Irma Mullonen. Johdatusta fennougristiikkaan

Transkriptio

1 Irma Mullonen Johdatusta fennougristiikkaan

2 Федеральное агенство по образованию Государственное образовательное учреждение высшего профессионального образования ПЕТРОЗАВОДСКИЙ ГОСУДАРСТВЕННЫЙ УНИВЕРСИТЕТ Ирма Муллонен ВВЕДЕНИЕ В ФИННО-УГРОВЕДЕНИЕ Учебное пособие Петрозаводск Издательство ПетрГУ

3 ББК Печатается по решению редакционно.издательского совета Петрозаводского государственного университета Рецензенты: П.М. Зайков, профессор кафедры карельского и вепсского языков ПетрГУ Н.Г. Зайцева, зав. сектором языкознания Института языка, литературы и истории КарНЦ РАН Муллонен И.И. Введение в финно-угроведение: Учеб. пособие / И.И. Муллонен. Петрозаводск: Изд-во ПетрГУ, с. (Фин. яз.). ISBN В пособии освещаются основные этапы становления и развития финно-угорской языковой общности с упором на прибалтийскофинскую языковую историю. Важное место отводится контактам с иносистемными, главным образом индоевропейскими, языками. Рассматриваются основные фонетические, морфологические и лексические особенности финно-угорских языков, а также история финно-угроведения XIX-XX вв. Пособие включает иллюстративный материал рисунки-карты, представляющие ареальную характеристику событий финно-угорской языковой истории. ISBN Муллонен И.И., 2005 Петрозаводский госуниверситет, 2005 ББК 3

4 Johdatusta fennougristiikkaan Sisällys Kirjallisuusluettelo Johdanto Suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat Suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuusteorioita Suomalais-ugrilainen alkukoti Muinaiset kantakielet Laajalevikkeiset indoeurooppalaiset lainat Balttilaiset lainakosketukset Germaaniset lainakosketukset Kantasuomi Saamelaiset ja saamen kieli Vepsäläiset ja vepsän kieli Karjalaiset ja karjalan kieli Suomen murteiden historiallinen tausta Itämerensuomalaiset kansannimet Slaavilaisia kosketuksia Suomalais-ugrilaisen kantakielen äänne- ja muotorakenne Fennougristiikan kehitys Lyhenteet Kartat 4

5 Kirjallisuusluettelo Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan. Toimittanut Riho Grünthal. Tietolipas 180. Helsinki, Hakulinen, Lauri. Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Keuruu, Huurre, Matti vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki Keuruu, Häkkinen, Kaisa. Mistä sanat tulevat. Suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. Helsinki, Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomen suvun esihistoria. Suomen kielen käsikirja. Toim. Osmo Ikola. Helsinki, Itämerensuomalaiset heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Toim. Mauno Jokipii. Jyväskylä, Korhonen, Mikko. Kielen synty. Toim. Ulla-Maija Kulonen. Helsinki, Laakso, Johanna. Karhunkieli. Pyyhkäisyjä suomalaisugrilaisten kielten tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 729. Helsinki, Lehikoinen, Laila. Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. Helsinki, Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Suomen väestön esihistorialliset juuret. Tvärminnen symposiumi Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, The Uralic languages: description, history and foreign influences. Edit. Sinor Denis. Leiden:Brill, Uralilaiset kansat. Tietoja suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Toim. Johanna Laakso. Helsinki,

6 Основы финно-угорского языкознания. Вопросы происхождения и развития финно-угорских языков. М., Основы финно-угорского языкознания. Прибалтийско-финские, саамские и мордовские языки. М., Языки мира. Уральские языки. М., Хайду Петер. Уральские языки и народы. М., Сородичи по языку. Под ред. Д. Нановски. Будапешт., Sanakirjat SKES Suomen kielen etymologinen sanakirja 1 6. Lexica Societatis Fenno-Ugricae 12. Helsinki, SSA Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja 1-3. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitteita 556. Helsink, UEW Károly Rédei. Uralisches etymologisches Wörterbuch 1 2. Wiesbaden,

7 Johdanto Suomalais-ugrilainen kielentutkimus on tiede, joka tutkii suomalais-ugrilaisia kieliä ja niiden kehityshistoriaa. Fennougristiikalla on luontevia yhtymäkohtia moneen suuntaan. Kielten avaamasta ikkunasta se tarkastelee suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen historiaa ja kulttuuria muinaisesta yhteisestä esihistoriasta alkaen aina nykypäiviimme Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistökansojen kieli- ja kulttuuriongelmien pohtimiseen. Kielentutkimus on kuitenkin etusijalla: suomalais-ugrilaisten kansojen yhteys perustuu nimenomaan kielisukulaisuuteen. Uralilaisten kielten vanhimpia yhteisiä sanoja suomi kaksi nuoli silmä saame guokte njuolla čalbmi mordva kavto nal śel'me mari kok nölö šinča udmurtti kyk ńõl śin komi kyk ńõv śin mansi kit ńal sam hanti kät ńal sem unkari két nyíl szem nenetsi śiďe -ńi sew s/u kantakieli *käktä *ńoole *śilmä Esimerkiksi rodullisesti jopa aivan läheisiä sukukieliä puhuvat kansat poikkeavat toisistaan huomattavasti (vrt. ersä- ja mokšamordvalaiset). Myös kulttuuriltaan nämä kansat eroavat huomattavasti, sillä kulttuuriin vaikuttavat kosketukset ympäristökansoihin ja asuinalueen olot. Ei ole olemassa mitään suomalais-ugrilaista rotua tai suomalais-ugrilaista kulttuuria. 7

8 Nimitys suomalais-ugrilainen esiintyi ensi kerran kielitieteellisessä kirjallisuudessa 1860-luvulla. Sen esimerkkinä on ollut nimi indo-germaaninen, jolla tarkoitettiin indoeurooppalaista kieliperhettä. Nimitys suomalais-ugrilainen viittasi tutkittavan kieliperheen ääripäihin: suomalaisiksi nimitettiin XIX vuosisadalla itämerensuomalaisia sekä Volgan seudulla asuvia suomalais-ugrilaisia kansoja. Unkarilaiset, hantit (ostjakki) ja mansit (voguli) taas olivat ugreja, ugrilaisia. Suomalais-ugrilaiset kielet muodostavat suomalaisugrilaisen kielikunnan tai kieliperheen, joka kuuluu osana isompaan kokonaisuuteen uralilaiseen kielikuntaan. Uralilainen kielikunta jaetaan kahteen päähaaraan: suomalaisugrilaisiin ja samojedikieliin (ven. самодийские языки). Uralilaisia kieliä puhutaan laajalla alueella Skandinaavian niemimaalta Itä-Siperian Taimyrin niemimaalle, Jäämeren rannalta Karpaateille (Kuva 1). Kielikunnan nimessä esiintyvä sana uralilainen viittaa toisaalta erääseen teoriaan, jonka mukaan uralilaisia kieliä puhuvat kansat olisivat peräisin Uralin tienoilta, toisaalta Uralvuoriston keskeiseen sijaintiin näiden kansojen asuma-alueella. Uralilaiset kielet ja kansat Uralilaisen kielikunnan päähaarat ovat suomalaisugrilaiset kielet ja samojedikielet. Nämä jakautuvat edelleen seuraavasti: Suomalais-ugrilaiset kielet: Itämerensuomalaiset kielet - suomi: 4,7 milj. Suomessa, n. 34 tuh Venäjällä; niistä 14 tuh Karjalassa - karjala: 93 tuh Venäjällä, joista 65 tuh Karjalassa - vepsä: 8 tuh, joista n. 4,8 tuh Karjalassa - vatja: n. 0,1 tuh henkeä - viro tai eesti: 1 milj. 200 tuh - inkeroinen: 0,4 tuh 8

9 - liivi: noin 200 Lappi (saame): lähes 50 tuh; Venäjällä 2 tuh - etelä- ja uumajanlappi - piitimen- ja luulajanlappi - norjanlappi - inarinlappi - koltanlappi - kuolanlappi Volgalaiset kielet - mordva:ersä ja moksa: lähes 1 milj. - mari (tšeremissi): n. 680 tuh Permiläiset kielet - udmurtti (votjakki): 632 tuh - komi: syrjääni ja permjäkki: 417 tuh Ugrilaiset kielet - unkari: 14 milj. - hanti (ostjakki): 29 tuh - mansi (voguli): 12 tuh Samojedikielet: Pohjoissamojedi - nenetsi (jurakki): 41 tuh - enetsi (jeniseinsamojedi): 300 henkeä - nganasani (taugisamojedi): 900 henkeä Eteläsamojedi - selkupi (ostjakkisamojedi) 4 tuh - lisäksi kuolleita kieliä, mm kamassi Luettelossa on monien kielten kohdalla kaksi nimitystä: omakieliset sekä tieteelliseen kirjallisuuteen vakiintuneet (usein 9

10 vierasperäiset). Viimeiset on merkitty sulkeisiin. Niitä käytetään varsinkin silloin, kun puhutaan kansasta eikä kielestä. Seuraavassa esitellään lyhyesti tärkeimpiä tietoja suomalais-ugrilaisista kansoista. Itämerensuomalaiset kansat (Kuva 2) Suomalaiset. Suomalaisten pääasuinalue on Suomen valtio. Suomen väestöstä puhui v.1997 suomea äidinkielenään henkeä, mikä tekee n.93 % koko Suomen väestöstä. Suomen rajojen ulkopuolella suomea puhutaan Ruotsissa (350 tuh suomalaista, joista 250 tuh puhuu suomea). Ruotsin suomalaiset ovat joko siirtolaisia Suomesta tai Länsipohjan alkuperäisväestöä. Kveenit (n. 2000) Norjan Ruijan suomalaiset ovat luvun pohjoissuomalaisten siirtolaisten jälkeläisiä. Venäjällä vuoden 2002 väestötilaston mukaan suomalaisia oli 34 tuh, joista 14 tuh asui Karjalassa. Useimmat Venäjän suomalaiset ovat inkerinsuomalaisia (ven. ингерманландцы). Jonkin verran on myös 1930-luvulla Suomesta, USA:sta ja Kanadasta muuttaneiden suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä. Suomalaisia asuu myös muualla maailmassa, mm Yhdysvalloissa (40 tuh) ja Kanadassa (40 tuh), mihin suomalaisia on muuttanut varsinkin 1870-luvun jälkeen, sekä Australiassa (10 tuh), jonne suomalaisia on siirtynyt toisen maailman sodan jälkeen. Suomalaisia asuu myös Saksassa ja Virossa. Inkerinmaa sijaitsee nykyisen Pietarin alueen länsiosassa (Kartta 3). Suomalaisia on siirtynyt sinne 1600-luvulla, jolloin alue kuului Ruotsille. Nykyään inkerinsuomalaiset asuvat paitsi Inkeriä myös Karjalassa ja Virossa, osa on viime vuosina muuttanut Suomeen. Inkerinsuomalaisten lukumäärä on eräiden arvioiden mukaan noin 50 tuh. Karjalaiset. Vuoden 2002 väestötilaston mukaan Venäjällä karjalaisia oli 93 tuh. Suurin osa asuu Karjalan 10

11 tasavallassa (65 tuh). Karjalaisia asuu myös Sisä-Venäjällä; Tverin, Novgorodin (novgorodin ja valdain karjalaiset) ja Leningradin (tihvinän karjalaiset) alueella. Karjalaisasutus näillä seuduilla on peräisin 1600-luvulta, jolloin karjalaiset pakenivat Ruotsin valloittamilta Laatokan tienoilta Venäjälle. Karjalaa on puhuttu myös Suomen puolella, ns. Suomen Karjalassa. Nykyisin se koostuu Etelä-Karjalan ja Pohjois- Karjalan maakunnista. Ennen toista maailmansotaa siihen kuuluivat myös Karjalan kannas ja Laatokan Karjala. Karjalan kielen kannalta katsoen tätä aluetta voidaan luonnehtia historialliseksi Karjalaksi, koska täällä on jo pitkään puhuttu suomen murteita savoa ja kaakkoismurretta. Vain kahdessa rajapitäjässä Ilomantsissa ja Suomussalmella puhuttiin karjalaa vielä 1900-luvun alkupuolella. Karjalan kieli jakautuu kolmeen murteeseen: varsinaiskarjalaa puhutaan Karjalan tasavallan pohjois- ja keskiosassa sekä Sisä-Venäjällä (ns. tytärkarjala). Sitä on puhuttu myös Suomen puolella. Aunusta tai livvin murretta puhutaan Aunuksen kannaksen länsiosassa, Aunuksen ja osittain Prääsän piirin alueella. Lyydiä, jota joskus pidetään myös itsenäisenä itämerensuomalaisena kielenä, puhutaan aunuksen puhuma-alueen itäpuolella, Äänisen tuntumassa (hallinnollisesti Aunuksen, Prääsän, Kontupohjan ja Karhumäen piireissä). Vepsäläiset. Vepsäläisiä on noin 8 tuh. Puolet heistä asuvat Karjalan tasavallan eteläosassa, Äänisjärven lounaisrannikolla. Täällä puhutaan äänisvepsää (eli pohjoisvepsää). Paitsi Karjalaa vepsäläisiä asuu nykyisen Leningradin alueen itäosassa sekä Vologdan alueen länsiosassa. Näillä alueilla puhutaan keski- ja etelävepsää. Vepsäläisten perinteellinen asuma-alue Laatokan, Äänisen ja Valkeajärven välinen kannas (ven. Межозерье) on vuosisatojen mittaan supistunut muutamaksi vepsäläissaarekkeeksi venäläisessä kieliympäristössä. Vanhoissa venäläisissä kirjallisissa lähteissä vepsäläisistä käytettiin nimityksiä весь ja чудь. 11

12 Inkeroiset. Inkeroiset l. inkerikot (ven. ижора) ovat Inkerinmaan asukkaita. He puhuvat inkeroisen kieltä eli isuria. He ovat käyttäneet itsestään myös nimeä karjalain. Inkeroismurteita pidetäänkin karjalan kielen yhtenä haarautumana. Inkeroisia ei pidä sekoittaa inkeriläisiin l. inkerinsuomalaisiin, jotka ovat 1600-luvulla alueelle siirtyneitä luterilaisia. Inkerikot taas ovat alkuperäisväestöä, joka mainitaan venäläisissä asiakirjoissa 1200-luvulta lähtien. Venäjän välityksellä inkerikot omaksuivat ortodoksisen uskon. Inkerikkojen lukumäärä on 2002 väestötilaston mukaan noin 400 henkeä, joista vain puolet ilmoitti inkeroisen äidinkielekseen. Inkeroiset ovat sulautuneet venäläisiin, virolaisiin tai inkerinsuomalaisiin. Nykyisin kieltä osaavat vain vanhukset, ja hekin ovat kaksikielisiä. Inkeroisen päämurteita on ollut neljä: Soikkolan murre Soikkolan niemimaalla, Hevaan murre Hevaanjoella, Oredežin (l. Ylä-Laukaan) sekä Ala-Laukaan murre Laukaanjoen alajuoksulla ja Kurkolanniemellä. Vatjalaiset. Vatjalaisia ei mainittu edellisissä väestötilastossa (1959, 1989). Viimeisen, 2002 väestötilaston mukaan heitä on n. 100 henkeä. Vatjan kielen tutkijoiden mukaan parikymmentä vatjaa puhuvaa vanhusta asuu vielä neljässä kylässä Pietarin alueen ja Viron rajan tuntumassa, Inkerinmaan länsiosassa luvulla vatjalaiset kuten inkeroiset, karjalaiset ja vepsäläiset, joutuivat Novgorodin valtapiiriin. Tätä kautta he omaksuivat myös ortodoksisen uskon. Kun Novgorodin alueet joutuivat 1400-luvun lopulla Moskovan valtaan ja ne jaettiin ns. viidenneksiin, Laatokkaa ympäröivä alue sai nimekseen Vatjan viidennes (ven. Водская пятина). Tämä osoittaa, että vatjalaiset olivat tuolloin merkittävä kansa. Kuitenkin seuraavina vuosisatoina tapahtui voimakas sulautuminen inkeroisiin, sittemmin venäläisiin. Virolaiset. Virolaiset ovat toiseksi suurin itämerensuomalainen kansa. Heitä on yhteensä 1 milj.200 tuh. 12

13 Lähes miljoona virolaista asuu Virossa (Eesti Vabariik), sen pääkaupunki on Tallinna. Toisen maailmansodan seurauksena siirtolaisia Virosta asuu Ruotsissa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa. Venäjän puolella rajaa Pihkovan tienoilla asuvat pienenä saarekkeena setukaiset ortodoksisen uskon omaksuneet virolaiset. Suomen kielessä esiintyy rinnakkain kaksi nimitystä eestiläiset ja virolaiset, joista ensimmäinen on omakielinen ja toinen vanha suomalainen nimi, joka johtuu Viron koillisrannikon maakunnannimestä Virumaa. Nimityksillä Viro ja Eesti ei ole mitään merkityseroa. Monivaiheisen historiansa aikana Viro on ollut saksalaisten, tanskalaisten ja puolalaisten hallussa, myöhemmin se joutui Ruotsin javenäjän haltuun. Vuosina oli lyhyt itsenäisyyskausi. Vuonna 1991 Viro on saanut uudelleen itsenäisyyden. Viron kielen päämurteet ovat pohjoisviro ja eteläviro, joiden välinen ero on melkoinen. Kirjakieli perustuu pohjoisviroon. Liiviläiset. Liiviläiset ovat aikoinaan asuneet laajalla alueella Riianlahden tienoilla (vrt. muinainen latinankielinen maannimi Livonia, saksankielinen Livland), mutta 1900-luvulla liivin kieli on elänyt enää vain muutamassa rantakylässä Kuurinniemimaalla. Liiviläiset ovat paljolti sulautuneet latvialaisiin eli lättiläisiin. Nykyisin liivin kieli on kuolemaisillaan. Liiviläisiä on noin 200, mutta heistä kieltä osaavia on vain muutamia kymmeniä. He asuvat hajallaan eri puolilla Latviaa. Näistä seitsemästä ims:sta kielestä melko pitkä, luvulle palautuva kirjakielinen traditio on suomen ja viron kielellä. Muita itämerensuomalaisia kirjakieliä (karjalaa, vepsää, inkeroiskieltä) ruvettiin kehittämään luvulla. Kieliä opetettiin koulussa, julkaistiin oppikirjoja ja muutakin kirjallisuutta. Mutta jo 1930-luvulla näiden kirjakielten käyttö 13

14 kiellettiin. Uusi vaihe karjalan ja vepsän kehittämisessä kirjakieliksi on alkanut 1990-luvulla. Vatjalaisilla ei ole koskaan ollut kirjakieltä eikä painettua kirjallisuutta. Liivin kirjakieltä kehitettiin ja 30-luvuilla. Saamelaiset Saamelaisia on eri arvioiden mukaan henkeä, joista noin puolet puhuu äidinkielenään saamea. Saamelaiset asuvat Norjan, Ruotsin, Suomen (Utsjoki, Inari, Enontekiö, Sodankylä) ja Venäjän (Kuolan niemimaa) pohjoisosissa ja ovat miltei kaikkialla vähemmistökansana. Eniten saamelaisia asuu Norjassa, Venäjällä heitä on noin 2000 henkeä. Saamelaisasutuksen historia on ollut jatkuvaa väistymistä ja valtaväestön painetta. Saamelaisten esi-isät asuttivat Vienan ja Aunuksen Karjalan sekä lähes koko nykyisen Suomen. Suomalainen ja karjalainen uudisasutus vuosisatojen kuluessa toisaalta sulatti ja toisaalta ajoi pohjoisemmas eteläisimmät saamelaiset. Sanat saamelainen ja saamen kieli perustuvat saamelaisten omakieliseen nimitykseen. Suomen kielessä käytetään usein myös vanhoja suomenkielisiä nimityksiä lappalainen (vrt. ven. лопарь) ja lapin kieli. Saame ei ole yksi yhteinen kieli, vaan saamelaiskieliä on useampi. Kuudella saamelaiskielellä on normitettu kirjakieli. Lisäksi on neljä kieltä, joilla ei ole kirjakieltä. Tunnetuimpia ovat pohjoissaame (l. norjansaame), inarinsaame ja koltansaame. Kildininsaamea puhutaan venäjän puolella rajaa. Näiden kielten puhujat eivät ymmärrä toisiaan. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa saamea voi opiskella koulussa ja suorittaa ylioppilastutkinnon äidinkielellä. Suomen saamelaisalueella saamen kielellä on virallisen kielen asema, sillä voi saada viranomaisten palvelut. Volgalaiset suomalais-ugrilaiset kansat 14

15 Volgalaiskieliä mordvaa ja maria (tšeremissiä) puhutaan Volgan ja sen sivujokien alueella. Yhteisestä yleisnimityksestä huolimatta nämä kielet eroavat toisistaan paljon. Mordva. Mordvalaiset ovat lukumäärältään kolmanneksi suurin suomalais-ugrilainen kansa (lähes 1 milj.) mutta vain kaksi kolmasosaa heistä käyttää enää äidinkieltään. Mordvalaisilla on oma tasavaltansa, joka sijaitsee Volgan sivujokien Okan ja Suran välissä. Sen pääkaupunki on Saransk. Kuitenkin vain alle 30% mordvalaisista elää nimikkotasavallassaan. Loput asuvat pieninä kielisaarekkeina Volgan ja Uralin välisellä alueella Baškiriassa, Tataariassa, Tšuvassiassa, Samaran, Penzan, Gorkin ym. alueilla. Mordva on yleisnimitys kahdelle kielelle, ersälle ja mokšalle, jotka muistuttavat toisiaan suunnilleen yhtä paljon kuin suomi ja viro. Ersäläisillä ja mokšalaisilla on toisistaan eroava identiteetti, eivätkä he itse käytä nimitystä mordva. Ersäläisiä on enemmän kuin moksalaisia, mutta Mordvan tasavallan alueella mokšalaiset ovat enemmistönä. Etnisesti mordvalaisiin kuuluu vielä kaksi ryhmää. Tataariassa asuu karataimordvalaisia, jotka ovat vaihtaneet kielensä tataariksi, ja Gorkin alueella asuu 1700-luvulla venäläistyneitä terjuhaaneja. Mordvalaiset kuten marilaiset ja udmurtitkin joutuivat 700-luvulla Volgan Bolgarian kaanikunnan alamaisiksi. Myöhemmin, 1200-luvulla, mordvalaisten alue jakautui kahtia, tataarien (Kultaisen Ordan) ja venäläisten hallitsemien osiin, kunnes venäläiset valtasivat tataarien pääkaupungin Kasaanin v. 1552, ja ersäläisistä ja mokšalaisista tuli tsaarin alamaisia. Seuraavina vuosisatoina mordvalaiset muuttivat joukolla itään pakoon Venäjän vallan rasitteita, maan pakkoluovutuksia ja verotaakkaa luvun Stenka Razinin ja 1700-luvun Jemeljan Pugatšovin talonpoikaiskapinoissa oli mukana paljon mordvalaisia, mareja ja udmurtteja. Oman tasavaltansa mordvalaiset saivat v.1934 muiden Volgan keskijuoksun 15

16 kansojen jälkeen luvulla alettiin kehittää erikseen ersän ja mokšan kirjakieltä. Mari. Mareja on 680 tuhatta, joista kuitenkin vain puolet asuvat nimikkötasavaltansa alueella. Mari El-niminen tasavalta sijaitsee Volgan suuren mutkan pohjois- ja koillispuolella. Sen pääkaupunki on Joškar-Ola. Loput asuvat tasavallastaan itään ulottuvalla vyöhykkeellä naapuritasavalloissa (Tšuvasia, Baškiria) ja -alueilla. Nimitykset marilaiset ja marin kieli perustuvat marilaisten omakieliseen nimitykseen. Käytössä ovat myös turkkilaisperäiset tšeremissit ja tšeremissin kieli. Kulttuurin perusteella marilaiset jakautuvat kolmeen ryhmään: vuorimarilaiset, niittymarilaiset ja itämarilaiset. Kielellisesti erotetaan kaksi päämurretta läntinen ja itäinen. Ne eroavat toisistaan niin paljon, että puhujien on vaikea ymmärtää toisiaan. Marilaisten esi-isät ovat jo muinaisista ajoista alkaen asuneet Volgan mutkan tienoilla. 9.vuosisadalla he joutuivat kosketuksiin Volgan bolgaareihin. Tämä turkkilainen kansa oli 8. vuosisadan lopulla perustanut kauppavaltionsa lähelle Volgan mutkaa luvulta marilaiset joutuivat mongolilaistatarilaisten valloittajien alaisuuteen. Kultaisen Ordan ja Kasaanin kaanikunnan valtapiirissä marilaiset elivät siihen saakka, kunnes venäläiset 1500-luvun puolivälissä valloittivat Kasaanin. Kosketukset bolgaarien jälkeläisiin tšuvasseihin ja tatarilaisiin jatkuivat senkin jälkeen. Turkkilainen vaikutus tuntuu voimakkaasti marilaisten kulttuurissa ja kielessä. Osa marilaisista on omaksunut turkkilaisilta naapureiltaan islamilaisuuden luvulla marilaisia pakeni Venäjän vallasta baškiirilaisalueelle. Lisää marilaista väestöä on siirtynyt sinne 1700-luvulla tsaarinvallan käskystä, minkä seurauksena muodostui marilaisten nykyinen itäryhmä. 16

17 Tsaarinvalta käännytti marilaisia kristinuskoon, mutta ei pystynyt hävittämään kokonaan muinaista perinteellistä marilaisten uskontoa. Lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettiin Marin autonominen alue, josta v tuli Marin tasavalta. Sen pääkaupungiksi määrättiin Joškar-Ola (entinen venäläinen linna Tsarevokokšaisk). Mareista 85% puhuu vielä äidinkieltään. Kuitenkin kaupungeissa tapahtuu nopea venäläistyminen. Ensimmäinen marinkielinen kirja ilmestyi vuonna Se oli kielioppi. Myöhemmin julkaistiin jonkun verran hengellistä kirjallisuutta ja koulujen oppikirjoja luvulla otettiin käyttöön kaksi kirjakieltä itäinen ja läntinen. Permiläiset suomalais-ugrilaiset kielet Permiläisiä kansoja ja kieliä on kaksi. Udmurtit. Udmurteista käytetään suomen kielessä kahta nimitystä: udmurtti perustuu udmurttien omakieliseen nimitykseen, votjakki taas on venäläisperäinen. Udmurtteja on lähes 632 tuh, noin 70 % heistä puhuu udmurttia äidinkielenään. Enin osa udmurteista asuu Udmurtian tasavallassa Volgan mutkan pohjoispuolella lähellä Uralvuoristoa. Kuitenkin siellä udmurtit ovat vähemmistönä, heitä on vain noin 30 % tasavallan väestöstä. Tasavallan pääkaupunki on Iževsk. Osa kansasta asuu Baškiriassa, Tatariassa ja naapurialueilla luvuilla udmurtit kuuluivat Volgan bolgaarien alaisuuteen. Tämän jälkeen alueella hallitsivat mongolit ja tataarit, kunnes 1400-luvun puolivälissä Kazanin kaanikunta, johon udmurttien asuinalue kuului, siirtyi venäläisille. Kristinuskoon udmurtteja alettiin käännyttää varsinaisesti vasta 1840-luvulla. Yhä vieläkin on maaseudulla alueita, joilla on säilynyt muinainen perinteinen uskonto. 17

18 Vuonna 1920 perustettiin Udmurtian autonominen alue, joka vuonna 1934 sai tasavallan aseman. Udmurtia on vanhaa maatalousaluetta, ja maatalous on ollut udmurttien pääelinkeino. Harjoitettiin maanviljelystä ja karjanhoitoa. Tärkeä sivuelinkeino oli mehiläishoito. Nykyään Udmurtia on myös tärkeä teollisuusalue, jonka erikoisuutena on aseteollisuus. Teollisuuden kehitys on tuonut Udmurtiaan venäläistä väestöä. Suurin osa udmurteista asuu maaseudulla. Ensimmäiset udmurtinkieliset kirjoitetut tekstit ovat 1700-luvun lopulta. Kirjakieli ja sen mukana kirjallisuus on alkanut kunnolla kehittyä vasta ja 1930-luvuilla. Komilaiset. Komeista ja heidän kielestään suomessa käytetään kahta nimitystä: komit ja komin kieli perustuvat komien omakieliseen nimitykseen, syrjäänit ja syrjäänin kieli venäjänkieliseen. Komi jakautuu kielellisesti ja etnisesti kahtia komisyrjäänit ja komipermjakit. Yhteensä komeja on noin puoli miljoonaa. Komisyrjäänit asuvat laajalla alueella, joka ulottuu Kuolan niemimaalta Uralin taakse Siperian puolelle. Heillä on Komin tasavalta, jonka pääkaupunki on Syktyvkar. Tasavallassaan syrjäänit ovat kuitenkin vähemmistönä, heitä on vain noin 25 %, enemmistö on venäläisiä. Komipermjakit asuvat autonomisessa piirikunnassa, joka sijaitsee Komin tasavallan ja Udmurtian välisellä alueella. Sen pääkaupunki on Kudymkar. Komipermjakkeja on piirikunnan väestöstä lähes 59 %, eli he muodostavat enemmistön, mikä on harvinaista Venäjän suomalais-ugrilaisille hallintoalueille. V.2005 on kansanäänestyksen kautta päätetty yhdistää autonominen piirikunta Permin alueeseen. Komit ovat vanhastaan olleet metsästäjiä, kalastajia ja poronhoitajia. He ovat olleet myös tunnettuja kauppiaita, jotka harjoittivat keskiajalla laajaa turkiskauppaa ja ulottivat toimintansa Baltiasta Länsi-Siperiaan. Toisin kuin etelämpänä asuvat udmurtit komit ovat kokeneet turkkilaista vaikutusta 18

19 hyvin vähän. Lainasanat kertovat komien olleen keskiajalla kosketuksissa itämerensuomalaisiin. On ollut yhteyksiä myös hanteihin ja manseihin, jotka ovat muinoin asuneet Uralin länsipuolella luvulla alkoivat kosketukset venäläisiin. Suurin osa komeista on joutunut jo Muinais-Novgorodin vaikutuspiiriin. XX vuosisadalla Komin tasavallan alueelta on löydetty paljon luonnonrikkauksia öljyä, maakaasua ja kivihiiltä, mikä on tuonut alueelle vierasta väestöä ja aiheuttanut kansan ja kulttuurin venäläistymistä. Komit omaksuivat jo varhain kristinuskon. Toisin kuin udmurteilla ja volgalaiskielillä komilla on ollut vanha kirjakieli. Permin piispa Tapani Pyhä laati aakkoset komin käyttöön jo 1300-luvulla ja kirjoitti niillä muutamia uskonnollisia tekstejä. Sittemiin tämä kirjoitus hävisi käytöstä, ja nykyinen kirjakieli sai alkunsa 1920-luvulla. Se pohjautuu kyrillisiin kirjaimiin. Ugrilaiset kansat Suomalais-ugrilaisen kielikunnan toisen ääripään muodostavat ugrilaiset kielet, jotka jakautuvat kahteen osaan: obinugrilaiset ja unkari. Obinugrilaiset. Obinugrilaisia kansoja on kaksi: hantit eli ostjakit ja mansit eli vogulit. Molemmat asuvat Luoteis- Siperiassa Objoen ja sen sivujokien varsilla. Obinugrilaisilla on Hanti-Mansian autonominen piirikunta, jonka pääkaupunki on Hanti-Mansijsk. Tällä alueella hantit ja mansit ovat hyvin pieni vähemmistö: heitä on vain 3 %. Hanteista ja manseista vajaan puolet puhuu enää äidinkieltään. Obinugrilaiset ovat ilmeisesti siirtyneet Obin varrelle Uralin eteläreunan arovyöhykkeestä. Siellä yhdessä unkarilaisten esi-isien kanssa he ovat harjoittaneet hevostaloutta. Sen jälkiä on säilynyt sanastossa sekä kansanrunoudessa. Metsävyöhykkeelle siirryttyään obinugrilaiset omaksuivat pyyntikulttuurin. He ovat mahdollisesti sulauttaneet itseensä joitakin paikallisia kansoja, esim. samojedeja, ja omaksuneet 19

20 näiltä poronhoidon. Luontaistalouden muodossa (metsästys, kalastus, poronhoito) he ovat eläneet nykypäiviin saakka. Edelleenkin osa obinugrilaisista on paimentolaisia. Vanhojen elinkeinojen harjoittaminen on kuitenkin huomattavasti vaikeutunut, kun seudusta on tullut tärkeä öljyn- ja kaasuntuotantoalue. Alue on pahasti saastunut, laidunalueena olleita metsiä on hakattu pois. Monet obinugrilaisista eivät pysty mukautumaan nykyoloihin. Paikoin heidän keskimääräinen elinikänsä on laskenut 45 vuoteen. Jotkut kansallisen sivistyneistön edustajista ovatkin pitäneet reservaation perustamista ainoana obinugrilaisen heimon pelastuskeinona. Kirjakieliä on alettu kehittää 1920-luvulla. Hantilla on nykyisin kaksi kirjakieltä, mansilla yksi. Obinugrilaisten kielten säilyminen on hyvin epävarmaa, koska kieliä osaavia on hyvin vähän ja hekin ovat enimmäkseen vanhoja ihmisiä. Unkarilaiset. Unkarilaiset ovat uralilaisista kansoista suurin. Heitä on yhteensä noin miljoonaa. Noin 10 milj. asuu Unkarin tasavallassa, loput elävät Unkarin ulkopuolella. Vuonna 1920 solmitussa Trianonin rauhassa Unkari menetti yli kaksi kolmasosaa maa-alueistaan ja yli puolet väestöstään naapurimaille Slovakialle, Itävallalle, Romanialle, Serbialle ja Ukrainalle (Kuva 4). Unkarilaiset saapuivat nykyisille asuinsijoilleen vuonna 896, heidän päällikönään oli Árpád. Ennen maahantuloaan he ovat eläneet idän aroilla, läheisessä naapuruudessa turkkilaisten kansojen kanssa. Unkarin ensimmäisen kuninkaan Tapani (unk. István) Pyhän aikana maahan vakiintui kristinusko. Eri aikoina Unkari on ollut mongolien (1200-luv.), turkkilaisten (1500-luv.), myöhemmin Itävallan valloittamana. Vuonna 1867 Itävalta ja Unkari solmivat sopimuksen, jonka mukaan Unkarista tuli valtakunnan tasavertainen osa ja syntyi kaksoismonarkia Itävalta Unkari. Toisen maailmansodan jälkeen Unkari joutui Neuvostoliiton valtapiirin, josta vapautui 1990-luvun alussa. Unkarin kieli ja kulttuuri ovat säilyttäneet lukuisia jälkiä entisistä kosketuksista turkkilaisiin, myöhemmin slaavilaisiin ja 20

21 germaaneihin. Saksa oli pitkään unkarilaisille ensisijainen sivistyskieli, jonka kautta on saatu myös lukuisia kansainvälisiä vierassanoja. Ennen saksaa sivistys- ja hallintokielenä oli pitkään latina, josta unkariin on suoraan lainattu paljon sanastoa. Unkari on itsekin vanha kulttuurikieli. Vanhin unkarinkielinen kirjoitettu teksti on 1100-luvulta peräisin oleva ruumissaarna. Nykyisin Unkarin kulttuuri on elinvoimaista ja rikasta. Unkarilaiset pitävät huolta myös naapurimaissa asuvien unkarilaisten kielen ja kulttuurin säilyttämisestä. Samojedit Eläviä samojedikieliä on nykyisin neljä: nenetsi (ненецкий), enetsi (энецкий), nganasani (нганасанский), selkuppi (селькупский). Näistä kolme ensimmäistä kuuluvat pohjoisiin samojedikieliin ja selkuppi eteläisiin. Samojedit asuvat pääasiassa Siperiassa, vain nenetsejä asuu myös Euroopan puolella, Arkangelin alueen pohjoisosassa. Samojedikieliä on ennen ollut enemmän. Vielä viime vuosisadan alussa eli Sajanilla pieni kamassi-kansa (ven. камасинцы). Viimeinen kamassin taitaja kuoli Vanhemmista lähteistä ja 1700-luvulta tunnetaan myös muita sajaninsamojedilaisia heimoja ja kieliä, kuten koibaali, matori, taigi, karagassi, jotka sulautuivat myöhemmin Sajanin turkkilaisiin kansoihin. Samojedeja on nykyään yli 45 tuhatta. Väkiluvultaan suurin samojedikansa on nenetsi. Venäjän kautta muihin kieliin levinnyt yleisnimitys samojedi on selitetty venäjän sanoista сам itse ja есть syödä, jolloin nimen alkuperä viittaisi muka ihmissyöntiin. Kysessä on kuitenkin venäjänkielinen kansanetymologia, joka ei selitä nimityksen alkuperää. Venäjän kieleen ovat 1920-luvulla tulleet käyttöön termit самодийцы, самодийские языки, joilla korvattiin halveksivilta pidettyjä самоеды ja самоедские языки. 21

22 Samojedien pääelinkeinoja ovat poronhoito, metsästys ja kalastus. Poronhoitoa harjoittavat varsinkin tundrasamojedit, joilta tämän elinkeinon ovat omaksuneet syrjäänit ja obinugrilaiset. Perinteisten elinkeinojen tulevaisuutta uhkaa se, että samojedien asuinalueelta on löydetty öljyä ja kaasua. Suomalais-ugrilaiset kielet ja samojedikielet muistuttavat toisiaan rakenteeltaan. Niistä löytyy noin 200 yhteistä sananvartaloa, esim. suomi nenetsi kala halè luu li puu ṕa Nenetsin ja selkupin kirjakieltä ruvettiin kehittämään 1930-luvulla, mutta selkupin kirjakielen käyttö loppui luvulla. Nenetsiksi ilmestyy nykyisin jonkin verran kirjallisuutta. Kirjallisuutta Joki, Aulis. Maailman kielet. Tietolipas 45. Helsinki Lallukka, Seppo. Venäjän uralilaisten kansojen tilastoa. Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti. Julkaisusarja A 16. Helsinki Saarinen, Sirkka. Suomen kielisukulaiset. Elias. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenlehti 3. Helsinki Uralilaiset kansat. Tietoja suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Toim. Johanna Laakso. Helsinki Suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuusteorioita Ennen 1700-lukua pidettiin varmana, että maailman kaikki kielet ovat syntyneet Raamatun pyhistä kielistä. Vasta luvulla historiallis-vertailevan kielentutkimuksen synnyttyä kieliä alettiin luokitella sekä typologisesti että geneettisesti. Sanskritin kieli tuli tunnetuksi Euroopassa, ja se 22

23 havaittiin Euroopan valtakielten sukulaiseksi. Näin muodostui käsitys laajasta indoeurooppalaisesta kielikunnasta. Indoeurooppalaisen kieliperheen mallin mukaan tanskalainen Rasmus Rask ehdotti suomalais-ugrilaisten kielten luokittelun, jossa erotti 3 alaryhmää: suomalaiset (itämerensuomalaiset, saame, mordva ja mari), ugrilaiset (unkari, hanti, mansi) ja bjarmit (komi, udmurtti). Matias Aleksanteri Castrén erotti myöhemmin omaksi kokonaisuudekseen volgalaiskielet (mordva, mari). Castrénista alkaen tutkijat ovat myös hyväksyneet samojedi- ja suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuuden. Kun luvulla eläinlajien syntyä alettiin kuvata evoluutio-opin keinoin (Darvinin evoluutioteoria), menetelmä sovellettiin myös kielitieteeseen. Evoluutioteorian avulla ruvettiin selittämään, kuinka keskenään sukua olevien kielten perhe on muodostunut. Saksalainen tutkija August Schleicher esitti indoeurooppalaisten kielten sukupuun ja rekonstruoi niiden kantakielen nykyisten indoeurooppalaisten kielten edeltäjän. Suomalais-ugrilaisen sukupuun ehdottivat v unkarilainen József Budenz, joka piti keskeisenä kriteerinä äännehistoriaa, sekä suomalainen Otto Donner, joka perusti oman sukupuuteoriansa paljon vankemmalle morfologiselle pohjalle. Laajaan käyttöön on kuitenkin tullut E.N.Setälän XX vuosisadan alussa (1926) esittämä malli, joka perustui sanastoon. Setälän malli on piirustettu siten, että kartalle asetettuna se osoittaa suomensukuisten kansojen maantieteellistä liikehtimistä Volgalta kohti Itämertä. Kantakielet ja kielenkehitys on siinä pyritty kytkemään kansoihin ja kulttuureihin. Sukupuuteorian puitteissa käytetään puuta kuvaamaan kielten sukulaisuutta. Puun juuri ja runko esittävät yhtenäistä kantakieltä, joka sitten jakautuu erilaisiksi murteiksi, joista kehittyy myöhemmin itsenäisiä tytärkieliä. Kantakieltä puhutaan alkukodin alueella. Sukupuuteorian tärkeihin käsitteihin kuuluu paitsi alkukotia myös vaellus. Kantakielen jakautuminen tapahtuu 23

24 siten, että kantakielen puhujista osa vaeltaa uusille asuinalueille, mikä johtaa heimon eri osien kanssakäymisen katkeamiseen. Esimerkiksi unkarilaiset irtautuivat n ekr. ugrilaisesta kieliyhteisöstään, joka sijaitsi eteläisen Uralin tienoilla, ja lähtivät pari tuhatta vuotta kestäneelle vaellukselleen. Nykyunkari eroaa huomattavasti itään jääneiden heimolaistensa, obinugrilaisten kielestä. Kielten eriytymisen perussyy on isolaatio: erilleen joutuneet heimot alkavat puhua eri kieliä. Tästä päästään seuraavaan sukupuuteorian tärkeään käsitteeseen kielimuutosten sisäsyntyisyyteen. Muutokset syntyvät kielestä itsestään, sen omista lähtökohdista (eikä esimerkiksi vieraasta vaikutuksesta). Sukupuun mallin avulla saadaan näkyviin vain kielellinen jakautuminen. Mutta kielten kehitys ei ole pelkkää jakautumista ja eriytymistä, vaan myös keskinäistä vuorovaikutusta ja sulautumissta. Indoeuropeistiikan puolella jo 1800-luvulla lakattiin pitämästä kantakieliä todellisina muinaiskielinä ja ruvettiin käyttämään niitä abstraktioina, kielen rekonstruktiotasoina. Fennougristiikassa kantakielet ja kielenkehitys on pyritty pitkään kytkemään kansoihin ja kulttuureihin, ts. ne on pyritty ajoittamaan ja paikantamaan. Niinpä, Mikko Korhosen sukupuumalliin on pyritty soveltamaan arkeologiset tosiseikat (Kuva 5). Nykyään sukupuun käsite on välttämätön apuneuvo suomalais-ugrilaisen kielikunnan tutkimuksessa. Sen avulla saadaan ilmi kielikunnan kronologisen kierarkian järjestelmä eli ne peräkkäiset kantakielet, joita on tapana rekonstruoida uralilaisen kielikunnan kehityksessä. Rekonstruoidut kantakielet poikkeavat todellisista muinaisista kielimuodoista. Nykyinen kielten tutkimus on osoittanut, että eri kielet ovat toisilleen läheisiä eri suhteissa. Esim., sisäpaikallissijojen kannalta itämerensuomalaiset kielet, saame ja volgalaiskielet ovat toisilleen läheisiä, mutta ulkopaikallissijojen osalta 24

25 itämerensuomalaiset kielet voidaan yhdistää permiläiskieliin, kun taas saamesta ja mordvasta -l-sijat puuttuvat kokonaan. Sukupuumallille on jo alusta alkaen esitetty vaihtoehtoja. Niinpä, Johannes Schmidtin aaltoteoria lähtee siitä, että kielelliset uudennokset (innovaatiot) leviävät poliittisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeistä keskuksista kuin renkaat vedessä. Eri keskuksista peräisin olevat uudennokset sekoittuvat keskenään, jolloin tuloksena ovat asteittain toisiksi muuttuvat murteet. Lähellä toisiaan puhuttavat murteet ja sukukielet muistuttavat toisiaan enemmän kuin kaukana puhuttavat (Kuva 9. Mikko Korhosen aaltoliikemalli.). Sukupuun vastakohtaa edustaa kontaktiteoria. Jos sukupuuteoria perustuu kantakieliin, niin kontaktiteorian mukaan mitään yhteisiä kantakieliä ei olekaan. Kielten ja kielikuntien yhteiset ominaisuudet johtuvat kielten välisistä kosketuksista ja sulautumisesta. Muutokset kielissä eivät synny kielestä itsestään, vaan ovat kielikontaktien seurauksena. Kielten ja kielikuntien yhteiset ominaisuudet johtuvat kielten välisistä kosketuksista ja sulautumisesta. Jos sukupuun mukaan uusi syntynyt kieli tai murre on esitetty oksana (haarana), niin kontaktiteoriasa se on pikemminkin puun hanka: oksat, jotka edustavat eri kieliä, yhtyvät. Esitetyt teoriat ovat vain malleja. Ei ole pakko ajatella, että uusia kieliä syntyy vain jommallakummalla tavalla. Käytännössä uusien kielimuotojen syntyyn vaikuttavat monet tekijät sekä isolaatio (sukupuumalli) että kontaktit (kontaktiteoria). Kielten kehitys on jatkuvaa muuttumista joko niin, että kielialue yhtenäistyy lähisukukielten vaikuttaessa toisiinsa, tai niin, että kielialue eriytyy ulkopuolisten kielikontaktien johdosta. Kirjallisuutta Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki,

26 Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Suomen väestön esihistorialliset juuret. Tvärminnen symposiumi Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, Suomalais-ugrilainen alkukoti Aikojen kuluessa on esitetty useampia teorioita suomalais-ugrilaisten kansojen alkukodista eli siitä paikasta, jossa kieliperhe syntyi ja jossa puhuttiin suomalais-ugrilaista kantakieltä luvulla Henrik Gabriel Porthan, suomalaisen historian alkuunpanija, oli sitä mieltä, että suomensukuiset kansat olisivat alkuaankin eläneet Itämeren, Kaspianmeren ja Vienanmeren välisellä alueella. Saksalaissyntyinen orientalisti Julius Klaproth puolestaan sijoitti 1820-luvulla suomalaisugrilaisen alkukodin Uralvuoristoon, josta kansat olivat myöhemmit levittäytyneet sekä itään että länteen. Matias Aleksanteri Castrèn, joka piti uralilaisia ja altailaisia (turkkilaisia) kieliä sukulaisina, etsi alkukotia Sajanin ja Altaivuoriston tienoilta. Myöhempi tutkimus on pitänyt mahdollisena jotakin seuraavista kolmesta vahtoehdosta: Volgan keskijuoksun tienoo (ns. Volgan mutka) Pohjois-Ural ja sen lähiseudut Uralin ja Itä-Baltian välinen laaja alue Volgalaisen alkukodin on tuonut esille 1880-luvulla venäläinen luonnontutkija Friedrich Theodor Köppen. Hän kiinnitti huomionsa mm. sanoihin mesi ja mehiläinen, jotka ovat vanhoja indoeurooppalaisia lainoja. Sanat esiintyvät useammassa suomalais-ugrilaisessa kielessä, mikä on todistus siitä, että sanat oli lainattu jo suomalais-ugrilaiseen kantakieleen. Koska kantakielessä oli nämä sanat, kielen 26

27 puhujien on täytynyt tuntea mehiläinen. Luonnontutkijana Köppen tiesi sen, Aasiasta villimehiläistä ei löydy, sen sijaan Euroopan puolella, Volgan mutkan seudulla mehiläinen tunnetaan. Siellä on myös jo ikivanhoista ajoista alkaen harjoitettu mehiläishoitoa. On mahdollista, että suomalaisugrilaiset ovat oppineet tuntemaan mehiläisen ja hunajan ja saaneet niitä tarkoittamat sanat ieur:lta juuri Keski-Volgan seuduilla. Eräiden tutkijoiden mukaan ieur alkukoti on sijainnut Volgan alajuoksulla ja Kazakstanin aroilla. Suomessa ajatus volgalaisesta alkukodista sai kannatusta mm. E.N. Setälän ja muiden kielentutkijoiden puolelta. Köppenin käyttämää menetelmää nimitetään lingvistiseksi paleontologiaksi. Se selvittelee vanhan omaperäisen sanaston ja muinaisen kulttuurin välistä yhteyttä. Vanhojen sanojen avulla pyritään rekonstruoimaan ikivanhaa kulttuuria. Tätä menetelmää ovat myöhemmin käyttäneet muutkin suomalais-ugrilaista alkukotia etsineet tutkijat. Niinpä, unkarilaiset fennougristit käyttivät todistusaineistonaan vanhoja yhteisiä kalojen nimiä ja kalojen esiintymisalueita. Péter Haidú on tarkastellut eräiden puiden nimiä (mm. jalava, kuusi) ja puiden levinneisyysalueita. Hän päätyy siihen, että uralilainen alkukoti oli Uralilla ja ainakin osittain Aasian puolella. Kuusi on havupuu, joka on levinnyt Eurooppaan Siperiasta. Jalava taas on lehtipuu, joka on läntistä alkuperää. Haidún mielestä uralilaista kantakieltä on puhuttu alueella, jossa näitä molempia puita on kasvanut. Siitepölyanalyysin mukaan alue on 5 tuhatta vuotta sitten sijainnut Uralvuoriston seudulla. Itä-Eurooppaan, lähinnä Volgan ja Uralin seuduilla olevaan suomalais-ugrilaiseen alkukotiin viittaa se, että suomalais-ugrilaisista kielistä puuttuvat vanhat mereen ja merikulttuuriin liittyvät sanat. Merta ja monia merikaloja, samoin merellä liikkumista tarkoittavat sanat ovat suomalaisugrilaisissa kielissä lainoja tai muita nuoria sanoja. Tämän perusteella on arveltu, että kantakieltä olisi puhuttu sisämaassa, ei meren rannalla. Sen sijaan vanhoja sisävesiin ja niillä 27

28 liikkumiseen liittyviä sanoja on paljon (vrt. suom. joki, kala, soutaa, uida). Myös muinaisia kontakteja ja niiden mukana saatuja lainasanoja on käytetty hyväksi alkukodin etsinnöissä. On mm. todettu, että melkein kaikista suomalais-ugrilaisista kielistä löytyy muinaisia ieur:sia lainasanoja (jyvä, mesi, porsas, sata, pata, vaski). Kun yleisen käsityksen mukaan indoeurooppalaisen kielikunnan muinainen keskus on sijainnut jossain Kaspian ja Mustanmeren tuntumassa Volgan alajuoksu mukaan laskettuna, oli suomalais-ugrilaisten täytynyt asua jossain lähellä Volgan ja Uralin seudulla Arkeologit ovat alusta alkaen tarjonneet toisenlaisen näkemyksen suomalais-ugrilaisesta alkukodista. Arkeologien mukaan ns. tyypillinen kampakeramiikka (3000-luvulla ekr) ja suomalais-ugrilainen kielialue ovat kuuluneet yhteen, ts. kantakielen puhujat ovat asuneet laajalla alueella Itä-Euroopan metsävyöhykkeessä Uralilta Baltiaan ulottuvalla alueella. Kielen laajan levinnäisyyden taustalla on kaukaisemmassa menneisyydessä mahdollisesti ollut suppeampi ekspansiokeskus. Yhteys kielialueen eri osien välillä säilyi, kun eräkulttuuria harrastanut väestö joutui vaeltamaan paikasta toiseen. Toisaalta arvellaan, että näin laajalla alueella kieli ei voinut säilyä kauan yhtenäisenä. Sen vuoksi viimeaikaisessa tutkimuksessa on arveltu, että suomalais-ugrilainen kielentutkimus pääsee kiinni suomalais-ugrilaisten kielten esihistoriaan vasta sellaisesta vaiheesta lähtien, kun kielikuntaan kuuluvat kielet olivat jo levittäytyneet laajoille alueille, mikä johti kantakielen hajoamiseen tytärkieliksi. Mutta sitä ennen kieltä on voitu puhua pienemmällä alueellä, esim. Volgan ja Uralin välisellä tienoolla. Alkukodin laajudesta ja ikäämisestä voi tehdä päätelmiä kantakielen sisäisen rekonstruktion keinoin. Suomalaisugrilaisessa kantakielessä on tapahtunut kaksi merkittävää agglutinoitumisprosessia, joiden tuloksena syntyivät persoonapäätteet ja omistusliitteet. Näiden yhtenäisten 28

29 muutosten ei voi ajatella tapahtuneen kovin laajalla alueella. Lisäksi mainitut agglutinoitumisprosessit ovat nykyäänkin niin läpinäkyviä, että ne tuskin ovat tapahtuneet tavattoman varhain. Edellisen perusteella voidaan olettaa, että suomalais-ugrilaisen kielikunnan nykyinen laajuus on seurausta suhteellisen myöhäisestä, mutta nopeasta ekspansiosta. Ekspansiolla tällöin tarkoitetaan ensisijaisesti kielen leviämistä eikä välttämättä huomattavan laajaa kansainvaellusta. Suomalais-ugrilainen kantakieli on levinnyt alueille, joilla on asunut muita kieliä puhuvaa väestöä. Arvellaan, että tämän leviämisen syynä on se, että muinainen suomalais-ugrilainen väestö oli tutustunut metalleihin ja niiden käyttöön, mitä todistaa miltei kaikissa uralilaisissa kielissä tunnettu sana vaski. Tällä perusteella arvellaan, että suomalais-ugrilaista kantakieltä on puhuttu kivikauden loppuvaiheessa. Silloin ensimmäiset suomalaisugrilaiset kuparin kauppiaat ryhtyivät liikkumaan Pohjois- Euroopassa. Taloudellinen mahti on johtanut siihen, että alueella asuneet muunkieliset väestöryhmät siirtyivät suomalaisugrilaisten kielten käyttöön. Viime aikoina eräät arkeologit ja genetikot (mm. P.M.Doluhanov, Milton Nuňez) ovat esittäneetolettamuksen, että suomalaisten juuria voitaisiin etsiä niistä Euroopan väestöryhmistä, jotka heti jääkauden jälkeen levittäytyivät Pohjois-Eurooppaan. Ajatus on saanut kannatusta myös eräiltä kielitieteilijöilta (Pekka Sammallahti, Kalevi Wiik). Rohkeampien kuvitelmien mukaan koko pohjoisen Keski- Euroopan väestö aina Brittien saaria myöten olisi ollut kantauralilaista. Kirjallisuutta Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki,

30 Janhunen, Juha. Euraasian alkukodit. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Korhonen, Mikko. Kielen synty. Toim. Ulla-Maija Kulonen. Helsinki, Korhonen, Mikko. Suomen kantakielen kronologiaa. Nykysuomen rakenne ja kehitys 2. Tietolipas 45. Helsinki, Lehikonen, Laila. Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. Helsinki, Muinaiset kantakielet Suomen kielen kehitystä on tapana seurata taaksepäin uralilaiseen kantakieleen asti useamman peräkkäisen kantakielen kautta. Nämä kantakielet esittävät eri kronologisia vaiheita uralilaisen kantakielen hajoamisessa nykyisiksi uralilaisiksi kieliksi ja ovat seuraavat: uralilainen kantakieli, suomalais-ugrilainen kantakieli, suomalais-permiläinen kantakieli, suomalais-volgalainen kantakieli, varhaiskantasuomi, myöhäiskantasuomi. Uralilaisen kielikunnan kehitystä on tapana esittää sanaston pohjalta. Samalla sanaston perusteella on pyritty tekemään päätelmiä siitä maailmasta, jossa sanoja on muinoin käytetty (lingvistinen paleontologia). Äännehistoriallisin ja muoto-opillisin kriterein tällaisten peräkkäisten kantakielten erottaminen on mahdoton, ja esimerkiksi muoto-opin alalla on tapana harpata kantasuomesta suoraan suomalais-ugrilaiseen tai uralilaiseen kantakieleen erottamatta muita väliasteita. Uralilainen ja suomalais-ugrilainen kantakieli Sanaston tutkimus osoittaa, että uralilaisista kielistä löytyy lähes 100 sanaa, joiden levikki ulottuu suomesta 30

31 samojedikieliin ja joille on vastine useammassa sukukielessä. Näitä sanoja voidaan pitää uralilaisina l. uralilaisena aikana syntyneinä. Suomen kielestä löytyy lisäksi suunnilleen yhtä paljon (noin 100) sanaa, joille on vastine suomalais-ugrilaisissa kielissä, mutta ei enää samojedikielissä. Näitä pidetään suomalais-ugrilaisina. Nämä 200 sanaa on vain pieni osa suomalaisten esi-isien todellista sanastoa. Ei mikään kehittynyt ihmiskieli voi tulla toimeen vain muutamalla sadalla sanalla. Tuhansien vuosien kuluessa monet muinaiset sanat ovat hävinneet eri kielistä, mikä tekee mahdottomaksi uralilaisen tai suomalais+ugrilaisen rekonstruktion. Havainnollisena esimerkkinä ovat lukusanat, joista uralilainen etymologia on olemassa vain lukusanoilla kaksi ja viisi. Mutta jos on viisi, on oltava myös yksi, kolme ja neljä. Näillä kuitenkaan ei pystytä esittämään uralilaista etymologiaa, kun ei löydy vastineita nykyisistä samojedikielistä. Lingvistinen paleontologia osoittaa, ettei muinaisen uralilaisen ja s-u yhteiskunnan kulttuuritasossa ollut huomattavia eroja. Sanaston perusteella on arveltu, että sekä uralilaiset että suomalais-ugrilaiset olivat kivikautista..väestöä, joka eli suhteellisen pohjoisessa ja harrasti metsästystä ja kalastusta. Muinaiseen pyyntikulttuuriin viittaavat riistaeläinten nimet pyy, repo, sotka. Myös sanat muna ja pesä ovat tältä kaudelta. Ikivanhoja kalastukseen viittaavia sanoja ovat säkiä made, monni, särki, säynä, suomu, verbi kutea. Metsästyksestä kertovat sanat jänne, jousi, nuoli, myös verbi lyödä, joka on merkinnyt ampumista. Muinaisia verbejä ovat myös jakaa (esim. saalista), oppia käydä katsomassa, tarkastaa (pyydyksiä). Sana pato on tarkoittanut veteen rakennettua estettä, jonka avulla on voitu pyytää kaloja ja vesieläimiä. Otava (< *woča) merkitsi lohiverkkoa (Ison Karhun tähtikuvio muistuttaa muodoltaan lohiverkkoa). 31

32 Metsästykseen ja kalastukseen liittyy keräily, josta kertovat marjojen nimitykset muurain ja puola sekä syötävän putkikasvin nimi putki. Muinaisten sanojen joukosta löytyy useampi perhesuhteisiin viittaava termi. Vanhoja sukulaistermeja ovat anoppi, appi, emä äiti, isä, miniä, nato, neiti tyttö, poika, setä. Tästä on päätelty, että sukulaissuhteilla on suomalaisugrilaisessa yhteiskunnassa ollut keskeinen merkitys. Taas vallankäyttöön ja hallintoon viittaavat sanat puuttuvat kokonaan, koska muinainen yhteiskunta perustui sukulaissuhteisiin. Muinaisesta uskonnosta kertoo sana noita, joka on samanin nimitys. Ikivanhaan kaupankäyntiin viittaavat indoeurooppalaista alkuperää olevat ostaa (*wosa) ja arvo (*arwa) hinta. Vanhoihin kauppatavaroiden nimiin voisivat kuulua myös ieur:set vaski ja pata. Muinaisten yhteisten uralilaisten ja suomalais-ugrilaisten sanojen joukosta puuttuu kokonaan maanviljelykseen ja kotieläinten pitoon viittaava sanasto. Aikaisemmin tähän ryhmään laskettu uuhi (täyskasvuinen) lammas osoittautui alkuperäiseksi villieläimen nimeksi. Paitsi edellä mainittuja ns. kulttuurisanoja, joissa heijastuu parhaiten muinaisen yhteiskunnan kulttuuritaso, uralilaiseen ja suomalais-ugrilaiseen kantakieleen kuuluivat lukuisat muita elämänaloja kuvaavat sanat. Monet luontoon liittyvät sanat ovat joko uralilaista (joki, kuu, puu, vesi, suvi) tai suomalais-ugrilaista (syksy, talvi, vuosi, kivi, ilma, jää) alkuperää. Uralilaiseen kantakieleen palautuvat myös monet ruumiinosien nimet: pää, silmä, suu, kieli, polvi, luu, maksa, sydän. Yllättävän paljon on laatua kuvaavia sanoja (uusi, syvä), mikä osoittaa sen, että laadun ilmaiseminen on ollut vanhastaan tärkeä funktio. Jos verrataan keskenään uralilaista ja suomalaisugrilaista sanastoa, voidaan todeta, että sugr:siin kieliin rajoittuvia sanoja on selvästi enemmän kuin samojedikieliin 32

33 ulottuvia rinnastuksia. Kuitenkin aihepiirittäin tilanne vaihtelee. Niinpä, pronomineista ja sukulaisten nimityksistä selvä enemmistö on uralilaisia. Metsästystä ja kalastusta kuvaavassa sanastossa määräsuhteet ovat suunnilleen tasan. Joukossa on lukuisia ieur:a lainasanoja (ks. seuraava luento), mikä todistaa suomalais-ugrilaiset ja indoeurooppalaiset muinaisiksi naapureiksi. Suomalais-permiläinen kantakieli Indoeurooppalaisten lainojen perusteella ugrilainenkin haara näyttää jo varhain eronneen muista suomalais-ugrilaisista. Monet muissa suomalais-ugrilaisissa kielissä esiintyvät ieur. lainasanat ovat ugrilaisille kielille tuntemattomia. Toisaalta ugrilaisista kielistä löytyy sellaisia ieur:a lainoja, jotka ovat muille suoalais-ugrilaisille kielille vieraita. Kaikissa ugr kielissä on paljon yhteisiä hevosiin ja niiden varusteisiin liittyviä sanoja, jotka on lainattu iranilaisista kielistä. Tämä osoittaa, että ugr väestö kehittyi ratsastajakansaksi. Kantaugrilainen kieliyhteys jatkui noin vuoteen 1000 ekr, jolloin nykyisten unkarilaisten esi-isät siirtyivät metsävyöhykkeestä aron piiriin ja joutuivat lähinaapuruuteen muinaisturkkilaisten kanssa. Nämä kosketukset toivat unkariin lukuisia turkkilaisperäisiä lainoja. Myöhempinä aikoina unkarilaiset siirtyivät länteenpäin. V. 860 heitä tavattiin Mustanmeren pohjoispuolella, mistä he sitten vaelsivat nykyisille asuinsijoilleen. Suomalais-permiläistä kantakieltä on puhuttu suomalaispermiläisen kieliyhteyden aikana. Sprm väestö on sugr alkuväestön läntinen haarautuma. Siitä polveutuu noin 85 ims:sta permiläiskieliin ulottuvaa yhteistä sanaa. Niistä luontoon liittyvät mm. kotka, majava, koski, niini lehmuksen tai pajun kuori, petäjä, tuuli. Ihmisen toimintaa kuvaavat sanat ampua, kutoa, purnu, riihi, tie, piha karja-aitaus, mahdollisesti myös kenttä navetta, karjatarha. Tämän kauden henkisen kulttuurin tärkeä uudissana on pakanallisen ilman jumalan nimi 33

34 Ilmari(nen), vrt. udmur. инмар jumala, taivas. Lukusanan seitsemän juuret ovat sprm:ä. Etäisempien sukukielten yhteisten vanhojen lukusanojen perusteella voidaan päätellä, että jo sugr:lla kaudella tunnettiin käsite kymmenen : vrt.vogul. low kymmenen < *lukv (vrt. suom. lukea laskea ), ja tällöin on täytynyt olla myös joku nimitys luvulle seitsemän. Monet sprm sanat ovat ieur (lähinnä arjalaisia) lainoja: porsas, sara (suomailla kasvava) luonnonheinä, paras, viha, uuhi täysikasvuinen lammas (< *uwiči ieur. *(H)owi-s lammas Viha sanan alkuperäinen merkitys on ollut myrkky ja se palautuu kanta-arjan myrkkyä merkitsevään sanaan *viša-. Viime aikoina arjalaisiksi lainoiksi on todettu sanat syntyä, saada. Sanat heijastavat sitä kulttuurin muutosta, minkä ieur kulttuuri toi mukanaan. Keräilytaloudessa eläneistä uralilaisista poiketen ieur:set harjoittivat jo karjanhoitoa. Sanasto osoittaa sprm väestön omaksuvan vähitellen muinaisen karjanhoidon alkeita ieur:lta. Suomalais-permiläisen yhteisajan arvellaan jatkuneen ekr, jolloin kantapermiläinen väestö erosi omaksi kokonaisuudekseen. Kantapermiläinen kausi ulottui aina vuosisadalle. Suoria kosketuksia muihin kielikuntiin oli vähän. Vasta kantapermiläisen ajan loppupuolella (5.-6. vs.) permiläisten alueelle ulottui Volgan bolgaarien vaikutus, mikä johti kantapermin jakautumiseen udmurtiin ja komiin. Komisyrjäänit etenivät vähitellen Kaman vesistöä myöten pohjoiseen ja länteen ja joutuivat vuosien välisenä aikana kosketuksiin ims:iin. Komi-syrjäänistä löytyy ims:a (mahdollisesti vepsäläisiä ja karjalaisia) lainasanoja. Lisäksi skandinaaviset sagat ja muut tämän ajan lähteet mainitsevat Vienajoen suistosta kansan, jota he nimittävät bjarmeiksi. Arvellaan, että nimi tarkoittaa komeja eli permejä. Suomalais-volgalainen kantakieli 34

35 Suomalais-volgalaista kantakieltä on puhuttu suomalaisvolgalaisen kieliyhteyden aikana, joka seurasi suomalaispermiläisen kieliyhteyden aikaa. Suomalais-volgalaisesta kantakielestä polveutuu volgalaisten kielten, saamen ja itämerensuomalaisten kielten yhteinen sanasto. Suomalais-volgalaiseen sanastoon kuuluu monia kulttuurisanoja, jotka viittaavat maatalouteen ja karjanhoitoon. Näistä monet on osoitettu ieur:ksi lainoiksi. Sellaisia ovat mm. kyrsä nostamatta ja hapattamatta paistettu leipä (vrt. mord. kše, kši leipä ), tahdas taikina, huhta kaski (mord. tšuvto, šufta puu ), vehnä, olki. Nämä sanat todistavat, että suom.-volg. väestö on jo selvästi siirtynyt harjoittamaan maanviljelystä. Tästä kertovat myös sanat huhmar, jauhaa, kitkeä, kyntää. Karjanhoitoon viittaavia uudissanoja (etupäässä lainoja) ovat vasa, varsa, sika, lypsää, sonta. Tämän kauden uudissanoja ovat myös lukusanat kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Kahteen ensimmäiseen kuuluu ieur (varhaiskantairani) laina -*teksa kymmenen, ts. kahdeksan on kahta vaille kymmenen, yhdeksän yhtä vaille kymmenen. Vastaavia semanttis-morfologisia paralleeleja löytyy muista kielistä eri puolilla maailmaa, mm. permiläisissä kielissä, missä kahdeksan ja yhdeksän on muodostettu liittämällä kahta ja yhtä merkitseviin alkuosiin kymmentä merkitsevä osa -mis. Lukusana kymmenen on toistaiseksi vailla varmaa etymologiaa. Se on ims ja mordvassa korvannut vanhemman omaperäisen luku-sanan (vrt. mari lu, udm. low kymmenen ). Eräät tutkijat ovat arvelleet sitä kämmen-sanan variantiksi, sillä monissä kielissä vastaavaa lukua ilmaistaan molempia käsiä (niiden sormia) tarkoittavilla sanoilla. Kymmen- ja kämmen-sanojen rinnastukseen liittyy kuitenkin äänteellisiä vaikeuksia. Suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika jatkui toisen esikristillisen vuosituhannen keskivaiheeseen saakka (noin v eaa), jolloin tapahtui alueen ja kantakielen jakautuminen kahteen osaan: volgalainen kantakieli ja varhaiskantasuomi. 35

36 Jakautumisen sai aikaan mm. se, että Volgan alueella asunut väestö joutui kosketuksiin sellaisten kansojen kanssa, joiden vaikutus ei ulottunut Itämeren alueelle. Toiselta esikristilliseltä vuosituhannelta alkaen Volgalaisalueelle rupeaa saapumaan vierasta väestöä eri suunnilta: lounaasta esibalttilainen, etelästä, Donilta iranilainen (skyttien ja sarmaattien esi-isät), kaakosta turkkilainen (tshuvassien ja tatarien esi-isät), koillisesta siperialais- ja permiläisvaikutus. Paljolti vieraan vaikutuksen seurauksena rautakaudella (I esikristillisen vuosituhannen alkupuolella) suomalais-volgalainen kielikunta jakautui eri osiin. Alueella, johon kohdistui balttilainen vaikutus, muodostuivat kantamerjalaiset. Kantamordvassa oli esillä baltilainen ja iranilainen vaikutus, ersä on kokenut voimakkaamman baltilaisen ja moksa taas iranilaisen vaikutuksen. Kantamari on kokenut voimakkaan turkkilaisen ja permiläisen vaikutuksen. Myöhemmin ( vs) Volgan bolgaarien vaikutus lienee ollut voimakkaampa marin kuin mordvan alueella. Mordvan heimoista taas se oli voimakkaampaa moksaan kuin ersään. Tämä vaikutus aiheutti mordvan kahden murteen välisen rajan syvenemiseen. Mongolilais-tatarilainen vaikutus oli voimakkaampaa marin ja heikompaa mordvan alueella. Tämä johti murrerajojen syvenemiseen. Itäslaavilainen vaikutus levisi suomalais-volgalaiselle alueelle jo 5.vuosisadalla, se kohdistui ennen kaikkea merjaan, muromaan ja meštšeraan. Nämä ovat kadonneita suomalaisvolgalaisia kansoja, jotka ovat asuneet Volgan yläjuoksun ja Okan välillä. Muinaisvenäläinen Nestorin kroniikka mainitsee nämä kansat muiden suomensukuisten kansojen joukossa: В Афетове же части седять Русь, Чудь и вси языци: Меря, Мурома, Весь, Мордва, Заволочская Чудь, Пермь, Печера.... Toisessa paikassa sanotaan: А первии насельници в Ростове Меря, в Белеозере Весь, в Муроме Мурома. Merjalla ja muromalla on ollut melkoinen osuus isovenäläisen kansankunnan muodostumisessa. Nämä Volgan yläjuoksulla 36

37 nykyisten Kostroman, Jaroslavlin, Vladimirin ja näiden naapurialueilla asuneet kansat ovat venäläistyneet joskus luvulla. Lukuisat jäljet muinaisista kielistä ovat jääneet seudun paikannimistöön sekä paikallisiin venäläisiin murteisiin. Merjalaiset asuivat Volgan suomalaisten ja itämerensuomalaisten välisellä alueella ja toimivat omalaatuisena siltana, kielen ja kulttuurin välittäjänä näiden välillä. Heidän venäläistymisensä jälkeen yhteydet katkesivat lopullisesti. Kirjallisuutta Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki, Häkkinen, Kaisa. Esisuomalainen pyyntikulttuuri ja maanviljely sanastohistorian kannalta. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Häkkinen, Kaisa. Mistä sanat tulevat. Suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. Helsinki, Korhonen, Mikko. Suomalaisten suomalais-ugrilainen tausta historiallis-vertailevan kielitieteen valossa. Suomen väestön esihistorialliset juuret. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, Laajalevikkeiset indoeurooppalaiset lainat Uralilaiset kielet ovat koko tunnetun kehityshistoriansa ajan olleet kosketuksissa muihin kieliin, erityisesti indoeurooppalaisiin (Kuva 6). Todisteena näistä kosketuksista ovat eri-ikäiset indoeurooppalaiset lainasanat. Indoeurooppalaisten lainojen vanhimpaa kerrostumaa sanotaan laajalevikkeisiksi indoeurooppalaisiksi lainoiksi. Niillä on laaja levikki sekä ieur:ssa että uralilaisessa kielikunnassa. Oletetaan, että ne on saatu ieur:sta kantakielestä uralilaiseen kantakieleen. 37

38 Fennougristiikassa on pohdittu uralilaisten ja indoeurooppalaisten kielten alkusukulaisuutta ja mahdollista uralilais-indoeurooppalaisen kantakielen olemassaoloa. Suomalainen tutkija Jorma Koivulehto on tarkastellut alkusukulaisuuden mahdollisuuksia sellaisten sanojen pohjalta kuten kala, käly, nato, nimi, vesi, verbivartalo vie-. Alkusukulaisuuden todisteeksi on käytetty myös pronominivartaloita. Koivulehdon mukaan sekä uralilainen että ieur kielikunta on suhteellisen myöhäisen kehityksen tulosta. Koska ne ovat muodostuneet maantielteellisesti suhteellisen läheisillä alueilla, niihin saattaa sisältyä elementtejä samoista tai keskenään sukua olevista alkuperäiskielistä. Toisaalta tutkijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että kielten sukulaisuutta ei voi todistaa pelkästään sanojen vertailun avulla. Esimerkiksi typologiselta kannalta indoeurooppalaiset ja uralilaiset kielet kuuluvat eri ryhmiin, mikä on alkusukulaisuutta vastaan. Nykyään ollaan lainasuhteiden kannalla. Vanhempaan lainakerrostumaan on laskettu suomen myy(dä), nimi, pelä(tä), puno(a), pura, vesi. Seuraavat sanat puuttuvat samojedista: aja(a), salko pitkä ohut seiväs, tuo(da), vetä(ä), osta(a). Ieur:ksi lainaksi on arveltu myös sanaa pata, joka saattaa olla saviruukun vanhin tunnettu nimitys ja liittyä keraamisen kulttuurin syntyyn ja leviämiseen. Sanat heijastavat varhaista kulttuurivaihetta ja sen tekniikkaa. Suomalais-ugrilaisissa kielissä on sekä ikivanhoja kantaindoeurooppalaisia että keskenään eri-ikäisiä arjalaisia eli indoiraanisia lainoja. Arjalainen kielikunta edustaa ieur:sen kantakielen myöhempää kehitysvaihetta. Monet arjalaisista lainoista voidaan palauttaa sanskrittiin, josta on hyvin vanhoja kirjallisia muistomerkkejä. Suomensukuisten kielten arjalaiset lainat eivät kuitenkaan ole tulleet Intiasta asti, vaan saatu Kaspian- ja Mustanmuren pohjoispuolella eläneiden arjalaiskansojen kielistä. Muinaisarjalaisten jälkeläisiä ovat olleet skytit, sarmatit, alanit (nykyisten osettien esi-isät). 38

39 Arjalaislainojen vanhempaan kerrostumaan kuuluvat arvo, juoda, kota, mesi, sata, sarvi, orpo, suola, voi, vuori, vuosi, vasara, vene, jäädä,, sota. Arjalaisten lainojen ryhmään kuuluvat myös erittäin tärkeät henkiseen kulttuuriin viittaavat sanat sammas, marras kuollut, mana tuonela. Esimerkiksi jumala, jossa -la on itämerensuomalaisella taholla liittynyt johdin (vrt. mari jume taivas, ylijumala ), palautuu arjalaiseen *dyuman taivaallinen, kirkas, loistava, joka on johdettu ieur:sta vartalosta *dyew-s. Tähän viimeiseen perustuvat kreikkalainen Zeu-s, latinalainen ju-, vrt. *Ju-pater > Ju-piter > Juppiter taivasisä. Sanat heijastavat sitä kulttuurin muutosta, minkä ieur. kulttuuri toi mukanaan. Keräilytaloudessa eläneistä uralilaisista poiketen indoeurooppalaiset harjoittivat jo karjanhoitoa. Kotieläinten nimityksistä voivat kuulua jo tähän kauteen ieur lainat uuhi täysikasvuinen lammas (< *uwiči ieur. *(H)owis lammas ) ja hevonen (vartalo hevose-), joka voisi palautua esim. ieur. *(H)ékwos hevosta merkitsevään vartaloon. Hevosen kesyttäminen samoin kuin pyörillä varustettujen sotavaunujen kehittäminen onkin muinaisen ieur:sen kulttuurin suurimpia saavutuksia. Juuri näiden tehokas yhteiskäyttö johti kantaindoeurooppalaisten leviämiseen hyvin laajalle alueelle suhteellisen lyhyen ajan kuluessa. Monella arjalaisella lainalla on aivan läntinen levikki. Esimerkiksi, noin 90:stä arjalaisesta lainasta yli 50 esiintyy myös ims:ssa kielissä. Eräät lainoista tunnetaan vain ims:lla taholla. Tämän perusteella on arveltu, että arjalaisten alkukoti ja muinainen kulttuurialue on ollut suhteellisen läntinen. Arkeologisten kulttuurien perusteella onkin pyritty todistamaan, että kanta-arjalainen kulttuurialue sijaitsi Volgan aroilla. Siitä v ekr kehittyneen kantairanin keskuksena ovat olleet Donin ja Volgan välinen alue. Mutta sieltä muinaiset kantairanit levisivät laajalle alueelle Dneprilta Uraljoelle ja sieltä toisaalta etelä-siperiaan ja toisaalta Keski-Aasiaan ja edelleen Iraniin; Afganistaniin ja Pakistaniin. Nopean leviämisen on tehnyt 39

40 mahdolliseksi ratsastus. Euraasian valtavaa aluetta hallitsivat seuraavat puolitoista vuosituhatta iraanilaisia kieliä puhuneet skyytit. Ieur:sta lainoista vain harvat esiintyvät samojedikielissä. Näyttää siltä, että indoeurooppalaiset kosketukset olivat eräänä syynä uralilaisen kieliperheen jakautumiseen kahtia. Sillä alueella, joka oli kokenut melkoisen ieur:sen vaikutuksen, rupesi kehittymän suomalais-ugrilainen kantakieli, kun taas tämän alueen ulkopuolella kantasamojedi. Kirjallisuutta Joki, Aulis. Uralier und Indogermanen: Die älteren Berührungen zwischen den uralischen und indogermanischen Sprachen. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 151. Helsinki, Koivulehto, Jorma. Suomen kielen indoeurooppalaiset lainasanat ja indoeurooppalais-uralilainen alkusukuongelma. Academia Scientiarum Fennica. Vuosikirja Helsinki, Koivulehto, Jorma. Varhaiset indoeurooppalaiskontaktit: aika ja paikka lainasanojen valossa. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Parpola, Asko. Indoeurooppalaisten kielten esihistoria ja suomi. Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan. Toimittanut Riho Grünthak. Tietolipas 180. Helsinki, Balttilaiset lainakosketukset Balttilaiset kielet muodostavat erään indoeurooppalaisen kielikunnan haaran. Nykyisiin balttilaisiin kieliin kuuluvat liettua ja latvia eli lätti. Mutta kielihaara on ollut aiemmin huomattavasti laajempi. Historiallisistä lähteistä tiedetään, että Venäjällä on kauan puhuttu balttilaiseen haaraan kuuluvaa galindin kieltä (ven. голядь), joka on hävinnyt venäläisen ekspansion takia keskiaikana. Kielihaaraan kuului myös preussi, 40

41 joka sammui paljolti saksalaisen vaikutuksen seurauksena luvulla. Muinainen balttilainen alue on joskus levinnyt itään paljon kauemmas kuin nykyään. Arkeologiset löydöt todistavat sen esiintyvän aina Yliseltä Volgalta ja Dneprilta Baltiaan. Tältä alueelta löytyy lukuisia balttilaista alkuperää olevia vesistönimiä. Balttilaiseen kantakieleen palautuvat esimerkiksi monet Moskovan kaupungin alueella virtaavien pienten jokien nimet (Руза, Истра, Яуза). Nykyinen tutkimus pitää balttilaisena myös Moskovajoen nimeä. Eräitä balttilaisia lainasanoja on suomalais-volgalaisissa kielissä, jotka ovat saanet ne esibalttilaisesta kielimuodosta. Suunnilleen 2300 ekr. nykyisten Baltian maiden alueelle ja Lounais-Suomeen työntyi etelästä uusi kulttuuri, jonka tuntomerkkinä olivat vasaramaiset sotakirveet. Niitä on käytetty enemmän kantajansa aseman symboolina kuin oikeina sotaaseina. Vasarakirveskulttuuri oli Euroopassa laajalle levinnyt esihistoriallinen kulttuuri. Sen aluetta olivat Skandinavian eteläosat, Lounais-Suomi, Baltia sekä nykyinen Puola ja Pohjois-Saksa. Idässä se ulottui Dneprin keskijuoksulle ja jopa Volgalle. Nykyinen kielitiede pitää vasarakirveskansaa esibalttilaisena. Kyseessä on kantakieli, johon palautuvat balttilaiset, germaaniset sekä slaavilaiset kielet. Jorma Koivulehto esittää lähes 30 tästä kielimuodosta itämerensuomeen saatua lainaa, mm. kallis, kesä, kasvaa, kutoa, kulkea, ihminen, nainen, tuuli jne. Vasarakirveskansan jälkeläiset olivat vähitellen muuttuneet Itä-Baltiassa kantabalteiksi. Tämä tapahtui n ekr. (Mikko Korhonen). Kantabaltin tuntomerkkejä ovat mm. suhusibilantit, jotka vastaavat indoeurooppalaisen kantakielen palataaliklusiileja: ieur. *k > baltt. š, ieur. *g, *g h > baltt. ž. Ieur. *s on balttilaisissa kielissä säilynyt, kun taas esim. arjalaiskielissä se on useimmiten muuttunut *š:ksi. 41

42 Balttilaisista lainoista useammat tunnetaan miltei kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Kuitenkin suomessa niitä on enemmän kuin missään muussa itämerensuomalaisessa kielessä. Maantieteellisistä syistä tuntuisi odotuksenmukaista, että muinaisia balttilaisia lainoja olisi eniten eteläisissä itämerensuomalaisissa kielissä, joita on puhuttu baltien välittömässä naapurustossa. Nykyisen selityksen mukaan lainoja on saatu Suomenlahden kahden puolen. Balttien esi-isät ovat vaeltaneet Itämeren rannoille ja asettuneet asumaan Suomenlahden pohjoispuolelle. Tutkijat arvelevat, että kyseessä on ollut muutaman sadan uudisasukkaan ilmaantuminen. Mutta he ovat vaikuttaneet huomattavasti kantasuomalaiseen kieleen. Klassinen yleisesitys vanhoista balttilaisista lainoista on Jalo Kaliman teos Itämerensuomalaisten kielten balttilaiset lainasanat (1936). Nykyisistä tutkijoista mainittakoon Jorma Koivulehto, Seppo Suhonen, Kari Liukkonen. Itämerensuomalaisissa kielissä on yli 150 vanhaa balttilaista lainaa. Monet niistä kertovat kulttuurimuotojen kehittymisestä. Joukossa on monia maanviljelykseen liittyviä sanoja: heinä (lp. suoi'dne), vrt. liet. šiẽnas; siemen, vrt. liet. sémens; halla, herne (vrt. liet. žirnis; muinaispreussin syrne tarkoitti jyvää, kuten sen monet ieur. sukulaiset, vrt. ven. зерно, lat. grānum, saks. Korn), ohra, vako, luhta. Karjanhoidon termeja ovat härkä, oinas, paimen, vuohi, vuona, villa, tarha, karsina. Viimeisen merkitys on itämerensuomalaisissa kielissä tavallisesti kotieläinten aitaus eli karsina, mutta myös muita aidattua ja rajallista tilaa tarkoittavia merkityksiä tunnetaan, esim karj. tuvan lattian alus, tuvan alla oleva kellari. Liet. gardinỹs karsina on samaa alkuperää kuin ven. город. Balttilaisia lainoja ovat monet käyttöesineiden ja välineiden nimet: ansa, kauha, kirves, luuta, orsi, ratas, reki, rihma, hirsi, terva, tuohi. Nämä kuten myös rakennuksiin 42

43 liittyvät sanat seinä ja silta kertovat teknisen taidon kehittymisestä ja elintason kohoamisesta. Balttilaisiin lainoihin kuuluu runsaasti ihmisiä ja sukulaissuhteita merkitseviä sanoja: heimo, kaima, morsian, seura, tytär, sisar. Tämä todistaa sitä, että balttien ja itämerensuomalaisten väliset kosketukset ovat olleet rauhanomaiset. Tällaisten sanojen lainautumisen edellyttävät seka-avialiitot ja niiden mukana syntyneet sukulaissuhteet. Suhteiden kiinteyttä osoittavat myös lainasanat hammas, kaula, napa, reisi. Näiden lainautuminen on ymmärrettävää vain normaalia jokapäiväistä elämää vastaavissa oloissa. Yllämainitut ruumiinjäsenten nimet ovat syrjäyttäneet vastaavan omaperäisen sanan. Hammasta tarkoitti ennen sana pii, joka elää nykyään merkityksessä haravan tai kamman pii sekä johdoksessa piikki. Merkityksessä kaula oli vanhastaan sana sepä ja reisi - merkitys ilmaistiin omaperäisellä sanalla potka. Sanan lainaaminen näin ollen ei aina merkitse myös vastaavan käsitteen lainaamista. Varmasti sanoilla tytär, sisar ja morsian on myöskin ollut omaperäinen vastineensa, mutta se on unohtunut. Henkisen kulttuurin alan balttilaisia lainoja ovat sanat taivas; jota pidetään myös varhaisempana indoeurooppalaisena lainana (esim. SKES), tuhat, kantele (vrt. liet. kankles, joka on samaa alkuperää ven. гусли-sanan kanssa), perkele. Viimeinen liittyi alkuaan mytologian piiriin, vrt. liett. perkūnas ukkosen jumala; ukkonen. Ei ole tietoa, milloin sana on alkanut saada kirosanan funktion. Myös Kaleva (joko myyttisenä henkilönnimenä tai yleisnimenä merkityksessä jättiläinen, voimamies ) sanaa ovat muutamat tutkijat selittäneet balttilaiseksi lainaksi, vrt. liettuan kálvis seppä. Itämerensuomalaisella sanalla ei ole selvästi seppään viittaavia merkityksiä, mutta sana on ehkä lainautunut aikana, jolloin itämerensuomalaiset eivät vielä olleet perehtyneet metallien käsittelyyn. Seppä saattoi heidän silmissään hyvinkin näyttää jättiläiseltä. 43

44 Kiinteistä suhteista baltteihin kertovat eräät balttilaista alkuperää olevat itämerensuomalaiset kansannimet. Niihin kuuluisi vatja sekä historiallisista lähteistä tunnettu saamenkielinen etnonyymi vuowjoš saamelainen. Molemmat oletetaan johtuneen appellatiivista *vakja > vaaja kiila, kiilanmuotoinen esine. Viimeinen on lainattu esibalteilta ja sitä pidetään näiden indoeurooppalaisten tulokkaiden sotakirvesnimenä. Sanan muuttuminen heimonnimeksi on selitetty siten, että sana olisi alunperin viitannut jonkinlaiseen kiilamuotoiseen johtajan tai päällikön sauvaan. Vanhaa balttilaisperua on myös häme ja saamelaisten omakielinen nimitys sabme (> suom. saame). Molemmat palautuvat vksm asuun *šämä, joka vuorostaan on lainattu balt. *žeme (alavaa) maata tarkoittavasta sanasta. Samaan ryhmään kuuluu mahdollisesti myös kansannimi suomi < *sōma. Balttilaiset uudisasukkaat olivat Suomenlahden tienoilla vähemmistönä, joten ne sulautuivat paikalliseen kantasuomalaiseen väestöön. Balttien kieli hävisi vähitellen täältä kokonaan, mutta se jätti runsaasti sanoja sekä kieli- ja äänneopillisia piirteitä varhaiskantasuomeen. Saamen kielen balttilaisperäiset lainat ovat samoja kuin itämerensuomalaisissa kielissä, mutta niitä on paljon vähemmän, noin 20 sanaa. Tästä voidaan päätellä, että saamelaisten esi-isät eivät olleet välittömässä yhteydessä baltteihin, vaan saivat balttilaiset lainasanansa kantasuomalaisten välityksellä. Balttilainen vaikutus johti suomalais-lappalaisen kieliyhteyden katkeamiseen. Balttilaisissa kielissä on vanhoja sanoja ja ilmiöitä, joita on selitetty uralilaisten kielten vaikutuksella. Liettuassa näitä on hyvin vähän, mutta latviassa on selvää myöhäistä itämerensuomalaista vaikutusta. Latvia on ollut jatkuvasti ja on vieläkin itämerensuomalaisia kieliä puhuvien kansojen naapurina. Latvian kielen kehittyminen liettuasta erilliseksi 44

45 kieleksi voidaan paljolti selittää itämerensuomalaisella vaikutuksella. Siellä missä latvia, liivi ja viro ovat eläneet iät ja ajat vierekkäin, on keskinäinen vaikutus ollut voimakkainta. Latvian niistä murteissa, joita puhutaan liiviläisalueella, on kadonnut kokonaan kieliopillinen suku liivin vaikutuksesta. Latvia sekä suomenruotsi ovat esimerkkejä sellaisista harvinaisista kielimuodoista, joiden kohdalla voimakkaat vaikutteet ovat kulkeneet uralilaisista kielistä indoeurooppalaisiin eikä toisin päin, kuten useimmin on tapahtunut. Kirjallisuutta Kalima, Jalo. Itämerensuomalaisten kielten balttilaiset lainasanat. Helsinki, Kallio, Petri. Kivikautiset lainat. Virittäjä 102, Koivulehto, Jorma. Suomalaisten maahanmuutto indoeurooppalaisten lainojen valossa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjai 78, Suhonen, Seppo. Balttilaisten lainasanojen levikistä ja merkityspiirteistä itämerensuomalaisisa kielissä. Virittäjä 87, Suhonen, Seppo. Lainasanat balttilaisitämerensuomalaisten kontaktien kuvastajina. Suomen väestön esihistorialliset juuret. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, Vaba, Lembit. Die baltischen Sonderentlehnungen in den ostseefinnischen Sprachen. Itämerensuomalaiset kielikontaktit. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 61. Helsinki, Germaaniset lainakosketukset Germaanit olivat muinaisen indoeurooppalaisen väestön jälkeläisiä. I:llä vuosituhannella e.a.a. kantagermaanit erkanivat balttilais-slaavilais-germaanisesta kantaväestöstä. He asuivat 45

46 Pohjois-Euroopassa, heidän alueensa levittäytyi mm. Suomenlahden pohjois- ja etelärannikolle. Aikaisemmin on pidetty todennäköisenä, että germaaniset lainakosketukset ovat balttikaisia nuorempia, ja useammat lainat olisivat peräisin goottien kielestä. Gootit olivat perustaneet voimakkaan keskuksen Viekselin (ven. Висла) suulla ajanlaskumme alussa ja tästä keskuksesta vaikuttivat hyvin laajalle Itämeren piiriin ja sen ulkopuolellekin. Käsitystä on perusteltu sekä äänne- että levikkiseikoilla: väitetiin, että germaaniset lainat eivät ole osallistuneet tärkeimpiin kantasuomalaisiin äännemuutoksiin ja myös niiden levikki on suppeampi kuin balttilaisilla lainoilla. Nykyään on kuitenkin todettu, että germaaniset lainakosketukset jatkavat suoraan Itämeren alueen indoeurooppalaisia ja esigermaanisia lainoja. Germaanisten lainojen tunnistamiseksi käytetään hyväksi äännekriteerejä, jotka ovat tarjolla sekä germaanisissa että itämerensuomalaisissa kielissä. Esimerkiksi vanhan lainan tuntomerkkinä voi olla sananloppuinen s, jonka vastineet ovat myöhemmissä germaanisissa kielissä joko muuttuneet r:ksi tai kadonneet: rengas < germ. *hrengas > islannin hringr, ruotsin ring. Lainan vanhuudesta kertovat myös itämerensuomalaisissa kielissä säilyneet kantagermaaniset i- ja u-loppuiset diftongit, jotka ovat hävinneet itse germaanisista kielistä: sairas < germ. (kantaskand.) *saira-z, vrt. ruotsin sår haava. Vanhan lainan tunnistaa myös kantagermaanisen *ē:n säilymisestä, joka on germaanisella taholla muuttunut *ā:ksi. Itämerensuomalaisista ikäyskriteereistä tärkein on *ti > si muutos, johon vanhimmat germaaniset lainat ovat osallistuneet yhdessä muinaisten omaperäisten sekä vanhojen arjalaisten ja balttilaisten lainojen mukaan. Esim. verbi kärsiä on lainattu ennen kyseistä muutosta kantagermaanisesta *Xarβja-, vrt. norjan herda kovettaa; kestää, sietää ; sekä suomen että lapin (gier'dât) vastaavat sanat palautuvat vksm *kärte-. 46

47 Toinen tärkeä itämerensuomalaisella taholla esiintyvä germaanisten lainojen ikäyskriteeri on kantagermaanisen *s:n korvaaminen vksm:lla *š:llä, joka kaikissa ims:ssa kielissä on muuttunut h:ksi samaan tapaan kuin ikivanhoissa omaperäisissä sanoissakin: hauta < vksm šavta vkgerm *sauβa. Nämä äännehistorialliset tunnusmerkit osoittavat, että lukuisat germaaniset lainasanat ovat yhtä vanhoja kuin balttilaisetkin, ne on omaksuttu varhaiskantasuomeen. Osa germaanisista lainoista on kyllä selvästi nuorempia. Itämerensumalaisista kielistä tunnetaan yli 500 vanhaa germaanista lainasanaa, joista varhaisimmat on saatu jo pronssikaudella (1500 ekr.) germaanissävyisestä indoeurooppalaisesta kantakielestä. Roomalaisella rautakaudella (noin 500 ekr 0) lainojen tulo jatkui. Lähteenä oli silloin varsinainen kantagermaani. Vanhoihin germaanisiin lainoihin lasketaan myös kantaskandinaaviset lainat, jotka on lainattu noin vuoteen 500 jkr. mennessä. Tätä myöhemmin saadut lainat edustavat jo nuorempaa Skandinaavian erilliskielistä, lähinnä ruotsista saatua lainakerrostumaa. Germaaneilla oli voimakas vaikutus myös suomen kielioppiin ja ääntämiseen. Vksm:ssa sanottiin *käte, *šukta, *eläj, *komta, mksm:ssa jo nykysuomen tapaan käsi, huhta, eli (elää-verbin imperfekti), kansi. Tämä jyrkkä muutos konsonantistossa on germaanisen kielimuodon vaikutusta. Oletetaan, että itämerensuomalaisen klusiilien astevaihtelun syntyyn on myös vaikuttanut vastaava kantagermaaninen ilmiö. Vanhat germaaniset lainat kuvastavat varsin monia elämänaloja. Kulttuurisesti tärkeä on germaaneilta saatu yhteiskuntaelämään liittyvä sanasto, esim. avio, hallita, joulu pakanallinen keskitalven juhla, juhla (samaa kantaa kuin joulu mutta vanhempi laina), kansa, kauppa, laina, murha, sakko, tuomita, valta, vuokra, kuningas, ruhtinas. Tähän kulttuurisanojen ryhmään kuuluu myös sana kihla (alk. pantti(vanki), joka on todiste germaanien valta-asemasta 47

48 itämerensuomalaisessa maailmassa. Alamaisten uskollisuuden takeeksi otettiin panttivankeja. Etelä-Ruotsin ja Tanskan alueella pronssikauden alkaessa (n ekr) eläneet muinaisgermaanit kykenivät purjehtimaan meren yli, kantasuomalaiselle alueelle. Silloiset kantasuomalaiset olivat siirtymässä kivikaudesta metallikauteen ja samalla viljelevän talouden piiriin. Germaanit alistivat muinaiset kantasuomalaiset kylät ja vaativat veron maksua. Sitä todistavat mm. lukuisat verotusta koskevat sanat ims:ssa kielissä, mm. raha, vrt. germ. *skrahā eläimen nahka, nahanpala. Sanan alkuperäinen merkitys kantasuomessakin on siis ollut (maksuvälineenä käytetty) eläimen, etupäässä oravan nahka. Juuri tässä merkityksessä sana oli lainattu suomesta saameen, missä raha on kallisarvoinen nahka. Verotusterminä on omaksuttu myös lainasana nauta, jota nykysuomessa käytetään lehmien, härkien, vasikoiden ym. raavaseläinten yhteisnimityksenä. Sen perustana on germ *nauta- omaisuus. Samasta lähteestä on myös lp naw'de turkiseläin, petoeläin, susi. Vero perittiin kantasaamelaisilta arvokkailla turkisnahkoilla ja ims:lta raavailla (raavaanlihalla). Myös monet vuotuisverona perittyyjen tavaroiden nimet, jotka korvasivat omaperäiset sanat tai tulivat niiden synonyymeiksi, kertovat muinaisista verosuhteista: lammas (vrt. uuhi), liina (vrt. pellava), siika (haili), silli (kilohaili). Germaaneilta on omaksuttu itämerensuomalaiselle taholle myös sana Venäjä. Sen kantasuomalainen asu on ollut *venäδe, jonka takana on vuorostaan germ. *weneđ- vendit (Itämeren etelärannikolla asuneet slaavit, ven. венеды). Elinkeinojen kehityksen kannalta keskeisiä ovat maataloussanat. Maanviljelyyn liittyvät sanat aura, humala (germaanit saivat vuorostaan sanan kantaslaaveilta), kaura, ruis, pelto, liina, leipä (vrt. germ *hleib; slaavilaisiin kieliin sana on ilmeisesti myös lainattu germaaniselta taholta), taikina, lanta, multa. Karjanhoidon termejä ovat laidun, lammas, niittää, kana 48

49 (< germ. *Xanan-, vrt. ruots. hane kukko ; vanhimmissa lainoissa germ. *X korvattiin k:lla), nauta. Germaanien kautta kantasuomalaisessa maailmassa yleistyi metallien käyttö, mistä kertovat lainasanat kulta, rauta, ruoste, tina, ahjo, palje. Germaaneilta omaksuttiin myös monia tärkeitä kultturisanoja tekniikan alalta, mm. naula, neula, saha, kello tiuku, lukko, rengas, miekka, keihäs. Germaanisten lainojen joukosa on suuri määrä tavallisia jokapäiväisen elämän sanoja. Niinpä, monet vaatteiden nimet ovat germaanisia lainoja: hame, kenkä, lakki, paita, rukka turkki, sukka, vaate. Monet tavallisimmat ims:t adjektiivit (pieni, suuri, pyhä, kaunis, sairas, rakas, viisas, hidas, köyhä) ja verbit (haluta, lakata, levätä, mainita, tarjota, tarvita, tapahtua, tavata) kuuluvat muinaisten germaanisten lainojen joukkoon. Myös suomen äiti- sanaa pidetään germaanisena lainana. Näiden lainojen pohjalta voidaan olettaa, että suhteet kantasuomalaisten ja germaanien välillä olivat hyvin läheisiä. On ilmeisesti solmittu avioliittoja ja muodostettu kaksikielisiä perheitä. Vieraan vaikutuksen intensiivisyyttä todistaa mm. lainasana ja (kopulatiivikonjunktio), joka on ilmeisesti lainautunut lauseyhteydessä. Tämä voi osoittaa lainan vastaanottajien kaksikielisyyttä. Tällaisen keskeisen rinnastuskonjunktion lainaaminen on myös todiste siitä, ettei itämerensuomessa ole ollut vanhaa omaperäistä konjunktiosysteemiä. Germaanien välityksellä kantasuomalaiset ovat kokeneet senaikaisen Euroopan kulttuurin vaikutusta. Monet lainat viittaavat selvästi vanhoihin kansainvälisiin suhteisiin. Roomalaisilta ovat kulkeutuneet sanat kattila, kauppa, kupari, siunata. Viikonpäivien nimet on omaksuttu skandinaavisesta kantakielestä, jossa ne ovat vuorostaan enimmäkseen käännöslainoja latinalaisten viikonpäivien nimistä. Niinpä, sunnuntai nimi palautuu skand. *sunnudag, jonka takana on latinalainen dies solis auringon päivä. Vastaavasti maanantai perustuu skandinaaviseen *mandag, joka on käännös latinalaisesta nimestä dies Lunae kuun päivä. Germaanien 49

50 kautta kantasuomalaiset olivat joutuneet Euroopan kulttuurin piiriin. Niin kuin jo lainasanojen suuri määrä osoittaa, germaanien vaikutus on ollut itämerensuomeen huomattavasti vahvempi kuin balttilainen. Noin kolmannes vanhoista germaanisista lainoista on sellaisia, jotka tavataan vain Suomenlahden pohjoispuolisissa kielissä, varsinkin suomessa. Tästä on päätelty, että germaanikosketusten painopiste on voinut sijaita juuri Suomessa, niillä Lounais-Suomen rannikkoseuduilla, joilta on löydetty arkeologisia jälkiä germaanisesta vaikutuksesta. Muinaisgermaanisesta asutuksesta kertovat myös monet tämän seudun paikannimet, mm. Aurajoki, pitäjännimet Eura, Harjavalta, Hauho ja muut. Suomen rannikoilta osa sanastoa ja muita kielessä tapahtuneita muutoksia on vähitellen levinnyt muualle itämerensuomalaisille alueille. Germaanikosketukset vaikuttivat ratkaisevalla tavalla sekä kantasuomalaisten kieleen että useampiin elämänaloihin, varsinkin yhteiskuntaelämään, elinkeinojen muuttumiseen. Mutta germaanien vaikutuspiiriin joutuivat ennen kaikkea Suomenlahden tienoolla asuneet kantasuomalaiset. Rannikkoalueilta pohjoiseen ja itään asunut väestö joko kokonaan jäi tämän vaikutuksen ulkopuolelle tai koki sen paljon lievemmässä muodossa kuin rannikkoväestö. Tämä johti loppujen lopuksi varhaiskantasuomalaisen kieliyhteisön hajoamiseen n.1000 eaa. Vuosituhansien kuluessa ieur:sta (balttilaista ja germaanista) vaikutusta kokenut rannikkoväestö rupesi puhumaan myöhäiskantasuomea, kun taas sisämaan asukkaat kantasaamea. Samalla pitkäaikaiset germaanikosketukset heijastuivat myös myöhäiskantasuomalaisten murteiden synnyssä. Germaanien vaikutus oli Suomenlahden pohjoisrannikolla voimakkaampaa kuin etelärannikolla, ja Laatokan alueelle se ei ulottunut. Germaanisen vaikutuksen voimakkuuden perusteella 50

51 myöhäiskantasuomalainen alue jakautui kolmeen osaan: pohjoiskantasuomi, eteläkantasuomi ja itäkantasuomi. Kirjallisuutta Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki, Kallio, Petri. Kivikautiset lainat. Virittäjä 102, Koivulehto, Jorma. Itämerensuomalais-germaaniset kosketukset. Suomen väestön esihistorialliset juuret. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, Koivulehto, Jorma. Suomalaisten maahanmuutto indoeurooppalaisten lainojen valossa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja 78, Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Vilkuna, Kustaa. Lehmän kotiutuminen perheeseen, naudan asettuminen yhteiskuntaan. Virittäjä 83, Vilkuna, Kustaa. Sanoja niityltä niitetyltä. Huomioita suomalais-germaanisista kosketuksista. Virittäjä 77, Kantasuomi Suomen kielen kehityksessä merkittävin kantakielivaihe uralilaisen ja suomalais-ugrilaisen kantakielen jälkeen on kantasuomi, joka puolestaan jakautuu kahteen vaiheeseen: varhaiskantasuomi ja myöhäiskantasuomi. Varhaiskantasuomi on saamelaiskielten ja itämerensuomalaisten kielten oletettu yhteinen kantakieli. Myöhäiskantasuomi on varhaiskantasuomen tytärkieli, josta ovat nykyiset itämerensuomalaiset kielet kehittyneet. Eräät tutkijat erottavat lisäksi vielä keskikantasuomen varhais- ja myöhäiskantasuomen välillä vallinnut noin tuhannen vuoden pituinen vilkkaan kielellisen muuttumisen kausi. Nykyinen käsitys siitä, missä ja milloin on tapahtunut kantasuomalainen historia, on aika uusi. Aina 1970-luvulle 51

52 saakka fenno-ugristiikassa vallitsi ns. uudisasutusteoria, joka pohjautui arkeologi Alfred Hackmanin ja kielitieteilijä E.N.Setälän näkemyksiin. Ajateltiin, että nykyisten suomalaisten esi-isät olisivat saapuneet Suomenlahden etelärannikolta, Virosta, meren ylitse tai sitten Karjalan kannaksen kautta. Muutto olisi tapahtunut vasta kristillisen ajan alussa. Maahanmuuttoteoriaa tuki senaikainen arkeologia, joka ei pystynyt todistamaan Etelä-Suomen asuttamisen jatkuvuutta kivi- ja pronssikaudesta. Tuntui siltä, että viimeisen esikristillisen vuosituhannen loppupuolella (noin 500 ekr 0) alue olisi tyhjentynyt. Kun sitten oli todistettu alueen asuttamisen jatkuvuus, syntyi ns. jatkuvuusteoria, joka perustuu siihen, että itämerensuomalaiset ovat Suomenlahden tienoon kivikautisen väestön jatkajia ja kantasuomalainen historia tapahtui mm. Suomen alueella. Oletetaan, että varhaiskantasuomea puhuttiin 1500 ekr 1000 ekr välisenä aikana, jolloin kantasuomalaiset erosivat volgalaisista sukulaisistaan. He asuttivat laajan alueen Baltiasta pohjoiseen. Verraten lyhyt kausi päättyi varhaiskantasuomen hajoamiseen pohjoisempaan kantalappiin ja eteläisempään Suomenlahden tienoilla puhuttuun myöhäiskantasuomeen. Jakautumisen tärkeänä syynä ovat olleet vieraat, lähinnä balttilaiset ja germaaniset kontaktit itämerensuomalaisten esiisiin. Balttilainen ja germaaninen vaikutus ulottui sekä kieleen että elinkeinojen kehitykseen. Itämerensuomalaisista tuli maatalousväestö, kun saamelaisten esi-isät jatkoivat liikkuvaa elämäntapaa. Vieraat vaikutukset koskivat heitä ja heidän kieltään vain vähän. Varhaiskantasuomi muistutti fonologisesti ja morfologisesti suomalais-ugrilaista kantakieltä. Sanastoon oli ilmestynyt lukuisia uudissanoja. Seuraavassa on esitetty esimerkkejä suomalais-lappalaisista sanoista, joita ei pidetä keskenäisinä lainoina eikä myöskään muista kielistä lainattuina: veli (: velje) lp viel'lja 52

53 ämmä lp eb'mei suuri ja komea, vksm:n sanan alkuperäinen merkitys on ollut iso salmi lp čoal'bme sauna lp suow'dnje lumeen kaivettu kuoppa (esim. lämmittelyä varten) matka lp muot'ke kannas, taival hopea (alk. pehmeä ) lp suopes taipuisa jalo (alk. suuri ) lp juolled laaja, tilava Varhaiskantasuomi vaihtui Suomenlahden ympäristössä myöhäiskantasuomeksi. Varhais- ja myöhäiskantasuomen välisenä aikana kieli muuttui paljon. Varsinkin kielen äänneasussa muutokset olivat tuntuvia. Äännemuutokset, varsinkin konsonantistossa tapahtuneet, johtuvat kantagermaanisesta ja ehkä osittain myös balttilaisesta vaikutuksesta. Muutosten tapahtuessa kantasuomalaiset ovat siis ilmeisesti eläneet kiinteissä suhteissa germaaniseen väestöön. Syvällisiä muutoksia tapahtui myös kielen muoto-opin alalla. Kieleen ilmaantuivat ulkopaikallissijat. Alkoi syntyä passiivitaivutus ja kehittyi ensimmäisen infinitiivin pitempi muoto, toinen infinitiivi ja neljäs infinitiivi. Uusia ilmiöitä tuli myös lauserakenteeseen. Adjektiiviatribuutti, joka on ollut taipumattomana, rupesi taipumaan pääsanan luvussa ja sijassa: uusi talo : uudessa talossa. Muutoksen syynä on pidetty balttilaista ja germaanista vaikutusta. Myös ollaverbipredikaatin käyttö predikaattilauseissa (Talo on uusi, vrt aikaisemmin Talo uusi) on germaanista vaikutusta. Kieleen on ilmestynyt lukuisia uudissanoja, joista melkoisen osan tekevät lainasanat. Myöhäiskantasuomeksi sanotaan sitä aikaa itämerensuomalaisten kielten kehityksessä, jolloin itämerensuomalais-lappalainen kielellinen kokonaisuus oli jo hajonnut, mutta kantasuomalainen kielimuoto ei ollut vielä hajonnut eri itämerensuomalaisiksi kieliksi. Oletetaan, että mksm oli käytössä noin 1000 ekr 0 välisenä aikana. 53

54 Jo varhain havaittiin, että itämerensuomalainen kielialue jakautuu pääryhmiin kahdella tavalla: toisaalta erotetaan läntiset ja itäiset, toisaalta pohjoiset ja eteläiset ims kielet. Läntisiä itämerensuomalaisia kieliä ovat suomen länsimurteet, vatja, viro ja liivi, itäisiä suomen itämurteet, karjala, vepsä ja inkeroinen. Pohjoisia itämerensuomalaisia kieliä ovat suomi, karjala, vepsä ja inkeroinen, eteläisiä vatja, viro ja liivi. Näiden väliset erot esiintyvät kaikilla kielen tasoilla ja niillä on vanhat juuret. Oletetaan, että itämerensuomalainen kantakieli ei ollut yhtenäinen kielimuoto, vaan se jakautui kolmeen kantamurteeseen pohjois-, etelä- ja itäkantasuomi (Kuva 7). Itäkantasuomea puhuva väestö on asunut jossain Laatokan ja Peipsijärven välisellä alueella, Suomenlahden itärannikolla. Sen perua ovat sellaiset nykysuomen sanat kuten akka, salkku, soma. Sieltä itäkantasuomalainen vaikutus virtasi myöhemmin kahteen suuntaan: toisaalta Etelä-Eestiin, toisaalta pohjoiseen, Laatokan tienoille. Pohjoiskantasuomen pesäseutu on ollut Suomenlahden pohjoispuolella. Kansainvaellusaikana, ensimmäisen vuosituhannen alussa pohjoiskantasuomalainen kielimuoto siirtyi vähitellen itään päin ja saavutti Laatokan. Laatokka on alue, jossa kohtasivat pohjois- ja itäkantasuomalaiset. Näiden kahden kielimuodon risteyksestä ovat syntyneet suomen itämurteet, karjala, vepsä ja inkeroinen. Oletetaan, että muinaiskarjala kehittyi Laatokan pohjois- ja luoderannikon ja vepsä Laatokan etelä- ja kaakkoisrannikon kantasuomalaisesta väestöstä. Vepsän kieleen pohjoiskantasuomi on vaikuttanut vähemmän kuin karjalaan. Pohjoiskantasuomen perua on konditionaalin tunnus -isi- (antaisin), lukuisat omaperäiset perusvartalot (hetki, hiihtää, lipas, maito, pellava); johdokset (avain, harava, hengittää), germaaniset lainat (aalto, keihäs, maha, malja, paita). Kolmas myöhäiskantasuomalainen murre eteläkantasuomi oli kehittynyt Suomenlahden etelärannikolle, nykyisen Eestin ja Pohjois-Latvian alueelle. Sieltä 54

55 eteläkantasuomalainen vaikutus on halki vuosisatojen virrannut Suomenlahden pohjoispuolelle ja sieltä pohjoiskantasuomalaisten siirtyessä itäänpäin levittäytynyt koko itämerensuomalaiselle alueelle. Eteläkantasuomen suoria jatkajia ovat liivi ja suuremmaksi osaksi viro (eesti) ja vatja. Eteläeestissä jatkuu osittain myös itäkantasuomi. Vatja on syntynyt pohjoiseestin pohjalta, mutta sen syntyyn on vaikuttanut myös itäkantasuomi. Kirjallisuutta Itkonen; Terho. Välikatsaus suomen kielen juuriin. Virittäjä 90, Leskinen, Heikki. Suomen murteiden synty. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Suomen väestön esihistorialliset juuret. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, Posti, Lauri. From Pre-Finnic to late Proto-Finnic: Studies on the development of the consonant system. Finnisch-Ugrische Forschungen 31, Sammallahti; Pekka. Suomalaisten esihistorian kysymyksiä. Virittäjä 84, Saamelaiset ja saamen kieli Saamen kuuluminen suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan on jo kauan ollut tiedossa. Saamen eli lapin lähimpiä kielisukulaisia ovat itämerensuomalaiset kielet. Mutta saamelaisilla on oma identiteettinsä ja erilaiset perinteet. Myös fyysisesti he ovat jonkin verran erilaisia kuin itämerensuomalaiset. Eroavuudet saamen ja itämerensuomen välillä on yritetty selittää eri teorioiden avulla, jotka voidaan jakaa kahteen ryhmään. Kielenvaihtohypoteesi on 1800-luvun lopulta. Sen isänä pidetään K.B.Wiklundia, jonka mukaan kantasuomalaiset ja 55

56 kantasaamelaiset eivät ole olleet yhtenäistä kansaa. Lappalaiset alkuaan olivat aivan toista alkuperää kuin itämerensuomalaiset ja puhuivat jotain tuntematonta kieltä, protolappia. Myöhemmin he joutuivat kosketuksiin suomalais-ugrilaisten kanssa ja omaksuivat vähitellen viimeisten kielen, hyläten samalla alkuperäiskielensä. On myös pohdittu sitä, mitä kansaa saamelaiset ovat alkuaan olleet. Norjalainen tutkija Konrad Nielsen 1900-luvun alussa piti mahdollisena, että lappalaiset olisivat alkuaan olleet samojedeja. Tämä ajatus on saanut kannatusta suomalaisen tutkijan Y.H.Toivosen puolelta. Sanaston tutkimuksen perusteella hän tuli siihen johtopäätökseen, että lappalaiset olisivat muinainen samojediheimo, joka jostain syystä lähti vaeltamaan ja olisi ollut kosketuksissa ensin ugrilaisen ja myöhemmin suomalaisvolgalaisen väestön kanssa. Toisaalta on pidetty mahdollisena, että saamelaisten esi-isiin kuuluu ns. komsan kulttuurin väestöä, joka 9. vuosituhannella ekr, kun suurin osa Fennoskandiaa oli vielä jään peitossa, asutti Jäämeren sulaa rannikkoa. Jälkenä tämän väestön kielestä pidetään joskus esim. muutamia saamen perussanastoon kuuluvia puuta, kiveä tai vettä tarkoittavia sanoja, joilla ei löydy vastineita uralilaisista kielistä. Selviä kiistattomia todisteita protolapin kielestä ei kuitenkaan ole löydetty. Varhaiskantasuomen hypoteesin mukaan lappi ja itämerensuomalaiset kielet palautuvat välittömästi yhteiseen kantakieleen varhaiskantasuomeen. Tämän ajatuksen on selvimmässä muodossa tuonut esille Erkki Itkonen 1960-luvulla ja sen jälkeen kehitelleet monet muut. Saamelaiset jatkavat sitä suomalais-ugrilaista väestöä, joka on viimeistään 3. vuosituhannella ekr asuttanut nykyisen Suomen ja Karjalan alueen. Pohjoista kohti siirtyessään lappalaiset kohtasivat tuntemattoman toista rotua olevan väestön. He sulattivat itseensä tämän kansan, mikä selittäisi antropologiset erot itämerensuomalalisten ja saamelaisten välillä. Kieli kuitenkin säilyi suomalais-ugrilaisena. 56

57 Rodulliset eroavuudet on pyritty selittämään toisellakin tavalla: rodun muuttuminen on tapahtunut itämerensuomalalisissa vankkojen indoeurooppalaisten kosketusten takia. Balttilaiset ja germaaniset kosketukset ovat muuttaneet itämerensuomalaisten kielen, elinkeinot, uskomukset, jopa genetiikan. Saamelaiset taas ovat säilyttäneet perinteiset suomalais-ugrilaiset antropologiset ominaisuudet. Pekka Sammallahden mukaan suomalaiset ovat indoeurooppalaistuneita saamelaisia. Saamen ja suomen kielisukulaisuus todistuu lukuisilla yhteisillä kieli-ilmiöillä, mm. yhteisellä varhaiskantasuomalaisella sanastolla. Tosin yhteistä alkuperää olevia aineksia on usein vaikea tunnistaa. Esimerkiksi ei ole helppoa huomata, että (pohjois)saamen vuoskku on suomen ahven-sanan vastine tai albmi on sama kuin ilma. Yleisesti ottaen saame on konsonanttien osalta konservatiivisempi, mutta suomessa vokaalit ovat säilyttäneet alkuperäisen asunsa paremmin. Saame ja itämerensuomi alkoivat erkaantua toisistaan ehkä noin 1000 e.a.a. Itämerensuomalaisten esi-isät siirtyivät yhä enemmän maatalouteen, mutta saamelaisten esi-isät pysyivät pyyntielinkeinoissa ja väistyivät kauemmas erämaille. Erottuaan itämerensuomalaisesta kantakielestä, kantalappi jakautui kahteen kantakieliseen murteeseen: eteläkantalappi ja pohjoiskantalappi (Kuva 8). Eteläkantalappia on oletettavasti puhuttu nykyisten Suomen ja Karjalan alueilla. Se ei ole säilynyt, vaan sulautui itämerensuomeen suomalaisten ja karjalaisten siirryttyä pohjoiseen. Pohjoiskantalappi jakautui vähitellen v useampiin eri murteisiin, joita nykyään voidaan pitää eri kielinä. Mahdollisesti kantasaamessa oli muitakin murteita, joita on puhuttu Karjalasta itään ja etelään olevilla seuduilla nykyisten Arkangelin, Leningradin, Vologdan alueilla. Sieltä löytyy saamelaista alkuperää olevia paikannimiä sekä saamelaisiin viittaavia arkeologisia jäännöksiä. 57

58 Saamelaisia paikannimiä löytyy runsaasti myös Suomesta ja Karjalasta. Tunnetuimpia Etelä- ja Keski-Suomen saamelaisperäisiä paikannimiä ovat lähellä Helsinkia esiintyvä Nuuksio, jota on verrattu saamen sanaan njukča joutsen, sekä kaupunginnimi Lieksa, vrt. saam. leakšâ suomaa. Monien järvien, lahtien ja saarien nimissä esiintyvä Kukas-aines johtuu saamen kielen pitkää merkitsevästä adjektiivista. Etelä-Karjalan saamelaisperäisistä paikannimistä mainittakoon Petroskoin liepeillä oleva Suolusmäki (ven. Сулажгора), vrt. saam. suolo saari (tai mäki), Kotkatjärvi (ven. Коткозеро), vrt. saam. guotko kapea kannas, Lisma; Lismajärvi (ven. Лижма, Лижмозеро), vrt. saam. lisme lieju, muta, Челмужи, vrt. saam. čoal'bme salmi. Saamelaista (kantasaamelaista) alkuperää on mahdollisesti myös Äänisjärven nimi; vrt. saam. æd'ne < *εnē suuri. Karjalan pohjoisosissa saamelaista alkuperää olevia paikannimiä on useita satoja. Saamelaisia on asunut Äänisjärven rannoilla vielä 1400-luvulla. Munkki Laasari Muromski, joka perusti niihin aikoihin Muromskin luostarin Äänisjärven itärannikolle, valitti, että häntä painustavat paikalliset čuudj (чудь - vepsäläiset) ja lopj (лопь lappalaiset) luvun Karjalan hallinnolliseen jakoon kuuluivat ns. Lapin pogostat (Лопские погосты), jotka sijaitsivat Suunujoesta pohjoiseen. Nimessä heijastuu seudun perinteellisten asukkaiden lappalaisten nimi. Mitä kauemmas pohjoiseen siirrymme, sitä enemmän mainintoja lappalaisista on vanhoissa asiakirjoissa. Mainittakoon esimerkkinä Lapin pogostain valvontakirja vuodelta 1597, jossa kerrotaan mm. Kuittojärven lappalaisista: Да на Куйтто ж озере живут по лесам лопари крещеные и некрещеные, которые остались после немецкие войны, а иных лопарей неметцкие люди побили и станы их пожгли (Из «Дозорной книги Лопских погостов 1597 г.») Samoin Suomen alueelta on lukuisia historiallisia lähteitä, jotka todistavat saamelaisten asuneen esim. Savossa jopa 1600-luvulle saakka. Saamelaisten tiedetään vielä luvulla asuneen lähes koko Suomessa rannikkoseutuja lukuun 58

59 ottamatta ja vielä 1500-luvulla koko Pohjois-Savossa ja Pohjois- Karjalassa. Kuusamon saamelaisista on tietoja vielä luvulta. Saamelaisasutuksen aiemmasta levinneisyydestä kertovat niin paikannimet, asiakirjat kuin kansanperinnekin. Suomalaisen ja karjalaisen asutuksen edetessä saamelaiset joutuivat väistymään ja etsimään sopivia pyyntiseutuja pohjoisemmilta alueilta. Saamelaisten siirtymiseen pohjoisemmas on voinut vaikuttaa myös suomalaisten ja karjalaisten harjoittama saamelaisten verotus, joka myöhemmin siirtyi valtiolle. Muistutuksena näiltä ajoilta ja suhteista on sana karεjεlε, gàirèla karjala, joka eräissä saamen murteissa tarkoittaa rosvoa. Toisaalta saamelaiset sulautuivat itämerensuomalaisiin uudisasukkaihin. Saamelaisena säilyi vain se, joka säilytti perinteisen liikkuvan elämäntavan ja elinkeinot. Mutta maatalouteen siirtyneet saamelaiset hävittivät muutamassa sukupolvessa saamelaisen identiteetin ja kielen. Heistä tuli suomalaisia ja karjalaisia. Saamelaisten vanha yhteisömuoto oli siita (saam. siida) eli saamelaiskylä. Sen muodosti usea perhe tai suku, joilla oli yhteiset asuin- ja nautinta-alueet. Siidan kokous ratkaisi kaikki yhteiset asiat, mm. alueiden käytön. Jokaisella suvulla tai perheellä oli omat sovitut nautinta-alueensa, joissa he kalastivat, metsästivät, pitivät porojaan. Yhdeksän kuukautta vuodesta joka perhe kiersi omaa aluettaan, kolme talvikuukautta asuttiin talvikylässä eli siidassa. Jokainen nautinta-alue pystyi ruokkimaan vain yhden suvun. Kun sitten alueelle siirtyi itämerensuomalaisia uudisasukkaita, jotka ottivat haltuunsa maat, parhaimmat kalakosket ym., saamelaiset joutuivat taloudelliseen riippuvaisuuteen itämerensuomalaisista. Siirtyminen muille vapaille alueille ei läheskään aina onnistunut, koska koko seutu oli jaettu eri sukujen ja eri siitojen kesken. Saamelaiset sanalainat ims:ssa kielissä (suomessa ja karjalassa) ovat vähälukuisia, mikä selittyy sillä, että kosketuksissa itämerensuomalaisiin saamelaiset vaihtoivat elämäntapansa. Vain harvat saamelaiskulttuurin termit ovat 59

60 siirtyneet suomeen. Näistä mainittakoon suksitermit olas suksen pohjaura, päläs jalan sija suksessa, sivakka nahalla pohjattu oikean jalan lyhyt potkusuksi. Myös eräät pohjoiseen luontoon liittyvät sanat ovat siirtyneet saamesta suomeen ja karjalaan: köngäs jyrkkä vesiputous, vaara metsäinen vuori, jänkä laaja suo, niva virtapaikka joessa, tunturi pyöreälakinen vuori. Venäjän kautta vaeltaneet mursu ja tundra (maastotyypin nimitys) ovat levinneet useampaan maailman kieleen. Pohjoisiin elinkeinoihin liittyviä sanoja ovat esimerkiksi suopunki lasso ja raito peräkkäin sidottujen, ahkiota vetävien porojen muodostama jono. Lapin eläimistöön viittaavia saamelaisia lainoja ovat pallas Pohjoisessa jäämeressä elävä kampela sekä linnunnimet kiiruna, piekana ja uivelo. Kirjallisuutta Itkonen, Toivo. Suomen lappalaiset vuoteen I-II. Porvoo-Helsinki, Johdatus saamelaistutkimukseen. Toim. Ulla-Maija Kulonen, Juha Pentikäinen, Irja Seurujärvi-Kari. Tietolipas 131. Helsinki, Korhonen, Mikko. Johdatus lapin kielen tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 370. Helsinki, Lehtiranta, Juhani. Yhteisaamelainen sanasto. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 200. Helsinki, Pentikäinen, Juha. Saamelaiset. Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki, Sammallahti, Pekka. Saamen kielen ja saamelaisten alkuperästä. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Vilkuna, Kustaa. Mikä oli lapinkylä ja sen funktio? Kalevalaseuran vuosikirja 51, Vepsäläiset ja vepsän kieli 60

61 Vain osa vepsäläisistä käyttää itsestään vepsä-nimeä, etupäässä etelävepsäläiset. Osa vepsäläisistä nimittää itseään lyydiniekoiksi (lydinikad) samantapaista nimeä käyttävät itsestään lyydin puhujat. Nimitys liittyy venäjän sanaan люди ihmiset, kansa. Venäläiset ovat kutsuneet vepsäläisiä tšuudeiksi (чудь), tšuhareiksi (чухари), kaivanoiksi (кайваны). Vanhoissa venäläisissä lähteissä mainitaan kansa nimeltä veś (весь), joka ilmeisesti tarkoitti Valkeanjärven vepsäläisiä. Vepsäläisten asuinalue sijaitsee Laatokan, Äänisen ja Valkeanjärven välillä. Nykyään osa vepsäläisistä asuu Äänisen lounaisrannalla Karjalan tasavallassa, osa hajallaan Karjalan eteläpuolella, seuduilla, jotka hallinnollisesti kuuluvat Leningradin alueen itäosaan ja Vologdan alueen länsiosaan. Tämä hallinnollinen hajanaisuus haittaa vepsän kielen, kansallisen kulttuurin, jopa itsetunnon kehittämistä. Vepsäläisillä ei ole milloinkaan ollut omaa hallintoaluetta, vaan rajat kulkivat vepsäläisalueen läpi. Muinainen vepsäläinen alue on ollut nykyistä huomattavasti laajempi (Kuva 9). Oletetaan, että vepsän heimon ydinalue on ensimmäisen vuosituhannen alussa ollut Laatokan etelärannikolla, jossain Olhava- ja Syvärijokien suistojen välisellä alueella. Täältä vepsäläiset ovat myöhemmin levinneet eri suuntiin: - Laatokkaan kaakosta laskevia jokia pitkin aina Valkeallejärvelle saakkaa, - Laatokan ja Äänisen väliselle kannakselle, - Syväriä pitkin Ääniselle ja sieltä pohjoiseen sekä itään. Muinaisen vepsäläisalueen itä- ja pohjoisraja ovat lopullisesti selvittämättä. On arveltu; että Vienanmeren rantojen ja Vienajoen tarunomaisen rikkaat bjarmit, joiden maille viikingit tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä ja jotka puhuivat suomensukuista kieltä; olisivat olleet muinaisvepsäläisiä. Tätä näkemystä ovat puolustaneet mm. suomalainen kansanrunouden tutkija Matti Haavio, Venäjällä kielitieteilijä D. Bubrih sekä kansatieteilijä V.Pimenov, joka on 1960-luvun keskivaiheessa 61

62 julkaissut yhden tunnetuimmista vepsäläisaiheisista tutkimuksista Вепсы: Очерк этнической истории и генезиса культуры. On oletettu lisäksi, että muinaisvepsäläiset ovat saattaneet myös olla vanhojen kronikkojen taipaleentakaisia tšuudeja (чудь заволочская). Todisteena on mm. etnonyymi чудь, jota käytetään vepsäläisistä, sekä komin kielestä löydetyt itämerensuomalaiset (mahdollisesti juuri vepsäläiset) lainat ja vastaavasti vepsästä todistettu muutama komilaista alkuperää oleva sana. Lisäksi on vedottu lukuisiin itämerensuomalaisiin, lähinnä vepsäläisiin jälkiin Arkangelin alueen venäläisissä murteissa, jotka kertoisivat alueen vepsäläisestä substraatista. Itämerensuomalainen alkuperä on ominainen myös seudun paikannimistölle, mm. D.Bubrih on todistellut aikoinaan, että Äänisestä itään esiintyvä paikannimistö (vrt. Vodlajärven rannikon Канзанаволок, Варишпельда, Везилахта ym.) on vepsäläistä alkuperä. Varmemmalta tuntuu vepsän asuma-alueen eteläraja, joka on kulkenut jossain Valkeanjärven tienoilla. Muinaisvenäläinen kronikka mainitsee sieltä veś-heimon: на Белеозере седять весь. Muutama vepsäläinen kylä on säilynyt meidän päiviimme saakka Valkeanjärven itärannikolla. Lisäksi Valkeanjärven tienoon venäläisissä murteissa on lukuisia vepsäläistä alkuperää olevia sanoja (esim. корба, орга, райда, уйта), jotka todistavat alueen entisen vepsäläisyyden. Arkeologiset löydöt osoittavat, että muinaisvenäläinen asutusvirta ulottui Valkeajärven rannoille jo ensimmäisen vuosituhannen lopussa, mikä on johtanut aika varhaiseen vepsäläisten venäläistymiseen ainakin rannikkoseudulla. Muinaiset vepsäläiset ovat olleet myös Laatokan ja Äänisen välisen kannaksen asukkaita, mutta sittemmin sulautuneet seudulle siirtyneisiin karjalaisiin uudisasukkaisiin. Täten ovat syntyneet karjalan kielen aunukselais- ja lyydiläismurteet, joissa säilyy vankka vepsäläinen pohja (ks. tarkemmin luvussa Karjalaiset ja karjalan kieli ). Ainoastaan Äänisen lounaisrannikko on säilynyt vepsäläisenä alueena. 62

63 Äänisvepsän murteessa tuntuu kuitenkin melkoinen karjalan kielen vaikutus. Vepsäläiset kylät ovat säilyneet ainoastaan syrjäseuduilla, vesistöjen yläjuoksussa, kaukana suurimmista teistä. Syynä tähän on se, että jo hyvin varhain vepsäläisalue joutui voimakkaaseen venäläiseen vaikutukseen. Siirtyessään pohjoiseen, muinaisvenäläinen asutusvirta käytti hyväksi samoja vesiteitä, jotka ovat olleet vepsäläisten hallussa: Syväri ja sen sivujoet, Vodlajoki, Kemajoki ym. Pitkin vesireitteja asuneet vepsäläiset venäläistyivät, jättäen kuitenkin lukuisia jälkiä itsestään ja kielestään paikallisiin venäläisiin murteisiin. Vepsän kielessä erotetaan kolme murretta: äänisvepsä (tai pohjoisvepsä), keskivepsä, joka jakautuu itäisiin ja läntisiin murteisiin, ja etelävepsä. Murteiden väliset erot ovat vähäisiä, mikä osoittaa niiden myöhäistä eroamista. Vepsä on toisaalta ollut voimakkaan venäjän vaikutuksen alaisena, toisaalta taas säilyttänyt monia ikivanhoja piirteitä. Monessa tapauksessa ovat säilyneet vanhat jälkitavujen konsonantit h ja k (g) (azeg, vrt. suom. ase; herneh herne ), myös ikivanhat itämerensuomalaiset johdin- tai pääteainekset: korktal korkealla, kantasuomessa *korketalna; lambhid lampaita < *lampahita. Muinaisiin ilmiöihin joskus lasketaan astevaihtelun puute: esim. kandab hän kantaa : kandan kannan. Kuitenkin nykyään on todettu, että vepsässä on muinoin toiminut astevaihtelu, joka sittemmin katosi lähinnä venäjän vaikutuksesta. Pitkät kantakieliset vokaalit ovat lyhentyneet (ma maa, so suo, kantasuomessa *soo). Myös geminaattaklusiilit kk, pp, tt ovat lyhentyneet. Vepsän kieli on ollut tutkijoiden kiinnostuksen kohteena 1800-luvulta alkaen. Yksittäisistä murre-erikoisuuksista on mainintoja Elias Lönnrotilla, August Ahlqvistilla. Suuren panoksen vepsän tutkimukseen ovat tehneet 1900-luvun alkupuoliskolla Lauri Kettunen ja E.A. Tunkelo. Maailman sodan jälkeisinä vuosina vepsän tutkimus keskittyi Petroskoihin, 63

64 missä saatiin aikaan Vepsän kielen sanakirja (1972) sekä useampi vepsän muoto-oppia tarkasteleva tutkimus (M.I. Zaitseva, N.G. Zaitseva). Tietoja vepsäläisten menneisyydestä avartavat S.I. Kotshkurkinan arkeologiset tutkimukset sekä V.V. Pimenovin ja I.J. Vinokurovan etnograafiset tutkimukset. Vepsäläisille, kuten monille muillekin Venäjän pienille kansoille, luotiin 1930-luvussa oma, latinankieliseen kirjaimistoon perustuva kirjakieli. Sitä kokeiltiin myös kouluopetuksessa. Vuosina sillä julkaistiin parikymmentä kirjaa, ennen muuta koulun oppikirjoja. Silloin ilmestyi myös pieni vepsäläis-venäläinen sanakirja. Vuonna 1937 vepsän käyttö kouluissa sekä kirjojen julkaiseminen lopetettiin. Nykyään vepsän puhujat ovat kaksikielisiä, nuoremman polven vepsän taito on heikkenemässä. Viime vuosina on herännyt uusi kiinnostus vepsän kieltä ja kansallista kulttuuria kohtaan. Vepsän kieltä koetetaan pelastaa jälkipolvelle. On valmistettu vepsän aapinen, muutama oppi- ja lukukirja sekä sanakirja. Vepsää opetetaan Karjalan Tasavallan kouluissa, jonkun verran myös keski- ja etelävepsäläisellä alueella. Petroskoissa ilmestyy vepsänkielinen sanomalehti Kodima, jonka on pannut alulle Vepsän kulttuuriseura. Nina Zaitseva on kääntänyt vepsäksi lapsille tarkoitetun Kalevalan ja valmistelee Raamatun käännöstä. Kirjallisuutta Haavio, Martti. Bjarmien vallan kukoistus ja tuho. Porvoo-Helsinki, Vepsä. Maa, kansa, kulttuuri. Toim. Lasse Saressalo. Helsinki, Vepsäläiset tutuiksi. Kirjoituksia vepsäläisten kulttuurista. Toim. Kaija Heikkinen ja Irma Mullonen. Joensuu, Бубрих Д.В. Происхождение карельского народа. Петрозаводск,

65 Винокурова И.Ю. Календарные обычаи, обряды и праздники вепсов (конец XIX начало XX в.). СПб., Кочкуркина С.И. Юго-Восточное Приладожье в X XIII вв. Л., 1973 Муллонен И.И. Очерки вепсской топонимии. СПб., Пименов В.В. Вепсы: Очерк этнической истории и генезиса культуры. М.; Л., Проблемы истории и культуры вепсской народности. Петрозаводск, Karjalaiset ja karjalan kieli Karjalan kieli pohjautuu muinaiskarjalaan, jota on puhuttu yli 1000 vuotta sitten Laatokan länsi- ja luoteisrannikolla (Kuva 9). Arkeologiset löydöt todistavat, että täällä on rautakaudella ollut kukoistava kauppakeskus, joka on myynyt turkiksia idäntien kauppiaille. Oletetaan, että muinaiskarjala on muodostunut kahden myöhäiskantasuomalaisen murteen pohjoiskantasuomen ja itäkantasuomen pohjalta. Ainakin arkeologiset löydöt heijastavat selvästi sitä asutusvirtaa, joka nuoremman roomalaisen rautakauden (0 200 jkr) jälkeen alkoi työntyä Lounais-Suomesta sisämaahan ja saavutti Laatokan länsirannat 700-luvulla. Muinaiskarjalan jatkajia ovat karjalan kieli, itäsuomalaisiin murteisiin kuuluvat savo (savolaismurteet) ja äyrämöismurteet (l. läntiset kaakkoismurteet) sekä inkeroiskieli. Eräiden äännepiirteiden mukaan (mm. pitkän aa:n ja ää:n diftongioituminen sekä liudennus) muinaiskarjala jakautui kahteen murteeseen: pohjoiseen, jota jatkavat karjalan kieli ja savo, ja eteläiseen, joka jatkuu inkeroisessa ja äyrämöismurteessa luvulta lähtien karjalaiset tulevat selvästi esille kirjallisissa lähteissä. Kauppakansana he joutuvat kosketuksiin naapurikansoihin, erityisesti Novgorodin maan asukkaiden 65

66 kanssa. Karjalaiset uudisasukkaat etenivät jo hyvin varhain luoteeseen Pohjois-Pohjanmaalle. Jo toisen vuosituhannen alussa karjala kotiutui hyvin laajalle alueelle Suomenlahdelta Pohjanlahdelle luvulta Karjala-heimon asuma-alueet muuttuivat Ruotsin ja Venäjän välisen sodan taistelukentäksi. Vuonna 1323 allekirjoitettiin ns. Pähkinäsaaren rauhansopimus (ven. Ореховецкий мирный договор), jonka mukaan alue jakautui kahtia: itäiset karjalaisalueet jäivät Novgorodin haltuun ja läntisimmät Saimaan ja Viipurin Novgorod luovutti Ruotsille. Ajan mittaan viimeiksi mainittujen väestö sulautui Suomen kansaan. Karjalainen aines esiintyy itäsuomalaisissa kaakkois- ja savolaismurteissa. Osa karjalaisväestöä pakeni itään ja koilliseen entiseltään lähinnä riistamaana tutulle Laatokan ja Äänisen väliselle kannakselle ja siitä pohjoiseen aina Vienanmerelle saakka. Karjalaisten harjoittamat eränautinta, lapinverotus ja uudisasutus etenivät pitkin vesireittejä Äänisjärven ja Vienanmeren suuntiin jo toisen vuosituhannen alusta alkaen. Täällä karjalaiset kohtasivat vepsäläisiä sekä saamelaisia. Kuitenkin alkuvaiheessa karjalaisia oli idässä vähän. Oletetaan, että karjalaisasutus on alussa edennyt Laatokan, Äänisen ja Vienanmeren rannoille, ja väliin oli jäänyt suuria erämaita, joissa asui lappalaisia. Kun sittemmin venäläisasutus otti haltuunsa Äänisjärven tienoon, karjalainen uudisasutus suuntautui yhä enemmän vapaille eräseuduille Novgorodin Lapissa, joka alkoi jo Suunujoen korkeudelta ja ulottui Kemijoen alajuoksulle ja Pääjärvelle. Vienanmeren länsirannikon vanhimpia karjalaisia sukuja ovat varmaan ne, joista 1400-luvun asiakirjat käyttävät nimitystä Karjalan lasten viisi sukua ( пять родов корельских детей ). Ne ovat Kuurola, Ruokkula, Tiurula, Valtola ja Viimola. Kaikilla on selvä yhteys Laatokan Karjalan nimistöön. Lukuisista Venäjän ja Ruotsin välisistä rauhansopimuksista kohtalokkaimpia on ollut Stolbovan rauha 66

67 1617 (ven. Столбовский мирный договор). Sen mukaan Ruotsi sai haltuunsa koko Karjalan kannaksen. Se johti mahtavaan karjalaisten muuttoliikkeeseen itäänpäin. Jo 1580-luvulla, jolloin osa Käkisalmen lääniä joutui joksikin aikaa Ruotsiin valvontaan, monet laatokankarjalaiset lähtivät kotikylistään. Esimerkiksi, vuonna 1583 oli Sortavalan pokostassa 699 autiotaloa ja vain 114 asuttua. Salmiin pokostaan ei ollut jäänyt yhtään taloa, sillä kaikki olivat paenneet Venäjän puolelle Aunukseen. Vuoden 1617 rauhansopimuksen mukaan Ruotsi sai Inkerinmaan ja Käkisalmen alueen. Tämä johti karjalaisten suurmuuttoon Venäjälle. Karjalaiset jättivät kotipaikkansa mm. uskon vuoksi, joka selvästi erotti karjalaiset suomalaisista ja yhdisti heidät venäläisiin. Ruotsin valta pyrki hävittämään valloitetuilta alueilta ortodoksisen uskonnon. Myös raskas verotaakka johti karjalaisten pakenemiseen kotikylistään. Stolbovan rauha toi uutta karjalaisväestöä nykyisen Venäjän Karjalan alueelle. Se johti lopulliseen Äänisen ja Laatokan välisen kannaksen vepsäläisten karjalaistumiseen. Kannaksen länsiosaan syntyi livvin eli aunuksen murre, missä vepsä on substraatiina. Kannaksen itäosaan syntynyt lyydi on pikemminkin karjalan ja vepsän verrattain tasasuhteinen sekoittuminen. Pohjoisimmille alueille suuntautunut karjalaisväestö sulatti itseensä alueen alkuperäisväestön saamelaiset. Suuri karjalaisten muuttoliike suuntautui sisä-venäjälle, mihin muodostui kolme karjalaisaluetta. Näistä suurin on ns. Tverin Karjala Tverin alueella, missä ennen toista maailmansotaa oli yli 1000 osaksi tai kokonaan karjalaista kylää. Suurin osa Tverin karjalaisista asuu Lihoslavlin, Spirovon, Rameškin ja Maksatihan piirissä. Karjalaisia kyliä on myös edellisistä pohjoiseen ja koilliseen sijaitsevissa Vesjegonskin, Sandovon, Brusovon ja Lesnoin piirissä. Toinen karjalaissaareke muodostui nykyisen Novgorodin alueen Valdain ylängölle. Tämän alueen karjalaisväestö on jo 67

68 miltei kokonaan hävinnyt, vaikka vielä 1900-luvun alussa siellä oli 52 karjalaista kylää.. Kolmas Tihvinän karjalaiset sijaitsee nykyisen Leningradin alueen Tihvinän piirissä. Täällä on vielä säilynyt muutama karjalankielinen kylä. Miksi sitten karjalainen siirtoväestö asettui entisen Novgorodin läänin Tihvinän ja Valdain alueille sekä Tverin lääniin? Kyseiset alueet olivat 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa lähes täydellisesti autioituneet. Syynä siihen olivat seudulla liikkuneiden puolalais-liettualaisten sotajoukkojen ryöstöt, ruttotaudit ja nälkävuodet. Näille tyhjentyneille alueille tulleet karjalaiset uudisasukkaat saivat muutaman vuoden verovapauden, heille luovutettiin autioiksi jääneitä taloja, myönnettiin raha- ja viljalainoja. Eipä ihme, että karjalaiset melko pian juurtuivat näille uusille asuinalueilleen. Eräs osoitus siitä, että karjalaiset asettuivat valmiisiin kyliin on se, että kylien nimet ovat pysyneet venäläisinä. Historialliset asiakirjat antavat yksityiskohtaisen kuvan karjalaisten muutosta Tveriin yli 300 vuotta sitten. Niinpä v laaditussa Tverin läänin Bežetskin kihlakunnan karjalaisten henkikirjassa on lueteltu 954 karjalaisperhettä, jotka hiljakkoin olivat muuttaneet yksityisten omistamille maille. Kirjasta näkyy, että muuttoa tapahtui Käkisalmen läänistä vuodesta 1617 alkaen. Myöhäisin karjalaisten muuttoliike Karjalaan tapahtui 1700-luvulla. Se suuntautui Pohjois-Pohjanmaalta Vienan Karjalaan. Siirtolaiset pakenivat Suomen nuijasotaa. Useat suvut näyttävät olleen niiden muinaiskarjalaisten jälkeläisiä, jotka vielä toisen vuosituhannen alkuvaiheessa siirtyivät Savoon ja Pohjanmaalle luvulle saakka Venäjän karjalaisten asuma-alueet kuuluivat eri lääneihin: eteläiset Aunuksen, pohjoiset Arkangelin lääniin. Oma hallintoalueensa Karjalan työkommuuni muodostetiin v Vuonna 1923 siitä tuli Karjalan autonominen tasavalta. 68

69 Karjalaisten asuinalueet olivat viime vuosisadalle saakka olleet syrjäistä erämaata. Perinteisiä elinkeinoja ovat olleet maanviljelys, kalastus, metsästys, metsätyöt, kulkukauppa. Vienan Karjalan kylissä on viime vuosisadalle saakka säilynyt runonlaulu. Suurin osa Kalevalan runoista on aikoinaan kerätty juuri karjalaisilta laulajilta. Suomessa karjalan kielen alue on supistunut muutamaan Venäjän rajan tuntumassa olevaan kylään: Ilomantsi, Suomussalmi, Hietajärvi ja Kuivajärvi. Ennen toista maailmansotaa karjalaa on puhuttu ns. Luovutetussa Karjalassa Laatokan tuntumaassa olevalla alueella, joka luovutettiin Venäjälle (Kuva 11). Näiltä alueilta evakuoituja karjalaisia ja heidän jälkeläisiään asuu nykyään eri puolilla Suomea. Karjalan kieli jaetaan kolmeen päämurteeseen: varsinaiskarjala, aunus (livvi) ja lyydi (Kuva 10). Muuten, vain varsinaiskarjalaiset kutsuvat itseään karjalaisiksi ja kieltään karjalan kieleksi. Aunuksen murteen puhujat käyttävät itsestään nimitystä livviköi tai liygiläine ja kutsuvat murrettaan livvin kieleksi. Lyydiläisten oma kansallisuudennimi on lyydiköi ja kielen nimi lyydi. Samoin kuin livviläisten nimitys, tämä johtuu venäjän sanasta люди ihmiset, rahvas. Varsinaiskarjala jakautuu pohjoisiin (tai vienalaisiin) ja eteläisiin murteisiin. Pohjois- tai vienankarjalaa puhutaan Karjalan tasavallan pohjoisosassa, entisten Kontokin, Vuokkiniemen, Uhtuan, Pistojärven; Kiestingin ja Oulangan kuntien kylissä (nyk. Louhen ja Kalevalan piirit). Kielierot ovat sangen pienet. Eteläkarjala keskittyy Repolaan, Rukajärveen, Tunkuaan; Paateneeseen; Porajärveen ja Mäntyselkään. Pohjois- ja eteläkarjalan väliin jää leveä siirtymävyöhyke Jyskyjärveltä Paanajärven kautta Vienanmerenrannalla sijaitseviin Vitsataipaleen kyliin. Eteläkarjalaan kuuluvat myös ns. tytärkarjalan murteet entisten Novgorodin ja Tverin läänien karjalaismurteet. Näiden edustajat ovat kutsuneet ja yhä kutsuvat itseään karjalaisiksi ja kieltään karjalaksi. Pohjois- ja eteläkarjalan selvin ero on se, että 69

70 konsonantit p, t, k ja s ovat pohjoismurteissa soinnittomia, etelässä taas soinnillistuneet b:ksi, d:ksi, g:ksi ja z:ksi. Aunusta (livviä) puhutaan Karjalan tasavallan eteläisimmissä osissa,. Laatokan ja Äänisen kannaksen länsiosassa, pitkin Latokkaan virtavia jokia. Aunuksen tunnistaa mm. siitä, että tietyissä tapauksissa sananloppuisten a:n ja ä:n tilalla on u tai y: akku akka, terävy terävä. Tämä äännemuutos, kuten eräät muutkin, selittyvät vepsän vaikutuksella. Livvin pohjakieli, kuten oli jo mainittu, on vepsä, joka on jo suhteellisen varhain alkanut karjalaistua. Vielä lähempänä vepsää ovat lyydiläismurteet, joita puhutaan Laatokan ja Äänisen kannaksen itäosassa, livvin alueesta itään sijaitsevissa kylissä. Joskus ne lasketaan erilliseksi lyydin kieleksi. Vepsäläinen pohja tuntuu parhaiten lähellä Syväriä puhutussa Kuujärven alamurteessa. Vanhin kirjallinen muistomerkki karjalan kielestä lienee ns. Novgorodin tuohikirje 1200-luvulta tuohelle kirjoitettu toistakymmentä sanaa pitkä ukkosen loitsu. Ensimmäiset painetut karjalankieliset kirjalliset tuotteet ilmestyivät luvulla ja 1900-luvun alussa. Ne olivat aapisia, uskonnollisia kirjoja, myös opettajille tarkoitettuja sanakirjoja luvulla Venäjällä kehitettiin useampi suomalaisugrilainen kirjakieli. Karjalan tasavallassa otettiin käyttöön suomen kirjakieli, mutta Tverin karjalaisille luotiin lähinnä tytärkarjalaisiin murteisiin perustuva karjalan kirjakieli, jossa käytettiin latinalaisia kirjaimia. Vuonna 1931 ilmestyi aapinen, kouluopetukseen tarkoitettu karjalan kielioppi. Samaan aikaan ruvettiin painamaan karjalankielistä lehteä luvun loppupuoliskolla myös Karjalan tasavallassa siirryttiin (lähinnä poliittisista syistä) kouluopetuksessa suomesta karjalaan. Käyttöön otettiin kyrillinen kirjaimisto ja pohjaksi pantiin eteläkarjalaiset murteet (Paatene, tytärkarjala). Tuloksena oli monessa mielessä keinotekoinen kieli, joka ehti olla käytössä vain vuoden verran, kun v se lakkautettiin. Neuvostovallan aikana karjalankieliseen opetukseen ei palattu. 70

71 Vasta 1980-luvun lopussa lähinnä karjalaisen älymystön, kielitutkijoiden ja Karjalan rahvahan liiton aloitteesta alkoi uusi vaihe karjalan kirjakielen kehityksessä. Se kehittyy kahdessa muodossa: toinen aunuksen ja toinen varsinais-karjalan pohjalta. Molemmat käyttävät latinalaista kirjaimistoa. Tällä hetkellä pohditaan kahden kielimuodon yhdistämistä. Kouluja varten on laadittu aapinen, oppi-, luku- ja sanakirjoja. Petroskoin valtionyliopistossa ja Karjalan kasvatustieteellisessä yliopistossa valmistetaan karjalan- ja vepsänkielen ammattimiehiä. Petroskoissa ilmestyy kaksi karjalankielistä viikkolehteä (Oma mua ja Vienan Karjala). Viime vuosien kuluessa on julkaistu jonkun verran karjalankielistä kaunokirjallisuutta ja suoritettu Raamatun käännös aunuksen kielelle. Suurta kultturitoiminta suorittaa Karjalan Rahvahan Liitto. Suomen puolella karjalan kieltä ja kulttuuria tutkitaan Joensuun yliopistossa, jonka yhteydessä toimii erityinen Karjalan tutkimuslaitos. Karjalaista kulttuuria vaali Karjalan Sivistysseura, joka julkaisee Karjalan Heimo-lehteä. Kirjallisuutta Itkonen, Terho. Aunuksen äänneopin erikoispiirteet ja aunukselaismurteiden synty. Virittäjä 78, Karjala. Maa, kansa, kulttuuri. Helsinki, Kirkinen, Heikki. Karjala idän ja lännen välissä. Helsinki, Uino, Pirjo. Muinais-Karjala arkeologian kannalta. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Бубрих Д.В. Происхождение карельского народа. Петрозаводск, Деревня Юккогуба и ее округа. Петрозаводск, Кочкуркина С.И. Археологические памятники корелы V XV вв. Л.,

72 Suomen murteiden historiallinen tausta Suomen murteet jaetaan lantisiin ja itäisiin (Kuva 12). Niiden pohjana ovat kantasuomalaiset murteet pohjois-, etelä- ja itäkantasuomi. Suomen rannikon pohjoiskantasuomalaisilla asukkailla oli kontakteja Suomenlahden eteläpuolelle Viroon, josta ensimmäisen vuosituhannen alussa (vv ) tuli uudisasukkaita. Samaan aikaan rannikolle saapui väestöä myös Itämeren länsi- ja etelärannoilta. Tulijat olivat skandinaaveja. Tulokkaiden kieli vaikutti Suomen rannikon pohjoiskantasuomeen, minkä seurauksena tänne syntyivät vähitellen rannikon suomalaismurteet, nykyisten lounaismurteiden pohja. Nimitykset Suomi ja suomalaisen ovat alkuaan tarkoittaneet vain rannikon Varsinais-Suomea ja sen asukkaita. Uudisasutus ei ulottunut kuitenkaan rannikkoseutua kauemmaksi. Sisämaahan pohjoiskantasuomen pohjalta alkoivat kehittyä hämäläismurteet. Lounais- ja hämäläismurteet kuuluvat suomen länsimurteisiin. Idemmällä murteiden kehitys tapahtui muinaiskarjalan pohjalta. Muinaiskarjalainen yhteisö syntyi 800-luvulla Laatokan rannikolle kahdesta kantakielisestä aineksesta: itäkantasuomesta ja pohjoiskantasuomesta. (Varsinais)Suomi, häme ja karjala ovat muinaisia I vuosituhannen Etelä-Suomen heimoja. Siirtyessään pohjoisemmas, näiden edustajat laskivat perustan myöhemmille yhteisöille ja murteille. Niinpä vasta 1200-luvulla syntyi kiinteä asutus Etelä- Pohjanmaalle, jonne siirtyi asukkaita etelästä, Varsinais- Suomesta ja Hämeestä. Siitä kielestä, jota tämä väestö puhui, kehittyivät vähitellen eteläpohjalaiset murteet, jotka ovat hämäläispohjaiset, mutta niissä on myös lounaissuomalaisia piirteitä. Muinaiskarjala taas jatkuu kahdessa nykyisessä itäsuomalaisessa murteessa kaakkoismurteessa ja savossa. Kaakkoismurteet kehittyivät Ruotsin vallan aikana, kun Ruotsi sai Pähkinäsaaren rauhan mukaan (1323) ns. Viipurin Karjalan ja halusi liittää tämän raja-alueen lujasti muuhun valtakuntaan. 72

73 Sen vuoksi se sijoitti sinne läntisiä uudisasukkaita, joiden mukana karjalan kieli sai vaikutteita länsimurteista. Kaakkoissuomalainen alue laajeni Stolbovan rauhan jälkeen (1617), jolloin Ruotsi sai haltuunsa Käkisalmen läänin, ja suuri osa alueen alkuperäisestä karjalaisesta väestöstä pakeni Venäjälle. Paikalle tuli siirtolaisia lännestä ja nämä alueet suomalaistuivat. Kaakkoismurteita puhutaan myös Inkerissä. Tämän alueen suomalainen väestö muodostui etupäässä luvulla Viipurista ja Savosta muuttaneista uudisasukkaista. Savolaismurteetkin perustuvat muinaiskarjalaan, jonka toivat mukanaan Savoon (nykyinen Mikkelin tienoo eli Saimaa) luvulla muinaiskarjalaiset uudisasukkaat. Siellä he joutuivat kosketuksiin seudulle muuttaneiden hämäläisten kanssa. Muinais-karjalaan pohjautuvassa savossa on vankkoja hämäläisiä ominaisuuksia. Savon alue on hyvin laaja. Syynä on se, että savolaiset viljelivät kaskea, ja tämä viljelystapa vaati jatkuvasti uusien viljelysmaiden etsintää luvulla Ruotsin valtio rupesi tukemaan savolaisten muuttoa, minkä seurauksena savolaisten alue levisi nopeasti. Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet, joita puhutaan Pohjanlahden tuntumassa, sekä peräpohjalaiset murteet, joita puhutaan Pohjois-Suomessa, perustuvat kolmeen perusainekseen: lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja karjalaiseen. Pohjanmaa ja Peräpohjola saivat asutusta Lounais- Suomesta ja Hämeestä, mutta jo luvuilla sinne siirtyi uudisasukkaita Laatokan rannikolta. Lisäksi 1600-luvulla tuli asutusta Savosta. Savolainen vaikutus on sitä voimakkaampi, mitä kauempana rannikkoalueelta ollaan. Mainitut murteet ovat sekamurteita: vaikka ne lasketaan länsimurteisiin, niissä on paljon itäisiä piirteitä. Suomen ruotsalaisasutus sijoittuu Lounais-Suomeen: Ahvenanmaalle, Varsinais-Suomen rannikolle, Pohjanmaalle sekä Uudellemaalle. Suomen vanhin ruotsalainen asutus rupesi syntymään luvulla Ahvenanmaalle sekä Etelä- 73

74 Pohjanmaalle. Mutta suurin osa ruotsalaista asutusta on peräisin vasta II vuosituhannen alusta, jolloin Ruotsi rupesi käännyttämään suomalaisia kristinuskoon luvun ristiretkien jälkeen ruotsalaisia uudisasukkaita alkoi ilmestyä Uudenmaan rannikkoseudulle (Suomenlahden pohjoisrannikko) sekä Pohjanmaalle. Useat suomenruotsalaisista periytyvät myöhemmästä ruotsalaisväestöstä niiden virkamiesten, sotilaiden, kauppiaiden yms. jälkeläisistä, jotka asettuivat asumaan Suomeen Ruotsin vallan aikana. Suomen ruotsalainen alue sijaitsee siis kapealla rannikkovyöhykkeellä. Viereisissä suomalaisissa murteissa on paljon lainasanoja ruotsista, ruotsalainen vaikutus tuntuu myös ääntämyksessä. Kirjallisuutta Itkonen, Terho. Historiantakaiset Häme ja Suomi kielentutkijan näkökulmasta. Historiallinen Aikakauskirja, Itkonen, Terho. Uudenmaan suomalaisasutus ja kielimaantiede. Suomen varhaishistoria. Helsinki, Kettunen, Lauri. Suomen murteet III A. Murrekartasto. Suomalaisen kirjallisuuden toimituksia 188. Helsinki, Leskinen, Heikki. Suomen murteiden historiaa I III. Jyväskylä, Leskinen, Heikki. Suomen murteiden synty. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Lönnqvist Bo. Suomenruotsalaiset. Jyväskylä, Wiik Kalevi. Suomen syntyvaiheita. Kieliposti 1, Slaavilaisia kosketuksia Slaavilaiset kielet kuuluvat indoeurooppalaiseen kielikuntaan. Ne palautuvat kantaslaaviin, joka puolestaan on muinaisen balttilais-slaavilais-germaanisen kielimuodon jatkaja. 74

75 Vanhimpien kantaktien aikana balttilaiset, germaaniset ja slaavilaiset kielet eivät vielä olleet kehittyneet itsenäisiksi, siksi monesta sanasta on käytännössä vaikea ratkaista, ovatko ne balttilaista vai slaavilaista alkuperää. Vanhimmat slaavilaiset lainat on perinteisessä tutkimuksessa johdettu muinaisvenäjästä, ts. kielimuodosta, joka oli selvästi kantaslaavia nuorempi. Viime aikoina on kuitenkin pohdittu kantaslaavilaisten lainojen mahdollisuutta. Vanhojen kirjallisten lähteiden mukaan slaaveja oli Itämeren etelärannikolla jo 3. vuosisadalla, mikä tarkoittaa sitä, että kosketukset olisivat periaatteessa mahdollisia jo aikaisemminkin. Lainojen ikäämisessä on käytetty hyväksi äänteellisiä tuntomerkkejä, mm. täysäännisyyttä (lat. pleofonia, ven. полногласие), joka syntyi muinaisvenäjään siten, että eräisiin kantaslaavin konsonanttiyhtymiin kehittyi välivokaali. Esim., kantaslaavin sanasta *dolto on tullut muinaisvenäjään долото. Suomeen lainattu taltta muistuttaa enemmän kantaslaavin kuin muinaisvenäjän muotoa. Jonkinlaisena kriterina varhaisien kontaktien kronologiasta voisi olla myös itämerensuomalaisten sanojen äänneasu. Eräät slaavilaiset lainat on selvästi saatu kantasuomeen, mitä todistaa lainasanojen äänneasu itämerensuomalaisissa kielissä. Niinpä, sana hirsi on lainattu ennen sitä, kun kantasuomessa tapahtui kaksi tärkeätä äännemuutosta: *ti > si ja *s > h: hirsi < kantasuom. *širti slaav. žĭrdĭ (ven. жердь). Jos sana on todellakin slaavilainen (eikä balttilainen laina), se on iältään yhtä vanha kuin germaaniset lainat ja osoittaa näin ollen sanan mahdolliseksi kantaslaavilaiseksi lainaksi. Kantaslaavilaisiksi lainoiksi on viime aikoina ehdotettu myös sanat hauki, vilja ja eräät muut. Slaavilaiset kielet jaetaan kolmeen pääryhmään: läntiset (puola, tšekki, slovakia, sorbi, polaabi), itäiset (venäjä, valkovenäjä, ukraina), eteläiset (bulgaria, serbia, kroatia, slovenia). Kontaktien kannalta näistä tärkein on itäinen haara. 75

76 Eteläiseen haaraan kuuluvista kielistä erityisen merkityksen on saanut muinaisbulgaria, jonka pohjalta on syntynyt ortodoksisen kirkon liturginen kieli, kirkkoslaavi. Länsislaavilaiseen haaraan kuuluvista kielistä kannattaa mainita vendi (ven. венеды). Sitä on puhuttu Itämeren etelärannikolla, joka keskiajalla oli miltei täydellisesti saksalaistunut. Kosketuksiin vendeihin viittaavat kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä (paisi liiviä) tavattavat venäjä ja venäläinen, jotka palautuvat vendin nimeen: *venäjä < *veneδe. Kantaslaavilaisen heimon nimi on omaksuttu kantasuomeen germaanien välityksellä. Kun sitten myöhemmin itämerensuomalaiset tutustuivat itäslaaveihin, he rupesivat käyttämään viimeisistä nimeä venäjä. Vanhimmat slaavilaiset kosketukset tapahtuivat Itämeren kautta slaavien asuessa meren etelärannikolla. Lainat on saatu joko kantaslaavista tai sitten siitä syntyneestä länsislaavista (vendistä). On merkillistä, että ne tunnetaan vain Länsi- Suomessa alueella, joka sijaitsi lähempänä Viekselia (ven. р. Висла) kanta- ja länsislaavilaista aluetta: papu slaav. bobъ. Sana on ollut ekspansiokykyinen, se on lainattu myös germaanisiin kieliin, unkariin, romaniaan, turku tŭrgŭ. Sana on lainattu varhain myös germaanisiin kieliin, romaniaan ja albaniaan, ies < *iγes slaav. igo. Valtaosa vanhoja lainoja on tullut itäslaavista (muinaisvenäjästä). Itäslaavit saapuivat Luoteis-Venäjälle noin 8. vuosisadalla. Heidän ekspansionsa keskittyi aluksi Olhavajoen suistossa olevaan Laatokankaupunkiin. Ensimmäiset itäslaavit asettuivat Laatokkaan v.750 tienoilla. Arkeologiset löydöt osoittavat, että siellä on elänyt itämerensuomalaisia, skandinaaveja ja baltteja. Toinen muinaisvenäläinen keskus Novgorod kehittyi Ilmenjärven rannalle. Siirtyessään uusille asuinalueilleen Olhavajoen vesistöön, itäslaavit joutuivat kosketuksiin täällä asuvien itämerensuomalaisten kanssa. Monet lainat ovat peräisin siltä ajalta, jolloin itäslaavissa oli vielä olemassa nasaaliäänteitä, jotka hävisivät viimeistään 9. 76

77 vuosisadalla. Muinaisvenäjän nasaalivokaalin jälki n- nasaalikonsonantin muodossa on näkyvissä sanassa suntio kirkon vartija (alkuperäinen merkitys tuomari ), joka palautuu mven. *sọdija. Nykyvenäjän vastaavassa sanassa судья nasalisuutta ei ole, joten sanan on täytynyt lainautua ennen sen katoamista. Samanikäisiä ovat kuontalo mven., vrt. ven. кудель, eestil. und onki mven.; vrt. ven. уда, удочка, jotka ovat myöskin säilyttäneet jälkiä muinaisvenäjän nasaalivokaalista. Itäslaavilaiset lainat edustavat elämän eri aloja: - vaatetus ja kankaiden valmistelu: kuontalo, palttina (полотно), värttinä (веретено), pirta (бердо), saapas, viitta (свита), virsu (верзень), - ruoka ja ruokailu: kiisseli (кисель), lusikka (ложка < mven.*lŭžĭka), talkkuna (толокно), piirakka (пирог), - aseiden ja työvälineiden nimet: ahrain (острога), katiska (котец), sirppi (серп), tappara (топор), - rakennustaito: pirtti (mven. перть), pätsi (печь), veräjä (верея portinpieli ), - muita lainoja: määrä (мера), tavara (товар), raja (край), apea surullinen < *apeδa (обида), tuska (тоска), vapaa (свобода). Kulttuurihistoriallisesti tärkeitä ovat uskontoon liittyvät lainat pappi, raamattu, risti, pakana (поганый), jotka todistavat ensimmäisten kristinopin vaikutteiden saapuneen itämerensuomalaiseen maailmaan kreikkalais-roomalaisesta kulttuuripiiristä itäslaavien välittämänä. Kaikkiaan muinaisvenäjästä tulleita lainoja on suomen kielessä noin 80. Monen lainasanan rinnalla on säilynyt omaperäinen sana: lusikka kuiri, taltta pura(sin); sääli surku, velho (волхв) noita. Venäläiset lainat jakautuvat historiallisista syistä hyvin epätasaisesti eri itämerensuomalaisten kielten kesken. Liivissä niitä on vain vähän, koska myöhäinen venäläinen vaikutus ei ole 77

78 tänne sanottavasti ulottunut. Suhteellisen vähän niitä on virossa, enemmän suomen itämurteissa, joista ne ovat ja eteenkin 1800-luvulla Suomen autonomian aikana levinneet suomen yleiskieleen. Näistä mainittakoon leima (клеймо), siisti (чистый), tarina (стáрина), torakka (таракан), rukkanen (рукавица), kapakka, kasarmi ja eräät muut. Tämä nuorempi venäläisperäisten lainojen kerrostuma käsittää noin 350 sanaa. Venäläisiä lainoja on valtavasti vatjassa, karjalassa, vepsässä ja inkeroisessa, jotka ovat olleet vuosisatoja venäjän kielen ja venäläisen kulttuurin sekä hallinnon vaikutuspiirissä. Suurelta osalta venäläisiä ovat näissä kielissä sekä hallintoon ja yhteiskunnalliseen elämään kuuluvat termit että kotiin ja perheeseen liittyvät käsitteet. Esimerkkinä ovat aunuksessa muamo, buabo, tuatto, briha poika (ven. пригожий), diedoi, vunukku ym. Venäläiset lainat itämerensuomalaisissa kielissä ovat merkillisiä myös venäjän tutkimuksen kannalta. Monessa tapauksessa itämerensuomalaisissä kielissä on säilynyt venäläisinä lainoina sellaisia sanoja, jotka ovat jo hävinneet venäjästä kokonaan tai ovat säilyneet vain eräissä murteissa. Äänisvepsässä sellainen on verbi naveťťa rakastaa, pitää jostakin (hän navedib hyviń śöda; hän navedihes) venäläisessä kansanrunoudessa навидеть ( Люблю и навижу купецкого сына ). Venäläis-itämerensuomalaiset kontaktit eivät olleet yksipuolisia. Jo vanhimpien yhteyksien aikana muinaisvenäjään lainautui itämerensuomalaista alkuperää olevia sanoja, kuten esim. рига riihi, мыза maatila (vrt. vir. mõiz, suom. moisio), сиг siika. Vanhoissa venäläisissä kronikoissa esiintyvät eräät kielestä myöhemmin kadonneet itämerensuomalaiset lainasanat: коломище kalmisto, арбуй uhripappi (vrt. suom. arpoja, veps. arboi, vatj. arpoja ennustaja, noita ), прĕ purje. Toisen vuosituhannen alussa alkoi voimakas novgorodilaisten muuttoliike pohjoiseen. Viimeistään

79 1400-luvuilla Novgorodista Laatokalle ja Syväriä pitkin Ääniselle sekä edelleen Vienanmerelle ulottunut kauppatie toi mukanaan paitsi venäläisiä turkismetsästäjiä, kalanpyytäjiä ja kauppiaita myös venäläisen asutuksen. Muuttoliike jatkui luvun loppuun. Viimeinen huomattava venäläisryhmä olivat pomorit ne venäläiset, jotka asettuivat asumaan Vienanmeren rannoille 1600-luvun lopussa. Seuraavalla vuosisadalla Pohjois- Venäjän taloudellinen merkitys väheni ja väestön joukkomuutto laantui. Pohjoiseen siirtyessään venäläiset kohtasivat vepsäläisiä, karjalaisia ja lappalaisia., jotka kosketusten seurauksena venäläistyivät. Vaihtaessaan identiteetin ja kielensä venäjäksi, he jättivät muistutukseksi entisestä itämerensuomalaisuudestaan lukuisia ims:a jälkiä Karjalan ja lähialueiden pohjoisvenäläisiin murteisiin. Perustellisen tutkimuksen venäjän kielen itämerensuomalaisista lainoista on tehnyt viime vuosisadan alussa Jalo Kalima ( Die ostseefinnischen Lehnwörter im Russischen ). Siinä on esitetty lähes 500 itämerensuomalaisista kielistä venäjään lainattua sanaa. Hiljattain on valmistunut kuusiosainen Karjalan alueen venäläismurteiden sanakirja ( Словарь русских говоров Карелии и сопредельных областей, päätoimittaja A.Gerd). Siinä itämerensuomalaisten lainojen määrä noisee miltei tuhanteen. Suurin osa näistä sanoista on muistiinmerkitty Karjalan, Arkangelin ja Vologdan alueen paikallismurteista. Edetessään pohjoiseen venäläiset tulokkaat ovat omaksuneet ennen kaikkea sellaisia käsitteitä ja niitä kuvaavia sanoja, jotka liittyivät kantaväestön elinkeinoihin ja ympäröivään luontoon. Koko joukko lainoja viittaa metsästys- ja kalastusmenetelmiin: мереда tai мережа merta, рюжа rysä, сима siima, карбас isohko purjeilla varustettu soutuvene (vrt. veps. karbas), чупа nuotan tai rysän perä (vrt. karj. tšuppu). On lainattu paljon sanoja, jotka liittyvät pohjoiseen eläinmaailmaan ja flooraan: габук haukka, vrt. veps. habuk, копала koppelo, пармак paarma, канабра kanerva, 79

80 лепешняк lepikko, райда raita, kuivunut paju. Monipuolisesti on edustettuna paikallinen maastotermistö: кегора jäkälää kasvava paikka, vrt. karj. kiekerö, луда luoto, мандера mantere, салма salmi, вара vaara. Itämerensuomalainen vaikutus näkyy myös jokapäiväisessä elämässä, mm. vaatetuksessa (кеньги turkiksesta tehdyt talvikengät ), ruokalajien nimissä (линда jauhoilla suurustettu kala- tai lihakeitto, vrt. karj. linda keitto ). Paitsi nomineja pohjoisvenäläisissä murteissa on hämmästyttävän paljon lainaverbejä, mikä todistaa kontaktien intensiivisyyttä: малтать ymmärtää (vrt. karj. malttoa ymmärtää, tajuta ), вингать vinkua, арандать äristä. Miten on selitettävissä se, että pohjoisvenäläiset murteet sisältävät valtaisan määrän itämerensuomalaisia sanoja? Venäläiset tulokkaat ovat kontaktien alkuvaiheessa olleet vähälukuisia ja uusissa olosuhteissa joutuivat omaksumaan alkuperäisväestön elintapoja ja samalla lainaamaan niihin liittyvää sanastoa. Vähitellen venäläiset ovat kuitenkin joutuneet valta-asemaan, varsinkin pitkin vesiteitä olevilla seuduilla, ja ajan mittaan sulattaneet itseensä kanta-asukkaat. Näiden venäläistyminen tapahtui kaksikielisyyden kautta. Kaksikielisessä yhteisössä sanoja kulkeutui kielestä toiseen lähes huomaamatta. Sanalainojen runsaus osoittaa, että venäläisitämerensuomalaiset kontaktit ovat jatkuneet pitkään ja olleet hyvin intensiiviset. Karjalan ja sen lähiseutujen venäläinen väestö sisältää näin ollen melkoisen itämerensuomalaisen, venäläistyneen aineksen. Tämä koskee Äänisen pohjois-, itä- ja etelärannikkoa, Äänisen ja Vienanmeren välistä seutua sekä Vienanmeren rannikkoa niitä alueita, joiden kautta kulkivat ikivanhat vesitiet Novgorodin tienoilta pohjoiseen. Kirjallisuutta Kalima, Jalo. Die ostseefinnischen Lehnwörter im Russischen. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 44. Helsingfors,

81 Kalima, Jalo. Slaavilaiperäinen sanastomme. Tutkimus itämerensuomalaisten kielten slaavilaisperäisistä lainasanoista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 243. Helsinki, Мызников С.А. Русские говоры Обонежья. СПб., СРГК Словарь русских говоров Карелии и сопредельных областей. Вып Под ред. А.С. Герда. СПб., Itämerensuomalaiset kansannimet Harvojen sanojen historiasta ja alkuperästä on kirjoitettu ja kiistelty yhtä paljon kuin maiden ja kansojen nimistä. Syynä on tällaisten nimien merkitys kansallisen identiteetin, maan sekä kansan historian kannalta. Toisaalta jatkuva mielenkiinto ja toisaalta nimien hämärtynyt alkuperä on synnyttänyt melkein jokaisen kansannimen kohdalla lukuisia selitysyrityksiä. Seuraavassa esitetään keskeisimmät itämerensuomalaisten kansannimien (etnonyymien) selitykset. Suomi on ollut aiemmin heimoalueen nimi ja tarkoitti ensin vain Lounais-Suomea. Paitsi suomen kielessä nimi Suomi tunnetaan vain vatjassa (sōmi), virossa (Soome) ja liivissä (sùom). Itäiset lähisukukielet karjala, vepsä, inkeroinen eivät ole vanhastaan käyttäneet nimitystä. Suomi näyttää siis Itämeren kansojen piirissä läntiseltä nimeltä. Jo varhaisimmissä tulkinnoissa Suomi yhdistettiin suosanaan, selitys perusteltiin soiden yleisyydellä Suomessa. Tämä tulkinta ei ole äänteellisesti erityisen vahva. Aika hataralta tuntuu myös yritys perustella mainittu selitys sillä, että nimi Finland voitaisiin johtaa ruotsin fen suo -sanan pohjalta. Lauri Hakulinen piti todennäköisenä, että Suomi-nimen kantana olisi kalannahkaa tarkoittanut suomus (tai mieluummin tämän aiempi asu *suomi). Nimi olisi perustunut siihen, että 81

82 nimen saanut ihmisryhmä tai suku käytti kalannahkasta tehtyjä pukimia. Lisäperusteluna on mainittu se selitys, että skandinaavien käyttämä finne-nimitys perustuisi kalan evää tarkoittaneeseen sanaan (ruots. fena). Hakulisen selitys toimii äänteellisesti, mutta semanttisesti tuntuu hyvin hataralta. Olisi hämmästyttävää, että kalannahkojen käyttö olisi ollut niin luonteenomaista Itämeren piirissä. Itämereltä pyydettävät kalat ovat kooltaankin niin pieniä, että niiden nahkasta saa korkeintaan vaatekappaleen koristeen. Suomi-nimen lähtökohtana on pidetty myös oletettua henkilönnimeä *Suoma, joka olisi ollut suoda-verbin johdos. (Onnen) Suoma olisi Lauri Kettusen mielestä ollut vanha kantasuomalainen henkilönnimi. Henkilönnimestä käyttö olisi sitten laajentunut kokonaiseen ihmisryhmään. Tämän selityksen esittää myös Suomen kielen etymologinen sanakirja. Edellä esitetyt tulkinnat perustuvat suomen kieleen. Vieraisiin kieliin perustuvista on mainittava lähinnä seuraavat kaksi. Ensimmäisen mukaan Suomi on selitetty skandinaaviseksi nimeksi, jonka lähtökohtana olisi muinaisruotsin soome joukko, seura. Suomi olisi siis ensin tarkoittanut joukkoa (heimoa) ja sitten heimon asuinaluetta. Merkityksen osalta paralleelina olisi Karjala-nimen yhdistäminen kantagermaanin χarja- joukko, sotajoukko -vartaloon. Tulkinta synnyttää kuitenkin äänteellisiä ongelmia. Toinen on jo suhteellisen varhain esitetty otaksuma, että Suomi olisi samaa kantaa kuin lappalaisten omakielinen nimitys sabme. Tätä ajatusta ovat viime aikoina kehitelleet Jorma Koivulehto, Kalevi Wiik sekä Riho Grünthal. Sen pohjana ovat muinaiset kosketukset baltteihin ja germaaneihin, jotka tapahtuivat Länsi-Suomen alueella. Vasarakirveskulttuurin aikana kantabalttilainen *žeme- maa lainautui varhaiskantasuomeen asussa *šämä. Siitä tuli alueen nimi, joka rupesi merkitsemään Varsinais-Suomea ja Hämettä. Seuraavassa vaiheessa tämä kantasuomalainen nimi lainautui takaisin kantabalttiin: vksm. *šämä > kantabalt. *šāma. Tätä viimeistä 82

83 baltit käyttivät ennen kaikkea kapeasta Lounais-Suomen rannikkoalueesta, jonne leviittäytyi balttilainen Kiukaisten kulttuuri ( ekr.). Kun sitten pronssikaudella ( ekr.) Kiukaisten kulttuurin alueelle levisi germaaninen vaikutus, kantabalttilainen *šāma lainautui kantagermaaniin asussa *sōma-, josta onkin kehittynyt nykyinen Suomi. Varhaiskantasuomalaisesta asusta *šämä kehittyivät vuorostaan sitten saamelainen etnonyymi sabme ja itämerensuomalainen maakunnannimi Häme. kbalt. *žeme- vksm. *šämä kbalt. *šāma kgerm. *sōma- sabme häme Ajatus saman sanan monikertaisesta lainautumisesta tuntuu mutkikkaalta, mutta se sopii alueen esihistoriallisiin vaiheisiin ja antaa äänteelliset perusteet Suomen tulkinnalle, joka on nykyään todennäköisin. Suomesta ja suomalaisista käytetään kahta nimitystä: omakielisen suomen rinnalla esiintyvät ruotsinkieliset maannimi Finland ja samaan vartaloon pohjautuva maan asukkaiden nimitys finne. Varhaisissa keskiaikaisissa lähteissä Finland tarkoitti nykyistä Varsinais-Suomea, toisin sanoen esiintyi samassa merkityksessä kuin Suomi. Vanhin maininta fenneistä löytyy Tacituksen Germaniasta, joka on maantieteelliskansatieteellinen tutkielma pohjoisista alueista ja valmistui pian sen jälkeen, kun Germania oli liitetty Rooman valtakuntaan. Tacituksen kuvauksen perusteella 1 monet tutkijat Ojansuusta ja 1 Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä että naisia. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos (Pekkanen 1988:75-77). 83

84 Karstenista alkaen arvelevat, että Tacituksen fennit ovat ennen muuta saamelaisia. Mutta kuvaus vakinaisia asumuksia vailla olevista kalastajista ja metsästäjistä sopii myös esisuomalaisiin. Finne-kansannimelle on tarjottu useampia etymologisia selityksiä, joista suurinta suositusta on saanut etnonyymin rinnastus kulkemista ja kulkijaa merkitseviin germaanisiin sanoihin (vrt. ruots. finna jalankulkija ). Nimi viittaa kansan elintapoihin ja sopii yhteen sen kanssa, mitä Tacitus kirjoittaa fenneista. Karjala-kansannimen ikää on arvioitu nimen levikin perusteella. Sitä ei tunneta virosta, liivistä eikä vepsästä, vatjassa esiintyvä nimi taas saattaa olla lainattu inkerikoilta. Tämän perusteella arvellaan, että kansannimi Karjala ei voi olla kantakielinen. Aunuksenkarjalaiset ja lyydiläiset eivät ole käyttäneet itsestään Karjalaan pohjautuvaa nimitystä. Sen sijaan nimeä ovat käyttäneet Suomenlahden eteläpuolelle 1000-luvun alussa muuttaneet inkerikot. Nimeä käyttävät myös 1600-luvulla Sisä-Venäjälle muuttaneet Tverin karjalaiset. Kun tähän liitetään nimen esiintyminen 1200-luvun novgorodilaisissa ja skandinaavisissa lähteissä, niin voidaan olettaa sen syntyneen joskus vuosituhansien vaihteessa tai ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella. Suurin osa tutkijoista katsookin karjala-heimon syntyneen nuoremmalla rautakaudella, tarkemmin viikinkiaikana, mikä antaa perusteen olettaa, että myös Karjalan nimi syntyi silloin. Karjalan nimelle on esitetty suomalais-ugrilainen, germaaninen ja balttilainen etymologia. Perinteisen selityksen mukaan karjalaiset saivat nimensä siitä, että he olivat karjanhoitajia. Karjala oli yhdistetty karja-sanaan jo luvulla. Siitä lähtien selitys on saanut paljon tukijoita. Niinpä Y.H. Toivonen katsoi, että tätä oletusta tukevat kansanrunoissa Karjalan rinnalla esiintyvä muoto Karjanmaa ja karjalainen merkityksessä paimen. Myös tunnettu folkloristi Matti Kuusi kannatti karja -teoriaa. Hän viittasi mm. siitepölyanalyysin 84

85 tuloksiin, jotka toteavat Karjalan kannaksen ikivanhaksi laidunta-alueeksi. Kun ensimmäisen vuosituhannen lopulla Laatokan luoteisrannikolle tuli uusia asukkaita Hämeestä, he löysivät täältä kehittyneen karjanhoidon, runsaita lehmäkarjoja, mikä laski perustan alueen ja sen asukkaiden nimelle. D. Bubrihin kehittämän aika monimutkaisen teorian mukaan muinaiset baltit erottivat toisistaan alamaan ja vuorisen maan, jota olisi kutsuttu nimellä *Žema- tai * Žemēs (tästä sai alkunsa kansannimi Häme), ja ylämaan tai metsäisen maan. Viimeisestä baltit käyttivät termiä girja tai garja vuori, metsä, joka synnyttikin Karjala-nimen. Selitys synnyttää kuitenkin monia kysymyksiä. Balttilaiseksi vastineeksi esittämä sana *garja ja sen merkitys vuori on Bubrihin rekonstruoima, balttilaiset kielet tuntevat vain asun girja metsä. Lisäksi Karjalan nimen arvellaan syntyneen vasta rautakaudella. Balttilais-itämerensuomalaiset kosketukset ovat tuhansia vuosia vanhempia. Niin nuoria balttilaisia kontakteja, jotka olisivat synnyttäneet Karjalan nimen noin 1000 vuotta sitten, ei tiedetä. Paljon vakuuttavammalta tuntuu germaaninen etymologia, jonka tarjosi aikoinaan T.E. Karsten. Hän esitti ims:n karja-sanan lähteeksi kantagermaanin χarja- vartalon, joka merkitsi joukkoa, kansanjoukkoa. Mainittakkon, että suomen kielen etymologiset sanakirjat SKES ja SSA myös kannattavat karja-apellatiivin mahdollista germaanista lainalähdettä (*harjis, vrt. muinaisnorjal. herr joukko, sotajoukko ). Tämäkin teoria perustuu näin ollen karja-appellatiivin, mutta korostaa ensiksikin sen germaanista syntyperää, toiseksi sen alkuperäistä merkitystä kansanjoukko. Karja olisi näin ollen ollut aluksi asukkaiden kollektiivinen nimitys ja sen takana olisi ikivanha yhteiskuntalaitos. Karstenin selitys on saanut aika laajaa kannatusta. Tutkijat ovat yhdistäneet kansannimen germaaniset lähteet voimakkaaseen varjagivaikutukseen Laatokan rannikon kulttuuriin. 85

86 Germaanisen selitysksen mahdollisuuksia vajauttavat kuitenkin eräät foneettiset seikat. Germaaninen h on itämerensuomessa substituoitu k:lla vain vanhimmissa germaanisissa lainoissa. Ensimmäisen vuosituhannen lopulla, jolloin muinaiskarjalainen yhteisö syntyi ja kansannimi lainautui oletettavasti germaanista, germaanista h:ta vastasi ims. h eikä k. Karjala-nimi tarjoaa vielä yhden ongelman: miten on syntynyt siinä esiintyvä johdin -la. SSA pitää mahdollisena Viljo Nissilän oletusta siitä, että Karjan rinnalle on jo varhain syntynyt johdos karjalainen, josta on myöhemmin lohjennut Karjala. Kyseessä on takaperoisjohdos. Eri karjalaisryhmät nimittävät itseään eri tavoin: aunuksen karjalaiset käyttävät itsestään ja kielestään nimitystä livvi (livviköi, liügiläne), taas Äänisen tuntumassa asuvat lyydiläiset ovat ľüüďi, ľüüďiköi. Myös äänisvepsäläiset sekä osaksi keskivepsäläiset käyttävät itsestään nimitystä ľüďińik, ľüďik eľed. Sekä livvi- että lyydi-nimitysten on yleensä katsottu kuuluvan samaan etymologiseen lähteeseen. Kaksi äärimuotoa ľüüďi ja livvi poikkeavat selvästi toisistaan, mutta molempien taustalla on venäjän sana люди ihmiset. Venäjän ď pysyy muuttumattomana astevaihteluttomissa vepsässä ja lyydissä. Aunuksessa taas sana on mukautunut astevaihteluun muiden vokaalienvälisten kluusilien mallin mukaan. Heikko aste livvion yleistynyt kaikkiin muotoihin, mitä on tukenut se, ettei sana kansankielessä esiinny ollenkaan nominatiivissa, sijassa, jossa vahva aste esiintyy. Kansannimet inkeroiset (eli inkerikot) ja inkeriläiset perustuvat maannimeen Inkeri, joka mainitaan ensimmäistä kertaa 1100-luvun lopulla, jolloin eräässä paavin bullassa kerrotaan karjalaisten, saamelaisten ja vatjalaisten ohella myös Inkerin pakanoista luvulta inkerikot esiintyvät usein venäläisissä kronikoissa, koska olivat riippuvaisia Novgorodista. Ennen sitä venäläiset lähteet käyttivät ilmeisesti inkeroisista 86

87 nimitystä karjalaiset, joiksi Soikkolan inkerikot nimittivät itseään vielä 1800-luvulla. On pidetty selvänä, että venäjänkielinen Ижора on samaa alkuperää kuin Inkeri. Venäläisen nimen äänneasu kertoo siitä, että se on omaksuttu kantaslaavilaisen kauden jälkeen, muuten se kuuluisi nykyvenäjässä *Яжора. Inkerin nimelle on esitetty skandinaavista ja suomalaisugrilaista etymologiaa. Skandinavisen tulkinnan esitti jo luvulla venäläinen historioitsija Tatištšev. Hän katsoi, että nimi saattaisi johtua Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin ruotsalaisen puolison, Ingegerdin nimestä. Ingegerdin ja Jaroslavin avioliitto oli solmittu vuonna 1019, jolloin Ingegerd olisi saanut lahjaksi Aldegjuborgin eli Uuden Laatokan alueen. Sjögrenin oletuksen mukaan maata alettiin nimittää tämän jälkeen Ingegerdin eli Ingerin maaksi. Tämän teorian heikkoutena on se, että nimen taustaksi oletetaan henkilönnimeä, Itämerensuomalaisessa kulttuuripiirissä toisin kuin germaanisessa heimon- ja alueenjohtajien mukaan ei ole nimetty alueita. Toisaalta varjagien (siis germaanien) ekspansiolla oli syvä vaikutus muinaisen Laatokan seudun asukkaisiin. Varjagit alistivat seudun 800-luvulla. Tällä historiallisella taustalla skandinaavinen tulkinta tuntuu mahdolliselta. Toinen näkökanta Inkeri-nimen alkuperään perustuu siihen, että maannimi johtuu Inkere (ven. Ижора) Nevan sivujoen nimestä ja on näin ollen vanhempi kuin skaandinaavisen tulkinnan mukaan. Maannimessä esiintyvä loppu i olisi syntynyt siten, että primaarinen Inkere sekaantui - ri-loppuisiin sanoihin. Tämä olisi tapahtunut siksi, että nimi tuli tunnetuksi Suomessa suhteellisen myöhään ruotsin välityksellä. Joennimi on pyritty eräissä tulkinnoissa yhdistämään marin jokea merkitsevään sanaan äŋger, eŋer. Inkerin nimen synty on näin ollen hämärä, mutta sekä henkilönnimi- että joennimitausta voidaan perustella. Kehitys on voinut kulkea esimerkiksi siten, että joennimestä syntynyttä maannimeä Inkerinmaa on sitten myöhemmin, kun alue oli 87

88 annettu Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin puolisolle Ingegerdille, ruvettu pitämään henkilönnimenpohjaiseksi. Vailla selvää tulkintaa on myös nimitys Viro, joka on alkujaan vain yhden Pohjois-Viron maakunnan nimi. Ainoastaan suomalaiset käyttävät sitä koko Eestin maan nimenä. Viron nimen on arveltu johtuvan henkilönnimestö (Kettunen; Mägiste) tai ollen samaa kantaa kuin kansanrunoudesta poimittu jumalanolennon nimi Vironkannas (SKES). On myös kiinnitetty huomiota Viron mahdolliseen yhteyteen indoeurooppalaiseen miestä tarkoittavaan sanaan (liett. výros, latv. vīrs, kgerm. *wiraz). Vironmaa olisi näin ollen ollut miesten maa, mikä sopisi hyvin etnonyymien syntytapoihin. Tulkintaan liittyy Riho Grünthalin mukaan kuitenkin joitakin fonotaktisia ongelmia: vokaalikombinaatio i o on varhaisissa lainoissa hyvin harvinainen. Kysymyksiä herättää myös balttilaisen pitkän ī:n substituutio itämerensuomalaisella lyhyellä i:llä. Kirjalliset lähteet osoittavat, että nimeä Eestima Virosta käytettiin jo 1700-luvulla. Mutta se vakiintui virolaisten käytäntöön samoin kuin eestlane ja eesti keel vasta 1860-luvulla, jolloin entiset maarahvas ja maa keel väistyivät kirjakielen ja lukutaidon leviämisen myötä. Yleisesti on oltu sitä mieltä, että nimi eesti on sama kuin jo lähes Tacituksesta alkaen kirjallisissa lähteissä esiintynyt aesti. Ongelma on kuitenkin siinä, että aestit ovat Tacituksen mukaan asuneet suhteellisen kaukana nykyisestä Eestistä, jossain Viekselin alajuoksun tienoilla. Tutkimuksissa heitä on rinnastettu baltteihin, germaaneihin, keltteihin ja itämerensuomalaisiin. Vasta ajan mittaan nimi vakiintui merkitsemään virolaisia. Nimelle on esitetty lukuisia balttilaisia ja germaanisia tulkintoja, joista melkoista kannatusta on saanut kansannimen johtaminen germaanisesta itää merkitsevästä sanasta: ruots. öst-, engl. east, muinaissaksal. ôstar. Sekä aesti että eesti olisivat selityksen mukaan alkujaan merkinneet itäistä kansaa. 88

89 Skandinaviasta katsottuna aestit sijoittuivat nimenomaan itään. Tulkintaan liittyy kuitenkin melkoisia äänteellisiä ongelmia, mikä heikentää sen mahdollisuuksia. Liiviläisten omassa puheessa līvli-nimitys esiintyi kalàmi ed kalamiehet, rāndalist rantalaiset ja kuràlist kuurilaiset (Kuurimaan asukaat) nimien rinnalla. Liiviläisten lähimmät naapurit, latvialaiset, ovat käyttäneet liiviläisistä nimityksiä līvis, lībis, Viron kirjakieleen vakiintui nimi livlane. Nuorta perua on venäjän ливы. Vasmer katsoo sen olevan perustuvan vanhaan latinankieliseen Livonia-muotoon. Ensimmäiset varmoina pidetyt tiedot liiviläisistä ovat 1000-luvun alusta. Nestorin kronikassa liiviläiset mainitaan либь-nimellä, siinä esiintyvä б osoittaa, että tieto on peräisin latviasta. Monenlaisia tietoja liiviläisistä ja heidän asumaalueensa saksalaisen ritarikunnan valloittamisesta löytyy Liivinmaan kronikasta. Sitä mukaa kun ritarikunta laajensi aluettaan liiviläisten asuttamasta Riianlahden rannikosta aina Vironmaahan saakka, Liivinmaa (Livonia, Livland, Liflanty)- nimi rupesi merkisemään koko Itämeren itärannikkoa. Vakuuttavaa selitystä liivi-nimen synnylle ei ole osoitettu. Kansanetymologia pohjautuu henkilönnimeen. Nimi johtuisi muka eräästä Livo- tai Libo-ruhtinaasta, joka oli tullut Italiasta, sai haltuunsa Liivinmaan ja antoi sille itsensä mukaan nimen Libonia tai Livonia. SKES ja SSA toteavat varovasti mahdollisen yhteyden liiva hiekka -sanaan. Rinnastus tuntuu kuitenkin tyypilliseltä yritykseltä löytää selitys entonyymille äänneasultaan sitä muistuttavasta appellatiivista. Itämerensuomalaisten kansannimien tulkinnassa on saanut laajaa suosiota ns. vaaja-teoria, joka pyrkii selittämään useamman kansannimen vaajaa, kiilaa tai ylensä kolmionmuotoista esinettä tarkoittavan sanan pohjalta. Jo Sjögren on olettanut vatja-kansannimen (vatj. vaďja, vaďďa) johtuvan vaaja-appellatiivista (< *vakja), joka esiintyy 89

90 useammassa itämerensuomalaisessa kielessä merkityksessä kiila, paalu, tukipuu. Sana on vanhaa indoeurooppalaista, pikemminkin balttilaista perua. Tätä tulkintaa tukee mm. se, että keskiaikaisissa asiakirjoissa vatjalaisalueen Waiga-nimi on käännetty venäjäksi Клин (ven. клин kiila, vaaja ). Lisäksi monet tutkijat pitävät skandinaavisessa kirjallisuudessa esiintyvää kylfingar-kansannimeä 1, joka perustuu norjan kolfr suora ja pyöreä kapula tai keppi; seura, yhdistys -sanaan, käännöslainana nimetyksestä vatja(lainen). Erkki Itkonen on olettanut, että tornionsaamesta tallennettu ikivanha kansannimi vuowjoš saamelainen, joka palautuu saamelaiseen vuow'je kiilamuotoinen kangastilkku, kaista, joka ommellaan vaatteeseen, olisi käännöslaina vatjalaisten itsestään käyttämästä nimityksestä vaďja. Vuorostaan vuowjoš-nimitys olisi Erkki Itkosen mukaan käännetty skandinaavisiin kieliin, joista on saamelaisista käytetty ruots. lapp lappalainen (vrt. ruots. lapp kiilamainen kangaskaistale, -pala ). Mikä on se kiila tai vaaja, joka vakiintui vatjanimitykseen? Kaisa Häkkisen mukaan vaaja on muinainen sotakirves, joka oli Eurooppaan noin 2500 ekr. levinneen kulttuurin tunnusmerkki. Kirveen terä oli kiilan muotoinen.. Tällainen sotakirves on ollut päällikön arvomerkki, ja siitä on sitten vakiintunut heimonnimeen. Vastaavanlainen kehitys tapahtui englantilaisessa club-sanassa, joka merkitsee sekä nuijaa että klubia, järjestöä. Erkki Itkonen oletti vaajan ollen muinaisen kauppajärjestön merkki, joka piirrettiin esimerkiksi kauppatavaroihin. Itämerensuomalaisia etnonyymejä koskevissa tutkimuksissa on arveltu, että muinainen sotakirves arvomerkkinä heijastuu muidenkin heimojen nimissä. Niinpä SKES: n mukaan nimitys vepsä olisi syntynyt saamelaisesta 1 Mainittakoon, että skandinaavisista kielistä nimi lienee lainautunut muinaisslaaviin *kълbeg, josta venäläinen колбягиmuoto on peräisin. 90

91 væk'se (ks < *ps) kalan evä. Tällöin oletetaan, että kolmionmuotoisena kalan evä olisi sama kuin vaaja, jossa myös piilee kolmionmuotoisen esineen nimi. Lisää kannatusta tälle näkemykselle on pyritty saamaan finne-nimestä. Sanalle on esitetty selitys, jonka mukaan se liittyisi ruots. fena, saks. Finne, engl. fin evä yhteyteen. Finne näin ollen olisi vepsän käännös. Erkki Itkonen on katsonut myös, että laaajalti Pohjois-Venäjällä levinnyt nimitys tšuudi (ven. чудь) perustuisi saamelaiseen čotte, čutte, čuddi pieni kiila, suude, kiristyskiila. Vaaja-teoriaa on kehitellyt myös suomalainen historiantutkija Tuomo Pekkanen. Karjala-nimen vartalo karja on hänen mielestään kantaskandinaavisesta sanasta gaira kiila. Se olisi tullut itämerensuomalaisiin kieliin lapin välityksellä. Saman teorian pohjalta hän yrittää selittää myös viron alkuperän. Nykytutkimuksen mukaan jokaisella esitetyistä tulkinnoista on kuitenkin omat heikkoutensa äännehistoriassa, semantiikassa, nimien levikissä. Ne ovat syntyneet analogian pohjalta, jolloin pyrittiin kehittämään uskottava teoria, joka olisi pystynyt selvittämään useamman kansannimen alkuperän. Eräille vaaja-teorian pohjalta selitetyille etnonyymeille löytyy luontevampi tulkinta muulta taholta. Hyvänä esimerkkinä voisi olla vanhoissa lähteissä useammasta itämerensuomalaisesta kansasta käytetty nimitys tšuudi (ven. чудь). Kansantarinoita tšuudeista kertovat pohjoisvenäläiset, lappalaiset ja komilaiset. Nimitys on myös synnyttänyt venäjässä vepsäläisistä ja suomalaisista käytetyt loukkaavat asut чухари ja чухна. Useammasta чудь-vartalon tulkinnasta uskottavimmalta tuntuu D.Bubrihin näkemys. Hän katsoi muinaisvenäjässä esiintyvän sanan чудь germaaniseksi lainaksi, vrt. kgerm. *ρiuρō kansa, ihmiset (mainittakoon, että tähän kantamuotoon palautuu saksalaisten itsestään ja kielestään käyttämä deutsch-nimitys). Muinaisvenäjässä se rupesi tarkoittamaan vierasta kansaa. Kun sitten pohjoiseen työntyneet esivenäläiset kohtasivat Peipsi- ja Ilmajärven välissä itämerensuomalaisia, he alkoivat kutsua näitä 91

92 vieraaseen kansaan viittaavalla nimityksellä чудь (tšuudi). Venäläisten siirtyessä kauemmas pohjoiseen ja itään myös tiedot tšuudeista ja heihin liittyvistä tarinoista levisivät mm. saamelaisten ja komilaisten keskuuteen. Kirjallisuutta Grünthal, Riho. Livvistä liiviin. Itämerensuomalaiset etnonyymit. Casrtenianumin toimitteita 51. Helsinki, Häkkinen, Kaisa. Vaaja, muinainen vallan merkk. Kielen kannoilla. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 86. Helsinki, S Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki, Koivulehto Jorma. Suomi. Virittäjä 100, S Nisisilä, Viljo. Suomi-nimen ongelma. Virittäjä 66, S Nissilä, Viljo. Inkeri-nimen etymologiasta. Kalevalaseuran vuosikirja 41, S Nissilä, Viljo. Karjalan nimestä. Virittäjä 71, S Pekkanen, Tuomo. Suomen kieltä 500-luvulta. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 79, S Бубрих Д.В. Происхождение карельского народа. Петрозаводск, Попов А.И. Названия народов СССР. Л., Suomalais-ugrilaisen kantakielen äänne- ja muotorakenne Nykyisten suomalais-ugrilaisten kielten foneettiset ja grammaattiset systeemit eroavat huomattavasti toinen toisestaan: kielet ovat eronneet toisistaan vuosisatoja ja vuosituhansia sitten, eroamisen jälkeen jokainen on kehittynyt omaa tietään. 92

93 Silti kielten nykyinen äänne- ja muotoasu tekee mahdolliseksi alkuperäisen rakenteen rekonstruoimisen. Äännerakenne 1960-luvun alkuun mennessä fennougristiikka on saavuttanut melko selväpiirteisen kuvan suomalais-ugrilaisen kantakielen äännerakenteesta ja muoto-opista. Suuret ansiot sen luomisessa on Erkki Itkosella, joka esitti tärkeimmät kohdat laajassa kirjoituksessaan Suomalais-ugrilaisen kantakielen ääne- ja muotorakenteesta (1961). Uusia tuloksia kantakielisen foneetikan tutkimuksessa on saatu luvuilla, kun ilmestyi Juha Janhusen ja Pekka Sammallahden tutkimuksia kantasamojedista. Nämä tekivät mahdolliseksi kantauralilaisen äännerakenteen rekonstruoimisen. Perinnäisen näkemyksen mukaan suomalais-ugrilainen vokaalisto on ollut seuraava: u ü i o e a ä Suomalais-ugrilaisessa kantakielessä ei ollut vokaaliyhtymiä (vrt. suom. katsoa) eikä diftongeja (vrt. suom. kaukana). Siinä esiintyi neljä pitkää vokaalia: uu, oo, ii, ee ja nekin olivat mahdollisia vain e-vartaloisten sanojen ensitavussa (*soone > suom. suoni, *kuule- > suom. kuulee). Pitkät aa, ää, üü, öö puuttuivat. Sellaiset sanat kuin nykysuomen väärä, kääntää, saari ovat syntyneet vasta kantasuomessa. Jälkitavun vokaalisto koostui vain kolmesta vokaalista: e, a, ä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vanhimpaan sanakerrostumaan on kuulunut vain niitä sanoja, joiden lopussa ei ollut pyöreitä vokaaleja o, u, y eikä i:tä. Jälkitavun vokaaliston köyhyys ensitavuun verrattuna liittyi ensitavun painoon. Viimeaikainen kantasamojedin tutkimus antaa mahdollisuuden rekonstruoida suomalais-ugrilaiseen kantakieleen etisen /i/-foneemin lisäksi myös takaisen foneemin /į/ ja jälkitavujen /e/:n tilalle /i/:n. 93

94 Kaikki mainitut kantakieliset vokaalit (paitsi takaista į:tä) ovat säilyneet itämerensuomalaisissa kielissä, joihin on kehittynyt myöhemmin lisäksi foneemi /ö/. Mitä koskee vokaalien kestoasteita, niin tässä suhteessa suomalais-ugrilaiset kielet eroavat toinen toisestaan. Suomen kielessä on kaksi kestoastetta (lyhyt ja pitkä), samoin unkarissa. Eestissä on vokaaleilla kolme kestoastetta (lyhyt, puolipitkä ja pitkä). Permiläisissä ja mordvan kielessä ei tehdä eroa lyhyiden ja pitkien vokaalien välillä. Suomalais-ugrilaista tai jopa uralilaista alkuperää on vokaalisointu, joka täydellisessä muodossa tavataan itämerensuomalaisten kielten joukossa vain suomen ja karjalan kielestä. Eesti on sen hävittänyt; ja vepsässä se ei tavallisesti leviä toista tai kolmatta tavua kauemmas (veps. änikod kukat, hengähtada hengähtää ). Suomalais-ugrilainen konsonantisto erosi eräissä suhteissa nykysuomalaista. Siinä oli affrikaattoja č, ć, suhuäänne š, liudentuneita ľ, ć, ń, δ, spirantti δ, labiaaliäänne w. Suomalais-ugrilaisen kantakielen konsonanttijärjestelmä rekonstuoidaan seuraavaksi: p m w t s n δ l r š č ś ć ń δ ľ j k ŋ Osa konsonanteista saattoi esiintyä sanan sisällä geminaattoina, ainakin klusiilit *kk, *tt, *pp. Sanan sisällä olivat mahdollisia myös eräät konsonanttiyhtymät. Labiaalinen puolivokaali *w säilyi bilabiaalisena nähtävästi volgalaiseen kantakieleen asti, kuten osoittaa mari, jossa se on yhä säilynyt. Suomalais-ugrilaisesta kantakielestä puuttui f-äänne. Se esiintyy nykyäänkin etupäässä lainasanoissa ja niissäkin ilmenee pyrkimys korvata se jollakin omaperäisellä äänteellä: suom. vanki (mr. fange), viikuna (mr. fikon), karj. Huotari (ven. 94

95 Федор), veps. Homa (ven. Фома). Myös monet nykyisissä itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvät soinnilliset konsonantit olivat vieraita suomalais-ugrilaiselle kantakielelle. Ne on saatu etupäässä lainojen myötä. Ikivanhana suomalais-ugrilaisena ominaisuutena pidetään myös sitä, ettei sana eikä tavu ala konsonanttiyhtymällä. Tavun ytimenä oli vokaali, jonka edellä oli enintään yksi konsonantti. Sananalkuiset konsonanttiyhtymät, joita tavataan eräissä suomalais-ugrilaisissa kielissä nykyään, ovat kehittyneet myöhään vokaalien kadon seurauksena tai kuuluvat deskriptiiviseen ja vierasperäiseen sanastoon. Itämerensuomalaisten kielten äännerakenteen luonteenomaisimpiä piirteitä on astevaihtelu (sanansisäisten k:n, p:n, t:n tai jonkin niistä sisältävien yhtymien vaihteleminen määrätapauksissa muun konsonantin, konsonanttiyhtymän tai kadon kanssa). Vaihtelu on olennaisesti sama kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä paitsi vepsää ja liiviä, jotka ovat sen hävittäneet. Astevaihtelu tavataan myös lapissa ja eräissä samojedikielissä. Kuitenkaan itämerensuomalais-lappalainen astevaihtelu ei ole yhteydessä samojedilaiseen, vaan ainoastaan sen parallelli-ilmiö. Astevaihtelu olisi näin olleen kehittynyt vasta kantasuomalaisena aikana. Eräänlaista konsonanttien vaihtelua tavataan myös syrjäänissä. Muotorakenne Suomalais-ugrilaiset kielet kuuluvat morfologiselta rakenteeltaan agglutinoiviin, joissa morfeemit yhdistetään sanoiksi mekaanisesti siten, ettei niiden laadussa tapahdu sanottavia muutoksia ja morfeemien raja on selvästi määriteltävä: talo-ssa-ni-kin. Useissa suomalais-ugrilaisissa kielissä on nykyään kuitenkin flektiokielten ominaisuuksia: kun taivutuspääte liittyy sananvartaloon, niin vartalossa tapahtuu muutoksia (suo : soita). 95

96 Suomalais-ugrilaisen kantakielen sanavartalot olivat enimmäkseen kaksitavuisia ja vokaaliloppuisia: kala, emä, isä, maksa. Konsonanttivartaloita ei alunperin ollut. Niitä on alkanut ilmestyä ainakin suomalais-volgalaisena aikana, ensin e- vartaloisiin sanoihin: suone-n, suon-ta. Poikkeuksena olivat yksitavuiset pronominivartalot. Persoonapronomineissa minä ja sinä mi- ja si- (< *ti) edustavat pronominivartaloita, -nä on täsmentävä liite (koaffiksi), joka on luultavasti myös syntynyt pronominivartalosta. Samanlaisia koaffekseja on muissakin pronomineissam ja yleensä ne jäävät pois pronominien taivutuksesta: mi(kä): mi-ssä, jo(ka):jo-ssa, tä(mä):tä-ssä. Uralilaisten kielten vanhat morfeemit (tunnukset ja päätteet) ovat enimmäkseen suffikseja, ts. sellaisia liitteitä, jotka liittyvät sanan vartaloon. Ne olivat konsonanttialkuisia. Koska pääpaino on ollut ensi tavulla, sanan loppuun liitetyt suffiksit ovat aina olleet painottomia. Sen vuoksi niissä on tapahtunut runsaasti äänteellisiä muutoksia. Kaikki suomalais-ugrilaiset kielet ovat säilyttäneet sellaisia muotoja, jotka osoittavat, että eri sanaluokkien väliset rajat uralilaisessa kantakielessä eivät olleet selviä. Osoituksena tästä ovat nykysuomessa tavattavat sanavartalot, jotka voivat esiintyä sekä nomini- että verbivartaloina: kuiva kuivaa, sula sulaa. Myös niin sanotut verbin nominaalimuodot (esim. infinitiitvit ja partisiipit), jotka sisältävät sekä nominien että verbien ominaisuuksia, jatkavat kantakielistä tilannetta. Suomalais-ugrilaisessa kantakielessä nominit taipuivat luvuissa ja sijoissa, lisäksi siinä toimi possesiivitaivutus. Kantakielessä oli kolme lukua: yksikkö, kaksikko l. duaali ja monikko. Yksiköllä ei ollut tunnusta, monikolla oli ainakin kaksi tunnusta: *-t ja -j, josta on kehittynyt nykysuomen monikon tunnus -i. Duaali viittasi merkityksiin me kaksi, te kaksi ja he/ne kaksi. Sen tunnuksia olivat *-k ja *-n. Duaalikategoria on säilynyt vain lapissa, obinugrilaisissa ja samojedikielissä. 96

97 Nomineilla oli kuusi sijamuotoa, joilla oli yksikössä seuraavat päätteet: Nominatiivi -0 Genetiivi -n Akkusatiivi -m Lokatiivi -na/-nä Ablatiivi -ta/-tä Latiivi -k, -n Kaikilla suomalais-ugrilaisen kantakielen päätteillä on jatkajia nykysuomessa. Akkusatiivin *-m on muuttunut varhaiskantasuomessa -n:ksi. Suomalais-ugrilaisen kantakielen lokatiivia (missä?) ja ablatiivia (mistä?) vastaavat morfologisesti nykysuomen essiivi ja partitiivi. Lokaalisen käytön jälkiä on säilynyt partikkeleissa: kotona, ulkona, kaukana, takana kotoa, ulkoa, kaukaa, takaa. Latiivin -k:n jälkenä on esim. partikkeleissa esiintyvä loppukahdennus: taa < *taγak. Sisä- ja ulkopaikallissijoja ei vielä ollut, ne kehittyivät paljon myöhemmin. Nykyisissä suomalais-ugrilaisissa kielissä käytetään possesiivisuffikseja, jotka periytyvät uralilaisesta kantakielestä ja ovat muodostuneet persoonapronomineista. Muinaisessa kantakielessä yksikössä, monikossa ja dualissa oli omat omistusliitteensä. Lisäksi omistusliitejärjestelmällä yksi omistettava erotettiin useammasta omistettavasta. Tästä on jälkiä vanhassa kirjasuomessa: poikami tarkoitti minun yksi poikani, poikani minun useampi poikani. Oletetaan, että adjektiivit ovat eronneet substantiiveista suhteellisen myöhään. Nykysuomessa on joukko sekä substantiiveina että adjektiiveina esiintyviä sanoja: kylmä (saada kylmää kylmä tuuli), kuuma, vilu, pimeä, märkä, valkea. Itämerensuomalaisissa kielissä vallitsee substantiivin ja adjektiivin välinen kongruenssi, mutta monissa suomalaisugrilaisissa kielissä adjektiivi on taipumaton. Sama tilanne on ollut uralilaisessa kantakielessä. Adjektiivin vertailuasteet ovat 97

98 syntyneet suomalais-ugrilaisen yhteisajan jälkeen. Niiden tunnukset ovat kehittyneet nominijohtimista. Verbit taipuivat ainakin persoonissa, luvuissa, tempuksissa ja moduksissa. Lukuja oli kolme (yksikkö, duali ja monikko). 1. ja 2. persoonan päätteet polveutuvat vartaloon liittyneistä persoonapronomineista. Tämä liittyminen lienee kuitenkin tapahtunut jo esiuralilaisessa vaiheessa. 3. persoona ei ole alkuperältään persoonamuoto, vaan on kehittynyt konstruktiosta (hän) on tekevä tekee, (hän) on tekijä teki. Kantakielessä oli kaksi yksinkertaista aikamuotoa preesens ja imperfekti. Temporaalisuutta ilmaistiin alunperin verbaalinominien l. verbikantaisten nominijohdosten avulla. Näissä esiintyvistä johtimista kehittyivätkin ajan mittaan aikamuotojen tunnukset: -pa-johtimesta preesensin tunnus (*tekepä > tekevä: (hän on) tekevä tekee ), -ja-johtimesta imperfektin tunnus (tekijä: (hän on) tekijä teki ). Itämerensuomalaiset perfekti ja pluskvamperfekti ovat kehittyneet myöhemmin. Futuri ilmaistiin preesensilla. Moduksia oli ainakin kaksi: indikatiivi ja imperatiivi. Passiivia verbin pääluokkana ei tunnettu. Hyvin rikas on suomalais-ugrilaisten kielten pronominijärjestelmä. Pronominit ovatkin syntyneet muita sanaluokkia aikaisemmin. Niiden muinaisuuden merkki on se, että pronominien taivutuksessa on paljon epäsäännöllistä. Adverbit ja postpositiot ovat kaikissa suomalais-ugrilaisissa kielissä myöhäsyntyisiä. Ne ovat tavallisesti entisiä substantiivin sijamuotoja: päällä, päälle, päältä. Myös konjunktiot ovat puuttuneet suomalais-ugrilaisesta kantakielestä. Nykyiset konjunktiot on joko lainattu muista kielistä (esim. suomen ja on germaaninen laina) tai johdettu pronominivartaloista (kun, että, jos). Syntaksi Uralilaisessa kantakielessä oli sekä finiitti- että nominaalilauseita. Nominaalilauseiden olemassa oloon viittaavat monet kolmannen persoonan nykyiset predikaattimuodot, jotka 98

99 on johdettu verbin nominaalimuodoista tai deverbaalisista nomineista. Tällaisia ovat esim. kolmannen persoonan yksikkö ja monikko. Taas ensimmäisessä ja toisessa persoonassa on selvä ikivanha finiittitaivutus. Suomlalais-ugrilaisen kantakielen sanajärjestys oli subjekti objekti predikaatti-tyyppiä. Tämä lausetyyppi on vallitseva vieläkin useimmissa etäsukukielissä. Itämerensuomalaiset kielet ja lappi ovat saaneet nykyisen subjekti predikaatti objekti-järjestyksensä germaanisten kielten vaikutuksesta. Yhdyslause on suomalais-ugrilaisissa kielissä yleensä myöhäsyntyinen. Se on kehittynyt tavallisesti jonkin indoeurooppalaisen kielen vaikutuksesta. Kantakieli käytti yhdyslauseiden asemesta erilaisia infinitiivi- ja partisiippirakenteita, joista useammat vastaavat sivulausetta. Edellä esitetty suomalais-ugrilaisen (uralilaisen) kantakielen rekonstruktio on harvapiirteinen, mutta tarjoaa kuitenkin kuvan kielestä, jossa varsin monet itämerensuomalaisten kielten ominaisuudet jo näkyvät. Se että rekonstruktiosta puuttuu yksityiskohtia, perustuu rekonstruktioteknikkaan: lukuisat kantakieliset piirteet ovat vuosituhansien kuluessa hävinneet joko kokonaan tai useammasta suomalais-ugrilaisesta kielestä. Joka tapauksessa täytyy muistaa, että jo uralilainen kantakieli oli täydellinen kieli. Se ei ollut sen primitiivisempi kuin nykyisetkään kielet. Kantauralinen yhteisö oli meidän aikamme näkökulmasta kyllä primitiivinen teknologisen tason puolesta muttei lingvistisesti. Kirjallisuutta Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki, Häkkinen, Kaisa. Suomen kielen äänne- ja muotorakenteen historiallista taustaa. Fennistica 6. Turku,

100 Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki, Janhunen Juha. On the structure of Proto-Uralic. Finnisch-Ugrische Forschungen 44. Helsinki, Salminen, Tapani. Uralilaiset kielet tänään. Kuopion Snellman-instituutin julkaisuja A 13, Fennougristiikan kehitys Keskiajan lopulla Euroopassa alkoi hahmottua käsitys kielten välisestä sukulaisuudesta. Uskonpuhdistuksen myötä Raamattua alettiin systemaattisesti kääntää ns. kansankielille ja huomattiin, että jotkut niistä muistuttavat toisiaan. Samalla syntyi myös kiinnostus näistä kansankielistä. Tätä aikaisemmint tutkittiin vain Raamatun pyhiä kieliä kreikkaa, latinaa, hepreaa. Muut kielet kiinnostivat vain siinä tapauksessa, jos ne muistuttivat jollain tavoin klassisia kieliä. Käytännössä tämä todistaminen tapahtui sanavertailujen avulla. Esimerkiksi, Suomessa 1700-luvulla esitettiin n. 600 sanaa sisältävä sanaluettelo, jonka tarkoitus oli osoittaa suomi ja kreikka sukukieliksi. Kun kuitenkaan ei otettu huomioon, että sanat lainautuvat helposti kielestä toiseen eikä ollut vielä olemassa tieteellisiä kriteereja siihen, kuinka paljon eri kielten sanat voisivat poiketa toisistaan äänteellisesti ja merkitykseltään, sananrinnastuksista monet olivat selvästi virheellisiä. Ensimmäiset satunnaiset tiedot uralilaisten kielten sukulaisuudesta alkoivat ilmestyä 1500-luvulla. Tällöin mm. suomea ja lappia arveltiin sukukieliksi. Ensimmäinen, joka väitti unkarin ja suomen sukukieliksi, oli saksalainen lääkäri Martin Fogel. Hän oli saanut Toscanan prinssilta tehtävän hankkia tietoja suomen kielestä. Fogel lähti väärästä olettamuksesta finni- ja hunni- (ven. гунны) nimitysten sukulaisuudesta. Unkarilaisia pidettiin silloin hunnien jälkeläisinä. Vaikka rinnastus olikin virheellinen, hän tuli oikeaan tulokseen suomen ja unkarin sukulaisuudesta. Fogel esitti lähes 40 suomalaisunkarilaista sanavertailua, joista osa on nykyäänkin 100

101 hyväksyttyjä: suom. pää unk. fö, käsi kéz, silmä szem, kala hal. Suuri merkitys suomalais-ugrilaisen kieliperheen todistamisessa on ollut ruotsalaisella upseerilla Philipp fon Strahlenbergillä, joka sotavankina joutui Siperiaan ja teki havaintoja niiden kansojen kielestä, joita hän tapasi matkalla. V hän julkaisi laajan saksankielisen tutkielmansa, jossa oletti, että mordva, tšeremissi, syrjääni, votjakki, voguli ja ostjakki ovat suomen sukukieliä. Kielisukulaisuuden toteamisen kaudelta mainittakoon myös 1700-luvulla Venäjällä julkaistu sanakirja Сопоставительный словарь всех языков и наречий, joka tunnetaan myös nimellä Pallaksen sanakirja. Akateemiko Pallaksen johdalla sanakirjaan oli kerätty aineistoa lukuisista Venäjällä puhutuista kielistä, siinä olivat mukana myös useammat Venäjällä puhutut suomalais-ugrilaiset kielet. Suomalais-ugrilaisen kielikunnan lopullisen tieteellisen todistamisen suorittivat unkarilaiset tutkijat János Sajnovics (Шайнович) ja Sámuel Gyarmathi (Дьярмати). Heidän tutkimuksissaan sukulaisuushypoteesia ei rakennettu enää pelkkään sanaston vertailuun, vaan otettiin huomioon myös muoto-oppi. Fennougristiikka Suomessa Suomeen ajatukset suomalais-ugrilaisesta kielisukulaisuudesta toi 1700-luvun lopussa Henrik Gabriel Porthan, joka oli silloisen Suomen hengenelämän johtohahmo. Hän kävi oppimatkalla Saksassa, missä sai vaikutteita tunnetulta kielentutkijalta August Schlözeriltä. Porthanin esittämässä luettelossa suomalais-ugrilaiset kielet oli lueteltu aivan nykyisten käsitysten mukaan, paitsi että ylimääräisenä oli mainittu tšuvassi. Varsinainen tutkimus alkoi Suomessa 1800-luvulla luvun alkupuoli oli Keski-Euroopassa kansallisromantista aikaa. Tutkijat olivat kiinnostuneet 101

102 kansojen menneisyydestä, jonka löytämiseksi kerättiin ja tutkittiin kansanrunoutta ja kansankieltä. Suomessa tapahtui lisäksi kansallinen herätys. Tällä taustalla Euroopassa kehittyi ns. historiallisvertaileva eli komparatiivinen kielentutkimusmetodi. Se syntyi indoeurooppalaisten kielten tutkimuksessa, mutta siirtyi pian myös fennougristiikkaan. Suuri merkitys konkreettisen fennougristiikan aloittamisessa oli skandinaavisten kielten tutkijalla Rasmus Raskilla, joka vieraili Suomessa v Hän kehotti suomalaisia keräämään aineistoa sukukielistä. Vertaamalla näitä kieliä keskenään pääsi syventymään suomen kielen menneisyyteen. Suomen fennougristiikan varsinainen alkuunpanija oli Matias Aleksanteri Castrén. Ensimmäisen tutkimusretkensä hän suoritti v Lappiin. Seuraavana vuonna hän keräsi aineistoa Karjalasta, sitten siirtyi Arkangelin alueelle, missä tutki nenetsijen kieltä. Sieltä hän jatkoi matkaansa idemmäksi komilaisten asuinalueille ja edelleen Uralin taakse Siperiaan, missä tutki hanttia ja samojedikieliä. Hän teki arvokkaita muistiinpanoja myös sellaisista samojedikielistä, jotka ovat nykyään jo kuolleet. Castrén kävi Kinaan asti jäljittämässä kadonneita samojedikansoja. Hän oli vakuuttunut suomalaisugrilaisten ja samojedikielten sukulaisuudesta, lisäksi hän arveli myös uralilaisten ja altailaisten (turkkilaisten) kielten olevan sukukieliä. Castrén tutki 13 eri kieltä ja kirjoitti lukuisia äänne- ja muoto-opillisia tutkimuksia eri suomalais-ugrilaisista kielistä. Hänen suurin ansionsa on samojedikielten kielioppi. V. 1850, vuotta ennen kuolemaa, Castrén valittiin Helsingin yliopiston ensimmäiseksi suomen kielen professoriksi. Kuollessaan hän oli 38-vuotias. Castrénin jälkeen professoriksi tuli Elias Lönnrot, jonka tutkimustyö keskittyi itämerensuomalaisiin kieliin ja kansanrunouteen. Castrénin tutkimusmenetelmiä laajensi August Ahlqvist. Hän kohdisti huomionsa etupäässä suomen kieleen, mutta 102

103 suoritti myös tutkimusmatkoja karjalaisten, vepsäläisten, vatjalaisten luo. Itämerensuomen ulkopuolella hän tutki mordvaa, maria ja manssia. Ahlqvistin aloitteesta v Suomeen perustettiin Kotikielen seura, joka vuodesta 1896 alkaen rupesi julkaisemaan aikakauslehteä Virittäjä. Siitä muodostui johtava lehti fennistiikan alalla, mutta lehdessä on julkaistu myös monia fennougristiikan kannalta arvokkaita kirjoituksia, joissa käsitellään mm. kantasuomen kronologiaa, lainasanakerrostumia ym. Tärkeimpiä tapahtumia fennougristiikan alalla oli Suomalais-ugrilaisen Seuran perustaminen v SUS järjestettiin organisoimaan tutkimusta ja tukemaan sitä rahallisesti. Varoja saatiin seuran jäseniltä, muutamilta yhteisöiltä ja valtiolta. Kolmenkymmenen ensimmäisen toimintavuoden aikana SUS lähetti kolmisenkymmentä stipendiaattia tutkimus- ja keruutyöhön sukukieliä puhuvien kansojen luo. Stipendiaateista mainittakoon Heikki Paasonen, joka tutki Volgan suomalaisia kieliä mordvaa ja maria (Paasosen keräämien aineistojen pohjalta on hiljattain valmistunut moniosainen mordvan kielen sanakirja), Yrjö Wichman, joka erikoistui udmurttiin ja komiin, Artturi Kannisto, joka oli tunnetuimpia mansin tutkijoita. Hän vietti mansien (vogulien) luona Siperian ankarissa oloissa viisi vuotta ja keräsi valtavan sanakokoelman kaikista murteista. Hän merkitsi muistiin myös suuren määrän kansanrunoutta. Kannisto kävi lähes jokaisen manssin luona heitä oli silloin noin ja laati samalla koko kansasta tarkan väestörekisterin. Artturi Kanniston keräämän materiaalin pohjalta laaditaan vogulin kielen sanakirjaa. Lokakuun vallankumous sulki Venäjän suomalaisilta tutkijoilta. Niissä olosuhteissa huomio kääntyi luonnollisesti kerättyjen ainesten julkaisemiseen. Aineisto on ollut kuitenkin niin laaja, ettei sitä ole vieläkään saatu kokonaan julkaistuksi. Kun 1980-luvulla Venäjä oli taas avautunut suomalaisille 103

104 sukukielten tutkijoille, kenttätyö on taas käynyt mahdolliseksi, tällä kertaa yhdessä syntyperäisten tutkijoiden kanssa. Suomalais-ugrilainen seura on tärkein fennougristisen kirjallisuuden julkaisija Suomessa. Vuodesta 1886 alkaen se julkaisee Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirjaa (SUSA eli JSFOu), joka on artikkelikokoelma, sekä Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksia (SUST eli MSFOu), joka sisältää monografioita. Tässä sarjassa on ilmestynyt myös useita väitöskirjoja. Siinä on myös materiaalijulkaisuja, mm. sukukielten tekstejä ja runoutta. SUST on ilmestynyt vuodesta 1890 alkaen, ja sarjaan kuuluu jo yli 200 nidettä. Lisäksi Suomalais-Ugrilainen Seura julkaisee myös sanakirjoja (Lexica Societatis Fenno-Ugricae), ja kaikki tunnetuimmat fennougristiikan alan sanakirjat ovat ilmestyneet tässä sarjassa. Suomalais-ugrialisen Seuran yhteyteen kuuluu myös aikakausjulkaisu Finnisch-ugrische Forschungen (FUF), joka sisältää fennougristiikan alaan kuuluvia artikkeleja, katsauksia, kirja-arvosteluja. Sarja on aloitettu v luvulla Saksassa syntyi uusi vertailevan kielitieteen suuntaus ns. nuorgrammaattinen koulu, joka kiinnitti päähuomion historialliseen äänneoppiin, äänteiden kehitykseen ja muuttumiseen. Nuorgrammaattiset menetelmät ovat vaikuttaneet huomattavasti fennougristiikkaan. Tunnetuimpia suomalaisia nuorgrammaatikkoja oli Eemil Nestor Setälä, näkyvin hahmo Suomen fennougristiikassa vuosisadan vaihteen aikana. Hän selvitteli mm. konsonanttien kehitystä ja astevaihtelun syntyä itämerensuomalaisissa kielissä. Myöhemmin hän laajensi astevaihteluteorian myös vokaaleihin. Eräillä suomen vokaaleilla on sukukielissä monia eri variantteja (esim., suomen o:ta vastaa lapissa uo tai oa). Setälä arveli, että tämä on jälki entisestä vokaalivaihtelusta. Nykyinen tiede on kuitenkin luopunut tästä Setälän teoriasta ja asettunut Arvid Genetzin kannalle, joka jo Setälän aikana ehdotti syyksi äänneympäristön, lähinnä seuraavan tavun laadun vaikutuksen. 104

105 Setälä on tutkinut suomalais-ugrilaisten kielten tempusja modusvartaloita. Hän arveli useimpien taivutuselementtien syntyneen johtimista, ja tämä selitys on käyttökelpoinen nykyäänkin. Hyvin tunnetuksi tuli myös Setälän ehdottoma suomalais-ugrilainen sukupuumalli. Nuorgrammaattinen näkemys, jolloin tutkimuksen keskipisteenä oli äännehistoria, hallitsi Suomen fennougristiikassa aina 1900-luvun keskivaiheeseen saakka. Paavo Ravilan ja Erkki Itkosen tieteellinen toiminta toi Suomeen strukturalistisen ajattelutavan, jonka mukaan kielijärjestelmä muodostaa rakenteellisen kokonaisuuden. Tämä laajensi huomattavasti fennougristiikan tutkimuskentän. Erkki Itkonen on ollut ennen kaikkea lappologi, mutta tämän lisäksi valaissut suomalais-ugrilaisten kielten eri kielitasojen (ääneoppi, muoto-oppi, sanasto) historiaa. Hän on laatinut myös lukuisia fennougristiikan alan yleisesityksiä ja oppikirjoja. Paavo Ravila on mordvan ja lapin lisäksi tutkinut myös suomalais-ugrilaisten kielten alkuperäistä lauserakennetta ja numerustunnusten historiaa luvun kuluessa kehittyi sanahistorian tutkimus, joka alkoi systemaattisesti vielä 1930-luvulla Setälän perustamasta Suomen Suku-tutkimuslaitoksesta. Sen tavoite oli vanhan omaperäisen sanaston kokoaminen. Tämän kokoelman perusteella Y.H. Toivonen aloitti Suomen kielen etymologisen sanakirjan laatimisen. Hän ehti julkaista vain sanakirjan ensimmäisen osan (v.1955), työtä jatkoivat Erkki Itkonen ja Aulis J. Joki. Kuusiosaisen sanakirjan viimeinen osa ilmestyi v luvun lopussa käyttöön on tullut uusi, edellistä paljon laajempi Suomen sanojen alkuperä - niminen kolmiosainen etymologinen sanakirja (päätoimittaja Ulla-Maija Kulonen). Vanhojen omaperäisten sanojen lisäksi tutkittiin myös lainasanoja. Jalo Kalima on kirjoittanut tutkimukset suomen balttilaisista (1936) ja slaavilaisista lainoista (1952). Indoeurooppalaisia lainoja on tutkinut Aulis J. Joki. 105

106 Germaanisten sekä laajalevikkeisten indoeurooppalaisten lainojen tutkimusta on viime vuosikymmeninä vienyt huomattavasti eteenpäin Jorma Koivulehto. Jo Castrénista alkaen on fenno-ugristiikassa tutkittu muoto-oppia. Uusi nousu on tapahtunut 1900-luvun loppupuoliskolla, jolloin ilmestyivät Matti Limolan ja Mikko Korhosen tutkimukset vogulin ja saamen muoto-opista. Syntaktisen tutkimuksen aloitti Paavo Ravila tarkastelemalla uralilaisen kantakielen lauseiden alkuperäistä rakennetta. Marin, suomen ja lapin sijasyntaksia ovat käsitelleet Eeva Kangasmaa-Minn, Alho Alhoniemi ja Raija Bartens. Viime vuosikymmenien aikana on huomattavasti edistynyt itämerensuomalaisten kielten tutkimus. Terho Itkonen on esittänyt teorian itämerensuomalaisista kantamurteista, selvitellyt aunukselaismurteiden syntyä, tutkinut itämerensuomalaisten kielten ja lapin suhteita. Eri tieteenalojen tulosten synteesia edustavat kaksi luvulla pidettyä symposiumia, joissa pohdittiin suomen kansan alkuperää. Niissä hyödynnettiin sekä kielitieteen ja historian että luonnontieteiden (ilmaston tutkimus, geenitutkimus ym) tuloksia. Suurimpia fennougristiikan keskuksia Suomessa ovat: - Helsingin yliopisto, mihin suomen kielen professorin virka perustettiin v Myöhemmin professuuri jaettiin kahtia: suomen kielen ja kirjallisuuden professuuri ja suomalaisugrilaisen kielentutkimuksen professuuri (vuodesta 1892), jonka ensimmäisenä haltijana oli Arvid Genetz. Tällä hetkellä Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaista laitosta johtaa prof. Ulla-Maija Kulonen. - Turun yliopisto, johon suomen ja sen sukukielten professuuri perustettiin v Turussa tutkitaan etupäässä volgalaisia suomalais-ugrilaisia kieliä maria ja mordvaa. Yliopistojen ohella suomen ja sen sukukielten tutkius tapahtuu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa (perustettu v. 106

107 1976). Sen tehtävänä on ennen muuta sanakirjojen laatiminen. Kotuksessa säilyvät myös laajat kielikortistot. Fennougristiikka Venäjällä Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus Venäjällä pääsi varsinaisesti kehittymään myöskin 1800-luvulla. Ensimmäisiä tutkijoita oli Anders Johan Sjögren, joka toimi Pietarin tiedeakatemiassa. Hän oli samalla kielen, kansatieteen ja historian tutkija. Pietarin tiedeakatemia kustansi hänen lukuisat matkansa lappalaisten, syrjäänien, liiviläisten, karjalaisten ja vepsäläisten luo. Sjögren löysi tutkimusmatkojensa aikana vepsän, jota pidettiin jo kuolleena kielenä, ja todisti, että vepsäläiset ovat venäläisten kronikkojen Весь-heimon jälkeläisiä. Sjögren ei ehtinyt julkaista kaikkea keräämäänsä aineistoa. Tämän työn suoritti hänen seuraajansa F.J. Wiedeman, joka julkaisi Sjögrenin liivin kieliopin ja sanakirjan. Itse Wiedeman oli tutkinut uralilaisten ja altailaisten kielten sukulaisuutta. Lisäksi hän julkaisi arvokkaita kielioppeja ja sanakirjoja eestin, mordvan, marin, udmurtin ja komin kielestä. Toinen suomalais-ugrilaisten kielten keskus sijaitsi Kazanissa. Kazanin yliopistossa toiminut M. Weske julkaisi mm. eestin äänne- ja oikeinkirjoitusopin sekä tutkimuksen marin kielestä. Hän tutki myös slaavilaisten ja itämerensuomalaisten kielten suhteita. Suomalai-ugrilaisten kielten tutkijana Venäjällä oli myös kuuluisa venäläinen kielitieteilija akateemikko A. Shahmatov. Hänen tärkein työnsä suomalais-ugrilaisten kielten alalla on v julkaistu Мордовский исторический сборник. Shahmatovin jälkeen suomalais-ugrilaisia kieliä viime vuosisadan alussa ei käytännössä enää tutkittu. Tutkimustyö pääsi uudestaan alulle luvulla, kun silloisessa Neuvostoliitossa ryhdyttiin kehittämään vähemmistökansallisuuksien kieliä ja kulttuuria. Silloin piti luoda kirjaimisto ja oikeinkirjoituksen periaatteet sellaisille 107

108 kielille, joilla ei aikaisemmin ollenkaan kirjoitettu. Kaikki suomalais-ugrilaiset kielet Neuvostoliitossa olivat tällaisia. Kirjakielten luominen edellytti laajaa tutkimustyötä. Tärkein osuus tässä työssä on ollut D.V. Bubrihilla ( ). Vuonna 1913 hän valmistui Pietarin yliopistosta ja tutki noin kahdentoista vuoden ajan slaavilaisia kieliä. Sitten opettajansa A. Shahmatovin vaikutuksesta hänessä heräsi kiinnostus suomalais-ugrilaisia kieliä kohtaan, joita hän alkoi tutkia v Vuonna 1925 Leningradin yliopistoon perustettiin suomalais-ugrilaisen filologian laitos. Bubrihista tuli sen ensimmäinen johtaja, ja hän toimi tässä virassa kuolemaansa saakka. Toimintansa fennougristina D.V. Bubrih aloitti kieliaineiston keruulla. Vuosina hänen johdollaan suoritettiin tutkimusmatkoja mordvalaisten, udmurttien ja karjalaisten luo. Mordvan kieliä ersää ja moksaa Bubrih tutki tästä lähtien elämänsä loppuun asti. Bubrih pani alulle karjalan kielen tutkimuksen Venäjällä. Vuonna 1937 hän julkaisi laajan ohjelman, jonka mukaan Karjalassa aloitettiin laajamittainen karjalan murreaineiston keruu. Sen pohjalta valmistui arvokas Karjalan kielen murrekartasto, joka sisältää yli 200 karjalan kieli-ilmiötä kuvaavaa karttaa. Kartasto saatiin julkaistuksi vasta Monissa tutkimuksissaan Bubrih on selvitellyt Karjalan kansan ja kielen alkuperää. Ennen sitä vallitsi eräiden suomalaisten historian ja kielentutkijoiden esittämä teoria, jonka mukaan karjalaiset olisivat olleet hyvin myöhään muodostunut itäsuomalainen heimo, joka olisi saapunut Karjalan kannakselle Länsi-Suomesta, lähinnä Hämeestä. Mm. Lauri Kettunen yritti todistella, että karjalaiset ovat entisiä hämäläisiä, jotka olisivat sekoittuneet vepsäläisiin. Bubrih julkaisi useamman kirjoituksen tästä aiheesta (tunnetuin näistä on Происхождение карельского народа 1947) ja todisti, että karjala (корела) on itsenäinen heimo. Vienan- ja eteläkarjalaiset ovat sen välittömiä jälkeläisiä. Livviköt ja lyydiläiset ovat taas lähempänä vepsää. 108

109 D.V. Bubrih julkaisi myös laajoja tutkimuksia suomen kielen historian alalta, joissa hän nojautui lähinnä E.N. Setälän kehittämään teoriaan. Sodan aikana Syktyvkarissa Bubrih kirjoitti komin kirjakielen kieliopin ja udmurtin historiallisen äänneopin. Sodan jälkeisinä vuosina hän valmisteli laajaa suomalais-ugrilaisten kielten kielioppia, josta ehti julkaista vain osan. Vuodesta 1944 aina kuolemaansa asti D.V. Bubrih toimi samanaikaisesti Leningradin ja Petroskoin yliopistojen suomalais-ugrilaisten laitosten johtajana. Bubrih laksi perustan fennougristiikalle miltei kaikissa Venäjän suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa. Kaikissa niissä toimii nykyään tutkimuslaitoksia. Lisäksi suomalais-ugrilaisia kieliä tutkitaan yliopistoissa. Neuvostovuosina silloisessa Neuvostoliitossa oli kaksi suurempaa fennougristiikan keskustaa: toinen Moskovan akateemisessa kielitieteen instituutissa ja toinen Eestissä Tarton yliopistossa. Moskovassa toimineet V.I. Lytkin, S.A. Serebrennikov erikoistuivat permiläisten kielten sekä suomalaisugrilaisten kielten lähinnä muoto-opin teoreettisten kysymysten tutkimiseen. Lytkin on tutkinut myös historiallista sanastooppia. K. Maitinskaja tutki unkarin lisäksi mm. suomalaisugrilaisen pronominijärjestelmän muodostumista luvulla Moskovan kieli-instituutin aloitteesta valmistui laaja kolmiosainen käsikirja Основы финно-угорского языкознания. Tarton yliopistoon oli järjestetty jatko-opiskelu fennougristiikan alalla. Akateemikko Paul Aristeen johdolla valmistui kymmeniä kielentutkijoita eri suomalais-ugrilaisista tasavalloista. Viime vuosina jonkinlaisena Venäjän fennougristiikan koordinoivana keskuksena on ollut Marin yliopisto. Sen yhteydessä toimii mm. tieteellinen neuvosto, jossa on mahdollista väitellä fenno-ugristiikan alan tohtoriksi. Joškar- Olassa ilmestyy myös ainoa Venäjän suomalais-ugrilaisen 109

110 kielentutkimuksen alan aikakausjulkaisu Финноугроведение. Toinen Venäjän tutkijoita yhdistävä julkaisu on Linguistica Uralica -niminen aikakauslehti, joka ilmestyy Tallinnassa. Neuvostovuosina, jolloin Eesti kuului Neuvostoliittoon, se tunnettiin nimellä Советское финноугроведение. Karjalassa itämeren-suomalaisten kielten tutkimus alkoi 1930-luvulla, jolloin Petroskoihin perustettiin Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti (Институт языка, литературы и истории Карельского научного центра РАН). Alkuvaiheessa työ keskittyi murre-aineiston keräämiseen. Sen perusteelta julkaistiin murre-näytteitä ja valmistettiin useampi sanakirja, mm. Vepsän kielen sanakirja (M. Zaitseva ja M. Mullonen), kaksi suurta Karjalan kielen sanakirjaa, toinen aunuksen (G.N. Makarov) ja toinen tverin karjalan (A.V.Punžina) pohjalta, Pohjois-Inkerin murresanakirja (V. Ollikainen), Karjalan kielen fraasisanakirja (V.P. Fedotova). On tehty useita tutkimuksia karjalan ja vepsän muoto-opin alalta, mm. tihvinän murretta on tutkinut V.D. Rjagojev, Nina Zaitseva tutkii vepsän muoto-oppia. Nuorin tutkimussuunta on nimistötutkimus. On kerätty laaja, yli 300 tuh. nimilippua sisältävä Karjalan paikannimien kortisto, jonka pohjalta tarkasteltu karjalaista (N.N. Mamontova) ja vepsäläistä (I. Mullonen) nimistöä. Instituutissa on tehty myös saamen kielen tutkimuksia (G.M. Kert, P.M. Zaikov). Toinen fennougristiikan keskus Karjalassa on Petroskoin yliopiston Itämerensuomalaisten kielten laitos, missä P. M. Zaikovin johdolla tutkitaan karjalan kieltä. Kirjallisuutta Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki,

111 Korhonen, Mikko. Finno-Ugrian language studies in Finland Helsinki, Korhonen Mikko, Suhonen Seppo, Virtaranta Pertti. Sata vuotta suomen sukua tutkimassa. 100-vuotias Suomalais- Ugrilainen Seura. Espoo,

112 Lyhenteet baltt. balttilainen germ. germaaninen ieur. indoeurooppalainen ims. itämerensuomalainen karj. karjalainen kbalt. kantabalttilainen kgerm. kantagermaaninen ksm. kantasuomalainen lat. latinalainen lp. lappalainen liet. liettualainen mksm. myöhäiskantasuomi mord. mordvalainen mr. muinaisruotsi mven. muinaisvenäjä ruots. ruotsalainen saam. saamelainen saks. saksalainen skand. skandinaavinen slaav. slaavilainen sugr. suomalais-ugrilainen suom. suomalainen udm. udmurttilainen ugr. ugrilainen unk. unkarilainen vatj. vatjalainen ven. venäläinen veps. vepsäläinen vir. virolainen vksm. varhaiskantasuomi 112

113 Kuva 1. Uralilaisten kielten puhujien asuma-alueet. Kuva 2. Itämerensuomalaisten kielten puhujien asuma-alueet. Kuva 3. Inkerinmaa. Kuva 4. Unkarin vanhat ja Trianonin jälkeiset rajat. Kuva 5. Uralilaisten kielten sukupuu. Kuva 6. Indoeurooppalaisen kielikunnan päähaarat. Kuva 7. Myöhäiskantasuomen murteet. Kuva 8. Kantasaamen murteet. Kuva 9. Suomensukuisten kansojen asuma-alueet 1100-luvulla (Heikki Kirkisen mukaan). Kuva 10. Suomen Karjala. Kuva 11. Karjalan murteet. Kuva 12. Suomen murteet. 113

114 Kirjallisuusluettelo Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan. Toimittanut Riho Grünthal. Tietolipas 180. Helsinki, Hakulinen, Lauri. Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Keuruu, Huurre, Matti vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki Keuruu, Häkkinen, Kaisa. Mistä sanat tulevat. Suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. Helsinki, Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomen suvun esihistoria. Suomen kielen käsikirja. Toim. Osmo Ikola. Helsinki, Itämerensuomalaiset heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Toim. Mauno Jokipii. Jyväskylä, Korhonen, Mikko. Kielen synty. Toim. Ulla-Maija Kulonen. Helsinki, Laakso, Johanna. Karhunkieli. Pyyhkäisyjä suomalaisugrilaisten kielten tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 729. Helsinki, Lehikoinen, Laila. Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. Helsinki, Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Suomen väestön esihistorialliset juuret. Tvärminnen symposiumi Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, The Uralic languages: description, history and foreign influences. Edit. Sinor Denis. Leiden:Brill, Uralilaiset kansat. Tietoja suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Toim. Johanna Laakso. Helsinki,

115 Основы финно-угорского языкознания. Вопросы происхождения и развития финно-угорских языков. М., Основы финно-угорского языкознания. Прибалтийско-финские, саамские и мордовские языки. М., Языки мира. Уральские языки. М., Хайду Петер. Уральские языки и народы. М., Сородичи по языку. Под ред. Д. Нановски. Будапешт., Sanakirjat SKES Suomen kielen etymologinen sanakirja 1 6. Lexica Societatis Fenno-Ugricae 12. Helsinki, SSA Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja 1-3. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitteita 556. Helsink, UEW Károly Rédei. Uralisches etymologisches Wörterbuch 1 2. Wiesbaden,