SOINTU RIEKKINEN-TUOVINEN

Transkriptio

1 PUBLICATIONS OF THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Reports Dissertations and Studies in Social in Social Sciences Sciences and Business and Business Studies Studies SOINTU RIEKKINEN-TUOVINEN TUOMO LAIHIALA SOSIOKULTTUURISTA VANHUSTYÖTÄ PAIKANTAMASSA KOKEMUKSIA Tutkimus erilaisissa JA KÄSITYKSIÄ vanhusten asumisympäristöissä LEIPÄJONOISTA Huono-osaisuus, häpeä ja ansaitsevuus

2

3 SOSIOKULTTUURISTA VANHUSTYÖTÄ PAIKANTAMASSA TUTKIMUS ERILAISISSA VANHUSTEN ASUMISYMPÄRISTÖISSÄ

4

5 Sointu Riekkinen-Tuovinen SOSIOKULTTUURISTA VANHUSTYÖTÄ PAIKANTAMASSA TUTKIMUS ERILAISISSA VANHUSTEN ASUMISYMPÄRISTÖISSÄ Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 164 University of Eastern Finland Kuopio 2018

6 Juvenes Print Tampere, 2018 Sarjan vastaava toimittaja: Kimmo Katajala Sarjan toimittaja: Eija Fabritius Myynti: Itä-Suomen yliopiston kirjasto ISBN: (nid.) ISBN: (PDF) ISSNL: ISSN: ISSN: (PDF)

7 Riekkinen-Tuovinen, Sointu Locating socio-cultural work with the elderly: a study in different living environments for the elderly Kuopio: University of Eastern Finland, 2018 Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Social Sciences and Business Studies; 164 ISBN: (print) ISSNL: ISSN: ISBN: (PDF) ISSN: (PDF) ABSTRACT The aim of this study is to increase the understanding of the socio-cultural aspect of work with the elderly; or, in more concrete terms, its descriptions and manifestation in different types of housing environments for the elderly. The specific research questions were: 1. How is socio-culturalism described in interviews with elderly-care workers and in documentary material? 2. How, according to the observation data, are sociocultural factors manifested in different housing environments for the elderly? 3. What similarities or differences can be observed in descriptions of socio-cultural factors and their manifestation when comparing different housing environments? The housing environments studied comprised the following types: homes (including assisted-living facilities), where residents received assistance from home care, nursing homes as service housing with 24-hour assistance, and dementia unit and long-term care units at service centres as institutional care environments. The material for the first research question consisted of data from interviews with elderly-care workers and the residents care and service plans. The material for the second research question consisted of observation data. The different data sets were compared in order to answer research question 3. I analysed the data using content analyses, partly with an emphasis on a discursive and concept analytical approach. According to the research results, descriptions of socio-cultural factors were marginal in relation to the physical needs of the residents in the workers description of work with the elderly, in the skills required for such work and in the care and service plans. To some degree, this was also evident in the workers descriptions of a good everyday life and in their understanding and recognition of the concept of socioculturalism. The observation data showed that primary care, in particular, played a very prominent role in the everyday lives of the elderly and the content of work with them. It set the schedule of daily life and took a great deal of attention away from other dimensions. However, the observation data revealed the manifestation of sociocultural aspects to a lesser degree, as generated by the units elderly-care workers 5

8 (nurses). Socio-culturalism was more widely manifested in services provided by external parties; cultural elements, in particular, were often present in outsourced services. The situation was largely the same in all units. Socio-cultural aspects were most clearly manifested in the nursing home and dementia unit. The third key dimension of my research, pedagogical factors, which are particularly related to socio-cultural animation/social pedagogical thinking, played only a marginal role in both descriptions and manifestations. The implementation of socio-cultural elements is enabled by reducing the number of routines; in particular, making better use of facilities to support residents and a new and broader approach to work orientation. Primary care should facilitate rather than hinder a more comprehensive work orientation in work with the elderly, one in which primary care is more closely integrated with other work done with them. This study proposes a socio-cultural-pedagogical work orientation a broader orientation of this kind. Keywords: socio-culturalism, socio-cultural animation, old age, the elderly, senior citizen, work with the elderly, housing environment, everyday life, multi-methodical study 6

9 Riekkinen-Tuovinen, Sointu Sosiokulttuurista vanhustyötä paikantamassa. Tutkimus erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto, 2018 Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Social Sciences and Business Studies; 164 ISBN: (nid.) ISSNL: ISSN: ISBN: (PDF) ISSN: (PDF) TIIVISTELMÄ Tämän tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä vanhustyön sosiokulttuurisuudesta ja vielä konkreettisemmin sen kuvaamisesta ja ilmenemisestä erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä. Yksilöidyt tutkimuskysymykset olivat 1. Miten sosiokulttuurisuus kuvataan vanhustyöntekijöiden haastatteluissa ja dokumenttiaineistossa? 2. Miten sosiokulttuurisuus ilmenee erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä havainnointiaineiston valossa? 3. Mitä yhteneväisyyksiä tai eroavuuksia on havaittavissa sosiokulttuurisuuden kuvaamisessa ja ilmenemisessä eri asumisympäristöjen vertailussa? Tarkasteltuja asumisympäristöjä olivat koti (mukaan lukien palvelutalot), jossa asuttiin kotihoidon turvin, hoitokoti tehostetun palveluasumisen asumisympäristönä sekä dementiayksikkö ja palvelukeskusten pitkäaikaisosastot laitoshoidon asumisympäristöinä. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen aineistona oli vanhustyöntekijöiden haastatteluaineisto sekä asukkaiden hoito- ja palvelusuunnitelmat ja toisen tutkimuskysymyksen aineistona havainnointiaineisto. Eri aineistojen vertailulla vastasin tutkimuskysymykseen 3. Aineistot analysoin sisällönanalyyseillä, joissa oli osin diskursiivinen ja käsiteanalyyttinen painotus. Tutkimustulosten mukaan sosiokulttuurisuuden kuvaus jäi marginaalisemmaksi suhteessa asukkaiden fyysisiin tarpeisiin sekä työntekijöiden kuvauksessa vanhustyöstä ja siinä tarvittavasta osaamisesta että hoito- ja palvelusuunnitelmissa. Osittain tämä näkyi myös työntekijöiden kuvauksissa hyvästä arjesta ja sosiokulttuurisuuden käsitteen ymmärtämisessä ja tunnistamisessa. Havainnointiaineiston mukaan erityisesti perushoito näyttäytyi hyvin vahvana vanhusten arjessa ja vanhustyön sisällöissä aikatauluttaen arkea sekä vieden paljon huomiota muilta ulottuvuuksilta. Kuitenkin havainnointiaineisto toi esille sosiokulttuurisuuden ilmenemistä suppeammassa määrin yksikköjen 7

10 vanhustyöntekijöiden (hoitajien) tuottamana. Sosiokulttuurisuutta ilmeni laajemmin toisten tahojen tuottamana; erityisesti kulttuurisuus ilmeni usein ulkoistettuna. Eri yksiköissä näkymä oli melko samanlainen. Hoitokodissa ja dementiayksikössä sosiokulttuurisuutta ilmeni eniten. Tutkimukseni kolmannen, erityisesti sosiokulttuuriseen innostamiseen/sosiaalipedagogiseen ajatteluun liittyvän pääulottuvuuden, pedagogisuuden, osuus sekä kuvaamisessa että ilmenemisessä jäi varsin marginaaliseksi. Sosiokulttuurisuuden toteuttamista mahdollistaa erityisesti rutiinien vähentäminen, tilojen selkeämpi hyödyntäminen asukkaiden tukemiseksi ja uudenlainen, laajempi työorientaatio. Perushoito tulee saada fasilitaattoriksi, eikä estäväksi tekijäksi vanhustyön kokonaisvaltaisempaan työorientaatioon, jossa perushoito ja muu vanhusten kanssa tehtävä työ integroituvat paremmin toisiinsa. Tällaiseksi laajemmaksi orientaatioksi tutkimuksessa esitetään sosiokulttuurispedagogista työorientaatiota. Avainsanat: sosiokulttuurisuus, sosiokulttuurinen innostaminen, vanhuus, vanhus, ikäihminen, vanhustyö, asuminen, asumisympäristö, arkielämä, monimenetelmällinen tutkimus 8

11 PROLOGI: ESIRIPPU AUKEAA Kädessäsi oleva kirja on tutkimus sosiokulttuurisesta vanhustyöstä. Miksi sitten kiinnostuin vanhuksista ja vanhuksiin liittyvästä tutkimuksesta? Jo pienenä olin varsin paljon tekemisissä oman ukkini ja mummini kanssa. Valitettavasti toinen ukkini (äidin isä) oli jo ehtinyt kuolla muutamaa vuotta ennen syntymääni ja toinen mummini (isän äiti) kuoli muutaman päivän päästä syntymästäni, en tiedä, ehtikö minua nähdä. Näinhän monesti tuntuu käyvän, että kun sukuun syntyy uusi jäsen, joku vanhemmasta päästä kuolee. Elossa olevien isovanhempieni kanssa olin monenlaisissa tekemisissä. Ukki (isän isä) tuli meillä käymään usein ja teki meille lapsille selsatuussia. Se oli hieman makeutettua kermavaahtoa, mikä sisälsi erilaisia hedelmiä lohkottuna, ainakin omenia, banaaneja ja appelsiineja. Tarvikkeet ukki toi aina tullessaan, vaikka usein kävelikin meille muutaman kilometrin matkan, oikopolkua, reppu selässään. Ukilla ei ollut autoa. Ostipa ukki meille lapsille myös joululahjaksi pienen sähköharmoonin, jolla opettelimme soittamaan tai ainakin tapailimme tuttuja kappaleita. Näitä olivat muun muassa Emma ( Oi muistatkos Emma sen kuutamoillan ) ja Metsäkukkia ( Metsään on tullut jo syys. ). Ukki itse osasi soittaa huuliharppua. Harmiksemme ukki kuoli jo melko varhain vähän yli 70-vuotiaaana, taisin olla silloin vasta ekaluokkalainen. Vähän myöhemmin ukin kuoleman jälkeen muutimme siihen pieneen taloon, missä ukki oli asunut. Mummi (äidin äiti) asui lähellä ala-asteen koulua. Niinpä vierailin hänen luonaan useinkin, ollen siellä yötäkin. Mummi teki hyviä korppuja jo hieman kuivahtaneesta pullasta sekä lanttukukkoja leivinuunissa. Aamulla kouluun lähtiessäni sain kahvia hienosta Myrna -kupista ja mummilla aina kullanvärisessä rasiassa olevia pipareita ja ässiä. Mummilla oli kirjahyllyssä kiinnostava kirja Tiedon pikkujättiläinen, jonka sivuja selasin ihmetyksen vallassa ja opin sieltä monta asiaa, esimerkiksi mitä eroa on intialaisella ja afrikkalaisella norsulla ja miten kirjoitetaan viestejä morsenaakkosilla. Mummin kirjahyllyssä oli myös täytettyjä pieneläimiä; metsästys oli samassa taloudessa asuvan enoni harrastus. Mummi oli tehnyt koko elämänsä raskasta työtä ja kasvattanut kymmenen lasta; synnyttänyt kylläkin yksitoista, mutta yksi päätyi enkelilapseksi kuoltuaan keuhkokuumeeseen jo pienenä. Mietin lapsena, että mummi oli kyllä erikoinen, kun oli saanut kahdet kaksosetkin. Mummi osasi myös hassutella, olla huumorintajuinen. Monesti hän näytti meille lapsille, miten tanssitaan Kehruuvalssia ( Kehrää, kehrää tyttönen, huomenna saat sinä sulhasen ). Veljeni rippijuhlassa otetussa valokuvassa hän näytti aivan Englannin kuningataräidiltä hienoine kukkamekkoineen ja lierillisine hattuineen. Mummini oli syntynyt samana vuonna kuin Kekkonen. Mummini saimme pitää pitempään; hän eli muutamaa päivää vaille 93 vuotta. 9

12 Edellä kerrotuilla kokemuksilla on varmasti ollut vaikutusta hakeutumiseeni sosiaali- ja terveysalan koulutuksiin ja erityisesti vanhustyöhön. Olen tehnyt vanhustyötä alkuun kodinhoitajana (myös hoitoapulaisena ja kerroshoitajana), lähihoitajana ja myöhemmin myös sosiaalityöntekijänä ja sosiaalityön esimiehenä. Muistot omista isovanhemmistani sekä monenlaiset kokemukset vuosien varrella erilaisista vanhustyön työpaikoista ovat johdattaneet minut myös tekemään tutkimusta vanhustyöstä. Nyt olen päätynyt tähän pisteeseen, väitöskirjaan. Vanhustyön ohella olen kiinnostunut myös monenlaisesta kulttuurista ja taiteesta, joka näkynee Sinulle, arvoisa lukija, myös tässä tutkimuksessani ainakin joissakin tutkimuksen otsikoissa, mukaan ottamissani runoissa ja ehkäpä jopa sisällössä jossakin määrin. Tutkimusraporttini ei kaikin osin vastanne aivan norminmukaista tieteellistä tutkimusraporttia. Varsinkin kvantitatiivisesti orientoitunut lukija saattaa ajatella, että olen venyttänyt tieteen tekemisen ja raportoinnin konventioita. Mutta, arvoisa lukija, koetan tehdä sen kuitenkin sydämestäni, kunnioittavalla tavalla, arvostavasti tutkimaani ikäryhmää, vanhuksia, ja toki kaikkia lukijoita kohtaan. Ajattelen myös, että väitöskirjahan tehdään vain kerran elämässä (näin ainakin useampien kohdalla), joten halusin tehdä siitä myös oman tyyliseni, oman näköiseni! Tätä prologia kirjoittaessani väitöskirjatyöni on vielä kesken. Tietokoneeni päiväys näyttää ajaksi Monen päivän poudan ja aurinkoisen jakson jälkeen on syksyinen, sateinen iltapäivä. Tässä alkusanani, mutta kirjan lopussa on vielä epilogi, loppukertomus, jossa kirjoitan koko väitöskirjatyöni jälkeen lopputunnelmat ja kiitokset. Hyvä lukijani: näytökset alkakoon! 10

13 SISÄLLYS ABSTRACT... 5 TIIVISTELMÄ... 7 PROLOGI: ESIRIPPU AUKEAA... 9 I NÄYTÖS VANHUUDEN JA VANHUSTYÖN PAIKANNUKSIA Tutkimuksen taustaa ja lähtökohtia Tutkimuksen tavoite, tutkimuskysymykset ja tutkimusraportin rakenne VANHUUDEN JA VANHUSTYÖN ASEMOINTIA TUTKIMUKSEN TAUSTAKSI JA KEHYKSEKSI Vanhuskäsitykset ja ikääntymisen teoriat Vanhustyön historiallinen muotoutuminen YMPÄRISTÖGERONTOLOGIAN JA ESTETIIKAN NÄKÖKULMAT ASUMISYMPÄRISTÖIHIN Ympäristögerontologia ja paikkaan liittyvät teemat Estetiikan näkökulma asumisympäristöihin SOSIOKULTTUURINEN VIITEKEHYS VANHUSTYÖN ARKEEN Sosiokulttuurisuuden käsitteelliset näkökulmat Sosiokulttuurisuuden ja sosiaalipedagogisuuden yhteenkietoutuneisuus Sosiokulttuurisuus arjen ilmentymänä...55 II NÄYTÖS TUTKIMUKSEN EMPIIRISEN OSAN TOTEUTUS Tutkimuksen menetelmälliset lähtökohdat ja asemointi Tutkimuksen empiria Tutkimuksen ensiaskeleet Empiirinen konteksti Tutkimuksen aineistot ja niiden tuottaminen Analyysien kulku Toteutuksen askelmerkit Haastatteluaineiston ja dokumenttiaineiston analyysi Havainnointiaineiston analyysi KUVATTU TASO Kuvatun tason tarkastelua Sanottu todellisuus Työtehtävät työntekijöiden silmin Osaaminen ja taidot työntekijöiden näkemänä

14 6.3 Dokumentoitu todellisuus Käsitteellistetty todellisuus Hyvä arkielämä Sosiokulttuurisuus käsitteenä ja ominaispiirteenä ILMENEMISEN TASO Ilmenemisen tason tarkastelua Fyysisen ulottuvuuden ilmeneminen Sosiaalisen ulottuvuuden ilmeneminen Kulttuurisen ulottuvuuden ilmeneminen Pedagogisen ulottuvuuden ilmeneminen Organisatorisen ulottuvuuden ilmeneminen III NÄYTÖS YHTEENVETO: SOSIOKULTTUURISUUDEN PAIKANTUMINEN Kuvatun ja ilmenemisen yhteenveto: yhteneväisyydet ja eroavuudet Vanhusten asumisympäristöjen vertailua sosiokulttuurisuuden suhteen POHDINTA Tutkimuksen metodologinen pohdinta Luotettavuuspohdinta, eettiset näkökohdat ja jatkotutkimusaiheet Gerontologisen mielikuvituksen käyttö: kohti sosiokulttuurispedagogista vanhustyötä? EPILOGI: ESIRIPPU LASKEUTUU LÄHTEET LIITTEET

15 TAULUKOT Taulukko 1. Arjen konteksti kolmannessa, neljännessä ja viidennessä iässä...57 Taulukko 2. Aineistot ja analyysit...75 Taulukko 3. Kuvatun tason tulostaulukko...83 Taulukko 4. Ilmenemisen tason tulostaulukko KUVIOT Kuvio 1. Kuvio 2. Teorialukujen rakentuminen suhteessa toisiinsa tässä tutkimuksessa...21 Ikääntymispolitiikan, vanhusten hoitotyön ja vanhustenhuollon muotoutumisen jaksottelu Suomessa...31 Kuvio 3. Vanhustyön sisällön ja luonteen muotoutumiseen vaikuttavat tekijät...32 Kuvio 4. Tutkimukseni asetelma

16 VÄITÖSKIRJASSANI ESILLÄ OLEVAT RUNOT Sivu 15: de Beauvoir, Simone Et tiedä, kuka olet Teksti teoksessa Vanhuus. Suomentanut Mirja Bolgár. Helsinki: Art House. Sivu 22: Leinonen, Maaria Istuu vanhainkodin käytävällä Runo teoksessa Kivelä, Sirkka-Liisa 2005 (toim.) Vuoroin minussa vanhuus, nuoruus. Suomalaisia runoja vanhenemisesta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 283. Sivu 35: Kaarina Valoaalto: Mummo on tullut pitkän matkan takaa. Runo teoksessa Sievers, Kai 1982 (toim.) Elämän kaari. Valikoima runoja. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 392. Sivu 46: Laukkarinen, Liisa. Vanhan vähenevät ilot.runo teoksessa Sievers, Kai 1982 (toim.) Elämän kaari. Valikoima runoja. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 365. Sivu 46: Liehu, Rakel Vanhan miehen pihalla.runo teoksessa Kivelä, Sirkka-Liisa 2005 (toim.) Vuoroin minussa vanhuus, nuoruus. Suomalaisia runoja vanhenemisesta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 128. Sivu 58: Viertola, Helena. Kun kaikki muuttuu. Runo teoksessa Viertola, Helena Surun laitumilta valon rantaan. Helsinki: Kustannus Oy Arkki, 25. Sivu 134: Riekkinen-Tuovinen, Sointu Runo Tahtoisin vielä. 14

17 I NÄYTÖS Et tiedä kuka olet, jos et tiedä keneksi tulet. Meidän on tunnistettava itsemme tuossa vanhassa miehessä ja vanhassa naisessa. Niin on tehtävä, jos tahdomme ottaa vastuun ihmisen osasta kokonaisuudessaan. Silloin emme voi enää välinpitämättöminä hyväksyä viimeisen ikäkauden onnetonta kohtaloa, se kuuluu meille, me olemme se. -Simone de Beauvoir- 1 VANHUUDEN JA VANHUSTYÖN PAIKAN- NUKSIA 1.1 TUTKIMUKSEN TAUSTAA JA LÄHTÖKOHTIA Tässä tutkimuksessa tutkin sosiokulttuurista vanhustyötä erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä tarkoituksenani lisätä tietoa ja ymmärrystä, mitä sosiokulttuurisuus on tai voisi vanhustyössä olla. Tutkimusintressini taustalla on oman kiinnostukseni lisäksi aikaisemman vanhustutkimuksen painottuminen fyysiseen hyvinvointiin sekä osittain siihen liittyvä ikääntymispolitiikan ja palvelujärjestelmän nykytila, joka ei vastaa riittävän monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti ikäihmisen hyvinvointitarpeisiin ja arvostukseen. Julkisessa keskustelussa ikäihmisistä on pitkään puhuttu jopa huoltotaakkana tai kulueränä (esim. Koskinen ym. 1998, 20, 31; Vaarama, Luoma & Ylönen 2006, 128; Hakonen 2008). Valtonen (2011) tuo esille, että julkisuudessa myös suurten ikäluokkien ikääntymistä kuvataan sellaisilla terveydenhuolto- ja eläkemenojen kasvulla, johon meillä ei olisi varaa. Puhutaan suorastaan eläkepommista tai vanhustenhuollon kriisistä. Valtosen mukaan (emt.) ei siis ole ihmekään, jos ikääntyvät ihmiset alkavat pelätä vanhenemista tai sen seurauksia. Viime vuosikymmeninä esillä on ollut myös medikalisaation käsite vanhuksista puhuttaessa (esim. Jylhä 2003; Vincent 2003, 138; Koskinen 2004; Kivelä 2006; Seppänen 2006; Vaarama ym. 2006, 129). Conrad kirjoitti jo 1970-luvulla (Conrad 1979, 2; myös Conrad 1992, 210) medikalisaatiosta tarkoittaen sillä jonkin käyttäytymisen tai ilmiön näkemistä lääkinnällisenä ongelmana. Esimerkiksi vanhuus voidaan tällöin nähdä sairautena. Terveystieteet (lääketiede mukaan lukien) ovat tieteinä ja käytännön tasolla korostuneesti esillä vanhustyössä; sosiaalitieteellinen näkemys on jäänyt marginaalisemmaksi. Vanhusten asioiden katsotaan kuuluvan lähes pelkästään 15

18 terveydenhuollon alaan, vaikka palvelut ovat sosiaalihuoltolain mukaisia sosiaalipalveluja. Tähän vaikuttaa osin myös minkälainen kulttuuri kussakin maassa on vanhustyön ja siinä työskentelevien ammattitaustan suhteen. Esimerkiksi Tanskassa vanhustyössä toimivilla on pääosin sosiaalialan koulutus, joskin lyhyempi kuin Suomessa (Kröger & Vuorensyrjä 2008). Suomessa monella työntekijällä on lähihoitajan koulutus, joka on sosiaali- ja terveysalan perustutkinto (Sosiaali- ja terveysalan. 79/011/2014). Osalla hoitotyötä tekevistä on sairaanhoitajan tutkinto. Lisäksi Suomessa on käytössä sosionomin ammattikorkeakoulututkinto ja vuodesta 1993 alkaen on ollut mahdollista kouluttautua Suomessa geronomiksi (Suomen geronomiliitto ). Geronomikoulutus on myös ammattikorkeakoulututkinto ja geronomien tavoitteena on edistää ikäihmisten hyvinvointia, toimintakykyä ja osallisuutta (Metropolia ammattikorkeakoulu.). Kuitenkin palvelujärjestelmässä geronomien rooli on vielä melko vähäinen. Baars (1991) tuo esille, että luonnontieteellisestä/biolääketieteellisestä ikääntymisen näkökulmasta puuttuu ihmisen oma kokemus ja se, miten hän voi itse vaikuttaa ja tuottaa ikääntymistään. Myöskään normatiivinen ajattelu, jossa onnistuneeseen vanhenemiseen liitetään hyvin korostetusti fyysisen toimintakyvyn ja terveyden ylläpitäminen, ei ota huomioon kulttuurisia tai sosiaalisia seikkoja (Holstein & Minkler 2003; Jylhä 2003). Koskela (2007, 291) on huolissaan medikalisaatiosta ja sosiaalisen häviämisestä lähinnä vanhusten laitoshuollon kontekstissa. Niin tutkimuksissa kuin ikääntymiskeskusteluissa on myös keskitytty enemmän ikääntyneen terveysongelmiin kuin muihin ikääntymiseen liittyviin tekijöihin (Rissanen 2013, 24). Näin ei aina huomioida riittävästi sosiokulttuurisia tekijöitä osana ikääntymistä ja vanhustyön sisältöjä. Kokonaisvaltaisessa tarkastelussa sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus otetaan paremmin esille fyysisen ulottuvuuden rinnalla (ks. esim. Topo ym. 2007; Turjamaa 2014; Klemola 2016). Tällöin kyse on ongelmien ennaltaehkäisemisestä sekä inhimillisen elämän ja arjen turvaamisesta vanhuksille, elämänlaadun kysymyksistä. On tärkeää nähdä vanhusten kokonaisvaltainen hyvinvointi ihmiselämän eri ulottuvuuksilta eli ainakin psyykkiseltä, sosiaaliselta, fyysiseltä ja hengelliseltä alueelta, huomioiden myös voimavarat ja merkityksellinen arkielämä. Viime vuosikymmenenä vanhusten parissa tehtävässä työssä sosiaalisen näkökulmaa on osittain onneksi korostettu (Marin & Hakonen 2003; Tedre 2003; Salonen 2007, 14; Ylinen 2008; Victor, Scambler & Bond 2009.) Vanhustyössä on alettu puhua erityisestä sosiokulttuurisesta lähestymistavasta, jossa ikääntyminen nähdään sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä (Marin & Hakonen 2003; Hakonen 2008). Esimerkiksi Koskinen (2004, 77) tuo esille ikääntymispolitiikan sisältöjen laajentumistoiveen yhä enemmän ennaltaehkäisevään työhön, muun muassa taide- ja kulttuuritoimintaan. Myös Lundahl, Hakonen ja Suomi (2007, 253) korostavat, että sosiaalialan työn voi nähdä myös kulttuurityönä; sosiaalinen ja kulttuurinen voivat monin eri tavoin ja monitasoisesti kietoutua yhteen vanhusten parissa tehtävässä 16

19 työssä. Taina Semin näkemyksen mukaan erityisesti työskentelyssä muistisairaiden kanssa tarvitaan yhtä lailla sosiaalisten prosessien osaamista, kuin lääketieteen ja hoitotieteen osaamista (Semi 2004, 9). Saman ajatuksen voi liittää myös laajasti koko vanhustyöhön, mutta samalla yhä selkeämmäksi tiedontarpeeksi tulee kysymys siitä, mitä sosiokultuurisuus vanhustyössä on ja voisi olla. Esimerkiksi Hanna-Liisa Liikanen (2003) on tutkinut taiteen merkitystä sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksiköissä. Hän tutki taide- ja kulttuuritoiminnan muotoja, laajuutta, merkitystä ja mahdollisuuksia kahdessa itäsuomalaisessa sosiaalialan ja kahdessa terveydenhuollon toimintayksikössä. Tutkimuksen mukaan hoivayksiköiden arjessa on taide- ja kulttuuritoimintaa melko paljon, mutta kaikkialla toiminta ei ole vielä kovin tavoitteellista tai jäsentynyttä. Varsinaisia virikeohjaajia on varsin vähän. Toiminta tapahtuu monesti yksittäisten taiteilijoiden vierailuina tai hoitoyksiköistä vieraillaan erilaisissa kulttuuritilaisuuksissa tai -paikoissa mahdollisuuksien mukaan. Liikasen mukaan taide- ja kulttuuritoiminta on siten saanut positiivista merkitystä, mutta toisissa paikoissa siihen kiinnitetään huomiota enemmänkin, toisissa vielä varsin vähän. Toiminta pitäisi saada tavoitteellisemmaksi ja kytkeä osaksi asumis- ja hoivayksiköiden asukkaiden arkea. (Liikanen 2003.) Osittain tämä tutkimus tuottaa tutkimustietoa tämän hetken tilanteesta suhteessa yli 10 vuotta sitten Liikasen tutkimuksessa tuotettuun tutkimustietoon. Kurjen (2000; 2007a, 71) mukaan sosiokulttuurisuus sisältää sosiaalisen ja kulttuurisen lisäksi myös pedagogisen ulottuvuuden. Esimerkiksi elinikäinen oppiminen on Raivolan ja Ropon (1991) sekä Sallilan (2001) mukaan nostettu jo luvun alkuvuosista lähtien tärkeäksi näkökohdaksi oppimiseen liittyen. Syynä kiinnostukseen ovat olleet erityisesti työelämän ja talouden tarpeet. On ollut huolta ikääntyneiden työntekijöiden jaksamisesta ja työpanoksen pitämisestä mahdollisimman hyvänä. Tällöin elinikäinen oppiminen on mielletty pääasiassa vain työikäisten koulutukseksi ja oppimiseksi (Kuusinen & Paloniemi 2003, 169). Eläkeikäisten oppiminen tai opiskelu on Sallilan (2001) mukaan nähty varsin kapeaalaisesti, eikä riittävästi ole ymmärretty sen tärkeyttä ihmisarvoisen elämän ja arjen kannalta, vanhuusajan jatkuessa aikaisempaa pitempään. Elinikäinen oppiminen voidaan nähdä myös arjen vaikuttamismahdollisuuksien lisääntymisenä sekä mielekkäänä tekemisenä. Tässä tutkimuksessa näen elinikäisen oppimisen edelliseen viitaten niin, että ihminen voi oppia vielä hyvinkin myöhäisellä iällä erilaisia uusia asioita. Ihminen voi kasvaa henkisesti; voidaankin puhua ihmisenä kasvamisesta. Tällainen oppiminen ei ole sidottu paikkaan, eikä se ole välttämättä lainkaan edes harrastus- tai opintotoimintaa, vaan ikäihminenkin voi oppia ja oivaltaa uusia asioita vaikkapa jokapäiväisen arkensa toiminnoissa. Ikäihmisiin liittyvä pedagogiikka on ollut vähemmän keskusteluissa ja tutkimuksen kohteena verrattuna pedagogisuuden korostukseen lasten hoidossa ja kasvatuksessa, erityisesti varhaiskasvatuksessa (Heikka ym. 2014). Sen sijaan käsitteellisesti on 17

20 nostettu esille aikuiskasvatus (Suoranta ym. 2012). Tällöin ikääntyvien tai ikääntyneiden henkilöiden oppiminen liitetään yleensä kasvatusgerontologiaan (Ruth ym. 1987; Kuusinen & Paloniemi 2003), mutta Battersby (1990) 1 tuo esille myös gerogogian tai gerogogiikan käsitteiden käytön tässä yhteydessä. Tässä tutkimuksessa en kuitenkaan erottele määritelmien nyansseja, vaan käytän yleisempää käsitettä pedagogiikka (vrt. gerogogia tai gerogogiikka) Kurjen (mm. 2000, 2007a; 2007b) määritelyjen mukaisesti. Tunnistan ja tunnustan kuitenkin sen, että ikäihmisten oppimisessa on ikäspesifejä ilmiöitä suhteessa lasten, nuorten tai nuorempien aikuisten oppimiseen. Perinteisesti sosiaali- ja terveydenhuollon vanhustyössä ikäihmisen on katsottu tulevan autetuksi lähinnä palveluiden ja etuuksien avulla (esim. Koskinen ym. 1998, 20, 42) sen sijaan, että olisi huomioitu riittävästi ikääntymiseen liittyvä kokonaisvaltainen prosessi. Vaikka tuodaan esille elämänmittainen itsensä rakentaminen (esim. Guichard 2005), pedagogisuuteen kuuluvat ihmisen kasvuun ja itsensä toteuttamiseen liittyvät sisällöt ovat ikäihmisten kanssa tehtävässä työssä jääneet marginaalisiksi (Kurki 2007b, 197). Osana vanhuuden kehitystehtävää on eletyn elämän pohtiminen ja oman elämän jäsentäminen (Erikson 1982; Erikson, Erikson & Kivnick 1989; Dunderfelt 2011, ). Puhutaan oman elämän eheyttämisestä (Koskinen & Seppänen 2013, 448). Tämän kehitystehtävän toteuttamisessa pedagogisella työotteella voi olla annettavaa. Tällä tutkimuksellani haluan kiinnittää huomiota ikäihmisen elämän sosiaalisiin, kulttuurisiin ja pedagogisiin ulottuvuuksiin. Vanhusten asumisessa ja asumisympäristöissä on tapahtunut erilaisia muutoksia vuosikymmenten saatossa. Varhaisempina aikoina sukulaisverkostoa oli usein paljon läsnä arjen asumisessa, erityisesti maaseudulla (Kröger 1996). Nyt omaiset ja muut läheiset saattavat olla hyvinkin kaukana. Kotona asumista on aina ollut, mutta tämän lisäksi henkilöt, jotka eivät ole pärjänneet kotona yksin, omaisten tai muun avun turvin, ovat voineet asua erilaisissa laitoksissa (mm. Rauhala 1996). Myös välimuotoisia asumisratkaisuja on tullut lisää (Seppänen & Koskinen 2010) ja samalla korostetaan kodin ja kodinomaisen asumisen sekä kotiin annettavien palvelujen ensisijaisuutta laitosasumiseen nähden (Niemi, Kotiranta & Haaki 2011; Laki ikääntyneen väestön 980/2012, 14 ). Asuminen kokonaisuutena siihen mahdollisesti liittyvine apuineen ja muine näkökohtineen, on hyvin tärkeä osa ikäihmistenkin arkea. Erityisesti ikäihmisille sopivista asumispaikoista tai -muodoista on viime aikoina käyty keskustelua. On aikaisempaa enemmän havahduttu miettimään kodin ja asumispaikan (mm. Vilkko 2010a; 2010b), mutta myös lähiympäristön (mm. Fried, Rajaniemi & Topo 2015), merkitystä arjen hyvinvoinnille. Tässä 1 Battersby (1990) on perustellut gerogogia -termin tarvetta sillä, että iäkkäiden oppimis- ja opiskelutilanteissa on huomioitava aina ikäihmisten erityispiirteet. Samoin Knowles (mm. 1976) on tuonut jo aiemmin esille termin andragogiikka tarkoittaessaan aikuiskasvatusta, erotuksena nuorempien ikäryhmien kanssa tehtävästä pedagogiikasta. 18

21 väitöskirjatutkimuksessani pysähdyn erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä asuvien vanhusten arkeen ja siellä tehtävän vanhustyön ääreen (vrt. Kurki 2007a, 8). 1.2 TUTKIMUKSEN TAVOITE, TUTKIMUSKYSYMYKSET JA TUT- KIMUSRAPORTIN RAKENNE Tämän tutkimuksen tavoitteena on analysoida sosiokulttuurisuuden kuvaamista ja ilmenemistä erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä/vanhustyön toimintaympäristöissä. Vanhusten määrän lisääntyessä ja medikalisaatioilmiön vastapainoksi tarvitsemme lisätietoa sosiokulttuurisuuteen liittyvistä näkökohdista ikäihmisten tukemiseksi. Erityisenä kiinnostuksen kohteena sosiokulttuurisuuteen liittyen tutkimuksessani on ikäihmisten arki ja merkityksellinen arkielämä. Tutkin siis vanhustyötä sosiokulttuurisuuden kautta ja arjen näkökulmasta. Tarkoituksena on kirkastaa sosiokulttuurisuutta ilmiönä vanhustyössä. Samalla käyn keskustelua sosiokulttuurisuuden käsitteestä. Yksilöidyt tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Miten sosiokulttuurisuus kuvataan vanhustyöntekijöiden haastatteluissa ja dokumenttiaineistossa? Miten sosiokulttuurisuus ilmenee erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä havainnointiaineiston valossa? Mitä yhteneväisyyksiä tai eroavuuksia on sosiokulttuurisuuden kuvaamisessa ja ilmenemisessä eri asumisympäristöjen vertailussa? Tutkimuksen aineistoina ovat vanhustyöntekijöiden haastattelut ja vanhusten hoito- ja palvelusuunnitelmat sekä asumisympäristöissä toteutettu havainnointiaineisto. Haastattelu- ja dokumenttiaineistoa pidän kuvatun tason aineistoina ja havainnointiaineistoa ilmenemisen tason aineistona tutkimuskysymyksiin pohjautuen. Vanhustyö on moniammatillista työtä (Koskinen ym. 1998, 40; Kivelä 2006, 15, 29; Salonen 2007; Kinni 2014) ja myös tieteellisesti nähtynä vanhustyö ja vanhenemisen/vanhuspalveluiden tutkimus kuuluvat monen eri tieteen alaan (Jylhä 2000; Kröger 2004; Salonen 2007; Kinni 2014). Myös oma tutkimukseni näyttäytyy monitieteisenä. Tarkemmin työni tieteellisestä ja menetelmällisestä asemoinnista tutkimuksen toteutuskappaleessa kohdassa 5.1. Vanhuuden määrittely riippuu kulttuureista. Vanhuuden voidaan katsoa alkavaksi eri ikäisenä ja eri perustein juuri kulttuurista riippuen (Sarvimäki 2008, 88). Varhaisempina aikoina vanhuuden katsottiin eurooppalaisittain alkavan jopa 65- vuotiaana (Koskinen ym. 1998, 15) 2, mutta nykyisin ihmisten eläessä pitempään ja 2 Koskinen ym. (1998, 15) tuovat esille, että ensimmäisessä eläkelaissa Saksassa, 1800-luvun loppupuolella, säädettiin 65 vuotta vanhuuseläkkeen ikärajaksi ja siitä katsottiin myös vanhuuden alkavan. 19

22 terveempinä, vanhuuden rajan katsotaan siirtyneen korkeampaan ikään (esim. Walker & Maltby 1997, 13; Jylhä 2000, 45). Sarvimäki (2008, 85) esittää vanhuuden alkamisen ikärajaksi pohjoismaisessa kontekstissa noin 80 vuotta ja Koskinen ja Seppänen (2013, 452) tuovat esille vanhuuden nykyisin määritellyksi rajaksi myös huomattavasti aiempaa korkeamman, vuotta. Tiedostan käsitteiden käytön vaikutukset: sillä, mitä käsitteitä käytämme, on vaikutusta, vaikka emme tätä aina välttämättä tiedosta. Rajavaara (2009, 347) painottaa, että käyttämällä tiettyjä käsitteitä nostetaan esiin tiettyjä ilmiöitä ja piilotetaan taas toisia. Käsitteet vaihtuvat monesti vuosien saatossa, mutta myös samaan aikaan voidaan käyttää eri käsitteitä. Tällöin ne voivat olla keskenään taisteluasemissa, käyden kamppailua keskenään. Jylhä (2000, 43) korostaa paitsi käsitteiden, myös mielikuvien käyttöä esimerkiksi vanhusten hoidon käytännöissä: myös mielikuvat tuottavat vahvasti todellisuutta. Vanhustyöhön liittyy monia käsitteitä myös riippuen siitä, mistä näkökulmasta tai viitekehyksestä vanhustyötä katsotaan. Esimerkiksi jo vanhuksesta käytetään lisäksi termejä ikääntynyt, ikäihminen, seniori, seniorikansalainen. Pohdimme myös samalla, mitä nimitystä vanhuksista saamme käyttää. Käytän tässä tutkimuksessa nimityksiä vanhus tai ikäihminen. Henkilökohtaisesti katson, että vanhus on hyvä ja kaunis sana (myös Näslindh-Ylispangar 2012, 56), vaikkakin joskus yleisessä kielenkäytössä kuulee vanhuksen/vanhuuden olevan ikään kuin synonyymi raihnaisuudelle ja muistamattomuudelle. Hoitajista käytetään käsitteitä lähi-, perus- tai sairaanhoitaja tutkinnon mukaan. Voidaan puhua myös hoito- tai hoivatyöntekijöistä, hoitoapulaisista tai hoivaavustajista/hoiva-assistenteista. Hoitaja mainitaan tutkimusraportissani joissakin yhteyksissä, koska se on ammatin mukainen termi lähdekirjallisuudessa, mutta varsinaisesti tutkimuksessani haluan käyttää yleistä käsitettä vanhustyöntekijä (jatkossa kuitenkin lyhyemmin työntekijä). Vanhusten parissa tehtävästä työstä käytän käsitettä vanhustyö. Pääsääntöisesti kontekstina puhun vanhusten asumisympäristöistä, mutta joissakin kohdin myös vanhustyön toimintaympäristöistä, koska tarkastelen niissä erityisesti työntekijöiden tekemää vanhustyötä. Valitsemani käsitteet ovat sosiaalitieteellisestä keskustelusta ja tutkimuksesta lähteviä. Seuraavaksi luvussa 2 asemoin vanhuutta ja vanhustyötä ensin vanhuskäsitysten ja ikääntymisen teorioiden kautta ja sen jälkeen kuvaan pääpiirteittäin vanhustyön muotoutumista tähän päivään. Sekä vanhuskäsitykset, ikääntymisteoriat että vanhustyön historia muovaavat osaltaan myös tämän päivän käytännön vanhustyötä. Luvussa 3 tuon esiin ympäristögerontologian ja estetiikan näkökohtia yksilön ja ympäristön välisen suhteen linkittäjinä. Luvussa 4 tarkastelen sosiokulttuurisuutta ja sosiokulttuurista innostamista vanhustyön arjen viitekehyksinä ja orientaatioina. Kuviossa 1 näkyy teorialukujen rakentuminen suhteessa toisiinsa tässä tutkimuksessa. 20

23 Kuvio 1. Teorialukujen rakentuminen suhteessa toisiinsa tässä tutkimuksessa Teorialukujen 2, 3 ja 4 sisällöt näen tutkimuksessani kehämäisenä kuviona, jossa ulkokehällä on laajemmat, vanhustyötä kehystävät ja määrittävät ilmiöt (= luvun 2 sisällöt), seuraavalla kehällä ympäristögerontologiaan ja estetiikkaan liittyvät ilmiöt (= luvun 3 sisällöt) sekä keskellä, sisimpänä, sosiokulttuurisuuteen ja sosiokulttuuriseen innostamiseen sisältyvät ilmiöt (= luvun 4 sisällöt). Tutkimusraporttini etenee siten, että luvussa 5 kuvaan tutkimukseni aineistot ja niiden analyysit ja luvuissa 6 ja 7 tutkimustulokset. Luku 8 tiivistää tuloksia yhteen. Lopulta luku 9 sisältää pohdinnan sisältäen myös jatkotutkimusaiheita sekä vanhustyön kehittämisnäkökohtia ja ratkaisuja. 21

24 2 VANHUUDEN JA VANHUSTYÖN ASEMOIN- TIA TUTKIMUKSEN TAUSTAKSI JA KE- HYKSEKSI Istuu vanhainkodin käytävällä ovensa pielessä huojuu kuin kaisla. Nähnyt nuoruudessaan Atlantit ja Amerikat, vaihtanut isänmaata, vaimoa, ammattia, takana monta elämää. Nyt maailmat ja elämät kutistuneet puolenkymmenen neliön kopperoksi vanhainkodin nurkkaan, sen, jota ennen vaivaistaloksi sanottiin. Käsillä vielä yksi elämä, yksi lähtö. -Maaria Leinonen VANHUSKÄSITYKSET JA IKÄÄNTYMISEN TEORIAT Vanhuskuvan ja -käsityksen tulkintakehys Yhteiskunnan muuttuessa suhtautumisemme vanhuuteen ja vanhuksiin on muuttunut. Aiemmin paimentolaisuuteen ja metsästykseen perustuvissa yhteiskunnissa (yhteisöllisissä ja erityisesti suulliseen perinteeseen pohjautuvissa) sekä myöhemminkin maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa ikäihmisten asema oli erilainen kuin nyt. Tuolloin heitä tarvittiin hyvin monenlaisiin toimiin: erilaisten taitojen opettamiseen, suullisen kulttuuriperinnön välittämiseen, taloustöiden tekoon ja lasten hoitoon (Kurki 2007a, 27; 2007b, 199; Sarvimäki 2008.) Näin ollen ikäihmisiä pidettiin hyvin tarpeellisina; he olivat suorastaan välttämättömiä omassa asumisympäristössään. Sen sijaan nykyään ikäihmiset eivät välttämättä koe enää itseään tarpeellisiksi. Helposti heidät sivuutetaan ja pidetään poissa tieltä. (Kurki 2007b, 199.) Tilanne voi mennä jopa niin pitkälle, että puhutaan murtumisen 22

25 syndroomasta tai murtumisen spiraalista (social breakdown). Tässä tapahtumaprosessissa ikäihminen menettää yhteisön asenteiden tai toimenpiteiden johdosta vähän kerrassaan oman itsemääräämisen tunteensa ja kykynsä sekä osallisuutensa ja itsenäisyytensä. (Myers 1995, ; Kurki 2007b, 202). Paasivaara (2002) esittää vanhuskuvan muuttuneen kohtalon uhrista ja passiivisesta hoidon kohteesta itsenäiseksi, toimivaksi ja tasavertaiseksi subjektiksi ja viimemmäksi itsenäiseksi, tasavertaiseksi, taloudellisia resursseja kuluttavaksi subjektiksi. Näin vanhuskuvatkin muotoutuvat aikojen kuluessa (vrt. Jylhä 2000, 45; Rintala 2005) ja jo edellä mainituista vanhuskuvien nimityksistä huomaa nimitysten sävyn muuttumisen melko radikaalistikin, passiivisemmasta uhrista ja kohteesta aktiivisemmaksi kuluttajaksi. Kuitenkin Marin kirjoitti vielä tämän vuosituhannen alkupuolella, että vanhenemiseen liittyvät diskurssit ja mielikuvat ovat jälkeenjääneitä (Marin 2000, 37). Voikin todeta, että vieläkin käytössä oleva nimitys vanhustenhuolto kuulostaa jo terminä vanhanaikaiselta. Se ei tunnu sopivan tämän päivän ajatteluun ikäihmisestä. Myös Kröger, Karisto ja Seppänen (2007, 11) tuovat esiin, että vanhus- ja vanhuuskuvat sosiaalialalla ja sosiaalipalveluissa ovat uudistuksen tai päivityksen tarpeessa. Joidenkin tutkimusten (Vincent 2003; Koskinen 2004; Seppänen & Koskinen 2010) mukaan meillä on kaksi samanaikaisesti vaikuttavaa erilaista vanhuskäsitystä, jotka ovat biolääketieteellinen ja sosiokulttuurinen vanhuskäsitys. Turjamaa (2014) tuo esille vielä kolmannen näkemyksen, jota hän kuvaa holistisena vanhuskuvana tai vanhenemiskäsityksenä. Se on Turjamaan mukaan välimuoto kahdelle edellä mainitulle vanhuskäsitykselle. Koskisen (1994, 33) mukaan vanhuskäsitys on koko ajan ollut myös tietyllä tapaa kaksijakoinen. Samanaikaisesti vanhuutta on arvostettu, mutta myös pyritty torjumaan. Koskinen (emt. 34) myös tuo esille, että aiemmin modernilla kaudella vanhuutta on pidetty sosiaalisena ongelmana ja vanhuus on nähty pääasiassa yhteiskunnan ja väestön kautta. Nykyisin, postmodernina aikana, näkemyksissämme korostuu enemmän vanhuus yksilöllisyyden ja heterogeenisyyden kautta (Koskinen 1994, 33.) Vallalla oleva vanhuskäsitys vaikuttaa muun muassa siihen, mitä vanhuksista ajatellaan, miten heitä kohdellaan ja miten heitä arvostetaan. Voidaan sanoa, että vanhuskäsitys näyttäytyy ikäihmisten kulttuurisen aseman määrittäjänä (Seppänen & Koskinen 2010, 389). Tässä väitöskirjassani tutkimaani sosiokulttuuriseen vanhustyöhön liittyy sosiokulttuurinen vanhuskäsitys, jossa korostuu ikääntyneiden oma elämä linkittyneenä historialliseen ja kulttuuriseen ympäristöön (Ylä-Outinen 2012, 165). Biolääketieteellisestä näkökulmasta poiketen sosiokulttuurisessa vanhuskäsityksessä tuodaan vanhuutta esiin myönteisenä elämänvaiheena, sen sijaan että raihnaisuus, sairaudet ja menetykset korostuisivat. Erityisen tärkeinä näkökohtina sosiokulttuurisessa vanhuskäsityksessä nähdään ikäihmisten voimavarat. (Suomi & Hakonen 2008, 9.) Vaarama (2006) on muodostanut vanhustyötä kehittävän tutkimushankkeen tulosten pohjalta sosiokulttuuriseen vanhuskäsitykseen perustuvan 23

26 vanhustyön peruselementit (ks. liite 9). Tässä tutkimuksessa sosiokulttuurinen vanhuskäsitys tarkoittaa edellä mainittuja Ylä-Outisen, Suomen ja Hakosen sekä Vaaraman kuvaamia näkemyksiä (myös Kurki 2000), mutta huomioiden että osa vanhuksista ei ole terveitä, toimintakykyisiä, sosiaalisesti optimaalisesti osallistuvia. Sosiokulttuurisen vanhustyön näkemykseni mukaan vanhuksilla voi olla jotakin sairautta tai problematiikkaa, mutta oleellista on, että heitä voidaan tukea elämässään ottamalla huomioon vanhuksen elämänhistoria, elinympäristö, tavat ja tottumukset sekä omat kiinnostuksen kohteet. Myös vuoteessa oleva asukas voidaan ottaa monella tavoin sosiokulttuurisesti huomioon, vaikka hän ei itse pystyisikään suoriutumaan päivittäisistä henkilökohtaisista tai muista arjen toimista. Ikääntymisen teoriat ja diskurssit Toisaalta ikääntymistä on myös kuvattu erilaisten sosiaaligerontologisten ikääntymisteorioiden avulla. Näitä ovat esimerkiksi irtaantumisteoria, aktiivisuusteoria ja jatkuvuusteoria. Irtaantumisteorian (Cumming & Henry 1961) mukaan aktiivisuus vähenee iän myötä ja ihminen irtautuu vanhemmiten yhteiskunnallisista ja monista muista aiemmista toiminnoista. Esimerkiksi sosiaaliset suhteet vähenevät. Eläkkeelle jääminen on yksi roolin vähennys, mutta myös muita luopumisia eri rooleista ja tehtävistä esiintyy. Irtaantumista tapahtuu teorian mukaan henkilön kuolemaan saakka. Aktiivisuusteoria puolestaan syntyi vastauksena irtaantumisteorialle, eräänlaisena kritiikkinä sille (Achenbaum 2009, 32). Siinä aktiivisuus sisällytetään tärkeäksi hyvinvoinnin osatekijäksi. Korostetaan sosiaalisia suhteita, ihmisen kiinnittyneisyyttä yhteiskuntaan myös vanhemmalla iällä. Ihminen säilyttää aktiivisuutensa myös vanhuudessa. (Havighurst 1961.) Atchley (1971; 1989) kuvaa jatkuvuusteoriaa niin, että sen mukaan ihmiset oppivat mukautumaan muutoksiin ja ympäristöönsä. Jatkuvuusteorian mukaan ihminen jatkaa vanhetessaankin entistä elämäntyyliään ja oppimiaan toimintamalleja pyrkien siten jatkuvuuteen elämäntyylissään ja muissa elämän sisällöissään. Viime vuosina ja vuosikymmeninä on tuotu lisäksi esille erilaisia ikääntymisdiskursseja; on puhuttu erityisesti onnistuneesta ikääntymisestä (successful ageing), joka pitää sisällään vain vähäisen määrän sairauksia ja niihin liittyvää toimintakykyvajausta, hyvän fyysisen ja kognitiivisen kapasiteetin sekä aktiivisen, produktiivisen elämänotteen (esim. Rowe & Kahn 1997; Jylhä 2000; Baltes & Smith 2003; Andrews 2009). On tuotu esille positiivinen ikääntyminen (positive ageing), johon ajatellaan sisältyvän positiivinen elämänote ja hyvä terveys. Sen sisältöjä ovat myös osallistuminen yhteiskunnan toimintaan, erilaiset aktiviteetit tai harrastukset ja tunne läheisiltä saatavasta tuesta. Lisäksi tähän katsotaan kuuluvan kohtuullinen taloudellinen tilanne sekä asuminen paikassa, johon liittyy emotionaalisia yhteyksiä (Chong ym. 2006). 24

27 Aktiivisen ikääntymisen (active ageing) diskurssissa vanhenemista ei pidetä vain luopumisena, vaan terveys, harrastukset, osallisuus ja sosiaaliset suhteet ovat oleellisia vanhemmalla iällä (Walker 2002; 2009). WHO:n mukaan aktiivisen ikääntymisen peruselementtejä ovat terveys, osallistuminen, turvallisuus ja elämänlaatu (WHO 2002). Tuottava ikääntyminen (productive ageing) tarkoittaa ikäihmisen osallistumista iäkkäämpänä, jo eläkkeelle jäätyään, joko työelämään vielä palkkatyössä tai ainakin läheisten hoivaan tai vapaaehtoistyöhön (Bass & Caro 2001; Walker 2009; Akintayo ym. 2015). Monet edellä mainituista ikääntymisdiskursseista ovat syntyneet aktiivisuusteorian pohjalta. Niitä on kritisoitu, että ne jättävät huomioimatta terveydentilaan ja toimeentuloon liittyvät eriarvoisuudet. (Achenbaum 2009, 31.) Myös Jylhä kritisoi erityisesti onnistuneen ikääntymisen käsitettä. Vaikka kyseinen käsite on jossakin määrin vienyt vanhustutkimusta pois surkeudesta ja ongelmista, se voi päinvastoin tuottaa onnetonta vanhenemista, jos sen perusteella ajatellaan, että kaikkien ikäihmisten on oltava mahdollisimman terveitä ja omatoimisia. (Jylhä 2000, 45.) Katson, että kyseiset teoriat ja diskurssit ovat eräänlaisia malleja ja puhetapoja, jotka eivät sellaisinaan, eksakteina malleina, ole relevantteja vanhusten erilaisuus ja monimuotoisuus huomioiden. Jokaista teoriaa tai diskurssia voi kuitenkin hyödyntää nostettaessa esiin integroidumpaa käsitystä ikääntymisestä. Voisiko ajatella niin, että vanhukset voivat vähentää tiettyjä toimiaan ja lisätä mahdollisesti toisia toimintakykynsä ja kulloisenkin kiinnostuksensa perusteella, tilanteisesti? Tällöin asioiden ei tarvitsisi olla niin normitettuja, eikä vanhuksen tarvitse kokea huonommuutta, jos ei tee jotakin normin mukaisesti. Myös vanhustyössä vanhukset ovat yksilöitä ja he toimivat kulloistenkin kiinnostustensa ja resurssiensa pohjalta. Aktiivisuuden taso voi vaihdella vuorokauden eri aikoina ja eri päivinä. Thomasen (2013) kyseenalaistaakin hyvin vahvan aktivoinnin ajatuksen vanhustyössä. Kyseenalaistamisen perustana on osalla ikäihmisistä ilmenevä hauraus (frailty). Thomasen (emt.) kirjoittaa, että erilaisissa vanhusten hoitopaikoissa ikäihmisiä pyritään hyvän elämän nimissä aktivoimaan, erityisesti fyysisen toimintakyvyn osalta. Jos iäkäs ihminen on hyvin sairas ja hauras, hän voi kokea raskaana sen, että hän itse joutuu kantamaan vastuuta heikkenevästä kehostaan (dysappearing body). Hauraat vanhukset voivat puolestaan odottaa, että saavat apua silloin, kun oikeasti kokevat, että eivät itse pysty toimimaan. Tässä syntyy monesti ristiriita, kun työntekijät korostavat kuntouttavaa työotetta. Tällöin he eivät herkästi auta heti vanhuksia heidän avun pyynnöissään, vaan odottavat ja ohjaavat, että vanhuksen pitäisi itse toimia. Thomasenin (2013) mukaan erityisesti fyysisten aspektien aktivoimistavoite voi korostaa liiaksikin juuri ikäihmisten haurautta. Jos taas vanhus saa apua tällaisissa fyysisen ulottuvuuden sisällöissä, hän voi kokea olevansa muutakin kuin vain hauras keho. Silloin esimerkiksi sosiaaliset aspektitkin saavat enemmän huomiota ja vanhus voi jaksaa olla tällöin enemmän sosiaalisessa kanssakäymisessä. (Thomasen 2013.) 25

28 Tähän liittyvä käytännön esimerkkitilanne on se, kun fyysisesti huonokuntoinen vanhus ei itse enää jaksa hakea vaatteita kaapista ja laittaa niitä päällensä, eikä laittaa enää papiljotteja itselleen valmistautuessaan vaikkapa juhliin. Kun hän saa kuitenkin itse päättää, mitkä vaatteet laitetaan ja miten hiukset laitetaan, se antaa hänelle itsemääräämisoikeutta ja aktiivisuutta omaan elämäänsä nähden, vaikka hän ei itse fyysisesti jaksakaan noita toimia suorittaa. Kun hän on saanut apua jossakin toiminnossa, joka olisi voinut vaatia häneltä suurtakin fyysistä ponnistelua, hän voi jaksaa paremmin istua toisten seurassa ja viettää mukavaa juhlahetkeä. Ymmärrys, miten kannattaa missäkin tilanteessa toimia, on ikään kuin veteen piirretty viiva. Milloin kannustaa aktiivisuuteen ja milloin taas avustaa tai tehdä jopa puolesta? Nämä ovat hyvin tilannesidonnaisia ja työntekijältä sensitiivisyyttä vaativia valintoja ja vaativat myös vanhuksen hyvän tuntemisen. Herkästi yhteiskunnassa tai yleensä vanhustyössä ja vanhuspalveluissa, voidaan tällaisen aktivointipolitiikan ollessa valtadiskurssina vaatia kaikilta aktiivisuutta, vaikka tosiasiassa kaikki eivät kykene siihen. Tässä tulee esiin myös eettinen ristiriita, joka voi vaikuttaa palvelujen saamiseen (vrt. Ylinen 2008). Helposti myös ajatellaan sisäänpäin kääntyneiden hyvin vanhojen ihmisten tarvitsevan uudelleenaktivointia. Tässä kyseessä on kuitenkin niin sanottu gerotranssendenssi, jossa ikäihminen vähitelleen saattaa menettää kiinnostustaan ylenmääräisiin sosiaalisiin suhteisiin ja materiaan, ja sen sijaan kiinnostua oman elämänsä pohdinnasta ja henkisistä aspekteista (Tornstam 1989). Edellä esitettyihin Thomasenin ajatuksiin liittyen voidaan jopa leikitellä sanaparilla aktiivinen passiivisuus-passiivinen aktiivisuus. Mikä on passiivista ja mikä taas aktiivista? Mitä pidetään tärkeänä esimerkiksi ikäihmisten arjessa ja kenen mielestä (vrt. Rajaniemi 2007)? Thomasen (2013) tuo myös tähän valaisevan esimerkin. Iäkäs rouva istuu hoivakodin olohuoneen tuolissa lähellä ikkunaa, josta voi nähdä maiseman: läheisen järven, vihreän luonnon puineen ja ruohoineen. Tutkijan (Thomasen itse) kysyessä häneltä, mitä hän aikoo tänään tehdä, vanhus vastaa en mitään. Kun vanhus katselee ulos ikkunasta, tutkija edelleen kysyy, Mitä se on, olla tekemättä mitään? Tähän vanhus vastaa: Nauttimista näkymästä. Eli Thomasenin tulkinnan mukaan helposti voimme ajatella, että se mikä näyttäytyy passiivisena (ikäihminen istuu tuolissa tuntikausia), voikin olla aktiivista, ikkunasta ulos avautuvasta kauniista maisemasta nauttimista ja luonnon tarkkailua. Thomasen puhuu juuri passiivisesta aktiivisuudesta. Edellä olevassa esimerkissä vanhus voi kokea olevansa osa ympäröivää toimintaa, vaikka ei itse ole sitä aktiivisesti tai ainakaan fyysisesti tuottamassa. Kuten Thomasen sanoo: Kyseinen vanhus näyttää fyysisesti passiiviselta, mutta hänen aistinsa ovat aktiiviset. Myös Nord (2013) viittaa samanlaiseen ilmiöön. Hän on tutkinut ikäihmisten asumista hoivayksikössä sen jälkeen, kun he ovat vast ikään muuttaneet sinne omasta aiemmasta kodistaan. Asumisen tila pieneni huomattavasti uudessa hoivapaikassa. Monesti isommasta asunnosta tuli uudessa paikassa oma huone (=bed-sitting room). 26

29 Nordin tutkimuksessa mukana olevien vanhusten sosiaalisuuden ja aktiivisuuden tasot näyttivät olevan matalalla eli he eivät välttämättä ottaneet osaa kovin paljoa ammattilaisten (hoitajien yms.) järjestämään toimintaan tai olleet kovasti kontakteissa toisten vanhusten kanssa. Mutta tarkastellessaan ilmiötä lisää, Nord toi esille, että vanhukset kuitenkin omassa pienessä asunnossaan olivat aktiivisia. He sopeutuivat uuteen tilanteeseen ja pyrkivät siinä lähitilassaan tekemään oman mielensä ja tarpeidensa mukaisia järjestelyjä ja toimintoja toimintakykynsä salliessa. Tätä Nord (2013, 141) kuvasi arvokkaana vetäytymisenä (dignified withdrawal). Hän ottikin edellä mainitulla kantaa aktiivisuus passiivisuus dikotomiaan (ja aktiivisuus- ja irtaantumisteorioihin) ja toi mukaan kolmannen vaihtoehdon self-engaged pursuits tarkoittaen juuri sellaisia askareita ja toimintoja, joihin hauraampi, huonokuntoisempikin ja jo hyvin iäkäs vanhus voi omassa lähiympäristössään sitoutua. Myös Thomasenin (2013) ja Nordin (2013) ajatuksia voidaan pitää vanhuuteen liittyvinä diskursseina ja uudenlaisena ajatteluna paljon esillä olleeseen vanhuuden aktiivisuus-/aktivointikeskusteluun. Tiivistäen sosiaali- ja terveysalan työssä on historian saatossa vanhusasiakkaasta ollut esillä erilaisia käsityksiä, (mieli)kuvia ja teorioita. Niiden pohjalta saadaan informaatiota ja ymmärrystä vanhenemisen ja vanhuuden ilmiön näkemisen historiallisesta kehityksestä nykyistä vanhustyötä tarkasteltaessa. Viime vuosikymmeninä eri tahot ovat pyrkineet monipuolistamaan vanhus- /ikääntymiskuvaa, muun muassa edistämällä toimintakykyisyyttä ja osallisuutta ihmisarvon ja voimavaraisen vanhuuden pohjalta (mm. Ikäinstituutin säätiön strategia vuosille ). Myös niin sanotun kolmannen iän käsitteellä voidaan ajatella olevan tällainen vanhenemisen kuvaa positiivisemmaksi muokkaava, päivittävä tarkoitus (Karisto 2004, 99.) Kolmannella iällä tarkoitetaan ikää eläkkeelle jäämisen jälkeen, jolloin ihmisestä ei vielä käytetä nimitystä vanhus (Laslett 1991; Karisto 2002; 2004). Kolmannen iän jälkeen nykyisin on olemassa myös neljäs ikä (Gilleard & Higgs 2010; 2011), joskin jotkut kirjoittajat ovat hahmotelleet jopa viidettä ikää (ks. Marin 2003b, 115). Esimerkiksi Marin (2003b, ) tuo esille, että kyseistä jaottelua on myös kritisoitu. Kolmatta ikää on eräällä tapaa kullattu liiaksi aktiivisuutta ja vapautta ja muita positiivisia ilmaisuja tuottavasti. Näin ollen se voi aiheuttaa liikaa paineita, että kaikkien eläkkeelle jäävien pitäisi pysyä samanlaisessa tuottavuuden ja aktiivisuuden muotissa. Neljäs ikä taas kuvautuu hyvin ikävänä, negatiivisena, ja siihen kuuluvat vanhukset kuvataan lähinnä taakkana jälkipolville. Tämä jättää huomioimatta olemassa olevia voimavaroja. Eettiset näköhdat vanhustyötä määrittävänä pohjavireenä Osin vanhuskäsityksissä sekä ikääntymisen teorioissa ja diskursseissa edellä voi havaita myös eettisen sävyn ja pohjavireen. Erilaisista käsityksistä, teorioista ja diskursseista on käyty jossakin määrin tieteellistä keskustelua ja on vastaisuudessakin 27

30 hyvä käydä tieteellisesti, mutta entistä enemmän myös käytännössä. Tuon tässä lyhyesti kirjallisuuden pohjalta esiin eettisiä näkökohtia ikääntymispolitiikan ja käytännön vanhustyön tasolla. Esimerkiksi Koskela (2007) kritisoi markkinatalouden vallan saantia viimeaikojen vanhustyössä. Vanhustenhuollon toimintasuunnitelmiin ja vanhusten hoitoon on tuotu Koskelan mukaan markkinatalouden käsitteitä, jolloin termit välittäminen, elämän mielekkyys tai yhdessäolo jäävät helposti toissijaisiksi (ks. myös Hallamaa 1999, 213; Lehto 2001, 150; Tedre 2001; Holstein 2010, 635). Koskelan (2007, 305) mukaan kaiken kaikkiaan sanat vanhuus, heikkous ja sosiaalinen ovat tämän päivän yhteiskunnassa miltei unohdettuja tai negatiivisiksi miellettyjä asioita. Myös Väisänen (2008, 134) peräänkuuluttaa oikeutusta humaaniseen, kulttuuriseen ja arvokkaaseen ihmisyyteen: jääkö sille tilaa tehokkuusarvoja esiin tuovassa yhteiskunnassa? Edelleen Hoppania ja tutkimuskumppaninsa (2016) kritisoivat vanhushoivapolitiikkaa ja sen käyttämää kieltä. He ovat sitä mieltä, että perustana siinä ei ole hoivan todellinen tarve, vaan taloudelliset ja hallinnolliset numeroarvot ja laskelmat ovat saaneet suhteettoman suuren painoarvon. Vanhushoivapolitiikan puheessa ja dokumenteissa jätetään vähäiselle huomiolle normaalit vanhuuteen liittyvät sisällöt, kuten toimintakyvyn heikkeneminen, toisen avun tarvitseminen ja kuoleman kysymykset (Marin 2003b, 116). Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että vanhuudesta ja vanhuksista pitäisi puhua vain ongelmien ja sairauksien kautta. Palomäki ja Toikko (2007, 280) korostavatkin kokonaisvaltaisempaa näkemystä. Mikäli vanhusasiakas nähdään pääosin vain sairaana ihmisenä, joka on hauras ja jolla on rajoitteita, nähdään helposti vain hoidolliset tarpeet. Tällöin vanhuksen elämä kokonaisuutena toiveineen, tunteineen, merkityksineen ja elämänkulkuineen jää huomioimatta tai vähälle huomioinnille. Eettisyys liittyy myös tutkimukseni vanhustyöhön käytännössä eli vanhustyöhön erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä. Näen eettisyyden liittyvän vahvasti koko vanhustyön toteutukseen: miten vanhus kohdataan, miten hänen tapansa, tottumuksensa ja koko elämänkulkunsa otetaan huomioon. Palomäen ja Toikon (2007, 271) mukaan nykyisessä vanhustyössä vanhuksen kohtaaminen jää usein liian vähälle huomiolle; sen sijaan arjessa painottuu työtehtävien suorittaminen. Vanhusten hoivatyön käytännöissä tehokkuus, teknologia ja kiire vievät pohjaa siltä, että ikäihmisen kohtaaminen toteutuisi eettiseltä kannalta katsottuna optimaalisesti. Holsteinin (2010, 635) mukaan myöskään akuuttihoidon eettiset mallit eivät sinällään ole siirrettävissä esimerkiksi ikäihmisten pitkäaikaisosastoille johtuen lukuisista eri seikoista (muuan muassa kysymykset autonomiasta ja turvallisuudesta, huonokuntoisten vanhusten riippuvaisuudesta, haavoittuvuudesta). Siten pitkäaikaisosastoympäristö luo omat eettiset vaatimuksensa. Meillä Suomessa, kuten muuallakin länsimaisessa kulttuurissa, tekeminen ja osallistuminen ovat usein hyvin arvostettuja (myös Marin 2003a, 28). Paitsi ikääntymispolitiikassa ja -tutkimuksessa, myös käytännön vanhustyössä, korostetaan 28

31 osallistumista, tekemistä ja toimijuutta. Ovatko nämä esimerkiksi ikäihmisen omia prioriteetteja? Voisiko ikäihminen nähdä tärkeämpänä muunlaiset sisällöt? (vrt. Marin 2003a, 28.) Ketkä vanhuksen arkea ja arjen toimintoja määrittävät? Sarvimäen (2007) tutkimuksessa kävi ilmi vanhuksen kokema mielenrauha versus tarpeellisuuden tunne yhtenä hyvän arjen aineksena. Sarvimäki pohti tulosta niin, että mielenrauha ikäihmisillä tarkoitti sitä, että he pystyvät vaikkapa hoivayksikössä vetäytymään välillä levolle ja omaan rauhaansa. Kuitenkin monet ikäihmiset kaipasivat myös elämässä kiinni oloa ja tarpeellisuuden tunne ja tarve ilmaisivat sitä. Sarvimäki tulkitsi, että vanhus tarvitsee molempia; vetäytymistä välillä omiin oloihinsa ja myös tekemistä tai toimintoja, joilla voi tyydyttää tarpeellisuuden tarvetta. Olen tehnyt käytännön vanhustyössä toimiessani hyvin samankaltaisia havaintoja. Erityisesti huomioitavaa on, että tekemisen tapa ja tyyli uusintuvat tekemisessä. Tällöin erilaisissa vanhustyön toimintaympäristöissä muodostunut kulttuurinen toimintatapa muuttuu herkästi pysyväksi, eikä sitä ole helppoa muuttaa. (Palomäki & Toikko 2007, 272.) Marjatta Marin (2000, 40) toteaa eettisyyteen liittyen varsin voimakkaasti: Vanheneva ihminen on yhteiskunnalle kallis, mutta vain taloudellisesti ei siis arvokas. Se miten hoidamme vanhuksiamme, on osoitus siitä mitä pidämme yhteiskunnassamme arvokkaana ja millä perusteella päätöksiä tehdään. Kuitenkaan pelkkä budjetoinnin priorisointi ei pitäisi olla lähtökohtana ja keskiössä, vaan tärkeänä pitäisi sen sijaan olla erilaisten arvokäsitysten pohdinta ja keskenään sovitus. (Gill 2012.) 2.2 VANHUSTYÖN HISTORIALLINEN MUOTOUTUMINEN Vanhuuden ymmärrys on näkynyt myös vanhustyön historiallisessa kehityksessä. Tätä historiallista suomalaista kehitystä ovat kuvanneet muun muassa Kröger (1996), Koskinen kirjoittajakumppaneineen (1998) ja Rissanen (1999). Nämä kuvaukset ovat osoittaneet, että maaseutu- ja tehdaspaikkakunnilla kehitys on ollut hieman erilaista, mutta perhe ja suku ovat olleet varhaisimpia vastuutahoja (Kröger 1996). Mikäli vanhuksilla ei ollut omaisia tai he eivät saaneet muutoin huolenpitoa suvulta, he joutuivat esiteollisissa maatalousyhteiskunnissa köyhäinhoidon varaan (Koskinen ym. 1998). Myös kirkko oli erityisesti alkuun yksi tärkeimpiä mukana olevia auttajatahoja. Tehdasyhteisöissä myös työnantajat, niin sanotut tehdaspatruunat, olivat mukana vanhustenhuollossa lahjoittaen esimerkiksi maa-alueita vanhustenhuoltolaitoksille tai rakennuttaen niitä. (Kröger 1996.) 1800-luvulla oli erilaisia vanhusten, sairaiden ja köyhien huoltomuotoja. Näitä olivat muun muassa kerjuu, ruotu- ja elätehoito, tai köyhäintalot. Seurakunnilla oli myös vaivaiskassoja. (Koskinen ym ) Suomen itsenäistymisen jälkeen siirryttiin pikkuhiljaa vaivais- ja köyhäinhoidosta sosiaalihuoltoon, missä huoltoa annettiin sosiaalisin perustein aikaisemman moraalisen perustein annetun hoidon sijaan (Toikko 2012, 30-31) luvulta alkaen 29

32 vanhuksista huolehdittiin erilaisissa kunnalliskodeissa ja 1950-luvulta alkaen vanhainkodeissa (Rauhala 1996). Vähitellen vanhustenhuolto kehittyi niin, että alettiin erityisesti 1960-luvulta lähtien kehittää sosiaalipalveluita. Nämä palvelut kehittyivät kahden edellä mainitun suunnan pohjalta eli seurakunnan ja kunnan vastuulla olleesta vaivais- ja köyhäinhoidosta sekä tehdasyhteisöjen patriarkaalisesta huolenpidosta. (Kröger 1996; Koskinen ym ) Sosiaalipalvelut vanhuksille olivat alkuun kodinhoidollisia sekä puhtaanapitoon liittyviä apuja. Myös terveydenhuolto ja kuntoutus kuuluivat näihin palveluihin. Lisäksi asiointiin ja ajanvietteeseen liittyvät palvelut nähtiin sosiaalipalveluina. (Koskinen ym ) Vanhusten kotiapu oli alkuun luvulla kotiavustajatoimintaa, jota tekivät pääasiassa järjestöt, mutta 1960-luvun loppupuolella myös kunnallista toimintaa (Rauhala 1996, ). Viime vuosikymmeninä taas yritysten rooli kotihoidossa ja palveluasumisessa on korostunut (Rissanen 1999; Rissanen, Hujala & Helisten 2010). Taina Rintala (2003) on jakanut vanhustenhuollon muotoutumisen Suomessa luvulta 1990-luvulle eri periodeihin tuon ajan säädösten ja toisaalta tutkimusaineistonsa perusteella. Jaksot ovat kunnallisen vaivaishoidon aikakausi (sisältäen vaivaishoitoasetuksen ja yleisen vaivaishoitoasetuksen), köyhäinhoidon aikakausi (köyhäinhoitolaki ja kansaneläkelaki), yhteiskunnallisen huollon aikakausi (huoltoapulaki ja laki kunnallisesta kodinhoitoavusta), lääketieteen laajenemisen aikakausi (kansanterveyslaki ja vanhustenhuoltoa ohjeistaneet yleiskirjeet) sekä palveluiden aikakausi (sosiaalihuoltolaki, valtakunnalliset suunnitelmat ja asetus omaishoidon tuesta). Vastaavasti Simo Koskinen (1990; 1994) on jaotellut vanhuspolitiikan kehitystä ajallisesti. Hänen muodostamansa jäsennykset ovat 1. Köyhäinhoitovaihe (1880-luvun alusta toiseen maailmansotaan), 2. vanhuspolitiikan perustan luominen (1940-luvulta 1970-luvun puoliväliin). Tämä on jaettu vielä kahteen eri vaiheeseen eli a) vanhuspolitiikan heräämisen kauteen ( luku) ja b) vanhuspolitiikan laajenemiseen osaksi hyvinvointivaltiota (1960 -luvulta 1970-luvun puoliväliin). Seuraava kausi on 3.vanhuspolitiikan täydellistymisen kausi ( ). Edellä olevan jatkoksi Seppänen ja Koskinen (2010, 398) ovat hahmotelleet myöhemmin kahta viimeistä jäsennystä, jotka ovat: 4. vanhuspolitiikka 1990-luvun alun laman jälkeisenä hyvinvointivaltion suunnan muutoksena sekä luvun ikääntymiseen liittyvä varautumispolitiikka. Seppänen ja Koskinen (2010) mainitsevat, että vanhuspolitiikkakäsitteen tilalle on tullut käsite ikääntymispolitiikka 2000-luvulla. Paasivaara (2002) on puolestaan tutkinut suomalaista vanhusten hoitotyön muotoutumista 1930-luvulta 2000-luvulle. Tutkimuksessa tarkasteltiin vanhuspolitiikan ja kunnallisten hoito-organisaatioiden muodostamien toimintaympäristöjen tavoitteellisia ulottuvuuksia käytännön hoitotyöhön eli hoitajien tekemään hoitotyöhön. Paasivaaran tutkimuksessa muodostettiin hoitotyön yleiset kehityslinjat: aktivointivaiheen säilyttävä hoitotyö (ajalla ), luonnosteluvaiheen kollektisoiva hoitotyö (ajalla ), elävöittämisvaiheen 30

33 yksilöllinen hoitotyö (ajalla ) ja lopulta uudentamisvaiheen tasapainoileva hoitotyö (1990-luvulta eteenpäin). Nimitykset kuvaavat kunkin aikakauden hoitotyön piirteitä. Paasivaaran (2002) ja Rintalan (2003) esittämät ajanjaksot ja luokitukset ovat osin samankaltaisia, vaikka Rintala aloittaakin luokittelemansa ajanjaksot jo 1850 luvulta ja Paasivaara jonkin verran myöhempään, luvulta. Koskinen (1990) on tehnyt luokittelunsa vanhuspolitiikan kehityksestä, kun taas Rintala kirjoittaa luokituksensa olevan lähinnä vanhusten huoltoon ja vanhuskuviin liittyvä ja Paasivaaran luokitus on hoitotyön luokitus. On huomioitava, että jaottelut jäävät Seppäsen ja Koskisen jaottelua lukuun ottamatta pääosin 1990-luvulle, mutta antavat toki kuvan siihen mennessä tapahtuneesta kehityksestä. Seuraavassa kuviossa (kuvio 2) näkyvät sekä Rintalan, Paasivaaran että Koskisen (myös Seppänenen & Koskinen 2010) luokitukset. Kuvio 2. Ikääntymispolitiikan, vanhusten hoitotyön ja vanhustenhuollon muotoutumisen jaksottelu Suomessa (mukaillen Koskinen 1990,1994; Seppänen & Koskinen 2010; Paasivaara 2002; Rintala 2003) Tätä tutkimusta kirjoitettaessa vuonna 2017 vanhusten palvelut ovat murroksessa osana sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta (ns. soteuudistusta), jossa korostuksena palvelujen toteutuksen osalta ovat maakunnallisen toiminnan, valinnanvapauden ja 31

34 osallisuuden näkökulmat (STM, sote-uudistus). Näin Koskisen politiikkatason, Rintalan palvelupainoitteisen ja Paasivaaran vanhustyön luokituksen välimaastoon voisi sijoittaa tällä hetkellä monitoimijaisen, alueellisen ja osallisuuteen painottuvan näkökulman. Paasivaara (2002) on esittänyt myös hoitotyön sisällön ja sen luonteen muotoutumiseen liittyviä tekijöitä, joista seuraavassa mukailtu kuvio (kuvio 3) käyttäen käsitettä vanhustyön ja sen luonteen muotoutuminen. Samalla tämä tutkimus osaltaan tuottaa tietoa vanhustyön sisällöstä tässä vaiheessa ja tosiasiallisesta toiminnan ulottuvuudesta sosiokulttuurisuuden näkökulmasta. (vrt. Paasivaara 2002, kuvio 3.) VANHUSTYÖN TAVOITTEELLINEN ULOTTUVUUS -luonne, päämäärä, keskeiset toimijat, arvoperusta, vanhuskuva Ikääntymispolitikka -ikäänt.politiikan tavoitteet -arvomaailma -taloudelliset resurssit -lainsäädäntö Vanhustyön toimintaympäristö -toiminnan tavoitteet -ohjausjärjestelmä -vallitseva arvoperusta -taloudelliset resurssit Organisaatioiden toimintaympäristö -toiminnan tavoitteet -rakennetekijät * ) -organisaatiokulttuuri -profiloituminen -johtaminen Työntekijän toiminta -koulutus -käsitys vanhuudesta ja vanhuksesta -vanhustyön arvo- ja tietoperustan omaksuminen -vanhustyön päämäärät TOSIASIALLISEN TOIMINNAN ULOTTUVUUS -vanhustyön identiteetti Kuvio 3. Vanhustyön sisällön ja luonteen muotoutumiseen vaikuttavat tekijät (mukaillen Paasivaara 2002, 161) *) Rakennetekijät ovat esimerkiksi henkilökunnan määrä ja tilojen saneeraus Edellä oleva Paasivaaran kuvio (alkuperäinen kuvio Paasivaara 2002) on edelleen ajankohtainen ja relevantti tutkimuskontekstiini nähden ja tutkimukseni taustoittamiseksi. Tutkimaani aihetta, sosiokulttuurista vanhustyötä, tehdään erilaisissa toimintaympäristöissä, joista juuri edellä kuviossa näkyvä kunnallinen toimintaympäristö on 32

35 myös oman tutkimukseni toimintaympäristö. Vanhustyön toimintaympäristö vaikuttaa vanhustyön tekemiseen, samoin (vanhus)työntekijän toiminta. Kaikkea kehystää ikääntymispolitiikka. Käytän edellä mainitussa kuviossa Paasivaaran alkuperäisen ilmaisun vanhuspolitiikan sijaan ilmaisua ikääntymispolitiikka (vrt. Seppänen & Koskinen 2010, 398). Tulkintani mukaan näillä käsitteillä voidaan nähdä olevan hieman eroa. Ikääntymispolitiikan näen vanhuspolitiikkaa laajempana yhteiskuntapolitiikan osana. Ikääntymispolitiikka sisältää tällöin jo nuorempiin ikääntyviin, ei pelkästään suoranaisesti vanhuksiin, liittyviä näkökohtia ja sisältöjä. Kuten edellä esitetystä Paasivaaran (2002) ja Rintalan (2003) vertailuista käy jossakin määrin esille, vanhusten hoito ja huolto ovat olleet erillisinä eli sosiaali- ja terveysala ovat olleet hallinnollisestikin monissa kunnissa erillään pitkän aikaa (myös Seppänen & Koskinen 2010), kunnes ne vähitellen ja luvuilla ovat yhdentyneet. Esimerkiksi kotihoito sisälsi aiemmin erikseen sosiaalihuollon kotipalvelun ja terveydenhuoltoon kuuluneen kotisairaanhoidon (Andersson, Haverinen & Malin 2004; Paljärvi ym. 2007; Tepponen 2009). Toinen jako sosiaali- ja terveyspalveluiden jaon lisäksi on perinteisesti ollut palveluiden jako laitos- ja avopalveluihin. Ikäihmisten palveluissa on myös edellä mainittuja jakoja ylittäviä ja välimuotoisia palveluja, jotka kuuluvat osin sosiaali-, osin terveyspalveluihin, osin myös välimuotoisina laitos- ja avopalveluiden väliin (ks. Seppänen & Koskinen 2010). Silti avohoitopainotteisuuden korostamisessa ja laitoshoidon purussa on osittain varsin pitkälle unohtunut tärkein näkökohta eli arjessa elävän ihmisen tietoinen tukeminen (Rissanen 2004). Suomessa vanhustenhuolto on rakentunut vähän kerrassaan. Kun aikaisemmat toimintamuodot eivät ole olleet enää toimivia muuttuneissa olosuhteissa, on annettu uusia, mutta osin entisiin pohjautuvia säännöksiä. (Rintala 2003.) Vanhustenhuoltomme on muotoutunut hyvinvointivaltion kehittymisen ja sen muutosten myötä (Koskinen 1994, 37; Seppänen & Koskinen 2010). Informaatio-ohjaus on pitkälti ollut valtion keinona luvulla valtakunnallisissa vanhuspalvelujen linjauksissa (Seppänen & Koskinen 2010). Samalla vanhuspalveluita on kehitetty erilaisten ohjelmien avulla. Tästä esimerkkinä oli Sosiaali- ja terveysministeriön Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma KASTE, jossa vanhusten palveluita ja vanhustyön rakenteita kehitettiin osana muuta sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. (STM, Kaste-hanke ). Myös monia muita hankkeita on ollut käynnissä viime vuosina vanhustyön kehittämiseksi (mm. Paljärvi 2012). Myös Sipilän hallituksen kärkihankkeissa ikäihmiin liittyvät sisällöt ja näkökohdat ovat suoraan tai epäsuorasti esillä (STM, hallituksen kärkihankkeet). Hyvinvointi ja terveys on yksi Sipilän hallituksen kärkihankkeista ja siinä yhtenä osatavoitteena on ikäihmisten kotihoidon kehittäminen ja kaikenikäisten omaishoidon vahvistaminen. Eräänä kärkihankkeena on terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja eriarvoisuuden vähentäminen, jossa yhtenä hyvän käytännön kohtana on muun muassa ikääntyneiden fyysisen aktiivisuuden vahvistaminen. Muutoinkin kyseisen kärkihankkeen, kuin 33

36 myös palvelut asiakaslähtöisiksi -kärkihankkeen voidaan ajatella koskevan ikääntynyttäkin väestöä. Vuonna 2001 annettiin ensimmäinen Sosiaali- ja terveysministeriön ja Kuntaliiton yhteinen Vanhusten palvelujen laatusuositus, jota on uusittu ja täydennetty vuosina 2008 ja Nykyisin sen nimenä on Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi ja uusin suositus on julkaistu vuosille tuli voimaan niin sanottu vanhuspalvelulaki eli Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012), jonka avulla pyritään turvaamaan ikäihmisten hyvinvointi ja tarvittavat palvelut. Vanhustyön monitieteistä historiaa ja tutkimusta on myös mahdollista tarkastella käytettyjen käsitteiden kautta. Lainsäädännössä on käytetty usein käsitteitä hoito ja huolenpito (esim. Laki ikääntyneen väestön 980/2012). Erityisesti hoitotieteellinen tutkimus on ollut sitoutunut hoitokäsitteeseen. Sen sijaan yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on käytetty myös huolenpidon (esim. Rissanen 1999) tai hoivan (esim. Zechner 2010) käsitteitä. Näistä huolenpitokäsitteen määrittely on ollut vähäisempää, mutta hoivaa on tutkimuksissa määritelty joko perheen tai muun lähiverkoston tekemänä ei- ammatillisena hoivana eli omaishoivana (ns. informaali hoiva) sekä ammatillisena hoivatyönä eli hoivapalveluina (ns. formaali hoiva) (esim. Kröger ym. 2009, 16-17, 20). Hoivalla on monenlaisia ulottuvuuksia ja merkityksiä ja sitä on tutkittu ja määritelty useampien eri tieteenalojen näkökulmasta (Tedre 2001, 179). Välillä hoivatutkimuksissa korostetaan ruumiillisuuden merkitystä sekä hoivatyön fyysistä luonnetta, välillä taas enemmän tunteita ja esimerkiksi hoivan antajan ja vastaanottajan välistä suhdetta. Hoivan nähdään siis olevan sekä konkreettisesti tehtävää hoivatyötä että sosiaalista kanssakäymistä. (Tedre 2001, ; Anttonen & Zechner 2009, 18.) Omaishoidosta voidaan puhua myös hoivana. Kotona asumisen korostamisen myötä myös omaishoito on yksi hoivan mahdollisuus. Se tarkoittaa vanhuksen, vammaisen tai sairaan henkilön saamaa hoitoa ja huolenpitoa perheenjäseneltä tai muulta läheiseltä. Virallisessa omaishoidossa hoidon ja huolenpidon täytyy tapahtua pääsääntöisesti hoidettavan kotona ja kyseisestä järjestelystä tehdään virallinen omaishoitosopimus (Laki omaishoidon tuesta 937/2005), jonka perusteella omaishoitaja saa omaishoidon tukea ja muita mahdollisia tukitoimia. Omaishoito on tutkimuksellisesti vahvistunut viime vuosina, jolloin kyseisestä aihepiiristä on tehty useita väitöskirjoja (Kirsi 2004; Mikkola 2009; Sointu 2016; Tikkanen 2016). Vaikka hoiva nähdään laajasti myös ammatillisen koulutuksen saaneen henkilön työnä (mm. Kröger ym. 2009), en tässä tutkimuksessani käytä hoiva -käsitettä tarkastellessani vanhusten asumisympäristöissä työskentelevien vanhustyöntekijöiden työtä. Sen sijaan pitäydyn vanhustyön käsitteessä. Hoivatutkimus on laaja tutkimustraditio ja sen tarkempi tarkastelu olisi hajottanut aihepiiriä liikaa. Tässä tutkimuksessani tarkastelen valintani mukaan vanhustyöntekijöiden tekemää vanhustyötä sosiokulttuurisuutta paikantaen. 34

37 3 YMPÄRISTÖGERONTOLOGIAN JA ESTETIIKAN NÄKÖKULMAT ASUMIS- YMPÄRISTÖIHIN Mummo on tullut pitkän matkan takaa syntymämökilleen, huomenna aikovat sen kaataa. Ovet on suljettava. Niin kuin kuolevalta laitetaan arkussa kädet ristiin, sama se on talonkin kanssa, ikänsä kaiken palvellut ja sitten saisi sortua ikkunat säpäleinä ja ovet selkoman selällään kuin mikä tahansa läävä. Ei. Ovet kiinni ja kaikki roju siististi yhteen nurkkaan, näkyypä vaan että on joku joka siitä vielä välittää. Kaikki sukulaiset on kuollut, ei ole enää mitään näkyvää tämän maan pinnalla, sukulaista, esinettä tai puunkappaletta, oli tämä mökki viimeinen muisto, yhdysside sen välillä mitä kerran oli, eikä ole enää, nyt seisoo mummo mökin portailla ruostunut avainnippu kourassaan, nyt minkä lukkoon panen, sitä ei kukaan enää avaa, se on niin kuin kuolemassa eroittamattomat, mummo ja mökki, viimeisen kerran ovi painuu kiinni sitten kääntyy mummon selkä kertaakaan ei pää käänny. -Kaarina Valoaalto- 3.1 YMPÄRISTÖGERONTOLOGIA JA PAIKKAAN LIITTYVÄT TEEMAT Tämän tutkimuksen yhtenä lähtökohtana on tarkastella sosiokulttuurisuutta erilaissa asumisympäristöissä, sillä ihmisen lähiympäristön merkitys on tärkeä ihmisen arjessa. Aikaisemmin ympäristöä on tutkittu muun muassa yleisesti kodin ja sen lähistön näkökulmasta (Vilkko 2000; 2010a; Nykänen 2007), ympäristön vaikutuksena 35

38 ikäihmisten osallistumiseen (Vik, Lilja & Nygård 2007) tai identiteettiin (Peace, Holland & Kellaher 2006) ja erityisesti pohjoisen ympäristön näkökulmasta hyvinvointiin (Elo 2006). Lisäksi on tutkittu maalaisympäristöä ikääntymisen paikkana (Vuorinen 2009) sekä ympäristöä lähiluonnon ja puutarhan näkökulmasta suhteessa ikäihmisten kokemaan terveyteen ja hyvinvointiin (Rappe 2005; Rappe, Koivunen & Lindén 2010; Raske 2010; Mao ym. 2012). Yhä enenevässä määrin on tutkittu vanhusasukkaiden asumisympäristöjä, joissa on myös henkilökuntaa (esimerkiksi hoivakodit, pitkäaikaisosastot jne.) ja niissä ympäristön ja asukkaan välistä suhdetta sekä asukkaiden toimintamahdollisuuksia näissä ympäristöissä. Esimerkiksi Wiersma (2008) on tarkastellut, miten asukkaat itse antavat merkityksiä hoivapaikalle, näin muun muassa muistisairaiden veteraanien kohdalla. Hauge ja Heggen (2008) ovat tutkineet hoitokotia kotina eli miten ja missä määrin hoitokoti näyttäytyy kodinomaisena paikkana. Tutkimusta on tehty myös terapeuttisista (Williams 1999) tai parantavista (Dijkstra, Pieterse & Pruyn 2006) ympäristöistä sekä yhdistäen näitä molempia käsitteitä (Marcus & Sachs 2014). Pauli Karjalainen (2006) kirjoittaa ympäristöstä eksistentiaalisena ympäristönä. Tällä hän tarkoittaa sitä, että vaikka usein ajatellaan että ympäristö ympäröi ihmisiä, eksistentiaalisesti nähtynä ihmisen koko olemassaoloon yhdistyy aina ympäristö. Esimerkiksi koti on olennainen osa elämäämme. Se voidaan nähdä siten eksistentiaalisesti. Koti voidaan nähdä myös eksperimentaalisesti eli kokemuksellisesti. (Karjalainen 2006.) Eräs ympäristön määritelty käsite onkin koettu ympäristö. Koettu ympäristö voi vaikuttaa esimerkiksi vanhusten liikkumiseen kodin ulkopuolelle ja tähän aihepiiriin sisältyy esimerkiksi se, miten turvallisena ympäristö koetaan liikkumisen kannalta tai vaikkapa minkälaisia liikuntamahdollisuuksia ympäristössä on (esim. Booth ym. 2000). Koetun ympäristön käsitteeseen kuuluu muun muassa elämyksellisyys eli se, minkälaisia elämyksiä ympäristö tarjoaa ja miten jokin paikka koetaan. Tähän sisältyy myös moniaistiset elämykset ja esteettisyyden kokemukset ympäristöön liittyen. (Päivinen ym ) Wahlin ja Weismanin (2003) mukaaan ympäristöt voidaan jakaa fyysiseen, sosiaaliseen, historialliseen, kulttuuriseen ja rakenteelliseen ympäristöön. Elo (2006) näkee elinympäristön muodostuvan fyysisestä, sosiaalisesta ja symbolisesta ympäristöstä. Fyysiseen ympäristöön hän lukee asumisen miljöön, luonnon ja ilmaston. Sosiaalinen ympäristö muodostuu taas ihmisistä, yhteisöistä ja niiden välisestä vuorovaikutuksesta. Sosiaaliseen ympäristöön kuuluvat myös yksilön toimeentulo ja sosiaalinen status. Symbolinen ympäristö on ehkä harvemmin esillä ollut käsite, mutta Elon (emt.) mukaan sillä tarkoitetaan sosiaaliseen ja fyysiseen ympäristöön liittyviä kulttuurisia symboleja, sääntöjä, tapoja, arvoja, uskomuksia ja tietoa. Forss (2007, 96) määrittää Elon esiin tuomien asioiden lisäksi sosiaaliseen ympäristöön kuuluvaksi myös kaiken kyseisessä paikassa tai ympäristössä tapahtuvan inhimillisen toiminnan. 36

39 Edelläkin esitettyjä gerontologian alaan kuuluvia sisältöjä tutkitaan ympäristögerontologiassa (environmental gerontology). Ympäristögerontologia kuvaa, selittää ja pyrkii optimoimaan ikäihmisen ja hänen fyysisen ja sosiaalisen ympäristönsä suhdetta. (Wahl & Oswald 2010, 112.) Ympäristögerontologia on laaja, jo 1960-luvulla alkanut gerontologian osa-alue, joka sisältää monenlaisia teorioita ja tutkimuksia (mm. Peace ym. 2006, 11). Kokoavasti voidaan sanoa, että tärkeää siinä on ympäristön merkitys ikääntymisessä ja erityisesti juuri tuo vuorovaikutus ihmisen ja erilaisen ympäristön välillä. Strassoldo (1993; myös Törrönen 2000, ) kuvaa tätä vuorovaikutusta muun muassa kuvaten kotia elämistilaksi, jossa ihmisen fyysinen, sosiaalinen ja psyykkinen ulottuvuus ovat vuorovaikutuksessa rakennetun ympäristön kanssa. Englanniksi käsite on lived space, joka vielä paremmin kuvaa ajatusta, että ihmisellä on elettyä elämää tietyssä tilassa kokemuksineen ja muistoineen, mutta samoin vielä nykyhetki ja tulevaisuus (Strassoldo 1993; Törrönen 2000). Ympäristön tutkiminen on monitieteistä ja näin ollen niin rakennettua kuin luontoympäristöä ihmisen fyysis-sosiaalis-symbolisena elinympäristönä tutkitaan myös ympäristöpsykologiassa (mm. Aura, Horelli & Korpela 1997; Tapaninen & Kotilainen 2002, 89; Salonen 2005). Ihminen elää aina jossakin ympäristössä. Ympäristö on siten aina läsnä ihmisen arjessa ja se vaikuttaa ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. (Tapaninen & Kotilainen 2002, 85-86; myös Hujala, Rissanen & Vihma 2013.) Ympäristöstä puhuttaessa voidaan puhua tilasta sekä paikasta. Törrösen (2000, 267) mukaan tilasta tulee paikka sinne annettujen merkitysten kautta. Myös Rowles ja Bernard (2013, 9) korostavat muutosta tilasta paikaksi. Asuinpaikan muutoksessa aiemmin merkityksettömästä tilasta, esimerkiksi tyhjästä asunnosta, muodostuu merkityksiä sisältävä koti. Tuossa muutoksessa tilasta paikaksi syntyy monenlaisia tunteita, kuten tuttuuden ja turvallisuuden tunnetta ja se muun muassa tuottaa identiteettiä. Strassoldo (1993) lisää ympäristöön liittyviksi termeiksi myös miljöön, sijainnin, alueen ja territorion, joita nimityksiä käytetään erityisesti arkkitehtuurissa. Ympäristöistä erityisesti koti on tärkeä hyvinvoinnin tekijä. Sillä on monia erilaisia subjektiivisia merkityksiä ihmisen elämässä. (Vilkko 2010a.) Berleantin mukaan ympäristö on fyysis-kulttuurinen todellisuus, johon ihminen on sitoutunut kaikessa toiminnassaan (Berleant 1995, 80). Voidaan puhua myös sosiokulttuurisesta ympäristöstä. O Shea ja Walsh (2013, 131) kertovat sosiokulttuurisen ympäristön piirteistä siinä mielessä, miten niitä voisi tuoda laitosympäristöön ja tällöin tällaisiksi piirteiksi kuvataan muun muassa tuttuus, vastavuoroisuus, historiallisuus ja yhteisöllisyys. Koti ikäihmisen elämän keskiössä Usein vanhustyössä ja myös laajemmin ikääntymispolitiikassa koti nähdään tärkeänä paikkana ikäihmisille, mutta paikkaan liittyviä merkityksiä ei kovin paljon ole pohdittu, ainakaan arkityössä. Pikkaraisen (2007, 56, 63) mukaan ikäihmisten voimavarat ja fyysinen kunto saattavat heiketä, mutta tutussa kodissa asuminen tuo 37

40 ihmiselle kokemusta elämän jatkuvuudesta. Tästä tutuksi tulleesta, rakkaasta kodista ja tutusta asuinympäristöstä luopuminen esimerkiksi sairastumisen tai toimintakyvyn huononemisen vuoksi on yksi ihmiselämän suurimmista muutoksista. Yleensä ikäihmiset ovat asuneet samalla asuinalueella pitkään ja siten paikasta eli kodista ja asumisympäristöstä on tullut heille hyvin tärkeä. He ovat muodostaneet siihen ajan kuluessa tietynlaisen emotionaalisen suhteen ja se on muokannut heidän identiteettiään (Forss 2007, 95-96; Wahl & Oswald 2010; 112; ks. myös Rowles & Bernard 2013, 9, 10). Kun he joutuvat muuttamaan esimerkiksi sairaala- tai muuhun laitosympäristöön (niin sanottuihin ei-paikkoihin eli paikkoihin, joilla ei ole kyseiselle henkilölle muotoutunut tärkeää merkitystä), tämä aiheuttaa monenlaisia elämänmuutoksia, kuten stressiä ja tunnetta elämän köyhtymisestä ja jopa identiteettiongelmia. (Augé 1995, 78; myös Rowles & Bernard 2013, 14.) Aina muuttaessaan uuteen paikkaan ihminen joutuu käymään läpi tietyn prosessin, jossa hän luopuu entisestä asunnostaan tai kodistaan ja joutuu siis luomaan kotinsa uudelleen. Uudessa paikassa hän joutuu myös sopeutumaan ja muokkaamaan taas rutiinejaan ja arkeaan. (Rowles & Bernard 2013, ) Paikkaan kiinnittyminen tapahtuu pikkuhiljaa vuosien myötä ja samalla kun yksilön identiteetti vahvistuu, myös paikallinen identiteetti vahvistuu. Tuttu koti ja sen lähiympäristö ovat tärkeitä asioita ikäihmisten mielessä ja muistoissa sekä koko elämänhistoriassa, vaikka vanhus muuttaisikin sieltä pois. (Marin 2003a, 30.) Näin on yleensä ainakin lapsuuden kodin tai pitkäaikaisesti asutun kodin osalta, koska niihin ehtii muodostua paikkaan kiinnittyminen ja merkityksellisyys. Vanhustyötä tehdään monenlaisissa vanhusten asumisympäristöissä. Läheinen paikka on luonnollisesti vanhuksen oma koti. Vanhus on voinut saada kotiin apua esimerkiksi kotihoidon turvin. Parina vuosikymmenenä kotihoito on kuitenkin muuttunut siten, että sosiaalipalveluna annettava kotipalvelu on vähentynyt ja hoitotyön painotus on korostunut (Tedre 1999; Paljärvi ym. 2003; Paljärvi 2012). Hoitajien tehtävät kotihoidossa painottuvat sairauden hoitoon, lääkkeiden antoon ja henkilökohtaisen hygienian hoitoon eli arjen jatkuvuuden ylläpitämiseen pitkälti fyysiseltä kannalta katsottuna. Sen sijaan vanhusten psykososiaalisesta hyvinvoinnista huolehtiminen sekä viriketoiminta ja asumisen esteiden riittävä huomioiminen jäävät vähemmälle ja usein omaisten tai muiden läheisten tehtäväksi. (Rissanen 1999; Tenkanen 2003; 2007, 182; Muurinen & Raatikainen 2005; Topo ym. 2007; Holstein 2010, 636.) Myös Turjamaa (2014) toteaa, että kotihoidossa näkyy kiireisyys sekä hoitotoimenpiteiden ja päivittäisten toimintojen rutiininomainen toteuttaminen ja suorittaminen. Hänen mukaansa kotihoidossa ei riittävästi huomioida vanhusten voimavaroja, vaan asioita tehdään vanhusten puolesta. Paasivaara (2002, 146) kuvaa niin sanottua uusintamisvaiheen hoitotyötä (1990-luvulta alkanut, 2000-luvulle jatkunut vaihe), jossa auttamismenetelmäksi nousi hoitajan ja vanhuksen yhdessä tekeminen. Tällä hän tarkoitti vanhusten voimavarojen huomiointia ja hoitajan 38

41 suorittamaa avustavaa tai ohjaavaa työtä ikäihmisten päivittäisissä toimissa, vastakohtana puolesta tekemiselle. Kyseiselle kuvaukselle voitaneen esittää myös kritiikkiä juuri edellä mainittujen Tenkasen (2007), Holsteinin (2010) ja Turjamaan (2014) tutkimustulosten myötä. Näyttäisi siltä, että (kotihoidon) työntekijöillä ei ole riittävästi aikaa asiakkaiden voimavarojen hyödyntämiseen, vaan paljon tehdään muun muassa ajan vähyyden vuoksi puolesta. Silva Tedre (2006) puhuu myös kotiin vangeiksi jäävistä vanhuksista. Tällöin ikäihminen ei saa omaisilta tai palvelujärjestelmältä apua päästäkseen ulos omasta kodistaan. Kotona niin pitkään kuin mahdollista on paitsi ikääntymispolitiikan yleinen tavoite, myös monen ikäihmisen oma toive (mm. Vaarama, Luoma & Ylönen 2006). Halutaan itse määrittää, mitä ja miten tehdään ja milloin. Tämän vuoksi monet ikäihmiset eivät halua muuttaa kotoaan muualle, esimerkiksi hoitokotiin tai varsinkaan laitokseen, jonka ei uskota turvaavan riittävästi yksityisyyttä tai oman elämän hallintaa (Peace ym. 2006; Vilkko 2010b, myös O Shea & Walsh 2013, 129). Vilkko (2000; 2010b, 232) esittää kuitenkin osuvasti, että fraasin kotona niin kauan kuin mahdollista pitäisi kuulua niin kauan kuin ihminen itse haluaa. Koti ei ole aina paras paikka ikäihmiselle, koska yksin olo siellä voi aiheuttaa suurtakin turvattomuutta, eikä kaikilla ikäihmisillä ole resursseja tai kompetenssia kotona asumiseen apujenkaan turvin (vrt. Eskola 2016, ). Böckermanin, Johanssonin ja Saarnin tutkimuksessa (2012) suomalaisten vanhusten elämänlaadusta ilmeni myös, että hoitokodeissa asuvat ikäihmiset raportoivat korkeammasta subjektiivisesta elämänlaadusta, kuin kotona asuvat. Tutkijat arvelivat tämän johtuvan pitkistä jonoista hoitokoteihin. He tulkitsivat, että tutkitut kotona asuvat olivat hauraita iäkkäitä, jotka hoitokotijonojen vuoksi joutuivat asumaan kotona, vaikka eivät siellä oikein pärjänneetkään ja näin kokivat elämänlaatunsa huonommaksi. Monesti kodista puhuttaessa on nähtävissä varsin kapeanlainen tai yksipuolinen kotikäsitys, jolloin koti nähdään romanttisin silmälasein (Vilkko 2000, 228) ja aktiivisen toimijan ja toiminnan elinympäristönä, riippumatta siitä, pääseekö vanhus itse edes vuoteestaan (Hoppania ym. 2016, 8). Tällöin ei välttämättä nähdä sellaisia seikkoja, jotka eivät ole vanhuksen näkökulmasta positiivisia. Ikääntymisestä puhutaan myös aging in place -käsitteellä (esim. Vasunilashorn ym. 2012). Aging in place on laaja käsite, joka sisältää ajatuksen siitä, että ihminen asuu omassa kodissaan ja lähiyhteisössään niin pitkään kuin suinkin mahdollista jonkinlaisen muun hoito- tai asumispaikan sijaan (esim. Mitty & Flores 2008). Käsitteeseen on sisällytetty varsinaisen oman kodin lisäksi myös hoivapaikat, joissa ikäihminen voi asua avustettuna (esim. Ball ym. 2004). Vasunilashorn ja tutkijakumppaninsa (2012) tutkivat kuinka aging in place -käsite ja sen käyttö ovat muuttuneet vuosien aikana. Heidän tulostensa mukaan käsitteeseen liittyvien tutkimusten määrä lisääntyi runsaasti kyseisenä ajanjaksona, erityisesti 2000-luvulla. Käsitettä käytettiin aluksi pääosin ympäristöön ja palveluihin liitettynä, mutta myöhemmin myös muut aiheet, kuten terveys ja toimintakyky sekä 39

42 teknologian hyödyntäminen, nousivat aging in place -käsitteeseen liitetyiksi sisällöiksi ja tutkimusaiheiksi. Kotiympäristössä vanhustyötä tehdään kotihoidon lisäksi jonkin verran myös perhehoidossa. Perhehoitoa ollaan kehittämässä (Kuukkanen 2008; Kuukkanen ym. 2012; Tammelin & Ilmarinen 2013), joskin se on vielä varsin marginaalinen asumis- ja hoivaratkaisu Suomessa. Perhehoito on hoidon tai muun osa- tai ympärivuorokautisen huolenpidon järjestämistä perhehoitajan yksityiskodissa tai hoidettavan kotona. Kunta tai kuntayhtymä tekee toimeksiantosopimuksen perhehoitajan kanssa tai sopimuksen perhehoidon järjestämisestä yksityisen perhehoidon tuottajan kanssa. (Perhehoitolaki 263/2015). Nykyään pyritäänkin löytämään uusia, välimuotoisia, asumis- ja hoivaratkaisuja kodin ja laitosasumisen välille. Näin vanhustyötä tehdään myös esimerkiksi monenlaisissa hoito- ja palvelukodeissa sekä palvelutaloissa ja ryhmäkodeissa. Palveluasuminen sisältää sekä asumisen (vuokrasopimuksen) että siihen liittyvät hoito- ja hoivapalvelut. Palveluasuminen voidaan jakaa tavalliseen palveluasumiseen, jolloin henkilökunta on paikalla vain päivisin ja tehostettuun palveluasumiseen, jossa henkilökunta on paikalla ympäri vuorokauden (Sosiaalihuoltolaki 1301/2014, 21 ). Palveluasuminen on niin sanottua avohoidon asumista, jolloin asukas/asiakas maksaa aina erikseen käyttämistään palveluista. Palveluasumiseen luetaan esimerkiksi palvelutalot ja muistisairautta sairastavien ryhmäkodit. (ks. esim. Ikäihmisten palvelujen laatusuositus 2008.) Prosentuaalisesti ikäihmisten asuminen jakautuu Suomessa hoidon suhteen seuraavasti: 75 vuotta täyttäneistä oli vuoden 2013 lopussa säännöllisen kotihoidon piirissä 11,9 prosenttia. Tuolloin samasta ikäryhmästä ikääntyneiden laitos- ja asumispalveluissa oli 10,7 prosenttia. Näin kotona ilman kotihoitoa asui 77,4 prosenttia yli 75 vuotta täyttäneistä (Sosiaali- ja terveysalan tilastollinen vuosikirja 2014.) Laitoshoito elämisen ja hoivan ympäristönä Laitoshoidossa vanhuksia asuu vanhainkodeista monin paikoin vanhusten palvelukeskuksiksi muuttuneissa asumisympäristöissä. Vanhuksia on myös terveyskeskusten vuodeosastoilla, aluesairaaloissa sekä akuuttihoidossa keskussairaaloissa tai yliopistollisissa sairaaloissa, mutta näissä potilaan roolissa. Lisäksi vanhuksia voi olla myös erilaisissa kuntoutuslaitoksissa tai psykiatrisessa hoidossa. Laitospaikka ei ole samalla lailla koti, kuin muut, muiden ikäihmisen elämänvaiheiden kodit. Se on toisten luoma ja tekemä paikka, johon on mahdollista luoda kodinomaisuutta tai kodin tuntua jossakin määrin. Kuitenkin se on myös institutionaalinen tila, jossa toimii muun muassa toisia asukkaita ja erilaista henkilökuntaa. (Marin 2003a, 40; Vihma 2013, 40.) O Shea ja Walsh (2013, 132) tuovat esille, että tietyt piirteet tuovat laitoksessakin kodinomaisuutta. Heidän mielestään kodinomaisuutta luovat ja tuovat jatkuvuus, yksityisyys, turvallisuus, autonomia, osallisuus, valinnan mahdollisuudet, intimiteetin ylläpidon mahdollisuus, johonkin 40

43 kuulumisen tunne ja tarkoituksellisuuden tunne. Lundgren (2000, 116) sen sijaan kritisoi vanhusten asumisympäristöjen kodinomaisuutta tuoden esille, että monesti se on kosmeettista ja asumisympäristöt ovat henkilökunnan näkemysten mukaan luotuja. Voi myös miettiä missä määrin ja kenen ehdoilla laitoksessa toimitaan, henkilökunnan vai asukkaiden? Eli onko toiminta vanhuskeskeistä vai organisaatio- tai työntekijäkeskeistä? (myös Rissanen 2013). Vanhusten hoivayksikköjen tiloja luokitellaan helposti yksityisiksi ja julkisiksi tiloiksi, jolloin asukkaan oma huone ja wc-tila luokitellaan yksityisiksi tiloiksi ja vaikkapa ruokailutila tai olohuone julkisiksi tiloiksi. Nordin (2011) tutkimus antaa tähän näkemykseen lisäymmärrystä monitulkinnaisuuden näkökulmasta. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan asukkaan oma huone ja erityisesti vuode muodostuivat paikoiksi, joissa asukas jäi eniten alttiiksi julkiselle henkilökunnan toimesta. Tämä siitä syystä, että suurin osa hoivatoimenpiteistä tapahtui asukkaan omassa huoneessa, vuoteessa tai sen välittömässä läheisyydessä. (Nord 2011, 944.) Tutkimuksen mukaan yksityinen-julkinen dimensiot eivät vastaa toisiaan konkreettisesti yksityisenä ja julkisena pidettyjen tilojen kanssa, vaan niin sanottua yksityistä toimintaa tapahtuu julkisessa ja julkista yksityisessä. (Nord 2011, 947.) Laitoksiin ihmiset tulevat erilaisine taustoineen, elämänhistorioineen ja tapoineen. Tämä voi aiheuttaa jonkinlaista eristymistä myös laitoksissa; ikäihmisten ei ole yleensä aivan helppoa sopeutua uusiin ihmisiin ja heidän erilaisiin tapoihinsa. (vrt. Marin 2003a, 31.) Royn adaptaatiomallin mukaan kaikki ihmistä ympäröivät olosuhteet ja ilmiöt vaikuttavat ihmisen kehitykseen ja käyttäytymiseen. Ympäristön muutos vaatii ihmiseltä lisäenergiaa, jotta hän pystyisi sopeutumaan tilanteeseen. (Andrews & Roy 1994.) Asiakaslähtöisyyden ja kodinomaisen ympäristön avulla voidaan kuitenkin helpottaa ikäihmisen siirtymistä ja sopeutumista uuteen asumisympäristöön (Pikkarainen 2007). Helky Koskela (2007) on tutkinut ikäihmisten hoitoa laitoshoidon kontekstissa. Hänen aineistonsa koostui 34 sosiaalityön opiskelijan vuosina puhumista ja kirjoittamista ajatuksista vanhustyöhön liittyen. Opiskelijoiden työ- ja koulutustaustat olivat erilaisia, mutta useimmat olivat työskennelleet vanhusten huollossa/hoidossa, toimineet omaishoitajina tai monella oli kokemusta oman omaisensa laitoshoidosta. Koskela analysoi aineistoaan soveltamalla sitä Jokisen (mm. 2003) hahmotelmaan viidestä eri arjen ulottuvuudesta. Tutkimuksen mukaan kodin tuntua, kosketusta ja läheisyyttä pidettiin tärkeinä laitoshoidossakin. Arki voi olla kuitenkin hyvinkin karua; aineiston kuvauksissa se ilmeni muun muassa yksitoikkoisena toistona, läheisyyden ja kodinomaisuuden vähäisyytenä tai puutteena. Tuotiin myös esille, että monesti henkilökunnan vähäisyyden vuoksi hoitajat ehtivät vain piipahtaa; he eivät siis ehdi olla varsinaisesti läsnä. Osittain samaan ilmiöön liittyen O Shea ja Walsh (2013, 140) huomauttavat, että perinteisesti aikapaineiden keskellä hoitohenkilökunta on ollut hyvä tekemisessä (doing), mutta oleminen (being) on jäänyt vähemmälle ja kiireessä viimeksi mainittua puolta on ollut hankala kehittää. Topon ja 41

44 tutkijakumppaneiden (2007) tutkimuksessa kävi ilmi, että erityisesti ympärivuorokautisissa yksiköissä oli ongelmia ikäihmisten psykososiaalisiin ja toiminnan tarpeisiin vastaamisessa. Myös asukkaiden hyvinvointi vaihteli eri yksiköiden välillä. Kyseisen tutkimuksen mukaan fyysisiin tarpeisiin vastattiin, mutta muutoin erityisesti vaikeimmin muistisairaiden ikäihmisten arki oli pääasiassa istumista (myös Hujala & Rissanen 2012, 20). Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi (STM ja Kuntaliitto 2013) sisältää vaatimukset itsensä toteuttamisesta, mielekkäästä tekemisestä ja esteettisistä kokemuksista vanhusten elämässä. Voidaan kysyä, toteutuvatko nämä tavoitteet tämän päivän vanhustyössä? Brownie ja Horstmanshof (2012, 784, ks. myös O Shea & Walsh 2013) kritisoivat, että institutionaalinen hoito voi rajoittaa vanhuksen oikeuksia ja itsensä toteuttamista. Vanhuksilla pitäisi olla aktiviteetteja, jotka voisivat vahvistaa autonomiaa, identiteettiä sekä itsetuntoa. Asuinympäristö sekä hoitohenkilökunnan kapasiteetti ja kyky vaikuttavat edellä mainittuihin näkökohtiin ja sisältöihin sekä siihen, miten vanhus voi saada turvallista ja hänelle sopivaa hoivaa. Vilkon (2000) mukaan kodista ja laitoksesta puhutaan usein vastakkainasetteluna, jolloin ajatellaan, että laitos ei voi missään määrin olla koti tai edes siihen verrattavissa. Sen sijaan että laitos nähtäisiin negatiivisesti vastakkaisesti kodille, niin sanottuna ei - kotina, siitä voitaisiin puhua myös positiivisemmalla tavalla riittävästi kotina. Tässä tutkimuksessa lähdetään siitä, että myös institutionaaliset asumisympäristöt voidaan nähdä vanhuksen kotina, jossa hyvän elämän eläminen on mahdollista. Kuitenkin tämä tutkimus koskee vain kotihoitoa (mukaan lukien palvelutalot), hoitokotia, dementiayksikköä ja palvelukeskusten pitkäaikaisosastoja, joten tutkimukseni ulkopuolelle rajautuu osa edellä mainituista vanhusten asumisympäristöistä. 3.2 ESTETIIKAN NÄKÖKULMA ASUMISYMPÄRISTÖIHIN Estetiikassa tutkitaan taiteiden luonnetta ja merkitystä filosofisen tutkimuksen avulla. Estetiikka on siis pääosin taiteen teoriaa ja filosofiaa. Estetiikkaan ajatellaan liittyvän juuri taide ja sen tutkimus, mutta on unohdettu, että perinteisesti siihen on kuulunut taidefilosofian lisäksi myös luonnon kauneusarvojen ja yleensä ympäristön esteettinen tutkimus (Berleant 1995, 66). Puhutaan myös esteettisestä arvosta. Esteettinen arvo ymmärretään yleensä normatiiviseksi ominaisuudeksi, joka taideteoksella tai esteettisellä objektilla on itsessään. Teoksilla voi olla myös muunlaisia arvoja, esim. käyttöarvoa, rahallista, tiedollista tai moraalista arvoa, mutta perinteisen esteettisen teorian mukaan esteettinen arvo ei voi riippua muista näkökohdista. Esteettinen kokemus on siis pyyteetöntä ja arvokasta itsessään. (Tieteen termipankki ) 42

45 Tässä alaluvussa tarkastelen vanhusten asumisympäristöjä ja vanhustyötä estetiikan näkökulmasta. Koivula (2013, 187) tuo tutkimuksensa pohjalta esille samantyyppisiä sisältöjä terveyskeskuksen pitkäaikaishoidon osaston kontekstissa, jossa myös korostuvat fyysisten tarpeiden ja fyysisen toimintakyvyn ylläpitäminen. Koivula ottaa esimerkiksi vanhuksen suihkutuksen. Hän kritisoi vanhusten pitkäaikaisosastoilla saamaa suihkutusta nähden sen hyvin toimenpidemäisesti suoritettavana, vaikka siihen olisi mahdollista saada mukaan myös sosiokulttuurisia elementtejä (vrt. Twigg 1997, 228). Tulkitsen Koivulan ajatusta niin, että suihkutus tai siinä avustaminen on monesti vain yksi työntekijöiden työtehtävä ja arjen kiireessä se tehdään osittain vain sillä ajatuksella, että asukas saadaan pestyksi. Se kuuluu tehdä. Harvemmin kuitenkaan tarkemmin ajatellaan, milloin asukas suihkun haluaisi ja voisiko siihen saada joitakin elementtejä, jotka tekisivät siitä muutakin kuin toimenpiteen. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi hyvät tuoksut, kiireettömyys, suihkutuksen saaminen saunassa käynnin yhteyteen ja mahdollisesti saunajuoma saunan ja suihkun jälkeen (ks. myös Hujala & Rissanen 2013). Asumisympäristöt ovat myös organisaatioestetiikan ilmentymiä. Organisaatioestetiikasta on viime aikoina tehty jo varsin paljon tutkimuksia (mm. Strati 1992; Strati & Guillet de Montoux 2002; Martin 2002; Hujala & Rissanen 2011; 2012; 2013), vaikka siihen liittyvistä asioista ei käytännössä kovinkaan paljon puhuta. Niin organisaatioestetiikka, kuin myös edellä esitetty ympäristögerontologia, liittyvät ihmisen ja ympäristön väliseen suhteeseen. Hujalan ja Rissasen mukaan (2012) organisaatioestetiikassa pääpaino on ihmisen ja hänen lähiympäristönsä huomioimisessa pääosin aistien välityksellä. Käsite sisältää materiaalisista aspekteista myös esineet (artefaktit) ja ihmisen kehollisuuden. Aistien välityksellä ihminen voi taas aistia ympäristön ääniä, tuoksuja ja visuaalisuutta, mutta tärkeitä ovat myös niihin liittyvät merkitykset. Esimerkiksi Leonie Hohenthal-Antin (2013) on tutkinut luovia menetelmiä muistisairaiden tukena. Erityisesti hän nostaa esiin luovan muistelun, jossa hän korostaa aistivirikkeitä muistojen herättäjinä. Esimerkiksi tuttu lapsuuden tai nuoruuden musiikki voi aktivoida muistisairasta. Aistivirikkeinä voivat toimia myös tutut hajut ja maut sekä erilaisten materiaalien kosketus tai vaikkapa erilaiset esineet. Martin (2002) kuvaa taas organisaatioestetiikasta kertoessaan myös kuolemaa laitoksissa sekä negatiivisia tuoksuja, kuten ihmisen kehon eritteistä tulevia tuoksuja (bodily messes). Itse keskityn tässä kuvaamaan organisaatioestetiikkaa lähinnä siten, miten ikäihminen saisi hoitokodissa tai laitoksessakin kokea miellyttäviä kotiin kuuluvia asioita, kuten ruoan tai leipomusten tuoksu, saunan ja saunavastan tuoksu tai monet muut esteettiset kokemukset. Myös Pauline von Bonsdorff (2007) puhuu estetiikasta, mutta hän käyttää siitä nimitystä hiljainen estetiikka. Hiljaista estetiikkaa voi soveltaa ympäristön suunnitteluun, esimerkiksi vanhusten hoivatiloja ajatellen. Hiljaiseen estetiikkaan liittyy erityisesti tunnelman käsite. Eri kokijat aistivat tunnelman eri tavoin (ks. myös 43

46 Forss 2007, ). Tärkeää on aistimus; ei pelkästään näköaistin kautta, vaan miltä jokin tuntuu, kuulostaa tai tuoksuu. Tunnelma on myös se kokonaisvaikutelma, joka koetaan, kun tullaan esimerkiksi johonkin tilaan. Hiljainen estetiikka sisältää myös muodot ja materiaalit, niin ihmisten kuin luonnonkin tuottamina (von Bonsdorff 2007, 76). Edelliseltä osin von Bonsdorffin kuvaama estetiikka on samanlaista, kun esimerkiksi Hujalan ja Rissasen (mm. 2013) kuvaama. Hiljaista estetiikkaa voi soveltaa myös ihmisten väliseen vuorovaikutukseen eli esimerkiksi siihen, miten toiseen ihmiseen suhtaudutaan tietyillä eleillä tai puheella ja minkälaisia vaikutuksia ja vastavuoroisuutta se saa aikaan. Jos puheella ja eleillä osoitetaan toiselle ihmiselle negatiivista kohtelua, kohde helposti vetäytyy tai voi olla jopa pelokas tai aggressiivinen. (von Bonsdorff 2007, 77.) Hymyillen esitetty, empaattinen, hyväksyvä puhe taas saa aikaan positiivista vuorovaikutusta. Tätä ajatusta voi soveltaa esimerkiksi vanhustyössä. Lisäksi puhutaan ympäristöestetiikasta [environmental aesthetics] (von Bonsdorff & Haapala 1999, 5) ja luonnon ja maiseman estetiikasta [nature and landscape aesthetics] (mm. Carlson 2009; Hujala & Rissanen 2013, 115). Ympäristöestetiikka tutkii ympäristön esteettistä kokemista. Ympäristöä arvioidaan esteettisesti esimerkiksi ihastellessamme auringonlaskua tai muuta kaunista luontomaisemaa tai sen yksittäistä kasvia. Wahlströmin (2006) mukaan luontoympäristöllä on ihmiselle kuntouttava ja eheyttävä vaikutus. Hän näkee ihmisen keho-mieli-henki -kokonaisuuden olleen historiallisesti, mutta myös edelleen olevan vahvasti yhteydessä luontoon. Myös Ulrich (1983) sekä Kaplan ja Kaplan (1989) korostavat luonnon elvyttävää vaikutusta. Edellä mainitut kirjoittajat katsovat luontoa lähinnä psykologisesta/ympäristöpsykologisesta näkökulmasta. Luonnossa oleskelulla ja liikkumisella on todettu olevan positiivisia vaikutuksia virkistymiseen, rauhoittumiseen ja läsnäolon lisääntymiseen, myönteisiin tunteisiin ja fysiologisesti kehon toimintoihin, kuten verenpaineen, sydämen sykkeen ja hengitystiheyden alenemiseen. (Mao ym. 2012; Hartig ym. 2014; Mensah ym. 2016). Juuri esteettiset kokemukset luonnosta usein huomataan, esimerkkinä eri aistein havaitut ilmiöt keväällä luonnon herätessä. Luonnossa voidaan kuulla, nähdä, haistaa, maistaa ja tuntea eri asioita. Ikäihmiset ovat perinteisesti olleet varsin paljon kosketuksissa metsään ja luontoon elämänhistoriansa kulussa, mutta iäkkäinä toimintakyvyn usein laskiessa, yhteys luontoon ohenee. On kuitenkin havaittu viherympäristöissä oleskelun vaikutus myös kaupungin keskustoissa asuvien vanhusten hyvinvointiin ja elämänlaatuun (Kuusisto 2014). Myös luonnon tuomisesta puutarhan tai pienimuotoisemmin kukkien ja muiden kasvien hoidon tai katselemisen myötä vanhusten asumisympäristöihin, on raportoitu hyviä tuloksia ikäihmisten elämänlaadulle ja arjen merkityksellisyydelle (mm. Rappe 2005; Raske 2010). Tästä on muodostunut jopa uudenhko toimintamuoto vanhusten hoivaan Green Care -ajattelun ja toiminnan myötä (mm. Vik & Farstad 2009; Haubenhofer ym. 2010; Soini ym. 2011). 44

47 Kaiken kaikkiaan estetiikka voi koskea paitsi taidetta ja kulttuuria, myös ympäristöä (luonnon ympäristöä tai rakennettua ympäristöä) ja siten estetiikka voidaan liittää ihmisen jokapäiväiseen elämään, arkeen. 45

48 4 SOSIOKULTTUURINEN VIITEKEHYS VANHUSTYÖN ARKEEN Vanhan vähenevät ilot: muistoja olleen elämän ikävää, unen ohuutta ja aamuun kestäviä muminoita kun kukaan ei käy. Pojat pistäytyvät ovella hymähtämässä, vähättelevät mennyttä, eivät ymmärrä: mitä vanhalle muuta jää? Ja menneessäkin elämässä pysyminen on elämässä pysymistä. -Liisa Laukkarinen- Vanhan miehen pihalla loistaa kesäisin kymmeniä gladioluksia. Hän kulkee polullaan kumarassa, nykien, taimipaakut käsissään; hänellä on kellanvalkoinen tukka ja pienet kirkkaat kasvot. Ilo ja suru tasapainottelevat hänen otsallaan kuin kirjevaa assa. Viimeiseen asti hän vaalii taimiaan, tuntien kulusta jo etääntynein kasvoin. Hän rientää kuolemaa vastaan elämän silmut kädessään. -Rakel Liehu- 46

49 4.1 SOSIOKULTTUURISUUDEN KÄSITTEELLISET NÄKÖKULMAT Sosiaalinen Käsite sosiaalinen pitää sisällään monia laajoja sisältöjä ja näkökohtia. Sillä on erilaisia käyttötapoja ja käsite saa eri merkityksiä riippuen asiayhteydestä (Niemi, Kotiranta & Haaki 2011). Nieminen (1984, 39-40) on tarkastellut käsitettä sosiaalinen neljän näkökulman kautta. Laajimmin ajateltuna Nieminen pitää sosiaalista yhtenevänä terminä yhteiskunnallisen kanssa; kun sosiaalinen viittaa samaan kuin yhteiskunnallinen, se koskee siis ihmisen elämää yhteiskunnassa. Tällöin sosiaalinen tai yhteiskunnallinen tarkoittavat termin yksilöllinen (individuaali) vastakohtaa. Toisekseen Nieminen näkee sosiaalisen toimintana, joka edistää yksilöiden ja yhteiskunnan etua. Kolmantena näkökulmana hän kuvaa sosiaalisen viittaamassa yhteiskunnallisiin ongelmiin sekä yksilöiden elämässä esiintyviin puutteisiin. Neljäntenä näkökulmana Nieminen määrittää sosiaalisen sisältävän sosiaalihallinnon alaan kuuluvaa toimintaa. Myös Lagerspetz (2011, 72) sosiaalisen ontologiasta kirjoittaessaan toteaa sosiaalisen olevan yhteiskunnalliseen liittyvää. Hän näkee objektit, suhteet, ominaisuudet ja teot sosiaaliseen kuuluvina elementteinä. Kirjallisuudessa kirjoitetaan myös sosiaalisesta toiminnasta, jonka sisällöt Tuomela ja Mäkelä (2011, 92-93) jakavat jaettun päämäärään, keskinäiseen riippuvuuteen, yhdessä toimimiseen ja ryhmänä toimimiseen. Teoreettisena mallina laajasti näyttäytyy erityisesti sosiaalisen toiminnan teoria, josta ovat kirjoittaneet monet kirjoittajat Parsonsista (1968) ja Giddensistä (1984) lähtien, Suomessa esimerkiksi Kuusela (1996; 2011) sekä Kotiranta ja Virkki (2011). Sinänsä termi sosiaalinen esiintyy harvemmin aivan yksinään, ikään kuin substantiivina (myös Vilkkumaa 2004, 27-28), mutta joskus näkee kirjoitettavan vaikkapa niin, että sosiaalityöntekijä on sosiaalisen asiantuntija. Termiin sosiaalinen liitetään usein jokin lisämäärittely: puhutaan esimerkiksi sosiaalisesta tuesta (Kumpusalo 1991: Uutela 1998), sosiaalisesta pääomasta (Lin 2001; Ruuskanen 2002), sosiaalisesta olomuotoisuudesta (Salonen 2007) tai sosiaalisesta kuntoutuksesta (SHL 1201/2014, 14 ). Vielä useammin sosiaalinen on muodossa sosiaali-, jolloin sen perään liitetään myös lisämääreitä. Tällaisia ovat esimerkiksi sanat sosiaaliturva, sosiaalipolitiikka, sosiaalityö, sosiaalipedagogiikka, sosiaalitieteet. Viime aikoina termin sosiaalinen tai sosiaalikäytön on nähty jossakin määrin vähentyneen ja se on korvattu termillä hyvinvointi (esim. Mäntysaari & Kotiranta 2011, 25, 46; Väärälä 2011, 32-33). Vanhustyössä sosiaalisen käsitteeseen on liitetty läheisesti sosiaalisen toimintakyvyn käsite. Sosiaalinen toimintakyky sisältää kyvyn toimia ja olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Tärkeää ovat myös suhteet omaisiin ja ystäviin sekä vastuu läheisistä ja elämän mielekkyys. (Voutilainen & Vaarama 2005.) Liisa Keltikangas-Järvisen (2010) mukaan sosiaalisuus on ihmisen tarvetta olla toisten kanssa, jolloin se tarkoittaa lähinnä seurallisuutta. Sen sijaan sosiaaliset taidot ovat 47

50 hänen mukaansa kykyä olla ja toimia toisten ihmisten kanssa. Victor, Scambler ja Bond (2009) kirjoittavat ikäihmisten sosiaalisesta maailmasta. Kirjoituksessaan myös he kuvaavat sosiaalista sosiaalisten suhteiden ja niiden tärkeyden kautta. Kulttuurinen Niin kuin käsite sosiaalinen, myös käsitteet kulttuuri ja kulttuurinen ovat varsin laajoja ja moniulotteisia käsitteitä, osin myös tulkinnallisia käsitteitä. Niitä on määritelty eri tavoin milloin suppeammasta, milloin laajemmasta näkökulmasta (mm. Pirnes 2008). Kupiaisen ja Seväsen (1996) mukaan sanan kulttuuri alkuperänä on latinankielinen sana colere, joka tarkoitti lähinnä viljelemistä ja puutarhanhoitoa. Käsitteen pohjalla on myös sana coulter, joka tarkoittaa kyntöauran kärkeä (Pirnes 2008, 41). Kulttuurikäsitteellä on viitattu vielä viime vuosisadan puoliväliin asti yleensä länsimaisen ihmisen elämäntapoihin. Myöhemmin 1900-luvulla sanalla viitattiin myös eilänsimaisten ihmisten elämään. Meillä Suomessa kulttuurina on nähty perinteisesti niin sanottu korkeakulttuuri, kuten baletti tai ooppera tai toisaalta on puhuttu kansankulttuurista tai populaarikulttuurista. (esim. Knuuttila 1996) Kupiainen ja Sevänen (1996, 7) korostavat, että kulttuurissa on kyse yhteisöllisestä, kollektiivisesta ilmiöstä; siinä tarkastellaan jotakin ihmisen tekemää, tuottamaa tai ilmaisemaa. Alkuun sanalla viitattiin enemmän ihmisen konkreettisiin aikaansaannoksiin (esimerkiksi esineet, kirjat), mutta nykyisin kulttuuri -sanalla kuvataan enemmän sitä, miten eri ryhmät jäsentävät tai tulkitsevat maailman, mitä merkityksiä asioille antavat. Jyrkämä (2003, 202) tuo esille Anthony Giddensin (2001, 22) määritelmän: Yhteiskunnan kulttuuri koostuu sekä aineettomista aineksista uskomuksista, aatteista ja arvoista, jotka muodostavat kulttuurin sisällön että kouriintuntuvammista aineksista esineistä, symboleista ja teknologiasta, jotka ilmentävät tätä sisältöä. Myös Fornäs (1998, 167) jäsentää kulttuuria varsin samaan tapaan tuodessaan esille kulttuurin käsitteen merkityksiä. Hänen mukaansa kulttuuri voidaan nähdä kapeammin, jolloin se sisältää taiteen, taiteilijoiden toiminnan ja estetiikan. Laajemmassa merkityksessä kulttuuri on hänen näkemyksessään jonkin yhteisön yhteisöllinen elämäntapa. Forsnäs puhuu myös kulttuurista kommunikatiivisena prosessina ja siinä syntyvinä symbolisina merkityksinä. Pirneksen (2008) mukaan kulttuurin käsitteen merkitysalueita ovat kulttuuri taiteena, kulttuurielämänä, ideologisina tekijöinä sekä kehitystekijänä. Nämä jakautuvat edelleen toiminnallisiksi dimensioiksi. Esimerkiksi taide merkitysalueena jakautuu esteettiseen kokemukseen sekä taiteen tuottamiin teoksiin. Kulttuuri -termi voidaan ikäihmisten tutkimuksessa liittää gerontologiaan, jolloin puhutaan kulttuurigerontologiasta eli tieteenalasta, joka tutkii vanhenemiseen ja vanhuuteen liittyviä kulttuurisia tekijöitä (esim. Vakimo 2003). 48

51 Pedagoginen Sosiokulttuurista tarkastelua laajennetaan tässä tutkimuksessa kolmannella keskeisellä käsitteellä, pedagogiikalla. Lasten ja nuorten parissa esillä olevia pedagogiikkoja eli kasvatuksellisia suuntauksia ovat esimerkiksi Montessori-pedagogiikka tai Steinerpedagogiikka (mm. Kurki 2000, 13). Pedagogiikka voi liittyä myös aikuisten ja ikääntyneiden opiskeluun tai oppimiseen. Monesti se on korvattu sanalla kasvatus. Käytetään esimerkiksi käsitettä aikuiskasvatus (esim. Suoranta ym. 2012). Siljanderin (1988) mukaan termejä pedagogiikka ja kasvatus vertailtaessa pedagogiikka voidaan nähdä laajempana käsitteenä sisältäen sekä kasvatuksen teoreettisen osion, että käytännön kasvatuksen. Ikäihmisten parissa pedagogiikasta on käytetty myös käsitettä gerogogia (mm. Kuusinen & Paloniemi 2003). Pedagogiikka -termi on peräisin kreikan kielestä tarkoittaen poikien ohjaajaa ja kasvattajaa [paidagogas] (Meriläinen, Lappalainen & Kuittinen 2008, 7). Myöhemmin pedagogiikka tarkoitti kasvatusoppia, mutta nykyään pedagogiikka -termillä voi olla siis monenlaisia käyttötapoja. Kasvatustiede on sittemmin eriytynyt pedagogiikasta. (Pikkarainen 1998.) Kaiken kaikkiaan pedagogiikalla pyritään oppimisen, kasvun ja kehityksen laaja-alaiseen tukemiseen ja käsitettä voidaan laajentaa myös käyttäen lisämäärettä pedagoginen hyvinvointi tarkoittaen sellaista pedagogiikkaa, jolla luodaan positiivisia tunnekokemuksia, tuetaan oppimisen prosesseja ja edistetään yksilön kokonaisvaltaista kehitystä (Meriläinen ym. 2008, 8-9). Pedagogiikkaan voidaan liittää myös sosiaali- alkuinen termi, jolloin puhutaan sosiaalipedagogiikasta, joka on jo oma tieteenalansa (mm. Hämäläinen & Kurki 1997). Kun tässä tutkimuksessa tarkastellaan sosiokulttuurisuutta, mukaan voidaan ottaa terminä myös taidepedagogiikka (mm. Sava & Katainen 2004, 37). Seuraavaksi tarkastelen tarkemmin sosiaalisen, kulttuurisen ja pedagogisen yhteenkietoutumista tämän tutkimuksen näkökulmasta. 4.2 SOSIOKULTTUURISUUDEN JA SOSIAALIPEDAGOGISUUDEN YHTEENKIETOUTUNEISUUS Andrew Blaikie (1999, ) hahmottelee ikääntymisen kulttuurista sosiologiaa tarkastellen vanhuutta sekä sosiaalitieteellisestä että kulttuurisesta näkökulmasta. Salosen (2007, 16) mukaan on hedelmällisempää nähdä edellä mainitut näkökulmat toisiaan täydentävinä sekä toisiinsa liittyvinä, ei erillisinä. Tällöin ei olisi niin tarkkoja tiedeperustaisia rajauksia. Salonen näkee siis sosiaalisen ja kulttuurisen liittyvän läheisesti toisiinsa siten, että sosiaalinen on osa kulttuuria ja kulttuuri sisältää sekä laajempia että suppeampia elementtejä sosiaalisesta. Ymmärrän itsekin sosiokulttuurisuuden varsin samanlaisena kokonaisuutena, eri ulottuvuuksien yhteisliitoksena. Halusin kuitenkin tarkastella niitä aluksi erillään, sillä empiirisessä osassa aloitan analyysin eri ulottuvuuksien näkökulmasta, käyttäen vastaavanlaista jaottelua. On myös huomioitava, että Salonen (2007) ei tuo esille mitään 49

52 pedagogisuudesta, mikä taas sosiokulttuurisen innostamisen näkökulmasta on yksi oleellinen, kolmas, ulottuvuus sosiaalisen ja kulttuurisen lisäksi (ks. esim. Kurki 2007a, 2010). Sosiokulttuurisuus voidaan nähdä elämänkulkuun liittyvänä viitekehyksenä, sosiaalisena kontekstina. Sosiokulttuurisuudessa korostuu henkilön elämänkulun merkitys ja yksilöllisten elämän kokemusten ja elämänvaiheiden linkittyminen yhteiskunnan historialliskulttuuriseen kontekstiin. Ikääntyminen nähdään sosiaalisena ja kulttuurisena kysymyksenä. (Marin & Hakonen 2003, myös Hakonen 2008, 33.) Sosiokulttuurinen orientaatio vanhustyössä keskittyy vanhuksen arjessa oleviin voimavaroihin sekä sosiaalisen ja kulttuurisen kompetenssin vahvistamiseen (Hakonen 2003, 112). Koskinen (2004, 69-71) kirjoittaa vanhuuden sosiokulttuurisista voimavaroista, jotka hän näkee kulttuurisena pääomana. Hän katsoo, että erityisesti niin sanottuun kolmanteen ikään liittyy tiettyjä vapauksia, muun muassa vapaus työelämästä ja lasten kasvatuksesta (myös Eskola 2016). Lisäksi ajatellaan, että kolmasikäläiset ovat vapaita pyrkimään saavuttamaan elämän päämääriään ja toteuttamaan itseään. Muistelu ja vanhuuteen kuuluva kehitystehtävä voidaan käsittää kulttuurisina voimavaroina. Ikääntyneet ymmärretään yhteiskuntaa vakauttavana voimana, mutta myös kulttuurin kuluttajina ja tuottajina. (Koskinen 2004, 69-71, 79.)Vanhemmalla iällä myös hiljainen tieto (ks. Polanyi 1983; Toom, Onnismaa & Kajanto 2008) lisääntyy ja se voi vaikuttaa parantavasti elämänhallinnan kykyihin Teorialähteissä sosiokulttuurisuudesta on kirjoitettu myös oppimisen yhteydessä. Tällöin puhutaankin sosiokulttuurisesta oppimisesta. (mm. Wang 2007.) Sosiokultuurisuus toimintana ja innostamisena Sosiokulttuurisuus voidaan ymmärtää myös vanhustyössä käytettävänä toimintana tai menetelmänä, jolloin sen käytännön muotona voidaan puhua sosiokulttuurisesta innostamisesta (Kurki 2000; 2007a; Taipale 2007, ). Voidaan sanoa, että sosiokulttuurista innostamista (socio-cultural animation, animation socioculturelle) on ollut aina. Jo Platonia voidaan pitää innostajana, samoin vaikkapa keskiajan trubaduurien sekä teatteriseurueiden toimintaa. Sosiokulttuurinen innostaminen toimintana on syntynyt toisen maailmasodan jälkeen Ranskassa. Natsimiehityksen aikana demokraattiset arvot olivat kadonneet ja niitä haluttiin elvyttää. (Kurki 2000, ) Kurki (emt. 13) tuokin esille Ucarin (Ucar 1992, 23) 3 näkemyksiä innostamisen synnystä eurooppalaisittain: Ranskan jälleenrakentaminen oli yksi tärkeä tekijä, mutta myös muun läntisen Euroopan elämän muotoutuminen toisen maailmansodan jälkeen toi mahdollisuuksia sosiokulttuurisen toiminnan vahvistamiseen. Tärkeä näkökohta tai ajattelumalli oli myös kulttuurin ymmärtäminen ihmiselämän inhimilliseksi perusoikeudeksi; ymmärrettiin sosiaalisen kehityksen edistämisen mahdollisuus sosiokulttuurisen toiminnan avulla. 3 Ucar, X La Animación Sociocultral. Barcelona: CEAC. 50

53 Myöhemmin sosiokulttuurinen innostaminen levisi Keski-Euroopan lisäksi varsin laajasti myös Latinalaisessa Amerikassa. Innostamisesta on kirjoitettu pääosin romaanisen kielialueen maissa ja esimerkiksi Leena Kurjen kirjoittamat teokset ja kirjoitukset sosiokulttuurisesta innostamisesta (Kurki 2000, 2007a ja 2007b ym.), sisältävät lähteinä pääosin latinalaisamerikkalaisia, ranskalaisia ja espanjalaisia kirjoittajia. Tämän vuoksi en ole pystynyt käyttämään lähteinä alkuperäisiä, ranskaksi tai espanjaksi kirjoitettuja lähteitä, vaan olen joutunut pitäytymään paljon Leena Kurjen kirjoituksissa. Innostamisen käsite (animation, animación) on peräisin latinankielisestä sanasta anima, jolla tarkoitetaan elämää tai elähdyttämistä. Innostamisen käsite voidaan johtaa myös sanasta animus, joka puolestaan viittaa motivaatioon ja liikkeeseen. Innostamisen voi siten ajatella olevan elämän antamista, yhteisön puolesta toimimista, toimintaan motivoitumista ja suhteeseen asettumista. (Kurki 2000, 19.) Sosiokulttuurinen innostaminen voidaan ymmärtää kahden eri käsitteen kautta, ensinnäkin kulttuurisen demokratisaation ja toisaalta kulttuurisen demokratian kautta. Ensin mainittu viittaa siihen, että innostajat toimivat välittäjinä kansan ja taiteen välillä pyrkimyksenä se, että mahdollisimman moni ihminen voi nauttia taiteesta ja kulttuuritoiminnan muodoista (Kurki 2000, 14). Jälkimmäinen käsite kuvaa taas sitä, että kulttuuri ei ole vain joidenkin ihmisten etuoikeus, vaan kuuluu kaikkien ihmisten inhimilliseen elämään (Council for Cultural Co-operation, Council of Europe 1978). Siinä siis tavoitteena ja periaatteena on se, että innostajat innostavat ja saavat ihmiset itse osallistumaan ja tuottaman kulttuuria jokapäiväiseen elämään ja arkeen kuuluvana sisältönä ja toimintona. (Kurki 2000, 14.) Vanhustyössä tämä tarkoittaa vanhustyöntekijän toimimista innostajana erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä. Innostaja on eräänlainen fasilitaattori, toimintaan motivoija ja uusia mahdollisuuksia avaava henkilö, joka saa alulle erilaisia prosesseja ja toimintoja yhdessä asukkaiden kanssa heidän tukemisekseen. Sosiokulttuurinen innostaminen sisältää sosiaalisen, kulttuurisen ja pedagogisen ulottuvuuden ja toimintaa voidaankin toteuttaa monenlaisten sosiaalisten, kulttuuristen ja kasvatuksellisten aktiviteettien avulla (Kurki 2000). Lisäksi asumisympäristöissä voidaan käyttää apuna ja lisänä muita innostajia kuin oman yksikön työntekijöitä. Tällöin he voivat olla vaikkapa erilaisia taidemuotoja osaavia taideinnostajia. Sosiokulttuurista innostamista on tutkittu ja siitä on kirjoitettu erilaisissa konteksteissa ja asiakas- ja ikäryhmissä kuten setlementtityössä (Kurki 1998), vanhustyössä (Kurki 2007a; Taipale 2007), koulukuraattorin työssä (mm. Kurki 2006; Lipsanen 2007), vankilatyössä (Kurki 2010) ja katulasten parissa (Marrengula 2010). Viimeksi mainittu Marrengulan tutkimus (emt.) on väitöskirja, samoin Raisa Foster (2012) on tehnyt väitöskirjatutkimuksen Suomessa tanssi-innostamisesta. Myös Ryynäsen (2011) väitöskirjassa rikollisuuden ja väkivallan keskellä elävien nuorten tukemisesta on sosiokulttuurisen innostamisen teoriaa ja sisältöjä. Osittain tutkimukseni sitoutuu tähän tutkimusperinteeseen, sillä paikannan tässä 51

54 sosiokulttuurisuutta ja sosiokulttuurista innostamista vanhustyön näkökulmasta. Sosiokulttuurinen innostaminen on kuitenkin toimintafilosofiana hyvin laaja ja moninainen sisällöltään ja eri lähestymistavat painottuvat eri toimijoilla ja täydentävät toisiaan (Simpson 1989, 54; Foth 2006, 642; Marrengula 2010, 64, 66). Sosiokulttuurisesta innostamisesta on kirjoitettu myös informaatio- ja kommunikaatioteknologiaan liittyen yhteisöjen ICT-teknologian kehittämisen yhteydessä (Foth 2006). Erityisesti alkuun sosiokulttuurinen innostaminen on nähty yhteisöjen kehittämisenä [ socio-cultural community development ] (Council for Cultural.1978). Osin sen sisällöt ja toimintatavat ovat luonteeltaan varsin taistelevia ; toimitaan esimerkiksi joukkona erilaista yhteiskunnassa esiintyvää sortoa vastaan (Freire 1996). Kuitenkaan tässä tutkimuksessa en ole tuonut tällaista sisältöä mukaan, vaan olen ottanut Kurjen sosiokulttuurisen innostamisen ulottuvuudet pääsääntöisesti teoreettiseksi viitekehykseksi sekä analyysin kehikoksi. Kuitenkin koko ajan tutkimuksessani kulkee mukana sosiokulttuurisen innostamisen tietyt sisällöt: ikäihmisiä omaan elämään ja arkeen osallistava ote, ikäihmisen oman persoonan ja omana itsenä olemisen tukeminen ja dialogisuus työntekijän ja vanhuksen välillä. Näin tutkimuksessani on kriittinen ja emansipatorinen ote, mikä sisältää ikäihmisen puolesta puhumisen tai arjen asianajon eli tarkoituksena on tuoda esiin myös ikäihmisen kokonaisvaltaisen, merkityksellisen arkielämän näkökohtia. Tepponen (2009) on tutkinut kotihoidon integrointia ja laatua, missä yhteydessä hän on myös kehittänyt hyvän kotihoidon mallin. Siinä hän on tärkeänä osana huomioinut sosiokulttuurisen työotteen/sosiokulttuuriset työmuodot, joita on hyvin vähän ollut aiemmin esillä kotihoidon yhteydessä. Tepponen (2009, 176) esittää konkreettisen luettelon kotihoidon sosiokulttuurisista työmuodoista, niiden sisällöstä ja toteuttajista (ks. liite 10 tämä tutkimusraportti). Kyseiset työmuodot ovat sopusoinnussa vanhusten laatusuosituksen kanssa sisältäen sen mukaisesti mielekästä tekemistä, itsensä toteuttamista sekä esteettisiä kokemuksia (ks. Laatusuositus hyvän ikääntymisen.2013). Myös Leena Kurjen muotoilemat sosiokulttuurisen innostamisen menetelmät ikäihmisten tukemiseksi kotona ja laitoksessa (liite 11) sopivat suomalaisiinkin vanhustyön toimintaympäristöihin. Vanhustyössä on varsinkin aiempina vuosikymmeninä, mutta myös vielä viime aikoina, puhuttu viriketoiminnasta (ks. esim. Arponen 1992, ; Airila 2002; 2005) ikäihmisten aktivoinnin ja virikkeellisyyden toteuttamiseen liittyen. Lundahl, Hakonen ja Suomi (2007) käyttävät mieluummin nimitystä taide- ja kulttuuritoiminta. He kuvaavat oman hankkeensa pohjalta muun muassa kirjallisuuden ja kuvataiteen käyttöä tällaisina työmenetelminä. Kyseisissä kuvauksissa korostetaan ohjaajan monipuolisia tietoja ja taitoja eli osana vanhustyön tietämyksen lisäksi myös vahvaa substanssi -ja menetelmäosaamista taiteesta. Viriketoimintaa he kritisoivat liiasta vanhuksen ymmärtämisestä vain viriketoiminnan kohteena ja kulttuurin vastaanottajana. 52

55 Dal Maso (2004, 25-26) käyttää vastaavan tyylisestä toiminnasta nimityksiä luovat toiminnalliset menetelmät sosiaalialan työmenetelminä ja kulttuurinen sosiaalialan työ. Dal Maso kritisoi yleisesti sosiaalialan työtä siten, että vaikka siinä tarkastellaankin voimavaroja, niitä tarkastellaan ja tulkitaan suhteuttaen asiakkaiden vaikeuksiin. Hänen näkemyksensä mukaan edellä mainitut työmenetelmät ja työorientaatio tuovat paljon lisää mahdollisuuksia asiakkaan arjen ja osallisuuden tukemiseen. Hän korostaa niiden tuovan myös positiivista otetta, tekemisen riemua ja esteettistä kokemusta asiakkaille. Erityisesti muistisairaiden määrän lisääntyessä tarvitaan erilaisia kuntouttavia työmenetelmiä heidän elämänlaadun ja toimintakyvyn ylläpitämiseksi (Hohenthal-Antin 2013, 15). Voidaan todeta, että taide ja kulttuuri ovat arvoja jo sinällään, mutta niitä voidaan käyttää entistä enemmän vahvistamaan elämänlaatua ja voimauttamaan asiakkaita (Nuutinen 2007, 164). Tässä tutkimuksessa olen käyttänyt pääosin käsitettä virikkeellinen aktiviteetti tai sosiokulttuuriset työmuodot. Toisaalta näen että nämäkin nimitykset saattavat nostaa esiin ajatusta ikäihmisten olosta virikkeellisyyden kohteena, vaikka se ei ole tarkoitukseni. Miksi ei voisi puhua yksinkertaisesti ikäihmisten harrastuksista? En kuitenkaan käytä tuota ilmaisua, koska käytännössä tiedän, että kaikille ikäihmisille sosiokulttuuristen työmuotojen sisällöt eivät ole varsinaisia harrastuksia, ainakaan ennalta, vaan niitä käytetään työmuotoina ikäihmisten tukemiseen ja voimauttamiseen. Niistä saattaa tulla ikäihmisille tärkeitä elämän sisältöjä, jolloin voisin nimittää niitä myös harrastuksiksi. Samoin joillakin ikäihmisillä on jo elämässä ennalta taide- ja kulttuuriharrastuksia, joiden jatkumista on hyvä tukea vanhuksen oman kiinnostuksen suuntaisesti. Tällöin puhuminen varsinkin viriketoiminnasta (vrt. viriketoiminta lasten parissa) kuulostaa ikäihmisen harrastustoiminnan vähättelyltä ja aliarvioimiselta, osin myös vanhusten infantilisoinnilta. Sosiokulttuurisen innostamisen periaatteiden mukaan ikäihmiselle ei anneta vain jotakin työntekijän antamaa virikkeellistä tekemistä, vaan toimintaa mietitään yhdessä ikäihmisen, mahdollisesti myös lähipiirin, kanssa. Toiminnan tulee siten olla sellaista, että se on kyseiselle ikäihmiselle merkityksellistä (vrt. Kurki 2000; 2007a). Esimerkiksi Eskola (2016) ei näe itseään palvelukeskusten vanhusvoimisteluhin tai tuolijumppaan menijänä, vaan haluaa pitää yllä kuntoa vaikkapa kävelemällä ja niin, että toiminnalla on hänelle järkevä, mielekäs, merkitys (esim. kävely kauppaan ostosten tekemiseksi tai vaikkapa polttopuiden teko mökillä). Tällöin tärkeää on juuri tuo asiakkaan eli tässä tutkimuksessa ikäihmisen oma kiinnostus kyseiseen toimintaan ja sen kokeminen merkitykselliseksi. On myös huomioitava monipuolisesti ikäihmisen oma kapasiteetti (henkinen, sosiaalinen, fyysinen jne.) toiminnassa mukana olemiselle. Monesti ajatellaan, että pysyvästi vuoteessa olevan huonompikuntoisen vanhuksen kanssa toimiessa ei voida käyttää mitään sosiokulttuurisia työmuotoja. Kun erilaisia toimintamuotoja on kokeiltu käytännössä, on huomattu, että mahdollisuuksia on runsaasti. (myös Semi 2014.) Toiminta vaatii työntekijältä paneutumista vanhuksen elämänhistoriaan ja kokonaistilanteeseen sekä luovuutta, kekseliäisyyttä ja tahtoa. 53

56 Sosiokulttuurinen innostaminen liitetään alkuperältään sosiaalipedagogiikkaan eli ikäihmisten kanssa tehtävässä työssä se voidaan liittää sosiaalipedagogiseen gerontologiaan (Ks. Kurki 2007b, 211; Väisänen 2008, ). Sosiaalipedagoginen gerontologia on sosiaalipedagogiikan ajatusten ja näkökohtien toteuttamista ikäihmisten parissa. Pyrkimyksenä on ikäihmisten elämänlaadun muuttuminen/muuttaminen paremmaksi sekä henkilökohtaisella, persoonatasolla, että yhteisöllisellä tasolla. Kyseessä on toiminta, jossa pääasiassa on ikäihminen itse; hänet osallistetaan mahdollisuuksien mukaan arjen rakentamiseen tukien häntä siinä eri tavoin. (ks. esim. Kurki 2007b, 205.) Sosiaalipedagogisessa gerontologiassa painottuvat toiminnallisuus, luovuus ja innovatiivisuus. Palvelurakenne ikäihmisten palveluissa on tunnistettu melko jäykäksi ja normitetuksi; sosiaalipedagogisen gerontologian ajatusten ja toimintamallien tuominen ikäihmisten palveluihin voi monipuolistaa palvelurakennetta ja kehittää palveluita. Ikäihmisten aktivointia voi tapahtua myös projekti- ja hanketyön kautta. (Väisänen 2008, 143, 145.) Ihmisen elinikäisen kasvun ja kasvatuksellisen otteen ohella sosiaalipedagoginen gerontologia käsittelee myös muita tärkeitä aiheita, kuten oikeudenmukaisen ja inhimillisen yhteiskunnan korostamista (Väisänen 2008, 133.) Väisänen (emt., ) korostaa myös ikäihmisen näkemistä arvokkaana persoonana ja kulttuurisena ihmisenä ja tämä näkemys liittyykin oleellisesti juuri sosiaalipedagogiseen gerontologiseen ajatteluun. Sosiokulttuurisen innostamisen avulla sosiaalipedagoginen teoria saadaan aidosti liitettyä käytäntöön ja erityisesti vuoropuheluksi, dialogiksi, käytännön ja teorian välille (Kurki 2000). Kurki (2007b, ) kuvaa sosiokulttuurista innostamista hyväksi teoreettis-metodologiseksi välineeksi ikäihmisten tukemiseksi kotona tai laitoksessa. Kurki korostaa, että sosiokulttuurinen innostaminen ei ole mikään erillinen ohjelma, vaan kaikki, mitä vanhuksen kanssa tehdään hänen arjessaan, tapahtuu innostamisen filosofian hengessä. (Kurki 2007b.) Sosiokulttuurinen innostaminen voidaan siis nähdä tietynlaisena arvomaailmana tai toimintafilosofiana, jossa ikäihmistä arvostetaan, pyritään säilyttämään hänen autonomiansa ja tuetaan omatoimisuudessa ja osallisuudessa ottaen huomioon ikäihmisen elämänkulku ja yksilölliset tarpeet. Sosiokulttuurinen innostaminen perustuu henkilön, persoonan, omaan osallistumiseen. Tavoitteena on laadullinen transformaatio eli syvällisen sosiaalisen muutoksen aikaansaaminen niin ihmisen omassa elämässä ja toiminnassa, kuin esimerkiksi laajemmin yhteiskunnassa. (Kurki 2000, 172) Vanhustyössä tämä tarkoittaa ikäihmisten tukemista aktiivisuudessa sekä täysipainoisessa osallistumisessa arkipäiväänsä (Kurki 2007a, 7). Sosiokulttuurisen innostamisen pääasiallisena tavoitteena ikäihmisten parissa tehtävässä työssä on ikäihmisen oman persoonan toteuttamisen mahdollisuus, heidän oma toimijuutensa ja osallisuutensa yhteisössään mahdollisimman kauan (Kurki 2007a, 83). Sosiaalipedagoginen gerontologia on siis yksi näkökulma tarkastella vanhustyötä ja vastaavasti taas sosiokulttuurisuus ja siihen 54

57 liittyvä sosiokulttuurinen innostaminen yksi näkökulma lähestyä sosiaalipedagogista gerontologiaa. 4.3 SOSIOKULTTUURISUUS ARJEN ILMENTYMÄNÄ Arjen määrittely on ollut vaikeaa, koska arki koetaan itsestäänselvyytenä; me kaikki elämme arkea (Salmi 2004, 14-15). Arkea ei voi siis välttää (Naukkarinen 2011, 39). Jokinen (2003, 4) määrittelee arjen niin, että se on jokapäiväistä elämää erilaisine toimintoineen ja käytäntöineen. Arki on myös vuorovaikutusta jokapäiväisessä elämässä elävän ihmisen ja ympäröivän yhteiskunnan rakenteiden kanssa (Salmi 2004, 23.) Arki ja arjen rutiinit tuovat jatkuvuutta ihmisen elämään, samoin tuttuutta ja turvallisuutta (esim. Salmi 2004, 19). Rutiinit ja tottumukset tuovat myös lepoa ja helpotusta päivittäiseen elämään, joskin arki voi olla myös yksitoikkoista ja uuvuttavaa (Jokinen 2005, 11; Koskela 2007). On myös havaittu, että sellaiset rutiinit, joita vanhuksilla on ollut jo aiemmin kotona ja joita pystytään samankaltaisina jatkamaan esimerkiksi laitosympäristössä, ovat vanhuksille hyväksi. Tosin muuttaessaan kotoa institutionaaliseen asumismuotoon, vanhukset joutuvat sovittamaan omat tapansa varsin pitkälle hoivapaikan rutiinien mukaan ja tällöin ne aiheuttavat hankaluutta ja kuormitusta vanhuksille. (O Shea & Walsh 2013, 135.) Tove Harnett (2010) on tutkinut mielenkiintoisesti hoitokotiympäristössä asukkaiden yrityksiä omaan autonomiaan eli miten he pyrkivät tuomaan toiveitaan esille ja miten henkilökunta niihin vastaa. Kyse on yksikön rutiinien vähennysyrityksistä, eräänlaisesta institutionaalisen järjestyksen rikkomisesta. Harnett (emt.) havaitsi kolmenlaisia tapahtumia vanhusten toiminnoissa suhteessa rutiineihin: 1. häiriöitä (disruptions), 2. häirintää (disturbance) ja 3. asukkaiden toimintoja tai keskeytyksiä, jotka osuivat oikeaan aikaan kyseessä oleviin rutiineihin nähden (the good match). Rutiinit olivat hoitokodeissa tarkkoja päiväjärjestyksiä, milloin mitäkin arjessa tehtiin ja ne olivat tarkasti aikataulutettuja ja määritettyjä hoitajien tai organisaation näkökulmasta (esim. milloin ruokailu, lääkkeet, nukkuminen). Harnettin (2010) mukaan häiriöitä tapahtui eniten, kun kyse oli muistisairaiden vanhusten arjesta. Häiriöt rutiineihin liittyen olivat muun muassa sellaisia, että vanhus pyysi väärään aikaan päästä suihkuun tai ei totellut työntekijää, kun työntekijä pyysi ottamaan lääkkeet. Vanhukset toimivat siis eri tavoin, miten henkilökunta määritti toiminnon tai halusi sen tapahtuvan. Toinen havaittu tapahtuma oli hieman toisenlaista häiriötä tai häirintää rutiineissa. Esimerkiksi työntekijä oli päättänyt mennä aamun askareissa auttamaan ja hoitamaan erästä tiettyä asukasta. Matkalla sinne toinen asukas soitti kuitenkin hälytyskelloa ja työntekijä meni katsomaan, miksi kelloa oli soitettu. Asukas makasi vuoteessaan aivan läpimärkänä ja toivoi pääsevänsä ylös vuoteestaan ja saavansa avun. Tämä asukas ikään kuin häiritsi työntekijän rutiinia ja hän ilmoittikin asukkaalle, että toinen työntekijä tulee kohta, hän on menossa juuri 55

58 toisen asukkaan luo. Kolmantena esimerkkinä oli tuo oikeaan aikaan tuleva asukkaan pyyntö ja etenkin silloin, jos pyyntö sattui tulemaan sellaiselle henkilölle, joka sillä hetkellä oli rutiineista vapaa ja määritteli itsensä niin, että pystyi kyseistä asukasta auttamaan. Jos asukas vaikkapa pyysi päästä suihkuun ja oli aamu ja sattui olemaan hänen suihkuvuoronsa, pyyntö sopi hyvin vallalla ja käytössä oleviin rutiineihin. (Harnett 2010.) Jokinen muistuttaa harhaluulosta, että arki syntyy tai sujuisi aivan itsekseen; sen sijaan arki sisältää erilaisia neuvotteluja, jopa valtataisteluja (Jokinen 2005, 9, 11). Näin ollen ikäihmistenkin arjessa on hyödyllistä miettiä, kuka tai mikä arkea määrää, kenen ehdoilla ikäihmiset arkeansa elävät. Raijas (2011, 262) näkee, että arjen hyvinvointi muodostuu hyvin monenlaisista toiminnoista ja niiden yhteensovittamisesta eli pääasiassa henkilön kokemuksesta elinoloista, riittävistä voimavaroista ja resursseista sekä toimintamahdollisuuksista Naukkarinen (2011, 31) käyttää arjesta sanoja tavallinen, tuttu, huomaamaton, luotettava. Arki ei Naukkarisenkaan (emt.) mukaan kuitenkaan ole pelkästään tylsää ja mitäänsanomatonta, vaan voi olla myös miellyttävää ja tyydyttävää. Näin ollen sitä ei ole tarpeen millään lailla karttaa tai päästä siitä eroon, arki kuuluu inhimilliseen elämään (Haapala 1995, 104). Vaikka arki näyttää melko muuttumattomalta, se on kuitenkin jossakin määrin ajan mukaan muuttuvaa ja muovautuvaa: lapsemme kasvavat, me vanhenemme, luonto muuttuu eri näköiseksi eri vuodenaikoina (Naukkarinen 2011). Ihmisen elämä arjessa paikantuu ajan ja tilan mukaan; kaikki elämän tapahtumat ja toiminnot tapahtuvat jossakin ajankohdassa ja jossakin fyysisessä tilassa. (Lindqvist 2003, 234). Näin arki, jokapäiväinen elämä, liittyy myös saumattomasti edellä esillä olleeseen tila-paikka-ympäristö -keskusteluun eli ympäristögerontologian aihepiiriin. Arki voidaan liittää myös estetiikka -käsitteeseen. Haapalan (1995, 103) mukaan arjessa voi olla säröjä ja esteettisyys on yksi tällainen särö. Hän jakaa arjen säröt uhkaaviin säröihin (kuten jonkin tärkeän esineen rikkoutuminen) sekä miellyttäviin, mielihyvää tuottaviin säröihin (kuten esteettisyys). Uhkaavien arjen säröjen vuoksi ihminen joutuu järjestelemään arkeaan uudelleen, jotta pääsisi tasapainoon ja saa taas arjen sujumaan. Mielihyvää tuottavat säröt, esimerkiksi taiteelliset ja esteettiset arvot, sen sijaan ovat haluttavia säröjä rikastuttaen arkea. Arkea voi tarkastella myös vanhuksen iän ja siitä tehtyjen luokittelujen perusteella. Rajaniemi (2007) on taulukoinut arjen kontekstiin kolmas-, neljäs- ja viidesikäläisten arkea (taulukko 1). 56

59 Taulukko 1. Arjen konteksti kolmannessa, neljännessä ja viidennessä iässä (Rajaniemi 2007, 21) KOLMANNEN IÄN ARKI NELJÄNNEN IÄN ARKI VIIDENNEN IÄN ARKI Ei-kotikeskeinen arki Kodin piiriin rajaava arki Arki laitoksessa Toimintakykyinen vanhuus Toimintakyvyn heikkeneminen Vajavainen toimintakyky Omaehtoisuus (vapaa-aika ja harrastuskeskeinen arki) Omaisten ja vanhustyöntekijöiden rooli korostuu (tuettu arki) Omaisten ja vanhustyöntekijöiden rooli keskeinen (riippuvuus muista) Markkinayhteiskunnan näkökulman korostuu näkökul- Kansalaisyhteiskunnan ma korostuu Hyvinvointivaltion korostuu näkökulma Vanhustyössä ennalta ehkäisevät palvelut korostuvat Vanhustyössä avopalvelut korostuvat Vanhustyössä korostuvat laitospalvelut Tämän tutkimuksen piirissä olevien vanhusten voidaan katsoa kuuluvan neljänteen ja viidenteen ikään. Tutkimukseni vanhukset asuvat joko kotona (myös palvelutalo) kotihoidon turvin tai hoitokodissa, dementiayksikössä tai pitkäaikaisosastolla siellä työskentelevien vanhustyöntekijöiden avun turvin. Rajaniemi korostaa jaottelullaan sitä, että niin sanottujen kolmas-, neljäs- ja viidesikäläisten arki on erilaista riippuen esimerkiksi juuri toimintakyvystä (Rajaniemi 2007, 21). Tuollaiset luokitukset ovat kuitenkin aina suuntaa antavia; esimerkiksi kaikki kolmasikäläiset eivät ole toimintakykyisiä, kodin ulkopuolella tehokkaasti arkeaan eläviä. Elämä ei etene samojen luokittelujen mukaan, vaan jokainen vanhus on oma yksilönsä ja elää arkeaan oman toimintakykynsä, mieltymystensä ja mahdollisuuksiensa mukaan. Lindqvist kuvaa elämän hahmottumista, sen keskeneräisyyttä, mutta kykyä toistaa itseään. Lindqvist toteaa: elämän keskeneräisyys on fyysistä, sosiaalista, psyykkistä, moraalista ja henkistä. (Lindqvist 2003.) Tätä kuvausta voidaan käyttää myös arkeen. Arkikin on eräällä tapaa keskeneräistä (vrt. Naukkarinen 2011 edellä), ja silläkin on kyky toistaa itseään. Lindqvist liittää edellä olleen kuvauksensa lähinnä ihmisen vanhenemiseen, sillä elämä voi täydentyä myöhempien ikävuosien aikana (Lindqvist 2003). Näin ollen ihminen voi tuoda elämäänsä tai ihmisen elämään voi tulla arjen ja elinvuosien myötä erilaisia uusia elämää rikastuttavia sisältöjä tai ulottuvuuksia. Ne täydentävät hänen elämäänsä ja voivat samalla auttaa ihmistä henkisessä kasvussa ja vanhuuden kehitystehtävän toteuttamisessa. Tämän tutkimuksen empiirisessä osassa nostetaan esille vanhusten arkea erilaisissa asumisympäristöissä. Lähtökohtana tutkimuksessa on tulkita vanhusten arki heidän määrittämänään, mutta samalla tarkasteluun otetaan myös eri toimijoiden ja organisaatioiden asettamat reunaehdot tai häiriöt vanhuksen arjelle. 57

60 II NÄYTÖS Kun kaikki muuttuu Kuinka syvä onkaan tuska, kun kaikki muuttuu kun käsi ei pysty tarttumaan läheisen käteen, kun sanat, jotka tahtoisi lausua, raukeavat huulille, kun äänet, joita rakasti ovat käyneet kaukaisiksi. Silloin katsoo anovin silmin elämää ympärillään sisimmässä liikkumaton toivo, että joku pysähtyisi kohdalle ja viipyisi. -Helena Viertola- 5 TUTKIMUKSEN EMPIIRISEN OSAN TOTEUTUS 5.1 TUTKIMUKSEN MENETELMÄLLISET LÄHTÖKOHDAT JA ASEMOINTI Tutkimukseni on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan aineisto-, menetelmä-, teoria- ja tutkijatriangulaatiosta (Denzin 1978; Brewer & Hunter 1989). Tässä tutkimuksessa toteutuvat edellä mainituista triangulaatiomuodoista aineisto- ja menetelmätriangulaatio. Tutkimukseni aineistoina ovat vanhustyöntekijöiden haastatteluaineisto, vanhusten hoito- ja palvelusuunnitelmat dokumenttiaineistona ja tutkijan havainnointiaineisto erilaisista vanhusten asumisympäristöistä. Aineistoja on analysoitu sekä erikseen että 58

61 integroiden tutkimuskysymyksittäin. Analyysejä on tehty sisällönanalyysillä käyttäen osissa analyysejä käsiteanalyyttistä sekä diskursiivista painotusta. Voin todeta tutkimukseni olevan myös monikontekstinen, koska tutkimuksessa on mukana useanlaisia vanhusten asumisympäristöjä. Tutkimuksessani ei käytetä tutkijatriangulaatiota, vaan olen suorittanut itse aineiston tuottamisen ja koko tutkimuksen teon. Kuvaan tutkimukseni monimenetelmälliseksi, vaikka tiedostan, että näitä käsitteitä (triangulaatio, monimenetelmällinen tutkimus) on myös kritisoitu (mm. Jyrkämä 1995, 60; Karisto 2008, 51; Tiilikainen 2016, 48.) Vanhustyötä ja vanhuspalveluja tutkitaan monella tieteen alalla ja niiden rajapinnoilla. Asemoin tutkimukseni pääasiassa gerontologisen sosiaalialan työn alueelle. Tutkimuksessani haastattelin ja havainnoin hoitajia, lähinnä lähi- ja perushoitajia, koska he ovat pääasiassa henkilökuntana erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä. Näin ollen tutkimukseni sivuaa myös gerontologista hoitotyötä. Työni kuvaa lisäksi gerontologisen sosiaalityön ajatuksellisia ja sisällöllisiä lähtökohtia, mutta tässä tutkimuksessani en ole tutkinut sosiaalityöntekijöiden työtä, koska heitä ei noissa edellä mainituissa vanhusten asumisympäristöissä ollut. Nykyinen lähihoitajan tutkinto on sosiaali- ja terveysalan perustutkinto, mikä jo sinällään tuo integraation sosiaali- ja terveysalan välille. Kröger (2004) on jo toistakymmentä vuotta sitten painottanut sosiaalityöntekijöiden tekemän sosiaalipalvelututkimuksen tärkeyttä. Samoin Jorma Sipilä (2009) on korostanut vaadetta yhteiskuntatieteiden harjoittajien toimimisesta eri tieteiden rajapinnoilla. Omalta osaltani tämä tutkimus vie kumpaakin edellä mainittua näkökohtaa eteenpäin. Tässä tutkimuksessa kuvaan (sosiokulttuurista) vanhustyötä erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä, joten tutkimuksessani on deskriptiivinen, kuvaileva, ote sekä jossakin määrin asioiden ymmärtämiseen pyrkivä hermeneuttinen tiedonintressi (Gadamer 2004). Kröger (2004) tuo esille sosiaalipalvelututkimuksen tavoitteena olevan usein paitsi hermeneuttisen tiedonintressin, myös emansipatoriset tavoitteet. Esimerkiksi vanhustyön ja vanhuspalveluiden kohdalla hän tarkoittaa ikäihmisten tarpeiden huomioimisen ja itsemääräämisoikeuden esiin tuomisen tärkeyttä tutkimuksellisesti tietyntyyppisen kriittisen otteen kautta. Myös sosiaalipedagogiikka näyttäytyy tärkeänä osa-alueena tutkimuksessani erityisesti sosiokulttuurisuuden ja sosiokulttuurisen innostamisen käsitteiden kautta. Sosiaalipedagogiikka paitsi kuvaa esimerkiksi ikäihmisten tilannetta, sen tavoitteena on normatiivisena tieteenä tuoda esille, miten tilannetta pitäisi muuttaa (ks. esim. Hämäläinen, 1999, 13; Kurki 2000). Tämän myötä tutkimuksessani on käytetty myös kriittisen gerontologian ja sosiaalipedagogisen gerontologian näkökulmia ja viitekehystä ja siten loppupohdinnassa tuon esille tutkimukseni pohjalta myös vanhustyön kehittämisnäkökohtia ja ratkaisuja. Tältä osin tutkimuksessani on yhteneväisyyksiä Krögerin (2004) esiin nostamiin ajatuksiin sosiaalipalveluiden tutkimuksesta, erityisesti liittyen sen emansipatoriseen ja kriittiseen otteeseen. Osin tutkimuksessani on nähtävissä myös sosiaali- ja kulttuurigerontologian piirteitä. 59

62 Kriittinen gerontologia on tutkimussuuntaus, joka korostaa erityisesti ikääntymisen yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia prosesseja sekä ikäihmisten persoonallisia seikkoja erotuksena luonnontieteellisestä ja biolääketieteellisestä näkemyksestä (esim. Baars 1991; Holstein & Minkler 2003.) Kansainvälisesti kriittinen gerontologia pyrkii paitsi tuomaan esille ja lisäämään ikääntymiseen liittyvää sosiaalista tietoa ja ymmärrystä, myös muuttamaan vallitsevia käsityksiä ja nykyisiä rakenteita. (Phillipson & Walker 1987; Ray, Bernard & Phillips 2009.) Tällöin voidaan puhua rakenteellisesta lähestymistavasta. Kuten Ray kirjoittajakumppaneineen tuo esille, kriittinen gerontologia pyrkii valtaistamaan ikäihmisiä (Ray, Bernard & Phillips 2009). Tällä tarkoitetaan ikäihmisten omien voimavarojen hyödyntämistä ja ikääntyneiden osallistamista erilaiseen toimintaan sekä heidän näkemystensä huomioimista ja identiteetin tukemista. Tähän liittyy tutkimuksessani läheisesti sosiokulttuurisuuden/sosiokulttuurisen innostamisen käyttö ikäihmisten tukemiseksi. En kuitenkaan tässä tutkimuksessani ole ottanut ikääntyneitä itseään mukaan tutkimusprosessiin, vaan olen toiminut metodologisesti traditionaalisemmalla tavalla. Tutkimuksessa on pitäydytty tutkijan tulkinnoissa, mutta pyrkimyksenä on tarkastella tuloksia vanhuksen näkökulmasta. Tutkimuksellani haluan kriittisesti kyseenalaistaa vanhustyön toimintaympäristöjen (organisaatio)kulttuurisia käytäntöjä, jotka liittyvät myös eettisyyteen ja rakenteelliseen vanhustyöhön. Tutkimuksellani on praktinen ja kriittinen tiedonintressi. Pyrkimyksenä on tiedon lisääminen sosiokulttuurisuudesta vanhustyössä. Tutkimukseni liittyy osaltaan myös vanhusten hoitoa ja vanhustyötä koskevaan keskusteluun ja tavoitteena on keskustelun herättäminen myös enemmän sosiokulttuurisesta ja eettisestä näkökulmasta. Tutkimuksen johtopäätöksiä voidaan hyödyntää ikäihmisten parissa tehtävässä työssä monenlaisissa vanhusten asumisympäristöissä. Kriittinen tiedonintressi liittyy erityisesti sosiaalipedagogiikan ja kriittisen gerontologian ajatteluun. Tutkimuksessani katson siis asioita kriittisten silmälasien läpi ja yritän paljastaa kuvauksen ja ilmenemisen välistä samanlaisuutta ja erilaisuutta. Sosiokulttuurisuudesta ja erityisesti sosiokulttuurisista työmuodoista on kirjoitettu Suomessa jo varsin runsaasti ammattikorkeakoulutasolla erilaisissa raporteissa ja ammattikorkeakoulujen opinnäytteissä, jonkin verran on tehty myös pro gradu - tutkielmia. Sen sijaan väitöskirjoja tästä aihepiiristä on tehty vähemmän ja tämä tutkimus täyttää osin myös sitä aukkoa. Tutkijan täytyy perustella tieteenteoreettiset ja siihen liittyvät metodologiset ratkaisut sekä taustasitoumukset ja todellisuuskäsitykset (ks. Raunio 1999). Ontologiset ja epistemologiset taustasitoumukset ovat kaiken pohjana siinä, miten tutkija käsittää tutkittavat ilmiöt ja miten ne raportoidaan ja tulkitaan. Ihmiskuva myös vaikuttaa siihen, miten tutkija kohtaa tutkittavansa ja miten hän näkee ihmisen ja ympäristön välisen suhteen. (Raunio 1999, 77-96; Syrjäläinen, Eronen & Värri 2007, 8.) Tieteenteoreettiseen orientaatioon vaikuttaa myös se, miten näen tutkijana oman aineistoni, minkälaisen merkityksen annan sille (myös Jokinen, Juhila & Suoninen 60

63 (1993, 9). Aineiston voidaan ajatella olevan kuva todellisuudesta (realistinen ote ja todellisuusnäkemys) tai aineiston voidaan ajatella luovan konstruktionistisesti todellisuutta (konstruktionistinen ote ja todellisuusnäkemys) (ks. esim. Laulainen 2010, 56.) Sosiaalisesta konstruktionismista tuli tutkimuksellinen paradigma kielellisen käänteen ( luvuilla) myötä. Kielellinen käänne tarkoittaa käytännössä tutkimuksellisen painopisteen muutosta: kielen ajatellaan rakentavan keskeisesti sosiaalista todellisuutta (Hammersley 1997, 237). Heikkinen ym. (2005, 342) tuovat esiin: Tutkimusta tehdessäni ajattelen, että todellisuus rakentuu ihmisille eri tavoin ja on riippuvainen ajasta, paikasta, kulttuurista, sosiaalisesta asemasta, aiemmista käsityksistä ja elämänkokemuksista. Peilaan tässä omaa tutkimustani ajatellen vahvasti paitsi edellisiin ajatuskulkuihin, myös Laulaisen (2010, 56) näkemykseen, jossa hän kertoo yhdistäneensä tutkimuksessaan molempia edellä mainituista ajattelutavoista tai todellisuuden näkemisen tavoista. Olen taipuvainen näkemään oman tutkimusorientaationi samoin. Pidän tutkimusaineistojani pääsääntöisesti eräänlaisena näytteenä sosiokulttuurisen vanhustyön todellisuudesta (erityisesti havainnointi- ja hoito- ja palvelusuunnitelma-aineistoja ajatellen), mutta samalla ajattelen, että työntekijät varsinkin puheellaan (työntekijöiden haastattelut), mutta myös tuottamillaan teksteillä (hoito- ja palvelusuunnitelmat) tuottavat samalla sosiokulttuurisen vanhustyön todellisuutta. Laulaisen (2010, 56) tutkimukseen verrattuna katson tämän tutkimukseni lähestyvän kuitenkin hieman enemmän realistisempaa orientaatiota, kuin hänen tutkimuksensa, mutta paikantuvan jouhevasti realistisen ja konstruktionistisen ajattelutavan välimaastoon tai rajapinnoille. Myös tutkimuksen teoreeettisen viitekehyksen osalta ajattelen, että käyttämäni lähdemateriaali on osittain todellisuuden kuvausta realistisesti, mutta voi hyvin sisältää myös sitä puhetta, joka on kullekin ajankuvalle toivottua. Esimerkiksi tutkimukseni tuottaa osaltaan tietoa siitä, miten sosiokulttuurisuus ilmenee suhteessa siihen tavoitepuheeseen, jota esimerkiksi monet strategiadokumentit tai asiantuntijapuheenvuorot tuottavat. Tutkimusote vaikuttaa myös analyysimetodien valintaan. Siksi sovellan analyysissä pääosin sisällönanalyysiä ja siihen linkittyen paikoitellen diskursiivista ja käsitteellistä tarkastelua. En käytä esimerkiksi puhtaasti diskurssianalyysiä tai keskusteluanalyysiä, jotka sopivat konstruktionistisempaan tutkimusotteeseen. Kuvaan tämän tarkemmin luvussa 5.3. Seuraavassa kuviossa (kuvio 4) paikannan vielä tutkimustani kuvaamalla visuaalisesti tutkimukseni asetelmaa: 61

64 Kuvio 4. Tutkimukseni asetelma Kuviossa 4 näkyy siis tutkimukseni asetelma, pitäen sisällään teoreettisten lähtökohtien lisäksi kriittisen tutkimusotteen, kontekstin aineistoineen sekä analyysit ja lopulta tutkimustulokset, yhteenvedon ja pohdinnan. Seuraavassa luvussa siirryn tarkastelemaan tutkimukseni empiriaa. 5.2 TUTKIMUKSEN EMPIRIA Tutkimuksen ensiaskeleet Käytän tutkimuksessani termiä aineiston tuottaminen sen keräämisen sijaan viitaten Masonin (2002, 52) näkemykseen. Hänen mukaansa tutkija tuottaa laadullisessa tutkimuksessa aktiivisesti tietoa tiettyjen, valitsemiensa, metodien kautta ja tiedon tuottamiseen liittyy monenlaisia analyyttisiä, tulkinnallisia ja intellektuaalisia toimintoja, ei vain valmiin tiedon vastaanottamista. Päädyin tutkimustani suunnitellessani siihen, että tutkimuskonteksteja pitäisi olla useampia ja erilaisia, että näkisin laajemmin vanhusten asumisympäristöjä/vanhustyön toimintaympäristöjä ja vanhusten elämää niiden arjessa. Ajatuksenani ja lähtökohtanani oli, että asukkaat näissä olisivat mahdollisesti toimintakyvyltään erilaisia ja olennaista on nähdä, miten sosiokulttuurisuus kuvattaisiin ja ilmenisi näissä erilaisissa asumisympäristöissä ja siellä tehtävässä vanhustyössä. Tiedostan, että erilaisiin asumisympäristöihin ja siellä tapahtuvaan vanhustyöhön liittyen on käytössä niin Suomessa kuin ulkomaillakin hyvin monenlaisia termejä, 62

65 suorastaan käsiteviidakko (esim. Scott-Webber & Koebel 2001; myös Rissanen 2013, 26). Ammattilaistenkin voi olla vaikea pysyä niissä mukana, saati vanhusten ja omaisten. Tässä tutkimuksessa lähden alkuun ns. vanhuspalvelulain (980/2012) ja sosiaalihuoltolain (1301/2014) käsitteistä. Noissa laeissa käytetään käsitteitä kotihoito, (tehostettu) palveluasuminen ja laitoshoito. Kotihoidolla 4 tarkoitan omassa kodissa asumista kunnallisen kotihoidon turvin. Tutkimanani ajanjaksona kotihoidon palvelujen piirissä olevat pystyivät saamaan kotihoidon työntekijän apua aamun klo 8 ja illan klo 21 välillä. Tarvittaessa yöllä kävi eri sopimuksen mukaan muu kuin kunnallinen toimija. Tehostetussa palveluasumisessa 5 on mahdollista saada työntekijän apua tehostetusti ympäri vuorokauden. Laitoshoito 6 on pääasiassa pitkäaikaista asumista muualla kuin kotona tai palveluasumisessa. Laitoshoidossa kunnat ovat kulujen maksajina, eikä niissä asuva henkilö saa esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen (Kela) asumistukia. Puhekielessä ja käytännössä puhutaan kuitenkin osin eri nimityksillä. Otan myös nämä, tutkimissani asumisympäristöissä, esiin tulleet ja käytetyt nimitykset tutkimukseeni. Näin tutkimukseni asumisympäristöjä ovat koti (myös palvelutalot), hoitokoti, dementiayksikkö ja vanhusten palvelukeskusten pitkäaikaisosastot. Edelliseen jaotteluuni sijoittaen tutkimuksessani asumista kodeissa ja palvelutaloissa avun turvin pidettiin kotihoitona (palvelutalo voidaan nähdä myös palveluasumisena). Hoitokodissa sai työntekijän apua ympäri vuorokauden, joten se on tehostettua palveluasumista. Myös dementiayksikössä ja pitkäaikaisosastoilla on yksikön työntekijä ympäri vuorokauden, mutta nämä katsotaan laitosasumiseksi. Edellä maninittuihin paikkoihin liittyen voidaan myös sanoa, että kotihoito on avohoidon asumista (avohoitoa). Hoitokoti voidaan luokitella avo- ja laitoshoidon väliin. Moninainen termistö on hankalaa ja yleisesti on myös kritisoitu, että avo- ja laitoshoidon rajat ovat keinotekoisia ja että laitokset ovat vain muuttaneet nimekkeensä (ei niinkään oikeasti toiminnan sisältöjä tai toimintatapoja) saadakseen Kelan maksajaksi. Nykyisin kuitenkin niin sanotussa laitoksessakin asuvan on mahdollista saada Kelan hoito- ja vammaistukea. Asumisympäristöjen valinnan jälkeen otin suoraan yhteyttä näiden paikkojen johtajiin eli kyseessä olevien palvelukeskusten johtajiin sekä kyseisen kaupungin kotihoidosta vastaavaan henkilöön. Kerroin olevani aloittamassa väitöskirjatutkimusta, ja sen perusteella kiinnostunut tulemaan heidän yksikköihinsä saamaan aineistoa tutkimukseeni. Kaikista kysymistäni paikoista annettiin myöntävä vastaus. Tutkimusluvan (ks. liite 1) hain kyseisen kaupungin hoivapalveluiden johtajalta ja sen sain Yksi tutkimuslupa riitti kaikkiin yksikköihin, jotka olivat kaikki saman keskisuuren kaupungin vanhustyön yksikköjä. Tutkimusluvan mukaan sain 4 Sosiaalihuoltolain (SHL) 1301/ SHL 1301/ SHL 1301/

66 luvan havainnoida yksikköjen toimintaa eli työntekijöiden tekemää vanhustyötä ja asukkaiden arkea noissa paikoissa sekä haastatella työntekijöitä (käytännössä hoitajia) ja tutustua asukkaiden hoito- ja palvelusuunnitelmiin anonyymisti. Tutkimusluvan saatuani laitoin saatekirjeen (ks. liite 2) yksikköihin. Saatekirjeessä kerroin kuka olen ja mitä tulen tekemään tutkimukseeni liittyen. Tutkimukseni paikat olivat kaikki julkisia vanhustenhuollon yksikköjä. En siis tässä tutkimuksessani tutkinut yksityisten tai yhdistysten omistamia vanhustyön yksikköjä, vaan pitäydyin julkisissa (vrt. Komu 2016). Tutkimuksessani oli jo monia erilaisia vanhustyön toimintaympäristöjä ja suunnitelman pohjalta mukaan tulossa useammalla eri tavalla hankittua aineistoa, joten en enää halunnut laajentaa tutkimusta lisää. Kysymys oli myös käytössäni olevista resursseista tutkimuksen teon suhteen. Tutkimusluvan saatuani ja saatekirjeet tehtyäni otin uudelleen yhteyttä yksikköjen johtajiin ja sain heiltä osastonhoitajien yhteystiedot. Otin yhteyttä sähköpostitse osastonhoitajiin ja alustavasti sovin aikataulut, milloin menisin havainnoimaan. Tuolloin laitoin myös heille saatekirjeet, jotka vein vielä erikseen myös yksikköihin työntekijöille nähtäväksi. Havainnointijaksolle meno sujui varsin hyvin ja helposti, samoin hoito- ja palvelusuunnitelmien saaminen osastonhoitajilta tai yksiköstä vastaavilta henkilöiltä. Hoito- ja palvelusuunnitelmat pyysin ja sain anonyymisti ilman että niissä oli tunnistetietoja asukkaista. Haastateltavien saanti oli hieman hankalampaa, koska hoitohenkilökunnassa oli ehtinyt tapahtua muutoksia sen jälkeen, kun olin havainnointijakson tehnyt. Osa työntekijöistä oli siirtynyt jo muualle töihin ja tämän vuoksi tein enemmän yhteistyötä erityisesti pitkäaikaisosaston osastonhoitajan kanssa, että sain heiltä haastateltavat. Edellä mainitusta johtuen en saanut haastateltavaksi aivan kaikkia heitä, joiden työtä olin eniten havainnoinut. Kaikki kysymäni haastateltavat suostuivat kuitenkin haastatteluihin mielellään ja he kaikki olivat sellaisia, joiden työskentelyä olin jossakin määrin havainnoinut ja joiden mukana olin yksiköissä liikkunut Empiirinen konteksti A) Kotihoito: kodit/palvelutalot Kotihoito näyttäytyi tutkimuksessani moninaisena, sillä havainnoin kotihoitoa useissa eri paikoissa. Yleistä kaikissa eri konteksteissa oli se, että eri paikoista riippumatta kyseessä oli aina vanhuksen koti. Tuo koti saattoi olla omakotitalo, rivitalokoti tai kerrostalokoti. Koti saattoi sijaita myös niin sanotussa palvelutalossa. Kotihoidon johtamistehtävissä oleva henkilö korosti, että palvelutaloista pitäisi puhua nykyisin tavallisina vuokra-asuntoina, joihin asukas voi saada palveluja, kuten yleensä kotiin voi saada. Niin sanotuissa ryhmäkodissa tai perhehoidossa en vieraillut. Kyseisellä paikkakunnalla, jossa havainnointeja tein, kotihoito oli jaettu useaan alueeseen ja alueet vielä useampaan tiimiin. Ehdin käydä noin viikon aikana ainakin kolmella alueella ja samassa määrässä tiimejä; näihin sisältyi myös kaksi eri palvelutaloa. 64

67 Asiakkaina oli pääosin yksin asuvia naisia tai miehiä, mutta myös joitakin pariskuntia. Työntekijöiden käyntien määrä vaihteli päivittäin ja työvuorossa. Arkena saattoi olla kymmenen käyntiä vuorossa ja viikonloppuna jopa yli kaksikymmentä käyntiä vuorossaan, erityisesti palvelutaloissa. Näin ollen käynnin kesto saattoi olla lyhyimmillään vain viisi minuuttia. Omissa asunnoissaan kotona (ns. kotihoidon kentällä) asuvilla ei aivan noin lyhyitä käyntejä ollut arkena, mutta varsinkin viikonloppuisin sielläkin käynti saattoi olla joskus vain noin kymmenen minuutin mittainen, erityisesti paikoissa, joissa käytiin autolla. Kävelymatkan päässä olevissa paikoissa yleensä oltiin hieman pitempään, mutta tämäkin vaihteli paljon. Pyörätuolilla liikkuvan miehen koti palvelutalossa. Huoneessa erittäin niukka kalustus. On vain vuode, ruokapöytä ja pieni lipasto. Ei juuri mitään henkilökohtaisia esineitä tai tavaroita näkyvissä. Työntekijän kertoman mukaan mies ei halua liikaa tavaraa ja onhan mahduttava liikkumaan myös pyörätuolilla. (ote tutkimuspäiväkirjasta, kotihoito (palvelutalo), ) Vanhan rouvan koti kerrostalossa. Asuu poikansa kanssa. Siisti koti: kauniit sohvat, paljon kirjoja, valokuvia ja tauluja seinillä. Kodissa useita huoneita. (ote tutkimuspäiväkirjasta, kotihoito, ) B)Tehostettu palveluasuminen: hoitokoti Hoitokodissa vanhukset asuvat paikan päällä ympäri vuorokauden saatavan avun turvin eli työntekijä on läsnä ympäri vuorokauden. Tällöin voidaan puhua tehostetusta palveluasumisesta. Hoitokodissa oli 15 pysyvää asukasta ja lisäksi kaksi asiakasta niin sanotussa vuorohoidossa. Pääsääntöisesti huoneet olivat yhden hengen huoneita; vuorohoitohuoneessa oli kaksi asukasta. Asukkaat olivat sekä miehiä että naisia. Hoitokodin henkilökuntaan kuului yksi sairaanhoitaja, kahdeksan lähi- tai perushoitajaa ja laitoshuoltaja. Heistä kolme hoitajaa oli aamuvuorossa ja kaksi iltavuorossa. Yöllä oli kaksi yöhoitajaa kolmea hoitokotia kohden. Hoitokodissa oli lääkärinkierto kerran viikossa. Muulloin työntekijät pystyivät soittamaan lääkärille tarvittaessa. Asukkaiden päivän päiväjärjestys oli sisällöltään ja kellonajoiltaan varsin samanlainen joka päivä ja erityisesti ruokailuajat rytmittivät ja määräsivät päivän kulkua: klo aamupala klo lounas klo 14 kahvi klo päivällinen klo iltapala 65

68 Hoitokodissa vanhuksilla oli käytössä omat vaatteet. Työntekijöillä oli työasut talon puolesta eli yleensä kokonaisuuteen kuului housut, t-paita ja työliivi. Hoitokodissa ei ollut erillisiä vierailuaikoja. Tilat olivat varsin uusia, tehty juuri vanhusten hoitokodiksi. Keskellä hoitokotia oli keittiö, hoitajien pieni huone, ja vastaavia tiloja. Ympärillä on aulamaista tilaa, jossa on varsinainen olohuone sohvineen ja ruoka-aula ruokapöytineen sekä muuta ympäröivää aulamaista tilaa. Siellä täällä aulatiloissa oli pieniä istumaryhmiä. Värikkäät verhot olivat sävy sävyyn huonekalujen ja seinävaatteiden kanssa. Silmiin aukeava tila näytti varsin viihtyisältä. (ote tutkimuspäiväkirjasta, hoitokoti, ) C) Laitoshoito: Dementiayksikkö Virallisesti katsottuna dementiayksikkö ei ollut hoitokoti (johon voisi saada esimerkiksi Kelan asumistukea), vaan paikkaa pidetään laitoksena. Myös täällä oli sekä mies- että naisasukkaita. Asukkaat olivat pääosin vaikeammin muistisairaita ja haasteellisemmin käyttäytyviä kuin varsinaisessa hoitokodissa, jossa suurin osa oli myös jonkin asteista muistisairautta sairastavia. Dementiayksikössä oli 15 asukasta. Muutamassa huoneessa oli kaksi asukasta, suurimmassa osassa yksi asukas/huone. Asukkailla oli talon huonekalut, mutta omia tavaroita sai tuoda. Aamuvuorossa oli kolme hoitajaa sekä laitoshuoltaja. Iltavuorossa oli kaksi hoitajaa ja lisäksi yksi hoitaja niin sanotussa välivuorossa. Yöllä oli oma yöhoitaja. Lääkäri kävi kerran viikossa dementiayksikössä. Asukkailla oli pääsääntöisesti omat vaatteet, mutta joillakin käytettiin hygieniahaalaria. Osin käytössä oli myös yhteisiä laitospesulan collegepukuja, sukkia tai vuodevaatteita. Työntekijöillä työasu talon puolesta sisälsi housut, puseron ja työliivin. Dementiayksikön ulko-ovet olivat aina lukossa, samoin lukittuina pidettiin muutkin tilat, kuten siivouskomerot (vaarana pesuaineiden saaminen). Myös täällä ateria-ajat strukturoivat päivän toimintoja varsin pitkälle: klo 8 10 aamupala klo lounas klo 14 kahvi klo päivällinen klo iltapala Dementiayksikössä oli niukempi sisutus kuin hoitokodissa. Muutoin dementiayksikkö on pohjaratkaisultaan sellainen, ettei ole pitkiä käytäviä, kuten pitkäaikaisosastoilla, vaan lyhyemmät käytävät ovat samalla osa oleskelutiloja. 66

69 Ruoka-aulassa on muutama ruokapöytä tuoleineen. Ikkunassa on pieni kappaverho, roikkumassa on pari muovista viherkasvia. Aulassa myös vanha, kaunis kaappi. Erik-seen toisessa kohtaa on oleskeluaula, jossa televisio. Televisio on laitettu kaapin sisälle. (ote tutkimuspäiväkirjasta, dementiayksikkö, ) Ruoka-aulasta on ovi suoraan pihalle, mutta ovi on yleensä peitetty verholla, etteivät asukkaat käy koko ajan kolkuttamassa ovea. Piha on laattapiha, jossa on metallinen, koristeellinen huvimaja ja puiset pihakalusteet. Pihalla on kaunis iso ruukku ja keinu asukkaille, taempana myös grilli. (ote tukimuspäiväkirjasta, dementiayksikkö, ) D) Laitoshoito: pitkäaikaisosastot Pitkäaikaisosastoja oli kaksi, joissa kummassakin oli kaksi eri päätyä, joita voi sanoa soluiksi. Kummallakin osastolla oli 40 asukasta. Yhdellä osastolla oli kahdeksan hoitajaa aamuvuorossa (viikonloppuisin pääosin seitsemän) ja viisi hoitajaa illassa. Yöllä oli kaksi hoitajaa. Pitkäaikaisosastoilla ateria-ajat määräsivät päivän kulkua vieläkin tarkemmin kuin hoitokodissa ja dementiayksikössä. Kaikissa näissä ruoka tuli kauempaa keskuskeittiöltä ja ruokakärryt tuli palauttaa tietyssä ajassa sinne takaisin. Niin hoitokodeissa kuin osastoilla oli kuitenkin jonkinlainen oma keittiötila, jossa pystyi pitämään jonkin aikaa ruokaa lämpimänä tai lämmittämään sitä mikroaaltouunissa. Asukkaiden päivärytmi (ruokailuaikataulu) osastoilla oli seuraava: klo 8 aamupala klo 12 lounas klo 14 kahvi (vuodeasukkaille kahvi tarjottiin lounaalla jälkiruokana) klo 16 päivällinen klo iltapala Pitkäaikaisosastoilla oli pääosin yhden hengen huoneita, joihin pääsääntöisesti kuului myös WC. Käytävällä oli myös suuremmat kylpyhuoneet, jossa pystyi suihkuttamaan myös pesulavetilla pestäviä asukkaita. Osastolla oli myös vuorohoitohuone, johon mahtui kaksi asukasta. Asukkailla voi olla omia huonekaluja ja omia muita esineitä tai tarvikkeita. Monella olikin ainakin tauluja, valokuvia, kukkia ja esimerkiksi lastenlasten piirustuksia. Vuode oli yleensä talon puolesta, koska se oli puinen sairaalasänky, jota voi säätää tarpeen mukaan eri korkeudelle ja muutoinkin eri asentoihin. Suurimmalla osalla asukkaista oli käytössä laitosvaatteita, joillakin nimikoituja omia vaatteita, jotka pestään joko laitospesulassa tai omainen pesee. Työntekijöillä eri värisiä työasuja, osalla omakin t-paita työhousujen kanssa, opiskelijoilla valkoiset perinteiset asut eli housut ja jakku. Lääkäri käy osastolla 1x/vko. 67

70 Asukkaat voivat myös kuolla osastolla. Yleensä asukasta ei lähdetä siirtämään sairaalahoitoon, mikäli ei ole akuutimman hoidon tarvetta. Ruoka-aulassa muutama pöytä ruokailuja ja oleskelua varten. Siinä myös pieni keittiönurkkaus, jossa jääkaappi, tiskipöytä, mikroaaltouuni ja kaappeja. Yhdellä pöydällä ja ikkunalaudalla tekokukkia maljakossa. Pirteät ikkunaverhot. Ruoka-aulassa seinällä taulu, jonne tarkoitus kirjoittaa kyseisen päivän päivämäärä ja kenen nimipäivä on tänään. Eilinen päivä jäänyt näkyviin, nimipäiväsankari jäänyt merkitsemättä. Läheisen käytävän reunassa pieni vanhan ajan pöytä, jossa pitsiliina ja viherkasvi. (ote tutkimuspäiväkirjasta, pitkäaikaisosasto ) Huoneet varsin viihtyisiä, vaikka rakennus onkin hyvin vanha ja epäkäytännöllinen; huoneissa vaihtelevasti omia tavaroita ja huonekaluja. Useassa huoneessa ikkunalaudalla, yöpöydällä tai suuremmalla pöydällä voiteita ja muita hoitotarvikkeita. Kuiva vaippa laitettu valmiiksi vuoteen päädyn/kaiteen päälle (ote tutkimuspäiväkirjasta, pitkäaikaisosasto ) Edellisessä tutkimuspäiväkirjaotteessa kerrottiin hoitotarvikkeiden ja vaippojen pitopaikasta. Vaippapaketit olivat pääsääntöisesti wc:ssä/kylpyhuoneessa, mutta pitkäaikaisosastoilla oli tapana jättää vaippa vuoteen päätyyn kaiteen päälle. Minulle kerrottiin, että se on merkkinä seuraavalle työntekijälle, että se on vielä vaihtamatta. Voisiko olla kuitenkin toisenlainen merkitsemistapa? Mietin että kuinka moni haluaa kotona vaipan tuolla tavoin näkyviin, sängyn päätyyn roikkumaan? Tutkimuksessa on todettu, että hoitotarvikkeiden tai vastaavien pito näkyvillä voi leimata tarpeettomasti asukasta (esim. Jacobsen 2014). Ajattelen, että kyseinen huone on kuitenkin siellä asuvan vanhuksen koti Tutkimuksen aineistot ja niiden tuottaminen Haastatteluaineisto Kerron aineistoistani siinä järjestyksessä, kun ne tulevat myös tutkimuskysymyksissä ja tulosten esittelykohdassa esiin. Työntekijöiden haastattelut tein vuosien 2014 ja 2015 vaihteessa; kuusi haastattelua loppuvuodesta 2014 ja kolme haastattelua jäi vielä alkuvuodeksi Pääsääntöisesti ehdotin työntekijöille haastatteluaikaa tai -päivää johtuen pääasiassa siitä, milloin minulla oli digitallennin käytössä. Menin haastatteluissa sillä tavoin kuitenkin haastateltavien ehdoilla, että ajaksi valikoitui melkein jokaisessa klo 13 ja siitä eteenpäin työntekijöiden toiveen mukaan. Tämä johtui siitä, että siihen aikaan on usein tullut jo iltavuorolainen töihin ja aamuvuorolaisia on vielä yhtä aikaa paikalla. Näin yhden työntekijän poissaolo työvoimasta haastattelun ajan aiheuttaa vähiten haittaa. 68

71 Haastateltavat olivat tutkimissani vanhustyön toimintaympäristöissä työskennelleitä lähi- tai perushoitajia. Heistä kahdeksan oli naisia ja yksi mies. Yksi oli koulutukseltaan apuhoitaja, yksi kehitysvammaisten ohjaaja ja loput perus- tai lähihoitajia. Työkokemusta vanhustyössä heille oli kertynyt 3,5-31 vuotta (keskiarvo 17,5 vuotta). Kysyessäni työntekijöitä haastatteluun, lähetin heille vielä sähköpostitse saatekirjeen, jonka olin laittanut yksikköihin jo aiemminkin tutkimuksesta kertoessani (liite 2). Lisäksi laitoin heille jo sähköpostilla nähtäväksi suostumuslomakkeen haastatteluun (liite 3), jonka haastateltavat työntekijät allekirjoittivat haastattelun alussa. Kaikkiaan haastatteluja oli siis lukumäärältään yhdeksän. Haastateltavien lukumääräksi muotoutui yhdeksän pääasiassa sen vuoksi, että vanhustyön toimintaympäristöjä oli tutkimuksessani alun perin kolme (kotihoito, hoitokodit ja pitkäaikaisosastot) ja suunnittelin, että kolme työntekijää toimintaympäristöstä olisi jo riittävää. Pian osoittautui kuitenkin, että toinen hoitokodeista oli erilainen yksikkö eli dementiayksikkö ja sitä ei pidetty hoitokotina, vaan laitoksena. Olin siihen ehtinyt jo hieman tutustua ja näin ollen otin senkin mukaan tutkimukseeni eli en voinut enää puhua varsinaisesti kolmesta eri toimintaympäristöstä. Näin ollen noiden yksiköiden osalta haastattelut jakautuivat niin, että kaksi haastattelua tein varsinaisessa hoitokodissa ja yhden dementiayksikössä. Haastattelujen jälkeen kuitenkin koin tuon yhdeksän haastattelua riittäväksi määräksi. Ilmiöt ja sisällöt toistuivat varsin samanlaisina haastatteluissa eli työntekijöiden haastatteluaineistossa saturaatiota (Bertraux & Bertraux-Wiame 1981) ilmeni monin osin. Rajoitin haastattelut työntekijöihin (hoitajiin), koska he ovat niin oleellinen osa vanhustyön toimintaympäristöjä ja vanhusten elämää eri yksiköissä. Työntekijöitä en erittele sen tarkemmin heidän mahdollisen tunnistettavuuden vuoksi. Teemahaastattelurungon teemoina kysyttiin työntekijöiden työtehtäviä, osaamista ja taitoja, vanhuksen hyvää arkielämää kyseisessä yksikössä/sen mahdollista muuttamista sekä sosiokulttuurisuudenn ymmärtämistä, mitä se voisi olla (ks. haastattelukysymykset/teemat liite 4). Haastattelujen teemat muotoutuivat tutkijan aiempien kokemusten eli esiymmärryksen ja osin aiemmin tehdyn havainnoinnin ja teoreettisen ymmärryksen pohjalta (vrt. esim. Eskola & Suoranta 2005, 78). Haastattelut kestivät 1-1,5 tuntia. Haastattelujen nauhoittamiseen käytin digitallenninta, koska silloin sain rauhassa keskittyä itse haastatteluihin ja haastateltaviin, eikä aika kulunut muistiinpanoja tehdessä. Tämä järjestely sopi kaikille haastateltaville. Kuusi haastattelua tein haastateltavien työpaikalla, yleensä jossakin heille tutussa kokous- tai neuvotteluhuoneessa (kotihoidon, hoitokotien tai osastojen tiloissa, jotka eivät ole asukastiloja). Pyysin etukäteen haastateltavia haastattelusta sopiessamme varaamaan haastatteluun tilan, ja se toteutuikin kuuden haastateltavan kohdalla. Viimeiset kolme haastattelua tein omalla työpaikallani, työhuoneessani. Kyseiset haastateltavat kokivat, ettei heidän työpaikallaan ollut sellaista sopivaa rauhallista 69

72 tilaa tai muutoin vain halusivat, että haastattelut tehdään muualla ja heille työhuoneeni sopi hyvin. Toimin itse haastattelijana ja purin itse haastattelupuheet eli litteroin ne tekstiksi. Litteroitua tekstiä kertyi 86,5 sivua (Times New Roman, fontti 12, riviväli 1). Litteroin kaikki työntekijöiden puheet, mutta en litteroinut äänenpainoja, yskähdyksiä, taukoja tai muita vastaavia tarkempia seikkoja, koska analyysitapani ei sitä vaadi (vrt. Seppänen 1997; Ruusuvuori 2010, 424). Tutkimushaastatteluissa pyritään luottamuksen rakentumiseen haastateltaviin nähden (Ruusuvuori & Tiittula 2005). Tässäkin tutkimuksessa pyrin hyvään yhteistyöhön jo alkuvaiheessa ennen varsinaisia haastatteluja. Siksi menin haastatteluajoissa ja -paikoissa varsin pitkälle haastateltavien ehdoilla, jotta haastattelut sopisivat mahdollisimman hyvin heidän arkeensa. Lisäksi informoin haastateltavia mahdollisimman tarkasti haastattelun tarkoituksesta, työntekijöiden anonymiteetin varjelusta ja osoitin heille kiinnostukseni heidän vastauksiaan kohtaan (Ruusuvuori & Tiittula 2005, 41). Hoito- ja palvelusuunnitelma-aineisto Hoito- ja palvelusuunnitelmia on aineistossani 30 kappaletta eli alun perin ajateltuna 10 kappaletta aina yhdestä laajemmasta vanhusten asumisympäristöstä. Eriytin tässä kohtaa myös hoitokodin ja dementiayksikön ja niistä molemmista on siis viisi suunnitelmaa eli yhteismääränä 10 suunnitelmaa. Kotihoidossa oli sekä omissa kodeissa (ns. kentällä) asuvien suunnitelmia että palvelutalossa asuvien suunnitelmia niin, että yhteismäärä näitä suunnitelmia on 10 kappaletta. Loput 10 suunnitelmaa ovat pitkäaikaisosastoilta. Yhteenveto hoito- ja palvelusuunnitelmista näkyy liitteessä 8. Hoito- ja palvelusuunnitelmat pyysin osastonhoitajilta tai lähijohtajilta saatekirjeeseen ja tutkimuslupaan viitaten. Pyysin ne nimettöminä, anonyymeinä, koska minulla ei ollut tässä tapauksessa tarvetta perehtyä yksittäisten asukkaiden tai asiakkaiden suunnitelmiin. Sain suunnitelmat pyyntöni mukaisesti anonyymeinä. Osastonhoitajat lupautuivat ne minulle valitsemaan ohjeeni mukaisesti. Ohjeeksi annoin seuraavaa: anonyymisyyden lisäksi toivoin tulostettuihin suunnitelmiin kirjoitettavaksi, oliko kyseessä mies- vai naisasiakas, asiakkaan ikä ja perussairaudet. Pyyntönä oli joka kymmenes asiakas, mutta niin että mukana oli sekä miehiä että naisia. Asiakkaat eivät siis välttämättä olleet heitä, joiden arkea (ja työntekijöiden työskentelyä heidän arjessaan) olin erityisesti seurannut. Tarkoituksenikaan ei ollut tässä havainnoida tai analysoida juuri tiettyjen ikäihmisten elämää, vaan saada yleiskuva kuvatusta sosiokulttuurisuudesta. Hoito- ja palvelusuunnitelmat sain osastonhoitajilta varsin nopeasti pyyntöni jälkeen loppusyksyllä Kävin ne itse hakemassa konkreettisesti kyseisistä paikoista, jotta ne eivät joutuisi ulkopuolisten käsiin. Olin perehtynyt niihin jossakin määrin jo heti ne saatuani, mutta varsinaisesti analysoin ne syksyllä Hoito- ja palvelusuunnitelmat olivat lyhyitä, mitaltaan vajaasta sivusta puoleentoista sivuun. 70

73 Kaikkinensa hoito- ja palvelusuunnitelmasivuja oli noin 30 sivua. Suunnitelmien rakenteena oli hoidon tarve eri osa-alueilla, hoidon tavoite sekä suunnitellut toiminnot. Kaikissa kotihoidon hoito- ja palvelusuunnitelmissa oli määritelty kotihoidon käynnit (milloin, miten usein) ja asiakkaan rava-pisteet 7 sekä milloin jatkohoidon suunnitelma oli laadittu. Henkilöt, joiden hoito- ja palvelusuunnitelmat sain, olivat iältään vuotiaita. En pidä 66-vuotiasta vielä lainkaan vanhuksena, mutta en ollut huomannut eritellä ikää tarkemmin pyytäessäni hoito- ja palvelusuunnitelmia. Nuorin heistä (66v) asui hoitokodissa ja vanhin (98v) kotihoidon turvin palvelutalossa. Toiseksi nuorin (69v) asui pitkäaikaisosastolla kuten myös toiseksi vanhin (92v). Taulukossa (liite 8) tuon esille hoito- ja palvelusuunnitelma-aineistoni asiakkaitten kontekstin, sukupuolen, iän ja sairaudet. Olen yksinkertaistanut joitakin asioita, muun muassa jättänyt kertomatta mikä syöpä tai kummanko puolen halvausoireita asiakkailla on ja lisäksi olen suomentanut sairausdiagnoosit, mikäli mahdollista. Havainnointiaineisto Havainnointijaksoni eri vanhustyön toimintaympäristöissä oli keväällä 2013 eli tutkimusprosessini alkuvaiheessa. Näin tärkeänä aloittaa aineiston tuottamisen havainnoinnilla ymmärtääkseni selvemmin asumisympäristöjen arkea. Pidin havainnointiaineistoa keskeisimpänä aineistonani tutkimustavoitteestani johtuen. Päätin että havainnoisin valitsemissani toimintaympäristöissä työntekijöiden tekemää työtä ja ikäihmisten arkea eli mitä heidän arkipäiväänsä kuuluu. Havainnointiin kuului myös ympäristön havainnointi ja kuvailu. Tärkeänä näkökohtana oli lisäksi vuorovaikutus työntekijän ja asiakkaan välillä. Silti tavoitteeni oli katsoa asioita mahdollisimman puhtaalta pöydältä, eli havainnoida alkuun kaikkea mitä yksiköissä tapahtuu. Ajatuksenani oli eräänlainen tabula rasa -ajattelu (= puhdas taulu). Tiedostin kuitenkin tutkijana sen, että puhdas aineistolähtöisyys ei ole aivan mahdollista, koska minulla on takanani monenlaisia sosiaali- ja terveysalan opintoja sekä työkokemusta alalta ja näin eräänlaisia esi- tai ydinolettamuksia ja teoreettista ajattelua (ks. esim. Wolcott, 1994; Eskola & Suoranta 2005, 78). Olen toiminut aiemmin kodinhoitajana ja lähihoitajana vastaavanlaisissa paikoissa, missä nyt havaintoja tein. Suunnitelmani mukaan en lähtenyt siis tässä vaiheessa miettimään teoria-asioita, vaan katsomaan ja kuvaamaan mahdollisimman aineistolähtöisesti vanhusten arkea ja työntekijöiden toimintaa. Minulla oli siten pyrkimys ymmärtää ja kuvata vanhusten arkea ja paikantaa sosiokulttuurisuutta. Siksi ei ollut tarkoituksenmukaista määrittää 7 RAVA on mittari, jolla arvioidaan ikäihmisen toimintakykyä (lähinnä fyysistä) ja avuntarvetta, jotta hänet voidaan hoitaa hänelle sopivimmassa hoitomuodossa. RAVA -mittarin antamaa tietoa voidaan hyödyntää ikäihmisen hoidossa, hoito-organisaation kehittämisessä sekä kunnan ja valtakunnan tasolla tehtävässä päätöksenteossa. 71

74 havaintorunkoa tai suunnitelmaa kovinkaan tarkaksi, koska se olisi määrittänyt asioita liiaksi jo etukäteen. Olin jokaisessa toimintaympäristössä viikon verran (7 päivänä), mikä oli resurssien näkökulmasta mahdollista. Toisaalta huomasin, että monet samat ilmiöt tulevat esille jo viikon aikana eli jonkinlainen saturaatio eli aineiston kyllääntyminen näyttäytyi jo tuossa ajassa. Siten katsoin, että aineistoa on jo riittävästi; aineiston tietty peruslogiikka näyttäytyy ja se mahdollistaa jo teoreettisen perusnäkemyksen ja sisällön, minkä tutkimuksen kohteena olevasta ilmiöstä voi saada (Bertraux & Bertraux-Wiame 1981) 8 Luonnollisesti en voi väittää, että olisin pystynyt viikossa havainnoimaan kaikkea mahdollista, mitä yksikössä tapahtuu. Kyseessä oli tietynlainen aikasiivu yksikön elämästä ja tapahtumista. Havainnot koskevat niitä asioita, tapahtumia ja paikkoja, missä itse olin kulloinkin läsnä, erityisesti koskien pitkäaikaisosastoja. Osastoilla oli pitkä käytävä, jonka päissä oli asukkaiden huoneet ja kaksi eri ruoka-/oleskeluaulaa. Osa alueista jäi silloin pakostakin ainakin näköpiirini ulkopuolelle. Hoitokodeissa (myös dementiayksikkö) ja pitkäaikaisosastoilla pystyin esimerkiksi ruoka-aulasta havainnoimaan samanaikaisesti useamman työntekijän työskentelyä, kun he jakoivat ruokaa aulassa ruokaileville asukkaille tai ottivat ruoan huoneissa ruokaileville sukkaille, tai muutoin toimivat asukkaiden asioissa yhteisissä tiloissa. Kuitenkin paljon työntekijöiden toiminnoista ja asukkaan arjesta tapahtui juuri asukashuoneissa, jossa sielläkin havainnoin mahdollisuuksien ja käynnissä olevan tilanteen mukaan. Kotihoidossa, asukkaiden kotona, havainnointi tapahtui niissä tiloissa, missä se missäkin tilanteessa tuntui luontevalta. Usein vanhusten kodit olivat sen verran pieniä, että pystyin parhaiten havainnoimaan olohuoneesta tai keittiöstä käsin. Havainnointi tapahtui pääosin näköaistin varassa, mutta jonkin verran myös kuulo- ja hajuaistin välityksellä. Alkuun seurasin ketä tahansa työntekijää ja hänen työskentelyään, mutta välillä koetin seurata enemmän paria, kolmea heistä. Tämä siksi, että jatkossa tarkoituksenani oli myös haastatella joitakin työntekijöitä. Ennakkoajatukseni oli, että on tarkoituksenmukaista haastatella työntekijöitä, jotka jo ennalta tällä havainnointijaksolla olin tavannut ja heidän työtään seurannut. Tällöin voisin kysyä vielä tarkemmin itseäni askarruttavista asioista. Havainnointia pyrin tekemään eri paikoissa samalla tavalla reunaehtoihin liittyen. Tällä tarkoitan esimerkiksi havainnointipäivien lukumäärää ja havainnointiaikoja ja - tapoja. Havainnointiaikaan kuului havainnointia myös viikonloppuna ja illalla. Tämä siksi, että halusin nähdä, onko vuorokauden tai arjen ja viikonlopun ajalla merkitystä asukkaiden elämään ja työntekijöiden työkäytäntöihin. Nämä havainnointipäivät eivät olleet seitsemänä perättäisenä päivänä kussakin paikassa, vaan pääsääntöisesti niin, että parina-kolmena päivänä peräkkäin ja välillä oli yhden-kolmen päivän tauko. Näin sain välillä jäsentää näkemääni ja omia ajatuksiani. Tällainen järjestely tuntui sopivan 8 Saturaatio-käsitteen ovat sosiaalitieteisiin tuoneet alun perin Glaser ja Strauss (1967); tässä käytetty Glaser ja Srauss 1974,

75 myös kyseisiin havainnointipaikkoihin. Havainnointipäivät olivat 6-8 tunnin mittaisia, pääsääntöisesti 6 tunnin mittaisia. Tarkoituksenani oli suorittaa havainnointia ei-osallistuvasti (ks. Grönfors 1982). Eli pääosin pyrin vain havainnoimaan asioita osallistumatta mihinkään arkityöhön. Halusin toimia niin, että vaikutan mahdollisimman vähän mihinkään yksikön toimintaan; että yksiköissä olisi mahdollisimman autenttista tutkijan siellä olosta huolimatta. Työntekijöiden haastatteluja en suorittanut tässä samalla havainnointijaksolla, vaan myöhemmin. Jonkin verran kyselin kuitenkin taustatietoja, kuten osastojen asukkaiden lukumäärän tai työntekijöiden määrän vuorossaan. Nämä olivat taustatietoja, jotka vaikuttavat osin yksikön toimintaan. Mukanani osastoilla oli kannettava tietokone muistiinpanojen tekoa varten. Muistiinpanojen tekemisestä kerroin osaston henkilökunnalle ja tarvittaessa myös asukkaille tai omaisille. Pyrin laittamaan koneeni syrjäisemmälle pöydälle ruoka- /oleskeluaulassa, ettei se häiritsisi työntekijöitä tai asukkaita, mutta että näkisin paikasta kuitenkin laajemmalle alueelle. Asukashuoneissa tai muissa tiloissa mukanani oli joko vihko tai pääasiassa toimin niin, että kirjasin siellä esille tulleet sisällöt myöhemmin kannettavalle tietokoneelle. Suurimman osan asioista sain kirjattua osastolla ollessani päivän aikana joko koneelle tai vihkoon. Joitakin asioita täydensin koneelle havaintojen teon jälkeen kotona samana päivänä. Kotihoidossa, vanhusten kodeissa, en kuljettanut kannettavaa tietokonetta, vaan mukanani oli vihko, johon pystyin kirjoittamaan joko asiakkaan kotona tai heti kotikäynnin jälkeen työntekijän autossa tai työntekijöiden taukotilassa. Samoin dementiayksikön kohdalla, koska siellä koneen käyttö olisi ollut hankalaa. Tavallisessa hoitokodissa käytin alkuun kannettavaa tietokonetta tehdessäni yleisempiä havaintoja ympäristöstä ja arjen aikatauluista, mutta myöhemmin huomasin muistivihon helpommaksi tavaksi tehdä muistiinpanoja. Litteroitua havainnointimateriaalia syntyi 62 sivua. 5.3 ANALYYSIEN KULKU Toteutuksen askelmerkit Ensimmäistä tutkimuskysymystäni varten analysoin haastatteluaineiston ja dokumenttiaineiston. Näiden aineistojen analyysit vastaavat kysymykseen, miten sosiokulttuurisuus kuvataan vanhustyöntekijöiden haastatteluissa ja dokumenttiaineistossa. Tämän tulkitsen kuvatun tason analyysiksi. Konkreettisesti kuvatun tason analyysi sisälsi työntekiöjiden työtehtävien, osaamisen ja taitojen, sosiokulttuurisuuden ominaispiirteiden ja hyvän arkielämän tarkastelua ja lisäksi sosiokulttuurisuuden tarkastelua hoito- ja palvelusuunnitelmien kautta. Toista tutkimuskysymystäni varten analysoin havainnointiaineiston. Se vastaa siis kysymykseen, miten sosiokulttuurisuus ilmenee erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä havainnointiaineiston valossa. Tämän tulkitsen ilmenemistason analyysiksi. Erilaisten aineistojen vertailu vastaa 73

76 tutkimuskysymykseen kolme eli mitä yhteneväisyyksiä tai eroavuuksia on sosiokulttuurisuuden kuvaamisessa ja ilmenemisessä eri asumisympäristöjen vertailussa. Näin ollen haastattelu- ja dokumenttiaineisto tuovat esiin sosiokulttuurisuuden kuvaamisen ja ymmärtämisen. Havainnointiaineisto puolestaan konkretisoi tutkittavia ilmiöitä sekä toimii kriittisenä peilinä. Arjen näkökulma korostuu erityisesti havainnointiaineiston analyysissä, sillä arki on aina läsnäolevaa ja jatkuvaa ja sitä on vaikea kuvatakaan sanallisesti niin tarkasti. Käytin kirjoitettuun tekstiin pohjautuvia analyysejä tehdessäni perinteistä menetelmää eli värikyniä ja marginaalimerkintöjä printteihin (esim. Huttunen 2010, 78). Alustavasti järjestin aineistoja uudelleen myös Word-ohjelmalla sekä tekemällä tarvittavan määrän uusia tiedostoja. En siis käyttänyt mitään laadullisten aineistojen analyysiohjelmaa (ks. esim. Jolanki & Karhunen 2010). Laadullisessa analyysissä analyysiprosessi ei etene välttämättä lineaarisesti (vrt. Eskola & Suoranta 2005, 151; Tuomi & Sarajärvi 2009; Vaismoradi ym. 2013), vaan se on ennemminkin prosessi, jossa vuorottelee erilaisia vaiheita. Analyysi etenee välillä vaiheesta toiseen kirjoittaen, välillä on perehdyttävä lisää teoriaan, välillä palattava taas alkuperäiseen litteraatioon ja katsottava kokonaisuutta. Näin tässäkin analyysissä. Vaikka vaiheet tutkimusta tehdessäni ovat joskus limittyneet ja on pitänyt palata välillä myös taakse päin, kuvaan kuitenkin analyysieni etenemistä jatkossa varsin tarkasti ja prosessinomaisesti, vaihe vaiheelta jatkumona edeten. Katson, että on vaikea määrittää mihin analyysi loppuu ja milloin varsinaiset tutkimustulokset alkavat. Lähes kaikissa monista analyyseistäni olen tehnyt ensin alkuanalyysin, mutta katson jo niiden lopputuloksen olevan osan tutkimustuloksia. Kuvaan näitä asioita tarkemmin tuloskappaleissa, joissa myös toisen vaiheen analyysien tulokset tulevat näkyviin. Sosiaali- ja terveysalan työssä asiakkaista puhutaan eri nimikkeillä: asiakkaina, asukkaina, potilaina, kuntoutujina ja niin edelleen riippuen lähinnä kontekstista, missä toimitaan. Tässä tutkimuksessa tutkimissani erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä olevista vanhuksista puhuttiin käytännössä yleisimmin asukkaina. Kotihoidossa puhuttiin pääosin asiakkaista. Jatkossa kirjoittamisen helpottamiseksi ja yksinkertaistamiseksi käytän tässä tutkimusraportissa ilmaisun asukas/asiakas tilalla termiä asukas kuvatessani näissä erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä eläviä vanhuksia. Tällä jaolla tai nimikkeen käytöllä en ilmennä valtarakennetta (suhteessa työntekijään) tai toimijuutta tai sen puutetta kyseisillä vanhuksilla. Kyseessä on siis vain käytännön esittämistä helpottava toiminto tässä tutkimusraportissa. Vaikka puhunkin havainnointiaineistoni analyysissä eri toimijoista tai eri ulottuvuuksien sisällöistä tiettyjen tahojen tuottamana, tutkimukseni ei kuitenkaan ole varsinaista toimijuustutkimusta (ks. esim. King & Calasanti 2009; Jyrkämä 2007). En siis suoranaisesti tutki esimerkiksi työntekijöiden tai asukkaiden toimijuutta tai ei-toimijuutta, vaikka se osin piiloisesti aineistoissani voi tulla esille. Taulukossa 2 näkyvät tutkimukseni aineistot ja käyttämäni erilaiset analyysitavat. 74

77 Taulukko 2. Aineistot ja analyysit AINEISTO JA MENETELMÄT Työntekijöiden (lähi- ja perushoitajat) puolistrukturoidut teemahaastattelut (n=9) Teemat: - työtehtävät - osaaminen ja taidot - hyvä arkielämä - sosiokulttuurisuus käsitteenä Hoito- ja palvelusuunnitelmat (n=30) Havainnointiaineisto, tutkija ei-osallistuva havainnointi AINEISTON ANALYYSI Aineistolähtöiset ja teoriaohjaavat sisällönanalyysit teemoittain. Diskursiivinen painotus puhetavan ja käsittämistavan analyyseissä. Viimeisessä teemassa myös käsiteanalyyttinen painotus. Aineistolähtöinen sisällönanalyysi ja diskursiivinen painotus dokumentointitavan analyysissä. Teoriaohjaava sisällönanalyysi ja diskursiivinen painotus ilmenemistavan analyysissä Empiirisen osan havainnointikatkelmissa ja työntekijöiden sitaateissa käytetyt lyhenteet ovat seuraavat: K=(tavallinen) kotihoito, ns. kentällä PT=palvelutalo (myös kotihoitoa) H=hoitokoti D=dementiayksikkö P=pitkäaikaisosasto a=aamuvuoro i=iltavuoro ma=maanantai t i = tiistai ke = keskiviikko to = torstai pe = perjantai la = lauantai su = sunnuntai Työntekijät on merkitty numeroilla 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8 ja 9. Joissakin sitaateissa on selvennyksenä tutkijan lisäys S.R-T (= tutkija Sointu Riekkinen-Tuovinen) Haastatteluaineiston ja dokumenttiaineiston analyysi Analyysin ensimmäinen vaihe: haastatteluaineiston 1. teeman koodaaminen ja analyysi Tässä vaiheessa koodasin ensimmäiseen teemaan eli työntekijöiden työtehtäviin liittyviä sisältöjä. Koodasin alkuun työtehtävät taulukkomuotoon (liite 5) niin että työtehtävät ovat eriteltynä yksittäisten työntekijöiden mukaan, koska halusin nähdä tarkemmin, 75

78 mitä kukin yksittäinen työntekijä piti työtehtävinään ja eroavatko vastaukset toisistaan. Lähtökohtana koko työntekijöiden tehtävien teeman valitsemiselle haastatteluuni ja tähän analyysiin oli ajatukseni, että työntekijöiden tehtävät ilmentäisivät osaltaan sosiokulttuurisuutta tai mahdollistavat sen esiin tulon. Edellä mainitussa taulukossa (liite 5) työtehtävät on kirjoitettu allekkain siinä järjestyksessä, kun kukin haastateltava on ne puheessaan maininnut. On muistettava kuitenkin, että haastattelutilanteessa ei ole välttämättä helppoa tuoda asioita esiin tärkeysjärjestyksessä tai yleensäkään kaikkia asioita, mitä olisi ehkä tarkoitus. Monet haastateltavat alkoivat luetella töitä siinä järjestyksessä, kun ne päivän mittaan työssä tulevat esiin. Eli mitä tehdään esimerkiksi heti aamulla ja miten päivä siitä etenee. Haastateltavilla on myös erilainen tyyli puhua ja ilmaista asioita; jotkut tekevät sen hyvin lyhyesti, lyhyellä maininnalla, osa taas kertoilee asioista hyvinkin laveasti. Myöhemmin koodasin kuitenkin työntekijöiden vastauksia yhteen edellä mainitun taulukon pohjalta. Ensin tein työntekijöiden työtehtävistä alkuanalyysiä, jolloin tehdyn analyysin perusteella muodostin niistä viisi yläkategoriaa. Työntekijöiden työtehtävien teeman alkuanalyysin yläkategorioiksi muodostuivat fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja esteettinen tukeminen. Erillisenä kategoriana tuli vielä organisatorinen työ. Nämä muodostuivat sisällönanalyysin mukaisesti niin, että ensin olin katsonut alkuperäisen ilmaisun litteroidusta tekstistä käyttäen analyysiyksikkönä työtehtävää koskevaa mainintaa, ja siitä muodostanut lyhyemmät, pelkistetyt ilmaisut, ja niistä kategoriat yhdistäen samankaltaisia asioita samaan kategoriaan. Asiasisällöt katsoin aineistolähtöisesti, mutta kategorioissa näkyy myös teorian vaikutusta. Analyysejä olen tehnyt soveltaen Tuomea ja Sarajärveä (2009). Teoriaohjaava analyysi eroaa aineistolähtöisestä lähinnä siten, että siinä teoreettiset käsitteet tulee ilmiöstä jo tiedettynä, kun aineistolähtöisessä analyysissä teoreettiset käsitteet luodaan aineistosta eli aineiston analyysin luokittelu pohjautuu aikaisempaan teoriaan tai käsitejärjestelmään (Tuomi & Sarajärvi 2009, 96, 113). Hieman myöhemmin päätin soveltaa tähän analyysiin vielä Kurjen (mm. 2007a) luokitusta sosiaalisesta, kulttuurisesta ja pedagogisesta ulottuvuudesta ja näin yhdistin vielä edellä mainittuja kategorioita, jotta sain muodostettua Kurjen mukaisen jaotelman (taulukko 3 tutkimustuloksissa). Kurjen luokittelua käytin analyysissä teoriaohjaavasti. Tässä toisessa vaiheessa tämän teeman analyysiä viimeistään kävi ilmi, että sosiaalinen, kulttuurinen ja pedagoginen ulottuvuus eivät riittäneet haastateltavien kaikkien vastausten analysoimiseksi, joten edellä mainittujen ulottuvuuksien lisäksi lisäsin vielä alkujaottelussakin olleet fyysisen ja organisatorisen ulottuvuuden tämän teeman kohdalle. Lopuksi myös tarkastelin sosiokulttuurisuuden puhetapoja. Tämä liittyy diskurssianalyyttiseen analyysiin. Se on kielen käytön ja muun merkitysvälitteisen toiminnan tutkimusta, jossa analysoidaan yksityiskohtaisesti, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä (Jokinen, Juhila & Suoninen 1993, 9-10). Käytin diskursiivista otetta kuitenkin varsin löyhästi, diskursiivisena painotuksena, 76

79 enkä erityisen yksityiskohtaisesti. Halusin tarkastella karkeammalla tasolla, miten sosiokulttuurisuudesta puhuttiin. Tässä osiossa tarkastelin, minkälaisina puhetapoina työtehtävät kuvautuivat eri ulottuvuuksissa työntekijöiden haastattelujen pohjalta. Analyysin toinen vaihe: haastatteluaineiston 2. teeman koodaaminen ja analyysi Toisessa teemassa käsiteltiin osaamista ja taitoja, joita työntekijät näkivät tärkeinä työssään. Toisen teema-alueen sisällöt, samoin kuin edellisessä teemassa, koodasin esille taulukkomuotoon (liite 6). Kyseiseen taulukkoon olen koonnut yksittäisten työntekijöiden esiin tuomaa osaamista tai taitoja, mitä heidän olisi mielestään hyvä osata työyksikössään, asukkaidensa kanssa toimiessaan. Osa haastateltavista mietti vastatessaan, ovatko kaikki heidän mainitsemansa sisällöt juuri osaamista tai taitoja ja osan voisikin ajatella olevan enemmän työtapoja tai kokonaisvaltaisempi työorientaatio tai jopa työntekijän ominaisuus /luonteenpiirre. Haastatteluun liittyvissä kysymyksissä en ollut mitenkään eksaktisti tarkentanut tätä, kysyin vain osaamista ja taitoja. Halusin tietää, minkä suuntaisia vastauksia työntekijät antaisivat eli minkä tyylinen osaaminen tulisi mainituksi. Näin ollen tässä teemassa lähtökohtaajatus oli samankaltainen kuin edellisessä, että se, mitä osaamista ja taitoja työntekijät pitävät tärkeinä tai tarvittavina kyseisessä työssä, näyttäisi osaltaan yhtymäkohdat sosiokulttuuriseen työorientaatioon. Tein ensin taulukon (liite 6), johon tuli kaikkien yksittäisten työntekijöiden vastaukset, koska tässä samalla tavoin halusin tietää, poikkesivatko yksittäisten haastateltavien vastaukset toisistaan. Mielenkiintoni yksittäisten haastateltavien vastauksiin perustui siihen, että jo havainnoinneissani olin huomannut työntekijöiden toimivan varsin eri tavoin hoito- ja vuorovaikutustilanteissa ja mietin, näkyisikö se myös näissä haastatteluvastauksissa. Tämän jälkeen jatkoin analyysiä niin, että myös tässä sijoitin työntekijöiden vastauksista pelkistetyt kategoriat Kurjen sosiaalisenkulttuurisen-pedagogisen kehikkoon (taulukko 3 tutkimustuloksissa). Analyysin edetessä havaitsin kehikon riittämättömyyden ja tämän vuoksi tähän kohtaan lisäsin kaksi ulottuvuutta, kuten edellisessäkin teemassa eli fyysisen ja organisatorisen. Myös tässä tarkastelin lisäksi puhetapoja eli minkälaisina puhetapoina työntekijän osaaminen ja taidot kuvautuivat eri ulottuvuuksissa työntekijöiden puheessa. Analyysin ensimmäinen ja toinen vaihe yhdessä muodostavat tutkimustulosten alaluvun 6.2. Analyysin kolmas vaihe: hoito- ja palvelusuunnitelma-aineiston analyysi Hoito- ja palvelusuunnitelmien (=dokumenttiaineiston) analyysin aloitin myös lukemalla saamiani tulostettuja suunnitelmia ja niistä tekemiäni muistiinpanoja useaan kertaan läpi. Kävin suunnitelmat aluksi läpi kontekstin mukaan eli ensin kaikki kotihoidon suunnitelmat, sitten hoitokodin (+dementiayksikkö) ja sitten pitkäaikaisosaston toimintaympäristöjen. Myöhemmin pyrin tarkastelemaan, onko eroja eri kontekstien eli toimintaympäristöjen suhteen. 77

80 Kaikista suunnitelmista merkitsin itselleni ylös paitsi kontekstin, myös asiakkaan sukupuolen ja iän sekä sairaudet. Tämän jälkeen koodasin suunnitelmien sisällöt ulottuvuuksien (sosiaalinen, kulttuurinen, pedagoginen) alle. Lopuksi tarkastelin ulottuvuuksien kirjoittamisen tapaa eli analysoin, miten ulottuvuuksista kirjoitetaan (vrt. analyysin 1. ja 2. vaihe, diskursiivinen painotus). Tämän analyysin tuotoksena muodostuivat ulottuvuuskohtaiset suunnitelmien kirjoittamistavat. Analyysin kolmas vaihe muodostaa tutkimustulosten alaluvun 6.3. Analyysin neljäs vaihe: haastatteluaineiston 3. teeman koodaaminen ja analyysi Kolmannessa teemassa käsiteltiin vanhuksen hyvää arkielämää ja sen toteutumista/toteutumattomuutta kyseisissä vanhusten asumisympäristöissä. Kuten aiemmin toin esille, arkielämä ja sosiokulttuurisuus kytkeytyvät toisiinsa ja esiajatuksena oli, että tutkimalla arkielämää voisi löytää sosiokulttuurisen orientaation näkökohtia. Tässä teeman kohdassa tarkastelin minkälaisia asioita työntekijät toivat esille vanhusten arkielämään ja erityisesti hyvään arkielämään liittyen. Myös tämän teeman analysoin samalla periaatteella kuin edelliset teemat eli tein alkuanalyysin kolmella ulottuvuudella. Seuraavaksi syvensin tätä analyysiä koodaamalla vielä työntekijöiden alkuperäisten ilmausten pelkistyksistä tehdyt kategoriat samaan taulukkoon työntekijöiden tehtävien ja tarvittavien taitojen ja osaamisten kanssa (taulukko 4 tutkimustuloksissa). Nämä kolme ensimmäistä teemaa työntekijöiden haastatteluissa analysoin siis toisessa vaiheessa samankaltaisesti eli käyttäen lopulta analyysikehikkona Kurjen (2007a) jaotelmaa sosiaalinen-kulttuurinen-pedagoginen lisättyinä tarvittavilla ulottuvuuksilla. Liitteissä (liite 7) esimerkki vanhuksen hyvän arkielämä -teeman jäsentymisestä eli näyte tästä analyysistä. Hyvä arkielämä -teemassa tarkastelin sen ilmentymiä myös työntekijöiden käsittämistapana eli työntekijöiden ymmärtämänä eri ulottuvuuksissa. Analyysin viides vaihe: haastatteluaineiston 4. teeman koodaaminen ja analyysi Neljäs teema käsitteli työntekijöiden näkemystä sosiokulttuurisuudesta ja sen sisällöistä. Kyseisestä teema-alueesta kertominen oli työntekijöille selvästi vaikeinta. Aikaisemmissa teemoissa he alkoivat hyvinkin nopeasti kertoa päivän työtehtäviä ja muita vanhuksiin liittyviä näkökohtia, mutta sosiokulttuurisuus terminä tuntui olevan suurimmalle osalle heistä varsin vieras. Käsitteet jäsentävät ajatteluamme ja helpottavat kommunikointiamme toinen toistemme kanssa (Takala & Lämsä 2001). Käsite jaetaan usein kirjallisuudessa kahteen osioon eli sen alaan eli extensioon ja sisältöön eli intensioon. Ala tarkoittaa olioita ja asioita, joihin käsitteet viittaavat; sisältö taas ominaisuuksia. Sekä ala että ominaisuudet voivat osin muuttua. (Rodgers 1989; Kakkuri-Knuuttila 2002.) Käsitteet ovat tärkeitä myös kaikessa tutkimuksessa. Käsiteanalyysissä eritellään kyseessä olevaa käsitettä ja sen käyttöä ja käsiteanalyysien merkitys on tärkeä myös teorianmuodostuksessa (mm. Kakkuri-Knuuttila 2002, 335, 337). Käsiteanalyysejä on 78

81 erilaisia; näistä voidaan mainita muun muassa Schwartz-Barcottin ja Kimin (1986; 1993) sekä Rodgersin (1989; 1993) käsiteanalyysit. Tässä osassa tutkimustani sovellan käsiteanalyysiä sosiokulttuurisuuden käsitteen analysointiin niin, että teen analyysiä haastattelemieni työntekijöiden esiin nostamista sisällöistä sosiokulttuurisuuden suhteen eli analysoimalla mitä ilmiöitä liitetään sosiokulttuurisuuteen. Esimerkiksi Schwartz-Barcottin ja Kimin (1986) niin sanotussa hybridisessä käsiteanalyysissä pyritään tunnistamaan valitun käsitteen ominaispiirteitä. Itse etsin työntekijöiden puheista sosiokulttuurisuuteen liitettyjä ilmiöitä, joita voidaan kutsua myös ominaispiirteiksi. En voi siis puhua, että koko tutkimukseni olisi käsiteanalyyttinen (vrt. esim. Kakkuri-Knuuttila 2002, 329), vaan se on vain yksi osa analyysiäni. Analyysini aineistona ei myöskään ole esimerkiksi (systemaattinen) kirjallisuuskatsaus, kuten usein käsiteanalyyttisissä tutkimuksissa on (esim. Kivinen 2008), vaan analyysi pohjautuu työntekijöiden haastatteluaineiston osaan, jossa he ovat kertoneet omin sanoin sosiokulttuurisuudesta. Myös tässä teemassa tarkastelin, minkälaisina käsitystapoina sosiokulttuurisuus kuvautui työntekijöiden haastattelupuheessa eri ulottuvuuksiin jaoteltuna. Tämän tarkastelun tarkoituksena oli tarkentaa analyysiä sosiokulttuurisuudesta työntekijöiden ymmärtämänä. Analyysin neljäs ja viides vaihe yhdessä muodostavat tutkimustulosten alaluvun Havainnointiaineiston analyysi Havainnointiaineistosta muodostetun kirjallisen aineiston (tutkijan muistiinpanot) analyysissä käytin analyysikehikkona sisällönanalyysiosuudessa Leena Kurjen (2000; 2007a) esiin tuomaa sosiokulttuurisen innostamisen sosiaalista, kulttuurista ja pedagogista ulottuvuutta. Toteutin analyysin niin, että käytin edellä mainittua analyysikehikkoa yläkategorioina teoriaohjaavasti, mutta alakategoriat (=eri ulottuvuuksien ilmentymät) muodostin aineistolähtöisesti (vrt. Tuomi & Sarajärvi 2009, 117) havainnoistani kirjoittamani litteraatiotekstin pohjalta. Tässäkin aineistossa aloitin analyysin lukemalla litteroitua, havainnoimalla saatua aineistoani useaan kertaan läpi. Samalla tutustuin aineistoon tarkemmin. Analyysi vaati monia aineiston lukukertoja, jotta pääsin paremmin aineistoon sisälle ja oli helpompi aloittaa sen organisointia tietyn logiikan mukaisesti. Lukukertojen jälkeen mietin, mistä aihealueista olen havaintoja tehnyt ja kirjoittanut muistiin, mitkä aihe- tai teema-alueet havainnointiaineistossa tulivat esille. Eniten havaintokirjauksia tuli esille seuraavista: asukkaiden perushoito (siihen liittyen erityisesti ruokailut, pesut), hoitokodin, dementiayksikön ja pitkäaikaisosastojen asumisen arjen aikataulut eli miten päivä asukkailla kyseisissä asumisympäristöissä sujuu ja mitkä toiminnot tai näkökohdat sitä raamittavat. Kotihoidossa olevien asukkaiden kohdalta tämä on 79

82 vaikeampi havaita, koska käynnit olivat lyhyitä. Käynnillä näkee vain hetken asukkaan elämästä lisättynä sillä, mitä asukas itse saattoi kertoa, mitä hän tänään aikoo tehdä, kuka tulee käymään tai onko mitään tuollaista odotettavissa kyseiselle päivälle. Havainnoin ja kirjasin ylös kuvausta asukkaiden asuinhuoneista tai kodeista, yksiköistä tai niiden ympärillä olevista tiloista, työntekijöiden kommunikoinnista ja vuorovaikutuksesta asukkaan kanssa sekä asukkaan kohtaamisesta. Keskusteluista en ole kirjoittanut ylös intonaatioita, yskähdyksiä tai mahdollista päällekkäin puhumista (ks. esim. Tiittula & Ruusuvuori 2005, 16). Sen sijaan olen yksinkertaisesti kirjannut ylös puhetta, mitä eri tilanteissa olen kuullut. Erityisesti olen kirjannut sen, mistä puhutaan, en välttämättä edes kaikkia vuorosanoja sanasta sanaan. Aineistosta löytyy hieman myös kuvausta asukkaiden omasta toiminnasta ja puheesta sekä omaisten ja muiden tahojen toiminnasta. Käytännössä aloitin aineistojen analysoinnin havainnointiaineistosta, koska se oli ensimmäinen aineisto, joka minulla tuossa alussa oli. Havainnointiaineiston alkuanalyysi ohjasi haastatteluteemojen valintaa. Aineiston alkuluenta/analyysin ensimmäinen vaihe: sosiaalinen-kulttuurinenpedagoginen luenta ja jaotelma Päädyin siis aluksi organisoimaan havainnointiaineistoani lukemalla sitä läpi sosiokulttuurisen innostamisen kolmen pääulottuvuuden näkökulmasta ja katsomalla, löytyykö aineistokohtia näihin ulottuvuuksiin. Sosiaalisen ulottuvuuteen määritin etukäteen kohtia, jotka liittyisivät vuorovaikutukseen/keskusteluihin, kanssakäymiseen ja omaisiin tai ystäviin. Kulttuuriseen ulottuvuuteen liitin kohtia, jossa ilmeni kulttuuritapahtumia/-hetkiä joko sen hetkisinä konkreettisina tapahtumina tai mainintana niissä käynnistä tai tulossa olevista tapahtumista. Tähän kohtaan liitin myös muut mahdolliset virikkkeelliset aktiviteetit sekä asukkaiden elämänkulkulomakkeet. Kulttuurin näen laajasti niin, että siihen liittyy paitsi niin sanottu korkeakulttuuri (taide, musiikki yms.), myös arjen kulttuuri eli ihmisen tavat, tottumukset ja elämänkulku kokonaisuudessaan. Pedagogisen ulottuvuuden näen kohtana, johon kuuluu ihmisenä kasvaminen tai siihen liittyvä keskustelu, ohjaus ja neuvonta sekä identiteetin ja asukkaan koko persoonan tukeminen. Tähän ulottuvuuteen laitoin muutakin työntekijöiden antamaa ohjausta ja kannustusta. Ulottuvuuksien ennakoidut sisällöt muotoutuivat siis oman sosiaali- ja terveysalan työkokemukseni ja aiempien opiskelujeni pohjalta eli aiemman teoriatiedon ja työkokemuksen tuottaman tietynlaisen esiymmärryksen mukaan. Analyysin toinen vaihe: eri tahojen tuottama sosiaalinen, kulttuurinen ja pedagoginen Lukiessani havainnointikohtia, jotka katsoin kuuluvan sosiaaliseen ulottuvuuteen, varsin pian muodostui jako sosiaalisen/sosiaalisen toiminnan tuottamisesta eri tahojen toimesta. Katkelmista alkoi nousta esiin sosiaalista toimintaa työntekijöiden toimesta eli työntekijöiden tuottamana, alkoi tulla katkelmia myös itse asukkaiden tuottamana, myös omaisten sekä muiden ulkopuolisten tahojen tuottamana. Muita ulkopuolisia 80

83 tahoja olivat yksityiset palveluntuottajat, kolmas sektori ja vapaaehtoiset. Samalla tavoin kävin läpi kulttuurisen toiminnan tuottamisen eri tahojen toimesta. Tähän muodostui samat toimijat eli työntekijöiden tuottama, asukkaiden tuottama, omaisten tuottama ja ulkopuolisten tahojen tuottama kulttuurisuus. Viimeiseksi kävin samat jaot läpi pedagogisen toiminnan osalta. Pedagogisuuden tuottamiseen muodostui ainoastaan työntekijöiden tuottama ja ulkopuolisten tahojen tuottamisen kategoriat. Tästä muodostin yhden jaon. Analyysin kolmas vaihe: eri ulottuvuuksien sisällöt Seuraavaksi aloin pohtia sisältöjä, mitä kuhunkin edellä mainittuun ulottuvuuteen tulisi itse toiminnan sisällön mukaan eli minkälaista sosiaalista toimintaa, minkälaista kulttuurista toimintaa ja minkälaista pedagogista toimintaa kukin tahoista tuotti. Tässä vaiheessa olin ottanut analyysiini vain nuo kolme ulottuvuutta eli sosiaalisen, kulttuurisen ja pedagogisen. Myöhemmässä vaiheessa havaitsin, että en saa kaikkea havainnoimiani asioita tuohon luokittelukehikkoon. Havainnoinneissani oli varsin paljon fyysisen toiminnan kuvausta sekä organisaation toimintaan liittyvää kuvausta ja siksi lisäsin kyseiseen Kurjelta (2007a; 2010) lainaamaani analyysikehikkoon vielä fyysisen ja organisatorisen ulottuvuuden. Kävin siis kaikki tässä analyysissä tähän asti kuvaamani sisällöt läpi vielä fyysisen ja organisatorisen ulottuvuuden osalta. Seuraavassa vaiheessa kirjoitin edellä esitetyn tekstiksi. Liitin mukaan myös aineistokatkelmia havainnoistani esimerkkinä ja selventämään asioita. Nämä erotan muusta tekstistä kursiivilla ja ne pohjautuvat litteroituun havainnointimateriaaliini ja tutkimuspäiväkirjaani havainnointijaksolta. Tiedostan katkelmien varsin suuren määrän, mitä ei yleensä pidetä suotavana tutkimusraporteissa (esim. Eskola & Suoranta 2005, 180), mutta katson että ne puoltavat paikkansa tässä tutkimuksessa lisäten ymmärrystä tutkimukseni arjen empiriasta ja eri konteksteista. Katkelmista näkyy myös, onko kyseessä kotihoito (niin sanottu kenttä vai palvelutalo), hoitokoti, dementiayksikkö vai pitkäaikaisosasto, mikä viikonpäivä on ja myös se, onko kyseessä aamu- vai iltavuoron havainnointi. Alkuun lähdin analyysissäni hyvin konkreeteista seikoista, miten havainnoidessani arki asumisympäristöissä ilmeni ja nämä ilmentymät näkyvät eri ulottuvuuksien kohdalla taulukossa 4. Myöhemmin tarkastelin diskursiivisella painotuksella ulottuvuuksien ilmenemistapoja (myös nämä näkyvät taulukossa 4). Olen siis kytkenyt konkreettiset seikat laajempiin ilmiöihin sen pohjalta, miten aineiston ilmaisut antoivat mahdollisuuden. 81

84 6 KUVATTU TASO 6.1 KUVATUN TASON TARKASTELUA Seuraavassa taulukossa (taulukko 3) tarkastelen taulukkomuodossa kuvatun tason tuloksia. Taulukossa näkyvät eri ulottuvuudet (fyysinen, sosiaalinen, kulttuurinen, pedagoginen ja organisatorinen) sekä teemoittain eri ulottuvuuksien kategoriat ja niiden kuvautumat. Kuvautuma -termillä tarkoitan kategorioiden sisältöä, minä sisältöinä ulottuvuus kuvautui työntekijöiden puheissa ja hoito- ja palvelusuunnitelmissa. Esimerkiksi fyysisen ulottuvuuden kategoriat työntekijän työtehtävissä ovat perushoidollinen työ ja kodinhoidollinen työ (jotka jo ovat fyysisen ulottuvuuden kuvautumia) ja ne jakautuvat vielä useisiin alakuvautumiin, joita kuvaan tekstissä alaluvussa Taulukosta näkyvät myös sosiokulttuurisuuden puhe-, dokumentointi- ja käsittämistavat eri ulottuvuuksissa. Lisäksi eri kategorioiden tai kuvautumien kohdalta näkyy, kuvattiinko niitä usein (+++), joskus (++) vai harvoin (+) työntekijöiden puheessa tai hoito- ja palvelusuunnitelmissa. Seuraavissa alaluvuissa kerron tarkemmin taulukon sisällöt eli kuvatun tason tutkimustulokset. 82

85 Taulukko 3. Kuvatun tason tulostaulukko 83

86 6.2 SANOTTU TODELLISUUS Työtehtävät työntekijöiden silmin Haastateltavia pyydettiin alussa kertomaan, mitä heidän työtehtäviinsä kuului, mitä he itse pitivät työtehtävinään. Tulosten mukaan työntekijöiden työtehtävät voidaan jakaa fyysisiin, sosiaalisiin, kulttuurisiin, pedagogisiin ja organisatorisiin tehtäviin (ks. kohdat fyysinen, sosiaalinen, kulttuurinen, pedagoginen ja organisatorinen ulottuvuus, taulukko 3). Huomattavaa on kuitenkin, että työntekijöiden ilmaukset työtehtävistään jakautuivat noihin ulottuvuuksiin hyvin epätasaisesti. Yksittäisten haastateltavien kuvaamiin tehtäviin liittyvistä merkinnöistä (liitetaulukko 5), kuten myös koko työtehtävien analyysin pohjalta käy ilmi, että fyysiseen ulottuvuuteen liittyvät tehtävät ovat selkeästi dominoivia. Kaikki työntekijät luettelivat pääsääntöisesti fyysiseen auttamiseen liittyviä sisältöjä. Tämä tulos on siis hyvin samankaltainen, kun lukuisissa aiemmissa tutkimuksissa (Tenkanen 2003; 2007; Topo ym. 2007; Turjamaa 2014). Jaoin työntekijöiden itsensä esiin tuomat fyysiseen ulottuvuuteen liittyvät työtehtävät perushoidollisen työn sekä kodinhoidollisen työn kategorioihin. Perushoidolliseen työhön kuului työntekijöiden kertomana peseytymiseen, pukeutumiseen, ruokailuun, ihon hoitoon, lääkkeiden jakoon ja niiden antamiseen ja vastaaviin sisältöihin liittyvät tehtävät. Kodinhoidolliset tehtävät olivat pientä siistimistä, ruokatilauksia, lampun vaihtoa, pyykkihuoltoa. Kodinhoidollisia töitä esiintyi pääasiallisesti kotihoidossa, mutta jonkin verran myös muissa vanhustyön yksiköissä. Laitoksissa pääosin laitoshuoltajat hoitivat nuo tehtävät, mutta hoitokodissa jonkin verran myös hoitajat osallistuivat niihin. Sosiaalisen ulottuvuuden työtehtäviin muodostuivat kategoriat yhteisen ajan antaminen asukkaalle sekä omaisyhteistyö. Yhteisen ajan antaminen asukkaalle sisälsi vanhuksen huomiointia ja keskustelua vanhuksen kanssa sekä omahoitajatyön. Omahoitajan tehtävänä on katsoa oman asukkaan asioita tarkemmin. Se voi tarkoittaa sitä, että huomioidaan, että asukkaalla on sopivia vaatteita tai vaikkapa hygieniatuotteita. Ajatuksena on myös ajan puitteissa viedä asukasta ulos tai järjestää muuta aktiviteettia. Työntekijät puhuivat ajan antamisesta työn ohessa asukkaille, erityisesti niin sanotuille omille asukkaille. Tuon kaltainen puhe antaa ymmärtää, että kyseinen toiminta on muun työn ohessa tai välissä tapahtuvaa, se ei kuulosta siltä, että vahvasti pysähdytään läsnäollen työtehtävään. Näin se jää toissijaiseksi työksi, jota tehdään, jos on aikaa. Yhteisen ajan antaminen asukkaalle ja omaisyhteistyö liittyivät usein yhteen. Jos asukkaalta puuttui jotakin tarvittavaa vaatetta, hygieniatuotetta tai muuta konkreettista tavaraa, omahoitajat pyytävät omaisia tuomaan. Jos kotihoidossa vanhukselle on tullut lääkäriaika, omaisiin ollaan yhteyksissä, pystyvätkö he viemään tai jos vanhuksen jääkaappi alkaa olla tyhjä, pyydetään sitä täydentämään. Eli usein yhteisen ajan antaminen asukkaalle näyttäytyi välinearvoisena (ei itseisarvoisena) tehtävänä eli osin tällä asukkaalle annetulla ajalla tehtiin tehtäviä, jotka liittyivät myös 84

87 omaisyhteistyöhön: vaikkapa tarkistettiin että asukkaalla on sopivia vaatteita johonkin tilaisuuteen ja sitten tarvittaessa pyydettiin omaisia niitä tuomaan. Omaisyhteistyöhön kuului myös se, että informoidaan asukkaan voinnista omaisille ja tietyin välein pidetään omaisteniltoja. Vähemmän työntekijöiden puheissa tuli esiin itsearvoista sosiaalista muussa mielessä kuin korkeintaan keskusteluina vanhusten kanssa. Itseisarvoisella sosiaalisella tarkoitan aitoa, vastavuoroista keskustelua vanhuksen kanssa (esim. Suomi 2003, 122) tai yhdessä tekemistä vanhusta kiinnostavan toiminnon parissa (esim. Kurki 2007a, 105). Tällainen toiminta ei siis ole välttämättä vain väline jonkin asian hoitamiseksi vaan itsessään sosiaalista ja ikäihmiselle mieluisaa toimintaa, esimerkiksi yhdessä pelaamista tai vanhuksen auttamista jossakin vapaa-ajan harrastuksessa. Keskusteluun liittyen yksi haastateltava antaa esimerkin, ettei ehdi juuri edes tervehtiä kaikkia hoitokodin asukkaita työvuorossa: Että tuntuu välillä päivän päätteeks, että joitakin asukkaita ei oo koko päivänä ettei heitä oo ees ehtinyt tervehtiä, että on aika mennyt muissa tämmösissä asioissa (S.R- T:tarkoittaa asukkaiden auttamista erilaisissa päivittäisissä toimissa) (työntekijä 4, H) Yleensä työntekijöiden puheeseen ja keskusteluun liittyen pitkäaikaisosastolla työskentelevä työntekijä antaa esimerkin: Että se pitäis ottaa niin kun se vanhus mukkaan siihen keskusteluun ja kertoa mikä on vuodenaika ja minkälainen ilma on ja mitä maailmalla tapahtuu (työntekijä 3, P) Kulttuurinen ulottuvuus tuli esille haastatteluissa niukasti. Esimerkiksi virikkeet/virikkeelliset aktiviteetit mainittiin yleensä loppupuolella työlistaa ja osin vasta sitten, kun tutkijana olin kysynyt niistä, kuuluvatko ne työntekijän tehtäviin. Kuitenkin aineiston pohjalta oli mahdollista muodostaa kulttuuriseen ulottuvuuteen seuraavat kategoriat: virikkeellinen aktiviteetti sekä elämänhistorian huomiointi. Kyllähän se kuuluu hoitajillekin ja olihan meillä, että jokaisen pitäisi järjestää jotakin virikkeellistä, mutta kun se oli se tietokone...kun sitä lisätään sitä tietokonetta koko ajan (S.R-T: tarkoittaa kirjaamista), niin se vie sen ajan siitä (työntekijä 3, P). Tähän kohtaan työntekijät mainitsivat asukkaiden viennin erilaisiin virike- tai juhlatapahtumiin tai ulos. Elämänhistorian huomiointi oli lähinnä aikaisempien tapojen ja tottumusten huomiointia arjessa ja sekin ilmeni monesti työntekijöiden puheessa huomioimaan pyrkimisenä. Sosiokulttuuriseen innostamiseen Kurki (2007a) liittää myös pedagogisen aspektin. Pedagogisen ulottuvuuden esille tulo oli haastatteluissa erittäin marginaalista. Se tuli esiin kahden työntekijän puheessa ja siitä muodostui esteettisen työn kategoria, joka jakautui asukkaan ja asumisympäristön huomioimiseen. Asukkaan ulkoasun 85

88 huomioimiseen liittyviä työtehtäviä olivat muun muassa papiljottien laitto ja kynsilakan laittaminen joillekin naisasukkaille suihkun jälkeen. Katsoin ne asukkaan huolitellun ulkonäön ja sitä kautta identiteetin tukemiseksi, joten sijoitin ne pedagogiseen ulottuvuuteen. Ne voitaisiin sijoittaa myös kulttuuriseen ulottuvuuteen, jos ne ovat olleet asukkaan tapana ja tottumuksena jo aiemminkin, nuorempana. Eräs työntekijä hoitokodissa mainitsi että pyrkivät laittamaan hoitokotia nätiksi muun muassa erilaisilla tekstiileillä tai että aiemmin ovat huomioineet asukkaita esimerkiksi tekemällä itse joulukinkun yksikössä ja näin on saatu jouluun kuuluva kinkun tuoksu hoitokotiin. Tätä voidaan katsoa estetiikan huomioinniksi, että asukkaat saavat kotiin kuuluvia tuoksuja ja esteettisiä kokemuksia (vrt. Hujala & Rissanen 2012). Joskus aiemminhan me ollaan tehty kinkkukin hoitokodilla, mutta siinäkiin on nykyään varmaan jokin paloturvallisuusasia, että me ei saada tehhä sitä, että tämmöset kiellot tavallaan sitten syö sitä tämmöstä kodinomaisuutta. Että sehän ois hirmu kiva semmonen kinkun tuoksu, että ei se oo ihan niin hyvvää, mikä tullee keittiöltä sitten se kylmä kinkkuviipale että se on vähän eri asia sitten (työntekijä 4, H) Ainoastaan yksi haastateltu työntekijä otti pedagogisuuden suoremmin puheeksi. Hän kertoi opiskelijasta, joka oli tullut hänen ohjaukseensa ja harjoittelujaksolle nimeltä Kasvun tukeminen ja ohjaus. Työntekijä oli aluksi ollut hämmennyksissä, koska jakson nimi viittaa helposti lasten ja nuorten hoitoon ja ohjaukseen; sitä on vaikeampi yhdistää vanhuksiin. Harjoittelujaksolla opiskelijan oli määrä ottaa joku oma asukas. Opiskelija ja työntekijä olivat alkaneet yhdessä miettiä, mitä kasvun tukeminen ja ohjaus voisi olla kyseisen asukkaan kohdalla. Asukas oli vast ikään muuttanut kotoa pitkäaikaisosastolle ja oli joutunut luopumaan esimerkiksi omasta kodistaan, jossa oli pitkään asunut. Monestihan myös pitkäaikaisosastolle muuttavalla muutkin arjen toiminnot ja kokemukset, joita aiemmin on ollut, varsin nopeasti jäävät kokonaan pois tai vähenevät (esim. vierailut osaston ulkopuolelle, omien raha-asioiden hoito). Työntekijä kertoi suorastaan innostuneena, miten hyvin kasvun tukeminen ja ohjaus - jakso sopi myös vanhukselle, hänen tukemiseensa. Itse en myöskään pedagogisuutta suoranaisesti tuonut esille, koska tarkoituksenani oli saada esiin, mitä työntekijät sosiokulttuurisuudella ajattelivat tarkoitettavan ja miten he sen ymmärsivät. Edellä oleva työntekijän kertoma esimerkki olikin suorastaan helmi työntekijöiden haastattelupuheen joukossa liittyen sosiokuttuurisuuden pedagogiseen ulottuvuuteen ja ohjaukselliseen työotteeseen. Fyysiseen ulottuvuuteen liittyvien työtehtävien ohella toinen selkeästi esiin noussut työtehtävien alue oli organisatorinen työ. Se sisälsi päivän töiden katsomisen mobiililaitteelta, kirjaamisen, hoito- ja palvelusuunnitelmien teon ja ajan tasalla pitämisen, raportit toisille työntekijöille ja muun tiedonvälityksen asukkaiden asioista, omien asukkaiden hoitopalaverit, puhelimeen vastaamisen, tiimi-/osastokokoukset ja koulutuksen. Nämä sisällöt hieman vaihtelivat asumisympäristöittäin. Esimerkiksi 86

89 mobiililaitteet olivat käytössä vain kotihoidossa (myös palvelutalo). Organisatoriseen ulottuvuuteen kuului siis töitä, mitkä eivät olleet välitöntä asukastyötä, vaikkakin olivatkin jollakin tapaa asukkaisiin liittyvää (esim. kirjaaminen). Tästä muodostui välillisen asukastyön kategoria. Lisäksi organisatorisiin työtehtäviin kuuluivat työt, jotka liittyivät enemmän organisaation toimimiseen ja työntekijöiden työhön työyhteisönä. Tätä kuvaan työyhteisön toimimiseen liittyvän työn kategoriana (esim. osasto- ja tiimikokoukset). Organisatorisen työulottuvuuden vahva esiinmarssi työntekijöiden kuvauksissa esimerkiksi ennen sosiaalista ulottuvuutta oli tutkimustuloksena herättelevä. Työntekijät kertoivat heille kuuluvista työtehtävistä usein melko luettelonomaisesti ja luokitellen ja samalla ammatillisuutta korostaen. Työntekijöiden puhetapa kuvautuikin fyysisessä ulottuvuudessa luokiteltuina tehtävinä ja ammatillisen identiteetin perustana. Sosiaalista ulottuvuutta kuvattiin, mutta se ei korostunut samalla tavalla kuin fyysisen ulottuvuuden työtehtävät edellä. Niinpä se kuvautui muussa välissä tapahtuvana. Työntekijät kuvasivat kulttuuriseen ulottuvuuteen liittyviä työtehtäviä myös siten, että niistä muotoutui samantapainen puhetapa kuin sosiaalisessa ulottuvuudessa eli muussa välissä tapahtuvana. Toiseksi puhetavaksi muodostui erikseen kysyttäessä. Monesti kulttuurisuuteen liittyvät työtehtävät olivat tilkettä/lisäsisältöä, joista mainittiin osin vasta kysyttäessä tai muun varsinaisen työn lisänä. Pedagogisuuteen liittyviä työtehtäviä ei työntekijöiden puheissa paljoa tullut esiin, mutta eriyisesti yhden työntekijän esiin ottama kasvun tukeminen ja ohjaus tuotiin esiin varsin innostuneesti. Siten pedagogisen ulottuvuuden puhetapa kuvautui marginaalisena, mutta myös innostuksen lähteenä. Organisatorisessa ulottuvuudessa työntekijät korostivat kovasti välillistä asukastyötä (kirjaamiset yms.) ja sen puhetavaksi muodostui kaiken aikaa lisääntyvänä sekä aikaa vievänä. (ks. taulukko 3) Osaaminen ja taidot työntekijöiden näkemänä Myös työntekijöiden osaamisen ja taidot sijoitin Kurjen (2007a; 2010) ulottuvuuksiin lisättynä edelläkin olleella fyysisellä ja organisatorisella ulottuvuudella (ks. taulukko 3). Osaamisen ja taitojen osalta tuotetut ilmaisut jakautuivat hieman tasaisemmin eri ulottuvuuksiin, suhteessa edelliseen tehtäväanalyysiin. Mikään kategoria ei noussut niin selkeästi dominoivaksi kuin työtehtäviin kohdistuneessa tarkastelussa. Fyysiseen ulottuvuuteen liittyen työntekijöiden haastatteluaineistosta nousi esille yhtenä asukkaiden perushoidollisen huomioinnin kategoria. Puheissa tuotiin esille muun muassa lääkehoito-osaaminen, verenpaineen mittaus ja yleensä osaaminen perushoidollisissa toimissa. Fyysiseen ulottuvuuteen liitttyy myös vahvasti toisena kategoriana työntekijän omasta kunnosta ja terveydestä huolehtiminen. Tähän työntekijät liittivät puheessaan myös ergonomian tärkeyden. Vanhustyö voi olla varsin fyysistä työtä ja työntekijöiden mukaan onkin tärkeää huomioida ergonomia työskentelyssä. 87

90 Työntekijöiden osaaminen ja taidot -teeman vastauksissa ei erikseen tullut kovinkaan paljoa ilmauksia varsinaisesta perushoidosta ja sen sisällöistä (lukuunottamatta edellä esitettyä lääkehoito-osaamista ja verenpaineen mittausta). Tämä oli itselleni alkuun hieman hämmentävää, koska perushoito oli hyvin vahvana muutoin esillä esimerkiksi työtehtävissä. Nähdäänkö perushoito taitojen osalta niin itsestäänselvyytenä, josta työntekijät ajattelevat, että se tulee osata? Sosiaalisen ulottuvuuden osalta haastatteluaineistossa nousi esiin osaamistarpeena vuorovaikutustaidot ja asukkaita arvostava kohtelu. Työntekijöille rauhallinen lähestymistapa niin asukkaiden, kuin omaistenkin kanssa oli tärkeää. Tuotiin esille huumorin käyttöä ja tasa-arvoisen kohtelun merkitystä sekä vanhusten huomioimista ja heille juttelemista. Samalla juttelun vähäisyydestä oltiin huolissaan. Tuli sellainenkin mieleen, että tässä jonkin aikaa sitten, kun minulla oli aikuisopiskelija mukana, hän kysyi: mitenkä teillä on tyyli, että jutteletteko te näille vanhuksille? Edellinen opiskelija totesi myös, että hän on huomannut, että täällä hoitajat ei oikein juttele vanhuksille (työntekijä 3, P) Kulttuuriseen ulottuvuuden sisällöksi, kuten työtehtävissäkin muodostui asukkaan elämänhistorian huomioinnin kategoria ja siinä myös lähinnä asukkaan aikaisempien tapojen ja tottumusten huomiointi. Kuitenkin sen sisältö jäi melko epäselväksi ja kukaan työntekijöistä ei tuonut erityisesti esille osaamistaan tämän suhteen. Myöskään esimerkiksi laulutaitoa, käsillä tekemisen taitoa (käsityöt, askartelu, maalaus tms.) tai luovuutta ei ilmaistu osaamisalueena tai taitona. Näitä olisi voinut ajatella tulevan esiin, kun haastattelussa puhuttiin varsin paljon virikkeellisistä aktiviteeteista ja laajemminkin sosiokulttuurisuudesta. Muussa yhteydessä haastattelun aikana parikin työntekijää (työntekijä 1, P ja työntekijä 2, P) mainitsivat laulavansa asukkaiden kanssa tuodessaan esille virikkeiden tärkeyttä, vaikka eivät taidoissa tai osaamisalueissa niitä mainitse. Pedagogiseen ulottuvuuteen kategorioiksi työntekijöiden haastattelupuheesta nousivat tietyt työntekijöiden persoonakohtaiset ominaisuudet tai luonteenpiirteet, joita pidettiin tärkeänä työssä. Useampikin työntekijä korosti puheessaan niitä. Haastatteluaineistossa työntekijöiden persoonakohtaisiksi ominaisuuksiksi tai kyvyiksi nousivat oma-aloitteisuus, reippaus, rauhallisuus, empaattisuus, kärsivällisyys/pitkämielisyys, ja erilaisuuden hyväksymisen taito. Organisatoriseen ulottuvuuteen muodostin kokonaistilanteen hahmottamisen kategorian. Kokonaistilanteen hahmottamisella tarkoitettiin päivittäiseen työhön liittyvää kokonaisuuden ymmärtämistä, tässä kohdassa ei niinkään yksittäisen asukkaan tilanteen kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Se on eräänlaista järjestelmällisyyttä, ettei esimerkiksi kuluteta johonkin yhteen työtehtävään niin paljon aikaa, että muut työt jäävät tekemättä. Tai että pyritään ennakoimaan asioita. Jos esimerkiksi tiedetään, että tämän päivän välivuorolainen puuttuukin vahvuudesta, laitetaan vanhuksia jo 88

91 aiemmin yökuntoon. Osa työntekijöistä toi esille, että laitoskin pitäisi nähdä asukkaan kotina, eikä vain työntekijöiden työpaikkana. Tulkitsen tämän niin, että organisatorisia järjestelyjä pitäisi tehdä yksiköissä niin, että ensisijaisesti paikka on asukkaan koti ja vasta sitten työntekijöiden työpaikka. Tällaisen sisällön ymmärtäminen ja siten osaaminen oli joidenkin työntekijöiden esiin tuomana tärkeää. Toinen organisatoriseen ulottuvuuteen muodostamani kategoria oli siis asukkaan kodin ottaminen keskiöön. Osaamisen ja taitojen kohdalla fyysisessä ulottuvuudessa haastateltavat mielellään luettelivat tehtäviä ja korostivat omaa osaamistaan. Näin osaamisessa ja taidoissa työntekijöiden puhetapa kuvautui fyysisessä ulottuvuudessa luokiteltuina tehtävinä ja työntekijyyttä korostavana. Tässä osiossa puhetapa kuvautui varsin samanlaisena kuin edellä työntekijöiden työtehtävien kohdalla, vaikka ei aivan niin vahvasti esiin tulevana. Sosiaalisessa ulottuvuudessa korostettiin vuorovaikutusta, mutta samalla tuotiin esiin sen laatua, seimerkiksi juttelun vähyyttä. Näin puhetapa kuvautui huolipuheena. Kulttuurisessa ulottuvuudessa tuotiin esiin osin samankaltaisia sisältöjä kuin työtehtävien osalta, mutta ei niin selkeästi. Puhetapa oli siten epämääräisinä ilmaisuina. Työntekijät kuvasivat työyksiköissään tarvittavaa osaamista ja taitoja ja pedagogisessa ulottuvuudessa niiksi kuvautuivat työntekijöiden persoonakohtaiset ominaisuudet. Nämä kuvautuivat työntekijöiden puheissa työntekijäriippuvaisena. Organisatorisessa ulottuvuudessa tuotiin esiin työntekijän osaamista päivittäisen työn järjestymisen ja organisoinnin suhteen. Jonkin verran tuotiin esille myös yksikköjä asukkaiden kotina. Näin puhetapa tässä ulottuvuudessa kuvautui järjestelmällisyytenä, mutta myös osin asiakkaista lähtevänä. 6.3 DOKUMENTOITU TODELLISUUS Kaikki hoito- ja palvelusuunnitelmat olivat varsin samanlaisia, samalla sabluunalla ja samojen ohjeiden mukaan tehtyjä. Suunnitelmissa oli ylempänä otsikkona hoidon tarve ja hoidon tarpeen otsikoiden alle kirjattiin alaotsikoksi yleensä jokin fyysinen hoidon tarve, kuten ravitsemus, puhtaus/hygienia tai avun tarve lääkkeiden ottamisessa ja niiden alle oli vielä kirjattuina suunnitellut toiminnot. Hoito- ja palvelusuunnitelmissa toistui hyvinkin samanlaisina tietyt sisällöt, mihin kaikilla asukkailla ajateltiin olevan tarvetta eli fyysisen ulottuvuuden eri sisällöt. Näistä muodostin perushoidollisten sisältöjen kategorian. Perushoidollisten sisältöjen kategoriaan kuuluivat ravitsemus ja nesteytys, puhtaus ja hygienia (siihen liittyen wc-toiminnot, hampaiden hoito ja ihon rasvaus), liikkumisessa avustaminen, uni- tai valvetilan seuranta, sairausoireiden seuranta, lääkkeiden antaminen ja lääkehoidon järjestäminen. Joissakin korostettiin enemmän toisia fyysisen ulottuvuuden sisältöjä ja avun tarpeita asukkaan toimintakyvyn pohjalta, ja toisissa taas toisia. Nähdäkseni kaikki asukkaat tarvitsivat toki apua fyysisen ulottuvuuden toiminnoissa. 89

92 Seuraavassa esimerkki hoito- ja palvelusuunnitelmien rakenteesta, kahdelta asukkaalta, kahden fyysisen hoidon tarpeen osalta. Tässä siis näkyvissä hoidon tarve, hoidon tavoite sekä siihen suunnitellut toiminnot: Hoidon tarve: silmän limakalvomuutokset:glaukooma. Hoidon tavoite: kudoseheys: oireettomuus. Suunnitellut toiminnot: silmien hoito: Xalatan 50 mikrogrammaa/ml, 1 gtt molempiin silmiin iltaisin. (H, suunnitelma 3, nainen 87v) Hoidon tarve: kaatumisriski: perussairauksista johtuen liikkuminen heikentynyt, askel lyhyt. Ei muista ottaa rollaattoria kävelyyn tueksi. Hoidon tavoite: turvallisuus: liikkuu osastolla omatoimisesti, mutta liikkuminen epävarmaa. Suunnitellut toiminnot: tapaturmariskin huomioiminen: lonkkahousut käytössä, kaatumisriskin vuoksi. Turvallisen ympäristön järjestäminen: huolehditaan ja muistutetaan asukasta ottamaan rollaattori mukaan. (P, suunnitelma 10, mies 75v) Kotihoidon asukkaiden suunnitelmissa esiintyy jonkin verran sosiaalista lähinnä siinä merkityksessä, että omaiset huolehtivat raha-asiat tai omaiset käyvät oman vanhuksensa luona. Joissakin suunnitelmissa on mainittu, että omainen jakaa lääkkeet kerran viikossa tai hoitaa kodinhoidolliset tehtävät. Tällöin oletuksena on omaisen vierailu vanhuksen luona hoitaessaan kyseisiä asioita. Monesti tuollaiset ilmaukset olivat enemmän fyysiseksi luettavan sisällön yhteydessä hyvin lyhyellä maininnalla (tämä seuraavassa alleviivattu). Hoidon tarve: potilaan heikentynyt selviytymiskyky: asiakas tarvitsee ulkopuolista apua kotona selviytymiseen. Hoidon tavoite: selviytyminen: kotona selviytyminen mahdollisimman pitkään. Suunnitellut toiminnot: potilaan selviytymisen tukeminen: kotihoito käy 7 pv/vko aamu- päivä-ja iltakäynnit. Asiakkaan veli huolehtii laskut ja muut raha-asiat. Naapuri on auttanut siivouksessa. Asiakas tiskaa itse pienet tiskit. Kannustetaan asiakasta selviytymään pienistä askareista kotona itsenäisesti. Jatkohoidon suunnitelman laatiminen x.x.xx. Asiakkaan Rava-pisteet x.xx. (K, suunnitema 6, nainen 87v) Edellisessä esimerkissä huomio kiinnittyy myös sanaan potilas; puhutaan potilaan heikentyneestä selviytymiskyvystä, vaikka kyseessä oli omassa kodissaan asuva henkilö. Sosiaalista läheisyyden tarvetta oli näkyvissä joissakin suunnitelmissa, 90

93 erityisesti pitkäaikaisosaston asukkailla (kahdella asukkaalla) ja keinona tähän mainittiin pääsääntöisesti omaisten vierailut tai se, että asukas viedään syömään aulaan tai ruokalaan. Sosiaalisen ulottuvuuden kategorioiksi muodostuivat läheisyyden tarve ja omaisten vierailut. Hoidon tarve: läheisyyden tarve: seurallinen ja huumorintajuinen asukas. Hoidon tavoite: kanssakäyminen: sosiaalisen kanssakäymisen tukeminen. Suunnitellut toiminnot: yksityisyyden mahdollistaminen: kuunnellaan toiveita, viihtyy myös yksin omassa huoneessaan. Yhdessäolon mahdollistaminen: puoliso vierailee säännöllisesti, kotilomakäyntejä sovitusti. (P, suunnitelma 4, mies 75v) Kulttuurinen ulottuvuus dokumenteissa oli vähäistä. Ainoastaan kahdella kotihoidon asukkaalla on mainittu esimerkiksi kiinnostuksen kohteet. Molemmat asuivat kotihoitoon kuuluvassa palvelutalossa. Tykkää tehdä ristikoita ja käsitöitä. (PT, suunnitelma 5, nainen 80v) Lukee lehtiä, katsoo televisiota, osallistuu mielellään erilaisiin viriketapahtumiin. (PT, suunnitelma 2, nainen 99v) Hoitokodin, dementiayksikön ja pitkäaikaisosastojen kultturisuudesta puhuttiin pääsääntöisesti myös viriketoimintanana ja hyvin yleisellä tasolla eli ohjataan viriketapahtumiin. Niissä ei kerrota välttämättä lainkaan, mistä kulttuurisista aktiviteeteista asukas on kiinnostunut tai mitä haluaa tehdä. Virikkeiden järjestäminen: ohjataan mukaan hoitokodin ja talon yhteisiin tapahtumiin. (H, suunnitelma 4, nainen 90v) Virikkeiden järjestäminen: motivoidaan asukasta yhteisiin tiloihin muiden seuraan ja talon yhteisiin tapahtumiin. Viettäisi paljon aikaa vuoteessaan. (H, suunnitelma 3, nainen 87v) Ainoastaan muutamassa hoito- ja palvelusuunnitelmassa on yleensä maininta asukkaan ohjaamisesta palvelutalon, hoitokodin tai pitkäaikaisosaston virikeryhmiin. Suunnitelmiin ei oltu siis juurikaan laitettu asukkaiden kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia, jotka voisi määritellä kulttuuriseksi ulottuvuudeksi. Poikkeuksena tästä oli pari-kolme pitkäaikaisosaston suunnitelmaa, joista esimerkki: 91

94 Yhdessäolon mahdollistaminen: tykkää katsella televisiota, kuunnella musiikkia, tanssia ja leipoa. Käy ulkona mielellään, tytär vierailee säännöllisesti. (P, suunnitelma 3, nainen 83v) Edellä olevassa esimerkissä hoidon tarpeena on aktiviteetin muutos: heikentyneen terveydentilan ja muistisairauden vuoksi asukas tarvitsee apua ja tukea kaikissa päivittäisissä toiminnoissa. Hoidon tavoitteena on aktiviteetti: jäljellä olevien voimavarojen säilyminen. Suunnitelluissa toiminnoissa on lueteltu lähes kymmenen eri fyysistä toimintoa ja siellä listassa loppupuolella on yhdessäolon mahdollistaminen ja edellä kuvattu esimerkki. Kulttuurisen ulottuvuuden kategorioiksi muodostuivat edellisen pohjalta kiinnostukset kohteet ja ohjaus viriketoimintaan. Pedagoginen ulottuvuus suunnitelmissa oli vielä vähäisempää kuin sosiaalinen tai kulttuurinen ulottuvuus. Suurimmassa osassa suunnitelmissa sitä ei voitu nähdä minkäänlaisessa muodossa. Alun perin, tutkimukseni empiirisen osan alussa, olin määrittänyt pedagogisen ulottuvuuden itsetuntoon ja persoonaan liittyviksi sisällöiksi ja niissä kannustamiseksi ja ohjaamiseksi; ei niinkään fyysiseksi, vaan itsetuntoa, ihmisenä kasvua ja voimavaroja edistäväksi. Hoito- ja palvelusuunnitelmien yhteydessä havaitsin, että pedagoginen ulottuvuus, jos sitä oli, ilmeni pääsääntöisesti fyysisissä toiminnoissa ohjaamisena. Ohjataan tekemään jumppaliikkeitä kotona. (K, suunnitelma 5, nainen 80v) Asiakasta ohjataan ja avustetaan kotona suihkussa keskiviikkoisin. (PT, suunnitelma 10, mies 80v) Muutamissa suunnitelmissa tuli esille kannustus jossakin määrin siinä muodossa, miksi olin sen alun perin määritellyt. Kannustetaan asiakasta selviytymään pienistä askareista itsenäisesti. (K, suunnitelma 6, nainen 87v) Kannustetaan käyttämään omia voimavaroja apuna päivittäisissä toiminnoissa. (P, suunnitelma 2, nainen 70v) Näissä esimerkeissä voidaan ajatella, että kun kannustetaan asukasta käyttämään voimavaroja, vaikka vähäisiäkin, se voi antaa pystyvyyden ja pärjäämisen tunnetta ja parantaa itsetuntoa. Edellä mainituissa esimerkeissäkään ei tosin mitenkään tarkasti kuvattu, mitä nuo askareet voisivat olla tai miten kyseiset toiminnot hoituisivat 92

95 käytännössä. Pedagogisen ulottuvuuden kategorioiksi muodostin ohjauksen perushoitotilanteissa ja liikkumisessa sekä kannustuksen päivittäisissä toiminnoissa. Olin aluperin pyytänyt anonyymeihin hoito- ja palveluisuunnitelmiin nähtäväksi asukkaan sairaudet, iän ja sukupuolen, vaikka en osannut siinä vaiheessa sanoa, onko niistä hyötyä tai voiko suunnitelmia verrata niiden pohjalta. Tässä vaiheessa voin sanoa, että ne olivat jossakin määrin hyödyksi kokonaisuutta ajatellen. Niistä sai keskimääräistä informaatiota, minkälaisia sairauksia asukkailla oli ja jossakin määrin myös minkä ikäisiä tai kumpaa sukupuolta vanhukset eri asumisympäristöissä olivat. Tarkastelin myös, pystyykö esimerkiksi suunnitelmassa olevien vanhuksen sairauksien pohjalta katsomaan, mitä sisältöjä suunnitelmiin oli kirjattu eli liittyvätkö tämänkaltaiset seikat yhteen. Jossakin määrin pystyi havaitsemaan, että jos asukas oli juuri tullut akuuttihoidosta, kaikki fyysisen ulottuvuuden sisällöt korostuivat eli fyysisen avun tarve monissa toiminnoissa. Sen sijaan, jos asukkaalla oli pitempiaikaisesti vaikkapa psyykkistä problematiikkaa (ahdistusta, turvattomuutta tms.), suunnitelmissa ei selkeästi näkynyt esimerkiksi lisääntyneesti sosiaalisen huomioimista, jossakin määrin kylläkin asukkaan psyykkisen tilan tarkkailua. Ihmisen tarpeista on esitetty aikojen saatossa erilaisia tarvehierarkioita (mm. Maslow 1943 ). Maslow (emt.) on esittänyt tarveluokituksen, joka muodostaa hierarkkisen tason. Kyseisen tarvehierarkian mukaan ihmisellä on viidenlaisia tarpeita, jotka ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Maslow n näkemyksen mukaan alemman tason tarve täytyy olla täytetty ensin ja sitten vasta voidaan siirtyä seuraavalle tasolle. Hän ei ole kuitenkaan ajatuksissaan kovin jyrkkä tuosta hierarkkisuudesta, vaan sanoo, että joskus ihminen voi jättää huomioimatta jonkin alemman tason tyydyttämisen pyrkiessään johonkin korkeaan päämäärään. Maslow n tarvehierarkian tarpeet ovat järjestyksessä seuraavat: fysiologiset tarpeet, turvallisuuden tarpeet, liittymisen tarpeet, arvostuksen tarpeet ja itsensä toteuttamisen tarpeet. Hoito- ja palvelusuunnitelma-aineiston pohjalta on havaittavissa, että suunnitelmissa keskitytään tarvehierarkian alempiin tarpeisiin. Näyttäisi siltä, että mitä ylempi tarve on kyseessä, sitä vähemmän se on otettu huomioon suunnitelmissa. Semi (2015) ehdottaa omakuvamonologia hoito- ja palvelusuunnitelmien pohjaksi. Siinä selvitetään monin tavoin ikäihmisen elämää kokonaisuudessaan hyvinkin pienien, yksittäisten kysymysten pohjalta. Kysymykset koskevat muun muassa vanhuksen elämäntarinaa ja elämäntapaa, persoonallisuutta, nykyistä terveydentilaa, lempiasioita, kognitiivista toimintakykyä, lohduttavia asioita, kiinnostuksen kohteita/tärkeitä aktiviteetteja, sosiaalisia, henkisiä, hengellisiä ja kulttuurisia asioita sekä mistä vanhus on nauttinut ja missä on ollut hyvä ennen mahdollista muistisairautta. Sisältöjä kysellään vanhukselta ja omaisilta sekä niitä tarkennetaan myöhemmin, myös toisilta hoitajilta. Analysoitujen suunnitelmien pohjalta on todettava, että vain muutamat Semin esiinnostamat kyselyalueet saivat tilaa suunnitelmissa. Osittain taustalla voi olla myös 93

96 se, että vanhustyössä on käytössä erilaisia mittareita, mutta ne ovat vahvasti fyysiseen toimintakykyyn painottuneita (Voutilainen & Vaarama 2005). Kuitenkin viime vuosina on alettu etsimään myös sosiaaliseen toimintakykyyn liittyviä mittareita (Finne-Soveri 2010; Heimonen & Pohjolainen 2012), mutta niiden käyttö on vielä marginaalista. Osasyynä lienee myös se, että ainakin hoitokodissa ja pitkäaikaisosastoilla oli käytössä niin sanotut elämänkulkulomakkeet, joihin oli vastaavan kaltaisia asioita kirjattu. On vaikea sanoa, miten paljon nämä ovat käytössä. Havainnointijaksolla näin kerran-pari työntekijän ottavan lomakkeen esiin ja silloinkin lähinnä työntekijä näytti tutkijalle, että tällaiset lomakkeet annetaan uuden asukkaan omaisille täytettäviksi. Samoin haastattelussa pari työntekijää niistä mainitsi, mutta varsinaisesti en nähnyt niitä käytettävän. Hoito- ja palvelusuunnitelmien dokumentointitapana näyttäytyikin fyysisen ulottuvuuden osalta laajuus ja eksaktius. Fyysisen ulottuvuuden sisällöt näyttäytyivät jokaisessa hoito- ja palvelusuunnitelmassa. Niitä kuvattiin varsin laajasti ja tarkkaan, miten ne tulee toteuttaa. Seuraavassa vielä kaksi esimerkkiä fyysisen ulottuvuuden kirjauksista (suunnitelmien kohdasta suunnitellut toiminnot): 1. esimerkki: Lääkkeen antaminen: annetaan lääkkeet asukkaalle suuhun asti. Lääkkeiden jako dosettiin: lääkkeiden jako kerran viikossa. Liikkumisessa avustaminen: liikkuu omatoimisesti, kannustetaan liikkumaan. Toiminnallinen kuntoutus: ohjataan liikkumaan mahdollisimman paljon. Pukeutumisessa avustaminen: ohjattuna pukeutuu osittain, tarvitsee pientä apua. Suun tai hampaiden hoidossa avustaminen: hoitaja huolehtii hampaiden pesusta. Ruokailun järjestäminen: yksi ruokalaji kerrallaan, sotkee ruokia keskenään, ajoittain tarvitsee apua ruokailuun. Peseytymisessä avustaminen: 1-2 hoitajan auttamana pesut. Suihku 1-2x/vko. Suihkussa osallistuu itsenä pesemiseen jonkin verran. WC-toimintojen turvaaminen: tarvitsee ohjausta ja apua vessa-asioissa, virtsaa housuilleen. Yöksi teippivaippa, muotovaippa ja haalarit. Päivittäisiin toimintoihin liittyvä ohjaus: ohjataan ajamaan parta, kampaamaan hiukset ja sijaamaan vuoteensa, tarvittaessa autetaan. (osittain pedagogista ohjausta, mutta pääsääntöisesti fyysisissä asioissa, lisäys S.R-T) Uni-tai valvetilan seuranta: seurataan valve- ja unirytmiä, jotta asukas saa tarpeeksi lepoa. Apuvälineiden järjestäminen: Comprilan-sidokset molempiin jalkoihin (asukkaalla turvotusta jaloissa ja hengenahdistusta, lisäys S.R-T) Lääke suun kautta: nesteenpoistolääkettä lisätty x.x.xx alkaen. Hengitystä helpottava asentohoito: makuuasennossa sängyn pääty kohoasennossa. Hengityksen laadun ja määrän seuranta: hengenahdistuksen seuranta. Turvotusten tarkkailu: jalkojen turvotuksen seuranta. (D, suunnitelma 1, mies 77v) 94

97 2. esimerkki: Peseytymisessä avustaminen: pikkupesut aamuin illoin, tarvitsee hoitajan avun. Pukeutumisessa avustaminen: tarvitsee pukeutumisesa ohjausta/apua. Suun tai hampaiden hoidossa avustaminen: proteesit käytössä, hoitaja pesee. Haluaa pitää proteesit suussa yöllä. Ruokailussa avustaminen: ruokailee omatoimisesti. Pehmeä ruokavalio Repro. WC-toiminnoissa avustaminen: tarvitsee ohjausta ja apua wc-toiminnoista suoriutumiseen. Liikkumisessa avustaminen: liikkuu hitaasti rollaattorin ja saattajan turvin. Saattaa lähteä liikkeelle omatoimisesti-> kaatumariski! Yöaikaan liikkuminen huonoa, avustetaan pyörätuolilla wc-käynnit. Uni- ja valvetilan seuranta: ajoittain nukkuu huonosti, hälyttää omatoimisesti apua. Ajoittain soittaa jatkuvasti, lupa ottaa ranneke pois hetkittäin. Tajunnantason seuranta: asukkaalla saattaa olla tajunnantason laskukohtauksia etenkin aamuisin. Silmien hoito: Xalatan 50 mikrogrammaa/ml, 1 gtt molempiin silmiin iltaisin. Lääkkeiden jako dosettiin: apteekki toimittaa annosjakelupussit parillisten viikkojen perjantaina. Lääkehoidosta poikkeaminen: käsikauppavalmisteet ja lääkkeet, joita ei voida jakaa annospusseihin sekä kuurilääkkeet toimitetaan erillisen tilauksen mukaan. (H, suunnitelma 2, mies 75v) Niukkuus ja epämääräisyys sen sijaan olivat vallitsevina sosiaalisen ja kulttuurisen ulottuvuuden ilmenemisen dokumentointitapana. Sosiaalisen kanssakäymisen tukeminen: omaisten vierailut tärkeitä. Aktiviteettia edistävä toiminta: virikkeiden järjestäminen. (H, suunnitelma 4, nainen 90v) Virikkeiden järjestäminen: ulkoilua ja viriketoimintaa ohjattuna. (D, suunnitelma 2, nainen 81v) Kuitenkin joissakin hoito- ja palvelusuunnitelmissa myös sosiaaliseen ja kulttuuriseen kohdistuvia sisältöjä tuotiin esille hieman laajemmin ja ainakin ne mainittiin. Sosiaalisen kanssakäymisen tukeminen: kannustetaan ja tuetaan ja houkutellaan asukasta keskusteluun muiden asukkaiden sekä henkilökunnan kanssa. Virikkeiden järjestäminen: osallistuminen talon tapahtumiin. Lisäksi otetaan mukaan osaston viriketapahtumiin ja osaston askareisiin. (D, suunnitelma 3, nainen 81v) 95

98 Tosin näissäkin esimerkeissä, vaikka niissä on tuotu esiin asukkaan sosiaalista kanssakäymistä ja virikkeiden järjestämistä hieman laajemmin, sosiokulttuurisuus jää kuitenkin vielä varsin kapealle tasolle, kun vertaamme sitä Semin edellä esille tulleeseen laajaan käsittelyyn. Vaikkapa sosiaalinen ja kulttuurinen (virikkeellisyys) on huomioitu, niihin liittyvät sisällöt ovat kuitenkin varsin lyhyesti ja epämääräisesti mainittu. Yhteenvedonomaisesti voi vielä todeta, että läheskään kaikissa suunnitelmissa ei ollut mainintaa sosiaaliseen tai kultturiseen ulottuvuuteen, puhumattakaan pedagogiseen liitettävistä sisällöistä. Fyysinen ulottuvuus näkyi vahvasti kaikissa suunnitelmissa. Pedagogisuuden dokumentointitavaksi tuli marginaalisuus. 6.4 KÄSITTEELLISTETTY TODELLISUUS Hyvä arkielämä Vanhuksen hyvä arkielämä -teemassa työntekijät miettivät hyvän arkielämän sisältöjä ja sen toteutumista vanhuksilla heidän yksiköissään. Toisaalta he miettivät myös kysymysteni pohjalta sitä, millaista se olisi, jos he saisivat päättää itse, ilman mitään rajoituksia tai reunaehtoja. Analyysi tuotti fyysisen ulottuvuuden osalta turvallisuuskategorian, sosiaalisen ulottuvuuden osalta kanssakäymisen kategorian, kulttuurisen ulottuvuuden osalta sisältöä päiviin -kategorian, pedagogisen ulottuvuuden osalta oman identiteetin ylläpidon ja organisatorisen ulottuvuuden osalta toisin tekemisen ihanteen kategorian. Nämä sisällöt on tulkittava osittain liukuviksi eri ulottuvuuksien välillä. Edellä mainitut kategoriat ovat jo sinällään samalla eri ulottuvuuksien kuvautumia, mutta pitävät sisällään vielä alakuvautumia, joita tarkastelen seuraavassa eri kategorioiden tarkastelun yhteydessä. Turvallisuus Turvallisuus nousi työntekijöiden puheessa yhdeksi vanhuksen hyvän arkielämän osatekijäksi. Turvallisuus-kategorian sisällytin fyysiseen ulottuvuuteen, vaikka osin sillä tarkoitettiin myös kokonaisvaltaisempaa turvallisuutta, myös turvallista oloa. Turvallisuuteen työntekijät katsoivat kuuluvan erityisesti perustarpeiden täyttymisen ja säännöllisyyden arjessa. Tässä kohdassa keskusteluista osa työntekijöistä keskusteli myös asukkaiden laitostumisesta. Useammatkin haastateltavista toivat puheessaan esiin kyseisen ilmiön. Laitostuminen nähtiin ristiriitaisesti, ei pelkästään negatiivisena ilmiönä, kuten voisi olettaa. Mietin myös alkuun, liittyykö tämä sisältö millään lailla turvallisuuteen, mutta joidenkin työntekijöiden puheessa niin näyttäytyi olevan. Eräs työntekijä toi mielenkiintoisesti esille vanhusten muokkaamisen ja mukautumisen. Hänen 96

99 näkemyksensä mukaan työntekijät muokkaavat asukkaita ja vanhukset mukautuvat tähän ajan myötä. Hän näki sillä tavoin laitostumisen vanhuksen mukautumisena ja myös siten, että laitostunut vanhus ei kaipaakaan muuta vaan kokee olonsa turvalliseksi, kun työntekijä tekee perushoidollisia asioita (vanhuksen puolesta). Ihminenhän mukautuu semmoseks, kun se on. Hoitajathan muokkaa siitä semmosen. Sehän (asukas) tuntee sitten itsensä turvalliseks ja saa kaiken avun ja kun ihminen tulee vanhaks, se ajatusmaailma muuttuu- muokataan- että totta kai kun sinä tiedät että sinä saat sitä aamupalaa kohta ja sinut tullaan pesemään, niin onhan se hyvä elämä (työntekijä 1, P) Kyseinen haastateltava on myös sitä mieltä, että jos työntekijä pyrkii aktivoimaan asukasta esimerkiksi niin että pyytää häntä itse pukemaan, laitostuneet asukkaat eivät siitä pidä. Eli työntekijä jatkaa: Että jos minä menen hyvin aktiivisena ja sanon, että ruppeeppas pukemaan, se kokee sen negatiivisena. Että hoitajahan muokkaa sen, että sinulla on hyvä olla: minä tulen hoitamaan kaikki, minä teen sinun puolestasi kaiken, niin totta kai hän kokkee ihtensä turvalliseks. (työntekijä 1, P) Tähän liittyen työntekijä toi siis esille oman toimintatapansa eli hän koettaa aktivoida asukkaita, mutta hän myös osaltaan esittää piiloista kritiikkiä osastolla syntyneitä toimintatapoja kohtaan. Kun hän tulee erilaisesta toimintaympäristöstä ja pyrkii aktivoimaan asukkaita, he kieltäytyvät sanoen, ettei joku toinenkaan työntekijä ole vaatinut itse pukeutumista. Asukkaiden mukautuminen ja jopa jossakin määrin laitostuminen nähtiin asukkaiden kokemana turvallisuutena. Edellä mainittu työntekijä toi ilmi puheessaan myös sitä, että kaikki mennee kellon mukkaan eli erityisesti ruokailu pitkäaikaisosastolla aikatauluttaa arkea vahvasti. Toisaalta hän näki aikataulutuksen myös positiivisesti turvallisuuden tunteena asukkaille, kun osastolla on tietyt toistuvat rutiinit. Kotihoidon työntekijä kritisoi turvallisuuden teeman kohdalla myös ikääntymispolitiikan mantraa, kotona niin pitkään kuin mahdollista tai sitä, että kaikki vanhukset itse haluaisivat asua kotona. Hän sanoo: Että kaikki vanhukset ei halua asua kotona yksin, ei todella, se on ihan pötypuhetta että tässäkin asukkaalla omaiset haluaa, että asukas voisi kuolla kotona, eikä siinäkään mittään, se on aivan hyvä. Mutta sitten se, että kuoleva ihminen on 99% yksin siellä kotona, niin en minä nyt tiijä, onko tämä ihan niin kun mukavaa. Mutta sellainen päätös on tehty mutta että ei oo koti aina ihmisen paras hoitopaikka, se on ihan pötypuhetta. (työntekijä 8, K) 97

100 Turvallisuus näyttäytyi siis varsin ristiriitaisena ilmiönä ja kategoriana eri työntekijöiden käsityksissä ja eri asumisympäristöissä. Vaikka esimerkiksi asukkaiden muokkautuminen ja laitostuminen tuli varsin paljon esille työntekijöiden puheissa tässä turvallisuus -kategorian kohdalla, en kuitenkaan tulkitse sitä tavoitteeksi vanhuksen hyvän arkielämän osatekijänä ja siten jätän sen pois esimerkiksi tulostaulukosta 3, koskan siinä on tarkoituksena kuvata tavoitetta eli vanhuksen hyvää arkielämää. Kuitenkin tuon laitostumisen voi tulkita arjen realiteetiksi, jota työntekijät eivät tunnistaneet tai korostaneet asukkaiden pyrkivän rikkomaan (vrt. Harnett (2010), aikaisemmin tässä tutkimuksessa alaluku 4.3) Kanssakäyminen Tärkeänä osana vanhusten hyvää arkielämää nähtiin kanssakäyminen vanhusten kanssa. Tämä kategoria jakaantui vanhuksen kohtaamiseen ja vanhuksen kohteluun ja sisältyi sosiaalisen ulottuvuuteen. Tulkitsen, että vanhuksen kohtaaminen ja kohtelu ovat hyvin lähellä toisiaan, mutta että niiden välillä on tietynlainen ero. Kohtaamisen näen enemmänkin keskustelunomaisena dialogisena vuorovaikutuksena, jossa vastavuoroisesti kohdataan vanhus persoonana ja kuunnellaan häntä siinä kyseisessä hetkessä. Kohtelun näen enemmän konkreettisena sisältönä, joka voi liittyä edellämainittuun kohtaamiseen, mutta vielä konkreettisemmin esimerkiksi sellaiseen, että suoritetaanko esimerkiksi hauraan huonokuntoisen vanhuksen perushoito hellävaraisesti vai kovalla kädellä. Tai huomioidaanko vahuksen toistuvat pyynnöt, vai sivuutetaanko ne turhina ja näin mitätöidään hänen tarpeensa ja oma ymmärryksensä tarpeistaan. Muutama työntekijä korosti haastatteluissa kohtaamista, että asukkaat tulisi kohdata ilman muistisairautta. Erityisesti yksi työntekijä toi vahvasti esille huumorin käytön. Ja ite oon huomannut sitä, että huumori on hirveen tärkee tässä työssä, että vaikka on pitkälle edennyt muistisairaus, niin vitsit kyllä asukkaat ymmärtää, että pystyy vitsailemaan monesta eri asiasta ja heidän kanssaan vitsailee. Että itselleni se on yks tärkeimpiä työvälineitä, että oon aina ollut semmonen vitsailija että he ymmärtävät vitsejä ja se on mukavaa, että heille tulee siitä hyvä mieli, että ei sen tarvii olla hirmu vakavaa. (työntekijä 4, H) Ja sama haastateltava jatkaa kohtaamisesta: Pyritään että kohdataan se asukas ihan normaalina ihmisenä, eikä muistisairaana henkilönä, että kohdellaan heitä kuten ketä tahansa muutakin (työntekijä 4, H) Työntekijän ja vanhusasiakkaan välinen dialoginen vuorovaikutus on tutkimustenkin mukaan erittäin tärkeää. Kun kohtaaminen perustuu dialogisuuteen ja asiakkaan 98

101 elämysmaailman ymmärtämiseen, se voi samalla kehittää erilaisissa vanhustyön toimintaympäristöissä työskentelevien työntekijöiden ammattikäytäntöä (Palomäki & Toikko 2007, 281). Semi (2015, 40) kirjoittaa vanhustyöntekijän empaattisesta uteliaisuudesta erityisesti muistisairaan vanhuksen kanssa tehtävässä työssä. Tällä hän tarkoittaa keskittymistä muistisairaan vanhuksen elämän kokemuksiin ja erityisesti tunnelmiin ja siihen, miten vanhusta voidaan parhaiten tukea niin sanallisesti kuin sanattoman viestinnän keinoin. Williams (2003) korostaa avun antamista tärkeänä osana vuorovaikutusta ja näkee suhteen laadun olleellisena osana, suhteena persoonalta persoonalle. Eli vuorovaikutuksessa on kaksi yhtä tärkeää persoonaa ja siinä muodostuu elävä side vuorovaikutustahojen välille. Molemmat osapuolet ovat mukana tuomassa näkemyksiään esiin ja muotoilemassa tätä suhdetta. Kohteluun kuului myös työntekijöiden reagointi soittokelloihin tai vanhusten huuteluun huoneestaan. Erään haastateltavan kommentin mukaan työntekijöiden keskuudessa ilmeni erimielisyyttä siitä, mistä esimerkiksi aamulla työt aloitetaan. Aloitetaanko järjestyksessä joltakin käytävältä, vai mennäänkö sinne, kuka on ensimmäisenä soittanut soittokelloa. Seuraava esimerkki voi osin liittyä myös edelliseen eli turvallisuuskategoriaan, koska monesti vanhukset voivat soittaa soittokellolla apua myös sellaisissa tilanteissa, kun kokevat olonsa turvattomiksi. Näin tuvallisuuden ja kohtelun sisällöt limittyivät osittain toisiinsa. Että kun kello soipi, ei mennä vastaamaan siihen kelloon, vaan mennään sille, joka ei soita milloinkaan, joka tyytyy siihen, vaikka tullaan kymmenen aikaan. Miksi ei voi mennä sitä asukasta auttamaan joka ymmärtää soittaa kelloa ja on tyytyväinen, kun hän saa avun. No kerranhan ne perusteli, että nekkiin tarvii aikaa, jotka eivät ossaa vaatia. Eli että ne, jotka ossaa vaatia, ne on aina sen kellon kanssa tässä. Mutta minä sanon, että jos haluatte tyytyväisen asukkaan ja mukavan päivän hänelle, niin miksi ei voi aloittaa semmosesta asukkaasta, joka soittaa sitä kelloa. (työntekijä 2, P) Jonkun hoitajan mielestä on turha soitto semmonen, kun asukas pyytää televisiota isommalleen, että ei se minusta oo turha asia, se on hänelle tärkeä asia. Se on varmaan lähtökohta, jos itse olisit siellä sängyn pohjalla vuoteessa, tai äitis tai isäs olis, niin toimisitko tuolla tavalla? Tai niin kun jollekin huudetaan vaan ovenraosta, että älä huuda. (työntekijä 2, P) Sisältöä päiviin Kultturiseen ulottuvuuteen muodostui sisältöä päiviin -kategoria. Haastatteluaineistosta nousi esiin virikkeellisyyden toive asukkaille. Ja virikkeitä, mikäli mahollista ja kuka jaksaa. Siihenhän meillä panostettaan että jos mitä tapahtumia on, sinne viijään asukkaita, kun on yhteislaulua päiväsalissa ja hartautta. Mutta asukkaat ovat huonokuntoisempia asukasaines on paljon muuttu- 99

102 nut että se mennee se aika ihan siinä perustyössä, niin joskus tuntuu että kun sanotaan, että pitäis sitä ja pitäis tätä (työntekijä 2, P) Samainen työntekijä jatkaa: Tuolla on niin dementoituneita asukkaita, että jos ne vie teatteriin, ei ne pysty nauttimaan siitä. Ne on ihan sekasin, kun ne tullee tähän huoneeseen, jossa on hartaus ja takas muutaman metrin pääähän ommaan huoneeseen (työntekijä 2, P) Virikkeellisyys näyttäytyi työntekijöiden puheessa siten varsin ristiriitaisesti. Toisaalta toivottiin virikkeellistä aktiviteettia, mutta toisaalta katsottiin, että osa vanhuksista oli niin dementoituneita, että he eivät nauttisi ainakaan ulkopuolella taloa tapahtuvasta virikkeellisestä toiminnasta, vaan pikemminkin se sekoittaisi heidän ajatusmaailmaansa ja orientoitumistaan. Toisena ilmentymänä sisältöä päiviin -kategoriassa mainittiin kodinomaiset arkitoiminnot. Kodinomaisina arkitoimintoina voidaan nähdä normaalit kodin toiminnot, joita kuka tahansa tekee omassa kodissaan. Kuitenkaan näitä ei paljoa tuotu esille, niistä puhui vain harva haastateltava. Jotkut työntekijät näkivät tärkeänä, että vanhuksilla olisi sisältöä päivissään. Niin kun just tämä, että olis siinä päivässä niin kun sisältöä. Että vaikka monellekkii ehottaa näitä päiväryhmiä ja tämmösiä, että ois vähän arkeen vaihtelua, mutta monikaan ei sitten ennää halua lähtee, että kokkeevat sen vointinsa sellaiseks, että mutta ehkä monenkin kohalla hyö tarvii sitä, että siinä ois joku paikalla kuitenkin tekemässä, että yhdessä tekemistä koska eihän se yksin ruokakaan maistu, kun syöt yksin ja katsot televisiota yksin, niin onhan se sillä tavalla (työntekijä 7, K) Monikaan vanhus ei jaksa lähteä enää mahdolliseen päivätoimintaan kodin ulkopuolle. Kotihoito ei taas ehdi tekemään asukkaiden luona päivittäisiä toimia juurikaan yhdessä asukkaan kanssa, vaan työntekijä suorittaa ne monesti itse huolimatta tavoitteena olevasta kuntouttavasta työotteesta. Ainakaan mitään pitempikestoista toimintaa ei ehditä kotihoidossa tehdä yhdessä, esimerkiksi kaupassakäynnit yhdessä asukkaan kanssa ovat kokonaan jääneet pois. Dementiayksikön työntekijä kertoo seuraavaa joulunajan toimintoihin liittyen: Esimerkiks joulun aikaan ollaan tehty joulukortteja ja pipareita ja meille ainakin tärkein on se vaikka ne ei kukkaan oikein osallistuis, on se kivaa, että saavat ainakin syyvvä taikinaa ja sitten tullee se tuoksu. Ne on semmosia tunteisiin vetoavia jotenkin ne tuoksut ja aistit että saa kosketella että vaikka hankaa sitä taikinaa siihen pöytään, mitä sekään haittaa. Ei se maailma siihen kaadu (työntekijä 6, D) 100

103 Niin virikkeellisyys kuin kodinomaiset arkitoiminnot nähtiin osin samalla tavoin monen haastateltavan puheessa ja ajatuksissa. Samalla kun niitä toivottiin asukkaille, samalla tuotiin esille, että asukkaat ovat niin huonokuntoisia, että eivät kykene edellä mainittuihin toimintoihin. Oman identiteetin ylläpito Hyvän elämän kategoriaksi pedagogiseen ulottuvuuteen muodostui vanhuksen oman identiteetin ylläpito. Se jakautui asukaslähtöisyyteen ja itsemääräämiseen, joskin välillä oli vaikea erottaa näitä toisistaan, mitä liittyi työntekijöiden puheissa itsemääräämiseen, mitä asukaslähtöisyyteen. Asukkaiden oikeus ja mahdollisuus omaan valintaan tuli esille työntekijöiden puheissa, kun puhuimme hyvästä arkielämästä. Että jos asiakas haluaisi käydä ostamassa itse kengät kaupasta, siihen järjestyisi mahdollisuus itse valita ne kengät, että asiakas itse voisi päättää, mitä syö ja milloin, että asiakas voisi kävellä pihalla, vaikka olis pelko että voi kaatua.että asiakas sais tehhä mitä ite haluais (työntekijä 8, K) Toinen kotihoidon työntekijä jatkaa samantapaisesta seikasta asukkaiden itsemääräämiseen liittyen. Hän puhuu korostaen pieniä asioita, joita voidaan myös toteuttaa. No kyllä vanhusten kohdalla just näissä pienissä asioissa pystyy huomioimaan. Eihän heillä ennää niin valtava oo se elämän piiri, että se on melkein siinä neljän seinän sisällä. Että kyllähän sitä pystyy ihan hyvinkin huomioimaan, jos annetaan sen asiakkaan päättää omista asioistaan. (työntekijä 7, K) Myös pitkäaikaisosastolla toimivat työntekijät toivat puheissaan esiin itsemääräämisen. He toivoivat, että vanhuksia kuunneltaisiin ja että asukkaat saisivat käyttää valinnnanvapauttaan. Työntekijät kuitenkin myös varsin paljon toivat esille hyvän arkielämän asioita vastakkaisuuden kautta eli sen puutteita osastoillaan ja he tekivät sen osin kritisoiden toisten työntekijöiden toimintaa. Vaikka että niitä asukkaita kuunneltais, jos ne jotakin haluaa. Että jos minä (asukkaana) maanantaiaamuna haluaisin suihkuun ja kysyn, pääsenkö, niin vastaus on vaan että katotaan. Että se on hyvin pieni asia, mistä ne tulloo iloseks. Tai minulle tuommoset housut, minä tykkään noista, niin eikö voi sinne kaappiin viijä semmosia housuja mistä hän tykkää. Että myö valitaan helposti valamiiks vaatteetkin. Ja yks viijään lavetilla suihkuun, vaikka hän ei millään haluais, kun ei voi siinä ite pestä, miks ei voi viijä suihkutuolilla, kun pystyy siinä olemaan. (työntekijä 2, P) 101

104 Yllä oleva esimerkki liittyy myös vahvasti asiakaslähtöisyyteen laajemminkin. Erityisesti hoitokotikontekstissa toimivat työntekijät korostivat vahvasti asiakaslähtöisyyttä. Tutkimuksen tuottama itsemäärääminen oli siten erilaista kuin se keskustelu, jota juuri nyt käydään sosiaali- ja terveydenhuollon valinnanvapaudesta. Tämän tutkimuksen tulokset tuottavat esille pienempää arjen valinnanvapautta kuin mitä pääsääntöisesti valinnanvapauden keskusteluissa esiintyy (ks. myös Kuusinen- James 2016). Vanhuksen hyvä arkielämä näyttäytyi työntekijöiden haastatteluissa siis hieman erilaisena riippuen yksittäisen työntekijän näkemyksistä ja jonkin verran myös siitä yksiköstä, missä työntekijät työskentelivät. Pitkäaikaisosastoilla toimivat työntekijät pitivät heidän osastoillaan olevien vanhusten arkielämää yleisesti ottaen kohtuullisen hyvänä. Asukkaat saivat perushoidon ja esimerkiksi päivärytmi toi turvallisuuden tunnetta asukkaille, joskin rutiininomaisuutta myös kritisoitiin. Ilmiö näyttäytyy tietyllä tapaa ristiriitaisena, koska osin kaivattiin esimerkiksi lisää virikkeelistä aktiviteettia tai kanssakäymistä asukkaiden välillä, osin kommentoitiin, että suuri osa vanhuksista oli laitostuneita, eivätkä osanneetkaan kaivata muuta arkeensa. Ajateltiin että asukkaat pääosin olivat vähään tyytyväisiä ja hyvillään siitä, että saivat perushoidon. Perushoidon saaminen loi jo työntekijöiden mielestä turvallisuutta. Muualla, joskin osin myös pitkäaikaisosastoilla, kaivattiin enemmän aikaa vanhuksille hyvän elämän toteuttamiseen. Vaaraman (2006) tutkimuksessa ilmeni myös tyytyväisyyttä kotihoidon palveluihin sen puutteista huolimatta ja Vaarama tulkitseekin ilmiön seuraavasti: Tulos on tyypillinen tämän päivän yli 80-vuotiaiden sukupolvelle, sillä heillä on kovia nähneen elämänhistoriansa myötä taipumus arvioida asioita sen perusteella, että "huonomminkin voisi olla" (ns. downward comparison). Kuitenkin esimerkiksi Ylinen (2008, 122) varoittaa tällaisesta vanhusten luokittelusta vähään ja kaikkeen tyytyväisiksi. Se voi johtaa siihen, että oikeutetaan palvelujen niukkuus. Tosin tässä tutkimuksessa asukkaiden tyytyväisyyttä arvioi työntekijä käytännön työnsä pohjalta; Vaaraman tutkimuksessa tyytyväisyys ilmeni itsensä vanhusten kuvaamien asioiden pohjalta. Voidaan ajatella, että työntekijöiden tulkitsemana perushoidon saaminen tai jopa laitostuminen oli turvallisuutta ja samoin tyytyväisyys vähäänkin katsottiin samalla tapaa asukkaiden turvallisuutena. Toisaalta jos tämä on yksittäisten työntekijöiden tai yleinen organisaation ajatus vanhuksista ja heidän tarpeistaan, työntekijän ei tarvitsekaan koettaa tehdä kun korkeintaan perusasiat, esimerkiksi konkreettinen perushoito, kun asukkaat heidän mielestään tyytyvät vähään, eivätkä osaa kaivatakaan mitään. Tähän mennessä tutkimuksessani kuvattu vanhuksen hyvä elämä sisälsi haastateltavien mukaan nuo edellämainitut sisällöt, eli turvallisuuden, kanssakäymisen, sisältöä päiviin ja oman identiteetin ylläpidon kategoriat. Osin niissä kuvattiin nykyistä yksikköjen vanhusten arkea hyvänä arkielämänä, osin kaivattiin jotakin lisää, että voitaisiin puhua hyvästä arkielämästä. 102

105 Itseäni kiinnosti tutkijana myös tietää, mitä työntekijät muuttaisivat työssään, jos voisivat muuttaa asioita ilman mitään rajoituksia tai reunaehtoja. Tässä kohtaa aineistosta nousi lisähenkilökunnan tarve eli jos mikä tahansa olisi mahdollista, kyseisissä yksiköissä olisi enemmän työntekijöitä. Työntekijät ehtisivät työskennellä rauhallisemmalla tahdilla ja antaa enemmän aikaa yksittäiselle asukkaalle. Vietäisiin asukkaita ulos, käytäisiin esimerkiksi torilla kahvilla tai asukas voisi käydä aiemmassa kodissaan, jos sellainen on olemassa. Asukkaita saunotettaisiin illalla. Pyhäpäivät pidettäisiin pyhinä, silloin ei olisi suihkutuksia. Asukkaita otettaisiin heidän omien aikataulujensa ja mieltymystensä mukaan aamupesuille ja aamupalalle. Olisi nonstop -ruokailu eli vanhukset voisivat syödä itselleen sopivien aikataulujen mukaan, eikä kaikki niin kellon tarkasti. Ruoka tulisi omasta keittiöstä läheltä. Eli joidenkin työntekijöiden mukaan ei olisi niin tarkkoja, määrättyjä ruoka-aikoja, kuin nyt, eikä suihkutukset tai muut vastaavat työt tapahtuisi myöskään kellon mukaan. Tosin joidenkin työntekijöiden mielestä rutiinit ja aikataulut nähtiin pääsääntöisesti hyvinä. Ihannetilanteessa olisi enemmän aikaa, että vanhukset saisivat omatoimisemmin pukea, yrittää pukea itse. Vähennettäisiin tietokoneella tehtäviä töitä. Ideaalitilanteessa olisi myös vähemmän asukkaita yksikössä (pienemmät yksiköt). Anneli Sarvimäki (2007) on tutkinut ikäihmisten elämänlaatua hyvänä arkena. Hän haastatteli neljännen-viidennen iän välillä olevia ikäihmisiä. Hänen tutkimuksessaan hyvä elämä kuvastui tai näyttäytyi hyvänä arkena. Hyvä arki jakautui neljään osaalueeseen, jotka olivat ulkoiset puitteet, omat voimavarat, arjen sisällöt ja kokemukset. Tarkemmin hyvässä arjessa ulkoisiin puitteisiin kuuluivat asuminen ja palvelut ja omissa voimavaroissa tyytyväisyys terveyteen ja toimintakykyyn (jäljellä olevaan, vaikka siinä olisikin heikentymistä). Hyvän arjen sisältöjä olivat rutiinit ja tekemiset, yhteydenpito lapsiin ja lapsenlapsiin sekä ystävät, juttuseura ja seurusteleminen. Ikäihmisen kokemuksiin kuuluivat mielenrauha ja tarpeellisuuden tunne. Sarvimäen tutkimuksessa haastateltavat olivat vanhuksia, tässä tutkimuksessani vanhustyön toimintaympäristöjen työntekijöitä. Kuitenkin jotakin yhtäläisyyttä näiden tutkimusten tutkimustuloksista voi löytää, esimerkiksi sosiaaliseen kanssakäymisen tärkeyden korostuminen. Erityisesti vanhusten tarpeellisuuden tunne ja sen tukeminen jää sen sijaan tutkimukseni työntekijöiden haastattelupuheissa näkymättömiin. Tämä voi olla juuri pedagogisen ulottuvuuden sisältöä. Hyvää arkielämää tulkitsen myös työntekijöiden käsittämistapana eli miten/minkälaisena työntekijät hyvän arkielämän käsittivät. Fyysisessä ulottuvuudessa työntekijät puhuivat turvallisuudesta, johon kuului rutiinit ja säännöllisyys. Monet työntekijät ottivat puheeksi lisäksi laitostumisen tässä yhteydessä. Fyysiseltä ulottuvuudeltaan hyvä arkielämä kuvautui säännöllisyyksinä, vähään tyytymisenä ja ristiriitaisuuksien kautta. Sosiaalisessa ulottuvuudessa korostettiin vanhusten kohtaamista ja kohtelua arjessa. Sosiaalisen ulottuvuus ja sen kuvautumat käsitettiin tarpeellisena, mutta osin toteutumattomana. Kulttuurisessa ulottuvuudessa tuotiin esille päivien sisällön tärkeyttä ja eri arkitoimintoja ja virikkeellisyyttä, mutta 103

106 erityiesesti virikkeellisten aktiviteettien kohdalla niitä nähtiin osin tärkeäksi järjestää vain hyvämuistisille asukkaille. Kulttuurinen ulottuvuus hyvässä arkielämässä kuvautui tarpeellisena, mutta osin hankalana toteuttaa sekä ristiriitaisuuksien kautta. Itsemäärääminen ja asiakaslähtöisyys (pegdagogisen ulottuvuudessa) tuotiin vahvasti esille, mutta aina niiden ei nähty toteutuvan vanhusten arjessa. Siten pedagogisessa ulottuvuudessa hyvä arkielämä käsitettiin ihanteena, mutta osin toteutumattomana. Viimeisimmässä ulottuvuudessa eli organisatorisessa toin arkielämän esiin siten, miten se kuvautui työntekijöiden puheesta. Siinä korostettiin työntekijämäärän lisäämistä ja lisäaikaa asukkaille. Organisatorisessa ulottuvuudessa hyvän arkielämän käsittämistavaksi muodostui toiveiden kohteena/tynnyrinä Sosiokulttuurisuus käsitteenä ja ominaispiirteenä Viimeiseksi haastatteluaineiston osalta analysoin sosiokulttuurisuuden käsitettä. Sen kuvaaminen oli työntekijöille vaikeinta sitä suoraan kysyttäessä. Kaksi haastateltavaa kuitenkin vastasi varsin pian kysymykseni jälkeen: Sosiokulttuurisuus no ainakin minulle tullee mieleen jottain semmosta henkistä, ihmisen semmoista ei fyysistä pelkästään, vaan semmosta henkistä ja yhteisöllistä, ja omaiset siinä en minä tiedä, mitä se on. Minulle ei tule mieleen ainakaan ensimmäisenä, että suihkutettaan (työntekijä 1, P) Pitäis kattoo sanakirjasta, mitä tarkoittaa kulttuuri no kulttuuri on tämmönen kulttuuria on tietysti kaikki tiede ja taide ja kirjallisuus ja tämmöset asiat, mutta kulttuuriahan on myös tämmöset tavat ja tottumukset no se sosiaalinen tarkoittaa tuommosta vuorovaikutuksellisuutta onko se semmosta? (kysyy nauraen) (työntekijä 8, K) Työntekijöiden haastattelupuheesta muodostin sosiokulttuurisen käsitteen ominaispiirteitä. Ominaispiirteet ovat tässä ilmentymiä, jotka haastateltavat liittivät usein sosiokulttuurisuuteen. Ominaispiirteiksi muodostuivat 1. vuorovaikutuksellisuus, 2. virikkeellisyys, 3. elämänhistoriallisuus ja 4. toissijaisuus. Vuorovaikutuksellisuus sisälsi ilmentymänä sosiaalisen: sosiaalisen elämän, kanssakäymisen, toisten kanssa olemisen ja toimimisen, siis jollakin tapaa yhteisöllisyyden. Vuorovaikutuksellisuus ilmeni kaikkien haastateltujen työntekijöiden puheessa jollakin tasolla. Siihen sisällytettiin myös asukkaan aito kohtaaminen ja kuuntelu. Virikkeellisyys ilmeni pääsääntöisesti työntekijöiden puheessa viriketoimintana. Tähän sisältyi erityisesti vanhusten vientiä talon virikeryhmiin. Toiseksi osa-alueeksi voidaan virikkeellisyyden ominaispiirteeseen liittää arjen toiminnallisuus. Se sisälsi työntekijöiden puheessa ajatusta, että vanhus voisi arjessa toimia omatoimisuuden ylläpitämiseksi eri tavoin. Voisi esimerkiksi yhdessä työntekijän kanssa tehdä pieniä 104

107 kodinhoidollisia askareita tai toimia yhdessä omaisten tai muiden tahojen kanssa. Virikkeellisyyden kohdalla eräs työntekijä tuo hieman kritisoidenkin esille ajatusta, että osa työntekijöistä näkee oman roolinsa nimenomaan hoitajana, johon siten kuuluvat hoidolliset tehtävät, ei niinkään muut. Kun tässä hoitotyössä ollaan pääasiassa saatu semmonen sairaanhoidollinen koulutus, että myö ollaan vaan hoitajia ja on hyvin se hoitajan rooli päällä ja siihen ei kuulu mittään muuta kun se perushoito tavallaan meijänkin talossa sen huomaa että se sillä tavalla jakkautuu, mutta on täällä muitakin kun minä, että saman henkisiä, että järjestettään (virikkeellistä toimintaa, lisäys SR-T) (työntekijä 9, PT) Elämänhistoriallisuus nähtiin haastatteluaineiston pohjalta myös varsin laajasti. Siihen kuuluviksi ilmentymiksi muodostuivat työntekijöiden puheissa vanhusten elämänhistoria ja arjen tavat ja tottumukset. Työntekijät kuvasivat jonkin verran asukkaiden elämäntilanteen huomioimista. Tähän ominaispiirteeseen luokittelin myös henkisyyden, ja asukkaan omana itsenä olemisen, joista työntekijöiden puheissa oli harvempia mainintoja. Näissä kaikissa yhteisenä sisältönä on se, että vanhuksella on paljon elettyä elämää, jota pitäisi huomioida. Heillä on ollut esimerkiksi tietty ammatti tai muu elämäntehtävä, elämän aikana muodostunut tietynlaisia tapoja ja tottumuksia. Nämä yhdessä muodostivat elämänhistoriallisuuden. Joissakin vanhustyön toimintaympäristöissä työntekijät kertoivat olevan käytössä elämänkulkulomakkeet, joihin tällaisia asioita voitiin kirjata ylös. Sosiokulttuurisen toissijaisuutta ilmennettiin käsitteillä ajanpuute tai tilojen huonous. Ajan puute tuli esiin kaikista useimmiten toissijaisuuden ilmentymänä. Ajan puutteena työntekijät kuvasivat kiirettä, liian vähäistä työntekijämäärää, kirjaamisen ja muiden kirjallisten asioiden lisääntymistä. Erityisesti työntekijät kokivat heille tulleen lisääntyvästi kirjallisia työtehtäviä. On tehtävä tarkempaa kirjaamista ja aikaisempaa useammin asukkaiden päivittäisestä toimintakyvystä. Lisäksi hoito- ja palvelusuunnitelmiin liittyvät päivitykset sekä erilaiset ravitsemus- ym. seurannat ovat lisääntyneet. Tämän ajan työntekijät kokivat olevan pois asukkailta. Meijjän pittää tehhä myös näitä hoitotaulukoita, minkä hoitosia nää asukkaat on, että suapko ne ykkösen vai nelosen tänä päivänä ja sanottiin, että sen perusteella nähhään sitten, että meillä on nelosluokassa kaikki, että tarvii paljon apua, että kenties saahaan lissää väkkee (hoitajia), mutta mitäpä siitä oli hyötyä meille, ei mittään, mutta siihenkin vaan piti se aika pistee. Että taulukoita jokkaisesta tehhä: vuodepotilas, miksikä se siitä muuttuu, se on nelonen lopun ikkää asti. (työntekijä 2, P) Toissijaisuus kuvautui suhteessa eri toimintoihin ja asioihin; voidaan puhua toissijaisuuden reunaehdoista. Tällöin tulkintani mukaan ajanpuute, työvoiman puute, huonot tilat tai lisääntyneet työtehtävät voidaan nähdä työn reunaehtoina, jotka osin 105

108 tuottivat sosiokulttuurisuuden toissijaisuutta. Toissijaisuus näyttäytyi aineistossani keskeisenä, se tuli esille vähän väliä jossakin muodossa, hyvin monissa työntekijöiden esiintuomissa ilmaisuissa eli oli koko ajan vahvasti läsnä aineistossani. Toissijaisuus oli läpäisevänä ominaispiirteenä läsnä koko ajan ja läpäisi myös kaikki muut ominaispiirteet. Eli tietyillä asioilla, esimerkiksi tilojen puutteella tai huonoudella tai ajan puutteella /kiireellä perusteltiin sosiokulttuurisuuden vähäisyyttä. Voidaan myös tulkita että sosiokulttuurisuus asetettiin näin vähäisempään asemaan, koska se näytti jäävän toissijaiseksi. Mielenkiintoista oli, että monet arjen ilmentymät tulivat työntekijöiden puheessa esille tiettyjen arjen ilmentymien huomiotta jättämisenä, esimerkiksi asukkaiden tapojen ja tottumusten huomiotta jättämisenä (asukas olisi halunnut nukkua pitempään, ei aina saanut = työntekijä 2:n teksti, P) tai itsemääräämisen puutteena (työntekijä määrää milloin ja mitä syödään, milloin vatsaa toimitetaan, milloin käydään suihkussa = työntekijä 1:n teksti, P). Esimerkiksi vuorovaikutus voitiin kuvata tärkeänä ilmentymänä, mutta heti perään tuotiin ilmi, ettei siihen ole aikaa. Ilmentymät kuvattiin siten monesti vastakkaisuuksien kautta. Tämä oli yksi tapa, miten sosiokulttuurisuudesta puhuttiin. Myös muunlaisia puhetapoja käytettiin. Voimakkaimmin esiintyi puhetta sosiokulttuurisuudesta ylimääräisenä työnä, lisänä. Kyllä me ollaan tuota laitettu joulua, esimerkiksi nytkin laitettu jo jouluvaloja, että se on miten ite että kyllä meillä aika vapaat kädet on siinä, että saadaan laittaa tämmösiä. Että se on hoitajista kiinni, että esimiehet ei sitä kiellä tai talo ei kiellä, että ei sais laittaa. Että se on hoitajista kiinni ja tietenkin me vaan kiitosta siitä saahaan, jos viititään tehhä tämmöstä, että se ei tavallaan kuulu siihen meijän työhön loppujen lopuks, että meille ei makseta siitä lissää palkkaa, että laitetaanko me vai ei, mutta meilläkin halutaan laittaa sitä joulua, että on semmosta joulun tunnelmaa ja.. (työntekijä 4, H) Eli perushoito: pukeminen/peseminen ja niissä avustaminen, ruokailut ja niissä avustaminen, wc-asiat, verensokerin mittaus, haavanhoidot (olivat hoitajan työtä ja veivät aikaa, lisäys SR-T).no virikettä sen minkä siinä sitten jossain välissä lisäks kerkes, että laulutuokio tai.. (työntekijä 1, P) Ensimmäisessä sitaatissa puhunut työntekijä omalla tavallaan tuo esille jouluun liittyvien asioiden tekemisen ylimääräisenä työnä, josta ei makseta palkkaa, mutta toisaalta lieventää ajatusta, että sitä ei kuitenkaan pakolla tehdä, vaan kuka työntekijä toimii mitenkin. Juhlat voidaan ajatella yhtenä sosiokulttuurisuuden ilmentymänä. Toisessa sitaatissa työntekijän puhe liittyy töiden luokitteluun, niistä kertomiseen. Suurin osa töistä on fyysistä auttamista ja lopuksi työntekijän puheesta saa ymmärryksen, että virikkeellistä aktiviteettia järjestetään jossakin välissä, jos ehtii, mutta se ei kuulosta erityisen tärkeältä työtehtävältä. 106

109 Työntekijät puhuivat myös sosiokulttuurisuudesta haasteena. Se oli edellä mainitun ylimääräisen työn -puheen kanssa paljon esillä työntekijöiden puheissa. Osin nuo puhetavat liittyivätkin toisiinsa. Haasteena -puhe tarkoitti esimerkiksi sitä, että työntekijät näkivät työssään olevan niin kiirettä, että ei ehtinyt toimia sosiokulttuurisesti, järjestää esimerkiksi aktiviteetteja asukkaille. Erityisesti kotihoidossa työntekijät puhuivat vanhusta kohti olevan ajan vähäisyydestä. Ei ole juuri aikaa jäädä istumaan tai lukemaan tai viemään asukasta vaikkapa kauppaan tai johonkin aktiviteettiin, niin kuin ennen oli. Niin, että monestihan myö on sitä ite naurettu että myö käyvään kahtomassa, onko elossa. että tullee itelle semmonen olo joskus. Että se on vähäistä se ja ennen kaikkea se, että se on semmosta tekemistä, että jos asiakkaat haluais että rupatellaan ja niin semmonen on jäänyt pois. Että tottakaihan siinä juttelee, kun niitä hommia tekkee, mutta ei semmosta että pysähyttään ja keskustellaan, semmosta ei oo ennää ollenkaan. (työntekijä 8, K) Näin ollen haastateltujen kotihoidon työntekijöiden mukaan sosiokulttuurisuus kotihoidossa ilmeni pääasiassa niin, että kannustettiin vanhuksia pitämään yhteyttä omaisiinsa ja ystäviinsä ja rohkaistiin menemään vanhuksille tarkoitettuihin päiväkerhoihin ja konkreettisesti ilmoitettiin heitä sinne, mikäli asukas näin halusi. Kiireestä puhui useampikin työntekijä. Eräs tutkimukseni haastateltava antaa esimerkin, joka liittyy myös samalla asukkaan itsemääräämiseen: Kyllä siellä kiire näkyi. Olen miettinyt monesti, mistä se kiire tullee. Se on taas se kulttuuri, että äkkiä aamupala, aamutoimet, kahvitauko kaikki toimet näin, näin näin, sitten hoitajien kahvitauko ja näin, näin, näin sitähän mennään ihan kellon mukkaan, järjestyksen mukkaan. Eikö voi tulla vaikka aamupalapöytään aamutakkisillaan, jos ei ole vaippa märkä tms. Mutta kun ne pittää olla siihen yheksään kaikki puettuina ja laitettuina, niin sen kulttuurin katkaseminen on näköjään vaikeeta. Enhän minä tee niin, jos minä menisin asukkaan kottiinkin, ja se ihminen on siinä aamutakissa, että laitetaanpas sinulle päivävaatteet päälle, niin sehän sannoo, mää mäkkeen siitä. (työntekijä 1, P) Edellä oleva työntekijän esimerkki kuvaa hänen omaa näkemystään. Hän on aiemmin työskennellyt kotihoidossa ja nyt pitkäaikaisosastolla, joten hän vertaa samalla toimintatapoja. Sitaatissa käsitellään kiirettä, mutta myös kiireen tuntua. Varsinkin pitkäaikaisosastoilla (myöskin osin hoitokodissa ja kotihoidossa) katsottiin, että asukkaat ovat huomattavasti huonokuntoisempia kuin aiempina vuosina ja he tarvitsevat entistä enemmän työntekijän apua perushoitoon, mikä vie aikaa. Hoitokotikontekstissa tuli esille, että iltavuorossa ei ole laitoshuoltajaa, joka hoitaisi tiskejä tai muita keittiötöitä ja myös tämä vie aikaa välittömästä asukastyöstä. 107

110 Että päivä mennee hyvin, koska laitoshuoltaja niitä (tiskejä ja keittiötöitä, lisäys SR-T) hoitaa mutta meillä on illassakin taas yks vähemmän työntekijöitä ja me jouvutaan lisäksi hoitamaan tiskit. Niin se vie todella paljon aikaa iltavuorosta, jota vois käyttää siihen asukastyöhön. Eli se on semmonen asia, mitä haluaisin muuttaa, että jäis kokonaan pois tämmöset niin kun keittiötyöt (työntekijä 3, H). Erityisesti aikaa työntekijöiden mielestä vei tietokone eli kirjaamiseen liittyvät työt (suunnitelmat, päivittäiset kirjaamiset, erilaiset arvioinnit asukkaista), jotka olivat työntekijöiden näkemysten mukaan lisääntyneet ja tämä aika oli pois välittömästä asukastyöstä. Eli voidaan tulkita, että monet lisääntyneet välilliset työt vievät aikaa välittömältä vanhustyöltä, eli asukkaan kanssa vietetyltä ajalta. Kyllähän myökiin saahaan keksiä (virikkeitä, lisäys SR-T) sitähän aina sanotaan, että jos on joutoaikaa istutaan vaikka ja minä laulatan, kun minulla on lauluääni ja sinä ootellaan ruokaa ja lauletaan, että jokin semmonen pikkunen hetki olis Voi miten ahistaa monena päivänä kun ei kerkii, kun just ne pakolliset työt tehhä ja kirjata (työntekijä 2, P) Niin pitkäaikaisosastoilla kuin kotonakin työskentelevät työntekijät toivat esille, että vanhukset eivät välttämättä lähdekään erilaisiin tilaisuuksiin mukaan, vaikka ovat alkuun lupautuneet lähtemään. Tämä tuli esiin haasteena. Työntekijöiden kuvauksien mukaan vanhuksille saattaa tulla rimakauhu, ja he ilmoittavat, etteivät jaksa lähteä. Näin voi olla vaikkapa ulos lähdön suhteen tai jonnekin kulttuuritapahtumaan lähdön kyseessä ollen. Joidenkin työntekijöiden mukaan tämä on edellä esitettyä laitostumista; kun pääosin on vain laitoksessa ja samoissa ympyröissä, on vaikea yht äkkiä lähteä johonkin yksikön ulkopuolelle. Tai kotihoidossakin, jos ei ole päässyt vuoteen tai vuosikausiin ulos, ei ehkä osaa sinne kaivatakaan tai sitten kun vihdoin uloslähtöaika tulisi, tuleekin tunne, ettei jaksa lähteä tai lähteminen on muutoin vaikeaa. Tätä edesauttaisi se, että virikkeellinen aktiviteetti tapahtuisi mahdollisimman lähellä asukkaan elinpiiriä, että sellaista tuotaisiin kotiin tai välittömään lähiympäristöön. Tässä puoltaa myös ajatuksena kokonaisvaltainen sosiokulttuurinen työote tai työorientaatio, jossa sosiokulttuurisuus olisi läsnä kaikessa, mitä asukkaan kanssa tehdään (vrt. Kurki 2007a, 100) ja se olisi spontaanimpaa, kuin pitkälti etukäteen suunniteltu toiminta. Vaikka suunnitelmallisuus työssä on yleensä hyvä toimintamuoto, kaikille vanhuksille ei sovi sellainen, että kalenteriin on viikkojen päähän laitettu ulkoilu tai muu tapahtuma. Vanhus voi stressata lähtemistä ja vaikka olisi lupautunutkin lähtemään tuolloin, kokee lähtemisen lähtöhetkellä kuitenkin liian hankalana, eikä lähdekään. Lisäksi on myös hyvä, että aivan konkreettisesti saataisiin esimerkiksi taide-elämyksiä kotiin tai osastoille, jotta vanhuksen ei tarvitse itse lähteä niitä hakemaan. 108

111 Haasteena voidaan nähdä myös se, että joidenkin työntekijöiden mielestä asukkaita tasapäistetään. Jos järjestetään tai mietitään aktiviteetteja, ne ovat kaikille asukkaille samanlaisia (vaikkapa jumalanpalvelus kaikille). Tästä seuraavassa esimerkkinä työntekijän kommentti juuri jumalanpalvelukseen liittyen: sitten on varmaan se huivi päässä kirkonmenot kirkosta -ajattelu, mutta ei se kaikkia asukkaita kiinnosta. Ja nykyäänhän sehän kysytään siinä elämänkaarilomakkeessa se uskonto, että onko mitä uskontoo ja haluaako kirkonmenoja. Mutta millä sinä estät, jos minä sanon, että minä en halua sitä kirkonmennoo, ja hoitaja räväyttää siinä koko aulan että hoosiannaa huutaa, niin siinähän sinä kuuntelet sitten samalla lailla kun ne muutkin. Minä sanon, että eikö sen vois laittaa jokkaisen ommaan huoneeseen kuulumaan vaikka, että siinä taas se tasapäistäminen tavallaan. Että siinä tullee taas se, että kun oot vanha, sinun pittää olla tietynlainen. Että siinä on hyvät ja huonot että se on niin langanhieno se taiteilu siinä, että mutta siinäpä se sitten on, että missä vaiheessa se tullee sitten, että ihan sama, mennään sitten näin. Ja sitten se jatkuu taas se sama (toimintatapa, lisäys SR-T) (työntekijä 1, P) Saman työntekijän mukaan sosiokulttuurisuutta estää tai vaikeuttaa myös työntekijöiden viitseliäisyys ja asenne ja tämä voidaan nähdä yhdenlaisena haasteena. Työntekijä arvioi varsin kriittisesti joitakin työntekijöitä, että heidän on helpompi vain olla, kun oikeasti rueta tekemään jotakin. Tulkitsen tämän niin, että kyse ei ollut haastateltavan mukaan siitä, etteikö työntekijä tekisi hoitotöitä (=lähinnä perushoitoa), vaan kyse oli toisenlaisista tehtävistä. Esimerkiksi jos työntekijän pitäisi tehdä jotakin itselle vieraampaa, jonkinlaista virikkeellistä aktiviteettia, jolloin työntekijä saattaa olla oman mukavuusalueensa ulkopuolella, tällöin on kritisoineen työntekijän mukaan helpompi vain olla tekemättä kyseistä tehtävää. Tähän ilmiöön liittyi myös aiemminkin esille tullut haastateltavan (työntekijä 4, H) kommentti, jossa hän toi esille näkemyksenään, että joulun laittaminen asukkaille ei kuulu loppujen lopuksi heidän työhönsä ja he eivät saa siitä lisää palkkaa. Tai myös jo edellä ollut haastateltavan (työntekijä 9, PT) kommentti siitä, että kaikki työntekijät eivät näe virikkeellistä aktiviteettia hoitajan rooliin kuuluvana. Puheissa tuli esille myös sosiokulttuurisuus pyrkimyksenä. Työntekijä varsin usein aloitti lauseensa sanoilla pyrin tekemään, tai meillä on pyrkimys tehdä. Tällaiset lauseet tulivat esiin lähes kaikilla työntekijöillä heidän kertoessaan asioista, jotka voidaan liittää sosiokulttuurisuuteen. Asukkaita pyritään viemään ulos tai pyritään järjestämään aktiviteetteja. Seuraava sitaatti liittyy noihin kaikkiin edellä mainittuihin puhetapoihin: aktiviteettien järjestäminen näkyy siinä pyrkimyksenä, haasteena (ajan puute), mutta myös osin lisätyönä (varsinaisen työn ohella tapahtuvana): Että henkilökohtaisesti jos minä oon tai moni muu joka tykkää laulaa, niin kyllä sitä sitten jokin joululaulu lauletaan tuossa aulassa ja sillä tavalla ja tuophan se itellekkii 109

112 sitä joulumieltä ja laitetaan näitä joulukoristeita ja pyrkimys siihen on, kun vaan aina kerkii sen työn ohella (työntekijä 9, PT) Osin työntekijät puhuivat sosiokulttuurisuudesta tai sen puutteesta arvottaen. Joidenkin työntekijöiden mielestä ainakin aiempina vuosina, ei ollut niin tarpeellista petata päiväpeittoa vanhusten vuoteisiin (tämä mielipide tuli esille myös havainnointijaksolla erään työntekijän kertomana, että laittaa päiväpeiton vain niille vanhuksille, joilla käy vieraita). Tämä haastateltu työntekijä sen sijaan puolusti päiväpeiton petaamista vuoteisiin. Aikanaan kiisteltiin sängyn peittämisestä. Että ei tartte peittää sänkyjä, meillä ei ole aikaa. Minä sanon, että montakohan sekuntia siinä männöö, kun ihminen istuu vessan pytyllä, niin sänky on petattu. Ja puhutaan, että kodinomainen no kenenkä sänky se reuhottaa koko päivän auki? (työntekijä 2, P) Tähän osioon, arvottavaan puheeseen, sopii myös työntekijöiden haastatteluissa joskus asukkaista käyttämät puhetavat, jotka myös askarruttivat ja hämmensivät minua. Työntekijä saattoi sanoa asukkaista puhuessaan: Yritettään tehhä asiat niin, että niitten olis silleen mukava olla (työntekijä 2, P) Ja ennen kirjattiin jos asukkailla jotakin oli, mutta eihän näille joka päivä tapahu yhtään mittään, se on sitä tavallista arkea siinä aina miettii, että, mitä ihmettä minä näistä keksin kirjoittaa (työntekijä 2, P) Ja niitähän kannattaa viedä laulutilaisuuksiin, että ne laulunsanat muistuvat, vaikka olisi kuinka dementikko. (työntekijä 3, P) Työntekijät siis puhuivat välillä asukkaista sanoilla ne tai nämä. Välillä samat työntekijät puhuivat heistä vanhuksina tai asukkaina. Kyseessä saattoi olla vain arkinen puhetyyli, jolla ei ollut tarkoitus millään lailla loukata vanhuksia. Kyseinen puhetapa, kuten viimeisimpään sitaattiin sisältyvä termin dementikko käyttö liittyvät myös puheen ja käsitteiden käytön vaikutuksiin todellisuuteen, mikä tuli jo johdannossakin ilmi tässä tutkimuksessa (esim. Jylhä 2000, 43; Rajavaara 2009, 347). Eräät työntekijöiden kommentit jäivät askarruttamaan minua pitkäksi aikaa. Molemmat työntekijät työskentelivät pitkäaikaisosastoilla. Toinen heistä kommentoi aktiviteettien järjestämistä lähinnä vanhuksen hyvän arkielämän teeman kohdalla: Ketkä niistä nauttii, kun eihän kaikki tarvii niitä virikkeitä. Se riittää, kun ne siinä tassuttelloo ja myö niitten kanssa siinä välillä jutellaan. Ne ei ehkä ossaa kaivata sitä, että 110

113 mitä heijän elämästään puuttuu. Että minä satsaisin näihin, jotka vielä muistaa ja pystyy nauttimaan (työntekijä 2, P) Kaikki vanhukset eivät välttämättä tarvitse tai kaipaa virikkeellisiä aktiviteetteja. Jotkut haluavat mieluummin ollakin enemmän omissa oloissaan ja haluavat mietiskellä asioita, eivätkä niinkään kaipaa järjestettyä toimintaa. Kuitenkin kirjallisuudenkin (mm. Semi 2004; 2015; Topo ym. 2007) pohjalta voi todeta, että myös huonompimuistisille ikäihmisille on hyvä olla mieluisaa aktiviteettia. Vaikka muisti olisikin huono, tunnelmat ja kokemukset säilyvät mielessä. Työntekijät puhuivat sosiokulttuurisesta tietyillä tavoilla, jotka olin diskursiivista painotusta käyttäen saanut esiin haastatteluista. Tässä kohtaa käytän niistä kuitenkin puhetavan sijaan käsitettä käsittämistapa, koska tarkoituksena tässä osiossa on saada esiin, kuinka sosiokulttuurisuus käsitetään tai ymmärretään. Sosiokulttuuriuuden käsittämistavat kuvautuivat siis vastakkaisuuksina, ylimääräisenä työnä, haasteena, pyrkimyksenä ja arvottaen. 111

114 7 ILMENEMISEN TASO 7.1 ILMENEMISEN TASON TARKASTELUA Taulukossa 4 tarkastelen taulukkomuodossa ilmenemisen tason tuloksia. Taulukossa näkyy siis ilmenevä todellisuus ja siinä arki asumisympäristöissä eri ulottuvuuksineen ja ilmentymineen sekä lopulta ilmenevä todellisuus ilmenemistapana. Ilmentymä -termillä tarkoitan sitä, minä sisältöinä ulottuvuudet ilmenivät (vrt. kuvautuma kuvatun tason tuloksissa). Tässä en ole jakanut ilmentymiä niinkään eri kategorioihin, kuten kuvatun tason tuloksissa, vaan olen eritellyt tarkemmin yksittäisiä havaintoja ilmentymiksi enemmän konkretian tasolla. Lisäksi eri ilmentymistä näkyy, ilmenivätkö ne usein (+++), joskus (++) vai harvoin (+). Alaluvuissa kerron tarkemmin eri ulottuvuuksien ilmenemisestä ja muusta taulukon sisällöstä. 112

115 Taulukko 4. Ilmenemisen tason tulostaulukko 113

116 7.2 FYYSISEN ULOTTUVUUDEN ILMENEMINEN Havainnontiaineistossa eli havaitussa todellisuudessa voimakkaimmin fyysinen ulottuvuus näyttäytyi työntekijöiden tuottamana fyysisenä apuna asukkaille. Asukkaita autettiin erilaisissa perushoidollisissa toimissa. Asukkaiden perushoito näyttäytyi suvereenisti dominoivimpana arjen ilmentymänä havainnoinneissani. Työntekijöiden suorittama avustaminen tai puolesta tekeminen liittyi usein asukkaiden ruokailuihin, pesuihin, hygienian hoitoon, pukemisiin, siirtämiseen vuoteesta pois tai vuoteeseen ja lääkehoitoon. Aamupäivä eteni noin klo asti tai vähän ylikin asukkaiden aamupesuissa ja muissa aamutoimissa. (P 20.4., la, a) Työntekijät jatkavat aamutoimia asukashuoneissa (vanhusten aamupesuja, pukemisia, wc-käyntejä) työntekijöiden aamukahvin jälkeen (H, 24.5 to, a) Työntekijä keitti asiakkaalle kahvit ja laittoi aamupalaa jääkaapista pöydälle, katsoi että asiakas otti aamulääkkeet. (K, 6.5 ma, a) Asiakkaan luona wc-avut, ruuan lämmitys mikrossa ja lääkkeet annospussista. Sitten seuraavan asiakkaan luo.(pt, 10.5 pe, i) Pääosa työntekijöiden työajasta kului perushoidollisten tehtävien suorittamiseen kaikissa vanhusten asumisympäristöissä. Kyseisissä asumisympäristöissä asuva vanhus tarvitseekin pääsääntöisesti toisen henkilön apua selviytyäkseen päivästä toiseen arjen eri toiminnoista. Voidaan puhua arjen uusintamisesta (vrt. Heller 1984). Tässä sovellan arjen uusintamista vanhustyöhön ja vanhusten hoitoon. Työntekijät uusintavat arkea tekemällään perushoidolla, vanhuksen fyysisen ulottuvuuden auttamisella. Ilman tätä apua monet vanhukset eivät pärjää. Omatoiminen toiminta tai itse tekeminen on ikäihmisille kuitenkin hyvin tärkeää toimintakyvyn ylläpitämiseksi, mutta myös elämän merkityksellisyyden ja identiteetin vuoksi. Havainnoissa esille tuli kuitenkin runsaasti asukkaan puolesta tekemistä työntekijöiden toimesta tai niin, että työntekijä teki pääosan tietyistä arkitoiminnoista ja -tehtävistä. Vanhus jäi tällöin pääosin hoivan kohteeksi ja tämä aiheuttaa helposti toimintakyvyn heikkenemistä, kun vanhus itse ei pysty harjoittamaan tiettyjä arkisia tehtäviä. Mitä parempikuntoisesta vanhuksesta vielä on kysymys, sitä enemmän hänen on hyvä itse ylläpitää toimintoja ja arjen tehtäviä, vaikka tarvitseekin niissä jonkin verran apua. Periaatteena tässä näen, että vanhus tekee itse sen minkä pystyy toki senhetkinen toimintakyky huomioiden. Toimintakyky voi vaihdella eri päivinä ja päivänkin eri aikoina. 114

117 Jossakin määrin, mutta vähäisempänä, fyysinen ulottuvuus ilmeni muiden, kuin työntekijöiden tuottamana. Tällöin se oli vanhusten itsensä tuottamaa fyysistä toimintaa. Liikkumaan kykenevä vanhus itse oli saattanut mennä istumaan yhteiseen aulaan tai makaamaan vuoteeseensa. Monet muistisairautta sairastavat vanhukset olivat levottomia ja saattoivat kävellä varsin paljonkin vain edestakaisin tai kävivät toisten vanhusten huoneissa. Osa asukkaista istuu ruoka-aulan pöydän ääressä, osa kävelee käytävällä ja pöytien lähellä vähän sen näköisinä, etteivät tiedä, mihin menisivät. (P, 18.4 to, i) Yksi asukas otti tuolista päällysteen irti ja laittoi sen sisälle sanomalehteä ja kantoi myttyä mukanaan kävellen edestakaisin. (D, 30.4 ti, a) Omaiset ja muut tahot tulivat esiin vähäisemmässä määrin fyysisen ulottuvuuden toiminnoissa. Omaiset osallistuivat myös jossakin määrin oman vanhuksensa fyysiseen hoitoon, mutta tätä ei kovin paljoa ilmennyt. Hoitaminen oli pääasiassa omien vanhusten auttamista ruokailuissa tai hieman esimerkiksi kävelemään viemistä. Omainen tuli katsomaan miestään osastolle ja kävelytti miestään osaston käytävällä. (P, 18.4, to, i) Muina tahoina esiin tuli esimerkiksi yksityinen hoitoapu tai fysioterapeutin käynti. Asukkaan vaimo toi esille, että ostavat itse lisää hoivapalvelua eli toisen suihkussa käynnin viikossa, kun osastolla on mahdollisuus vain yhteen avustettuun suihkussa käyntiin viikossa. (P, ke, a Yksi iäkäs rouva tulee ulkoa, fysioterapeutti häntä siellä käyttänyt. Fysioterapeutin kanssa oma työntekijä katsoo, mitä rollaattorille voisi tehdä, saadaanko sitä säädettyä sopivammalle korkeudelle. (H, 25.4 to, a) Paitsi uusintamisena, arkea voidaan määritellä myös rutiinien kautta, rutiinien maailmana. Katson fyysiseen ulottuvuuteen myös arjen aikataulut, koska ne määrittivät konkreetteja fyysisiä toimintoja, eli milloin herätään, peseydytään, puetaan tai syödään. Rutiinit on nähty tutkimuksissa usein negatiivisina asioina. Meidät pakotetaan rutiineihin, emmekä pääse niistä irti. (Salmi 2004, 7-18.) Toisaalta rutiineista on puhuttu arjen helpottajina ja ajan säästäjinä (emt. 19). Rutiineista 115

118 yksiköissä näkyivät dominoivimmin ruokailuajat ja suihkussa avustamisen ajat. Hujalan ja Rissasen (2012) tutkimuksen mukaan rutiininomaisuus on edelleen suuri osa toimintaa ja arkea vanhustyön erilaisissa toimintaympäristöissä. Tietyt seikat, kuten esimerkiksi tiukat ruokailuajat, määräävät päivän kulkua hyvinkin tarkkaan; ruokakärryt tulevat erityisesti pitkäaikaisosastoille tiettynä kellonlyömänä (esim. Koivula 2008). Asukkaita istumassa ruoka-aulassa odottamassa ruokaa. Työntekijä tuo ruokakärryn/lämpövaunun solun ruoka -aulaan klo 11.55, lounas on klo 12 alkaen (P, la, a) Työntekijä toi ruokakaärryn yksikköön klo Ruoka tulee talon keittiöltä ja lounasaika on klo alkaen. (H, ke, a) Ruokakärryjen tulo ja ruokailuajat näyttäytyivät myös tässä tutkimuksessani määräävinä toimintoina arjen aikatauluissa, kun puhutaan hoitokodista, dementiayksiköstä tai pitkäaikaisosastoista. Kotona (myös palvelutalo) kyseinen toiminto näyttäytyi hieman erilaisena, koska siellä ei ollut niin tarkkoja aikatauluja ruokailuissa. Sielläkin tosin ruoka-aika oli monesti silloin, kun työntekijä tuli ruokaa lämmittämään, jos asukas itse ei kyennyt sitä tekemään. On vaikea sanoa, osuiko aika samaan, jolloin asukas olisi ruokansa halunnut. Asukkaat näyttivät tottuvan siihen, että ruokailu oli silloin kun työntekijä tuli avustamaan. Jonkin verran pyrittiin katsomaan, että jos aamupala oli jollakin asukkaalla myöhempään (jos halusi nukkua esimerkiksi myöhempään), myös lounas oli vastaavasti myöhempään kotona tai palvelutaloissa asuvilla. Tarkoitan tässä fyysisyydellä sekä toimintaa fyysisyyteen kohdistuen, kuten edellä, mutta myös fyysistä ympäristöä eli kotia ja muuta lähiympäristöä. Asunto ja erityisesti koti on meille jokaiselle ihmiselle hyvin tärkeä arjen turvaamiseksi, mutta myös monelta muulta osin; koti muun muassa tukee meidän identiteettiämme. Havainnoimieni vanhustyön toimintaympäristöjen (=kodit,, palvelutalot, hoitokoti, dementiayksikkö, pitkäaikaisosastot) tilat ja ympäristö vaihtelivat varsin paljon ja monin tavoin. Tiloista olen jo kertonut aiemmin pääpiirteitä (alaluku 5.2.2). Kotona (ns. kotihoidon kentällä) asuvien vanhusten kodit olivat monenlaisia ja monen kokoisia. Oli arvohuonekaluilla ja kalliilla tauluilla sisustettuja koteja, mutta myös koteja, joissa oli lehtipinoja, koriste-ja muita esineitä, huonekaluja vieri vieressä ja muuta tavaraa niin paljon, että sinne oli vaikea mahtua joukkoon. Palvelutaloissa kodit olivat pääsääntöisesti yksiöitä tai kaksioita ja kyseessä olevat talot olivat varsin siiistejä ja hyväkuntoisia. Palvelutaloissa oli myös yhteisiä tiloja, kuten oleskeluauloja, ruokala, juhla- tai muu harrastetila. Pitkäaikaisosastojen tilat olivat hyvin vanhoja ja osin epäkäytännöllisiä. Hoitokodin ja demantiayksikön tilat olivat huomattavasti uudempia ja käytännöllisempiä. 116

119 Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, minkälaisessa ympäristössä asumme ja elämme. Vanhetessa vielä mahdollisten sairauksien myötä ja toimintakyvyn yleensä ainakin jonkin verran heiketessä, tilojen ja lähiympäristön merkitys korostuu entisestään (Oswald & Wahl 2005, 6). Fyysisyys voidaan nähdä tilojen lisäksi myös huonekaluina ja muina esineinä (ns. artefaktit) sekä jossakin määrin myös kehollisesti kosketuksena (tuntona), fysiologisena makuna, hajuna, kuulona eli erilaisina aistivirikkeinä. Vanhusten kosketusta näin hyvin vähän muutoin kuin fyysisen perushoidon yhteydessä, missä pakostikin tulee toisen ihmisen koskettamista, kun pesee tai pukee häntä tai esimerkiksi rasvaa hänen ihoaan. Kaiken kaikkiaan fyysinen ilmeni havainnoissa hyvin dominoivana. Se ilmeni jossakin muodossaan pitkin päivää, vuorokauden ajasta, viikonpäivästä ja asumisympäristöstä riippumatta. Arki ilmeni fyysisessä ulottuvuudessa säännöllisyyksinä, rutiineina ja dominoivana. 7.3 SOSIAALISEN ULOTTUVUUDEN ILMENEMINEN Työntekijöiden tuottamana sosiaalinen ulottuvuus näyttäytyi havainnointiaineiston pohjalta pitkälti työntekijöiden puheena kyseisen vanhustyön toimintayksikön asukkaille, kommunikaationa heidän kanssaan. Dominoivinta puheessa olivat rutiinikeskustelut. Näillä tarkoitan sellaista työntekijän puhetta, missä keskusteltiin juuri käynnissä olevasta hoitotoimenpiteestä tai tapahtumasta, esimerkiksi suihkuttamisesta, pukemisesta, ruokailusta tai näissä avustamisesta. Työntekijät keskustelivat asukkaiden kanssa, kertoivat mitä tekivät milloinkin ( nyt laitan voidetta, nyt käännetään, laitetaan puhdas vaippa jne. ) (P la, a) Työntekijä keskusteli asukkaan kanssa käyttäessään häntä suihkussa; pääosin suihkutukseen, ihoon, kuivaamiseen ja vaatteiden pukemiseen liittyvistä asioista (H la, a) Grainger (2004) tuo myös tutkimuksessaan esille tämän kaltaisen työntekijöiden (hoitajien) puheen ja kutsuu sitä tehtäväorientoituneeksi (task-oriented) puheeksi. On hyvä, että työntekijä kertoo, mitä tekee, erityisesti asukkaalle, jonka voi olla vaikea ymmärtää, mitä tehdään. Monessa tapauksessa työntekijöiden rutiinipuhe jäi lähes ainoaksi puheen tavaksi asukkaille. Tämä korostui esimerkiksi monien pitkäaikaisosastolla olevien vuodeasukkaiden kohdalla. Monesti vuoteessa olevat asukkaat eivät kyenneet itse liikkumaan, monet eivät myöskään paljoa tuottamaan puhetta tai kommunikoimaan. Jos kyseisenlaisen asukkaan kohdalla ei ole omaisia tai he käyvät hyvin harvoin, työntekijä on henkilö, jonka varassa potilas on niin fyysisesti kuin muiltakin elämisen ulottuvuuksiltaan. Jos työntekijä puhuu vain vaipan 117

120 vaihdosta, ihon rasvauksesta tai siitä että hän antaa asukkaalle juomista, kyseisen asukkaan elämä kaventuu paljon. Kieli on yksi osa ja muoto sosiaalista käytäntöä ja yhteiskuntaa ja se on myös sosiaalinen prosessi. Kielelliset ilmiöt ovat siis osaltaan sosiaalisia ilmiöitä. Sosiaalisuus pohjautuu siihen, että esimerkiksi puhumisen tavat ovat sosiaalisesti määrittyneitä ja puheella on sosiaalisia vaikutuksia. (Fairclough 2001, ) Tulkitsen tämän väljästi niin, että työntekijän puheella ikäihmisille on monenlaista vaikutusta. Custers (2011, 1428) tutkijakumppaneineen korostaa myös, että koska hoitajat ovat suuressa roolissa ikäihmisten asumis- ja hoivapaikoissa, erityisesti heidän ja vanhusten vuorovaikutuksen laadulla on suuri merkitys ikäihmisille. Voidaan pohtia, ovatko ikäihmiset tasavertaisessa asemassa keskusteluissa työntekijöiden kanssa. Fairclough (2001, 38-39) käyttää esimerkkinä lääkäreiden ja lääketieteen opiskelijoiden keskustelua sairaalan osastolla. Kyseisen esimerkin avulla Fairclough korostaa, että valta diskursseissa pohjautuu kolmeen osioon eli diskurssin sisältöön, diskurssissa mukana olevien osallisten suhteisiin sekä subjektiasemaan, minkä henkilö voi diskurssissa saada. Kyseisessä esimerkissä lääkäri käytti puheessaan selvästi valtaa opiskelijoihin nähden (muun muassa tuoden esille, milloin oli opiskelijoiden vuoro kommentoida tai tutkia potilasta tai tavalla, miten lääkäri antoi palautetta opiskelijoille). Valta voi ainakin piiloisesti näkyä myös niin kutsutussa infantilisoivassa eli lapsenomaisessa puheessa (esim. Sachweh 1998), mutta sellaista puhetta en kyseisissä yksiköissä havainnut. Edellinen rutiinikeskusteluksi nimeämäni puhetyyli oli siis vallitsevinta aineistossani. Huomattavasti vähäisempänä ilmeni keskustelua, jossa työntekijä huomioi toiminnassaan ja asukkaan kanssa läsnä ollessaan vanhuksen aikaisemman elämänhistorian, tavat ja tottumukset. Tätä elämänkulkukeskusteluksi nimeämääni puhetapaa esiintyi hyvin sattumanvaraisesti, eli se jäi marginaaliin. Työntekijä keskusteli em. asukkaan kanssa työstä, mitä asukas tehnyt nuorempana; asukas myös kertoi, että miehensä kuollut varsin nuorena ja hän jäänyt lasten yksinhuoltajaksi. Työntekijä kuunteli ja nyökkäili ja vastaili empaattisesti (PT pe, i) Työntekijä (sh) keskusteli asukkaan kanssa aamupesuilla/pukiessa myös entisajan töistä ja oliko asukkaan kotona aiemmin ennen vanhaan kotieläimiä, kanoja, lehmiä, peltoa. Työntekijä kyseli vielä puutarhan hoidosta ja kukkien kasvatuksesta (työntekijä sanoi, että sinähän kasvatit myös niitä kukkia.ja asukas vastaili) (H ti, a) (tämä myös kohdassa kulttuurisuus) Yhtenä sosiaalisen ulottuvuuden sisältönä oli työntekijöiden yhteistyö omaisten kanssa. Se sisälsi keskusteluja asukkaan voinnista joko puhelimitse tai paikan päällä yksikössä. Omaisten kanssa esiintyi siis omaispuhetta eli työntekijät kertoivat asukkaiden kunnosta omaisille nähdessään heitä. Omaispuhe voi olla myös mitä tahansa työntekijän puhetta omaiselle, mutta pääsääntöisesti vallitsevinta oli asukkaan 118

121 voinnista ja toimintakyvystä puhuminen. Joskus omaisten ja työntekijöiden kohtaamiset olivat vain tervehtimisiä ja lähinnä lyhyttä sananvaihtoa siitä, onko heidän läheisellä vanhuksellaan kaikki kunnossa. Muutamalla asukkaalla kävi vierailijoita, omaisia, heitä työntekijät tervehtivät ja pysähtyivät juttelemaan jonkin sanan, jos vain ehtivät (P ke, a) Työntekijä kertoi tyttärelle, että asiakkaalla entinen vointi, lyhyt keskustelu voinnista (PT la, a) Kaikissa hoivapaikoissa oli käytössä myös omahoitajajärjestelmä, jossa yhdellä työntekijällä on muutama niin sanottu oma asukas, jonka asioista he ovat parhaiten tietoisia. Saattoi myös olla omahoitajapareja. Omahoitajat pitivät juuri eniten yhteyttä omaisiin ja toivat esiin myös konkreettisia puutteita, mitä asukkailta puuttui ja pyysivät omaisia näitä toimittamaan (esimerkiksi hygieniatuotteita, vaatteita). Myös omaisten iltoja pidettiin. Oli tunnistettavissa myös ympäröivään luontoon tai muuhun ympäristöön liittyvää puhetta, jota oli vähän. Työntekijä keskusteli asukkaan kanssa säästä, jäiden lähtemisestä jne. ja sanoi, että ulkona on kaunis ilma, että asukkaankin kannattaisi mennä istumaan ulko-oven vieressä olevaan tuoliin (K 6.5. ma, a) O Shean ja Walshin (2013) tutkimat vanhukset hoivayksiköissä pitivät siitä, että henkilökunta puhui heidän kanssaan muustakin kuin hoitoon liittyvistä sisällöistä tai että vanhuksilla oli yleensä mahdollisuus keskustella hoitohenkilökunnan kanssa erilaisista aiheista. Kyseinen tutkimustulos kuulostaa aika lailla itsestään selvältä. Tuollainen puhe voi olla mitä tahansa puhetta tai aihetta, mistä muuallakin keskustellaan. Se normalisoi vuorovaikutussuhteen, eikä korosta sitä, että työntekijät ovat erillisiä ja vanhukset erillisiä. Se tuo vastavuoroisuutta ja yhteistä jakamista. Palomäki ja Toikko (2007, 285) korostavat myös vanhan ihmisen tarinallisuuden ja sen kuuntelun merkitystä. On tärkeää pysähtyä kuuntelemaan ikäihmisen kertomaa elämäntarinaa. Ikäihmiselle se jäsentää hänen elämäänsä ja tuo mielekkyyttä ja seesteisyyttä. Vanhustyöntekijä taas oppii ymmärtämään kyseistä vanhusta paremmin. Vanhuksen kertomien tarinoiden kuuntelun myötä yhteinen arjen vuorovaikutus syvenee ja rikastuu. Vanhustyössä on korostettu huumorin merkitystä (mm. Åstedt-Kurki, Isola & Tammentie 2000; Monahan 2015). Tätä ilmeni jossakin määrin myös havainnointiaineistossa, mutta melko niukasti. 119

122 Yksi asukkaista (vuorohoitolainen) lähti kesken ruokailun tuolistaan pois kävelemään ja puhui hiukan epäselvästi niitä näitä. Työntekijä vastaili hänelle mukavasti huumorilla ja asukas tuntui olevan tyytyväinen vastaukseen ja tuli jatkamaan syömistä. (P, 18.4, to, i) Toisaalta ilmeni myös tilanteita, joissa työntekijä ei toiminut kovin hyvin kommunikaatiossaan tai muussakaan toiminnassaan. Työntekijä syötti vuodeasukasta, miestä, joka oli ruennut syömään huonommin viime aikoina ja hänen nielemisensä oli vaikeutunut. Työntekijä puhui alkuun liiankin kovaa (S.R-T:tosin asukas oli myös jonkin verran huonokuuloinen). Hän koetti syöttää asukasta, mutta asukas ei juuri pystynyt nielemään. Työntekijä muutti asukkaan asentoa sanomatta asukkaalle siitä mitään eli vetäisi melko nopeasti poikkilakanasta ja kun oli lopettanut syöttämisen, läksi vain pois eikä sanonut yhtään mitään. (P, ke, a) Inhimillisiin suhteisiin ja kommunikaatioon liittyen Martin Buber (1965; 1987) on puhunut minä-sinä -suhteen tärkeydestä. Tällainen suhde sisältää suoruutta ja avoimuutta, dialogisuutta ja läsnäoloa. Toista ihmistä ei kohdata vain pintapuolisesti tai osittain, vaan tasavertaisena persoonana ja koko olemuksella. Minä-sinä -suhde sisältää sekä yksilön arvokkuuden, että sosiaalisuuden. Yksilö (esimerkiksi ikäihminen) nähdään tasavertaisena, arvokkaana yksilönä, mutta myös persoonana toisten persoonien kanssa. Custersin ja tutkimuskumppaneiden tutkimuksessa (Custers ym. 2011, 1437) kävi ilmi, että vuorovaikutuksen laatu näyttäisi riippuvan enemmänkin siitä, kuka työntekijä on työvuorossa, kuin itse hoidettavaan vanhukseen liittyvistä asioista. Samoin tässä tutkimuksessani vuorovaikutuksen laatu riippui paljon siitä työntekijästä, kuka milloinkin työvuorossa oli eli vuorovaikutus oli varsin paljon yksittäisestä työntekijästä riippuvaista. Seuraava esimerkki kuvaa tasavertaista kohtaamista työntekijän ja asukkaan välillä. Tässä voisi olla kyseessä mikä tahansa ystävyyssuhde. Kyseisessä esimerkissä näkyy myös kosketus, jota muutoin näkyi hyvin vähän lukuunottamatta perushoidollisia tilanteita. Tässä kosketus voidaan nähdä sosiaalisena: Eräs virkeältä näyttävä rouva kysyi iltavuoroon tulleelta työntekijältä, missä työntekijä oli ollut, kun häntä ei ollut näkynyt vähään aikaan. Työntekijä vastasi olleensa lomalla. Työntekijä ja asukas keskustelivat keskenään siitä, että molemmilla oli ollut ikävä toisiaan ja halasivat. (P, 18.4, to, i) Työntekijöiden tuottamana sosiaalinen näyttäytyi myös jossakin määrin yhteisöllisyyden tukemisena. Kurjen mukaan (Kurki 2000, 130, del Hierron 1987, del Hierro, G Sociología comunitaria. Bogotá: Pontificia Universidad Javeriana. 120

123 tekstiin pohjautuen) aidossa yhteisössä sosiaalista toimintaa ohjaa yhteiset arvot ja intressit; aidon yhteisön sosiaaliset suhteet ovat spontaaneja ja vapaaehtoisia. Kurki jatkaa: Yhteisöllinen suhde on sellainen uusi rakenteellinen suhteen muoto, jonka tunnusmerkkejä ovat dialogi, solidaarisuus, avoimuus, uudistuminen ja samalla integraatio ja pysyvyys (Kurki 2000, 130). Yhteisöllisyys näyttäytyi havainnoissani pääasiassa tapayhteisöllisyytenä. Se näyttäytyi niin, että asukkaita vietiin yhteisiin tiloihin esimerkiksi aamutoimien jälkeen tai muulloinkin, esimerkiksi odottamaan seuraavaa ruokailua, koska näin on tapana. Tällä aikaa pystyttiin tekemään muita aamutoimia tai rutiinitehtäviä toisten asukkaiden kanssa. Siinä ei näkynyt kuitenkaan tavoite, miksi asukkaita vietiin yhteisiin tiloihin. Tutkijalle se näyttäytyi tapana (näin on tapana toimia), ei siten että yhteisöllisyyttä käytettäisiin apuna pedagogisesti tai sosiaalisesti ihmisen persoonan tukemiseksi, kuten sosiokulttuurisessa innostamisessa on lähtökohta-ajatuksena. Sosiokulttuurisessa innostamisessa (ks. esim. Kurki 2007a) juuri yhteisöllisyys on tärkeä käsite ja perusperiaate. Ihmistä tuetaan persoonana, mutta osana yhteisöään. Seuraavissa aineisto-otteissa sosiaalista tukemista näyttäytyi erityisesti ruokailutilanteisiin liittyen. Ketkä kykenivät, tuotiin istumaan ja syömään aulaan (P 9.4. ti, a) Ruoka-aulassa oli yksi asukas myös vuoteella ja söi siinä puoli-istuvassa asennossa. Myöhemmin illalla työntekijä kertoi, että kyseinen asukas halusi olla paljon toisten seurassa, mutta oli vuodeasukas, eikä kyennyt istumaan esim. pyörätuolissa (P to, i) Keskityin havainnoinneissani eniten työntekijöiden toimintaan ja työntekijöiden tekemisiin suhteessa asukkaisiin, mutta jonkin verran arjessa tuli esille myös muiden tahojen tuottamaa sosiaalisuutta. Asukkaiden oma sosiaalisuus näyttäytyi omatoimisina keskusteluina. Miesasukkaat istuvat hiljaa pöydän ääressä ruokailtuaan. Muutamat naisasukkaat keskustelevat hyvinkin vilkkaasti, mutta eivät välttämättä samasta asiasta. Usein toinen vastaa toisen puheeseen aivan jotakin muuta, kuin olettaisi (P 18.4.to, i) Muutamat asukkaat arvuuttelivat keskenään, kuka oli presidenttinä milloinkin; arvelivat että jos presidentti olisi ollut tarpeeksi napakka sodan jälkeen, Karjala olisi voitu saada takaisin... (H ke, a) Asukkaiden tuottamana sosiaalisuus oli heidän osaltaan myös omatoimista toimintaa. 121

124 Ruoka-aulassa/oleskeluaulassa joitakin asukkaita, osa syö aamupalaa, osa jo syönyt ja jääneet istumaan pöytiin, yksi miesasukas laulaa pöydän äärellä ruokapaikallaan toisten osittain vielä syödessä (H ke, a) Rouva on kovin muistamaton, mutta käy itse kaupassa, kulkee lähikaupungilla, myös tyttären perheen luona (K ti, a) Monet asukkaat sairastivat muistisairautta ja jonkin verran siihen liittyi joidenkin kohdalla problematiikkaa käyttäytymisessä. Tästä käytetään usein hoitotyössä nimitystä haastava käytös. Työntekijä kertoi myöhemmin, että asiakas luulee/kuvittelee, että naapuri vie ja hävittää hänen tavaroitaan (kun kävelimme myöhemmin asiakkaan asunnon ulko-oven ohi, siinä oli lappu naapurin miehelle, ettei tämä saa tulla hänen kotiinsa, kun hän on poissa) (K ke, a) Aulassa istui naisasukas, joka puhui ja huuteli kovaäänisesti, kirosanoja ja muita rumia; toinen asukas kielsi häntä, mutta hän jatkoi vain huutelua (D 30.4.ti, a) Haastava käyttäytyminen näkyi eri tavoin, pääasiassa huuteluna tai kiroiluna, jonkin verran myös muuna aggressiivisuutena tai varsin kovana vastusteluna esimerkiksi pukeutumis- tai peseytymistilanteissa. Havaintojeni mukaan haasteellisesti käyttäytyvää asukasta ei liian herkästi lääkitty, vaan pyrittiin rauhoittamaan tilannetta keskustelemalla hänen kanssaan. Joissakin tilanteissa asukas vietiin omaan huoneeseen, rauhallisempaan tilaan, erityisesti jos ympäristö osastolla tai hoitokodissa oli muutoin rauhaton. Haastava käytös siis hiljennettiin puheella tai asukkaan poisviennillä toiseen tilaan. Joskus, jos tilanne jatkui hyvin haasteellisena, annettiin lääkettä. Lääkkeen antamista perusteltiin sillä, että asukkaankin on tuollaisessa tilanteessa itsensä hyvin vaikea olla, jos haastavan käyttäytymisen tilanne kestää pitkään, eikä asukas muutoin rauhoitu. Koetin havainnoida näkyisikö esimerkiksi laulun käyttöä tuollaisissa haastavissa tilanteissa, mutta sellaista en havainnut, kun kerran. Tutkimuksissa (mm. Götell, Brown & Ekman 2009; Marmstål-Hammar ym. 2011; Särkämö ym. 2011) on tutkittu laulun käyttöä erilaisissa haastavissa tilanteissa ja yleensä mielialan ja elämänlaadun tukemisessa erityisesti muistisairailla henkilöillä ja havaittu se hyväksi keinoksi. Myös läsnäolo usein auttaa levottomia vanhuksia. Illan päätteeksi dementiayksiköstä kotiin lähtiessäni työntekijä sanoi, että minun (tutkijan) läsnäolo selvästi rauhoitti ainakin tiettyjä asukkaita. Työntekijän kertoman mukaan ainakin pari rouvaa on sellaisia, että illan tullen kulkevat koko ajan työntekijän vanavedessä, menevät iltapalan aikaan keittiöön ja seuraavat työntekijöitä joka paikkaan niin, 122

125 että se jo monesti hankaloittaa työntekijän työtä. Nyt työntekijä sanoi, että nämä asukkaat olivat paljon rauhallisempia, kun olin heidän seurassaan illalla ruoka-aulassa. (D, 2.5, to, i) Kun istuin edellisessä esimerkissä havainnoimassa ruoka-aulassa, kyseiset rouvat tulivat juttelemaan kanssani. Vaikka pääosin tein vain havainnointia, kuuntelin kuitenkin kyseessä olevia asukkaita ja keskustelin heidän kanssaan, vaikka asukkaat olivat varsin muistisairaita. Toinen vanhuksista puhui varsin asiallisesti asioita, mutta toisen vanhuksen puheessa ei ollut oikein logiikkaa. Hän puhui miltei taukoamatta minulle asioita, josta suurimmasta osasta ei voinut ottaa selvää. Läsnäoloni kuitenkin rauhoitti heitä, eivätkä he siten kulkeneet niin paljon levottomasti työntekijöiden perässä. Dementiayksikössä oli myös erillinen huone (voitaisiin kutsua aistihuoneeksi), jota voitiin käyttää haasteellisen käyttäytymisen rauhoittamiseen. Huonetta voitiin käyttää myös virikkeelliseen aktiviteettiin. Siellä voitiin kuunnella musiikkia, katsoa elokuvaa ja miksei lukeakin. Huone näytettiin minulle (tutkijalle) ja kerrottiin sen käytöstä, mutta itse en varsinaisesti nähnyt sen käyttöä. Tämän huoneen käyttö virikkeelliseen aktiviteettiin voisi olla kulttuurisen ulottuvuuden kohdassa. Omaisten tuottamana sosiaalinen jakaantui myös muutamiin ilmentymiin. Omaisten vierailut niin kotona kuin hoitokodissa, dementiayksikössä tai pitkäaikaisosastolla asuvien omien vanhusten luona ovat myös yksi sosiaalisen ilmentymä. Yhdellä asukkaalla kävi mies ja poika vierailulla. He myös kävelivät yhdessä ulkona ja keskustelivat kolmistaan (H ti, a) Aiemmin miestään käytävällä kävelyttänyt omainen jäi kahviaikaan miehensä seuraksi kahville ruoka-aulaan ja keskusteli samalla muidenkin asukkaiden kanssa (P 18.4.to, i) Omaisista on pääsääntöisesti varsin paljon apua vanhusten asioiden hoidossa. Tämä näyttäytyy erityisen tärkeänä kotona asuvilla vanhuksilla, koska he saavat tietyn avun kotihoidosta, mutta kotihoidon keskittyessä enemmän terveydellisiin sisältöihin, omaiset hoitavat myös taloudellisia ja käytännöllisiä asioita. Otin tämän kohdan sosiaaliseen ulottuvuuteen, koska monesti kyse esimerkiksi auttamisesta taloudellisissa asioissa. Jälkimmäinen esimerkki näyttäisi kuvaavan enemmän fyysistä ulottuvuutta, mutta tässä sukulainen myös samalla osallistuu sosiaaliseen yhteydenpitoon. Keittiössä mikron vieressä laskuja, työntekijä laittaa ne olohuoneen pöydälle näkyville, että omainen, joka hoitaa laskut, osaa ottaa ne siitä (PT pe, i) 123

126 Asukkaan luona käy edesmenneen vaimon sukulainen miltei päivittäin; hoitaa asioita, käy kaupassa, lämmittää ruokaa yms. (K ke, a) Ulkopuolisten tahojen sosiaalinen ilmeni lähinnä erilaisina palveluina. Koska työntekijöillä oli paikasta riippuen varsin vähän tai ei lainkaan aikaa käyttää asukkaita ulkona, ulkopuolinen taho oli usein se, joka käytti asukkaita ulkona. Tässä kohtaa näen ulkoilun myös sosiaalisena tapahtumana Asukkaalla käy ulkoiluystävä seurakunnasta (K ke, a) Kahdelle asukkaalle lisäkäynnit: molemmille tulossa talon ulkopuolinen ulkoiluttaja tiettynä päivänä (PT 7.5. pe, i) Lääkäriopiskelijoita tuli viemään ulos joitakin asukkaita; mukaan pääsivät ne, jotka kykenivät (P pe, a) Ulkopuolisten tahojen tuottama sosiaalisuus näyttäytyi paitsi ulkoiluapuna, myös varsinaisina kotipalveluina. Pääsääntöisesti myös nämä voitaisiin luokitella fyysiseen ulottuvuuteen, mutta otan ne osin myös sosiaaliseen ulottuvuuteen, koska ne toivat osin mukanaan myös toisen ihmisen käynnin asukkaan luona ja keskustelua. Ulkopuoliset tahot hoitivat myös virkistävät palvelut eli esimerkiksi kampaajan/parturin, jalkahoitajan ja fysioterapeutin palvelut. Pöydällä lappu, josta näkyy, että fysioterapeutti käynyt alkukuusta, tulee uudestaan puolessa väliä kuuta asukkaan luo (PT pe, i) Asukkaalle tulossa talon ulkopuolelta kampaaja iltapäivällä (PA pe, a) Ulkopuolisten tahojen sosiaalisen ilmentymää olivat myös ryhmätoiminnot eli osa- ja kokopäiväryhmät palvelutaloissa ja vapaaehtoisten vetämät ryhmät. Nämä ryhmätoiminnot voitaisiin luokitella myös kulttuurisuuteen kuuluviksi. Asukas lähdössä palvelutalon kokopäiväryhmään, eli hänen laittaminen valmiiksi kerhokuntoon (K ti, a) Lääkekaapin ovessa olevan ohjeen mukaan asiakas saatetaan talon virikeryhmiin (PT 11.5.la, a) Eräänä uudempana toimintana dementiayksikössä oli ulkopuolisen tahon toteuttama green care -toiminta. Tässä sijoitan toiminnan sosiaaliseen ulottuvuuteen, koska siinä 124

127 kuitenkin toimitaan ryhmänä, jossa myös sosiaalisuus on mukana. Toiminnan voisi sijoittaa myös muihin ulottuvuuksiin. Muutama asukas lähdössä ulos talon ulkopuolisen ohjaajan kanssa. Ovat mukana Green care- ryhmässä, jossa ulkopuolinen ohjaaja vie asukkaita luontoon ja käyttää Green caremenetelmiä heidän kanssaan (D, ma, a) Muun kuin yksiköiden työntekijöiden, asukkaiden tai omaisten tuottamaa sosiaalista toimintaa kuvaan tulostaulukossa lyhyesti yritysten palveluina. Sosiaalisessa ulottuvuudessa tuli näkyviin useita sosiaalisen tuottajatahoja. Näin arki ilmeni sosiaalisessa ulottuvuudessa monitoimijaisena. Tietyllä tapaa se ilmeni myös ulkokohtaisena, koska tätä ulottuvuutta tuottivat usein muut kuin yksikköjen omat työntekijät (mm. omaiset, yritykset ja muut tahot). Kuvasin arkea aiemmin myös niin, että asukkaita vietiin usein ruoka-/oleskeluaulaan istumaan tavan vuoksi, koska niin on tapana tehdä. Näin kuvaan sosiaalisen ulottuvuuden ilmenevän myös tapayhteisöllisyytenä. 7.4 KULTTUURISEN ULOTTUVUUDEN ILMENEMINEN Työntekijöiden tuottamana kulttuurisena ilmentymänä tulivat esille pelit. Hoitokodissa näin työntekijän heittelevän kevyttä palloa asukkaille, jotka istuivat sohvilla ja sohvatuoleilla lepotauon aikana. Kerran näin työntekijän pelaavan vaikeasti muistisairaiden asukkaiden kanssa heittopeliä, jossa yritetään saada pienet, muoviset renkaat osumaan tiettyihin pystyssä oleviin keppeihin. Kerran näin myös opiskelijan pelaavan pitkäaikaisosastolla muutaman asukkaan kanssa noppapeliä. Pelit voidaan katsoa myös sosiaaliseen ulottuvuuteen kuuluviksi (pallon heitto ja kiinniotto myös fyysiseen), mutta tässä näen ne enemmänkin pieninä työntekijöiden tai opiskelijoiden järjestäminä virikkellisinä aktiviteetteina. Työntekijä alkoi pelaamaan palloa muutaman asukkaan kanssa. Asukkaat istuivat sohvaryhmässä ja työntekijä heitteli joko suoraan kopiksi tai lattian kautta pehmeää jalkapallon näköistä palloa vuorotellen asukkaille. Asukkaat saivat varsin hyvin pallon kiinni ja heittelivät toisilleen ja välillä työntekijälle. Asukkaat näyttivät tykkäävän pallonheitosta, jatkoivat sitä vähän aikaa keskenäänkin, kun työntekijä siirtyi syrjemmäksi. (H, 24.4.ke, a) Työntekijöiden aamukahvin jälkeen opiskelija ja harjoittelija alkoivat pelata kahden asukkaan kanssa noppapeliä, kun osa työntekijöistä alkoi tehdä asukkaiden pesuja. (P 9.4. ti, a) 125

128 Hieman muunkinlaista kulttuurista ilmeni, vaikkakin kovin vähäisessä määrin. Molemmat esimerkit ovat dementiayksiköstä. Työntekijä laittaa soimaan cd:ltä vanhaa tanssimusiikkia. (D, 3.5., pe, a) Mennessäni havainnoimaan dementiayksikköön, niin sanottu välivuorolainen on käyttämässä yhtä asukasta teatterissa. Heidän tullessaan pois työntekijä kertoi, että asukas oli oikein hyvin jaksanut istua teatterissa ja kun näytelmän puheenvuorossa oli huudettu apua, myös asukas oli huudellut apua. (D, 2.5.to, i) Juhlapäivien huomiointi näkyi sen sijaan useammallakin tavalla havainnoinneissani. Aamutyöntekijöillä päässään vappukoristeet (koristeellinen hassuttelutiara, yhdellä kimalteleva vapputukka/peruukki); työntekijät laittoivat tuollaisia tiaroja ja vappuhattuja myös joillekin asukkaille, jotka halusivat tai antoivat hatun olla, ja työntekijät ottivat joitakin valokuviakin (D 30.4.ti, a) Aulan seinällä tauluja, kuvia, valokuvakollaasi asukkaista kesäjuhlissa (P 9.4. ti, a) Aulan katosta roikkuu koristeoksa, johon laitettu ilmapalloja ja serpentiinejä koristeeksi (on vappuaatto) (D ti, a) Tähän työntekijöiden tuottamaan kulttuuriseen ulottuvuuteen otin mukaan myös elämänkulkukeskustelut ja vanhuksista täytetyt elämäkulkulomakkeet. Vallitsevin teema työntekijöiden tuottamassa kulttuurisuudessa oli kuitenkin arjen jatkuvuuden ylläpitäminen. Arjen jatkuvuus sisälsi lähinnä arkisia, jokapäiväiseen elämään liittyviä asioita eli hoitokulttuuria, jossa huomioitiin tiettyjä asioita (asukkaiden tapoja, tottumuksia, osastojen tai hoitokotien sisustamiseen liittyviä asioita). Työntekijä kysyi asukkaalta tämän huoneessa, laitetaanko radio tai tv päälle jne. (P ke, a) Naistyöntekijät ottivat pari asukasta saunaan (H ke, a) Joskus näitä kulttuurisen ulottuvuuden sisältöjä ei kovin paljoa huomioitu yksilöllisesti. Erityisesti pitkäaikaisosastolla työntekijä saattoi laittaa sunnuntaiaamuna jumalanpalveluksen soimaan äänekkäästi, vaikka kaikki asukkaat eivät välttämättä ole uskonnollisia tai erityisemmin pidä jumalanpalveluksen kuuntelemisesta. 126

129 Asukkaiden tuottama kulttuurisuus oli hyvin yhtenevää omaisten tuottamaan kulttuurisuuteen nähden. Siksi käsittelenkin niitä tässä yhdessä. Kotona asuvilla vanhuksilla on luonnollisesti paras mahdollisuus tehdä kodista oman näköisensä eli pitää siellä sellaisia huonekaluja ja tavaroita, mitä haluavat. Monelle tietyt omat tavarat ovat hyvinkin merkityksellisiä ja koti ilmentää ihmisen persoonaa. Asiakkaan kirjahyllyssä paljon valokuvia, tauluja lattiallakin pinossa (PT pe, i) Asiakkaalla paljon valokuvia, tauluja seinällä, ryijy (iäkäs mies, vaimo kuollut) (PT pe, a) Hoitoneuvottelussa keskustelujen jatkuessa otettiin puheeksi myös huoneen sisustus yms. seikat (P 17.4 ke, a) Asukkaiden kulttuurisena toimintana voi pitää myös kulttuuritapahtumiin tai virikkkeellisiin aktiviteetteihin osallistumista. Asukas, joka lauloi paljon itsekseenkin jäi vielä toisen asukkaan kanssa laulamaan lauluja laulukirjasta; molemmat olleet nuorempinakin kovia laulamaan (S.R-T: kuoron pitämän lauluhetken jälkeen) (H to, a) Valtakunnallinen veteraanijuhla tuli televisiosta. Osa asukkaista tuli itse, osa tuotiin katsomaan tv:tä (H la, a) Myös tässä kohtaa asukkaiden tuottama kulttuurisuus näkyi arjen jatkuvuutena eli asukkaat pyrkivät jatkamaan ja tuomaan esille omia totuttuja tapojaan ja tottumuksiaan ja osallistumaan vointinsa mukaan arkeen. Ainakin hoitokodissa ollessaan asukkaat pyrkivät jatkamaan entisiä totuttuja tapojaan tai sisustustyyliä, jos se vain on mahdollista. Myös dementiayksikössä ja pitkäaikaisosaston asukkailla monillakin näkyi valokuvia ja muita muistoesineitä hyllyssä tai ikkunalaudalla. Näistä asioista seuraavat havainnointikatkelmat: Yksi virkeämpi asukas alkoi lukea sanomalehteä syötyään aamupalan (H ti, a) Koti hyvin siisti ja kalustettu tyylihuonekaluilla (S.R-T: kuten aiemmassa omassa kodissakin ennen palvelutaloon muuttoa) (PT la, a) Nordin (2013) tutkimuksessa havaittiin myös erilaiset omat esineet tärkeiksi vanhuksille heidän muuttaessaan varsinaisesta kodista muunlaiseen asumismuotoon, kuten hoivakotiin. Nord havaitsi kolmenlaisia tavaroita tai esineitä, joita vanhukset toivat uuteen asumisympäristöön. Näitä olivat esineet, jotka viittasivat jollakin tavalla 127

130 vanhusten omaan elämänhistoriaan ja rooliin elämässään (representations). Nämä olivat esimerkiksi lahjoja eläkkeelle jäädessä tai itse erilaisissa harrastuksissa tehtyjä esineitä. Toisena ryhmänä olivat esineet, joita vanhukset vaalivat, jotka olivat hyviä muistoja (memorabilia). Tällaisia olivat esimerkiksi vanhemmilta periytyneet tai vanhempien tekemät tavarat tai huonekalut. Valokuvat saattoivat liittyä molempiin edellisiin ryhmiin. Kolmantena ryhmänä olivat esineet, jotka olivat arkisia ja liittyivät jokapäiväiseen elämään (mundane things). Tällaisia saattoi olla esimerkiksi oma vuode, nojatuoli, televisio tai puhelin. Tässä tutkimuksessa esineet tai tavarat olivat pääosin valokuvia ja omia huonekaluja, jonkin verran myös muita tärkeitä koristeesineitä ja usein myös televisio ja radio olivat uuteen asumisympäristöön tuotuja esineitä. Omaisten tuottamaan kulttuurisuuteen liittyi varsin samoja osa-alueita kuin asukkaiden itse tuottamaan kulttuurisuuteen. Omaiset laittoivat valokuvia tai muita esineitä asukkaille näkyville, esimerkiksi kun vanhus muutti hoitokotiin tai pitkäaikaisosastolle. Omaiset olivat apuna ja mukana sisustamassa vanhuksen kotia, olipa se sitten varsinaisessa omassa kodissa tai sitten hoitokodissa tai osastolla. Asukkaalla hyvin paljon valokuvia seinällä, erityisesti vauvojen/lapsien kuvia. Myös kukkia yöpöydällä. (S.R-T: selvisi että omaiset ne tuoneet vieraillessaan) (P ke, a) Omaisiin liittyi myös arjen jatkuvuuden ylläpito eli he pyrkivät auttamaan siinä, että vanhusten arki jatkuu entiseen tapaan tapoineen ja tottumuksineen, vaikka vanhus asuisikin hoitokodissa tai osastolla. Jotkut käyttivät omia vanhuksiaan heidän entisessä kodissa tai ulkona kahvilla tai muissa sellaisissa paikoissa, joista he olivat aiemmin pitäneet ennen muuttamistaan palvelutaloon, hoitokotiin, dementiayksikköön tai pitkäaikaisosastolle. Ulkopuolisten tahojen tuottama kulttuurisuus ilmeni yhdenlaisena ilmentymänä eli varsinaisten kulttuuritapahtumien järjestämisenä (hartaudet, lauluhetket, konsertit yms.) Juhlasalissa tarjolla myös erilaisia tapahtumia paitsi talon asukkaille, myös lähialueen asukkaille (tansseja, hartauksia, näyttelyitä, musiikkiesityksiä tms. kuukausittain) (P 9.4. ti, a) Seinällä ilmoitustaululla ilmoitus, että seuraavassa kuussa tulossa mieskuoron konsertti talon monitoimi-/juhlasaliin (H 25.4.to, a) Joskus kulttuurisuus ilmeni kesken jääneenä virikkeellisenä aktiviteettina. Työntekijä (työntekijä 1) otti muutamia asukkaita pöydän ääreen istumaan ja otti esille muutaman paperin: niihin oli kirjoitettu suomalaisia sananlaskuja. Työntekijä luki aina 128

131 sananlaskuista alun ja loppuosan hän kysyi asukkailta. Asukkaat muistivat muistisairaudestaan huolimatta sananlaskujen loput varsin hyvin ja yhteinen hetki työntekijän kanssa vaikutti asukkaiden kannalta mukavalta. Yht äkkiä joku toinen työntekijä (työntekijä 2) asukaskäytävältä huhuili, joutaisiko äskeinen työntekijä kaveriksi ja työntekijä (1) vastasi, että joutaa. Hän lähti pikaisesti pois toisen työntekijän avuksi asukashuoneeseen. Jonkin ajan päästä he ilmestyvät aulaan roskapussien kanssa eli ilmeisesti työntekijät olivat yhdessä puhdistaneet asukkaan/vaihtaneet vaipan joltakin vuodeasukkaalta. Työntekijä (1) tuli pois auttamasta, pesi kätensä aulan käsienpesupisteessä ja keskusteli jotakin toisen työntekijän (2) kanssa. Sitten hän sanoi, että hänen on lähdettävä kotiin ja yht äkkiä hän muisti alkuperäisen tilanteen ja sanoi: ai niin, tuo asiahan se jäi kesken (P, to, i, klo jälkeen) Sananlaskujen kysely tosiaankin jäi siihen. Sananlaskuja sisältävät paperit jäivät pöydälle. Asukkaat lukivat sitten itse, ketkä kykenivät, itsekseen lauseita noista papereista. Yhdelle asukkaalle oli jäänyt ohjesivu, jossa kerrottiin, miten sananlaskutehtävää on tarkoitus toteuttaa. Hän luki ohjetta suureen ääneen. Toki niin voi käydä, että joskus on esimerkiksi niin vähän työntekijöitä, että joutuu kesken virikkeellisen aktiviteetin lähtemään auttamaan toista työntekijää. Tilanteesta jäi kuitenkin vähän huono maku. Toisaalta kuulosti hauskalta, kun jotkut asukkaista rupesivat varsinkin tuota ohjetta lukemaan hyvin tarkkaan suureen ääneen, mutta toisaalta tuntui harmilliselta, että jäävätkö tuollaiset virikkeelliset aktiviteetit aina toiseksi ja mahdollisesti kesken useinkin? Tuossa tilanteessa en lopulta pitäytynyt vain havainnoinneissani ilman osallistumista, vaan kyselin vielä joitakin sananlaskuja asukkailta ja lopulta pelastin paperit talteen, koska osa niistä löytyi jo lattialta ja mikä mistäkin. Tutkimustulosten pohjalta kulttuurisuus muodostui virikkeellisistä aktiviteeteista (voidaan puhua myös sosiokulttuurisista työmuodoista), ikäihmisten aiemman arjen huomioimisesta tapoineen ja tottumuksineen sekä jossakin määrin myös kunkin työyhteisön eli vanhustyön toimintayksikön toimintakulttuurista. Jo varsin alussa havainnoidessani vanhustyötä ja vanhusten arkea, huomasin, että kulttuuri niin sanottuna virikkkeellisenä aktiviteettina ikäihmisten tukemiseksi jää varsin marginaaliin työntekijöiden (hoitajat) työssä. Kulttuurista/sosiokulttuurista toimintaa tutkimissani paikoissa järjestettiin, mutta järjestäjinä olivat kaupunki ja siellä toimivat eri toimijat (kulttuuritoimijat, erityiset toiminnanjohtajat/-ohjaajat tai muut vastaavat). On vaikea sanoa, pääsikö näihin tapahtumiin juuri ne henkilöt, joilla olisi ollut siihen tarvetta tai kiinnostusta. Joidenkin kotona asuvien kotihoidon asiakkaiden huomasin pääsevän järjestetyllä yhteisellä taksikyydillä palvelutalon virkistys- tai kerhopäivään, jossa sai tavata muita ihmisiä, ruokailla ja jossa oli järjestettyä ohjelmaa. Palvelutaloissa (jotka ovat kotihoitoa) on myös ulkopuolisen järjestämää toimintaa ja tapahtumia ja joidenkin asukkaiden kohdalla asunnossa olevassa asukasohjeessa tuotiinkin esille, että asiakas ohjataan 129

132 palvelutalon virkistysryhmiin. Hoitokodissa saattoi käydä ulkopuolinen henkilö laulattamassa vanhuksia ja kun koko talossa, johon kuului useanlaisia hoitopaikkoja, oli juhlatila, siellä vieraili erilaisia esiintyjiä. Sinne pääsy oli nähdäkseni helpointa silloin, jos omainen pystyi viemään. Hoitokodeissa oli myös radio/cd-soitin, jota jonkin verran käytettiin. Siellä oli myös erilaisia pelejä, ainakin muistipeli ja eräänlaiset kuvakortit, mutta näitä en nähnyt käytettävän. Havaintojeni mukaan pitkäaikaisosastoilla oli myös talon juhlahuoneessa tai muussa vastaavassa tilassa pidettyjä tapahtumia ja sinne pääsi parhaiten heitä, joilla oli omainen kuljettamassa tai jotka itse ymmärsivät, osasivat tai kykenivät mennä. Pitkäaikaisosastoilla oli monenlaista materiaalia, mitä voisi käyttää ikäihmisten virikkeellisessä toiminnassa. Kirjahyllyissä oli kirjoja, jotka olisivat voineet kiinnostaa asukkaita. Siellä oli muun muassa runokirjoja ja eräässä kirjassa oli kirjoituksia entisajan perinteistä. Oli myös radio/cd-soitin ja erilaisia levyjä, erityisesti vanhaa tanssimusiikkia. Seinillä oli entisajan valokuvia, joista olisi saanut monenlaista tarinaa ja keskustelua aikaiseksi. Ainoastaan televisio oli aika ajoin päällä, useasti pitkin päivää ja joskus taustahälynä. Tapahtumiin koetettiin viedä myös heitä, joiden tiedettiin pitävän kyseisenlaisista tapahtumista ja jotka tarvitsivat työntekijöiden apua esimerkiksi liikkumiseen pyörätuolilla. Ulkopuoliset toimijat (vapaaehtoiset, joskus opiskelijat) veivät tiettyinä sovittuina sunnuntaina muutamia asukkaita kirkkoon. Vuoteessa olevien asukkaiden tilanne kulttuurikokemusten osalta näyttäytyi kovin huonona. Tämä koski muutakin yhteyttä ulkomaailmaan ja kuten on jo tullut esille, heidän (sosiokulttuuriseksi) tilakseen mudostui asukashuone ja siellä usein vain vuode tai pesutilanteissa kylpyhuone. Numminen (2011) toteaakin erityisesti pitkäaikaishoidon vanhuksilla olevan kulttuurivajetta. Hänen mukaansa ulkopuolelta tulevat esiintyjät tuovat arkeen vaihtelua, mutta eivät siis voi kokonaan korvata jokapäiväisen elämän suoranaista kulttuurivajetta. Kaiken kaikkiaan ulkopuolisten järjestämää kulttuurista toimintaa oli kyseisissä vanhusten asumisympäristöissä kohtalaisesti, mutta kohtasivatko tarve ja esitys eli toiminta? Pääsivätkö niihin vain samat ihmiset, joita oli helpompi viedä ja kuljettaa? Miten vuodeasukkaiden kulttuurisia kokemuksia olisi voinut lisätä tai laajentaa? Sosiokulttuurisessa innostamisessa (esim. Kurki 2007a; 2010) pidetään erittäin tärkeänä yksilöille räätälöityä toimintaa, jossa asukkaat tai asiakkaat itse ovat suunnittelemassa toimintaansa ja ovat muutoinkin enemmän mukana kuin vain esitysten kuulijoina. Tällaista toimintaa en juuri havainnut. Ymmärrettävästi on otettava huomioon asukkaiden toimintakyky ja siihen liittyen esimerkiksi muistisairaus; suurin osa ei itse pysty pitkäjänteisesti suunnittelemaan tällaista toimintaa, mutta monet pystyvät kuitenkin olemaan mukana. Vaarana on kuitenkin se, että ulkopuoliset järjestäjätahot eivät voi tuntea niin hyvin asukkaita ja heidän yksilökohtaisia mieltymyksiään ja tarpeitaan. Silloin kulttuuritoiminta on vain kaikille samaa, jolloin on hyvin paljon mahdollista, että sillä ei ole silloin kaikille asukkaille samalla lailla yksilöllistä 130

133 merkitystä. Asukkaita viedään vain tavan vuoksi, rutiininomaisesti, jonnekin tapahtumiin, jotta he saavat siellä jotakin virikettä tai heidän päivänsä kuluu nopeammin. Tiivistäen edellä olevaa voidaan sanoa, että arki ilmeni kulttuurisessa ulottuvuudessa usein yksittäisinä tapahtumina (yksittäisinä virikkeellisinä aktiviteetteina, kuten ulkopuolisten järjestäminä musiikkiesityksinä). Jossakin määrin se ilmeni myös standardoituna, tästä esimerkkinä jumalanpalvelus kuulumaan kaikille asukkaille aulassa, vaikka kaikki eivät olisikaan siitä kiinnostuneita. Osin kulttuurisuuden ilmentymiä olivat myös asukkaiden omat tavarat, kuten taulut, valokuvat ja muut omat esineet. Näin kulttuurisuus ilmeni myös materiana. Voimakkaimmin kulttuurisuus ilmeni ulkoistettavana (muiden kuin hoitajien toimesta). 7.5 PEDAGOGISEN ULOTTUVUUDEN ILMENEMINEN Viimeisenä ulottuvuutena Kurjen jaotelmassa on pedagoginen ulottuvuus. Jonkin verran ilmeni ohjaus- ja kannustuspuhetta liittyen kyseiseen ulottuvuuteen. Työntekijöiden tuottama pedagogisuus oli suurelta osin ohjausta. Pedagogisessa ohjauksessa työntekijöiden toimesta vallitsevana ilmeni selkeimmin arkiohjaus, jota he antoivat jokapäiväisten perushoitotilanteiden yhteydessä ohjatessaan vanhuksia ruokailuun, pukemiseen, peseytymiseen, liikkumiseen tai lääkkeiden ottoon liittyvissä asioissa. Yksi rouva lähti kesken kaiken pöydästä pois, työntekijä meni perään ja nätisti, rauhallisesti jutellen ohjasi asukkaan takaisin syömään (H 24.4.ke, a) Työntekijä antaa ohjeita, mitkä lääkkeet pitäisi nielaista kokonaisina (K ti, a) Huomattavasti vähäisempänä näyttäytyi kannustaminen. Tästä pari esimerkkiä seuraavassa: Työntekijä käytti asiakasta suihkussa; asiakas ei aina hyvin mielellään lähde, nytkin työntekijä jonkin verran joutui houkuttelemaan (työntekijä sanoi että suihkutus on ohi ennemmin kuin huomaatkaan ja minä olen koko ajan apuna, kaikki menee hyvin ja sitten on mukava olla puhdas ) (K ke, a) Yksi työntekijä otti esille pelin, jossa heitellään rinkuloita keppeihin ja eri keppien kohdalla on eri pistemäärä -> pelasi ainakin kahden naisen ja yhden miehen kanssa, kannusti heitä pelaamaan, kehui hyvästä suorituksesta, oli empaattinen, taputti olkapäälle jne. (S.R:T:tämä myös kohdassa kulttuurinen ulottuvuus ja sosiaalinen ulottuvuus) (D 30.4.ti, a) 131

134 Ohjauksen ja kannustamisen lisäksi työntekijöiden tuottamasta pedagogisuudesta voi löytää havainnointien perusteella identiteetin tukemisen elementin. Tämä ilmeni lähinnä muutamista työntekijöiden kommenteista asukkaille liittyen ulkoasuun tai ulkoiseen olemukseen. Seuraavat esimerkit ovat hoitokodista ja kotihoidosta (palvelutalosta): Ruokapöydässä istui yksi rouva, jonka työntekijä oli käyttänyt aamulla suihkussa; asukkaalla päällä vaaleat vaatteet; työntekijä kehui, miten hieno kesätyttö asukkaasta tuli (H ti, a) Työntekijä kehui asiakkaan hiuksia, että ovat nätisti; uusi kampaaja käynyt ja leikannut hiukset vähän eri tavalla (PT pe, i) Muiden tahojen tuottama (muut kuin hoitajat, asukkaat tai omaiset eli ulkopuolinen taho) pedagogisuus näyttäytyi sekä ohjauksena esimerkiksi käsitöissä ja liikkumisessa ja kannustuksena niissä. Vuorohoidossa oleva rouva on kiinnostunut käsitöistä. Lähdin katsomaan hänen mukanaan toimintaa käsityökerhossa, jota piti kaupungin ohjaaja. Rouva oli tehnyt seinälle laitettavan seinävaatteen, jota kerhon ohjaaja kehui hyväksi ja kauniiksi kannustaen tekemään lisää käsitöitä. (H 3.5. ti, a) Pedagoginen ulottuvuus näyttäytyi siis hieman toisenlaisena kuin sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Ensinnäkään sitä ei voinut jakaa samalla lailla sisällöllisesti neljän eri tahon tuottamaan pedagogisuuteen (kuten aiemmat ulottuvuudet), vaan se luokittui vain työntekijöiden (hoitajien) ja muiden tahojen tuottamiin luokkiin. Erityisen tärkeänä en pitänyt kuitenkaan noita tuottamistahoja, vaan tässäkin ulottuvuudessa katsoin, miten pedagogisuus näyttäytyi ilmenemistapana. Pedagogisuuteen yleensä sisällytettävät ylevämmät tavoitteet, kuten persoonan kehitys ja sosiaalinen kasvu (vrt. Kurki 2000, 41, 61) ja ikäihmisten näiden alueiden tukeminen jäivät tässä aineistossa varsin niukaksi. Riippui paljon työntekijästä, miten hän toimi pedagogiseen ulottuvuuteen liittyvissä sisällöissä. Arki ilmeni pedagogisessa ulottuvuudessa siten työntekijäriippuvaisena. Pedagogista otetta (ohjausta, kannustutsta, identiteetin tukemista) käytettiin varsin vähän eli kokonaisuudessaan arki ilmeni pedagogisesti yksittäisinä tilanteina, satunnaisena ja marginaalisena. 7.6 ORGANISATORISEN ULOTTUVUUDEN ILMENEMINEN Organisatorinen ulottuvuus ei ollut alun perin mukana tutkimukseeni mukaan hahmottelemissani ulottuvuuksissa. Alkuun olin suunnitellut tarkastelevani vanhusten asumisympäristöjä ja niissä vanhusten arkea ja vanhustyötä sosiaalisen, 132

135 kulttuurisen ja pedagogisen ulottuvuuksista. Organisatorinen ulottuvuus oli toinen tutkimuksen kuluessa mukaani ottama lisäulottuvuus fyysisen ulottuvuuden lisäksi. Havaitsin tutkimukseni edetessä, että olin kirjannut myös tutkimushavaintoihini tähän ulottuvuuteen katsottavia sisältöjä, eli en saanut kaikkia havaintoja sisältymään pelkästään aiempiin ulottuvuuksiin. Organisatoriseen ulottuvuuteen muodostin siis havaintojeni pohjalta esille tulleita ilmentymiä. Sisällytin tähän ulottuvuuteen termin mukaisesti organisaation toimintaan liittyviä, organisatorisia, sisältöjä. Ne eivät ole välitöntä asukastyötä, mutta niitä täytyy tehdä, että organisaation toiminta mahdollistuu ja jatkuu ja sen perustehtävä tulee tehdyksi. Olen aiemmissa ulottuvuuksissa tuonut esille, minkä tahon tuottamia ne olivat (työntekijä, asukas, omainen vai ulkopuolinen taho). Organisatorinen ulottuvuus ilmeni vain työntekijöiden tuottamana (johon sisällytin myös lääkärinkierrot, vaikka lääkärin toimipiste ei sijaitse jatkuvasti yksiköissä, vaan lääkäri käy siellä sovitusti). Organisatoriset ilmentymät näkyivät työntekijöiden työhön liittyvinä kirjaamisina ja raportteina toisille työntekijöille. Kotihoidossa (mukaanlukien palvelutalot) oli käytössä mobiililaitteet ja työpäivä alkoikin työvuoron töiden katsomisella mobiililaitteilta. Puhelimeen vastaaminen oli jokapäiväistä, eri työvuoroissa tapahtuvaa organisatorista sisältöä. Otin sen tähän irrallisena ilmentymänä, koska puhelut voivat liittyä hyvin monenlaisiin asioihin, esimerkiksi omaisten kysymyksiin asukkaan voinnista tai jonkin palvelun saamisesta. Tällöin ne voivat liittyä jo aikaisemmin esillä olleisiin ulottuvuuksiin, esimerkiksi sosiaaliseen, jos puhelut käytiin omaisen kanssa. Puhelut voivat olla asukkaaseen liittyvien tehtävien hoitamista, mutta myös yleisiä organisaatioon ja sen toimimiseen littyyviä järjestelyjä. Puhelujen lisäksi työntekijät vastasivat myös niin sanottuihin hoitajakutsuihin (hälytyksiin) ainakin pitkäaikaisosastoilla, mutta myös palvelutaloissa. Havaitsin myös yksikön palavereita, jonkun työntekijän menon koulutukseen sekä lääkärinkiertoja. Organisatorinen ulottuvuus ilmeni varsin laveana, monenlaisia ilmentymiä sisältävänä. Se ilmeni organisaatiorutiineina eli päivittäin, jopa useita kertoja päivässä tapahtuvina tai toistuvina tehtävinä ja sisältöinä, osa viikottain tai kuukausittain tapahtuvina. Organisaatiorutiinit myös osaltaan uusintavat arkea ja ovat osa tyntekijöiden toimintaa vanhusten asumisympäritöissä/vanhustyön toimintaympäristöissä. 133

136 III NÄYTÖS Tahtoisin vielä Makailen vuoteessani, kykenemättä liikkumaan. Lapsenlapseni ojentaa minulle yöpöydältä peilin. Minäkö se olen? Uurteiset kasvot, hiukset jo harmaantuneet, silmät eivät enää yhtä virkeät, kuin nuorena. Katselen käsiäni: iho ryppyinen ja ohut kuin pergamenttipaperi, sormet reumatismin runtelemat. Mutta: Tahtoisin vielä tahtoisin vielä, tuntea poskillani lumihiutaleen kosketuksen, kuulla keväällä leivon liverryksen, maistaa kesällä metsämansikan maun, nähdä silmissäni syksyn lehtien värikirjon. Minä se olen. Muistot kulkevat silmissäni kuin ohikiitävät sudenkorennot. Minä se todellakin olen. Ulkokuori vähän rapistunut, mutta minkäs sille. Sisimmässä kuitenkin sama äidin pikkutyttö. Järkikin vielä päässä, ymmärrys tallella, vaikka muisti vähän huonontunutkin. Mutta: Ethän ohita minua, pysähdythän vierelleni? Tahtoisin vielä -Sointu Riekkinen-Tuovinen- 134

137 8 YHTEENVETO: SOSIOKULTTUURISUUDEN PAIKANTUMINEN 8.1 KUVATUN JA ILMENEMISEN YHTEENVETO: YHTENEVÄI- SYYDET JA EROAVUUDET Tässä luvussa kuvaan yhteenvedonomaisesti vielä tulosteni pohjalta kuvattua tasoa ja ilmenemisen tasoa. Kuvatulla tasolla tarkoitettiin työntekijöiden ymmärtämää ja kuvaamaa sosiokulttuurisuutta heidän haastattelujensa ja dokumenttiaineiston (hoitoja palvelusuunnitelmat) pohjalta ja vielä tarkemmin ilmaistuna sanottua, dokumentoitua ja käsitteellistettyä todellisuutta. Nämä tulivat osin esiin fyysisen, sosiaalisen, kulttuurisen, pedagogisen ja organisatorisen ulottuvuuksina eri sisältöneen. Kuvattu todellisuus saatiin esiin paitsi tiettyjen ulottuvuuksien sisältöinä (eli ulottuvuuksien alaisina kategorioina ja kuvautumina), myös puhe-, dokumentointi- ja käsittämistapoina. Ilmenemisen taso sisälsi havainnointiaineiston esiin tuoman havaitun todellisuuden (ilmenevä todellisuus) eli myös fyysisen, sosiaalisen, kulttuurisen, pedagogisen ja organisatorisen ulottuvuudet sisältöineen. Noiden eri ulottuvuuksien tuottajina, voitiin nähdä useammat eri tahot tai toimijat, kuten työntekijät, vanhukset itse, omaiset ja muut tahot. Keskityin tutkimuksessa pääsääntöisesti työntekijöiden tuottamiin ulottuvuuksiin, mutta vähäisemmässä määrin myös muiden tahojen. Havaittu todellisuus voitiin tuoda esiin paitsi tiettyinä ulottuvuuksina ja niiden sisältöinä (=ilmentyminä), myös erilaisina ilmenemistapoina. Sekä kuvatun että ilmenemisen tason tarkasteluissa oli välttämätöntä ottaa tutkimuksen edetessä mukaan myös fyysinen ja organisatorinen ulottuvuus, koska ne olivat niin paljon esillä eli koko ajan läsnä tutkimissani vanhusten asumisympäristöissä. Niitä ei voinut ohittaa. Edellisten ulottuvuuksien mukaan otto oli olennaista myös siksi, että saatiin sosiaalinen-kulttuurinen-pedagoginen paremmin esiin ja tarkastelun kohteeksi. Paitsi että tiivistän keskeisiä tuloksia, pohdin myös sitä, miten työntekijöiden haastatteluissa esiin tuomat näkemykset sekä hoito- ja palvelusuunnitelmiin kirjoitetut tekstit peilautuvat havainnoimaani vanhustyöhön eri toimintaympäristöissä eli kuten Paasivaaran tutkimuksessa, työntekijöiden tekemään vanhusten tosiasialliseen hoitotyöhön (vrt. Paasivaara 2002). Eli toisin sanottuna, ovatko työntekijöiden puheissaan esiin tuomat näkökohdat ja hoito- ja palvelusuunnitelmiin kirjatut sisällöt yhteneväisiä havainnoimani käytännön kanssa tai jos eivät ole, missä ne eroavat. Siis miltä sosiokulttuurisuuden kuvattu taso näyttää suhteessa sosiokulttuurisuuden ilmenemisen tasoon? Huttunen (2010, 46) korostaa: Se mitä ihmiset sanovat ja mitä he todellisuudessa tekevät, ei useinkaan ole yhteneväistä. Edellä esitetty ei tarkoita sitä, että ajattelisin että 135

138 työntekijät valehtelevat asioista. Laadullisessa tutkimuksessa monesti tuodaankin esille, että haastateltavan puheesta ei ole tarkoituskaan katsoa tai arvioida sitä, puhuuko haastateltava totta (vrt. Mäkelä 1990, 49 50), vaan miten hän näkee ympäröivän todellisuuden tai mitä merkityksiä hän eri tapahtumille tai ilmiöille antaa. Tässä tutkimuksessa kuitenkin analysoin työntekijöiden puheen sisältöjä konstruktiivinen-realistinen akselilla varsin realistiselta pohjalta perustuen tutkimukseni todellisuuskäsityksiin (ks. luku 5.1 tämä tutkimusraportti). Kuvatun ja ilmenemisen yhteneväisyyttä tai eroa voisi siis jossakin määrin verrata Paasivaaran (2002) jo aiemminkin tässä tutkimusraportissa esille tulleessa väitöskirjassaan kirjoittamiinsa suomalaisen vanhusten hoitotyön tavoitteisiin ja tosiasialliseen toimintaan. Paasivaara tutki muun muassa sitä, miten ikääntymispolitiikan tavoitteet (yhteiskunnallinen ikääntymispolitiikka sekä kunnan ja hoito-organisaation tavoitteet) heijastuivat hoitajien tekemään vanhusten tosiasialliseen hoitotyöhön. Hänen lopputulemansa oli, että tavoitteiden heijastuminen näkyi viiveellä, alkuun hyvinkin pitkällä, jopa vuosikymmenien vaikutusajalla. Kuitenkin viive hyvinvointiyhteiskunnan aikana lyheni, ollen silloin muutaman vuoden mittainen. Näin esimerkiksi strategialinjaukset eivät välttämättä näy heti vanhustyön käytännöissä. Samoin Eyers tutkijakumppaneineen (Eyers ym. 2012) on tutkinut ikääntymispolitiikan retoriikkaa suhteessa vanhustenhoitolaitosten arkielämään liittyen aktiviteettien käyttöön. Aktiviteeteilla tarkoitettiin sekä ns. ADL-toiminnoissa 10 tukemista (lähinnä fyysistä) sekä muuta vanhusten tukemista erilaisten aktiviteettien avulla (tämä enemmän sosiaalista ja psyykkistä). Tutkimuksessa havaittiin varsin suuri ero ikääntymispolitiikan retoriikassa suhteessa yksikköjen käytäntöön. Se mitä julkisesti esitetään ikääntymispoliittisissa asiakirjoissa tai puheissa ei aina vastaa näiltä osin käytäntöä. Tutkijat katsoivat, että hoitajat kyllä toteuttivat ADL-toimintojen tukemista hoitosuunnitelmien mukaisesti, mutta sosiaaliset aktiviteetit jäivät vähäisemmälle huomiolle. Myös tässä tutkimuksessa tutkimillani kahdella tasolla oli eroa. Työntekijät pitivät esimerkiksi virikkeellistä aktiviteettia tai vuorovaikutusta tärkeinä, mutta käytännössä nämä eivät aina optimaalisesti toteutuneet tai aivan sillä tavoin, kuin mitä työntekijät ne puheessaan toivat esille. Myös samankin työntekijän puheessa saattoi olla ristiriitaisuuksia sosiokulttuurisuuteen nähden. Välillä saattoi olla niin, että joku työntekijä toi esille monia tutkimustenkin mukaan hyvään sosiokulttuurisuuteen liittyviä seikkoja puheessaan ja toiminnassaan, mutta yht äkkiä saattoi tehdä vastaväitteen hyvälle tavoitteelle. Esimerkiksi työntekijä saattoi kertoa, että 10 ADL-toiminnoilla (activities of daily living) tarkoitetaan päivittäisiä toimia ihmisen elämässä, kuten ruokaileminen, peseytyminen, pukeutuminen, wc-käynnit, pidätyskyky ja liikkuminen kotona. Näillä voidaan mitata päivittäistä selviytymistä, pääosin fyysistä. http// (luettu ) 136

139 viriketoiminta on tärkeää ja hän laulaa asukkaille, mutta samassa lauseessa tai heti perään toi esille, että viriketoimintaa pitäisi panostaa (vain) heihin, jotka eivät ole muistisairaita. Tai työntekijä on kertonut vanhuksen hyvästä arkielämästä siihen tärkeinä kuuluvine itsemääräämisineen ja virikkeineen ja sitten heti perään sanoo, että nämä vanhukset ovat laitostuneita, eivätkä tarvitse tai osaa halutakaan esimerkiksi mitään virikkeellistä aktiviteettia. Näin perusteltiin se, että käytännössä ei ilmene kovin paljon sosiokulttuurisia elementtejä. Työntekijät käyttivät paljon sanaa pyrkiä. He pyrkivät viemään asukkaita ulos tai he pyrkivät hoitamaan jonkin tehtävän. Kuitenkaan esimerkiksi ulkoilua työntekijöiden (hoitajien) toimesta en nähnyt kuin pari kertaa. Joitakin kertoja näin, että omainen tai joku vapaaehtoistyöntekijä käytti asukasta ulkona, jolloin silloinkaan ulkoilu ei välttämättä ollut ensisijainen toiminto, vaan väline johonkin, esimerkiksi pitkäaikaisosastolla kirkkoon menoon sunnuntaina. Sosiokulttuurisuuden esiintulo hoito- ja palvelusuunnitelmissa oli varsin vähäistä, työntekijöiden puheessa runsaampaa. Yleisesti hoito- ja palvelusuunnitelmiin verrattuna sosiokulttuurisuutta ilmeni enemmän havainnoinneissani kuin mitä olisi voinut olettaa dokumenttiaineiston vähäisen sosiokulttuurisuuden sisältöjen perusteella. Sen sijaan vanhustyön käytännöissä sosiokulttuurista otetta ja sisältöjä ilmeni vähemmän havainnoinneissani kuin työntekijöiden puheessa. Työntekijät tuovat puheessaan esille sosiokulttuurisuuteenkin liittyviä sisältöjä eli kuvaavat niitä, mutta niiden ilmeneminen on käytännön arjessa vähäisempää. Tältä osin erityisesti puhe ja käytäntö eivät aina suoranaisesti kohtaa (vrt. Paasivaara 2002), mutta ei myöskään dokumentoitu vanhustyö hoito- ja palvelusuunnitelmissa suhteessa käytäntöihin vanhustyön arjessa. Sosiokulttuurisen innostamisen kolme pääaluetta ovat siis sosiaalinen, kulttuurinen ja pedagoginen (ks. esim. Kurki 2007a). Olenkin tässä tutkimuksessa paikantanut sosiokulttuurista vanhustyötä osin eri ulottuvuuksien kautta (erityisesti em. sosiaalinen, kulttuurinen ja pedagoginen, myöhemmin lisättynä myös fyysinen ja organisatorinen) ja lopulta myös sosiokulttuurisena työorientaationa. Tässä tutkimuksessa olen pedagogisen ulottuvuuden määritellyt lähinnä asukkaiden pedagogiseen ohjaukseen ja kannustukseen sekä ikäihmisten identiteetin ja ihmisenä kasvun mahdollistamiseen. Tällä ajatuksellani vanhuksen persoonan tärkeästä tukemisesta myös silloin kun hän on toisen autettavana, on yhtymäkohtia Pirhosen (2017) näkemyksiin persoonan tunnistamisesta ja tunnustamisesta avustetussa asumisessa (mm. palvelutaloasumisessa). Lyhyesti yhteen vetäen voin sanoa, että jos edellä mainitut Kurjen (mm. 2007a) alkuperäiset ulottuvuudet (sosiaalinen, kulttuurinen ja pedagoginen) järjestetään kuvatun tai ilmenemisen mukaan, eniten kuvattiin ja ilmeni sosiaalista, sitten kulttuurista ja selvästi marginaalisimpana oli pedagoginen ulottuvuus. 137

140 Leena Kurki (2007a) painottaa pedagogisuuteen liittyen itsetoteutusta (Kurki 2007a, 82) 11. Se on vanhuuden näkemistä humaanisti ja positiivisesti. Sen mukaan ikäihmiset pystyvät vielä vanhuudessakin erilaisiin toimiin. Vanhuus on yksi kehitysvaihe kuten aiemmatkin kehitysvaiheet ja myös siinä on mahdollisuus kehittyä monin tavoin. Itsetoteutus on ikäihmisenkin elämässä tärkeä aspekti, jota työntekijöiden tulee tukea parhaansa mukaan. (Kurki 2007a, 82.) Sosiokulttuurisuuteen kuuluvan pedagogisuuden sisällöillä ja työotteilla voi olla annettavaa vanhustyöhön (vrt. Väisänen 2008, 133). 8.2 VANHUSTEN ASUMISYMPÄRISTÖJEN VERTAILUA SOSIOKULTTUURISUUDEN SUHTEEN Olen jo pitkin tutkimustani eri yhteyksissä jossakin määrin tuonut esiin, miten mikäkin tutkimani osio näyttäytyi eri vanhustyön toimintaympäristöissä/vanhusten asumisympäristöissä. Tässä vedän suunnitelmani pohjalta vielä yhteen kyseisiä sisältöjä ja samassa yhteydessä vertaan, missä ilmeni eroavaisuuksia eri asumisympäristöjen välillä. Samalla tulee myös jossakin määrin esiin sosiokulttuurisuuden optimaalisen toteutumisen esteitä. Vanhusten asumisympäristöt tässä tutkimuksessa olivat erilaisia. Toisissa sosiokulttuurisuus mahdollistui paremmin. Esimerkiksi hoitokodissa oli uudehkot tilat, jotka oli tehty hoitokodiksi alun alkaenkin. Ne olivat viihtyisät ja käytännölliset (ei ollut pitkiä laitosmaisia käytäviä, oli saunomismahdollisuus jne.). Ulospääsy oli helpompaa (esimerkiksi takapihan viihtyisä terassialue), kuin vaikkapa pitkäaikaisosastoilla. Hoitokodissa asuvat vanhukset olivat pääosin itse liikkuvia ja yhden autettavia. Kotihoidossa taas työntekijöiden käynnit olivat niin lyhytkestoisia, että ainakin laajemmat, aikaa vievät sosiokulttuuriset toiminnot olivat hankalia. Vuorokauden ajat ja se, oliko arki vai pyhä, näkyivät jossakin määrin sosiokulttuurisen otteen toteutumisessa. Jokaisessa asumisympäristössä arkiaamut ja aamupäivät olivat niin täynnä perushoitoa, että erilliset sosiokulttuuriset toiminnot harvoin onnistuivat. Samoin loppuillasta perushoito (iltapala, asukkaiden iltatoimissa avustaminen ja nukkumaan laittaminen) valtasi työntekijöiden ajan. Tietyissä tilanteissa sosiokulttuurisuuden mahdollisia hetkiä kuitenkin hukattiin. Tämä näkyi 11 Kurki 2007a, 82 viitaten: Alvárez Castillo, J.L Un programa de educación superior de personas mayores en Castilla y León. Teoksessa Pantoja, L coord). Nuevos espacios de la educación social. Bilbao: Universidad de Deusto, Limón Mendizábal, M La educación de las personas mayores a las puertas del siglo XXI. Requejo Osorio, A Animación sociocultural en la tercera edad. Teoksessa Trilla, J (coord.) Animación sociocultural. Barcelona: Ariel Educación,

141 hoitokodissa, dementiayksikössä tai pitkäaikaisosastoilla, päiväaikaan aamu- ja iltavuorojen vaihteessa. Tällöin aamuvuorolaisia oli vielä töissä ja iltavuorolaisia oli tullut samaan aikaan jo töihin. Tässä olisi havaintojeni mukaan ollut mahdollisuuksia pieniin, spontaaneihin hetkiin. Dementiayksikön eräs työntekijä lähtee hakemaan ruokakärryä klo Toiset työntekijät hakevat sillä välin viimeisiä asukkaita pöydän ääreen päivällistä varten. Osa asukkaista ehti jo lähteä pöydästä poiskin, kun eivät malttaneet enää istua paikallaan. (D, 2.5. to, i) Edellisessä esimerkissä olisi ollut paikka laulamiselle, tuolijumpalle tai mille tahansa spontaanille toiminnalle. Asukkaat olisivat paremmin pysyneet paikoillaan ja rauhoittunet aloilleen, kun ruokakaan ei vielä ollut tullut. Sen sijaan kaksi työntekijää istui ruoka-aulassa ja odotti, että ruoka tulisi ja pääasiassa juttelivat keskenään. Sunnuntait oli pääosin rauhoitettu esimerkiksi asukkaiden suihkutuksilta, mutta silloin oli myös vähemmän henkilökuntaa töissä. Kotihoidossa, erityisesti palvelutaloissa, se tarkoitti sitä, että työntekijä teki vuoron aikana erityisen suuren määrän hyvin lyhyitä käyntejä asukkaiden luona. Käynnit olivat perushoitoa (ruuan lämmitys ja anto asukkaalle, lääkkeet, pikkupesut, wc-avut). Käyntien ollessa muutaman minuutin mittaisia sosiokulttuurisuuden piti tulla esiin ikäihmisen kohtaamisessa, hänen kanssaan keskusteluissa. Ehkä ennätettiin puhua jokunen sana omaisen käynnistä tai säästä tai mitä lehdessä oli ollut aamulla. Tällöin sosiokulttuurisuus riippui hyvin paljon työntekijästä ja hänen työskentelytavastaan; näkikö hän vain ruuan ja lääkkeiden antamisen oleellisena, vai osasiko pienessä hetkessä katsoa laajemmin vanhuksen arkielämää. Viikonloppuisin vanhusten luona kävi omaisia ehkä jonkin verran enemmän kuin arkena; tosin tämä ei mitenkään erityisesti riippunut aina viikonpäivästä. Muutoin eri yksikköjen juhlasaleissa harvemmin oli toimintaa viikonloppuna. Havainnoinnissa nousi esiin muutamia työntekijöitä, joiden työskentelyote vanhusten kanssa oli empaattinen, kannustava ja laaja-alainen. He ottivat huomioon työssään paitsi hyvän perushoidon, myös asukkaan kokonaisuudessaan monine tarpeineen, huomioiden arkea laajemminkin. Erityisesti tämä näkyi kyseisillä työntekijöillä hyvänä vanhuksen kohtaamisena ja kiinnostuksena vanhuksen elämään keskustelujen muodossa. Kommunikointi sisälsi tällöin muutakin kuin pelkkää siinä hetkessä tapahtuvasta perushoidosta puhumista tai työn tekemistä toimenpiteenomaisesti tai lähes puhumatta. Eli sosiaalinen ja kulttuurinen aspekti, osin myös pedagoginen, tulivat näkyväksi näissä tilanteissa. Työntekijät tekevät työtä omalla persoonallaan. He ovat eri-ikäisiä, eri aikakaudella koulutuksen saaneita, eri tavalla ajattelevia ja toimivia ihmisiä. Erityisesti havainnoissani, mutta myös haastatteluissa, korostui työntekijän persoonan ja henkilökohtaisten ominaisuuksien vaikutus vanhustyöhön. Tutkimushavaintojeni 139

142 mukaan perushoitotyö tehtiin kaikkialla varsin hyvin, mutta aina ei katsottu asioita sen laajemmin. Toki tässä vaikutti osin myös aikaresurssi. Toimintatapa oli kuitenkin hyvin erilainen eri työntekijöillä samassakin vanhusten asumisympäristössä eli asumisympäristö ei välttämättä ollut määräävä tekijä. Joissakin yhteyksissä työntekijöiden haastatteluissa tuli esiin työskentelyympäristön merkitys. Tämä tuli esiin erityisesti pitkäaikaisosastoilla sellaisilla työntekijöillä, jotka olivat aiemmin työskennelleet kotihoidossa. He kritisoivatkin osin osastoilla muodostunutta organisaatiokulttuuria, mikä ei ole aina asiakaslähtöinen. He toivat esiin, että työntekijä ei voi toimia kotona asuvien vanhusten kanssa samalla tavalla kuin monesti osastoilla toimitaan. Tästä tuotiin esimerkkinä se, että työntekijä ei välttämättä kysy asukkaiden mielipidettä, vaan toimii niin kuin parhaaksi näkee tai niin kun on aina toiminut. Monesti he näyttivätkin olevan asukaslähtöisempiä, kyselivät enenmmän asukkaiden mielipiteitä, koska olivat niin tottuneet tekemään asukkaiden kotona kotihoidossa. Kotihoidossa havaitsin työntekijöiden koputtavan asukkaiden kotiin mennessä, mutta mitä lähemmäksi laitoshoitoa mentiin, sitä vähemmän ilmeni koputtamista (tämäkin osin myös työntekijästä riippuvaista). Tulkitsin tämän niin, että aina hoitokodissa, dementiayksikössä tai pitkäaikaisosastolla ei ajateltu, että kyseinen paikka on vanhuksen koti. Estetiikkaan ja organisaatioestetiikkaan liittyneet sisällöt näkyivät nekin jossakin määrin eri asumisympäristöissä, mutta varsin vaihtelevasti ja pääsääntöisesti melko kapeasti. Hoitokoti oli ainoa paikka, jossa asukkaita saunotettiin ja saunotus tapahtui arkiaamupäivisin. Palvelutaloissa oli saunat vielä olemassa, mutta ainakin toisessa palvelutalossa asukkaiden saunassa käyttämisestä oli luovuttu ajan puutteen perusteella. Fyysisen ulottuvuuden osiossa huomioni kiinnittyi erityisesti ruokailuihin. Välillä tutkijana mietin, onko niin, että arjessa ei muisteta sitä, että ruokailu ei ole vain fyysinen arjen jatkuvuuteen ja arjen uusintamiseen liittyvä toimenpide? Se voidaan nähdä myös tärkeänä yhdessäolon muotona ja sosiokulttuurisena elementtinä (myös Philpin ym. 2014). Eräs pitkäaikaisosaston työntekijä kertoi aiemmin tehdystä yrityksestä tuoda myös vaihtoehtoinen ruokalaji lounaalle, mutta työntekijän näkemyksen mukaan kyseinen kokeilu ei ollut onnistunut. Ruokaa oli mennyt siinä työntekijöiden mielestä paljon hukkaan. Misiorski ja Kahn (2005) kirjoittivat jo toistakymmentä vuotta sitten kulttuurin muutoksesta pitkäaikaishoidossa erilaisten ruuan tarjoilutapojen järjestämiseksi asukkaille. He kuvasivat neljää erilaista mallia, joissa vähitellen siirrytään hyvin laitosmaisesta ruokailutavasta kohti kodinomaista ruokailua ja lopulta viimeisessä mallissa myös työntekijät syövät asukkaiden kanssa yhdessä. Viimeksi mainittua mallia myös kyseisessä tutkimuksessa mukana olleet asukkaat toivoivat. Tämän tutkimuksen hoitokodin, dementiayksikön ja pitkäaikaisosastojen asukkaiden ruuat tehtiin muualla keskuskeittiöllä, joista ne vain tuotiin yksikköihin. Näin yksikköön ei tullut vahvoja ruuan tuoksuja. Ruokailutapahtumat olivat 140

143 pääsääntöisesti varsin arkisia; pyhä ei juuri eronnut arjesta. Vappuna asukkaat saivat ainakin hoitokodissa simaa ja munkkeja. Muutoin ruokailuun liittyen ei aina kysytty, mitä asukas haluaa (esim. tummaa vai vaaleaa leipää, mitä juomista), vaan työntekijä monesti vain antoi valmiiksi kysymättä. Näin erityisesti pitkäaikaisosastoilla, joissa asukkailla oli ruokakortit (joihin merkitty juuri minkälaista juomaa tai leipää asukas käyttää). Jos asukas on ollut vuosikausia samalla osastolla, haluaisiko hän joka aterialla saman juoman tai samanlaisen leipäpalan? Jotkut työntekijät kysyivät asukkailta, toiset taas laittoivat aina samoja lisukkeita kysymättä. Kuitenkin tässä tuli hyvin paljon vaihtelua esiin eli samankin asumisympäristön eri työtekijät toimivat eri tavoin. Hoitokodissa kyseltiin enemmän asukkailta, mitä he ottavat varsinaisen ruuan lisäksi. Hoitokodissa myös ruokalautaset ja kahvikupit olivat värikkäitä posliiniastioita eli kodinomaisia. Lisäksi hoitokodin työntekijä kertoi, että siellä työntekijät tekevät kakun asukkaille, joilla on syntympäivä. Näin tässä tutkimuksessa mukana olleissa asumisympäristöissä ruokailukäytännöt olivat varsin kaukana esimerkiksi Misiorskin ja Kahnin (2005) jo kauan aikaa sitten esittämistä ruokailujen järjestämisen malleista. Tutkimuksessani mukana olleissa hoito- ja palvelusuunnitelmissa ei ollut havaittavissa sosiokulttuuristen sisältöjen suhteen suuria eroja eri asumisympäristöjen osalta sosiaalisen ja kulttuurisen suhteen. Pedagogisuus näyttäytyi varsin samanlaisena kaikissa suunnitelmissa eli hyvin marginaalisena ja se oli suuressa määrin johonkin fyysiseen toimintaan ohjausta, jonkin verran myös kannustusta tai ohjausta toisten seuraan. Koskettaminen näkyi vain yhdessä hoito- ja palvelusuunnitelmassa (suunnitelma 2, dementiayksikkö). Tarkempi sosiokulttuurisuuden yhteys hoito- ja palvelusuunnitelmien kuvauksissa suhteessa ilmenemiseen käytännössä ja erityisesti yksittäisten asukkaiden kohdalla olisi vaatinut kyseisten suunnitelmien pyytämisen nimitiedoilla varustettuina. Samalla tutkimuksen olisi pitänyt kohdistua (erityisesti havainnoinnit) myös juuri kyseisten hoito- ja palvelusuunnitemien asukkaisiin. Tämä ei ollut tutkimuksessa tarkoituksenakaan, vaan saada yleisempi kuva sosiokulttuurisuudesta. Hoitokodissa ja dementiayksikössä oli hoito- ja palvelusuunnitelmien lisäksi käytössä elämänkulkulomakkeet, joihin oli kirjattu jonkin verran tarkempia tietoja asukkaasta. Sosiokulttuurinen työorientaatio toteutui parhaiten hoitokodissa ja dementiayksikössä osin juuri noita yksikköjä varta vasten tehtyjen tilojen ja niiden käytön myötä. Tähän vaikuttanee myös se, että asukkaat hoitokodissa olivat pääosin itse liikkuvia tai yksin autettavia. Näin ollen tietyt toiminnot voivat näyttäytyä helpompana toteuttaa, kuin esimerkiksi vuoteessa olevilla asukkailla. Tutkijana tulkitsen, että myös tarkemmat tiedot asukkaiden elämästä ja mieltymyksistä, tavoista ja tottumuksista elämänkaarilomakkeiden ansiosta tuottivat noissa ympäristöissä enemmän tietoa asukkaista. Ainakin niiden pohjalta on mahdollisuus saada asukkaista laajempaa sosiokulttuurista tietoa. Hoitokodissa ja dementiayksikössä työntekijät ovat myös läsnä kaiken aikaa, joten myös se ylipäänsä mahdollistaa enemmän yhteistä aikaa asukkaiden kanssa. Dementiayksikössä monella asukkaalla oli vähintään 141

144 keskivaikea muistisairaus, mutta siitä huolimatta siellä tuli esiin sosiokulttuurista työotetta muutamissa tilanteissa varsin paljonkin suhteessa asukkaiden toimintakykyyn. Pitkäaikaisosastoilla monet vanhukset olivat joko kokonaan tai lähes kokonaan vuoteessa tai sitten toimintakyky oli muutoin niin huono, että he tarvitsivat kahden työntekijän apua monissa arjen toiminnoissa. Vaikka työntekijät myös siellä olivat paikalla kaiken aikaa, tulkitsin asukkaiden huonomman toimintakyvyn estävän tai vähentävän sosiokulttuurista työotetta työntekijöiden työssä, työntekijöiden mielestä. Kotihoidossa työntekijöiden työaika näytti menevän pääsääntöisesti perushoidolliseen työhön. Kotihoitoon kuuluvissa palvelutaloissa samoin, joskin siellä oli yhteisiä tiloja, joissa kuitenkin oli erilaista virikkeellistä aktiviteettia ulkopuolisten tahojen toimesta. Kriittisestä otteesta huolimatta olen tässä tutkimuksessa kuljettanut mukana myös työntekijöiden esiintuomia reunaehtoja, koska en voi sanoa, etteikö niitä olisi millään lailla tosiasiassa olemassa. Reunaehdoiksi olen luokitellut työntekijöiden esiin tuomista seikoista muun muassa epäkäytännölliset tilat (pitkäaikaisosastot), vähäiset käsiparit/kiireen, lisääntyneet kirjaamiset ja esimerkiksi vanhusten huonon toimintakyvyn ja sitä kautta suuren perushoidon tarpeen. Noista useampikin sisältö viittaa työntekijöiden puhetta tulkiten liian vähäiseen aikaan tai mahdollisuuteen sosiokulttuurista toimintaa ajatellen. Eri näkökohta toki on se, ovatko nuo reunaehdot niin määrääviä, etteikö niitä voisi millään muuttaa tai kompensoida toisin toimimalla. Tällä hetkellä Suomessakin on perustettu ainakin yksityisiä hoitokoteja, joissa toiminnan perustana on jokin tietty teema: esimerkiksi taide ja kulttuuri tai puutarha ja luonto. Näissä ainakin voidaan olettaa kiinnitettävän huomiota ikäihmisen merkitykselliseen arkielämään laajemmin kuin pelkkään hoitokodin sisällä tapahtuvaan perusasioiden hoitoon (mm. perushoitoon). Vanhusten asumis- ja hoitoyksiköissä tilojen arkkitehtuuri yhdessä työn organisoinnin ja hoitoideologian kanssa muovaavat hoidon laatua ja käytäntöjä. Voidaan sanoa, että organisatoriset seikat käyvät vuoropuhelua arkkitehtonisten tilajärjestelyjen kanssa eli ovat keskenään eräänlaisessa vuorovaikutuksessa. (Nord 2011.) Tämä näkyi hyvin myös tutkimissani vanhustyön toimintaympäristöissä. Vaikka en erikseen tutkinut niinkään tuollaista vuorovaikutusta, se oli nähtävissä ja aistittavissa eri yksiköissä. Eli yksikön tilat (tilojen käyttö, ymmärrys niiden merkityksestä, organisaatioestetiikkaan liittyvät seikat), yksikön hoitoideologia ja koko organisaatiokulttuuri siihen liittyvine toimintatapoineen muokkasivat paikan hengen. Tähän liittyi myös vallan käyttö, kuka sitä käytti ja missä määrin. (vrt. Martin 2002.) Näiltä osin tutkimus liittyi tietyissä määrin myös organisaatiotutkimukseen, jota on tehty vanhustyön toimintaympäristöissä (mm. Sinervo 1996; 2000; Laulainen 2010; Komu ym. 2015; Komu 2016). Kaiken kaikkiaan tiivistetysti ja metaforanomaisesti voi sanoa, että sosiokulttuurisuus näyttäytyi aineistojeni mukaan mosaiikkityönä, jossa oli siellä täällä mosaiikkipalasia, mutta ne eivät peittäneet pintaa kokonaisuudessaan. Tai mieleeni 142

145 tulee myös keskeneräinen tilkkupeite, johon jo osa virkatuista tai neulotuista paloista on kiinnitetty, osa on vielä laittamatta. Sosiokulttuurisia sisältöjä siis ilmeni jossakin määrin, mutta ne olivat monesti vasta puhkeamassa olevia ituja tai melkein näkymättömiä elementtejä, jotka jäivät helposti toissijaisiksi. Välissä oli kuitenkin jo kirkkaita mosaiikkipalasia eli hyvään sosiokulttuuriseen työorientaatioon luokiteltavissa olevia ilmiöitä ja toimintoja. Vanhustyö ei kuitenkaan vielä näyttäytynyt kokonaisvaltaisesti sosiokulttuurisesti havaittavissa olevana vanhuksen elämän tukemisena. Arki vanhusten asumisympäristöissä on edelleen varsin paljon fyysisiin elementteihin nojaavaa. Voidaan sanoa, että monesti vieläkin melko kapeaalaiseen ja edelleen varsin paljon fyysisyyteen ja tehtäväsuuntautuneeseen työskentelyotteeseen kaivataan otetta, joka vie vanhustyötä kohti kokonaisvaltaisempaa näkemystä vanhusten elämästä (myös Salonen 2007). Myös tämän tutkimuksen pohjalta voidaan edelleen yhtyä Hanna-Liisa Liikasen vuonna 2003 tehtyihin tutkimustuloksiin (ks. alaluku 1.1 tämä tutkimusraportti) hoivayksikköjen taide- ja kulttuuritoiminnasta. Kyseisenlaista toimintaa on, mutta se on edelleenkin verrattaen jäsentymätöntä. Erityisesti tämän tutkimuksen tulosten pohjalta kaivattaisiin enemmän myös vanhuksen kokonaisvaltaiseen arkielämään integroitua sosiokulttuurisuutta, ei niinkään irrallisia taide- tai kulttuurisesityksiä. 143

146 9 POHDINTA 9.1 TUTKIMUKSEN METODOLOGINEN POHDINTA Tutkimussuunnitelmassa hahmottelin alkuun tutkimukseni etnografiseksi tutkimukseksi, jossa olisi kolme aineistoa ja kolme erilaista vanhustyön toimintaympäristöä. Etnografisessa tutkimuksessa ollaan pitkiä aikoja niin sanotulla kentällä tekemässä empiiristä tutkimusta (vrt. Grönfors 1982; Schwarzman 1993) ja erilaiset aineistot analysoidaan pääsääntöisesti yhtenä kokonaisuutena, ainakin vahvasti toisiinsa peilaten, niitä ristiinlukien (mm. Huttunen 2010, 40, 43-44). Tutkimukseni edetessä päätin kuitenkin analysoida kolme aineistoani erillisinä, koska muutoin hoito- ja palvelusuunnitelma-aineisto olisi jäänyt hyvin vähälle huomiolle ja halusin korostaa aineistoja erillisinä. Lopulta analyyseistäni muodostui edellä kuvattujen asioiden välimuoto eli lähtökohtaisesti analysoin aineistot erillään, mutta lopulta tapahtui myös jonkinasteista yhdistämistä. Kaikissa analyyseissäni olen siis käyttänyt saman tyyppistä logiikkaa. Alkuun olen karkeammalla tasolla lähtenyt katsomaan arjen ilmaisuja varsin konkreettisestikin ja sitten vähitellen syventänyt analyysiä siitä eteenpäin. Analyysit ovat olleet sisällönanalyysejä, mutta niissä on ollut rajatussa määrin myös käsiteanalyyyttinen ja diskursiivinen painotus. Tutkimuksen lopputulokset muodostuvat vähitellen, vähän kerrassaan, eri vaiheiden ja eri menetelmillä tehtyjen analyysien pohjalta. Tätä voisi verrata lumipalloon, johon sitä pyöriteltäessä tarttuu kaiken aikaa lisää aineksia. Jos sitä alettaisiin purkamaan, sitä voi kuvailla lähinnä sipuli -metaforalla eli sipulista kuoriutuu erilaisia sisäkkäisiä osia. Tässä tutkimuksessani nuo osat ovat useanlaisia eri tason analyysejä ja sitä kautta kertyvää tietoa. Olin myös ollut tekemässä havainnointijaksoa perinteiseen etnografiseen tutkimukseen nähden varsin lyhyen ajan, noin viikon toimintaympäristöä kohden. Lisäksi tuossa viikon jaksolla, esimerkiksi kotihoidon toimintaympäristössä, oli mukana useampi kotihoidon yksikkö tai alue (esimerkiksi kaksi kotihoidon aluetta ja kaksi palvelutaloa). Työntekijöiden haastattelut suoritin havainnointijakson jälkeen erikseen pitemmän ajan kuluessa, en varsinaisella havainnointijaksolla. Näihin syihin perustuen en pidä tutkimustani lopulta etnografisena tutkimuksena, vaikka siinä useita piirteitä etnografiasta onkin. Etnografisina piirteinä voidaan nähdä monenlaiset aineistot, kuten tutkimuksessani on eli havainnointiaineisto, haastatteluaineisto sekä hoito- ja palvelusuunnitelmaaineisto (ks. esim. Holstein & Gubrium 1995, 26-27). Eräänä sen kaltaisena piirteenä pidän myös sitä, että olen halunnut ottaa lähteiksi myös joitakin ei-tieteellisiä kirjoituksia, kaunokirjoitustyylisiä (proosatekstit tai runous, joita voidaan pitää myös 144

147 taiteena) tai enemmän ammatillisia käytännön lähteitä (mm. Semi 2014; 2015), koska ne mielestäni sopivat tutkimusaiheeseeni ja antavat lisäymmärrystä tutkimaani ilmiöön. Esimerkiksi runot eivät ole varsinaisessa mielessä lähteitä tai ainakaan aineistoja, en analysoi niitä. Koen että ainakin tietyntyyppisessä laadullisessa tutkimuksessa tutkija voi ottaa myös jonkinlaisia vapauksia ja olla tyylilleen uskollinen. Valintaa voi myös perustella sillä, että tieteellä ja taiteella on tietynlaista yhteyttä ja nitä voidaan myös yhdistellä. On olemassa monenlaista tietoa; tieteellistä tai muuta eksaktia ilmitietoa ja myös taiteen tietoa. Taide voi auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia ja kokemuksellisesti auttaa ihmistä tuntemaan itsensä osana luontoa tai yhteiskuntaa. (Bardy 1998, 6.) Taiteen keinoin voi tulkita ja vertailla erilaisia tietämisen tapoja. Sen avulla voidaan pohtia myös erilaisia henkilökohtaisia kokemuksia ja tuoda esiin asioita, joista muutoin on vaikea puhua. (Krappala & Pääjoki 2003, 8, 9.) Bardy (emt. 16) on toivonut tieteen ja taiteen liittoa kulttuuria uudistavaksi voimaksi. Tutkimukseni sivuaa tietyiltä osin myös institutionaalista etnografiaa/laitosetnografiaa, jossa tutkitaan tietyn instituution institutionaalisia käytäntöjä (mm. Ylilahti 2013). Tässä tutkimuksessa nuo käytännöt ovat vanhustyön toimintaympäristöjen, eri yksikköjen, organisaatiokulttuuria ja siihen liittyviä käytäntöjä ja työntekijöiden toimintatapoja. Olen miettinyt paljon myös sitä, onko tutkimukseni autoetnografista tutkimusta, jossa tutkija tutkii omaa tai aikaisemmin tekemäänsä työtä (vrt. Kuronen 2015). Tämän tutkimusraportin prologissa kuin myös aineistoista kertovassa kohdassa kuvaan olleeni työssä kodinhoitajana ja lähihoitajana vastaavankaltaisissa paikoissa, joita nyt tutkin. Tuosta työkokemuksestani on aikaa jo vuosia ja nyt tutkittavat paikat olivat eri yksikköjä kuin ne, joissa olin aiemmin työskennellyt. Kuten toin esille, pyrin esimerkiksi havainnoinneissani havainnoimaan niin puhtaalta pöydältä kuin mahdollista, joskin siitäkin jo kerroin, että se ei ymmärrykseni mukaan ole aivan puhtaasti mahdollista omien työkokemusteni ja teoriatietoni vuoksi. Tutkimuksen loppuvaiheessa olen tullut siihen tulokseen, että joku voi pitää tutkimustani osittain autoetnografisena tutkimuksena, vaikka sitä en alussa niin ajatellutkaan. Vanhustyö muistisairaiden ja muutoinkin varsin hauraiden ikäihmisten kanssa on niin sensitiivistä ja eettisyyttä vaativaa työtä, että sieltä on varmasti jäänyt tajuntaan tiettyjä näkökohtia, jotka eivät sieltä koskaan lähde pois. Ne ovat osa minua. Samoin kaikkien aikaisempien koulutusteni ja elämänkokemukseni myötä tulleet eettiset ajattelutavat tai ohjeet ovat osa minua ja käyttäytymis- ja toimintatapaani. Ainakin pohdinnoissa nämä näkyvät omana kokemuksellisuutena asioista, enkä ole tarkoituksellisesti niitä piilottanut tai peitellyt. Ajattelenkin, että tutkimus muotoutuu tietynnäköiseksi tutkijan tutkimustyön kautta. Tähän liittyy muun muassa tutkijan oma ihmiskuva, tieteenteoreettinen näkemys, metodiset valinnat ja tutkijan oma positio (mm. Raunio 1999; Heikkinen ym. 2005, 342). Tutkimuksen tuloksena tutkija kertoo tarinan aineistonsa perusteella ja tämän tarinan tulee olla relevantti suhteessa tutkimuskysymyksiin (Vaismoradi ym. 2013). Nämä seikat korostuvat erityisesti 145

148 kvalitatiivisessa tutkimuksessa. Tutkimus olisi voinut muotoutua toisen näköiseksi toisen tutkijan tekemänä. Metodologisesti pidän tutkimustani moniaineistoisena, monimenetelmällisenä laadullisena tutkimuksena. Tutkimuksessani olen käyttänyt sosiokulttuurista innostamista viitekehyksenä teoriassa sekä empiirisen osan analyyseissä. Kyseessä ei kuitenkaan ole esimerkiksi toimintatutkimus, jossa olisin toiminut sosiokulttuurisen innostamisen ajattelutavan mukaisesti eri vanhustyön toimintaympäristöissä työntekijöiden tai vanhusten kanssa. En ole myöskään korostanut sosiokulttuuriseen innostamiseen varsinkin tietyissä suunnissa kuuluvaa taistelevaa luonnetta (esim. Freire 1996). Sen sijaan olen enemmän tarkastellut sitä ulottuvuuksiensa (sosiaalinen-kulttuurinen-pedagoginen) kautta vastatessani tutkimuskysymyksiin sosiokulttuurisuuden kuvaamisesta ja ilmenemisestä. Perushoidon vahvan aseman vuoksi täytyi ulottuvuuksiin ottaa mukaan myös fyysinen ulottuvuus ja monien välillisten, organisaatioon liittyvien tehtävien vuoksi lisäksi organisatorinen ulottuvuus. Näitä eri ulottuvuuksia tarkastelin käytännöllisenä, arkipäivän sosiokulttuurisuutena analysoiden menetelmällisesti myös sosiokulttuurisuuden käsitettä ja sen puhe-, dokumentointi-, käsittämis- ja ilmenemistapoja. Samalla olen pohtinut, miten sosiokulttuurinen innostaminen sopii Suomessa käytettäväksi, kun mietitään ikäihmisten kokonaisvaltaista tukemista. Sosiokulttuurisuuden paikantaminen vanhustyössä on varsin haastavaa, vaikka rajasinkin tutkimukseni tiettyihin vanhusten asumisympäristöihin/ vanhustyön toimintaympäristöihin. Kirjallisuudesta voi havaita, että sosiokulttuurisuus -käsitettä käytetään monesti eräänlaisena etuliitteenä tai sanaparin etuosana; puhutaan esimerkiksi sosiokulttuurisesta innostamisesta (mm. Kurki 2000) tai sosiokulttuurisesta oppimisesta (mm. Wang 2007; Berthelsen, Brownlee & Johansson 2009). Halusin edellä mainitusta huolimatta lähteä väitöskirjatutkimuksessani pohtimaan sosiokulttuurista vanhustyötä, vaikka tiesin sen olevan laajan ja haastavankin alueen. En voi sanoa, että olen tyhjentävästi tuonut esille kaiken sen sisällön, minkä sosiokulttuurisuuteen voidaan ajatella kuuluvan. Tulkintani siitä muodostui valitsemieni asumis- /toimintaympäristöjen, niissä tehtyjen havaintojeni, haastatteluissa mukana olevien työntekijöiden ja hoito- ja palvelusuunnitelmien sekä kaikista noista aineistoista tekemieni analyysien pohjalta. Voin siis sanoa, että tämän tutkimukseni pohjalta sosiokulttuurisuus näyttäytyi kuvatunlaisena. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tutkimuksessani kuvatuista sisällöistä ja tuloksista voi saada suuntaa sosiokulttuurisen vanhustyön ymmärryksen lisäämiseksi, sen toteuttamiseksi ja opettamiseksi eri toimintaympäristöissä ja oppilaitoksissa. 146

149 9.2 LUOTETTAVUUSPOHDINTA, EETTISET NÄKÖKOHDAT JA JATKOTUTKIMUSAIHEET Tutkimuksen luotettavuudesta ja yleistettävyydestä Perinteiset tutkimuksen luotettavuuden arvioinnin termit reliabiliteetti ja validiteetti eivät sellaisenaan sovi hyvin laadullisen tutkimuksen arviointiin ja siksi laadullisen tutkimuksen luotettavuuskriteereinä on tuotu esille uskottavuus, siirrettävyys, varmuus ja vahvistuvuus/vahvistettavuus (mm. Lincoln & Cuba 1985; Mäkelä 1990; Kylmä & Juvakka 2007; Tuomi & Sarajärvi 2009). Eri kirjoittajat ovat kuitenkin kääntäneet tai tulkinneet näitä termejä hieman eri tavoin (Tuomi ja Sarajärvi 2009). Uskottavuuden kriteerillä pyritään arvioimaan koko tutkimuksen, erityisesti analyysin ja tutkimustulosten kuvausta. Pyrin kuvaamaan analyysiprosessini ja tutkimuksen tulokset mahdollisimman tarkkaan, kuten myös perustelemaan kaikki tekemäni valinnat tutkimuksessa. Uskottavuus luotettavuuden kriteerinä voi tarkoittaa myös sitä, että tutkijan on tarkistettava, vastasivatko hänen tekemänsä käsitteellistykset ja tulkinnat tutkittavien käsityksiä (Eskola & Suoranta 1996). Hyödynsin tutkimuksessani myös aineisto- ja menetelmätriangulaatiota (Denzin, 1978; Brewer & Hunter 1989). Sen sijaan en ole erikseen tutkittavilta tarkistanut, ovatko käsitykseni ja tulkintani heidän kanssaan yhteneviä. Tällainen käsitteellistämisen ja tulkintojen yhteneväisyyden tarkistaminen lienee ymmärrykseni mukaan vielä melko harvinaista, joskin laadullisessa tutkimuksessa se voisi olla tarpeellista ja näin on yhä useammin jo tehtykin (esim. Rastas 2007, 79-84; Krokfors 2010; Hujala & Rissanen 2012). Hujalan ja Rissasen (2012) edellä mainitussa tutkimuksessa toinen tutkija tutkijaparista kävi palautekeskusteluja tutkimusaineiston alustavien tulkintojen jälkeen hoivaorganisaatioissa. Keskustelut litteroitiin ja niitä käytettiin lopullisissa tulkinnoissa apuna. Krokforsin tutkimuksessa (2010) kuntoutuslaitoksen sosiaalityöntekijän toimijuudesta sosiaalityöntekijä -havainnoitava osallistui kommenteillaan ja tutkijan tekstien lukemisella tutkimuksen tekoon. Rastaan tutkimuksessa (2007) hän tutkijana testasi ajatuksiaan pitemmällä ajalla tehdessään etnografista tutkimusta. Tällaista yhteisesti jaettua tulkintojen vahvistamista on joiltakin osin myös kritisoitu erityisesti liittyen haastattelun analyysin tuloksiin. Tutkijan ja tutkittavien intressit eivät aina ole yhteisiä ja tällaisella menettelyllä voidaan myös päätyä kaikkia miellyttävän tulkinnan ja arkiajattelun tasolle (Ruusuvuori, Nikander & Hyvärinen 2010, 28). Myös Andrews (1991) ja Laitinen (2004) ovat toimineet osin vastaavan kaltaisesti, mutta niin, että ovat postittaneet haastatelluille jälkikäteen nauhoitettujen keskustelujen litteraatit. Andrews (1991) on halunnut varmistaa, että hän on kuullut ja ymmärtänyt oikein haastateltavien ajatukset. Laitisen (2004) perusteluna oli haastateltavien palautteen kuuleminen ja tutkimuksen läpinäkyväksi tekeminen; osin myös kanssatutkijuuden korostaminen tai vahvistaminen. 147

150 Tutkimustulosten siirrettävyys (mm. Lincoln & Cuba 1985) on mahdollista jossakin määrin, tietyin ehdoin, myös laadullisessa tutkimuksessa. Usein katsotaan, että sosiaalinen todellisuus on niin monimuotoista, ettei perinteisesti ajateltu yleistäminen ole mahdollista. Tässä tutkimuksessani uskon, että tuloksia voi siirtää muihinkin samankaltaisiin vanhusten asumisympäristöihin/vanhustyön toimintaympäristöihin, kuin mitä tässä tutkimuksessa on tutkittu. Resurssien vuoksi tutkimus oli tarpeen kohdentaa yhteen kaupunkiin. Valitsin tutkimukseen tietoisesti julkisen sektorin vanhusten asumisympäristöjä/vanhustyön toimintaympäristöjä, koska viime aikoina varsin negatiivinenkin keskustelu on käynyt laajana juuri julkisen sektorin vanhustyöstä. Tulokset eivät juurikaan muuttuisi, vaikka tutkimus olisi tehty muista kaupungeista. En myöskään halunnut laajentaa tutkimusta enempää, koska jo nyt asumisympäristöjen määrä oli lukuisa. Lisäksi Hannele Komun (2016) julkisiin ja yksityisiin hoivakoteihin kohdistunut tutkimus on näkyvää kulttuuria tarkastellessaan osoittanut lähinnä samanlaisuutta erityisesti toimintaympäristöjä ja henkilöstöä vertailtaessa. Varmuutta voidaan tutkimuksessa lisätä ottamalla huomioon tutkijan ennakkooletukset (mm. Tuomi & Sarajärvi 2009). Kuten jo raporttini alussa tuli esille, toimin aikaisemmin vanhustyössä hyvin samanlaisissa lähihoitajan tehtävissä, kuin mitä tässä tutkimuksessa haastatellut ja havainnoidut työntekijät. Tätä voidaan pitää osaltaan etuna, osaltaan haittana. Työ saattaa olla niin lähellä itseä, että on vaikea pitää ennakko-oletuksia poissa ja keskittyä siihen, mitä sanotaan tai mitä tosiasiallisesti näkee eri vanhusten asumisympäristöissä. Toisaalta kun toiminnot ja ympäristö ovat tuttuja, voi myös osata paremmin kiinnittää huomiota tiettyihin toimintoihin ja ilmiöihin. Tutkimusraportissa on kuitenkin tuotava esille tutkijan oma positio (Eskola 2003) ja mahdolliset yhteydet tutkittavaan aihepiiriin. Vahvistuvuus tarkoittaa sitä, että tehdyt tulkinnat saavat tukea toisista vastaavaa ilmiötä tarkastelleista tutkimuksista (mm. Lincoln & Cuba 1985, ). Tämän vuoksi olen tutkimustulosten raportoinnin yhteyteen liittänyt aiemmista tutkimuksista teoriatietoa/vastaavia tutkimustuloksia. Lopullisesti vahvistuvuus/vahvistettavuus voi ilmentyä vasta kun tutkimustulokset on julkistettu ja ne pääsevät osaksi tiedeyhteisön tieteellistä keskustelua. Tutkimukseni tarkoituksena ei voinut olla koko totuuden löytäminen sosiokulttuurisuudesta, vaan miten se tässä tutkimuksessani näyttäytyi ja ilmeni. Koska kyseessä on laadullinen tutkimus, tutkimustulokset eivät sinällään voi olla yleistettävissä suoraan. Kuitenkin tutkimustuloksia voidaan peilata muihin vastaaviin vanhustyön toimintaympäristöihin ja niissä tehtävään vanhustyöhön. Voidaan puhua myös aineiston sisäisestä yleistettävyydestä (Maxwell 2010). Tällöin aineistosta tehtyjä päätelmiä, niiden yleistettävyyttä, voidaan verrata ja koetella kyseessä olevan tutkimuksen koko aineistoon. Analysoin aineistojani alkuun pääosin erillisinä ja esimerkiksi työntekijöiden haastatteluaineistossa käytin useanlaisia osaanalyysejä. Näiden analyysien tuloksissa osa-analyyseistä tuli osin samankaltaisia 148

151 tuloksia. Esimerkiksi juuri työntekijöiden haastatteluteemoissa yhtenä tuloksena oli monessakin organisatoriset reunaehdot, jotka vaikeuttivat työtä ja ehkäisivät tai hankaloittivat sosiokulttuurista työorientaatiota. Sosiokulttuurisuuden toissijaisuus kaiken kaikkiaan oli myös nähtävissä eri analyysien tuloksissa eli samoja seikkoja havaitsin havainnointiaineistonkin pohjalta ja myös hoito- ja palvelusuunnitelmaanalyysien tuloksena kuin haastatteluissa. Nämä samankaltaiset tulokset eri analyysien pohjalta osoittavat nähdäkseni aineistojen sisäistä yleistettävyyttä. Tämän tutkimuksen eettiset järjestelyt ja pohdinnat Eettisyys liittyy tutkimuksen tekemiseen jo alusta alkaen: sen suunnitteluun, toteutukseen ja raportointiin. Tätä tutkimustani varten hain tutkimusluvan kyseisen kaupungin vanhuspalveluiden johtavalta viranomaiselta ja hän kertoi, että lupa riitti kaikkiin tutkimiini vanhusten asumisympäristöihin ja niissä tapahtuvaan empiiriseen tutkimukseen. En hakenut tutkimukselleni eettistä ennakkoarviointia, koska eettisen lausunnon kriteerit eivät täyttyneet (TENK, Eettinen ennakkaorviointi ihmistieteissä ). Tutkin pääsääntöisesti työntekijöiden tekemää vanhustyötä. Olen laittanut saatekirjeet tutkimuksestani yksiköista vastaaville henkilöille (osastonhoitajille/palveluesimiehille) sekä itse yksikköihin henkilökunnan luettavaksi. Saatekirjeissä olen kertonut tutkimuksestani ja sen toteuttamisesta yksiköissä. Työntekijöiltä pyysin suostumuksen haastateltavaksi tuloon ja haastatteluvastausten käyttöön tutkimustani varten ja he allekirjoittivat niin sanotun tietoon perustuvan suostumuksen (esim. Kuula 2011). Lomakkeissa oli kohta, jossa he olisivat voineet myös kieltäytyä myöhemmin haastattelusta tai kieltää myöhemmin jo tehdyn haastattelun käytön tutkimuksessani, mutta tällaista ei tapahtunut. Suostumuslomake on nähtävissä liitteissä (liite 3). En ole erikseen pyytänyt lupaa vanhuksilta enkä omaisilta yksiköissä oloon ja havainnointeihin, koska alussa katsottiin, että tuo saamani tutkimuslupa on riittävä yksiköissä tapahtuvaan havainnointiin. Kuitenkin yksiköissä ollessani pyrin aina kertomaan asukkaille, kuka olen ja mitä siellä teen. Vanhuksilta, joiden kognitio oli sillä tasolla, että ymmärsivät puheeni ja pystyivät vastaamaan, koetin myös kysellä, voinko tulla heidän huoneeseensa/kotiinsa. Koska monet asukkaat ovat muistisairaita, heillä on varsin pitkälle edennyt dementia, ja näin ollen he eivät hetken päästä saattaneet muistaa, kuka olin. On myös mahdollista, että osa heistä luuli minua opiskelijaksi, joka myös toki olin. Näkemilleni omaisille pyrin samalla tavoin kertomaan, kuka olen ja mitä yksikössä teen. Eettisyys täytyi huomioida myös monin muin tavoin. Kun asukashuoneissa oli myös intiimiä toimintaa (pukeminen, pesut, wctoiminnot kylpyhuoneessa/wc:ssä), siinä oli huomioitava tietynlainen tahdikkuus. Tarkoituksenani oli pysyä hieman kauempana asukkaan huoneessa, mutta niin, että pystyin jollakin tavalla seuraamaan, mitä työntekijä teki tai sanoi. Ajattelen myös niin, että minulle on kertynyt sosiaali- ja terveysalan koulutuksen ja vuosien monenlaisen työkokemuksen pohjalta sellaista eettistä ymmärrystä, että osasin toimia käytännössä 149

152 eettisesti hyvällä tavoin kyseisissä yksiköissä asukkaiden ja työntekijöiden toimia havainnoidessani. Raportoidessa täytyy myös huomioida eettisyys. Jätin esimerkiksi yhden alkuperäisesti raporttiini laittamani asukkaaseen liittyvän havainnointisitaatin lopulta pois, koska asukas olisi voitu siitä mahdollisesti tunnistaa. En myöskään kertonut työntekijöihin liittyviä tietoja hyvin tarkasti. Tutkimuseettiset kysymykset ovat kuitenkin pohdituttaneet läpi tutkimukseni teon. Myöhemmin olen miettinyt, olisiko omaisille pitänyt kertoa tutkimuksesta esimerkiksi omaisten illoissa. Näin olisin toiminutkin, jos kyse olisi ollut yhdestä tai kahdesta yksiköstä, mutta tässä tapauksessa niitä oli lukuisia (kaksi eri pitkäaikaisosastoa, hoitokoti + dementiayksikkö, kotihoidon useita alueita kentällä, jossa esimerkiksi kaksi eri palvelutaloa ja kaikki yksittäiset vanhusten kodit, joissa vierailin). Vaikka minulle alussa useamman kerran tuotiin esille, että saamani tutkimuslupa olisi riittävä, jälkeen päin ajateltuna tutkimusymmärrykseni lisääntyessä olen henkilökohtaisesti itse tullut hieman toisenlaisiin ajatuksiin. Jos nyt alkaisin tekemään tätä tutkimusta, koettaisin tuoda tutkimustani enemmän esille myös omaisille jo ennakkoon. Tutkimuksessani katson kuitenkin noudattaneeni Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjetta Hyvä tieteellinen käytös ja sen käsitteleminen Suomessa eli Htk -ohjetta 2012 ( Vaikka olen toiminut vanhustyössä vuosien varrella monessa eri tehtävässä, tämä väitöskirjatyö on opettanut minua. Olen pohtinut monenlaisia vanhuksiin liittyviä näkökohtia teoriassa, mutta myös käytännössä haastatellessani työntekijöitä, tarkastellessani hoito- ja palvelusuunnitelmia sekä tehdessäni havaintoja erilaisissa vanhusten asumisympäristöissä. Varsinkin kirjoitukset passiivisesta aktiivisuudesta (mm. Thomasen 2013; ks. alaluku 2.1 tämä tutkimusraportti) lisäsivät entistä enemmän ymmärrystäni erityisesti hauraista vanhuksista. Koen myös olevani suorastaan etuoikeutettu päästessäni tekemään tutkimusta tärkeänä pitämästäni ja hyvin ajankohtaisesta aiheesta eli laajasti ottaen sosiokulttuurisesta vanhustyöstä. Vaikka katson tutkimukseni olevan osa vanhustutkimuksen tieteellistä keskustelua, tutkimuksellani on myös vahva praktinen tiedonintressi ja merkitys. Toivon tutkimukseni nostavan esiin pohdintoja sosiokulttuurisuuteen ja sitä kautta kokonaisvaltaiseen vanhustyöhön liittyen niin ikäihmisten itsensä, kuin omaisten, vanhustyötä opiskelevien ja opettavien, lähityöntekijöiden, johtajien, virkamiehien ja päättäjien keskuudessa. Jatkotutkimusaiheita Jatkossa olisi hyvä tutkia lisää Harnettin (2010, 300) esiintuomia seikkoja eli mistä asioista ikäihmiset haluavat päättää itse ja miten heidän aloituksiinsa vastataan henkilökunnan taholta. Näen tärkeänä tutkia lisää kokonaisuudessaan myös sosiokulttuurista työorientaatiota. Tässä tutkimuksessa en tarkoituksellisesti haastatellut vanhuksia, vaan työntekijöitä. Kuitenkin tiedostan, että 150

153 vanhustutkimuksissakin olisi hyvä, että vastaajina olisivat yhä useammin myös itse vanhukset. Vanhuksilla itsellään voi olla erilaisia näkemyksiä ja merkityksiä vaikkapa arkielämään liittyen kuin työntekijöillä tai tutkijalla itsellään. Tämän tyyppistä tutkimusta on toki tehtykin (mm. Sarvimäki 2007 jo aiemmin tämä tutkimus), mutta kaiken kaikkiaan asiakkaiden ja palvelujen käyttäjien omaa ääntä on hyvä saada entistä enemmän kuuluviin. Vaikuttavuustutkimusta peräänkuulutetaan tehtäväksi sosiaali- ja ja terveysalla entistä enemmän (esim. Vaarama 2016). Siten voisi tutkia sosiokulttuurisia menetelmiä vanhustyössä ja niiden käytön mahdollisia vaikutuksia vanhuksiin ja vanhustyöhön. Tässä voisi olla esimerkiksi toimintatutkimuksellinen ote, jolloin tehtäisiin alkutilanteen (alkumittauksen) jälkeen tietynlainen interventio kyseiseen yksikköön ja jälkikäteistä tilannetta arvioimalla voitaisiin katsoa mahdollisia vaikutuksia. Tärkeää olisi myös tutkia, miten ikäihmiset itse kokevat sosiokulttuuriset työmenetelmät/taiteen ja kulttuurin sisältöjen käytön vanhustyössä. 9.3 GERONTOLOGISEN MIELIKUVITUKSEN KÄYTTÖ: KOHTI SOSIOKULTTUURISPEDAGOGISTA VANHUSTYÖTÄ? Laajemmin vanhusten tarpeista puhuttaessa ja niitä tulkittaessa voidaan kysyä, määräytyvätkö tarpeiden tulkinta ja ikäihmisille tarjottavat palvelut vain tarjolla olevien resurssien ja palveluiden, kenties hinnan mukaan? Eli saavatko ikäihmiset pääasiassa vain sellaisia palveluita ja apuja, mitä organisaatiossa tai kunnassa yleensä sattuu olemaan tai mikä on kunnalle edullisinta? Vastaavatko nämä palvelut sitä, mitä ikäihmiset oikeasti toivovat ja tarvitsevat? (vrt. Ylinen 2008, 122.) Aiemmin tarkastelin tutkimuksessani käsitteiden ja mielikuvien käytön merkitystä käytännölle (Rajavaara 2009, 347; Jylhä 2000, 45; ks. alaluku 1.2 tämä tutkimus). Esimerkiksi kehitysvammaisten tai mielenterveyskuntoutujien hoito- ja asumisyksiköissä henkilökunta on usein ohjaajan nimikkeellä, vanhusten vastaavissa paikoissa hoitajan nimikkeellä. Tämän tutkimukseni vanhustyön toimintaympäräristöissä puhuttiin myös hoitajista. Jo titteli hoitaja osaltaan aiheuttaa sen, että on helppo ajatella vanhustyön olevan hoitamista. Erilaiset hoitotoimenpiteet korostuvat, kuten on monessa tutkimuksessa aiemmin ja tämänkin tutkimuksen tuloksien mukaan jo todettu. Itse muuttaisin koko vanhustenhoitokäytännön siten, että hoitajat työskentelisivät esimerkiksi ohjaajan nimikkeellä (lukuun ottamatta akuuttihoitoa). Tämä toisi heti jo ajatuksen tasollakin, mielleyhtymänä, enemmän mieleen ohjauksellisuuden ja pedagogisuuden. Käytännössä tämä voisi johtaa pedagogisempaan työskentelytapaan, joka tämänkin tutkimuksen perusteella oli marginaalissa. Koska kenenkään ihmisen elämä, ei myöskään vanhuksen, ole pelkkää hoitoa, muuttaisin myös vanhusten asumispaikkojen nimet toisenlaisiksi. Hoitokoti tai pitkäaikaishoidon osasto jo niminä kuvaavat hoitamista, hoitotoimenpiteitä. 151

154 Kieli vaikuttaa myös asenteisiimme ja siten helposti laajemmin myös toimintaamme. Jos käytämme muistisairaasta nimitystä dementikko, se voi vaikuttaa muistisairaan henkilön itsetuntoon ja minäkuvaan heikentävästi (Bryden 1997; Semi 2015, 369) ja samalla määrittelemme koko ihmisen diagnoosin mukaan, emme sen, mitä hän on kokonaisena persoonana. Kieli voi vaikuttaa myös siihen, miten vanhustyöhön hakeudutaan. Jos puhutaan vain raihnaisista vanhuksista, joiden kanssa ei voida tehdä mitään tai työn raskaudesta tai kiireestä, puhe vanhustyöstä on vain negatiivissävytteistä. Tällöin halukkuus hakeutua vanhustyöhön voi vähentyä. (myös Hirvonen ym. 2004; Semi 2015, 35.) Tutkimukseni kuluessa olen miettinyt myös sitä, miten dokumentointi muuttaa vanhustyötä. Myös Sirkka-Liisa Kivelä (2006) pohtii vastaavaa hoito- ja palvelusuunnitelmien nimityksen kohdalla. Hän kysyi jo kymmenisen vuotta sitten, pitäisikö hoito- ja palvelusuunnitelmat nimetä hoito-, palvelu- ja kuntoutumissuuunnitelmiksi, jotta niissä huomioidaan kokonaisvaltaisesti kognitiiviset, psyykkiset, fyysiset ja sosiaaliset ulottuvuudet toimintakykyineen, myös sosiaalinen osallisuus. (Kivelä 2006.) Koska puhuttu kieli voi ohjata ja vaikuttaa käytäntöön, ajattelen niin olevan myös kirjoitetun tekstin kohdalla. Lisäksi hoito- ja palvelusuunnitelmat eivät ole mitä tahansa tekstiä, vaan tarkoitettu juuri työtä ohjaaviksi asiakirjoiksi. Näen myös, että se mitä ajattelemme, vaikuttaa kirjoitukseemme (mitä hoito- ja palvelusuunnitelmiin kirjoitetaan) ja hoito- ja palvelusuunnitelmien teksti vaikuttaa taas käytäntöön eli miten vanhustyössä niiden pohjalta toimitaan. Näin ajatuksemme (sekä tieto) ja niiden pohjalta tehdyt hoito- ja palvelusuunnitelmat uusintavat vanhustyön käytäntöä. Siksi hoito- ja palvelusuunnitelmien tekemiseen tulee keskittyä todella huolellisesti ja huomioida vanhuksen elämä niissä kokonaisvaltaisesti. Asiakassuunnitelma on siten relevantti nimitys, että se ei korosta ainakaan nimenä niin paljon fyysistä ulottuvuutta tai hoitoa eli olisi neutraalimpi nimitys. Asiakassuunnitelmista puhutaan myös uudessa sosiaalihuoltolaissa (1301/2014, 39 ); niin sanotussa vanhuspalvelulaissa suunnitelmaa kutsutaan palvelusuunnitelmaksi (980/2012, 16 ). Pelkät nimen muutokset eivät kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös muutosta monella eri tasolla ja rintamalla. Vaaraman ym. (2006, 129) mukaan esimerkiksi gerontologisen sosiaalityön asiantuntemuksen pitäisi olla mukana myös palvelutarpeen arvioinneissa sekä palvelusuunnitelmien teossa. Sosiaali- ja terveysalan perustutkintokoulutuksen kehittämisstrategiassa on korostettu, että lähihoitajan osaamistarpeissa korostuu nykyistä voimakkaammin ymmärrys asiakkaan tarpeista ja elämänkulusta (Hakala ym. 2011), joka voidaan osaltaan nähdä kokonaisvaltaisempana ikääntyneenkin huomioimisena ja erityisesti elämänkulku viittaa sosiokulttuurisiin sisältöihin. Samoin Opetushallituksen Vanhuspalveluiden osaamistarveraportissa (Taipale-Lehto & Bergman 2013, 30) yhtenä lähihoitajan osaamisen laajentamisalueena nähdään kulttuurityö/-ala. Myös sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon perusteiden (79/011/2014) mukaan on mahdollista valita sosiaalista ja 152

155 kulttuurista osaamista (7 osaamispistettä) joka jakautuu alakohtina kulttuurien tuntemukseen ja taide ja kulttuuri -osioon. Entistä enemmän tulee huomioida sosiokulttuuristen sisältöjen esilletuominen ja huomioiminen myös jo työssä oleville vanhustyöntekijöille lisä- ja täydennyskoulutuksen myötä. Käytännön työssä pitäisi pysähtyä pohtimaan, reflektoimaan, kunkin vanhustyön yksikön organisaatiokulttuuria ja muodostuneita työskentelytapoja, myöskin asenteita (ks. myös O Shea & Walsh 2013, 134, 135). Alkuun jokainen työntekijä voi lähteä hyvinkin pienistä, arkipäivän asioista, jotka kuitenkin ovat arjessa merkittäviä. Esimerkkinä työntekijä voi opetella koputtamaan, kun menee asukkaan kotiin, myös hoitokodissa, dementiayksikössä tai pitkäaikaisosastolla olevaan asukashuoneeseen. Näin osin tehdäänkin, mutta kaikki työntekijät eivät tutkimuksessani näin toimineet. Näen myös edellä mainitut asumisympäristöt vanhusten kotina. Tai työntekijä voi pohtia osaamistaan vanhusten aktiviteetteja ajatellen; millaisen pienen aktiviteettihetken minä voisin toteuttaa? Tästä voi edetä yksikön yhteisten koulutusten ja pohdintojen kautta eteenpäin: miten muuten voisin toimia niin, että toimisin sosiokulttuurisesti ikäihmistä tukien? Koivula (2013, 187) tuo esille, että kun hoitohenkilökunnan ihmiskäsitys ja toimintaorientaatio ovat pääasiallisesti naturalistisia ja hoidettavien vanhusten sekä omaisten ihmiskäsitys pääsääntöisesti kulttuurinen, tämä voi aiheuttaa varsinkin pitkäaikaisosastoilla ristiriitaisia näkemyksiä. Hän tuo esimerkkinä vanhuksen omaisen kommentin suihkun jälkeen vanhukselle laitetuista papiljoteista, jotka on omaisen mielestä kierretty väärään suuntaan. Koivula tiivistää esimerkin kirjoittamalla: Papiljotti on suihkun jälkeen kierretty väärään suuntaan, koska toiminnan kulttuurista aspektia ei nähdä niin merkittävänä, eikä sitä arjen kiireisten toimien keskellä priorisoida. Kulttuurisesta ihmiskäsityksestä esimerkiksi erilaisine elämäntyyleineen ei olla henkilökunnan keskuudessa riittävän tietoisia, eikä siitä ymmärryksestä työyhteisössä erityisesti palkita. Tuollainen pieni arjen toiminto, kuin papiljotin kiertäminen oikeaan suuntaan voi tuntua mitättömältä, mutta olla jollekin asukkaalle hyvinkin tärkeää. Kokonaisuudessaan edellä esitetyt, kursiivissa olevat lauseet, ovat erittäin merkityksellisiä arkipäivän vanhustyötä ajatellen. Mitä pidämme tärkeänä? Onko yleisesti ottaen tärkeämpää että osastojen vaippakaapit ovat viimeistä piirtoa myöten järjestyksessä vai että vanhus saa pienen mukavan hetken työntekijän kanssa vietetyn yhteisen ajan muodossa? Toki edelliset näkökohdat ja toiminnot voidaan joskus yhdistääkin: vanhus voi olla mukana arkisissa toimissa, jos vain siihen kykenee ja samalla tuokioon voi liittää keskustelua. Sanna Laulainen (2010) on tutkinut strategista toimijuutta ja organisaatiokansalaisuutta vanhustyössä. Voidaankin kysyä hänen ajatustensa ja tutkimuksensa pohjalta, onko organisaatioissa strategisen kehittämisen myötä odotuksena vaikuttamaan pyrkivä kriittinen työntekijä vai ovatko työntekijät vielä aikaisemman mallin mukaan toimivia mukautuvia ja kilttejä vanhustyöntekijöitä? Oman tutkimukseni havaintojen ja haastattelujen mukaan sekä että: osa työntekijöistä 153

156 tuntui toimivan perinteisen mallin mukaan eli tehtiin sellaista ja sillä tavoin, miten on aina tehty. Jotkut, erityisesti toisesta työpaikasta tulleet työntekijät, ainakin pyrkivät tuomaan esille uudistuksia ja heidän mielestään parempia työtapoja. Osan mielestä näitä ei jaksanut kauan aikaa pitää yllä tai ainakin se oli vaikeaa, koska monessa työympäristössä oli heidän mukaansa niin vankka perinteinen työ- ja toimintatapakulttuuri, että sitä oli vaikea murtaa. Jotkut muualta tulleet työntekijät toki edelleen pyrkivät toimimaan toisin, mutta he kokivat myös niin, että heitä pidettiin huonoina työntekijöinä joltakin osin myös asukkaiden taholta, mikäli he vaativat tai odottivat asukkailta vaikkapa enemmän omatoimisuutta. Asukkaat olivat saattaneet tottua jo vuosien varrella siihen, että paljon arjen toimintoja tehtiin heidän puolestaan. Kuten Laulainen (2010) tutkimuksensa perusteella esittää, työntekijöiltä voidaan odottaa myös enemmän vastuullista ja aktiivista toimijuutta, mutta se miten käytännössä työntekijät tähän pystyvät vastaamaan, voi olla rajoitettua. Tähän aihepiiriin liittyy ainakin kaksi näkökohtaa, jotka osin kytkeytyvät toisiinsa. Onko vanhustyöntekijöillä yleensä innostusta ja rohkeutta tuoda esiin uusia toimintatapoja työyhteisöön, esimerkiksi hyväksi havaittuja työmenetelmiä tai työtapoja (rohkeutta toisiin työntekijöihin, johtajaan ja jopa asukkaisiin nähden) (myös Leinonen 2009b). Rohkaistuvatko he tähän? Toisaalta rohkenevatko he tuoda esiin epäkohtia, mitkä selvästi haittaavat heidän työtään tai vähintään yhtä tärkeänä haittaavat ikäihmisten mahdollisimman hyvää arkielämää? Eli uskaltavatko työntekijät myös toimia ikäihmisen puolestapuhujana ja tuntosarvina ja tuoda esimerkiksi sosiokulttuurista näkemystä enemmän esiin? Johtajien rooli on sosiokulttuurisen näkemyksen huomioimisesssa hyvin tärkeä ajan ja koulutuksen mahdollistajana. Merkitystä on myös taloudellisella resursoinnilla, vaikka kaikki muutokset eivät olekaan lisärahoituksesta riippuvia. Aina ei myöskään ajan puute ole relevantti syy, ettei sosiokulttuurista orientaatiota voisi yksiköissä toteuttaa. Esimerkiksi tietynlaiseen vuorovaikutukseen ikäihmisten kanssa on aikaa samalla kun muuta tehtävillä olevaa työtä tekee. Ikäihmisen kanssa voi ja kannattaa kommunikoida riippumatta vanhuksen kognition tasosta sillä hetkellä. Eli riippumatta, ymmärtääkö hän juuri silloin kaikkea tai pystyykö hän itse puhumaan lainkaan. Tai siitä huolimatta, vaikka hän unohtaisi puhutun tai tehdyn toiminnon jonkin ajan päästä, niin kuin muistisairaan kohdalla voi tapahtua. Kyky aistia asioita ja tunnelmia säilyy kuitenkin ihmisellä hyvinkin pitkään, vaikka muutoin muistisairas ikäihminen unohtaisikin asioita. Jos nämä aistimukset ja arjen eri tilanteiden tunnelmat ovat negatiivisia, se voi vaikeuttaa muistisairaan olotilaa ja aiheuttaa haastavaa käyttäytymistä, jolloin taas hoitotilanne tai muu tilanne vanhuksen arjessa voi muotoutua hankalaksi ja negatiivissävytteiseksi. Tutkimuksessani nousi vahvasti esiin muutamia ilmiöitä ja käytäntöjä, jotka toistuivat pitkin tutkimusta. Nämä sisällöt näkyivät vanhusten arjessa eri asumisympäristöissä. Näen ne myös tärkeinä kehittämiskohteina käytännön 154

157 vanhustyötä ajatellen. Ilmiöt liittyvät sosiokulttuurisuuteen, mutta eivät välttämättä optimaalisesti vaan osin myös päinvastoin sitä vaikeuttaen. Näitä ilmiöitä ja käytäntöjä tarkastelen seuraavana. Rutiinit tulivat esille ensinnäkin työntekijöiden rutiinipuheena asukkaille. Monelle vain huoneessaan vuoteessa olevalle asukkaalle kontakteiksi muodostuivat työntekijän suorittamat perushoitokäynnit. Joskus kyseessä oli työntekijä, joka keskusteli ainoastaan tai pääasiassa kulloinkin tehtävästä hoitotoimenpiteestä. Saattoi olla myös niin, että työntekijä keskusteli vain toisen työntekijän kanssa tai minkäänlaista keskustelua ei juuri ollut. Tällöin kyseisen asukkaan kommunikointi toisen ihmisen kanssa ja normaali orientoituminen päivittäisiin arjen sisältöihin jäi hyvin minimaaliseksi ja kapeaksi. Rutiinit tulivat esille myös erityisesti arjessa tapahtuvina samanlaisina toistuvina käytäntöinä, arjen rutiineina. Rutiinit olivat vahvimmin esillä arjen toiminnoista vanhusten ruokailuissa ja suihkussa käynneissä. Monet käytännöt toistuivat samalla tavoin päivästä toiseen. Ikäihmiselle voi olla hyväksikin, että tietyt sisällöt toistuvat samanlaisina; se voi tuoda turvallisuutta. Niin kuin monissa muissakin tutkimuksissa on havaittu, rutiinit voivat olla kuitenkin myös kuormittavia ja pitkästyttäviä, suorastaan uuvuttavia. Tietyistä rutiineista on hyvä päästä pois tai ainakin vähemmälle ja etsiä mieluummin positiivisia, mielihyvää tuottavia säröjä (vrt. Haapala 1995, 103; luku 4.3 tämä tutkimus). Kulttuurisuus ilmeni monesti niin sanottuna ulkoistettuna kulttuurisuutena, jolloin sosiokulttuuriset työmuodot/virikkeelliset aktiviteetit oli ulkoistettu muille tahoille kuin yksikköjen työntekijöille (hoitajille). Havaintojeni mukaan työntekijät eri vanhustyön toimintayksiköissä toteuttivat virikkeellisisä aktiviteetteja varsin vähäisessä määrin. Jonkin verran enemmän näitä tuli esille työntekijöiden puheessa. Tutkimusten mukaan erilainen virike- ja kulttuuritoiminta lisää kuitenkin pystyvyyden ja myönteisen identiteetin tunnetta vanhuksilla (mm. Numminen 2011). Entistä enemmän vanhustyössä käytetään myös kolmannen sektorin toimijoita ja toimintoja vanhusten aktiviteettien lisäämiseksi. Tämä voi olla hyväkin ilmiö ja monipuolistaa virikkeellisten toimintojen sisältöjä. Tässä on kuitenkin muistettava se tärkeä näkökohta että yleiset, kaikille samanlaiset aktiviteetit, eivät ole aina relevantteja. Niiden sijaan tarvittaisiin enemmän persoonakohtaista aktiviteettia, jolla olisi juuri kyseiselle henkilölle merkitystä (vrt. Kurki, 2000; 2007a; Eyers ym. 2012). Ulkopuoliset tahot eivät aina välttämättä tunne riittävästi vanhusten elämänhistoriaa ja kiinnostuksen kohteita. Oma henkilökunta voi paremmin oppia huomaamaan monet pienet seikat, jotka ovat kullekin vanhukselle tärkeitä. Mikäli jokin ulkopuolinen taho on tällaisten sosiokulttuuristen tai taide- ja kulttuuripohjaisten menetelmien toteuttaja, tällä taholla tulisi olla tiedossa kyseisen vanhuksen elämänhistoria ja kiinnostuneisuus, mikäli vanhus itse ei pysty sitä ilmaisemaan. Työntekijöiden osaamista ja taitoja sekä niiden käyttöä sosiokulttuurisiksi luokiteltavissa sisällöissä pohdin useammankin kerran tutkimuksen aikana. Näen, että 155

158 tutkimukseni vanhustyön toimintaympäristöissä työntekijöiden monipuolinen osaaminen olisi hyvin tärkeää, ei pelkästään perushoidollinen osaaminen. Erilaiset virikkeelliset aktiviteetit asukkaiden kanssa toimien, esimerkiksi lukeminen, laulaminen, musiikin käyttö, muistelu, pelit, puutarhatyöt ja vastaavat, tuovat asukkaille toimintaa ja sisältöjä päivään. Ne myös monesti rauhoittavat muistisairautta sairastavia asukkaita. Nähdäkseni kaikki työntekijät eivät kuitenkaan käytä tällaisia taitoja. Eikö kyseisenlaista osaamista ole vai eikö sitä nähdä niin tärkeinä vanhustyöntekijän osaamisalueena? Tämänkin tutkimuksen osalta voi todeta, että ikäihmisten fyysiseen ulottuvuuteen liittyvät seikat olivat vahvasti esillä niin havainnoinneissani, haastatteluissa kuin hoito- ja palvelusuunnitelmissakin. Perushoito vei suurimman osan vanhusten arjesta päivän kulussa. Tältä osin kehollisuus korostui. Perushoito voikin toimia joko sosiokulttuurisen työotteen esteenä tai fasilitaattorina. Koska perushoito näyttäytyy niin dominoivana, voidaan puhua fyysisyyden dominanssista. Myös Hujala ja Rissanen (2012) kirjoittavat, että hoitotyö jo sinänsä on fyysistä työtä, jonka kohteena on toisen ihmisen keho. Vaikka fyysisyys korostui perushoidossa, se ilmeni huomattavasi vähemmän esimerkiksi fyysisiin tiloihin liittyvänä huomiointina. Hoitokodissa yksi haastateltava kertoi, että koettavat laittaa hoitokotia viihtyisäksi ja ainakin tutkijan silmissä se olikin varsin viihtyisä. Muuten tiloja käytettiin varsin minimaalisesti asukkaiden aktiviteetteihin tai elämänlaadun tukemiseen muutoin, kuin korkeintaan ulkopuolisten tahojen toimesta. Esitän, että myös vanhustyöhön tarvitaan gerontologista mielikuvitusta (vrt. sosiologista mielikuvitusta) 12 eli kykyä katsoa asioita toisin, jopa kääntää olemassa olevat käytännöt päälaelleen. Tärkeintä on merkityksellinen arkielämä, jota jokaisen vanhuksen tulisi saada elää riippumatta siitä paikasta, missä hän asuu. Edellisten tuutkimustulosten ja pohdintojen pohjalta tuon esiin seuraavat suositukset kokonaisvaltaiseen työotteeseen vanhustyössä: 1. Käytettävät käsitteet vanhusta ja vanhustyötä kunnioittaviksi. 2. Hoito- ja palvelusuunnitelmissa (tai asiakassuunnitelmissa) huomioitava laajasti koko vanhuksen elämä ja tarpeet. 3. Asukaslähtöinen, osallistava, luova, vanhusta kuunteleva organisaatiokulttuuri. 12 Esitin kyseisen ajatuksen Sosiologipäivillä Jyväskylässä Antti Kariston ja Elisa Tiilikaisen vetämässä vanhustyön ryhmässä pitämässäni puheenvuorossa/kirjoittamassani abstraktissa. Päivien teemana oli sosiologinen mielikuvitus ja vanhustyön ryhmän aiheena siihen liittyen gerontologinen mielikuvitus. Sosiologinen mielikuvitus on C.Wright Mills in ajatus. Mills ( ) oli yhdysvaltalainen sosiologi, joka teoksessaan The Sosiological Imagination (ilmestyi 1959) kritisoi yhteiskuntatieteiden liian yleisiä ja abstrakteja selitysmalleja (tässä käytetty C.Wright Mills 2015). Nykyään sosiologinen mielikuvitus voidaan tulkita niin, että se tarkoittaa kykyä kysyä ja ihmetellä; kyseenalaistaa arjen itsestäänselvyydet. 156

159 4. Kuormittavat ja pitkästyttävät rutiinit pois, tilalle positiivisia, mielihyvää tuottavia säröjä 5. Perushoito fasilitaattoriksi kokonaisvaltaiseen työorientaatioon. 6. Työntekijöiden taidot monipuoliseen käyttöön (tarvittaessa täydennyskoulutus) 7. Tilat hyötykäyttöön vanhusten monipuoliseksi tukemiseksi. Sosiokulttuurispedagoginen työorientaatio käyttöön Suositukset mahdollistavat samalla vanhusten asumisympäristöihin elävän sosiokulttuurispedagogisen työorientaation, jossa sosiokulttuurisuus integroidaan tiiviisti perushoitoon. Tällöin sosiaalinen, kulttuurinen ja pedagoginen ulottuvuus saadaan linkittymään mukaan kaikkeen päivittäiseen toimintaan asukkaiden arjessa. Samalla tulee saada muutosta tiukkiin, normitettuihin, sairaalamaisiin työskentelytapoihin, joissa jokaisen työntekijän on esimerkiksi pestävä tietty määrä vanhuksia työvuorossa. Sosiokulttuurispedagogisessa työorientaatiossa myös asukkaiden kanssa laulaminen tai muu aktiviteetti on samanarvoista, yhtä tärkeää työtä, kuin fyysisen ulottuvuuden työsisällöt. Kunkin työntekijän erilainen osaaminen otetaan huomioon. Näin työntekijä voi käyttää omia taitojaan vanhusten tukemiseksi, toinen työntekijä taas omia, mahdollisesti erilaisia, taitojaan. Sosiokulttuurispedagogisen vanhustyön työorientaation myötä voidaan myös vanhustyön negatiivissävytteisyyttä vähentää. Esille voidaan tuoda työorientaation mukanaan tuomia sosiaalisia, kulttuurisia ja pedagogisia sisältöjä sekä monenlaista luovuutta vanhustyön työskentelytavoissa. Tämä myös samalla innostaa uusia työntekijöitä vanhustyöhön. 157

160 EPILOGI: ESIRIPPU LASKEUTUU Hyvä lukija! Näytökset ovat päättyneet, esirippu on laskeutunut. Olet päässyt väitöskirjani loppuun, ehkä lukien sen rivi riviltä, tai kenties edeten hypähdellen lukien sieltä täältä. Yhtä kaikki: Tässä vaiheessa voin vain todeta jonkun, jo aiemmin väitöskirjan tehneen sanoin: Tällainen tästä nyt tuli. Väitöskirjaprosessiani voin kuvata monin eri sanoin ja tavoin. Se on ollut mielenkiintoista ja mukaansa tempaavaa, mutta välillä joiltakin osin myös haastavaa ja kuormittavaa. Opettavaistakin se on ollut. Erityisesti monografian kirjoittaminen voi välillä tuntua hyvin yksinäiseltä puurtamiselta. Väitöskirjaa ei voi kuitenkaan tehdä aivan yksin, vaan väitöskirjaprosessissa on mukana onneksi myös muita ihmisiä. Nyt on aika kiittää heitä. Suurkiitokset siis tutkimuksessani mukana olleiden vanhusten asumisympäristöjen vanhuksille, heidän läheisilleen ja vanhustyöntekijöille! Ilman teitä tätä tutkimusta ei olisi. Ensimmäisten joukossa haluan kiittää myös ohjaajiani professori (tällä hetkellä dekaani) Sari Rissasta ja yliopistonlehtori (nykyisin emerita) Raija Väisästä. Myöskään ilman teitä en olisi tässä tilanteessa, kirjoittamassa epilogia väitöskirjaani. Sari: Monta kertaa tulin luoksesi koettaen kertoa, mitä haluaisin väitöstutkimuksessani tehdä tai miten olen ajatellut jossakin tilanteessa edetä, mutta en löytänyt aina mielestäni oikeita sanoja, oikeita ilmaisuja. Kun olin koettanut niitä sinulle kertoa, sinä kysyit Tarkoititko näin? ja sanoit ääneen juuri sen, mitä olin yrittänyt sinulle kertoa. Kiitos siis ajatusteni sanoittamisesta! Raija: Välillä epävarmuuden ja epätietoisuuden alhossa viipyillessäni sanoit reippaasti: Hyvinhän tämä tutkimuksesi on edennyt. Kiitos siis kannustuksestasi! Erityisen paljon kiitän myös tutkimukseni esitarkastajia professori Marjaana Seppästä ja dosentti Erja Rappea paneutumisestanne ja hyvistä kommenteistanne tutkimukseni suhteen; Marjaanaa myös suostumisesta vastaväittäjäksi. Esimiestäni Timo Miettistä (ja työnantajaani Kuopion yliopistollista sairaalaa (KYS)/Pohjois-Savon sairaanhoitopiiriä) on kiittäminen opinto- ja tutkimusvapaista, jotka antoivat mahdollisuuden tutkimuksen tekoon välillä kokopäivätoimisesti. Lämpimät kiitokset myös sijaisilleni Kuopion yliopistollisessa sairaalassa noina aikoina ja muutoinkin kaikille työkavereilleni myötäelämisestä väitöskirjaprosessissani. Samalla kiitän Kuopion yliopistollisen sairaalan tutkimussäätiötä tutkimusstipendistä KYSpäivänä toukokuussa 2015 ja Kunnallisalan kehittämissäätiötä apurahasta kesällä Lisäksi kiitän professori Sari Rissasta ja yliopiston sosiaalityön laitoksen johtajaa, professori Juha Hämäläistä, mahdollisuudesta toimia nuoremman tutkijan tehtävissä ja katsoa akateemista maailmaa määräaikaisen yliopiston opettajan sijaisuuksien kautta ja samalla mahdollisuudesta tehdä osin väitöskirjaa samoina ajanjaksoina. Nämä jaksot ovat auttaneet merkittävästi väitöskirjani etenemistä ja olen erityisen kiitollinen niistä. Vertaistukea oli mahdollista saada myös Sarin johtamista vanhustutkijoiden tapaami- 158

161 sista. Kuinka lohdullista olikaan kuulla, ettei ollut yksin pohdintojensa kanssa, vaan toisillakin oli välillä epävarmoja tunteita ja pulmallisia tilanteita väitöskirjan teon suhteen. Tässä eivät suinkaan olleet vielä kaikki kiitosta ansaitsevat tahot tai henkilöt. Kiitän siis FM Eija Fabritiusta tutkimukseni painatuskuntoon saattamisesta ja aiemmin väitelleitä Riitta-Liisa Kinniä ja Elisa Tiilikaista hyvistä keskusteluista ja kommenteista tutkimukseni eri vaiheissa. Riitta-Liisan kanssa olemme olleet yhteyksissä monissa vanhustyöhön liittyvissä eri tilanteissa ja tapahtumissa jo vuosien ajan. Elisaan olen tutustunut vasta myöhemmin, mutta hänkin on jaksanut pyyteettä vastailla lukuisiin kysymyksiini väitöskirjaprosessiin liittyen. Semantix Finland Oy on vastannut abstraktin käännöksestä, kiitos siitä. Suurkiitokset yhteisesti myös kaikille toisille, joita en ole tässä erikseen nimennyt, mutta jotka ovat olleet jollakin tavalla tekemisissä kanssani väitöskirjatutkimukseni tiimoilta. Jo edesmenneitä äitiäni ja isääni kiitän tuesta erityisesti opiskelujeni alkumetreillä. Olen varma, että sieltä taivaalta, pilven reunalta, katsotte tekemisiäni hyväksyvästi. Uskon, että myös sisarukseni olette ajatelleet minua näiden vuosien mittaan puurtaessani tohtoriopintojen parissa. Niin myös minä olen ajatellut teitä, vaikka en ole niin usein ehtinyt teitä tavata, kuin olisin halunnut. Viimeisenä, muttei vähäisempänä, kiitän perhettäni. Kiitos puolisoni Ari, että olet jaksanut kannustaa minua eteenpäin tutkimukseni parissa ja auttanut lukuisissa arjen tilanteissa kotona. Kiitos poikamme Joona ja Joel ja puolisonne Sini ja Jenni. Kiitos Tommi, Heidi ja pikku Alisa. Ja Alisa: Voit olla mumskista ylpeä, mumski on saanut aikaiseksi tällaisen kirjan! Kotona Kuopiossa Sointu Riekkinen-Tuovinen 159

162 LÄHTEET Achenbaum, W.Andrew A Metahistorical Perspective on Theories of Aging. Teoksessa Bengtson, Vern L. & Gans, Daphna & Putney, Norella M. & Silverstein, Merril (toim.) Handbook of Theories of Aging. Toinen painos. New York: Springer Publishing Company, Airila, Airi Vanhusten viriketoiminnan perusteet: opas vanhustyöntekijöille. Helsinki: Kuntokallio. Airila, Airi Potilaan takaa löytyy ihminen : yksilöllisen viriketoiminnan kehittäminen pitkäaikaishoidossa. Oraita 3/2005. Helsinki: Ikäinstituutti. Akintayo, Thomas & Häkälä, Niina & Ropponen, Katja & Paronen, Elsa & Rissanen, Sari Predictive Factors for Voluntary and/or Paid Work among Adults in their Sixties. Social Indicators Research 128 (3), Andersson, S. & Haverinen, R. & Malin, M Vanhusten kotihoito kolmesta näkökulmasta. Vanhukset, työntekijät ja johto integroinnin ja asiakaskeskeisyyden arvioijina. Yhteiskuntapolitiikka 69, Andrews, Heather, A. & Roy, Callista Royn adaptaatiomalli. Alkuperäisteos: Essentials of the Roy Adaption Model Suomennos: Meditrans Oy. Helsinki: Sairaanhoitajien koulutussäätiö. Andrews, Molly Lifetimes of commitment: Ageing, politics, psychology. Cambridge: Cambridge University Press. Andrews, Molly The narrative complexity of successful ageing. International Journal of Sociology & Social Policy, 29 (1/2), Anttonen, Anneli & Zechner, Minna Tutkimuksen lähestymistapoja hoivaan. Teoksessa Anttonen, Anneli & Valokivi, Heli & Zechner, Minna (toim.) Hoiva. Tutkimus, politiikka ja arki. Tampere: Vastapaino, Arponen, Outi Viriketoiminnan merkitys ja keinot. Teoksessa Arponen, Outi & Hervonen, Antti (toim.) Mitä kotihoidon jälkeen: Dementian hoitovaihtoehdot. Tampere: Lääketieteellinen oppimateriaalikustantamo. Atchley, Robert, C Retirement and Leisure Participation: Continuity or Chrisis? The Gerontologist 11 (1 part 1), Atchley, Robert, C A Continuity Theory of Normal Aging. The Gerontologist, 29 (2), Augé, Marc Non-Places: Introduction to an Anthropology of Supermodernity. London & New York: Verso Books. Aura, Seppo & Horelli, Liisa & Korpela, Kalevi Ympäristöpsykologian perusteet. Porvoo: WSOY. Baars, Jan The Challenge of Critical Gerontology: The Problem of Social Constitution. Journal of Aging Studies 5 (3), Ball, Mary M. & Perkins, Molly M. & Whittington, Frank J. & Connell, Bettye Rose & Hollingsworth, Carole & King, Sharon V. & Elrod, Carrie L. & Combs, Bess L Managing Decline in Assisted living: The Key to Aging in Place. Journal of Gerontology: Social Sciences, vol.59b (4), Baltes, Paul B. & Smith, Jacqui New frontiers in the future of aging: from successful aging of the young old to the dilemmas of the fourth age. Gerontology 49, (2), Bardy, Marjatta Johdanto. Teoksessa Bardy, Marjatta (toim.) Taide tiedon lähteenä. Helsinki: Stakes, Bass, Scott A. & Caro, Francis G Productive Aging: A Conceptual Framework. Teoksessa Morrow- Howell, Nancy & Hinterlong, James & Sherraden, Michael (toim.) Productive Aging. Concepts and Challenges. The John Hopkins University Press. Baltimore, Battersby, David From andragogy to gerogogy. Teoksessa Glendenning, Frank & Percy, Keith (toim.) Ageing, education and society: readings in educational gerontology. The University of Keele. Association for Educational Gerontology, Berleant, Arnold Mitä on ympäristöestetiikka? (suomentanut Martti Honkanen). Teoksessa Haapala, Arto & Honkanen, Martti & Rantala, Veikko (toim.) Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. Helsinki: Helsingin yliopisto,

163 Berthelsen, Donna & Brownlee, Jo. & Johansson, Eva (toim.) Participatory learning in the early years: research and pedagogy. New York: Routledge. Bertraux, Daniel & Bertraux-Wiame, I Life Stories in the Baker s Trade. Teoksessa Bertraux, Daniel (toim.) Biography and Society: the life history approach in the social sciences. Bevery Hills: SAGE, Blaikie, Andrew Can there be a Cultural Sociology of Ageing? Education and Ageing, 14 (2), von Bonsdorff, Pauline Hiljainen estetiikka. Teoksessa Bardy, Marjatta & Haapalainen, Riikka & Isotalo, Merja & Korhonen, Pekka (toim.) Taide keskellä elämää. Nykytaiteen museo Kiasman julkaisuja 106. Helsinki: Like, von Bonsdorff, Pauline & Haapala, Arto Introduction. Teoksessa von Bonsdorff, Pauline & Haapala, Arto (toim.) Aesthetics in the Human Environment. Lahti: International Institute of Applied Aesthetics Series vol.6, Booth, Michael & Owen, Neville & Bauman, Adrian & Clavisi, Ornella & Leslie, Eva Social-Cognitive and Perceived Environment Influences Associated with Physical Activity in Older Australians. Preventive Medicine 31 (1), Brewer, John & Hunter, Albert Multimethod research: a synthesis of styles. Newbury Park: Sage. Bryden, Christine Who will I be When I Die. Harper Collins. Brownie, Sonya & Horstmanshof, Louise Creating the conditions for self-fulfilment for aged care residents. Nursing Ethics 19 (6), Buber, Martin Between Man and Man. New York: Macmillan Publishing comp. Buber, Martin I and Thou. Edinburgh: T&T Clark. Böckerman, Petri & Johansson, Edvard & Saarni, Samuli I Institutionalisation and subjective wellbeing for old-age individuals: is life really miserable in care homes? Ageing & Society 32, Carlson, Allen Nature and landscape: an introduction to environmental aesthetics. New York: Columbia University Press. Chong, Alice M. & Ng, Sik-Hung & Woo, Jean & Kwan, Alex Y. Positive ageing: the views of middle-aged and older adults in Hong Kong. Ageing and Society 2006, 26, Conrad, Peter Types of medical social control. Sociology of Health and Illness, 1 (1), Conrad, Peter Medicalization and social control. Annual Review of Sociology 18, Council for Cultural Co-operation, Council of Europe Socio-cultural animation. Strasbourg: Council of Europe. Cumming, Elaine & Henry, Warren Earl Growing Old. The process of disengagement. New York: Basic Books. Custers, Annette F.J. & Kuin, Yolande & Riksen-Walraven Marianne & Westerhof, Gerben, J Need support and wellbeing during morning care activities: an observational study on resident-staff interaction in nursing homes. Ageing and Society 31 (8), Dal Maso, Riitta Kolme ajankuvaa. Teoksessa Jämsén, Arja & Kukkonen, Tuula (toim.) Voimavirtaa arkeen. Taide ja kulttuuri sosiaalialan työssä. Joensuu: Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, Denzin, Norman 1978.The research act. Chicago: Aldine. Dijkstra, Karin & Pieterse, Marcel & Pruyn, Ad Physical environmental stimuli that turn healthcare facilities into healing environments through psychologically mediated effects: systematic review. Journal of Advanced Nursing 56 (2), Dunderfelt, Tony Elämänkaaripsykologia. 14.uudistetu painos. Helsinki: WSOYpro Oy. Elo, Satu Teoria pohjoissuomalaisten kotona asuvien ikääntyneiden hyvinvointia tukevasta ympäristöstä. Väitöskirja. Oulun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta. Hoitotieteen ja terveyshallinnon laitos. Oulu: Oulun yliopisto. Erikson, Erik H The Life Cycle Completed. A review. New York: W.W. Norton & Company. Erikson, Erik H. & Erikson, Joan M. & Kivnick, Helen Q Vital Involvement in Old Age. The Experience of Old Age in Our Time. New York: W.W. Norton & Company. Eskola, Antti Vanhuus: helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Tampere: Vastapaino. 161

164 Eskola, Jari Tutkijan monet valinnat. Ihmettelyä laadullisen aineiston äärellä. Teoksessa Eskola, Jari & Pihlström, Sami (toim.) Ihmistä tutkimassa: yhteiskuntatieteiden metodologian ajankohtaisia kysymyksiä. Kuopion yliopisto. Kuopio: Kuopio University Press, Eskola, Jari & Suoranta, Juha Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Eskola, Jari & Suoranta, Juha Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 7.painos. Tampere: Vastapaino. Eyers, Ingrid & Arber, Sara & Luff, Rebekah & Young, Emma & Ellmers, Theresa Rhetoric and reality of daily life in English care homes: the role of organised activities. International Journal of Later Life 7 (1), Fairclough, Norman Language and Power. Second edition. England: Pearson Education Limited. Finne-Soveri, Harriet SosiaaliporrasRAi -hanke : Gerontologisen sosiaalityön porrastettu palvelutarpeen arviointi. Helsinki: Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. Tutkimuksia 2010:1. (käytetty ) Fornäs, Johan Kulttuuriteoria: myöhäismodernin ulottuvuuksia. Suomennoksen toimittanut Mikko Lehtonen. Tampere: Vastapaino. Forss, Anne-Mari Paikan estetiikka. Eletyn ja koetun ympäristön fenomenologiaa. Palmenia-sarja. Helsinki: Yliopistopaino Kustannus/Helsinki University Press. Foster, Raisa The Pedagogy of Recognition. Dancing Identity and Mutuality. Väitöskirja. Tampere: Tampereen yliopisto. (käytetty ) Freire, Paulo 1996.Pedagogy of the oppressed. Englanniksi kääntänyt Myra Bergman Ramos. London: Penguin Books. Fried, Suvi & Rajaniemi, Jere & Topo, Päivi Ikäystävällinen asuinalue -WHO:n ikäystävällisyyden teemat kuntatasolla. Teoksessa Hynynen, Raija (toim.) Palvelualueen ja ikäystävällisen asuinalueen kehittäminen. Helsinki: Ympäristöministeriö, raportteja 5/2015, F88B7B71E867%7D/ (käytetty ) Foth, Marcus Sociocultural Animation. Teoksessa Marshall, Stewart & Taylor, Wallace & Yu, Xinghuo (toim.) Encyclopedia of Developing Regional Communities with Information and Communication Technology. IGI Global, (käytetty ) Gadamer, Hans-Georg Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Valikoinut ja suomentanut Ismo Mikander. Tampere: Vastapaino. Giddens, Anthony The Constitution of Society. Cambridge: Polity Press. Gill, Matthew Care and value at the end of life. Poetics, 40, Gilleard, Chris & Higgs, Paul Aging without agency: Theorizing the fourth age. Aging & Mental Health, 14 (2), Gilleard, Chris & Higgs, Paul Ageing abjection and embodiment in the fourth age. Journal of Aging Studies, 25, Glaser, Barney & Strauss, Anselm The Discovery of Grounded Theory: Strategies for Qualitative Research. Chicago: Aldine Publishing Company. Grainger, Karen Communication and the Institutionalized Elderly. Teoksessa Nussbaum, John & Coupland, Justine (toim.) Handbook of Communication and Aging Research. Taylor and Francis. ProQuest Ebook Central, (käytetty ) Grönfors, Martti Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. Porvoo: WSOY. Guichard, Jean Life-long self-construction. International Journal for Educational and Vocational Guidance, 5(2), Götell, Eva & Brown, Steven & Ekman, Sirkka-Liisa The influence of caregiver singing and background music on vocally expressed emotions and mood in dementia care: A qualitative analyses. International Journal of Nursing Studies 46 (4), Haapala, Arto Arjen arkisuus ja esteettisyys. Teoksessa Haapala, Arto & Honkanen, Martti & Rantala, Veikko (toim.) Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. Helsinki: Helsingin yliopisto,

165 Hakala, Raili & Tahvanainen, Sirpa & Ikonen, Tiina & Siro, Annemari Osaava lähihoitaja Sosiaalija terveysalan perustutkintokoulutuksen kehittämisstrategia. Raportit ja selvitykset 2011:6. Helsinki: Opetushallitus. (käytetty ) Hakonen, Sinikka Teorian ja ammattikäytännön vuoropuhelu. Teoksessa Marin, Marjatta & Hakonen, Sinikka (toim.) Seniori- ja vanhustyö arjen kulttuurissa. Jyväskylä: PS-kustannus, Hakonen, Sinikka Ikäideat ikäkäytäntöjen työkaluiksi. Teoksessa Suomi Asta & Hakonen Sinikka (toim.) Kuluerästä voimavaraksi. Sosiokulttuurinen puheenvuoro ikääntymiskysymyksiin. Jyväskylä: PS-kustannus, Hallamaa, Jaana Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Lopun ajan sosiaalietiikka. Jyväskylä: Atena Kustannus. Hammersley, Martin On the Foundation of Critical Discourse Analysis. Language & Communication 17 (3), Harnett, Tove Seeking exemptions from nursing home routines: Residents everyday influence attempts and institutional order. Journal of Aging Studies 24, Hartig, Terry & Mitchell, Richard & de Vries, Sjerp & Frumkin, Howard Nature and health. Annu Rev. Public Health 35, Haubenhofer, Dorit & Elings, Marjolein & Hassink, Jan & Hine, Rachel The Development of Green Care in Western European Countries. Explore: The Journal of Science and Healing, 6 (2), Hauge, Solveig & Heggen, Kristin The nursing home as a home: a field study of residents daily life in the common living rooms. Journal of Clinical Nursing 17, Havighurst, Robert J Succesful ageing. The Gerontologist 1 (1), Heikka, Johanna & Fonsén, Elina & Elo, Janniina & Leinonen, Jonna (toim.) Osallisuuden pedagogiikkaa varhaiskasvatuksessa. Tampere: Suomen varhaiskasvatus ry. Heikkinen, Hannu L. & Huttunen, Rauno & Niglas, Katrin & Tynjälä, Päivi Kartta kasvatustieteen maastosta. Kasvatus 36 (5), Heimonen, Sirkkaliisa & Pohjolainen, Pertti Laatua vanhuksen elämään omassa kodissa. Vanhuksen koti keskellä kaupunkia -projekti Loppuraportti Raportteja 2/2012. Helsinki: Ikäinstituutti. (käytetty ) Heller, Agnes A Radical Philosophy. Oxford: Basil Blackwell Publisher Limited. Hirvonen, Raija & Nuutinen, Päivi & Rissanen, Sari & Isoa, Arja Miksi vanhustyö ei kiinnosta?: Sosiaali -ja terveysalan opiskelijoiden asenteet vanhuksia kohtaan ja heidän käsityksensä suomalaisesta vanhustyöstä koulutuksen eri vaiheissa. Hoitotiede 16 (5), Hohental-Antin, Leonie Muistellaan. Luovat menetelmät muistisairaiden tukena. Jyväskylä: PSkustannus. Holstein, Jaber F. & Gubrium, James A The active interview. Qualitative research method series 37, Sage Publications, Thousand Oaks, London, New Delhi. Holstein, Martha B. & Minkler, Meredith Self, Society and the New Gerontology. The Gerontologist 43 (6), Holstein, Martha Ethics and Old Age: The Second Generation. Teoksessa Dannefer, Dale & Phillipson, Chris (toim.) The SAGE Handbook of Social Gerontology. New Delhi: SAGE, Hoppania, Hanna-Kaisa & Karsio, Olli & Näre, Leena & Olakivi, Antero & Sointu, Liina & Vaittinen, Tiina & Zechner, Minna Hoivan arvoiset. Vaiva yhteiskunnan ytimessä. Helsinki: Gaudeamus Oy. Hujala, Anneli & Rissanen, Sari Organization aesthetics in nursing homes. Journal of Nursing Management, 19, Hujala, Anneli & Rissanen, Sari Organisaatioestetiikka ja vanhusten hyvinvointi. Gerontologia 26 (1), Hujala, Anneli & Rissanen, Sari Organizational Aesthetics a New Dimension of Wellbeing? Teoksessa Hujala, Anneli & Rissanen, Sari & Vihma, Susann (toim). Designing Wellbeing in Eldery Care Homes. Helsinki: Aalto University publication series 2/2013, Hujala, Anneli & Rissanen Sari & Vihma Susann (toim.) Designing Wellbeing in Elderly Care Homes. Helsinki: Aalto University publication series 2/2013,

166 Huttunen, Laura Tiheä kontekstointi: haastattelu osana etnografista tutkimusta. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti (toim.) Haastattelun analyysi. Tampere: Vastapaino, Hämäläinen, Juha Johdatus sosiaalipedagogiikkaan. Kuopio: Kuopion yliopiston painatuskeskus. Hämäläinen, Juha & Kurki, Leena Sosiaalipedagogiikka. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY. Ikäihmisten palvelujen laatusuositus Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2008:3. Helsinki: Sosiaalija terveysministeriö ja Suomen Kuntaliitto. Ikäinstituutin säätiön strategia vuosille Elämänvoimaa vanhuuteen- elämänvoimaa vanhuudesta. Helsinki: Ikäinstituutti. Jacobsen, Susanne Personalised Assistive Products: Managing Stigma and Expressing the Self. Aalto University publication series Doctoral Dissertations, 1/2014. Helsinki: Aalto University School of Art, Design and Architecture. owed=y (käytetty ) Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino. Jokinen, Eeva Arjen kyseenalaisuus. Naistutkimus 16 (1), Jokinen, Eeva Aikuisten arki. Helsinki: Gaudeamus. Oy yliopistokustannus University Press Finland Ltd. Jolanki, Outi & Karhunen, Sanna Renki vai isäntä? Analyysiohjelmat laadullisessa tutkimuksessa. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti (toim.) Haastattelun analyysi, Jylhä, Marja Onnistunut vanheneminen ja vanhuuden muuttuvat mielikuvat. Gerontologia 14 (1), Jylhä, Marja Vanhenemisen medikalisaation onni ja onnettomuus. Duodecim, 119, Jyrkämä, Jyrki Rauhaisesti alas illan lepoon?: Tutkimus vanhenemisen sosiaalisuudesta neljässä paikallisyhteisössä. Väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis. Ser. A, vol Tampere: Tampereen yliopisto. Jyrkämä, Jyrki Keskustelua kulttuurista, ikääntyvästä yhteiskunnasta ja kulttuurigerontologiasta. Gerontologia 4/2003, Jyrkämä, Jyrki Toimijuus ja toimijatilanteet aineksia ikääntymisen arjen tutkimiseen. Teoksessa Marjaana Seppänen, Antti Karisto & Teppo Kröger (toim.) Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välissä. Jyväskylä: PS-kustannus, Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa Käsitteenmuodostus. Teoksessa Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa (toim.) Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Helsinki: Gaudeamus, Kaplan, Rachel & Kaplan, Stephen The Experience of Nature. A Psychological Perspective. Cambridge: Camridge University Press. Karisto, Antti Kolmannen iän käsitteestä ja sen käytöstä. Gerontologia 3, Karisto, Antti Kolmas ikä uusi näkökulma väestön vanhenemiseen. Teoksessa Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 5. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 33/2004. Helsinki, Karisto, Antti Satumaa. Suomalaiseläkeläiset Espanjan aurinkorannikolla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Toimituksia Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Karjalainen, Pauli Eksistentiaalinen ympäristö. Teoksessa Haapala, Arto & Honkanen, Martti & Rantala, Veikko (toim.) Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. 2.painos. Helsinki: Yliopistopaino, Keltikangas-Järvinen, Liisa Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. Helsinki: Wsoy. King, Neal & Calasanti, Toni Aging agents: social gerontologists imputations to old people. International Journal of Sociology and Social Policy, 29 (1/2), Kinni, Riitta-Liisa Gerontologinen sosiaalityö ja ihmisten työstäminen. Kategorisointia sairaalan moniammatillisessa työssä. Väitöskirja. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. 164

167 Kirsi, Tapio Rakasta, kärsi ja kirjoita. Tutkimus dementoitunutta puolisoaan hoitaneiden naisten ja miesten hoitokokemuksista. Väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis Tampere: Tampere University Press. Kivelä, Sirkka-Liisa Geriatrisen hoidon ja vanhustyön kehittäminen. Selvityshenkilön raportti. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2006:30. Kivinen, Tuula Tiedon ja osaamisen johtaminen terveydenhuollon organisaatioissa. Väitöskirja. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 158. Kuopio: Kuopion yliopisto. Klemola, Liisa Toimintakykyä kuvaava tieto ikäihmisten palveluissa. Tiedonhallinnan näkökulma. Väitöskirja. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Knowles, Malcolm The modern practice of adult education: Andragogy versus pedagogy. New York: Association Press. Knuuttila, Seppo Kaiken kattava kulttuuri? Teoksessa Kupiainen, Jari & Sevänen, Erkki (toim.) Kultuurintutkimus. Johdanto. 2. painos. Tietolipas 130. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura. Koivula, Riitta Vanhuksen toimijuus ja pitkäaikaisosaston lounasruokailu. Gerontologia 22, Koivula, Riitta Muistisairaan ihmisen omaisena terveyskeskuksen pitkäaikaisosastolla. Tutkimus toimijuudesta. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Tutkimus 108. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Komu, Hannele & Rissanen, Sari & Lammintakanen, Johanna Näkyvä organisaatiokulttuuri kunnallisessa ja yksityisessä hoivakodissa työntekijöiden ilmaisemana. Gerontologia 29 (2), Komu, Hannele Organisaatiokulttuuri hoivakodissa - julkinen ja yksityinen hoivapalvelu toimintaympäristön ja henkilöstön vertailuna. Väitöskirja. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta. Koskela, Helky Rikosajatuksia vanhusten laitoshuollosta. Teoksessa Seppänen, Marjaana & Karisto, Antti & Kröger, Teppo (toim.) Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välissä. Jyväskylä: PS-kustannus, Koskinen, Simo Vanhusten aseman ja vanhuspolitiikan muotoutuminen. Teoksessa Koskinen, Simo & Mäntykenttä, Matti & Ollikainen, Paula & Ovaska, Vuokko & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti (toim.) Elämästä ja kairoilta. Juhlakirja Reino Sarvelan täyttäessä 80 vuotta Rovaniemi: Lapin korkeakoulun monistuskeskus, Koskinen, Simo Gerontologinen sosiaalityö vanhuspolitiikan mikrorakenteena. Väitöskirja. Acta Universitatis Rovaniemi. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Koskinen, Simo Ikääntyneitten voimavarat. Teoksessa Kautto, Mikko (toim.) Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 5. Helsinki: Valtioneuvoston julkaisuja 33/2004, Koskinen, Simo & Aalto, Leena & Hakonen, Sinikka & Päiväranta, Eeva Vanhustyö. Helsinki: Vanhustyön keskusliitto. Koskinen, Simo & Seppänen, Marjaana Gerontologinen sosiaalityö. Teoksessa Heikkinen, Eino & Jyrkämä, Jyrki & Rantanen, Taina (toim.) Gerontologia. 3.uudistettu painos. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, Kotiranta, Tuija & Virkki, Tuija Toimijuus ja sosiaalisen toiminnan teoria. Teoksesssa Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri & Haaki, Raili (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, Krappala, Mari & Pääjoki, Tarja Johdanto. Teoksessa Krappala, Mari & Pääjoki, Tarja (toim.) Taide ja toiseus. Syrjästä yhteisöön. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, Krokfors, Ylva Miten sosiaalityöntekijän toimijuus näkyi kohtaamisessa iäkkään kuntoutujan kanssa? Gerontologia 3; Kröger, Teppo Kunnat valtion valvonnassa? Teoksessa Sipilä, Jorma & Ketola, Outi & Kröger, Teppo & Rauhala, Pirkko-Liisa (toim.) Sosiaalipalvelujen Suomi. Helsinki: WSOY, Kröger, Teppo Sosiaalipalvelujen tutkimus ja sosiaalityö. Janus 12 (2), Kröger, Teppo & Karisto, Antti & Seppänen, Marjaana Sosiaalityö vanhuuden edessä. Teoksessa Seppänen, Marjaana & Karisto, Antti & Kröger, Teppo (toim.) Vanhuus ja sosiaalityö: sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välissä. Jyväskylä: PS-kustannus,

168 Kröger, Teppo & Vuorensyrjä, Matti Suomalainen hoivatyö pohjoismaisessa tarkastelussa. Vanhuspalvelujen koti- ja laitoshoitotyön piirteitä ja ongelmia. Yhteiskuntapolitiikka 73 (3), Kröger, Teppo & Vuorensyrjä, Matti & Leinonen, Anu & Johdanto. Teoksessa Kröger, Seppo & Leinonen, Anu & Vuorensyrjä, Matti. Hoivan tekijät. Suomalainen hoivatyö pohjoismaisessa tarkastelussa. Hoivatyön arkipäivä Pohjoismaissa -hankkeen loppuraportti. Sosiaalityön julkaisusarja 6. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Kumpusalo, Esko Sosiaalinen tuki, huolenpito ja terveys. Raportteja/ Sosiaali- ja terveyshallitus. Helsinki: VAPK-kustannus. Kupiainen, Jari & Sevänen, Erkki Johdanto. Teoksessa Kupiainen, Jari & Sevänen, Erkki (toim.) Kulttuurintutkimus. Johdanto. 2.painos. Helsinki: Tietolipas 130, Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kurki, Leena Setlementtityö sosiokulttuurisena innostajana. Teoksessa Ajo, Martti & Väliharju, Timo (toim.) Silta ihmiseltä ihmiselle. Setlementtitoimintaa Suomessa vuodesta Suomen Setlementtiliitto ry. Helsinki: SR -kustannus Oy, Kurki, Leena Sosiokulttuurinen innostaminen. Muutoksen pedagogiikka. Tampere: Vastapaino. Kurki, Leena Sosiaalikuraattorina koulussa. Teoksessa Kurki, Leena & Nivala, Elina & Sipilä- Lähdekorpi, Pirkko. Sosiaalipedagoginen sosiaalityö koulussa. Helsinki: Finn Lectura, Kurki, Leena 2007a. Innostava vanhuus. Sosiokulttuurinen innostaminen vanhempien aikuisten parissa. Helsinki: Oy Finn Lectura Ab. Kurki, Leena 2007b. Sosiaalipedagogiikkaa ikäihmisten parissa. Teoksessa Hämäläinen, Juha & Nivala, Elina (toim.) Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja vuosikerta. Suomen sosiaalipedagoginen seura ry, Kurki, Leena Sosiokulttuurinen innostaminen vankilassa. Teoksessa Kurki, Leena & Kurki-Suutarinen, Matleena & Taruvuori, Karoliina. Muurien sisällä - sosiokulttuurinen innostaminen vankilassa. Tampere: Tampere University Press, Kuronen, Tanja Hoivapommin purkajat. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press. Kuukkanen, Maria Vanhusten perhehoito. Teoksessa Ketola, Jari (toim.) Sijoita perheeseen. Perhehoito inhimillisenä ja taloudellisena vaihtoehtona. Jyväskylä: PS-kustannus, Kuukkanen, Maria & Ilmarinen, Katja & Leinonen, Raija Läheisyyttä lääkkeeksi yhteisöllisyyttä iäkkäiden perhehoidossa. Teoksessa Kattilakoski, Mari & Kilpeläinen, Arja & Peltomäki, Pirja (toim.) Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Tampere: Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja. Hyvinvointipalvelujen teemaryhmä (YTR), Kuula, Arja Tutkimusetiikka: aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys. 2.uudistettu painos. Tampere: Vastapaino. Kuusela, Pekka Yhteiskuntateoria, sosiaalinen toiminta ja sosiaalitieteet. Tutkimus sosiaalisen toiminnan teorian nykytilasta ja kehityksestä 1900-luvulla. Väitöskirja. Kuopio: Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 35. Kuusela, Pekka Sosiaalitieteet, sosiaalisuus ja sosiaalisen toiminnan teoria. Teoksessa Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri & Haaki, Raili (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta, Helsinki: Gaudeamus, Kuusinen, Jorma & Paloniemi, Susanna Kasvatusgerontologian teoriaa ja käytäntöä. Teoksessa Heikkinen, Eino & Marin, Marjatta (toim.) Vanhuuden voimavarat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Kuusinen-James, Kirsi Setelipeliä. Tutkimus palveluseteliä säännöllisessä kotihoidossa käyttävien iäkkäiden henkilöiden valinnanvapaudesta. Väitöskirja. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 2016:32. Sosiaalitieteiden laitos, Sosiaalityö. Helsinki: Helsingin yliopisto. Kuusisto, Kari Viheralueista voimaa vanhuuteen. Tutkimus viherympäristön yhteydestä Helsingin keskustassa asuvien ikääntyneiden elämänlaatuun. Raportteja 1/2014. Ikäinstituutti. Kylmä, Jari & Juvakka, Taru Laadullinen terveystutkimus. Helsinki: Edita Prima Oy. Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:11. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto. Lagerspetz, Eerik Lyhyt johdatus sosiaalisen ontologiaan. Teoksessa Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri & Haaki, Raili (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Helsinki: Gaudeamus,

169 Laitinen, Merja Häväistyt ruumiit, rikotut mielet; tutkimus lapsina läheissuhteissa seksuaalisesti hyväksikäytettyjen naisten ja miesten elämästä. Tampere: Vastapaino. Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 980/2012. Laki omaishoidon tuesta 937/2005. Laslett, Peter A Fresh Map of Life: the Emergence of the Third Age. Massachusetts: Harvard University Press. Laulainen, Sanna Jos mittää et anna niin mittää et saa. Strateginen toimijuus ja organisaatiokansalaisuus vanhustyössä. Väitöskirja. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Lehto, Markku Sosiaalipolitiikka edistyksen asialla. Tampere: Vastapaino. Leinonen, Anu 2009b. Hoivatyöntekijöiden muutostoiveiden typografia. Kannanottoja vanhuksen kohteluun, henkilöstön resursseihin ja ikääntymispolitiikkaan. Yhteiskuntapolitiikka 74 (2), Liikanen, Hanna-Liisa Taide kohtaa elämän. Arts in Hospital- hanke ja kulttuuritoiminta itäsuomalaisten hoitoyksiköiden arjessa ja juhlassa. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, sosiaalipolitiikan laitos. Lin, Nan Social Capital. A Theory of Social Structure and Action. New York: Cambridge University Press. Lincoln, Yvonna & Cuba, Egon Naturalistic inquiry. Kolmas painos. California: Sage Publications. Lindqvist, Martti Vanheneminen, etiikka ja elämän arvot. Teoksessa Heikkinen, Eino & Marin, Marjatta (toim.) Vanhuuden voimavarat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Lipsanen, Teija Sosiokulttuurinen innostaminen koulukuraattorin työssä. Pro gradu tutkielma. Kuopio: Kuopion yliopisto. Lundahl, Raija & Hakonen, Sinikka & Suomi, Asta Taide ja kulttuuri - innovaatioita seniori- ja vanhustyöhön. Teoksessa Seppänen, Marjaana & Karisto, Antti & Kröger, Teppo (toim.) Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välissä. Jyväskylä: PS-kustannus, Lundgren, Eva Homelike Housing for Elderly People-Materialized ideology. Housing, Theory and Society, 17 (3), Mao, Gen-Xiang & Cao, Yong-Bao & Lan, Xiao-Guang & He, Zhi-Hua & Chen, Zhuo-Mei & Wang, Ya-Zhen & Hu, Xi-Lian & Lv, Yuan-Dong & Wang, Guo-Fu & Yan, Jing Therapeutic effect of forest bathing on human hypertension in the elderly. Journal of Cardiology 60 (6), Marcus, Clare & Sachs, Naomi Therapeutic Landscapes: an Evidence-Based Approach to designing Healing Gardens and Restorative Outdoor Spaces. John Wiley & Sons, Incorporated. Marin, Marjatta Vanhusten sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma hyvän vanhenemisen elinehtona. Gerontologia 14, (1), Marin, Marjatta 2003a. Elämän paikallisuus ja paikat. Teoksessa Marin, Marjatta & Hakonen, Sinikka (toim.) Seniori- ja vanhustyö arjen kulttuurissa. Jyväskylä: PS-kustannus, Marin, Marjatta 2003b. Yhteiskunta ja hyvä vanheneminen: lähestymistapoja hyvän vanhenemisen yhteiskunnallisiin ehtoihin. Teoksessa Heikkinen, Eino & Marin, Marjatta (toim.) Vanhuuden voimavarat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Marin, Marjatta & Hakonen, Sinikka (toim.) Seniori- ja vanhustyö arjen kulttuurissa. Jyväskylä: PSkustannus. Marmstål-Hammar, Lena & Emami, Azita & Engström, Gabriella & Götell, Eva Communicating through caregiver singing during morning care situations in dementia care. Scandinavian Journal of Caring Sciences, 25 (1), Marrengula, Miguel L Addressing Socio-cultural Animation as Community Based Social Work with Street Children in Maputo, Mozambique. Väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis Tampere: Tampere University Press. Martin, Patricia Yancey Sensation, bodies, and the spirit of a place : Aesthetics in residential organizations for the elderly. Human Relations, 55, 7, Maslow, Abraham A Theory of Human Motivation. Psychological Review, 50 (4), Mason, Jennifer Qualitative researching. London: Sage. Maxwell, Joseph, A Using Numbers in Qualitative Research. Qualitative Inquiry 16:6,

170 Mensah, Collins, A & Andres, Lauren & Perera, Upuli & Roji, Ayanda Enhancing quality of life through the lens of green spaces: A systematic review approach. International Journal of Wellbeing, 6 (1), Meriläinen, Matti & Lappalainen, Kristiina & Kuittinen, Matti Pedagogiikan ja hyvinvoinnin suhde. Teoksessa Lappalainen, Kristiina & Kuittinen, Matti & Meriläinen, Matti (toim.) Pedagoginen hyvinvointi. Kasvatusalan tutkimuksia-research in Educational Sciences 41. Helsinki: Suomen kasvatustieteellinen seura, Metropolia-ammattikorkeakoulu, geronomiopinnot. (käytetty ) Mikkola, Tuula Sinusta kiinni Tutkimus puolisohoivan arjen toimijuuksista. Väitöskirja. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja A, Tutkimuksia 21. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu. Mills, C.Wright Sosiologinen mielikuvitus. Suomentaneet Antti Karisto, Esa Konttinen, Pentti Takala & Hannu Uusitalo. Englanninkielinen alkuteos The Sociologcal Imagination Helsinki: Gaudeamus. Misiorski, Susan & Kahn, Karen Changing the Culture of Long-Term Care: Moving Beyond Programmatic Change. Journal of Social Work in Long-Term Care, 3 (3/4), Mitty, Ethel & Flores, Sandi Aging in Place and Negotiated Risk Agreements. Geriatric Nursing, 29 (2), Monahan, Kathleen The Use of Humor with Older Adults Aging in Place. Social Work in Mental Health, 13, Muurinen, Seija & Raatikainen, Ritva Asiakkaan avun tarpeen ja auttamisen vastaavuus kotihoidossa. Gerontologia 19 (1), Myers, Jane The Psychological Basis of Empowerment. Teoksessa Thursz, Daniel & Nusberg, Charlotte & Prather, Johhnie (ed.) Empowering older people: an international approach. USA: Auburn House, Mäkelä, Klaus Kvalitatiivisen aineiston arviointiperusteet. Teoksessa Mäkelä, Klaus (toim.) Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Helsinki: Gaudeamus, Mäntysaari, Mikko & Kotiranta, Tuija Sosiaalinen sosiaalipolitiikan historiassa. Teoksessa Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri & Haaki, Raili (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, Naukkarinen, Ossi Arjen estetiikka. Aalto-yliopiston julkaisusarja Taide+muotoilu+arkkitehtuuri 1/2011. Helsinki: Aalto-yliopiston taideteollinen korkeakoulu. Niemi, Petteri & Kotiranta, Tuija & Haaki, Raili Sosiaalisen muutos, monimuotoisuus ja tutkimus. Teoksessa Kotiranta, Tuija &Niemi, Petteri & Haaki, Raili (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, Nieminen, Armas Mitä on sosiaalipolitiikka? Tutkimus sosiaalipolitiikan käsitteen ja järjestelmän kehityksestä. 2. painos. Juva: WSOY. Nord, Catharina Architectural space as a moulding factor of care practices and resident privacy in assisted living. Ageing and Society 31, Nord, Catharina A day to be lived. Elderly peoples possessions for everyday life in assisted living. Journal of Aging Studies, 27, Numminen, Ava Kulttuurivaje ja sen täyttäminen hoivakodissa. Kokonaisartikkelissa Numminen, Ava & Eloniemi-Sulkava, Ulla & Topo, Päivi & Valtonen, Hannu: Miten käy iäkkään ihmisen pitkäaikaishoidon arjessa? Tieteessä tapahtuu 6/2001. Artikkeli pohjautuu Tieteiden päivillä pidettyyn sessioon. Nuutinen, Teija Keinu- joutilaitten istuskelua vai oikeaa vanhustyötä? Teoksessa Bardy, Marjatta & Haapalainen, Riikka & Isotalo, Merja & Korhonen, Pekka (toim.) Taide keskellä elämää. Nykytaiteen museon Kiasman julkaisuja 106. Helsinki: Like, Nykänen, Sirpa Kot on paras paikka. Kotona asumisen merkitys ikääntyvälle. KaupunkiElvi - hankkeen osaraportti 2. Rovaniemi: Lapin yliopisto. 168

171 Näsdlindh-Ylispangar, Anita Vanhuksen terveyden, hyvinvoinnin ja hyvän elämän edistäminen. Helsinki: Edita. O Shea, Eamon & Walsh, Kieran Transforming Long-Stay Care in Ireland. Teoksessa Rowles, Graham D. & Bernard, Miriam (toim.) Environmental Gerontology. Making Meaningful Places in Old Age. New York: Springer Publishing, Oswald, Frank & Wahl, Hans-Werner Dimensions of the Meaning of Home in Later Life. In Home and Identity in Late Life, eds. G.D. Rowles & H. Chaudhury. Springer, New York, Paasivaara, Leena Tavoitteet ja tosiasiallinen toiminta: suomalaisen vanhusten hoitotyön muotoutuminen monitasotarkastelussa 1930-luvulta 2000-luvulle. Väitöskirja. Acta Universitatis Ouluensis D 707. Oulu: Oulun yliopisto. Paljärvi, Soili & Rissanen, Sari & Sinkkonen, Sirkka Kotihoidon sisältö ja laatu vanhusasiakkaiden, omaisten ja työntekijöiden arvioimana: seurantatutkimus Kuopion kotihoidosta. Gerontologia 17 (2), Paljärvi, Soili & Rissanen, Sari & Sinkkonen, Sirkka & Paljärvi, Leo Monitoimijainen arviointi yhdistetyn kotihoidon sisällöstä ja laadusta. Gerontologia 21, Paljärvi, Soili Muuttuva kotihoito. 15 vuoden seurantatutkimus Kuopion kotihoidon organisoinnista, sisällöstä ja laadusta. Väitöskirja. Kuopio: Itä-Suomen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta. Palomäki, Sirkka-Liisa & Toikko, Timo Tekemisen ja kohtaamisen ristiriita vanhustyössä. Teoksessa Seppänen, Marjaana & Toikko, Timo & Kröger, Teppo (toim.) Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välissä. Jyväskylä: PS-kustannus, Parsons, Talcott The Structure of Social Action: A study in social theory with special reference to a group of recent European writers. Vol.1. New York: The Free Press. Peace, Sheila & Holland, Caroline & Kellaher, Leonie Environment and Identity in Later Life. Growing Older Series. Glasgow: Open University Press. Perhehoitolaki 263/2015 Phillipson, Chris & Walker, Alan The Case for Critical Gerontology. Teoksessa Cilvano digregorio (toim.) Social Gerontology: New Directions. New York, Croom Helm, Philpin, Susan & Merrell, Joy & Warring, Joanne & Hobby, Debra & Gregory, Vic Memories, identity and homeliness. The social construction of mealtimes in residential care homes in South Wales. Ageing and Society, 34, Pikkarainen, Aila Ympäristö. Teoksessa Lyyra, Tiina-Mari & Pikkarainen, Aila & Tiikkainen, Pirjo (toim.) Vanheneminen ja terveys. Helsinki: Edita, Pikkarainen, Esa Johdatusta pedagogiikkaan. Luokanopettajakoulutus KT-moduuli 1, syksy / epikkara/opetus/lokt1.htm (käytetty ) Pirhonen, Jari Good Human Life in Assisted Living for Older People. What the residents are able to do and be. Väitöskirja. Sosiaalitieteiden laitos, Gerontologian tutkimuskeskus. Acta Universitatis Tamperensis Tampere: Suomen Yliopistopaino Oy-Juvenes Print. Pirnes, Esa Merkityksellinen kulttuuri ja kulttuuripolitiikka. Laaja kulttuurin käsite kulttuuripolitiikan perusteluna. Väitöskirja. Jyväskylä studies in education, psychology and social research. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Polanyi, Michael The tacit dimension. Cloucester (Mass.): Peter Smith. Päivinen, Jani & Kohl, Johanna & Manninen, Rikhard & Sairinen, Rauno & Kyttä, Marketta Sosiaalisten vaikutusten sisältö kaavoituksessa. Teoksessa Sosiaalisten vaikutusten arviointi kaavoituksessa. Helsinki: Ympäristöministeriö, Raijas, Anu Arjen hyvinvointi. Teoksessa Saari, Juho (toim.) Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, Raivola, Reijo & Ropo, Eero (toim.) Jatkuva koulutus ja elinikäinen oppiminen. Tampereen yliopiston kasvatustieteen laitoksen julkaisusarja. Tutkimusraportti n:o 49, Rajaniemi, Jere Sosiaaligerontologisia katseita ikäihmisten arkeen. Teoksessa Rajaniemi, Jere & Heimonen, Sinikka & Sarvimäki, Anneli & Tiihonen, Aila (toim.) Ikääntyneiden arki. Näkökulmia ikäihmisten arjen kysymyksiin. Oraita 2/2007. Helsinki: Ikäinstituutti,

172 Rajavaara, Marketta Sosiaalipalveluista hyvinvointipalveluihin käsitehistorian tarkastelua. Janus 17 (4), Rappe, Erja The influence of a green environment and horticultural activities on the subjective wellbeing of the elderly living in long term care. Väitöskirja. Department of Applied Biology, Publication 24. Helsinki: Helsingin yliopisto. Rappe, Erja & Koivunen, Taina & Lindén, Leena Puisto, puutarha ja hyvinvointi. 2. päivitetty painos. Raske, Martha Nursing Home Quality of Life: Study of an Enabling Garden. Journal of Gerontological Social Work, 53 (4), Rastas, Anna Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Transnationaalit juuret ja monikulttuuristuva Suomi. Tampere: Tampere University Press ja Nuorisotutkimusseura/nuorisotutkimusverkosto. Rauhala, Pirkko-Liisa Sosiaalipalvelut käytäntönä. Teoksessa Sipilä, Jorma & Ketola, Outi & Kröger, Teppo & Rauhala, Pirkko-Liisa (toim.) Sosiaalipalvelujen Suomi. Helsinki: WSOY, Raunio, Kyösti Positivismi ja ihmistiede: sosiaalitutkimuksen perustat ja käytännöt. Helsinki: Gaudeamus. Ray, Mo & Bernard, Mo & Phillips, Judith Critical Issues in Social Work with Older People. Basingstoke: Palgrave MacMillan. Rintala, Taina Vanhuskuvat ja vanhustenhuollon muotoutuminen 1850-luvulta 1990-luvulle. Tutkimuksia 132. Helsinki: Stakes. Rintala, Taina Vanhuskuvat muuttuvat miten ja miksi? Gerontologia 19(1), Rissanen, Sari Omaishoito ja hoivayritykset vanhusten huolenpidon ratkaisuina? Väitöskirja. Kuopion yliopiston julkaisuja E, yhteiskuntatieteet, ; 73. Kuopio: Kuopion yliopisto. Rissanen, Sari Sosiaalityö sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenteessa. Teoksessa Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä -artikkelikokoelma. Sosiaali- ja terveysministeriö, Monisteita 2004:15. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, Rissanen, Sari &, Hujala, Anneli & Helisten, Merja The state and future of social service enterprises a Finnish case: Sosiaalipalveluyritysten nykytila ja tulevaisuus Suomen esimerkki. European Journal of Social Work, 13 (3), Rissanen, Sari Wellbeing and Environment Consepts in the Elderly Care Home Context. Teoksessa Hujala, Anneli & Rissanen, Sari & Vihma, Susan (toim.) Designing Wellbeing in Elderly Care Homes. Helsinki: Aalto University publication series 2/2013, Rodgers, Beth L Concepts, Analysis and the Development of Nursing Knowledge: the Evolutionary Cycle. Journal of Advanced Nursing 14 (4), Rodgers, Beth L Concept Analysis: An Evolutionary View. Teoksessa Rodgers, Beth L & Knafl, Kathleen A. (toim.) Concept Development in Nursing. Foundations, Techniques, and Applications. Philadelphia: W.B. Saunders Company, Rowe, John W. & Kahn, Robert L Successful ageing. The Gerontologist 1997; 37(4): Rowles, Graham. D. & Bernard, Miriam The Meaning and Significance of Place in Old Age. Teoksessa Rowles, Graham D. & Bernard, Miriam (toim.) Environmental Gerontology. Making Meaningful Places in Old Age. New York: Springer Publishing Company, Ruth, Jan-Erik & Sihvola, Tapani & Parviainen, Tuire Kasvatusgerontologia-gerontologian uusi ala. Gerontologia 2: Ruuskanen, Petri (toim) Sosiaalinen pääoma ja hyvinvointi: näkökulmia sosiaali- ja terveysalalle. Jyväskylä: PS-kustannus. Ruusuvuori, Johanna & Tiittula, Liisa Tutkimushaastattelu ja vuorovaikutus. Teoksessa Ruusuvuori, Johannan & Tiittula, Liisa (toim.) Haastattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere: Vastapaino, Ruusuvuori, Johanna Litteroijan muistilista. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti 2010 (toim.) Haastattelun analyysi. Tampere: Vastapaino, Ruusuvuori, Johanna & Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti Haastattelun analyysin vaiheet. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti 2010 (toim.) Haastattelun analyysi. Tampere: Vastapaino,

173 Ryynänen, Sanna Nuoria reunoilla. Sosiaalipedagoginen tutkimus rikollisuuden ja väkivallan keskellä elävien nuorten kasvun tukemisesta brasilialaisissa kansalaisjärjestöissä. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, kasvatustieteiden yksikkö. Acta Universitatis Tamperensis: Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy-Juvenes Print. Sachweh, Svenja Granny darling s nappies: Secondary baby talk in German nursing homes for the aged. Journal of Applied Communication Research, 26 (1), Sallila, Pekka Johdanto: Ikääntyminen aikuiskoulutuksen haasteena. Teoksessa Sallila, Pekka (toim.) Oppiminen ja ikääntyminen. Aikuiskasvatuksen 41.vuosikirja. 2. muuttamaton painos. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, Salmi, Minna Arkielämä kokoaa yhteen työn ja perheen. Teoksessa Salmi, Minna ja Lammi-Taskula, Johanna (toim.). Puhelin, mummo vai joustava työaika? Työn ja perheen yhdistämisen arkea. Helsinki: Stakes, Salonen, Kari Haastava sosiaalinen vanhustyössä - avopalvelutyöntekijöiden näkemyksiä kotona asuvien vanhusten sosiaalisesta olomuotoisuudesta. Turun ammattikorkeakoulun tutkimuksia 26. Turku: Turun kaupungin painatuspalvelukeskus. Salonen, Kirsi Mieli ja maisemat eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Helsinki: Edita. Sarvimäki, Anneli Ikäihmisten elämänlaatu hyvänä arkena. Teoksessa Rajaniemi, Jere & Heimonen, Sirkkaliisa & Sarvimäki, Anneli & Tiihonen, Arto (toim.) Ikääntyneiden arki. Näkökulmia ikäihmisten arjen kysymyksiin. Oraita 2/2007. Helsinki: Ikäinstituutti, Sarvimäki, Anneli Vanheneminen eri kulttuureissa ja etnisissä ryhmissä. Teoksessa Heikkinen, Eino & Rantanen, Taina (toim.) Gerontologia. Helsinki: Duodecim, Sava, Inkeri & Katainen, Arja Taide ja tarinallisuus itsen ja toisen kohtaamisen tilana. Teoksessa Sava, Inkeri & Vesanen-Laukkanen, Virpi (toim.) Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus, Schwartz-Barcott, Donna & Kim, Hesook Suzie A Hybrid Model for Concept Development. Teoksessa Chinn, Peggy L (toim.) Nursing Research Methodology: Issues and Implementation. Rockwelle: Md. Aspen Publishers, Schwartz-Barcott, Donna & Kim, Hesook Suzie An Expansion and Elaboration of the Hybrid Model of Concept Development. Teoksessa Rodgers, Beth L & Knafl, Kathleen A. (toim.) Concept Development in Nursing. Foundations, Techniques, and Applications. The United States of America: W.B. Saunders Company, Schwartzman, Helen B Ethnography in organizations. Qualitative Research Methods. Volume 27. Sage Publications, Newbury Park, London, New Delhi. Scott-Webber, Lennie & Koebel, Theodore Life-Span Design in the Near Environment. Journal of Housing for the Elderly, 14 (1-2), Semi, Taina Ihmetekoja kaapista löytyvillä aineksilla. Ilmaisullinen kuntoutusmenetelmä dementiatyössä. Espoo: Opri ja Oleksi Oy. Semi, Taina Nuoruus on lahja, mutta vanheneminen on taidetta -taiteen, kulttuurin ja yhteisöllisyyden merkitys vanhustyössä. Luennot Kuopio, Savon ammatti- ja aikuisopisto. Semi, Taina Mieleen tatuoitu minuus. Ihmislähtöinen elämäntapa muistityössä. GeroArt muistityön käsikirja 1. Helsinki: GeroArtist. Seppänen, Eeva-Leena Vuorovaikutus paperilla. Teoksessa Tainio, Liisa (toim.) Keskustelunanalyysin perusteet. Tampere: Vastapaino, Seppänen, Marjaana Gerontologinen sosiaalityö. Katsaus lähtökohtiin, nykytilaan ja tulevaisuuteen. Helsinki: Yliopistopaino, Palmenia sarja. Seppänen, Marjaana & Koskinen, Simo Ikääntymispolitiikka. Teoksessa Niemelä, Pauli (toim.) Hyvinvointipolitiikka. Helsinki: WSOYpro OY, Siljander, Pauli Hermeneuttisen pedagogiikan pääsuunnat. Oulu: Oulun yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta. Simpson, J.A Sociocultural Animation. Teoksessa Titmus, Colin (toim.) Lifelong Education for Adults. An International Handbook. Oxford: Pergamon Press. 171

174 Sinervo, Timo Vanhainkotien henkilöstön vanhuskäsitykset ja työn tavoitteet asiantuntijuuden ja organisaatiokulttuurin näkökulmasta. Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja 27, Sinervo, Timo Work and care for the elderly. Combining theories of job design, stress, information processing and organizational cultures. Helsinki: Stakes tutkimuksia 109. Sipilä, Jorma Yhteiskuntatiede tänään. Teoksessa Järvenpää, Paula & Lahtinen, Mikko & Nordenstreng, Kaarle (toim.) Ajan särmä-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Tampere: Tampereen Yliopisto, Soini, Katriina & Ilmarinen, Katja & Yli-Viikari, Anja & Kirveennummi, Anna Green Care sosiaalisena innovaationa suomalaisessa palvelujärjestelmässä. Yhteiskuntapolitiikka 76: 3, Sointu, Liina Hoiva suhteessa. Tutkimus puolisoaan hoivaavien arjesta. Väitöskirja. Yhteiskuntatieteiden ja kulttuuritieteiden yksikkö. Acta Universitatis Tamperensis: Tampere: Tampere University Press. Sosiaalihuoltolaki (1301/2014) Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma KASTE Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2012:1. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Sosiaali- ja terveysalan perustutkinto 79/011/ (käytetty ) Sosiaali- ja terveysalan tilastollinen vuosikirja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). Sosiaali- ja terveysministeriö (STM), hallituksen kärkihankkeet. (käytetty ) Sosiaali- ja terveysministeriö (STM), sote-uudistus. (käytetty ) Strassoldo, Raimondo Tilan sosiaalinen rakenne. Suomentaneet Urpola, Ulla-Maija ja Mänty, Jorma. Yhdyskuntasuunnittelun laitos. Julkaisuja 21. Tampere: Tampereen teknillinen korkeakoulu, arkkitehtuurin osasto. Strati, Antonio Aesthetic Understanding of Organizational Life. Academy of Management Review 17 (3), Strati, Antonio & Guillet de Montoux, Pierre Introduction: Organizing Aesthetics. Human Relations 55 (7), Suomen geronomiliitto. (käytetty ) Suomi, Asta Puhe- ja tunnetyö seniori- ja vanhustyössä. Teoksessa Marin, Marjatta & Hakonen, Sinikka (toim.) Seniori- ja vanhustyö arjen kulttuurissa. Jyväskylä: PS-kustannus, Suomi, Asta & Hakonen, Sinikka Kohti voimavaroista lähtevää ikäkulttuuria. Teoksessa Suomi, Asta & Halonen, Sinikka (toim.) Kuluerästä voimavaraksi. Sosiokulttuurinen puheenvuoro ikääntymiskysymyksiin. Jyväskylä: PS-kustannus, Suoranta, Juha & Kauppila, Juha & Rekola, Hilkka & Salo, Petri & Vanhalakka-Ruoho, Marjatta (toim.) Aikuiskasvatuksen risteysasemalla. Johdatus aikuiskasvatukseen. 2. korjattu ja uudistettu painos. Joensuu: Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate. Itä-Suomen yliopisto. Syrjäläinen Eija & Eronen Ari & Värri Veli-Matti Johdanto. Teoksessa Syrjäläinen Eija & Eronen Ari & Värri Veli-Matti (toim.) Avauksia laadullisen tutkimuksen analyysiin. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy-Juvenes Print. Särkämö, Teppo & Laitinen, Sari & Numminen, Ava & Tervaniemi, Mari & Kurki, Merja & Rantanen, Pekka Muistaakseni laulan: musiikin käyttö muistisairaiden mielialan, elämänlaadun ja kognitiivisen toimintakyvyn tukemisessa. Helsinki: Miina Sillanpään säätiö. Miina Sillanpään säätiön julkaisusarja A. Taipale, Mona Ikääntyneiden innostamisen sosiokulttuurisia käytäntöjä. Teoksessa Hämäläinen, Juha & Nivala, Elina (toim.) Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja vuosikerta. Suomen sosiaalipedagoginen seura ry., Taipale-Lehto, Ulla & Bergman, Timo Vanhuspalveluiden osaamistarveraportti. Raportit ja selvitykset 2013:14. Helsinki: Opetushallitus. 172

175 (käytetty ) Takala, Tuomo & Lämsä, Anna-Maija Tulkitseva käsitetutkimus organisaatio- ja johtamistutkimuksen tutkimusmetodisena vaihtoehtona. Liiketaloudellinen aikakauskirja. Nro 3, Tammelin, Mia & Ilmarinen, Katja Vanhusten perhehoidon jännitteet. Janus, 21 (3), Tapaninen, Annika & Kotilainen, Helinä Ympäristö on osa hyvinvointia. Teoksessa Tapaninen, Annika & Kauppinen, Tapani & Kivinen, Kirsti & Kotilainen, Helinä & Kurenniemi, Marja & Pajukoski, Marja. Ympäristö ja hyvinvointi. Helsinki: Stakes ja WSOY, Tedre, Silva Hoivan sanattomat sopimukset. Tutkimus kotipalvelun työntekijöiden työstä. Joensuu: Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja 40. Tedre, Silva Hoiva ja ruumiillisuus. Janus 9 (3), Tedre, Silva Vanhusten avohuollon avaamattomat kysymykset. Gerontologia 17 (2), Tedre, Silva Asunnon vangit-ulos pääseminen sosiaalisena ongelmana. Teoksessa Helne, Tuula & Laatu, Markku. Vääryyskirja. Kelan tutkimusosasto, Helsinki: Kansaneläkelaitos, TENK- Eettinen ennakkoarviointi. (käytetty ). Tenkanen, Raija Kotihoidon yhteistyömuotojen kehittäminen ja sen merkitys vanhusten elämänlaadun näkökulmasta. Väitöskirja. Rovaniemi: Acta Universitatis Lapponiensis 62. Tenkanen, Raija Sosiaalityö ja kotona asuvien vanhusten ongelmat. Teoksessa Seppänen, Marjaana, Karisto, Antti & Kröger, Teppo (toim). Vanhuus ja sosiaalityö. Sosiaalityö avuttomuuden ja toimijuuden välissä. Jyväskylä: PS-kustannus, Tepponen, Merja Kotihoidon integrointi ja laatu. Väitöskirja. Kuopion yliopiston julkaisuja E, yhteiskuntatieteet 171. Kuopio: Kuopion yliopisto, Terveyshallinnon ja talouden laitos. Thomasen, Louise Scheel A Good Old Age? Life as a Nursing Home Resident in Denmark. Teoksessa Hujala, Anneli & Rissanen, Sari & Vihma, Susan (toim.) Designing Wellbeing in Eldery Care Homes. Helsinki: Aalto University publication series 2/2013, Tieteen termipankki : Estetiikka: esteettinen arvo. arvo (käytetty ) Tiilikainen, Elisa Yksinäisyys ja elämänkulku. Laadullinen seurantatutkimus ikääntyvien yksinäisyydestä. Väitöskirja. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta. Helsinki: Helsingin yliopisto. Tiittula, Liisa & Ruusuvuori, Johanna Johdanto. Teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Tiittula, Liisa (toim.). Haastattelu. Tutkimus, tilanteet ja vuorovaikutus. Tampere: Vastapaino, Tikkanen, Ulla Omaishoidon arki. Tutkimus hoivan sidoksista. Väitöskirja. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta. Helsinki: Helsingin yliopisto. Toikko, Timo Sosiaalipalveluiden kehityssuunnat. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy-Juvenes Print. Toom, Auli & Onnismaa, Jussi & Kajanto, Anneli (toim.) Hiljainen tieto: tietämistä, toimimista ja taitavuutta. Aikuiskasvatuksen 47.vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura. Topo, Päivi & Sormunen, Saila & Saarikalle, Kristiina & Räikkönen, Outi & Eloniemi-Sulkava Ulla Kohtaamisia dementiahoidon arjessa. Havainnointitutkimus hoidon laadusta asiakkaan näkökulmasta. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Tutkimuksia 162. Helsinki: Stakes. Tornstam, Lars Gero-transcendence: A reformulation of the disengagement theory. Aging, 1 (1), Tuomela, Raimo & Mäkelä, Pekka Sosiaalinen toiminta. Teoksessa Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri & Haaki, Raili (toim.) Sosiaalisen toiminnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. 9. uudistettu laitos. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi. Turjamaa, Riitta Older people's individual resources and reality in home care. Dissertation. Department of Nursing Science, Faculty of Health Sciences. Kuopio: University of Eastern Finland. Twigg, Julia Deconstructing the social bath : help with bathing at home for older and disabled people. Journal of Social Policy 26 (2), Törrönen, Maritta Elämistila elävä paikka. Janus 8 (3),

176 Ulrich, Roger Aesthetic and affective response to natural environment. Teoksessa Altman, Irwin & Wohlwill, Joachim (toim.) Behavior and the Natural Environment. New York: Plenum Press, Uutela, Antti Sosiaalinen tuki ja terveys. Teoksessa Lahikainen, Anja-Riitta & Pirttilä-Backman, Anna- Maija (toim.) Sosiaalinen vuorovaikutus: Rauni Myllyniemen juhlakirja. Helsinki: Otava, Vaarama, Marja Kotihoidon laatu ja tuloksellisuus Espoossa. Espoon vanhuspalvelujen tuloksellisuus - projekti. Loppuraportti ja suositukset. Espoon kaupunki. Sosiaali- ja terveystoimen julkaisuja 7/2006. Espoon kaupunki ja Stakes. Vaarama, Marja & Luoma, Minna-Liisa & Ylönen, Lauri Ikääntyneiden toimintakyky, palvelut ja koettu elämänlaatu. Teoksessa Kautto, Mikko (toim.) Suomalaisten hyvinvointi 2006, Vaarama, Marja Tohtoriopintojen kurssi Sosiaali- ja terveydenhuollon vaikuttavuus. Itä-Suomen yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Kuopion kampus. Vaismoradi, Mojtaba & Turunen, Hannele & Bondas, Terese Content analysis and thematic analysis: Implications for conducting a qualitative descriptive study. Nursing and Health Sciences (2013), 15, Vakimo, Sinikka Kulttuurista gerontologiassa kulttuurigerontologisen identiteetin pohdintaa. Gerontologia 4/2003, Valtonen, Hannu Taloustieteen näkökulma onko pitkäaikaishoitoon varaa? Kokonaisartikkelissa Numminen, Ava & Eloniemi-Sulkava, Ulla & Topo, Päivi & Valtonen, Hannu. Miten käy iäkkään ihmisen pitkäaikaishoidon arjessa? Tieteessä tapahtuu 6/2011. Artikkeli pohjautuu Tieteiden päivillä pidettyyn sessioon. Vasunilashorn Sarinnapha, Steinman Bernard.A., Liebig Phoebe.S. & Pynoos Jon Aging in Place: Evolution of a Research Topic Whose Time Has Come. Journal of Aging Research. Saatavissa Luettu Victor, Christina & Scambler, Sasha & Bond, John The Social World of Older People. Understanding Loneliness and Social Isolation in Later Life. Berkshire: McGraw-Hill Education. Open University Press. Vihma, Susann Homelike Design in Care Residences for Elderly People. Teoksessa Hujala, Anneli & Rissanen, Sari & Vihma, Susann (toim). Designing Wellbeing in Eldery Care Homes. Helsinki: Aalto University publication series 2/2013, Vik, Jostein & Farstad, Maja Green care governance: between market, policy and intersecting social worlds. Journal of Health Organization and Management, 23 (5), Vik, Kjersti & Lilja, Margareta & Nygård, Louise The influence of the environment on participation subsequent to rehabilitation as experienced by elderly people in Norway. Scandinavian Journal of Occupational Therapy 14 (2), Vilkko, Anni Riittävästi koti. Janus 8 (3), Vilkko, Anni 2010a. Kohteena koti. Teoksessa Vilkko, Anni & Suikkanen, Asko & Järvinen-Tassopoulos, Johanna (toim.) Kotia paikantamassa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, Vilkko, Anni 2010b. Koti vanhetessa. Teoksessa Vilkko, Anni & Suikkanen, Asko & Järvinen-Tassopoulos, Johanna (toim.) Kotia paikantamassa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, Vilkkumaa, Ilpo Kolme tapaa nähdä sosiaalinen kuntoutuksessa. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.) Kuntoutus kanssamme: ihmisen toimijuuden tukeminen. Helsinki: Stakes, Vincent, John Old age. New York: Routledge. Voutilainen, Päivi & Vaarama, Marja Toimintakykymittareiden käyttö ikääntyneiden palvelutarpeen arvioinnissa. Raportteja 7/2005. Helsinki: Stakes. (käytetty ) Voutilainen, Päivi & Kauppinen, Sari & Heinola, Reija & Finne-Soveri, Harriet & Sinervo, Timo & Kattainen, Eija & Topo, Päivi & Andersson, Sirpa Katsaus ikääntyneiden kotihoidon kehitykseen. Teoksessa Heikkilä, Matti & Lahti, Tuukka (toim). Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelukatsaus Helsinki: Stakes, Vuorinen, Leena Ikääntyminen maalaiskylässä. Sosiaalipolitiikan väitöskirja. Yhteiskuntapolitiikan laitos. Helsinki: Helsingin yliopisto. 174

177 Väisänen, Raija Sosiaalipedagoginen gerontologia yksi näkökulma sosiaalityökeskusteluun. Teoksessa Hämäläinen, Juha & Nivala, Elina (toim.) Sosiaalipedagoginen aikakauskirja. Vuosikirja vuosikerta. Suomen sosiaalipedagoginen seura ry. Väärälä, Reijo Sosiaalinen murroksessa - kuka meitä ohjaa? Teoksessa Palola, Elina & Karjalainen, Vappu (tom.) Sosiaalipolitiikkka: hukassa vai uuden jäljillä? Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Wahl, Hans-Werner & Weisman, Gerald Environmental gerontology at the beginning of the new millenium: Reflections on its historical, empirical and theoretical development. The Gerontologist 43 (5), Wahl, Hans-Werner & Oswald, Frank Environmental Perspectives on Ageing. Teoksessa Dannefer, Dale & Phillipson, Chris (toim.) The SAGE Handbook of Social Gerontology. New Delhi: SAGE, Wahlström, Riitta Eheyttävä luonto Miten luonto kuntouttaa. Kolmas painos. Espoo: Kustannus Oy Michael Kirjat. Walker, Alan & Maltby, Tony Ageing Europe. Rethinking Ageing series. Great Britain: Open University Press. Walker, Alan A strategy for active ageing. International Journal of Social Security, 55, Walker, Alan The emergence and application of active ageing in Europe. Journal of Ageing and Social Policy, 21: Wang, Le 2007.Sociocultural Learning Theories and Information Literacy Teaching Activities in Higher Education. Reference & User Services Quarterly, 47 (2), WHO World Health Organization. Active Ageing: A Policy Framework. WHO: Geneve. (käytetty ) Wiersma, Elaine C The experiences of place: Veterans with dementia making meaning of their environments. Health and Place, 14 (2008), Williams, Allison Therapeutic Landscapes: The Dynamic Between Place and Wellness. New York: University Press of America. Williams, Carter.C Relationship: The heart of life and long-term care. Chicago: Pioneer Network. Wolcott, Harry F Transforming Qualitative Data. Description, Analysis and Interpretation. Thousand Oaks, CA: Sage. Ylilahti, Minna Itsestä kiinni. Etnografinen tutkimus työikäisten laitoskuntoutuksesta. Väitöskirja. Jyväskylä: Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto. Ylinen, Satu Eettiset ongelmat gerontologisen sosiaalityön välitiloissa. Janus vol. 16 (2), 2008, Ylä-Outinen, Tuulikki Ikäihmisten arki Kotona asuvien ja palvelutaloon muuttaneiden ikäihmisten kertomuksia jokapäiväisestä elämästä. Väitöskirja. Kuopio: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Itä-Suomen yliopisto. Zechner, Minna Informaali hoiva sosiaalipoliittisessa kontekstissa. Väitöskirja. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Tampere: Tampereen yliopisto. Åstedt-Kurki, Päivi & Isola, Arja & Tammentie, Tarja Huumori hoidossa: henkilökunnan näkemyksiä huumorin käytöstä ja ilmenemisestä. Hoitotiede 12 (6),

178 LIITTEET LIITE 1. TUTKIMUSLUPA 176

179 LIITE 2. SAATEKIRJE TYÖYKSIKKÖIHIN Hyvä vanhustyöntekijä/vanhustyön yksikön esimies Teen väitöstutkimusta ikäihmisten hyvinvointiin ja vanhustyöhön liittyen Itä-Suomen yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekuntaan, yhteiskuntatieteiden laitokselle, sosiaalityön pääaineeseen. Ikäihmisten asiat ja hyvinvointi ovat sydäntäni lähellä ja ikäihmisten määrän lisääntyessä em. seikat ovat tärkeitä niin alueellisesti kuin koko maan tasolla. Erityisenä kiinnostukseni kohteena tutkimuksessani ovat ikäihmisten arki ja heidän hyvinvointinsa sekä tähän liittyen myös ympäristön vaikutus ikäihmisten elämään (sosiokulttuurinen näkökulma). Aineiston hankintamenetelmänä ovat haastattelut ja havainnointi sekä hoito- ja palvelusuunnitelmiin tutustuminen anonyymisti. Tulen olemaan yksikössänne joitakin päiviä (yhteensä voin viikon ajan), jolloin havainnoin arkea. Hieman myöhemmin tulen tekemään myös joitakin haastatteluja. Tarkoituksenani on haastatella yksikkönne vanhustyöntekijöitä (hoitajia, mahdollisesti ohjaajia tms., jos sellaisia yksiköissänne on) ja havainnoida toimintaa ja asukkaiden/asiakkaiden jokapäiväistä elämää. Tarkemmista seikoista esimerkiksi aikataulun suhteen sovin Teidän/ yksikkönne esimiehen kanssa ennen tuloani. Tarkoituksenani on tehdä kaikki tutkimukseen kuuluva aineiston keruu huhti-kesäkuun 2013 aikana. Tarvittaessa tulen mielelläni etukäteen esittelemään asiaani yksikköönne. Noudatan tutkimuksessani hyvän tavan mukaisia tutkimuseettisiä periaatteita. Esimerkiksi haastattelut käsitellään luottamuksellisesti ja niitä käytetään tutkimusraportissa niin, että haastateltavia ei voida tunnistaa. Raportissa ei myöskään tuoda esille yksiköiden nimiä tai edes kaupunkia, vaan puhutaan keskisuuresta kaupungista ja sen vanhustyön yksiköistä. Kaiken kaikkiaan noudatan Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjetta Hyvä tieteellinen käytös ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa eli Htk -ohjetta 2012 ( Tutkimukseni ohjaajina toimivat Sari Rissanen ja Raija Väisänen Itä-Suomen yliopistosta, Kuopiosta. Toivon teidän suhtautuvan myönteisesti tutkimukseeni. Tutkimusluvan olen jo saanut tutkimukselleni Mikäli teillä on kysyttävää asiasta, alla yhteystietoni. Kuopiossa Sointu Riekkinen-Tuovinen YTM, sosiaalityön jatko-opiskelija puhelinnumero xxxxx sähköposti xxxxx Sari Rissanen Professori Itä-Suomen Yliopisto Raija Väisänen Yliopistonlehtori Itä-Suomen Yliopisto 177

180 LIITE 3. TYÖNTEKIJÖIDEN SUOSTUMUSLOMAKE HAASTATTE- LUUN TYÖNTEKIJÖIDEN SUOSTUMUSLOMAKE HAASTATTELUUN Sointu Riekkinen-Tuovisen väitöskirjatutkimus liittyy vanhustyöhön kolmessa erilaisessa vanhustyön toimintaympäristössä. Haastattelut tehdään anonyymisti, joten missään vaiheessa ei tule esiin haastateltavien nimiä. Tiettyjä otteita haastateltavan puheesta voidaan käyttää suorina sitaatteina (lainauksina) lopullisessa raportissa, mutta nämäkin anonyymisti. Haastattelut tallennetaan, jolloin tutkija voi keskittyä haastattelutilanteessa paremmin itse haastateltavan puheeseen ja jälkeenpäin tutkija litteroi eli purkaa puheen tekstiksi. Haastatteluaineistoa ei käytetä muuhun tarkoitukseen ja sitä säilytetään salaisesti tutkimuksen ajan ja sen jälkeen se hävitetään asianmukaisesti. --- Olen tutustunut tutkijalta etukäteen saamaani saatekirjeeseen tutkimukseen liittyen ja olen saanut riittävästi informaatiota tutkimuksesta. Halutessani voin peruuttaa osallistumiseni tutkimukseen milloin tahansa. Voin myös edelleen kysyä lisätietoa tutkimukseen liittyen tutkijalta tarpeen vaatiessa haastattelun jälkeenkin. Osallistun sosiaalityön jatko-opiskelija Sointu Riekkinen-Tuovisen väitöskirjaa varten tekemään haastatteluun vapaaehtoisesti. Paikka: Päivämäärä: Haastateltavan allekirjoitus: 178

181 LIITE 4. TYÖNTEKIJÖIDEN HAASTATTELUKYSYMYKSET/TEEMAT Taustakysymykset: 1. Oletko koulutukseltasi lähihoitaja/perushoitaja vai mikä koulutuksesi on? 2. Milloin olet valmistunut? 3. Ikä? 4. Onko muita lisäkoulutuksia? 5. Kuinka kauan olet toiminut vanhustyössä yleensä/kauanko tässä työpaikassa/- yksikössä? Varsinainen tutkimushaastattelu: 1. Pyytäisin sinua kertomaan päivittäisestä työstäsi. Mitä se on, mitä pitää sisällään? -mitä työtehtäviä pitää sisällään/mitä katsot työtehtäviisi sisältyvän? 2. Mitä osaamista ja taitoja pidät tärkeänä työssäsi? -mitä tässä työyksikössä olisi hyvä osata? 3. Kerrotko, että jos tilanne olisi ideaali (ihanteellinen), mitä sinun työsi olisi, miten toimisit? 4. Jos koet/edellisessä kysymyksessä koit, että ihannetilanne poikkeaa nykyisestä, niin millä lailla? 5. Mitä olisi hyvä vanhusten arkielämä kyseisessä toimintaympäristössä, missä työskentelet? -onko se nyt sitä, jos ei niin miksi ei? -mitkä tekijät vaikuttavat, että päästäisiin ideaalitilanteeseen?/mitkä asiat estävät sitä? 6. Tutkimuksessani on sosiokulttuurinen näkökulma (vrt. saatekirje). Mitä sinun mielestäsi sosiokulttuurisuus on, mitä se voisi pitää sisällään? (kerrotko omin sanoin) -jos on vaikea kertoa, voi ajatella esimerkiksi erikseen, mitä sosiaalinen on ja mitä kulttuurinen jne.? -miten tällainen näkyy vanhusten arjessa, miten omassa työskentelyssäsi? (mitä elementtejä voisi sisältää?) Onko Sinulla vielä jotakin, jota haluat aihepiiristä sanoa, tai kysyä tutkimuksesta? Kiitos! 179

182 LIITE 5. Liitetaulukko: Työntekijöiden määrittelemät työtehtävät eri vanhustyön toimintayksiköissä (tehtäväluokitus) Työntekijät Vanhustyön toimintaympäristöt Työtehtävät eriteltynä työntekijöiden mukaan Työntekijä 1 Pitkäaikaisosasto -yöhoitajan raportin kuunteleminen aamuvuorossa -aamulla listojen katsominen: suihkulistat, vatsantoimituslistat, onko verikokeita, lääkärinkiertoa -pesut, pukemiset, riisumiset/niissä avustaminen -ruoan/kahvien tarjoaminen, osalle syöttäminen -lääkkeiden jako ja lääkkeiden antaminen asukkaille -vaipanvaihdot, wc:ssä käyttämiset -haavanhoidot, ihon hoito -papiljotit, kynsilakkaa suihkun jälkeen naisille -hälytyksiin eli hoitajakutsuihin vastaaminen -kirjaaminen -virikkeet -omahoitaja hoitaa potilaan asioita (yhteydenpito omaisiin, tarvittavat tarvikkeet) Työntekijä 2 Pitkäaikaisosasto -pesut -ruoan jako ja syöttämiset -wc:ssä käyttämiset/vaipan vaihdot -vaatteiden vaihto -lääkkeiden jako/antaminen asukkaalle -vuodeasukkaiden asennon vaihdot vuoteessa -petin petaaminen/huoneen pitäminen siistinä -virikkeet -kirjaaminen 180

183 Työntekijä 3 Pitkäaikaisosasto -aamulla herätykset -ruokailuista huolehtiminen -suihkutukset/hygieniasta huolehtiminen -kaikki muu perushoito/kokonaisvaltainen hoitotyö (pukemiset/riisumiset, vaipan vaihto, ihon hoito, lääkkeet ) -viriketilaisuuksiin vieminen -juttelu asukkaiden kanssa -yhteistyö omaisten kanssa -omahoitaja-työ (omien asukkaiden asiat tarkemmin) -ajan antaminen työn ohessa asukkaille, erityisesti ns. omille asukkaille -hoitajillekin kuuluu virikkeellisyyden järjestämistä, jos on aikaa Työntekijä 4 Hoitokoti -pesut, pukemiset/riisumiset ja niissä avustaminen -ruoan tarjoaminen/jako/syöttämiset, ruokailuissa avustaminen -lääkkeiden antaminen asukkaille -wc-käynneissä avustaminen/muu hygienia (hampaiden/proteesien pesu) -suulliset raportit toisille hoitajille vuorojen vaihtuessa -tiimikokoukset/osastokokoukset -kirjaaminen -asukkaiden ohjaaminen talon tapahtumiin -asukkaiden vienti ulos/virikkeiden järjestäminen Työntekijä 5 Hoitokoti -yöraportti -puhelimeen vastaaminen -aamupala + lääkkeet -ruokailuihin avustaminen -pikkupesut, saunotukset -verinäytteet -petin petaaminen 181

184 -roskien otto huoneesta -hoitajien koulutus -asukkaat päivälevolle -ruoka + päiväkahvi asukkaille -kirjaaminen + raportti -asukas tarvittaessa päivystykseen -osastokokous -hetki katsoa yhdessä tv:tä -tiskit iltavuorossa -iltavuorossa ruokakärryjen kuljetus -hoitopalaverit 1x/vuosi, omaisten ilta -asukkaan voinnin seuraaminen Työntekijä 6 Dementiayksikkö -asukkaan heräämisten mukaan aamutoimet (pesut, pukemiset, niissä avustamiset, aamupala, lääkkeet) -pyritään varmistamaan turvallinen päivä asukkaalle (henkisesti) -vierellä oleminen (paikalla tarvittaessa, kun asukkaalla asiaa); henkinen tuki -avustaminen asioissa, missä asukas tarvitsee (ei puolesta tekeminen); perushoitoa tehdään paljon, mutta siitä ei tehdä suurta numeroa, tärkeämpää henkinen puoli ja normaali eläminen ja oleminen Työntekijä 7 Kotihoito -aamulla avataan mobiililaitteet ja katsotaan sieltä päivän työt -puhtaudesta, ruokailuista huolehtiminen -turvallisuudesta huolehtiminen, että kotona on hyvä ja turvallinen olo -henkinen tukeminen (esim. vakavan sairauden kyseessä ollen, seurustelu -lääkkeiden antaminen (apteekki jakaa) -haavan hoidot, verikokeiden ottamiset -pienet kotityöt asiakkaan kotona (lakanoiden vaihtoa, pyykkihuoltoa, lampun vaihtoa yms.) -kirjaaminen 182

185 -omahoitajatyöt (hoitosuunnitelman pitäminen ajan tasalla, omaisyhteistyö) -tarvittavan muun avun järjestäminen asiakkaille (esim. 3.sektorin apu) Työntekijä 8 Kotihoito -avataan mobiililaite ja katsotaan päivän työt ja onko omilla asiakkailla joitakin tiettyjä menoja, jotka huomioitava -verikokeiden otto -hygieniasta huolehtiminen (pikkupesut/suihkutus, hampaiden pesu) -lääkehoito -ravitsemuksesta huolehtiminen -haavanhoidot -asiakkaiden juoksevien asioiden hoito (ruokatilaukset, perumiset yms.) -omaisyhteistyö -kirjaaminen -tiedonvälitys asiakkaiden asioista seuraavan vuoron työntekijälle (ei varsinainen raportti) -pieni siistiminen asiakkaan kodissa Työntekijä 9 Kotihoito (PT) -lääkehoito -wc-avut, hygienian hoito -pukemisavut -liikkumisavut -ruokahuolto -autetaan em. asioissa tai muistutetaan asukkaita tekemään itse -virikkeisiin saattaminen -yhteydenpito omaisiin -jalkahoidon, kampaajan tms. tilaaminen asukkaille -taksikyytien tilaaminen lääkäriin meneville asukkaille -verikokeiden ottaminen -pieni siistiminen asukkaan kodissa (ei varsinainen siivous) -töiden katsominen mobiililaitteelta -kirjaamiset 183

186 LIITE 6. Liitetaulukko: Työntekijöiden tärkeänä pitämä osaaminen ja taidot omassa työyksikössään Työntekijät Vanhustyön toimintaympäristöt Työntekijöiden tärkeänä esille tuoma osaaminen ja taidot Työntekijä 1 Pitkäaikaisosasto -osaaminen perusasioissa/perushoidossa (esim. verenpaineen mittaaminen) -omasta fyysisestä kunnosta huolehtiminen -omasta henkisestä kunnosta huolehtiminen -nostotekniikoiden ja siirtojen osaaminen ergonomisesti -taito lukea vanhusta (nähdä, mikä vointi, onko kipuja, mikä olotila) -tieto sairauksista ja lääkkeistä -kokonaistilanteen hahmotuskyky -järjestelmällisyys Työntekijä 2 Pitkäaikaisosasto -työn tekeminen asukkaiden ehdoilla (asukkaiden tarpeiden, tottumusten ja tapojen, ei hoitajan ehdoilla) Työntekijä 3 Pitkäaikaisosasto -vanhuksen huomioiminen ja hänelle jutteleminen (kunnioittava suhtautuminen, yksilöllisyys huomioiden)->ei puhuta vain työparille hoitotoimia tehdessä -joustamiskyky hoitajilla (ei valita työtehtäviä) Työntekijä 4 Hoitokoti -asukkaiden tasa-arvoinen kohtelu -huumorin käyttö hoitotyössä -työpaikkaa ei nähtäisi pelkäs- 184

187 tään omana työnä/työpaikkana, vaan ensisijaisesti asukkaiden kotina->ei työtä rutiininomaisesti vaan heittäytymällä tilanteisiin -rauhallinen lähestymistapa asukkaiden ja omaisten kanssa -hoitajan oman huonon päivän poissulkeminen (ei anneta vaikuttaa työhön) Työntekijä 5 Hoitokoti -suunnitelmallisuus -asukkaiden yksilöllisyyden ymmärtäminen -asukkaiden tapojen ja tottumusten huomiointi -omaisten huomioiminen Työntekijä 6 Dementiayksikkö -empaattisuus -ymmärretään että asukas ei aina ole ollut tietynlainen käytökseltään (jolla nyt muistisairaus, käytöshäiriöitä) -muistisairaan kohtaamisen taidot -muistisairaan lääkehoitoosaaminen -huumorin taito -kärsivällisyys -omasta hyvinvoinnista huolta pitäminen Työntekijä 7 Kotihoito -oma-aloitteisuus -reippaus -empaattisuus->herkät aistit havaita oma tai asukkaiden huono päivä tai asukkaan muu haasteellinen tilanne Työntekijä 8 Kotihoito -perushoito-osaaminen -työn tekeminen asukkaiden ehdolla 185

188 -asukkaan tapojen ja tottumusten huomiointi -vuorovaikutus asukkaan kanssa Työntekijä 9 Kotihoito (PT) -vuorovaikutustaidot (hyvän, luottamuksellisen suhteen luominen asukkaaseen) -kärsivällisyys/pitkämielisyys -erilaisuuden hyväksyminen/suvaitsevaisuus -lääkehoito-osaaminen/tarkkuus siinä -oma asenne ja motivaatio työhön (oman työn arvostaminen) -oma fyysinen ja psyykkinen terveys, niistä huolehtiminen 186

189 LIITE 7. Esimerkki vanhuksen hyvän arkielämä-teeman jäsentymisestä (näyte analyysistä) Alkuperäisilmaus Pelkistetty ilmaus Alaluokka Yläluokka - Kun tiedät, että sinä saat Perustarpeiden täyttyminen Turvallisuus Fyysinen aamupalaa kohta ja sinut tullaan pesemään, niin onhan se hyvä elämä - Säännöllisyys, rutiinit, Säännöllinen arki Turvallisuus Fyysinen tuovat turvaa - Pyritään, että kohdataan Kohtaaminen Kanssakäyminen Sosiaalinen se asukas ihan normaalina ihmisenä, ei muistisairaana - Että meillä ollaan motivoituneita ja tehhään oikeesti hyvvää työtä ja että kohdellaan asukkaita hyvin Kohtelu Kanssakäyminen Sosiaalinen - Lisää aikaa tehdä yhdessä arkisia, tuttuja asioita vanhuksen kanssa - Kannattaa viedä laulutilaisuuksiin; laulun sanat muistuvat, vaikka on dementikko - Että asukas pääsisi ulos, voisi kävellä ulkona, vaikka kaaatumisvaara - Että asukas voisi itse valita jonkin tuotteen (esim. kengät kaupasta) Kodinomaiset arkitoiminnot Sisältöä päiviin Kulttuurinen Virikkeellisyys Sisältöä päiviin Kulttuurinen Itsemääräämisoikeus Asiakaslähtöisyys Oman identiteetin ylläpito Oman identiteetin ylläpito Pedagoginen Pedagoginen - Että ehittäisiin työskennellä rauhallisemmalla tahdilla ja antaa enemmän aikaa yksittäiselle asukkaalle - Ei olisi niin tarkkoja, määrättyjä ruoka-aikoja, kuin nyt, eikä suihkutukset tapahtuisi myöskään kellon mukkaan - Jos mikä tahansa olis mahdollista, meillä olisi enemmän työntekijöitä -Enemmän työntekijöitä -Rauhallisempi työtahti -Aikaa asukkaille ja heidän aikataulut keskiöön Toisin tekemisen ihanne Organisatorinen 187

190 LIITE 8. Liitetaulukko: Hoito- ja palvelusuunnitelmien asukkaat: konteksti, sukupuoli, ikä ja sairaudet K=kotihoito (PT=palvelutalo) H=hoitokoti D=dementiayksikkö P=pitkäaikaisosasto SUUNNITELMA PAIKKA SUKUPUOLI IKÄ SAIRAUDET v. K1 Kotihoito Nainen 85 Alzheimerin tauti K2 Kotihoito (PT) Nainen 99 Kilpirauhasen vajaatoiminta, verenpainetauti, MCC K3 Kotihoito (PT) Nainen 82 Astma, dementia, verenpainetauti K4 Kotihoito (PT) Nainen 90 Insuliinidiabetes, verenpainetauti, muistisairaus K5 Kotihoito (PT) Nainen 80 Alzheimerin tauti, flimmeri, neuropaattinen kipu, tyypin 2- diabetes, toispuoleinen halvaus K6 Kotihoito Nainen 87 Sepelvaltimotauti, kohonnut kolesteroli ja verenpaine, astma, Oslerin tauti K7 Kotihoito Nainen 69 2-tyypin diabetes, säärihaavat, runsas ylipaino K8 Kotihoito Mies 74 Alzheimerin tauti K9 Kotihoito Nainen 84 Dementia, verenpainetauti, 2-tyypin diabetes, aivoverenvuodon jälkitila, korkea kolesteroli K10 Kotihoito (PT) Mies 80 2-tyypin diabetes, verenpainetauti H1 Hoitokoti Mies 66 Alzheimerin tauti, silmäproteesi, verenpainetauti 188

191 H2 Hoitokoti Mies 75 Parkinsonin tauti, lonkkaproteesi, Alzheimerin tauti H3 Hoitokoti Nainen 87 Dementia, Parkinsonin tauti, osteoporoosi, glaukooma, astma H4 Hoitokoti Nainen 90 Verenpainetauti, Alzheimerin tauti, sydämen vajaatoiminta, glaukooma H5 Hoitokoti Nainen 84 Alzheimerin tauti, sydämen ja kilpirauhasen vajaatoiminta, rytmihäiriöt, keliakia, osteoporoosi, verenpainetauti, korkea veren rasvapitoisuus D 1 Dementiayksikkö Mies 77 Verenpainetauti, Alzheimerin tauti, aortta- ja mitraaliläppävuodot D2 Dementiayksikkö Nainen 81 Verenpainetauti, Alzheimerin tauti D3 Dementiayksikkö Nainen 81 Alzheimerin tauti, sydänsairaus D4 Dementiayksikkö Nainen 81 Krooninen flimmeri, dementia, polviartroosi D5 Dementiayksikkö Mies 79 Alzheimerin tauti, sepelvaltimotauti P1 Pitkäaikaisosasto Mies 69 Alzheimerin tauti, korkea kolesteroli, diabetes (tbl.) P2 Pitkäaikaisosasto Nainen 70 hypotyreoosi, psyykkistä oireilua, operoitu syöpä P3 Pitkäaikaisosasto Nainen 83 Alzheimerin tauti, hypotyreoosi, verenpainetauti P4 Pitkäaikaisosasto Mies 75 aivoinfarkti, epilepsia, sepelvaltimotauti, flimmeri, toisen puolen halvausoireita, esofagiitti, maksakirroosi 189

192 P5 Pitkäaikaisosasto Mies 83 aivoverenvuoto, afasia, toisen puolen halvausoireita, syöpä P6 Pitkäaikaisosasto Nainen 82 Alzheimerin tauti P7 Pitkäaikaisosasto Mies 70 Kuuroutunut, aivoinfarkteja, halvausoireita, P8 Pitkäaikaisosasto Nainen 92 2-tyypin diabetes, sepelvaltimotauti, sydämen ja munuaisten vajaatoiminta, krooninen flimmeri, verenpainetauti, raajaamputaatio P9 Pitkäaikaisosasto Nainen 85 sepelvaltimotauti, laskimotrombi ja keuhkoembolia, sydäninfarkti ollut P10 Pitkäaikaisosasto Mies 75 Alzheimerin tauti, kaihi, silmänpainetauti, prostata hyperplasia 190

193 LIITE 9. SOSIOKULTTUURISEEN VANHUSKÄSITYKSEEN PERUS- TUVAN VANHUSTYÖN PERUSELEMENTIT (Vaarama 2006, 28-29) 1. Kulttuurinen näkökulma (a) Ikääntyneen oman autonomian, itsemääräämisen ja toimintakulttuurin kunnioittaminen: koti on vanhan ihmisen koti, vaikka sinne tuotaisiinkin hoitoa, apuvälineitä ja palvelua (b) Palvelu toteutetaan myös käytännössä niin, että se tukee ikääntyneen asiakkaan autonomiaa ja omatoimisuutta (c) Asiakkaan omat tarvearviot, käsitykset ja suunnitelmat ovat palvelusuunnitelman pohjana, ammattihenkilöstö ja asiakas määrittelevät yhdessä hoitoja palvelusuunnitelman tavoitteet, toimet, vastuut ja yhteistyön muodot neuvottelevassa vuoropuhelussa. (d) Ei tarkastella yhtä ongelmaa kerrallaan vaan asiakkaan koko tilannetta. 2. Sosiaalinen näkökulma (a) palvelun avulla tuetaan asiakkaan sosiaalista identiteettiä ja asiakkaan sosiaalisten verkostojen jatkuvuutta (b) perhe, omaiset ja läheiset mukaan aina kun mielekästä (c) lähiverkoston voimavarat arvioidaan ja niitä hyödynnetään aktiivisesti niin kuin siitä asiakkaan ja hänen läheisensä kanssa sovitaan. (d) myös muu asiakkaan sosiaalinen pääoma arvioidaan ja sitä hyödynnetään yhdessä sovitulla tavalla 3. Prosessinäkökulma (a) elämänlaatu nähdään prosessina, johon vaikuttavat niin palvelut kuin tapa palvellakin sekä asiakkaan muuttuvat tilanteet (b) asiakkaan tilanne ja avun tarve vaihtelevat ja palvelut reagoivat tähän - joustavuus, yksilöllisyys ja oikea-aikaisuus avainsanoina (c) kriittisiin tilanteisiin reagoidaan nopeasti 4. Arjen näkökulma (a) Hoito ja tukipalvelut tukevat asiakkaan arjessa selviytymistä (b) Tuet ja avut räätälöidään yksilöllisesti (c) Asiakas itse voi vaikuttaa mahdollisimman paljon palvelunsa sisältöön 5. Voimaannuttaminen (a) Arvioidaan, tunnistetaan ja aktivoidaan asiakkaan omia voimavaroja ja valtaistetaan hänet osallistumaan itseään koskevaan päätöksentekoon (b) Psykososiaalinen tuki, emotionaalinen tuki ja rohkaisu (c) Kulttuuriset työmuodot 6. Moniammatillisuuden näkökulma (a) Laadukas kotihoito edellyttää moniammatillista osaamista: tiimin saatavilla tulisi olla geriatrin, gerontologisen sosiaalityön ja psykogerontologian sekä kulttuuristen työmuotojen osaamista. Erityisesti palvelutarpeiden arvioinnissa ja palvelusuunnitelmien laadinnassa tarvittaisiin nykyistä enemmän myös sosiaalityön panosta. 191

194 LIITE 10. KOTIHOIDON SOSIOKULTTUURISET TYÖMUODOT: TOTEUTTAJAT JA SISÄLTÖ (Tepponen 2009, 176) 192