisessa konkurssissa, sillä velallisen oikeussuojasta on huolehdittava. Käräjäoikeuden on annettava hakemus tiedoksi velalliselle ja varattava tälle tilaisuus vastaukseen eli kirjalliseen lausumaan. Jos velallinen vastustaa hakemusta, asia siirtyy käsiteltäväksi istunnossa. Velkojan hakemuksen suullista käsittelyä on kutsuttu ennen velallisen 73

82 kuulusteluksi; tämä van hahtava termi välistä vilahtaa konkurssilain mukaisessa menettelyssä, vaikka laki ei sitä enää käytä. Velallisen kuulusteluun ottavat osaa velallinen ja hakijavelkoja. Joskus kiistanalainen kon kurssihakemus johtaa oikeudenkäyntiä muistuttavaan käsittelyyn. Konkurssin liitännäisratkaisut. Kun velallinen asetetaan konkurssiin, tuomioistuin joutuu samalla tekemään joukon liitännäisratkaisuja. Aikaisemmin se esimerkiksi määräsi, mihin mennessä velkojien on ilmoitettava saatavansa (konkurssivalvonnan määräpäivä). Konkurssituomioistuin asetti myös vastaavan määräpäivän niille riitautuksille, joita konkurssin asianosaiset kohdistavat toistensa saataviin (rii tautusten määräpäivä). Nämä rutiinitoimet toistuivat lähes sellaisinaan kaikissa kollektiivisissa insolvenssimenettelyissä, eikä niihin liittynyt merkittäviä tulkintaongelmia. Konkurssilaissa nämä tehtävät on, tuomioistuimen työmäärän vähentämiseksi siirretty pesänhoitajalle. Hän muun muassa määrää päivän, johon mennessä velkojien on ilmoitettava saatavansa (KonkL 12:5). Hän myös asettaa määräajan niille lausumille, joita saatavien rii tautuksen johdosta pyydetään. Pesänhoitajan määrääminen. Liitännäisratkaisuista verrattomasti tärkein on kuitenkin pesänhoitajan määrääminen. Pesänhoitaja on pakollinen osa konkurssia, sillä konkurssilaki säätää, että tuomioistuimen on määrättävä pesänhoitaja konkurssin alkaessa (KonkL 8:2). Ennen pesänhoitajan määräämistä tuomioistuimen on kuultava suurimpia velkojia, vaikka viime kädessä päätösvalta onkin tuo mio istuimella. Velkojien yksimielisesti vastustamaa henkilöä ei kuitenkaan kannata määrätä tähän tehtävään, koska hänen toimintansa tulee tällöin muodostumaan vaikeaksi. Pesänhoitajalla on oltava tehtävän vaatima kyky, taito ja kokemus (KonkL 8:5). Hän ei saa olla velalliseen tai velkojaan sellaisessa suhteessa, joka on omiaan vaarantamaan hänen riippumattomuutensa tai puolueetto muutensa. Kuten edellä todettiin, pesänhoitajat ovat käytännössä lähes poikkeuksetta lakimiehiä. Konkurssin oikeusvaikutukset. Konkurssin alettua velallinen menettää oikeuden määrätä konkurssipesään kuuluvasta omaisuudestaan (KonkL 3:1). Määräämisvalta siirtyy velkojakollektiiville ja sen lakimääräiselle edustajalle, pesänhoitajalle. Yleistäytäntöönpanon luonteeseen samalla kuuluu, että erityistäytäntöönpano estyy. Niinpä kon kurssipesään kuuluvan omaisuuden ulosmittaaminen konkurssisaatavasta eli konkurssissa valvottavasta saatavasta on kielletty (KonkL 3:5). Panttivelkoja säilyt- 74

83 tää kuitenkin oikeutensa pant tiomaisuuden rahaksimuuttamiseen, joskin konkurssi tuo mukanaan joitakin rajoituksia joihin palataan jäljempänä. Vastaavasti vireillä oleva erityistäy täntöönpano keskeytyy (KonkL 3:6); to sin tästäkin periaatteesta on poikkeuksia. Konkurssipesälle on varattava tilaisuus jatkaa velallisen aikaisemmin vireille panemia oikeudenkäyntejä (KonkL 3:3). Ellei konkurssipesä käytä tätä mahdollisuutta hyväkseen, velallinen saa sitä jatkaa. Tällöin konkurssipesä ei kuitenkaan vas taa oikeu denkäyntikuluista. Konkurssipesä saa tietenkin käynnistää myös uusia oikeudenkäyntejä (joita se ajaa alusta alkaen omissa nimissään), jos pesänselvitys sitä vaatii. Etenkin kanteet omaisuuden palauttamisesta konkurssipesään eli takaisinsaantikanteet ovat konkursseissa yleisiä. Konkurssi myös eräännyttää kaikki velallisen saatavat (KonkL 3:9); näin velkojat saavat mahdollisuuden niiden valvomiseen konkurssissa KONKURSSIN VELKASELVITTELY Velkojan oikeus maksuun. Konkurssin velkaselvittely koostuu saatavien ilmoittamisesta eli konkurssivalvonnasta, niiden mahdollisista riitautuksista sekä suoritukseen oikeuttavien saatavien vahvistamisesta. Velkaselvittelyn kohteena ovat ns. konkurssisaatavat. Konkurssisaatavalla tarkoitetaan sellaista velalliselta olevaa saatavaa, jota koskeva velallisen sitoumus on annettu tai muu oikeusperuste syntynyt ennen konkurssin alkamista (KonkL 1:5). Konkurssin alkaminen viittaa ajankohtaan, jona käräjäoikeus päätti velallisen asettamisesta konkurssiin. Lainkohdassa mainittu muu oikeusperuste voi olla velalliselle määrätty vahingonkorvausvelvollisuus tai suoraan laista johtuva maksuvelvollisuus, esimerkiksi hänelle maksuunpantu vero tai julkinen maksu. Eräiltä velkojilta kuitenkin evätään oikeus saada maksu konkurssissa. Esimerkiksi vieraassa valtiossa määrätyt verot ja julkiset maksut ovat tällaisia, mikäli vastavuoroisuus Suomen ja kyseisen vieraan valtion välillä puuttuu. Massavelat. Konkurssissa esiintyy myös muita saatavia eli ns. massasaatavia. Ne ovat konkurssipesän velkaa, ja sen näkökulmasta niitä on tapana kutsua massaveloiksi. Velkojan näkökulmasta ne ovat taas massasaatavia. Massavelkoja ovat esimerkiksi konkurssikustannukset sekä konkurssin aikana syntyvät vero-, vuokra- yms. velat sekä ne velat, jotka johtuvat konkurssihallinnon tekemistä sitoumuksista (KonkL 16:2). Massavelkoja ei tarvitse eikä saakaan valvoa konkurssissa, vaan pesän- 75

84 hoitaja maksaa ne automaattisesti sitä mukaa kuin ne erääntyvät. Massavelat jäävät käsitteellisesti konkurssin velkaselvittelyn ulkopuolelle. Niitä ei myöskään voida riitauttaa konkurssimenettelyssä, vaan massavelkoja koskevat erimielisyydet ratkaistaan viime kädessä velkojan ja konkurssipesän välisissä oikeudenkäynneissä. Maksamisen laiminlyönti tuo pesänhoitajalle henkilökohtaisen vahingonkorvausvastuun (KonkL 20:1). Jotta massavelkojen maksaminen kuitenkin varmistetaan, konkurssipesää kielletään lopettamasta, ennen kuin massavelat on maksettu tai maksamiseen tarvittavat varat pantu erilleen sitä varten (KonkL 19:1). Konkurssivalvonta. Velkojalla on oikeus valvoa saatavansa ja saada sille suoritus konkurssissa (KonkL 12:1). Tämä oikeus on myös ulkomaisilla velkojilla, mikä nimenomaan laissa todetaan. Asiallisesti vaikka laki puhuu oikeudesta, velkojan näkökulmasta kysymys on valvontapakosta. Eräät velkojaryhmät ovat tosin vapautettuja val vontapakosta. Mikäli kysymys ei ole tällaisesta poikkeuksesta, vel koja menettää oikeutensa maksuun konkurssipesästä, ellei hän valvo pesänhoitajan ilmoittamassa määräajassa saatavaansa. Valvonnan laiminlyönti johtaa toisin sanoen oikeuden menetykseen, jota kutsutaan lakikielessä prekluusioksi. Ennen prekluusio oli ehdoton, mutta nykylaissa seuraus ei kuitenkaan ole näin ankara. Kuten edellä todettiin, pesänhoitaja voi ottaa viran puolesta velkojan saatavan laatimaansa jakoluetteloon, joka tässä vaiheessa kylläkin on vasta ehdotus jakoluetteloksi. Konkurssilain valmistelussa ajateltiin, että pesänhoitaja ottaa luetteloon lähinnä määrältään vähäiset ja velallisyrityksen kirjanpidosta ilmenevät rutiinisaatavat. Saatavien ottaminen huomioon on pesänhoitajan harkinnassa. Hänen on hyvissä ajoin ennen valvontapäivää ilmoitettava velkojalle, minkä suuruisena saatava otetaan luetteloon. Käytännössä pesänhoitaja ottaa automaattisesti luetteloonsa kaikki velallisyrityksen kirjanpidosta ilmenevät saatavat, ellei niitä tiedetä epäselviksi. Tätä voidaan pitää hyvän pesänselvityksen käytänteenä. Tosin pesänhoitaja ei joudu vastuuseen, vaikka hän ei näin menettelisikään. Velkoja saa luetteloon ottamisesta huolimatta valvoa saatavansa haluamansa määräisenä. Uudistus ilmentää periaatetta, jonka mukaan konkurssin velkaselvityksen painopiste siirretään tuomioistuimelta konkurssihallinnolle, ennen kaikkea pesänhoitajalle. Jälkivalvonta pelastusrenkaana. Vaikka velkoja jättäisi saatavansa valvomatta määräajassa eikä hänen saatavaansa otettaisi viran puolesta 76

85 jakoluetteloehdotukseen, hän voi määräajan päättymisen jälkeenkin vielä ilmoittaa saatavansa. Tätä viivästynyttä valvontaa on tapana kutsua jälkivalvonnaksi. Tällaisella valvonnalla velkoja säilyttää oikeutensa maksuun konkurssivarallisuudesta. Velkoja saa jälkivalvoa minkä tahansa saatavan vapaan harkintansa mukaan (KonkL 12:16). Se seikka, onko velkojalla ollut laiminlyöntiinsä laillinen este, vaikuttaa pelkästään jälkivalvontamaksun perimiseen. Jälkivalvontaa käyttävän velkojan on nimittäin suoritettava ylimääräinen maksu konkurssipesälle. Maksu on yksi prosentti valvotun saatavan määrästä, kuitenkin enintään euroa. Maksu korvaa jälkivalvonnasta aiheutuvat ylimääräiset kustannukset, koska se vaatii yleensä jakoluetteloehdotuksen muuttamista. Jälkivalvonta sisältää todellisen aineellisen prekluusion. Ellei velkoja myöskään jälkivalvo saatavaansa ennen jakoluettelon vahvistamista, hän muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta on menettänyt oikeutensa suoritukseen konkurssiin luovutetuista varoista. Jakoluettelon tehtävät. Velkaselvittely toteutetaan jakoluettelon välityksellä. Konkurssin velkaselvittely alkaakin sillä, että pesänhoitaja ryhtyy kirjoittamaan jakoluetteloa (KonkL 13:1). Jakoluettelon laatiminen on pesänhoitajan tärkein tehtävä konkurssin alkuvaiheissa. Hänen on saatava ehdotuksensa valmiiksi kahden kuukauden kuluessa konkurssin valvontapäivästä eli päivästä, johon mennessä velkojien piti ilmoittaa saatavansa (KonkL 13:2). Jakoluetteloehdo tukseen otetaan jako-osuuteen oikeuttavat saatavat ja niiden etuoikeus. Myös pesänhoitajan riitautukset tapahtuvat ensisijaisesti jakoluetteloehdotuksen välityksellä. Siihen on merkittävä tiedot siitä, miltä osin pesänhoitaja ei hyväksy velkojan saatavaa tai sen etuoikeutta ja riitautuksen perustelu. Viimeistään jakoluetteloehdotuksen määräpäivänä pesänhoitajan on toimitettava ehdotuksensa velalliselle, velkojille, jotka ovat sitä pyytäneet, sekä niille velkojille, joiden saatavat pesänhoitaja on luettelossa riitauttanut. Ehdotuksen tiedoksiantamisella on kaksoistehtävä. Yhtäältä sen kautta saadaan velkojan lausuma siitä riitautuksesta, joka kohdistuu hänen saatavaansa. Toisaalta tiedoksiannolla provosoidaan asianosaisia eli ennen kaikkea muita velkojia tekemään uusia riitautuksia ehdotukseen otettuja saatavia vastaan. Lausumat on annettava ja uudet riitautukset esitettävä kuukauden kuluessa jakoluetteloehdotuksen valmistumisesta. Pesänhoitajan jakoluettelo. Lausumien ja riitautusten perusteella pesänhoitaja viimeistelee ehdotuksensa jakoluetteloksi. Hänen on tehtävä 77

86 ehdotukseensa riitautusten ja lausumien perusteella tarpeellisiksi katsomansa tarkistukset. Lopullista ehdotusta kutsutaan laissa pesänhoitajan jakoluetteloksi, eikä sitä periaatteessa saa enää muuttaa (KonkL 13:10). Vain siihen jääneet kirjoitus- tai laskuvirheet sekä muut selvät virheet ovat korjattavissa. Jakoluettelo on toimitettava tuomioistuimen vahvistettavaksi kolmessa kuukaudessa jakoluetteloehdotuksen määräpäivästä. Pesänhoitajan jakoluetteloon on otettava myös ne saatavat, jotka velkoja on jälkivalvonut luettelon valmistumisen jälkeen. Jos luettelo on ennen jälkivalvontaa jätetty tuomioistuimelle, pesänhoitajan on tältä osin oikaistava jakoluetteloehdotustaan eli lisättävä siihen jälkivalvottu saatava (KonkL 13:7). Jakoluettelon jättäminen tuomioistuimelle katkaisee pesänhoitajan yksinvallan määrätä luettelon sisältö. Pesänhoitaja ei saa yksipuolisesti muuttaa jättämäänsä jakoluetteloa, vaan luettelon oikaisemisesta tai muuttamisesta päättää tuomioistuin (KonkL 12:16). Riitautusten tutkiminen ja ratkaiseminen. Tuomioistuin tutkii kon kurssisaatavia koskevat riitautukset ja muut valvontoja koskevat erimielisyydet (KonkL 13:11). Muilla erimielisyyksillä tarkoitetaan esimerkiksi kiistaa siitä, onko saatava merkitty jakoluetteloon velkojan ilmoittaman määräisenä tai onko valvonta tehty vastoin pesänhoitajan kantaa määräajassa. Jotta tällainen erimielisyys käytännössä tulee tuomioistuimen tutkittavaksi, velkojan on tehtävä siitä väite. Teoriassa erimielisyys tietenkin voi käydä ilmi pesänhoitajan jakoluetteloon tekemästä huomautuksesta, jolloin tuomioistuin on toimivaltainen sen tutkimaan. Konkurssisaataviin sovelletaan ns. hyväksymis olettamaa. Konkurssissa valvottu tai viran puolesta luetteloeh dotukseen otettu saatava katsotaan hyväksytyksi, jos sitä ei ole määräajassa riitautettu tai sitä vastaan esitetystä riitautuksesta on luovuttu (KonkL 13:9). Riitautus on välttämätön, sillä tuomioistuin ei saa viran puolesta hylätä saatavan valvontaa. Riitautuksen tutkiminen.riitautetun saatavan velkojan oikeus jako-osuuteen määräytyy sellaiseksi, miksi se käsittelyssä vahvistetaan. Periaatteessa konkurssisaatavia koskevat erimielisyydet kannattaisi ratkaista jakoluettelon vahvistamisen yhteydessä. Tämä ei useinkaan onnistu, koska se viivyttäisi koko jakoluettelon vahvistamista. Tästä syystä tuomioistuin saa hyväksyä riitautuksen (ja evätä velkojalta jako-osuuden) vain, kun riitautus on ilmeisen perusteltu tai velkoja itse myöntää sen oikeaksi (KonkL 13:11). Muissa tapauksissa riitautuksen käsittely irrotetaan 78

87 jakoluettelon vahvistamisesta, ja sitä jatketaan oikeudenkäyntimäiseen tapaan (KonkL 13:12). Jos saatavaa koskeva erillinen lainkäyttömenettely on jo vireillä, velkojan jako-osuudeksi vahvistetaan sen lopputulos. Kun jakoluettelo on laadittu laissa säädetyllä tavalla, tuomioistuimen on se viipymättä vahvistettava (KonkL 13:14). Vahvistettu jakoluettelo on samalla velkaselvittelyn päätepiste. Se määrää sitovasti ja lopullisesti, mitkä saatavat ovat oikeutettuja saamaan jako-osuuden konkurssissa. Jos saatavan riitautus on jäänyt ratkaistavaksi oikeudenkäyntimäisesti tai saatavan olemassaolo on ollut erillisen oikeudenkäynnin varassa, sen lopputulos ratkaisee velkojan oikeuden jako-osuuteen. Pesänhoitaja ottaa lopputuloksen automaattisesti huomioon varoja jakaessaan. Vahvistettuun jakoluetteloon saa kuitenkin hakea muutosta valittamalla hovioikeuteen. Käräjäoikeus saa myös joissakin tapauksissa oikaista ja korjata vahvistamaansa jakoluetteloa, mikäli siihen on jäänyt virheitä. Kaavio 6: Velkaselvittely konkurssissa Valvotut saatavat Valvonnan tarkastaminen Muutoksenhaku Jälkivalvonnat Luetteloon otetut saatavat Jakoluetteloehdotus Pesänhoitajan jakoluettelo Vahvistettu jakoluettelo Riitautukset Oikaiseminen ja muuttaminen 79

88 5.5. KONKURSSIN OMAISUUSSELVITTELY Tavoitteellinen sääntely. Konkurssin omaisuusselvitys on käytännössä niin tilannesidonnaista, että konkurssilaki ei voi säännellä sitä samalla tavalla kuin velkaselvittelyä. Lainsäätäjä onkin tyytynyt vahvistamaan pesänselvityksen tavoitteet. Samalla se on asettanut joitakin ohjeellisia puitteita konkurssihallinnon toimille. Konkurssipesä on selvitettävä tehokkaasti, taloudellisesti, joutuisasti ja kenenkään oikeuksia loukkaamatta (KonkL 14:1). Tämän tavoitteen ristiriitaisuuteen on jo edellä kiinnitetty huomiota. Koska pesänhoitaja on käytännössä tärkein toimija omaisuusselvityksessä, lainsäätäjä kohdistaa ohjeensa nimenomaan hänelle. Pesänhoitajan on hoidettava tehtävänsä huolellisesti ja hyvää pesänhoitotapaa noudattaen. Hänelle asetetaan myös puolueettomuusvelvoite. Hänen on toimittava tehtävässään velkojien yhteiseksi eduksi (KonkL 14:3). Hän ei esimerkiksi saa suosia niitä velkojia, jotka ovat ehdottaneet häntä tehtäväänsä. Erikseen pesänhoitajaa muistutetaan velkoja-autonomisesta lähtökohdasta. Pesänhoitajan on tehtävässään noudatettava velkojien antamia ohjeita ja määräyksiä. Lopuksi laki asettaa pesänhoitajalle sovinnollisuustavoitteen. Hänen on hyvän pesänhoitotavan puitteissa edistettävä erimielisyyksien sovinnollista ratkaisemista (KonkL 13:8). Ristiriitaiset vaatimukset asettavatkin pesänhoitajan lähes mahdottoman tehtävän eteen. Haltuunotto ja turvaaminen. Konkurssilaissa omaisuusselvityksen kulku kuvataan lähinnä pesänhoitajan tehtävien kautta. Heti konkurssin alkaessa hänen on otettava pesään kuuluva omaisuus haltuunsa sekä huolehdittava omaisuuden hoitamisesta ja säilyttämisestä (KonkL 14:5). Hänen on samoin ryhdyttävä tarpeellisiin toimiin velallisen saatavien perimiseksi ja pesälle kuuluvien oikeuksien turvaamiseksi. Konkurssin aikana pesänhoitajan on hoidettava konkurssipesään kuuluvaa omaisuutta huolellisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla (KonkL 17:1). Säännös sisältää useita konkreettisia velvoitteita. Nopeasti pilaantuva tai arvoaan menettävä omaisuus (esim. sesonkiluonteinen vaatevarasto) on myytävä joutuisasti, omaisuus on suojattava ja vakuutettava ja liiketoimintaa, joka sisältää suuria riskejä, ei saa harjoittaa. Viimeinen vaatimus on kylläkin pohjimmiltaan ristiriidassa velkojien autonomian periaatteen kanssa. Konkurssipesän rahavaroista on säädetty erikseen, että ne on säilytettävä luotettavasti ja (pesänhoitajan omista varoista) erillään. Pesänhoitaja ei myöskään saa hankkia konkurssipesään kuuluvaa omaisuutta itselleen 80

89 (KonkL 17:4). Tämä ei ole sallittua edes silloin, kun velkojat siihen suostuisivat. Pesäluettelo. Näiden kiireellisten toimien jälkeen pesänhoitajan on ryhdyttävä laatimaan pesäluetteloa. Pesäluettelossa on ilmoitettava eriteltyinä muun muassa velallisen omaisuus konkurssin alkaessa ja arvio sen rahaksi muuttamisen tuloksesta (KonkL 9:1). Pesäluette lolla on kaksi päätehtävää. Yhtäältä se tehostaa pesänselvityksen suunnittelua pitkällä tähtäimellä, toisaalta se ohjaa velkojia heidän velkoja-autonomisessa päätöksenteossaan. Samalla pesäluettelo muodostaa perustan tuomioistuimen ratkaisulle siitä, voidaanko kon kurssia jatkaa. Tuomioistuimen on nimittäin tehtävä päätös konkurssin raukeamisesta, jos konkurssipesän varat eivät riitä konkurssimenettelyn kustannusten suorittamiseen eikä kukaan velkojistakaan ota niitä kantaakseen (KonkL 10:1). Pesäluettelolla kuitenkin on, kuten edellä todettiin, toisin kuin lainkäyttöä sisältävällä jakoluettelolla ainoastaan informoiva vaikutus. Konkurssipesään voi kuulua sellaista omaisuutta, jota ei mainita luettelossa; vastaavasti luetteloon merkitty omaisuus saatetaan joutua luovuttamaan pesästä, jos se todetaan sivulliselle kuuluvaksi. Aikaisemmin pesäluettelon luotettavuutta parannettiin sillä, että velallinen joutui tuomioistuimessa vannomaan sen oikeaksi. Konkurssilaissa tämä pakko poistettiin; riittää, että velallinen allekirjoittaa pesäluettelon (KonkL 4:6). Pesänhoitaja voi kuitenkin vaatia, että velallisen on allekirjoittamisen sijasta saavuttava tuomioistuimeen ja siellä vahvistettava valallaan tai vakuutuksellaan pesäluettelo. Tällaiseen vaatimukseen on tietenkin syytä vain, kun velallisen vilpittömyyttä epäillään. Velallisselvitys. Pesänhoitajan on laadittava kahden kuukauden kuluessa konkurssiin asettamisesta lukien ns. velallisselvitys (KonkL 9:2). Tällaisen selvityksen tarkoituksena on antaa yleiskuva konkurssin syistä, velallisen taloudenhoidosta sekä mahdollisista väärinkäytöksistä. Selvitys palvelee virallisen syyttäjän ja konkurssiasiamiehen tiedonsaantia. Virallinen syyttäjä voi sen nojalla määrätä esitutkinnan aloitettavaksi, mikäli velallista epäillään konkurssiin liittyvistä rikoksista. Konkurssiasiamies taas voi päättää selvityksen perusteella, toimitetaanko konkurssipesässä velallisen toiminnan ja kirjanpidon tarkastus. Velallisselvitys toimitetaan velalliselle, viralliselle syyttäjälle, konkurssiasiamiehelle ja pyynnöstä myös velkojalle. 81

90 Rahaksi muuttaminen. Siitä, miten konkurssipesään kuuluva omaisuus myydään, päättävät pääsääntöisesti velkojat. Vähäisen omaisuuden myymisestä voi päättää myös pesänhoitaja. Yleinen kokemussääntö on, että yritysomaisuuden myyminen toimivana kokonaisuutena on edullisinta. Tällaisessa myynnissä saadaan yleensä korvaus sellaisistakin varallisuusarvoista, jotka eivät muutoin ole luovutetta vissa (esim. good will -arvot, know how -tietämys, markkinaosuudet). Toisinaan pesänhoitajan kannattaa käyttää hyväkseen sitä valmista virallista myyntikoneistoa, joka huolehtii ulosmitatun omaisuuden realisoin nista. Kaikenlainen omaisuus voidaan myydä konkurssipesän ha kemuksesta myös ulosottolain mukaisessa järjestyksessä, jos ulosottomies siihen suostuu (KonkL 17:3.2). Kun myytävänä on kiinteistö taikka kiinnityskelpoinen alus tai ilma-alus, ulosottomiehen suostumusta ei tarvita. Hänen on tällöin suoritettava myynti. Näin periaatteessa erilliset ulosotto ja konkurssi sulautuvat realisointivaiheessa yhteen. Konkurssipesällä ei kuitenkaan ole automaattisesti oikeutta hakea ulosottomiehen toimittamaa myyntiä, vaan tällaisen myyntitavan on oltava kyseisessä yksittäistapauksessa konkurssipesän kannalta edullisin vaihtoehto. Todettakoon, että vakuutena olevan omaisuuden kohdalla ulosottomyyntiä on voimakkaasti rajoitettu. Ulosoton salliminen. Omaisuuden rahaksi muuttamiseen ulosottomiehen kautta päästään myös siten, että konkurssihallinto yksinkertaisesti sallii ennen konkurssia alkaneen ulosoton jatkua. Tällaiset tilanteet ovat käytännössä tavallisia, sillä maksuvaikeuksissa kamp paileva velallinen on tyypillisesti ensin ulosoton kohteena. Periaatteessa erityistäytäntöönpano keskeytyy konkurssin alettua, ellei kysymyksessä ole massavelassa tapahtuva täytäntöönpano. Jos konkurssipesään kuuluvaa omaisuutta on ulosmitattu ennen konkurssin alkamista, konkurssipesä voi kuitenkin vaatia täytäntöönpanon jatkamista konkurssipesän lukuun (KonkL 3:6). Tämä jatkamisolettama on erityisen vahva, kun huutokauppa on jo kuulutettu. Tällöin pääsääntö kääntyy, ja täytäntöönpano keskeytetään vain konkurssipesän pyynnöstä. Jos omaisuus on jo myyty ulosottomiehen toimesta, sen myyntihinnasta vähennetään kustannukset sekä saatavat, joista omaisuus vastaa. Loppuosan ulosottomies tilittää konkurssipesälle (KonkL 17:15). Myi ulosmitatun omaisuuden konkurssipesä tai ulosottomies, omaisuuden myynnin myötä omaisuuteen kohdistuva ulosmittaus raukeaa (KonkL 17:16). Muutoinhan kukaan ei ostaisi tällaista omaisuutta. 82

91 Omaisuuden lahjoittaminen. Konkurssipesän haltuun jää usein sellaisia omaisuuseriä, joita se ei saa kaupaksi (esim. saastunut maa-alue). Tällainen omaisuus tuottaa vain turhia säilytys- ja hoitokustannuksia; samalla se muodostaa esteen konkurssin lopettamiselle. Konkurssilakia säädettäessä suunniteltiin, että konkurssipesä saisi luovuttaa omaisuutta myös ilmaiseksi eli vastikkeetta, jos se on pesälle myyntiä edullisempaa (KonkL-ehdotus 16:3.1). Säännös jäi kuitenkin pois lain lopullisesta tekstistä, joten ongelma on edelleen ratkaisematon. Käytännössä myyntikelvoton omaisuus palautetaan tosiasiallisesti velalliselle konkurssin päättyessä; normaalisti siitä ei tehdä mitään muodollista päätöstä. Sen sijaan konkurssihallinnolla ei liene oikeutta luovuttaa tällaista omaisuutta vastikkeetta tai edes alihintaan ulkopuolisille (esim. yleishyödylliseen tarkoitukseen tai museolle). Tosin halukasta vastaanottajaa ei usein löytyisikään. Harva haluaa ottaa edes ilmaiseksi vastaan esimerkiksi kalliita puhdistustoimia vaativaa kiinteistöä taikka omaisuutta, jota rasittavat sen arvon ylittävät julkiset maksut. Velkojan oikeus panttiomaisuuden rahaksimuuttoon. Velkoja, jonka saatavasta omaisuus on vakuutena, eli ns. panttivelkoja, säilyttää myös konkurssissa oikeutensa erilliseen täytäntöönpanoon (KonkL 17:11). Kiinteistön ja muun vastaavan omaisuuden kohdalla pant tivelkoja voi konkurssista huolimatta hakea erityistäytäntöönpanoa. Tämä johtuu siitä, että vakuusoikeuden ideahan on taata velkojan maksunsaanti myös velallisen tultua maksukyvyttömäksi ja näin myös tämän konkurssin aikana. Vuoden 2004 konkurssilaki kuitenkin toi, aikaisemmasta laista poiketen, vähäisiä rajoituksia tähän velkojan oikeuteen. Kollektiivisuuden periaate olisi vaatinut suurempia rajoituksia, mutta ne taas olisivat heijastuneet luottomarkkinoihin. Luotonsaanti vakuutta vastaan nimittäin olisi hankaloitunut. Konkurssipesä voi kieltää enintään kahdeksi kuukaudeksi pant tivelkojaa ryhtymästä pantin rahaksimuuttoon tai jatkamasta rahaksimuuttotoimia (KonkL 17:12). Tämä kielto on annettavissa vain kerran. Päätöksen myynnin kieltämisestä tekee periaatteessa vel kojainkokous; kiireellisessä tapauksessa sen voi tehdä myös pesänhoitaja. Kiellolla konkurssipesä hankkii eräänlaisen rauhoitusajan, jonka kuluessa se voi selvittää panttisaatavaan tai panttioikeuteen liittyviä epäselvyyksiä tai harkita omia toimia panttiomaisuuden myymiseksi. Usein lykkäys saa aikaan sen, että pantattu omaisuus voidaan myydä toimivan kokonaisuuden osana, jolloin siitä saadaan kokemusperäisesti paras hinta. 83

92 Konkurssipesän oikeus myydä panttiomaisuutta. Konkurssipesä saa omatoimisesti myydä konkurssipesään kuuluvaa panttiomaisuutta ainoas taan, kun panttivelkoja siihen suostuu tai tuomioistuin myöntää siihen luvan (KonkL 17:8). Velvollisuutta panttiomaisuuden myymiseen kon kurssipesällä ei kuitenkaan ole. Konkurssipesän kannattaa monasti odottaa, että panttivelkoja tekee aloitteen rahaksi muuttamiseen ja hoitaa sen kustannuksellaan. Mikäli konkurssipesä ottaa rahaksi muuttamisen tehtäväkseen, sen on huolehdittava siitä, että kiinteis töön kohdistuvat oikeudet säilyvät. Jos konkurssipesä myy pant tiomaisuuden, panttioikeus pysyy jo lain mukaan voimassa, ellei panttivelkoja muuhun suostu. Myös muut oikeudet, joista omaisuus vastaa (esim. vuokraoikeus), on pysytettävä. Myyntiin ryhtyvä konkurssipesä ottaa näin kantaakseen paitsi vastuun kustannuksista myös oikeudellisen riskin. Panttiomaisuuden myyminen tuomioistuimen luvalla. Tuomioistuin voi konkurssipesän vaatimuksesta antaa sille luvan myydä pesään kuuluva panttiomaisuus ilman panttivelkojan suostumusta (KonkL 17:13). Lupa edellyttää, että omaisuudesta on tehty konkurssipesälle ostotarjous ja että se ylittää omaisuuden käyvän huutokauppa-arvon. Konkurssipesällä on todistustaakka paitsi ostotarjouksesta myös siitä, että tarjottu hinta ylittää huutokauppa-arvon. Jälkimmäisellä tarkoitetaan hintatasoa, jollaista voidaan pitää tavanomaisena myyntihintana kyseisentyyppisen omaisuuden pakkohuutokaupoissa. Huutokauppa-arvon selvittäminen saattaa olla ongelmallista pakkohuuto kauppojen suhteellisen vähäisyyden vuoksi. Esimerkiksi tiettyyn tuotantoon suunnitelluilla teollisuuskiinteistöillä ei normaalisti ole tällaista hintaa, koska niitä ei yleensä myydä pakkohuutokaupalla. Kiinnostuneita ostajaehdokkaita on nimittäin liian vähän. Panttivelkojalla on vastanäyttöoikeus. Lupaa ei anneta, jos pant tivelkoja saattaa todennäköiseksi, että omaisuudesta saadaan muulla tavoin parempi lopputulos. Tätä varten panttivelkojalle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Panttiomaisuuden myyminen ulosottomiehen toimesta. Konkurssi pesällä on oikeus pyytää ulosottomiestä myymään panttiomaisuutta (KonkL 17:14). Jotta konkurssipesä ei hätäisellä pyynnöllä tuottaisi vahinkoa panttivelkojalle, konkurssipesä saa ilman panttivelkojan suostumusta esittää pyynnön vasta, kun konkurssin alkamisesta on kulunut kolme vuotta. Panttivelkojan hakemuksesta tuomioistuin voi tämänkin jälkeen kieltää konkurssipesää hakemasta myyntiä, jos omaisuuden arvon odo- 84

93 tetaan nousevan tai jos myyntiä ei voida pitää tarkoituksenmukaisena. Kielto on kerrallaan voimassa enintään yhden vuoden KONKURSSIN PÄÄTTYMINEN Säännönmukainen lopetus. Konkurssipesä lopetetaan säännönmukaisesti lopputilityksellä. Lainsäätäjän tavoitteena on edistää kon kurssipesien lopettamista silloinkin, kun pesänselvitys on joltain osin kesken. Lopputilitys saadaan laatia, vaikka pesä on osin selvittämättä, panttiomaisuutta tai vähäarvoista muuta omaisuutta on myymättä taikka konkurssisaatava tai pesän saatava on epäselvä (KonkL 19:1). Jotta keskeneräisen konkurssipesän lopettaminen olisi helpompaa, jäljelle jäävät tehtävät voidaan siirtää sopimuksella kon kurssiasiamiehelle tai tämän määräämälle henkilölle. Konkurssilaki onkin nopeuttanut konkurssipesien selvittämistä. Useimmat konkurssit saadaan päättymään kahden vuoden ku luessa siitä, kun velallinen asetettiin konkurssiin. Vireillä olevat ja pitkään jatkuvat oikeudenkäynnit ovat tavallisin syy konkurssin selvitysvaiheen pitkittymiseen. Lopputilitys. Konkurssipesää lopetettaessa konkurssiin aikanaan määrätty pesänhoitaja joutuu aluksi tekemään selonteon toimistaan eli niin sanotun lopputilityksen. Lopputilitys on yhtäältä selvitys konkurssipesän hallinnosta, toisaalta laskelma jako-osuuksista. Konkurssin asianosaiset voivat lopputilityksestä muodostaa käsityksensä siitä, onko pesänhoitaja hoitanut pesän hallintoa huolellisuusvelvoitteen mukaisesti ja onko jakoosuudet laskettu oikein. Koska konkurssipesän selvitys perustuu velkojien autonomiaan, lopputilitystä ei käsitellä tuomioistuimessa, vaan se hyväksytään velkojainkokouksessa (KonkL 19:4). Konkurssi muodollisesti päättyy, kun näin on tapahtunut. Hyväksyttyä lopputilitystä saadaan kuitenkin myöhemmin oikaista (KonkL 19:5). Tosin tämäkin mahdollisuus päättyy, kun lopputilityksen mukaiset jako-osuudet on maksettu velkojille. Lopputilitykseen tyytymättömät velkojat saavat kuitenkin moittia lopputilitystä. Tämä tapahtuu tuomioistuimelle tehtävällä hakemuksella (KonkL 19:6). Konkurssin elpyminen. Edes lopputilitys ei sanan täydessä merkityksessä päätä konkurssia. Jos konkurssipesään ilmaantuu uusia varoja (esim. velalliselta löytyy aikaisemmin tuntematon pankkitili), muodollisesti päättynyt konkurssimenettely elpyy. Elpyminen tapahtuu suoraan lain 85

94 nojalla, joten mitään tuomioistuimen päätöstä uudesta konkurssista tai konkurssin elpymisestä ei tarvita. Elpymisen seurauksena pesänhoitajan valtuudet ja velvollisuudet palautuvat. Hänen on ryhdyttävä ns. jälkiselvitykseen eli suoritettava tarpeelliset toimenpiteet (KonkL 19:9). Käytännössä tämä tarkoittaa, että hänen on muutettava myös uudet varat rahaksi (elleivät ne ole esimerkin tapaan jo valmiiksi tässä muodossa) ja tilitettävä rahat velkojille jako-osuuden täydennyksenä. Näistä toimistaan hänellä on oikeus saada palkkio pesän varoista. Sitä, miten palkkio suoritetaan, ei kerrota, mutta pesänhoitaja ottanee sen normaalisti päältä päin ilmaan tuneista varoista. Jos pesänhoitaja on estynyt suorittamasta tarvittavia toimenpiteitä tai konkurssipesässä ei ole varoja, tuomioistuin voi konkurssiasiamiehen vaatimuksesta määrätä jälkiselvityksen tehtäväksi julkisselvityksenä. Tällöin toimenpiteistä huolehtii konkurssiasiamies tai hänen määräämänsä henkilö. Palkkio ja kustannukset maksetaan tällöin valtion varoista. Konkurssin peruuttaminen. Konkurssi voidaan peruuttaa velallisen ja konkurssiin johtaneen hakemuksen tehneen velkojan yhteisestä hakemuksesta (KonkL 7:13). Peruuttaminen on konkurssin ns. vaihtoehtoisia päättämistapoja. Jos konkurssi alkoi velallisen itsensä hakemuksesta, peruuttamisesta voidaan päättää velallisen ha kemuksesta. Hakemus on tehtävä kahdeksan päivän kuluessa siitä, kun velallinen asetettiin konkurssiin (konkurssin katumisaika). Lisäksi konkurssin peruuttamiselle on esitettävä perusteltu syy, esimerkiksi velkojan kolmannelta saama maksu. Peruuttamisha kemuksesta on kuultava pesänhoitajaa ja tuomioistuimen harkinnan mukaan muitakin velkojia. Konkurssin päättävä sovinto. Konkurssi on päätettävissä vaihtoehtoisesti myös sovintoon. Mahdollisuus tällaiseen sovintoon tavallaan yhdistää konkurssin moderniin insolvenssioikeuteen. Sovinnon kautta periaatteessa likvidaatiotyyppiseen konkurssiin on liitettävissä velkajärjestelyn eli rehabilitaation etu. Kokonaisvaltaisen insolvenssi politiikan kannalta on ensiarvoista, että yksikään insolvenssimenettely ei pääty umpikujaan eli jätä velallista periaatteessa ikuiseen velkavastuuseen. Konkurssin päättävä sovinto palvelee näin samaa tarkoitusta kuin ulosotossa ulosottoperusteen määräaikaisuus, jota käsitellään jäljempänä. Toisin kuin tämä järjestely, sovinto konkurssissa voi tulla kaikkien ve lallisryhmien hyväksi. Ulosottoperusteen määräaikaisuudesta pääsee nimittäin hyöty- 86

95 mään vain sellainen velallinen, joka on luonnollinen eli fyysinen henkilö. Sovinnon vahvistaminen. Sovinnon vahvistaa velallisen hakemuksesta tuomioistuin (KonkL 21:3). Vahvistamisen edellytykset ovat tiukat, sillä sovinnolle on saatava sekä velallisen että velkojien enemmistön kannatus. Enemmistöön vaaditaan tässä erityistapauksessa, että kannattavilla velkojilla on vähintään 80 prosenttia velkojien kokonaisäänimäärästä sekä että jokainen velkoja, jonka äänimäärä on vähintään viisi prosenttia, kannattaa sitä (KonkL 1:1). Lisäksi vastustavien velkojien on saatava sovinnon perusteella vähintään sama jako-osuus kuin mitä he olisivat saaneet, jos konkurssia olisi jatkettu. Tämä osoitetaan liittämällä sovintoasiakirjaan pesänhoitajan kirjallinen arvio oletetuista jako-osuuksista. Sovinnon hyväksyville velkojille ei toisin kuin sitä vastustaville velkojille taata mitään vähimmäis määrää heidän saatavistaan. Vahvistetun sovinnon vaikutukset. Sovinnon vahvistaminen päättää konkurssimenettelyn (KonkL 21:4). Pesänhoitajan valtuudet ja velkojien päätösvalta lakkaavat, jolloin konkurssipesään kuuluva omaisuus palautuu takaisin velalliselle, jollei muuta sovita. Sovintoon liittyy velkajärjestely, sillä velallinen ei vastaa velkojien saatavista muilta osin kuin mitä hän on sovinnossa sitoutunut maksamaan. Velkojat eivät voi vaatia alkuperäisiä saataviaan myöskään siitä omaisuudesta, jonka velallinen hankkii konkurssin jälkeen. Velkojien katsotaan antaneen sovinnolla saatavansa osittain anteeksi. Velkajärjestely koskee myös niitä konkurssivelkojia, jotka eivät suostuneet sovintoon. Sovinnon vaikutukset eivät ulotu sitä vas tustaneeseen panttivelkojaan. Erikseen säädetään, että sovinto ei rajoita panttivelkojan oikeuksia, ellei panttivelkoja ole siihen suostunut (KonkL 1:1). Poikkeus on luonnollinen seuraus siitä, että panttivelkoja on oikeutettu konkurssissa erityistäntöönpanoon. Näin panttivelkoja voi sovinnosta huolimatta saada koko pantti saatavansa panttina olevasta omaisuudesta. 87

96 6. YRITYKSEN SANEERAUS 6.1. SANEERAUSMENETTELYN PÄÄPIIRTEITTÄINEN KULKU Soveltamisala. Yrityksen saneeraus on yritystoimintaa harjoittaville velallisille tarkoitettu rehabilitaation muoto. Sillä on lain mukaan kaksoistavoite: jatkamiskelpoisen yritystoiminnan tervehdyttäminen ja tällaisen yritystoiminnan edellytysten turvaaminen (YrSanL 1 ). Käytännössä nämä tavoitteet yhtyvät, eikä niitä ole tarpeen erottaa. Saneerausmenettelyn muodollinen soveltamisala on laaja; sen piiriin kelpaavat sekä oikeushenkilöt (esim. yhtiöt) että luonnolliset henkilöt. Eräät kvalifioidut velallisryhmät on tässäkin rajattu lain soveltamisalan ulkopuolelle; esimerkiksi luotto- ja vakuutuslaitokset eivät voi olla saneerausmenettelyn kohteena (YrSanL 2 ). Rajaus johtuu siitä, että laissa on näiden laitosten maksukyvyttömyyden varalta erityiset säännökset, joissa niiden ominaispiirteet (esim. yleisön tekemät talletukset) otetaan huomioon. Yllättävää kylläkin liiketoiminnan jatkuminen ei ole saneerauksen muodollinen reunaehto. Liiketoiminta on kuitenkin tosiasiallisesti saneerausmenettelyn aloittamisen ehto, koska päätöksenteon perustana on velkojien autonomia. Velkojat taas eivät suostu kannattamaan toimintansa jo päättäneen yrityksen saneerausta, sillä se ei tuo heille mitään lisäarvoa. Oikea insolvenssimenettely tällaiselle yritykselle on kokemusperäisesti konkurssi. Tosiasiallinen soveltamisala. Lain muodollisen soveltamisalan rinnalla voidaan puhua sen tosiasiallisesta soveltamisalasta. Tällä tarkoitetaan yrityksen saneerauksessa sitä, mikä velallistyyppi tosiasiallisesti hyötyy eniten rehabilitaatiotyyppisestä menettelystä. Taloustieteessä on oletettu, että yrityksen saneeraus soveltuu parhaiten sellaiselle pk-yritykselle, jonka liiketoiminta sinänsä on kannattavaa mutta joka äkillisen kriisin (suuri luottotappio, vakava markkinahäiriö yms.) seurauksena on joutunut tilapäisiin maksuvaikeuksiin. Tällainen yritys saa saneerausmenettelyn kautta aikaa rationaaliseen päätöksentekoon, ja hä tiköidyltä konkurssilta vältytään. Sen sijaan vanha riutuva yritys, jonka toiminta ei ole ollut enää vuosiin voitollista, ei todennäköisesti hyödy lakimääräisestä saneerauksestakaan. Sen ongelmia ei kyetä saneerauksessa korjaamaan, 88

97 joten konkurssi on sille taloudellisesti oikea ratkaisu. Konkurssissa päätetään sitten erikseen siitä, myydäänkö tällaisen yrityksen varallisuus esineittäin (eli paloina ) vaiko elinkelpoiset liiketoiminnat toiminnallisina kokonaisuuksina. Aloittamisvaihe. Lakimääräinen yrityksen saneeraus on kollektiivisista insolvenssimenettelyistä monimutkaisin. Sen alkuvaiheet sijoittuvat tuomioistuimeen. Tuomioistuimen näkökulmasta yrityksen saneeraukseen hahmottuu neljä suhteellisen erillistä vaihetta eli saneerausmenettelyn aloittaminen, saneerauksen suunnittelu, velkojien äänestys ja saneerausohjelman vahvistaminen. Aloittamisvai heessa tuomioistuin tutkii, aloitetaanko saneerausmenettely kyseisessä yksittäistapauksessa. Tuomioistuimen päätöksentekoa tässä asiassa kutsutaan aloittamisharkinnaksi. Jos aloittamisen edellytykset vallitsevat eikä menettelylle säädettyä estettä ole, velallista koskeva saneerausmenettely aloitetaan. Saneerausmenettelyn aloittaminen muistuttaa konkurssiin asettamista; tosin yleensä ei puhuta saneerausmenettelyyn asettamisesta. Muussa tapauksessa hakemus hylätään, ja saneerausasia päättyy johtamatta mihinkään insolvenssimenettelyyn. Saneerauksen oikeusvaikutukset kuten perintä- ja maksukielto tulevat pääsääntöisesti voimaan vasta aloittamispäätöksen myötä. Hakemuksen jättäminen ei vielä johda tähän. Todettakoon, että saneeraushakemuksen hylkääminen ei merkitse välittömästi yrityksen asettamista konkurssiin. Erillisten insolvenssimenettelyjen järjestelmässä jonkun intressi tahon on tehtävä erillinen konkurssihakemus. Jos konkurssin edellytykset täyttyvät, yritys asetetaan konkurssiin. Mikäli kukaan ei tee konkurssihakemusta, tilanne jatkuu periaatteessa ennallaan. Mikään ei estä velallisyritystä tekemästä uutta sa neeraushakemusta. Usein olosuhteet muuttuvat esimerkiksi sundannevaihtelun takia sen verran, että toistettu hakemus johtaa tulokseen ja saneerausmenet tely aloitetaan uuden hakemuksen nojalla. Suunnitteluvaiheen alku. Aloittamispäätös käynnistää saneerauksen suunnitteluvaiheen. Suunnitteluvaihe on tärkeä, joskaan ei kovin näkyvä. Siinä velallisyrityksen maksuvaikeuksien syyt selvitetään, ja niihin etsitään korjaava toimi. Jotta suunnittelu onnistuu, ulkopuolinen asiantuntija on kokemusperäisesti välttämätön. Velallisyrityksen johto ei kykene objektiiviseen analyysiin, sehän nimenomaan on antanut yrityksen ajautua velkaongelmiin. Niinpä saneerausmenettelyyn on määrättävä pääsään- 89

98 töisesti ns. selvittäjä. Hänen päätehtävänään on laatia sa neerausohjelma, joka palauttaa velallisyrityksen pitkän tähtäimen maksukyvyn. Suunnitteluvaihe huipentuu siihen, että selvittäjä laatii ehdotuksensa saneerausohjelmaksi. Myös joukko velkojia voi tehdä vastaavan ehdotuksen. Vaikka ohjelman laatiminen on selvittäjän vastuulla, lainsäätäjän tarkoitus on, että ehdotusta valmistellaan yhteisymmärryksessä kaikkien yrityksen sidosryhmien kanssa. Sidosryhmiä ovat muun muassa yrityksen omistajat, työntekijöiden ammattiyhdistykset, vastaiset rahoittajat kuten pankit, pysyvät alihankkijat ja tärkeimmät asiakkaat, välistä myös viranomaiset. Selvit täjän yksipuolisesti kirjoittama ohjelmaehdotus ei luultavasti tule hyväksytyksi velkojien äänestyksessä. Jotta epärealistisia ehdotuksia ei kirjoiteta, laki määrää neuvotteluvelvoitteen sel vittäjälle. Hänen on ehdotusta laatiessaan neuvoteltava ohjelman sisällöstä velallisen, velkojatoimikunnan ja velkojien kanssa (YrSanL 40.2 ). Neuvottelut saattavat paljastaa, että hyväksymiskelpoisen saneerausohjelman laatiminen on kertakaikkiaan mahdotonta. Näin käy esimerkiksi silloin, kun saneeraus on aloitettu liian myöhään tai yrityksen liikeajatus ei ole kestävä. Tällöinhän yritys ei kertakaikkiaan pysty toimimaan kannattavasti. Saneerausmenettely on tällöin keskeytet tävä, koska se tuottaa vain turhia kustannuksia. Ohjelmaehdotuksen jättäminen. Useimmiten toki saadaan laadituksi sel lainen ohjelma, jota ainakin merkittävät velkojat suostuvat neuvotteluissa kannattamaan. Näin suunnitteluvaihe on pääosin päättynyt. Saneerausohjelma (jota laki kutsuu tässä vaiheessa ohjelmaeh do tukseksi) jätetään tämän jälkeen saneeraustuomioistuimelle eli käräjä oikeudelle. Jätetty ehdotus otetaan ensimmäiseksi alkukäsittelyyn (YrSanL 72 ). Siinä velkojat saavat kirjallisin lausumin ja usein myös istunnossa kommentoida ohjelmaehdotusta. Nämä kommentit johta vat useimmiten siihen, että ohjelmaa tarkistetaan ja korjataan joissa kin kohdin (YrSanL 76 ). Lähes poikkeuksetta ehdotus sisältää eriasteisen ja eri ta valla toteutetun velkojen anteeksiannon, velkajärjestelyn. Jotta vel kajärjestely voidaan suorittaa, alkukäsittelyn yhteydessä joudutaan toimittamaan velkaselvittely. Velkaselvittelyssä tutkitaan, mitkä ovat sa neerattavan yrityksen velat eli niin sanotut saneerausvelat. YrSanL sisältää suhteellisen yksityiskohtaiset säännökset menettelystä velkaselvittelyssä eli siitä, miten ohjelmaehdotukseen otettuja saatavia riitautetaan (YrSanL 74 ) ja miten nämä riitautukset käsitellään (YrSanL 75 ). 90

99 Äänestysvaihe. Kun alkukäsittely on päättynyt ja viimeiset korjaukset ohjelmaehdotukseen on tehty, tuomioistuin alistaa lopullisen ohjelmaehdotuksen velkojien arvioitavaksi. Päätösvalta kuuluu viime kädessä velkojille; saneerausmenettely rakentuu samankaltaiselle velkojien autonomian periaatteelle kuin konkurssikin. Konkurssin vel kojainkokouksen kaltaisia virallisia velkojatapaamisia ei saneeraus menettelyssä tunneta. Velkojat käyttävät autonomiaansa yksinkertaisesti äänestämällä määräajassa postitse ohjelmaehdotuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä (YrSanL 76 ). Jos ohjelmaehdotuksia on jätetty samassa menettelyssä useita (mikä on harvinaista), ne kaikki alistetaan yhtä aikaa velkojien äänestykseen. Joskus mitään äänestystä ohjelmaehdotuksesta ei tarvita. Jos velkojien suuri enemmistö kirjallisesti hyväksyy ehdotuksen, tuomioistuin voi välittömästi siirtyä seuraavaan vaiheeseen eli saneerausohjelman vahvistamiseen (YrSanL 92 ). Tällöin on kyseessä niin sanottu saneerausohjelman nopea vahvistaminen. Vahvistamisvaihe. Äänestyksen jälkeen (ja joskus ilman äänestystä) tuomioistuin ratkaisee, vahvistetaanko ohjelmaehdotus. Tuomioistuimen päätöksenteosta käytetään tässä vaiheessa nimitystä vah vistamisharkinta. Se muistuttaa suuresti aloittamisharkintaa. Tuomioistuin joutuu paljolti soveltamaan samoja säännöksiä sekä aloittamis- että vahvistamisharkinnassaan. Vahvistamisvaihe on tuomioistuimeen sijoittuvan saneerauksen tärkein vaihe; se ratkaisee, tuottaako insolvenssimenettely sellaisen saneerausohjelman, jolla ainakin teoriassa yrityksen velkaongelmat ratkaistaan. Koska päätösvalta on periaatteessa velkojilla, tuomioistuin ei saa toimia vastoin velkojien tahtoa. Ohjelmaehdotuksen vahvistaminen edellyttää, että velkojien enemmistö on kannattanut ohjelmaa, toisin sanoen äänestänyt ohjelman hyväksymisen puolesta. Tosin tästä enemmistövaatimuksesta on poikkeuksia. Toisinaan ohjelma on vahvistettavissa, vaikka ainoastaan velkojien vähemmistö on sitä kannattanut (YrSanL 54 ). Kun ohjelmaehdotus vahvistetaan, siitä tulee velallista ja kaikkia velkojia (eli myös sitä vastaan äänestäneitä velkojia) sitova saneerausohjelma. Saneerausmenettelyn päättyminen. Saneerauksen käsittely tuomioistuimessa päättyy ohjelman vahvistamiseen. Ohjelman vahvistaminen rinnastuu näin konkurssin jakoluettelon vahvistamiseen, joka samalla tavalla lopettaa konkurssimenettelyn konkurssituomioistui messa. Vahvistettu saneerausohjelma määrää velallisen velka- ja muiden oikeussuhtei- 91

100 den sisällön (YrSanL 57.1 ). Vahvistamisen myötä saneerausmenettelyn aloittamiseen liittyvät oikeusvaikutukset, ennen kaikkea erilaiset kiellot, lakkaavat. Velallisen toimintavapaus palautuu; samoin velkojat vapautuvat perintära joituksista. Jos ehdotus saneerausohjelmaksi taas hylätään, saneerausmenettely on epäonnistunut. Myös kielteinen päätös eli se, että tuomioistuin jättää ohjelman vahvistamatta, lopettaa muodollisesti saneerausmenettelyn. Yrityksen toiminta jatkuu tällöin entisine ongelmineen, kunnes se ennen pitkää joko päätyy konkurssiin tai saneerausta yritetään uudelleen. Sekä myönteiseen että kielteiseen päätökseen saa hakea muutosta valittamalla hovioikeuteen. Toteutusvaihe. Ohjelman vahvistamista seuraa sen toteutusvaihe. Velkojien näkökulmasta ohjelman toteuttaminen näkyy ennen kaikkea suoritusten kertymisenä, saneerausvelallisen kannalta on kysymys maksuohjelman määräämistä maksuista velkojille. Kun ohjelman mukaiset suoritukset ja muut ohjelman edellyttämät toimet (esim. yritystoiminnan uudelleen organisointi) on tehty, saneeraus päättyy myös tässä merkityksessä. Lainkäytöllisiä ratkaisuja toteutukseen ei periaatteessa sisälly. Lain kielenkäytössä tätä toteutusvaihetta ei enää lueta saneerausmenettelyksi; toteutusvaihe on kuitenkin tosiasiallisesti saneerauksen tärkein vaihe. Vasta ohjelman toteutus paljastaa, onko yrityksen vaikeudet onnistuttu saneerausmenettelyssä löytämään ja onko niihin keksitty asianmukainen korjaus. Ellei näin ole tapahtunut, velallisyritys ei selviä ohjelmastaan. Toteutuksen kesto. Toteutusvaihe muistuttaa melkoisesti konkurssia täytäntöönpanona. Toisin kuin konkurssin täytäntöönpanovaiheella saneerauk sen toteutusvaiheella on ennalta määrätty päätepiste. Ohjelman toteutusaika määrätään jo ohjelmassa, ja sen päättyessä myös toteutusvaihe päättyy. Sen sijaan konkurssi jatkuu niin kauan, kunnes konkurssipesä on selvitetty. Ohjelman kestoaika määrätään tapauskohtaisesti. Saneerauskäytännössä ohjelmien toteutusajat ovat olleet pitkiä, keskimäärin 6-7 vuotta, joskus jopa 10 vuotta. Yksityishenkilön velkajärjestelystä saneeraus eroaa kuitenkin siinä, että laissa ei ole määräyksiä ohjelman enimmäiskestosta. 92

101 Kaavio 7: Saneerausmenettelyn pääpiirteittäinen kulku Hakemus Väliaikaisratkaisut Kuuleminen Ehdotus, lausumat Aloittamispäätös Alkukäsittely Osoitukset oikeudenkäyntiin Velkojien äänestys Raukeaminen Loppukäsittely Ohjelman vahvistaminen Toteuttaminen Muuttaminen 93

102 6.2. SANEERAUSMENETTELYN HAKEMINEN Asianosaisen hakemus. Saneerausmenettelyn aloittaminen vaatii hakemusta, jonka on tultava yksityiseltä asianosaiselta. Suomen oikeus nimittäin ei, monista ulkomaisista saneerausjärjestelmistä poiketen, salli viranomaisen vaatimuksesta aloitettavaa saneerausta. (Eri asia on, että viranomainen voi tietenkin tehdä tällaisen hakemuksen velkojan ominaisuudessa, jos sillä on yritykseltä saatava.) Saneerausasia tulee hakemuksen myötä vireille, kun hakemus esitetään kansliassa tai istunnossa (OK 8:1). Saneeraushakemuksen on konkurssihakemuksen tapaan oltava kirjallinen; sähköinen viesti (esim. telekopio, sähköpostiviesti) täyttää tämän vaatimuksen. Erityistä lomaketta saneeraushakemusta varten ei ole vahvistettu; tässä saneeraus poikkeaa yksityishenkilön velkajärjestelystä, jossa vahvistetun asiakirjakaavan käyttäminen on pakollista. Hakemuksen sisällöstä ei ole laissa määräyksiä. Yleisistä oikeusperiaatteista kuitenkin johtuu, että saneeraushakemuksessa on oltava vaatimus saneerausmenettelyn aloittamisesta (OK 8:2). Samoin hakijan on ilmoitettava, mihin saneerausmenettelyn aloittamisen perusteeseen hänen hakemuksensa pohjautuu. Vireillepano-oikeus. Vireillepano-oikeudella tarkoitetaan laissa sitä, kenellä on oikeus hakea saneerausmenettelyn aloittamista. Konkurssilaissa ei käytetä samaa termiä, vaan siellä puhutaan yleisesti oikeudesta hakea konkurssia. Asiallisesti toki kysymys on samasta asiasta. Myös yrityksen saneerauksessa lähtökohtana on laaja aloitevalta. Oikeus saneerauksen hakemiseen on yhtäältä velallisyrityksellä itsellään, toisaalta velkojilla. Konkurssin tapaan jokaisella velkojalla on itsenäinen, muista velkojista riippumaton vireillepano-oikeus. Lainsäätäjä on halunnut myös vireillepano-oikeuden sääntelyssä suosia saneerausta, sillä saneerauksessa hakijavelkojan käsite on laajempi kuin konkurssissa. Näin sellainenkin velkoja, joka ei voisi menestyksellä hakea konkurssia, saa tehdä hakemuksen saneerausmenettelyn aloittamisesta. Vireillepano-oikeuden nimittäin perustaa velkojalle jo matalahko todennäköisyys (tästä nimi todennäköinen velkoja) siitä, että hänelle syntyy saatava tulevaisuudessa ja että velallisyrityksen mahdollinen maksukyvyttömyys voi aiheuttaa hänelle huomattavia taloudellisia menetyksiä. Lainsäätäjän odotukset aktiivisista velkojista eivät ole täyttyneet. Velkojat eivät ole käyttäneet aloiteoikeut taan, sillä käytännössä saneerausmenettelyä hakee lähes poikkeuksetta saneerausvelallinen itse; velkojan hake mukset ovat lähes 94

103 tuntemattomia, eikä todennäköisten velkojien hakemuksia ole lainkaan esiintynyt. Saneeraus onkin ulkomaisten esikuvien vaikutuksesta alettu yhä enenevästi mieltää velallisyritykselle varatuksi eduksi verrattuna ankarampaan konkurssiin. Yritykset hakeutuvat itse saneerausmenettelyyn, jos se vain on suinkin mahdollista. Hakijasaatavalle asetettavat vaatimukset. Yrityksen saneerauksessa sitä hakevan velkojan saatavalle asetetaan lievemmät vaatimukset kuin konkurssissa. Hakijavelkojalla ei tarvitse olla saatavastaan ulosottoperustetta taikka velallisen allekirjoittamaa asiakirjaa, mitä taas konkurssissa pääsääntöisesti vaaditaan. Kuitenkin sellaiselta velkojalta, jonka saatava on riitainen tai epäselvä, puuttuu lain nimenomaisen määräyksen perusteella vireillepano-oikeus. Myös saneerauksessa hakijavelkojan tulee kuitenkin pystyä tarvittaessa osoittamaan, että hänellä on väittämänsä saatava velallisyritykseltä. Jotta velallisyritys voi tarvittaessa puolustautua, hakijavelkojan on yksilöitävä saatavansa, toisin sanoen ilmoitettava sen määrä ja oikeudellinen peruste. Todennäköinen velkoja joutuu lisäksi kertomaan, millä oikeudellisella perusteella hänen saatavansa aikanaan tulevat syntymään. Hakijasaatava tulisi yksilöidä velallisen oikeussuojan takia jo hakemuksessa. Mahdolliset puutteet saatavien yksilöinnissä tai aloittamisperusteen ilmoittamisessa eivät kuitenkaan johda sa neeraushakemuksen tutkimatta jättämiseen tai hylkäämiseen, sillä hakijalla on oikeus täydentää hakemustaan. Hakemukseen liitettävä selvitys. Päätös saneerausmenettelyn aloittamisesta vaatii tietoja yrityksen taloudellisesta tilasta. Tästä syystä pelkkä saneeraushakemus ei riitä, vaan tuomioistuimen on saatava tärkeälle päätökselleen kunnollinen tietopohja. Vastuu ratkaisuaineistosta on pääasiassa hakijalla, jonka on liitettävä hakemukseensa laissa määritelty selvitys. Selvitys vaihtelee sen mukaan, onko kysymyksessä velallisaloitteinen vaiko velkoja-aloitteinen menettely. Selvitys on laajin, kun hakijana on velallisyritys itse. Velkojalta vaaditaan huomattavasti vähemmän selvitystä. Tämä vaihtelu johtuu siitä, että ulkopuolista kuten velkojaa ei ymmärrettävästi voida vaatia esittämään yksityiskohtaista tietoa velallisyrityksen taloudellisesta tilasta. Jos hakijana on velallinen itse, hänen on selvitettävä taloudellisten vaikeuksiensa syyt sekä kerrottava, miten yrityksen toiminta on tarkoitus järjestää ja miten hän kykenee kattamaan menettelyn kustannukset ja menettelyn aikaiset velkansa (YrSanL 69.2 ). Velallisen on toisin sanoen esitettävä alustava 95

104 saneeraussuunnitelma sekä rahoitussuunnitelma. Sen on myös liitettävä hakemukseen hyväksytyn tilintarkastajan lausunto velallisyrityksen tilasta. Tilintarkastajan lausunnon on vastattava hyvää tilintarkastustapaa. Lausunnon antajan tulee olla esteetön, lausunnon tulee olla riittävän yksityiskohtainen ja sen sisällön asiallisesti perusteltu. Saneeraushakemuksen oikeuspaikka. Saneeraushakemus on jätettävä alueellisesti toimivaltaiselle tuomioistuimelle. Yrityksen sa neerauksessa sovelletaan keskitettyä forumjärjestelmää. Ainoastaan laissa luetellut käräjäoikeudet käsittelevät saneerausasioita (YrSanL 67.1 ); kaikki ne ovat suurten kaupunkien käräjäoikeuksia, joihin oletettavasti tulee paljon hakemuksia. Saneeraustoimivallan keskityksellä pyritään lisäämään tuomioistuimien asiantuntemusta saneerausasioissa. Jos saneerausmenettelyyn haettu yhtiö kuuluu konserniin, lainsäätäjä yrittää jos mahdollista keskittää tytäryhtiöiden hakemuksista päättämisen emoyhtiön oikeuspaikkaan (YrSanL 67.2 ). Kuten edellä todettiin, konkurssihakemuksia varten ei ole luotu vastaavaa keskitettyä järjestelmää. Konkurssiin asettamista koskevan asian käsittelee se alioikeus, jonka tuomiopiirissä on velallisen yleinen oikeuspaikka (KonkL 7:2). Näin saneeraushakemus voi joutua eri tuomioistuimeen kuin samaa yritystä tarkoittava konkurssihakemus. Pohjimmiltaan saman ongelman eli yrityksen maksuvaikeuksien käsittely eri tuomioistuimissa hukkaa voimavaroja ja johtaa herkästi ristiriitaisiin päätöksiin. Epäonnistunut periaateratkaisu onkin pakottanut monimutkaiseen sääntelyyn, jolla konkurssi- ja saneerausasiat saadaan kootuksi samaan tuomioistuimeen (YrSanL 67a ). Hakemuksen käsittely. Mitään määräaikaa, jossa tuomioistuimen tulee aloittaa hakemuksen käsittely, ei ole säädetty. Tällainen asia on kuitenkin käsiteltävä asian edellyttämällä joutuisuudella (YrSanL 68.2 ). Konkurssia koskeva asia on myöskin käsiteltävä asian edellyttämällä joutuisuudella (KonkL 7:3). Sa neerausasia on kuitenkin vielä kiireellisempi kuin konkurssiasia. Tieto vireillä olevasta saneeraushakemuksesta leviää ja vaikeuttaa suuresti yrityksen liiketoimintaa. Tästä syystä tuomioistuimen tulisi aloittaa saneeraushakemuksen käsittely heti ja ratkaista hakemus puoleen tai toiseen niin nopeasti kuin mahdollista, käytännössä heti kun asianosaisia on kuultu ja tarvittava ratkaisuaineisto on saatu kootuksi. 96

105 6.3. SANEERAUSMENETTELYN ALOITTAMINEN Aloittamisharkinnan rakenne. Saneerausmenettely saadaan aloittaa, kun jokin kolmesta aloittamisedellytyksestä täyttyy kyseisessä yksittäistapauksessa (YrSanL 6.1 ). Aloittaminen kuitenkin estyy, jos jokin saneerauksen este vallitsee (YrSanL 7 ). Aloittamisharkinta sisältää näin yhtäältä aloittamisedellytyksen, toisaalta esteen eli esteperusteen tutkimisen. Ne poikkeavat kuitenkin tuomioistuimen päätöksenteon näkökulmasta toisistaan. Tuomioistuin tutkii aloit tamisedellytykset viran puolesta eli omasta aloitteestaan. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että aloittamisperusteesta on saatava riittävä (positiivinen) selvitys. Ellei tällaista selvitystä esitetä tai tuomioistuimenkaan toimin saada, saneeraushakemus hylätään. Hakemus hylätään myös, kun on olemassa laissa säädetty este saneerausmenettelyn aloittamiselle. Tuomioistuimen ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä selvittämään, onko tällaisia esteperusteita olemassa. Sen on otettava kantaa vain tavalla tai toisella tietoonsa tulleisiin esteisiin. Osan esteperusteista se tutkii viran puolesta, osan vain asianosaisen tehtyä siitä väitteen. Yhteishakemus. Ensimmäinen YrSanL 6 :n aloittamisperusteista on yhteishakemus (1-kohta). Konkurssissa vastaavaa perustetta ei tunneta. Saneerausmenettely aloitetaan, mikäli velallinen ja kaksi velkojaa, joiden saatavat edustavat vähintään viidennestä kaikista velallisen tunnetuista veloista, tekevät yhteisen saneeraushakemuksen tai ilmoittavat puoltavansa velallisen hakemusta. Jotta velallinen ei pääsisi järjestelemään mielensä mukaan tällaisia yhteishakemuksia, velkojaksi ei kuitenkaan kelpuuteta sellaista tahoa, joka on velallisen läheinen (esim. lähisukulainen tai konsernissa toinen konserniyhtiö). Muuta hakemuksen edellytysten tutkintaa ei toimiteta, joskin laissa säädetyt saneerauksen esteperusteet ovat tällöinkin periaatteessa voimassa. Saneerausmenettelyä ei siis saa aloittaa yhteisestäkään hakemuksesta, jos tuomioistuin toteaa esteperusteen eli yhdenkin lain mainitseman tosiseikan olemassaolon. Tällainen este on kuitenkin varsin epätodennäköinen. Osoittaahan suurten velkojien yhtyminen hakemukseen, että yrityksen saneeraaminen on realistista ja taloudellisesti kannattavaa. Maksukyvyttömyys. Toinen aloittamisperusteista on velallisen maksukyvyttömyys (3-kohta). Aloittamisperuste on kielellisesti sama kuin konkurssilain vastaava kohta. Kyseinen kohta sallii velallisen asettamisen 97

106 konkurssiin saman perusteen nojalla. Kun hakemus saneerausmenettelyn aloittamisesta tukeutuu velallisyrityksen maksuky vyttömyyteen, hakijan on osoitettava, että velallisyritys on muutoin kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkojaan niiden erääntyessä (YrSanL kohta). Lainkohta antaa saman maksukyvyttömyyden legaalimääritelmän kuin mitä muukin insolvenssi lainsäädäntö (esim. KonkL 2:1) käyttää. Tämän aloittamisperusteen käyttäminen hakemuksen perusteena on kuitenkin vaarallista. Aloittamisperuste aktualisoi automaattisesti yhden esteperusteen eli ns. syvän maksukyvyttömyyden (YrSanL 7.1 :n 1-kohta). Syvällä maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan sellaista maksukyvyttömyyttä, joka ei ole korjattavissa saneerausmenettelynkään avulla. Liian tehokas vetoaminen maksukyvyttömyyteen saattaa näin paradoksaalisesti johtaa siihen, että hakemus hylätään. Uhkaava maksukyvyttömyys. Kolmas aloittamisperusteista on velallista uhkaava maksukyvyttömyys (2-kohta). Sillä ei ole vastinetta konkurssissa eikä myöskään yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Konkurssia ei toisin sanoen saa aloittaa tällä perusteella edes silloin, kun velallinen siihen suostuu. Aloittamisperuste selittyy taloudellisella lainalaisuudella. Saneerauksen onnistumisennuste nimittäin heikkenee selvästi, mitä pitemmälle sen aloittaminen lykkääntyy. Madalletulla aloittamisperusteella lainsäätäjä rohkaisee saneerauksen aloittamista, ennen kuin velallisyrityksen maksuvaikeudet ovat ylivoimaisia. Lain legaalimääritelmän mukaan uhkaavalla maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan, että velallinen on vaarassa tulla maksukyvyttömäksi. Uhkaava maksukyvyttömyys on siten pohjimmiltaan ennuste todellisesta maksukyvyttömyydestä lähitulevaisuudessa. Asiallisesti määritelmä ei sano mitään, koska myös arvio maksukyvyttömyydestä on ennuste. Tutkimuksessa on katsottu, että uhkaava maksukyvyttömyys eroaa todellisesta maksukyvyttömyydestä vain siinä, että edellisessä tyydytään matalampaan todennäköisyyteen velalliselta puuttuvasta kyvystä maksaa velkansa niiden erääntyessä. Syvä maksukyvyttömyys. Neljä kuudesta esteperusteesta aktualisoituu ainakin teoriassa lähes joka menettelyssä, sen sijaan esteperusteista kaksi eli menettelyn väärinkäyttäminen (4-kohta) ja (6-kohta) laiminlyöty kirjanpito taas ovat hyvin harvinaisia. Ensimmäisen esteperusteen muodostaa velallisyrityksen maksukyvyttömyystilan korjauskelvottomuus. Liiketaloustieteessä puhutaan tässä yhteydessä osuvasti syvästä maksukyvyttömyydestä. Saneerausmenettelyä kielletään aloittamasta, jos on 98

107 todennäköistä, että saneerausohjelmalla ei voida poistaa maksukyvyttömyyttä muutoin kuin tilapäisesti (1-kohta). Tosin tuomioistuin ei yleensä joudu arvioimaan esteperustetta erikseen, sillä se sulautuu käytännössä osaksi aloittamisperusteiden tulkintaa. Tuomioistuimen pitäisi teoriassa kyetä erottamaan korjattava maksukyvyttömyys ja syvä maksukyvyttömyys. Kun saneerausohjelman sisältöä ei tässä vaiheessa tiedetä, tuomioistuimen on lähes mahdotonta arvioida, saadaanko yrityksen ongelmat ratkaistuksi. Tästä syystä on katsottu, että esteperustetta on sovellettava pidättyvästi. Se aktualisoituu lähinnä silloin, kun saneeraukseen hakeutuvan yrityksen koko liikeidea on toivoton. Kattamattomat saneerauskustannukset. Saneerausmenettelyä ei saa aloittaa, jos on todennäköistä, että velallisyrityksen varat eivät riitä menettelystä aiheutuvien kustannusten kattamiseen eikä kukaan ulkopuolinen ole sitoutunut niistä vastaamaan (2-kohta). Laki vaatii pelkästään kustannusten kattamista. Tästä syystä velallisyrityksen varojen ei tarvitse olla rahaa tai muuta välittömästi likvidiä omaisuutta. Täysimittaisen saneerausmenettelyn kustannukset arvioidaan käytännössä vähintäänkin euroksi. Velallisyrityksellä on siis oltava vähintäänkin tämän verran sellaista omaisuutta, joka ei ole vakuutena eikä välttämätöntä yritystoiminnalle. Saneerauskäy tännössä kustannuskynnys saattaa vaikuttaa vain kaikkein pienimpien yritysten saneerausmenettelyn aloittamiseen. Varat eivät riitä menettelynaikaisiin velkoihin. Esteperuste on lähellä edellä käsiteltyä kustannuskynnystä. Saneerausmenettelyä ei saa aloittaa, jos on todennäköistä, että velallinen ei pysty maksamaan menettelyn aloittamisen jälkeen syntyviä velkoja (3-kohta). Esteperuste liittyy ns. menettelynaikaisiin velkoihin, joiden maksamisesta laissa määrätään erikseen (YrSanL 32 ). Tällaiset velat on maksettava sitä mukaa kuin ne erääntyvät. Tästä erääntymisperiaatteeksi kutsutusta säännöstä johtuu, että esteperusteessa tarkoitetaan nimenomaan maksuihin käytettävää omaisuutta eli ns. likvidejä varoja (esim. pankkitiliä). Esteperustetta sovellettaessa huomioon on otettava myös se tulorahoitus (uusi pääoma mukaan luettuna), jonka velallisyritys todennäköisesti saa menettelyn kuluessa. Ei siis vaadita, että velal lisyritys pystyy maksamaan kaikki menettelynaikaiset velkansa niillä (käteis)varoilla, mitkä ovat saneerausmenettelyä aloitettaessa yrityksen käytettävissä. Näin ankaraa likviditeettivaatimusta monikaan yritys ei täytä, ja tällainen tulkinta estäisikin käytännössä lähes aina saneerausmenettelyn aloittamisen. 99

108 Yleinen esteperuste. Lain esteperusteista tärkein on huono saneerausennuste. Tätä estetosiseikkaa kutsutaan usein yleiseksi esteperus teeksi, koska tuomioistuin joutuu periaatteessa ottamaan siihen aina kantaa. Saneerausmenettelyä ei tämän esteperusteen mukaan saa aloittaa, jos on perusteltua syytä olettaa, että saneerausohjelman aikaansaamiselle tai vahvistamiselle ei ole edellytyksiä. Kohta oikeudellistaa tämän pohjimmiltaan liiketaloudellisen kriteerin. Tämä vaikeaselkoinen esteperuste pelkistyy käytännössä kysymykseksi, kuinka todennäköistä on, että velkojat kannattavat laadittavaa ohjelmaehdotusta. Velkojien enemmistön kannatus nimittäin on ohjelman vahvistamisen ehto. Näin ollen ennuste, että velkojat eivät tule kannattamaan laadittavaa ohjelmaehdotusta, muodostaa esteen saneerauksen aloittamiselle. Tätä ei voida aloittamisharkinnassa tietenkään varmasti sanoa. Tuomioistuin saa alustavan kuvan velkojien mielipiteistä niistä kirjallisista lausumista, jotka heiltä pyydetään hakemuksen johdosta. Nämä lausumat muodostavat osan siitä ratkaisuaineistosta, johon tuomioistuin tukee päätöksensä siitä, aloitetaanko saneerausmenettely yksittäistapauksessa vai ei. Saneeraushakemuksen kirjallinen ja suullinen käsittely. Siitä, miten saneeraushakemus käsitellään, on laissa vähän määräyksiä. Käytännössä käsittely on osaksi kirjallista, osaksi suullista eli istunnossa tapahtuvaa. Istuntokäsittelyt ovat yleisempiä kuin mitä laki edellyttää. Saneeraushakemusten ratkaiseminen on havaittu vaikeammaksi kuin mitä lainsäätäjä oletti. Jotta käsittely olisi tasapuolista, laissa määrätään hyvin yksityiskohtaisesti, keitä asianosaisia käräjäoikeuden on kuultava, ennen kuin se päättää saneerausmenettelyn aloittamisesta (YrSanL 70 ). Tällä kuulemisella on osaksi yleisiä, osaksi saneerausmenette lylle ominaisia tavoitteita. Ensinnäkin kuulemisen avulla kootaan ratkaisuaineistoa tuomioistuimen vastaiseen päätöksentekoon. Yleensä hakijan esittämä aineisto on yksipuolista, ja kuuleminen parantaa tuomioistuimen mahdollisuuksia tehdä optimaalinen ratkaisu. Toiseksi kuuleminen antaa muille asianosaisille mahdollisuuden hakemuksen riitauttamiseen, esimerkiksi tilaisuuden tehdä väitteen siitä, että jokin laissa säädetty esteperuste vallitsee tapauksessa (YrSanL 7 ). Tällöin velkojien kuulemisella kuvainnollisesti pro vosoidaan vastalauseita. Kolmanneksi asianosaisten kuulemisen eräänlaisena sivutuotteena syntyy saneerauksen organisaatio. Velkojia kuulemalla hankitaan informaatiota siitä, ketkä henkilöt tulevat kysymykseen saneerausmenettelyn selvittäjinä ja mahdollisina valvoji- 100

109 na. Esimerkiksi selvittäjäksi määrätään pääsääntöisesti velkojien ehdottama henkilö, koska onnistuva saneeraus käytännössä vaatii selvittäjän, velallisen ja velkojien saumatonta yhteistoimintaa. Pakollinen kuuleminen. Laki erottaa asianosaisten pakollisen ja harkinnanvaraisen kuulemisen. Pakollisen kuulemisen piiri vaihtelee sen mukaan, onko kysymyksessä velallisen vai velkojan hakemus. Periaatteena on, että hakijan vastapuolta kuullaan. Velallisen vastapuolia ovat hänen velkojansa.velkojien pakollista kuulemista on kuitenkin käytännön syistä hieman rajoitettu. Velallisen hakemuksesta on aina kuultava merkittäviä velkojia (YrSanL 70.1 ). Se, milloin yksittäinen velkoja katsotaan merkittäväksi, määräytyy hänen saatavansa suuruuden perusteella. Tuomioistuin saa harkintansa mukaan kuulla muitakin kuin merkittäviksi luokiteltavia velkojia. Lainsäätäjä on katsonut yhteishakemukset niin perustelluiksi, että niissä muita velkojia ei ole lainkaan tarpeen kuulla (i.f.). Päätös. Kun osallisia on kuultu ja tarvittava ratkaisuaineisto koottu, tuomioistuin päättää saneerausmenettelyn aloittamisesta. Päätös saneerausmenettelyn aloittamisesta (tai hakemuksen hylkäämisestä) annetaan kansliassa tai julistetaan istunnossa sen mukaan, onko käsittely ollut kirjallista vaiko suullista. Jos hakemus hyväksytään ja saneerausmenettely aloitetaan, käräjäoikeuden on samalla (1) määrättävä saneerausorganisaatio, (2) asetettava määräpäivä, johon mennessä velkojien on ilmoitettava selvittäjälle saatavansa, jos saatava poikkeaa velallisen ilmoittamasta, sekä (3) asetettava määräpäivä ohjelmaehdotuksen jättämiselle (YrSanL 71 ). Selvittäjä. Saneerauksen virallinen organisaatio koostuu selvittäjästä, velkojatoimikunnasta ja valvojasta. Tärkein toimielin on selvittäjä, ja lain pääsääntö on, että saneerausmenettelyyn määrätään selvittäjä (Yr- SanL 83 ). Laki poikkeaa tässä kohdin ulkomaisista esi kuvistaan, joissa selvittäjä on monasti valinnainen. Selvittäjää ei tarvitse erikseen vaatia, vaan tuomioistuin määrää viran puolesta selvittäjän samalla, kun se päättää saneerausmenettelyn aloittamisesta. Nimenomaisella vaatimuksella selvittäjän määräämisestä on kuitenkin merkitystä. Osapuolten vaatimus selvittäjästä saa aikaan sen, että tuomioistuimen on pakko määrätä selvittäjä (YrSanL 90.1 ). Muutoin tuomioistuimella on harkinnanvaraa, lain mukaan sillä on myös mahdollisuus yksittäistapauksessa luopua selvittäjän määräämisestä. Hakemusta käsittelevä tuomioistuin voi mää- 101

110 rätä myös väliaikaisen selvittäjän, jos siihen on tarvetta (YrSanL 83a ). Hänen tehtävänään on seurata ja valvoa hakemuksen käsittelyaikana velallisen toimintaa (YrSanL 8.2 ). Hän voi näin koota sellaista informaatiota, joka auttaa tuomioistuinta päättämään väliaikaisista kielloista ja saneerausmenettelyn aloittamisesta. Väliaikaisen selvittäjän tehtävä päättyy, kun saneerausmenettely aloitetaan jolloin määrätään varsinainen selvittäjä tai kun hakemus hylätään. Harkinnanvarainen velkojatoimikunta. Saneerausmenettelyyn voidaan asettaa myös velkojatoimikunta. Velkojatoimikunta on har kinnanvarainen, joskin pääsääntöisesti saneerausmenettelyyn asetetaan velkojatoimikunta. Toimikunnan asettamisesta voidaan kuitenkin luopua vel kojien pienen lukumäärän takia (YrSanL 10 ). Velkojatoimikuntaa ei toisin kuin selvittäjää tarvitse asettaa saneerausmenettelyn aloittamisen yhteydessä. Pikemminkin toimikunnan asettamista kannattaa usein lykätä. Näin velkojatoimikunnan tarpeellisuutta ehditään harkitsemaan, ja samalla sen kokoonpano saadaan mahdollisimman hyvin eri velkojaintressejä edustavaksi. Velkojat ja heidän saatavansahan selviävät vasta menettelyn kuluessa. Yleensä on ollut tapana, että jokainen saneerausohjelmaan otettu velkojaryhmä saa edustajansa velkojatoimikuntaan. Laki sallii myös sen, että toimikuntaa valitaan velallisen liiketoiminnan jatkamisen kannalta tärkeät velkojat kuten rahoittajapankin edustaja (YrSanL 10 i.f.). Aloittamisen oikeusvaikutukset. Saneerausmenettelyn aloittaminen ei poista velallisen määräämisvaltaa; velallinen säilyttää myös menettelyn alkamisen jälkeen vallan määrätä omaisuudestaan ja toiminnastaan (YrSanL 29 ). Tämä onkin rehabilitaatiomenettelyille ominainen piirre. Velallisen toimintavapautta kuitenkin rajoitetaan, jotta hänen taloudellinen asemansa ei pääse suunnitteluvaiheen aikana heikkenemään. Hän ei esimerkiksi saa ilman selvittäjän suostumusta ottaa uutta velkaa, luovuttaa yritystä tai sen toiminnan kannalta tarpeellista omaisuutta tai oikeuksia, antaa vakuutta tai luovuttaa omaisuuttaan konkurssiin. Toisaalta hän saa myös ns. rau hoitusajan suhteessa velkojiinsa. Nämä eivät saa menettelyn alettua periä saataviaan (YrSanL 19 ). Velallisen omaisuutta ei myöskään saa ulosmitata saneerausvelasta (YrSanL 21 ). Sen sijaan me nettelynaikaisen velan ulosmittaukselle ei ole estettä. Myös mahdollisuutta asettaa velallinen konkurssiin saneerausmenettelyn aikana velko- 102

111 jan hakemuksesta on voimakkaasti rajoitettu (YrSanL 24 ). Konkurssi sallitaan lähinnä silloin, kun kysymys on menettelynaikaisesta velasta OHJELMAEHDOTUKSEN LAATIMINEN Ohjelmaehdotuksen muotovaatimukset. Saneerausohjelma on tarkoitettu velallisyrityksen ongelmien kokonaisratkaisuksi. Tästä syystä laki asettaa ohjelmaehdotukselle tiukat muodolliset vähimmäisvaatimukset. Ohjelmaehdotus, joka ei täytä näitä vaatimuksia, jää periaatteessa käsittelemättä. Ohjelmaehdotuksen tulee sisältää kaksi osaa: selvitysosa (YrSanL 41 ) ja toimenpideosa (YrSanL 42 ). Selvitysosa palvelee velkojien informaatiotarvetta; osassa annetaan eritelty selvitys velallisyrityksen varoista ja veloista sekä siitä, millaiseksi velallisen taloudellinen tilanne ja toimintaedellytykset muo dostuisivat toisaalta ilman ohjelmaa ja toisaalta ohjelman avulla. Selvitysosan tehtävä on antaa velkojille se tietoperusta, jota rationaalinen päätöksenteko ohjelmaehdotuksen toimenpideosasta edellyttää. Toimenpideosa. Ohjelmaehdotuksen toimenpideosassa luetellaan varsinaiset saneeraustoimenpiteet eli ne toimet, joihin on ryhdytty tai joihin aiotaan ryhtyä velallisyrityksen toiminnan tervehdyttämiseksi. Saneeraustoimenpiteinä käytetään esimerkiksi yrityksen heikommin kannattavien osien myymistä, erilaisia yhtiöjärjestelyjä kuten fuusioita tai yhtiöittämisiä sekä henkilöstön vähentämistä. Välistä ohjelmassa sitoudutaan järjestämään suunnattu osakeanti (useimmiten velkojille), jotta yritykseen saadaan uutta pääomaa. Lainsäätäjän odotukset eivät ole tässäkään täysin toteutuneet, sillä käytännössä velkajärjestely on saanut saneerausohjelmissa liian hallitsevan aseman. Varsinaiset saneeraustoimenpiteet korvataan jyrkällä velkajär jes telyllä, jossa yritys vapautetaan tavallisten velkojensa pääosasta. Velkajärjestelyn liiallinen korostuminen ei ole hyväksi, sillä yrityksen todelliset ongelmat, ennen kaikkea heikko kannattavuus, jäävät ratkaisematta. On todennäköistä, että ne ennemmin tai myöhemmin johtavat uusiin maksuvaikeuksiin. Ohjelmaehdotuksen jättämisen määräaika. Ohjelmaehdotus on jätettävä tuomioistuimelle sen asettamassa määräajassa (YrSanL 40.1 ). Määräaika koskee myös selvittäjän ehdotuksen kanssa kilpailevaa ohjelmaehdotusta. Tuomioistuin ei saa ilman erityistä syytä asettaa neljää kuukautta 103

112 pitempää määräaikaa; pitempää määräaikaa on käytetty vain todellisten suuryritysten saneerauksissa. Määräaika on periaatteessa preklusiivinen. Määräajan päätyttyä tuomioistuimelle toimitettu ohjelmaehdotus tulisi lain kirjaimen mukaan jättää huomiotta (YrSanL 72.3 ). Tällainen prekluusiovaikutus rajoittuu kuitenkin vain niihin tapauksiin, joissa äänestys on jo aloitettu. Alkukäsittely. Ohjelman alkukäsittely käynnistyy, kun vähintäänkin yksi lain vähimmäisvaatimukset täyttävä ohjelmaehdotus on jätetty. Tuomioistuimen on tällöin varattava osallisille tilaisuus antaa ohjelmaehdotuksesta kirjallinen lausuma. Toinen vaihtoehto on, että osalliset kutsutaan ohjelmaehdotuksen suulliseen käsittelyyn. Alkukäsittely jakaantuu käytännössä kahteen osaan: velkojien lausumien käsittelyyn (YrSanL 72 ) ja saneerausvelkojen velkaselvittelyyn (YrSanL ). Vakiintunut termi alkukäsittely on tavallaan harhaanjohtava, sillä ohjelmaehdotuksesta annettuja sisältölausumia ei sanan perinteisessä merkityksessä käsitellä. Tuomioistuin ei toisin sanoen tee päätöstä lausumista. Käräjäoikeus ottaa tuomioistuimessa vastaan asianosaisten arvostelun, sallii heidän vuoropuhelunsa ja välittää kirjalliset lausumat tiedoksi selvittäjälle. Selvittäjän asiaksi jää ratkaista, mitä muutoksia hänen kannattaa tehdä ohjelmaehdotuk seensa ennen sen alistamista äänestykseen. Vaaranahan on, että muuttamaton ohjelmaehdotus ei tule velkojien äänestyksessä hyväksytyksi. Saneerausvelat. Käytännössä alkukäsittelyn keskeiseksi pulmaksi nousee monasti sen selvittäminen, paljonko yritys on velkaa velkojilleen. Yrityksen velat jaetaan saneerauksessa kahteen ryhmään eli saneerausvelkoihin ja menettelynaikaisiin velkoihin, joita käsitellään eri tavalla. Saneerausveloilla tarkoitetaan niitä velkoja, jotka ovat syntyneet ennen hakemuksen vireilletuloa, toisin sanoen ennen kuin saneeraushakemus saapui tuomioistuimeen (YrSanL kohta). Ratkaiseva on velan syntyperusteen ajoittuminen, missä suhteessa jaottelu muistuttaa konkurssin vastaavaa jaottelua konkurssisaataviin ja massa saataviin. Saneerausvelkoina pidetään myös ehdollisia ja epäselviä velkoja. Tärkeä saneerausvelkojen alaryhmä ovat vakuusvelat (YrSanL kohta). Sa neerausvelka on vakuusvelkaa, jos siitä on muihin velkojiin nähden tehokas vakuus ja vakuus on menettelyn aloittamisen hetkellä kattanut velkojan saatavan. Saneerausvelat merkitään saneerausohjelmaan, ja vain saneerausvelkojen velkojilla on oikeus ottaa osaa päätöksentekoon, 104

113 toisin sanoen äänestää ohjelmaehdotuksen hyväksymisestä. Saneerausvelka voi myös toisin kuin menettelynaikainen velka joutua prekluusion kohteeksi (YrSanL 47.2 ). Tuntematon saneerausvelka (so. velka, jota kukaan ei ole ilmoittanut ja joka ei ole tullut selvittäjän tietoon) lakkaa, kun ohjelma on vahvistettu. Prekluusio ei kuitenkaan koske sellaista velkaa, joka ei ollut eikä voinutkaan olla velkojan tiedossa (i.f.). Esimerkiksi vahingonkorvausvelat ja piilevät verovelat eivät läheskään aina tule velkojan tietoon niin ajoissa, että velkoja ehtisi sen ilmoittaa. Tällainen tuntematon velka lisätään myöhemmin saneerausohjelmaan, jos se ilmenee ohjelman toteuttamisaikana. Jos se ilmenee myöhemmin, se saa fiktiivisen suorituksen eli sen suorituksen, jonka velkoja olisi saanut, jos velka olisi asianmukaisesti otettu saneerausohjelmaan (YrSanL 66a ). Säilyneitä tuntemattomia velkoja koskee toisin sanoen sama velkajärjestely, mikä onkin kohtuullista. Velkajärjestely. Ainoastaan saneerausvelkoihin saadaan kohdistaa velkajärjestely. Menettelynaikaisia velkoja ei saa edes ottaa saneerausohjelmaan, vaan ne on maksettava sitä mukaa kuin ne erääntyvät (YrSanL 32 ). Velkojan kannattaakin monasti vaatia, että hänen saatavaansa kohdellaan menettelynaikaisena velkana. Saneerausvelkojen velkojat eli saneerausvelkojat on asetettava velkajärjestelyissä yhden vertaiseen asemaan (YrSanL 46 ). Jos saneerausvelka on tavallinen velka (so. se ei ole vakuusvelkaa), velan erääntymistä voidaan myöhentää (jolloin velallinen saa maksuaikaa), pääomasuorituksia on mahdollista aikaistaa (jolloin velka lyhenee nopeammin), luottokustannusten määrää voidaan alentaa ja viimeisenä vaihtoehtona on lupa alentaa velan pääomaakin (YrSanL 44 ). Lievemmät velkajärjestelyn keinot riittävät suhteellisen harvoin, ja velan pääoman alentaminen ( leikkaaminen ) on rutiininomaista. Vakuusvelan kohdalla velkajärjestelyä ei saa toteuttaa yhtä laajana; merkittävin rajoitus on, että vakuusvelan pääomaa ei saa leikata (YrSanL 45 ). Velkojan kannattaakin pyrkiä siihen, että hänen saatavaansa pidetään vakuusvelkana. Käytännössä tästä syystä syntyy usein riitoja siitä, miltä osin velka on vakuusvelkaa. Velkajärjestelyn korvaaminen velkojille. Mitään lakimääräistä pakkoa korvata velkojille velkajärjestelyn aiheuttamat menetykset ei ole. Teoriassa tavallisen velkojan saatava voidaan velkajärjestellä nollamääräiseksi. Useimmiten velkajärjestelyn menetykset kuitenkin tavalla tai toisella kompensoidaan velkojille; muutoinhan velkojia on mahdotonta saada 105

114 kannattamaan ohjelmaehdotusta. Tavallisia kompensoinnin muotoja ovat velkojille suunnattu osakeanti, jossa velkoja saa menetystään vastaavan määrän yhtiön osakkeita, tai velan leikatun pääoman muuttaminen viimesijaiseksi ns. pääomalainaksi. Jos saneeraus onnistuu, velkoja voi myydä osakkeensa tai saada maksun pääomalainasta. Toisinaan kompensaatio on niin suuri, että velkoja ei asiallisesti kärsi mitään menetystä. Esimerkiksi Polar-Yhtymä Oy:n saneerausmenettelyssä (menettely oli ensimmäinen suuri lakimääräinen saneeraus) tavallisia saneerausvelkoja oli 2,2 miljardia (silloista) markkaa. Niistä muutettiin suunnatulla osakeannilla osakepääomaksi 460 milj. markkaa, 1,4 miljardia markkaa muutettiin korottomaksi optiolainaksi ja 300 milj. markkaa siirrettiin korottomaksi vaihtovelkakirjalainaksi. Näillä keinoin saatiin velkojien enemmistön kannatus äänestyksessä, ja ohjelmaehdotus sittemmin vahvistettiin saneerausohjelmaksi. Myös saneerausohjelman toteutus onnistui, toiminta saatiin kannattavaksi, ja yhtiö on edelleen olemassa. Velkojienkin todelliset menetykset lienevät jääneet, vaikka siitä ei tietoja olekaan, hyvin vähäisiksi. Lisäsuoritukset velkojille. Velkajärjestely voidaan toteuttaa myös tavallaan ehdollisena. Tätä käytetään hyväksi varsinkin suhdanneherkillä aloilla. Jos saneeraus ajoittuu laskusuhdanteeseen, velallisyrityksen maksukykyä arvioidaan kokemusperäisesti liian pessimistisesti. Siitä seuraa, että velkajärjestely toteutetaan liian jyrkkänä myöhemmän kehityksen valossa. Tältä varalta saneerausohjelmassa saadaan määrätä, että velallisen on maksettava velkojille lisäsuorituksia, jos velallisyrityksen taloudellinen asema paranee saneerausohjelman toteuttamisen aikana (YrSanL 44.3 ). Vaatimus tällaisesta lisäsuorituksesta on tehtävä vuoden kuluessa siitä, kun saneerausmenettelystä on annettu loppuselonteko (YrSanL 63a ). Jos taas ohjelmassa ei ole määräyksiä lisäsuorituksista, velkojat eivät niitä saa, vaikka yrityksen toiminta havaittaisiin myöhemmin miten voitolliseksi tahansa. Oikeus muistutukseen. Ohjelmaehdotuksen laatimiseen liittyy samankaltainen riitautusjärjestely kuin mikä konkurssissa kytkeytyy valvontaan. Saneerausmenettelyn osallisilla on oikeus riitauttaa väitteellä saneerausvelan pätevyys tai määrä suurin piirtein samaan tapaan kuin konkurssin velkaselvittelyssä. Tämä riitautus on määräaikaan sidottu. Kun tuomioistuin päättää ohjelmaehdotuksen alkukäsittelystä, sen tulee varata menettelyosallisille tilaisuus tehdä väitteitä ohjelmaehdotukseen otetuista 106

115 saatavista (YrSanL 74 ). Pykälä antaa oikeuden saneerausvelkojen riitauttamiseen velkojalle, sel vittäjälle ja velalliselle. Selvittäjä riitauttaa velkojan saatavan käytännössä siten, että hän merkitsee saatavan omaan ohjelmaehdo tukseensa riitaisena tai epäselvänä. Ilmeisen perusteettoman saatavan selvittäjä voi jättää kokonaan pois ohjelmaehdotuksesta. Jos velkoja on kuitenkin ilmoittanut saatavan, sen totaalista poisjättämistä ohjelmaehdotuksesta kannattaa välttää. Selvittäjän kieltäytyminen ohjelmaehdotukseen merkitsemisestä johtaa hankalaan tilanteeseen, koska laissa yrityksen saneerauksesta ei ole tilanteen varalta säännöstä. Lain riitautussäännökset koskevat periaatteessa vain niitä saatavia, jotka ovat päässeet saneerausvelkoina ohjelmaehdotukseen. Oikeuskäytännössä riitautussäännöksiä on sovellettu myös sellaisiin saataviin, joita selvittäjä on kieltäytynyt ottamasta ohjelmaehdo tukseen. Tällöin riitauttajana on se velkoja, jonka saatava on kokenut tämän kohtalon. Osoittaminen erilliseen oikeudenkäyntiin. Tehtyjen väitteiden suhteen voidaan menetellä kahdella tavalla. Pääsääntönä on, että tuomioistuin osoittaa riidan erilliseen oikeudenkäyntiin (YrSanL 75.2 ). Tällöin se osapuoli, jolla on näyttövelvollisuus, velvoitetaan määräajassa saattamaan asia tutkittavaksi eri oikeudenkäynnissä tai muussa menettelyssä. Samalla tuomioistuin tekee väliaikaisen päätöksen siitä, millaisena saneerausvelka otetaan huomioon saneerausohjelmassa (YrSanL 47.1 ). Toinen vaihtoehto on riidan attraktiivinen ratkaiseminen saneerausmenettelyssä eli ohjelmaehdotuksen käsittelyn yhteydessä (YrSanL 75.1 ). Tuomioistuimen valta ratkaista riitautus tällä tavalla on epäloogista kylläkin paljon laajempi kuin konkurssin velkaselvittelyssä. Tähän ei ole rationaalista syytä, lait on vain kirjoitettu erilaisiksi. Attraktiivisen ratkaisemisen edellytyksenä nimittäin saneerauksessa on, että tällainen ratkaisu käy päinsä ilman olennaista viivästystä tai muuta haittaa käynnissä olevalle saneerausmenettelylle. Se seikka, että saatavan pätevyys tai määrä edellyttää esimerkiksi henkilötodistelua, estää näin attraktiivisen ratkaisun. Kun riitautuksen attraktiiviseen ratkaisuun kuitenkin liittyy huomattavia menettelytaloudellisia etuja, tuomioistuimet ovat käytännössä pyrkineet tällaisiin ratkaisuihin. Osoituksia annetaan hyvin harvoin. Tämä on perusteltua myös siitä syystä, että velan täsmällinen määrä on melko yhdentekevä saneerauksen päätavoitteen eli jatkamiskelpoisen yritystoiminnan säilyttämisen kannalta. 107

116 6.5. VELKOJIEN ÄÄNESTYS Velkojaryhmien muodostaminen. Kun alkukäsittely on päättynyt, tuomioistuin, kuten edellä todettiin, varaa tarvittaessa ohjelmaehdotuksen laatijalle tilaisuuden ehdotuksen korjaamiseen (YrSanL 76.1 ). Kun lopullinen ohjelmaehdotus (tai moniohjelmaisessa menettelyssä lopulliset ohjelmaehdotukset) on saatu, tuomioistuin päättää selvittäjän ehdotuksen pohjalta, miten velkojat jaetaan velkojaryhmiin ja mitkä velkojaryhmät ovat äänivaltaisia (YrSanL 76.2 ). Erillinen päätös velkojaryhmistä on tarpeen, koska YrSanL soveltaa päätöksentekoon äänestämistä velkojaryhmittäin. Tällä tavalla voidaan murtaa yksittäisten suurvelkojien valtaa. Konkurssissa, jossa velkojaryhmiä on pääsääntöisesti vain yksi, yksikin suuri velkoja voi käytännössä sanella velkojakollektiivin päätökset. Tosin konkurssissakin käytetään välistä samaa vaikeutettua päätöksentekoa. Pakolliset velkojaryhmät. Velkojien jakaminen velkojaryhmiin on tärkeä päätös, koska ohjelman vahvistamiseen saattaa riittää ehdotuksen hyväksyminen yhdessä velkojaryhmässä. Pakollisia velkojaryhmiä on tyypillisesti vähintään kaksi, vakuusvelkojat ja muut velkojat (YrSanL 51.3 ). Muut kuin vakuusvelkojat jaetaan kahteen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat julkisyhteisöt, joilla on oikeus ulosottoon ilman ulosottoperustetta, toiseen sijoitetaan muut tavalliset velkojat. Aikaisemmin laki salli harkinnanvaraisten velkojaryhmien muodostamisen velkojien saatavien laadun perusteella. Tätä mahdollisuutta käytettiin väärin perustamalla mahdollisimman monta velkojaryhmää, jotta edes jonkun ryhmän kannatus saneerausohjelmalle saataisiin. Tästä syystä mahdollisuus poistettiin vuoden 2007 uudistuksessa, ja velkojaryhmäjako kokonaisuudessaan on pakollista sääntelyä. Nimenomainen säännös antaa yrityskiinnitysvelkojille oikeuden omaan velkojaryhmään. Ohjelmaehdotuksen siirtäminen äänestykseen. Muodollista päätöstä oh jelmaehdotuksen siirtämisestä äänestykseen ei yleensä tehdä. Kun ryhmäjako on tullut lopullisesti hyväksytyksi, tuomioistuin kehottaa äänivaltaisia velkojia määräpäivään mennessä kirjallisesti ilmoittamaan, hyväksyvätkö vai hylkäävätkö he ohjelmaehdotuksen. Velkojan ilmoitusta kutsutaan äänestyslausumaksi (YrSanL 76.3 ). Äänestyskehotuksen ja lopullisen ohjelmaehdotuksen tiedoksiantamisesta huolehtii selvittäjä. Äänestyslausumat kuitenkin osoitetaan tuomioistuimelle. Jokainen vel- 108

117 koja äänestää velkojaryhmässään saatavansa mukaisella äänimäärällä. Tapana on, että jokainen (saatavan) euro antaa yhden äänen. Velkojien yksilöllinen äänimäärä käy suoraan ilmi ohjelmaehdotuksesta; velkoja saa periaatteessa äänestää ohjelmaehdotukseen saneerausvelkana otetun saatavansa tuottamalla äänimäärällä. Jos saneerausvelan suuruudesta on annettu väliaikais määräys, äänivalta seuraa tätä määräystä. Jos saneerausvelkaa koskeva riita on lopullisesti ratkaistu YrSanL 75.1 :n nojalla saneerausmenettelyn yhteydessä, kyseinen ratkaisu osoittaa samalla velkojan äänivallan. Postiäänestys. Äänestys tapahtuu kirjallisena postiäänestyksenä. Myös sähköisen viestin käyttäminen sallitaan. Äänestyslausumille varattu määräaika on preklusiivinen. Määräpäivän jälkeen annettu äänestyslausuma jätetään lain mukaan huomiotta (YrSanL 76.3 ). Säännös näyttää kylläkin tarpeettoman jyrkältä, koska seurauksena saattaa olla ohjelmaehdotuksen hylkääminen. Äänestyslausumassa velkojan on otettava kanta ohjelmaehdotukseen (tai ohjelmaeh dotuksiin) kokonaisuudessaan. Hän ei siis voi kannattaa vain sen tiettyjä osia ja vastustaa muita (ohjelmaehdotuksen jakamatto muuden periaate). Äänestyslausuman on myös oltava ehdoton eli kannattava tai vastustava. Äänestyslausuma, joka on osittainen tai sisältää ehtoja, hylätään. Äänestys voidaan korvata sillä, että tuomioistuimelle toimitetaan selvitys siitä, että jokaisessa velkojaryhmässä velkojien enemmistö on kirjallisesti hyväksynyt saneerausohjelman eikä kukaan velkoja ole vedonnut vahvistamisen esteeseen (YrSanL 76.5 ). Tässä riittää enemmistön hyväksyminen, kun taas edellä mainitussa nopeassa vahvistamisessa vaaditaan 80 prosentin kannatus. Äänestyksen tuloksen vahvistaminen. Äänestystuloksen toteaminen kuuluu tuomioistuimelle. Jotta tuomioistuimen työ helpottuisi, selvittäjä joutuu laatimaan äänestyksen tuloksesta ns. äänestysselvityksen. Se on kuitenkin vain suuntaa-antava, ja tuomioistuin saakin poiketa äänestysselvityksestä. Myös äänestyslausumien tulkinnasta päättää tuomioistuin. Tuomioistuin voi tarvittaessa täy dennyskehotuksin selvittää tulkinnanvaraisia äänestyslausumia. Tulkintaa voidaan pitää aiheellisena erityisesti silloin, kun tällainen lausuma on vaa ankielen asemassa. Enemmistö velkojaryhmässä saavutetaan, kun ohjelman hyväksymistä kannattaa (1) enemmän kuin puolet ryhmässä äänestykseen osallistuneista velkojista ja (2) heidän yhteenlasketut saatavansa edustavat enempää kuin puolta ryhmään kuuluvien, äänestykseen osallistuneiden velkojien saatavien 109

118 kokonaismäärästä (YrSanL 52.1 ). Se, saavutetaanko ryhmäenemmistö kaikissa vaiko vain joissakin velkojaryhmissä, määrää, millä edellytyksillä ohjelmaehdotus saadaan vahvistaa saneerausohjelmaksi SANEERAUSOHJELMAN VAHVISTAMINEN Loppukäsittely. Kun äänestyksen tulos on selvillä, tuomioistuin siirtyy menettelyn ratkaisevaan vaiheeseen. Vaihetta kutsutaan vahvistamisharkinnaksi, ja siinä tuomioistuin päättää, voidaanko velkojien hyväksymä ehdotus vahvistaa yritystä koskevaksi saneerausohjelmaksi. Vahvistamisharkintaan liittyvästä käsittelystä ei ole säännöksiä. Lainsäätäjän ajatuksena lienee ollut, että saneerausmenettely etenee suoraan velkojien äänestyksestä tuomioistuimen vahvistamis harkintaan. Mitään päätöksentekoa tukevaa menettelyvaihetta ei ole. Tuomioistuin saa kuitenkin halutessaan järjestää tällaisen käsittelyn, eräänlaisen loppukäsittelyn. Siihen on aihetta erityisesti silloin, kun on epäselvää, saadaanko ohjelmaehdotus vahvistaa. Merkitseehän kielteinen päätös sitä, että kaikki menettelyyn uhratut kustannukset menevät hukkaan. Tuomioistuin voi järjestää joko suullisen tai kirjallisen loppukäsittelyn; myös molempien yhdistelmä on käytettävissä. Loppukäsittelyssä selvitetään, (1) ovatko vahvistamisen edellytykset olemassa ja (2) estääkö jokin laissa mainittu seikka, esteperuste, hyväksytyn ohjelman vahvistamisen. Vahvistamisen edellytykset. Tavallisimmin ohjelma vahvistetaan sen jälkeen, kun se on äänestyksessä saanut velkojien enemmistön kannatuksen kaikissa äänivaltaisissa velkojaryhmissä (YrSanL 51 ). Se, miten enemmistö lasketaan, määrätään laissa (YrSanL 52 ). Säännönmukaisesti vaaditaan siis sekä velkojien lukumäärän että saatavien määrän mukaista enemmistöä. Kannatettukin ohjelmaehdotus voi kaatua siihen, että vahvistamisen este tulee sovellettavaksi. YrSanL 53.1 :ssä luetellaan ohjelman vahvistamisen estävät perusteet; tällaisen tosiseikan vallitessa velkojien hyväksymää ohjelmaa ei saa vahvistaa. Esteperusteet ovat ehdottomia, eikä niistä saa poiketa silloinkaan, kun asianosaiset siihen suostuvat tai tuomioistuin itse pitää ohjelmaehdotusta onnistuneena. Ohjelmaehdotusta ei saa vahvistaa, jos (1) ohjelman sisältö loukkaa velallisen, velallisyrityksen yhtiömiehen tai osakkeenomistajan taikka sivullisen oikeutta tai oikeutettua etua, (2) ei ole esitetty riittävää selvitystä siitä, että ohjelman toteutumiselle on edellytykset, (3) ohjelman sisältö 110

119 ei hyväksymistä vastaan äänes täneen tavallisen velkojan osalta ole lain mukainen tai täytä lain vaatimusta velkojien yhdenvertaisuudesta, (4) ohjelman sisältö ei hyväksymistä vastaan äänestäneen vakuusvelkojan osalta ole lain mukainen, (5) vastaan äänestänyt tavallinen velkoja saattaa todennäköiseksi, että hänelle saneerausohjelman mukaan tuleva suoritus on arvoltaan pienempi kuin mitä hän saisi konkurssissa, ja (6) ohjelmaan sisältyy velallisyrityksen tai sen liiketoimintojen luo vutuksia ja vastaan äänestänyt velkoja saattaa todennäköiseksi, että luovutus johtaa tulokseen, joka on epäedullisempi kuin mitä voitaisiin saavuttaa muulla tavalla. Saneerausohjelma voidaan joskus vahvistaa, vaikka se ei saakaan kannatusta kaikissa velkojaryhmissä. Tällöin puhutaan ns. pakkovahvistamisesta (YrSanL 54 ). Siihen riittää, että yhden velkojaryhmän enemmistö hyväksyy ohjelmaeh dotuksen. Tätä vahvistamistilannetta pidettiin lakia säädettäessä harvinaisena, mutta pakkovahvistamiseen on käytännössä turvauduttu huomattavan usein. Tätä tilannetta ei kuitenkaan lähemmin tässä yhteydessä käsitellä. Esteperusteet saneerauskäytännössä. Vahvistamisen esteperusteet ovat jääneet saneerauskäytännössä vähälle huomiolle, mikä johtuu niiden soveltamisen vaikeudesta. Periaatteessa tärkein esteperuste on epäily ohjelman toteuttamiskelpoisuudesta. Vaikka laki muodollisesti vaatii selvityksen ohjelman toteutumisen edellytyksistä, selvitykselle asetetaan vähäiset vaatimukset. Tuomioistuin ei ole talouselämän ja yritystoiminnan asiantuntija. Normaalisti tuomioistuimen on luotettava velkojien enemmistön mielipiteeseen. Kun he kannattavat ohjelmaa, se on merkki siitä, että ohjelma on heidän mielestään toteutettavissa. Tuomioistuin saa ryhtyä miettimään asiaa vain, kun ohjelma on ilmiselvästi vastoin talouden lainalaisuuksia ja kokemustietoa. Teoriassa vahvistamisharkinnassa tutkitaan myös se, että velkajärjestelyä ei ole toteutettu jyrkempänä kuin mitä on välttämätöntä (YrSanL 44 ). Tuomioistuin ei kuitenkaan pysty itsenäisesti arvioimaan, onko ohjelmaehdotuksessa seurattu tätä periaatetta (lievimmän puuttumisen periaate). Tuomioistuimen on käytännössä pakko luottaa selvittäjän asiantuntemukseen. Velkojan on myös äärimmäisen vaikea osoittaa, että hän saisi saatavalleen hypoteet tisessa konkurssissa paremman suorituksen kuin aloitetussa sa neerauksessa. Sama pätee myös viimeiseen esteperusteeseen. Lähinnä vain vakuusvelkojat saavat todellista suojaa esteperusteiden kautta. Vahvistamisessa tutkitaan myös se, että velkajärjestely ei kohdistu vakuusvelkojan saatavan 111

120 pääomaan (YrSanL 45 ). Muista esteperusteista poiketen tämän seikan tutkiminen on helppoa SANEERAUSOHJELMAN TOTEUTTAMINEN Ohjelman vahvistamisen oikeusvaikutukset. Vahvistettu saneerausohjelma määrää velkasuhteen ehdot (pääoman, koron ja eräpäivän). Velallinen on velvollinen maksamaan velkojilleen ainoastaan ohjelmassa määrätyt suoritukset. Vastaavasti velkojat saavat vaatia velalliselta vain näitä suorituksia. Mikäli velallinen laiminlyö ohjelman mukaisen maksun, velkoja voi hakea ulosottoa. Tätä helpottaa se, että vahvistettu saneerausohjelma muodostaa samalla ulosottoperus teen (YrSanL 61 ). Velkoja voi siis kääntyä sen turvin suoraan ulosottomiehen puoleen. Saneerausohjelman mukainen suoritus kelpaa myös konkurssissa hakijasaatavaksi, koska siitä on ulosottoperuste. Näin ollen velkoja voi hakea velallisen asettamista konkurssiin, ellei tämä noudata ohjelmaa. Konkurssiin asettaminen kuitenkin vaatii, että jokin laissa säädetyistä konkurssin edellytyksistä (esim. laiminlyöty konkurssiuhkainen maksukehotus) on tällöinkin olemassa. Saneerausohjelma palauttaa myös velalliselle rajoittamattoman toimintavapauden. Hän saa tehdä maksuja sekä ottaa vapaasti uutta velkaa. Velallisen toteutusvastuu. Kuten edellä todettiin, saneerausmenettely tuomioistuimessa päättyy, kun ohjelmaehdotus vahvistetaan (YrSanL 77.4 ). Saneeraus jatkuu tämän jälkeen ohjelman toteutuksena. Toteutusvaihe ei muodollisesti ole enää saneerausmenettelyä; tosin asiallisesti ja yleisessä kielenkäytössä se yleensä mielletään sa neeraukseen kuuluvaksi. Suomalaisessa järjestelmässä ohjelman toteuttaminen on jätetty velallisen vastuulle. Tuomioistuin ei, toisin kuin monissa muissa saneerausjärjestelmissä, huolehdi ohjelman toteuttamisesta tai edes valvo, miten se toteutetaan. Velallisen on siis oma-aloitteisesti huolehdittava vahvistetun saneerausohjelman toteuttamisesta. Käytännössä hänen päävelvollisuutenaan on tehdä maksuohjelman mukaiset suoritukset ohjelman mukaisille velkojille. Toteuttamisaika. Ohjelmassa itsessään määrätään, missä ajassa se on toteutettava (esim. kuinka kauan velallisen on tehtävä maksuja). Saneerauskäytännössä ohjelman toteutusajat määritellään hyvin vaihtelevasti. Saneerausohjelmalle voidaan esimerkiksi määritellä to teutusaika vuosi- 112

121 na; tällöin ohjelma kestää tietyt kalenterivuodet alkaen ohjelman vahvistamisesta. Ohjelman toteutus saatetaan määrätä päättymään määräpäivänä. Yksi mahdollisuus on ehdollinen kestoaika; saneerausohjelman toteutus saatetaan sitoa maksusuorituksiin tai muuhun ehtoon. Tässä tapauksessa ohjelma päättyy, kun kaikki ohjelmassa määrätyt maksut on tehty tai muu ehto täyttynyt. Ohjelmalle voidaan periaatteessa määrätä miten pitkä toteutusaika tahansa. Lain velkoja-autonomisessa järjestelmässä myös ohjelman toteutusajasta päättävät velkojat. Tosin saneeraustuomioistuimella on epäsuoraa kontrollivaltaa, sillä se voi saneerausohjelmaa vahvistaessaan kieltäytyä hyväksymästä kohtuuttoman pitkäksi määrättyä toteuttamisaikaa (YrSanL 55.2 ). Epäsuora kontrolli toimii heikosti, ja saneerauskäytännössä ohjelmien toteutusajat ovat muodostuneet kansainvälisesti vertaillen pitkiksi. Eräissä yksittäistapauksissa saneerausohjelman toteutusajaksi on määrätty jopa kaksitoista vuotta, joskin keskimääräiset ajat ovat lyhyempiä. Maksuohjelmat, jotka ovat saneerausohjelman ydin, laaditaan keskimäärin kuudeksi vuodeksi. Ohjelman toteutuksen valvonta. Ohjelman velallisvastuinen toteutus pyritään lain järjestelmässä turvaamaan seurannalla. Valvonnan järjestäminen ei kuitenkaan ole pakollista tai edes pääsääntöistä, sillä laissa säädetään vain, että ohjelman seurantaa varten voidaan määrätä valvoja. Velkojat siis viime kädessä päättävät tästäkin asiasta. Seurantaa tehostaa se, että velallisella on valvojaan ja velkojatoimikuntaan nähden tietojenantovelvollisuus ohjelman toteuttamisen ajan (YrSanL 61 ). Ellei valvojaa määrätä, ohjelman toteutuksen valvonta jää kunkin velkojan omalle vastuulle. Aloitevalta eli valta vaatia valvojan määräämistä on poikkeuksellisen rajoitettu. Vaatimuksen valvojasta saa esittää vain velkojatoimikunta tai sellainen joukko velkojia, joilla olisi ollut oi keus tehdä ehdotus saneerausohjelmaksi (YrSanL 61.1 ). Selvittäjä voi sisällyttää ehdotuksen valvojasta ohjelmaehdotukseensa. Ohjelmaehdotuksessa saatetaan myös samalla nimetä ehdokas valvojaksi. Mikäli ohjelmaehdotuksessa ei poikkeuksellisesti näin tehdä, tuomioistuin määrää valvojan niistä henkilöistä, joita yksittäiset velkojat ovat ehdottaneet tähän tehtävään. Valvojan tehtävät. Valvojan tehtävät määritellään laissa hyvin yleisesti. YrSanL 61.1 antaa valvojalle kaksoistehtävän. Ensinnäkin valvojan on velkojien lukuun valvottava ohjelman toteuttamista. Käytännössä toteuttamisen valvonta tarkoittaa sen seuraamista, että velallinen huolehtii 113

122 maksuohjelman maksuista ajallaan ja toteuttaa raukeamisuhalla tehostetut muut ohjelmavelvoitteet. Valvojan tulee myös tarkkailla, että saneerausvelallinen ei syyllisty laittomaan voitonjakoon (YrSanL 64.2 ) tai yksittäisen velkojan suosimiseen (YrSanL 65.1 :n 2-kohta). Toiseksi valvojan on lain mukaan huolehdittava sellaisista ohjelman mukaisista toimenpiteistä, joista huolehtiminen ei kuulu asianosaisille. Tarkoituksena on, että nämä valvojan erityiset tehtävät yksilöidään saneerausohjelmassa. Velkojatoimikunta toteutuksen valvojana. Myös velkojatoimikuntaa voidaan käyttää ohjelman toteutuksen seurantaan. Toimikunnan toimikautta voidaan ohjelmaan otetulla määräyksellä pidentää (YrSanL 61.3 ); muutoinhan velkojatoimikunnan kausi päättyy ohjelman vahvistamiseen. Velkojatoimikunnan toimikautta on kuitenkin tapana jatkaa vain kaikkein suurimmissa saneerausmenettelyissä. Jos näin menetellään, velkojatoimikunta muuttuu suunnitteluelimestä valvontaelimeksi. Toimikunnalla ei ole selkeitä lakimääräisiä valvontatehtäviä. Lainsäätäjä lienee ajatellut, että toimikunta olisi neuvoa-antava elin valvojan tärkeimmissä ratkaisuissa. Käytännössä valvovan velkojatoimikunnan tehtäväksi näyttää jääneen lähinnä tiedonvälitys valvojalta yksittäisille velkojille. Valvojan ja valvovan velkojatoimikunnan suhde ei kuitenkaan ole hierarkinen, vaan kumpikin toimii itsenäisesti ja toisesta riippumatta. Tämä voikin käytännössä johtaa kiistoihin. Saneerauksen jälkiasiat. Toisinaan muodollisesti lakannut saneerausmenettely herää tavallaan uudelleen. Eräissä tilanteissa saneeraus voi tulla uudelleen vireille tuomioistuimessa. Tosin kysymys ei muodollisesti ole enää saneerausmenettelystä vaan saneerauksen jälkiasiasta. Tuomioistuin voi muuttaa ohjelmaa (YrSanL 63 ), määrätä saneerauksen raukeamaan (YrSanL ) tai asettaa velallisen ohjelman toteutusaikana konkurssiin (YrSanL 66 ). Yksittäinen jälkiasia (esimerkiksi YrSanL 64 :n tarkoittama velkajärjestelyn raukeaminen) on helppo mieltää aikaisemman saneerausmenettelyn eräänlaiseksi jatkeeksi. Velkajärjestelyn raukeaminen. Lainsäätäjä tekee eron velkajärjestelyn raukeamisen (YrSanL 64 ) ja ohjelman raukeamisen (YrSanL 65 ) välillä. Lain järjestelmässä velkajärjestelyn raukeaminen on ennen muuta sanktio sille, että saneerausvelallinen on lyönyt laimin maksuohjelman noudattamisen yksittäisen velkojan kohdalla (YrSanL 64.1 ). Tämä lakimääräinen raukeamisuhka toimii näin ohjelman toteuttamisen te- 114

123 hostimena. Jos velallinen jättää velkojalle tulevat maksut suorittamatta, velkoja saa oikeuden vaatia, että tuomioistuin julistaa häntä koskevan velkajärjestelyn rauenneeksi. Velkajärjestelyn raukeamisen jälkeen velkoja saa oikeuden koko alkuperäisen velan perimiseen. Maksuohjelman laiminlyönti. Velkajärjestelyn raukeamisperuste eli velallisen laiminlyönti määritellään laissa varsin tarkasti (YrSanL 64.1 ). Tuomioistuin voi määrätä velkajärjestelyn raukeamaan, jos velallinen on olennaisella tavalla laiminlyönyt ohjelman mukaisen velvollisuutensa velkojalle eikä ole täyttänyt sitä velkojan asettaman kohtuullisen lisäajan kuluessa. Käytännössä raukeaminen tehostaa ennen kaikkea maksuohjelman mukaista maksuvelvollisuutta. Konkreettisen laiminlyönnin olennaisuutta voidaan arvioida eri perusteilla. Arviointiperusteeksi saatetaan ensinnäkin kelpuuttaa laiminlyödyn velvoitteen määrä (mitä suuremmasta suorituksesta on kysymys, sitä olennaisempi laiminlyönti on) tai viivästyksen aika (pitkäkestoinen laiminlyönti on olennainen, vaikka suoritus on määrältään vähäinen). Kun toisaalta lyhyt, viikon maksuviivästys muodostaa perusteen konkurssiin asettamiselle, muutamaa viikkoa pitempi laiminlyönti antanee perusteen velkajärjestelynkin raukeamiselle. Kohtuullinen lisäaika. Velkajärjestelyn raukeaminen on lainsäätäjän arvion mukaan niin vakava seuraus, että pelkkä maksun laiminlyönti ei riitä sen aikaansaamiseen. Saneerausvelallisen on lisäksi jätettävä noudattamatta velkojan tapauskohtaisesti asettama lisäaika. Ennen kuin velkoja on asettanut tämän lisäajan ja se on päättynyt ilman suoritusta, velkoja ei voi esittää menestyvää raukeamisvaatimusta. Hieman epäloogisesti lisäaikaa annettaessa velallista ei tarvitse varoittaa velkajärjestelyn raukeamisen uhasta. Velkojan on muodollisesti määrättävä tietty enimmäisaika, toisin sanoen ilmoitettava viimeinen päivä velallisen suoritukselle. Pelkkä maksun toistuvakaan erittelemätön karhuaminen ei riitä. Koska velkajärjestelyn rau keaminen on ankara seuraamus, kohtuussyyt vaativat, että velallisen on saatava lisäaikaa vähintään viikko. Saneerausohjelman raukeaminen. Koko saneerausohjelma kaikkine velkajärjestelyineen voi raueta kahdella perusteella. Ensimmäinen peruste on jälkikäteen havaittu ohjelman vahvistamisen este (YrSanL 65.1 :n 1- kohta). Tuomioistuin voi kuitenkin jättää raukeamisseu raamuksen määräämättä, jos siihen on erityinen syy (esim. pitkälle edennyt ohjelman toteutus). YrSanL 65.1 :n 2-kohdan mukaan saneerausohjelma voidaan 115

124 määrätä raukeamaan, jos velallinen on rikkonut ohjelmaa suosiakseen jotakin velkojaa eikä rikkomus ole vähäinen. Raukeamisperusteen soveltamisalan ytimen muodostaa velkojan aktiivinen suosiminen saneerauksen toteuttamisvaiheen aikana esimerkiksi ohjaamalla velkojalle sellaisia suorituksia, jotka ylittävät maksuohjelmassa määrätyn tason. Tällaisessa tilanteessa voidaan kokemusperäisesti epäillä sitä, että velallinen on näin ostanut velkojan kannatuksen saneerausohjelmalle. Saneerausohjelma raukeaa myös, jos se on vahvistettu luonnolliselle henkilölle ja tätä koskeva yksityishenkilön velkajärjestely aloitetaan (YrSanL 65.2 ). Tämä johtuu siitä, että kaksi kollektiivista eli kaikenkattavaa insolvenssimenettelyä ei voi olla samanaikaisesti käynnissä. Tässä tapauksessa saneerausohjelman raukeaminen ei vaadi tuomioistuimen päätöstä, vaan se seuraa suoraan laista. Tuomioistuin voi kuitenkin pysyttää saneerausohjelman voimassa, jos pääosa siihen sisältyvistä veloista on jo ehditty suorittamaan. Vähäinen rikkomus. Jotta saneeraus raukeaisi YrSanL 65.1 :n 2-kohdan perusteella, velallisen rikkomus ei saa olla vähäinen. Mittapuita rikkomuksen vähäisyyden arviointiin ei lakitekstissä tai sen perusteluissa anneta. Saneerausvelallisen rikkomusta on pidetty vähäisenä, kun se on johtunut saneerausvelallisen aidosta erehdyksestä tai saneerausvelallinen on oma-aloitteisesti sen korjannut. Sen sijaan suosimisen mittakaava toisesta näkökulmasta yksittäisen velkojan saaman hyödyn määrä ei saa olla ratkaiseva. Vähäinenkin yksittäisen velkojan suosiminen johtaa raukeamiseen, mikäli se osoittaa velallisessa moitittavaa käyttäytymistä tai vilpillisyyttä. Raukeamisen oikeusvaikutukset. Velkojalla, jonka osalta velkajärjestely raukeaa, on YrSanL 64.5 :n mukaan samanlainen oikeus suoritukseen kuin jos saneerausohjelmaa ei olisi vahvistettu. Näin tapahtuu kuitenkin vain raukeamista YrSanL 64 :n perusteella menestyksellä vaatineelle velkojalle. Muiden velkojien saatavat pysyvät saneerausohjelman mukaisesti järjesteltyinä. Ohjelman raukeamisen vaikutus taas määrätään YrSanL 65.2 :ssä. Kun saneerausohjelma raukeaa mainitun pykälän perusteella, kaikki sen velkajärjestelyt purkaan tuvat. Toisin sanoen kaikkien ohjelmavelkojien saatavat palautuvat entiselleen. Velkajärjestelyn tai ohjelman rauetessa palautuu velkojan alkuperäinen oikeus korkoon. Saneerausvelallisen on maksettava taannehtivasti velkojalle sovittua korkoa koko ohjelman voimassaolon ajalta. Viivästyskorko muodostaa 116

125 tästä periaatteesta poikkeuksen, kun kysymys on velkajärjestelyn raukeamisesta YrSanL 64 :n perusteella. Lähtökohta on, että taannehtivaa viivästyskorkoa ei makseta. Konkurssiin hakeminen. Saneerausvelallinen voidaan asettaa ohjelman toteutusaikana konkurssiin. Konkurssi voi perustua joko saneerausohjelman mukaiseen velkaan tai uuteen, myöhemmin syntyneeseen velkaan. Tällaista konkurssia kutsutaan jälkikonkurssiksi. Laissa ei ole jälkikonkurssia koskevia erityissäännöksiä, joten jälkikonkurssi seuraa konkurssin yleistä sääntelyä. Oikeuskäytännössä on katsottu, että konkurssin edellytyksiä arvioidaan pelkästään kon kurssilain perusteella (KKO 2001:18). Esimerkiksi se seikka, että saneerausvelallinen ei suorita ohjelman mukaista maksua ajallaan, ei vielä avaa velkojalle mahdollisuutta hakea jälkikonkurssia. Toisaalta konkurssiin asettamisen edellytykset saattavat vallita, vaikka velallinen on tunnollisesti huolehtinut kaikista maksuohjelman mukaisista suorituksista. Jälkikonkurssissa velkojan saatava elpyy, toisin sanoen palautuu ennalleen. Tämä koskee sekä hakijavelkojaa että muita (entisiä) saneerausvelkojia. Velkoja voi valvoa saatavansa velkasuhteen alkuperäisten ehtojen mukaisesti. Jos velkoja kuitenkin valvoo (esimerkiksi erehdyksessä) vain ohjelman mukaisen saatavan, hän menettää oikeuden maksun saamiseen konkurssipesästä siltä osin kuin kysymys on saatavan elpyneestä osasta. Velkoja voi toki korjata erehdyksensä jälkivalvomalla saatavansa elpyneen osan myöhemmin. Hänellähän on, kuten edellä todettiin, konkurssissa rajoittamaton oikeus jälkivalvontaan. Valvonta jälkikonkurssissa. Velkojalla on oikeus valvoa jälkikon kurssissa sekä alkuperäinen korko että viivästyskorko koko saneerausohjelman voimassaolon ajalta. Viivästyskorko kyseiseltä ajalta lasketaan velkojan saatavan alkuperäiselle määrälle. Kannattaa huomata, että viivästyskoron valvominen jälkikonkurssissa ei edellytä tuomioistuimen määräystä. Jälkikonkurssissa ei, sen enempää kuin ohjelman rauetessa YrSanL 65 :n nojalla, ole voimassa YrSanL 64.5 :n kaltaista rajoittavaa sääntöä viivästyskoron pe rimisestä. Tosiasiallisesti saneerausvelkojien mahdollisuudet saada maksu jälkikon kurssissa ovat melko heikot, mikä johtuu etusijajärjestyksestä. Saneerauksen menettelynaikaisilla veloilla (joita saattaa vielä olla maksamatta jälkikonkurssissa) on velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetun lain 3a :n mukaan konkurssissa korkea etuoikeus. Sama koskee myös selvittäjän ja valvojan palkkiota (YrSanL 117

126 87.5 ). Saneerausvelkojat joutuvat lisäksi kilpailemaan maksusta kaikkien velallisen myöhempienkin velkojien kanssa. Velallisen pysyttämisetu. Saneerausvelallisella on kuitenkin jälkikonkurssissa ns. pysyttämisetu. Tuomioistuin voi velallisen tai konkurssia hakeneen velkojan vaatimuksesta määrätä, että ohjelma ei raukea. Määräys pysyttää sekä ohjelmalla toteutetun velkajärjestelyn että ohjelman muut vaikutukset. Velallinen saa lukea hyväkseen ohjelmassa toimitetun velkajärjestelyn. Pysyttämismää räyksen edellytyksenä on, että pääosa ohjelman mukaisista veloista on jo maksettu. Käytännössä jälkikonkurssit seuraavat usein niin nopeasti, ettei tämä edellytys täyty eikä määräystä voida näin antaa. Jos määräys annetaan, velkojat voivat valvoa konkurssissa saatavansa vain saneerausohjelman mukaisina ottaen huomioon niille tulleet suoritukset. 118

127 7. YKSITYISHENKILÖN VELKAJÄRJESTELY 7.1. YKSITYISHENKILÖN VELKAJÄRJESTELYN PÄÄPIIRTEITTÄINEN KULKU Soveltamisala. Lainsäätäjän kielenkäyttö aiheuttaa tässä insolvenssimenettelyssä helposti väärinkäsityksiä. Yksityishenkilön velkajär jestely on yhtäältä koko menettelyn nimi, toisaalta velkajärjestely on se keino, jolla menettelyn sisältämä rehabilitaatio toteutetaan. Tämä insolvenssimenettely tarjoaa rehabilitaation sellaisille luon nollisille eli fyysisille henkilöille, joiden velkavastuu ei johdu vielä jatkuvasta liiketoiminnasta. Näin ollen yksityishenkilön velkajärjestely on ennen kaikkea kuluttajapalkansaajille tarkoitettu menettely. Liiketoiminnan jatkuva harjoittaminen estää menettelyn; sen sijaan aikaisemmin harjoitetun liiketoiminnan päätyttyä estettä velkajärjes telylle ei ole. Käytännössä yksityishenkilön velkajärjestelyyn hakeutuvat velalliset ovatkin paljolti sellaisia omistajayrittäjiä, joille on jäänyt päättyneestä liiketoiminnasta henkilökohtainen velkavastuu. Tällöin velkajärjestely on asiallisesti yrityksen konkurssin jatkoa. Usein konkurssi ja velkajärjestely ovat vireillä samanaikaisesti, sillä omistaja-yrittäjä saa hakea velkajärjestelyä heti, kun konkurssissa on vahvistettu pesäluettelo. Yksityishenkilön velkajärjestelyssä on joitakin velkavastuun toteutuksen elementtejä. Puhtaassa rehabilitaatiossahan velallisen tulisi saada hyväkseen velkajärjestely, vaikka hän ei lainkaan kykene maksamaan velkojaan. Näin asianlaita ei kuitenkaan automaattisesti ole. Maksuvaran puuttuminen tilapäiseksi katsottavasta syystä on nimittäin este yksityishenkilön velkajär jestelyyn pääsylle (VJL 9a ). Sen sijaan jos maksuvaran puuttuminen on pysyvää, velkajärjestely saadaan aloittaa. Tällöin syntyy ns. nollaohjelma, jossa velalliselle ei määrätä mitään maksuvelvollisuutta, mutta hänet kuitenkin vapautetaan velkavastuusta. Tosiasiallinen soveltamisala. Sosiaalipolitiikassa erotetaan välistä kriisivelalliset ja köyhyysvelalliset. Kriisivelalliset ovat ajautuneet velkaongelmiin äkillisten muutosten seurauksena. Useimmiten kriisi on johtunut oman yritystoiminnan epäonnistumisesta taikka maksettaviksi langenneista takauksista. Köyhyysvelallisille taas on luonteenomaista, että hei- 119

128 dän taloudenpitonsa on ollut pitkän aikaa niukkaa. Syynä ovat vähäiset tai epäsäännölliset tulot. Insolvenssilainsäädäntö ei periaatteessa ota tätä erottelua huomioon. On kuitenkin ilmeistä, että lähinnä kriisivelalliset saavat hyötyä velkajärjestelystä. Köyhyysvelallisten auttamiseen tarvitaan pikemminkin sosiaalisia tulonsiirtoja. Velkajärjestely ei paljoakaan tuo hyötyä, koska tällä velallisryhmällä on suhteellisesti hyvin vähän velkoja. Lainsäätäjän asenne yksityishenkilön velkajärjestelyyn on, vaikka laki on ollut voimassa vasta hieman yli 15 vuotta, muuttunut useaan otteeseen. Lain tultua vuonna 1993 voimaan velkajärjestelyyn pääsyä väitettiin julkisuudessa niin helpoksi, että se rapautti yleistä maksumoraalia. Velkajärjestelyyn pääsemistä tiukennettiin merkittävästi vuonna 1997, jolloin esimerkiksi työttömien ja opiskelijoiden velkajärjestely estettiin. Vuonna 2003 velkajärjestelyn edellytyksiä taas lievennettiin, jotta vuosien laman luomat pitkäaikaisvelalliset pääsisivät sen piiriin. Yhtäläisyyksiä ja eroja. Ulkonaiselta kulultaan yksityishenkilön velkajärjestely muistuttaa suuresti yrityksen saneerausta. Yrityksen saneeraus lieneekin toiminut lakiteknisenä esikuvana. Yksityishenkilön velkajärjestelyssä on erotettu samalla tavalla menettelyn vireilletulo ja erilliseen aloittamisharkintaan sitoutuva menettelyn aloittaminen. Tosin ilmaisua aloittamisharkinta ei ole tapana käyttää tässä yhtey dessä. Omiksi menettelyvaiheikseen nousevat samoin suunnittelu (eli maksuohjelman laatiminen) sekä ohjelman vahvistaminen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että yksityishenkilön velkajärjestelyyn ei kuulu velkoja-autonomista päätöksentekoa. Velkojen järjestely tapahtuu tuomioistuimen päätöksin eli lainkäyttöratkaisuin. Velkojien myötämielisyydellä tai vastustuksella on vain välillistä vaikutusta tuomioistuimen ratkaisuihin. Perustava ero on myös vireilletulossa. Kuten edellä todettiin, yksityishenkilön velkajärjestely on ainoa yksinomaan velallisaloitteinen insolvenssimenettely. Tämä seuraa sen re habilitaatiopainotteisuudesta; yksityishenkilön velkajärjestely ei periaatteessa ole velkavastuun toteutusta. Tosin velkojien näkökulmasta toki on mahdollista ajatella, että maksuohjelman mukaiset suoritukset ovat samalla velallisen velkavastuun toteutusta. 120

129 Kaavio 8: Yksityishenkilön velkajärjestelyn pääpiirteittäinen kulku Hakemus Aloittaminen Harkinnanvarainen kuuleminen Velkojien kuuleminen Maksuohjelmaehdotuksen jättäminen Saatavien ilmoittaminen, riitautukset Vahvistaminen Muuttaminen Toteuttaminen Raukeaminen 7.2. VELKAJÄRJESTELYN ALOITTAMINEN Maksukyvyttömyys. Yksityishenkilön velkajärjestelyn erityisluonne näkyy sen aloittamisen edellytyksissä. Velkajärjestely saadaan aloittaa, mikäli velallinen on maksukyvytön (VJL 9 ). Laissa toistetaan vakiintunut maksukyvyttömyyden määritelmä, jota käytetään myös konkurssissa ja 121

130 yrityksen saneerauksessa. Niistä poiketen velkajärjestelyssä on määritelty varta vasten myös, mitkä seikat on otettava huomioon arvioitaessa velallisen maksukyvyttömyyttä (VJL 4 ). Niitä ovat velallisen varallisuuden rahaksi muuttaminen, velallisen tulot ja ansaintamahdollisuudet, välttämättömät elinkustannukset ja elatusvelvollisuus. Näitä kriteerejä joudutaan soveltamaan tutkittaessa, pitääkö velallisen oma ilmoitus maksukyvyttömyydestä paikkansa. Soveltamista helpottaa kuitenkin suuresti se, että esimerkiksi velallisen välttämättömille elinkustannuksille on vahvistettu erillisessä asetuksessa tarkka rahamäärä. Näin sitä ei tarvitse tapauskohtaisesti selvittää. Ns. sosiaalinen suorituseste. Toisin kuin muissa insolvenssimenet telyissä velallisen todetun maksukyvyttömyyden tulee johtua hy väksyttävästä syystä. Tällainen syy on olemassa, kun maksuky vyttömyys seuraa pääasiallisesti sairaudesta, työkyvyttömyydestä, työttömyydestä tai muusta sellaisesta olosuhteiden muutoksesta, joka on heikentänyt olennaisesti maksukykyä eikä johdu velallisen omasta syystä (VJL 9 ). Syystä käytetään kuvaavaa yhteisnimitystä sosiaalinen suorituseste. Useimmiten velallinen vetoaa hakemuksessaan työttömyyteen. Tosin tuomioistuin joutuu tällöin miettimään, onko työttömyys ohimenevää, toisin sanoen pystyisikö velallinen halutessaan työllistämään itsensä. Hyväksyttävänä sosiaalisena suoritusesteenä ei pidetä esimerkiksi sitä, että yleinen korkotaso nousee tai verotus kiristyy. Velallisen on periaatteessa kyettävä taloudenpidossaan varautumaan tällaisiin muutoksiin. Muu painava peruste. Velkajärjestely saadaan aloittaa myös silloin, kun sille on muuten painavat perusteet. Lain mukaan huomio kiinnitetään tällöin velallisen velkojen ja velvoitteiden määrään suhteessa hänen maksukykyynsä. Aloittamisperuste jättää tuomioistuimelle huomattavan harkinnanvaran. Perustetta on tulkittu siten, että pelkkä ilmeinen epäsuhta riittää. Jos velallinen ei kykene usean vuo denkaan kuluessa juuri lyhentämään velkojaan, painavien perusteiden velkajärjestelylle katsotaan olevan olemassa. Tällöin ei siis vaadita sitä, että alkuperäinen velkaantuminen on johtunut hyväksyttävästä tai edes velallisen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolelle jäävästä syystä. Velkajärjestelyn esteet: yleiskuvaus. Velkajärjestelyn aloittamisperusteet ovat väljät, ja velkajärjestelyyn pääseminen muodostuu näin suhteellisen helpoksi. Jotta tietoisesti ylivelkaantuneet eivät käyttäisi sitä väärin, velkajärjestelyn esteperusteilla suljetaan menettelyn ulkopuolelle 122

131 ne velalliset, joiden velkaantumiseen tai käyttäytymiseen liittyy yleistä maksukäyttäytymistä horjuttavia piirteitä (VJL 10 ). Esteperusteet ovat yleensä olleet moraalissävytteisiä; tuomioistuin joutuu niitä so veltaessaan punnitsemaan velkojen käyttötarkoitusta, velallisen pyrkimystä velkaongelmiensa oma-aloitteiseen selvittämiseen sekä hänen vilpittömyyttään suhteessa velkojiin. Myös suomalainen lainsäätäjä on seurannut eurooppalaista tendenssiä. Osa laissa säädetyistä esteperusteista liittyy velkaantumisen olosuhteisiin, osa velallisen myöhempään käyttäytymiseen ja osa on ennusteluonteisia. Yksityishenkilön velkajärjestelyssä esteperusteet tutkitaan viran puolesta; siinä ei toisin kuin yrityksen saneerauksessa ole ollenkaan väitteenvaraisia esteitä. Tosin tällaiset tosiseikat eivät aina ilmene hakemuksesta tai sen liitteistä, jolloin niiden tuleminen tuomioistuimen tietoon jää sattumanvaraiseksi. Esteperusteet eivät ole saaneet yksityishenkilön velkajär jestelyssä sellaisia sovellutuksia kuin mitä lakia laadittaessa ajateltiin. Samoinhan kävi myös yrityksen saneerauksessa. Käytännössä tuomioistuimen tutkinta on keskittynyt velkojen syntyolosuhteisiin. Niistä kun on helppo saada asiakirjaselvitystä. Näin yksi esteperuste, velkaantumisen kevytmielisyys, käytännössä hallitsee velkajärjestelyn aloittamista. Muut esteperusteet aktualisoituvat vain poikkeustapauksissa ja lähinnä silloin, kun joku velkojista kiinnittää tuomioistuimen huomion niihin kirjallisessa lausumassaan. Velkaantumisen olosuhteet esteenä. Velkajärjestelyä ei myönnetä, jos velallinen on velkaantunut ilmeisen kevytmielisesti (7-kohta). Tällä tarkoitetaan sitä, että velallisen on velkaa ottaessaan täytynyt ymmärtää kyvyttömyytensä maksaa velkoja takaisin (ns. kevytmielisen velkaantumisen perussääntö). Tämä esteperuste on tuottanut runsaan, vaikeasti hahmotettavan oikeuskäytännön. Esimerkiksi kahden asunnon loukku ei pääsääntöisesti ole kevytmielistä velkaantumista; sen sijaan takauksista johtuva velkavastuu on tulkittu usein sellaiseksi. Samoin kulutusluotot (esim. luottokorttilaskut) ovat tyypillisesti kevytmielistä velkaantumista. Erityisen moitittavaa on rikosperus teinen velkaantuminen. Näin ollen velallisen tekemä rikos, josta voi seurata vahingonkorvausvastuu, on normaalisti velkajärjestelyn este. Sama vaikutus on sillä, että velat ovat syntyneet sellaisessa elinkeinotoiminnassa, jossa on menetelty törkeän sopimattomasti velkojia kohtaan tai laiminlyöty olennaisesti lakisääteisiä velvoitteita (esim. jätetty tilittämättä ennakonpidätyksiä). Velkajär- 123

132 jestelyä ei aloiteta myöskään silloin, kun velallinen on velkaantunut harkitusti velkajärjestelyä varten. Velallisen myöhempi käyttäytyminen. Myös velallisen käyttäytyminen velkojen syntymisen jälkeen otetaan huomioon. Tämä onkin johdonmukaista, koska velkajärjestelyn etu varataan sellaisille velallisille, jotka yrittävät vilpittömästi ja avoimesti hoitaa velkasuhteensa. Niinpä pakoileminen, varojen salaaminen taikka väärien tai harhaanjohtavien tietojen antaminen velkajärjestelyä edeltävässä ulosotossa estää velkajärjestelyyn pääsemisen (5-kohta). Esteen muodostaa myös se, että velallinen antaa velkajärjestelyä varten vääriä tai harhaanjohtavia tietoja taikka laiminlyö myötävaikuttaa velkajärjestelyn käsittelyyn (8-kohta). Myös velalliselle aikaisemmin myönnetty velkajärjestely on este uudelle menettelylle. Lainsäätäjä on katsonut, että velallinen voi saada ainoastaan kerran hyväkseen velkajärjestelyn. Tässä velkajärjestely poikkeaa periaatteiltaan yrityksen saneerauksesta, jossa ei ole vastaavaa rajoitusta. Yritys voi olla saneerauksen kohteena miten monta kertaa tahansa. Tosin velkojien myötämielisyys luultavasti päättyy jo ensimmäisessä saneerauksessa, eikä uusia saneerausohjelmia saada enää hyväksytyiksi. Tämä kokemussääntö saadaan ottaa huomioon jo saneerausta haettaessa, jolloin hakemus luultavasti hylätään ns. yleisen esteperustelun nojalla. Huono ennuste. Huono rehabilitaatioennuste on aloittamisen este; sama peruste on voimassa myös yrityksen saneerauksessa. Yksityishenkilön velkajärjestelyssä ennuste nivoutuu kuitenkin maksuoh jelman noudattamiseen, saneerauksessa taas siihen, saadaanko aikaan vahvistamiskelpoinen ohjelmaehdotus. Velkajärjestely estyy, jos on perusteltua syytä olettaa, että velallinen ei tule noudattamaan maksuohjelmaa (9-kohta). Arvioinnissa otetaan huomioon velallisen elämäntavat ja olosuhteet. Lyhytjännitteisyys ja sosiaaliset ongelmat johtavat helposti päätelmään, että velallinen ei noudata ohjelmaa. Liiallinen ankaruus ei kuitenkaan ole velkajärjestelyn taustaideologian valossa paikallaan. Velalliselle tulisi antaa mahdollisuus ainakin yrittää. Jos ohjelman noudattaminen lyödään totaalisesti laimin, velkajärjestely joka tapauksessa raukeaa ja vain menettelyn kustannukset jäävät lopulliseksi vahingoksi. Vastasyyt. Kaavamainen esteperuste voi kuitenkin saada aikaan sen, että velallinen ei yksittäistapauksessa pääse ansaitsemansa velkajärjestelyn 124

133 piiriin. Tältä varalta velkajärjestely saadaan todennetusta esteperusteesta huolimatta aloittaa, mikäli siihen on olemassa erityisiä vastasyitä (VJL 10a ). Nämä vastasyyt on jätetty tuomioistuimen harkintaan. Uudessa oikeuskäytännössä erityiseksi vastasyyksi on kelpuutettu velallisen myöhempi moitteeton maksukäyttäyty minen. Tällöin velallisen velkaongelmat ovat jatkuneet useita vuosia, ja hän on tänä aikana kykynsä mukaan yrittänyt maksaa velkojaan. Myöskään lisävelkaantuminen ei estä vastasyyn toteamista (KKO 2004:108). Ylivelkaisuushan sisältää jo rakenteellisesti velkaantumiskierteen. Velkajärjestelyn hakeminen ja hakemuksen käsittely. Hakemus velkajärjestelystä tehdään sille käräjäoikeudelle, joka on velallisen yleinen oi keus paikka (VJL 49 ). Käytännössä hakemus ohjautuu velallisen koti- ja asuinpaikkakunnan käräjäoikeudelle. Jos velallinen on henkilökohtaisesti vastuunalainen yhtiömies sellaisessa yhtiössä, jota koskeva saneerausmenettely on vireillä toisessa tuomioistuimessa, hakemus saadaan tehdä myös tälle käräjäoikeudelle. Hakemus on tehtävä oikeusministeriön vahvistamalle lomakkeelle (VJL 50 ). Ennen kuin tuomioistuin päättää velkajärjestelyn aloittamisesta, se voi varata yhdelle tai useammalle velkojalle tilaisuuden kirjalliseen lausumaan (VJL 52 ). Velkoja saadaan myös kutsua istuntoon kuultavaksi. Toisin kuin yrityksen saneerauksessa velkojien kuuleminen on harkinnanvaraista. Tosin kuuleminen on suositeltavaa, koska menettelyn aloittaminen käytännössä johtaa velkojen leikkaamiseen. Sitä puoltaa myös se kokemusperäinen havainto, että esteperusteet tulevat tuomioistuimen tietoon enimmäkseen velkojien välityksellä. Jos velkojia ei kuulla, tuomioistuimen oma selvitysvastuu kasvaa (VJL 53 ). Velkajärjestelyn aloittamisvaihe kietoutuu osaksi yhteen ulosoton kanssa. Tuomioistuin voi nimittäin määrätä ulosottomiehen tekemään ns. ulosottoselvityksen eli selvityksen velallisen taloudellisesta asemasta taikka antamaan muita tietoja velallisen maksukyvystä. Ulosottomies saa selvittää esimerkiksi velallisen pankkitilejä, maksuliikennettä, verotusta sekä sopimuksia. Ulosottomiestä voidaan myös kuulla oikeudessa henkilökohtaisesti. Käytännössä tuomioistuimet eivät juuri turvaudu tähän tietolähteeseen; ne hankkivat harvoin oma-aloitteisesti muutakaan selvitystä, joten päätöksenteko pohjautuu hakemusasiakirjoista ja velkojilta saataviin tietoihin. 125

134 Aloittamisen oikeusvaikutukset. Velkajärjestelyn aloittaminen saa aikaan samanlaisen rauhoitusajan kuin yrityksen saneerauksen aloittaminen. Yhtäältä velkojat eivät saa periä saataviaan, ja muut in solvenssimenettelyt estyvät. Toisaalta velallinen ei saa itsekään maksaa velkajärjestelyn piiriin kuuluvia velkoja eikä antaa niistä vakuutta. Vakuusvelkoja voi kuitenkin saada tuomioistuimelta luvan vakuuden realisointiin. Tuomioistuin voi määrätä velkajärjestelyyn selvittäjän (VJL 64 ). Selvittäjä on toisin kuin yrityksen sanee rauksessa harkinnanvarainen. Käytännössä selvittäjä säännönmukaisesti määrätään, koska etenkin maksuohjelman laatiminen vaatii niin mutkikkaita laskelmia, että velallinen ei niistä yleensä itse selviä. Selvittäjän tulee konkurssin pesänhoitajan ja yrityksen saneerauksen selvittäjän tapaan olla riippumaton ja puolueeton MAKSUOHJELMA Säännönmukainen kesto. Maksuohjelman normaalikestoksi on laissa määrätty viisi vuotta. Viisi vuotta on eräänlainen eurooppalainen standardi; tähän aikaan on päädytty lähes kaikkien maiden insolvenssilainsäädännössä. Tätä aikaa ei saa pääsääntöisesti ylittää. Sen sijaan tuomioistuin saa määrätä ohjelman keston lyhyemmäksikin, mikäli se velallisen olosuhteet ja velallisen velkojen maksamiseksi tekemät uhraukset huomioon ottaen on kohtuullista (VJL 30 ). Lyhennetty kestoaika on varattu tilanteisiin, joissa velkajärjestelyyn pääsy on viivästynyt ja velallinen on väliaikana maksanut oma-aloitteisesti velkojaan. Käytännössä tuomioistuimet eivät juuri käytä tätä har kinnanvaraa hyväkseen, vaan viisi vuotta on muodostunut lähes poikkeuksettomaksi ohjelman kestoajaksi. Pidennetty kesto. Eräissä laissa määritellyissä tilanteissa ohjelma saa kuitenkin olla pitempikin kuin viisi vuotta. Ohjelman kestoa saadaan jatkaa kahdella vuodella, jos velallisella on luonnollinen henkilö velkojana ja tämä vaatii pidennystä ohjelmaan (VJL 31a ). Pidennys tulee yksinomaan tämän yksityisvelkojan (mitä termiä laki hänestä käyttää) hyväksi. Hän nimittäin saa kaikki maksuohjelman mukaiset suoritukset kestoajan pidennyksen ajalta. Poikkeus laadittiin alun perin sellaisia henkilöitä varten, jotka olivat joutuneet takauksensa perusteella suorittamaan velallisen velkoja. Heille varattiin tällä tavoin mahdollisuus saada suorittamansa määrät takaisin velalliselta. Poikkeus ei kuitenkaan rajoitu 126

135 takaajiin, vaan muukin luonnollinen henkilö (esim. velalliselle rahaa lainannut läheinen) saa sen hyväkseen. Toinen poikkeus liittyy velallisen omistamaan asuntoon. Jos velallinen säilyttää yksityishenkilön velkajärjestelyssä omistusasuntonsa, maksuohjelma saa kestää yli viisi vuotta. Tosin se ei tällöinkään saa tavallisten velkojen osalta ylittää 10 vuotta. Maksuvara. Maksuohjelma laaditaan sille periaatteelle, että velallisen on käytettävä velkojensa maksamiseen kaikki ne tulonsa, jotka ylittävät hänen välttämättömät elinkustannuksensa. Tulojen ja näiden kustannusten välistä erotusta kutsutaan maksuvaraksi. Maksuvara on tärkeä, koska se ratkaisee, mitä velallinen joutuu maksamaan ja mistä hänet vapautetaan. Niinpä maksuvaran laskemisesta määrätään laissa ja sen nojalla annetussa oikeusministeriön ase tuksessa. Maksuvarassa otetaan huomioon kaikki velallisen tulot, olivat ne ansiotuloa, sosiaaliavustuksia tai sosiaalisia tulonsiirtoja. Toi meentulotukea ei kuitenkaan lasketa tuloksi, koska se on vain väliaikainen. Elinkustannukset arvioidaan toimeentulotuen perusteita käyttäen; aikuisen elinkustannuksiksi katsotaan noin 450 euroa kuukaudessa. Maksuohjelmassa tavallisille velkojille osoitetaan kullekin yhtäläinen suhteellinen osuus yhtäältä velallisen maksuvarasta, toisaalta velallisen varallisuuden rahaksi muuttamisesta saaduista varoista (VJL 31 ). Ensin maksu käytetään etuoikeutetun elatusapuvelan maksamiseen, viimeiseksi maksetaan menettelyn aikana kertyneet korot. Maksuohjelman laatiminen on näin ammattitaitoa vaativa tehtävä, eikä velallinen normaalisti siihen yksin pystykään. Yksityishenkilön velkajärjestely ei riipu velkojien kannatuksesta. Näin siinä ei tunneta sellaisia kompensaatiojärjestelyjä kuin yrityksen saneerauksessa. Velkojien menetyksiä ei toisin sanoen mitenkään hyvitetä, ellei sitten hyvityksenä pidetä sitä, että velkojat saavat saataviensa jäljellejääneelle määrälle varmemman suorituksen kuin ilman velkajärjestelyä. Velallisen velat. Muiden kollektiivisten insolvenssimenettelyjen tapaan myös yksityishenkilön velkajärjestely käsittää ne velat, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn aloittamista. Myöhemmät velat (jotka ovat verrattavissa konkurssin massavelkoihin tai saneerauksen menettelynaikaisiin velkoihin) on maksettava niiden normaalien ehtojen mukaisesti. Velkajärjestely ei vapauta velallista näistä myöhemmistä veloista. Toisaalta myös epäselvät ja riitaiset velat tulevat maksuohjelman vaikutuksen piiriin; samoinhan käy yrityksen sa neerauksessa. Tuomioistuin 127

136 päättää, minkä suuruisena tällainen velka otetaan maksuohjelmaan. Luonnolliset henkilöt ovat toisinaan velkasuhteessa yhdessä (esim. aviopuolisot asuntolainasta); yhteinen vastuu voi syntyä myös takauksen seurauksena. Tällöin velka jaetaan eli ositetaan velallisten kesken heidän taloudellisen asemansa mukaisessa suhteessa (VJL 24 ). Taloudellisella asemalla tarkoitetaan velallisen varojen ja maksuohjelman kertymän suhdetta velallisen velkoihin. Ääritapauksessa koko velka voi joutua lähes kokonaisuudessaan yhden yhteisvelallisen maksuohjelmaan, jos muilla yhteisvelallisilla ei ole lainkaan maksuvaraa. Myös velalliselle määrätty sakko tai muu vastaava seuraus kuuluu velkajärjestelyn piiriin, jos se on määrätty teosta, jonka velallinen on tehnyt ennen velkajärjestelyn alkamista (VJL 3.3 ). Näin velallinen voidaan vaikkapa kokonaan vapauttaa maksamasta sakkoa, jos hänen maksuvaransa ei siihen riitä. Yhteisen velan jakamista on kuvattu seuraavalla esimerkillä. Päävelallinen pystyy maksamaan 25 prosenttia veloistaan, takaaja 75 prosenttia. Tällöin takausvelka jaetaan siten, että päävelallisen maksuohjelmaan otetaan yksi neljäsosa velasta. Takaajan maksuohjelmaan jää näin kolme neljäsosaa. Velallisen omaisuus. Velallinen saa velkajärjestelyssä pitää ns. perusturvaansa luettavan omaisuuden; kaikki muu omaisuutensa hänen on myytävä ja käytettävä saadut varat velkojen maksamiseen. Omaisuuden myymisestä määrätään maksuohjelmassa, ja siitä huolehtii normaalisti selvittäjä. Myyntitapa ja aika jätetään vapaasti valittavaksi, jotta omaisuudesta saadaan paras mahdollinen hinta. Myynnin toimeenpaneminen voidaan uskoa myös velalliselle itselleen, vakuusvelkojalle (usein omaisuus on vakuutena) taikka ulosottomiehelle. Omaisuuden myyminen johtaa välistä siihen, että velallinen joutuu maksamaan ns. luovutusvoittoveroa. Epäselvää on, luetaanko tällainen vero velkajärjestelyn piiriin kuuluvaksi velaksi. Käytännössä on vakiintunut tulkinta, jonka mukaan velka on syntynyt vasta velkajärjestelyn aloittamisen jälkeen. Näin sitä ei saada ottaa maksuohjelmaan, vaan velallisen on maksettava se muilla varoillaan mihin hänellä ei useinkaan ole reaalisia mahdollisuuksia. Lopputulos on kohtuuton ja johtanee lähiaikoina lainmuutokseen. Perusturva. Omistusasuntoa lukuun ottamatta perusturva määräytyy samalla tavalla kuin velallisen erottamisetu ulosotossa. Pe rusturvaan kuuluu lain mukaan velallisen omistusasunto, kohtuullinen koti-irtaimisto, henkilökohtaiset tavarat, työvälineet ja työvälineisiin rinnastettavat esi- 128

137 neet. Omistusasunnon säilyttäminen riippuu siitä, että velallinen kykenee maksamaan sekä asuntoa rasittavat va kuusvelat että tietyn kaavan mukaan lasketun osuuden muista veloista. Tämä laskennallinen osuus (jota laki kutsuu ns. vä him mäiskertymäksi) vastaa sitä määrää, minkä velkojat saisivat viiden vuoden maksuohjelmalla, jos asunto myytäisiin ja velallinen asuisi tämän ajan vuokra-asunnossa. Jotta tämä onnistuu, maksuohjelman kestoaikaa saadaan pidentää aina 10 vuoteen saakka. Asianosaisten lausumat. Kun edellä mainittujen perusteiden mukaan laadittu ehdotus maksuohjelmaksi on valmistunut, se lähetetään tiedoksi velkojille. Näillä on tilaisuus antaa määräpäivään mennessä lausumansa sekä velallisen velkajärjestelyhakemuksesta että maksuohjelmaehdotuksesta. Lausumat annetaan selvittäjälle. Lausumissaan velkojat voivat ottaa kantaa niin velallisen maksuvelvollisuuteen kuin muiden velkojien saataviin. Tässä vaiheessa velkojia on pakko kuulla; se ei enää ole tuomioistuimen harkinnassa. Velkojat saavat lausumissaan vedota myös siihen, että velkajärjestelyä ei olisi saanut aloittaa. Tässä tarkoituksessa heillä on oikeus kiistää velkajärjestelyn aloittamisen edellytykset sekä tuoda esiin esteperusteita. Myös velallisella on mahdollisuus antaa kirjallinen lausuma. Siinä hän voi esimerkiksi vaatia maksuvaran alentamista eli pitemmälle vietyä velkajärjestelyä. Menettelyn kustannusten kannalta ei ole mielekästä, että velkajärjestelyn aloittamista ryhdytään todellisuudessa tutkimaan vasta maksuohjelmasta päätettäessä. Jos tuomioistuin päätyy katsomaan esimerkiksi esteperusteen vallitsevan, maksuohjelman laatimiseen uhratut kustannukset menevät hukkaan. Tästä syystä velkojia kannattaisi kuulla jo velkajärjestelyä aloitettaessa, jolloin sen vahvistamisharkinnassa voitaisiin keskittyä maksuohjelman sisällön käsittelyyn. Käytännössä velkojia säännönmukaisesti kuullaankin jo aloit tamisvaiheessa, vaikkakaan laki ei sitä ehdottomasti vaadi. Ohjelmaehdotuksen käsittely. Varattuaan asianosaisille tilaisuuden lausumiin selvittäjä jättää ehdotuksensa maksuohjelmaksi kärä jäoikeudelle. Hänen on liitettävä sen mukaan tiivistelmä velkojien ja velallisen lausumista. Tarvittaessa tuomioistuin järjestää ehdotukselle suullisen käsittelyn (VJL 55 ), joskin käytännössä se on epätavallista. Istuntoa tarvitaan useimmiten silloin, kun maksuohjelmaan otettavista veloista syntyy kiistaa. Erityisesti velallisen läheisiltään saamien luottojen todellisuudesta kiistellään usein, kun velkojat väittävät niitä tekaistuiksi. 129

138 Maksuohjelmaan otettuja velkoja koskevat riitautukset käräjäoikeus käsittelee samalla tavalla kuin yrityksen saneerauksessa. Yksityishenkilön velkajärjestelyyn muodostuu näin samanlainen velkaselvittely kuin yrityksen saneeraukseen. Se on tosin normaalisti pienimuotoinen, koska luonnollisilla henkilöillä ei ole vastaavaa määrää velkoja. Velkojien saataviin liittyvä riita ratkaistaan maksuohjelmassa, ellei se viivytä ohjelman käsittelyä (VJL 57 ). Muussa tapauksessa se osoitetaan erilliseen oikeudenkäyntiin. Maksuohjelman vahvistaminen. Velkaselvittelyn päätyttyä tuomioistuin tutkii, ovatko velkajärjestelyn edellytykset edelleen olemassa ja onko ehdotus maksuohjelmaksi sisällöltään lain mukainen. Kärä jäoikeus tarkastaa ainakin teoriassa myös sen, että maksuvara on laskettu oikein ja että velallinen käyttää maksuvaransa kokonaisuudessaan velkojensa maksamiseen. Tutkinnan lopuksi tuomioistuin joko hylkää ehdotuksen jolloin sen katsotaan hylänneen hakemuksen velkajärjestelystä tai vahvistaa sen maksuohjelmaksi. Hylkääminen on kuitenkin harvinaista, jos asia on edennyt näin pitkälle. Ammattitaitoinen selvittäjä huolehtii professionaalisen maineensa takia siitä, että hänen laatimansa ehdotus täyttää sisällöltään lain vaatimukset. Käytännössä erimielisyydet koskevat vähäisiä yksityiskohtia kuten sitä, onko selvittäjä laskenut asianmukaisesti velallisen välttämättömät elinkustannukset. Ne eivät kuitenkaan ole kohtalokkaita. Jos tuomioistuin ei hyväksy selvittäjän lain tulkintaa (eli tässä: laskemistapaa), ehdotusta ei hylätä, vaan selvittäjälle annetaan tilaisuus laatia uusi, tässä kohden korjattu ehdotus MAKSUOHJELMAN VAIKUTUKSET Velkasuhteen sisältö. Maksuohjelman vaikutukset muistuttavat suuresti saneerausohjelman vaikutuksia. Velkasuhteiden ehdot määräytyvät maksuohjelman mukaan (VJL 40 ). Maksuohjelma määrää yksityiskohtaisesti, mitä ja milloin velallisen on suoritettava kullekin velkojalleen. Kun hän on nämä suoritukset tehnyt, hän on periaatteessa vapautunut niistä veloistaan, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn aloittamista ja jotka kuuluvat maksuohjelman piiriin. Tähän tuovat muutoksia vain tuntemattomien velkojen ilmaantuminen ja velallisen lisäsuoritusvelvollisuus. Tuntemattomiin velkoihin suhtaudutaan samalla tavalla kuin saneerauksessakin: velkoja on oikeutettu saamaan kuvitteellinen mak- 130

139 suohjelman mukaisen suorituksen (VJL 40a ). Lisäsuoritusvelvollisuus on sen sijaan laajempi kuin saneerauksessa (VJL 35a ). Jos velallinen saa maksuohjelman aikana perinnön tai siihen verrattavan kertaluonteisen suorituksen, tuhat euroa ylittävä osa on maksettava velkojille. Samoin käy, jos velallisen tulot lisääntyvät yli 831 euroa. Tällöin hänen on maksettava ylimenevästä määrästä puolet velkojilleen. Nämä suoritukset velallisen on tehtävä oma-aloitteisesti, joskin tuomioistuinkin voi vahvistaa suoritusvelvollisuuden (VJL 61a ). Näin velkajärjestely merkitsee käytännössä viisi vuotta kestävää suhteellisen niukkaa taloudenpitoa, jonka jälkeen velallinen vasta saa ns. uuden alun. Yksityishenkilön velkajärjestely ei tuo velalliselle samanlaista välitöntä vapautumista veloista, kuin mitä on tapana liittää amerikkalaiseen kuluttajakonkurssiin. Vaikutusarvio. Siitä, miten rehabilitaatio onnistuu luonnollisten henkilöiden kohdalla, on olemassa, harvinaista kylläkin, kotimaista tutkimustietoa. Velkajärjestelyn läpikäyneiden velallisten selviytymistä on nimittäin äskettäin tutkittu. Tämä Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimus perustuu velallisten haastatteluihin, eivätkä sen tulokset ole yksiselitteisiä. Niistä päätellen yksityishenkilön velkajärjestelyn tavoite, uuden alun (fresh start) antaminen ylivelkaantuneille, jää saavuttamatta. Tutkimuksessa havaittiin, että yli puolet velallisista oli edelleen velkaantuneita, vaikka maksuohjelma oli päättynyt. Maksuohjelman kesto on keskimäärin viisi vuotta. Myös laki määräisen menettelyn eli viime kädessä insolvenssi lain säädännön vaikutus näyttää oletettua vähäisemmältä. Maksuohjelmasta selviytyminen kun johtui tutkimuksen mukaan enimmäkseen ulkopuolisista tekijöistä (työpaikasta, muualta saadusta taloudellisesta tuesta). Toisaalta velkajärjestelyn arvellaan jossain määrin estäneen ylivelkaisia syrjäytymästä. Nähtäväksi jää, otetaanko tutkimus huomioon insolvenssi poliittisessa päätöksenteossa. Viime aikoina arvostelu on kärjistynyt. Lainsäädäntö on luonut byrokraattisen ja kalliin viranomaiskoneiston velkajärjestelyteollisuuden, josta on tullut itsetarkoitus. Velalliset eivät saa siitä mainittavasti apua velkaongelmiinsa. Velallisen maksut. Pääsääntöisesti maksut tehdään suoraan velkojalle samalla tavalla kuin yrityksen saneerauksessa. Tuomioistuin saa kuitenkin määrätä, että suoritukset kulkevat ulosottomiehen kautta (VJL 41 ). Maksuohjelma muodostaa ulosottoperusteen samaan tapaan kuin saneerausohjelma. Niillä on kuitenkin yhdessä suhteessa ero. Velkoja voi vaatia saneerausohjelman perusteella vain laiminlyötyä suoritusta; toisaalta 131

140 hän saa hakea ulosottoa heti. Sen sijaan velkajärjestelyssä velkojan on odotettava kolme kuukautta (VJL 42 ). Ikään kuin vastapainoksi hän saa tämän jälkeen hakea ulosottoa myös niille ohjelman mukaisille suorituksille, jotka erääntyvät myöhemmin. Laiminlyönti siis ennakkoeräännyttää kaikki vastaisetkin suoritukset samalle velkojalle. Seuraamus on niin ankara, että velallisen kannattaa, jos suinkin mahdollista, noudattaa maksuohjelmaa. Yhden velkojan aloittama ulosotto johtaa käytännössä tyypillisesti siihen, että velallinen ei pysty muutoinkaan noudattamaan maksuohjelmaa. Näin ollen koko velkajärjestely ennen pitkää raukeaa, jolloin seuraukset ovat vielä kohtalokkaammat. Toista kertaahan velallinen ei periaatteessa saa hakea velkajärjestelyä, ellei siihen ole erityisiä vastasyitä. Vaikka velkoja saa laiminlyöntitapauksissa oikeuden periä myös hänelle tulevat vastaiset suoritukset, velkajärjestely ei sellaisenaan purkaannu laiminlyöntien seurauksena. Velkoja ei toisin sanoen saa vaatia ulosotossa saatavansa alkuperäistä määrää, vaan hän on, velallisen laiminlyönnistä huolimatta, sidottu velkajärjestelyyn. Velkajärjestelyn purkaantu miseen tarvitaan aina tuomioistuimen päätös. Velallisen ilmoitusvelvollisuus. Yksittäisen velkojan on vaikea seurata velallisen taloudellisen aseman muutoksia. Niinpä on säädetty, että maksuohjelman toteuttamisaikana velallisen on ilmoitettava vel kojalle, mikäli hänen maksukyvyssään tai muissa merkityksellisissä olosuhteissa tapahtuu olennaista paranemista (VJL 7 ). Näin velkoja saa mahdollisuuden vaatia maksuohjelman muuttamista edukseen. Velkojalla on myös oikeus vaatia, että ulosottomies ryhtyy selvittämään velallisen taloudellista asemaa ulosottolain mukaisin keinoin. Tosin se vaatii, että selvitykseen on erityistä syytä (VJL 84 ). Erityinen syy voi olla esimerkiksi velallisen ulkoisen elintason selittämätön nousu. Maksuohjelman täytäntöönpanossa tosin tällainen selvitys tehdään automaattisesti ulosottohakemuksen käsittelyn yhteydessä. Ohjelman muuttaminen. Yksityishenkilön velkajärjestelyssä ohjelman muuttaminen on helpompaa kuin yrityksen saneerauksessa. Velkajärjestelyssä ei vallitse samanlaista (saneeraus)ohjelman pysyvyyden periaatetta, vaan maksuohjelma on teoriassa aina sovitettavissa velallisen maksukyvyssä ja olosuhteissa tapahtuviin muutoksiin. Velkojien luottamusta maksuohjelmaan ei suojata. Lainsäätäjä yrittää kuitenkin estää sen, että ohjelmia tarkistetaan jatkuvasti vähämerki tyksellisten muutosten pe- 132

141 rusteella. Onhan selvää, että velallisen taloudellisissa oloissa tapahtuu viiden vuoden kuluessa heilahtelua. Maksuohjelmaa saadaan muuttaa, kun olosuhteet muuttuvat olennaisesti, velkajärjestelyn kannalta olennainen seikka ilmaantuu, tuntematon velka ilmaantuu taikka epäselvä velka vahvistetaan maksuohjelmasta poikkeavasti (VJL 44 ). Tavallisimmat muutokset ovat velallisen maksukyvyn paraneminen tai heikentyminen. Maksuohjelman raukeaminen. Velallinen pystyy milloin tahansa irtaantumaan maksuohjelmasta. Tuomioistuimen nimittäin on velallisen hakemuksesta määrättävä ohjelma raukeamaan. Velkojan kannalta järjestely on mutkikkaampi. Määräyksillä maksuohjelman rau keamisesta yhtäältä taataan velkojalle maksuohjelman mukaiset suoritukset, toisaalta kannustetaan velallista noudattamaan ohjelmaa. Asiallisesti jälkimmäinen tavoite korostuu, ja maksuohjelman rau keaminen onkin eräänlainen rangaistus. Tuomioistuin voi määrätä maksuohjelman raukeamaan, jos velallinen olennaisesti laiminlyö maksuohjelman noudattamisen ilman hyväksyttävää syytä, ohjelman vahvistamisen jälkeen ilmenee seikkoja, jotka olisivat estäneet velkajärjestelyn tai velallinen on vaarantanut maksuohjelman toteutumisen velkaantumalla tai laiminlyömällä muulla tavoin myötävaikutusvelvollisuutensa (VJL 42 ). Maksuohjelman laiminlyönti ilmenee useimmiten siten, että velallinen jättää sen mukaiset maksut toistuvasti ja pitkäaikaisesti tekemättä. Ohjelma ei kuitenkaan raukea, jos laiminlyönnit johtuvat velallisen maksukyvyn heikkenemisestä ilman hänen omaa syytään. Jos maksuohjelma raukeaa, velkajärjestelyn vaikutus päättyy. Velkasuhteet palautuvat ennalleen, ja velkojat voivat vaatia maksua alkuperäisten luottoehtojen mukaisesti. Ohjelman noudattamisen sääntelyssä yrityksen saneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely poikkeavat toisistaan. Yksityishenkilön velkajärjestelyssä ei tunneta velkojakohtaista velkajärjestelyn raukeamista; maksuohjelman raukeaminen koskee aina kaikkia velkojia. Toiseksi yrityksen saneerauksessa yksittäisen maksun laiminlyönti ei johda velkojan kaikkien ohjelman mukaisten saatavien erääntymiseen; velkoja saa periä vain erääntynyttä (eli laiminlyötyä) maksuerää. Yksityishenkilön velkajärjestelyssä tuomioistuin voi myös valita eri vaihtoehtoja. Jos maksuohjelman raukeaminen on kohtuutonta, se voi määrätä velallisen tekemään lisäsuorituksia raukeamisvaatimuksen esittäneelle velkojalle. Velallinen voi näin lisää maksamalla estää raukeamisen, mikä on erikoinen periaateratkaisu. Eri asia on, että velkajärjestelyn tai saneerausohjelman rauetessa velkoja 133

142 tietenkin saa yrityksen saneerauksessakin periä koko alkuperäisen saatavansa. Siihen kuvainnollisesti sisältyvät myös ohjelman mukaiset myöhemmät maksuerät. Mitään syytä erilaiselle sääntelylle rinnakkaisissa insolvenssi menettelyissä on vaikea keksiä; ero selittynee sillä, että lakien valmistelusta vastasivat oikeusministeriössä eri henkilöt. Muuttamis- ja raukeamishakemuksen käsittely. Maksuohjelman muuttamista tai raukeamista haetaan joko siltä tuomioistuimelta, joka alun perin vahvisti maksuohjelman, tai velallisen yleisessä oikeuspaikassa (VJL 49 ). Hakemus on tehtävä kirjallisesti ilman aiheetonta viivytystä sen jälkeen, kun peruste on tullut velallisen tai velkojan tietoon. Ohjelman muuttamista ei saa hakea enää sen jälkeen, kun maksuohjelman kesto on päättynyt. Ohjelman raukeamishakemus saadaan tehdä tämänkin jälkeen; se on kuitenkin tehtävä kahden vuoden kuluessa siitä, kun maksuohjelmassa määrätty suoritusvelvollisuus on täytetty. Jos hakijana on velkoja, hakemuksesta on kuultava aina velallista. Joskus saattaa olla aihetta kuulla myös muita velkojia. Velallisen hakiessa ohjelman muuttamista kuullaan niitä velkojia, joita asia koskee eli käytännössä niitä velkojia, joille tulevat suoritukset muuttuisivat. Velallisen on liitettävä hakemukseensa ehdotus uudeksi maksuohjelmaksi. Vapaaehtoiset järjestelyt. Muuttamis- ja raukeamishakemukset lisäävät melkoisesti tuomioistuinten työtaakkaa. Useimmiten niissä on kysymys suhteellisen pienistä muutoksista, joiden vahvistamiseen ei asiallisesti tarvita tuomioistuimen myötävaikutusta. Maksuohjelman muuttaminen yritetäänkin siirtää sopimusteitse hoidettavaksi, toisin sanoen tavoitteena on, että velallinen ja velkojat sopivat keskenään siitä, miten velallisen maksukyvyn muutos otetaan huomioon. Tämä pyrkimys liittyy yleisempään trendiin, jossa vapaaehtoisia velkajärjestelyjä rohkaistaan ja edistetään. Keskinäisellä sopimuksella velkasuhteen osapuolet voivat ottaa huomioon sellaisiakin velallisen taloudenpidon muutoksia, jotka eivät anna mahdollisuutta maksuohjelman muuttamiseen tuomioistuimen päätöksellä. Tämä on toisaalta vaatinut lakiin mutkikkaita säännöksiä siltä varalta, että velkoja ylivertaisen neuvotteluasemansa turvin pakottaa velallisen sellaisiin sopimuksiin, jotka ovat velalliselle ankarampia kuin mitä laissa on säädetty. Tällainen sopimus on lähtökohtaisesti mitätön (VJL 85 ). 134

143 8. ULOSOTTO 8.1. JOHDANTO Velvoitteiden pakkotäytäntöönpano. Ideaalisessa maailmassa kaikki maksavat velkansa vapaaehtoisesti eräpäivään mennessä. Tosielämässä näin ei tietenkään tapahdu, vaan syystä tai toisesta velkoja jätetään maksamatta. Jotta yhteiskunnan taloudellinen toiminta, kaupankäynti ja luotonanto eivät lamaantuisi, tarvitaan laiminlyötyjen maksu- ja muiden velvoitteiden pakkotäytäntöönpanojärjestelmää eli ulosottoa. Ulosotossa velvoitteet voidaan panna pakolla täytäntöön valtion viranomaisen toimesta. Yksityinen velkoja, kuten pankki, tavaran myyjä tai ystävälleen rahaa lainannut henkilö, ei kuitenkaan voi suoraan kääntyä ulosottolaitoksen puoleen, vaikka velallinen on jättänyt maksamatta hänen saatavansa. Velallisen maksuvelvollisuuden olemassaolo ja laajuus on ensin tutkittava tuomioistuimessa. Velkojan on siten ensin nostettava kanne käräjäoikeudessa. Jos tuomioistuin toteaa velallisen maksuvelvolliseksi, se vahvistaa velvoitteen tuomiossaan. Vasta tämän tuomion nojalla velkoja voi hakea saatavansa pakkotäytäntöönpanoa. Yksityis- ja julkisoikeudelliset velkojat. Velan jääminen maksamatta ei ole vain yksityisten velkojien ongelma. Samalla tavalla myös valtion ja erilaisten julkisyhteisöjen saatavia jää suorittamatta. Toisin kuin eräissä muissa maissa, Suomessa täytäntöönpanoa ei ole jaettu eri orgaanien hoidettavaksi sen mukaan, onko velkojana yksityis- tai julkisoikeudellinen taho. Meillä yksi ja sama ulosottoviranomainen panee täytäntöön niin yksityisten velkojien kuin valtion ja muiden julkisyhteisöjen vaateet. Ulosottomenettelyssä on kuitenkin eroja sen mukaan, kuka on velkojana. Yksityisoikeudellisella velkojalla on esimerkiksi oltava edellä kerrotulla tavalla ulkopuolisen lainkäyttöelimen, pääsääntöisesti tuomioistuimen, vahvistama ulosottoperuste. Julkisoikeudellisilla velkojilla sitä vastoin on oikeus ns. suoraan ulosottoon: maksamatta jätettyjen verojen ja muiden julkisoikeudellisten maksujen perintä ulosotossa ei edellytä, että ulkopuolinen taho on tutkinut ja vahvistanut maksuvelvoitteen. Velkojan itsensä laatima maksumääräys riittää ulosoton perusteeksi. Velkojan saatava on toisin sanoen suoraan ulosottokelpoinen. Tätä velkojamyönteistä 135

144 lähtökohtaa kompensoidaan siten, että velallinen voi julkisoikeudellisen saatavan perinnässä turvautua erityisiin oikeussuojakeinoihin, joita yksityisoikeudellisen saatavan pakkotäytäntöönpanossa ei tunneta. Velallinen voi esimerkiksi tehdä ns. perustevalituksen, jos hän katsoo, että julkinen saatava on määrätty tai maksuunpantu virheellisesti. On kuitenkin huomattava, etteivät kaikki esimerkiksi valtion saatavat ole aina suoraan ulosottokelpoisia. Valtiokin voi olla oikeudenkäynnissä tavallisena asian osaisena ja tuomiossa vahvistettu velvoite luokitellaan tällöin yksityisoikeudelliseksi. Valtio voi joutua myös velallisen asemaan, jos se on tuomiossa velvoitettu suoritukseen. Jos valtio laiminlyö suorituksen, myös se voi joutua ulosottotoimien kohteeksi. Keskeiset säädökset. Erottelu yksityis- ja julkisoikeudellisten saatavien ulosottoperinnässä näkyy myös siinä, että näitä menettelyjä sääntelevät eri lait. Ulosotto-oikeuden keskeisin säädös on ulosottokaari, josta käytetään lyhennettä UK. Yksityisoikeudellisen saatavan täytäntöönpanossa noudatetaan koko menettelyn osalta ulosottokaaren säännöksiä. Julkisoikeudellisten saatavien täytäntöönpanoa puolestaan säännellään verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetulla lailla, josta käytetään lyhennettä VeroTPL. Ulosottokaaren säännöksillä on kuitenkin merkitystä myös julkisoikeudellisten saatavien täytäntöönpanossa, sillä jos VeroTPL:ssa ei ole erityisiä säännöksiä asiasta, sovelletaan täytäntöönpanossa ulosottokaaren säännöksiä. Tässä teoksessa ulosottomenettelyä tarkastellaan pääsääntöisesti ulosottokaaren säännösten valossa. Tarkastelutavan valinta johtuu siitä, että ulosottokaaressa on kattavasti säännelty täytäntöönpanomenettelyn kaikki vaiheet sekä ulosottoa koskeva muutoksenhaku. VeroTPL vain täydentää ulosottokaaren säännöksiä tietyissä asioissa. Valittu tarkastelutapa ei indikoi sitä, että julkisoikeudelliset saatavat olisivat ulosottokäytännössä vähämerkityksinen ryhmä. Päinvastoin, ne ovat lukumääräisesti kaikkein tavallisimpia täytäntöönpantavia saatavia. Erilaisia velvoitteita. Ulosottokaaressa on säännökset niin maksuvelvoitteiden kuin muidenkin velvoitteiden täytäntöönpanosta. Muita velvoitteita ovat esimerkiksi luovutus-, tekemis- ja kieltovelvoitteet. Ulosottokaaressa on myös säännökset häädöstä, jolla pannaan täytäntöön velvoite muuttaa pois huoneistosta tai kiinteistöltä. Valtaosa ulosotossa täytäntöönpantavista velvoitteista on maksuvelvoitteita. Sen vuoksi seuraavassa keskitytään käsittelemään maksuvelvoitteiden täytäntöönpanoa, 136

145 joka on lähes aina rahasaatavan ulosottoperintää. Muiden velvoitteiden täytäntöönpanon erityispiirteitä ei tarkastella lähemmin. Ulosottolainsäädännön kokonaisuudistus. Ulosottokaari on varsin uusi säädös, sillä se tuli voimaan vuoden 2008 alussa. Ulosottokaaren voimaantulo ei kuitenkaan sinänsä merkinnyt mullistusta ulosotto-oikeudessa, sillä säädökseen pääsääntöisesti kodifioitiin aikaisemmat lakiuudistukset luvulla aloitettu ulosottolainsäädännön kokonaisuudistus toteutettiin useiden osittaisuudistusten avulla. Kokonaisuudistuksen viimeisenä vaiheena säädettiin ulosottokaari, joka kumosi vuodelta 1895 peräisin olleen ulosottolain. VeroTPL, joka korvasi aikaisemman julkisten saatavien täytäntöönpanoa koskeneen erityislain, tuli voimaan ulosottokaaren kanssa samaan aikaan. EU:n lainsäädäntö. Koska Suomi on Euroopan unionin jäsenvaltio, EU:n lainsäädäntö sitoo sitä. Viimeisen vuosikymmenen aikana EU:ssa on säädetty useita asetuksia, jotka koskevat jäsenvaltiossa annetun tuomion tunnustamista ja täytäntöönpanoa toisissa jäsenvaltioissa. Toisin sanoen asetukset säätelevät tuomioiden rajat ylittävää täytäntöönpanoa. Keskeisin näistä säädöksistä on ns. Bryssel I -asetus (neuvoston asetus n:o 44/2001 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla). Bryssel I -asetuksessa jäsenvaltiot velvoitetaan tunnustamaan toisissa jäsenvaltioissa annetut tuomiot ja panemaan ne täytäntöön kunkin valtion omien kansallisten täytäntöönpanoa koskevien säännösten mukaisesti, jos tuomio täyttää asetuksessa säädetyt edellytykset. Muut rajat ylittävää täytäntöönpanoa koskevat asetukset säätävät riitauttamattomien vaatimusten täytäntöönpanosta, eurooppalaisesta maksamismääräysmenettelystä ja eurooppalaisesta vähäisiin vaatimuksiin sovellettavasta menettelystä ULOSOTTOVIRANOMAINEN Ulosottomiehet. Suomessa velvoitteiden pakkotäytäntöönpanosta huolehtii ulosottoviranomainen. Se on tuomioistuinlaitoksesta erillinen valtion viranomainen. Eräissä muissa maissa tuomioiden täytäntöönpano on sitä vastoin osa tuomioistuimen toimintaa. Kihlakunnanvouti ja kihlakunnanulosottomies ovat ulosottotehtäviä hoitavia virkamiehiä. Kihlakunnanvoutien vastuulle kuuluvat juridisesti vaativimmat asiat, sil- 137

146 lä heidän kelpoisuusvaatimuksiinsa kuuluu oikeustieteellisen tutkinnon suorittaminen. UK 1:9:ssä on lueteltu kihlakunnanvoudin yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvat tehtävät. Esimerkiksi kiinteistön ja asuntoosakeyhtiön osakkeiden myynti kuuluu kihlakunnanvoudin tehtäviin. Samoin kihlakunnanvoudin tehtäviin kuuluu lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpano sekä täytäntöönpanotoimenpiteen oikaiseminen selvän virheen johdosta (ns. itseoikaisu). Käytännön ulosottotehtävistä valtaosan hoitavat kihlakunnanulosottomiehet. Kihlakunnanvoudit ohjaavat ja valvovat heidän työtään esimiehinä. Sekä kihlakunnanvoudeista että kihlakunnanulosottomiehistä käytetään yleensä nimitystä ulosottomies. Ulosottokaaren säännöksissäkin useimmissa mainitaan vain ulosottomies. Nimityksellä tarkoitetaan tällöin sekä kihlakunnanvoutia että kihlakunnanulosottomiestä, ellei kyse ole kihlakunnanvoudin yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvasta tehtävästä. Ulosottomiehet työskentelevät pääosin omissa ulosottopiireissään. Suomi on nykyisin jaettu 22 ulosottopiiriin. Yksi ulosottopiiri kattaa tyypillisesti usean kunnan tai kaupungin alueen. Valtakunnanvoudinvirasto. Ulosoton keskushallintoa hoitaa nykyisin valtakunnanvoudinvirasto. Sen tehtäviin kuuluvat ulosottotoimen yleinen johto, ohjaus ja valvonta. Virasto myös nimittää kihlakunnanvoudit virkoihin ja käsittelee ulosottotoimea koskevat kantelut. Viraston päällikkönä toimii valtakunnanvouti. Vastaava ulosottomies. Kunkin velallisen kaikkien ulosottoasioiden hoitaminen on keskitetty yhdelle ulosottomiehelle. Häntä nimitetään vastaavaksi ulosottomieheksi (vastaavaksi kihlakunnanvoudiksi ja vastaavaksi kihlakunnanulosottomieheksi). Useimmiten vastaavana ulosottomiehenä toimii velallisen kotipaikkakunnan ulosottomies, mutta velallisen asuinpaikan lisäksi muutkin seikat voivat olla syynä vastaavan ulosottomiehen valintaan. Esimerkiksi täytäntöönpanon toteuttamisen tarkoituksenmukaisuus voi olla tällainen syy. Vastaavalla ulosottomiehellä on toimivalta hoitaa velallisen ulosottoasioita kaikkialla Suomessa. Usein kuitenkin jos täytäntöönpano edellyttää toimia muualla kuin ulosottomiehen omassa ulosottopiirissä, toimenpiteen käytännössä suorittaa kyseisen ulosottopiirin ulosottomies virka-avun perusteella. Suomen rajojen ulkopuolella ulosottomiehellä ei ole toimivaltaa suorittaa täytäntöönpanotoimia. 138

147 8.3. ULOSOTTOMIES LAINKÄYTTÄJÄNÄ Virallistoimintoisuus. Ulosottomies ei ole velkojan asiamies, eikä velkoja ohjaa ulosottomiehen työtä, vaan tämän tulee suorittaa täytäntöönpanotehtävät puolueettomasti ja asianmukaisesti ottaen huomioon myös velallisen ja sivullisten oikeudet. Ulosoton virallistoimintoisuus merkitsee samalla myös sitä, että ulosottomiehen tulee itsenäisesti ja aktiivisesti huolehtia ulosottomenettelyn etenemisestä. Hänen tulee suorittaa tarvittavat täytäntöönpanotoimet oma-aloitteisesti, hankkia selvitysaineistoa ratkaisujensa ja toimenpiteittensä perustaksi sekä huolehtia viran puolesta asiaan osallisten oikeuksista. Attraktioperiaate. Ulosottokaari ja muu lainsäädäntö sääntelevät ulosottomiehen toimintaa, mutta monissa ulosottomenettelyn kuluessa tehtävissä ratkaisuissa ulosottomiehellä on varsin laaja harkintavalta. Ulosottomiehen on pääsääntöisesti ratkaistava kaikki ulosottomenettelyssä syntyneet oikeudelliset kysymykset, esimerkiksi kysymyksen siitä, kuka omistaa tietyn ulosmitattavaksi aiotun omaisuuden. Tätä nimitetään attrak tioperiaatteeksi. Ulosottomiehen on ratkaistava sekä lain tulkintaan liittyvät kysymykset (oikeuskysymykset) että arvioitava asiaan liittyvä selvitysaineisto (näyttökysymykset). Vain silloin, kun riitaisuuteen liittyvää näyttökysymystä ei voida ratkaista ulosottomenettelyssä saatavissa olevan selvityksen avulla, saatetaan asia siirtää tuomioistuimen käsiteltäväksi. Ulosottomies voi nimittäin osoittaa kiistassa osapuolena olevan asianosaisen nostamaan kanteen käräjäoikeudessa. Tuomioistuimen käsiteltäväksi siirrettyä asiaa kutsutaan täytäntöönpanoriidaksi. Esteellisyys. Attraktioperiaatteen noudattaminen merkitsee sitä, että ulosottomiehen työ ei ole vain ulosottoperusteessa vahvistetun velvoitteen teknistä täytäntöönpanoa. Tarvittaessa ulosottomies joutuu ratkaisemaan moninaisia oikeus- ja näyttökysymyksiä. Ratkaisuja tehdessään ulosottomies rinnastuu tuomariin, hän on tällöin puolueeton lainkäyttäjä. Vastaavasti kuten tuomari, myöskään ulosottomies ei saa olla esteellinen. Ulosottomies ei esimerkiksi saa käsitellä asiaa, jossa hänen läheisensä on osallisena, tai asiaa, josta koituisi etua tai haittaa hänelle itselleen tai hänen läheiselleen. Ulosottomiehen esteellisyysperusteet on lueteltu UK 1:15:ssä. Luettelo ei ole tyhjentävä, vaan myös muut seikat, jotka antavat aiheen perustellusti epäillä ulosottomiehen puolueettomuutta asiassa, tekevät hänestä esteellisen. 139

148 Summaarinen menettely. Vaikka ulosottomies voi ulosottomenettelyn ku luessa joutua ratkaisemaan vaikeita ja monimutkaisia oikeudellisia kysymyksiä, useimmat ulosottoasiat voidaan hoitaa kaavamaisesti ja rutiininomaisesti. Tämä on välttämätöntä, sillä ulosotossa käsitellään normaalisti vuosittain 2-3 miljoonaa ulosottoasiaa. Ulosottomenettely on sen vuoksi tarkoitettu summaariseksi eli suppeatutkintaiseksi menettelyksi. Menettelyn joutuisuuden varmistamiseksi ulosottomiehen tulee tehdä päätöksensä nopeasti, eikä perusteellista selvitystä päätösten tueksi voida hankkia ULOSOTTOPERUSTEET Ulosottoperuste. Yksityisoikeudellisen saatavan täytäntöönpano ulosotossa edellyttää, että tuomioistuin tai muu lainkäyttöelin on vahvistanut velallisen maksuvelvollisuuden. Velvoitteen sisältö käy ilmi tuomiosta tai muusta ratkaisuasiakirjasta. Tällainen asiakirja toimii ulosottoperusteena. Tavallisesti ulosottoperuste on tuomioistuimen tuomio, mutta myös esimerkiksi välimiesmenettelyssä annettu välitystuomio, jonka tuomioistuin on vahvistanut täytäntöönpanokelpoiseksi, kelpaa ulosottoperusteeksi. Ulosottoperusteena voi olla myös muun muassa sosiaalilautakunnan vahvistama elatusapusopimus. Ulosottoperusteeksi kelpaavat asiakirjat luetellaan tyhjentävästi UK 2:2:ssä. Euroopan unionin asetusten ja muiden kansainvälisten sopimusten nojalla ulosottoperusteena voi myös olla ulkomainen tuomio tai vastaava lainkäyttöpäätös. Missä tahansa maassa annettu tuomio ei kuitenkaan välttämättä kelpaa ulosottoperusteeksi Suomessa, vaan sen on oltava annettu joko EU:n jäsenvaltiossa tai muussa sellaisessa valtiossa, jonka kanssa Suomi on tehnyt tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevan sopimuksen. Esimerkiksi Norja ja Sveitsi ovat tällaisia EU:n ulkopuolisia maita, joissa annetut tuomiot tulee panna täytäntöön Suomessa kansainvälisen sopimuksen nojalla. Ulkomaisen tuomion täytäntöönpano Suomessa on perinteisesti edellyttänyt, että suomalainen tuomioistuin vahvistaa tuomion täytäntöönpanokelpoiseksi erityisessä menettelyssä, jota kutsutaan eksek vatuuriksi. Sama lähtökohta on säilytetty Bryssel I -asetuksessa. Uusimmissa EU:n asetuksissa sitä vastoin mahdollistetaan ulko- 140

149 maisen tuomion täytäntöönpano suoraan ilman täytäntöönpanovaltiossa tapahtuvaa eksekvatuuria. Henkilöllinen ulottuvuus. Jotta ulosottoperuste olisi täytäntöönpanokelpoinen, siitä täytyy selvästi käydä ilmi, kuka on asiassa suoritukseen oikeutettu taho (velkoja) ja kuka suoritukseen velvoitettu (velallinen). Ulosotossa voidaan panna täytäntöön vain sille ulosottoperusteessa mainitulle henkilölle määrätty velvoite, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan. Vaikka esimerkiksi takaaja on sinänsä velvollinen maksamaan velan, jos luoton saanut velallinen on laiminlyönyt maksunsa, ulosottoa ei voida kohdistaa takaajaan velallista vastaan annetun ulosottoperusteen nojalla. Täytäntöönpano takaajaa vastaan edellyttää, että velkoja hankkii ulosottoperusteen, jossa takaaja velvoitetaan suoritukseen. Selvyysvaatimus. Ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuus edellyttää myös, että siitä yksiselitteisesti ilmenee, millainen velvoite vastaajan suoritettavaksi on määrätty. Jos tuomio on laadittu sisällöltään niin epäselväksi tai puutteelliseksi, ettei siitä käy ilmi, mihin vastaaja on velvoitettu, ulosottomenettelyä ei voida aloittaa. Ulosottomiehen tulee ohjata velkoja kantelemaan tuomiosta ylemmälle tuomioistuimelle. Esimerkiksi käräjäoikeuden tuomiosta kannellaan hovioikeudelle. Jos tuomiossa on kirjoitus- tai laskuvirhe, velkoja ohjataan pyytämään tuomion antaneelta tuomioistuimelta virheen korjaamista. Saatavan lakkaaminen. Tuomio on täytäntöönpanokelpoinen vain, jos siinä asetettu velvoite on edelleen voimassa, toisin sanoen maksettavaksi vahvistettu saatava ei ole lakannut esimerkiksi maksun tai vanhentumisen vuoksi. Jos velallinen on maksanut velan tuomion antamisen jälkeen, tuomiota ei tietenkään enää saa panna täytäntöön. Koska ulosottomies ei useinkaan tiedä velallisen ennen ulosoton aloittamista suorittamista maksuista, velallisen kannattaa viipymättä ilmoittaa niistä ulosottomiehelle saadessaan tietää täytäntöönpanon aloittamisesta. Ulosottoperusteessa vahvistettu saatava voi vanhentua, jos velkoja ei ryhdy mihinkään toimenpiteisiin saadakseen velalliselta maksun, esimerkiksi ota yhteyttä velalliseen ja muistuta maksamatta olevasta velasta. Ulosottomiehen tulee viran puolesta selvittää, onko ulosottoperusteessa vahvistettu saatava ehtinyt vanhentua. Yksityisoikeudellinen ulosottoperusteessa vahvistettu saatava vanhentuu pääsääntöisesti viidessä vuodessa, jos vanhentumista ei katkaista. Eräiden saatavien vanhentumista ei 141

150 voida katkaista. Esimerkiksi lapsen elatusapusaatava vanhentuu lopullisesti viidessä vuodessa. Ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuus. Ulosottoperusteessa vahvistetun saatavan lisäksi myös itse ulosottoperuste voi vanhentua eli menettää ajan myötä täytäntöönpanokelpoisuutensa. Ulosottoperusteet, joissa luonnolliselle henkilölle on määrätty maksuvelvollisuus, ovat täytäntöönpantavissa pääsääntöisesti 15 vuoden ajan. Jos myös velkoja on luonnollinen henkilö, ulosottoperuste on täytäntöönpanokelpoinen 20 vuoden ajan. Sama pitempi täytäntöönpanokelpoisuuden määräaika koskee myös sellaiseen rikokseen perustuvaa korvaussaatavaa, josta velallinen on tuomittu vankeuteen tai yhdyskuntapalveluun. Sitä vastoin oikeushenkilön maksuvelvolliseksi asettavat tuomiot ovat täytäntöönpantavissa periaatteessa ikuisesti, jos niissä vahvistettua saatavaa ei päästetä aineellisoikeudellisesti vanhentumaan. Mainitut määräajat eivät ole täysin ehdottomia. Jos velallinen on sopimattomalla tavalla huomattavasti vaikeuttanut velkojan maksunsaantia esimerkiksi kätkemällä tai lahjoittamalla omaisuuttaan tai lisäämällä perusteettomasti velkojensa määrää tuomioistuin voi jatkaa määräaikaa vielä 10 vuodella. Velkojan tulee nostaa kanne tuomioistuimessa kahden vuoden kuluessa alkuperäisen määräajan päättymisestä. Tutkinnan kielto. Ulosottomiehen tulee tutkia, että ulosottoperuste täyttää edellä mainitut täytäntöönpanokelpoisuuden edellytykset. Ulosottomies ei sitä vastoin saa ryhtyä tutkimaan, onko tuomioistuin määrännyt velvoitteesta oikein. Tämä koskee sekä oikeudenkäyntimenettelyn virheettömyyttä että ratkaisun asiallista oikeellisuutta. Ulosottoperusteen tutkinnan kielto on seurausta tuomioistuimen ja ulosottomiehen välisestä työnjaosta: tuomioistuin tutkii ja määrää velvoitteen suoritettavaksi, ulosottomies panee velvoitteen pakolla täytäntöön, jos velallinen ei ole suorittanut sitä vapaaehtoisesti ULOSOTTOASIAN VIREILLETULO Ulosoton hakeminen. Ulosottoasia tulee vireille, kun velkoja tai muu hakija toimittaa ulosottohakemuksensa ulosottoviranomaiselle. Muu hakija voi olla esimerkiksi vuokralaisen häädön täytäntöönpanoa hakeva vuokranantaja. Hakemus on tehtävä kirjallisesti tai sähköisesti. Se toimitetaan pääsääntöisesti velallisen tai muun suoritukseen velvoitetun (eli vastaa- 142

151 jan) asuin- tai kotipaikan ulosottomiehelle. Hakemus voidaan kuitenkin toimittaa myös minkä tahansa muunkin paikkakunnan ulosottovirastoon, sillä ulosottolain kokonaisuudistuksessa ulosoton perinteisistä oikeuspaikka- eli forum-säännöksistä luovuttiin. Jos hakemuksen vastaanottaja ei ole velallisen tai muun vastaajan vastaava ulosottomies, hakemus siirretään tälle viran puolesta. Monet perintätoimistot ja muut institutionaaliset hakijat ovat saaneet oikeusministeriöltä luvan toimittaa hakemuksensa teknisen käyttöyhteyden kautta suoraan ulosoton valtakunnalliseen tietojärjestelmään. Vuoden 2010 alusta tietojärjestelmähakijoiden lupien myöntäminen kuuluu valtakunnanvoudinviraston tehtäviin. Hakemuksen tiedot ja liitteet. Ulosottohakemuksessa tulee mainita muun muassa hakijan ja vastaajan henkilö- ja yhteystiedot sekä hakijan saatavan määrä ja velallisen mahdollisesti jo maksamien lyhennysten ajankohdat ja määrät. Hakemukseen liitetään pääsääntöisesti mukaan ulosottoperuste. Jos sama velvoite on jo aikaisemmin ollut täytäntöönpantavana ulosotossa, ulosottoperustetta ei yleensä tarvitse liittää mukaan hakemukseen, sillä ulosottoperusteen tiedot on tallennettu ulosoton tietojärjestelmään. Tällöin ulosottoperusteen tunnistetiedot tulee mainita hakemuksessa. Lähitulevaisuudessa, jos laki oikeushallinnon valtakunnallisesta tietojärjestelmästä säädetään, ulosottoperusteen liittämisestä hakemukseen voidaan luopua. Voimaantultuaan mainittu laki velvoittaa tuomioistuimet ilmoittamaan tuomioistaan ulosottoviranomaiselle merkitsemällä tuomiotiedot oikeushallinnon valtakunnalliseen tietojärjestelmään (ratkaisu- ja päätösilmoitusjärjestelmään). Tietojärjestelmään merkittyä tuomiota (paperiasiakirjaa) ei siten enää liitetä ulosottohakemukseen. Saamistodiste. Jos ulosottoperusteessa määrätty velallisen maksuvelvollisuus perustuu ns. juoksevaan velkakirjaan, vekseliin tai shekkiin, tällainen asiakirja eli saamistodiste on myös liitettävä hakemukseen alkuperäisenä. Juoksevassa velkakirjassa velallinen on sitoutunut maksamaan tietyn velan tämän asiakirjan esittäjälle eli sen haltijalle. Ulosottomies voi harkintansa mukaan tai velallisen vaatimuksesta pyytää velkojaa toimittamaan myös tavallisen velkakirjan ulosottovirastoon. Tavallisessa velkakirjassa velallinen on sitoutunut suorittamaan velan tietylle nimetylle henkilölle. Jos ulosottohakemus on lähetetty sähköisesti, hakija voi toimittaa ulosottoperusteen ja saamistodisteen jälkikäteen ulosottomiehelle kolmen viikon kuluessa. 143

152 Suppea ulosotto. Ulosotto voidaan toimittaa kahdessa eri laajuudessa, joko tavallisena täysimittaisena ulosottona tai ns. suppeana ulosottona. Valintavalta on velkojalla. Suppea ulosotto voi kohdistua vain sellaiseen velallisen omaisuuteen, jota ei tarvitse muuttaa rahaksi, esimerkiksi velallisen palkkatuloon. Suppeassa ulosotossa ulosottomiehellä ei ole normaalia velallisen omaisuuden etsiskelyvelvoitetta, vaan ulosottomies tyytyy tarkistamaan vain tietyistä rekistereistä ilmi käyvät tiedot velallisen omaisuudesta. Jos velkoja haluaa saatavaansa perittävän suppeassa ulosotossa, hänen tulee pyytää sitä ulosottohakemuksessa. Jos hakemuksessa ei ole mitään mainintaa asiasta, toimitetaan täytäntöönpanomenettely tavallisena ulosottona. Ulosottoasian vireilletulo. Hakemuksen saavuttua ulosottovirastoon ulosottoasian vireilletulon edellytykset tarkistetaan. Jos ulosottoasia tulee normaalisti vireille, velallinen saa siitä tiedon hänelle lähetetystä vireilletuloilmoituksesta. Velkojalle ei yleensä lähetetä vireilletuloilmoitusta. Velkojalle lähetetään tieto muun muassa ulosottoasian vireilletulopäivästä ja asiaa hoitavasta vastaavasta ulosottomiehestä, jos ulosottoasia käsitellään muussa paikallisessa ulosottovirastossa kuin siinä, jonne hakija on toimittanut hakemuksensa. Jos vireilletulon edellytykset eivät täyty, ulosottomies tekee asiassa hylkäämispäätöksen. Selvässä tapauksessa päätös voidaan antaa velkojalle tiedoksi suullisestikin, tulkinnanvaraisessa tilanteessa ulosottomiehen tulee tehdä kirjallinen ja perusteltu päätös. Ulosottoasian vireilletulon oikeusvaikutuksiin kuuluu se, että ulosottomies on sen jälkeen toimivaltainen ryhtymään täytäntöönpanotoimiin asiassa. Vireilletulo myös katkaisee ulosottoperusteessa vahvistetun saatavan vanhentumisen MAKSUKEHOTUS JA MAKSUAIKA Vireilletuloilmoitus. Kun ulosottoasia on tullut vireille, velalliselle lähetään yleensä vireilletuloilmoitus. Vireilletuloilmoituksen lähettämisestä voidaan luopua, jos velallisen yhteystietoja ei tiedetä. Vireilletuloilmoitusta ei lähetetä myöskään silloin, kun ulosottomies epäilee, että ilmoitus tuntuvasti vaikeuttaisi täytäntöönpanoa. Täytäntöönpano voi vaikeutua esimerkiksi siitä syystä, että velallinen ryhtyy kätkemään ulosmittauskelpoista omaisuuttaan ulosottomieheltä. Koska vireilletuloilmoituksen lähettäminen on selvä pääsääntö, ulosottomiehellä tulee olla riittävät pe- 144

153 rusteet epäillä täytäntöönpanon vaikeutumista, jotta ilmoituksen lähettämisestä voidaan luopua. Pelkkä teoreettinen mahdollisuus, että velallinen voi vaikeuttaa täytäntöönpanoa, ei riitä syyksi luopua vireilletuloilmoituksen lähettämisestä. Maksukehotus. Vireilletuloilmoituksesta käy ilmi muun muassa ulosoton vireilletulopäivä, asianhallintatiedot ja velallisen ulosottoasioita hoitavan vastaavan kihlakunnanulosottomiehen yhteystiedot. Ilmoituksessa on tietoja myös velallisen oikeuksista, kuten oikeudesta estää täytäntöönpano vakuuden asettamisella ja oikeudesta tulla kuulluksi. Vireilletuloilmoitukseen merkitään myös maksukehotus. Maksukehotuksessa velallista kehotetaan maksamaan velkojan saatava ulosottomiehelle tiettyyn määräpäivään mennessä. Jos velallinen ei viimeistään määräpäivänä maksa velkaansa, ulosottomies aloittaa täytäntöönpanotoimet maksun saamiseksi. Velallisen saama veronpalautus voidaan kuitenkin ulosmitata jo ennen maksulle varatun määräajan päättymistä. Jos velallinen maksaa velkansa määräpäivään mennessä, ulosottoasian vireilletulosta ei tehdä merkintää ulosottorekisteristä annettavaan todistukseen. Tällaisen todistuksen kenen tahansa velallisen tiedoista voi kuka tahansa pyytää ulosottoviranomaiselta. Siten maksamalla velkansa määräpäivään mennessä velallinen estää sen, että tieto hänen ulosotossa olevasta velastaan tulee julkiseksi. Maksuaika. Jos velallinen ei pysty maksamaan velkaansa maksukehotuksessa mainittuna määräpäivänä, hän voi pyytää ulosottomieheltä maksuaikaa. Ulosottomies ei myönnä maksuaikaa automaattisesti, vaan maksuajan myöntämiselle on oltava erityinen syy. Tällainen syy voi olla esimerkiksi velallisen sairastuminen tai lyhytaikainen työttömyys. Lisäksi ulosottomiehen on pidettävä todennäköisenä, että velallinen maksaa velkansa maksuajan kuluessa. Velallisen taloudellisen tilanteen on siten lähitulevaisuudessa parannuttava sen verran, että hän pystyy suorittamaan maksut. Ulosottomies voi edellytysten täyttyessä myöntää maksuaikaa pääsääntöisesti enintään kolme kuukautta. Ulosottoa hakeneen velkojan suostumuksella ulosottomies voi myöntää velalliselle maksuaikaa korkeintaan kuusi kuukautta. 145

154 8.7. ULOSMITATTAVAN OMAISUUDEN ETSIMINEN JA TIETOJEN HANKINTA Etsimisvelvollisuus. Jos velallinen ei ole maksanut velkaansa maksukehotuksessa asetettuun määräpäivään mennessä tai maksuaikaa saatuaan maksuajan kuluessa, ulosottomies aloittaa täytäntöönpanotoimet velan suorittamiseksi. Velallisen omaisuutta toisin sanoen ulosmitataan tarvittava määrä, jotta velkojien saatavat ja ulosotosta aiheutuneet kulut saadaan maksetuiksi. Ennen kuin ulosottomies voi ulosmitata velallisen omaisuutta, hänen tulee selvittää, mitä omaisuutta velallinen omistaa ja missä omaisuus sijaitsee. Aina myöskään velallisen olinpaikkaa ei tunneta, joten ulosottomies voi joutua etsimään myös velallista itseään. Ulosottomiehellä on velvollisuus selvittää velallisen olinpaikkaa ja etsiä hänelle kuuluvaa omaisuutta olosuhteiden edellyttämässä laajuudessa. Tietoja velallisesta ja hänen omaisuudestaan etsitään ennen kaikkea erilaisista rekistereistä, muun muassa ulosottorekisteristä, väestörekisteristä, verottajan ja Kelan rekistereistä. Tarvittaessa omaisuutta voidaan etsiä myös velallisen asunnosta, varastosta, autosta tai vastaavista paikoista. Ulosottomiehellä on oikeus etsiä velallisen omaisuutta myös sivulliselle kuuluvista tiloista. Paikkaan kohdistuva etsiminen. Perustuslaissa säädetyt perusoikeudet, muun muassa kotirauhan suoja, asettavat rajoja sille, millä edellytyksillä omaisuutta voidaan etsiä asumiseen käytettävistä tiloista. Ilman velallisen suostumusta omaisuutta voidaan etsiä hänen asunnostaan vain, jos riittävästi omaisuutta ei ole löydetty muulla tavoin ja ulosottomiehellä on perusteltu syy olettaa asunnossa olevan ulosmittauskelpoista omaisuutta. Sivullisen asunnossa tehtävälle etsinnälle on säädetty vieläkin tiukemmat edellytykset. Ulosottomies voi etsiä velallisen omaisuutta sivullisen asunnosta vain, jos hänellä on erittäin painava peruste olettaa asunnossa olevan tällaista omaisuutta, eikä riittävästi ulosmitattavaa omaisuutta ole löydetty muulla tavoin. Ensisijaisesti sivulliselle tulee antaa tilaisuus luovuttaa hallussaan oleva velallisen omaisuus ennen etsimistoimiin ryhtymistä. Henkilöön kohdistuva etsiminen. Ulosottomies voi etsiä omaisuutta myös velallisen yltä ja hänen vaatteistaan. Perustuslaissa turvattu henkilökohtainen koskemattomuus vaatii, että etsintä toimitetaan hienotunteisesti. Ensisijaisesti ulosottomiehen tulee kehottaa velallista luovuttamaan yllään tai vaatteissaan (taskussaan) oleva omaisuus. Ulosottomies 146

155 voi ryhtyä ottamaan tällaista omaisuutta velalliselta vasta, jos tämä on kieltäytynyt luovuttamasta esinettä. Ulosottomies saa ryhtyä omaisuuden haltuunottamiseen vain, jos kyseessä on vähäistä arvokkaampi omaisuus, esimerkiksi arvokas kello tai koru, eikä muulla tavalla ole löydetty riittävästi ulosmitattavaa omaisuutta Lisäksi edellytetään, että ulosottomies tietää tai hänellä on perusteltu syy olettaa velallisella olevan tällaista omaisuutta yllään. Ulosottomiehellä ei siten ole toimivaltaa rutiininomaisesti, varmuuden vuoksi tehtävään etsintään. Ulosottoselvitys. Velallisen omistaman omaisuuden löytämisessä tietojen saaminen velalliselta ja muilta henkilöiltä on keskeisessä asemassa. Ulosottomies voi tiedustella velalliselta täytäntöönpanossa tarpeellisia tietoja tämän omaisuudesta, tuloista ja veloista vapaamuotoisesti tai ns. ulosottoselvityksessä. Velallisella on velvollisuus vastata totuudenmukaisesti ulosottomiehen kysymyksiin. Ulosottoselvitys on erityinen muodollinen toimitus, jossa velallisen tulee vastata ulosottomiehen kysymyksiin omaisuudestaan, veloistaan, tekemistään sopimuksista ja muista taloudelliseen tilanteeseensa vaikuttavista seikoista. Ulosottomies laatii pöytäkirjan velallisen vastauksista. Velallinen voidaan myös velvoittaa laatimaan luettelo omaisuudestaan, tuloistaan ja veloistaan. Ulosottoselvitys ei ole sanktio epäluotettavalta vaikuttavaa velallista kohtaan, vaan normaali tapa etsiä velallisen ulosmittauskelpoista omaisuutta. Ulosottoselvitys tehdään yleensä ainakin kerran vuodessa, ja yksinkertaisessa asiassa se voidaan tehdä kyselemällä velalliselta tietoja puhelimitse. Estetodistus. Perusteellinenkaan velallisen omaisuuden etsintä ei aina johda velkojien kannalta myönteiseen tulokseen, sillä velallisella ei välttämättä ole mitään ulosmitattavaa omaisuutta. Kun täytäntöönpano jää tuloksettomaksi, ulosottomies antaa velkojalle estetodistuksen. Estetodistus voi sisältää joko varattomuus- tai tuntemattomuusesteen toteamisen tai molemmat. Tuntemattomuuseste merkitsee, ettei velallisen olinpaikkaa tiedetä. Jos velkoja oli hakenut suppeaa ulosottoa, joka jäi tuloksettomaksi, hänelle ei anneta varsinaista estetodistusta. Sen sijaan hän saa todistuksen siitä, ettei suppean ulosoton kohteeksi kelpaavaa omaisuutta löydetty riittävästi. Ulosottomenettelyn vireilläolo päättyy estetodistuksen antamiseen. Passiivisaatavan rekisteröinti. Jos velkoja ei saa saatavalleen suoritusta ulosotossa, hän voi pyytää saatavansa merkitsemistä ulosottorekisteriin ns. passiivisaatavaksi. Velkoja voi esittää pyynnön varmuuden vuoksi 147

156 jo ulosottohakemuksessaan. Passiivisaatavana velkojan saatava on tavallaan odottamassa, jos velallinen saisi lisää omaisuutta myöhemmin. Ulosottomiehellä ei ole velvollisuutta etsiä velallisen omaisuutta ja aktiivisin perintätoimin pyrkiä saamaan velalliselta suoritus passiivisaatavan maksamiseksi. Jos ulosottomies kuitenkin havaitsee sattumalta tai muun ulosottoasian yhteydessä velallisella ulosmittauksen kohteeksi sopivaa omaisuutta, omaisuus voidaan ulosmitata myös passiivisaatavan suorittamiseksi. Passiivisaatavan rekisteröinti on voimassa kaksi vuotta estetodistuksen antamisesta ULOSMITTAUS ULOSMITTAUKSEN TOIMITTAMINEN Ulosmittaustoimitus. Ulosottomenettelyn vireilletulo ei merkitse sitä, että velallisen kaikki omaisuus olisi välittömästi täytäntöönpanomenettelyn piirissä niin kuin yleistäytäntöönpanomenettelyissä tapahtuu. Ulosotto kohdistuu aina yksilöityihin esineisiin tai muihin varallisuuseriin, esimerkiksi rahasummaan velallisen pankkitilillä. Myös velalliselle kuuluva oikeus voidaan ulosmitata. Velallisen omaisuuden saattaminen täytäntöönpanon piiriin tapahtuu ulosmittaustoimituksessa. Ulosmittaustoimituksessa ulosottomies päättää, mitkä esineet, oikeudet tai varallisuuserät valitaan täytäntöönpanon kohteeksi eli ulosmitataan. Velallisen omaisuutta ei voida ulosmitata yhtenä kokonaisuutena tai murto-osana tällaisesta kokonaisuudesta. Kohteeksi valitut objektit ulosmitataan ulosottomiehen päätöksellä. Ulosottomiehen tulee viipymättä laatia päätöksestään asiakirja tai merkitä se ulosoton tietojärjestelmään. Ulosmitattu omaisuus tulee yksilöidä ulosmittauspäätöksessä. Omaisuus on myös arvioitava. Ulosmittaustoimitus voidaan pitää ulosottomiehen virkahuoneessa, omaisuuden sijaintipaikalla tai muussa ulosottomiehen sopivaksi katsomassa paikassa. Useimmiten ulosmittaukset toimitetaan ulosottomiehen virkahuoneessa. Ulosmittaustoimitus ei ole yleisölle julkinen tilaisuus, mutta velallisella ja sellaisella sivullisella, jonka oikeutta toimitus koskee, on oikeus olla läsnä. Varmistustoimet. Varmistustoimilla pyritään turvaamaan täytäntöönpanon tehokkuus: niiden avulla omaisuus säilyy tallessa ja voidaan muuttaa rahaksi ulosottomenettelyn myöhemmässä vaiheessa. Varmistustoimia 148

157 ovat esimerkiksi ulosmitatun esineen haltuunottaminen ja lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin tehtävä merkintä kiinteistön ulosmittauksesta. Varmistustoimien valinnassa ulosottomiehellä on harkintavaltaa. Esimerkiksi ulosmitattua esinettä ei ole aina välttämätöntä ottaa pois velalliselta, vaan se voidaan jättää hänen haltuunsa ulosmitatuksi merkittynä, jos ulosottomies arvioi merkinnän riittävän varmistustoimeksi. Oikeusvaikutukset. Ulosmittauspäätös tulee voimaan velallista kohtaan samalla hetkellä, kun ulosottomies sen tekee. Ulosmittauksen voimaantulo ei siten edellytä, että velallinen on saanut tiedon tehdystä ulosmittauksesta. Ulosmittauksen oikeusvaikutukset alkavat sen voimaantulosta. Keskeisin ulosmittauksen oikeusvaikutuksista on velallista koskeva määräämiskielto. Määräämiskielto merkitsee sitä, ettei velallinen saa hävittää ulosmitattua omaisuuttaan tai ilman ulosottomiehen lupaa luovuttaa sitä tai antaa sitä velan vakuudeksi ULOSMITTAUKSEN KOHTEENA OLEVA OMAISUUS Ulosmittauskelpoinen omaisuus. Ulosottomies voi ulosmitata kaikenlaista omaisuutta velallisen velkojen suorittamiseksi. Vaatimuksena on kuitenkin, että omaisuus on ulosmittauskelpoista. Pääsääntönä on myös, että vain velallisen omistamaa omaisuutta saadaan ulosmitata. Muiden henkilöiden omistama omaisuus tulee jättää ulosoton ulkopuolelle. Esine, oikeus tai varallisuuserä on ulosmittauskelpoinen, jos se voidaan yksilöidä, sillä on taloudellista arvoa eikä sen luovuttamista ole laissa kielletty. Ulosmitattavalla omaisuudella on oltava taloudellista arvoa, jotta siitä saadaan tarvittaessa rahaksimuuton jälkeen velkojalle maksettava suoritus. Aivan vähäarvoista omaisuutta ei kuitenkaan saa ulosmitata, sillä sen estää turhan ulosmittauksen kielto. Jos velkoja saisi vain vähäisen summan rahaa ulosmitattavasta objektista, sen ulosmittaus on turhaa. Ainoastaan laissa oleva luovutuskielto estää omaisuuden ulosmittaamisen. Esimerkiksi testamentissa tai lahjakirjassa olevalla luovutuskiellolla ei ole tällaista vaikutusta. Laissa oleva luovutuskielto estää muun muassa ulosmittaamasta rikosvahinkolaissa tarkoitettua vahingonkorvaussaatavaa. Velallisen erottamisetu. Kaikkea velallisenkaan omaisuutta ulosottomies ei kuitenkaan saa ulosmitata, vaikka omaisuus sinänsä täyttäisi ulosmittauskelpoisuuden edellytykset. Luonnollista henkilöä suojataan 149

158 velallisena ns. erottamisedulla. Se tarkoittaa, että velallisen elämisen ja toimeentulon takia välttämättömät esineet on jätettävä ulosmittaamatta. Siten esimerkiksi tavanomainen koti-irtaimisto, velallisen ja hänen perheenjäsentensä henkilökohtaiset esineet, tarpeelliset työvälineet ja koulu- ja opiskelutarvikkeet on jätettävä ulosmittaamatta. Myöskään velalliselle määrätarkoitukseen myönnettyä sosiaaliavustusta, kuten toimeentulotukea, elatustukea tai lapsilisää, ei saa ulosmitata. Sitä vastoin velalliselle palkan sijasta maksettava sosiaalietuus, kuten työeläke, voidaan ulosmitata. Ulosmittausjärjestys. Ulosottomies ulosmittaa velallisen omaisuutta vain sen verran kuin velkojen ja täytäntöönpanosta aiheutuvien kulujen maksamiseen tarvitaan. Tämä johtuu liiallisen ulosmittauksen kiellosta. Tosin jos velallisella ei ole muuta ulosmittauskelpoista omaisuutta kuin yksittäinen arvokas esine, se joudutaan ulosmittaamaan liiallisen ulosmittauksen kiellosta huolimatta, vaikka ulosotossa olisi täytäntöönpantavana vain suhteellisen pieni saatava. Ulosottokaaressa on säädetty järjestyksestä, jossa erilajista omaisuutta ulosmitataan. Ensin ulosmitataan velallisella oleva käteinen raha, hänen pankkitilillään olevat varat ja hänen palkkansa tai työeläkkeensä. Jos velallisella ei ole tällaisia varoja tai niistä kertyvä summa ei riitä velkojen maksamiseen, ulosmitataan seuraavaksi velallisen irtainta omaisuutta, esimerkiksi henkilöauto tai vene. Jos velat eivät vieläkään tule täysimääräisesti maksetuiksi, voidaan ulosmitata velalliselle kuuluva kiinteistö. Viimeiseksi ulosmittausjärjestyksessä jätetään omaisuus, jota velallinen tarvitsee vakituiseksi asunnokseen tai välttämätöntä toimeentuloa varten. Siten esimerkiksi kesämökkikiinteistö ulosmitataan ennen kiinteistöä, jolla velallinen asuu. Edellä kuvattu ulosmittausjärjestys ei ole siinä mielessä ehdoton, että sitä olisi pakko noudattaa kaikissa tapauksissa. Velallisen pyynnöstä ulosmittausjärjestyksestä voidaan poiketa, samoin velallinen ja velkoja voivat sopia muunlaisesta järjestyksestä. Lisäksi ulosottomiehen tulee välttää ulosmittaamasta sellaista omaisuutta, jota on vaikea muuttaa rahaksi tai jonka ulosmittaaminen aiheuttaa haittaa sivulliselle. Jos on epäselvää, omistaako velallinen ylipäätään tiettyä esinettä, myös sen ulosmittaamista tulee välttää. 150

159 PALKAN ULOSMITTAUS Palkka ulosotossa. Kuten edellä mainittiin, velallisen palkkatulo on ensimmäisellä sijalla ulosmittausjärjestyksessä. Velallisen palkka onkin hyvin tavallinen ulosmittauksen kohde ja ulosottotilastoista ilmenee, että palkkatuloista kertyy myös suurin osa velkojille tilitettävistä suorituksista. Ulosotossa palkalla tarkoitetaan kaikenlaista palkkaa, palkkiota ja luontoisetua, jota saadaan työ- tai virkasuhteessa. Palkan ulosmittaamista koskevia säännöksiä sovelletaan myös ulosmitattaessa muuta velalliselle maksettavaa toistuvaistuloa, kuten työeläkettä tai sairauspäivärahaa. Maksukielto. Palkan ulosmittaus toimitetaan antamalla velallisen työnantajalle (tai muun etuuden maksajalle) maksukielloksi nimitetty määräys, jossa työnantaja velvoitetaan pidättämään velallisen palkasta tietty summa ja tilittämään se ulosottoon. Selvää on, että velallisen koko palkkaa ei voida ulosmitata, koska velallinen tarvitsee siitä osan elämiseensä. Velalliselle tuleekin aina jättää vähintään ns. suojaosuus, kun häneltä ulosmitataan määräajoin maksettavaa palkkaa. Suojaosuus lasketaan velallisen perheeseen kuuluvien, velallisen elatuksen varassa olevien henkilöiden lukumäärän perusteella. Suojaosuuden laskennassa ei siten oteta huomioon velallisen ja hänen perheensä tosiasiallisia elinkustannuksia. Vuonna 2010 esimerkiksi yksin asuvan velallisen suojaosuus on suuruudeltaan 624,60 euroa kuukaudessa. Suojaosuuden lisäksi ulosmittaamatta jätetään myös tietty murto-osa velallisen palkasta. Murto-osan suuruus riippuu velallisen palkan määrästä. Lisäksi ulosottomies voi jättää ulosmittaamatta säännönmukaista suuremmankin osuuden velallisen palkasta, jos velallisen maksukyky on olennaisesti heikentynyt esimerkiksi työttömyyden tai sairauden vuoksi. Vapaakuukaudet. Pitkäaikainen palkan ulosmittaus tekee velallisen ja hänen perheensä taloudellisen tilanteen yleensä tukalaksi, vaikka osa palkasta jätetäänkin ulosmittaamatta. Ongelmien lieventämiseksi velallisella on oikeus saada vapaakuukausia, jos palkan ulosmittaus on kestänyt yhtäjaksoisesti vuoden. Vapaakuukausien aikana velallinen saa koko palkkansa käyttöönsä, eikä siitä pidätetä osuutta ulosottoon. Velallinen voi saada vapaakuukausia, jos hän on pienituloinen, hänen välttämättömät asuin- tai elinkustannuksensa ovat korkeat tai niiden myöntämiseen on muu erityinen syy. Ulosottomies voi myöntää velalliselle korkeintaan kolme vapaakuukautta vuodessa. 151

160 Maksusuunnitelma. Palkan ulosmittaamisen sijasta velallinen voi tehdä vastaavan suuruiset suoritukset itse ulosottomiehelle, jos hän sopii asiasta ulosottomiehen kanssa. Tällöin velallisen työnantajalle ei toimiteta maksukieltoa, eikä työnantaja siten hoida palkan osuuden tilittämistä ulosottoon. Menettely edellyttää, että ulosottomies vahvistaa velalliselle maksusuunnitelman. Maksusuunnitelma voidaan tehdä, jos ulosottomies pitää velallista riittävän luotettavana hoitamaan suoritukset itsenäisesti. Jos velallinen laiminlyö maksusuunnitelman ilman hyväksyttävää syytä, maksusuunnitelma raukeaa, ja ulosottomies ulosmittaa velallisen palkan ULOSMITATUN OMAISUUDEN MYYNTI PAKKOMYYNTI Pakkorealisointimuodot. Jos velalliselta on ulosmitattu muunlaista omaisuutta kuin käteistä rahaa tai sellainen saatava, josta suoritus kertyy maksuvelvollisen eli velalliselle velkaa olevan henkilön maksujen myötä, omaisuus täytyy muuttaa rahaksi eli realisoida. Ulosotossa omaisuuden realisointi tapahtuu pakkomyynnin kautta. Pakkomyynti voidaan toimittaa usealla eri tavalla. Ulosottomiehen tehtävänä on valita tilanteeseen sopivin myyntitapa. Myyntitavan valinnassa tavoitteena on mahdollisimman hyvän myyntituloksen saavuttaminen. Aikaisemmin ulosottolaki mahdollisti vain yhden myyntitavan, pakkohuutokaupan. Nykyisin omaisuus voidaan realisoida myös muilla tavoin eli ns. vapaalla myynnillä. Vapaaksi myynniksi nimitetään kaikkia muita myyntitapoja paitsi ulosottomiehen toimittamaa julkista pakkohuutokauppaa. Siten vaikka ulosottomies hoitaisi omaisuuden myynnin, kyse on vapaasta myynnistä, jos myyntimuotona ei ole pakkohuutokauppa. Kaikki myyntitavat luokitellaan kuitenkin pakkomyynneiksi (pakkorealisoinniksi). Myynnin lykkääminen. Vaikka ulosotossa on lähtökohtana, että täytäntöönpanotoimet tulee suorittaa joutuisasti, ulosmitattua omaisuutta ei aina ryhdytä heti myymään. Myyntiä saatetaan lykätä eri syistä. Myyntiä voidaan lykätä, jos se myöhemmin toimitettuna todennäköisesti tuottaisi paremman kauppahinnan. Joskus taas ulosmitatusta omaisuudesta saatava tuotto, esimerkiksi ulosmitatulla kiinteistöllä asuvan vuokralaisen maksama vuokra, riittää kohtuullisessa ajassa tuottamaan velkojalle suo- 152

161 rituksen, ja myyntiä voidaan lykätä. Ulosmittaus on myös mahdollista suorittaa pelkässä turvaamistarkoituksessa: omaisuus voidaan ulosmitata turvaavasti esimerkiksi maksusuunnitelman toteuttamisen varmistamiseksi. Tällöin omaisuutta ei ole tarkoituskaan realisoida, jos velallinen suorittaa suunnitelman mukaiset maksut. Vasta jos maksusuunnitelma raukeaa velallisen laiminlyöntien vuoksi, turvaavasti ulosmitattu omaisuus voidaan myydä OMAISUUTEEN KOHDISTUVIEN VAATEIDEN SELVITTÄMINEN Vaadeselvittely. Ennen ulosmitatun omaisuuden myyntiä ulosottomiehen tulee selvittää, onko velkojalla panttioikeus omaisuuteen tai kohdistuuko omaisuuteen muita oikeuksia, esimerkiksi vuokraoikeutta. Tätä nimitetään vaadeselvittelyksi. Ulosottomiehen tulee tiedustella velalliselta, mitä pantti- tai muita oikeuksia omaisuuteen kohdistuu. Lisäksi ulosottomies tarkistaa erilaisista rekistereistä, onko niihin merkitty omaisuutta koskevia oikeuksia. Esimerkiksi lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin merkitään kiinteistöä koskevat pantti- ja muut oikeudet. Jos ulosmitattu omaisuus on kiinteistö, ulosottomiehen tulee järjestää ennen pakkomyyntiä ns. asianosaiskeskustelu. Myös ennen muunlaisen omaisuuden myyntiä asianosaiskeskustelu saadaan järjestää, jos ulosottomies pitää sitä tarpeellisena. Asianosaiskeskustelu on muodollinen tapaaminen, johon kutsutaan velallinen, velkojat ja omaisuuteen kohdistuvien oikeuksien haltijat. Tilaisuudessa velkojat ilmoittavat (eli valvovat) saatavansa ja oikeudenhaltijat oikeutensa. Heillä on mahdollisuus riitauttaa toistensa saatavia ja oikeuksia. Tilaisuudessa voidaan myös keskustella omaisuuden myyntijärjestyksestä ja myyntiehdoista. Jos ulosottomies arvioi omaisuuteen kohdistuvat oikeudet selviksi, asianosaiskeskustelu voidaan korvata kirjallisella menettelyllä. Asianosaisluettelo. Kun omaisuuteen kohdistuvat oikeudet on selvitetty, ulosottomies laatii asianosaisluettelon. Asianosaisluettelo laaditaan aina myytäessä kiinteistöä ja muun omaisuuden osalta silloin, kun omaisuuteen kohdistuu pantti- tai muita oikeuksia tai ulosottomies pitää muusta syystä asianosaisluettelon laatimista tarpeellisena. Asianosaisluetteloon merkitään muun muassa sellaiset saatavat, joiden maksamista turvaa pantti- tai pidätysoikeus. Pidätysoikeus tarkoittaa oikeutta pitää esinettä hallussaan maksun saamisen varmistamiseksi. Samoin asianosaisluet- 153

162 teloon merkitään muut omaisuuteen kohdistuvat oikeudet, esimerkiksi vuokra- ja käyttöoikeudet. Saatavat ja oikeudet merkitään luetteloon ulosottokaaressa säädetyssä etuoikeusjärjestyksessä. Velkojat saavat mak sun kauppahinnasta tämän etuoikeusjärjestyksen mukaisesti. Näitä saatavia ja oikeuksia, joiden etuoikeusjärjestyksestä säädetään ulosottokaaressa, nimitetään etuoikeussaataviksi PAKKOHUUTOKAUPPA Pakkohuutokaupan järjestäminen. Pakkohuutokauppa on ulosottomiehen toimittama julkinen huutokauppa ulosmitatun omaisuuden realisoimiseksi. Ulosottokaaressa pakkohuutokauppa on ulosmitatun omaisuuden perusmyyntitapa siinä mielessä, ettei sen toimittamiselle ole säädetty erityisiä edellytyksiä. Jos ulosottomies pitää pakkohuutokauppaa parhaana myyntitapana kyseisessä yksittäistapauksessa, pakkohuutokauppa voidaan aina järjestää. Pakkohuutokauppa voidaan pitää ulosottoviraston tiloissa, omaisuuden sijaintipaikalla tai muussa sopivassa paikassa. Pakkohuutokaupassa ideana on, että paikalle tulleet ostajaehdokkaat tekevät kilpaa tarjouksia myyntikohteista ja tällä tavoin saadaan hyvä myyntitulos. Nykyisin pakkohuutokauppa voidaan järjestää myös siten, että myyntikohteesta pyydetään ennen huutokauppaa kirjallisia tarjouksia, jotka otetaan huutokauppatilaisuudessa huomioon. Samoin on mahdollista, että huutokauppatilaisuudessa otetaan huomioon myös puhelimitse tai sähköisesti tehtyjä tarjouksia. Myynti-ilmoitus. Ostajaehdokkaiden kutsumiseksi paikalle julkaistaan myynti-ilmoitus paikkakunnalla yleisesti leviävässä sanomalehdessä. Tarvittaessa ilmoitus voidaan julkaista myös muulla tavalla. Jos myytävänä on kiinteistö tai muuta arvokasta omaisuutta, ulosottomies laatii myyntikohteesta esitteen ostajaehdokkaille. Ennen huutokauppaa ostajaehdokkaille on järjestettävä tilaisuus tutustua myytävänä olevaan omaisuuteen. Vähimmäishinta. Pakkohuutokaupassa lähtökohtana on, että omaisuus myydään korkeimman tarjouksen tehneelle henkilölle. Aivan miten alhaiseen hintaan tahansa omaisuutta ei kuitenkaan myydä. Kun myytävänä on kiinteistö tai muu arvokas omaisuus, ulosottomies ei saa hyväksyä korkeinta tarjousta, jos se selvästi alittaa omaisuuden käyvän arvon. Jos omaisuus jää vähimmäishintasäännöksen vuoksi sillä kertaa myymättä, 154

163 myyntiä yritetään pääsääntöisesti uudelleen. Ulosottoa hakenut velkoja voi kuitenkin kieltää uuden myyntiyrityksen esimerkiksi lisäkustannusten välttämiseksi. Uudesta myyntiyrityksestä luovutaan myös silloin, kun ulosottomies arvioi, ettei siinä saataisi parempaa myyntihintaa. Jos uutta myyntiyritystä ei järjestetä tai riittävän korkeaa tarjousta ei tehdä uudessakaan yrityksessä, omaisuuteen kohdistuva ulosmittaus peruutetaan. Alin hyväksyttävä tarjous. Mainitun vähimmäishintasäännöksen lisäksi korkeimman tarjouksen hyväksymisessä on otettava huomioon toinenkin hintaa koskeva rajoitus. Sitä kutsutaan alimmaksi hyväksyttäväksi tarjoukseksi. Ulosottomies määrää alimman hyväksyttävän tarjouksen aina, kun myytävänä on kiinteistö. Muun omaisuuden myynnissä se määrätään, jos myyntikohteeseen kohdistuu pantti- tai pidätysoikeus. Muun omaisuuden osalta ulosottomies määrää alimman hyväksyttävän tarjouksen myös silloin, kun velallinen on hankkinut omaisuuden ehdollisella kaupalla ja myyjän kauppahintasaatava on maksamatta. Alin hyväksyttävä tarjous on sellainen tarjous, joka kattaa täytäntöönpanokulut ja ulosottoa hakeneen velkojan (eli hakijavelkojan) saatavaa paremmalla etusijalla olevat saatavat ja oikeudet. Saatavat ja oikeudet merkitään asianosaisluetteloon etuoikeusjärjestyksessä, jonka perusteella alin hyväksyttävä tarjous lasketaan. Hakijavelkoja voi kuitenkin kieltää ulosottomiestä hyväksymästä tarjousta, jos tarjous ei ole niin korkea, että hän saisi kauppahinnasta maksun omalle saatavalleen. Jos alimman hyväksyttävän tarjouksen ylittävää tarjousta ei tehdä, myös tässä tapauksessa järjestetään pääsääntöisesti uusi myyntiyritys. Hakijavelkoja voi kuitenkin kieltää sen. Omaisuuteen kohdistuva ulosmittaus peruutetaan, jos uutta myyntiyritystä ei järjestetä tai jos omai suus ei tule uudellakaan yrityksellä myydyksi VAPAA MYYNTI Yksityinen huutokaupanpitäjä myyjänä. Vuoden 2007 alusta alkaen omaisuus on voitu myydä pakkohuutokaupan sijasta vapaalla myynnillä. Vapaa myynti on osoittautunut varsin suosituksi omaisuuden realisointimuodoksi, sillä enemmän kuin puolet esimerkiksi ulosmitatuista kiinteistöistä ja asunto-osakeyhtiöiden osakkeista on viime vuosina pakkomyyty tällä tavalla. Kuten edellä on mainittu, vapaa myynti käsittää kaikki muut ulosmitatun omaisuuden myyntitavat paitsi ulosottomiehen 155

164 toimittaman julkisen huutokaupan. Vapaan myynnin muotona voi ensinnäkin olla julkinen huutokauppa, jonka toimittaa yksityinen taho ulosottomiehen sijasta. Myyjänä on tällöin tyypillisesti huutokauppakamarinpitäjä. Tällaisessa huutokaupassa ei kuitenkaan voida myydä kiinteistöä. Muutoinkaan myyntitapa ei sovi silloin, kun myytävään omaisuuteen kohdistuu selvittelyä vaativia pantti- tai muita oikeuksia. Yleensä yksityisen huutokaupanpitäjän myytäväksi annetaan suhteellisen vähäarvoista omaisuutta. Ulosottomiehen toimittama vapaa myynti. Toiseksi vapaa myynti voidaan toimittaa niin, että ulosottomies hoitaa sen. Myyntitapana on silloin siis jokin muu kuin huutokauppa. Ulosottomies voi esimerkiksi pyytää ostajaehdokkailta tarjouksia ulosmitatusta omaisuudesta. Pääsääntöisesti ulosottomiehen toimittama vapaa myynti vaatii suostumuksen velalliselta ja kaikilta niiltä velkojilta ja oikeudenhaltijoilta, joiden asema olisi pakkohuutokaupassa turvattu. Jos joku velkojista tai oikeudenhaltijoista on jäänyt tuntemattomaksi, vapaa myynti ei ole mahdollinen, vaan omaisuus on realisoitava pakkohuutokaupalla. Koska vapaaseen myyntiin ei liity samanlaisia julkistamistoimia kuin pakkohuutokauppaan, tuntemattomaksi jäänyt velkoja tai oikeudenhaltija ei pystyisi asianmukaisesti valvomaan oikeuksiaan vapaassa myynnissä. Asianosaisilta saatu suostumus ei ole ulosottomiehen toimittaman vapaan myynnin ehdoton edellytys. Ulosottomies voi myydä omaisuuden ilman asianosaisten suostumusta, jos myyntiä on aikaisemmin yritetty huutokaupalla, mutta korkeinta tarjousta ei silloin ole hyväksytty. Jos vapaassa myynnissä tehdään tätä korkeampi tarjous, se hyväksytään, jos se ylittää alimman hyväksyttävän tarjouksen rajan eikä selvästi alita omaisuuden käypää hintaa. Tietyin edellytyksin ulosottomies voi myydä omaisuuden vapaalla myynnillä ilman asianosaisten suostumusta, vaikka aikaisempaa myyntiyritystä ei olisikaan. Myynti on siten mahdollinen, jos ulosottomies on hankkinut ostajaehdokkaalta tarjouksen, joka peittää kaikki etuoikeussaatavat ja omaisuuteen kohdistuvat oikeudet. Lisäksi tarjouksen tulee vastata omaisuuden käypää hintaa. Tällaisen tarjouksen hyväksyminen ei loukkaa asianosaisten oikeuksia, minkä vuoksi heidän suostumustaan ei vaadita. Vapaa yksityismyynti. Kolmatta vapaan myynnin toteuttamistapaa on tapana kutsua vapaaksi yksityismyynniksi. Sillä tarkoitetaan yksityisen tahon toimittamaa myyntiä jollakin muulla tavalla kuin huutokaupalla. 156

165 Tällöin asianosaiset sopivat, miten ja millaisilla myyntiehdoilla omaisuus myydään. Omaisuus voidaan antaa esimerkiksi kiinteistönvälittäjän myytäväksi tai asianosaiset voivat itse huolehtia myynnistä. Päätösvalta vapaaseen yksityismyyntiin ryhtymisestä on velallisella ja kaikilla niillä velkojilla ja oikeudenhaltijoilla, joiden asema olisi huutokaupassa turvattu. Ulosottomiehen tulee valvoa, että myynti toteutetaan asianosaisten sopimalla tavalla. Vapaa yksityismyyntikään ei ole mahdollinen tilanteessa, jossa joku velkojista tai oikeudenhaltijoista on jäänyt tuntemattomaksi VAROJEN JAKO JA TILITYS Varojen jako. Kun ulosmitattu omaisuus on myyty ja ostaja on maksanut kauppahinnan ulosottomiehelle, kertyneet varat jaetaan ja tilitetään velkojille. Luonnollisesti jos ulosmitattua omaisuutta ei tarvitse realisoida, kuten esimerkiksi palkan ulosmittauksessa, jako- ja tilitysvaiheeseen päästään suoraan ilman myyntivaihetta. Tavallista on, että velalliselta peritään ulosotossa useita saatavia. Tällöin kertyneet varat kohdennetaan saataville varojen jakomenettelyssä. Ulosottomies tekee varojen jakopäätöksen joko jakoluettelon muodossa tai merkitsemällä kohdennustiedot ulosoton tietojärjestelmään. Jakoluettelo laaditaan aina silloin, kun asiassa on tehty asianosaisluettelo. Varat jaetaan velkojille etuoikeusjärjestyksessä. Ulosottokaaren lisäksi etuoikeussäännöksiä on muissakin laeissa, esimerkiksi velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetussa laissa. Silloin kun velalliselta peritty määrä ei (kerralla) riitä kaikkien saatavien maksamiseen, etuoikeudettomille eli ns. tavallisille saataville maksetaan suorituksia saatavien suuruuden mukaisessa suhteessa. Tilitys velkojille. Kun ulosottomies on päättänyt varojen jaosta, varat tilitetään eli maksetaan velkojille. Tilitys tapahtuu yleensä tilisiirtona ulosottomiehen virkavarain tililtä velkojan pankkitilille. Jos koko saatava ei tule kerralla suoritetuksi, vaan siitä maksetaan velkojalle osa, puhutaan välitilityksestä. Eräissä tilanteissa velkojan on asetettava vakuus (ns. tilitysvakuus) ennen kuin varat voidaan maksaa hänelle. Esimerkiksi silloin, kun ulosottoperuste ei ole lainvoimainen, velkoja voi joutua asettamaan tilitysvakuuden. Ulosottoperuste ei ole lainvoimainen, jos siihen voidaan hakea muutosta tavanomaisilla muutoksenhakukeinoilla, esimerkiksi käräjäoikeuden tuomion muutoksenhakuaika ei ole vielä kulunut umpeen. 157

166 Vakuutta vastaan suoritettu tilitys on ehdollinen, ei-lopullinen. Jos esimerkiksi ulosottoperustetta muutetaan muutoksenhaussa, velkoja saattaa joutua palauttamaan saamansa varat tai osan niistä velalliselle. Tilitysvakuus turvaa tätä palautusvelvollisuutta. Kaavio 9: Ulosottomenettelyn pääpiirteittäinen kulku Hakemus Vireilletulo Vastaava ulosottomies määrätään Maksukehotus Ulosmittaus ja realisointi Tilitys Lopullinen tilitys. Tilitys on lopullinen silloin, kun se suoritetaan ilman velkojalta vaadittavaa vakuutta. Lopullisesti tilitettyjä varoja velkoja ei pääsääntöisesti joudu palauttamaan, vaikka ulosotossa olisi tapahtunut jokin virhe ja esimerkiksi ulosmittaus voitaisiin kumota sen vuoksi. Sekä välitilitys että ulosottoasian vireilläolon päättävä lopputilitys voivat olla lopullisia tilityksiä. Lopputilityksessä ulosottomies tilittää velkojalle viimeiset kyseisessä ulosottoasiassa kertyneet varat. Jos velkojan saatava ei tule kokonaan suoritetuksi, koska velalliselta ei ole voitu ulosmitata enempää omaisuutta, lopputilityksen lisäksi annetaan estetodistus. Kun velkojan saatava ei ole tullut suorituksi osaksi tai kokonaan velkoja voi pyytää saatavansa merkitsemistä ulosottorekisteriin passiivisaatavaksi. Täytäntöönpanotoimitus Varattomuuseste Passiivirekisteröinti 158

167 8.11. MUUTOKSENHAKU ULOSOTOSSA ULOSOTON OIKEUSSUOJAJÄRJESTELMÄ Kaksitasoinen oikeussuojajärjestelmä. Ulosottomenettelyyn kuuluu useita vaiheita: ulosmittaus, omaisuuden myynti ja varojen jako ja tilitys. Kaikissa vaiheissa ulosottomies tekee päätöksiä ja toimenpiteitä, jotka vaikuttavat asianosaisten ja välillä sivullistenkin oikeuksiin. Koska ulosotto on summaarista menettelyä, ulosottomies joutuu tekemään päätöksensä ilman laajamittaista selvitystä ja joutuisuusvaatimuksen edellyttämällä tavalla ripeässä tahdissa. Tämä lisää virheiden mahdollisuutta. Ulosottomiehen päätöksen taustalla oleva selvitysaineisto saattaa olla puutteellista, ulosottomies saattaa arvioida aineistosta ilmeneviä tosiseikkoja väärin tai tulkita lakia virheellisesti. Ulosottomenettelyn virhealttiuden kompensoimiseksi vaaditaan tehokas oikeussuojajärjestelmä. Ulosoton oikeussuojajärjestelmä on kaksitasoinen. Selvät ja ilmeiset virheet ulosottomies voi korjata itse. Tätä oikeussuojakeinoa nimitetään itseoikaisuksi. Muut tulkinnanvaraisemmat tilanteet ratkaisee tuomioistuin. Asia voi tulla tuomioistuimen käsiteltäväksi kahdella tapaa: ulosottovalituksena tai täytäntöönpanoriitana. Ulosottovalitus on varsinainen muutoksenhakukeino. Täytäntöönpanoriita on puolestaan välioikeudenkäynti, johon ulosottomenettelyn yhteydessä syntynyt riitaisuus on siirretty käsiteltäväksi. Ensi vaiheessa ulosottovalituksen ja täytäntöönpanoriidan käsittelee käräjäoikeus. Suomen kaikki käräjäoikeudet eivät ole toimivaltaisia käsittelemään niitä, vaan ulosoton muutoksenhakuasiat on keskitetty 19 käräjäoikeuteen. Käräjäoikeuden ratkaisusta voidaan valittaa hovioikeuteen. Hovioikeuden ratkaisusta voidaan vielä valittaa korkeimpaan oikeuteen, jos se antaa asiassa valitusluvan ULOSOTTOMIEHEN TEKEMÄ ITSEOIKAISU Itseoikaisu. Itseoikaisu on nopea ja edullinen korjata tapa ulosotossa tapahtuneet selvät virheet. Ulosottomies voi itseoikaisuna korjata asiavirheen tai laadituissa asiakirjoissa tms. olevat kirjoitus- ja laskuvirheet. Ulosottomiehellä tarkoitetaan tässä yhteydessä kihlakunnanvoutia, sillä itseoikaisun tekeminen kuuluu kihlakunnanvoudin yksinomaiseen toimivaltaan. Kihlakunnanvouti voi oikaista siten sekä omissa toimissaan että alaisensa kihlakunnanulosottomiehen toimissa tapahtuneet virheet. 159

168 Ulosottomiehellä on velvollisuus itseoikaisuun, jos sille ulosottokaaressa säädetyt edellytykset täyttyvät. Keskeisin edellytys on, että ilmennyt virhe on selvä. Tulkinnanvaraiset kysymykset kuuluvat sen sijaan varsinaisessa muutoksenhaussa ratkaistaviksi. Itseoikaisu ei kuitenkaan ole muutoksenhaun pakollinen esivaihe, eikä itseoikaisun pyytäminen jatka muutoksenhaun määräaikaa. Ulosottomies voi ryhtyä itseoikaisuun joko omasta aloitteestaan tai asianosaisen tai sivullisen pyynnöstä. Asiavirheet. Ulosotossa tapahtunut asiavirhe voi ensinnäkin perustua tosiseikkojen virheellisyyteen. Toisin sanoen oikaistavana voi olla ulosottomiehen päätös tai toimenpide, joka on perustunut selvästi puutteelliseen tai virheelliseen selvitykseen. Toiseksi asiavirheen taustalla voi olla lain soveltamisessa tapahtunut ilmeinen virhe. Ulosottomiehen tulee oikaista selvä ja ilmeinen asiavirhe viipymättä sen jälkeen, kun hän on saanut siitä tiedon. Ulosottomiehen on pääsääntöisesti kuultava niitä henkilöitä, joiden asema heikkenee oikaisun vuoksi. Kaikissa tapauksissa ulosottomies ei kuitenkaan voi oikaista selvääkään asiavirhettä. Ulosottomies ei voi oikaista toimitettua myyntiä millään edellytyksellä. Jos maksuvelvoitteen täytäntöönpanossa on suoritettu lopputilitys, itseoikaisu on mahdollista vain niiden velkojien suostumuksella, joille varat on tilitetty. Ulosmittaustakaan ei voida itseoikaista, jos ilmoitus pakkohuutokaupasta on jo ehditty julkaista, ellei ulosmitattu omaisuus kuulu sivulliselle tai oikaisuun ole muita painavia syitä. Myös asianosaisluettelon oikaisemista on rajoitettu omaisuuden myynnin tai lainvoiman saaneen jakopäätöksen jälkeen. Asianosaisluetteloa tai jakopäätöstä voidaan tällöin oikaista vain, jos omaisuus kuuluu sivulliselle tai jos ne asianosaiset antavat oikaisuun suostumuksensa, joiden asema oikaisun jälkeen heikkenee. Kirjoitus- ja laskuvirheet. Kirjoitus- tai laskuvirheen korjaamista ei ole samalla tavalla rajoitettu kuin asiavirheen oikaisua. Siten vaikka ulosottoasiassa olisi jo toimitettu lopputilitys, eikä asia ole enää vireillä, ulosottomiehen tulee viipymättä oikaista päätöksessään tai muussa asiakirjassa oleva kirjoitus- tai laskuvirhe ULOSOTTOVALITUS Keskeisin muutoksenhakukeino. Tuomioistuimelle tehtävä ulosottovalitus on ulosoton oikeussuojajärjestelmän keskeisin muutoksenhakukeino. Ulosottovalituksella voidaan hakea muutosta ulosottomiehen päätöksiin 160

169 ja tosiasiallisiin täytäntöönpanotoimiin. Samassa ulosottoasiassa voi ilmetä syitä useiden valitusten tekemiseen. Esimerkiksi ulosmittauksesta tehty valitus ei estä valittamasta myynnissä tapahtuneesta virheestä. Valituskelpoisia päätöksiä ja toimia voidaan tehdä ulosottomenettelyn kaikissa vaiheissa. Valitusoikeus on kaikilla, joiden oikeutta tehty päätös tai toimi koskee. Ulosottovalituksen voi siten tehdä niin velallinen, velkoja kuin sellainen sivullinenkin, jonka oikeuksia ulosotossa on loukattu. Käytännössä useimmiten ulosottovalituksen tekee velallinen tai sivullinen, jonka oikeutta täytäntöönpanotoimella on loukattu. Valituksen tekijällä on kuitenkin oltava oma intressi asiassa. Toisen oikeuksien loukkaamisesta ei pääsääntöisesti voi valittaa. Valituksen määräaika. Valitus on tehtävä kolmen viikon määräajassa. Määräajan alkaminen vaihtelee eri tilanteissa. Myyntiä tai asianosaisluetteloa koskeva valitusaika alkaa myynnin toimittamisesta. Muutoin määräaika alkaa joko toimituksen tai päätöksen tekemisestä niiden henkilöiden osalta, joille toimituksesta oli ilmoitettu ennakolta tai jotka olivat siinä läsnä. Muissa tapauksissa määräaika alkaa siitä, kun henkilö sai tiedon tehdystä päätöksestä tai toimenpiteestä. Samaa päätöstä tai toimenpidettä koskevan määräajan alkaminen ja päättyminen voi siten vaihdella eri henkilöiden osalta. Jos valitusta ei tehdä määräajassa, kyseinen päätös tai toimenpide tulee lainvoimaiseksi, eikä siihen voida enää hakea muutosta. Ulosottomies voi kuitenkin pidentää valituksen määräaikaa, jos pyyntö tehdään ennen alkuperäisen määräajan päättymistä. Määräajan pidentäminen edellyttää, että pyynnön esittäjä ei voi hakea muutosta säännönmukaisessa määräajassa laillisen esteen tai muun hyväksyttävän syyn vuoksi. Esimerkiksi sairastuminen ja yleisen liikenteen keskeytyminen ovat laillisia esteitä. Tilityksen vaikutus. Vaikka valituksen määräaikaa olisi jäljellä, tuomioistuin ei pääsääntöisesti tutki valitusta, jos ulosottomies on jo lopullisesti tilittänyt varat velkojille. Tällöin vain tilityksessä itsessään olevaa virhettä koskeva valitus voidaan käsitellä. Samoin tilitys johtaa vireillä olevan valituksen käsittelyn raukeamiseen. Tilityksen valitusmahdollisuuden katkaiseva vaikutus johtuu siitä, ettei ilman tilitysvakuutta tilitettyjä varoja voida periä velkojilta takaisin muutoin kuin tilityksen virheen tapauksessa. Valitusmenettely. Ulosottovalitus on tehtävä kirjallisesti. Siinä on mainittava, mitä päätöstä tai täytäntöönpanotoimea valitus koskee, mitä va- 161

170 littaja asiassa vaatii ja vaatimuksen perustelut. Lisäksi kirjelmässä tulee ilmoittaa todisteet, joihin valittaja nojautuu. Kirjalliset todisteet on liitettävä kirjelmään. Valitus osoitetaan käräjäoikeudelle, mutta valituskirjelmä on toimitettava ulosottomiehen kansliaan. Ulosottomies toimittaa kirjelmän käräjäoikeudelle ja liittää mukaan oman lausuntonsa asiasta. Jos ulosottomies havaitsee, että valituksessa on kyse selvästä ja ilmeisestä virheestä, hän voi korjata virheen itseoikaisulla. Käräjäoikeuden tulee käsitellä ulosottovalitus kiireellisesti. Yleensä valitus käsitellään kirjallisessa hakemusasioihin sovellettavassa menettelyssä käräjäoikeuden kansliassa, mutta tarvittaessa käräjäoikeus voi kuulla suullisesti asianosaisia ja todistajia. Tällöin järjestetään suullinen istunto. Täytäntöönpanon keskeyttäminen. Ulosottovalituksen tekeminen ei sellaisenaan keskeytä ulosottomenettelyä. Käräjäoikeuden tulee erikseen päättää, keskeytetäänkö menettely ja missä laajuudessa keskeytys toteutetaan. Valituksen tekijän kannattaa siksi valituskirjelmässä aina pyytää ulosottomenettelyn keskeyttämistä. Tämä on tärkeää siitä syystä, ettei täytäntöönpano ehtisi edetä loppuun asti eli varojen tilitykseen. Kuten edellä on mainittu, varojen lopullinen tilitys velkojille pääsääntöisesti katkaisee valitusmahdollisuuden. Niin käy silloinkin, vaikka valituksen käsittely olisi jo aloitettu käräjäoikeudessa. Muutoksenhakijan oikeuksien suojaamiseksi ulosottomiehen on kuitenkin pidättäydyttävä kolmen viikon ajaksi varojen tilittämisestä, jos hän saa tietää asianosaisen tai sivullisen muutoksenhakuaikeista. Tätä aikana muutoksenhakijalla on mahdollisuus tehdä valitus käräjäoikeuteen ja pyytää ulosottomenettelyn keskeyttämistä. Jos ulosottomies kuitenkin pitää muutoksenhakijan vaatimusta aivan perusteettomana, hänellä on oikeus tilittää varat velkojille saman tien, jolloin muutoksenhakumahdollisuus katkeaa TÄYTÄNTÖÖNPANORIITA Täytäntöönpanoriidassa ratkaistavat kysymykset. Eräissä tilanteissa ulosottomenettelyssä syntynyt riitaisuus voidaan siirtää tuomioistuimen ratkaistavaksi välioikeudenkäynnissä. Tämä täytäntöönpanoriidaksi kutsuttu menettely on mahdollista vain epäselvän näyttökysymyksen ratkaisemiseksi. Lisäksi näyttökysymyksen on oltava sellainen, jota ei saada selvitetyksi ulosottomenettelyssä. Attraktioperiaatteen mukaisesti ulosottomiehen tulee ratkaista itse muut ulosottomenettelyn yhteydessä 162

171 aktualisoituvat kysymykset. Täytäntöönpanoriitakaan ei ole käytettävissä kaikkien epäselvien näyttökysymysten ratkaisemiseksi, vaan siihen voidaan turvautua vain tietyntyyppisten kysymysten käsittelemiseksi. Esimerkiksi jos velallinen väittää ulosottoperusteessa vahvistetun saatavan lakanneen maksun tai vanhentumisen vuoksi, jos sivullinen väittää ulosmittauksen kohdistuneen hänen omistamaansa omaisuuteen tai jos velkoja riitauttaa toisen velkojan saatavan etuoikeuden maksunsaantiin, asia voidaan käsitellä täytäntöönpanoriitana. Sitä vastoin ulosoton menettelylliset virheet eivät kuulu täytäntöönpanoriitana käsiteltäviksi asioiksi. Täytäntöönpanoriitaosoitus. Yleensä täytäntöönpanoriitakanne käräjäoikeudessa nostetaan ulosottomiehen osoituksen perusteella. Osoitus annetaan, kun ulosottomies on arvioinut, ettei selvitystä asian ratkaisemiseksi voida hankkia ulosottomenettelyssä. Osoituksen täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseksi voi antaa myös ulosottovalitusta käsittelevä tuomioistuin. Osoituksen antaminen on mahdollista, jos tuomioistuimen näkemyksen mukaan asiaa ei ole laajuutensa tai muun erityisen syyn vuoksi tarkoituksenmukaista käsitellä ulosottovalituksena. Täytäntöönpanoriitakanne voidaan nostaa myös ilman osoitusta. Vaikka ulosottomies ei pitäisi osoituksen antamista perusteltuna, asiaan osallisella on oikeus saada riitaisuus tutkituksi tuomioistuimessa. Ilman osoitusta nostetun täytäntöönpanoriitakanteen vaikutukset ulosotossa kuitenkin poikkeavat jossain määrin osoituksesta nostetun kanteen vaikutuksista. Esimerkiksi osoituksen antaminen johtaa aina ulosottomenettelyn väliaikaiseen keskeyttämiseen. Kanteen nostaminen. Täytäntöönpanoriitakanne nostetaan kuten tavallinen riita-asian kanne toimittamalla haastehakemus käräjäoikeuteen. Asia käsitellään tavanomaisessa riita-asian oikeudenkäyntimenettelyssä, jota koskevat säännökset ovat oikeudenkäymiskaaressa. Jos osoituksen saanut taho ei nosta kannetta osoituksen mukaisesti, hän ei voi enää vedota esittämäänsä väitteeseen tai vaatimukseen kyseisessä ulosottoasiassa. Silloin kun ulosottomies on antanut täytäntöönpanoriitaosoituksen, osoituksen saajalla on kanteen nostamisen sijasta kuitenkin oikeus tehdä ulosottovalitus. Näin asiaan osallinen voi valita mieleisensä oikeussuojakeinon riitaisuuden ratkaisemiseksi. Täytäntöönpanoriita on usein kustannuksiltaan kalliimpi ja todennäköisesti myös hitaampi menettely kuin ulosottovalitus. Ulosottovalitus ja täytäntöönpanoriita ovat toisensa 163

172 poissulkevia oikeussuojakeinoja: valituksen tehnyt ei voi nostaa samaa asiaa käsittelevää täytäntöönpanoriitakannetta ja vastaavasti kanteen nostanut ei voi enää tehdä ulosottovalitusta samasta asiasta. 164

173 ASIAHAKEMISTO A Alihintainen myynti s. 40, 68 Amsterdamin sopimus s. 13, 37 Arvoperiaatteet s ks. myös oikeuslähde, oikeusperiaatteet - kohtuullinen varojenjako s. 54, 57 - läpinäkyvyys s menettelyllinen vähimmäisturva, asianmukaisuus s. 54, 59 - velallisen asiallinen kohtelu s. 54, 59 - velallisen suoja s. 54, 58 - yhdenvertaisuus, tasapuolinen kohtelu s. 54, 58 Asianosaisjulkisuus s. 61 Asianosaisluettelo, ulosotossa s. 153 Attraktio, ks. ulosotto, yrityksen saneeraus B Bryssel I asetus s. 137 D Debtor in possession, ks. myös yrityksen saneeraus s. 28 E Ehdottoman etuoikeuden periaate, ks. myös arvoperiaatteet s.57 Eksekvatuurimenettely s Ennakkopäätökset s ks. myös oikeuskäytäntö, oikeuslähde - insolvenssioikeudessa s oikeuslähteenä s. 45 Erityistäytäntöönpano s. 6, 37, 74 - ks. myös yleistäytäntöönpano, täytäntöönpano Etsiminen, omaisuuden s henkilöön kohdistuva s paikkaan kohdistuva s. 146 Etusijajärjestys s. 12 Euroopan unioni s , 37-38, asetukset s

174 - direktiivit s konkurssissa s. 137, 140 Eurooppalainen insolvenssioikeus, ks. insolvenssioikeus G Good will -arvot s. 82 H Hyväksymisolettama, konkurssissa s. 78 Hyvä perintätapa s. 7 I Ihmisoikeudet s. 39, 43 Insolvenssiautonomia, ks. prosessuaalinen autonomia Insolvenssimenettely s. 5 - menettelyn organisointi s rationaalisen ohjautumisen ongelma s.21 - toimijoiden roolit s. 34 Insolvenssioikeus s. 8 - aineellinen s.11 - eurooppalainen s. 13, 37 - historia s. 9, 18, 35 - järjestelmä s kansainvälinen s. 12, 36 - klassinen s. 9 - lainsäädäntö s. 21, 35, 42 - moderni s. 10, 44 - muodollinen s paradigmat s politiikka s suhde prosessioikeuteen s. 9 - systematiikka s. 14 Insolvenssipolitiikka s kansainväliset suositukset s tulevaisuus s. 37 Itseoikaisu, ks. muutoksenhaku ulosotossa s. 138, ,

175 J Jatkuvuusperiaate, ks. myös konkurssi s. 71 Julkisselvitys, ks. myös konkurssi Julkisuus s. 45, 60 Jälkikonkurssi, ks. myös yrityksen saneeraus s Jälkivalvonta, ks. myös konkurssi s , 117 K Kaksoisrooli, tuomioistuimen s. 28 Kansainvälinen yksityisoikeus s. 11 Kiperät tilanteet s. 39, 52 Know how s. 59, 82 Konkurssiasiain neuvottelukunta s. 26, suositukset s Konkurssiasiamies s. 26, 81, 86 - hyvän pesänhoitotavan edistäjänä s. 48 Konkurssi, -menettely s. 25, 65 - ks. myös muutoksenhaku - asettaminen s elpyminen s. 69, 85 - hakemus s. 70, 73 - hakijasaatava s hyväksymisolettama s jakoluettelo s. 67, 77 - jako-osuus s. 27, 68, 77-79, jälkivalvonta s kelpoisuus s konkurssisaatava s , 85 - kulku s liitännäisratkaisut s lopputilitys s. 68, 85 - oikeusvaikutukset s peruuttaminen s pesänhoitaja s. 26, 66, 74 - päättyminen s raukeaminen s riitautus s.78 - soveltamisala s

176 - sovinto s suhde ulosottoon s. 82, 84 - suhde yrityksen saneeraukseen s valvonta s velallisselvitys s velkojainkokous s. 10, 26, 66 - velkojatoimikunta s väärinkäytön kielto s. 72 Konkurssipesä s lopettaminen s. 68, 85 - massavelat s , 82 - omaisuuden lahjoittaminen s omaisuusselvittely s. 67, 80 - panttiomaisuus s pesäluettelo s. 68, 81 - rahaksi muuttaminen s selvittäminen s velkaselvittely s. 67, 75, 79 Konserni s. 71, 96, 97 Korko s.5 - yksityishenkilön velkajärjestelyssä s. 31, yrityksen saneerauksessa s. 116 Kustannustehokkuus s , 63 L Lahjoittaminen - konkurssissa s ulosotossa s. 142 Lainvalmisteluaineisto, ks. myös oikeuslähde s. 43 Lievimmän puuttumisen periaate s ks. myös yrityksen saneeraus Lakisystematiikka s. 41 Lama s. 5, 9, 35 Liiketoiminnan jatkaminen s. 88 Likvidaatio s. 15, 47 Lisäsuoritukset, yrityksen saneerauksessa s. 106 Lopputilitys - konkurssissa s. 68,

177 - ulosotossa s. 157 Luonnollinen henkilö s. 15, 119 Luottoyhteiskunta s. 4, 33 M Maksuaika, ulosotossa s. 145 Maksukehotus, ulosotossa s. 145 Maksukyvyttömyys, ks. myös insolvenssioikeus - konkurssissa s käsitteen suppea tulkinta s indisiot s maksukyvyttömyysasetus (MKA) s yksityishenkilön velkajärjestelyssä s yrityksen saneerauksessa s. 88, 94, Maksuohjelma s laiminlyönti s yksityishenkilön velkajärjestelyssä s. 31,120, 124, yrityksen saneerauksessa s. 30, 92, Massavelat, konkurssissa s , 82 Menettelyperiaatteet, ks. myös oikeuslähde, oikeusperiaatteet s joutuisuus s kollektiivisuus s kuuleminen, kontradiktorisuus s sivullisen suoja s. 12, 64 Muutoksenhaku - konkurssissa s. 79, 85 - täytäntöönpanoriita, ulosotossa s ulosotossa s ulosottomiehen itseoikaisu s. 138, ulosottovalitus s yrityksen saneerauksessa s. 92 O Oikeushenkilö s. 15, 19 - konkurssissa s. 65, 71 - ulosotossa s yrityksen saneerauksessa s. 88 Oikeuskäytäntö, ks. ennakkopäätökset s

178 Oikeuslähde s.38 - ennakkopäätökset s. 40, 45 - hierarkia s hyvä pesänhoitotapa, suositukset s lainvalmisteluaineisto s. 40, 43 - määritelmä s. 38, - pehmeä sääntely s periaatteet s reaaliset argumentit s , 42, 45 - seuraamusharkinta s säädännäinen oikeus s tavanomainen oikeus s tulkintasäännöt s tulkintatraditio s. 45 Oikeuspaikka, ks. tuomioistuin Oikeusperiaatteet s arvoperiaatteet s menettelyperiaatteet - määritelmä s periaatteiden ristiriita s tavoiteperiaatteet s tehtävät (funktiot) s vastaperiaate s. 53 Oikeuspolitiikka s. 35 Oikeusvertailu s. 13, 41 Omankädenoikeus s. 7 Onnistumisennuste - yksityishenkilön velkajärjestelyssä s yrityksen saneerauksessa s. 30, 98 P Pakkomyynti, ks. myös ulosmittaus s alin hyväksyttävä tarjous s myynti-ilmoitus s pakkohuutokauppa s vaadeselvitys s vähimmäishinta s. 154 Pakkovahvistaminen, ks. myös yrityksen saneeraus 170

179 Panttiomaisuus, ks. myös vakuusvelkoja - rahaksimuutto Passiivirekisteröinti, ks. ulosotto Pehmeä insolvenssipolitiikka s. 36 Pehmeä sääntely s. 48 Perintä, ammattimainen s. 7 Pesäluettelo, ks. konkurssipesä Pesänhoitaja, ks. konkurssi s suorat tehtävät s. 26 Prekluusio s. 61, 76, Prosessioikeus - ks.myös insolvenssioikeus Prosessuaalinen autonomia s. 13, 42 - ks. myös Euroopan unioni Pysyttämisetu, ks. yrityksen saneeraus s. 118 R Rationaalisuusehdot s. 37 Reaaliset argumentit s , 42, 45 Rehabilitaatio s. 15, 47 - lainsäädännössä s tavoiteperiaatteena s. 54, 56 Riitautus, ks. konkurssi s. 78 Rooman sopimus s. 37 S Saatava s. 2 Saneeraus, ks. yrityksen saneeraus Saneerausohjelma s. 28 Selvittäjä s yksityishenkilön velkajärjestelyssä s. 31, 126, yrityksen saneerauksessa s. 28, 90, 101 Seuraamusharkinta, ks. myös oikeuslähde - reaaliset argumentit s , 42, 45 Siirtyminen, menettelystä toiseen s. 20, Sivullisen suojan periaate, ks. menettelyperiaatteet Sosiaalinen suorituseste, ks. myös yksityishenkilön velkajärjestely s

180 Sovinto - konkurssissa s velkasovinto s. 32 Summamajoriteettisääntö, ks. myös konkurssi s. 25 Summaarisuus, ks. ulosotto Suositukset s. 49 Systematiikka, ks. insolvenssioikeus Säädännäinen oikeus, ks. oikeuslähde T Takaus s. 62, , 141 Tavoiteperiaatteet, ks. myös oikeuslähde, oikeusperiaatteet - ennustettavuus s kustannustehokkuus s. 54, 55 - rehabilitaatio s. 54, 56 - säilyttävä realisointi s tehokkuus s. 37, 54 Transaktiokustannukset s. 55 Tulkintasäännöt s. 39 Tuomioistuin (oikeuspaikka) - konkurssissa s yksityishenkilön velkajärjestelyssä s yrityksen saneerauksessa s. 96, 100 Tuomioistuin (rooli) s konkurssissa s. 28, 78, 84 - ulosotossa s yksityishenkilön velkajärjestelyssä s yrityksen saneerauksessa s.28 Täytäntöönpano s. 6 - eksekvatuurimenettely s erityistäytäntöönpano s. 6, 37, 74 - määräaikaisuus s. 21, 61, 76, omankädenoikeus s. 7 - täytäntöönpanoasetus (TTA) s täytäntöönpanoriita, ulosotossa s yleistäytäntöönpano s. 6, 74, 148 Täytäntöönpanoriita, ulosotossa s

181 U Ulosmittaus s ks. myös pakkomyynti - ennakkoilmoitus s erottamisetu s kohdentaminen s maksukielto s maksusuunnitelma s myynnin lykkääminen s myynti-ilmoitus s oikeusvaikutukset s omaisuus s osoitusoikeus s.23 - pakkohuutokauppa s pakkomyynti s palkan ulosmittaus s , - suojaosuus s täytäntöönpanoriita s ulosmittausjärjestys s vaadeselvitys s vapaakuukaudet s vapaa myynti s varmistustoimet s. 148 Ulosotto, menettely s. 23, ks. myös muutoksenhaku - attraktio s. 139, eksekvatuurimenettely s estetodistus s etsimisvelvollisuus s hakemus s julkisoikeudelliset maksut s kelpoisuus s keskeytysvalta s kulku s lopputilitys s maksuaika s maksukehotus s maksusuunnitelma s

182 - muut velvoitteet s oikeusvaikutukset s passiivirekisteröinti s ratkaisuaineisto s realisointi, ks. pakkomyynti - saamistodiste s summaarisuus s suora ulosotto s. 23, suppea ulosotto s ulosottoselvitys s valtakunnallisuus s velkojat s virallistoimintoisuus s. 23, vireilletuloilmoitus s. 144 Ulosottomies s. 24, esteellisyys s itseoikaisu s toimivalta s vastaava ulosottomies s. 138 Ulosottoperuste s henkilöllinen ulottuvuus s määritelmä s määräaikaisuus s. 21, selvyysvaatimus s tutkinnan kielto s vanhentuminen, saatavan s. 141 Ulosottovalitus, ks. muutoksenhaku ulosotossa s Uudelleenjärjestely s. 15 V Vakuusvelkoja s. 2, 62 Valvoja, yrityksen saneerauksessa s. 29, 101, Valvonta, konkurssi - jälkikonkurssissa s jälkivalvonta s konkurssissa s. 76 Vanhentuminen - saatavan s

183 - ulosottoperusteen s. 21, 86, 142 Vapaa myynti, ks. myös ulosotto s ulosottomiehen toimittama s yksityisen toimittama s. 156 Varmistustoimet, ulosotossa s. 148 Velallisen vallinnan periaate s. 28, Velka s. 2 - konkurssisaatava s , 85 - massavelka s , 82 - menettelynaikainen velka s saneerausvelka s. 105, 107, yksityishenkilön velkajärjestelyssä s. 127 Velkaantuminen - kevytmielinen s luotonotto s. 3 - velkaneuvonta s , 36 - velkasovinto s. 32, 36 - ylivelkaantuminen s. 4 Velkajärjestely s. 31 Velkaneuvonta s , 36 Velkasovinto-ohjelma s. 32, 36 Velkasuhde s. 2 Velkavastuun toteuttaminen s. 2, 42 Velkojien autonomia s. 25 Virallisperiaate s. 23, 139 Väärinkäyttämisen kielto s. 25,72,98 Y Yhdenvertaisuus, ks. arvoperiaatteet Yksityishenkilön velkajärjestely s. 31, ks. myös muutoksenhaku - aloittaminen s. 7, esteperusteet s. 122, hakemus s huono ennuste s. 124, kulku s maksuohjelma s. 31,120, 124, maksuvara s. 33,

184 - ohjelman muuttaminen s oikeusvaikutukset s omistusasunto s perusturva s purkaantuminen - raukeaminen s selvittäjä s. 31, 60, 126, sosiaalinen suorituseste s soveltamisala s suhde ulosottoon s suhde yrityksen saneeraukseen s toteuttaminen s vahvistaminen s vastasyyt s velallisen ilmoitusvelvollisuus s velkajärjestely s. 32, 120, velkaselvittely s velkojat s vähimmäiskertymä s.129 Yksityisvelkoja, ks. myös yksityishenkilön velkajärjestely s. 62, 126 Yleistäytäntöönpano, ks. täytäntöönpano Ylivelkaantuminen s. 4, ks. myös velkaantuminen Yrityksen saneeraus s ks. myös muutoksenhaku - alkukäsittely s aloittamisvaihe s. 89, 97 - attraktio s erillinen oikeudenkäynti s esteperusteet s. 100, hakemus s. 89, 95 - hakijasaatava s jälkiasiat s konkurssiin asettaminen s kustannukset s lisäsuoritukset s maksuohjelma s. 30, 92, menettelyn aikaiset velat s muistutus s

185 - ohjelmaehdotus s. 90, oikeusvaikutukset s. 102, 112, pysyttämisetu s päättyminen s raukeaminen s saneerausohjelma s. 28, selvittäjä s. 28, soveltamisala s suunnitteluvaihe s toimenpideosa s toteutusvaihe s. 92, toteutusvastuu s vahvistamisvaihe s. 91, valvoja s. 29, velkajärjestely s. 105, velkojaryhmät s velkojatoimikunta s. 102, vireillepano-oikeus s yhteishakemus s äänestysvaihe s. 91,

186 FORUM IURIS Palo, Sanna: Järjestäytyneet rikollisryhmät ja rikosvastuu Helsinki. XVI s. ISBN Walin, Laura: Alkio- ja kantasolututkimuksen sääntely bio-oikeudellisena mallina Helsinki. 262 s. ISBN Wikberg, Olli: Leniency v. kartellit. Kilpailuoikeudellinen ja -poliittinen tutkimus kartellien vastaisesta toiminnasta Euroopan unionissa Helsinki. LX s. ISBN Hollo, Erkki J.: Ympäristö ja oikeus Helsinki. XI s. ISBN Kekkonen, Jukka: Kontekstuaalinen oikeushistoria Helsinki. VII s. ISBN Ojanen, Tuomas: Johdatus perus- ja ihmisoikeusjuridiikkaan Helsinki. X s. ISBN Havansi, Erkki: Den finska processrättens grunder Helsingfors. VII s. ISBN Tepora, Jarno: Inledning till grunderna för sakrätten Helsingfors. XXIII s. ISBN Kolehmainen, Esa (toim.): Oikeus ja kritiikki 1. Raimo Siltalan oikeustieteen tieteenteoria Helsinki. XI s. ISBN Kaisto, Janne Nybergh, Frey: Pysäköijän maksuvelvollisuudesta. Velvoitteiden synty eräissä arkisissa tilanteissa Helsinki. XX s. ISBN Koskinen, Pekka: Rikosoikeuden perusteet Helsinki. X s. ISBN Mäenpää, Olli: Oikeus hyvään hallintoon Helsinki. XII s. ISBN Tepora, Jarno: Johdatus esineoikeuden perusteisiin Helsinki. XII s. ISBN Tuori, Kaarlo: Rättens nivåer och dimensioner Helsingfors. V + 79 s. ISBN Nuotio, Kimmo (ed.): Festschrift in Honour of Raimo Lahti Helsinki. VIII p. ISBN Havansi, Erkki: Oikeudenkäynti ja pakkotäytäntö. 3. uudistettu painos Helsinki. IX s. ISBN Hemmo, Mika: Velvoiteoikeuden perusteet Helsinki. VII s. ISBN Tuori, Kaius: Johdatus roomalaiseen oikeuteen Helsinki. VII + 78 s. ISBN

187 Mäenpää, Olli: Grunderna för god förvaltning. 2. rev. upplaga Helsingfors. XI s. ISBN Tepora, Jarno: Johdatus esineoikeuteen. 2. täydennetty painos Helsinki. XIX s. ISBN Kangas, Urpo: Perhe- ja perintöoikeuden alkeet Helsinki. XXIV s. ISBN Lappi-Seppälä, Tapio: Rikollisuus ja kriminaalipolitiikka Helsinki. X s. ISBN Toiviainen, Heikki: Johdatus Suomen yksityisoikeudellisia yhteisöjä ja säätiöitä koskevaan oikeuteen Helsinki. XIV s. ISBN Hemmo, Mika: Oikeudellisen riskienhallinnan perusteita Helsinki. 97 s. ISBN X. Inha, Jyri: Haminasta Maastrichtiin Modernin suomalaisen valtiosääntöhistorian pääpiirteet Helsinki. 153 s. ISBN Raitio, Juha: Johdatus Euroopan integraation historiaan ja eurooppaoikeuteen Helsinki. XVII s. ISBN Tiitinen, Kari-Pekka: Työoikeuden pääasiat Helsinki. X s. ISBN Raitio, Juha: EU:n kehitys, periaatteet ja tavaroiden vapaa liikkuvuus Helsinki. LX s. ISBN X. Turunen, Santtu (toim.): Immateriaalioikeudet insolvenssimenettelyssä Vammala. X s. ISBN Helminen, Klaus Lehtola, Kari Virolainen, Pertti: Förundersökning och tvångsmedel Helsinki. XX s. ISBN Lötjönen, Salla: Lääketieteellinen tutkimus ihmisillä Helsinki. ISBN Hemmo, Mika: Velvoiteoikeuden perusteet Helsinki. VIII s. ISBN Hollo, Erkki J.: Ympäristöoikeuden perusteet Helsinki. X s. ISBN Koulu, Risto: Johdatus insolvenssioikeuden perusteisiin Helsinki. VI s. ISBN Pihlajamäki, Heikki: Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan Helsinki. VIII s. ISBN Mäenpää, Olli: Grunderna för god förvaltning Helsinki. XII s. ISBN Kangas, Urpo: Introduktion till familjeförmögenhetsrätten Helsinki. XIV s. ISBN Nuotio, Kimmo (ed.): Europe in Search of Meaning and Purpose Vammala. VIII p. ISBN Henrÿ, Hagen: Kulturfremdes Recht erkennen. Ein Beitrag zur Methodenlehre der Rechtsvergleichung Helsinki. 427 s. ISBN

188 Burrell, Riitta: Naisia ja sikiöitä. Avustetusta lisääntymisestä ja sikiön oikeuksista Helsinki. 294 s. ISBN x. Nuotio, Kimmo Majanen, Martti: Rikosoikeuden poluilla Helsinki. 173 s. ISBN Ojanen, Tuomas: Perusoikeudet ja ihmisoikeudet Suomessa Helsinki. XII s. ISBN Tuori, Kaarlo: Oikeusjärjestys ja oikeudelliset käytännöt Helsinki. 164 s. ISBN Björne, Lars: Rättssystemets utveckling Helsingfors. VI s. ISBN Frände, Dan: Brott och rättegång Helsingfors. X s. ISBN Wahlberg, Markus: Den finska straffrättsvetenskapens födelse I Vammala. XXVI s. ISBN Lappalainen, Juha: Siviilijutun käsittely käräjäoikeudessa vuoden 2002 uudistuksen mukaan Helsinki. XVI s. ISBN Havansi, Erkki: Oikeudenkäynti ja pakkotäytäntö Helsinki. 218 s. ISBN Kangas, Urpo: Johdatus perhevarallisuusoikeuteen Helsinki. 209 s. ISBN Kekkonen, Jukka: Johdatus kontekstuaaliseen oikeushistoriaan Helsinki. 151 s. ISBN Mäenpää, Olli: Hyvän hallinnon perusteet Helsinki. 184 s. ISBN X. Hemmo, Mika Kaisto, Janne: Introduktion till förmögenhetsrätten Helsingfors. 183 s. ISBN X. Frände, Dan: Allmän straffrätt Helsingfors. 443 s. ISBN Nousiainen, Kevät Pylkkänen, Anu: Sukupuoli ja oikeuden yhdenvertaisuus Helsinki. 297 s. ISBN Koskinen, Pekka: Johdatus rikosoikeuteen Helsinki. 188 s. ISBN Ojanen, Tuomas: Suomen valtiosäännön perusteita Helsinki. 192 s. ISBN Siltala, Raimo: Johdatus oikeusteoriaan Helsinki. 187 s. ISBN Tuori, Kaarlo: Den offentliga rättens grunder Helsingfors. 137 s. ISBN Gras, Jutta: Monitoring the Convention on the Rights of the Child Helsinki. 218 p. ISBN Gras, Jutta Korhonen, Outi: International Governance in Post-Conflict Situations Helsinki. 179 p. ISBN