Vantaan virtavesiselvitys Aki Janatuinen

Transkriptio

1 Aki Janatuinen

2 Sisällysluettelo 1. JOHDANTO VANTAAN VIRTAVESIEN INVENTOINTI Lähtökohdat Inventointi Kalastotutkimukset Arvokkaiden uomanosuuksien rajausperusteista Purojen määrittäminen... 9 Julkaisija Vantaan kaupunki, Maankäyttö, rakentaminen ja ympäristö, Ympäristökeskus Teksti Aki Janatuinen Kannen kuva Aki Janatuinen Kuvat Aki Janatuinen (ellei toisin mainita) Kartat Vantaan kaupunki, liitekarttojen 2,3,4,11 ja 12 muokkaus Jarmo Honkanen Taitto Tarja Starast Paino Vantaan kaupungin paino Sarja C18 ISBN VIRTAVESIEN ARVOKKAAT LUONTOKOHTEET Espoonjoen vesistön arvokkaat luontokohteet Kynikenoja - Karhusuon purolaakso Kynikenoja - Grankullan purolaakso Myllymäenoja - Petaksen puronotko Myllymäenoja - Tallimäen purolaakso Vantaanjoen vesistön arvokkaat luontokohteet Lepsämänjoki (ja Myllyjärvenpuro) - Lepsämänjokilaakso Luhtajoki (Kuhajoki) - Luhtajokilaakso Tuusulanjoki (Lillå) - Tuusulanjokilaakso Krakanoja - Krakanojan alempi kohde Krakanoja - Krakanojan ylempi kohde Mustikkasuonoja Mustikkasuonojan purolaakso Pekinoja - Byändan purolaakso Jelmusanoja - Keimolan purolaakso Kirkonkylänoja - Kirkonkylänojan purokäytävä Kylmäoja Simonkylän purolaakso Kylmäoja Ristipuron purokäytävä Kylmäoja (länsihaara) Tasankopolun purokäytävä Kylmäoja (pohjoishaara) Ilolanpuiston purokäytävä Kylmäoja (itähaara) Ilolankosken purolaakso Rekolanoja Rekolanojan alajuoksun purokäytävä Rekolanoja - Rekolanojan yläjuoksun purokäytävä Vallinoja Vallinojan alajuoksun purolaakso Tervaoja - Tervaojan alajuoksun purokäytävä Krapuojan vesistön arvokkaat luontokohteet Kormuniitynoja (ja Nissaksenoja) - Kormuniitynojan alajuoksun purokäytävä Sotunginoja - Sotungin purolaakso VANTAAN VIRTAVESIEN VAELLUSESTEET Vantaan- ja Keravanjoen vaellusesteet Vantaanjoen Vantaankosken vaellusesteet Keravanjoen Kirkonkylänkosken vaelluseste Keravanjoen Tikkurilankosken vaelluseste VANTAAN VIRTAVESIEN LÄHTEET Valkealähde Espoonjoen vesistö

3 5.2.1 Herukkapuron suojelualueen tihkupintalähde Nybackan tihkupintalähteet Kynicken tihkupintalähde Kynicken allikkolähde Grankullan tihkupintalähteikkö Grankullan lähteikköalue Tallimäentien eteläinen tihkupintalähde Raappavuorentien tienvarsilähteikkö Petaksen tihkupintalähteikkö Tallimäentien pohjoinen putkitettu lähde Vehkalanmäen allikkolähde Variston tihkupintalähde Mantelilastun putkitettu lähde Avaintien putkitettu lähde Monikonpuron vesistö Hämevaaran peltojen lähde Vantaanjoen vesistö Sandbackan tihkupintalähde Krakanpellon tihkupintalähde Tuulensuun lähteikkö Tuulensuun lähdekaivo Jokitien allikkolähde Viinikanmetsän lähteikköalue Vänrikinkujan putkitettu lähde Mäkelän tihkupintalähteet Lamminsuonojan tihkupintalähteet Ruskeasannan itäinen lähteikkö Ruskeasannan läntinen lähteikkö Ruskeasannan allikkolähde Kylmäojan tihkupintalähteet Ilolan ulkoilureitin tihkupintalähde Hiekkaharjun putkitettu lähde Savimaantien putkitettu lähde Närhitien tihkupintalähde Harakkakujan tihkupintalähde Kauniston tihkupintalähde Maarukanojan lähteikkö Lehtolan tihkupintalähde Westerkullanojan vesistö Westerkullan allikkolähde Krapuojan vesistö Kuninkaanmäen tihkupintalähde Hakunilan tihkupintalähde Hiirakkorinteen eteläinen allikkolähde Hiirakkorinteen pohjoinen allikkolähde Kaskelan allikkolähde VANTAAN VIRTAVESIEN KUNNOSTUSTARVE Kunnostuskohteiden ja toimenpiteiden priorisointi Kunnostuskohteiden ja toimenpiteiden priorisoinnin luokitus Vaellusesteet Pienvedet Vantaanjoki, Vantaankoski Keravanjoki, Kirkonkylänkoski ja Tikkurilankoski Uomakunnostukset Valuma-aluekunnostukset VANTAAN KALASTOSTA YLEISESTI Vantaan kalaston syntyhistoria Vesistöjen kalalajikoostumus Kalalajien määrä Virtavesien kalalajien määrä KALALAJISTO Nahkiainen Pikkunahkiainen Ankerias Hauki Lohi Taimen Kirjolohi Siika Harjus Kuore Särki Seipi Turpa Säyne Suutari Sorva Toutain Törö Salakka Allikkosalakka Pasuri Lahna Sulkava Vimpa Ruutana Hopearuutana Karppi Kivennuoliainen Made Kolmipiikki Kymmenpiikki

4 8.32 Kivisimppu Ahven Kuha Kiiski Piikkimonni TAIMEN VANTAALLA Merivaelluksen tehneiden emojen merkitys lisääntymiselle puroissa Espoonjoen vesistö Monikonpuron vesistö Mätäjoen vesistö Vantaanjoen vesistö Lepsämänjoki Luhtajoki Tuusulanjoki Krakanoja Mustikkasuonoja Pekinoja Jelmusanoja Lamminsuonoja Tuusulan Krapuoja Kirkonkylänoja Kylmäoja Rekolanoja latvapuroineen Tervaoja Mellunkylänpuron vesistö Krapuojan vesistö Stora-Dammenin vesistö Sipoonjoen vesistö VAELLUSKALOJEN ELINKIERRON PALAUTTAMINEN VANTAANJOEN VESISTÖSSÄ Vaelluskalojen toinen tuleminen Joen patoamisesta sen avautumiseen Vesistön avautumisesta Vantaanjoen vapautumiseen Virkistyskäyttö mahdollistuu Kalojen vaellusmahdollisuuksien palauttamiseksi tehdyt toimet Vantaanjoen Vanhankaupunginkosken ensimmäinen kalatie Vantaanjoen Vanhankaupunginkosken uusi kalatie Ylemmät Vantaan puoleiset kalatiet Kylmäojan patomuutokset MUU LAJISTO Sammalet Lehtisammalet Sarvisammalet Nisäkkäät Saukko Linnut Koskikara Kuningaskalastaja Törmäpääsky Matelijat ja sammakkoeläimet Rantakäärme Nilviäiset Vuollejokisimpukka Äyriäiset Purokatka Ravut Hyönteiset Vantaansurviainen Sudenkorennot Vantaankorri Etelänkoipikorri Virtalude VIITTEET LIITTEET Liite 1. Arvokkaiden virtavesien luokitteluperusteita Liite 2. Vesilain mukaiset purouomat Liite 3. Vantaan virtavesien arvokohteet ja lähteet Liite 4. Vantaan virtavesien arvokohteet ja vaellusesteet Liite 5. Vantaan virtavesien arvokohteet Liite 6. Vantaan virtavesien lähteet Liite 7. Vantaan virtavesien vaellusesteet Liite 8. Vantaan virtavesien kunnostustarpeen priorisointi ja toimenpiteet Liite 9. Vantaan vesistöjen kalastoja Liite 10. Vantaanjoen suusta ja Vanhankaupunginkoskesta pyydettyjen taimenten keskipaino ja -pituus viime vuosina Liite 11. Taimenen levinneisyys Vantaalla Liite 12. Purokatkan levinneisyys Vantaalla Liite 13. Julkaisussa mainittujen lajien nimistö

5 1. JOHDANTO Vantaan ympäristökeskus tilasi Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitokselta Vantaan pienvesiselvitykseen (Haikala ym. 2009) pohjautuvan selvityksen Vantaan kaupungin alueella sijaitsevista Vantaan- ja Keravanjokea pienemmistä virtavesistä. Työn tavoitteena oli tuottaa tietoa Vantaan puroluonnon arvokohteista sekä kunnostustoimilla ennallistettavista kohteista ja näiden lajistosta. Selvityksen laati Aki Janatuinen Helsingin yliopiston Ympäristötieteiden laitokselta. Maastotyöt tehtiin pääosin kesällä Selvityksessä arvioidaan mitkä virtavesiuomista ovat vesilain mukaisia puroja tai jokia, ja mitkä kausikuivia noroja. Maastokartoituksin on lisäksi selvitetty ja rajattu vesiluonnon, erityisesti kalaston sekä muiden luontoarvojen kannalta arvokkaimmat uomajaksot ja arvioitu näiden merkitystä ekologisina yhteyksinä maalla liikkuvien eläinten kannalta. Virtavesistä on kartoitettu myös vesieliöiden vaellusesteet ja kerätty lisäksi tietoja virtavesiin yhteydessä olevista lähteistä. Vesiluonnon arvokohteet ja muu paikkatieto on tallennettu Vantaan ympäristökeskuksessa MapInfotietokannoiksi. Sähkökoekalastusta Krakanojalla. Kuva: Sinikka Rantalainen Toisaalta selvityksessä arvioidaan Vantaan virtavesien kunnostustarvetta, listataan ensisijaisia kunnostuskohteita ja esitetään esimerkkejä tulevien kunnostusten mahdollisista toteuttamismalleista. Vantaan virtavesien rikas eläin- ja kasvilajisto on vielä monelta osin heikosti tunnettua. Selvitykseen on kuitenkin yritetty kerätä olemassa olevaa tietoa parhaiten tunnetuista virtavesien lajiryhmistä, ja etenkin uhanalaisista lajeista. Vantaan kalaston osalta on pyritty myös taustoittamaan Vantaanjoen vesistöalueen vaelluskalojen elinkierrolle tärkeää historiaa. Kaikilla Vantaan puroilla ei ole nykyisin virallista nimeä, mutta Vantaan pienvesiselvityksen nimistön pohjalta Vantaan purojen nimistöä pyritään virallistamaan. Tässä selvityksessä on pyritty käyttämään pienvesiselvityksessä käytettyä nimistöä, mikäli sellainen on annettu. Rinnalla on mainittu myös muita käytössä olleita nimiä, epäselvyyksien välttämiseksi. Joissakin tapauksissa on jouduttu antamaan uusia nimiä, koska peruskartassa tai pienvesiselvityksessä ei ole ollut annettuna kaikille uomille nimeä. 2. VANTAAN VIRTAVESIEN INVENTOINTI 2.1 Lähtökohdat Uudenmaan ympäristökeskus julkaisi vuonna 1999 Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan kalataloudellisesti ja luonnonsuojelullisesti arvokkaiden pienvesien kartoituksen. Selvityksen pohjana olivat vuosina 1990, 1991 ja 1993 tehdyt maastoinventoinnit, joiden kohteet valittiin peruskarttatarkastelun, kirjallisuustietojen ja erilaisten kyselyiden avulla (Haavisto & Lempinen 1999). Kuvaavaa oli, että Helsingin ja Vantaan alueilta ei karttatarkastelujen perusteella arveltu löytyvän luonnontilaisia pienvesiä. Vantaalta julkaisussa mainittiinkin vain kalataloudellisesti arvokkaita kohteita. Julkaisussa kuitenkin todettiin, että luonnonsuojelullisesti arvokkaita pienvesiä saattoi silti olla monien kuntien alueella, vaikka näistä ei olisikaan mainintaa (Haavisto & Lempinen 1999). Kaikkiaan inventointiin 278 erilaista kohdetta, joista purot toisaalta muodostivat vain osan. Jotain tuolloisesta tarkastelumallista tosin kertoo, että yhtään luonnontilaista pienvettä ei löytynyt, ja miltei luonnontilaisiakin puroja vain 11 kpl (Haavisto & Lempinen 1999). Vantaan virtavesistä ei juurikaan ollut tietoa 2000-luvulle tultaessa. Pienten virtavesien ja toisaalta myös kaupunkiluonnon arvostus sekä ymmärrys näitä kohtaan lisääntyi kuitenkin 2000-luvun aikana Vantaallakin merkittävästi. Enteellisesti seudun virtavesien uhanalaisuuden pinnalle nostanut Suomen ensimmäinen luontotyyppien uhanalaisuusarviointi (Raunio ym. 2008a, 2008b) julkaistiin Suomen ympäristökeskuksen toimesta juuri Vantaalla, Tikkurilassa Keravanjoen partaalla sijaitsevassa Heurekan tiedekeskuksessa kesäkuussa Lopulta vuoden 2008 aikana laadittuun Vantaan hulevesiohjelmaan (Vantaan kaupunki 2009) liittyen julkaistiin vuonna 2009 Vantaan pienvesiselvitys (Haikala ym. 2009). Pienvesiselvityksessä esitettiin ensimmäisen kerran koko kaupungin mittakaavassa missä Vantaalla sijaitsee jokia ja puroja sekä mihin vesistöön ne kuuluvat. Julkaisussa oli lisäksi koottu näistä alustavasti pohjatietoa. Vantaan virta- ja muista pienvesistä ei ollut kovin paljoa hyödynnettävissä olevaa koottua tietoa ennen vuonna 2009 julkaistua Vantaan pienvesiselvitystä. Vuosien kuluessa Vantaalla on tehty monia virtavesiä koskevia tutkimuksia (mm. Niemelä ym. 2004, Pispa 2004, Pispa ym. 2005, Yli-Pelkonen ym. 2006, Pöyry Environment Oy 2008, Krebs 2009). Tietoa on saatu erityisesti lajistosta- ja vedenlaadusta (mm. Karttunen 1987, Kankaanpää 1987, 1989, Lappalainen 1988, Ranta 1989, 1990, Ranta & Siitonen 1996, Rantala 2004, Salminen ym. 2005, Paavilainen 2005, Ojala 2006, Tiensuu 2008). 2.2 Inventointi Maastoinventoinnit suoritettiin touko-joulukuussa vuonna Karttatarkastelun, aiempien kokemusten ja tietojen perusteella lähempään maastotarkasteluun valitut uomajaksot käveltiin pääsääntöisesti kertaalleen lävitse keski- tai alivirtaama-aikaan, jolloin niiden uomasta ja sen vesityksestä saatiin tarkempi kuva. Tämän selvityksen ulkopuolelle jätettiin suuremmat Vantaan- ja Keravanjoki, joista katsottiin olevan jo verraten hyvät yleistiedot. Joskin tässä raportissa on näidenkin osalta kuitenkin tarkasteltu niiden huomionarvoista eläin- ja kasvilajistoa. Osassa kohteista vierailtiin myös myöhemmin uudelleen tarkistamassa mm. niiden lähteisyyttä, alivirtaamaa ja ylivirtaamien vaikutusta uomaan tai nousuesteisiin. Kausikuiviksi tulkittuja puroja, eli noroja ei myöskään arvioitu tämän kartoituksen yhteydessä. Inventointien aikana kohdatuista vaellusesteistä kirjattiin sijainnin lisäksi muitakin niiden olennaisia muuttujia myöhempien kunnostustarveselvityksen ja kunnostussuunnitelmien teon helpottamiseksi. Maastoinventointien yhteydessä läpi käydyistä kohteista ja esteistä otettiin myös kuvia digitaalikameralla tätä julkaisua ja myöhempää tarkastelua varten. 8 9

6 Purouomiin yhteydessä olevat lähteet ja näiden merkittävimpiä ympäristömuuttujia, kuten antoisuus, luonnontila ja tyyppi kirjattiin ylös. Tuloksia lähteiden osalta käsitellään luvussa 5. Kasvillisuus- ja eläinhavaintoja tehtiin maastossa normaalin kartoitustyön ohessa, mutta tarkoitus ei ollut erityisesti keskittyä näihin. Pikemminkin tarkkailtiin vain tiettyjen indikaattorilajien, kuten kalojen, rapujen, pohjaeläinten, jalojen lehtipuiden ja eräiden lehtokasvien esiintymistä sekä mahdollisia havaintoja saukon jäljistä tai jätöksistä. Lajistotietoja on kerätty myöhemmin kirjallisuudesta ja haastatteluista. Kalastotietoja täydennettiin erillisellä kalastotutkimuksella syyskuussa Lisäksi syksyllä 2010 taimenen kutuaikaan tehtiin myös muutamia erillisiä kuduntarkkailuun keskittyviä maastokäyntejä, joiden tarkoituksena oli mahdollisuuksien mukaan tarkentaa ja täydentää kutualueiden sijainnista, kutukalojen määrästä ja kokoluokasta olevia tietoja. 2.3 Kalastotutkimukset Inventointien yhteydessä suoritettiin myös suppeita koekalastuksia Vantaanjoen vesistössä. Näillä pyrittiin saamaan uutta tietoa ja päivittämään jo olemassa olevia lähtötietoja Vantaan virtavesien kalastosta. Koekalastukset toteutettiin yhteistyössä Virtavesien hoitoyhdistyksen kanssa. valtakunnallisesti, toiseksi arvokkaimmat maakunnallisesti ja kolmanneksi arvokkaimmat paikallisesti arvokkaiksi luokiteltuja. Valtakunnallisesti arvokas: Valtakunnallisesti merkittävä kohde. Harvinainen luontotyyppiyhdistelmä, erittäin edustava kokonaisuus tai uhanalaisen lajin valtakunnallisesti tärkeä esiintymä. Pienillä puroilla uomasto ja valuma-alue luonnontilaisia. Maakunnallisesti arvokas: Uudellamaalla harvinainen luontotyyppi tai normaalia edustavampi kokonaisuus. Usein myös harvinaista vaateliasta lajistoa. Pienillä puroilla uomasto ja valuma-alue usein pitkälti luonnontilaiseen verrattavissa. Paikallisesti arvokas: Erityisiä säilyttämisen arvoisia luontoarvoja omaava alue. Merkitys lähinnä paikallinen. Saattavat olla osin luonnontilastaan muutettuja. Pienellä purolla uomasto ja valuma-alue voivat olla kohteen ulkopuolelta vahvastikin muokattuja. Luokittelun arvoluokkien nimistö on suuntaa-antava, koska virallista arvoluokitusta ei ole valtakunnallisesti luotu. Luokittelussa on erityisesti painotettu Suomen ympäristökeskuksen julkaiseman Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin (Raunio ym. 2008) tuloksia, joka on ajantasaisin vertailukohta kohteiden arvoluokittelun perustaksi. Vantaan sijainti pitkälti hemiboreaalisella vyöhykkeellä korostaa myös osin vaurioituneiden kohteiden merkitystä ennallistamiskelpoisina luontotyyppeinä. Samaan tulokseen on päätynyt myös LAKU-hankkeen kriteeristö (Salminen 2012). Tästä syystä kohderajauksiin on laajempien toiminnallisten kokonaisuuksien muodostamiseksi otettu paikoin myös esimerkiksi luonnontilaistuvia uomanosuuksia ja kasvillisuudeltaan muuttuneita purojen puskurivyöhykkeitä. Jo nykyisellään suojelualueeksi rauhoitettuja kohteita ei käsitellä erikseen kohderajauksissa. Tällaisia uomanosuuksia olisi ollut mm. Kylmäojankorvessa ja Herukkapuron yläjuoksulla. 2.5 Purojen määrittäminen Ympärivuotisesti virtaaviksi määritetyistä joki- ja purouomista, joissa kalan kulku on mahdollista, on laadittu karttapohjainen yhteenveto liitteessä 2. Yhteenvedosta käyvät ilmi ne uomanosuudet, joiden kohdalla tulee noudattaa valuma-alueen koosta riippumatta, mitä voimassa oleva vesilaki määrää joista ja puroista. Vastaavasti yhteenvedosta selviävät myös ne uomanosuudet, joita ei ole katsottu vesilain mukaisiksi joiksi tai puroiksi. Nämä kohteet ovat vesilain tulkinnan mukaisesti noroja tai ojia. Niidenkin kohdalla on kuitenkin usein muita luontoarvoja, jonka vuoksi ne on huomioitu esimerkiksi metsälaissa. On myös syytä huomioida, että useassa tällaisessa kohteessa saattaa varsinkin sateisina vuosina virrata vettä jopa 9 11 kuukautta vuodessa. Kyseisten sähkökoekalastusten tuloksia sivutaan tarkemmin tämän julkaisun kappaleissa 7, 8 ja 9. Koekalastusten tuloksista on olemassa myös erillinen tarkempi raportti (Janatuinen 2011a), jota voi tiedustella Vantaan ympäristökeskuksesta. 2.4 Arvokkaiden uomanosuuksien rajausperusteista Vantaan luonnon monimuotoisuudelle erityisen arvokkaiden virtavesiosuuksien kohderajausten arvotus perustuu aiemmin Espoon virtavesiselvityksessä (Janatuinen 2009a) sivuilla esitettyyn luokitteluun ( liite 1). Kohteet on jaettu kolmeen ryhmään niiden arvon mukaan. Arvokkaimmat kohteet ovat Käytetty kriteeristö on kuitenkin hyvin linjassa myös alueellisesti Uudenmaan liiton (Salminen 2012) tuoreen Luonnonympäristöjen arvottamisen kriteeristö Uudellemaalle (LAKU) hankkeen tuottaman maakunnallisesti arvokkaiden luontokohteiden kriteeristön ja aiemman Itä-Uudenmaan liiton (Salminen 2010) Itä-Uudenmaan maakunnallisesti arvokkaat luonnonympäristöt (MALU) -hankkeen kriteeristön ja näiden tulosten kanssa. Joskin osa paikalliseksi arvokkaiksi arvioiduista vantaalaiskohteista täyttää myös LAKU:n maakunnallisesti arvokkaiden kohteiden kriteereitä erityisesti taimenen esiintymisen vuoksi. Vallinoja 10 11

7 3. VIRTAVESIEN ARVOKKAAT LUONTOKOHTEET Vantaan virtavesistä rajattiin yhteensä 24 erillistä arvokasta luontokohdetta, joiden katsottiin omaavan tavallisesta arvokkaasta virtavesiluonnosta eroavia erityisiä luontoarvoja. Kohteista yksi katsottiin valtakunnallisesti arvokkaaksi, viisi maakunnallisesti arvokkaaksi ja 18 paikallisesti arvokkaaksi. Kohteet jakautuivat vesistökohtaisesti seuraavasti: Espoonjoen neljä, Vantaanjoen 18 ja Krapuojan kaksi. Vantaanjoen vesistön kohteista Vantaanjoen valuma-alueelle sijoittui kahdeksan ja Keravanjoen kymmenen. Kohteiden sijainti on esitetty liitteissä 3 ja 4. Näiden arvokohteiden joukkoon on otettu myös muutamia sellaisia Keski-Vantaalla sijaitsevia kohteita, jotka ovat ulkoisilta toiminnallisilta puitteiltaan vertailukelpoisia, mutta joiden nykyinen ekologinen tila on korkeintaan välttävä kuormituksesta johtuvan erittäin heikon vedenlaadun vuoksi. Oletuksena on, että näissä kohteissa vedenlaatu tulee lähitulevaisuudessa kehittymään parempaan suuntaan, mahdollistaen kalaston ja pohjaeläimistön elpymisen. Arvokohteiden sijainnissa oli havaittavissa selkeitä keskittymiä tietyille alueille ja tietyn tyyppisiin vesiin. Arvokohteet voidaan jakaa karkeasti kuuteen erilliseen ryppääseen. Rajatuista kohteista peräti 10 kpl sijoittuu Keravanjokeen laskeviin suuriin purolaaksoihin, etenkin Kylmäojan vesistöön (5 kpl) ja Rekolanojan vesistöön (3 kpl). Muita merkittäviä keskittymiä ovat Luoteis-Vantaan jokilaaksot (4 kpl) ja Lounais- Vantaan latvapurot (4 kpl), Vantaanjokilaakson purot (3 kpl) sekä Krapuojan-Sotungin laakso (2 kpl). Vantaan merkittävimmät pienvirtavesien kohteet ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pitkiä yhtäjaksoisia pääsääntöisesti alkuperäisessä tai alkuperäisen kaltaisessa uomassa säilyneitä purojen tai sivujokien jaksoja, joihin liittyy olennaisena osana myös jokikäytävän rikas ja varjostava kasvillisuusvyöhyke. Ainoan poikkeuksen tähän muodostaa Kynikenojalla sijaitseva Grankullan purolaakso, joka muodostuu lähdelehtokorvesta, lähteiköistä ja vedenjakajaseudun luonnontilaisesta purojaksosta. Varsinaisen edustavuuden ohella on tärkeää huomata, että esimerkiksi Koillis-Vantaalla jäljellä olevat Rekolanojan ja Kylmäojan sekä niiden sivuhaarojen purokäytävät ja näihin kytkeytyvät metsäalueet muodostavat viimeiset tiivistyvän kaupunkirakenteen sisään jääneet merkittävämmät viheralueet ja ainoat jokseenkin toimivat ekologiset yhteydet tämän alueen lävitse. Raunion ym. (2008) julkaiseman Suomen luontotyyppien uhanalaisuusluokittelun mukaan valtaosa Vantaan puroluokan kohteista on savimaiden puroja. Toisaalta useassa tapauksessa luokittelun ongelmana on, ettei se huomioi sitä, että yhden puron sisällä voi esiintyä viitteitä useammasta eri virtavesiluontotyypistä. Luokittelun ongelmat tulivat esiin etenkin Keski-Vantaan Tuusulan vedenjakaja-alueelta alkunsa saavien purojen kohdalla, koska näiden latvaosat täyttävät kriteeristössä useamman eri virtavesiluontotyypin tunnuspiirteitä. Alueella on savikon ohella kivennäismaita, turvemaita ja merkittävästi lähteisyyttä. Monessa tapauksessa itse varsinaisten purouomien morfologia on savikkoalueen mukaista, mutta veden väri voi silti olla suuren osan vuodesta melko kirkasta ja yli- tai keskivirtaamilla myös korostuneen humusvaikutteista. Tähän on osittain syynä valuma-alueiden ihmisvaikutus, joka näkyy erityisesti alivirtaama-aikaisen pintavalunnan vaikutuksen vähenemisenä. Vastaavasti ylivirtaamilla voi vähäistenkin valuma-alueella olevien ojitettujen turvemaiden vaikutus näkyä pintavalunnan kasvun myötä nopeasti selkeänä veden humusvärinä. Yksinkertainen luokittelu ei aina taivu riittävän hyvin hemiboreaalisen vyöhykkeen lähdevaikutteisten purojen sisäisen muuntelun tulkitsemiseen. Tilannetta vaikeuttaa entisestään se, että valuma-alueen ihmisvaikutus on voinut muuttaa eri tekijöiden ilmenemistä. Sen vuoksi jaottelua purojen sisällä eri virtavesiluontotyyppeihin rajattujen uomajaksojen kohdalla tuleekin pitää tämän selvityksen osalta lähinnä suuntaa-antavana. Arvokkaiden luontokohteiden rajaukset esitetään tässä raportissa Vantaan opaskartalla. Tarkat rajaukset on tallennettu MapInfo -tietokantaan. 3.1 Espoonjoen vesistön arvokkaat luontokohteet Kynikenoja - Karhusuon purolaakso Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Kynikenoja on säilynyt Kynicken tilan ja Ringin peltoaukeiden välisellä metsäosuudella metsäisessä ympäristössä. Tallimäentieltä pohjoiseen kohti Karhusuota jatkuvan ulkoilureitin länsipuolelle jää vajaan puolen kilometrin mittainen verkkaisesti virtaava puro-osuus, jossa Kynikenoja edelleen meanderoi luonnollisesti kaivertaen vähitellen uomaansa vuosi vuodelta syvemmälle laaksonpohjan savikkoon. Alueella puro voi vielä luontaisesti tulvia metsänpohjan tulvatasanteille. Tulva-aikaan savisamean puron vesi selkeytyy virtaaman laskiessa vähitellen humuksen värjäämäksi ja lopulta kirkastuu kesän alivirtaamilla. Vesisammalta esiintyy kuitenkin varsin niukasti. Kynikenojassa ja sen penkoilla on alueella kohtuullisen runsaasti kuollutta puuainesta, joka on tärkeässä roolissa purouoman muovaajana, sillä purouomassa ei juurikaan esiinny karkeampaa kiviainesta. Tulvalla purossa kulkeutuu suuria määriä kiintoainesta, jota pidättyy runsaasti tälle luonnontilaiselle jaksolle. Maastossa on paikoin havaittavissa myös painanteita, joihin kertyy sulamis- ja tulvavesiä. Tulvan ravitsemien tulvatasanteiden kasvillisuus on selvästi ympäröivää kangasmetsää rehevämpää. Puronvarressa kasvaa lehtipuuvaltaista saniaskorpea. Alueella esiintyy myös edustavaa kääpälajistoa (Ojala 2006). Puron eteläpuolinen osa metsästä on hakattu viime vuosina. Puronvarteen on kuitenkin jätetty kaatamatta suojaava puustovyö, jonka leveys vaihtelee noin 5 60 metrin välillä. Kynikenojassa ei nykyisellään ilmeisesti esiinny ainakaan merkittävässä määrin kaloja, mahdollisesti leviämishistoriaan liittyvistä syistä. Joskin Karhusuon alue sijaitsee nykyisin myös merkittävän vaellusesteen takana. Osin tästä syystä purokatka on alueella varsin runsaslukuinen. Toisaalta katkojen läsnäolo kertoo siitä, että puro soveltuisi hyvin myös kaloille, kuten esimerkiksi taimenelle. Karhusuon metsäalue on osa tärkeää poikittaista viheryhteyttä Espoosta itään (Ojala 2006)

8 Kynikenoja - Karhusuon purolaakso Kynikenoja - Grankullan purolaakso Grankullan alue sijaitsee reilu kilometri alavirtaan noin 40 hehtaarin kokoisesta Keimolan Isosuosta, joka on laajin Pääkaupunkiseudulla säilynyt suo (Hosiaisluoma 1985). Alue on osa Isosuolta etelään suuntautuvaa purolaaksoa, jonka yläosa on kaivettu suoraksi kuivatusojaksi. Grankullan tasalla puro on kuitenkin säilynyt alkuperäisessä uomassaan noin puolen kilometrin matkalta ja myös sitä varjostava rehevä metsäinen purokäytävä on säästynyt hakkuilta, vaikka puron länsipuolinen laajempi metsäalue onkin ollut monin paikoin metsätalouskäytössä. Laakso jossa Kynikenoja virtaa on pitkälti savikkoa, mutta Grankullan alueella tavataan kuitenkin paikoitellen myös hiekkaa ja soraa. Karkeampien maalajien osuus kasvaa ylävirtaan siirryttäessä, mutta varsinaiset lohkareet puuttuvat alueelta käytännössä kokonaan. Kohtuullisen kallistuksen vuoksi matala kirkasvetinen purouoma kuitenkin polveilee alueella selvästi hillitymmin, kuin esimerkiksi alempana Karhusuon alueella. Grankullan alueella purolle on luonteenomaista se, että uomassa on kohtuullisen paljon vesisammalta, jota kasvaa monin paikoin myös liekopuissa. Kynikenojassa esiintyy purokatkaa runsaana vielä tälle tasalle saakka. Kostean purolaakson kasvillisuus on paikoin erittäin rehevää. Kasvillisuudessa on mm. maariankämmekkää, kotkansiipeä, tervaleppää ja rentukkaa. Grankullan alue on suurelta osin lehtokorpea, joka on alueen eteläosassa paikoin lehtipuuvaltaista lähdelehtokorpea, joka on eteläisessä Suomessa äärimmäisen uhanalainen luontotyyppi (Raunio ym. 2008). Purokäytävässä on paikoin varsin runsaasti lahopuuta. Alueella on runsaasti lähteisyyttä, joka ilmenee erityisesti laajoina kosteina tihkupintoina mainitun lähdelehtokorven alueella etenkin purolaakson lounaiskulmassa. Purolaakson eteläosassa on myös muutamia pieniä, Vantaalla harvinaisia kirkasvetisiä allikkolähteitä. Lähdevaikutuksen merkityksestä jotain kertoo se, että merkittävä osa Kynikenojan alivirtaamasta suotautuu puroon nimenomaan Grankullan metsäosuudella. Kynikenojan latvoilla ei tiettävästi nykyisellään esiinny kaloja, mahdollisesti leviämishistoriaan liittyvistä syistä. Joskin välissä on nykyisin myös kaksi merkittävää vaellusestettä. Osin tästä syystä purokatka on alueella varsin runsaslukuinen. Toisaalta lajin läsnäolo kertoo siitä, että puro soveltuisi todennäköisesti myös kaloille, kuten esimerkiksi taimenelle. Grankullan alue sijaitsee keskellä Vestrasta itään Marja-Vantaan alueelle ulottuvaa metsäistä vielä rakentamatonta aluetta. Sen sijainti Kynicken peltoaukeiden ja Isosuon välissä korostanee alueen merkitystä etenkin metsäelinympäristöihin sidottujen lajien kulkuväylänä. Luokitus: Maakunnallisesti arvokas Luontotyyppi: Havumetsävyöhykkeen turvemaiden latvapurot. Grankullan purolaakso 14 15

9 3.1.3 Myllymäenoja - Petaksen puronotko Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Havumetsävyöhykkeen kangasmaiden latvapurot Kyseinen alue sijaitsee Korpitien molemmin puolin Petaksessa. Myllymäenoja saa alkunsa tähän Hämeenlinnanväylän puristuksessa olevaan puronotkoon purkautuvasta pohjavedestä. Kosteampina vuodenaikoina puroon virtaa myös alueen ulkopuolelta pintavettä. Puron vesi onkin alivirtamaa-aikaan kirkasta sen alkuperän vuoksi, mutta pintavalunnan kasvaessa etenkin läheisistä soistumista liukenee humusväriä veteen. Myllymäenoja kiemurtelee alueella jyrkän notkelman pohjalla. Puro on käytännössä koko noin 300 met-rin matkalta koskimaista sorapohjaista ja paikoin kivikkoista uomaa, jossa on vesimäärään nähden hyvin syvyysvaihtelua. Purokivissä on jonkin verran vesisammalta. Jyrkistä penkoista huolimatta purolle on myös muodostunut ajan myötä alivesiuomaa myötäilevät tulvatasanteet. Alueelle johdetaan ilmeisesti Hämeenlinnanväylän hulevesiä laajalta alueelta, joka on aiheuttanut jaksolla merkittävää uoman vähittäistä syöpymistä alati ympäröivää maastoa syvemmälle. Tästä on seurannut uoman penkkojen sortumista. Tilannetta ei ainakaan paranna, että kaikki puronvarren sitova ja varjostava puusto, istutettuja tammia myöten on hiljattain kaadettu maan tasalle yläpuolisen voimalinjan vuoksi. Myllymäenojan latvoilla ei tiettävästi nykyisellään esiinny kaloja, mahdollisesti leviämishistoriaan liittyvistä syistä. Alue on myös jäänyt viimeistään kehäradan rakennustöiden myötä jokseenkin eristyksiin pitkien putkitusten yläpuolelle. Osin tästä syystä purokatka onkin alueella varsin runsaslukuinen. Toisaalta purokatkan läsnäolo kertoo siitä, että puro soveltuisi todennäköisesti hyvin myös kaloille, kuten esimerkiksi taimenelle. Puronotko sijaitsee luode-kaakko -suuntaisella vielä pääosin rakentamattomalla selänteellä, jota pitkin tosin kulkee nykyisin puron itäpuolella myös Hämeenlinnanväylä. Kehäradan rakentamisen myötä purouomaa myötäillen etelään kohti Vantaanpuistoa jatkuvan viheryhteyden merkitys kasvaa. Myllymäenoja - Petaksen puronotko Myllymäenoja - Tallimäen purolaakso 16 17

10 Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Myllymäenojan pohjoisen haaran, joka on nimetty tässä selvityksessä Tallimäenpuroksi, alajuoksulla sijaitsee noin 300 metriä pitkä uomanosuus, joka koostuu viereisten mäkien välisessä notkossa luonnontilaisena säilyneestä koskialueesta. Puron vesi on ympärivuotisesti enemmän tai vähemmän savisameaa, sillä sen yläjuoksu sijaitsee savikolla ja toisaalta puro saa vetensä lumenkaatoalueen sulamisvesistä, joiden mukana myös kulkeutuu kiintoainesta. Tallimäenpuro onkin nykyisellään rinnastettavissa keinotekoiseen jäätikön sulamisvesipuroon tai lähdepuroon. Kuvaavaa on, että puron vedenlämpö oli heinäkuussa 2010 vallinneilla ennätyshelteilläkin ainoastaan 8 C molemmin puolin! jien leviämishistoria. Tallimäenpuron pohjaeläinlajistoa ei ole tutkittu, mutta puro voisi teoriassa tarjota korvaavan elinympäristön normaalisti lähdepuroihin sidotuille lajeille, mikäli sen vedenlaatu ei rajoita näiden esiintymistä. Maalla viihtyvistä eläimistä puronvarressa tehtiin todennäköinen havainto vaskitsasta. Puroon rajoittuvalla Vehkalanmäellä on valtakunnallista merkitystä hyönteislajistonsa kannalta. Alueen kasvillisuudessa esiintyy myös harvinaista ja paikallisesti merkityksellistä lajistoa (Ojala 2006). Rikkonainen ja osin jo askelkivien luonteen saanut viheryhteys Etelä-Espoosta Linnaisten-Hämeenkylän metsien ja Petikon kautta kohti Vestran ja Marja-Vantaan metsiä kulkee Tallimäen purolaakson molemmin puolin. 3.2 Vantaanjoen vesistön arvokkaat luontokohteet Lepsämänjoki (ja Myllyjärvenpuro) - Lepsämänjokilaakso Kohtuullisen suuresta kallistuksesta ja karkeasta maalajista johtuen uoman mutkittelu on jaksolla maltillista. Etenkin alueen alaosa on pitkällä matkalla varsin jyrkkää koskea. Puron pohja on koskialueella pääasiallisesti karkeaa soraa ja erikokoista kiviainesta, aina kohtuullisen suuriin lohkareisiin asti. Ylempänä hitaamman virran alueilla on myös paikoin hiekkaa ja hiesua. Puro on alueella hyvin luonnontilaisen oloinen, etenkin syvyysvaihtelun määrä on huomiota herättävä. Purouomassa on runsaasti liekopuuta ja paikoitellen myös hieman vesisammalta kivissä ja puissa. Pidemmät ja rehevämmät upoksissa kasvavat vesisammallajit kuitenkin vaikuttavat puuttuvan lajistosta. Purolaakson rinteiden kasvillisuus on lehtomaista ja puroa varjostava puusto koostuu pääasiassa lehtipuista, kuten raidasta, koivusta, tuomesta, harmaalepästä ja haavasta. Etelästä Tallimäenpuroon laskee pieni lähdenoro, joka saa alkunsa Vehkalanmäen rinteessä sijaitsevasta lähteestä. Kaloja purossa ei tiettävästi esiinny. Tähän lienee suurimpana syynä alapuolinen täydellisen vaellusesteen muodostama tierumpu ja mahdollisesti osin myös la- Tallimäen purolaakso Luokitus: Maakunnallisesti arvokas Luontotyyppi: Keskisuuret savimaiden joet (ja savimaiden purot) Luoteis-Vantaalla Vestran alueella Lepsämänjoen alajuoksu muodostaa reilun viiden kilometrin mittaisen arvokkaan jokilaakson, jolle on leimallista monipuolinen arvokkaiden luontotyyppien kirjo. Lepsämänjoki on laajasta valuma-alueen peltoviljelystä huolimatta varsin kohtuullisessa kunnossa, josta kertoo myös sen monipuolinen lajisto. Rannan (1989) mukaan kaikissa jokivarren metsäsaarekkeissa tavataan lisäksi lehtolajeja ja kasvillisuus on rehevää. Keväällä jokivarsissa kukkivat mm. keltavuokko, lehtoleinikki, kevätlehtoleinikki ja mukulaleinikki. Lepsämänjoki on tyypillinen eteläinen savikkoalueen joki, jonka vesi on alivirtaama-aikoinakin enemmän tai vähemmän savisameaa. Osa samennuksesta on luontaista, mutta myös valuma-alueen intensiivisellä peltoviljelyllä on tässä merkittävä osansa. Lepsämänjoki on vahvasti hajakuormitettu joki (Vahtera & Männynsalo 2009, 2011). Jokilaakson viljelyaukean yläpäässä Lepsämänjokeen laskee lännestä Espoon puolelta Myllyjärvestä alkava Myllyjärvenpuro, jonka alajuoksulla on säilynyt kuusimetsässä komeita syvälle savimaahana uurtuneita meandereita merkkinä siitä, että ihminen ei ole puuttunut puron kulkuun. Puron luonnontilaisena säilynyt uomanosuus jatkuu melkein kolmen kilometrin matkan Espoon puolella. Se muodostaakin Espoon pisimmän yhtenäisen oikomattomana säilyneen purojakson (Janatuinen 2009a). Varsinainen Lepsämänjoki on alueella pääosin hidasvirtaista suvantoa, mutta matkalle mahtuu myös kuusi pientä koskea. Näistä ylin on Mustakoski, joka sijaitsee pääosin Nurmijärven puolella. Mustakoski on joskus aikoinaan perattu, siitä on muistona uoman reunalla paikoitellen näkyviä kivenlohkareita. Suuremmat kivet puuttuvat miltei kokonaan joen keskiuomasta. Vanhoista perkauksista huolimatta seutu on näyttävää, sillä jokea reunustavat jyrkät lehtomaiset rinnekuusikot. Erkamon ja Ruotsalon (1959) mukaan alueella vallitsi jo aikoinaan kaukaisen maaseudun tunnelma, jolla 18 19

11 ilmeisimmin viitattiin kontrastiin, joka syntyi sijainnista lähellä Helsinkiä. Kulttuurimaisemassa Vestran alueella jokilaaksossa on kolme pientä perattua koskea. Ylin sijaitsee Jokimaan tilan kohdalla Jokimaantien sillan alla. Tästä muutama sata metriä alavirtaan on seuraava lyhyt koskipaikka. Matala sora- ja kivipohjainen alin koski sijaitsee Länsi-Keimolantien kohdalla. Lepsämänjoki ei vähäjärvisenä jokivesistönä välttämättä vedä kalalajistonsa monipuolisuudella vertoja monelle muille Vantaanjoen sivujoille, mutta on joen kalalajisto kuitenkin varsin runsas verrattuna naapurivesistöihin. Joki on myös merestä nousevien vaelluskalojen saavutettavissa. lu mielessään. Isosurviaisen ohella myös esimerkiksi kirkkaankeltaiset laakasurviaiset kuuluvat joen lajistoon, ja niiden nymfejä tapaakin usein alueen koskipaikkojen pohjakivikoista. Jokilaaksossa tavataan saukon lisäksi yleisesti myös monia maalla eläviä nisäkkäitä. Hirven ja kauriiden jäljet ovat jokivarressa tavanomaisia. Jokilaakson metsissä elää ja ruokailee myös liito-oravia. Lepsämänjokilaakso ja etenkin sen metsäinen Mustakosken alue muodostaa tärkeän ekologisen nivelkohdan Nuuksion, Vestran ja Nurmijärven laajojen metsäalueiden risteyksessä. Lepsämänjoen alimmat kaksi koskea sijaitsevat Heponiityn asuinalueen kohdalla. Koskista ylempi, voimakasvirtainen ja osin sorapohjainen Heponiitynkoski on varsin luonnontilaisen oloinen suurine lohkareineen. Ainoastaan kosken niskalla pohjoisrannalla oleva pieni betoniluiska rikkoo tunnelmaa. Koskessa on erikokoisia kiviä aina kookkaisiin sammalpeitteisiin lohkareisiin asti. Kongonkoski on alin joen koskista. Se on perattu, mutta osa kosken kivistä saattaa olla myös eroosiosuojauksen perua. Vantaan puolella sijaitseva Mustakosken alue kuuluu Vestran suot, lehdot ja vanhat metsät -nimiseen Natura-alueeseen (Uudenmaan ympäristökeskus 2009a). Mustakosken alueen kasvillisuus on jopa vantaalaiseksi epätavallisen runsasta ja rehevää. Erityisesti kevätkukkijat esiintyvät alueella suurina kasvustoina ja saavat aikaan huomiota herättävää kukkaloistoa. Sen kasvilajistoon kuuluvat mm. imikkä, kevätlinnunherne, tesmayrtti, pystykiurunkannus, mustakonnanmarja, lehtopalsami, lehtotähtimö ja kotkansiipi (Ranta 1989). Seudun yksittäisistä kasvillisuuskohteista merkittävin lienee kuitenkin Länsi-Keimolantien molemmin puolin sijaitseva pienialainen lehto, joka on kasvilajistoltaan merkittävin lehtoalue Länsi-Vantaalla (Rantalainen 2004). Sen kukkaloisto vastaa keväällä Pääkaupunkiseudun parhaita lehtoja. Tien molemmin puolin metsässä kasvaa mm. lehtosinijuurta, pystykiurunkannusta, lehto-orvokkia, mäkilehtolustetta, lehtokieloa sekä keväällä keltavuokkoa, imikkää, kevätlinnunhernettä ja isokäenrieskaa. Näiden lisäksi jokivarressa kasvaa harvinaista rantahirvenjuurta (Ranta 1989). Lepsämänjoki, Mustakoski Pohjaeläimistö sen sijaan on Lepsämänjoessa yllättävänkin monimuotoinen. Lajistoon kuuluvat mm. silmälläpidettävä virtalude ja rauhoitettu kirjojokikorento. Lepsämänjokilaakso onkin seudun huomionarvoisin sudenkorentoalue, sillä siellä on tavattu kaikkiaan 26 eri sudenkorentolajia (Friman, henk. koht. tiedonanto). Hieno luonnonnäytelmä on myös kesäkuun alkupuolella jokivarren valloittavat suuret isosurviaiset. Nämä suuret ja näyttävät päivänkorennot lentävät hitaasti jokivarren niittyjen yllä paritte- Myllyjärvenpuron alajuoksu 20 21

12 3.2.2 Luhtajoki (Kuhajoki) - Luhtajokilaakso Alueen molemmat kosket ovat potentiaalisia vesistön vaelluskalojen kutu- ja poikastuotantoalueita. Jokiuoma toimii nykyiselläänkin vähintään vaellusreittinä merestä kohti Luhtajoen yläjuoksua nouseville meritaimenille. Luhtajoen kalasto lienee muutenkin viereistä Lepsämänjokea hieman lajirikkaampi, osin yläpuolisen Valkjärven vaikutuksesta. Metsäisenä säilynyt Tammion alue on erittäin keskeinen ekologinen askelkivi Nuuksiosta Vestran kautta kohti Keski-Uudenmaan metsäalueita, vaikkakin joen länsipuolen metsää on viime vuosina harvennettu kovalla kädellä. Tähän laajempaan alueeseen kuuluu myös pääosin Nurmijärven puolelle sijoittuva Palomäen kallioiden alue, joka on luokiteltu paikallisesti arvokkaaksi kallioalueeksi (Husa & Teeriaho 2000). Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Keskisuuret savimaiden joet Alajuoksullaan myös Kuhajoen nimellä tunnettu Luhtajoki mutkittelee alimmat noin 1,8 kilometriä Vantaan puolella pääosin verkkaisesti alkuperäisessä uomassaan. Alueelle osuu kuitenkin kaksi pientä koskea, joista varsinkin alempi, jyrkkänä kuohuva Hagalundinkoski luo selvän kontrastin viljelyalueen pidemmille hidasvirtaisille suvanto-osuuksille. Ensimmäisen Salpausselän rinteiltä alkunsa saavan joen vesi on valuma-alueen laajoista savikoista huolimatta alivirtaamalla varsin kirkasta. Kongontien alapuolisella osuudella jokea reunustaa laajempi vähitellen umpeen kasvava niittyalue. Hagalundinkoski on huomiota herättävän rehevä kasvillisuuden ja erikokoisten lohkareiden muodostama sammaleinen labyrintti. Kosken itärannalla kasvaa haapojen ohella myös muutamia kookkaita vuorijalavia. Jokiosuuden edustavin alue osuu aivan Nurmijärven rajan pintaan, jossa Tammion tilan kohdalla sijaitsee Tammionkoski, joka on syntynyt joen puhkaistessa karkeammista maalajeista koostuvan selänteen. Itse koski muodostuu joen mutkassa sijaitsevasta lyhyestä kivikkokynnyksestä, joka jatkuu sorapohjaisena. Ilmiö on Luhtajoen alajuoksun koskille tyypillinen, ja vastaavanlaisia matalista kynnyksistä muodostuvia koskia on myös Klaukkalan seudulla. Erkamo ja Ruotsalo (1959) kiinnittivät tähän joen kulutustyöhön huomiota jo 1950-luvulla. Tammion alue oli myös heidän mukaansa jo tuolloin ainoita paikkoja seudulla, jossa metsä rajoittui iloisesti virtaavaan jokeen. Kosken kohdalla jokea reunustaa etenkin sen länsipuolella jyrkkä rinnelehto, joka lienee juuri jyrkkyytensä vuoksi säästynyt hakkuilta. Lehdossa kasvaa mm. sudenmarjaa, jänönsalaattia, herukoita, sekä todella runsaana lehtokuusamaa ja mustakonnanmarjaa. Länsirannan kuusikon seassa on paikoin myös kookkaita haapoja. Alavammalla itärannalla kasvaa huomionarvoisesti parisenkymmentä varttunutta vuorijalavaa ja tammi, jotka tosin lienevät istutusperäisiä. Rannan (1989) mukaan Tammion alueella jokivarressa kukkii lisäksi keväisin mukulaleinikkiä, imikkää, kevätlinnunhernettä, ja kevätlinnunsilmää, sekä myöhemmin lehtopalsamia. Luhtajoki, Hagalundinkoski 22 23

13 3.2.3 Tuusulanjoki (Lillå) - Tuusulanjokilaakso Luokitus: Valtakunnallisesti arvokas Luontotyyppi: Keskisuuret savimaiden joet Alue käsittää Vantaan puoleisen Tuusulanjokilaakson jokikäytävän, joka sijoittuu noin neljän kilometrin matkalle joen alajuoksulle Seutulan Isoniitun ja Kiilan alueelle, jossa joki tunnetaan myös Lillån nimellä. Katriinantie katkaisee yhtenäisen jokikäytävän ja jakaa alueen kahteen osaan. Länsipuolelle jää Isoniitun viljelyaukea ja itäpuolelle metsäisempi Kiilan alue. Kiilan alue muodostuu metsäisestä jokilaaksosta, jota rajaavat monin paikoin jyrkät rinteet. Varsinkin etelärannalla oleva Solbackan metsäinen alue on varsin laaja, joskin sen tilalle on suunniteltu laajaa logistiikkakeskusta. Erkamo ja Ruotsalo (1959) olivat jo 1950-luvulla huolissaan jokivarsien rakentamisesta. Luonnontilaisen metsän lisäksi jokivarteen ulottuu nykyisin kuitenkin monin paikoin myös vanhoja asuintontteja etenkin joen pohjoisrannalta, jossa sijaitsee joen suuntainen Kuutamotien asuinalue. Pikkalanlahdelta alkavassa ruhjelaaksossa virtaava joki, kuin yläpuolinen Tuusulanjärvikin ovat käytännössä ympärivuotisesti savisameita. Laakson pohjalla mutkittelevassa joessa vuorottelevat pidemmät suvannot, lyhyet kivikkoiset kosket ja sorapohjaiset nivat. Kiilan alueella on Vantaan puolella viisi hienoa vesisammalten värittämää pientä luonnontilaista koskea. Jokivarressa on loivien tulvatasanteiden ohella paikoin myös jyrkempiä törmiä, joissa osin luonnostaan, osin säännöstelyn vuoksi on nähtävissä paljaita liukusortumia. Kiilan alueella jokeen laskee etelästä kaksi alajuoksuiltaan luonnontilaista pientä puroa, joista itäisempi laskee niukasti Tuusulan puolelle. Jokilaakson kasvillisuus on alueella kauttaaltaan rehevää ja suojelunarvoista. Alueella kasvaa mm. lehtopalsamia, kevätlinnunsilmää, lehtoleinikkiä, kevätlinnunhernettä, pähkinäpensasta, kevätlehtoleinikkiä, imikkää ja mustakonnanmarjaa. Jokivarressa esiintyy monin paikoin erittäin rehevää harmaa- ja tervaleppävaltaista metsää, joka on Vantaalla ainutlaatuista. Suurimmaksi osaksi metsä on saniaislehtoa, jossa on jättikasvustoina lehtotähtimöä, kevättähtimöä ja lehtopalsamia (Ranta 1989). Tuusulanjokeen pohjoisesta Hanskallion suunnalta laskevan noron varressa on tavattu aikoinaan myös harvinaista korpisorsimoa (Väre & Kärki 1981). Lillån vartta on varattu Vantaan yleiskaavassa luonnonsuojelualueeksi Katriinantien ja Tuusulan rajan välisellä osuudella. Ylempi jakso päättyy Katriinantiehen, jonka kohdalla on perattu ja murskekivellä vuorattu koski. Kosken alla joki virtaa vielä lyhyen matkan varjoisassa metsäsaarekkeessa, jossa jatkuu Kiilan metsäisen alueen kasvillisuus, kuten paikoin lävitse pääsemätön kotkansiipiviidakko. Isoniitun alueella maasto on alavampaa, ja Tuusulanjoen juoksu verkkaisempaa. Joki on syönyt jyrkät meanderinsa syvälle siltti- ja savipohjaiseen laaksoon. Varsinaisia koskia Isoniitun alueella ei ole, mutta nivamaista osuutta on varsin runsaasti. Useampi näistä rehevän pohjakasvillisuuden kirjomista nopeampivirtaisista nivajaksoista on hiekka- ja sorapohjaisia. Jokiuoman penkat ovat Isoniitun alueella miltei kauttaaltaan jyrkkiä ja niissä on havaittavissa monin paikoin suurista virtaaman vaihteluista johtuvia sortumia, joita yläpuolisen Tuusulanjärven säännöstely mahdollisesti vielä lisää. Joessa on ollut Isoniitun alueella vielä vuonna 1958 jonkinlainen rinnakkaisuoma nykyisen uoman pohjoispuolella, joka on ollut mahdollisesti vähitellen jäämässä juoluaksi. Nykyisin tuota uomaa ei enää kartassa näy, mutta ilmakuvista se on vielä mahdollista erottaa häilyvänä. Myös nykyisen Katriinantien kohdalla on tuolloin ollut muodostumassa ilmeinen juolua, joka on mahdollisesti osin sittemmin täytetty. Jokilaakson luonto on poikkeuksellisen monipuolinen niin veden alla, kuin joen rannoillakin. Joen kalalajisto on hyvin rikas, osin kiitos sen alkulähteenä toimivan runsaslajisen Tuusulanjärven. Tuusulanjoesta on mahdollista tavata pitkälti kolmatta kymmentä eri kalalajia ja se on tärkeä myös vaelluskalojen lisääntymisalueena. Joen luonteenomaiseen lajistoon kuuluvat lisäksi rauhoitetut vuollejokisimpukka ja saukko. Alueella on myös runsas sudenkorentolajisto, johon lukeutuu esimerkiksi rauhoitettu kirjojokikorento. Jokivarren lintulajistossa mielenkiintoisia lajeja ovat ainakin joen virtapaikkojen säännöllinen talvivieras koskikara ja muutamaan otteeseen viime vuosina havaittu äärimmäisen uhanalainen kuningaskalastaja. Kiilan-Myllykylän alueella esiintyy jokivarressa metsälajeista esimerkiksi liito-oravaa. Tuusulanjoki muodostaa alueella tärkeän ekologisen yhteyden Vantaanjoelta kohti Tuusulanjärveä ja Keski-Uuttamaata, mutta toisaalta Kiilan alue on myös tärkeä joen poikki kohti Nurmijärveä suuntautuva metsäinen yhteys avointen viljelylaaksojen välissä. Tuusulanjokilaakso 24 25

14 3.2.4 Krakanoja - Krakanojan alempi kohde Krakanojan alajuoksu on kiinteä osa Vantaanjoen jokikäytävää, joka näkyy myös sen kasvillisuudessa. Rannan (1989) mukaan näiden yhtymäkohdassa kasvaakin mm. isokäenrieskaa ja keltavuokkoa. Toisaalta Vantaanjoen vartta on Krakanojan varteen levinnyt myös mahdollisesti puutarhatulokkaana karhunköynnös, joka on valloittanut paikoin etenkin Backaksen tasalla puronvarren laajalta alueelta. Puronvarren puusto koostuu lähinnä harmaalepästä, tuomesta, vaahterasta, tervalepästä, haavoista ja pajuista, puulajien painotuksen vaihdellessa alueellisesti. Harmillinen piirre verraten leveänä säilyneen kasvipeitteisen purolaakson rinteillä on Backaksen tasalla ilmenevä vanhojen pienimuotoisten kaatopaikkojen olemassaolo. Aikoinaan hylättyä romua ja esimerkiksi lasia löytyy paikoin suuria määriä. Luokitus: Maakunnallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Pitkä purouomaa seuraileva nauhamainen kohde sijoittuu Krakanojaan sen alimman noin 3,2 km matkalle Vantaanjoen ja Kehä III:n väliselle uomanosuudelle. Krakanojaan laskee tällä matkalla myös kaksi lähdevaikutteista sivupuroa Kartanokoskelta ja Tilkunpellosta. Puro on tällä alueella säilynyt poikkeuksellisesti pitkälti alkuperäisessä uomassaan. Krakanojan pääasiallinen pohjamateriaali noudattaa myös hyvin puron alkuperäistä profiilia. Savikkoon uomansa uurtaneen puron alajuoksu on enemmän tai vähemmän savipohjainen. Ylävirtaan edettäessä hiesun ja hiekan osuus pohjamateriaalina kasvaa vähitellen. Samasta syystä myös kivikkoisten koskien osuus on tällä pitkällä uomanosuudella hyvin pieni, sillä vaikka purossa on paikoin pidempiäkin jyrkkiä ja nopeavirtaisia osuuksia, loistavat karkeat maalajit kuitenkin pitkälti poissaolollaan. Kivisiä ja sorapohjaisia koskialueita on kaiken kaikkiaan hyvin rajatusti Kehä III:n alapuolisessa Krakanojassa ja ne ovat varsin lyhyitä. Sen sijaan vanhoista uomalinjauksista muistona olevia pieniä juoluoita alueella riittää, ja niiden määrä lisääntyy alajuoksulle päin. Uoman muokkaajana toimivaa puuainesta uomassa on tasaisen säännöllisesti, mutta vesisammalen määrä on vähäinen ja pidempiversoiset lajit puuttuvat ilmeisesti lajistosta. Krakanoja on vahvasti lähdevaikutteinen ja se saa alivirtaama-aikaan lähes kaiken vetensä aivan valuma-alueen latvoilta purkautuvasta pohjavedestä. Kuivaan aikaan pintaveden ja matkan varrella puroon suotuvan lähteisyyden osuus virtaamasta on hyvin vähäinen. Merkittävimmät sivupurotkin laskevat Krakanojaan vasta aivan sen alajuoksulla. Tämä myös osaltaan selittää Krakanojan kesäaikaisen veden kirkkauden. Sateiden myötä tehokkaasti hulevesiviemäröidyn valuma-alueen omaava puro muuttuu nopeasti savisameaksi muiden seudun purojen tapaan. Samalla lentokenttäalueen hulevesien kuormitus kasvaa. Hulevedet aiheuttavat ongelmia myös Kartanokosken alueelta laskevassa Illenpurossa, jonka alajuoksulla on laaja eroosiovaurio, joka syöttää Krakanojaan kiintoainesta. Alue voidaan jakaa kolmeen toisistaan hieman poikkeavaan uomajaksoon purokäytävän katkaisevien teiden perusteella. Backaksen kohdalla Krakanojan varressa mainitaan kasvaneen alueellisesti uhanalaista lettovillaa, jota tavataan pääasiallisen esiintymisympäristönsä lettojen lisäksi myös lähdevaikutteisilla kasvupaikoilla, kuten lähdeniityillä ja lähteisissä korvissa. Kasvualustan kalkkipitoisuuden lisäksi tärkeä kasvupaikkatekijä on virtaava vesi, sillä lettovilla ei viihdy seisovassa vedessä (Väre & Kärki 1981, Aapala 2001 ). Krakanojan alajuoksu Ylästöntien ja Tulkintien välinen osuus ei eroa kasvillisuudeltaan merkittävästi alimmasta jaksosta, vaikka metsän tuntu onkin selvempi. Puustossa vallitsevat samaan tapaan lehtipuut, mutta myös kuusta esiintyy paikoin Krakanpellon alueella. Muusta kasvillisuudesta huomattavia ovat paikoin puronvarressa kasvavat kotkansiipikasvustot. Krakanoja virtaa alueella entistä laajemmin mutkanpohjukoin, sillä uoma on kallistukseltaan vähäisempi, kuin alajuoksulla. Myös puronvarren korkeuserot ovat pienempiä ja rinteet loivempia. Krakanpellon alueella puroon laskee joitakin rautapitoisia ojia, joihin ilmeisesti purkautuu ainakin ajoittain vähäisiä määriä lähteisyyttä. Voimalinjojen alle puroon on muodostunut osittaisen vaellusesteen muodostava luontainen putous, jossa puro on syönyt tiiviiseen saippuasaveen könkään paikkaan kasautuneen puuaineksen avustuksella. Ylin osuus sijaitsee Tulkintien ja Kehä III:n välisellä osuudella. Krakanojan meanderointi vaimenee vähitellen kyseisellä osuudella samalla, kun hiesun ja hiekan osuus pohjamateriaalina kasvaa. Puron vesi on tällä tasalla kellertävää, mutta huomattavan kirkasta, koska yläpuolella samennusta aiheuttavan saven osuus uoman pohjamateriaalina on vähäinen. Etenkin voimalinjan yläpuolinen osuus purosta on hienoa, suorastaan lävitse tunkematonta puronvarsilehtoa. Puuainesta tavataan runsaasti sekä uomassa liekopuuna, että rannalla maapuuna. Puustossa kasvaa ennen kaikkea harmaaleppää ja tuomea, mutta myös vaahteraa ja varsin järeää tervaleppää. Alueen pohjoisreunassa kasvaa lisäksi muutamia ilmeisesti istutettuja, tai puutarhasta karanneita kookkaita poppeleita. Puron varressa tavataan paikoitellen reheviä kotkansiipikasvustoja. Erityisen mainittava on 26 27

15 voimalinjan alla kasvava erikoisen suuri ja poikkeuksellisen tiheä kotkansiipiviidakko. Krakanojaan laskee Tuulensuun alueelta pieni osin ojaksi kaivettu lähdenoro, joka saa alkunsa kaksiosaisesta lähteiköstä. Ylempi lähde on aikoinaan muutettu kaivoksi, mutta Tuulensuun lähteikön eteläinen osa on ehkä Vantaan hienoin säilynyt luonnonlähde. Vähitellen umpeenkasvavalla entisellä niityllä sijaitsee noin neliömetrin kokoinen kirkasvetinen allikkolähde, jonka pohjalla on lukuisia näyttävästi kiehuvia pieniä lähteensilmiä. Lähdettä ympäröi noin puolen aarin laajuinen kosteampi sammaleinen tihkupintaalue. Hidasvirtaisella Krakanojan alajuoksulla tavataan luultavimmin melko samankaltaista kalalajistoa, kuin Vantaanjoenkin puolella. Todennäköisiä lajeja lienevät ainakin hauki, ahven, särki, salakka, turpa, törö ja piikkikalat sekä mahdollisesti kivisimppu. Kalalajisto puron yläjuoksulla on kuitenkin hyvin niukka, saattaa olla että nykyisin alueella esiintyy ainoastaan taimenta, jos sitäkään. Krakanojaan on istutettu 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa useaan otteeseen taimenen poikasia. Istutetut poikaset ovat selvinneet vaihtelevasti. Viime vuosien koekalastuksissa purosta on kuitenkin saatu joitakin yksittäisiä taimenia, joista osa on ollut rasvaeväleikkauksella merkattuja. Nämä merkityt yksilöt ovat peräisin Vantaanjoen pääuomaan tehdyistä istutuksista. Syksyllä 2009 Krakanojassa havaittiin myös kudulla olevia merivaelluksen tehneitä meritaimenemoja. Kyseisen kutupaikan sähkökoekalastuksessa vuonna 2010 ei kuitenkaan saatu taimenen poikasia. Koekalastusten tulos antaa osaltaan syytä epäillä, että Krakanojan vedenlaatu ei nykyisellään ole riittävä taimenen lisääntymistä ajatellen. Meritaimenhavaintoja tehtiin kuitenkin jälleen syksyllä (Janatuinen 2012a). Jonkinasteisista vedenlaadun ongelmista kielii myös se seikka, että pohjaeläimistä purokatka esiintyy purossa silmiinpistävän harvalukuisena. Purokatkan sijaan sopivista elinympäristöistä tapaa usein vesisiiroja, jotka kestävät purokatkoja paremmin heikkoa vedenlaatua, esimerkiksi hapenpuutetta. Puron vesisammallajisto saattaa myös osin heijastella vedenlaadun muutoksia. Ylästöntien kohdalla jätevesilinja kulkee aivan puron viertä, ja puroon johtaakin linjan suunnasta putki, jotka saattaa pahimmassa tapauksessa olla jopa ylivuotoputki Krakanojaan. Tällaiset päästölähteet voivat jo yksinäänkin aiheuttaa satunnaispäästöillään merkittäviä tuhoja puroeliöstölle Krakanoja - Krakanojan ylempi kohde Krakanojan alue on ilmeisen tärkeä turvapaikka ja ekologinen yhteys saukon ohella myös terrestrisille eläimille metsäisten elinympäristöjen välillä sekä tiiviimmän kaupunkirakenteen sisällä. Tästä kielivät mm. Sandbackan alueella havaittu pyy sekä todennäköisesti mäyrän jälkeensä jättämät jätökset. Kauriitkaan eivät ole kovin harvinaisia vieraita puronvarressa niiden jälkien tiheydestä päätellen. Purolaakso yhdistää vielä jossain määrin Vantaanjokilaakson Veromiehenkylän-Voutilan metsäalueeseen ja Helsinki- Vantaan lentokenttäaluetta reunustaviin alati kaventuviin viheralueisiin. Krakanoja, taimenia kudulla lokakuussa Kuva: Aatu Oikarinen Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Hieman reilut puoli kilometriä pitkä alue sijoittuu Krakanojan yläjuoksulle Kehä III:n ja Tikkurilantien teollisuusalueen putkituksen väliselle osuudelle. Sen erottaa alajuoksun pitkästä yhtenäisestä arvokohderajauksesta käytännössä vain kehätie. Puro on alueella pääosin savi-, hiekka- ja hiesupohjainen, mutta myös soraa ja kiviainesta tavataan paikoitellen. Uoman meanderointi on maalajista johtuen selvästi rauhallisempaa, kuin alajuoksulla. Toisaalta myös kallistusta tuntuu olevan melko hyvin, vaikka varsinaista koskea ei osuudelle osukaan. Uoman syvyys- ja leveysvaihtelu on suurta, ja puuainesta on kohtuullisen runsaasti purossa. Vesisammal tosin loistaa täysin poissaolollaan, joka ilmeisesti osaltaan viittaa vedenlaatuongelmiin

16 Krakanojan vesi on alueella alivirtaama-aikaan asteen kirkkaampaa, kuin alempana. Tälle on selityksenä valuma-alueen vahvasti lähdevaikutteisten latvaosien läheisyys ja saven vähäisempi osuus yläpuolisella valuma-alueella. Selkeämpi ero alueiden välillä on kuitenkin tulva-aikaisen veden väri, sillä vesi on yläjuoksulla enemmänkin humuksen värjäämää, kuin saven samentamaa. Purouomaa ympäröivä maasto koostuu lähinnä uoman länsipuolisesta kapeasta suuremmilta hakkuilta säästyneestä kangasmetsäkuviosta ja niitystä. Alueen kasvillisuus ei yllä rehevyydessä aivan puron alajuoksun tasolle. Puronkäytävän kasvillisuudessa tavataan kuitenkin vielä esimerkiksi kotkansiiven, jänönsalaatin ja herukoiden kaltaisia lehtolajeja yleisesti. Puron yläjuoksulla ei tiettävästi nykyisellään esiinny kaloja. Osin kyse voi olla alueen eristyneisyydestä, mutta on myös mahdollista että puron latvoilla vedenlaatu on merkittävästi puron alajuoksua heikompi, joka rajoittaa kalojen esiintymistä. Tästä kielii myös pohjaeläinten vähäisyys ja purokatkan mahdollinen puuttuminen puron latvaosista. Vaikuttaa siltä, että puron yläjuoksun ekologinen tila on nykyisellään varsin heikko. Krakanojan yläjuoksun muodostama kapea vihersormi toimii edelleen jonkinlaisena linkkinä vähitellen umpeen rakentuvan lentokentän eteläpuolisen vihreän puskurin ja yhtenäisen Hagakärrsbergenille ja Vantaanjoelle johtavan Krakanojan purokäytävän välissä. Kyseisen uomajakson arvo tulee kasvamaan luokitusta vastaavalle tasolle, kun puron vedenlaatu kohenee. Nykyinen luokitus perustuu siihen oletukseen, että näin tulee tapahtumaan. Elpyminen edellyttää kuitenkin täysipainoista hulevesiohjelman ja lentokenttäalueen ympäristöluvan toimien ja lupaehtojen toteuttamista. Lentokenttäalueen ohella myös Kehä III:n hulevedet tulisi käsitellä ennen niiden päätymistä uomaan Mustikkasuonoja Mustikkasuonojan purolaakso Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Mustikkasuonojan alajuoksu muodostaa pienen, hieman reilu 300 metriä pitkän Vantaanjokivarren jokikäytävän saarekkeen, joka on jäänyt raivaamatta viljelymaaksi. Puro virtaa kapeassa ja varsin jyrkkätörmäisessä notkossa, jossa se on syönyt uomansa paikoin aina peruskallioon asti. Puron pohja on osin ympäröivää savikkoa, mutta yllättävän runsaasti on myös kivistä louhikkoa ja soraa. Sen alajuoksu on miltei yhtenäistä koskialuetta. Vesisammalet eivät ole erityisen yleisiä, mutta niitä esiintyy paikoitellen laikuttaisesti. Purossa on alueella kolme isoa kalliopaljastumaa louhikkoineen ja tierummut, jotka kaikki muodostavat vallitsevasta virtaamasta riippuen enemmän tai vähemmän merkittävät vaellusesteet. Rannan (1989) mukaan puro ja siihen liittyvä metsä ovat suojelunarvoiset. Perusteet ovat etenkin maisemalliset, mutta alueella tavataan lisäksi runsaasti samaa lehtolajistoa kuin jokivarren metsäsaarekkeissakin. Valkovuokon runsauden vuoksi laakso on yhtenäisenä kukkamerenä toukokuussa valkovuokon kukinta-aikaan. Alueen muuhun kasvilajistoon kuuluvat mm. sudenmarja, sinivuokko, nuokkuhelmikkä ja kevätlehtoleinikki. Puustossa vallitsevat tuomi, harmaaja tervaleppä sekä haapa (Ojala 2006). Puronvarsi on Vantaan yleiskaavassa luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeää aluetta (luo-alue). Krakanoja Kehä III:n pohjoispuolella Mustikkasuonojan vesi on valuma-alueen laajoista savikoista huolimatta alivirtaama-aikaan erittäin kirkasta, koska sen alivirtaama tulee käytännössä kokonaan lähteistä. Puron länsirannallakin sijaitsee kaivo, joka on maanomistajan mukaan vanha luonnonlähde. Puroon ei tiettävästi ole istutettu taimenta, mutta alueen maanomistaja mainitsi lajia tavatun satunnaisesti purosta. Vantaanjoen koskialueiden läheisyyden vuoksi on hyvin mahdollista että Mustikkasuonojan alajuoksulla tavataan säännöllisesti ainakin yksittäisiä harhailevia taimenia. On myös hyvin mahdollista, että laji lisääntyisi ainakin satunnaisesti puron alajuoksulla. Muitakin kaloja saattaa esiintyä alimpien vaellusesteiden alapuolella, mutta puron kalastosta ei ole tarkempaa tietoa. Reliktiäyriäinen purokatka 30 31

17 on kuitenkin Mustikkasuonojassa yleinen laji, joka eittämättä muodostaa suuren osan puron pohjaeläimistön biomassasta Pekinoja - Byändan purolaakso Alue on yhteydessä läheisiin Pitkä- ja Ruutinkosken luonnonsuojelualueisiin (Ojala 2006). Näiden välille on lisäksi suunniteltu Helsingin puolelle suojelualueita yhdistävää jokivarren puustokäytävän kattavaa nauhamaista suojelualuetta (Paaer & Stén 2008). Mustikkasuonojan purolaakso Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Alivirtaama-aikaan suhteellisen kirkasvetisen Pekinojan alajuoksu virtaa kapeassa purolaaksossa, joka etenkin yläosiltaan on varsin jyrkkärinteinen. Kaiketi tästä syystä puron alajuoksu on säilynyt alkuperäisessä uomassaan, koska sen perkaamisella ei olisi saavutettu merkittävää hyötyä peltojen kuivatukselle. Reilun 700 metrin mittainen uomanosuus on laajalti savipohjainen, mutta monin paikoin on myös karkeaa soraa ja kivikkoa sekä isoja lohkareita. Etenkin purolaakson puolivälissä ja lähempänä Kylänpääntietä on edustavaa louhikkoista sorapohjaista purokoskea, jonka kiviä verhoaa paikoin kaunis vesisammalmatto. Koskien väliset suvanto-osuudet ovat säilyneet syvinä, ja niissä on paikoin jopa lähemmäs metrin verran vettä. Siirryttäessä ylävirtaan kohti Kylänpääntietä puro vähitellen levenee ja syvenee. Paikoin puron penkoissa ja pohjassa on havaittavissa lähteisyyttä, joka ilmenee oransseina rautasakkaumina. Purolaakso on osa Vantaanjokivarren laajaa yhtenäistä jokikäytävän lehtoa, jossa hallitsevina puulajeina ovat tuomi ja haapa. Noustessa ylävirtaan purolaaksoa länsirinne jyrkkenee ja kasvillisuuteen tulee mukaan kuusi ja jopa mänty. Samalla harmaaleppä ja raita lisääntyvät, ollen paikoin jopa vallitsevia puulajeja. Myös tervaleppää ja vaahteraa tavataan harvakseltaan. Pensaskerroksessa esiintyy mm. herukoita. Puron välittömässä läheisyydessä on myös runsaasti kosteaa tulvavaikutteista alaa, jonne jyrkästi meanderoiva puro laskeuttaa tulvilla kuljettamaansa kiintoainesta. Lehtilahopuuta esiintyy purolaaksossa yleisesti. Huomionarvoista on myös se, että purolaakso sijaitsee aivan aikoinaan lukemattomista harvinaisista vanhojen metsien hyönteislajeistaan tunnetuksi tulleen Linnan kartanon metsäalueen vieressä. Purolaakso on osa yleiskaavan luo-aluetta. Pekinoja on monien muiden vantaalaispurojen tapaan tärkeä ekologinen yhteys ja suojapaikka seudun kauriille, joiden jälkiä purolaakso on täynnä. Erittäin runsaslukuisena esiintyvän purokatkan lisäksi puron vedenalaisesta elämästä voidaan mainita Byändan purolaaksossa tavattu vesiluteisiin kuuluva verraten harvalukuinen luisturi (Friman henk.koht. tiedonanto). Pekinojaan on istutettu myös 1990-luvun lopulla 32 33

18 ja 2000-luvun alussa taimenen poikasia, jotka menestyivät purossa, mutta nykyisestä kalastosta ei ole tarkempia tietoja. Puro on kuitenkin nousuyhteydessä Jelmusanoja - Keimolan purolaakso Puronvarren metsä on osa Ruotsinkylän ja Vestran laajempien metsämantereiden välistä, Vantaanjoen askelkivien kaltaisten pienten metsäsaarekkeiden verkostona ylittävää ekologista yhteyttä, joka jatkuu joen vastarannalla. Byändan purolaakso Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Jelmusanoja on hyvä esimerkki uomalinjauksensa säilyttäneestä savikkoalueen purosta, joka meanderoi jyrkästi viljelykäytössä olevalla laajalla savikolla. Jelmusanojassa ei ole alueella oikeastaan lainkaan koskialueita, kuten ne normaalisti mielletään. Purossa on kuitenkin ajoittain kohtuullisesti kallistusta, mutta karkeampi kiviaines ja jopa sorakin uupuvat miltei täysin. Purouomaa muokkaavat lähinnä vain uomaan kaatuneet ja ajautuneet liekopuut. Puro on vahvasti lähdevaikutteinen, mutta lähteisyys purkautuu ilmeisesti vähitellen pitkälle matkalle umpeenkasvanutta ojamaista uomaa rajausalueen yläpuolella. Puron vesi on alivirtaama-aikana melko kirkasta, mutta siinä on kuitenkin nähtävissä lievää saven tuomaa samennusta. Hämeenlinnanväylä ja Vanha Nurmijärventie katkaisevat noin 1,7 km pitkän purolaakson tylysti kahteen, tai oikeastaan kolmeen erilliseen osaan. Alin Vanhan Nurmijärventien ja Hämeenlinnanväylän välinen osuus virtaa paikoin lävitse tunkemattoman tuomija harmaaleppäviidakon muodostamassa varjoisassa holvissa. Hämeenlinnanväylän yläpuolella puro on enemmän tai vähemmän avoin kulttuurivaikutteinen viljelyseudun puro, joka kuitenkin on säilynyt omassa painanteessaan mutkittelevana. Jelmusanojan purokäytävä on kuitenkin muuten selkeästi yhtenäinen ympäröivästä peltoalasta erottuva ympärivuotisesti kasvipeitteisenä säilyvä kokonaisuus. Jelmusanojaan on istutettu taimenia useaan otteeseen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Taimenet selvisivät tuolloin hyvin, mutta puron nykyisestä kalastosta ei ole tarkkoja tietoja. Muusta lajistosta purossa on tavattu vesiluteisiin kuuluvaa harvalukuista luisturia (Friman henk.koht. tiedonanto). Luisturin sijaan purokatka on kuitenkin Jelmusanojassa hyvin runsaslukuinen kalojen vähäisyyden vuoksi. Jelmusanojan varsi muodostaa repaleisen ekologisen yhteyden Vestran ja Ruotsinkylän laajempien metsäalueiden välille, joka kuitenkin nykyisellään lienee varsin heikosti toimiva sen katkaisevien suurten teiden vuoksi

19 3.2.9 Kirkonkylänoja - Kirkonkylänojan purokäytävä Keimolan purolaakso Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Kirkonkylänojan rajaus sijoittuu puron alajuoksulle Niittytien ja Köyhämäentien väliselle, osin metsäiselle ruderaattitontille. Jakson pituus on noin 440 metriä. Aluetta rajaavat molemmissa päissä jyrkät ilmeisesti täydellisen vaellusesteen muodostavat putkitukset. Kirkonkylänojan vesi on alueella alivirtaamaaikaan varsin kirkasta, mutta valuma-alueensa vuoksi aavistuksen harmaaseen vivahtavaa. Etenkin puoliavoimen alueen alaosan jyrkkien savirantojen eroosiosortumista puroveteen uuttuu vielä kuivanakin aikana lisää väriä. Ajoittain vesi voi olla myös valumaalueen kuormituksen vuoksi alueen muista puroista poikkeavasti puuromaisen sameaa ja ruskeaa. Jakson yläosassa sijaitsee jokseenkin luonnontilainen jylhä koskialue, jonka kohdalla puro on puhkaissut tiensä moreenimaan lävitse. Itse koskialue on jyrkkä louhikkoinen purokoski, jossa vesi pyörteilee ja kuohuu sen pudotessa lopulta alas puron savikkoon uurtamaan laaksoon. Suuret virtaamanvaihtelut ovat paljastaneet laajoja tulvaterasseja kosken partaalta ja huuhtoneet osan koskialueen karkeasta sorasta kosken alle särkiksi. Koskialueen alapuolinen puro-osuus on syöpynyt jatkuvasti syvemmälle savikkoon jättäen jälkeensä alati jyrkkenevät penkat. Toisaalta alueelta on paljastunut paikoin myös pienialaisia kivikoita ja ohuita savikon päällä olevia soralaikkuja. Nykyisellään Kirkonkylänojaan laskee laajalta tehokkaasti pinnoitetulta ja ojitetulta alueelta hulevesiä. Kun puron uomaa on lisäksi oiottu ja putkitettu pitkiltä matkoilta, on puron uomalla vaikeuksia ottaa vastaa nykyisen kaltaisia ylivirtaamia. Tämä piirre näkyy selkeästi uoman penkkojen sortumina ja uomaan kertyneenä hienojakoisena kiintoaineksena. Purouomaan kasautuneet liekopuurydöt pidättävät nykyisellään kuitenkin hieman syntyvää kiintoaineskulkeumaa. Huomionarvoista on, että alueella ei esiinny nykyisin kaloja alapuolisen vaellusesteen vuoksi. Kalojen puuttumisen ohella erittäin huolestuttava piirre on tavanomaisen pohjaeläinlajiston uupuminen käytännössä täysin alueelta. Varsinaista koskialuetta voi luonnehtia nykyisellään vedenalaiselta luonnoltaan lähestulkoon kuolleeksi. Vettä hapettavan koskialueen alapuolella tavataan jonkin verran pohjaeläimiä, 36 37

20 mutta koskessa itsessään esiintyy hyvin vähän, jos lainkaan pohjaeläimiä. Vaateliaat pohjaeläinryhmät tuntuvat uupuvan nykyisellään käytännössä kokonaan vedenlaatuongelmien vuoksi. Pohjaeläimistö koostuu miltei pelkästään huonoakin vedenlaatua sietävästä vesisiirasta. Aivan Niittytien putkituksen suulta löytyi joitakin satunnaisia yksilöitä normaalisti kaupunkipuroissa eläviä lajiryhmiä, kuten päivänkorentojen nymfejä ja vesiperhosten larvoja. Erikoista on myös se, että vesisammaliakaan ei tavata käytännössä lainkaan itse koskessa tai muissa alueen kivikoissa, vaikka Niittytien alapuolisessa Kirkonkylänojassa tuuhea vesisammalkasvusto on vallannut jopa keinotekoiset kivimurskekynnyksetkin. Vesisammalen sijaan kiviä ja soraikoita verhoavat jätevesisieni ja limamainen sakkauma, joidenka peittävyys kasvaa ylävirtaan edetessä. Puron yläjuoksulla koko uoman pohja on tämän rihmaston peitossa. Kirkonkylänojaa myötäilevä kapea viheralue ja sen muodostama ekologinen yhteys on jo aikoinaan katkennut lännen suuntaan puron putkituksen, teollisuusalueen ja etenkin Tuusulanväylän rakentamisen myötä. Myös etelään Niittytien yli Keravanjoelle yhteys on vähitellen katkeamassa uoman putkituksen myötä. Nykyiselläänkin jo varsin kapean puustoisen purokäytävän ongelmana ovat lisäksi jatkuvasti lähemmäs puroa levittäytyvät eteläpuolen teollisuuskiinteistöjen piha-alueet. Rakentaminen on kaventanut kartoituksen jälkeen tuntuvasti lisää purokäytävää. Nykyisestä purouoman, ja toisaalta myös metsäisen purokäytävän, miltei täydellisestä eristyneisyydestään huolimatta alue on kuitenkin Vantaan mittakaavassa arvokas, etenkin siellä säilyneen hienon kuohuvan koskijakson vuoksi. Alue muodostaa lisäksi taimenelle erittäin potentiaalisen lisääntymisalueen, mikäli vaellusyhteys alapuolisen Keravanjoen kautta mereltä saadaan palautettua. Kyseisen uomajakson arvo tulee kasvamaan luokitusta vastaavalle tasolle, kun puron vedenlaatu kohenee. Nykyinen luokitus perustuu siihen oletukseen, että näin tulee tapahtumaan. Kirkonkylänojan purokäytävä Jätevesisientä Kirkonkylänojalla 38 39

21 Kylmäoja Simonkylän purolaakso Nykyisellään Simonkylän lehtolaakson alue lienee Kylmäojan pääuoman tärkein alue taimenen lisääntymisen kannalta. Alueella on havaittu taimenia kudulla ja Koisorannankoskesta on saatu myös merkkejä siitä, että taimenen lisääntyminen voi onnistua toisinaan lentokenttäalueen hulevesien aiheuttamista vedenlaatuongelmista huolimatta. Taimenen ohella alueen lajistosta voidaan mainita Ojalan (2006) mukaan ainakin pikkutikka. Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Alue koostuu noin 2,5 kilometriä pitkästä Kylmäojan uomajaksosta, jossa puro virtaa alkuperäisessä uomassaan yhtenäisen puustovyön varjostamana. Purokäytävän katkaisevat ainoastaan Läntinen Valkoisenlähteentie ja pieni Koisotie. Tosin purokäytävästä leveämpi pohjoisosa, joka käsittää noin kaksi kolmasosaa kokonaisuudesta, on säilynyt teiden pohjoispuolella edelleen yhtenäisenä. Alue muodostaa Keski-Vantaan tärkeimmän ekologisen käytävän sen kapeimmassa kohdassa Ruskeasannan ja Simonkylän tiiviiden asuinalueiden puristuksessa. Etenkin alueen pohjoisosaa Läntisen Valkoisenlähteentien ja Simonkyläntien välissä on ehdotettu jo useaan otteeseen suojelualueeksi mm. rehevän ja harvinaisen kasvillisuuden, linnuston ja maisemallisten syiden sekä keskeisen sijainnin vuoksi (Ranta 1989, Ojala 2006). Purolaakso on Vantaan yleiskaavassa luo-aluetta. Kylmäoja virtaa Simonkyläntien eteläpuolella syvässä, mutkittelevassa laaksossa. Puustossa on lähes yksinomaan lehtipuita. Jyrkkien rinteiden kasvillisuus on rehevää. Kevätkukkijoita alueella ovat valkovuokko, kevättähtimö ja kevätlehtoleinikki. Alueelle ovat luonteenomaisia puronvarren laajat kotkansiipikasvustot ja kapeahkot saniaisvaltaiset lehtokorpivyöhykkeet. Jyrkät rehevän kasvillisuuden peittämät rinteet ja alhaalla mutkitteleva puro tuuheine kotkansiipikasvustoineen antavat purolaaksolle erikoislaatuisen, muista poikkeavan leiman (Ranta 1989). Simonkylän lehtolaakso on paikallisesti arvokas lehtoalue, jonka alueella Kylmäoja on suurimmaksi osaksi kovapohjainen ja kivinen, ja eroaa täten alueen yleensä savipohjaisista puroista (Lehtojensuojelutyöryhmä 1988, Ranta 1989). Purouomaan on kertynyt paikoitellen runsaasti liekopuuta, mutta vesisammalta tavataan alueella varsin niukasti. Alivirtaamaaikaan puro on lievästä savileimastaan huolimatta alueella varsin kirkasvetinen, johonka yläpuolisen Ristipuron altaan laskeuttavalla vaikutuksella lienee oma osansa. Vastaavasti suuremmilla virtaamilla puron veden väri vaihtelee savisameasta kirkkaaseen, mutta humusvaikutteiseen, riippuen sateista ja pintavalunnan osuudesta. Simonkylän purolaakso 40 41

22 Kylmäoja Ristipuron purokäytävä kautta Vantaanjoen jokikäytävän metsät pohjoiseen Mätäkivennummen ja edemmäs Keski-Uudenmaan metsiin. Kyseisen uomajakson arvo tulee kasvamaan luokitusta vastaavalle tasolle, kun puron vedenlaatu kohenee. Nykyinen luokitus perustuu siihen oletukseen, että näin tulee tapahtumaan. Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Ristipuron altaan pohjoispuolisella Simonsillan metsäalueella virtaava Kylmäojan uomajakso on pituudeltaan noin 650 metriä. Idyllisen kuusimetsän varjossa puro on säilynyt läheisestä asutuksesta huolimatta edelleen alkuperäisessä polveilevassa uomassaan. Muutamin paikoin on havaittavissa vanhoja ympäröivää rehevämmän kasvillisuuden valtaamia juoluoita merkkeinä puron aiemmista uomalinjoista. Kylmäojan haarat yhtyvät alueen pohjoisreunalla, ja alueella vallitseva vedenväri määräytyy yleensä suuremman läntisen haaran perusteella, joka on yleensä myös näistä kahdesta sameampi, mutta ennen kaikkea humusvaikutteisempi. Alivirtaama-aikaan vesi on kuitenkin usein melko kirkasta, lievästi humukseen tai saveen vivahtavaa. Puroa reunustavassa Simonsillan metsässä on noin 60-vuotiasta kuusikkoa ja ruoho- ja kangaskorpea (Ojala 2005). Osa-alueen pohjoispäässä kasvaa lisäksi muutaman metrin päässä purosta kosteassa painanteessa melko harvinaista kaislasaraa (Ranta 1989). Ranta (1989) suositteli myös kyseisen puronvarren metsä-alueen säästämistä eteläpuolisen Simonkylän alueen ohella. Vantaan yleiskaavassa purokäytävä on luo-aluetta. Ristipuron alueella puron vedenlaatu on heikko, vaikka itäinen latvahaara laimentaakin vielä lisää päähaaran kuormitusta yhtyessään siihen juuri jakson yläpuolella. Tiensuun (2008) mukaan vaikuttaa siltä, ettei kaikki lentokentältä valuvan veden sisältämä glykoli ehdi hajota pintavedessä, vaan vajoaa alusveteen, jossa virtaus on hitaampaa. Hapetonta sedimenttiä näyttäisi kulkeutuvan virtauksen mukana Ristipuroon asti, sillä tekolammen alapuolisessa Ristipuronkoskessakin pohja on vähähappinen kunnostuksesta huolimatta. Kyseisen kosken näytteenottopaikan tila oli mainitusta laimennuksesta huolimatta läntisen haaran kaltainen. Radiolähettimellä varustettu meritaimenemo Heino kuitenkin hakeutui tästä huolimatta juuri kyseisen alueen pohjoispään pieneen virtapaikkaan kudulle (Karppinen, henk.koht. tiedonanto). Joskaan Heinon tai yleisestikään taimenten lisääntymismenestyksestä alueella ei ole tarkempaa tietoa. Ristipuron alue on osa Keski-Vantaan tärkeintä ekologista yhteyttä, joka yhdistää Kylmäojan purolaakson Ristipuron purokäytävä 42 43

23 Kylmäoja (länsihaara) Tasankopolun purokäytävä Rippeinä Kylmäojan länsihaaran luontoarvoiltaan merkittävästä menneisyydestä löydettiin vuonna 1989 pieni uhanalaisen luhtaorvokin esiintymä (Ranrantuminen tulevaisuudessa mahdollistaisi taimenkannan palaamisen myös tähän puron suurimpaan latvahaaraan. Kylmäojan purokäytävän katkaisee alueella kolme tierumpua, joista ylin Levonojantien alitus on korkeine maavalleineen niin massiivinen, että siihen katkeaa myös jättipalsamin levinneisyys Kylmäojan länsihaarassa. Ylävirran puolella on säilynyt laajoja kotimaisen lehtopalsamin kasvustoja. Alemmat Törmätien ja Tasankopolun peltirummut olisi järkevää korvata tulevaisuudessa sillalla, joka ei katkaise purokäytävää ja aiheuta vesieliöille vaellusestettä. Rumpujen tilalta uomasta paljastuisi tällöin myös kaksi pientä virtapaikkaa. Etenkin Törmätien pohjistaan ruostuneiden tuplarumpujen uusiminen voi tulla lähivuosina ajankohtaiseksi. Tasankopolun alue on muodostanut aiemmin merkittävän solmukohdan Vantaanjokilaaksosta Kylmäojaa myötäillen luoteeseen lentokentän ja Ruotsinkylän suuntaan jatkuvasta ekologisesta yhteydestä. Nykyisellään tämä eteläisempi poikittaiskäytävä on jo katkaistu miltei tyystin rakentamalla alueen halki Tuusulantie, Tuusulanväylä sekä viimeisimpänä Kehärata ja Koivukylänväylä liittymineen. Kyseisen uomajakson arvo tulee kasvamaan luokitusta vastaavalle tasolle, kun puron vedenlaatu kohenee. Nykyinen luokitus perustuu siihen oletukseen, että näin tulee tapahtumaan. Elpyminen edellyttää kuitenkin täysipainoista hulevesiohjelman ja lentokenttäalueen ympäristöluvan toimien ja lupaehtojen toteuttamista. Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Kylmäojan länsihaarassa sijaitsee noin 560 metriä pitkä rajaus, joka sijoittuu Tuusulantien rampin ja Tasankopolun väliselle uomajaksolle. Tasankopolun alueella Kylmäoja on yhä purouomansa osalta suurelta osin alkuperäisessä asussa, johon kuuluu meanderoivien suvantojaksojen lisäksi myös ajoittaisia kivikkoisia lyhyitä koskia ja nivoja sekä karkeaa soraa. Maininnan arvoisena voi pitää myös puroon kertyneen uomaa muokkaavan liekopuun yleisyyttä. Kyseessä onkin läheisestä asutuksesta huolimatta läntisen latvahaaran parhaiten säilynyt uomanosuus. Kylmäojan vesi on alueella keskivantaalaisittain melko poikkeuksellisesti enemmänkin humus-, kuin savivaikutteista ja keskimäärin varsin kirkasta. Yläpuoliselta valuma-alueelta peräisin oleva lähdevaikutus on merkittävää ja puron suhteellinen alivirtaama lienee valuma-alueen koon huomioiden Vantaan suurimpia. ta 1989). Luhtaorvokkia on tavattu Suomessa kaikkiaan vain noin 20 kasvupaikalta, joista valtaosasta se on jo hävinnyt. Sama kohtalo on ilmeisesti kohdannut myös Vantaan esiintymää. Luhtaorvokki vaatii säännöllisesti toistuvia tulvia, ja sen kasvupaikat sijaitsevatkin Kylmäojan tapaan pienten lähteisten purojen varsilla tai tervaleppäluhdissa ja järvien tulvarannoilla. (Siitonen 1997). Puron rantavyöhyke ja uoma kestävät ulkoisesti vertailun moniin vastaaviin Vantaan alueen purojen parhaimpiin uomajaksoihin, mutta puron vesiekosysteemin ekologinen tila on hälyttävän huono. Kylmäojan läntisen päähaaran vedenlaatu on lentokenttäalueen hulevesien kuormituksen vuoksi Vantaan puolella nykyisellään erittäin heikko. Tiensuun (2008) mukaan puron pohjasedimentti on hapetonta, paikoin täysin mustaa sulfidiliejua, jonka pinnalla on bakteerikasvustoja. Länsihaarasta puuttuvat myös kokonaan purokatka ja vesisammalet, jotka ovat hyviä vedenlaadun luonnollisia mittareita. Nykyisellään purossa ei tavata myöskään enää kaloja, mutta vielä 1950-luvulla puro on ollut tunnettu taimenkannastaan (Hurme 1952). Vedenlaadun pa- Kylmäoja länsihaara 44 45

24 Kylmäoja (pohjoishaara) Ilolanpuiston purokäytävä Kylmäojan pohjoinen haara muodostaa Kylmäojan pääuomasta pohjoiseen erkanevan ekologisen yhteyden, joka yhdistää Keravanjokilaakson Leinelän- Kulomäen ja Mätäkivennummen metsiin. Olkoonkin että yhteys on pirstoutunut vähitellen askelkivien omaisiksi puistomaisiksi laikuiksi asutuksen ja liikenneväylien puristuksessa. Ilolanpuiston purokäytävä Kylmäoja (itähaara) Ilolankosken purolaakso Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Kylmäojan pohjoishaaraan Kylmäojan asuinalueen kupeessa sijoittuu noin 360 metriä pitkä uomanosuus, jossa puro on säilyttänyt näyttäviä alkuperäisiä luonteenomaisia piirteitään ympäröivästä asutuksesta huolimatta. Puro on alueella pääasiassa savipohjainen, vaikka uomassa on paikoitellen myös hiekan ja soran vuoraamia osuuksia sekä pienialaisia kivikoita, joissa kasvaa harvakseltaan vesisammalta. Pääasiassa purouoman meanderointiin ja uoman suureen syvyysvaihteluun ovat vaikuttaneet varsin runsaana esiintyvät liekopuut. Sinällään idyllinen lyhyt purojakso kärsii kuitenkin monen muun kaupunkipuron tapaan roskaantumisesta. Kylmäojan latvahaaroista pohjoinen haara on kaikista kirkasvetisin ja nykyisellään selkeimmin lähdevaikutteinen. Vaikka pohjoishaaraankin tulee ilmeisesti hulevesiä jo Tuusulankin puolelta, lienee se kuitenkin Kylmäojan latvahaaroista vedenlaadultaan paras. Tiensuu (2008) on todennut purokatkan esiintymisen ja muiden pohjaeläinnäytteiden perusteella, että pohjoinen haara ei ole saastunut. Sen pohjaeläimistö muistuttaa luonnontilaisia uomia, joissa pohjaeläimistön monimuotoisuus on luontaisesti alhainen pohjan yksipuolisuuden ja pienen virtaaman vuoksi. Keväisin tämän puoliavoimen lehtomaisen purojakson rannat täyttyvät tuhansista valkovuokkojen ja kevätlinnunsilmien kukista, jotka värjäävät kävelytien ja metsän väliin jäävän kaistaleen valkoisen, keltaisen ja vihreän sävyihin. Myöhemmin kesällä puronvarren valtaa ensin paikoitellen kotkansiipi, ja sitten kotoisen lehtopalsamin syrjäyttänyt vieraslaji jättipalsami korkeine kasvustoineen. Muun vesistön ohella myös pohjoishaaraan on istutettu taimenen poikasia, mutta Ilolanrinteen ja Karpaattientien välisen kävelytien alittavan jyrkän putkituksen vuoksi on hyvin epävarmaa, pääsevätkö mereen tai alemmas vesistöön vaeltaneet taimenet palaamaan enää sukukypsänä takaisin tähän haaraan. Purokatka sen sijaan on alueella poikkeuksellisen runsas sopivien elinolojen ja osin myös kalaston vähäisyyden vuoksi. Monin paikoin voi havaita katkojen runsauden vaaleaa pohjaa vasten erottuvina suoranaisina lauttoina, jotka koostuvat eri-ikäisistä purokatkoista. Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Kylmäojan itäisessä haarassa Koivukylänväylän ja Kehäradan yläpuolella sijaitsevan alivirtaama-aikaan verraten kirkasvetisen jakson pituus on noin 540 metriä. Puro virtaa alueella laajemman Leinelän-Kulomäen metsäalueen länsireunalla, jossa sen erottaa Ilolan asutuksesta paikoin vain kapea purokäytävän lehtipuusto. Jakson yläpäähän sijoittuu itähaaran ainoa merkittävä koskialue Ilolankoski, joka on Vantaalla harvinaiseksi käynyt esimerkki savikkoalueen purojen kivikkoisista koskialueista. Koskialueen niskaa on aikoinaan perattu, mutta tästä huolimatta valtaosa itse koskesta on säilynyt koskemattomana vesisammaleen peittämänä monimuotoisena kivien sokkelona. Koskenvarren kasvillisuus koostuu iäkkäästä kuusikosta ja saniaislehdosta

25 Koskialueen alapuolella puro jatkuu vielä vähän matkaa rauhallisempana sora- ja hiekkapohjaisena nivana. Alempana puro muuttuu hiesu- ja savipohjaiseksi syvemmäksi suvantojaksoksi, jossa puron polveilua värittää liekopuun runsas määrä. Puro virtaa alueella kapeassa lehtipuukäytävässä, joka säilyttää sen kohtuullisen hyvin varjossa myös keskipäivän auringonpaisteessa. Uoman rannoilla kasvaa lisäksi rehevää lehtokasvillisuutta. Keväisin puron varressa laajalti kukkiva kevätlinnunsilmä on hyvä esimerkki tällaisesta puron kosteudesta ja sen tuomista ravinteista nauttivasta lajistosta. Ilolankosken alle laskee lännestä putkitettu noro, josta tulee kesähelteilläkin hieman lisää viileää vettä puroon. Itse noro alkulähteineen on kuitenkin aikoinaan jäänyt rakentamisen alle. Kylmäojan itähaaraan on istutettu useaan otteeseen taimenen vastakuoriutuneita poikasia. Nämä istukkaat ovat selvinneet purossa hyvin. Maastokartoitusten yhteydessä itähaarassa saatiin myös ensimmäisiä viitteitä siitä, että taimen on viime vuosina onnistunut lisääntymään alueella. Tämä kertonee osaltaan myös siitä, että itähaaran vedenlaatu mahdollistaa taimenen lisääntymisen, toisin kuin läntisessä päähaarassa. Myös Tiensuu (2008) on todennut pohjaeläinnäytteiden ja erityisesti purokatkan runsaan esiintymisen perusteella, että itäinen haara ei ole varsinaisesti saastunut. Sen pohjaeläimistö muistuttaa luonnontilaisia uomia, joissa pohjaeläimistön monimuotoisuus on luontaisesti alhainen pohjan yksipuolisuuden ja pienen virtaaman vuoksi. On kuitenkin huomioitava, että itäistäkin haaraa kuormittavat Tuusulan puoleisen Jusslan teollisuusalueen hulevedet ja Kulomäen täyttömäen suotovedet. Puustoinen puronvarsi on osa kapeampaa läntistä Vantaanjokilaakson ja Mätäkivennummen Kylmäojan laaksoa pitkin yhdistävää ekologista yhteyttä, jonka tosin Koivukylänväylä ja Kehärata tulevat jatkossa katkaisemaan tehokkaasti. Ilolankosken purolaakso Rekolanoja Rekolanojan alajuoksun purokäytävä Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Rekolanojan alajuoksu Koivukylän ja Keravanjoen välillä muodostaa Pääradan molemmin puolin yhteispituudeltaan miltei 3,3 km pitkän uomanosuuden, jossa purouomaa seurailee lähes yhtenäinen rakentamaton purokäytävä. Yläpuolinen osuus on noin 1,6 km pitkä. Radan alapuolelta alkava alkuperäisessä uomassaan virtaava osuus on pituudeltaan noin 1,65 km. Purossa virtaava vesi on alueella ympäri vuoden värjäytynyttä, mutta tulva-aikoja lukuun ottamatta varsin selkeää. Sateiden myötä vesi värjäytyy herkästi savisameaksi, mutta etenkin alkukesästä se on usein pikemminkin humusvaikutteista, kun valuma-alueen turv ta vielä tulee pintavaluntaa. Alivirtaamakauden pohjavirtaama on alajuoksullakin pitkälti peräisin valuma-alueen lähteistä, mutta vesi on ehtinyt matkan varrella lämpenemään. Radan ja kävelytien välistä puron eteläpuolelta tosin laskee alueelle myös pieni tienvarsiojaksi kaivettu lähdepuro, joka tuo omalta osaltaan tuoretta kylmää vettä Rekolanojaan. Savikkoon uomansa uurtanut Rekolanoja koostuu alueella pääosin suvannoista ja näihin saumattomasti liittyvistä kovapohjaisista nivoista ja kaventumista. Varsinaista koskea alueella tavataan vain vähäisessä määrin. Selkeimmät koskimaiset alueet sijaitsevat Pääradan kohdalla ja yläosan metsäisellä osuudella lähellä Koivukylänväylää. Tavanomaista louhikkoista koskea ei juurikaan esiinny alueella, vaan kyse on pikemminkin loivista moreenipaljastumien muodostamista sora- ja kivisärkistä. Radan alittavan koskialueen pohjamateriaali on lisäksi poikkeuksellisesti osittain radalta kulkeutunutta mursketta. Vesisammalia kuitenkin tavataan rehevällä alajuoksulla yleisesti, ja niitä kasvaa yhtälailla liekopuun kuin kivienkin varassa. Rekolanoja on tietystä ilmeettömyydestään huolimatta alueella ilmeisesti lajistoltaan kuitenkin hyvin monipuolinen, sillä puron alajuoksulla yhdistyvät alapuolisen rehevän Keravanjoen ja puron karujen lähdevaikutteisten latvaosien lajisto. Simpukoiden ja useiden pääasiallisesti seisovan veden kalalajien yleisyys verrattuna muuhun Rekolanojaan ilmentää hyvin tätä lajimäärän kasvua alavirtaan siirryttäessä. Toisaalta esimerkiksi virtaavan veden päivänkorentoja tavataan yleisesti ja maastokartoituksen aikaan olikin käynnissä hieno kuoriutuminen loppukesän ilta

26 auringon valossa. Alueella on myös tehty havaintoja kesänvanhoista taimenen poikasista, vaikka alueella onkin melko heikosti kutuun sopivia sorapohjaisia virtapaikkoja. Koivukylänväylän eteläpuolella kasvaa paikoin jopa yli 100-vuotiaita järeitä kuusia ja koivuja. Puustossa tavataan myös kookasta haapaa ja tuomea, ja lahopuuta on syntynyt mukavasti. Alueen maaperä on kosteaa ja myös lähteisyyttä esiintyy paikoin. Toinen merkittävä kasvillisuuskohde on puronvarressa rautatiehen rajoittuva korpimainen metsäsaareke, jossa kasvaa mm. suo-orvokkia, mesimarjaa ja harvinaista korpinurmikkaa (Ojala 2006). Kevätaspektin kasvilajeista alueella esiintyy runsaammin mukulaleinikkiä ja valkovuokkoa sekä paikoitellen kevätlehtoleinikkiä. Muusta rehevästä kasvillisuudesta voidaan mainita kevättähtimö, taikinanmarja, mustaherukka ja koiranheisi. Edustava kasvillisuus on painottunut radan yläpuoliselle osuudelle, joka on yleiskaavassa luo-aluetta. Alajuoksun kasvilajisto on muuttunut jatkuvan typpilannoituksen myötä (Ranta 1989, Ojala 2006). Rekolanoja muodostaa pitkän varsin yhtenäisen vihersormen keskellä tiiviisti asuttua Koillis-Vantaata, joka yhdistyy idässä Keravanjoen jokikäytävään. Rekolanojan alajuoksun toimivat yhteydet laajempiin metsäisiin alueisiin lienevät pitkälti näiden uomanvarsien varassa, mutta niitä pitkin yhteys on periaatteessa vielä olemassa jopa aina Mätäkivennummelle pohjoisessa ja Sipoonkorpeen idässä. Rekolanojan purokäytävän halki on maastokartoitusten jälkeen rakennettu Pääradasta erkanevan Kehäradan raiteet. Töiden vuoksi purouomaa on siirretty ja sitä varjostanut kasvillisuus on raivattu töiden vaatimalta alueelta. Toimenpiteet ovat heikentäneet purokäytävän yhtenäisyyttä, mutta ne eivät ole täydellisesti katkaisseet laajempaa kokonaisuutta. Ratahallintokeskukselle on lisäksi lupaehdoissa asetettu velvoite kunnostaa uutta purouomaa ratatyömaan uomansiirron kohdalla Rekolanoja - Rekolanojan yläjuoksun purokäytävä Luokitus: Maakunnallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Kyseinen alue sijoittuu Rekolanojan yläjuoksulle Korson Ankkalampien ja Rekolan aseman pohjoispuolisen oiotun jakson väliselle metsäisenä säilyneelle oikomattomalle uomanosuudelle, joka on pituudeltaan noin 2,5 kilometrin luokkaa. Puroa reunustavan puustovyön leveys vaihtelee muutamista rungoista sankkaan korkealle puron ylle kurottavaan hämyisään ja leveään puronvarsilehtoon. Rekolanojan vesi on alueella alivirtaama-aikaan melko kirkasta, vain lievästi saveen ja humukseen vivahtavaa. Tulva-aikana vesi värjääntyy kuitenkin nopeasti savisameaksi. Loppukevään ja alkukesän aikaan vesi on silti usein Vallinojan vaikutuksesta pikemminkin selkeän humusvaikutteista. Puron lähdevaikutus on etenkin Vallinojan ansiosta alivirtaama-aikaan huomattava, mutta muina aikoina Rekolanojassa virtaa tällä tasalla jo varsin reilusti pintavettäkin. ten laakson pohjan savikkoon mutkansa uurtaneelle luonnontilaiselle purouomalle on tyypillistä. Uposlehtinen vesikasvillisuus on osuudella huomattavan runsasta, mutta haitallista umpeenkasvua on puron alajuoksuun verrattuna vähänlaisesti verrattain suuren varjostuksen ansiosta. Vesisammalia tavataan paikoitellen sopivissa elinympäristöissä. Tässä esitettyä rajausta laajempi Rekolanojan lehtoalue on katsottu paikallisesti arvokkaaksi lehtoalueeksi (Lehtojensuojelutyöryhmä 1988). Jo Erkamo ja Ruotsalo (1959) nostivat esiin puronvarren monipuolisen kasvillisuuden. Laamasen (1974) mukaan Korson ja Rekolan välinen enimmäkseen vielä metsäinen purolaakson osa olisi ollut paikallaan säästää suorastaan luonnonsäästiönä mm. sen meanderoivan purouoman, niittyjen ja lehtojen vuoksi. Myös Ranta (1989) näki alueen suojelunarvoisena etenkin monipuolisen kasvilajiston, kevätkasvien runsauden ja maisemallisen merkityksensä vuoksi. Asolanväylän ja radan välinen osuus on yleiskaavassa luo-aluetta. Rekolanojan alajuoksun purokäytävä Pitkälti savi- tai hiesupohjaisessa Rekolanojassa ei tällä osuudella ole merkittäviä koskialueita, mutta lyhyitä, usein kovapohjaisia virtapaikkoja löytyy tasaisin väliajoin. Purouoma on paikoin varsin syvä, ku- Rekolanojan varressa esiintyy alueella runsaasti kevätkukkijoita. Valkovuokkoa kasvaa alueella lähes yhtenäisenä mattona, ja joukossa on paikoin kevätlehtoleinikkiä ja lehtoleinikkiä. Imikkää kasvaa poikkeuk

27 sellisen runsaasti ja komeina kasvustoina. Vesirajassa on yhtenäistä mukulaleinikkikasvustoa sekä paikoin myös kotkansiipeä (Ranta 1989). Alueelta on tavattu aikoinaan useita harvinaisia ja jopa uhanalaisia kasvilajeja, kuten keltasaraa, korpinurmikkaa, sykeröpiippoa, vilukkoa ja röyhysaraa, jotka sittemmin ovat ilmeisesti hävinneet alueelta. Monet lajeista ovat olleet lähteisyydestä riippuvaisia (Kärki 1981, Väre & Kärki 1981). Puronvarren metsien lajistoon kuuluu myös ainakin kaksi vaateliasta kääpälajia, levykääpä ja savukääpä (Savola & Wickholm 2005). Kalastoltaan Rekolanoja on Vantaan rikkaimpia purovesistöjä. Erityisen huomionarvoista on taimenen palaaminen takaisin Rekolanojan luonnonvaraiseen lajistoon. Purossa on viime vuosina tehty lukuisia havaintoja kookkaista merestä kudulle nousseista taimenista, jotka ovat myös onnistuneet lisääntymään menestyksekkäästi Rekolanojassa. Merkittävä osa puron potentiaalisista taimenen lisääntymisalueista sijoittuu tälle alueelle. Rekolanoja muodostaa alueella pitkän ja varsin yhtenäisen vihersormen keskelle tiiviisti asuttua Koillis- Vantaata. Purokäytävä risteää Rekolan pohjoispuolella itä-länsisuuntaisen viheryhteyden kanssa, joka yhdistää Kulomäen ja Matarin metsäisten alueiden kautta Sipoonkorven metsämantereen Mätäkivennummeen sekä edemmäs Tuusulan ja Nurmijärven laajoihin metsiin Vallinoja Vallinojan alajuoksun purolaakso Rekolanojan yläjuoksun purokäytävä Luokitus: Maakunnallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Vallinojan alajuoksulla sijaitsee vehreä metsäinen purolaakso, joka ulottuu Korson pohjoispuolella sijaitsevalta Tussinkoskelta aina Savionojan yhtymäkohtaan. Reilut 1,5 kilometriä pitkä osuus on säilynyt käytännössä kokonaisuudessaan alkuperäisessä, paikoin hyvin jyrkästi meanderoivassa uomassaan. Monin paikoin on nähtävissä myös nykyisen uoman rinnalla vanhojen uomalinjauksien muodostamia juoluoita, jotka ovat kuroutuneet irti ja toimivat tulva-aikoja lukuun ottamatta eräänlaisina kosteikkoina. Asutus ulottuu puronvarteen vain muutamien tonttien kohdalla. Vallinoja on kuivimpaan alivirtaama-aikaan hyvin kirkasvetinen, sillä puron alivirtaama on käytännössä kokonaan peräisin seudun lähteistä. Pintavalunnan osuuden kasvaessa veden humusleima kasvaa etenkin yläpuoliselta Matkoissuolta tulevan valunnan myötä. Savisamennuksen osuus Vallinojassa on vähäinen, ja sitä esiintyy huomattavissa määrin lähinnä vain lyhytkestoisesti kevään sulamisvesien ja rankkasateiden aikana. Vahvasti lähdevaikutteisena, kirkasvetisenä ja ennemmin humuksen, kuin saven värjäämänä Vallinoja on Vantaalla hyvin poikkeuksellinen puro. Se edustaa seudulla muutenkin harvinaista purotyyppiä, jonka muut vantaalaiset edustajat on sittemmin enemmän tai vähemmän menetetty. Vallinoja lienee lähimpänä sitä purotyyppiä, jota monien Keski-Vantaan purojen latvaosuudet ovat edustaneet aikoinaan ennen alueen ottamista lentokenttäkäyttöön. Suurin osa Vallinojan alajuoksun pudotuskorkeudesta osuu Tussinkosken näyttävään koskialueeseen. Tussinkoski alkaa jyrkästä osin louhitusta kalliokönkäästä, ja jatkuu sen alla louhikkoisena vesisammalen valtaamana koskena, jossa on paikoin suuria suojaisia puurytöjä. Alavirtaan siirryttäessä koski vähitellen rauhoittuu kiviaineksen raekoon pienentyessä samalla, kunnes puro muuttuu lopulta hiesupohjaiseksi rauhallisesti polveilevaksi uomaksi, jonka rannoilla näkee keväisin laajoja tulvan laskeuttamia tuoreita hienojakoisen kiintoaineksen muodostamia kinoksia merkkinä veden kulutustyöstä. Tussinkosken alapuolisella osuudella uoman kallistus on jakautunut huomattavasti tasaisemmin, eikä alueella ole selkeitä koskia, vaan puro virtaa jatku

28 vasti enemmän tai vähemmän nivamaisesti väreillen. Siellä täällä puro kuristuu pieniksi virtapaikoiksi, ja pääosin hiekka- tai hiesupohjaisessa purossa on paikoitellen pienialaisia kivikoita. Luontaisesti uomaan joutunutta puuainesta tavataan etenkin metsäisellä osuudella varsin taajaan. Säännöllisesti ravinteita ja uutta maata puron rannoille laskeuttavat tulvat ovat luoneet erinomaiset olosuhteet puronvarressa kukoistavalle rehevälle lehtokasvillisuudelle. Etenkin keväisin vallitseva heleä vihreys ansaitsee maininnan. Tussinkoski on paikallisesti arvokas lehtoalue (Lehtojensuojelutyöryhmä 1988). Alue, joka on Vantaan yleiskaavassa varattu luonnonsuojelualueeksi, on pitkälti jyrkkärinteistä purolaaksoa, joka on maisemaltaan vantaalaiseksi poikkeuksellisen jylhä jyrkkine kalliorinteineen. Kasvillisuus laakson pohjalla on rehevän lehtomaista ja lajistoon kuuluu mm. harvinainen lehtosinijuuri. Ylempänä rinteissä kasvaa hyvää mustikkatyypin metsää. Tussinkosken purolaaksolla Vallinoja, Tussinkoski ja siihen lounaassa ja luoteessa rajoittuvilla metsäalueilla on myös kohtalaisen hyvä kääpälajisto (Väre & Kärki 1981, Rantalainen 2004). Vallinoja on Rekolanojan tapaan kalastoltaan erityisen arvokas etenkin sinne palanneen taimenen vuoksi. Puron alajuoksu muodostaa taimenen lisääntymisen kannalta ehkä Rekolanojan valuma-alueen tärkeimmän yksittäisen uomajakson. Vallinojan pohjaeläimistö vaikuttaa monipuoliselta ja esimerkiksi purokatka on runsaslukuinen. Radanvarren asutuskeskuksien ketjun katkaiseva Vallinoja puronvarsimetsineen yhdistää alapuolisen Rekolanojan purokäytävän laajaan Mätäkivennummen- Ruotsinkylän metsäalueeseen ja Keravan puolen Matkoissuohon ja Mäyräkorven metsiin. Yhteyden merkityksestä antaa hyvän kuvan puronvarressa paikoin miltei yhtenäisenä kulkeva tiheä kauriiden jälkijono Tervaoja - Tervaojan alajuoksun purokäytävä Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Havumetsävyöhykkeen kangasmaiden purot Tervaoja on säilynyt varsin pitkälle luonnontilaisen kaltaisena alimman kilometrin matkalla ennen laskuaan Keravanjokeen. Yhtenäisen purokäytävän tosin katkaisevat Ullantien ja Pirjonpolun teiden alitukset, jotka on toteutettu pienillä rummuilla niin, että ne muodostavat myös vesieliöiden kannalta merkittävät, mahdollisesti jopa täydelliset vaellusesteet. Tervaoja on sinänsä poikkeuksellinen puro Vantaalla, että se on kirkasvetinen, melko puhtaasti hiekka- ja sorapohjainen kangasmaan puro tällä savikkopurojen vallitsemalla seudulla. Puron suoristamaton loivasti kangasmaastossa polveileva alajuoksu on myös varsin koskirikasta, ja alueelle onkin leimallista uomassa olevan kiviaineksen suuri määrä. Vesisammalta on kuitenkin puron kivikkoisissa koskipaikoissa jokseenkin heikosti verrattuna moniin vastaaviin puroihin muualla maakunnassa. Puron alajuoksu virtaa yläosiltaan enimmäkseen varjoisassa kuusivaltaisessa metsässä, joka kuitenkin Pirjonpolun alapuolella vähitellen vaihettuu valoisam- maksi koivikoksi ja lopulta voimalinjan alapuoliseksi hakkuuaukeaksi ennen saapumista Keravanjokivarren kuusikkoon. Puronvarren kasvillisuus on jatkuvasti hieman ympäröivää kasvillisuutta rehevämpää, ja sille on leimallista mm saniaisten runsaus. Ullantien ja Pirjonpolun tierumpujen muodostamien vaellusesteiden lisäksi myös aivan puron alajuoksulla sijaitseva ulkoilureitin alittava rumpu on vähintäänkin osittainen vaelluseste. Tervaojaan ja alapuoliseen Keravanjoen Matarinkoskeen on istutettu taimenia jo 1980-luvulla ensimmäisen kerran. Purossa tavataan myös muita kaloja ainakin alimman ulkoilureitin tierummun alapuolella, jonne ne pääsevät Keravanjoesta. Puron kalaston ja mahdollisen taimenkannan nykytilasta ei kuitenkaan ole tarkempaa kuvaa. Sen sijaan pohjaeläimistä etenkin purokatka asuttaa puroa runsaslukuisena. Tervaojan alajuoksu on osa Sipoonkorvesta Kulomäen ja Mätäkivennummen kautta Seutulan-Ruotsinkylän metsäalueelle johtavaa kapeaa itä-länsisuuntaista pääosin metsäisenä säilynyttä ekologista yhteyttä

29 3.3 Krapuojan vesistön arvokkaat luontokohteet Kormuniitynoja (ja Nissaksenoja) - Kormuniitynojan alajuoksun purokäytävä Tervaojan alajuoksun purokäytävä Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Kormuniitynojan alajuoksulla Sotungintien ja Hakunilan urheilupuiston tekolammen välissä sijaitseva meanderoiva osuus ja siihen liittyvän sivupuron Nissaksenojan alajuoksu on poikkeuksellisen hieno näyte savikkoalueen perkaamattomasta purosta. Alue sisältää sekä kulttuurivaikutteista että metsäistä purouomaa. Alueella on noin 2 km purouomaa, josta Kormuniitynojan osuus on noin 1,6 km. Osa purokäytävästä on yleiskaavassa luo-aluetta. Tulva-aikoja lukuun ottamatta Kormuniitynojan vesi on puron alajuoksulla kirkasta, sekä savi- että humusvivahde ovat hyvin maltillisia. Pintavalunnan kasvaessa etenkin lievä savisamennus alkaa näkyä ja tulva-aikaan vesi on selvästi savisameaa. Kormuniitynoja virtaa alueen alaosassa Sotungintien myötäisesti peltolohkojen välisessä notkossa avoimen niittykasvillisuuden muodostaman suojavyöhykkeen sisällä. Muuten luonnontilaisessa uomassa on tosin havaittavissa umpeen kasvamisen merkkejä, jotka ovat seurausta varjostuksen puutteesta. Ylempi osuus koostuu avoimen peltojakson yläpuolisesta metsäisen purokäytävän varjostamasta osuudesta, jossa puronvarren kostea lehtomainen kasvillisuus on säilynyt yhtä ulkoilureitin ylitystä lukuun ottamatta yhtenäisenä. Alueella on kaksi pientä luonnontilaista koskialuetta. Alempi noin 15 metrin mittainen rehevä koski sijaitsee avoimessa maastossa puron eteläpuolisen tilan kohdalla. Kivikkoisen kosken kivet ovat suurten vesisammalkasvustojen peittämiä. Ylempi koski sijaitsee puron ylittävän sähkölinjan yläpuolella. Varjostavan purokäytävän suojassa virtaava noin 60 metrin pituinen koskialue on käytännössä täysin luonnontilainen. Koskialueen pohja koostuu vaihtelevan kokoisesta kiviaineksesta, sorasta aina suuriin lohkareisiin. Vesisammalia esiintyy yleisesti puron kivissä ja uomaan on kasautunut myös huomattavan paljon liekopuuta. Kormuniitynojan pohjoisrannalla Hakunilan urheilupuiston kohdalla sijaitsee purokäytävän puuston varjossa oranssiksi värjäytynyt tihkupintalähde, joka on 56 57

30 kooltaan noin kaksi neliömetriä. Alueella on runsaasti lehtilahopuuta niin maapuina, kuin pökkelöinäkin. Purouoman varrella tavataan vaateliasta kostean lehdon kasvillisuutta, kuten ojatädykettä, lehtopalsamia, kevätlinunsilmää sekä pystykiurunkannusta. Kormuniitynojan rantametsien linnustoon kuuluvat esimerkiksi pikkutikka, satakieli, pikkuvarpunen, mustapääkerttu ja rantasipi. Puronvarren metsistä on tavattu myös erilaisia perhosia, kuten tuomiyökköstä ja tuominopsasiipeä (Ojala 2006). Alkusyksystä 2010 Nissaksenojan puolella lensi lisäksi useita jokseenkin harvinaisia ruostenopsasiipiä ja rantakäärme paistatteli päivää puronvarressa. Alueen purot kuuluvat myös seudulla elävien saukkojen elinpiiriin. piikkikaloja, joiden lisäksi puroon nousee keväisin Krapuojan kautta merestä mm. särkikaloja kudulle. Vesistöön on istutettu 1990-luvulta lähtien taimenia useaan otteeseen, mutta mahdollisen taimenkannan nykytilasta ei ole tarkkaa tietoa. Kormuniitynojassa elää ilmeisesti myös joko nahkiaista tai pikkunahkiaista, mahdollisesti jopa molempia lajeja. Närhen (2011) mukaan puron pohjaeläimistö on lisäksi kaupunkipuroksi sangen monimuotoinen. Kormuniitynojan pohjaeläimistön valtalajina on purokatka. Puro rantapuustoineen muodostaa kapean vihersormen, joka sijaitsee Ojangon metsäalueen ja Itä-Hakkilan kaupunkimetsien välissä Sotunginoja - Sotungin purolaakso Kormuniitynojassa elää ympärivuotisesti ainakin tavanomaisempaa kalastoa, kuten ahventa, haukea ja Kormuniitynojan alajuoksun purokäytävä Luokitus: Paikallisesti arvokas Luontotyyppi: Savimaiden purot Kalkkiuunintien alapuolisen viljelylaakson pohjalla jyrkästi meanderoivana säilyneen Sotunginojan osuuden pituus on noin 1,7 km. Kyseessä lienee pisin Vantaalla oikomattomina säilyneistä yhtenäisistä puro-osuuksista. Sotunginoja on alueella pitkälti hiesu- tai savipohjaista, mutta osuudelle mahtuu myös useita pieniä koskialueita. Ylin koskista sijaitsee alueen yläpäässä voimalinjan alla. Toinen laajempi koskialue sijaitsee alempana alkaen Nybyggetintien yläpuolelta ja jatkuen aina alapuoliselle peltoaukealle saakka. Sora- ja hiekkapohjaisten koskialueiden kohdalla purossa on paikoin kohtuullisen runsaastikin kiviainesta ja näissä vaihtelevasti vesisammalta. Alivirtaama-aikaan puron vesi ei ole ympäröivästä savikosta huolimatta sameata, vaan varsin kirkasta, hieman lager-olueen vivahtavaa, koska virtaama on pitkälti peräisin metsäisiltä alueilta ja lähteistä. Puron varressa on säilynyt Sotungin kylän yläpuolella jyrkässä notkossa vehreä metsäinen lehtosaareke laajan avoimen viljelytasangon keskellä. Sotungin kylän kohdalla puronvarret ovat lammaslaidunta ja puoliavointa kulttuuriympäristöä. Alueen puustossa huomionarvoinen piirre on runkomaisen vaahteran ja haavan suuri määrä. Lehtosaarekkeessa puro kulkee pitkät matkat syvässä notkossa puron ylle kaartuvien tuomien muodostamassa varjoisassa holvissa. Sotunginojassa elää ympärivuotisesti ainakin tavanomaisempaa kalastoa, kuten ahventa, haukea ja piikkikaloja, joiden lisäksi puroon nousee keväisin Krapuojan kautta merestä mm. särkikaloja kudulle. Vesistöön on istutettu 1990-luvulta lähtien taimenia useaan otteeseen, mutta mahdollisen taimenkannan nykytilasta ei ole tarkkaa tietoa. Puro kuuluu myös seudulla elävien saukkojen elinpiiriin. Purolaakson halki Sotungissa kulkee kylän asuintonttien kautta askelkivien tapaan itä-länsisuuntainen viheryhteys, joka on toinen Sotunginoja-Krapuojan lähes kuusi kilometriä pitkän yhtenäisen avaran viljelylaakson ylittävä edes harvakseltaan puustoinen yhteys. Oletettavasti ainakin liito-oravan kaltaiset avaria alueita välttelevät lajit hyödyntävät tätä yhteyttä

31 4. VANTAAN VIRTAVESIEN VAELLUSESTEET Maastokartoitusten yhteydessä Vantaan virtavesistä havaittiin yhteensä 70 eri estettä, joiden katsottiin estävän tai vaikeuttavan vesieliöiden liikkumista vähintään osan aikaa vuodesta. Vaellusesteet on tallennettu MapInfo-tietokantaan. Esteet jakautuivat vesistöittäin seuraavasti; Espoonjoen 8, Monikonpuron 4, Vantaanjoen 54 kpl (Vantaanjoen 25 kpl ja Keravanjoen 29 kpl) ja Krapuojan 4 kappaletta. Lisäksi neljä estettä oli aivan Vantaan rajan tuntumassa Espoon, Tuusulan ja Helsingin puolella. Kaikista esteistä vain seitsemän oli luontaisia ja näistäkin muutamassa tapauksessa ihminen oli aiheuttanut luontaisen esteen muokkaamalla alkuperäistä uomaa. Loput esteistä olivat ihmistoiminnan tulosta. Espoossa tehtyjen estekartoitusten (Janatuinen 2009a) perusteella suurin osa esteistä sijaitsee puroluokan vesissä, ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nämä ovat yleensä luvattomia. Sama suuntaus on havaittavissa myös Vantaalla, jossa käytännössä kaikki esteet ovat luvattomia pienvesien esteitä. Suurin osa esteistä on lisäksi nykyisellään tarpeettomia, ja helposti purettavissa, muotoiltavissa tai korvattavissa luonnonmukaisella vaihtoehdolla, joka mahdollistaa vesieliöiden vaelluksen. Kartoituksen yhteydessä havaitut vaellusesteet ja niiden ratkaisuehdotukset on esitetty tarkemmin liitteissä 4 ja 7. Joidenkin esteiden osalta asiaa on käsitelty myös luvussa 6.2. Sotunginojan purolaakso Itä-Hakkilanojan vaelluseste 60 61

32 4.1 Vantaan- ja Keravanjoen vaellusesteet Kartoitusalueella tavattujen esteiden lisäksi myös Vantaan- ja Keravanjoissa on nykyisin muutamia esteitä, jotka ainakin kausittain rajoittavat merkittävästi jopa lohen ja taimenen kaltaisten voimakkaan nousukyvyn omaavien kalalajien vaellusta ylävirtaan. Ratkaisuehdotuksia näihin on esitetty luvussa 6.2. Lokakuun alkupuolella 2008 Vantaankosken padon alapuolella oli jälleen paljon meritaimenia ja lohia. Länsipuolisesta aukosta ylös yrittäviä kaloja näkyi paljon, mutta ne eivät päässeet ylös aukon kovan virtaaman takia. Osa ylös yrittävistä kaloista hyppäsi aukon viereiselle kalliolle (Stenholm 2009, Salonen henk.koht. tiedonanto) Vantaanjoen Vantaankosken vaellusesteet Stenholmin (2008) mukaan Vantaankoski on vaelluskalojen nousua ajatellen ongelmallinen paikka. Vantaankosken padossa on vain kaksi kapeaa aukkoa. Itäpuoliseen aukkoon tehtiin kosken ja padon kunnostuksen yhteydessä luonnonmukainen kalatie. Osa kalatien kivistä kiinnitettiin kallioon terästapeilla, jotka ovat myöhemmin irronneet ja kivet ovat päässeet siirtymään ja kalatiehen on tullut muutoksia. Lehtisen (henk.koht. tiedonanto) mukaan Vantaankosken padon länsipuolisesta aukosta poistettiin settilankut ja niiden kiinnitystä varten olleet palkit. Alapuolelle rakennettiin kivikynnys nostamaan vedenpintaa ja aukon sekä samalla kalatien yläosaa myös kunnostettiin kiveämällä. Aukkoon ei kuitenkaan asennettu esimerkiksi pultattuja kiviä. Ilmeisesti osin juuri tästä syystä aukko on Stenholmin (2008) mukaan kovan virtauksen ja sileän kalliopohjan takia vaikeasti noustava. Vuonna 2007 lokakuun alkupuolella Vantaankosken padon alapuolella oli paljon meritaimenia ja lohia. Länsipuolisesta aukosta ylös yrittäviä kaloja näkyi paljon, mutta ne eivät päässeet ylös aukon kovan virtaaman takia. Osa ylös yrittävistä kaloista hyppäsi aukon viereiselle kalliolle, josta löytyi ainakin kaksi kuollutta meritaimenta. Kalat pyrkivät nousemaan länsipuoleisen aukon kautta joko siksi, että itäpuoleisen aukon kalatie toimii huonosti, tai padon alapuoliset uomastot ja länsipuolisen aukon kova virtaama niitä sinne houkuttelevat (Stenholm 2008). Edellisten vuosien tapaan myös vuonna 2009 lokakuun alkupuolella Vantaankosken padon alapuolelle pakkaantui paljon meritaimenia, mutta ne eivät päässeet ylös länsipuoleisesta aukosta kovan virtaaman takia. Osa ylös yrittävistä kaloista hyppäsi jälleen aukon viereiselle kalliolle, tai päin patoa (Stenholm 2010). Radiokala-hankkeessa vuosina Vantaanjoen haaraan kudulle nousseista 21 taimenesta ainoastaan kaksi nousi Vantaankosken yläpuolelle vesistöön. Loput 19 yksilöä jäivät kudulle Vantaankoskeen ja sen alapuolisiin koskiin. Näistä 19 yksilöstä tosin peräti 8 eri yksilöä jäi kudulle nimenomaan Vantaankoskeen (Karppinen ym. 2010). Suuri Vantaankoskeen pysähtyneiden yksilöiden määrä saattaa viitata Stenholmin samoina vuosina tekemiin havaintoihin lohikalojen nousuongelmista vanhan viilatehtaan padon kohdalla. Vantaanjoki, Vantaankoski Keravanjoen Kirkonkylänkosken vaelluseste Stenholmin (2009, 2010) mukaan Keravanjoella Kirkonkylänkosken padon yhteydessä oleva tekninen kalatie ei näytä toimivan toivotulla tavalla. Myös kirjoittajalla on omakohtaisia kokemuksia mm. kalatiehen ajautuneista rakennusjätteistä ja laiturista, jotka sulkivat nousumahdollisuuden kalatien kautta sen tyhjentämiseen asti. Kalatie on ilmeisesti ajoittain toimintakelvoton siihen ajautuvan materiaalin vuoksi (Jormola, henk.koht. tiedonanto). Kirkonkylänkosken padon alla oli lokakuun alussa sekä vuonna 2008 että 2009 paljon ylävirtaan yrittäviä meritaimenia. Molempina vuosina kalat yrittivät hypätä padon yli ja hyppivät usein vasten patorakennelmia. (Stenholm 2009, 2010) Niemen (henk. koht. tiedonanto) mukaan lokakuussa 2008 osa taimenista pääsi ilmeisesti nousemaan ylävirtaan hyppäämällä suoraan patovallin ylitse. Myös Pennanen (2011a) kertoo havainnosta, jossa vimpoja pyrki ke- väällä kutuaikaan vaikeampaa reittiä kallion yli ylävirtaan, viereisen teknisen kalatien sijaan. Sattumaa tai ei, mutta ainoa Radiokala-hankkeen aikana vuosina Keravanjokeen kudulle noussut radiolähettimellä merkattu lohi ei sekään noussut Kirkonkylänkoskea ylemmäs vesistöön (Karppinen ym. 2010). Keravanjoen Kirkonkylänkosken tekninen kalatie ei nykyisen tiedon perusteella toimi, kuten se on alun perin suunniteltu toimivaksi. Kalatien suuaukko on luultavasti johdettu liian kauas sivuun pääasiassa padon ja kallion yli tulevan ylivirtaama-aikaisen virtaaman purkautumispisteestä. Toisaalta ylivirtaamilla kalatien kautta purkautuva vähäinen vesimäärä ei ilmeisesti onnistu houkuttelemaan ylävirtaan pyrkiviä vaelluskaloja sen suulle. Nykymuotoinen kalatie ei myöskään ole kovin toimintavarma ilman säännöllistä huoltoa ja valvontaa

33 Radiokala-hankkeessa vuosina viidestä Keravanjoen haaraan kudulle nousseesta radiolähettimellä merkitystä taimenesta ei yksikään noussut Tikkurilankosken kalatiestä ylävirtaan (Karppinen ym. 2010). Tämä saattaa kieliä siitä, että Tikkurilankosken tekninen kalatie on vaikeuttanut tai jopa estänyt nousun ylemmäs vesistöön. Ainakin juuri syksyllä 2008 taimenten ja lohien nousuaikaan kalatie oli Stenholmin (2009) mukaan varmuudella tukkeutunut ajopuista ja roskista. Kalatien toimintakelpoisuudesta syksyllä 2009 ei ole tarkempia tietoja käytettävissä. Tikkurilankosken tekninen kalatie ei nykytiedon perusteella välttämättä toimi, kuten se on alun perin suunniteltu toimivaksi. Kalatien suuaukko on johdettu liian kauas alavirtaan varsinaisen padon alle tulevan ylivirtaama-aikaisen virtaaman purkautumispisteestä. Kalatie ei myöskään ole kovin toimintavarma ilman säännöllistä huoltoa ja valvontaa. Keravanjoki, Kirkonkylänkoski Keravanjoen Tikkurilankosken vaelluseste Stenholmin (2009) mukaan Keravanjoen Tikkurilankosken tekninen kalatie oli syksyllä 2008 ajopuiden ja muun roskan tukkima ja esti kalojen nousun mahdollisesti kokonaan. Kalatie puhdistettiin vasta loka- marraskuun vaihteessa, jolloin meritaimenien ja lohienkin kutu alkoi olla kokonaan ohi. Mahdollisesti juuri tämä kalatien tukkoisuus keräsi kyseisenä syksynä paljon kutevia lohikaloja Tikkurilankoskelle, kun ylemmäksi yrittävät kalatkin joutuivat kutemaan Tikkurilankoskeen. Samana syksynä myös Niemi (henk.koht. tiedoanto) teki havaintoja Tikkurilankoskessa kudulla olleista kookkaista meritaimenista, joista suurimmat olivat vähintään kuusikiloisia. Osa kaloista kuti aivan padon juuressa, reilusti kalatien suuaukon yläpuolella. Rinne (1997) teki täysin vastaavia havaintoja kalatien toimivuudesta jo 1990-luvulla. Tekninen kalatie huomattiin alttiiksi joen mukanaan kuljettamalla rojulle sekä mahdolliselle ilkivallalle ja salakalastukselle. Kalatien rajoitetun virtaaman epäiltiin myös vaikuttavan kielteisesti sen houkuttavuuteen etenkin suuremmilla virtaamilla, jolloin sen kautta purkautuva vesimäärä on merkittävästi pienempi kuin padon yli virtaava. Taimenen ja lohen kutuvaellus ajoittuu juuri syksyn nousevien virtaamien ajanjaksoon, joten nykyinen kalatieratkaisu ei selvästikään ole edullisin mahdollinen ajatellen näiden löytämistä kalatiehen. Stenholmin (henk.koht. tiedonanto) mukaan Tikkurilankoskellakin on ajoittain havaittu patoa vasten hyppiviä taimenia tai lohia, joskin niiden esiintyminen on ollut vähäisempää, kuin esimerkiksi Kirkonkylänkoskella ja Vantaankoskella. Taimenet hyppivät patomuuriin ja kalliolle Vantaankoskessa. Kuva: Juha Salonen 64 65

34 5. VANTAAN VIRTAVESIEN LÄHTEET Kartoituksen aikana Vantaalta löytyi yhteensä 42 erillistä lähdettä, laajempaa yhtenäistä lähteikköä tai vettä keräävää lähdenoroa. Näiden joukossa on myös viisi putkitettua lähdettä ja yksi lähdekaivo, joista pystyttiin kohtuullisella varmuudella toteamaan entisen lähteen kohtalo. Tässä yhteydessä on huomioitu ainoastaan melko selvät lähteet, eli yleensä näistä on ollut inventointihetkellä havaittavissa oleva ulosvirtaus läheiseen puroon ja lähteen vesi on eronnut lämpötilaltaan ilmasta ja purouoman vedestä. Lähteiden luonnontilaisuutta ei pystytty arvioimaan kovin tarkasti, koska käytettävissä ei ollut vertailutietoa näiden aiemmasta historiasta. Havaitut 42 lähdettä ja lähteikköä jakautuivat eri vesistöjen kesken seuraavasti: Espoonjoen 14 kpl, Monikonpuron 1 kpl, Vantaanjoen 21 kpl (Vantaanjokeen laskevat 9 kpl ja Keravanjokeen laskevat 12 kpl), Westerkullanojan 1 kpl ja Krapuojan 5 kpl. Lähteistä ja lähteiköistä tihkupintalähteitä oli 21 kpl, allikkolähteitä 8 kpl, näiden yhteenliittymiä 6 kpl, putkitettuja lähteitä 5 kpl, kaivoksi suljettuja lähteitä 1 kpl ja lähdenoroja 1 kpl. Kartoituksen aikana havaittujen lähteiden sijainti selviää liitteistä 3 ja 6. Tarkemmat kuvaukset on esitetty luvussa 5.2. Lähteet on tallennettu MapInfo-tietokantaan. On syytä huomioida, että tämän kartoituksen yhteydessä on havaittu myös kymmeniä, ellei satoja pienempiä tai kausittaisia pohja- tai orsiveden purkautumispaikkoja. Näiden havaitseminen on usein vaikeaa ja riippuu täysin vallitsevista sää- ja virtaamaolosuhteista. Kyseessä on usein vain hieman ympäristöään kosteampia painanteita tai puronvarren törmiä. Moni tällainen purkautumiskohta on myös itse puron pohjassa, jolloin sen havaitseminen on hyvin haasteellista. Paikoin oranssit rautasakkaumat ja rehevämpi kasvillisuus tai talviaikainen sula voivat antaa näistä vinkin, mutta tällaisten kohteiden tarkempi selvittäminen vaatisi yleensä useita käyntejä eri vuodenaikoina. Vantaalla käytännössä jokaisen ympärivuotisesti virtaavan purouoman edellytyksenä on jonkinasteinen lähdevaikutus, joten pohja- ja orsivettä purkautuu todellisuudessa uomiin laajalti, mutta usein vain hyvin pieniä määriä kerrallaan. Kartoituksen aikana havaittujen lähteiden määrä onkin vain hyvin karkea otanta sellaisista lähteistä, joilla on vaikutusta tutkittujen purojen virtaamaan. Toisaalta moni puro alkaa lentokenttäalueen aitojen sisältä, naapurikaupungista, putkitettuna tai pienistä noroista ja umpeenkasvaneista pelto-ojista, ja näihin purkautuu todennäköisesti myös lukemattomia eriasteisia lähteitä, joita ei ole tässä yhteydessä voitu selvittää. Lähteitä lienee myös jonkin verran suuremmilla säilyneillä ojittamattomilla metsä- ja suoalueilla, joissa ne purkautuvat usein aluskasvillisuuden sekaan, eivätkä suoraan uomastoihin. Todellisuudessa Vantaalla lienee hiukan laskentatavasta riippuen useita satoja, tai jopa toista tuhatta lähdettä. Merkittäviä ympärivuotisen ulosvirtauksen omaavia lienee kuitenkin enää vain joitakin kymmeniä jäljellä. Näistäkin merkittävimmät on todennäköisesti valjastettu jo aikoinaan vedenottamoiden käyttöön tai niiden virtaama on vähentynyt merkittävästi vedenoton, pohjaveden kuivatuspumppauksen, tai soranoton ja valuma-alueen päällystettyjen pintojen lisääntymisen sekä täten vähentyneen pohjaveden muodostumisen vaikutuksesta. Valkeanlähteen kaltaisia isoja avolähteitä ei todennäköisesti ole enää säilynyt Vantaalla. Pienemmätkin allikkolähteet tuntuvat olevan Vantaalla todella harvinaisia, etenkin kirkasvetiset. Tämän kartoituksen yhteydessä havaittiin ainoastaan yksi suurempi lähteikkö, jossa oli selkeitä kiehuvia lähteensilmiä. Kyseistä Krakanojaan laskevaa Tuulensuun lähteikköäkin uhkaa ilmeisesti Veromiehenkylän laajennusrakentaminen tai ainakin sen seurannaisvaikutukset. Tihkupintalähteitä alueella sen sijaan havaittiin vielä ilahduttavan paljon, mutta näiden antoisuus on usein varsin vähäinen ja monet saavat vetensä ilmeisesti orsivedestä, ja ne voivat täten olla jopa kausikuivia. Tihkupintalähteistäkin moni lienee tosin jo tuhoutunut tai muuttunut, sillä tihkupintoja havaittiin usein esimerkiksi vanhoissa ojissa ja vastaavissa ihmistoiminnan muokkaamissa ympäristöissä. Tästä käy hyvänä esimerkkinä Kirkonkylänojan alajuoksulle pohjoisesta laskeva pieni nimetön sivupuro, joka saa alkunsa Niittytien suuntaisiin tienvarsiojiin pitkältä matkalta vähitellen purkautuvasta lähteisyydestä. Vastaavia kohteita on myös etenkin Kylmäojan latvahaarojen alueella. Toisaalta ojitus ja siitä seurannut pohjaveden pinnan aleneminen on todennäköisesti kuivattanut kokonaan lukuisia vastaavia lähteitä. 5.1 Valkealähde Yksi seudun suurimmista ja antoisimmista avolähteistä lienee ollut Vitbäckin lähde, eli Valkealähde Hakkilassa. Kyseinen lähde sijaitsi Gammelkullan kartanon mailla Tikkurilan itäpuolella, Keravanjokilaaksoon laskeutuvan Hakkilanharjun metsäisen länsirinteen juurella. Valkeanlähteen kristallinkirkas, jääkylmä vesi pulppusi esiin suoraan maasta mäntyjä kasvavan hiekkakummun alapuolelta. Avolähde oli halkaisijaltaan noin 3 x 4 metriä. Vesi poreili lähteessä jatkuvasti eikä jäätynyt kovimmillakaan pakkasilla lähteen veden mainittiin olleen ympärivuotisesti n. 4 5 asteista (Hultin 1930, Juuti & Rajala 2007). Paitsi hyvälaatuinen, oli Valkealähde myös hyvin antoisa. Sen virtaamaksi todettiin vuonna 1903 tehdyssä selvityksessä peräti 30 litraa sekunnissa. Syksyn 1904 tutkimusten perusteella lähteen antoisuuden huomattiin vaihtelevan. Sen pohjavesi oli alimmillaan maaliskuussa ja ylimmillään kesäkuussa. Suurin mitattu antoisuus oli noin 25 ja pienin noin 13 litraa sekunnissa, keskimääräisen ulosvirtaaman ollessa noin 16,6 litraa sekunnissa alapuoliseen puroon. Vertailun vuoksi Tikkurilan seudun kaksi muuta tutkittua lähdettä antoivat keskimäärin 3,7 ja 2,8 litraa sekunnissa (Juuti & Rajala 2007). Lähteestä sai myös alkunsa puro, jolta lähde sai nimensä. Tämä Vitbäck niminen laskupuro virtasi nimensä mukaisesti valkohohtoisena Keravanjokeen vastapäätä toiselle puolelle jokea laskevaa Rekolanojaa (Hultin 1930). Valkealähde oli aikoinaan myös paikkakuntalaisten suosima retkeilykohde. Erityisesti kesäisin mainittiin vierailijoiden nauttien sammuttaneet janoaan sen raikkaalla vedellä. Lähteen veden mainittiinkin olevan helmeilevän kirkasta, laadullisesti erittäin hyvää ja saastumatonta, soveltuen sellaisenaan ruokavedeksi (Hultin 1930). Lähteen antoisuutta 1900-luvun alussa selvittäneet tutkimukset liittyivät siihen, että Valkeaalähdettä oli haviteltu käytettäväksi yhteiskunnan vedenottoon jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Valkealähde valjastettiin lopulta yhteiskunnan tarpeisiin , jolloin vedenotto vesijohtoverkkoon alkoi (Juuti & Rajala 2007). 5.2 Espoonjoen vesistö Herukkapuron suojelualueen tihkupintalähde Valuma-alue: Herukkapuro, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Herukkapuron ylimmän Vantaan puoleisen koskialueen niskalla puron etelärannalla. Antoisuus: Pienestä tihkupintalähteestä ei käyntihetkellä kuivana kesänä ollut käytännössä lainkaan ulosvirtausta uomaan. Kuvaus: Lähde on halkaisijaltaan puolen metrin luokkaa oleva rautapitoinen tihkupintalähde, joka on värjäytynyt oranssiksi. Vedenlämpö oli tihkupintaan upotettuna 9,1 astetta. Nykytila: Lähde on säilynyt luonnontilaisena Nybackan tihkupintalähteet Valuma-alue: Herukkapuro, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteet sijaitsevat Nybackan metsäalueella 66 67

35 Herukkapuron länsirannalla. Antoisuus: Tihkupintalähteistä oli paikoin pieni ulosvirtaama puroon. Kuvaus: Nybackan metsäalueella on Herukkapuron länsirannalla useita rautapitoisia tihkupintalähteitä, jotka ovat värjäytyneet oranssiksi. Lähteitä on ainakin kaksi uoman rannalla ja kaksi uomassa. Vedenlämpö oli eräässä näistä 9,9 astetta tihkupinnassa. Herukkapuron vesi vuorostaan oli 19,3 asteista. Nykytila: Lähteet vaikuttavat säilyneen luonnontilaisina, joskin osin vaikutti myös siltä, että osa tihkupinnoista oli syntynyt vanhoihin ojapainanteisiin Kynicken tihkupintalähde Valuma-alue: Kynikenoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Kynikenojan varressa Kynicken tilasta lounaaseen pellon reunan osin puustoisella niittykuviolla. Antoisuus: Tihkupintalähteestä oli pieni ulosvirtaama puroon. Kuvaus: Kynicken tihkupintalähde on rautapitoinen ja oranssiksi värjäytynyt. Tihkupinta-alueen halkaisija on vajaat puoli metriä. Lähde sijaitsee aivan puron penkalla uoman pohjoisrannalla. Vedenlämpö oli 9,0 astetta tihkupinnassa. Kynikenojan vesi vuorostaan oli 18,7 asteista. Nykytila: Kyseinen lähde on säilynyt luonnontilaisena Kynicken allikkolähde Valuma-alue: Kynikenoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Kynikenojan varressa Kynicken tilan kohdalla puron itäpuolisella niityllä. Antoisuus: Allikosta oli pieni ulosvirtaama puroon. Kuvaus: Kynicken allikkolähde ei ilmeisesti ole varsinainen lähde, vaan on muodostunut pohjavesiputken ylivuodosta. Putken alle on syntynyt noin neliömetrin kokoinen allikko, jossa vesi oli avoimesta sijainnista ja vallitsevasta helteestä huolimatta ainoastaan 9,5 asteista. Nykytila: Kyseinen lähde ei ole varsinainen lähde, eikä sille siten voida määritellä luonnontilaa Grankullan tihkupintalähteikkö Valuma-alue: Kynikenoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Tihkupinta sijaitsee Kynikenojan varressa Kynicken tilasta pohjoiseen Grankullan niittykuvion pohjoisreunan puuston suojassa. Antoisuus: Tihkupinnasta ei ollut ulosvirtaama puroon. Kuvaus: Grankullan tihkupintalähteikkö on käytännössä vanhoihin ojiin muodostunutta oranssin ruostesakkauman kirjomaa tihkupintaa, josta ei muodostu ilmeisesti koskaan kovin merkittävää ulosvirtausta. Nykytila: Alue on ojitettu aikoinaan tai se on mahdollisesti syntynyt vasta tämän tuloksena Grankullan lähteikköalue Valuma-alue: Kynikenoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Laaja lähteikköalue sijaitsee Grankullan metsäalueella Kynicken tilasta pohjoiseen. Lähteisyyttä on usean sadan metrin matkalla puronvarressa, mutta lähdevaikutus on vahvinta metsäalueen eteläpäässä. Antoisuus: Alueen lähteistä on laajalti ulosvirtausta puroon. Kuvaus: Grankullan metsäalueella on laajalti lähteisyyttä. Alueella on runsaasti hetteikköistä tihkupintaa, joka kuitenkin alueen eteläosassa saattaa olla aikoinaan paikoin ojitettua. Tihkupintojen lisäksi alueella on muutamia allikkolähteitä ja paikoin myös puron pohjassa olevia lähteitä. Pääosin alueen lähteet ovat rautapitoisia, mutta joukossa on myös joitakin kirkkaita lähteitä. Maininnan arvoisia ovat etenkin kaksi kirkasta allikkolähdettä. Ensimmäinen sijaitsee puron länsipuolisen niittykuvion reunassa puron länsirannalla. Tässä pienessä allikkolähteessä vesi oli ainoastaan 6,9 asteista ja siitä oli myös pieni ulosvirtaus puroon. Toinen kirkas allikkolähde sijaitsee hieman edellisestä ylävirtaan puron itärannan penkassa. Siitä purkautuva vesi oli edellistäkin viileämpää, ainoastaan 6,8 astetta! Nykytila: Alue lähteineen on pitkälti luonnontilaista tai luonnontilaisen kaltaista Tallimäentien eteläinen tihkupintalähde Valuma-alue: Myllymäenoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Tihkupintalähde sijaitsee Myllymäenojan länsirannan penkassa Tallimäentien eteläpuolella Tallimäenojan yhtymäkohdan yläpuolella. Antoisuus: Lähteestä oli ilmeisesti pieni ulosvirtaus puroon. Kuvaus: Kyseessä on pieni rautapitoinen tihkupintalähde, joka sijaitsee puron penkalla. Tihkupinnan läpimitta on alle puoli metriä. Nykytila: Lähde itsessään on luonnontilainen Raappavuorentien tienvarsilähteikkö Valuma-alue: Myllymäenoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteikkö sijaitsee Raappavuorentien tienvarsiojassa heti Kehä III:n eteläpuolella, Antoisuus: Allikosta on kohtuullinen ulosvirtaus tienvarsiojaa pitkin. Kuvaus: Alue koostuu Raappavuorentien tienvarsiojasta, jossa on reilu kymmenkunta metriä pitkä allikkoinen alue, jonne purkautuu paikoitellen lähteisyyttä. Allikko vaihettuu vähitellen tihkupinnaksi ja ojanpohjalla virtaavaksi noroksi. Ilman ollessa 28 astetta, oli allikoiden vesi ainoastaan 17,5 asteista. Nykytila: Varsinainen lähteikkö on nykyisin tienvarsioja Petaksen tihkupintalähteikkö Valuma-alue: Myllymäenoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteikkö sijaitsee Hämeenlinnanväylän Piispankylän liittymän länsipuolella kohdassa jossa alastuloramppi yhtyy Helsingin suuntaan menevään ajokaistaan. Antoisuus: Lähteiköstä on runsas ulosvirtaus, koska käytännössä koko Myllymäenojan yläjuoksun virtaama on peräisin tästä lähteiköstä. Kuvaus: Lähteikkö sijaitsee moottoritien ja Myllymäenojan välisellä pientareella. Se koostuu erillisistä painanteiden tihkupinnoista, jotka sijaitsevat osin myös purouomassa. Lähteikkö on rautapitoinen, jonka merkkinä se on laajalti oranssin rautasakkauman peitossa. Nykytila: Varsinainen lähteikkö on nykyisin voimalinjan alla, ja sen päälle kaadetaan ilmeisesti muutaman vuoden välein kaikki alueen puusto. Muuten lähteikkö vaikutti sinänsä luonnontilaiselta, joskin osia siitä lienee jäänyt jo aikoinaan moottoritien alle Tallimäentien pohjoinen putkitettu lähde Valuma-alue: Myllymäenojan pohjoishaara Tallimäenpuro, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteen vesi virtaa ulos rautaputkesta Tallimäenpuroon eteläpuolelta. Paikka sijaitsee Tallimäentien eteläpuolella siihen etelästä Raappavuorentieltä yhtyvän nimettömän tien länsipuolella. Antoisuus: Putkesta on melko runsas ulosvirtaus puroon. Kuvaus: Lähde sijaitsee puron eteläpuolella, mutta vesi tulee puron penkasta pientä rautaputkea pitkin, jonka suusta se tippuu puron törmää pitkin puroon. Törmään on sakkautunut laajempi oranssi alue merkiksi rautapitoisesta vedestä. Nykytila: Varsinainen lähteikkö on mahdollisesti jostain syystä peitetty esimerkiksi tien rakentamisen yhteydessä Vehkalanmäen allikkolähde Valuma-alue: Myllymäenojan pohjoishaara Tallimäenpuro, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Vehkalanmäen täyttömäen Tallimäenpuroon viettävässä pohjoisrinteessä. Antoisuus: Allikosta lähtee runsas ulosvirtaus, joka jatkuu rinnettä pitkin puroon. Kuvaus: Vehkalanmäen rautapitoinen allikkolähde on pieni, halkaisijaltaan maksimissaan puolen metrin 68 69

36 luokkaa, mutta itse allikko on ilmeisesti reilusti pienempi. Se alkaa tiuhan niittykasvillisuuden alta huomaamattomasti ja sen ulosvirtaus jatkaa jyrkkää rinnettä alas runsaana leveänä norona, joka on paikoin värjännyt rinteen oranssiksi. Ilman lämpötilan ollessa 25 asteen luokkaa oli lähteen vesi ainoastaan 5,7 asteista! Nykytila: Nykyinen lähde on syntynyt ilmeisesti tuotujen maamassojen kohdalle täyttömäen rinteeseen Variston tihkupintalähde Valuma-alue: Varistonoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Varistonojan etelärannalla Riihikujan teollisuusalueen ja Kehä III:n välissä. Antoisuus: Tihkupinta-alueelta lähtee kohtuullinen ulosvirtaus, joka jatkuu rinnettä pitkin puroon. Kuvaus: Varsinainen tihkupinta-alue on noin neliömetrin kokoinen rehevän kasvillisuuden valtaama painike, jossa näkyy paikoin oranssia ruostesakkaumaa merkkinä rautapitoisesta vedestä. Vesi oli 25 asteen helteillä 19,2 asteista purkauduttuaan maanpinnalla, joka saattaa kieliä siitä, että kyseessä on orsi-, eikä pohjavettä. Nykytila: Nykyinen lähde sijaitsee tienvarsiojaksi suoristetun Varistonojan penkalla rajoittuen teollisuusaluetonttiin, joten lähteen nykyinen olomuoto lienee seurausta näistä toimista, eikä varsinaisesti luonnontilaisesta lähteestä voida puhua Mantelilastun putkitettu lähde Valuma-alue: Lammasoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Varsinainen lähde lienee jäänyt rakentamisen alle, mutta siitä purkautuva vesi tulee päivänvaloon putkesta, joka laskee Mantelilastu -nimisen tien kohdalla Lammasojaan etelästä. Antoisuus: Putkesta virtaa Lammasojaan helleaikanakin jonkinlainen virtaama, joka muodostaa puron yläjuoksun alivirtaaman. Kuvaus: Kyseistä lähdettä ei enää ole olemassa, mutta siitä purkautuva vesimäärä virtaa edelleen Lammasojaan putken kautta. Purkautuva vesi oli lähemmäs 30 asteen hellekelilläkin ainoastaan 10,8 asteista. Nykytila: Alkuperäinen lähde on tuhoutunut Avaintien putkitettu lähde Valuma-alue: Pellaksenoja, Espoonjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Varsinainen lähde lienee jäänyt rakentamisen alle, mutta siitä purkautuva vesi tulee päivänvaloon putkesta, joka laskee Avaintien alta Aitanporrasnimisen tien kohdalla Pellaksenojaan etelästä. Antoisuus: Putkesta virtaa Pellaksenojaan helleaikanakin jonkinlainen virtaama, joka muodostaa merkittävän osan puron yläjuoksun alivirtaamasta. Kuvaus: Kyseistä lähdettä ei enää ole olemassa, mutta siitä purkautuva vesimäärä virtaa edelleen Pellaksenojaan putken kautta. Purkautuva vesi oli lähemmäs 30 asteen hellekelilläkin ainoastaan 10,9 asteista. Nykytila: Alkuperäinen lähde on tuhoutunut. 5.3 Monikonpuron vesistö Hämevaaran peltojen lähde Valuma-alue: Monikonpuro (Vantaan pienvesiselvityksessä nimellä Multaoja), Monikonpuron vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde tai käytännössä sen laskunoro sijaitsee Hämevaaran pellon kaakkoislaidassa Monikonpuron penkalla. Varsinainen lähde on ilmeisesti peittynyt peltoa kynnettäessä tai sitten se on salaojitettu pellon alle tai pellon alitse, jos noro alkaa metsän puolelta. Salaojaputkea ei kuitenkaan näy. Antoisuus: Monikonpuroon virtaa pieni lähdenoro. Kuvaus: Kyseistä lähdettä ei enää välttämättä ole olemassa, mutta siitä purkautuva vesimäärä virtaa edelleen Monikonpuroon. Purkautuva vesi oli 10,3 asteista ulkoilman ollessa 14 astetta. Nykytila: Alkuperäinen lähde on mahdollisesti tuhoutunut. 5.4 Vantaanjoen vesistö Sandbackan tihkupintalähde Valuma-alue: Krakanoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Krakanojan itärannan penkassa Ylästöntien yläpuolella jätevesipumppaamon kohdalla. Antoisuus: Krakanojaan valuu pieni noro. Kuvaus: Sandbackan lähde on pieni savisesta puron penkasta purkautuva tihkupinta. Lähteen laskunorossa on oranssia rautasakkaumaa. Tihkupinnan vesi oli 16,7 asteista ilmanlämmön ollessa hieman vajaa 20 astetta. Lähteestä purkautuva vesi lienee orsivettä. Nykytila: Lähde on luonnontilainen Krakanpellon tihkupintalähde Valuma-alue: Krakanoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Krakanojan itärannalla Krakantien asuinalueen kohdalla Krakanpellossa. Antoisuus: Krakanojaan valuu pieni noro. Kuvaus: Krakanpellon lähde on siihen purkautuvan rautapitoisen veden oranssiksi värjäämä laajempi tihkupinta-alue. Tihkupinta sijaitsee korkeammalla penkalla muun ympäröivän maaston tasossa, josta lähtee pieni saveen uurtunut laskunoro Krakanojaan. Nykytila: Lähde on luonnontilainen Tuulensuun lähteikkö Valuma-alue: Krakanoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteikkö sijaitsee Krakanojan itärannalla Krakantien asuinalueen kohdalla Krakanpellossa. Antoisuus: Lähteiköstä lähtee lähdenoro Krakanojaan. Noron virtaamasta suurempi osa tulee kyseisestä allikkolähteestä. Kuvaus: Tuulensuun lähteikkö sijaitsee Tuulensuunkujan asuinalueen länsipuolisella umpeen kasvavalla niityllä. Lähteikkö koostuu noin neliömetrin kokoisesta allikkolähteestä ja siihen liittyvästä laajemmasta noin 5 x 5 metriä olevasta sammaleisesta tihkupinta-alueesta. Allikkolähde on kirkas ja sen pohjalla on vajaa kymmenkunta pientä lähteen pohjan hiekkaa pöllyttävää kiehuvaa lähteensilmää. Veden lämpötila oli lähdeallikossa ainoastaan 7,1 astetta ulkoilman ollessa vajaa 20 astetta. Tuulensuun allikkolähde on hienoin ja arvokkain koko kartoituksen aikana kohdatuista Vantaan lähteistä. Se on myös monesta seudun lähteestä poiketen täysin kirkasvetinen. Lähteikkö liittyy samaan kokonaisuuteen sen koillispuolella sijaitsevan lähdekaivon, näistä Krakanojaan laskevan lähdenoron ja noron itäpuolella sijaitsevan erillisen pienen lähteikön kanssa muodostaen paikallisesti hyvin merkittävän luontokohteen. Tähän kokonaisuuteen yhdessä viereisen Krakanojan purokäytävän kanssa voi sisältyä myös harvinaista lähteisiin ja lähdevaikutteisiin vesiin sopeutunutta kasvi- ja eläinlajistoa. Nykytila: Lähteikkö on täysin luonnontilainen. Sen koillispuolella sijaitsevaa kaivoksi muutettua sisarlähdettä tosin saattaa uhata rakentaminen, sillä lähde sijoittuu Vantaan yleiskaavassa aivan rakentamiselle varatun alueen rajalle. Rakentamisella voi olla vaikutusta myös luonnontilaisena säilyneeseen lähteikköön ja sen vesitasapainoon, mutta vähintään ainakin näiden laskunoroon ja sitä kautta alapuoliseen Krakanojaan

37 Tuulensuun allikkolähteessä vesi purkautuu useista pienistä kiehuvista lähteensilmistä Tuulensuun lähdekaivo Valuma-alue: Krakanoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Kaivoksi muutettu lähde sijaitsee Tuulensuunkujan autiotontin lounaiskulmassa. Antoisuus: Kaivoksi muutetusta lähteestä lähtee lähdenoro kaivorakenteiden alta kohti Krakanojaa. Antoisuus vaikuttaa kuitenkin pienemmältä, kuin alemman laajemman lähteikön. Kuvaus: Tuulensuunkujan nykyisin autioon tonttiin kuulunut kaivo on alun perin luonnon lähde, joka on sittemmin peitetty kaivorakenteilla veden laadun turvaamiseksi juomavedeksi. Kasvillisuus alueella on jo palautunut niin, ettei itse kaivoakaan tahdo enää erottaa kauempaa, sillä sen betonirengas ja kansilevy ovat jo peittyneet sammalella. Itse lähteestä ei ole oikein varsinaisesti enää jäljellä ulkoisia merkkejä kaivorakenteiden alta laskevaa kirkasvetistä lähdenoroa lukuun ottamatta. Peitetystä lähteestä alkunsa saavan noron veden vesi oli 7,7 asteista kun ilmanlämpö oli vastaavasti samaan aikaan luokkaa 19 astetta. Lähdekaivon lähde liittyy samaan kokonaisuuteen sen lounaispuolella sijaitsevan laajemman lähteikköalueen ja näistä Krakanojaan laskevan lähdenoron kanssa muodostaen paikallisesti hyvin merkittävän luontokohteen. Tähän kokonaisuuteen yhdessä viereisen Krakanojan purokäytävän kanssa voi sisältyä myös harvinaista lähteisiin ja lähdevaikutteisiin vesiin sopeutunutta kasvi- ja eläinlajistoa. Nykytila: Lähde on aikoinaan valjastettu kaivoksi, mutta olisi nykyisin ilmeisen helposti ennallistettavissa tarpeettomiksi käyneet rakenteet poistamalla. Lähdettä tosin saattaa uhata rakentaminen, sillä lähde sijoittuu Vantaan yleiskaavassa aivan rakentamiselle varatun alueen rajalle Jokitien allikkolähde Valuma-alue: Lehtikummunoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Allikkolähde sijaitsee Lehtikummunojan länsirannan painanteessa Jokiteiden kulmauksessa sijaitsevassa puronotkossa. Antoisuus: Allikosta on pieni virtaus puroon. Kuvaus: Jokitien allikkolähteessä on havaittavissa vain hitunen oranssia rautasakkaumaa, muuten koko allikko on käytännössä kirkasvetinen. Allikon koko on reilusti alle puoli neliömetriä ja se sijaitsee Lehtikummunojan länsirannalla aivan puron penkalla olevassa painanteessa purokäytävän puuston varjossa. Lähteen kohdalla purossa on pieni luonnontilainen koskialue. Lähdeallikossa vesi oli 8 asteista kun ilmanlämpö oli vastaavasti samaan aikaan noin 18 astetta. Nykytila: Lähde on luonnontilainen Viinikanmetsän lähteikköalue Valuma-alue: Mottisuonoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Viinikanmetsän lähteikköalue sijaitsee Mottisuonojan pohjoispuolella Viinikanmetsän teollisuusalueesta pohjoiseen olevalla metsäalueella, joka on hakattu taannoin täysin avoimeksi. Antoisuus: Lähteikköalueesta on runsas ulosvirtaus puroon. Kuvaus: Useiden kymmenten neliömetrien kokoinen Viinikanmetsän lähteikköalue koostuu laajasta aiemmin metsässä sijainneesta alueesta, jossa on runsaasti toisiinsa liittyviä allikoita ja kosteaa tihkupintaa. Allikoissa on nykyisin metsän avohakkuun ja siihen liittyvien metsäkoneen ajourien myötä ilmeisen runsas laimentava pintavesivaikutus ja allikot lämpenevät nopeasti suoran auringonpaisteen vaikutuksesta. Alue on huomiota herättävän runsaan oranssin rautasakkauman värjäämä. Avohakkuun vaikutuksista allikkoalueen veden lämpöön kertoo kesäkuun alussa vallinnut tilanne, jolloin aurinkoisena päivänä ilman lämpötila oli 16,4 astetta, mutta allikoiden lasku-uoman vesi oli lämmennyt jo 17,4 asteiseksi! Lähteikön vedet laskevat lyhyen partaan ylitse sen eteläpuoliseen Mottisuonojaan. Nykytila: Lähteikköalue vaikuttaa olleen periaatteessa luonnontilainen, mutta sitä varjostava puusto on kaadettu ilmeisesti keväällä 2010 matalia pajuja myöten ja alueella liikkunut metsäkone on jättänyt jälkeen laajalti syviä ajouria. Tämä saattaa enteillä tulevaa rakentamista, joka tarkoittaisi lähteikköalueen lopullista tuhoutumista. Vantaan yleiskaavassa alue sijoittuu ympäristövaikutuksiltaan merkittäville teollisuustoiminnoille varatun alueen rajalle ja tulee mahdollisesti ainakin osittain tuhoutumaan mikäli rakentaminen toteutuu suunnitellusti Vänrikinkujan putkitettu lähde Valuma-alue: Pekinoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Nykyisten Vänrikinkujan, Luutnantintien ja Miekkatien välimaastossa on sijainnut vielä ainakin vuoden 1958 kartassa lähde, joka sittemmin on jäänyt rakentamisen alle. Tämä lähde purkaa vetensä Pekinojaan nykyisen Vänrikinkuja 18:n kohdalla putkesta lyhyen avouomassa olevan laskupuron kautta. Antoisuus: Rakentamisen alle jääneestä lähteestä on varsin runsas ulosvirtaus Pekinojaan putkesta alkavan lyhyen laskupuron kautta. Kuvaus: Alkuperäisen tuhoutuneen lähteen laskupurosta on jäljellä vajaan parinkymmenen metrin pituinen osuus, joka on puhdasta lähdepuroa. Puron vesi oli kristallinkirkasta ja 10,3 asteista kesäkuun helteillä. Lyhyt pitkälti hiekkapohjainen puro-osuus kuhisee purokatkoja. Nykytila: Lähde on jäänyt jo aiemmin rakentamisen alle, mutta siitä purkautuva vesi laskee edelleen putkituksen kautta Pekinojaan Mäkelän tihkupintalähteet Valuma-alue: Lamminsuonoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Tihkupinnat sijaitsevat Lamminsuonojan itärannalla Mäkelän tilan kohdalla metsässä. Kyseisen metsän itäpuolella kulkee Kolisevantie. Antoisuus: Tihkupinnoista on pieni ulosvirtaus uomaan. Kuvaus: Mäkelän lähteet muodostuvat parista pari

38 senkymmentä senttiä halkaisijaltaan olevasta savipohjaisen puronpenkan oranssiksi rautasakkaumasta värjäytyneestä tihkupinnasta. Lähteiden vesi oli tihkupinnassa 8,2 asteista lämpimänä kesäpäivänä, jolloin itse puron vesi oli samalla kohtaa 15,1 asteista. Nykytila: Lähteet ovat luonnontilaisia Lamminsuonojan tihkupintalähteet Valuma-alue: Lamminsuonoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteet sijaitsevat Lamminsuonojan varressa ja pohjassa Lamminsuon luonnonsuojelualueen etelärajalla ja tästä ylävirtaan. Antoisuus: Tihkupintalähteiden antoisuus vaihtelee, mutta miltei jokaisesta lienee ainakin jonkinlainen ulosvirtaus puroon, joskin osassa se on hieman toisia suurempi. Kuvaus: Lamminsuonojan varressa sijaitsee vajaan sadan metrin matkalla luonnonsuojelualueen eteläreunalla ainakin reilu kymmenkunta erillistä tihkupintalähdettä, joista suurin osa sijaitsee suon kuivattamiseksi suoraksi kaivetun puron penkoilla ja osin tai kokonaan purouomassa. Tihkupinnat ovat värjääntyneet huomiota herättävästi oransseiksi rautapitoisen pohjaveden ansiosta. Osassa lähteistä oli selkeämpi kirkkaan veden täyttämä pieni lähteensilmä, josta vesi purkautui, osan ollessa vain tasaista tihkupintaa. Lähteistä purkautuva vesi oli hyvin viileää, erään tihkupinnan silmästä mitattiin veden lämmöksi ainoastaan 6,5 astetta lämpimänä kesäpäivänä! Nykytila: Lähteet ovat periaatteessa luonnontilaisia, mutta ovat saaneet nykyisen muotonsa ilmeisesti suurelta osin Lamminsuon kuivattamiseksi aikoinaan tehtyjen toimien myötä Ruskeasannan itäinen lähteikkö Valuma-alue: Kylmäoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteikkö sijaitsee Simosentien itäpuolisessa painanteessa Kylmäojan etelärannalla muutaman metrin päässä purouomasta. Antoisuus: Lähteestä ei ole selkeää ulosvirtausta puroon, vaan vesi vaikuttaisi suotuvan maahan. Kuvaus: Kylmäojan etelärannalla hieman purosta metsään päin sijaitsee usean neliön laajuinen notkelmaan muodostunut kostea tihkupinta-alue, jossa pohjavesi nousee maanpinnalle. Tihkupinta-alueen keskellä on myös pieni, halkaisijaltaan kahvikupin luokkaa oleva kirkasvetinen allikkolähde. Lähteikkö sijaitsee Kylmäojan nykyisen pohjoispuolisen ja vanhan kuiville jääneen eteläpuolisen uoman välissä. Nykytila: Lähteikkö on luonnontilainen, mutta aivan nykyisen pienen allikkolähteen viereen on lyöty merkkitolppa, joka enteilee mahdollisesti rakentamista. Vantaan yleiskaavassa alue on merkitty työpaikka- ja yhteiskuntateknisen huollon rakentamisen alueeksi. Toteutuessaan rakentamissuunnitelmat tuhoavat lähteikön, luonnontilaisen kaltaisessa uomassaan säilyneen Kylmäojan osuuden ja ympäröivän puronvarsilehdon täydellisesti Ruskeasannan läntinen lähteikkö Valuma-alue: Kylmäoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteikkö sijaitsee Kylmäojan vanhassa oikaisun myötä kuiville jääneessä meanderissa nykyisen purouoman eteläpuolella Simosentien ja lentokenttäalueen suoja-aidan välisellä metsäisellä osuudella. Antoisuus: Meanderiin muodostuneesta allikosta virtaa pieni laskunoro Kylmäojaan. Kuvaus: Vanhan meanderin alueella puron pohjassa on sijainnut lähde tai todennäköisesti useampikin, jotka ovat purkaneet vetensä puroon. Nykyisin tämä lähteisyys purkautuu kuivillaan olevaan entiseen meanderiin, johon on syntynyt usean neliömetrin laajuinen allikko. Allikon pohjavesivaikutus lienee suurimmillaan kuivina ajanjaksoina. Etenkin sen laskunoron suulle on kertynyt paikoin runsaasti oranssia rautasakkaumaa. Allikosta puroon laskeva vesi oli inventointihetkellä 8,7 asteista. Nykytila: Lähteikkö lienee sinänsä luonnontilainen, mutta aiemmin puron pohjassa sijainnut lähde on sittemmin jäänyt kuiville uoman oikaisun myötä Ruskeasannan allikkolähde Valuma-alue: Kylmäoja, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Ruskeasannan allikkolähde sijaitsee Kylmäojan pohjoispuolella metsänreunassa lentokenttäalueen suoja-aidan ja Simosentien välisellä osuudella. Antoisuus: Allikoon kertyvä vesi virtaa heitteikön lävitse kohti Kylmäojaa. Kuvaus: Kylmäojan pohjoisrannalla on usean neliömetrin laajuinen hyllyvä metsänpohjan allikkoinen alue, johon purkautuu kirkasta pohjavettä. Osa vedestä on peräisin paikalla olevasta vuotavasta vanhasta pohjavesiputkesta, mutta saattaa olla että vettä purkautuu myös muuta kautta allikkoon. Purkautuvan pohjaveden lämpö oli inventointihetkellä 7,1 astetta. Nykytila: Nykyinen lähteikkö lienee ihmistoiminnan tulosta, mutta paikalla on voinut aiemmin olla myös luonnostaan vastaavaa lähteisyyttä Kylmäojan tihkupintalähteet Valuma-alue: Kylmäojan pohjoishaara, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteet sijaitsevat Himalajantiestä itään lähtevän polun kohdalla, paikassa jossa Kylmäojan pohjoishaara alittaa sen sillan. Antoisuus: Lähteistä on pieni ulosvirtaus puroon. Kuvaus: Himalanjantien päästä alkavan polun sillan kohdalla on Kylmäojan pohjoishaaran länsirannan penkassa kaksi pientä tihkupintalähdettä, joista toinen on kirkasvetinen ja toisessa on oranssia rautasakkaumaa. Kirkkaan lähteen vesi oli 8,7 ja rautapitoisen lähteen 9,3 astetta, kun ilma ja purovesi olivat 13,7 asteisia. Nykytila: Lähteet ovat periaatteessa luonnontilaisia, joskin ne sijaitsevat aivan puron ylittävän polun sillan perustusten juurella Ilolan ulkoilureitin tihkupintalähde Valuma-alue: Kylmäojan itähaara, Vantaanjoen vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Tihkupintalähde sijaitsee Koivutaival -nimisen tien päästä alkavan ulkoilureitin pohjoispuolisessa tienvarsiojassa Kylmäojan itähaaran länsirannalla kohdassa, jossa tie ylittää puron. Antoisuus: Lähteistä on pieni ulosvirtaus puroon. Kuvaus: Ulkoilureitin tienvarsiojassa on pidemmällä matkalla tihkupintaa, joka on värjäytynyt oranssiksi rautasakkaumasta. Ojaan purkautuu vähäisessä määrin lähteisyyttä, joka valuu ojaa pitkin Kylmäojaan. Ojanpohjalle purkautuva vesi oli 12,3 asteista, kun purovesi oli 15,0 ja ilma 12,7 astetta. Nykytila: Nykyinen tihkupintalähde sijaitsee ulkoilureitin ojan pohjalla, eikä ole luonnontilassa Hiekkaharjun putkitettu lähde Valuma-alue: Rekolanoja, Vantaanjoen(/Keravanjoen) vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Hiekkaharjun putkitetun lähteen lasku-uoman avouomaosuus sijaitsee Pääradan ja sen itäpuolisen kävelytien välisessä painanteessa, jota pitkin se laskee etelästä Rekolanojaan. Antoisuus: Rekolanojaan virtaa kuivaan helleaikaankin runsas lisävirtaama lasku-uoman kautta. Kuvaus: Jossain lähialueella on ilmeisesti sijainnut aiemmin lähde, tai useampia, jotka ovat mahdollisesti osin tai kokonaan jääneet rakentamisen alle. Todennäköisesti läheiseltä Hiekkaharjun pohjavesialueelta purkautuva vesi tulee putkesta radan alta ja virtaa sen ja kävelytien välisessä painanteessa Rekolanojaan. Lasku-uoman pohja on sakkautunut oranssiksi rautapitoisen veden vaikutuksesta. Kyseisen laskuuoman vesi oli inventointihetkellä 12,2 astetta ja Rekolanojan vesi vuorostaan 16,7 astetta. Nykytila: Alkuperäinen lähde lienee tuhoutunut. Nykyinen lasku-uoma on radan ja kävelytien rakentamiseen liittyen kaivettu ja mahdollisesti myös siirretty Savimaantien putkitettu lähde Valuma-alue: Vallinoja, Vantaanjoen(/Keravanjoen) vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Rakentamisen alle jäänyt lähde laskee Savimaantie 1:n kohdalla Vallinojaan etelästä

39 Antoisuus: Vallinojaan laskee pieni virtaama. Kuvaus: Alkuperäinen lähde on ilmeisesti peitetty asuintontin rakentamisen yhteydessä. Pihan pohjoisreunassa lähteen vesi purkautuu tontin alta putkea pitkin Vallinojaan. Laskupaikkaan on sakkautunut hieman oranssia rautasakkaumaa. Nykytila: Alkuperäinen lähde lienee tuhoutunut. Nykyisin siitä purkautuva vesi laskee putkitettuna suoraan Vallinojaan Närhitien tihkupintalähde Valuma-alue: Vallinoja, Vantaanjoen(/Keravanjoen) vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Vallinojan itärannan törmällä Närhitie 28:n kohdalla Matkoissuolta laskevan sivunoron yhtymäkohdan alapuolella. Antoisuus: Vallinojaan laskee ilmeisesti pieni virtaama. Kuvaus: Puron penkka on värjäytynyt lähteestä purkautuvan veden rautasakkaumasta oranssiksi laskunoron kohdalla. Itse lähde sijaitsee uoman töyrään takana kasvillisuuden seassa. Nykytila: Lähde lienee sinänsä luonnontilainen, mutta Vallinojaa on aikoinaan oiottu kohdalla, joten lähteenkään sijainti ei välttämättä ole alkuperäinen Harakkakujan tihkupintalähde Valuma-alue: Vierumäenoja, Vantaanjoen(/Keravanjoen) vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Harakkakujaa vastapäätä olevan yksityisen pihatien kohdalla. Antoisuus: Puroon laskee kohtuullinen virtaama. Kuvaus: Oranssiksi värjääntynyt tihkupintalähde sijaitsee Vierumäenojan etelärannan kivikossa aivan vesirajassa. Lähde on kooltaan puolen neliömetrin luokkaa. Veden lämpötila oli lähteessä 11,1 astetta syyskuun alussa. Nykytila: Lähde lienee sinänsä luonnontilainen, mutta on saattanut aiemmin muuttua jo alueen rakentamisen myötä Kauniston tihkupintalähde Valuma-alue: Suutonoja, Vantaanjoen(/Keravanjoen) vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Sahamäentien pohjoispuolen tienvarsiojassa Suutonojan kohdalla Kaunistossa. Antoisuus: Puroon laskee pieni virtaama. Kuvaus: Lähde on oikeastaan tienvarsiojaan purkautuvaa lähteisyyttä, joka ilmenee tihkupintana ja paikoittaisena ruostesakkaumana ojassa juuri ennen sen laskemista puroon. Lähteen vesi oli elokuussa ainoastaan 8,7 asteista, kun samassa kohdin puron vesi oli 17,0 asteista. Nykytila: Lähde on syntynyt tienvarsiojana, eikä siten ole luonnontilainen Maarukanojan lähteikkö Valuma-alue: Maarukanoja, Vantaanjoen(/Keravanjoen) vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteikkö sijaitsee Maarukanojan varrella Uranuksenkujan, Pihkalantien, Hakamäentien ja Lahden moottoritien rampin välisellä metsäkaistaleella. Antoisuus: Tihkupinnoista purkautuu puroon vettä. Kuvaus: Maarukanojan varressa on Uranuksenkujan teollisuuskiinteistöjen takana säilyneellä avouomaosuudella useita laajoja tihkupintoja uoman rannoilla molemmin puolin uomaa. Tihkupintojen purkautumiskohtiin on muodostunut oranssia rautasakkaumahyhmää. Sakkaumissa on paikoin havaittavissa lähteen silmäkohtia, joista vettä purkautuu. Nykytila: Lähteet ovat periaatteessa luonnontilaisia, mutta purouomaa on mahdollisesti oiottu tai siirretty aikoinaan alueella, joten myös nykyiset lähteet ovat mahdollisesti osin tai kokonaan tulosta tästä Lehtolan tihkupintalähde Valuma-alue: Metsolansuonoja, Vantaanjoen(/Keravanjoen) vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Lehtolaan tilan kaakkoispuolella Metsolansuonojan eteläpenkalla. Antoisuus: Tihkupinnasta purkautuu puroon pieni virtaama. Kuvaus: Metsolansuonojan etelärannalla on oranssin rautasakkauman värjäämä tihkupintalähde, jonka vesi oli syyskuun alussa 9,3 asteista viereisen puron veden ollessa 11,1 asteista. Lähde sijaitsee puron eteläpuolella olevan tilan kohdalla Lehtolan tilasta kaakkoon. Nykytila: Lähde on luonnontilainen. 5.5 Westerkullanojan vesistö Westerkullan allikkolähde Valuma-alue: Westerkullanoja, Westerkullanojan vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Westerkullan kartanolle johtavan tien ja Itäväylän risteyksessä. Antoisuus: Ojan allikkoon purkautuu vähäisessä määrin lähteisyyttä. Kuvaus: Westerkullan kartanolle johtavan tien ja Itäväylän risteyksessä Itäväylän suuntaisessa tienvarsiojassa sijaitsee lähde. Tarkkaa lähteen sijaintia ei onnistuttu paikallistamaan, mutta ojaan purkautui teiden risteyksessä selkeästi lähteisyyttä. Ojan vesi oli tällä kohdin selkeästi kirkkaampaa, kuin muualla ja vesi vain 10,5 asteista. Nykytila: Lähde sijaitsee ojassa, eikä ole täten luonnontilainen. 5.6 Krapuojan vesistö Kuninkaanmäen tihkupintalähde Valuma-alue: Sotunginnoja, Krapuojan vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteikkö sijaitsee Kuninkaanmäessä Peltomäenkujasta pohjoiseen puron itäpuolella Antoisuus: Tihkupinnasta purkautuu vähän vettä viereiseen puroon, suuremman osan jäädessä seisomaan lähteikön ympäristöön. Kuvaus: Lähteikkö sijaitsee Peltomäenkujasta pohjoiseen puron itäpuolella vähän ylöspäin kohdasta, jossa voimalinja leikkaa purouoman. Se sijaitsee puron itäpuolella metsäisenä säästyneenä kaistaleella. Paikassa on leppien ja pajujen varjossa usean neliömetrin laajuinen puroon päin viettävä tihkupintalähteikkö. Oranssiksi värjäytyneestä lähteiköstä purkautuva vesi oli elokuun maastokäynnillä vain 9,9 asteista. Nykytila: Lähde on ilmeisesti luonnontilainen Hakunilan tihkupintalähde Valuma-alue: Kormuniitynoja, Krapuojan vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähteikkö sijaitsee Kormuniitynojan pohjoisrannalla Hakunilan urheilupuiston kohdalla. Antoisuus: Tihkupinnasta purkautuu vähän vettä viereiseen puroon. Kuivan kesän jäljiltä lähteestä ei kuitenkaan ollut juuri enää valuntaa puroon lokakuussa Kuvaus: Kormuniitynojan pohjoisrannalla purokäytävän puuston varjossa sijaitseva oranssiksi värjäytynyt tihkupintalähde on kooltaan noin 2 m x 1 m. Tihkupintaan purkautuva vesi oli inventointihetkellä elokuun lopussa ainoastaan 8,8 asteista. Nykytila: Lähde on luonnontilainen Hiirakkorinteen eteläinen allikkolähde Valuma-alue: Kormuniitynoja, Krapuojan vesistö Havaintopäivämäärä: , Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Kormuniitynojan itärannan törmässä Kehä III:n ja Vanhan Lahdentien liittymärampin sisällä. Antoisuus: Lähteestä purkautui runsaasti kirkasta pohjavettä molemmilla käyntikerroilla kuivan kesän jäljiltä elokuun lopussa ja lokakuun puolessa välissä. Kuvaus: Lähde sijaitsee Kormuniitynojan itärannan savitörmään kovertuneessa onkalossa, johon on muodostunut pieni halkaisijaltaan 20 cm luokkaa oleva allikko, jonka pohjasta vesi purkautuu paineella. Lähteestä purkautuva vesi on todella kirkasta ja ulosanti silminnähtävää pulppuamista. Oranssia rautasakkaumaa oli havaittavissa vain vähän lyhyen laskunoron kohdalla. Viereisen Kormuniitynojan vesi 76 77

40 oli elokuussa vain 12,1 astetta, mutta puron penkan lähteestä purkautuva vesi oli ainoastaan 7,7 astetta! Nykytila: Lähde on luonnontilainen Hiirakkorinteen pohjoinen allikkolähde Valuma-alue: Kormuniitynoja, Krapuojan vesistö Havaintopäivämäärä: Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Sijainti: Lähde sijaitsee Kormuniitynojan itärannan painanteessa välittömästi Kehä III:n ja Vanhan Lahdentien liittymärampin alituksen alapuolella. Antoisuus: Lähteestä purkautui kohtuullisesti vettä viereiseen Kormuniitynojaan inventointikerralla lokakuun puolessa välissä. Kuvaus: Lähde sijaitsee Kormuniitynojan itärannan painanteessa, johon on muodostunut noin puolen neliömetrin kokoinen allikko, joka on osin kasvillisuuden valtaama. Lähteestä purkautuva vesi on kirkasta ja puron ulosvirtaama selkeää. Nykytila: Lähde on vähintäänkin luonnontilaisen kaltainen, mutta on saattanut muodostua vasta liittymärampin tien rakentamisen yhteydessä Kaskelan allikkolähde Valuma-alue: Kormuniitynoja, Krapuojan vesistö Havaintopäivämäärä: , Koordinaatit (ETRS-TM35FIN): N E Kaskelan allikkolähteessä elää esimerkiksi vesiperhosen kivikopallisia toukkia Sijainti: Lähde sijaitsee Jokiniementien ja Lahden moottoritien kulmauksessa Kormuniitynojan pohjoispuolella. Antoisuus: Pienestä allikkokovertumasta on varsin runsas ulosvirtaus Kormuniitynojaan ojaksi kaivettua lasku-uomaa pitkin. Kuvaus: Varsinainen lähde on noin 40 cm x 40 cm halkaisijaltaan oleva allikko, josta alkaa karumpi laskupuro, joka nopeasti vaihettuu leveäksi kaivetuksi ojaksi, joka on rehevän kasvillisuuden valtaama ja laajalti rautasakkauman oranssiksi värjäämä. Myös lasku-uoman ojamaisella osuudella saattaa olla tihkupintoja. Allikon pohja koostuu lähinnä hiekasta ja kivistä. Varsinaisia lähteen silmiä ei havaittu, mutta allikosta purkautui kuitenkin varsin runsaasti vettä puroon. Allikon pohja on lievästi oranssiksi värjääntynyt ja se kuhisi purokatkoja ja vesiperhosen larvoja. Lähteestä purkautuvan veden lämpö oli syyskuun alussa ainoastaan 6,5 astetta, kun viereisen Kormuniitynojan vesi oli kuitenkin 13,1 asteista. Kyseessä on selvästi yksi viileimmistä inventoinnin aikana mitatuista lähteistä purkautuvan veden lämpötiloista, joka viittaa siihen että lähteeseen purkautuu nimenomaan paineellista pohjavettä. Nykytila: Lähde on säilynyt periaatteessa luonnontilaisena huolimatta viereisen moottoritien rakentamisesta ja ympäröivän puuston käsittelystä. 6. VANTAAN VIRTAVESIEN KUNNOSTUSTARVE Vantaan virtavesien kunnostustarve voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan. Ensimmäinen ja usein helpoimmin ratkaistavissa oleva kunnostustarve on kalojen ja muiden vesieliöiden kulkukelpoisuuden parantaminen ja palauttaminen. Vantaan joissa ja puroissa on melko vähän täydellisiä vaellusesteitä, mutta vähäisempiä esteitä esiintyy paikoitellen varsin tiuhaan. Toinen kunnostustarve on seurausta ihmisen tekemien toimien aiheuttamista fyysisistä muutoksista uomissa ja niiden toimintakyvyssä. Tähän voidaan laskea esimerkiksi uomien oikaisut, perkaukset ja putkittamiset. Kolmas ja vaikein kunnostustarve on seurausta laajasta ja usein intensiivisestä ihmistoiminnasta valuma-alueella, joka on aiheuttanut merkittäviä hydrologisia muutoksia. Tämä ilmenee mm. pienentyneenä alivirtaamana, kasvaneina tulvavirtaamina, vedenlaadun heikentymisenä ja haitta-ainekuormituksena, kiintoaineskuormituksen kasvamisena sekä välillisesti myös eroosion lisääntymisenä. Varsinkin puroissa voi käytännössä ilmetä merkittävää kunnostustarvetta, vaikka itse purouoma olisi säilynyt pääasiassa verrattain luonnontilaisena tai olisi palautumassa vanhasta perkauksesta. Tämä on seurausta valuma-alueella tapahtuneista muutoksista, jotka ovat muuttaneet myös luontaisia virtaamaolosuhteita. Yleinen esimerkki tästä on radikaalisti lisääntynyt uomaeroosio. Sinällään uomaeroosio kuuluu etenkin hiesu-, hieta- ja savikkoalueen virtavesien luonteeseen ja luontaiseen toimintaan, mutta tässä tapauksessa kyse on yleensä hallitsemattomasta ja haitallisesta uomaeroosiosta. Haitallista uomaeroosiota aiheuttavien suurien virtaamanvaihteluiden ehkäiseminen hulevesien viivyttämisen kautta on ensisijainen suositeltava toimenpide. Tosin käytännössä tilanne vaatii usein myös puro-uomiin kohdistuvaa torjuntaa ja ennaltaehkäisyä, joka monesti edellyttää myös luonnontilaisen kaltaisten uomanosuuksien jonkinasteista kunnostamista. Luonnollisesti puronvarsien sitovan luontaisen kasvillisuuden säästämisen ja edistämisen tulisi olla ensisijainen vaihtoehto, ennen kalliimpia korjaavia toimenpiteitä. Tällaisina toimenpiteinä voidaan käyttää esimerkiksi paikoittaista kiviaineksen ja muiden luonnonmukaisten eroosiorakenteiden käyttöä uoman verhoiluun ja tukemiseen tai uoman penkkojen luiskaamista loivemmiksi. 6.1 Kunnostuskohteiden ja toimenpiteiden priorisointi Kunnostuskohteet on jaettu neljään eri luokkaan niiden vaatimien kunnostustoimien kiireellisyysjärjestyksen mukaan. Kunnostuskohteiden listaus on esitetty liitteessä 8. Kaikkia Vantaan puroja ei ole sisällytetty kyseiseen listaukseen. Listauksesta on jätetty pois joitakin puroja, joiden kohdalla on katsottu että kunnostustarve tai kunnostuksista saatava hyöty on nykytilanteessa vähäinen verrattuna listattuihin kohteisiin. Tämän julkaisun esittämä kiireellisyysjärjestys on ohjeellinen. Sen ohella toteuttamisjärjestykseen ja -mahdollisuuksiin vaikuttavat keskeisesti myös muut olemassa olevat suunnitelmat ja strategiat, kuten Vantaan viheralueohjelma (Vantaan kaupunki 2011). Vesistökohtaisia kunnostustarpeita ja suosituksia kunnostustoimiksi tarkastellaan tarkemmin luvuissa 6.1.1, 6.2, 6.3, 6.4 ja Kunnostuskohteiden ja toimenpiteiden priorisoinnin luokitus Listauksessa A1-luokkaan nostetut kohteet ovat sellaisia, jotka tulisi asettaa etusijalle valittaessa tulevia kunnostuskohteita. Kaikki selvityksessä käsitellyt joet Mätäjokea lukuun ottamatta on nostettu A1-luokkaan. Listattuja purokohteita yhdistää se, että ne ovat keskimäärin suurempia uomia, ja niiden alivirtaama on hyvä. Ne ovat myös kalastoltaan monipuolisia, ja taimen lisääntyy tai lajia on istutettu näihin. A1-luo

41 kan kohteissa ei myöskään ole todettu säännöllisiä vedenlaatuongelmia, jotka estäisivät kunnostustoimien toteuttamisen tai heikentäisivät merkittävästi niistä saatavia hyötyjä. A2-luokkaan listatut kohteet eroavat A1-luokan kohteista siinä, että niissä on vedenlaatuongelmia, jotka nykyisellään tekevät kunnostustoimet kannattamattomiksi kyseisissä vesistöissä. Nämä kohteet on syytä ottaa kunnostuskohteiksi heti, kun niiden vedenlaatu saadaan palautettua sellaiselle tasolle, ettei se estä esimerkiksi taimenen, pikkunahkiaisen tai rapujen lisääntymistä ja purokatkan esiintymistä. Kunnostustoimia voidaan ja on myös syytä kohdentaa näihin vesistöihin jo ennen tätä, mikäli kyseisillä toimilla voidaan olennaisesti parantaa kyseisten edellytysten täyttymistä. B-luokkaan listatut kohteet ovat kokoluokaltaan A- luokan purokohteiden kokoluokkaa ja osin hieman näitä pienempiä. Ne eroavat A1-luokan kohteista lähinnä siinä, että niissä ei nykyisellään esiinny taimenta, tai sen esiintyminen on niissä epävarmaa. C-luokan kohteet ovat kokoluokaltaan yhteneväisiä B-luokan kohteiden kanssa. C-luokan kohteet ovat kuitenkin sellaisia, että niiden kunnostustarve tai kunnostuksesta saavutettava hyöty on vähäisempi, kuin B-luokan kohteissa. Jälkimmäiseen voivat olla syynä osin myös virtaaman riittävyyteen tai vedenlaatuun vaikuttavat tekijät. Kylmäoja, Ristipuron tekokoski Eroosiota Itä-Hakkilanojalla 6.2 Vaellusesteet Pienvedet Vesistöjen ekologisen tilan ja niissä elävän kalaston kannalta kiireellisin ratkaisutarve Vantaan pienvesissä kohdistuu nykyisellään Rekolanojan Ankkalammen patoon ja Koivukylän pohjapatoon, Ilolanrinteen putkitukseen Kylmäojan pohjoishaarassa sekä Tervaojan ja Kirkonkylänojan alajuoksujen esteisiin. Muiden purouomien esteiden toimenpiteitä voidaan toteuttaa harkinnanvaraisessa järjestyksessä mahdollisuuksien mukaan Vantaanjoki, Vantaankoski Selvityksessä käsiteltyjen Vantaanjoen ja Keravanjoen sivujokien ja purojen esteettömyyden osalta hyvin keskeisessä asemassa on myös mainittujen pääuomien esteellisyystilanne. Vantaanjoella ei ole täydellisiä vaellusesteitä esimerkiksi meritaimenelle ja lohelle, mutta Vantaankosken viilatehtaan patoon avatut nousuväylät muodostavat edelleen ajoittain merkittävän nousuesteen (ks. luku 4.1.1). Vantaankosken patoon on avattu vuonna 1999 kaksi aukkoa, joita pitkin kalojen nousu ylemmäs vesistöön on mahdollista. Ongelmana on kuitenkin se, että varsinaisia kalatierakenteita on tuolloin tehty vain idän puoleiseen aukkoon. Lisäksi nämä rakenteet ovat ilmeisesti osittain muuttuneet, ja niissä on ilmennyt tiettyä säätötarvetta. Läntisen aukon rakenteet ovat nykytietämyksen valossa olleet liian vähäisiä takaamaan turvallista nousumahdollisuutta myös ylivirtaamilla. Suurin osa ylävirtaan pyrkivistä lohista ja taimenista kuitenkin tuntuu hakeutuvan läntiselle aukolle, jonka kautta purkautuva virtaama on varsinkin pienemmillä virtaamilla selvästi itäistä aukkoa suurempi. Läntiselle aukolle johtava uomasto on myös selvästi 80 81

42 syvempää, kuin itäiselle aukolle johtava. Uomaston syvyys vaikuttaa todennäköisesti reitin valintaan etenkin pienemmillä virtaamilla, joilla itäinen reitti voi olla liian matala ja suojaton suurille yksilöille. Vantaankosken padon ohitusmahdollisuuksia tulisi parantaa korjaamalla nousuväylien toteutusta paremmin toimiviksi. Nykytilanteessa Vantaankosken pato muodostaa ajoittain merkittävän vaellusesteen ylöspäin vesistöön pyrkiville vaelluskaloille ja pahimmillaan se saattaa koitua virtausaukosta läpi yrittäville taimenille ja lohille jopa kuolemaksi (mm. Stenholm 2008). Tilanteen korjaaminen ei vaadi suuria muutostöitä, ja on suhteessa työn merkitykseen ja sen tarjoamaan kokonaishyötyyn kustannuksiltaan vähäinen. Kalojen nousumahdollisuuksien parantaminen Vantaankosken padon yhteydessä on valtakunnallisesti tärkeä toimenpide, jonka vaikutusten voidaan katsoa ulottuvan aina Hämeen puolelle asti. Stenholm (2008, 2009, 2010) onkin esittänyt ratkaisuna, että padon länsipuoliseen aukkoon pitäisi rakentaa luonnonmukainen kalatie, joka mahdollistaa kalojen nousun kaikilla virtaamilla myös sieltä. Vastaavasti itäpuolisen aukon kalatietä pitäisi seurata ja tarvittaessa korjata. poistaisi nykyisen huonosti toimivan kalatien huoltovelvoitteen. Vastaavanlaisia ajatuksia on esitetty aiemminkin. Jo 1950-luvulla Erkamo ja Ruotsalo (1959) ehdottivat Kirkonkylänkosken palauttamista takaisin sen alkuperäiseen asuun. Myös Karttunen (1987) näki kosken kunnostuksen kohti luonnontilaa positiivisena asiana myös kasvi- ja sammallajistolle. Stenholmin (2009, 2010) ehdotus Kirkonkylänkosken teknisen kalatie muuttamisesta toimivaksi luonnonmukaiseksi kalatieksi on samansuuntainen ajatus. Tikkurilankosken osalta tulisi vakavasti harkita vanhan padon purkamista kokonaan tai osittain pidemmällä aikajänteellä. Tällöin olisi mahdollista palauttaa patoaltaaseen hautautunut entinen pitkä koskialue (ks. Samanen 1996) sekä mahdollistaa täysin esteetön kalojen ja muiden vesieliöiden vaellus. Vertailukelpoisia esimerkkejä vastaavista aiemmin toteutetuista kohteista löytyy esimerkiksi Vantaanjoen Vantaankoskelta ja Myllykoskelta, Siuntionjoen Sågarsforsista sekä Koskenkylänjoen Koskenkylästä ja Mickelspiltomin Kvarnforsista. Kalan nousun mahdollistavista ratkaisuista paras on aina nousuesteen poistaminen, toisena rakenteen muuttaminen nousukelpoiseksi ja vasta kolmantena esteen kiertävä ohitusuoma. Keravanjoen alajuoksulla sijaitsevien kalateiden toimintavarmuus on keskeinen tekijä ajatellen vaelluskalojen palauttamista yläjuoksulla Keski- Uudellamaalla sijaitseville laajoille kunnostetuille ja luonnontilaisille poikastuotantoalueina toimiville Keravanjoen ja Ohkolanjoen koskialueille sekä lukuisiin seudun sivupuroihin. Keravanjoen yläjuoksulle suunnitellut Haarajoen ja Kellokosken kalatiet edellyttävät, että myös alajuoksun kalatiet ovat toimivia, ja mahdollistavat mahdollisimman kitkattomasti vaelluskalojen ylävirtaan suuntautuvan vaelluksen. 6.3 Uomakunnostukset Uomakunnostusten suunnittelu Vantaan purovesistöissä on järkevintä toteuttaa niin, että ensin laaditaan valitusta purosta valuma-aluekohtainen kunnostustarveselvitys. Tässä yhteydessä voidaan todeta tarvittavien kunnostustoimien laajuus ja sijoittuminen. Selvityksen perusteella asiantuntija voi arvioida karkeasti siitä syntyviä kustannuksia. Kunnostustarveselvityksen pohjalta voidaan täten resurssien mukaan osoittaa tulevia kunnostuskohteita. Kunnostukset edellyttävät että kohteesta laaditaan kunnostussuunnitelma, jonka pohjalta haetaan tarvittavat luvat ja toteutetaan kunnostustoimet. tään suunnitelman laatijan ja työnohjaajan osalta. Konetyön käyttämistä suositellaan siellä missä se on mahdollista, koska se mahdollistaa paremman hyötysuhteen ja tehokkaammat uoman rakenteelliset muutokset. On myös syytä huomioida se, että monin paikoin kaupunkiolosuhteissa kuivatusolojen säilyminen nykyisen kaltaisina voi edellyttää uomakunnostusten yhteydessä uoman poikkileikkauksen muuttamista, jotta sen tulva-aikainen vetokyky voidaan säilyttää vallitsevalla tasolla myös esimerkiksi kiveämisen jälkeen. Tällainen voidaan toteuttaa konetyönä esimerkiksi uomaa reunustavien tulvatasanteiden loivana luiskauksena, jonka yhteydessä vähennetään samalla hulevesiä vastaanottavan uoman eroosioherkkyyttä Keravanjoki, Kirkonkylänkoski ja Tikkurilankoski Keravanjoella tilanne on osin samankaltainen. Sielläkään ei tällä hetkellä ole Vantaan alueella varsinaisia vaellusesteitä, mutta Kirkonkylänkosken ja Tikkurilankosken patojen yhteyteen rakennettujen vanhojen teknisten kalatieratkaisujen toimivuudessa on huomattavia ongelmia (ks. luvut ja 4.1.3). Kirkonkylänkosken tekninen kalatie ja todennäköisesti myös osa padosta tulisi purkaa ja korvata luonnonmukaisella tekokoskella, jonka niskan muodostama pohjapato korvaisi aiemman padon ja elementtirakenteisen vanhan kalatien. Mikäli yläpuolista vedenpintaa olisi mahdollistaa laskea, olisi nykyisestä patoaltaasta myös todennäköisesti mahdollista paljastaa sinne aikoinaan hautautunutta koskialaa. Kuitenkin kevyempikin ratkaisu mahdollistaisi vaelluskalojen esteettömän nousun kaikilla virtaamilla ja Toissijaisena vaihtoehtona Tikkurilassa olisi vanhan teknisen kalatien korvaaminen luonnonmukaisella kalatieluiskalla, jonka suu johdettaisiin kiertäen mahdollisimman loivana suoraan nykyisen padon alle, jonne vaelluskalat hakeutuvat tulvavirtaamilla padon yli purkautuvan veden houkuttamina. Luonnonmukainen leveä niska-alue ei myöskään tukkeudu yhtä helposti joen kuljettamasta rojusta, kuin nykyinen kapea elementtirakenne. Mikäli nykyisen kalatien säilyttämiseen kuitenkin päädytään edellyttää se aivan ehdottomasti kalatien jatkuvaa tarkkailua ja puhdistamista sekä korjaamista määräajoin, jotta se säilyy toimintakykyisenä ja turvallisena. Nykyisellään nämä hoitotoimet on yleisesti laiminlyöty, ja Tikkurilan kalatie on ollut useaan otteeseen ilmeisesti toimintakelvottomana. Sama ongelma on toistunut Kirkonkylänkosken kalatien suhteen. Riippuen suunnitelluista toimista ja niiden laajuudesta voi varsinaisen kunnostussuunnitelman laajuus ja tehtävien toimenpiteiden luvantarve vaihdella hyvin paljon. Pienemmissä purokunnostuksissa suunnitelmaksi riittää kevyempi suunnitelma ja yleensä vain maa- ja vesialueen omistajien lupa. Purovesistöjen raskaammissa kunnostustoimissa, joissa käytetään apuna konevoimaa, tarvitaan yleensä tarkempi suunnitelma, varsinkin jos tarkoituksena on muuttaa vallitsevaa uomalinjausta tai uoman poikkileikkausta. Luvantarve riippuu käytännössä siitä, millaiset kyseisen toimenpiteet vaikutukset ovat. Suurin osa kaupunkialueen koneellisistakin purokunnostuksista pystytään usein viemään lävitse ilman aluehallintoviraston lupaa, mikäli näihin ei sisälly merkittäviä muutoksia esimerkiksi vedenpinnankorkeuksiin tai odotettavissa olevaa haittaa. Luvantarve on kuitenkin aina tarkistettava ELY-keskuksesta. Itse toimien suunnittelu ja käytännön toteutus vaatii riittävää ammattitaitoa ja kokemusta aiemmista vastaavista kohteista vähin- Illenpuro Kartanonkoski 82 83

43 6.4 Valuma-aluekunnostukset Laajempialaisten valuma-aluekunnostusten toteuttamisen mahdollisuudet ovat varsin rajalliset Vantaan kaltaisessa, Suomen mittakaavassa verraten tiiviin kaupunkirakenteen omaavassa kaupungissa. Varsinaisten valuma-aluekunnostuksien sijaan Vantaalla tulisi kiinnittää erityistä huomiota paikallisella tasolla etenkin hulevesien imeyttämiseen ja puhdistamiseen, ennen kuin se päätyy varsinaisiin purouomiin ja sitä kautta jokiin. Imeyttämisen merkitys on erityisen tärkeää kaupunkialueen puroille, joiden alivirtaama koostuu merkittävältä osin, ellei jopa kokonaan alueella maaperään suodattuneesta pohja- ja orsivedestä. Vantaan hulevesiohjelma on nimenomaan tähän käyttöön laadittu työkalu. Kaupunkiympäristössä toimia tulisi kohdentaa erityisesti laajoja päällystettyjä ja viemäröityjä pintoja sisältäviin kohteisiin, joissa syntyy runsaasti pintavaluntaa ja siitä seuraavia hulevesien virtaamapiikkejä. Tällaisia kohteita ovat ensisijaisesti lentokenttäalue, laajemmat teollisuusalueet ja suurimmat liikenneväylät. Luonnonmukaista vesirakentamista ja pienempiä korttelitasoisia toimenpiteitä voidaan kustannustehokkaasti toteuttaa muuallakin pintavalunnan syntylähteillä, jolloin toimenpiteiden toimintatehokkuus paranee ja merkitys valuma-alueella korostuu. Varsinaisia suunnitelmallisia valuma-aluekunnostuksia on realistista suunnitella lähinnä vain sellaisiin kohteisiin, joiden tulevaisuuden maankäyttö on tiedossa. Käytännössä tämä tarkoittaa ensisijaisesti luonnonsuojeluun ja toissijaisesti virkistyskäyttöön varattuja viheralueita. Yleensä näissä tapauksissa kyseeseen tulee kuivattamiseksi ojitettujen suo-, kosteikko- ja metsäalueiden ennallistaminen näiden vedenpidätys- ja suodatuskyvyn parantamiseksi. Nämä toimet palvelevat yleensä tällöin myös muita ei-akvaattisia lajiryhmiä ja luontotyyppejä osana luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Valuma-aluekunnostuksiin hyvin soveltuvia ennallistamiskohteita on Vantaalla ainakin Vestran seudulla Länsi-Vantaalla, Ilolan Isoniitun-Leppäkorven alueella Keski-Vantaalla, Sipoonkorven alueella Itä-Vantaalla sekä Koillis-Vantaalla Tuusulan rajalla sijaitsevilla Kirkkosuon ja Matkoissuon alueilla. Luultavimmin myös aiemmin luontoarvoistaan tunnettu Foorkasken-Ruohosuon alue Tuusulan rajalla Helsinki-Vantaan lentokenttäalueen kainalossa voisi tietyiltä osin hyvin soveltua ennallistamiskohteeksi, mikäli toimet eivät haittaisi lentokenttäalueen toimintaa. Ennallistamistoimilla saattaisi olla mahdollista vähentää ainakin osaltaan kenttäalueen hulevesien nykyistä kuormitusta alueen halki virtaavaan Kylmäojaan. Alueella sijainnee myös lukuisia ennallistamiskelpoisia lähteitä. Aikoinaan Erkamo ja Ruotsalo (1959) puolsivat alueen suojelua sen merkittävien luontoarvojen vuoksi. Kylmäojan vaikutuspiirissä on kasvanut mm. lettovillaa, joka ilmeisimmin on jo hävinnyt Vantaan lajistosta, ellei lajia vielä sinnittele alueella. 7. VANTAAN KALASTOSTA YLEISESTI 7.1 Vantaan kalaston syntyhistoria Vantaan vesistöjen nykyinen kalasto on monen tekijä summa, jossa ihmisellä on ollut monessakin mielessä merkittävä osansa. Nykyiset Vantaan alueella sijaitsevat vesistöt ovat saaneet kalalajistonsa useassa eri vaiheessa. Ensimmäiset lajit lienevät peräisin ajalta, jolloin alue vasta alkoi kuroutumaan irti Itämeren alkuvaiheista. Sittemmin vähitellen nykyisen kaltaiseen muotoonsa muovautuneet vesistöt ovat muodostaneet erilaisia jokien, purojen, lampien ja järvien muodostamia yhteyksiä, joita pitkin kalalajit ovat myöhemmin levittäytyneet. Ihminen on omalta osaltaan myötävaikuttanut seudun kalastoon hyvässä ja pahassa. Seudun jokiin ja puroihin rakennetut myllypadot ja muut esteet ovat vaikeuttaneet kalojen liikkumista, ja pahimmillaan jopa tuhonneet lohen kaltaisen vaelluskalan sukupuuttoon vesistöstä. Toisaalta kala on aina ollut ihmiselle tärkeää ravintoa, ja jo ikimuistoisina aikoina on ihminen kantanut kaloja vesistörajojen ylitse paikkoihin, joihin ne eivät olisi omin avuin päässeet. Viimeisten parin vuosisadan aikana moninainen ihmistoiminta on vaikuttanut merkittävästi seudun vesistöihin, muuttaen etenkin monia puroja ja miksei jokiakin kokonaan, tai osittain elinkelvottomiksi eri kalalajeille. Vaikka ihmistoiminta on monin paikoin ollut etenkin lohikalojen kaltaisille herkille lajeille haitallista, on ihminen myös osaltaan rikastuttanut alueen lajistoa siirtämällä ja istuttamalla uusia kalalajeja alueelle. Toiminnan hyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta esimerkiksi kuha saattaisi ilman siirtoistutuksia uupua kokonaan Vantaanjoen vesistöstä maantieteellisistä syistä, eikä myöskään harjusta olisi seudulla ilman ihmistä. Toisaalta ihminen on myös mahdollistanut esimerkiksi taimenen paluun sen entisiin kutupuroihin mm. avaamalla vaellusesteitä, parantamalla vedenlaatua ja tekemällä kotiutusistutuksia. Vantaankaan kalalajisto ei ole pysyvä, vaan mitä pienemmällä maantieteellisellä mittakaavalla sitä tarkastellaan, sitä enemmän siinä voi huomata tapahtuvan alati pieniä muutoksia. Sama pätee toisaalta myös ajalliseen tarkasteluun, kun siirrytään tarkastelemaan lajiston kehitystä vuosisatojen ja -tuhansien mittakaavalla. Tavallaan monen lajin voi katsoa uupuvan edelleen alueelta maantieteellisistä syistä, vaikka elinolot ja -ympäristöt olisivatkin näille hyvin sopivia. Kaupungin vedet voidaan jakaa kalalajiston vakauden perusteella käytännössä kahteen kategoriaan, ja näistä vielä jälkimmäinen liukuvasti kahtia. Vantaalla on periaatteessa sellaisia vesiä, joiden kalalajisto on muuttumaton. Nämä eivät käytännössä voi ilman ihmisen apua saada mistään uusia lajeja, niistä voi korkeintaan hävitä nykyisiä lajeja. Tällaisia ovat esimerkiksi umpilammet, joista ei lähde puroa sekä erinäiset purot, joissa sijaitsee luonnollinen tai keinotekoinen este, joka estää vaelluksen alavirrasta. Vantaalla on myös laaja joukko erilaisia vesiä, jotka ovat yhteydessä isompaan avoimeen vesistösysteemiin. Tällaisessa tapauksessa on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että jonkun tietyn puron, joen, järven tai lammen kalasto voi saada täydennystä muualta, ainakin tilapäisesti. Nämä vedet voidaan jakaa niihin, joihin on vaellusyhteys merestä ja niihin, jotka ovat yhteydessä laajempaan sisämaan vesistökokonaisuuteen. Periaatteessa jako on häilyvä, sillä esimerkiksi Vantaanjokeen on avoin vaellusyhteys merestä, mutta silti sen lajistoon vaikuttavat Vantaan alueella enemmänkin yläpuolisen sisämaassa sijaitsevan vesistön lajit, kuin harvat merestä jokeen nousemaan kykenevät vaelluskalalajit. Piirre vahvistuu ylävirtaan siirryttäessä myös niissä vesistöissä, joissa ei ole vaellusesteitä. Vaikka Vantaata halkoo kaksi suurta jokea, on kaupungin erillisistä vesistä silti suurin osa erilaisia pieniä puroja, jotka tunnetaan vielä nykyäänkin hyvin heikosti. Tiedot Vantaan vesistöjen nykyisestä kalastosta ovat monelta osin varsin puutteellisia, ja perustuvat usean lajin osalta pikemminkin asiantuntevaan arvioon, kuin aivan puhtaaseen havaintotietoon. Varsinaisia tarkkoja tai pidempiaikaisia selvityksiä alueen 84 85

44 kalastosta on tehty Vantaan- ja Keravanjokia sekä pitkälti Espoon puolella sijaitsevaa Pitkäjärveä lukuun ottamatta hyvin vähän. Jotain osviittaa tosin voidaan saada esimerkiksi naapurikunnissa tehdyistä Tuusulanjärven ja Valkjärven kaltaisten järvien kalastoselvityksistä, koska näiden tiedetään rikastuttavan myös usein hieman lajiköyhempiä alapuolisia jokivesistöjä aina Vantaalla asti. 7.2 Vesistöjen kalalajikoostumus Kalalajien määrä Vantaalla vakituiseen kalastoon kuuluu ainakin 28 eri kalalajia sekä ympyräsuisiin luettavat nahkiainen ja pikkunahkiainen. Satunnaiset ja istutuksista riippuvaiset lajit mukaan luettuna Vantaalla on mahdollista tavata 32 tai 33 kalalajia, ympyräsuiset mukaan lukien jopa 34 tai 35 lajia. Vesistöistä Vantaanjoen vesistö on runsaslajisin, siellä Vantaalla tavattavien kalalajien lukumäärä on ympyräsuiset mukaan lukien haarukassa lajia. Vertailun vuoksi seuraavaksi runsaslajisimmassa Espoonjoen vesistössä vastaavat luvut ovat Vantaan puolella ympyräsuiset mukaan lukien enää luokkaa 25 lajia, joka perustuu lähinnä Pitkäjärven monipuoliseen lajistoon. Koko Espoonjoen vesistössä lajimäärä on kuitenkin tätä korkeampi, lajia (Janatuinen 2009b). Eri kalalajien ja ympyräsuisiin luettavien nahkiaisten levinneisyystietoja eräissä Vantaan vesistöissä on koottu liitteen 9 taulukkoon. Mukaan on otettu sellaisia jokia, puroja ja järviä, joista on olemassa tietoja. Kirjallisuustietoja on lisäksi täydennetty kirjoittajan omilla havainnoilla. Taulukossa käytetty tähtisymboli tarkoittaa lajin esiintymistä, joka on istutuksista riippuvaista. Kysymysmerkkiä on käytetty, mikäli lajin esiintyminen on hyvin mahdollista, tai jopa todennäköistä, mutta siitä ei ole löytynyt mainintoja. Vantaan ulkopuolella sijaitsevat Tuusulanjärvi ja Valkjärvi on otettu mukaan tarkasteluun, koska näistä valuu todennäköisesti säännöllisesti tulvien myötä kalaa alapuolisiin Tuusulan- ja Luhtajokiin rikastuttamaan näiden tavanomaista lajikirjoa. Pitkäjärven ja siihen laskevan Espoon Lippajärven lajisto vuorostaan kertoo siitä, mitä kalalajeja Pitkäjärven kanssa miltei samassa tasossa Vantaan puolella olevista purouomista on teoriassa mahdollista tavata. Virtaavien vesien osalta lähdeviitteinä on käytetty mm. kappaleessa mainittuja viitteitä. Järvien osalta viitteinä on käytetty seuraavia julkaisuja: Joensuu ym. (2008), Lempinen ym. (2002), Niinimäki (2002a, 2002b, 2007a, 2007b), Niinimäki & Kinnunen (2010), Nurmijärven ympäristölautakunta (2005) ja Ylönen (1999) Virtavesien kalalajien määrä Virtavesissä esiintyvien kalalajien määrästä Vantaan alueella ei ole tehty tutkimusta. Koskialueiden lajistosta on kuitenkin hyvä kuva etenkin Vantaanjoen ja sen suurimpien sivuhaarojen osalta. Puroluokan vesistä ainoastaan Kylmäojan ja Rekolanojan osalta on olemassa jonkinlainen yleiskuva näiden kalalajistosta. Vantaanjoen yhteistarkkailun koskialueilla tehtyjen sähkökoekalastusten vuosittain saatujen lajien lukumäärä on vaihdellut Vantaan alueelle ulottuvissa sivujoissa ja puroissa vuosina vuosittain seuraavasti: Kylmäoja 0 7, Luhtajoki 3 7 ja Lepsämänjoki 1 5 lajia. (Saura & Könönen 2001, Saura ym. 2003, 2005, Haikonen ym. 2007, Raunio ym. 2009, 2011) Tuusulanjoen sähkökoekalastuksissa on saatu vuosina 1992, 1998, 2004 ja 2008 vuosittain eri kalalajia (Lempinen ym. 1999, Saura 2005, 2009). Keravanjoen tulvasuojelutöiden kalataloudellisten vaiku-tusten tarkkailututkimuksessa saatiin vuosina vuosittain 9 11 eri kalalajia Vantaan alueelta Keravanjoesta (Lempinen 1998). Vuosittaiset lajimäärät eivät välttämättä kuvaa vesistöjen lajiston kirjoa, sillä vuosikohtaiset tulokset voivat vaihdella huomattavasti ja ne saattavat sisältää eri lajeja. Kylmäojasta on tavattu aiemmin mainituissa koekalastuksissa yhteensä 11 eri kalalajia, Luhtajoesta 10 ja Lepsämänjoesta yhteensä 8 eri lajia. Tuusulanjoesta on tavattu yhteensä 16 kalalajia. Keravanjoesta on vuosina tehdyissä koekalastuksissa tavattu yhteensä 14 eri lajia, mutta 2000-luvulla näiden lisäksi on saatu vielä ainakin kivennuoliaisia ja vimpoja (Anonymous 1992a, Lempinen 1998, Saura henk.koht. tiedonanto). Kuusi lajia on sellaisia, joita oli saatu jokaisessa viidestä vesistöstä ainakin kerran. Näitä lajeja ovat kivisimppu, törö, hauki, särki, turpa ja salakka. Kalastotarkkailuiden ulkopuolella olleesta Rekolanojasta mainitaan lisäksi ainakin 11 kalalajia ja pikkunahkiainen (Pispa ym. 2005). Todellisuudessa ainakin sivujokien kalalajisto lienee koekalastusten tuloksia selvästi monipuolisempi. Toisaalta sähkökoekalastusten tulokset kertovat nimenomaan koskialueiden kalastosta varsin luotettavasti. Jokien ja purojen suvantojaksoilla sen sijaan elää myös seisovan veden tyypillisempää lajistoa, kuten erilaisia särkikaloja, mikä usein kasvattaa näiden kokonaislajimäärää. Vastaavasti Tuusulanjoen korkea lajimäärä heijastelee vahvasti yläpuolisen runsaslajisen Tuusulanjärven vaikutusta alapuolisen joen lajistoon. Vantaan kalalajistoltaan monipuolisimpien kaupunkipurojen Rekolanojan ja Kylmäojan lajimäärät ovat hyvin linjassa esimerkiksi Helsingissä Vantaanjokeen laskevan Longinojan kanssa, josta oli vuoteen 2008 mennessä tavattu istutusperäinen lohi mukaan lukien 12 eri kalalajia (Janatuinen & Saikku 2008). 8. KALALAJISTO Seuraavassa on käsitelty eri kalalajien levinneisyyttä Vantaalla ja siihen mahdollisesti vaikuttavia tekijöitä. Lajeista ovat mukana myös ympyräsuisiin luettavat nahkiaiset. Tarkastelussa ei kuitenkaan ole otettu huomioon Silvolan tekojärveä ja siellä esiintyvää lajistoa. 8.1 Nahkiainen Nahkiaista esiintyy Vantaalla ainakin Krapuojan vesistössä. Krapuojasta on löydetty nahkiaisen toukkia. Paikalliset asukkaat ovat myös aikoinaan pyytäneet nahkiaisia Sotungissa (SKES 2010, Pennanen henk. koht. tiedonanto). Viime vuosina tehtyjen havaintojen mukaan nahkiainen pääsee jossain määrin nousemaan myös Vanhankaupunginkosken itähaarasta Vantaanjokeen. Sen kudusta tai toukkien määristä Vantaan alueella ei kuitenkaan ole tietoja (Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Espoonjoen vesistössä lajilla ei ole varsinaisia nousua rajoittavia esteitä, mutta lienee epätodennäköistä, että nahkiainen nousisi Pitkäjärven yläpuolisiin vesiin Vantaan puolelle, sillä järven alapuolisessa Glimsinjoessakin se on nykyisin ilmeisen harvalukuinen. Nahkiainen on luokiteltu viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa silmälläpidettäväksi (NT) (Rassi ym. 2010). 8.2 Pikkunahkiainen Pikkunahkiaisen esiintymisestä Vantaalla on vain hajanaisia mainintoja. Sitä tiedetään esiintyvän koekalastusten perusteella Vantaanjoen vesistössä ainakin Vantaanjoessa, Lepsämänjoessa, Keravanjoessa sekä siihen laskevissa Kylmäojassa, Rekolanojassa ja ilmeisesti myös Tervaojassa (Anonymous 1992a, Pispa ym. 2007, Haikonen ym. 2007, Lepsämän 2011, Saura, henk.koht. tiedonanto)

45 Todennäköisesti pikkunahkiaista esiintyy myös monissa muissa Vantaanjoen vesistön sivujoissa ja puroissa tai nykyisissä pellonojissa. Ainakin Lepsämänjokeen Espoon puolelta laskevissa Lakistonjoessa ja Myllyojassa lajia tiedetään olevan (Janatuinen 2009b). Espoonjoen vesistössäkin lajia luultavasti tavataan Vantaan puolella, koska se kuuluu vastaavien purojen lajistoon Espoon puolella. Toisaalta pikkunahkiainen on saattanut myös kadota eräistä Vantaan puroista vedenlaadussa tapahtuneiden muutosten vuoksi. Tällainen tapaus tunnetaan Vantaanjokeen Helsingissä laskevasta Longinojasta (Nordqvist 1902). Pikkunahkiainen puuttuu luonnollisista syistä tai ihmistoiminnasta johtuen myös Mellunkylänpuron, Mätäjoen ja Monikonpuron latvoilta. Pennasen (henk.koht. tiedonanto) mukaan lajin havaitseminen on vaikeaa, sillä se on näkyvillä vain monivuotista toukkavaihetta seuraavan muodonvaihdoksen jälkeen kerääntyessään keväällä kutupaikoille. Kudun jälkeen pikkunahkiaiset kuolevat. Krapuojan vesistöstä esiintyy mereen vaeltavaa nahkiaista (SKES 2010). Vesistössä saattaa tämän lisäksi esiintyä myös pikkunahkiaista. 8.3 Ankerias Ankeriaan esiintyminen on nykyisellään hyvin vahvasti sidoksissa tehtyihin istutuksiin, luonnostaan Suomeen asti vaeltavien yksilöiden osuus lienee häviävän pieni. Toisaalta laji esiintyy istutusvesien ohella myös laajalti näihin yhteydessä olevissa vesissä, joskus jopa sellaisissa joihin ei ole yhteyttä, sillä ankerias voi joskus liikkua myös maata pitkin vesistöstä toiseen tai esteen ohitse (MMM 2010). Lajia on istutettu moniin Vantaanjoen ja Espoonjoen vesistöjen järvialtaisiin. On hyvin todennäköistä että sitä esiintyy verraten säännöllisesti kaikissa vantaalaisissa joissa, ja satunnaisesti myös isoimmissa näihin yhteydessä olevissa puroissa. Ankeriaita on saatu koekalastusten yhteydessä ainakin Tuusulanjoesta (Saura 2009). Laji kuitenkin uupunee Krapuojaa lukuun ottamatta muista Vantaalta mereen laskevista purovesistöistä niiden luonteen tai näissä olevien vaellusesteiden vuoksi. Vantaanjoen vesistö on nykyään merkittävä ankeriasvesistö ajatellen sen tuottamien ja Suomesta kudulle lähtevien ankeriaiden määriä. Lähellä rannikkoa sijaitseva rehevä vesistö, jossa on runsaasti kasvuun sopivia järviä, aktiivista istutustoimintaa, eikä juurikaan alasvaelluksen reitillä tuhoja aiheuttavia vesivoimalaitoksia, on ankeriaalle optimaalinen (MMM 2010). Tämän myötä myös Vantaan halki virtaavat Vantaan- ja Keravanjoki sekä näiden sivujoet ovat tärkeitä lajille. Niiden kautta vaeltanee mereen huomattavia määriä kudulle lähteviä hopea-ankeriaita, joiden määrä riippuu vesistöalueen pyynnin voimakkuudesta. Vantaan alueelta mereen pyrkinevistä ankeriaista osa kuolee vielä ennen pääsemistään mereen jouduttuaan Vanhankaupunginkosken vesivoimalaitoksen turbiinien silppuamaksi. Ankeriaiden kutuvaelluksen tappioista Vanhassakaupungissa on tietoja jo 1900-luvun taitteesta (Anonymous 1901). Ankerias on luokiteltu viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa erittäin uhanalaiseksi (EN) (Rassi ym. 2010). 8.4 Hauki Hauki on Vantaan yleisimpiä kalalajeja. Se viihtyy jokien koski- ja suvantoalueiden lisäksi myös seisovissa, rehevissä sekä melko vähähappisissa vesissä. Haukea on aikoinaan myös siirretty sopiviin tyhjiin elinympäristöihin, joten sitä tavataan nykyisin monista ihmisen kaivamista lammista. Haukea esiintyy nykyään kaikissa Vantaan vesistöissä, niin pienissä puroissa ja ojissa, kuin miltei kaikissa riittävän suurissa umpilammissakin. Laji saattaa puuttua joistakin pienimmistä latvapuroista ja ehkä myös Mellunkylänpuron ja Monikonpuron yläjuoksulta Vantaan puolelta. Haukia nousee keväisin kutemaan moneen hyvinkin pieneen puroon tai ojaan esimerkiksi Vantaan- ja Keravanjoista sekä Pitkäjärvestä. Sama ilmiö on havaittavissa myös mereen laskevissa vesissä, kuten Krapuojassa ja Westerkullanojassa. 8.5 Lohi Lohi lienee eittämättä kuulunut taimenen tapaan Vantaanjoen vesistön alkuperäiseen kalastoon, vaikka eriäviäkin näkemyksiä on paikoin esitetty (mm. Kilpinen 2007). Laji kuitenkin kuoli sukupuuttoon vesistöstä todennäköisesti viimeistään 1900-luvulle tultaessa. Lohen palauttaminen Vantaanjoen vesistöön alkoi vuonna 1984, muutama vuosi aiemmin alkaneiden meritaimenkokeilujen rohkaisemana (Mikkola & Saura 1994). Vantaanjokeen tehtäviä lohi-istutuksia on sittemmin jatkettu miltei vuosittain istukkaiden vaihdellessa mädistä ja vastakuoriutuneista aina 2- tai 3-vuotiaisiin lohen vaelluspoikasiin eli smoltteihin asti. Lohen mätiä ja poikasia on aikoinaan ja 1990-lukujen taitteessa istutettu myös kokeellisesti pieniä määriä vesistön sivupuroihin Vantaalla. Istutuskohteina olivat tuolloin Kylmäoja ja Tervaoja (Mikkola & Saura 1994). Vantaanjoen vesistön lohi-istutuksissa on käytetty Nevan kantaa. Koska alkuperäiset suomalaiset Suomenlahden alueen lohikannat on menetetty, on niitä korvaamaan tuotu viljelyyn Venäjältä Nevajoen lohikantaa (Eskelinen 1985, 1997). Itämeren lohikannat on luokiteltu viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa vaarantuneiksi (VU) (Rassi ym. 2010). 8.6 Taimen Taimen kuuluu Vantaan alkuperäiseen lajistoon, ja sitä lienee esiintynyt alun perin useammassakin eri vesistössä Vantaalla, mutta 1900-luvulle tultaessa moni näistä taimenkannoista oli jo todennäköisesti hävinnyt etenkin vedenlaatua heikentäneen ihmistoiminnan vuoksi. Taimenen esiintymistä Vantaalla nykyään käsitellään tarkemmin luvussa 9. Merivaelteiset taimenkannat on luokiteltu viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa erittäin uhanalaiseksi (EN) (Rassi ym. 2010). 8.7 Kirjolohi Kirjolohi on alun perin pohjoisamerikkalainen tuontilaji, jonka esiintyminen Suomessa on toistaiseksi istutuksista riippuvaista. Lajin luontaisesta lisääntymisestä tosin löytyy vuosittain viitteitä luonnonpoikasten muodossa, mutta vakiintuneita kirjolohipopulaatioita ei kuitenkaan ole vielä Suomessa todettu. Tällaisia kuitenkin esiintyy jo useissa naapurimaissa (Pakkasmaa & Petersson 2005). Vantaan alueella kirjolohta tavataan Vantaanjoen vesistössä, jossa se on seurausta lähinnä Vantaan- ja Keravanjoen erityiskalastuskohteisiin tehdyistä istutuksista. Lajia istutetaan myös Vantaan itärajan lähellä Sipoonkorvessa sijaitsevaan Storträskiin, joka myöskin on erityiskalastuskohde. 8.8 Siika Vaellussiika nousee Espoonjoen vesistössä aina Pitkäjärvestä alkunsa saavaan Glimsinjokeen asti, mutta laji tuskin vaeltaa itse järveen saakka (Janatuinen 2009b). Vantaanjoessa vaellussiiat eivät pääse nousemaan edes itähaaran uusitusta kalatiestä ylemmäs jokeen sen jyrkkyyden vuoksi (Pohjola 2010). On luultavaa että tilanne on ollut sama jo kauan myös luonnostaan, sillä Vantaanjoen nykyisen lasku-uoman suulla on ollut ennen sitä muokannutta ihmistoimintaakin varsin jyrkät kalliopohjaiset putouskosket. Vantaan järvissä siikaa ei liene esiintynyt alkuperäisenä, mutta sitä on istutettu ainakin Pitkäjärveen (mm. Niinimäki & Kinnunen 2010). Vantaan alueella siika on nykyisellään todennäköisesti istutusten varassa. Vaellussiika on luokiteltu viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa erittäin uhanalaiseksi (EN) (Rassi ym. 2010). 8.9 Harjus Purje-eväinen harjus on Vantaalla istutusperäinen kala, joka puuttuu alueelta levinneisyyshistoriaan liittyvistä maantieteellisistä syistä. Lähimmät alkuperäiset harjuskannat ovat eläneet lännessä Kokemäenjo

46 en vesistössä ja idässä Vuoksen sekä ilmeisesti myös Kymijoen vesistössä (mm. Valle 1934, Seppovaara 1982, Koli 1998). Ensimmäiset harjusistutukset on tehty Vantaanjoen vesistössä vuonna 1990 vesistöalueen keskiosiin. Vastaavasti ensimmäiset havainnot lajin luonnonlisääntymisestä tehtiin jo vuonna 1993 Nurmijärven alueella Vantaanjoessa luvun puoliväliin tultaessa harjusta esiintyi jo koko Vantaanjoen pääuoman pituudella. Lajin taipumus levittäytyä myös sivujokiin ja puroihin pääuoman istutuksista oli tiedossa jo tuolloin (Mikkola & Saura 1994, Rinne & Saura 1996). Harjuksen todettiin menestyvän hyvin Vantaanjoen vesistön sameissa vesissä. Laji myös kasvoi vesistössä erinomaisesti ja saavutti n. 25 cm mitan usein jo kesken kolmatta kasvukauttaan (Rinne & Saura 1996). Istutukset olivat suurimmillaan 1990-luvulla, jolloin lajia istutettiin Vantaanjoen pääuoman lisäksi myös mm. Keravan-, Tuusulan-, Luhta- ja Lepsämänjokeen. Harjuksen käyttö istutuskalana Vantaanjoen vesistössä on sittemmin vähentynyt huomattavasti, mutta lajia istutetaan kuitenkin edelleen vaihtelevia määriä, ilmeisesti miltei vuosittain, pääosin ylemmäs vesistöön. Vesistön harjuskanta ei todennäköisesti ole nykyisellään kokonaan istutusten varassa, vaan osa vesistössä tavattavista harjuksista on peräisin luontaisesta lisääntymisestä. Harjus on ilmeisesti ainakin paikallisesti muodostanut Vantaanjoen vesistöön luontaisesti lisääntyviä populaatioita, jotka elävät luonnonkierrossa istutuksista riippumattomina. Vantaanjoen vesistön harjuskantojen tilasta ei kuitenkaan ole olemassa tuoretta tutkimustietoa asian varmistamiseksi. Tiedon puutteeseen vaikuttaa osaltaan myös se, että vesistössä tehtävissä sähkökoekalastuksissa saadaan harjuksia hyvin harvoin saaliiksi suhteessa niiden todelliseen määrään koekalastusaloilla (mm. Rinne & Saura 1996). Tämä on seurausta siitä, että sähkökoekalastus menetelmänä soveltuu heikommin harjuksen kaltaisille vapaassa vedessä viihtyville lajeille (Saura 1999b). Harjus saattaa lisääntyä myös Vantaan alueella luontaisesti, mihin voi viitata se, että lajin yksilöitä saadaan silloin tällöin saaliiksi mm. Vantaanjoen alajuoksun koskista. Vantaalla on kuitenkin harjuksen lisääntymistä ajatellen melko runsaasti sopivia jokien ja purojen koskia ja virtapaikkoja. Mikäli näiden vedenlaatu on riittävä, ei lajin lisääntymiselle alueella pitäisi olla merkittäviä esteitä. Eteläsuomalaiset harjuksen sisävesikannat luokiteltiin viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa silmälläpidettäviksi (NT) (Rassi ym. 2010) Kuore Lohikaloihin kuuluvan kuoreen eli norssin esiintyminen Suomessa on kaksijakoinen. Kuoretta esiintyy sekä järvissä että toisaalta myös merialueella, josta lajin suurikokoisempi muoto nousee keväisin kudulle rannikkoseudun jokiin (Koli 1998). Vantaalla kuoretta esiintyy ainakin Espoonjoen vesistön puolella Pitkäjärvessä (mm. Janatuinen 2009b). Lisäksi lajia tavataan todennäköisesti vaihtelevasti myös Vantaanjoen vesistön jokialueilla etenkin suurempien virtaamien jälkeen, sillä kuore kuuluu mm. Tuusulanjärven ja Valkjärven lajistoon (Olin ym. 1998, Artell 2010). Merestä kuore nousee mahdollisesti kudulle myös Krapuojaan, mutta tästä ei ole varmaa tietoa Särki Särkeä tapaa Vantaalla käytännössä kaikkialta, missä vain on tarpeeksi vettä. Lajia tavataan myös puroista, mutta useimmiten esiintyminen on rajoittunut näiden syvemmille alajuoksuille tai purojen yhteydessä oleviin lampimaisiin laajentumiin. Särki puuttunee Vantaan vesistöistä luultavasti vain Monikonpuron ja Mellunkylänpuron latvaosista, molemmissa lajia kuitenkin tavataan yleisesti alajuoksulla Seipi Seipi on erehdyttävästi särjen kaltainen särkikala, jota esiintyy Uudellamaalla lähinnä merenrannikolla ja jokien alajuoksuilla (mm. Leikola 1994, Koli 1998). Lajia tavataan Vantaalla todennäköisesti vain Krapuojan vesistössä (SKES 2010) Turpa Reheviä ja usein savisameita vesiä suosiva turpa on Vantaalla yleinen, mutta sen uusimaalaisen levinneisyyden länsiraja kulkee kaupungin poikki. Turpa on yksi Vantaanjoen ja sen suurimpien sivupurojen yleisimmissä kalalajeista, jota tapaa usein pienissä parvissa etenkin virtapaikoista ja näiden lähettyviltä. Turpa puuttuu täysin Länsi-Vantaalta Pitkäjärveen laskevista vesistä, kuten koko Espoonjoen vesistöstäkin. Seuraava turpajoki Vantaanjoesta vesistöstä länteen päin mentäessä lienee vasta Saaristomereen laskeva Kiskonjoki (mm. Leikola 1994, Janatuinen 2009b). Vantaanjoesta itään turpaa on Sipoonjoesta alkaen ainakin suurimmissa Itä-Uudenmaan vesistöissä (Leikola 1994, Vainio 2007, 2009, Juvonen & Vainio 2008). Lajin esiintymisestä Vantaanjoen ja Sipoonjoen väliin laskevassa Krapuojan vesistössä ei ole tietoja, mutta on täysin mahdollista, että turpaa tavataan satunnaisesti alajuoksulla, jonne sillä on nousumahdollisuus merestä Säyne Säyne on moneen muuhun särkikalaan verrattuna varsin vaatelias laji, joka sisävesissä karttaa kaikkein rehevimpiä vesiä (Koli 1998). Vantaalla lajia esiintyy varmuudella ainakin Espoonjoen vesistössä. Merestä kudulle vesistöön nousevien yksilöiden lisäksi lajia on mainittu esiintyvän ainakin Espoon Lippajärvessä, joten lajia tavataan olettavasti myös alapuolisessa Pitkäjärvessä (Niinimäki 2007, Janatuinen 2009b). Vantaanjoen vesistössä säyne on mainittu ainakin Luhtajokeen laskevasta Valkjärvestä sekä Tuusulanjokeen laskevista Tuusulanjärvestä ja Rusutjärvestä (Olin ym. 1998, Nurmijärven ympäristölautakunta 2005). Pennasen (henk.koht. tiedonanto) mukaan Tuusulanjärvestä ja Rusutjärvestä ei ole 1990-luvun koekalastuksissa saatu säyneitä, joten kyse voi olla myös lajintunnistuksessa tapahtuneesta virheestä. Säyne lienee siis parhaimmillaankin vain satunnainen saalis Vantaanjoen vesistössä Vantaalla. Mätäjoen vesistössä säyne nousee ainakin kutemaan alimman vaellusesteen alapuolelle Talissa. Epävarmojen vanhojen tietojen mukaan säyneitä olisi aikoinaan saatu myös ylempää Mätäjoesta (Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Merestä säyneitä nousee todennäköisesti lisäksi keväisin kudulle ainakin Krapuojan vesistöön. Täysin poissuljettua ei ole myöskään, että lajia tavattaisiin myös Westerkullanojassa keväisen kutunousun aikaan Suutari Kullanhohtoinen suutari on eteläinen ja suurikasvuinen viiksekäs särkikala, jonka levinneisyysalue on laajentunut runsaasti viimeisten 150-vuoden aikana ihmisen toimesta. Lajia on alun perin esiintynyt ilmeisesti vain rannikon rehevissä sisälahdissa ja näistä hiljattain kuroutuneissa järvissä (Pennanen 2011b). Vantaalla nykyisin tavattavat suutarit lienevät siten pitkälti seurausta myöhemmin tehdyistä siirtoistutuksista. Reheviä kasvillisuusvaltaisia vesiä suosiva suutari on pääasiassa seisovien vesien laji, mutta sitä tavataan myös jokien suvanto-osuuksilla ja järvistä jokeen valuneina harhailijoina. Vantaalla lajia esiintyy Espoonjoen vesistössä Pitkäjärvessä ja siihen yhteydessä olevissa vesissä (mm. Niinimäki & Kinnunen 2010). Vantaanjoen vesistössä lajia on mm. Ridasjärvessä ja Tuusulanjärvessä, joista yksilöitä valuu Tuusulanjokeen ja sitä myöten Vantaanjokeen (Olin ym. 1998, Saura 2005, 2009). Suutareita tosin elänee kuitenkin näissä joissa myös vakituisesti. Sauran (henk.koht

47 tiedonanto) mukaan lajia tavataan esimerkiksi Keravanjoen alajuoksun kasvirantaisilla suvanto-osuuksilla yleisesti. Muualla Vantaalla suutaria esiintyy ilmeisesti ainakin Kuusijärvessä ja Kylmäojan lammissa (Saura ym. 2003, Haikonen ym. 2007, Haikala ym. 2009). Todennäköisesti lajia voi esiintyä myös Krapuojan ala-juoksulla lähellä merta Sorva Huomiota herättävillä punaoransseilla evillä varustettu sorva on pääasiallisesti seisovan veden laji, jota esiintyy virtavesissä lähinnä suvantomaisilla osuuksilla (Koli 1998). Sorvaa esiintyy Vantaalla ainakin Vantaanjoen ja Espoonjoen vesistöissä, sillä se kuuluu ainakin Pitkäjärven, Pikkujärven ja Tuusulanjärven lajistoon (mm. Olin 1998, Niinimäki & Kinnunen 2010). Tuusulanjärvestä lajia valuu ajoittain myös alapuoliseen Tuusulanjokeen ja sitä myöten varmasti myös Vantaanjokeen (mm. Lempinen ym. 1999, Saura 2005). Tosin luultavimmin sorvaa esiintyy ihan vakituisestikin Vantaan- ja Keravanjoessa. Saura (henk. koht. tiedonanto) mainitsee sorvia tavattavan yleisesti esimerkiksi Keravanjoen alajuoksun suvantoosuuksilla. Todennäköistä on myös lajin esiintyminen rehevään Kapellvikenin merenlahteen laskevan Krapuojan alajuoksulla Toutain Toutain on alun perin puuttunut Vantaan kalastosta. Sittemmin lajia on kuitenkin istutettu eri puolille Vantaanjoen vesistöä.ensimmäiset istutukset tehtiin vuonna 1986 Vantaanjoen ja Keravanjoen yhtymäkohtaan, ja viimeiset istukkaat on tuotu Vantaanjokeen syksyllä 2005 (Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Istutuksia tehtiin ensin osana lajin uhanalaisuuden vähentämiseen tähtääviä hoitotoimia ja sittemmin myös puhtaasti kalavedenhoidollisista syistä (Pennanen 2001). Istutusten tuloksena toutain on onnistunut viime vuosina lisääntymään Vantaanjoessa (Pennanen 2001, Raunio ym. 2009). Luonnonpoikasista on saatu ainakin havaintoja Ruutinkosken alapuolelta (Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Pitkäikäisenä verraten myöhään sukukypsyyden saavuttavana lajina toutaimen pysyvyyttä Vantaanjoen vesistön lajistossa ilman istutuksia on vielä hieman aikaista arvioida. Lienee kuitenkin verraten hyvät mahdollisuudet sille, että toutainkanta säilyy Vantaanjoen vesistössä luontaisen lisääntymisen turvin. Lajia on aikoinaan esiintynyt Uudellamaalla ainakin Inkoon ja Tammisaaren edustalla, Pernajanlahdella sekä Kymijoessa ja siihen laskevassa Teutjoessa (Segerstråle 1951, Ulvinen 1983, Pennanen 2001). Toutaimella lieneekin ollut myös useita uusimaalaisia kutujokia (mm. Pennanen 2001). Toutain on luokiteltu viimeisimmässä uhanalaisuusarvioinnissa silmälläpidettäväksi (NT) (Rassi ym. 2010) Törö Rehevissä vesissä viihtyvä viiksekäs törö on Uudellamaalla tavallaan turvan seuralaislaji, sillä lajien levinneisyys kulkee käsi kädessä. Saman asian ovat panneet merkille myös mm. Koli (1998) ja Lehtonen (2003). Tähän on ilmeisesti ollut syynä molempien lajien yhtenevä levinneisyyshistoria, jonka myötä ne ovat ehtineet leviämään vasta vain tiettyihin vesistöihin. Asian voi huomata hyvin Vantaalla, sillä turvan lisäksi myös törön levinneisyysalueen raja kulkee kaupungin poikki. Laji on yleinen Vantaanjoessa ja sen sivujoissa, sekä näiden suurimpien sivupurojen, kuten Krakanojan, Kylmäojan ja Rekolanojan alajuoksuilla. Törö on virtaavien vesien tyyppikaloja ja se viihtyy etenkin koskialueilla. Muissa Vantaan vesistöissä lajia ei sen sijaan tiettävästi esiinny. Töröä tavataan Vantaanjoen vesistön itä-puolella Sipoonjoesta itään käytännössä ainakin kaikissa suurimmissa itäuusimaalaisissa vesistöissä (Vainio 2007, 2009, Juvonen & Vainio 2008). On mahdollista, että Krapuojan vesistö on osa Sipoonjoen ja Vantaanjoen vesistöjen välillä sijaitsevaa yhtenäisen levinneisyysalueen välistä pienten rannikkoalueen purovesistöjen aluetta, jolle törö ei vielä ole ehtinyt leviämään. Vantaanjoen vesistön länsipuolella töröä esiintyy ilmeisesti vasta Saaristomereen laskevassa Kiskonjoen vesistössä (mm. Leikola 1994) Salakka Salakkaa tavataan laajalti ja hyvin monenlaisissa vesissä Vantaalla. Vaikka salakka on pitkälti seisovien rehevien vesien laji, tuntuu se melkoisena yleislajina löytyvän järvialtaiden ja jokien lisäksi kuitenkin myös melko monen suuremman puronkin lajistosta. Salakka kuitenkin puuttuu Vantaalla ilmeisesti ainakin Monikonpuron, Mellunkylänpuron, Krapuojan ja Kormuniitynojan latvoilta, olkoonkin että samojen vesistöjen loivemmilla alajuoksuilla se on varsin arkinen tuttavuus Allikkosalakka Kotoisen salakkamme pienempi sisarlaji allikkosalakka löydettiin Suomesta vasta vuonna 1992 Kotkassa sijainneesta lammesta. Sittemmin täytetystä ja parkkipaikan alle jääneestä lammesta ehdittiin kuitenkin siirtämään allikkosalakoita muutamiin paikkoihin Etelä-Suomessa. Yksi näistä paikoista oli Keravanjoki, joten keskimäärin 4 6 sentin mittaista pientä allikkosalakkaa voi nykyisin esiintyä myös Vantaalla. Allikkosalakka voi suotuissa oloissa muodostaa runsaitakin esiintymiä esimerkiksi juuri jokien suvantoalueille (Tuomenpuro & Koli 1993, Koli 1998, Lehtonen 2003, Saura & Varjo 2009, Urho 2011) Pasuri Pienen lahnan näköistä, lahnanparkiksikin kutsuttua pasuria esiintyy Vantaalla jotakuinkin kaikkialla, missä suinkin on sille sopivia reheviä ja seisovia vesiä. Lajia tavataan Pitkäjärven ja Pikkujärven lisäksi yleisesti myös kaikista Vantaan joista sekä suurimpien näihin laskevien purojen alajuoksuilta ja todennäköisesti myös mereen laskevasta Krapuojasta. Laji puuttuu Monikonpuron ja Mellunkylänpuron yläjuoksuilta, mutta sitä saattaa esiintyä Mätäjoen latvoilla Lahna Pasurista poiketen lahnaa esiintyy myös Kuusijärvessä (Särkelä ym. 2007). Lajin muu levinneisyys lienee kuitenkin melko yhteneväinen sisarlaji pasurin kanssa Sulkava Rehevissä vesissä viihtyvää erehdyttävästi pasurin ja pienen lahnan näköistä sulkavaa mainitaan esiintyväksi Vantaanjoen vesistössä ja tarkemmin ainakin Tuusulanjärvessä ja Rusutjärvessä (Olin ym. 1998, VHVSY 2006). Lehtosen ja Pennasen (henk.koht. tiedonannot) mukaan sulkava ei kuitenkaan kuuluisi kummankaan järven lajistoon, eikä sitä muutenkaan esiintyisi Uudellamaalla, kuin Karjaanjoen vesistössä. Myöskään Leikolan (1994) esittämissä tiedoissa ei ole merkintää lajin esiintymisestä Vantaanjoen alueella tai Kolin (2001) tiedoissa Tuusulanjärvessä. Lisäksi Koli (1998) mainitsee sulkavan esiintymisen merkitsevän suurella varmuudella myös kuhan alkuperäistä esiintymistä. Vantaanjoen vesistön kuhakannat vaikuttavat kuitenkin olevan alun perin ihmisen siirtämiä, joka sekin puoltaisi sitä olettamusta, että sulkavaa ei esiinny Vantaanjoen vesistössä. Vaikuttaa hyvin mahdolliselta, että maininnat sulkavan esiintymisestä Vantaanjoen vesistössä perustuvat lajinmäärityksessä tapahtuneeseen virheeseen. Näin ollen sulkavaa tuskin tavataan Vantaalla, tai välttämättä edes koko Vantaanjoen vesistössä, toisin kuin useissa lähteissä mainitaan

48 8.24 Vimpa Vimpa on Suomessa merialueen laji, joka nousee virtavesiin kutemaan. Kudun jälkeen yksilöt saattavat tosin jäädä kesäksi, tai jopa talvenkin yli vielä jokeen. Vuonna 2009 merkittiin ja siirrettiin Vantaanjoen Vanhankaupunginkosken yläpuolelle lähes 600 vimpaa. Merkittyjä ja myös merkitsemättömiä omin avuin jokeen nousseita vimpoja havaittiin kudulla ainakin Vantaanjoen Ruutinkoskessa ja Niskalankoskessa sekä Keravanjoen Kirkonkylänkoskessa (Pohjola 2010, Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Merkintöjä jatkettiin vuonna Keväällä 2011 siirrettiin jälleen 159 merkattua vimpaa Keravanjokeen Kirkonkylänkosken alapuolelle. Samana vuonna kesäkuun alussa etsittiin sähkökoekalastusten avulla ylisiirrettyjä ja omin avuin jokeen nousseita vimpoja Keravanjoen Kirkonkylänkoskesta ja Tikkurilankoskesta sekä Vantaanjoen Ruutinkoskesta. Vuoden 2009 tapaan myös tällä kertaa Kirkonkylänkoskesta ja Ruutinkoskesta saatiin sekä ylisiirrettyjä merkillä varustettuja, että omin avuin jokeen nousseita vimpoja (Pennanen 2011a). Vimpa Ylisiirretyillä kutukaloilla oli heti selvä pyrkimys lähteä uimaan vastavirtaan. Keravanjoen Kirkonkylänkoskesta saatiin vuonna 2009 yksi merkitty vimpa sen lähdettyä ylittämään kosken niskan kalliokynnystä ja toinen merkitty vimpa vuonna 2011 kalaportaasta. Vantaanjoella Ruutinkoskeen siirrettyjä vimpoja tavattiin vuonna 2009 yläpuolisesta Niskalankoskesta (Pennanen 2011a). Kesäkuun alussa 2011 nähtiin toista kutujaksoa kutevia vimpoja Vanhankaupunginkosken niskalla, kynnysten yli omin avuin nousseina. Tämä ja sähkökalastuksissa 2009 ja 2011 tehdyt havainnot viittaavat vimman nousukykyyn Vanhankaupunginkosken yläpuolelle ainakin joissakin oloissa ja joinakin vuosina, mitä asiantuntija-arvioissa ei aiemmin pidetty mahdollisena (Pennanen 2011a). Ylisiirtojen välivuonna 2010 vimpoja ei kuitenkaan löytynyt joesta, vaikka virtaamat olivat eri vuosina melko samanlaiset. Mahdollinen selitys havainnoille on ylisiirrettyjen kutukalojen aiheuttama hajuvana, joka innostaa alempana olevia nousemaan (Pennanen 2011a). Pennasen (2011a) mukaan edellä mainitun teorian pitäessä paikkansa, olisi kannattavaa siirtää vuosittain esimerkiksi parisataa kutukalaa Vanhankaupunginkosken yläpuolelle. Ylisiirrot lisäisivät Pennasen mukaan huomattavasti vimman potentiaalisia kutupaikkoja ja poikasalueita joessa. Päästyään Vanhankaupunginkosken yli vimmat saattaisivat nousta ainakin Vantaankoskelle ja Tikkurilaan saakka. Tutkimusta edeltänyt varovainen arvio Vantaanjoen vimpakannan kooksi oli noin tuhat yksilöä. Arviota tarkistettiin suuremmaksi yksistään jo 2009 merkittyjen (562 yksilöä) määrän pohjalta. Keväällä 2010 jokisuulla ryhmämerkittiin 844 vimpaa, ja merkinnän yhteydessä uudelleen saatujen määrän avulla arvioitiin kutevien määräksi 6330 yksilöä (Pennanen 2011a). Aiemman, pitkäaikaisen taantuman jälkeen Vantaanjoen vimpakanta näyttää elpyneen 2000-luvun puolella. Jokisuulta on keväisin ongittu ruuaksi jopa satoja vimpoja. Elpymiseen ovat saattaneet vaikuttaa ainakin parantunut jokiveden laatu, Vanhankaupunginkosken rakenteelliset muutokset ja merialueen kalastuksessa tapahtuneet muutokset. Vanhankaupunginkosken kalaportaan ( ) purkaminen, koskeen tehdyt kynnykset ja alaosan kiveäminen ovat kenties hieman parantaneet vimman kutuja nousumahdollisuuksia. Ylisiirtojen vaikutusta kalastettavaan kantaan joudutaan odottamaan tämän vuosikymmenen lopulle vimman pitkän sukupolvien välin vuoksi (Pennanen 2011a). Vimpa nousee kutemaan myös Espoonjoen vesistöön, joten satunnaisesti yksilöitä saattaa eksyä aina Pitkäjärveen saakka (Janatuinen 2009b). Myös Krapuojan vesistö mainitaan vimman kutuvesistönä (SKES 2010). Tosin on hyvin mahdollista, että on kyse vastaavanlaisesta lajintunnistuksen virheestä vimman ja seipin kesken, kuin Espoon Monikonpuronkin tapauksessa (Janatuinen 2009b). Espoonjoen vesistön vimpojen vaelluksista ei ole tutkimustietoa, mutta Vantaanjoessa keväällä 2009 merkityistä vimmoista on saatu kesä- ja syyskuukausien palautuksia Espoon, Kirkkonummen, Inkoon, Porvoon ja Sipoon edustan merialueelta (Pennanen 2011a) Ruutana Sitkeää ruutanaa tavataan laajalti Vantaalla, mutta lajin levinneisyydestä ei ole aivan tarkkaa kuvaa. Ruutanaa todennäköisesti esiintyy myös monissa hyvin pienissä jopa pohjaan asti jäätyvissä lampareissa, joissa välttämättä mikään muu suomalainen kalalaji suutaria, ja tulokaslaji hopearuutanaa lukuun ottamatta ei tulisi toimeen. Näihin se on päätynyt alun perin ihmisen avustuksella. Suuremmista vesistöistä ruutanaa tavataan ainakin Vantaanjoen ja Espoonjoen vesistöissä, joissa se asuttaa ainakin Pitkä- ja Pikkujärveä sekä Lammaslampea ja Vantaanjokea sivujokineen. Ruutanaa tavataan todennäköisesti ajoittain myös mereen laskevien Krapuojan ja Westerkullanojan alajuoksuilla. Lajin esiintyminen Mätäjoen yläjuoksulla ja Sipookorven lammissa lienee myös mahdollista, jopa jokseenkin todennäköistä. Monikonpuron alajuoksulta Espoosta on tavattu ruutanoita, mutta näiden arvellaan olleen peräisin luvattomasta istutuksesta (Saura & Könönen 2002) Hopearuutana Hopearuutana määritettiin Suomesta ensimmäisen kerran vuonna 2005 Helsingistä Vantaanjoen suusta Vanhankaupunginlahdelta, joskin laji oli levinnyt Suomeen jo joitakin vuosia aiemmin. Se on akvaarioista tutun kultakalan sukulaislaji, tai mahdollisesti jopa tämän kantamuoto. Hopearuutana on yhtä sitkeähenkinen, mutta nopeampikasvuinen ja tehokkaampi lisääntyjä, kuin kotoinen ruutana. Hopearuutana voi myös risteytyä ainakin ruutanan ja karpin kanssa, mutta vielä huomattavasti yleisempää on, että triploidin kromosomiston omaava hopearuutananaaraan (hedelmöittää itsensä) mäti aktivoituu ruutanan tai muun sukulaislajin maidilla, jolloin hopearuutana naaraista syntyy klooneja. Suomessa tutkitut hopearuutanat ovatkin olleet pitkälti pelkkiä naarasklooneja. Laji voi myös erittäin nopeakasvuisena ja tehokkaana ravinnonkäyttäjänä heikentää taloudellisesti arvokkaampien lajien poikastuotantoa. Lajia ei tule missään nimessä siirtää uusiin vesiin. Me

49 rialueella lajin leviämistä ei pystytä estämään, mutta sen sisävesiin pääsy tulisi estää missä se suinkin on mahdollista (Ojaharju & Pennanen 2004, Ojaharju ym. 2010, Urho & Pennanen 2010, Urho 2011). Vantaan alueella hopearuutana on ilmoitettu saaduksi Pitkäjärvestä vuoden 2010 hoitokalastuksissa (Niinimäki & Kinnunen 2010). Pennasen (henk.koht. tiedonanto) mukaan Pitkäjärveä on pidetty mahdollisena järvenä, johon hopearuutana voisi omin avuin nousta merestä, ja jossa se todennäköisesti lisääntyisi tehokkaasti. Hopearuutanan kitkeminen pois järvestä, johon se on päässyt, saattaa olla mahdoton tehtävä, sillä sen lisääntymispotentiaali on poikkeuksellisen suuri. Pitkäjärven ja siihen yhteydessä olevien vesien lisäksi hopearuutanaa saattaa nykyisellään esiintyä myös jo Krapuojan alajuoksulla, jonne lajilla on mahdollisuus nousta merestä. Hopearuutanan tehokas lisääntyminen, nopea kasvu ja vähähappisten ja rehevien olosuhteiden sietäminen, lämmenneistä vesistä hyötyminen ja nousuhalukkuus jokiin ja ojiin, tekevät tästä lajista uhan sisävesien kalastolle (Urho 2011) Karppi Vantaalla kuten muuallakin Suomessa kaikki karpit lienevät istutusperäisiä. Näin ollen tämän pitkäikäisen ja suureksi kasvavan särkikalalajin esiintyminen on täysin riippuvaista istutuksista. Karppeja on istutusrekisterin tietojen mukaan istutettu mm. Pitkäjärveen, Vantaanjokeen ja Keravanjokeen, sekä Tuusulanjoen latvajärviin Tuusulanjärveen ja Rusutjärveen. Ilmeisesti myös Kuusijärveen on tehty istutus (Haikala ym. 2009). Lajia on istutettu melko runsaasti myös mm. Helsingin lahtivesiin, joten laji voisi sinänsä olla teoreettinen, joskin epätodennäköinen satunnaisvieras myös Krapuojassa Kivennuoliainen Lajia esiintyy Vantaalla ilmeisesti vain Vantaanjoen vesistössä, jossa sielläkin lajin esiintymisen länsiraja kulkee erikoisesti Vantaan halki. Kivennuoliaista ei nimittäin viime vuosiin saakka ole tavattu Vantaanjoen pääuoman puolella, eikä siihen laskevissa vesissä, kuin vesistön itäosassa Keravanjoen valuma-alueella (Leikola 1994, Koli 1998, Saura henk. koht. tiedonanto). Pennasen ja Sauran (henk.koht. tiedonannot) mukaan laji olisi mahdollisesti levinnyt Vantaanjoen vesistöön alun perin ihmisen tekemästä istutuksesta. Kivennuoliainen onkin viimeisten parin vuosikymmenen aikana laajentanut levinneisyysaluettaan vähitellen Keravanjokea pitkin alavirtaan. Esimerkiksi vuosina ei Vantaan alueelta Keravanjoesta saatu koekalastuksissa yhtäkään kivennuoliaista saaliiksi (Anonymous 1992a, Lempinen 1998). Vuonna 2009 laji tavattiin sähkökoekalastuksissa jo Kirkonkylänkoskesta joen alajuoksulta ensimmäistä kertaa. Nyttemmin laji vaikuttaa vakiintuneen alueella ja vuonna 2011 kivennuoliaisia tavattiin jo Vantaanjokeen laskevasta Longinojasta Helsingissä. (Saura, henk.koht. tiedonanto). Keravanjoen lajia esiintyy lisäksi myös useissa siihen laskevissa sivupuroissa, joista Rekolanojassa kivennuoliaista tavataan ainakin aina sen yläjuoksun sivupuron Vallinojan Tussinkosken kalliokönkääseen asti. Rekolanojassa on tämän alapuolella Korsossa ja Koivukylässä kylläkin patorakenteet, jotka nykyisellään estäisivät lajin leviämisen ylävirtaan, joten kivennuoliainen lienee Rekolanojassa ainakin näitä patoja vanhempaa perua, ellei kaloja sitten ole siirretty ihmisen toimesta patojen yläpuolelle. Laji puuttuu Vantaalla Espoonjoen vesistöstä ja pienistä rannikkovesistöistä kokonaan. Vantaanjoen vesistöstä länteen päin edettäessä seuraava kivennuoliaisvesistö on aiemman tiedon valossa ollut Karjaanjoen vesistö (Leikola 1994). Vuonna 2011 kivennuoliaisia saatiin kuitenkin yllättäen koekalastuksissa Mätäjoen alajuoksulta Helsingistä (Janatuinen 2012b). Mätäjoen kivennuoliaisten alkuperä ei ole tiedossa. Mätäjoki on kuitenkin Vantaanjoen vanha lasku-uoma, joten teoriassa vesistön kivennuoliaisilla voisi hyvinkin olla vanha yhteinen historia Vantaanjoen vesistön kivennuoliaisten kanssa. Tosin myös luvaton istutus voi selittää Mätäjoesta tavatut kivennuoliaiset. Periaatteessa on mahdollista että kivennuoliaisia eläisi Mätäjoen vesistön yläjuoksulla Vantaan puolella Mätäojan alueella. Kivennuoliaista esiintyy Vantaanjoen vesistön itäpuolella viimeistään Sipoonjoessa ja siitä itään käytännössä ainakin kaikissa suurimmissa itäuusimaalaisissa vesistöissä (Vainio 2007, Juvonen & Vainio 2008, Saura & Varjo 2009). Tosin itäiselläkin Uudellamaalla kivennuoliainen puuttuu ilmeisesti jostain syystä kokonaan Loviisanjoen vesistöstä (Vainio 2009) Made Pohjakala madetta tavataan Vantaalla sekä järvissä, että virtaavissa vesissä. Espoonjoen vesistössä made on verraten yleinen laji, ja sitä esiintyy myös Pitkäjärvessä ja siihen yhteydessä olevissa vesissä (mm. Ylönen 1999, Niinimäki 2007, Janatuinen 2009b). Myös Vantaanjoen vesistön puolella laji lienee varsin yleinen, mutta tiedot sen esiintymisestä ovat hajanaisia. Mateesta on havaintoja ainakin Vantaanjoesta, Keravanjoesta, Luhtajoesta, Rekolanojasta, ja Kylmäojasta (Anonymous 1992a, Saura & Könönen 2001, Saura ym. 2003, 2005, Pispa ym., 2005, Haikonen ym. 2007, Raunio ym. 2009, 2011). Lajin esiintyminen muissa Vantaan vesistöissä on epäselvää, mutta on periaatteessa täysin mahdollista että laji puuttuu muista Vantaan vesistöistä jopa kokonaan. Monikonpuron lajistoon made ei ainakaan kuulu (Saura 2001a, Saura & Könönen 2002, 2003, 2004, 2005, 2006) Kolmipiikki Kosiomenoistaan tunnetun pienen, rautakalaksikin kutsutun kolmipiikin esiintyminen Vantaalla on kaksijakoinen. Lajia esiintyy toisaalta mereen laskevissa vesissä meriyhteydessä, jolloin kolmipiikit ovat pääasiassa merestä puroihin nousseita yksilöitä, ja toisaalta vaellusesteiden takana sisävesissä paikallisena. Lajin levinneisyyttä ei ole tarkemmin selvitetty, mutta hajanaisia tietoja on kertynyt sähkökoekalastusten ja maastoinventointien yhteydessä. Krapuojan vesistössä lajia esiintyy ainakin Krapuojan alajuoksulla, Sotunginojassa ja Kormuniitynojassa, tosin Kormuniitynojan yläosien kolmipiikit lienevät paikallisena sisävesissä eläviä yksilöitä (Haikonen 2008, SKES 2010). Merestä nousevia kolmipiikkejä esiintyy myös ainakin Westerkullanojassa. Monikonpuronkin kolmipiikit lienevät merestä nousevia. Sisävesissä lajia tavataan Vantaalla varmasti ainakin Vantaanjoen vesistössä, todennäköisesti myös Espoonjoen ja Mellunkylänpuron vesistöistä. Kolmipiikkiä esiintyy Vantaanjoen vesistössä myös jokiuomissa, mutta esiintymisen pääpaino lienee kuitenkin pitkälti näihin laskevissa sivupuroissa. Vantaan ulkopuolella, mutta Vantaan vesiin liittyen kolmipiikkiä esiintyy myös Rekolanojan latvahaaran Savionojan latvoilla Keravan Killassa (Malin 2009a, 2009b). Lajia on myös Tuusulanjärveen laskevissa vesissä, kuten Tuusulan Piiliojassa (Malin 2009c). Lisäksi monissa puroissa elää piikkikaloja, joita ei ole tarkemmin tutkittu, eikä täten tiedetä onko kyseessä kumpi laji vai jopa molempia. Tällaisia ovat esimerkiksi Tervaoja, Frasanoja ja Kirkonkylänoja Kymmenpiikki Kymmenpiikin levinneisyys Vantaalla on kookkaamman sisarlajin kolmipiikin kaltainen, joskin näillä on myös eroa. Kymmenpiikki on korostuneemmin puroissa paikallisena elävä laji, joskin kymmenpiikkejäkin voi nousta puroihin merestä

50 Lajia tavataan ainakin Rekolanojassa ja tähän laskevassa Vallinojassa, (Janatuinen 2011, Janatuinen 2012a). Kymmenpiikkejä on myös Kormuniitynojassa ja sen myötä kaiketi myös Krapuojassa ja Sotunginojassa (Haikonen 2008) Kivisimppu Kivisimppua esiintyy Vantaalla todennäköisesti vain Espoon- ja Vantaanjoen vesistöissä, sillä laji vaikuttaa puuttuvan Pääkaupunkiseudun pienistä mereen laskevista purovesistöistä kokonaan (mm. Janatuinen 2009b). Krapuojan vesistössäkään lajista ei ole tiedossa havaintoja (mm. Haikonen 2008, SKES 2010). Vantaanjoen vesistössä kivisimppu on tyypillinen jokien ja suurempien sivupurojen koskialueiden laji, joka elää runsaslukuisena pohjakivikon koloissa. Laji muodostaa yleensä yhdessä törön kanssa valtaosan koskialueiden kalaston biomassasta, mikäli lohikaloja ei tavata (mm. Mikkola & Saura 1994, Koli 1998). Vesistön itäosissa kivennuoliainen lienee tosin paikoin näitäkin lajeja yleisempi. Vaikka kivisimpun tiheydet voivat paikoin olla sopivissa elinympäristöissä todella suuria, on kivisimppu kuitenkin hapekkaiden vesien lajina toisaalta varsin paikallinen (Koli 1998). Kivisimppuja esiintyy Vantaanjoen vesistössä Vantaanjoen pääuoman ohella kaikissa Vantaan alueella virtaavissa sivujoissa ja suurimmissa sivupuroissa, kuten Kylmäojassa (mm. Mikkola & Saura 1994, Lempinen 1999, Saura & Könönen 2001, Saura ym. 2003, 2005, Haikonen ym. 2007, Raunio ym. 2009, 2011) Ahven Kansalliskalamme ahven on mitä sopeutunein asuttamaan kaikenlaisia Vantaalla esiintyviä vesiä. Lajia tavataankin jotakuinkin kaikkialla, missä on sille sopivaa elinalaa. Ahven puuttuu käytännössä vain pienimmistä ja vaellusesteiden eristämistä latvapuroista. Tosin näissäkin ahvenia voi ajoittain uida, mikäli niitä sattuu kevättulvan mukana valumaan esimerkiksi yläpuolisesta lammesta Kuha Vantaanjoen vesistössä kuhaa tavataan Vantaalla Tuusulanjärven ansiosta ainakin Tuusulanjoessa, ja sen vaikutusalueella Vantaanjoessa, jossa lajia esiintyy nykyisin säännöllisen epäsäännöllisesti. Satunnaisia yksilöitä valunee myös Lepsämänjokeen ja Luhtajokeen naapurikuntien puolelta mm. Velskolan Pitkäjärvestä ja Valkjärvestä etenkin kevättulvilla. Alun perin kuha tosin lienee puuttunut koko Vantaanjoen vesistöstä leviämishistoriaan liittyvistä syistä. Esimerkiksi nykyisin kuhistaan tunnetun Tuusulanjärven kuhakanta on saanut alkunsa istutuksista, jotka ovat alkaneet vuonna 1903 Lopen Kesijärvestä siirretyistä emoista (Anonymous 1905, Wuorentaus 1936, Kangas 1962, Toivonen ym. 1981). Espoonjoen vesistön puolella kuha kuuluu myös länsivantaalaisen Pitkäjärven kalastoon Kiiski Kiisken levinneisyys Vantaalla noudattelee muiden tyypillisten seisovanveden lajien levinneisyyttä. Lajia esiintyy yleisesti ainakin Espoon- ja Vantaanjoen vesistöjen järvissä ja hidasvirtaisilla jokiosuuksilla sekä mereen laskevan Krapuojan alajuoksulla ja Kuusijärvessä. Mahdollista on myös lajin esiintyminen Mätäjoen yläjuoksulla Piikkimonni Pohjoisamerikkalaista alkuperää oleva eksoottinen piikkimonni kuului aiemmin ainakin tilapäisesti Vantaan kalastoon, sillä lajia esiintyi Leppäkorven maauimalassa vielä joitakin vuosia sitten. Uimalan piikkimonnit olivat ilmeisimmin kotiutuneet lampeen tuntemattoman tahon tekemien luvattomien istutusten tuloksena. Sittemmin laji hävitettiin lammesta sen kunnostamisen yhteydessä (Urho 2011). 9. TAIMEN VANTAALLA Taimenen perusekologiaa ja elinkiertoa on käsitelty tarkemmin mm. Espoon virtavesiselvityksessä (Janatuinen 2009b). Tiedot ovat suoraan sovellettavissa myös Vantaalle. Lajin levinneisyys on esitetty karkeasti käytettävissä olevien tietojen perusteella liitteessä Merivaelluksen tehneiden emojen merkitys lisääntymiselle puroissa Lohikaloille on tyypillistä, että niiden tuottamien mätimunien määrä on vähäinen verrattaessa moniin muihin kaloihin, mutta niiden mätimunat ovat vuorostaan poikkeuksellisen suuria. Vastaavasti lohikalojen poikaset ovat jo syntyessään verrattain kookkaita ja liikkumakykyisiä, toisin kuin monilla muilla kalalajeilla (Royce 1996). Taimennaaraan mätimunien määrä vaihtelee yksilön koon ja elinhistorian mukaan. Taimenemojen fekunditeetti (munien lukumäärä ja koko) eroaa suuresti virtavedessä elävän pienen sekä vaeltavan suuren taimenemon välillä. Suuremmilla yksilöillä on keskimäärin suurempia mätimunia, kuin pienemmillä yksilöillä. Suurilla merivaelluksen tehneillä yksilöillä on tästäkin huolimatta yleensä enemmän munia omaa painokiloaan kohden, kuin paikalliseksi jääneellä yksilöllä (Degerman ym. 2001). Ruotsissa suurten jokien meritaimennaarailla on ollut noin mätimunaa painokiloaan kohden. Parissa pienemmässä ruotsalaisjoessa ja purossa mainitaan taimenemojen vastaaviksi luvuiksi noin mätimunaa painokiloa kohden (Degerman ym. 2001). Emojen kutemasta mädistä paikoin jopa 99 % hedelmöittyy, ja useimmitenkin hedelmöittyminen on ilmeisesti luokkaa %. Siinä missä kalanviljelylaitoksessa haudottava taimenenmäti kuoriutuu miltei 100 %, on luonnossakin kuoriutumisaste normaalisti luokkaa % (Degerman ym. 2001). Ideaalitilanteessa emon tuottamasta mätimäärästä saattaakin selvitä ruskuaispussipoikaseksi asti jopa noin 92 %, joskin normaalisti suhde ei liene aivan näin hyvä. Hyvän kuvan merivaelluksen tehneiden yksittäistenkin taimennaaraiden suuresta merkityksestä yksittäisen puron poikastuotantoon antaa se seikka, että yhden ainoan suuren naaraan onnistuneesta kudusta voi seuraavana keväänä kuoriutua reilusti toistakymmentätuhatta ruskuaispussipoikasta. Tyypillinen Vantaanjokeen nouseva meritaimenemo on Nybergin ja Snellmanin (2009, 2011) aineiston (N=148/132) perusteella pituudeltaan noin 62,1 cm ja painoltaan noin 3,26 kg (ks. liite 10). Poikkeuksellisen laajasta (N=327) Siuntionjoen Sjundbynkosken vuosien saalistilastosta laskemalla saatu meritaimenemon keskipaino on ollut nykyistä merkittävästi alhaisemman kalastuspaineen aikana noin 3,74 kg (Segerstråle 1937). Segerstråle myös kertoo usean eri uusimaalaisen joen meritaimenten olleen paikallisten havaintojen ja saaliiden valossa vielä 1930-luvulla, ennen näiden pahinta alennustilaa keskipainoltaan 3 4 kg luokkaa. Nybergin ja Snellmanin esittämien tilastojen mukainen nykyinen Vantaanjoen meritaimenemojen keskipaino on yllättävänkin samassa linjassa näiden vanhojen uusimaalaisten tietojen kanssa. Tällaisessa keskimääräisessä Vantaanjokeen nousevassa meritaimennaaraassa on Degermanin ym. (2001) esittämien tietojen pohjalta arviolta mätimunaa. Näistä voi kuoriutua suotuisissa oloissa jopa noin ruskuaispussipoikasta. Suuremmista toista tai kolmatta kertaa kudulle palaavista yksilöistä syntyvät poikasmäärät voivat luonnollisesti olla vielä reilusti näitäkin suurempia. Vastaavasti tyypillinen paikallisena purossa koko elämänsä elävä taimenemo on pituudeltaan luokkaa cm ja painoltaan noin 0,25 1 kg. Tällaisessa emossa on vastaavasti arviolta mätimunaa. Näistä voi kuoriutua erittäin suotuisissakin oloissa vain noin ruskuaispussipoikasta. Suurilla naarailla on muutenkin ilmeinen kilpailuetu lisääntymistapahtumassa, koska suuressa naaraassa on enemmän ja suurempia mätimunia, joista kuo

51 riutuu suuria ja aikaisia ruskuaispussipoikasia, jotka vuorostaan ehtivät kasvaa muita poikasia suuremmaksi ja omaavat paremmat mahdollisuudet selvitä rankasta ensimmäisestä kesästä ja talvesta. Tätä myöten näiden suurten naaraiden jälkikasvulla on myös paremmat mahdollisuudet aikanaan saada omaa jälkikasvua (Degerman ym. 2001). Merivaelluksen tehneiden emojen suuri kokoero paikallisena purossa eläneeseen sisaryksilöön selittyy merialueen runsaammilla ravintovaroilla. Purojen paikallinen ravintotarjonta on rajallinen niissä tapahtuvan biologisen tuotannon vähäisyyden vuoksi. Meritaimenen tapaiset vaelluskalat lisäävät lajeina sisävesien kalatuotantoa suuremmaksi, kuin mihin näiden omat ravintovarat kykenevät. Tämä näkyy keskeisesti juuri vaelluskalojen lisääntymispotentiaalissa, joka on merkittävästi suurempi, kuin sisävesissä koko ikänsä viettävien yksilöiden. Hyvän kuvan taimenen kasvupotentiaalista meressä antaa helmikuussa 1977 Helsingistä Vuosaaren edustalta verkoilla saatu taimen, joka oli 102 cm pitkä ja painoi 16,2 kg. Kyseinen naarasyksilö oli istutettu merkittynä 17,5 cm mittaisena poikasena toukokuussa 1970 mereen Sipoon Kamsholmenissa (Anonymous 1977). Vantaan purovesistöjen taimenkantojen kannalta onkin keskeistä, että niiden suojelu ei rajoitu pelkästään Vantaan alueelle ja puroihin. Aivan yhtä tärkeää on varmistaa, että merialueen ja jokisuun pyynti mahdollistaa riittävässä määrin mereen vaeltaneiden yksilöiden paluun kudulle. Tässä yhteydessä korostuvat myös Vantaan- ja Keravanjoissa sijaitsevat vaellusesteet, jotka voivat estää jokeen nousseiden yksilöiden pääsyn takaisin kotipuroonsa. 9.2 Espoonjoen vesistö Espoonjoen vesistö on historiallisesti tunnettu meritaimenvesistö. Taimenten tiedetään nousseen Espoonjoesta Glimsinjokea pitkin aina Espoon Pitkäjärveen asti (Ovaskainen & Pärnänen 1971 ref. Marttinen & Koljonen 1989). Kettusen (2000) mukaan seurakunnan pappi on pyytänyt jo 1800-luvulla Espoonjoesta taimenia. Tuoreiden DNA-analyysien ja historiallisen tiedon valossa on syytä olettaa, että Espoonjoen vesistössä on säilynyt sen alkuperäinen taimenkanta (Koskiniemi 2009, Janatuinen 2009b). Espoonjoen vesistön taimenkanta on listattu HELCOM:in punaiseen listaan, johon on koottu meritaimenjoet, joiden nykyinen tuotanto on alle 50 % niiden olemassa olevasta potentiaalista (Mannerla ym. 2011). Espoon Pitkäjärveen laskevissa puroissa ei ilmeisesti nykyisin tavata lainkaan taimenta (Janatuinen 2009b). Näin ollen on hyvin todennäköistä, että taimen puuttuu nykyisellään kokonaan Espoonjoen vesistöstä Vantaan puolelta. Pikkujärveen laskevista puroista jokainen on enemmän tai vähemmän potentiaalinen taimenpuro, mutta lajin leviämistä omin avuin näihin puroihin vaikeuttavat huomattavasti välissä sijaitsevat rehevät järvet ja umpeenkasvaneet puro-osuudet. Taimenen palauttaminen Vantaan puoleisiin latvapuroihin edellyttäisi todennäköisesti siirtoistutuksia muualta vesistöstä. Ennen kuin siirtoistutuksiin ryhdytään, tulisi taimenten tulevia elinolosuhteita kyseisissä puroissa kuitenkin merkittävästi parantaa vallitsevasta tilanteesta, jotta siirtoistutusten onnistumiselle ja uuden kannan muodostumiselle olisi mahdollisimman hyvät edellytykset. Ensisijainen siirtokohde olisi Kynikenoja ja siihen laskeva Myllymäenoja. Etenkin Myllymäenojan yläjuoksu vaikuttaa varsin soveliaalta, mutta puroon on ilmeisesti tehty Kehäradan rakennustöiden aikana pitkä purouoman putkitus, joka saattaa muodostaa nykyisellään merkittävän vaellusesteen ja eristää tämän soveliaan siirtoalueen muusta vesistöstä. 9.3 Monikonpuron vesistö Taimen lisääntyi vesistössä säännöllisesti vuoteen 2002 asti, mutta sittemmin puron alkuperäinen taimenkanta on todennäköisesti kuollut sukupuuttoon (Saura 2001a, Romakkaniemi ym. 2011). Espoo-Mankin kalastusalue sekä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos ovat aloittaneet taimenen palauttamiseen tähtäävät kotiutusistutukset Monikonpuroon vuonna Ensimmäisessä vaiheessa puroon siirrettiin Espoonjoen vesistöstä pyydettyjä luonnonvaraisia taimenia. Siirtoistutuksia on tarkoitus jatkaa Espoonjoen vesistöstä lähivuosina riittävän perustajayksilöiden määrän takaamiseksi. 9.4 Mätäjoen vesistö Mätäjokeen on tehty taimenen kotiutusistutuksia Virtavesien hoitoyhdistyksen toimesta vuodesta 2009 lähtien vuosittain. Koeluontoisesti vesistöön istutettiin pieni erä taimenia jo vuonna Istutukset on tehty Helsingin puolelle, mutta joen keskijuoksulle tehtyjen istutusten osalta yksilöitä voi teoriassa esiintyä myös Vantaan puolella (Janatuinen 2012b). On kuitenkin jokseenkin epätodennäköistä, että taimenta esiintyisi nykyisellään, tai välttämättä myöhemminkään ainakaan suuressa määrin Vantaan puolella vesistössä. Tähän on syynä se, että Vantaan puoleinen ns. Mätäojan alue on pääasiassa matalaa ja seisovaa vesialuetta, eikä siten välttämättä erityisen tyypillistä taimenen elinympäristöä. Ruthin (1998) mukaan Vantaan kaupungin alueella 2,8 km matkalla Mätäjoen uoma laskee vain 1,2 m, eli noin 0,4 m / km. Muutamat vesistön Vantaan puoleiset latvapurot tosin saattaisivat soveltua taimenen elinalueeksi, mutta ne ovat hyvin lyhyitä ja varsin eristyksissä pitkän soistuneen osuuden yläpuolella. Vesistö on mainittu potentiaalisena meritaimenvesistönä (Romakkaniemi ym. 2011). 9.5 Vantaanjoen vesistö Vantaanjoen vesistössä on säilynyt vesistön alkuperäisen taimenkannan rippeitä paikallisina populaatioina myös jokisuun patoamisen jälkeen (mm. Levander 1927, Segerstråle 1947, Hurme 1970, Kettunen 1968, Särömaa 1994). Vesistön meritaimenkantaa on kuitenkin lähdetty aikoinaan palauttamaan silloin saatavilla olevia viljelykantoja käyttämällä. Meritaimenistutukset Vantaanjoen vesistöön aloitettiin syksyllä 1980 (Ikonen ym. 1987). Sittemmin vesistöön on istutettu vuosittain vaihtelevia määriä eri-ikäisiä ja useita eri vieraita viljelykantoja edustaneita taimenia. Viljelykantojen lisäksi vesistön taimenkantoja on pyritty elvyttämään myös luomalla uutta Vantaanjoen vesistön omaa taimenkantaa. Työ on perustunut mätihautomoon, jota Virtavesien hoitoyhdistys piti vesistössä vuodesta 1996 lähtien. Se oli koko maan mittakaavassa ensimmäisiä vesistökohtaisia hautomoja, jonka lähtökohtana oli käyttää emokaloina luonnonvalinnan läpikäyneitä, Vantaanjoen suulta pyydettyjä emokaloja. Esimerkiksi syksyllä 2002 yli neljäkymmentä jokeen noussutta taimenemoa luovutti sukutuotteensa kasvatukseen (Penttinen 2003). Virtavesien hoitoyhdistyksen mätihautomo ehti toimia 13 vuotta Vantaalla, ensin Vantaanjoen varressa Seutulassa ja sittemmin Keravanjoen varressa Tammistossa. Hautomotoiminta lopetettiin vuoden 2008 keväällä viimeisten hautomossa haudottujen taimenen ja lohen poikasten istuttamisen myötä. Koko toimintansa ajan käytännössä täysin vapaaehtoisvoimin talkootyönä pyöritetyn hautomotoiminnan loppumisen syynä olivat lopulta ulkopuolisen rahoituksen puutteesta seuranneet taloudelliset ongelmat. Vuosien saatossa moni vantaalainen puro ja joki ehti saada osansa Virtavesien hoitoyhdistyksen hautomon tuottamista taimenen pienpoikasista, joita istutettiin ja 2000-luvuilla miltei jokaiseen potentiaaliseen puroon seudulla. Taimenen esiintyminen Vantaalla perustuu nykyisellään merkittävissä määrin hautomon tuottamilla poikasilla tehtyihin kotiutusistutuksiin

52 9.5.1 Lepsämänjoki Lepsämänjoen valuma-alueen latvoilla ja sivujoissa esiintyy luontaisesti lisääntyviä taimenkantoja, mutta alueelle on tehty myös taimenen kotiutusistutuksia (mm. Mikkola & Saura 1994, Haavisto & Lempinen 1999, Janatuinen 2009b, Virtavesien hoitoyhdistys 2010a & 2010b). Istutuksia on tehty viimeisimmän kerran vuonna 2007 (Virtavesien hoitoyhdistys 2010b). Taimenen lisääntymisestä joen Vantaan puoleisissa koskissa ei ole tarkempaa tietoa. Lepsämänjoen alajuoksun kosket ovat perattuja, joten niiden huono rakenteellinen tila voi osaltaan olla esteenä taimenen lisääntymiselle alueella. Joen Vantaan puoleisten koskien täydellinen kunnostaminen tulisi asettaa pidemmän aikajänteen tavoitteeksi Luhtajoki Luhtajoen valuma-alueen latvoilla esiintyy luontaisesti lisääntyviä taimenkantoja, mutta alueelle on tehty Nurmijärven puolelle myös taimenen kotiutusistutuksia (mm. Mikkola & Saura 1994, Haavisto & Lempinen 1999, Virtavesien hoitoyhdistys 2010a & 2010b). Istutuksia on tehty viimeisimmän kerran vuonna 2007 (Virtavesien hoitoyhdistys 2010b). Tämän jälkeen on saatu havaintoja taimenen luontaisesta lisääntymisestä myös varsinaisen Luhtajoen alueella Nurmijärvellä (mm. Raunio ym. 2009). Taimenen lisääntymisestä joen Vantaan puoleisissa koskissa ei ole kuitenkaan tarkempaa tietoa. Vaikka Vantaan puoleiset koskialueet ovat säilyneet verrattain hyvässä tilassa, voi kutuun vaadittavan karkean sorapohjan vähäisyys tai puuttuminen osaltaan rajoittaa taimenen poikastuotantoa alueella. Koskialueiden soraistaminen todennäköisesti parantaisi merkittävästi taimenen ja muiden vaelluskalojen lisääntymisedellytyksiä alueella Tuusulanjoki Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt Tuusulanjokeen taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina , sekä siihen Tuusulassa laskevaan Vittkällanpuroon vuonna Viimeiset istutukset Tuusulanjoen alueelle on tehty vuonna 2007 (Lempinen ym. 1999, Virtavesien hoitoyhdistys 2010b, Jukarainen, henk. koht. tiedonanto). Tuusulanjoesta on saatu taimenen luonnonlisääntymisestä peräisin olevia poikasia jo vuonna Vuonna 2008 tehdyissä sähkökoekalastuksissa saatiin jo useampaa eri ikäluokkaa, joka viittaa siihen, että taimen lisääntyy joessa säännöllisesti (Saura 2005, 2009). Tuusulanjoella Vantaan puoleiset koskialueet ovat säilyneet verrattain hyvässä tilassa. Isoniitun alueen virtapaikat kaipaisivat kuitenkin kunnostamista, koska vuosia jatkunut säännöstely on aiheuttanut alueella laajaa haitallista uomaeroosiota. Varsinaisilla koskialueilla taimenen kutuun soveltuvat karkeat sorapohjat ovat paikoin huuhtoutuneet pois tai liettyneet säännöstelyn seurauksena, vaikka itse koskialueet ovatkin pääasiassa säilyneet. Osaltaan sorapohjan vähäisyys saattaa rajoittaa taimenen poikastuotantoa alueella. Koskialueiden soraistaminen todennäköisesti parantaisi merkittävästi taimenen ja muiden vaelluskalojen lisääntymisedellytyksiä alueella. Vuollejokisimpukan esiintyminen alueella voi kuitenkin vaikeuttaa kunnostustoimien toteuttamista tai ainakin tehdä niistä saavutettavaan hyötyyn nähden kalliita. Mikäli kunnostustoimet katsotaan aiheelliseksi, on kannattavaa tarkastella samassa yhteydessä myös Tuusulan puoleisen Myllykylänkosken kunnostamista, joka aikanaan peruuntui vuollejokisimpukan esiintymisen vuoksi (Uudenmaan ympäristökeskus 2010) Krakanoja Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt puroon taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina (Jukarainen ja Lehtinen, henk.koht. tiedonannot). Lisäksi kaupunki on istuttanut vuonna 1996 puroon pienen määrän kesänvanhoja taimenen poikasia. Viimeiset istutukset on tehty ennen vuotta 2003 (Virtavesien hoitoyhdistys 2010a). Istutetut poikaset ovat selvinneet vaihtelevasti. Viime vuosien koekalastuksissa purosta on kuitenkin saatu joitakin yksittäisiä taimenia, joista osa on ollut rasvaeväleikkauksella merkattuja. Nämä merkityt yksilöt ovat peräisin Vantaanjoen pääuomaan tehdyistä istutuksista. Purossa tavattiin lokakuussa 2009 kudulla kolme taimenemoa, jotka olivat pituudeltaan noin cm ja siten suurella todennäköisyydellä merivaelluksen tehneitä yksilöitä (Oikarinen, henk.koht. tiedonanto). Kyseisen kutupaikan sähkökoekalastuksessa vuonna 2010 ei kuitenkaan saatu taimenen poikasia (Janatuinen 2012a). Samalta alueelta tavattiin jälleen lokakuussa 2011 kudulla olevia taimenia, joista useampi yksilö oli pituudeltaan luokkaa cm (Oikarinen, henk.koht. tiedonanto). Krakanojassa kutee nykyisellään vähäisestä kutuun soveltuvien alueiden määrästä huolimatta ilmeisesti vuosittain taimenia, joista osa on tehnyt merivaelluksen. Koekalastusten tulos antaa kuitenkin osaltaan syytä epäillä, että Krakanojan vedenlaatu ei nykyisellään ole riittävä taimenen lisääntymistä ajatellen. Vedenlaatuongelmat saattavat jopa estää kokonaan taimenen lisääntymisen nykyisellään (Janatuinen 2012a). Vedenlaadun seuranta ja parantaminen ovat keskeisiä toimintamuotoja, mikäli Krakanojan taimenkantaa halutaan elvyttää. Vedenlaadun parannuttua kutualueiden soraistaminen ja uomaeroosion vähentäminen auttaisivat osaltaan taimenkannan vahvistumista Mustikkasuonoja Mustikkasuonojaan ei ole tiettävästi istutettu taimenia, mutta vuonna 2009 puron alajuoksulla tehtiin mahdollinen taimenhavainto (SKES 2010). Lisäksi tämän työn maastokartoitusten yhteydessä saatiin kesällä 2010 näköhavaintoja mahdollisista taimenista. Myös maanomistajat ovat ilmeisesti tehneet vuosien varrella joitakin havaintoja lajista. Taimen saattaa lisääntyä Mustikkasuonojassa, mikäli sen vedenlaatu on riittävä. Todennäköisesti purossa tavataan ainakin satunnaisia harhailijoita. Lajin esiintymisalue tosin lienee rajoittunut lähinnä puron alajuoksulle useiden peräkkäisten vaellusesteiden ja yläjuoksun pitkälti ojamaisiksi kaivettujen uomien vuoksi Pekinoja Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt Kannistonpuronkin nimellä tunnettuun puroon taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina 1996 ja (mm. Haavisto & Lempinen 1999, Jukarainen henk.koht. tiedonanto). Puron taimenkannan nykytilasta ei ole tarkempaa tietoa. Pekinoja soveltuu lähdevaikutteisena etenkin alajuoksultaan hyvin taimenelle. Byändan purolaaksossa uomassa on myös paikoitellen taimenelle kutupaikoiksi soveltuvia sorapohjaisia virtapaikkoja. Puron taimenkannan nykytilasta tai mahdollisesta lisääntymisestä ei ole tarkempaa tietoa. Todennäköisesti purossa tavataan ainakin satunnaisia harhailijoita Jelmusanoja Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt myös Keimolanpurona tunnettuun puroon taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina (mm. Haavisto & Lempinen 1999, Jukarainen henk.koht. tiedonanto). Puron taimenkannan nykytilasta ei ole tarkempaa tietoa. Jelmusanoja soveltuu lähdevaikutteisena etenkin alajuoksultaan hyvin taimenelle. Purossa ei tosin nykyisellään ole juurikaan taimenelle kutupaikoiksi soveltuvia sorapohjaisia virtapaikkoja. Puron taimenkannan nykytilasta tai mahdollisesta lisääntymisestä ei ole tarkempaa tietoa

53 9.5.8 Lamminsuonoja Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt puroon taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina (Jukarainen, henk.koht. tiedonanto). Puron taimenkannan nykytilasta ei ole tarkempaa tietoa. Lamminsuonoja on profiililtaan hyvin loiva alavan maan puro, joka virtailee varsin verkkaisesti pitkälti savikolla. Lamminsuonojan ainoa merkittävämpi koskialue, joka sijaitsi Lamminsuon eteläpuolella, on jäänyt kokonaisuudessaan 2000-luvulla rakennetun laajan teollisuuskiinteistön alle. Puro alittaa nykyisin tontin pitkässä ja ilmeisen jyrkässä putkessa, joka saattaa hyvinkin muodostaa jopa täydellisen vaellusesteen ylävirtaan pyrkiville kaloille. Lamminsuon yläpuolella Lamminsuonoja on varsin pienimuotoinen, osin jopa ojamainen vesistö Kirkonkylänoja Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt puroon taimenen kotiutusistutuksia ainakin yhden kerran 2000-luvun taitteessa (Jukarainen, henk.koht. tiedonanto). Vuonna 2009 puron alajuoksulla tehtiin yksittäinen havainto mahdollisesta taimenesta (SKES 2010). Taimen lienee nykyisellään Kirkonkylänojassa esiintymiseltään puron alajuoksulle rajoittuva satunnainen laji. Puron vedenlaatu on erittäin heikko, sillä se kärsii huomattavasti Helsinki-Vantaan lentokenttäalueen kuormituksesta. Kirkonkylänojan pääuoman ongelmana on ilmeisesti miltei koko matkaltaan ajoittain vedessä ilmenevä happikato. Tämän lisäksi valtaosa vesistöstä on lähivuosina jäänyt eristyksiin puron ala-juoksusta ja Keravanjoesta todennäköisesti täydellisen vaellusesteen muodostavan pitkän ja jyrkän Niittytien putkituksen myötä. ojasta mainitaan saadun yli kilonkin painoisia yksilöitä aikana, jolloin merestä ei päässyt patojen vuoksi nousemaan puroon (Hurme 1952). Kylmäojan taimenkantaa on hyödynnetty myös toisella tapaa. Purosta on nimittäin tiettävästi pyydetty taimenemoja lypsettäväksi. Kalanviljelyksen ystävät (Fiskodlingens vänner rf) istutti keväällä 1939 Siuntionjoen Passilankoskeen noin kpl taimenen poikasta, jotka olivat peräisin Kylmäojasta pyydettyjen taimenemojen mädistä (Segerstråle 1947). Kylmäojassa esiintyi taimenta ja sitä saatiin saaliiksi ainakin vielä vuosina (Länsi-Suomen vesioikeus 1998). Seutulan lentoaseman rakentamisen jälkeen 1950-luvulla Kylmäojan vedenlaatu on ilmeisesti heikentynyt merkittävästi. Kylmäojaan on päässyt esimerkiksi myrkyllistä fenolia, jolla puhdistettiin lentokoneiden moottoreita (Schönach 2003). Viimeistään 1990-luvulle tultaessa Kylmäojan alkuperäinen taimenkanta on ilmeisesti kuitenkin jo hävinnyt kokonaan, tai vähitellen hiipunut ja sekoittunut istukkaisiin (Saura henk.koht tiedonanto) Tuusulan Krapuoja Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt Tuusulan puolelle puroon taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina 1996, , 2003 ja 2005 (mm. Haavisto & Lempinen 1999, Virtavesien hoitoyhdistys 2010a, Lehtinen henk.koht. tiedonanto). Istutusten seurauksena purossa on havaittu kutuaikaan kutevia taimenia jo 2000-luvun alkupuolella. Havaintoja on tehty myös usean kilon painoisista merivaelluksen tehneistä yksilöistä (Janatuinen 2008). Taimen on lisääntynyt Krapuojassa luontaisesti vuodesta 2005 lähtien, joskin lisääntymistä on mahdollisesti tapahtunut jo aiemminkin (Janatuinen 2011). Taimenen esiintymisestä puron Vantaan puoleisissa Kiilan alueella sijaitsevissa latvavesissä ei ole tarkempaa tietoa. Tästä huolimatta Vantaalta alkavan Krapuojaan laskevan Kesäkylässä sijaitsevan Koivikonpuron valuma-alueella tulisi pidättäytyä kaikesta alapuoliseen purouomastoon heikentävästi vaikuttavasta toiminnasta. Nykyisellään varsinkin Vantaan ja Tuusulan rajalla sijaitsevan Senkkerin kiviainesaseman suunniteltu laajennus muodostaa yhden merkittävän uhkakuvan purolle ja sen vedenlaadulle. Luontaisesti lisääntyvän taimenkannan palauttaminen Kirkonkylänojaan edellyttäisi ensisijaisesti vedenlaadun merkittävää parantumista vallitsevasta tilanteesta ja toisaalta merkittävimpien vaellusesteiden korvaamista paremmin vesieliöiden vaelluksen sallivilla ratkaisuilla. Kirkonkylänojan vesistön alivirtaama on valuma-alueen koon ja rakennusasteen huomioiden poikkeuksellisen runsas ja sen uomasto on lyhentyneiden kaupunkialueen purojenkin mittakaavassa poikkeuksellisen koskirikasta. Vedenlaadun elpyminen mahdollistaisi Kirkonkylänojan pitkien koskialueiden kunnostamisen ja maisemoinnin taimenen ja muiden vesieliöiden käyttöön. Kirkonkylänoja soveltuisi profiilinsa ja vesityksensä ansiosta erinomaisesti meritaimenen lisääntymiseen edellä mainituin reunaehdoin Kylmäoja Kylmäojassa on ollut alkuperäinen taimenkanta (mm. Segerstråle 1947, Hurme 1952, Särömaa 1994). Puron taimenkanta on ollut vanhastaan tunnettu ja ilmeisen suuren mielenkiinnon kohteena, koska Suomen urheilukalastajain liiton hallitus kävi jo vuonna 1936 tutustumassa Pekka Brofeldtin opastuksella Tikkurilassa ilmeisesti juurikin Kylmäojan taimeniin, joita kuvailtiin isoiksi ja lihaviksi (Särömaa 1994). Kylmä- Marja-Liisa Kylmäojan rannalla Ristipurossa 1960-luvulla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo

54 Kyseisen kehityksen seurauksena aloitettiin aikoinaan taimenen palauttaminen Kylmäojaan kotiutusistutuksilla. Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt puroon taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina , 2005 ja (Virtavesien hoitoyhdistys 2010a, 2010b, Jukarainen, henk.koht. tiedonanto). Kaupunki on lisäksi istuttanut vesistöön pienen määrän kesänvanhoja taimenenpoikasia vuonna Viimeiset istutukset Kylmäojaan tehtiin vuonna 2008 (Virtavesien hoitoyhdistys 2010b). Taimenen luonnonlisääntymisen käynnistymisestä uudelleen on saatu ensimmäinen varmistettu havainto vuonna 2010, jolloin Kylmäojan pääuomassa sijaitsevasta Koisorannan tekokoskesta saatiin sähkökoekalastuksen yhteydessä yksi samana keväänä syntynyt taimenen poikanen. Kyseinen yksilö lienee tosin valunut jostain ylempää, sillä koskesta ei saatu muita taimenia (Janatuinen 2012a). Tämän työn maastokartoitusten aikana puron itähaarassa havaittiin lisäksi Koivukylänväylän alapuolella taimen, jolla oli pituutta reilut 10 cm. Pituutensa puolesta yksilö on todennäköisesti syntynyt vuonna Ikänsä puolesta se ei siis täsmäisi viimeisiin tehtyihin istutuksiin, joten tämä tarkoittaisi että taimen on onnistuneesti lisääntynyt vesistössä jo ainakin vuonna vuosina ilmeisesti jäänyt täysin eristyksiin Kylmäojan pääuomasta Karpaattientien päähän rakennetun jyrkän putkituksen vuoksi. Tästä syystä taimenen lisääntyminen tässä haarassa on melko epätodennäköistä. Luontaisesti lisääntyvän taimenkannan palauttaminen koko Kylmäojan valuma-alueelle edellyttäisi ensisijaisesti vedenlaadun merkittävää parantumista vallitsevasta tilanteesta. Kylmäojan pääuomassa ja latvahaaroissa on myös useita kunnostuksen tarpeessa olevia uomajaksoja, joiden kunnostaminen parantaisi merkittävästi myös taimenen kutu- ja poikastuotantomahdollisuuksia. Nykyisellään kunnostustoimia ei kuitenkaan välttämättä vielä kannata toteuttaa heikon vedenlaadun vuoksi päähaarassa, vaan kunnostustoimet tulisi ensisijaisesti ohjata vedenlaadultaan parempiin pohjois- ja itähaaraan. Poikkeuksen tähän muodostavat kaikki läntisessä päähaarassa tehtävät toimet, joilla voidaan parantaa vedenlaatua. Radiokala Heino I Pro Vantaanjoki ry toteutti vuosina 2008 ja 2009 Radiokala-hankkeen, jossa yrityksien ja yhteisöjen sponsorirahoituksella seurattiin Vantaanjoen vesistöön nousevien taimenten ja lohien kutuvaellusta ja paluuta takaisin mereen (Karppinen ym. 2010). Seuraavat tiedot Heino I-nimisen radiolähettimellä varustetun taimenen liikkeistä perustuvat merkinnästä ja seurannasta vastanneen tutkija Petri Karppisen (henk.koht. tiedonanto) luovuttamiin tietoihin. Radiokala-hankkeen yhteydessä merkattiin Vantaanjoessa Vanhankaupunginkosken niskalla taimenkoiras, joka painoi 1,8 kg ja oli 53 cm pitkä. Lähettimen selkään saanut taimen sai nimekseen Heino I. Merkinnän jälkeen Heino liikuskeli Vanhankaupunginkoskessa pari päivää, ja laskeutui kosken alapäähän 20. elokuuta. Heino kuitenkin palasi kosken keskivaiheille ja nousi kosken yläpäähän 13. syyskuuta. Lopulta 23. syyskuuta Heino lähti nousemaan Vantaanjokea ylävirtaan käyden aina Kehä I:n korkeudella asti, palatakseen vielä jokisuulle museopadon ylle 27. syyskuuta. Heino lähti kuitenkin 4. lokakuuta uudestaan nousemaan, ja 5. lokakuuta se oli Keravanjoen Kirkonky-länkoskessa, ja päivää myöhemmin jo kosken yläpuolella. Viimein 8. lokakuuta Heino tavoitettiin Kylmäojan alajuoksulta. Seuraavana päivänä Heino oli ehtinyt jo Läntisen Valkoisenlähteentien alapuolelle Tikkurilaan. Heino laskeutui Kylmäojaa hieman alavirtaan, sillä lokakuuta se oleili Peltolantien yläpuolella Viertolassa. Heino yllätti 15. lokakuuta, kun se oli palannut takaisin Keravanjokeen löytyen Kehä III:n alta. Seuraavana päivänä Heino oleili Kehä III:n yläpuolella. Heinon liikkuminen jatkui, sillä 19. lokakuuta se paikallistettiin puolisentoista kilometriä alempaa Kirkonkylänkosken padon yläpuolelta, jossa se viihtyi pari päivää. Heino oli 23. lokakuuta mennessä valunut jo Kirkonkylänkosken padon alapuolelle asti. Hieno yllätys koettiin kuitenkin 27. lokakuuta, jolloin Heinon huomattiin palanneen Kylmäojaan, josta se löytyi Ristipurosta vain viitisen metriä vilkkaan Simonkyläntien yläpuolelta. Päivän myöhemmin Heino oli noussut jo Ristipuronkosken ja altaan ohitse Purotien alapuoliselle metsäosuudelle. Heino vietti lokakuuta kutupuuhissa Purotien alapuolisen kävelysillan alapuolella. Kutupuuhista selvinnyt Heino oli siirtynyt reilut 300 metriä ylävirtaan, josta taimen löytyi 31. lokakuuta Kylmäojantien alta. Heino oli sananmukaisesti tien alla, nimittäin se paikallistettiin tierummun sisälle. Tutkijoita odotti muutama päivä tästä ikävä yllätys, kun Heino löytyi 3. marraskuuta kuolleena Purotien alapuolisen kutupaikan alapuolelta. Heino oli ilmeisesti tarttunut paikkaan viritettyyn salakalastajan verkkoon ja joutunut sen jälkeen (ehkä jo kuolleena) vielä minkin tai saukon saaliiksi. Vaikuttaa siltä, että taimen on viime vuosina alkanut lisääntymään Kylmäojassa jokseenkin säännöllisesti, mutta on hyvin todennäköisestä että lajin lisääntymismenestys vesistössä on nykyisellään erittäin heikko suhteessa kutuparien määrään. Viime vuosina Kylmäojan pääuomassa tehdyt sähkökoekalastukset eivät ole juurikaan antaneet viitteitä onnistuneesta lisääntymisestä, vaikka kutevista taimenista on tehty havaintoja useissa paikoissa. On syytä olettaa, että tällä hetkellä taimenen lisääntyminen onnistuu verraten normaalisti vain puron itäisessä latvahaarassa, joka ei kärsi läntisen päähaaran tapaan Helsinki-Vantaan lentokenttäalueen kuormituksesta. Olkoon että itäinenkin latvahaara vastaanottaa yläpuolisen Jusslan teollisuusalueen hulevesiä. Pohjoinen latvahaara on mahdollisesti vedenlaadultaan itäistäkin haaraa parempi, mutta se on viime Tyttö ja Kylmäojan taimen vuonna Valokuva on otettu Kylmäojan kävelysillan alapuolelta suvannolta. Kuvaaja: Reino Vilén. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo Radiokala - Heino oli merkattu vastaavalla tavalla radiolähettimellä kuin kuvan Vantaanjoen meritaimen

55 Rekolanoja latvapuroineen Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt Rekolanojaan ja siihen laskeviin puroihin taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina 1996, , 2002, 2005 ja 2008 (Haavisto & Lempinen 1999, Pispa ym. 2005, Virtavesien hoitoyhdistys 2010a, 2010b, Jukarainen, henk. koht. tiedonanto). Lisäksi istutusrekisterin mukaan puroon on istutettu myös pieni määrä kesänvanhoja taimenia vuonna 1996 kaupungin toimesta. Ensimmäiset kutuvalmiit taimenet havaittiin jo lokakuussa 1999 Rekolassa sähkökoekalastuksen yhteydessä (Jukarainen, henk.koht. tiedonanto). Viimeiset istutukset tehtiin vuonna 2008 (Virtavesien hoitoyhdistys 2010a). Taimenen luonnonlisääntymistä on kuitenkin tapahtunut todistetusti ainakin jo vuonna 2007 vähäisessä määrin (Janatuinen 2011b). Joskin lienee enemmän, kuin todennäköistä, että luonnonlisääntyminen on käynnistynyt jo paljon ennen tätä havaintoa, ensimmäisten istukkaiden saavutettua lisääntymisiän vuosituhannen vaihteessa. Tämän työn maastokartoitusten ja sähkökoekoekalastusten (Janatuinen 2012a) aikana Rekolanojasta Rekolanoja, Rekola. Taimenen nollikas noussut sorasta Kuva: Aatu Oikarinen ja siihen laskevasta Vallinojasta on tavattu eri-ikäisiä taimenen luonnonpoikasia, mikä tarkoittaa sitä, että taimen on lisääntynyt vesistössä säännöllisesti viime vuosina. Vesistön keski- ja yläjuoksun koekalastusten lisäksi taimenen kesänvanhoista poikasista on tehty havaintoja myös Rekolanojan alajuoksulla (Pennanen, henk.koht. tiedonanto). Lieneekin ilmeistä, että vesistöön on saatu kotiutusistutuksilla palautettua luontaisesti lisääntyvä taimenkanta. Lisääntymiseen osallistuu todennäköisesti vuosittain myös merivaelluksen tehneitä yksilöitä. Tähän viittaavat viime vuosina kutuaikaan tehdyt havainnot suurista, todennäköisesti merivaelluksen tehneistä emoista. Lokakuun lopulla 2009 havaittiin Vallinojassa kudulla kaksi kookasta taimennaarasta. Näistä suurempi oli kirkas ja yli 60 cm mittainen. Yksilöistä pienempikin oli luokkaa cm (Oikarinen, henk.koht. tiedonanto). Vastaavasti lokakuussa 2010 tehtiin Rekolanojalla Rekolassa kutuaikaisia havaintoja useista kookkaista taimenista. Joukossa oli useamman kilon painoi- sia taimenia, jotka ovat suurella todennäköisyydellä merivaelluksen tehneitä yksilöitä (Oikarinen ja Rinne, henk.koht. tiedonannot). Myös syksyllä 2011 havaittiin samalla alueella lukuisia kookkaita taimenia, joiden joukossa oli yli 60 cm mittaisia yksilöitä (Oikarinen, henk.koht. tiedonanto). Rekolanojan valuma-alueen taimenkannan kannalta keskeinen toimenpide olisi Korson Ankkalammen padon korvaaminen tekokoskella ja sen alapuolisen pitkän virta-alueen kunnostaminen samassa yhteydessä koneellisesti. Rekolanojan valuma-alueesta olisi tarpeen myös laatia erillinen kunnostustarvekartoitus, jonka pohjalta voidaan mitoittaa tarvittavia kunnostustoimia ja kohdentaa näitä niiden tarpeessa oleville alueille. Monessa olemassa olevassa virtapaikassa kunnostustoimeksi riittäisi kevyt lisäsoraistaminen, joka olisi mahdollista toteuttaa pienin kustannuksin esimerkiksi viheralueiden hoidon yhteydessä kaupungin virkatyönä tai vapaaehtoisvoimin talkoilla Tervaoja Metsolanojan nimellä aiemmin tunnettuun Tervaojaan istutettiin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen toimesta keväinä kokeeksi taimenen silmäpisteasteella olevia mätimunia ja 0 v. poikasia. Mätimunista oli kuoriutunut ainakin jonkin verran poikasia, joita saatiin myöhemmin koekalastuksissa (Mikkola & Saura 1994). Lisäksi Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt puroon taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuonna 1999 (Jukarainen, henk.koht. tiedonanto). Tervaojan taimenkannan nykytilasta ei ole tietoa. On todennäköistä, että puron alajuoksun peräkkäiset vaikeat vaellusesteet heikentävät nykyisellään huomattavasti Tervaojan saavutettavuutta ja puron uudelleen asuttamisen mahdollisuuksia. Olkoonkin että puro laskee varsin houkuttelevasti Keravanjokeen aivan pitkän Matarinkosken alapuolelle. Muuten puro vaikuttaa ulkoisesti soveltuvan hyvin taimenen elinalueeksi. Tervaojassa on myös Vantaan oloissa poikkeuksellisen runsaasti luontaisesti sorapohjaisia virta-alueita, jotka soveltuisivat nykyiselläänkin erinomaisesti taimenen kutualueiksi. Taimenen ja muun kalaston palauttamiseksi puroon tulisi ensitilassa korvata puron alajuoksulta nykyisin vaellusesteen muodostavat tierummut vesieliöiden vaelluksen mahdollistavilla ratkaisuilla. Vallinoja, taimenia kudulla lokakuussa 2009 Kuva: Aatu Oikarinen 9.6 Mellunkylänpuron vesistö Mellunkylänpuroon on istutettu taimenia Virtavesien hoitoyhdistyksen toimesta vuosina 2000 ja 2007 (Virtavesien hoitoyhdistys 2010a). Ensimmäisen istutuksen tuloksena taimen lisääntyi jo Mellunkylänpurossa lupaavasti, ennen kesäkuussa 2009 taimenkannan tuhonnutta päästöä (Virtavesien hoitoyhdistys 2009). Mellunkylänpuroon pyritään palauttamaan taimenkanta aloittamalla uudelleen mäti-istutukset keväällä Vesistö on mainittu potentiaalisena meritaimenvesistönä (Romakkaniemi ym. 2011). Taimenen ja muun kalaston palauttamiseksi Vantaan puoleiseen osaan, joka on nimetty pienvesiselvityksessä Kuussillanojaksi, tulisi vesistön alajuoksulta Helsingin puolelta purkaa tai ohittaa purossa nykyisin olevat vaellusesteet, jotka estävät tai vaikeuttavat kalojen ja muiden vesieliöiden liikkumista ylävirtaan. Tähän sisältyy todennäköisesti myös tarvetta pidempien putkitettujen uomanosuuksien avaamiseksi jälleen avouomiksi

56 Mellunkylänoja (Kuussillanoja) Vantaan Rajakylässä 1960-luvun alussa. Kuvaaja: Petri Pajulinna Kuva: Vantaan kaupunginmuseo 9.7 Krapuojan vesistö Virtavesien hoitoyhdistys on tehnyt vesistöön taimenen kotiutusistutuksia ainakin vuosina ja (Virtavesien hoitoyhdistys 2010a, 2010b, Jukarainen, henk.koht. tiedonanto). Istukkaista on sittemmin saatu säännöllisesti havaintoja ainakin Krapuojan pääuomasta ja Kormuniitynojan alajuoksulta. Tosin Kormuniitynojaan on päässyt jätevesipäästöjä, jotka Haikosen (2008) mukaan ovat voineet vaikuttaa ainakin kalojen karkoittumiseen. Taimenen esiintymisen nykytilanne tulisi selvittää koekalastuksin. Mikäli Kormuniitynojan tai Sotunginojan puolella ei nykyisellään esiinny taimenta, voidaan kotiutusistutuksia jatkaa. Samalla tulisi myös varmistaa se, ettei Kormuniitynojaan jatkossa pääse jätevesipäästöjä. Krapuojan vesistö on mainittu potentiaalisena meritaimenvesistönä (Romakkaniemi ym. 2011). Vesistö soveltuu sinällään erinomaisesti meritaimenen lisääntymiseen, mutta etenkin Kormuniitynojan haarassa ongelmana on, että uomaa on kaupunkialueella muokattu tehokkaasti. Alueella onkin selkeää kunnostustarvetta. Kunnostuksien kautta olisi mahdollista parantaa huomattavasti varsinkin Kormuniitynojan soveltuvuutta taimenen kutu- ja poikastuotantoalueeksi. 9.8 Stora-Dammenin vesistö Yrjölä (2010) mainitsee, että Stora-Dammenin laskupurossa olisi havaittu myös taimen. Puroon on saattanut nousta satunnaisesti harhailevia taimenia merestä kudulle, mutta sinne ei tiettävästi ole lajia istutettu, eikä taimenta tiedetä ennestään esiintyvän vesistössä. Vaikka taimenta esiintyisikin nykyisin vesistössä, ei lajia todennäköisesti tavata Vantaan puolella, koska vesistön Vantaan puoleiset latvauomat, pienvesiselvityksen Nybyggetinoja haaroineen, ovat käytännössä kausikuivia ja siten taimenelle soveltumattomia. 9.9 Sipoonjoen vesistö Sipoonjoen vesistössä on säilynyt todennäköisesti alkuperäiseksi luokiteltu taimenkanta (mm. Saura 2001b). Heikon taimenkannan painopiste on Sipoonjokeen lännestä laskevassa Byabäckenissä (Juvonen & Vainio 2008, Romakkaniemi ym. 2011). Vesistön taimenkanta on listattu HELCOM:in punaiseen listaan, johon on koottu meritaimenjoet, joiden nykyinen tuotanto on alle 50 % niiden olemassa olevasta potentiaalista (Mannerla ym. 2011). Byabäckenin valuma-alueeseen kuuluu myös pieni pala Nikinmäen aluetta Itä-Vantaalla. Taimenta ei kuitenkaan tavata Vantaan puolella, koska vesistön Vantaan puoleiset latvauomat ovat käytännössä kausikuivia ja siten taimenelle soveltumattomia. Vantaankin puolella valuma-alueella tapahtuvat toimet kuitenkin vaikuttavat osaltaan alapuolisen purovesistön veden määrään ja laatuun, sekä sitä kautta äärimmäisen uhanalaisen taimenkannan elinolosuhteisiin ja lisääntymismenestykseen. 10. VAELLUSKALOJEN ELINKIERRON PALAUTTA- MINEN VANTAANJOEN VESISTÖSSÄ 10.1 Vaelluskalojen toinen tuleminen Joen patoamisesta sen avautumiseen Pienempiä myllyjä, sahoja ym. esteitä on ollut vesistössä jo suurin piirtein niin kauan, kuin ihminen on alueella vaikuttanut. Varsinainen Vantaanjoen patoaminen kuitenkin alkoi vuonna 1569 kuningas Juhana III:n antamalla luvalla, jolloin luvan ehtona oli vielä, ettei siitä koituisi haittaa lohenkalastukselle. Vaelluskalojen nousu Vantaanjokeen estyi käytännössä tehokkaasti viimeistään vuonna 1872, jolloin Vanhankaupunginkosken länsihaaraan rakennettiin aiempia patoja jykevämpi uusi vesilaitoksen pato, jonka yhteyteen rakennettiin sittemmin myös vesivoimalaitos. Itäinen suuhaara säilyi kuitenkin tässä vaiheessa vielä sulkemattomana (mm. Hurme 1952, 1962, Kauppila 1983, Marttinen & Koljonen 1989). Vantaanjokisuun lohikalasaalis oli vielä 1800-luvun loppupuolella varsin merkittävä. Vuonna 1875 kerätyssä tilastossa oli Helsingin pitäjän lohisaalis kaikkiaan 30 tynnyriä ja vielä vuoden 1890 paikkeilla saatiin joen suulta vuosittain pari sataa taimenta tai lohta. Näihin aikoihin myös valtakunnan kalastustentarkastaja tohtori Oscar Nordqvist kiinnitti huomionsa Vantaanjoen vaelluskalasaaliiden kohentamiseen. Hän oli vastikään matkoillaan tutustunut Luoteis-Irlannissa sijaitsevaan Ballisodare -jokeen ja siellä kalatien avulla saatuun huomattavaan lohisaliin kasvuun. Ballisodare oli Vantaanjokea pienempi ja myös siinä oli jyrkkä putous heti joen suulla. Nordqvist pitikin todennäköisenä, että myös Vantaanjoella olisi kalatien avulla mahdollista merkittävästi parantaa vaelluskalakantojen tilaa. Vuonna 1892 valmistui Tie- ja vesirakennushallituksen suunnitelma kalatien rakentamiseksi Vanhankaupunginkosken itähaaraan. Senaatti kuitenkin ratkaisi asian lopulta niin, että sen annettiin sillä kertaa raueta. Kielteiseen päätökseen vaikutti ilmeisesti se, että kosken itäistä haaraa pitkin pääsivät lohi- ja taimen tuolloin vielä jossain määrin nousemaan (Hurme 1952, Kauppila 1983). Vaelluskalat ja näiden kalastajat eivät kuitenkaan pitäneet huolta oikeuksistaan, ja itähaara siirtyikin myöhemmin vähitellen uittajien yksinomaiseen käyttöön. Joen vähävetistä ja jyrkkää itähaaraa pidettiin tosin avoimena tuonkin jälkeen, mutta lähinnä uiton aikana. Tuolloin itähaarassa kuvattiin olleen tukkeja lähes yhtä paljon, kuin vettä (mm. Hurme 1952, 1962, Kauppila 1983, Marttinen & Koljonen 1989). Hurme (1952) esitti vielä 1950-luvulla Nordqvistin jalanjäljissä Vantaanjoen itäiseen suuhaaraan tehtäviä lohikalojen nousua helpottavia rakenteita, jotka olisivat hänen mukaansa voineet olla vaikka edes vain kausittaisia ja poissiirrettäviä. Toisena ensiapuna hän näki lohikalojen ylisiirron kalatien rakentamista odotellessa. Hurmeen ehdotukset eivät kuitenkaan koskaan päässeet käytäntöön, vaikka Vantaanjoen suualueelta saatiin vielä tuolloin esimerkiksi kesällä 1951 ainakin 40 taimenta. Vantaanjokisuun pato esti käytännössä vaelluskalojen nousun aina vuoteen 1986 asti, jolloin Vanhankaupunginkosken itähaaraan valmistui ensimmäinen kalojen nousua helpottava rakenne, joka oli tekninen ylisyöksykalatie eli nk. kalaporras (mm. Mikkola 1993). Joskin itähaarasta on mahdollisesti ajoittain päässyt nousemaan yksittäisiä lohia ja taimenia ylös jokeen myös tällä välin (mm. Hurme 1962, Marttinen & Koljonen 1989). Tästä kieli esimerkiksi syyskuussa 1968 rauhoitusaikana Vantaan Pikkukoskesta pyydetty 3,7 kg meritaimen (Anonymous 1968) Vesistön avautumisesta Vantaanjoen vapautumiseen Vantaanjokisuuhun saadun kalatien jälkeenkin Vantaan- ja Keravanjoissa oli jäljellä useita merestä nousevien kalojen vaellusta haitanneita tai kokonaan estäneitä patorakenteita pelkästään Helsingin ja Vantaan alueella. Vantaanjoessa oli kolme osittaista nousuestepatoa ennen Vantaankosken patoa, joka oli täydellinen nousueste. Tämän yläpuolella oli vie

57 lä yksi osittainen nousuestepato ennen, kuin kaloilla olisi ollut vapaa tie mm. Luhtaanmäen- tai Tuusulanjokeen. Keravanjoen puolella oli Vantaalla kaksi täydellistä vaellusestettä, Kirkonkylänkosken ja Tikkurilankosken padot (Helsingin vesi- ja ympäristöpiiri 1994). Keravanjoen Kirkonkylänkosken pato varustettiin teknisellä pystyrakokalatiellä vuonna 1989 ja Tikkurilankoski vastaavalla rakenteella viisi vuotta myöhemmin 1994 (Anonymous 1988b, Hepojoki ym. 1994, Lempinen 2001). Jokeen nousevien vaelluskalojen nousumahdollisuuksien parantamiseksi Vantaanjokisuun edustalle tehtiin myös silloisen Uudenmaan maaseutuelinkeinopiirin hakemuksesta kesällä 1995 merialueen kalaväylätoimitus, joka oli tuolloin merkittävä parannus vallinneeseen tilanteeseen (Mielonen ym. 1997). Kunnostustyöt jatkuivat vuonna 1996 Vantaanjoen keskijuoksulla Nurmijärvellä, jossa purettiin vanha Myllymäenkosken voimalaitospato. Edellisestä ylävirtaan samaten Nurmijärvellä sijaitsevan Nukarinkosken alapadon ohitse rakennettiin luonnonmukainen kalatie ja tämän yläpuolinen Nukarin saha- ja myllypato purettiin kokonaan vuonna 1997 (Kärkkäinen 1998, Valtion ympäristöhallinto 2011a). Vantaankosken kalatie valmistui vuonna 1999 kauan Vantaanjoen alajuoksun tulppana olleeseen Dalsbrukin viilatehtaan patoon ja avasi vaelluskaloille tien kohti joen latvavesiä. Samana vuonna myös Vanhankaupunginkosken itähaaran vanha heikosti toiminut ylisyöksykalatie korvattiin uudella ja paremmin toimivalla luonnonmukaisemmalla tekokoskella (Valtion ympäristöhallinto 2011a). Vuosina muutettiin vielä Vantaanjoessa Riihimäen alueella olleet kaksi patoa tekokoskiksi ja rakennettiin Hausjärvellä Myllylammin padon yhteyteen luonnonmukainen kalatie (Peltonen 2001, 2002). Nykyisin lohi ja taimen voivat nousta merestä vapaasti Vantaanjokea pitkin aina sen alkulähteille Hämeeseen Hausjärven kunnan Erkylänjärveen ja Lallujärveen saakka. Vantaanjoen pääuoma on nousukelpoinen meritaimenille ja lohille koko 100 km pituudeltaan. Olkoonkin että jokisuun kalaväylätoimituksessa on vielä parantamisen varaa ja pääuomassa on muutamia paikkoja, joissa padot estävät kalojen nousun ja niiden yhteyteen rakennetut kalatiet toimivat vielä luonnollista uomaa huonommin (mm. Stenholm 2011). Meritaimenen tiedetään kuitenkin nousevan nykyisin säännöllisesti jo ainakin Hämeen puolelle, noin 80 kilometrin päähän merestä ja lohenkin ainakin noin 60 km päähän Nukarin tasalle (Stenholm 2010, 2011) Virkistyskäyttö mahdollistuu Vantaanjoen hitaan toipumisen voidaan katsoa alkaneen, kun ylikunnallinen vesiensuojeluyhteistyö Vantaanjoen valuma-alueen kuntien kesken ulotettiin myös jätevesien hoitoon. Tässä oli keskeisessä osassa 1970-luvulla tehty sopimus Keski-Uudenmaan kuntien jätevesien johtamisesta Viikinmäen keskusjätevedenpuhdistamon kautta meriviemäriin (Schönach 2007). Vantaan- ja Keravanjoen nousuesteisiin tehdyt kalatiet vuorostaan mahdollistivat jälleen merellisten vaelluskalojen elinkierron vesistössä, joka oli ollut näiltä yli sata vuotta suljettuna padoin. Tämän seurauksena Vantaanjokeen Vantaan ja Helsingin kaupunkien alueelle aloitettiin urheilukalastuslupien myyminen vihdoin vuonna 1987 (Anonymous 1987c, Anonymous 1988a). Vuonna 2004 Vantaan- ja Helsingin kaupungit ryhtyivät myymään yhteislupaa, mikä mahdollisti kalastamisen Vantaanjoessa kaupunginrajasta välittämättä (Höök 2004). Joen merkitys virkistyskalastuskohteena on kasvanut räjähdysmäisesti. Jo vuonna 2004 pelkästään Vantaanjoen pääuomaan myytiin yli kalastuslupaa (Samanen 2011) Kalojen vaellusmahdollisuuksien palauttamiseksi tehdyt toimet Vantaanjoen Vanhankaupunginkosken ensimmäinen kalatie 1980-luvun puolivälissä silloisen Uudenmaan kalastuspiirin piiribiologi Åke Doktar uskalsi jo avoimesti uskoa Vantaanjoen vesistön valoisaan tulevaisuuteen. Doktar oli myös tietoinen seudun puroissa säilyneistä luontaisesti lisääntyvistä taimenkannoista, joiden hän uskoi tulevaisuudessa nousevan jopa maan parhaiksi (Särömaa 1986). Kokeelliset meritaimenistutukset Vantaanjoen vesistöön oli aloitettu jo syksyllä 1980 Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusprojektina. Lohiistutukset seurasivat pian perässä, niiden alkaessa vuonna 1984 (Ikonen ym. 1987). Tulevaa enteilevästi tuolloin vielä suljetun joen suusta, Vanhankaupunginkoskesta löydettiin vuonna 1985 taimenen kesänvanhoja luonnonkudusta syntyneitä poikasia (Mikkola & Saura 1994). Vantaanjokisuussa sijaitsevan Vanhankaupunginkosken itähaaraan rakennettavan kalatien suunnittelu aloitettiin vihdoin tammikuussa Norjalaisen Reidar Granden suunnittelema tekninen ylisyöksykalatie, eli ns. kalaporras valmistui maalis-huhtikuun taitteessa Virallinen vihkiäistilaisuus pidettiin , jolloin portaita olivat vihkimässä Helsingin silloinen kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivi ja silloinen pääministeri Kalevi Sorsa, joka istutti tilaisuudessa myös oman nimikkotaimenensa Vantaanjokeen (Anonymous 1986a). Granden suunnittelema 82 metrin pituinen ja 6,1 metrin pudotuskorkeuden omaava tekninen kalatie koostui 22 betonisesta läpivirtausaltaasta, joissa oli nousukorkeutta 30 cm allasta kohden. Altaiden syvyys oli 1,5 m ja kulkuaukkojen korkeus noin metrin. Kunkin altaan pituus oli n. 3,3 m ja leveys 2,2 m. Portaiden yläpäässä olevien kolmen altaan ja niissä olevien luukkujen avulla virtausta voitiin säädellä kalatiessä. Kalatien yläpäähän rakennettiin myös erillinen kiinniottokori esim. kalojen lypsyä tai merkintää varten. Kalatien rakentamisen kustansi kokonaisuudessaan Helsingin kaupunki (Anonymous 1986a). Kalatie avattiin käyttöön Samanaikaisesti jokisuussa koekalastettiin verkoilla ja sähkökoekalastettiin jokeen nousevien vaelluskalamäärien selvittämiseksi. Koekalastuksissa saatiin kymmeniä jokeen pyrkiviä taimenia ja lohia, joista suurimpina 9,8 kg taimen ja 17,0 kg lohi. Syksyn 1986 aikana kalatiestä nousi ylös 12 nousulohta ja 24 nousutaimenta. Kookkaat jokeen nousseet taimenet ja lohet merkittiin Carlin-merkeillä näiden liikkeiden seuraamiseksi. Kalatien virtaaman säätely todettiin kuitenkin ongelmaksi, sillä kalatien itähaara ei edelleenkään houkuttanut länsihaaran veroisesti jokeen pyrkiviä vaelluskaloja. Tämän pohjalta alettiin myös suunnittelemaan mm. sähköisen ohjainaidan kokeilua. Lisäksi vaellussiian nousun pysähtyminen kalatien alle tuli yllätyksenä, eikä aluksi tiedetty onko syynä portaan rakenne vai se, ettei näitä ole istutuksin leimautettu Vantaanjokeen (Anonymous 1986b, Anonymous 1987a, Anonymous 1987b). Vuonna 1987 Vanhankaupunginkosken kalatiestä nousi yhteensä 38 nousutaimenta, ja 15 nousulohta, jonka lisäksi kalatien alta ja sen rinnalta luonnon koskiuomasta sähkökoekalastettiin ja siirrettiin ylävirtaan yhteensä 17 nousutaimenta ja 44 nousulohta (Anonymous 1988a). Vuosien 1987 ja 1988 tutkimusten perusteella kosken itähaaran kautta Vantaanjokeen pyrkivistä lohista suurin osa ja taimenista noin puolet ohjautui portaan sijasta sen vieressä virtaavaan kalliopohjaiseen luonnonuomaan, jonka yläosassa sijaitsevan könkään takia nousu jokeen oli huomattavasti hankalampaa, kuin kalaportaan kautta. Vaellussiiatkaan eivät edelleenkään nousseet kalatiehen asti, ja niiden pakkautuminen suuhaarojen alle synnytti alueelle laajamittaista salakalastusta. Vaelluskalojen nousua jokeen vaikeutti myös kaksihaaraisen Vanhankaupunginkosken padotun länsihaaran suuremman virtaaman aiheuttama houkutus. Tähän yritettiin tuloksettomasti hakea ratkaisua vuonna 1991, jolloin jokisuussa kokeiltiin sähköaitaa nousukalojen ohjaamiseksi itähaaraan (Juvonen 1994, Saura 1999b)

58 Vantaanjoen Vanhankaupunginkosken uusi kalatie Vuonna 1997 valmistuivat Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen, Teknillisen korkeakoulun ja Maa ja Vesi Oy:n suunnitelmat Vanhankaupunginkosken itähaaran kunnostamiseksi. Kesällä 1998 vanha kalatie purettiin (Saura 1999b). Uuden kalatien suunnittelutyön käynnistyessä ajatuksena oli, että nyt myös vaellussiiat olisivat päässeet nousemaan ylemmäs vesistöön (Mielonen ym. 1997, Kärkkäinen 1998). Aluksi vaihtoehtoina tutkittiin länsihaaran kuuden metrin korkuisen padon yhteyteen rakennettavaa sulutusperiaatteella toimivaa Borland kalatietä ja silloisen itähaaran kalatien muutosmahdollisuuksia. Lopulta päädyttiin selvittämään itähaaran osittaista tai täydellistä palauttamista luonnonmukaiseksi tekokoskeksi (Mielonen ym. 1997). Vielä uuden kalatien valmistuttua talvella 1999 uskottiin, että siikakin saataisiin uuden kalatien myötä nousemaan ylemmäs vesistöön. Nopeasti kuitenkin selvisi, että vaellussiiat eivät kykene nousemaan uudestakaan kalatiestä (Anonymous 1998, Anonymous 1999, Lohi 2000, Salo 2001). Toisaalta nykyisen kalatien on todettu toimivan lohelle ja taimenelle hyvin, mikäli ne vain löytävät sen suulle itähaaraan (mm. Haikonen & Karppinen 2009, Karppinen ym. 2010, Stenholm 2011). Lisäksi myös vimpa kykenee nousemaan itähaaran kalatien kautta ylävirtaan (Pohjola 2010, Pennanen 2011a). Ankeriaan ja nahkiaisen osalta ei ole tutkittua tietoa, mutta luultavimmin myös nämä lajit kykenevät ainakin ajoittain nousemaan kalatien kautta Ylemmät Vantaan puoleiset kalatiet Vuonna 1986 alettiin Vanhankaupunginkosken tuoreen kalatien myötä suunnittelemaan jo seuraavia kalateitä. Vantaan tekninen lautakunta varasikin vuosien 1987 ja 1988 talousarvioihinsa määrärahoja, joiden oletettiin kattavan Keravanjoen Kirkonkylänkosken ja Tikkurilankosken sekä Vantaanjoen Vantaankosken patoihin rakennettavat kalatiet. Näidenkin suunnittelijaksi kaavailtiin Vanhankaupunginkosken kalatien suunnitellutta Reidar Grandea (Vantaan Seutu 1986). Kirkonkylänkoski oli kunnostettu vuonna Kalatietä päästiin rakentamaan alkuvuodesta 1988 ja se tehtiin valmiiksi vielä samana kesänä. Padon eteläreunalle tehtiin tekninen pystyrakokalatie, jossa on kolme perättäistä allasta. Betoniset altaat päällystettiin Pasilan ratapihalta saaduilla luonnonkivisillä laiturien reunuskivillä. Samalla kivettiin myös alapuolista koskea (Anonymous 1988b, Hepojoki ym. 1994, Lempinen 2001). Kirkonkylänkosken yläpuolella sijaitsevan Tikkurilankosken padon ohituskeinoista ei vielä syyskuussa 1992 ollut päästy yhteisymmärrykseen. Vantaan kaupunki sai Keski-Uudenmaan vesiensuojelun kuntayhtymältä rahoitusta joko vanhan padon korjaukseen tai kalaportaitten ja pohjapatojen tekoon. Luonnonkoskea tuettiin tuolloin mm. muistuttamalla Vantaan vaakunaeläimestä lohesta, ja siitä että sille tulisi suoda nousumahdollisuus joessa (Anonymous 1992b). Tikkurilankosken kalatiemahdollisuuksia ryhdyttiin lopulta tutkimaan tarkemmin Teknillisen korkeakoulun vesirakennuslaboratoriossa Keski-Uudenmaan vesiensuojelun kuntayhtymän toimeksiannosta. Aiemmin Långbackan koskena tunnetussa Tikkurilankoskessa sijaitsi tuolloin vanha graniittipato, joka tuli joko korjata tai purkaa ja palauttaa tilalle luonnon koski. TKK:n vesilaboratorio oli jo aiemmin ehtinyt suunnitella vaihtoehtoa, jossa pato olisi purettu ja paikalle olisi rakennettu pohjapadoilla kalatie. Uudemman suunnitelman mukaan päätettiin kuitenkin säilyttää vanha pato, jolloin vernissatehtaan viereen rakennettiin tekninen pystyrakokalatie käyttäen hyväksi padossa jo ennalta ollutta juoksutusaukkoa (Hepojoki 1994). Patoaltaan säilyttävä tekninen ratkaisu otettiin kuitenkin monissa piireissä ristiriitaisesti vastaan (mm. Höök 1994). Kalatie rakennettiin lopulta vuonna 1994 ja patoaltaan alapuolella säilynyt osa Tikkurilankoskesta kunnostettiin vuonna 1996 (Haavisto & Lempinen 1999). Kalatien altaiden kooksi tuli 3 m x 3 m, ja syvyydeksi 1,5 m. Porraskorkeus on noin 20 cm ja raon leveys noin 30 cm ja sen altaiden pohjat on vuorattu luonnonkivillä. Kalatiehen tehtiin lopulta 12 allasta, jolloin kaltevuudeksi muodostui noin 7 %. Kalatien virtaama on noin 0,5 m3/s (Rinne 1997) Vantaankosken viilatehtaan pato oli viimeinen Vantaanjoen pääuoman merkittävistä rakenteista, joka esti vielä vaelluskalojen nousun ylemmäs vesistöön. Ylempänä Nurmijärvellä sijaitsevat Myllykosken ja Nukarin Raalankosken padot oli jo purettu tai ohitettu ennen Vantaankoskea (Kärkkäinen 1998). Viilatehtaan patoon puhkaistiin kalatieuomien aukot vuonna 1999 samalla, kun ympäröivä Vantaankoski ja alapuolinen Mustakoski kunnostettiin (Lempinen 2001) Kylmäojan patomuutokset Vantaanjoen Vanhankaupunginkosken sekä Keravanjoen Kirkonkylänkosken kalateiden myötä vaelluskalojen nousu merestä Kylmäojaan oli käynyt mahdolliseksi jo vuonna 1988 jälkimmäisen kalatien valmistuttua. Kylmäojassa oli kuitenkin vielä melkein kahdenkymmenen vuoden ajan osittaisia vaellusesteitä vaikeuttamassa vaelluskalojen liikkumista. Kylmäojassa sijaitsevien Ristipuron ja Koisorannan maisema-altaiden patojen kunnostussuunnitelman (Lehtinen 2007) mukaisesti entiset padot muotoiltiin lopulta luonnonmukaisiksi koskiksi samalla, kun patolampia tyhjennettiin niihin kertyneestä kiintoaineksesta vuonna 2007 (Valtion ympäristöhallinto 2011a). Patomuutosten myötä merestä nousevilla taimenilla on nykyisin avoin reitti aina puron latvahaaroihin asti. Tästä kertoo myös se, että syksyllä 2010 Vantaanjoen Vanhankaupunginkoskessa radiolähettimellä merkattu meritaimenemo Heino I nousi kutemaan Kylmäojaan ohittaen lopulta molemmat tekokosket ja patolammet (Karppinen, henk.koht. tiedonanto). 11. MUU LAJISTO 11.1 Sammalet Lehtisammalet Lepikkolaakasammalesta on havaintoja Herukkapuron varresta Vestrassa, jossa lajia tavattiin osittain puron päälle kaatuneen lahopuun päältä. Havaittu esiintymä oli pieni, mutta elinvoimainen ja sen lähettyvillä havaittiin olevan lajille sopivia elinympäristöjä (Ruotsalainen 2006). Suomessa sammal on eteläinen, lievästi mereinen ja jokseenkin harvinainen. Sammal suosii puronvarsien ja järvenrantojen varjoisia lehto-, luhta- ja korpikosteikkoja, joissa vallitsee korkea ilmankosteus. Useimmiten se kasvaa pieninä tupsumaisina kasvustoina tervaleppien tyvillä, juurikonkeloilla ja -mättäillä taikka lahopuulla ja kannoilla. Lepikkolaakasammalen kasvustot ovat yleensä pienialaisia ja siten alttiita satunnaisille häiriöille. Suurimmat uhat ovat kuitenkin järvenrantojen ja puronvarsien hakkuut, rehevien korpien ojitus ja rantarakentaminen. Laji on luokiteltu vaarantuneeksi (Laaka-Lindberg ym. 2009). Vellamonsammal mainitaan yleisenä, mutta pienialaisena lajina Vantaan alueella Vantaan- ja Keravanjoen koskissa. Lajin esiintyminen on näissä rajoittunut kaikkein voimakkaimpaan virtaan ja cm vedenpinnana alapuolelle, jossa se elää kivillä ja kallioilla. Vellamonsammal ei kestä lainkaan kuivumista, eikä jäätymistä, mutta pystyy yleensä kasvamaan hyvin niukassakin valossa (Karttunen 1987). Laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi (Laaka-Lindberg ym. 2009). Koskisiipisammalta on löydetty Vantaalla ainakin Keravanjoen Pikkukoskesta (Lillfors), jossa sitä kasvoi märällä kallion pärskevyöhykkeellä, noin 20 cm vedenpinnan yläpuolella (Karttunen 1987). Laji on luokiteltu silmälläpidettäväksi (Laaka-Lindberg ym. 2009). Karttunen (1987) mainitsee myös vanhan tiedon silmälläpidettäväksi luokitellun tulvasammalen esiintymisestä Keravanjokivarressa (Laaka-Lindberg ym. 2009)

59 Sarvisammalet Lehtokinnassammalta on löydetty Vestrasta samalta alueelta lepikkolaakasammaleen kanssa. Lehtokinnassammal on Suomessa eteläinen kosteiden, ajoittain valuvetisten varjoisten kivien ja seinämien laji, joka edellyttää kasvupaikaltaan kosteaa pienilmastoa. Lajin esiintymät ovat usein pienialaisia (Ruotsalainen 2006). Lehtokinnassammal on luokiteltu silmälläpidettäväksi (Laaka-Lindberg ym. 2009) Nisäkkäät Saukko Vantaalla elävien saukkojen määrästä ei ole kovin tarkkaa tietoa, sillä yksilömäärä vaihtelee runsaasti, jopa vuodenaikojen mukaan mm. lajin liikkuvaisesta luonteesta ja varsin laajoista elinpiireistä johtuen. Myös poikastuotanto ja etenkin liikennekuolleisuus vaikuttavat vahvasti paikallisesti yksilömäärään (Sulkava 2008, Pummila, henk.koht. tiedonanto). Liikennekuolleisuus on merkittävä ongelma myös naapurikaupunki Espoossa, joka vaikuttaa suoraan Vantaankin saukkojen lukumäärään (Janatuinen 2009b). Pummilan (henk.koht.tiedonanto) mukaan selkeää kuitenkin on, että Vantaan kaupungin alueella elää jatkuvasti useita saukkoja etenkin Vantaan- ja Keravanjoen alueella. Pienemmistä joista etenkin Tuusulanjoki tiedetään pitkäaikaisen seuranta-aineiston perusteella varsin hyväksi saukkojoeksi. Luhtaanmäen-, Lepsämän- ja Luhtajoen osalta saukkojen määrästä ei ole kovin tarkkaa kuvaa, mutta saukkoja tiedetään kuitenkin elävän vakituisesti alueella. Kaupungin purovesistöistä saukkohavaintoja on tehty mm. Rekolanojalta, Kylmäojalta ja Krakanojalta, mutta todennäköisesti laji käyttää ainakin paikoitellen liikkumiseen ja ravinnonhankintaan myös muitakin seudun purouomia. Hyvän kuvan saukon elinpiirin laajuudesta antavat Sulkavan (2010) pitkäaikaisen saukkotutkimuksen tulokset, joiden perusteella tiedetään yksittäisen saukon elinpiirin koostuvan tavallisesti jopa kymmenistä kilometreistä (20 40 km) vesireittiä, pääosin virtavesiä. Yksilöt liikkuvat jatkuvasti ympäri elinpiiriään ja kaikenkokoisilla vesistöillä. Saukoilla koiraan elinpiiri on paljon naaraiden vastaavia laajempi. Saukkopoikueita esiintyy Sulkavan mukaan nimenomaan parhailla ruokailupaikoilla. Vantaalla elää saukkoja karkean arvion mukaan n yksilöä. Mikäli naarailla on jälkeläisiä saattaa saukkoja olla jopa tusinan verran. Huomionarvoista on kuitenkin se, että Vantaalla ei suoranaisesti ole omia saukkoja, vaan samat yksilöt liikkuvat myös laajalti naapurikuntien alueella (Pummila, henk.koht. tiedonanto). Saukko on edelleen luokiteltu uusimmassa uhanalaisarvioinnissa silmälläpidettäväksi (NT) (Rassi ym. 2010). Laji on lisäksi EU:n luontodirektiivin II ja IVliitteiden laji. Sen lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kiellettyä. Saukon tärkeimmät elinalueet ja kulkuyhteydet niihin tulee säästää. Tämä tulee ottaa huomioon jo hankkeen tai kaavoituksen suunnitteluvaiheessa (Sierla ym. 2004) Linnut Koskikara Koskikara on pääasiassa pohjoinen, Lapin pesimälintu. Se pesii kuitenkin harvinaisena eteläisemmässä Suomessa, myös Uudellamaalla. Uudellamaalla laji pesii useimmiten pöntöissä, toisinaan myös siltojen ja rakennusten suojaisissa koloissa. Pesä on aina kosken partaalla. Lajin uusimaalainen pesimäkanta on painottunut Läntiselle Uudellemaalle ilmeisesti pöntötysten ansiosta (Pihlainen 2010). Lajin pesintää Uudellamaalla rajoittaakin mahdollisesti juuri sopivien pesäpaikkojen puute. Myös minkki voi olla uhka pesiville koskikaroille (Pihlainen 1984, Degerstedt & Pihlainen 1985). Vantaalla koskikara on korostuneesti talviaikainen vieras ainakin Pitkäkoskella. Talvehtivat linnut ovat pääasiassa peräisin Keski-Ruotsista ja Norjasta. Ensimmäiset talvehtivat karat saapuvat lokakuun lopulla, kevätmuutto vuorostaan alkaa yleensä maalis-huhtikuun taitteessa (Pihlainen 2010). Seudulla toukokuussa tai myöhemmin kesällä havaittavat koskikarat enteilevät pesintää, sillä koskikaran pesintä Etelä-Suomessa ajoittuu usein juuri toukokuuhun (Degerstedt 1982). Itse muninta on tapahtunut keskimäärin jo huhtikuuta (Pihlainen 1984). Syystalvella talvehtivat karat oleilevat mielellään matalilla latvapuroilla, mutta niiden jäädyttyä linnut kerääntyvät avoimina pysyville virroille. Talven aikana vesi tavallisesti alenee, joten suurimpien koskien kivikot ovat useimmiten vasta kevättalvella lintujen käytettävissä. Karat eivät mielellään ruokaile yli puoli metriä syvässä vedessä (Degerstedt & Pihlainen 1985). Leudoilla ilmoilla karat vierailevat usein lähipuroilla jopa 5 6 km päässä talvipuroltaan. Vierailut tapahtuvat usein naapurivesistöillekin, joten mitään ehdotonta yhden vesireitin kantaa ei ole. Koskikarat joutuvat lentelemään myös kovilla pakkasilla, jopa useita kilometrejä kokoontuessaan yöpymiskoloihinsa, jotka sijaitsevat useimmiten siltojen alla (Degerstedt & Pihlainen 1985). Karojen uskollisuus talvehtimisseudulleen on erittäin vahva. Paluuprosentti on korkea kuolleisuuden ja karojen 3 4 vuoden normaalin eliniän huomioiden. Enemmistö Uudellamaalla talvehtivista koskikaroista on rengastustietojen perusteella naaraita (Degerstedt & Pihlainen 1985). Vuoden 2000 arvioinnissa silmälläpidettäväksi (NT) arvioitu koskikara on nostettu tuoreimmassa uhanalaisuusarvioinnissa vaarantuneeksi lajiksi (VU) (Rassi ym. 2000, 2010) Kuningaskalastaja Laji elää Suomessa levinneisyytensä pohjoisrajoilla ja on täällä harvinainen pesimälintu. Lajin runsauteen vaikuttavat kylmät talvet, jotka voivat romahduttaa pesimäkannan useiksi vuosiksi. Kuningaskalastajan uusimaalaisista pesimätapauksista monet ajoittuvat ajanjaksoihin, jolloin seudulla on ollut leutoja talvia. Laji on tiettävästi pesinyt Vantaan lähialueella ilmeisesti ainakin Sipoossa kolme kertaa, Tuusulassa kolme kertaa (näistä kaksi Keravanjokivarressa), Järvenpäässä kaksi kertaa (molemmat Keravanjokivarressa Lemmenlaaksossa) sekä ilmeisesti myös Vantaan ja Helsingin rajalla Vantaanjoen Pitkäkoskella (Hosiaisluoma 1983, Malin 2009d, Lehikoinen 2010a). Viimeisen viiden vuoden aikana seudulla on nähty kuningaskalastajia mm. Vantaanjoen varsilla Vantaankoskelta jokisuuhun sekä pariinkin otteeseen Tuusulanjoen alajuoksulla Isoniitussa (Tiira 2010). Suuri osa Uudenmaan kuningaskalastajahavainnoista tehdään talvella, jolloin laji on helpointa havaita vähien sulapaikkojen vuoksi. Lajin talvehtiminen Suomessa on arpapeliä, joka ankarina talvina päättyy yleensä huonosti, mutta leutoina talvina voi onnistuakin (Lehikoinen 2010a). Lajin kevätliikehdintä tapahtuu lähinnä huhtikuun aikana, ja pesimäkausi alkaa huhti-toukokuussa. Syyskaudella lajin liikehdintä alkaa elokuussa, jolloin kuningaskalastajia voi nähdä jo pesimäalueiden ulkopuolellakin. Liikehdintä jatkuu loka-marraskuulle, jolloin linnut alkavat asettua talvehtimisalueilleen (Lehikoinen 2010a). Vuoden 2000 arvioinnissa arvioimatta jätetty kuningaskalastaja on nostettu tuoreimmassa uhanalaisuusarvioinnissa äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi (CR). Kannan uhkana pidetään erityisesti satunnaistekijöiden muodostamaa riskiä (Rassi ym. 2000, 2010) Törmäpääsky Törmäpääskyä tavataan Suomessa koko maassa, ja Uudellamaallakin miltei koko maakunnassa, mutta esiintyminen on pesimäpaikkavaatimusten vuoksi laikuttaista. Vaikka moni törmäpääsky-yhdyskunta pesiikin hiekkakuoppien töyräissä ja vastaavissa ihmisen luomissa elinympäristöissä, tunnetaan seudulta pesimäyhdyskuntia myös luonnonmukaisista jokivarsitörmistä. Laji on vuosien saatossa pesinyt esimerkiksi Keravanjoen varressa Vantaalla ja Järvenpäässä (Lehikoinen 2010b). Lisäksi Vaskivuoren lähellä Mätäjoen (Mätäojan) ylittävän Kaarelan sillan luona on aikoinaan sijainnut satoja pesiä käsittänyt törmäpääsky-yhteiskunta, joka oli sittemmin tuhoutunut hiekanoton vuoksi (Erkamo 1949)

60 Törmäpääsky nostettiin viimeisessä uhanalaisuustarkastelussa vaarantuneiden lajien kategoriaan (VU) (Rassi ym. 2010) Matelijat ja sammakkoeläimet Rantakäärme Rantakäärme ei ole Vantaalla kovin yleinen. Lähinnä sitä löytyy kaupungin itäosasta, mm. Nissaksen ja Sotungin seudulta. Hyviä alueita ovat etenkin Sipoonkorven pienet metsäjärvet, kuten Storträsk ja Bisajärvi. Todennäköisesti lajia on myös Länsi-Vantaalla samankaltaisissa elinympäristöissä, mutta tutkimustai havaintotietoja ei juurikaan ole käytettävissä. Rantakäärmettä ei ilmeisesti kuitenkaan tavata kovin yleisesti Vantaalla jokien varsilla, vaikka elinympäristönä näiden pitäisi periaatteessa olla sopivia (Saarikivi, henk.koht. tiedonanto). Molemmat Manner-Suomen luontaiset käärmelajit ovat eteläisessä naapurikaupunki Helsingissä nykyisin todella harvalukuisia, niitä elää lähinnä vain muutamilla alueilla Itä-Helsingissä. Matelijoiden suojelun kannalta olisi olennaista huomioida, että ne tarvitsevat riittävän luonnontilaisia elinympäristöjä ja ekologisia yhteyksiä niiden välillä (Saarikivi 2008). Edellisessä arvioinnissa vaarantuneeksi arvioidun rantakäärmeen tilanne näyttää paremmalta kuin 10 vuotta sitten, taantuminen on hidastunut ja rannikolla laji näyttää olevan hitaasti palautumassa. Rantakäärme on nykyisin luokiteltu silmälläpidettäväksi (NT). Laji on myös rauhoitettu (Rassi ym. 2010) Nilviäiset Vuollejokisimpukka Vuollejokisimpukkaa esiintyy Suomessa Kaskinen- Kotka linjan lounaispuolella, jossa sitä on löydetty 26 joesta. Laji elää koskien alapuolisissa virtajaksoissa, virtasuvannoissa ja nivoissa. Tämä keskimäärin vuotiaaksi elävä laji elää sora- ja hiekkapohjilla, mutta myös pehmeillä pohjilla. Simpukat pystyvät liikkumaan pohjia pitkin, mutta enimmäkseen ne elävät kuitenkin joko kokonaan, tai osittain pohjaan hautautuneena. Lajin väli-isäntäkalaksi kelpaavat mm. useat särkikalat, piikkikalat, simput ja ahvenkalat. Eri simpukkapopulaatiot ovat kuitenkin sopeutuneet käyttämään vain tiettyjä isäntälajeja. Sukulaislaji jokihelmisimpukasta, eli raakusta poiketen vuollejokisimpukka ei myöskään kelpuuta lohikaloja väli-isännäkseen (Keski-Uudenmaan 2009, Anonymous 2011). Lajia uhkaavat jokien valuma-alueilla tehtävät metsien ja soiden ojitukset, jokirakentaminen ja ruoppaukset, jotka lisäävät kiintoaineksen määrää, joka on vahingollista etenkin vuollejokisimpukan nuoruusvaiheille. Vuollejokisimpukalle haitallista on myös peltoviljelyn kiintoaine- ja lannoitekuormitus. Rajoittavia tekijöitä ovat etenkin korkea nitraattipitoisuus ja joenpohjan vähähappisuus. Se kestää kuitenkin jonkin verran veden laadun ja jokiympäristön muutoksia, jos veden ph on lähellä neutraalia. (Keski-Uudenmaan 2009, Anonymous 2011) Äyriäiset Purokatka Purokatka on pieni makeanveden katkalaji, jonka koko on normaalisti alle 20 mm. Katkat ovat yleensä harmaan, sinertävän tai vihertävän sävyisiä. Lajia tavataan Suomessa lähinnä maamme eteläosan puroissa ja lähteissä, joissa se elää pohjakarikkeen, kivien ja kasvien joukossa. Purokatka on tutkimusten perusteella eutrofinen laji, josta syystä sen esiintyminen on Suomessa rajoittunut lähinnä runsaskalkkisille savikkoalueille sekä lähteisiin ja lähdepitoisiin latvapuroihin. Happamuuden suhteen purokatka on eräs herkimpiä lajejamme, joka kärsii ph:n laskiessa alle 6,2 (Segerstråle 1957, Lingdell & Engblom 2007). Siellä missä purokatkaa esiintyy, on se tehokkaana hajottajana usein hyvin keskeinen ja merkittävä laji. Marttisen & Koljosen (1989) uusimaalaisista puroista ja joista tekemissä tutkimuksissa kävi ilmi, että purokatkat ovat seudulla mm. taimenen poikasille erittäin tärkeää ravintoa. Lajia esiintyy laajalti Vantaan virtavesissä, mutta sen levinneisyys on paikoin varsin laikuttaista lajin puuttuessa leviämishistorian tai ihmistoiminnan vuoksi kokonaan tietyistä vesistöistä ja vesistönosista. Leviämishistorian vuoksi lajin levinneisyys on laikuttaista myös naapurikaupunki Espoossa (Janatuinen 2009b). Purokatkan levinneisyydestä Vantaalla on laadittu suuripiirteinen levinneisyyskartta (liite 12). Rantakäärme Nissaksenojalla Vantaalla vuollejokisimpukkaa on ainakin Vantaanjoessa ja Tuusulanjoessa (Keski-Uudenmaan 2009, Honkanen 2011). Vuollejokisimpukka on rauhoitettu, ja myös sen elinympäristön heikentäminen on kielletty. Pelkkien yksittäisten jokiosuuksien suojelu ei kuitenkaan yksinään riitä vuollejokisimpukan suojeluun, sillä kaikki valuma-alueella tapahtuva toiminta vaikuttaa lajin elinympäristöön (Anonymous 2011). Laji on uhanalaisuusluokitukseltaan vaarantunut (VU) (Rassi ym. 2010). Osa lajin vantaalaisista esiintymistä lienee hyvinkin vanhaa alkuperää, koska esimerkiksi esiintymät Vallinojan latvoilla Firan ja Amerin seudulla Tuusulan rajalla sijaitsevat Tussinkosken jyrkän kalliokönkään yläpuolella. Muita mielenkiintoisia ja varsin eristyneitä purokatkaesiintymiä ovat Koivikon alueelta Tuusulan Krapuojaan laskevat vedet ja Espoonjoen vesistön äärimmäinen itäinen latvauoma Myllymäenoja. Purokatkaa ei ilmeisesti esiinny jostain syystä lainkaan Luhta- eikä Lepsämänjoen valuma-alueilla, vaikka nämä ovat suorassa yhteydessä läheiseen Vantaanjoen alueeseen, jossa lajia esiintyy. Lajista ei ole havaintoja myöskään kummankaan joen latvoil

61 ta Ensimmäisen Salpausselän alueelta, vaikka lajin voisi olettaa esiintyvän ainakin latvapuroissa reliktinä (Saura ym. 2003, 2005, Haikonen ym. 2007, 2009). Vantaanjokeen miltei vastapäätä Luhtaanmäenjokea laskevassa Tuusulanjoessa ja sen viereisessä Katinmäenojassa purokatkaa kuitenkin esiintyy. Vantaan- ja Keravanjoessa sekä erityisesti näihin laskevissa purovesistöissä ja paikoin jopa puhtaissa noroissa tai lähdeojissa purokatka on varsin yleinen. Lajia löydettiin miltei kaikista puroiksi laskettavista uomista, jotka laskevat Vantaalla näihin jokiin. Muutamista Luoteis-Vantaan ojaluokan vesistöistä laji jäi kuitenkin löytymättä, mutta tässä tapauksessa kyse lienee usein enemmänkin vain vähäisestä pyyntiponnistuksesta. Lajia saattaa hyvinkin esiintyä myös näissä noroissa ja ojissa, etenkin mikäli näihin purkautuu lähteisyyttä ja niihin on suora vaellusyhteys Vantaanjoesta. Lamminsuonojasta oli vanhoja tietoja purokatkasta, mutta ainakaan tämän kartoituksen yhteydessä lajia ei havaittu purossa. Vaikka purokatkaa esiintyykin monessa vantaalaisessa purossa, ei se välttämättä ole näissä kovin yleinen. Purokatka Tosin tämä seikka tarkoittaa yleensä sitä, että puron vedenlaadussa on purokatkan esiintymiseen heikentävästi vaikuttavia piirteitä, kuten happamuutta tai happiongelmia. Käytännössä tällaisia Vantaalla ovat ainakin Helsinki-Vantaan lentokenttäalueelta alkunsa saavat purot. Näistä etenkin muutamat länsilaidan purot, kuten Viinikkalanoja ja Mottisuonoja ovat ilmeisesti vedenlaadultaan niin huonoja, että purokatka ei selviä niissä lainkaan. Brändoninojassa katkoja tavataan, mutta niitä esiintyy ilmeisesti vain hyvin harvakseltaan puron alajuoksulla Vantaanjoen tuntumassa. Eteläpuolelle laskevassa Krakanojassa tilanne on varsin samankaltainen. Kirkonkylänojan valuma-alueella katkoja on ilmeisesti vain puron vähäisessä sivuhaarassa, joka ei saa vesiään lentokenttäalueelta. Kylmäojan läntisessä, virtaamaltaan suurimmassa latvahaarassa, purokatkaa ei esiinny runsaasta lähdevaikutuksesta huolimatta lentokentän vaikutusalueella ilmeisesti lainkaan nykyään. Lentokentän vaikutusalueen yläpuolisella osuudella, Tuusulan puolelta alkunsa saavassa latvahaarassa, purokatkaa esiintyy hyvin runsaanakin. Osasta rannikkoseudun vesistöjä purokatka puuttuu ilmeisesti puhtaasti levinneisyyshistoriaan liittyvistä syistä. Esimerkiksi Monikonpuron- ja Mellunkylänpuron vesistöt ovat tällaisia, niissä ei tiettävästi tavata purokatkaa. Myöskin Mätäjoen, Westerkullanojan ja Stora-Dammenin vesistöistä laji ilmeisesti puuttuu. Sipoonjoen vesistössä lajia sen sijaan esiintyy paikoin hyvinkin runsaana, mutta Vantaalle vesistöstä ylettyy vain vähävetisiä latvaojia. Krapuojan vesistössä purokatkan levinneisyys vaikuttaa olevan laikuttaista. Sitä esiintyy laajalla alueella Kormuniitynojan valuma-alueen yläosissa hyvinkin runsaana, etenkin Itä-Hakkilanojan puolella. Alaspäin vesistössä siirryttäessä laji vähenee ja mahdollisesti katoaa kokonaan. Myös esimerkiksi Porttipuiston alueella Kormuniitynojassa laji on harvalukuinen tai se puuttuu kokonaan mahdollisten vedenlaatuongelmien vuoksi. Krapuojan haarassa purokatkaa ei tavata ilmeisesti ainakaan Kormuniitynojan yhtymäkohdan yläpuolella. Yksi lajin puuttumiseen vaikuttava tekijä voi olla vesistön itäosien alhainen ph, joka lienee seurausta ennen kaikkea valuma-alueella tehdyistä suo- ja metsäojituksista (Närhi 2011, Mäkynen 2010) Ravut Vantaalla esiintyy todennäköisesti vielä sekä kotimaista jokirapua, että pohjoisamerikkalaista tuontilajia täplärapua. Jokirapu on hyvin harvinainen laji, ja saattaa pahimmassa tapauksessa olla jo kokonaan hävinnyt Vantaalta rapuruttoa levittävien likaisten pyyntivälineiden ja jokiravun kanssa kilpailevan täpläravun istuttamisen vuoksi. Rapujen levinneisyydestä Vantaalla on tehty virkakäyttöön erillinen raportti Hyönteiset Vantaansurviainen Vantaanjoen Pitkäkoskesta löytyi vuonna 1991 Heptagenia flava -niminen päivänkorentolaji, joka kuuluu vaakasurviaisten heimoon (Heptageniidae). Kosken kivikkopohjilta kerätyistä nymfeistä määritetty laji tosin ilmoitettiin Suomelle uutena lajina vasta vuonna Laji on saanut suomenkieliseksi nimekseen vantaansurviainen löytöpaikkansa mukaan. Vantaansurviaista on tavattu paikalta myöhemminkin, mutta lajia ei ole runsaista etsinnöistä huolimatta tavattu vielä mistään muualta Suomesta. Vantaanjoen esiintymä sijaitsee lajin eurooppalaisen levinneisyysalueen pohjoisreunalla, ja Pohjoismaistakin lajia on tavattu Suomen ohella ainoastaan Tanskasta (Savolainen 2009). Vantaansurviainen on hyvin samannäköinen, kuin Suomessa varsin yleinen samaten keltainen laakasurviais-lajipari Heptagenia sulphurea ja Heptagenia dalecarlica. Jälkimmäisestä tosin ei ole havaintoja Vantaan seudulta. Verrattaessa vantaansurviaista alueella esiintyvään Heptagenia Sulphurea -laakasurviaiseen on ensin mainitun yleissävy kuitenkin hieman sameamman keltainen. Aikuisen yksilön vatsakilvessä on pitkittäinen raita ja sen ruumiin pituus on mm. Lajien lentoaika kesä-heinäkuussakin osuu kaiketi päällekkäin. Vantaansurviaisen elintavat Suomessa tunnetaan kuitenkin hyvin huonosti (Engblom 1996, Greenhalgh & Ovenden 1998/Uitti 2001, Visakivi 2004, Savolainen 2009). Lajin nymfin kidukset ovat kevyesti täplikkäät ja pyrstö on tasaisesti värjäytynyt. Sen vatsakilvessä on keskellä pitkittäissuuntainen tumma viiva. Vantaansurviaisen nymfin ruumiin pituus on mm (Engblom 1996). Muiden vaakasurviaislajien tapaan myös vantaansurviaisen nymfit ovat voimakkaasti taaksepäin kapenevia ja selkävatsaisesti litistyneitä. Raajat ovat sivuille suuntautuneet ja varsinkin tyviosiltaan litteät. Tämän tyypin nymfit elävät tavallisesti nopeasti virtaavissa vesissä tai järvien tyrskyrannoilla kivien ja muiden irtainten kappaleiden alapinnalla, niitä vasten painautuneina välttyäkseen siten tempautumasta veden mukaan. Ne ovat huonoja uimareita, mutta ryömivät nopeasti eri suuntiin (Saaristo & Savolainen 1987). Vaakasurviaislajien taipumus kovavirtaisiin ympäristöihin ilmenee hyvin myös näiden ruotsinkielisestä nimestä forsslända - koskiin. Vantaansurviainen arvioitiin viimeisessä uhanalaisuustarkastelussa vaarantuneeksi (VU). Perusteluina pidettiin erityisesti tunnettujen esiintymien vähäistä määrää ja satunnaistekijöiden aiheuttamaa häviämisriskiä (Rassi ym. 2010)

62 Sudenkorennot Nykyisen Vantaan alueelta on tavattu tähän mennessä tiettävästi 42 Suomessa tavatuista 59 eri sudenkorentolajista. Vantaalla tavatuista lajeista varsinaisiksi virtavesilajeiksi voidaan katsoa ainakin neidonkorento, immenkorento, sulkakoipikorento, aitojokikorento, pihtijokikorento ja kirjojokikorento (Friman, henk.koht. tiedonanto). Virtaavan veden äärellä lisääntyvistä sudenkorentolajeista neidon-, immen- ja sulkakoipikorento ovat Vantaalla runsaslukuisia ja yleisiä kaikenlaisten jokien ja purojen äärellä. Sulkakoipikorento tosin suosii isohkoja, hitaasti virtaavia ja usein reheviä vesiä ja pienillä puroilla se on yleensä harvalukuinen. Jokikorennot ovat virtavesilajeista vaateliaimpia ja alttiimpia esim. vesien saastumiselle, rantarakentamiselle, ruoppauksille ja perkauksille. Jokikorennot myös lisääntyvät yleensä nimenomaan koskikohtien äärellä, mutta aitojokikorentoa ja suojeltua kirjojokikorentoa tapaa usein myös kauempana virtavesistä sijaitsevilla levähdyspaikoilla. Vantaalla ei ole tiettävästi havaittu purokorentoa, mutta kaikki Suomen kolme jokikorentolajia on löydetty kaupungin alueelta (Friman, henk.koht. tiedonanto). Vantaan vesistä Lepsämänjoelta on eniten korentotietoja ja sen ääreltä on löydetty kaikkiaan 26 eri sudenkorentolajia. Muita merkittäviä virtavesien sudenkorentokohteita ovat myös Vantaanjoki ja Tuusulanjoki, joissa esiintyy mm. suojeltua kirjojokikorentoa. Vantaanjoki on myös muuten arvokas, koska se sisältää runsaasti erilaisille lajeille sopivia elinympäristöjä. Näiden ohella mielenkiintoinen kohde on myös Lamminsuonoja Lamminsuon kohdalla, jossa hitaasti virtaavan puron sudenkorentolajisto on sekoitus virtaavien ja seisovien vesien tyyppilajeja. Keimolan Isosuo on myös maininnan arvoinen kohde, josta on tavattu mm. Etelä-Suomessa todella paikallisesti esiintyviä suolajeja, kuten pohjanukonkorentoa ja hoikkakiiltokorentoa (Friman, henk.koht. tiedonanto). Yhtäkään Vantaalla tavatuista sudenkorentolajeista ei listattu enää viimeisimmässä uhanalaisuustarkastelussa uhanalaiseksi. Edellisessä listauksessa vaarantuneeksi (VU) listattu eteläntytönkorento on nyt arvioitu elinvoimaiseksi (LC) ja poistettu listalta. Lajista on kertynyt runsaasti seurantatietoa, jonka pohjalta sen on todettu viime aikoina runsastuneen. (Rassi ym. 2001, 2010). Virtavesien lajeista kirjojokikorento ei ole uhanalainen, mutta se on mainittu EU:n luontodirektiivin IV(a)- ja II-liitteissä, jonka mukaisesti laji on myös rauhoitettu. Seisovan veden sudenkorentolajeista sirolampikorento, lummelampikorento ja täplälampikorento on mainittu EU:n luontodirektiivin IV(a)-liitteessä ja täplälampikorento on lisäksi luontodirektiivin II-liitteen laji. Nämä rauhoitetut lajit elävät erilaisilla suolammilla, joita on Vantaalla vähän ja siksi myös havaintoja on kertynyt vähänlaisesti (Friman, henk. koht. tiedonanto, Valtion ympäristöhallinto 2011b). EU:n luontodirektiivin IV(a)-liitteen lajien lisääntymisja levähdyspaikkojen heikentäminen ja tuhoaminen on kiellettyä (kuten myös niiden osien hallussapito) ja II-liitteeseen kuuluvien lajien suojelemiseksi niiden esiintymispaikoille voidaan perustaa Natura 2000-verkoston alueita. Suomen luonnonsuojelulailla rauhoitettujen korentojen (jotka ovat kaikki Suomessa myös direktiivilajeja) tahallinen pyydystäminen ja tappaminen on kielletty. Immenkorento koiras Königstedt. Kuva: Miikka Friman Kirjojokikorento Luhtaanmäenjoki. Kuva: Miikka Friman

63 Vantaankorri Vantaankorri tunnettiin aiemmin nimellä vantaankoskikorento. Kyseinen koskikorentolaji tunnettiin Suomesta aikoinaan vain Vantaanjoen alueelta. Laji tavattiin ensi kerran Vantaanjoesta Vantaalla 1800-luvun lopulla, jolloin tavatun yhden koiraan perusteella laji aikoinaan kuvattiin kokonaan tieteelle uutena lajina. Myöhemmin vuonna 1919 tavattiin lisäksi yksi naaras samasta paikasta. Vuoteen 1985 mennessä ainoa muualta saatu havainto oli nymfi Järvenpäästä vuodelta Viime vuosina lajista on tehty havaintoja ilmeisesti ainakin Vantaanjoen Ruutinkoskesta. Vantaankorria on sittemmin löydetty myös kahdesta uudesta paikasta Pohjois-Karjalasta (Rassi ym. 1986, Rassi ym. 2010, Luontieto Keiron Oy 2008). Laji on musta, ruskeajalkainen ja tuntosarvinen, n mm pituinen koskikorento. Vantaankorri on virtavesien laji, joka elää kivi- tai sorapohjaisissa joissa. Kehitys on yksivuotinen ja laji aikuistuu toukokuussa. Aikuiset oleskelevat veden partaalla kivillä tai kasveilla. Laji on ilmeisesti kaikkialla hyvin niukka ja paikallinen. Lisäksi se mainitaan hyvin herkäksi vesien pilaantumiselle (Rassi ym. 1986). Vantaankorri on viimeisessä uhanalaisuustarkastelussa todettu erittäin uhanalaiseksi (EN). Uhanalaisuuden syistä todetaan, että Pohjois-Karjalan kahdesta uudesta havaintopaikasta huolimatta, sen elinympäristö, joet, on eteläisessä Suomessa uhanalainen luontotyyppi ja havaintopaikkoja on kaikkiaan vähän. Vantaankorri on lisäksi laji, joka on luonnonsuojeluasetuksessa säädetty erityisesti suojeltavaksi, koska sen häviämisuhka on ilmeinen. Erityisesti suojeltavan lajin säilymiselle tärkeän esiintymispaikan hävittäminen ja heikentäminen on kielletty, ja lajille voidaan tarvittaessa laatia yksityiskohtainen suojelusuunnitelma (Rassi ym 2010). Toisaalta Rassin ym. (2010) mukaan rajauspäätöksetkään eivät välttämättä turvaisi vantaankorrin esiintymiä, sillä lajin säilyminen on riippuvaista pitkälti vedenlaadusta, johon voi vaikuttaa ratkaisevimmin esiintymien yläpuolisella valuma-alueella tehtävät toimet Etelänkoipikorri Etelänkoipikorri tunnettiin ennen nimellä tummakoskikorento. Kyseisestä koskikorentolajista on vanha havainto Vantaalta vuodelta 1911, jolloin havaittiin yksi yksilö. Lisäksi Helsingin Huopalahdesta on useita löytöjä 1800-luvulta aina vuoteen Huopalahden löydöt viitannevat joko Pikku-Huopalahteen laskevaan Haaganpuron vesistöön tai sitten Huopalahteen laskeviin Mätäjokeen ja Monikonpuroon. Huopalahden esiintymispaikka tosin todetaan jo tuhoutuneeksi. Nykyisin lajia tavataan lähialueella ainakin Nuuksiossa muutaman kilometrin päässä Vantaan rajasta (Rassi ym. 1986, Lehtosalo 2004). Laji on pieni 5 8 mm pitkä tumma koskikorento. Etelänkoipikorri on helppo erottaa suvun muista lajeista koiraan sukupuolilisäkkeiden perusteella. Laji elää joissa ja kirkasvetisissä puroissa. Toukat syövät erilaisia putkilokasveja, sammalia ja leviä. Etelänkoipikorrin kehitys on yksivuotinen, laji aikuistuu toukoja kesäkuussa. Aikuiset oleskelevat virtaavien vesien partaalla syöden jäkäliä ja viherleviä (Rassi ym. 1986). Etelänkoipikorri on viimeisimmän uhanalaisuusluokittelun mukaan vaarantunut (VU). Lajista on kertynyt tasaisesti uusia havaintoja eteläisestä Suomesta, mutta havaintopaikkojen määrä on edelleen alle 20 ja lajin elinympäristöt ovat useimmiten pienialaisia, luonnontilaltaan muuttuneita lähteikköjä, mikä on uhanalainen luontotyyppi. Toisaalta muutama tunnetuista esiintymistä sijaitsee myös alempana lähdevaikutteisen puron varrella, kuten lajin ruotsinkielisestä nimestä gråvingad källbäckslända voisi päätellä (Rassi ym. 2010) Virtalude Virtalude on litteä ja leveä, soikea noin 8 10 mm pituinen vaaleanharmaa-musta vesilude. Laji on Euroopassa laajalle levinnyt, mutta Suomessa harvinainen ja paikoittainen. Vantaalla lajia tavataan ainakin Vantaanjoen Ruutinkoskessa ja Königstedtinkoskessa, missä se on melko runsas (Rassi ym. 1986, Uudenmaan ympäristökeskus 2009). Lisäksi Friman (henk. koht. tiedonanto) on havainnut lajia viime vuosina useaan otteeseen Lepsämänjoella ja Luhtaanmäen- joella, joten sen levinneisyys lienee nykyisin tunnettua laajempi. Laji elää syvissä sorapohjaisissa joissa. Näissä se liikkuu pohjassa kivien seassa käymättä pinnalla hengittämässä. Tästä syystä virtalude on vaikeasti havaittava. Sen aikuinen ja toukka ovat molemmat petoja, jotka syövät mm. vesihyönteisten toukkia ja voivat mahdollisesti myös imeä ravintoa simpukoista (Rassi ym. 1986). Virtalude on luokiteltu uusimmassa uhanalaisarvioinnissa silmälläpidettäväksi (NT) (Rassi ym. 2010)

64 VIITTEET Aapala, K. 2001: Lettovilla - esimerkki alueellisesti uhanalaistuneesta lettokasvista. teoksessa: Soidensuojelualueverkon arviointi. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö 490. s Anonymous. 1901: Turbiini ruhjonnut ankeriaita. Suomen kalastuslehti 10-11/1901: 189. Anonymous. 1905: Onnistunut kuhanistutus. Suomen kalastuslehti 6-7-8/1905: 162. Anonymous. 1968: Meritaimen Vantaasta. Suomen kalastuslehti 8/1968. s Anonymous. 1977: Uusi järvitaimenennätys. Suomen kalastuslehti 1/1977: Anonymous. 1986a: Vantaanjoen kalaporras valmis. Suomen kalastuslehti 4/1986: Anonymous. 1986b: Vantaanjoen kalaportaaseen nousseet kalat v Suomen kalastuslehti 8/1986: 450. Anonymous. 1987a: Vantaanjoen kalaporras toimii. Urheilukalastus 1/1987: 19. Anonymous. 1987b: Vantaanjoen kalaportaaseen nousseet kalat. Suomen kalastuslehti 8/1987: 415. Anonymous. 1987c: Vantaanjoelle uusi lupa-alue. Urheilukalastus 7/1987: 57. Anonymous. 1988a: Vantaanjoen kalaporras. Urheilukalastus 1/1988: 27. Anonymous. 1988b: Keravanjoen vesistötyöt käynnissä. Urheilukalastus 2/1988: 37. Anonymous. 1992a: Uudenmaan sähkökalastukset. Uudenmaan kalastuspiiri. 171 s. Anonymous. 1992b: Vantaa ei osaa päättää Tikkurilankosken töistä. Urheilukalastus 6/1992: 37. Anonymous. 1998: Vantaanjoesta on tulossa kalamiehen paratiisi. Vapa 3/1998: Anonymous. 1999: Vanhankaupunginkoski avattiin kalastukselle. Vapa 3/1999: Anonymous. 2011: vuollejokisimpukka. [ viitattu Artell, E. 2010: Valkjärvessä uiskentelee myös ankeriaita Lupamaksut istutuksiin. Nurmijärven Uutiset , Nro 90: 4. Degerman, E., Nyberg, P. & Sers, B. 2001: Havsöringens ekologi. Fiskeriverket. Fiskeriverket informerar 2001: s. Degerstedt, K. & Pihlainen, J. 1985: Länsi-Uudenmaan koskikarat Tringa 1/1985: Ekholm, M: 1993: Suomen vesistöalueet. Vesi- ja ympäristöhallitus. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja Sarja A: s. Engblom, E. 1996: Ephemeroptera (Mayflies). teoksessa: The aquatic insects of North Europe. - A ta-xonomic handbook. Volume 1: Ephemeroptera-Plecoptera-Hetroptera-Neuroptera-Megaloptera-Coleoptera-Trichoptera-Lepidoptera. Apollo Books, Stenstrup. s Erkamo, V. 1949: Ehdotus Helsingin seudun luonnonsuojelunkohteiksi. Uudenmaan kirjapaino osakeyhtiö, Helsinki. 39 s. + liite. Erkamo, V. & Ruotsalo, R. E. 1959: Selvitys seudun lähialueen virkistys- ja luonnonsuojelukohteista 1950 ja 1956 Selvitys Helsingin naapurikuntien luonnonsuojelukohteista. Helsingin seutukaavaliitto. 128 s. + liitteet. Eskelinen, U. 1985: Nevan lohikanta, uusi mahdollisuus. Suomen kalastuslehti 8/1985: Eskelinen, U. 1997: Miten Kymijoesta tuli lohijoki. Metsästys ja kalastus 6/1997: Greenhalgh, M. & Ovenden, D / Uitti, A. 2001: Perhokalastajan käsikirja Lohikalojen ravinto ja sen jäljitteleminen. Otava, Helsinki. 288 s. Haavisto, T. & Lempinen, P. 1999: Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan kalataloudellisesti ja luonnonsuojelullisesti arvokkaat pienvedet. Uudenmaan ympäristökeskus. Monisteita s. Haikala, M., Nuottajärvi, M. & Vähäkäkelä, M. 2009: Vantaan pienvesiselvitys. Vantaan kaupunki, kuntatekniikan keskus/ympäristökeskus. C6:2009/Kuntek 1/ s. Haikonen, A. 2008: Vaaralan jätevesipumppaamon ylivuodon jälkeinen kalastoselvitys syksyllä Kala- ja vesitutkimus Oy. 6 s. Haikonen, A. & Karppinen, P. 2009: Taimen- ja lohikantojen seurantatulokset Vantaanjoessa vuonna Kalaja vesitutkimus Oy. Kala- ja vesiraportteja nro s. Haikonen, A. Paasivirta, L. & Vatanen, S. 2007: Vantaanjoen yhteistarkkailu - kalasto ja pohjaeläimet vuonna Kala- ja vesitutkimus Oy. Kala- ja vesiraportteja nro s. + liitteet. Helsingin vesi- ja ympäristöpiiri. 1994: Vantaanjoen vesistön vesiensuojelun toimenpideohjelma. Vesi- ja ympäristöhallitus, Helsingin vesi- ja ympäristöpiiri. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja sarja A s. Hepojoki, A., Rytkönen, J. & Silander, J. 1994: Kalaporras Tikkurilankoskeen. Vesitalous 3/1994: Honkanen, J. (toim.) 2011: Ympäristön tila Vantaalla. Vantaan kaupunki, ympäristökeskus. C s. Hosiaisluoma, V. 1983: Pääkaupunkiseudun arvokkaimmat luonnonsuojelukohteet: tutkimus ensisijaisesti rauhoitettavista alueista. Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta. Pääkaupunkiseudun julkaisusarja A 1983: s. Degerstedt, K. 1982: Karatutkimus puolivälissä. Tringa 3/1982:

65 Hosiaisluoma, V. 1985: Pääkaupunkiseudun suoluonto ja sen suojelu. Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta. Pääkaupunkiseudun julkaisusarja B 1985: s. Hultin, H (1968): Helsingin pitäjän seurakunnan historia. Svenska odlingens vänner i Helsinge rf, Helsinki. 152 s. Hurme, S. 1952: Vantaanjoki taimenvetenä. Metsästys ja Kalastus 5/1952: Hurme, S. 1962: Suomen Itämeren puoleiset vaelluskalajoet. Maataloushallituksen kalataloudellinen tutkimusosasto. Monistettuja julkaisuja N:o s. Hurme, S. 1970: Lohi ja taimen Suomenlahden alueella. Maataloushallituksen kalataloudellinen tutkimustoimisto. Monistettuja julkaisuja s. Husa, J. & Teeriaho, J. 2004: Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Uudellamaalla. Ympäristöministeriö. Alueelliset ympäristöjulkaisut s. Höök, M. 1994: Vantaanjoki. Erä 4/1994: Ikonen, E., Ahlfors, P., Mikkola, J. & Saura, A Meritaimenen ja lohen elvyttäminen Vantaanjoen vesistössä. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalantutkimusosasto. Monistettuja julkaisuja s. Janatuinen, A. 2008: Espoon virtavesien sähkökoekalastukset. Espoon ympäristökeskus. raportti. 32 s. Janatuinen, A. 2009a: Espoon virtavesiselvitys Osa 1: Espoon virtavesi-inventointi. Espoon ympäristökeskus. Espoon ympäristökeskuksen monistesarja 1a/ liitteet. Janatuinen, A. 2009b: Espoon virtavesiselvitys Osa 2: Espoon vesistöt. Espoon ympäristökeskus. Espoon ympäristökeskuksen monistesarja 1b/ liitteet. Janatuinen, A. 2011: Vantaanjoen vesistön sivujokien ja purojen sähkökoekalastukset syksyllä Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos. Kalataloustieteen kurssityö. 20 s. Janatuinen, A. 2012a: Vantaanjoen vesistön sivujokien ja purojen sähkökoekalastukset Vantaalla syksyllä Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos. 27 s. Janatuinen, A. 2012b: Mätäjoen sähkökoekalastus syksyllä Virtavesien hoitoyhdistys ry. 12 s. Janatuinen, A. & Saikku, M. 2008: Finland: The Longinoja and Mätäpuro Brook Projects. teoksessa: ECRR: Addressing Practitioners. European Centre for River Restoration (ECRR) & Dutch Institute for Inland Water Management and Waste Water Treatment (RIZA). Amsterdam. s Joensuu, L., Haikonen, A. & Hellén, N. 2008: Espoon Pitkäjärven ja Lippajärven koekalastukset Nordic-yleiskatsausverkoilla vuonna Kala- ja vesitutkimus Oy. 20 s. + liitteet Juuti, P. & Rajala, R. 2007: Virtojen Vantaa Vantaan veden historia. Gummerus kirjapaino Oy, Jyväskylä. 340 s. Juvonen, O. 1994: Rokastamaan. Metsästys & kalastus 9/1994: 39. Juvonen, M. & Vainio, S. 2008: Sipoonjoen ja sen sivupurojen kalataloudellinen kartoitus ja kunnostus-tarveehdotukset. Itä-Uudenmaan ja Porvoonjoen vesien- ja ilmansuojeluyhdistys ry. 75 s. Kangas, I. 1962: Suomen järvi eli Silvolan allas ja sen tarkoitus. Suomen kalastuslehti 1/1962: Kankaanpää, S. 1987: Pienet vedet Vantaalla Vantaan kaupunki, ympäristönsuojelulautakunta. 32 s. + liitteet. Kankaanpää, S. 1989: Pienet vedet Vantaalla 1988: Herukkapuro-Pyymosanoja ja Kylmäoja. Vantaan kaupunki, ympäristönsuojelulautakunta. 12 s. + liitteet. Karppinen, P., Haikonen, A. & Relander, J. 2010: Vantaanjoen taimenen ja lohen vaellustutkimus Kala- ja vesitutkimus Oy. Kala- ja vesimonisteita s. Karttunen, K. 1987: Vantaan- ja Keravanjoen koskien kasvillisuus. Luontotutkimus Enviro Oy. 44 s. + liitteet. Kauppila, O. (toim) 1983: Vantaanjoki - Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistyksen 20-vuotisjuhlajulkaisu. Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry. 103 s. Keski-Uudenmaan vesiensuojelun kuntayhtymä. 2009: Tuusulanjoen kunnostuksen tarkkailuohjelma. 18 s. Kettunen, H. 2000: Espoonjoki kalan ja kalastajan näkökulmasta. Pro Espoonjoki-esite. Espoon kaupunki, Uudenmaan liitto & Pro Espoonjoki ry. Kettunen, I. 1968: Erään Vantaanjoen latvahaaran purotaimenkannasta. Suomen kalastuslehti 1/1968: 4-6. Koli, L. 1998: Suomen kalat. WSOY, Porvoo. 357 s. Koli, L. 2001: Otavan kalakirja. Otava, Helsinki. 168 s. Koskiniemi, J. 2009: Espoonjoen ja Mankinjoen taimenen perinnöllinen rakenne DNA:n mikrosatelliitti-muuntelun perusteella. Helsingin yliopisto, Kotieläintieteen laitos. Muistio. 13 s. Krebs, G. 2009: Development of land-use within the urbanizing Kylmäoja watershed. Teknillinen korkeakoulu, Yhdyskunta- ja ympäristötekniikan laitos. Ympäristönsuunnitelun tietotekniikka. Diplomityö. 184 s. Kärki, S. 1981: Pääkaupunkiseudun uhanalaiset kasvit. Uudenmaan luonto Nylands natur 1/1981: Kärkkäinen, A. 1998: Vantaanjoen kalataloudellinen kunnostus etenee - taimen tulee takaisin. teoksessa: Vantaanjoen vesiensuojelua 35 vuotta Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry. Julkaisu nro 43. s Laaka-Lindberg, S., Anttila, S. & Syrjänen, K. 2009: Suomen uhanalaiset sammalet. Suomen ympäristökeskus. ympäristöopas. 347 s

66 Laamanen, J. 1974: Luonnonsuojelututkimus II Helsinki, Espoo, Kauniainen, Vantaa, Kerava, Järvenpää. Helsingin seutukaavaliitto. 371 s. + liitteet. Lappalainen, H. 1988: Vantaan lähteiden esiselvitys Vantaan kaupunki, Ympäristötoimisto. Moniste 4/ s. Lehikoinen 2010a: Kuningaskalastaja Alcedo atthis. teoksessa: Uudenmaan linnusto. Helsingin Seudun Lintutieteellinen Yhdistys Tringa ry. Kariston Kirjapaino Oy, Hämeenlinna. s Lehikoinen, A. 2010b: Törmäpääsky Riparia riparia. teoksessa: Uudenmaan linnusto. Helsingin Seudun Lintutieteellinen Yhdistys Tringa ry. Kariston Kirjapaino Oy, Hämeenlinna. s Lehtinen, E. 2007: Ristipuron ja Koisorannan patojen kunnostussuunnitelmat. Uudenmaan ympäristökeskus. 2 s. + liitteet. Lehtojensuojelutyöryhmä. 1988: Lehtojensuojeluryhmän mietintö. Ympäristöministeriö. Komiteamietintö 1988: s. Lehtonen, H. 2003: Iso kalakirja - ahvenesta vimpaan. WSOY. 280 s. Lehtosalo, M. 2004: Espoon uhanalaiset ja silmälläpidettävät eläimet ja kasvit: julkaisun päivitys Espoon ympäristölautakunta. 22 s. Leikola, N. 1994: Talouskaloihin kuulumattomien kalalajien kartoitus - Väliraportti Vesi- ja ympäristöhallitus. Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja nro s. Lempinen, P. 1998: Keravanjoen tulvasuojelutöiden kalataloudellisten vaikutusten tarkkailututkimusten loppuraportti. Uudenmaan ympäristökeskus. Monisteita s. Lempinen, P. 2001: Suomenlahden meritaimenkantojen suojelu- ja käyttösuunnitelma. Uudenmaan työvoimaja elinkeinokeskuksen kalatalousyksikkö. Kala- ja riistahallinnon julkaisuja 52/ s. Lempinen, P., Luttinen, R. & Pummila, A. 1999: Tuusulanjoen ympäristöselvitys. Uudenmaan ympäristökeskus. Monisteita s. Lempinen, P, Penttilä, S., Savola, P. & Taponen, T. 2002: Uudenmaan järvien tehokalastusprojekti. Uudenmaan työvoima- ja elinkeinokeskus, kalatalousyksikkö. Kala- ja riistahallinnon julkaisuja. 61/ s. Lepsämän perinne- ja kyläyhdistys ry. 2011: Lepsämän luonto- ja historia. [ html]. viitattu Levander, K. M. 1927: Purolohia Vantaanjoessa. Suomen kalastuslehti 11/1927: 197. Lingdell, P.-E. & Engblom, E. 2007: Småkryp i skogsvattendrag. WWF. 74 s. Lohi, M. 2000: Vanhankaupunginkoskesta isoja kaloja. Vapa- ja urheilukalastus 2/2000: Luontotieto Keiron Oy. 2008: Ruutinkosken luonnonsuojelualueen hoito- ja käyttösuunnitelma. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 5/ s. + liitteet. Länsi-Suomen vesioikeus. 1998: Liukkaudentorjunta-aine ja glykolipitoisten valuma-vesien johtaminen Helsinki-Vantaan lentoasemalta vesistöön, päätöksen nro 84/1993/1 lupaehtojen tarkistaminen / III kiitotien liukkaudentorjunta-aine- ja glykolipitoisten valuma-vesien johtaminen Helsinki-Vantaan lentoasemalta vesistöön, Vantaa. Länsi-Suomen vesioikeuden päätös 97/1998/3, Diaarinumerot ja s. Malin, J. 2009a: Ihme juttu Kolmipiikit uivat mutaojassa Keravalla. Keski-Uusimaa [ keski-uusimaa.fi/uutiset/arkisto/2009/07/25/ihme-juttu-kolmipiikit-uivat-mutaojassa-keravalla]. viitattu Malin, J. 2009b: Killan mutaojassa vipeltää kalaparvi. Keski-Uusimaa [ Uutiset/Paivan-puheenaihe/Killan-mutaojassa-vipeltaa-kalaparvi]. viitattu Malin, J. 2009c: Tästä me niitä pikkukaloja siskon kanssa pyydystettiin. Keski-Uusimaa [ keski-uusimaa.fi/uutiset/arkisto/2009/07/31/tasta-me-niita-pikkukaloja-siskon-kanssa-pyydystettiin]. viitattu Malin 2009d: Kuningaskalastaja pesi Lemmenlaaksossa. Keski-Uusimaa [ fi/artikkeli/21238-kuningaskalastaja-pesi-lemmenlaaksossa]. viitattu Mannerla, M., Andersson, M., Birzaks, J., Debowski, P., Degerman, E., Huhmarniemi, A., Häggström, H., Ikonen, E., Jokikokko, E., Jutila, E., Kesler, M., Vytautas, K., Kontautas, A., Pedersen, S., Persson, J., Romakkaniemi, A., Saura, A., Shibaev, S., Titov, S., Tuus, H., Tylik, K. & Yrjänä, T. 2011: Salmon and Sea Trout Populations and Rivers in the Baltic Sea - HELCOM assessment of salmon (Salmo salar) and sea trout (Salmo trutta) populations and habitats in rivers flowing to the Baltic Sea. Helsinki Commission. Baltic Sea Environment Proceedings No. 126A. 79 s. Marttinen, M. & Koljonen, M-L. 1989: Uudenmaan meritaimenkantojen inventointi ja geneettinen tutkimus. Uudenmaan kalastuspiirin kalastustoimisto. Tiedotus nro s. Mielonen, M., Laasonen, J. & Rytkönen, J. 1997: Selvitys kalan nousun tehostamiseksi Vantaanjoen Vanhankaupunginkoskessa. Vesitalous 1/1997: Mikkola, J. 1993: Vanda å är laxförande igen. Finlands natur 2/1993: Mikkola, J. & Saura, A. 1994: Viemäristä lohijoeksi Vantaanjoen vaelluskalatutkimuksia vuosilta Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalatutkimuksia Fiskundersökningar s. MMM. 2010: Suomen kansallinen ankeriaanhoitosuunnitelma. Maa- ja metsätalousministeriö. 79 s. Mäkynen, A. 2010: Östersundomin puroselvitys. Ramboll Finland Oy. 25 s. + liitteet. Niemelä, J., Helle, I. & Jormola, J. 2004: Purovesistöjen merkitys kaupunkiluonnon monimuotoisuudelle. Ympäristöministeriö. Suomen ympäristö s

67 Niinimäki, J. 2002a: Lippajärven koekalastus ja hoitokalastus vuonna Espoon ympäristökeskus. Monistesarja. X/ s. Niinimäki, J. 2002b: Espoon Pitkäjärven hoitokalastukset ja koekalastus vuonna Espoon ympäristökeskus. Monistesarja. X/ s. Niinimäki, J. 2007a: Lippajärven hoitokalastukset vuonna Espoon ympäristökeskus. Monistesarja. X/ s. Niinimäki, J. 2007b: Espoon Pitkäjärven hoitokalastukset vuonna Espoon ympäristökeskus. Monistesarja. X/ s. Niinimäki, J. & Kinnunen, K. 2010: Espoon Pitkäjärven hoitokalastukset vuonna Espoon ympäristökeskus s. Nordqvist, O. 1902: Kalojen kuoleminen Malminkylän purosta lokakuussa Suomen kalastuslehti 7-8/1902: Nurmijärven ympäristölautakunta. 2005: Valkjärven kunnostuskalastus kesällä Nurmijärven ympäristölautakunta. kokouspöytäkirja [ viitattu Nyberg, K. & Snellman, S. 2009: Helsingin Vanhankaupunginkoskesta pyydettyjen vaellussiikojen, taimenten sekä lohien ikäryhmäkoostumus ja kasvu vuosien 2007 ja 2008 näytteenoton perusteella. Helsingin yliopisto, Bio- ja ympäristötieteiden laitos, Akvaattiset tieteet / Helsingin kaupungin liikuntavirasto, Merellinen osasto. 17 s. Nyberg, K. & Snellman, S. 2011: Helsingin Vanhankaupunginkosken kalastotutkimukset vuonna Vanhankaupunginkoskesta pyydettyjen siikojen ikäryhmäkoostumus ja kasvu sekä taimenten ikäryhmäkoostumus vuoden 2010 näytteenoton perusteella. Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos, Akvaattiset tieteet / Helsingin kaupungin liikuntavirasto, Merellinen osasto. 13 s. Närhi, M.-A. 2011: Vantaan Krapuojan ja Kormuniitynojan ekologinen tila pohjaeläimistön kuvastamana. Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos, Akvaattiset tieteet / limnologia. Pro gradu tutkielma. 69 s. Ojaharju, J. & Pennanen, J. T. 2004: Hopearuutana ja kultakala tunkevat Suomen vesiin. Helsingin Sanomat Ojaharju, J., Pennanen, J. T. & Urho, L. 2010: Hopearuutana on uhkana alkuperäisille kalalajeille. Kalastuslehti 3/2010: Ojala, A. 2006: Vantaan luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeät alueet. Vantaan kaupunki, ympäristökeskus/kaupunkisuunnittelu. C20:2005/Kaupsu 11/2005/YK s. Olin, M., Ruuhijärvi, J., Rask, M., Villa, L., Savola, P., Sammalkorpi, I. & Poikonen, K. 1998: Rehevöityneiden järvien hoitokalastuksen vaikutukset vuosiraportti Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. Ovaskainen, R. & Pärnänen, K. 1971: Yleispiirteinen selvitys Uudenmaan vesistöjen kalakannoista vesistöjen käyttökelpoisuuden kuvaajana. Maa ja Vesi Oy. Moniste. 75 s. Paaer, P. & Stén, T. 2008: Helsingin luonnonsuojeluohjelma Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 16/ s. + liitteet. Paavilainen, T. 2005: Vantaan purojen ja ojien ravinnekuormitus Vantaan kaupunki, ympäristökeskus. C3: s. Pakkasmaa, S. & Petersson, E. 2005: Fisk i fel vatten Ekologiska konsekvenser av utsättningar av fisk. Fiskeriverket. Fiskeriverket informerar 2005:9. 35 s. Peltonen, J. 2001: Vantaan latvojen kunnostustyöt alkaneet. Urheilukalastus 6/2001: 31. Peltonen, J. 2002: Vantaanjoen latvojen kunnostustyöt valmistumassa. Urheilukalastus 4/2002: Penttinen, M. 2003: Laatukalaa Virtavesien hoitoyhdistykseltä. Pohjolan perhokalastaja 2/2003: Pennanen, J. T. 2001: Toutaimen istutukset ja niiden tulokset. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalatutkimuksia Fiskundersökningar nro s. Pennanen, J. T. 2011a: Raportti Vantaanjoen vimpakannan kutuvaelluksesta ja tilasta. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. 4 s. Pennanen, J. T. 2011b: Suutarin historia Suomen alueella. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. [ rktl.fi/kala/tietoa_kalalajeista/suutari/suutarin_historia_suomen.html]. viitattu Pihlainen 1984: Koskikaran pesiminen Suomen eteläosissa. Suomenselän linnut 2/1984: Pihlainen 2010: Koskikara. Uudenmaan linnusto. Helsingin Seudun Lintutieteellinen Yhdistys Tringa ry. Kariston Kirjapaino Oy, Hämeenlinna. s Pispa, K. 2004: Kaupunkipuron ekologinen ja sosiaalinen merkitys kaupunkisuunnittelussa - tapaus Rekolanoja. Helsingin yliopisto, Maantieteen laitos, Suunnittelumaantiede. Pro gradu tutkielma. 122 s. + liitteet. Pispa, K., Muukka, L., Pentinmikko, A., Ojala, A., Savola, K., Wickholm, M., Niva, S. & Paikkala, S. 2005: Rekolanoja Eilen, tänään ja huomenna. Vantaan kaupunki. Maankäyttö ja ympäris-tö/kaupunkisuunnittelu. C 15:2005 / Kaupsu 7/ s. Pohjola, J-P. 2010: Vimpan päälle Projekti Vantaanjokeen nousevien kalojen ylisiirtoprojektista vuonna Turun ammattikorkeakoulu. Kala- ja ympäristötalouden koulutusohjelma. opinnäytetyö. 54 s. Pöyry Environment Oy. 2009: Keski-Vantaan hulevesijärjestelmän toiminnallinen selvitys. Pöyry Environment Oy. 41 s. Ranta, P. 1989: Vantaanjoen vesistöalueen kasvillisuusselvitys. Vantaan kaupunki, asemakaavaosasto. 115 s

68 Ranta, P. 1990: Vantaanjoen vesistöalueen jokikäytäväkasveista Vantaalla ja Helsingissä. Lutukka 4/1990: Ranta, P. & Siitonen, M. 1996: Vantaan luonto Kasvit. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. 442 s. Rantalainen, S. 2004: Luonnonsuojeluselvitys. Vantaan kaupunki, ympäristökeskus. C15: s. Rassi, P., Alanen, A., Kemppainen, E., Vickholm, M. & Väisänen, R. 1986: Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietintö - Osa II Suomen uhanalaiset eläimet. Ympäristöministeriö. Komiteanmietintö 1985: s. Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. (toim.) 2001: Suomen lajien uhanalaisuus Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Edita, Helsinki. 432 s. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). 2010: Suomen lajien uhanalaisuus Punainen kirja Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Edita Prima Oy, Helsinki. 685 s. Raunio, J., Rinne, J. & Holsti, H. 2009: Vantaanjoen yhteistarkkailu Kalasto ja kalastus vuonna Kymijoen vesi- ja ympäristö ry. Kymijoen vesi- ja ympäristö ry:n julkaisu no 182/ s. Raunio, J., Rinne, J. & Holsti, H. 2011: Vantaanjoen yhteistarkkailu Kalasto ja kalastus vuonna Kymijoen vesi- ja ympäristö ry. Kymijoen vesi- ja ympäristö ry:n julkaisu no 209/ s. + liitteet. Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008a: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus - Osa I: Tulokset ja arvioinnin perusteet. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö 8/ s. Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008b: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus - Osa II: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö 8/ s. Rinne, J. 1997: Tikkurilan kalaporrasta käytti seitsemän kalalajia. Suomen kalastuslehti 6/1997: Rinne, J. & Saura, A. 1996: Harjustako Vantaanjoesta? - Alustavia tuloksia kotiutusistutuksista. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. + viitteet. Romakkaniemi, A., Yrjänä, T., Jutila, E., Ikonen, E., Jokikokko, E., Huhmarniemi, A., Saura, A. & Mäki-Petäys, A. 2011: Salmon and Sea Trout Populations and Rivers in Finland HELCOM assessment of salmon (Salmo salar) and sea trout (Salmo trutta) populations and habitats in rivers flowing to the Baltic Sea. Helsinki Commission. Baltic Sea Environment Proceedings No. 126B. 97 s. Royce, W., F. 1996: Introduction to the Practice of Fishery Science. Academic Press, San Diego. 448 s. Ruotsalainen, P. 2006: Vantaan Vestran luonnonsuojelualueen, Herukkapuron lehdon ja Pyymosan lehdon sammalinventointi Vantaan kaupunki, ympäristökeskus. C29: s. Ruth, O. 1998: Mätäjoki nimeään parempi. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 6/ s. + liitteet. Saarikivi, J. 2008: Helsingin matelija- ja sammakkoeläinlajisto sekä tärkeät matelija- ja sammakkoeläinalueet vuonna Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 8/ s. + liitteet. Saaristo, M. & Savolainen, E. 1987: Päivänkorennot (Ephemeroptera). teoksessa: Suomen eläimet osa 4. Weilin+Göös, Espoo. s Salminen, J. 2010: Itä-Uudenmaan maakunnallisesti arvokkaat luonnonympäristöt (MALU). Itä-Uudenmaan liitto. Julkaisu s. Salminen, J. & Aalto, S. 2012: Luonnonympäristöjen arvottamisen kriteeristö Uudellemaalle (LAKU) loppuraportti. Uudenmaan liitto. Uudenmaan liiton julkaisuja E s. Salminen, O., Liljeström, I., Rapola, E. & Huth, U. 2005: Vallinkylän hulevesien luonnonmukainen ohjaaminen ja käsittely. Teknillinen korkeakoulu, Vesitalous ja vesirakennus. 30 s. Salo, P. 2001: Helsingin Vanhankaupunginkoski. Vapa- ja urheilukalastus 6/2001: Samanen, K. 1996: Virtavesien kunnostus tulevaisuuden suururakka. Perhokalastus 1996/1: Samanen, K. 2011: Vantaanjoen pääuoman kalataloudelliset kunnostukset. [ viitattu Saura, A. 1999a: Sähkökalastus. teoksessa: Kalataloustarkkailu Periaatteet ja menetelmät. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. s Saura, A. 1999b: Vanhankaupunginkosken kalastoseuranta syksyllä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. Saura, A. 2001a: Espoon Monikonpuron kalaston nykytilan selvitys. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalaja riistaraportteja nro s. Saura, A. 2001b: Taimenkantojen tila Suomenlahden pohjoisrannikon joissa. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kalatutkimuksia Fiskundersökningar nro s. Saura, A. 2005: Tuusulanjoen kunnostukseen liittyvä kalastotarkkailu vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. Saura, A. 2009: Tuusulanjoen kunnostukseen liittyvä kalastotarkkailu vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja. 15 s. Saura, A. & Könönen, K. 2001: Vantaanjoen yhteistarkkailu - Kalasto ja pohjaeläimet vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. Saura, A. & Könönen, K. 2002: Espoon Monikonpuron kalasto- ja pohjaeläintarkkailu vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. + liitteet

69 Saura, A. & Könönen, K. 2003: Espoon Monikonpuron kalasto- ja pohjaeläintarkkailu vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. + liitteet. Saura, A. & Könönen, K. 2004: Espoon Monikonpuron kalasto- ja pohjaeläintarkkailu vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. + liitteet. Saura, A. & Könönen, K. 2005: Espoon Monikonpuron kalasto- ja pohjaeläintarkkailu vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. + liitteet. Saura, A. & Könönen, K. 2006: Espoon Monikonpuron kalasto- ja pohjaeläintarkkailu vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. + liitteet. Saura, A., Könönen, K., Yrjölä, R. & Rinne, J. 2003: Vantaanjoen yhteistarkkailu - Kalasto ja pohjaeläimet vuonna Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. Saura, A., Könönen, K., Yrjölä, R. & Rinne, J. 2005: Vantaanjoen yhteistarkkailu - kalasto vuonna 2004 ja pohjaeläimet vuosina Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. Kala- ja riistaraportteja nro s. Saura, A. & Varjo, M. 2009: Kalat Suomen luonnossa. Otava, Helsinki. 158 s. Savola, K. & Wikholm, M. 2005: Vantaan kääpätutkimus 2003/2004. Vantaan kaupunki, ympäristökeskus. C17: s. Savolainen, E. 2009: Päivänkorentojen (Ephemeroptera) esiintyminen Suomessa. Kuopion luonnontieteellinen museo. Kulumus s. Schönach, P. 2003: Saippuakuplista suojeluun Vantaanjoen ympäristöhistoriaa vuosilta Helsingin yliopisto, Limnologian ja ympäristönsuojelun laitos, Ympäristönsuojelutiede. Pro gradu tutkielma. 105 s. + liitteet. Schönach, P. 2007: Vantaanjoen suojeluyhteistyö toisen maailmansodan jälkeen. Historiallinen Aikakauskirja 105: Segerstråle, C. 1937: Studier rörande havsforellen (Salmo trutta L.) i Södra Finland, speciellt på Karelska näset och I Nyland. Acta Soc. pro Fauna et Flora Fennica 60: Segerstråle, C. 1947: Från Fiskodlingens Vänners r.f. verksamhet teoksessa: Fiskodling och fiskevård. Fiskodlingens Vänner r.f., Helsingfors. s Segerstråle, C. 1951: Karppi (Cyprinus carpio) Pyhtäältä (U). Luonnon Tutkija 1/1951: Segerstråle, S. 1957: Gammarus pulex ja Gammarus lacustris Pohjoismaissa. Luonnon tutkija 5/1957: Seppovaara, O Harjuksen (Thymallus thymallus L.) levinneisyys, biologia, kalastus ja hoitotoimet Suomessa. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, kalantutkimusosasto. Monistettuja julkaisuja s. Sierla, L., Lammi, E., Mannila, J. & Nironen, M. 2004: Direktiivilajien huomioon ottaminen suunnittelussa. Suomen ympäristökeskus. Suomen ympäristö s. Siitonen, M. 1997: Luhtaorvokki Sumpviol. teoksessa: Uhanalaiset kasvimme. Suomen ympäristökeskus/kirjayhtymä, Helsinki. s SKES 2010: Vantaan pienvesistöjen kalastoselvitys Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseura ry. 21 s. Stenholm, K. 2008: Vantaanjoki vuonna Virtavesien hoitoyhdistys ry. 7 s. Stenholm, K. 2009: Vantaanjoki vuonna Virtavesien hoitoyhdistys ry. 11 s. Stenholm, K. 2010: Vantaanjoki vuonna Virtavesien hoitoyhdistys ry. 11 s. Stenholm, K. 2011: Vantaanjoki vuonna Virtavesien hoitoyhdistys ry. 15 s. Sulkava, R. 2008: Saukot ja liikenne. Esitelmä Uudenmaan ympäristönsuojelupiirissä s. Sulkava, R. 2010: Saukko (Lutra lutra) virtavesien käyttäjänä. Esitelmä Pienvedet ekologisina yhteyksinä-seminaarissa s. Särkelä, A., Lahti, K. & Männynsalo, J. 2007: Kuusijärven tila vuonna Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys/vantaan kaupunki, ympäristökeskus. C6/ s. Särömaa, M. 1986: Puntarissa piiribiologit 1: Åke Doktar. Urheilukalastus 1/1986: Särömaa, M. 1994: Ei sen väliä, saanko tai olen saamatta. Suomen Urheilukalastajain Liitto ry, Helsinki. 312 s. Tast, T. 1993: Allikkosalakkaa on Kotkan alueella laajemminkin. Suomen kalastuslehti 8/1993: 44. Tiensuu, M. 2008: Vantaan Kylmäojan ekologinen tila pohjaeläimistön perusteella arvioituna. Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos, Akvaattiset tieteet / limnologia. Pro gradu tutkielma. 43 s. Tiira. 2010: Kuningaskalastaja-havainnot.. BirdLife Suomi ry:n avoin Tiira-lintutietopalvelu. [ viitattu Tikkanen, M. 1991: Vantaanjoen valuma-alueen geomorfologia. Helsingin seutukaavaliitto. Helsingin seutukaavaliiton julkaisuja C s. + liitteet. Toivonen,J., Antere,I.& Lehtonen,H Kuhan esiintyminen Suomessa (The occurrence of pike-perch (Stizostedion lucioperca L.) in Finland). Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, kalantutkimusosasto. Tiedonantoja 17: Tuomenpuro, J. & Koli, L. 1993: Allikkosalakka löytyi Suomesta. Suomen kalastuslehti 7/1993:

70 Ulvinen, A. 1983: Kymenlaakson sisävesien toutaimesta ja sen häviämisestä. Suomen kalastuslehti 7/1983: Urho, L., Pennanen, J. & Deinhardt, M. 2010: Hopearuutanan leviäminen estettävä. Suomen kalastuslehti 8/2010: Urho, L. 2011: Kalasto-, kalakantamuutokset ja vieraslajit ilmaston muuttuessa. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos. RKTL:n työraportteja 6/ s. Uudenmaan ympäristökeskus. 2009a: Suomen Natura 2000 kohteet / Uudenmaan ympäristökeskus: Vestran suot, lehdot ja vanhat metsät. Uudenmaan ympäristökeskus. 3 s Uudenmaan ympäristökeskus. 2009b: Suomen Natura 2000 kohteet / Uudenmaan ympäristökeskus : Vantaanjoki. Uudenmaan ympäristökeskus. 2 s. Uudenmaan ympäristökeskus. 2010: Tuusulanjoen kunnostus. [ viitattu Vantaan Seutu. 1986: Lisää lohiportaita Vantaanjoelle. Urheilukalastus 6/1986. s 38. Vahtera, H. & Männynsalo, J. 2009: Vantaanjoen yhteistarkkailu Vedenlaatu vuonna Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry. Julkaisu 62/ s. Vahtera, H. & Männynsalo, J. 2011: Vantaanjoen yhteistarkkailu Vedenlaatu vuonna Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry. Julkaisu 66/ s. Vainio, S. 2007: Kalataloudellinen jokikunnostushanke Mustijoki/Mäntsälänjoki, Porvoonjoki, Ilolanjoki Loppuraportti. Itä-Uudenmaan ja Porvoonjoen vesien- ja ilmansuojeluyhdistys ry. 99 s. Vainio, S. 2009: Loviisanjoen sähkökalastukset Itä-Uudenmaan ja Porvoonjoen vesien- ja ilman-suojeluhdistys ry. 8 s. Vantaan kaupunki. 2011: Vantaan viheralueohjelma luonnos s. Valle, K., J. 1934: Suomen kalat. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. 228 s. Vesihallitus. 1983: Keski- ja Itä-Uudenmaan vesien käytön kokonaissuunnitelma. Vesihallitus. Vesihallituksen julkaisuja. Sarja B s. VHVSY. 2006: Vantaanjoen vesistöalueen kalalajien, nahkiaisten ja rapujen esiintyminen. Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry. [ viitattu Virtavesien hoitoyhdistys. 2009: Helsingin Mellunkylänpurolla kalakuolemia - asukkaat huolestuneita purossa kelluneista kuolleista taimenista. [ viitattu Virtavesien hoitoyhdistys. 2010a: Virtavesien hoitoyhdistyksen istutukset vuosina [ viitattu Virtavesien hoitoyhdistys. 2010b: Virtavesien hoitoyhdistyksen istutukset vuosina [ viitattu Visakivi, P. 2004: Heptageniahurmos laakasurviaiset ja taimenenkalastus. Pohjolan perhokalastaja 6/2004: Väre, S. & Kärki, S. 1981: Pääkaupunkiseudun uhanalaiset kasvit ja eläimet. Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta. Pääkaupunkiseudun julkaisusarja A. 1981: J s. Wuorentaus, Y. 1936: Kuha kotiutunut Kytäjärveen. Suomen kalastuslehti 9/1936: Yli-Pelkonen V., Pispa K. & Helle I. 2006: The role of stream ecosystems in urban planning: a case study from the stream Rekolanoja in Finland. Management of Environmental Quality 17: Ylönen, O. 1999: Espoon Pitkäjärven koekalastus vuonna teoksessa: Espoon Pitkäjärven tutkimukset Espoon ympäristökeskus. Monistesarja. 1/ s. Yrjölä, R., Rinne, J. & Stigzelius, J. 2003: Tuusulanjärven länsirannan käytön ja hoidon periaatteet. Uudenmaan ympäristökeskus. Monisteita s. Yrjölä, R. 2010: Sipoosta Helsinkiin liitetyn alueen linnusto Ympäristötutkimus Yrjölä Oy. 58 s. Valtion ympäristöhallinto. 2011a: Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan kalatiet. 3 s. [ viitattu Valtion ympäristöhallinto. 2011b: Suomessa esiintyvät luontodirektiivin II, IV ja V -liitteen lajit. [ viitattu Vantaan kaupunki. 2009: Vantaa Hulevesiohjelma. Vantaan kaupunki, Kuntatekniikan keskus. Kuntek 2/2009 / C16: s. + liitteet. Vantaan Seutu. 1986: Lisää lohiportaita Vantaanjoelle. Urheilukalastus 6/1986. s

71 Henkilökohtaiset tiedonannot Friman, Miikka Suomen sudenkorentoseura ry Jormola, Jukka maisema-arkkitehti, Suomen ympäristökeskus Jukarainen, Jorma Virtavesien hoitoyhdistys ry Karppinen, Petri - tutkija, Kala- ja vesitutkimus Oy Lehtinen, Esa suunnittelija, Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus Lehtonen, Hannu professori, Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos Niemi, Juha limnologi, Itä-Uudenmaan ja Porvoonjoen vesien- ja ilmansuojeluyhdistys Oikarinen, Aatu Virtavesien hoitoyhdistys ry Pennanen, Jussi assistentti, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Pummila, Arto tarkastaja, Uudenmaa elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus Rinne, Tuomas vapaa-ajankalastaja, Vantaa Saarikivi, Jarmo tutkija, Helsingin yliopisto, Ympäristötieteiden laitos Salonen, Juha Virtavesien hoitoyhdistys ry / Suomalaisen kalastusmatkailun edistämisseura ry Saura, Ari tutkija, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Stenholm, Kari Virtavesien hoitoyhdistys ry LIITTEET 1. Arvokkaiden virtavesien luokitteluperusteita 2. Vesilain mukaiset purouomat 3. Vantaan virtavesien arvokohteet ja lähteet 4. Vantaan virtavesien arvokohteet ja vaellusesteet 5. Vantaan virtavesien arvokohteet 6. Vantaan virtavesien lähteet 7. Vantaan virtavesien vaellusesteet 8. Vantaan virtavesien kunnostustarpeen priorisointi ja toimenpiteet 9. Vantaan vesistöjen kalastoja 10. Vantaanjoen suusta ja Vanhankaupunginkoskesta pyydettyjen taimenten keskipaino ja -pituus viime vuosina 11. Taimenen levinneisyys Vantaalla 12. Purokatkan levinneisyys Vantaalla 13. Julkaisussa mainittujen lajien nimistö

72 Liite 1. Arvokkaiden virtavesien luokitteluperusteita Liite 2. Vesilain mukaiset purouomat - ympärivuotisesti virtaaviksi määritetyt joki- ja purouomat, joissa kalan kulku on mahdollista Janatuinen, A. 2009a: Espoon virtavesiselvitys 2008, osa 1: Espoon virtavesi-inventointi. Espoon Ympäristökeskus. Espoon ympäristökeskuksen monistesarja 1a/2009, sivut Kohteiden arvotus Koska kyse on virtavesien inventoinnista on arvoluokituksen painotus sen mukainen. Tärkein yksittäinen tekijä on puron vesitys, sillä ympärivuotinen virtaama on ehdoton edellytys mm. kalaston ja ravuston esiintymiselle. Tasainen viileä pohjavirtaama ja riittävän hyvälaatuinen vesi mahdollistavat mm. lohikalojen, rapujen nahkiaisten, purokatkan sekä mm. monien vaateliaiden hyönteislajien esiintymisen. Niin sanotulle lähdelajistolle lähdepitoisuus on luonnollisestikin elinehto. Monia uomia on muokattu jossain määrin, mutta niiden vauriot ovat eri laatuisia. Toisissa kohteissa uomat luonnontilaistuvat nopeammin, ja monessa tapauksessa kehitys on jo hyvässä vauhdissa. Tällaisista kohteista voi jo lähi vuosikymmeninä kehittyä luonnontilaiseen verrattavissa olevia uomanosuuksia. Tästä syystä luontainen ennallistumiskehitys ja toisaalta sopivuus ennallistamistöihin on katsottu tässä tarkastelussa selkeiksi kohteen arvoa nostaviksi tekijöiksi. Valuma-alue määrittää uomastoissa virtaavan veden määrän ja laadun. Sen tähden valuma-alueiden tilaa on arvioitu erityisesti puroluokan kohteiden yhteydessä. Luonnontilainen tai siihen verrattavissa oleva valuma-alue mahdollistaa vaateliaankin lajiston esiintymisen, sillä se pitää virtausolot suotuisina pidättämällä ja suodattamalla alueen valumavesiä. Toimiva valuma-alue myös parantaa pohja- ja orsiveden muodostumista ja edesauttaa sen purkautumista lähteiden kautta. Uoman luonnontilaisuus on vesityksen ohella tärkein yksittäinen tekijä kohteiden arvotuksessa. Luonnontilaisissa uomissa esiintyy runsaasti kuollutta puuainesta. Hiukan purotyypistä riippuen vesisammalten peittävyys on suuri ja uoman mutkittelu, syvyysvaihtelu ja tulvatasanteet ovat maalajille tyypillisiä. Olennaista on myös koski-suvanto -vuorottelun säilyminen. Monimuotoiset uomat ovat myös soveliaita elinympäristöjä vaativillekin lajeille ja mahdollistavat monipuolisen virtavesiekosysteemin. Ympäröivä kasvillisuus ja sen luonnontilaisuus ovat myös merkittäviä tekijöitä, koska ne vaikuttavat suoraan veden lämpötilaan ja vallitsevaan mikroilmastoon. Kuitenkaan niiden muuttuneisuus ei missään nimessä tee kohteesta arvotonta, vaikka alentaakin selvästi yleistä luonnontilaa. Erilaiset esteet pirstovat erityisesti vesieliöitä erillisiksi esiintymiksi. Mitä pienempi ja eristyneempi tällainen esiintymä on, sitä suuremmassa häviämisvaarassa se on. Erilaiset virtavesien vaellusesteet ovat pirstoneet mm. taimenen esiintymisen pieniksi erillisiksi osakannoiksi, jotka saattavat hävitä esimerkiksi poikkeuksellisen kuivan vuoden tai satunnaisen päästön seurauksena. Tilanteen palauduttua normaaliksi laji ei kuitenkaan enää pääse palaamaan entisille elinalueilleen esteiden vuoksi. Tämän vuoksi meriyhteydessä tai osana laajempaa sisämaan vesistöjatkumoa olevat kohteet katsottiin eristettyjä pienkohteita arvokkaammiksi

73 Liite 3. Vantaan virtavesien arvokohteet ja lähteet Liite 4. Vantaan virtavesien arvokohteet ja vaellusesteet

74 Liite 5. Vantaan virtavesien arvokohteet Vesistöalue Vesistönosa Uomanosuus Kohteen nimi Arvoluokitus Virtavesityyppi Uomanpituus (m) Espoonjoen Glimsinjoen Kynikenoja Karhusuon purolaakso paikallinen Savimaiden purot noin 500 Espoonjoen Glimsinjoen Kynikenoja Grankullan purolaakso maakunnallinen Havumetsävyöhykkeen turvemaiden latvapurot noin 500 Espoonjoen Glimsinjoen Myllymäenoja Petaksen purolaakso paikallinen Havumetsävyöhykkeen kangasmaiden latvapurot noin 300 Espoonjoen Glimsinjoen Tallimäenpuro Tallimäen purolaakso paikallinen Savimaiden purot noin 300 Vantaanjoen Vantaanjoen Lepsämänjoki Lepsämänjokilaakso maakunnallinen Keskisuuret savimaiden joet noin Vantaanjoen Vantaanjoen Luhtajoki Luhtajokilaakso paikallinen Keskisuuret savimaiden joet noin Vantaanjoen Vantaanjoen Tuusulanjoki Tuusulanjokilaakso valtakun nallinen Keskisuuret savimaiden joet noin Vantaanjoen Vantaanjoen Krakanoja Krakanojan ala- ja keskijuoksun purokäytävä maakunnallinen Savimaiden purot noin Vantaanjoen Vantaanjoen Krakanoja Krakanojan yläjuoksun purokäytävä paikallinen Savimaiden purot noin 500 Vantaanjoen Vantaanjoen Mustikkasuonoja Mustikkasuonojan purolaakso paikallinen Savimaiden purot noin 300 Vantaanjoen Vantaanjoen Pekinoja Byändan purolaakso paikallinen Savimaiden purot noin 700 Vantaanjoen Vantaanjoen Jelmusanoja Keimolan purolaakso paikallinen Savimaiden purot noin Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänoja Kirkonkylän purokäytävä paikallinen Savimaiden purot noin 400 Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäoja Simonkylän purolaakso paikallinen Savimaiden purot noin Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäoja Ristipuron purokäytävä paikallinen Savimaiden purot noin 650 Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäoja Tasankopolun purokäytävä paikallinen Savimaiden purot noin 560 Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäojan pohjoinen haara Ilolanpuiston purokäytävä paikallinen Savimaiden purot noin 360 Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäojan itäinen haara Ilolankosken purolaakso paikallinen Savimaiden purot noin 540 Vantaanjoen Keravanjoen Rekolanoja Rekolanojan alajuoksun purokäytävä paikallinen Savimaiden purot noin Vantaanjoen Keravanjoen Rekolanoja Rekolanojan yläjuoksun purokäytävä maakunnallinen Savimaiden purot noin Vantaanjoen Keravanjoen Vallinoja Vallinojan alajuoksun purolaakso maakunnallinen Savimaiden purot noin Vantaanjoen Keravanjoen Tervaoja Tervaojan alajuoksun purokäytävä paikallinen Havumetsävyöhykkeen kangasmaiden purot noin Krapuojan Kormuniitynojan Kormuniitynoja Kormuniitynojan alajuoksun purokäytävä paikallinen Savimaiden purot noin (2 000) Krapuojan Krapuojan Sotunginoja Sotungin purolaakso paikallinen Savimaiden purot noin Valtakunnallisesti arvokkaita Maakunnallisesti arvokkaita 18 Paikallisesti arvokkaita

75 Liite 6. Vantaan virtavesien lähteet Vesistö Lähin uoma Kohteen nimi Tyyppi Ulosvirtausta Väri Havaintopäivämäärä(t) ETRS N ETRS E Espoonjoen Herukkapuro Herukkapuron suojelualueen tihkupintalähde tihkupinta ei ruoste Espoonjoen Herukkapuro Nybackan tihkupintalähteet tihkupinta kyllä ruoste Espoonjoen Kynikenoja Kynicken tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Espoonjoen Kynikenoja Kynicken allikkolähde allikko kyllä kirkas Espoonjoen Kynikenoja Grankulla tihkupintalähteikkö tihkupinta ei ruoste Espoonjoen Kynikenoja Grankullan lähteikköalue tihkupinta, allikko kyllä ruoste, kirkas Espoonjoen Myllymäenoja Tallimäentien eteläinen tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Espoonjoen Myllymäenoja Raappavuorentien tienvarsilähteikkö tihkupinta, allikko kyllä ruoste Espoonjoen Myllymäenoja Petaksen tihkupintalähteikkö tihkupinta kyllä ruoste Espoonjoen Tallimäenoja Tallimäentien pohjoinen putkitettu lähde tihkupinta kyllä ruoste Espoonjoen Tallimäenoja Vehkamäen allikkolähde allikko kyllä ruoste Espoonjoen Varistonoja Variston tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Espoonjoen Lammasoja Mantelilastun putkitettu lähde putkitettu lähde kyllä kirkas Espoonjoen Pellaksenoja Avaintien putkitettu lähde putkitettu lähde kyllä kirkas Monikonpuron Monikonpuro Hämevaaran peltojen lähde noro kyllä kirkas Vantaanjoen Krakanoja Sandbackan tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Vantaanjoen Krakanoja Krakanpellon tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Vantaanjoen Krakanoja Tuulensuun lähteikkö allikko. tihkupinta kyllä kirkas Vantaanjoen Krakanoja Tuulensuun lähdekaivo lähdekaivo kyllä kirkas Vantaanjoen Lehtikummunoja Jokitien allikkolähde allikko kyllä ruoste Vantaanjoen Mottisuonoja Viinikanmetsän lähteikköalue allikko, tihkupinta kyllä ruoste Vantaanjoen Pekinoja Vänrikinkujan putkitettu lähde putkitettu lähde kyllä kirkas Vantaanjoen Lamminsuonoja Mäkelän tihkupintalähteet tihkupinta kyllä ruoste Vantaanjoen Lamminsuonoja Lamminsuonojan tihkupintalähteet tihkupinta kyllä ruoste

76 Vantaan virtavesien lähteet Vesistö Lähin uoma Kohteen nimi Tyyppi Ulosvirtausta Väri Havaintopäivämäärä(t) ETRS N ETRS E Keravanjoen Kylmäoja Ruskeasannan itäinen lähteikkö allikko, tihkupinta ei kirkas Keravanjoen Kylmäoja Ruskeasannan läntinen lähteikkö allikko, tihkupinta kyllä ruoste Keravanjoen Kylmäoja Ruskeasannan allikkolähde allikko kyllä kirkas Keravanjoen Kylmäoja, pohjoishaara Kylmäojan tihkupintalähde tihkupinta kyllä klirkas, ruoste Keravanjoen Kylmäoja, itähaara Ilolan ulkoilureitin tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Keravanjoen Rekolanoja Hiekkaharjun putkitettu lähde putkitettu lähde kyllä ruoste Keravanjoen Vallinoja Savimaantien putkitettu lähde putkitettu lähde kyllä ruoste Keravanjoen Vallinoja Närhitien tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Keravanjoen Vierumäenoja Harakkakujan tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Keravanjoen Suutonoja Kauniston tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Keravanjoen Maarukanoja Maarukanojan lähteikkö tihkupinta kyllä ruoste Keravanjoen Metsolansuonoja Lehtolan tihkupintalähde tihkupinta kyllä ruoste Westerkullanojan Westerkullanoja Westerkullan allikkolähde allikko kyllä kirkas Krapuojan Sotunginoja Kuninkaanmäen tihkupintalähteikkö tihkupinta kyllä ruoste Krapuojan Kormuniitynoja Hakunilan tihkupintalähteikkö tihkupinta kyllä ruoste Krapuojan Kormuniitynoja Hiirakkorinteen eteläinen allikkolähde allikko kyllä kirkas , Krapuojan Kormuniitynoja Hiirakkorinteen pohjoinen allikkolähde allikko kyllä kirkas Krapuojan Kormuniitynoja Kaskelan allikkolähde allikko kyllä ruoste ,

77 Liite 7. Vantaan virtavesien vaellusesteet Vesistö Nro Vesistönosa Uomanosuus Esteen nimi Estetyyppi Esteen laatu Ratkaisuehdotus Arvio hyödystä ETRS N ETRS E Espoonjoen Glimsinjoen Kynikenoja Ringin tierumpu tierumpu merkittävä korvaaminen sillalla merkittävä Espoonjoen Glimsinjoen Kynikenoja Grankullan pato pato + munkki täydellinen korvaaminen tekokoskella merkittävä Espoonjoen Glimsinjoen Pitkäsuonpuro Karhusuon munkki munkki + putkitus täydellinen avaaminen avouomaksi merkittävä Espoonjoen Glimsinjoen Pitkäsuonpuro Karhusuon tierumpu tierumpu osittainen oikein asennettu rumpu merkittävä Espoonjoen Glimsinjoen Tallimäenpuro Tallimäentien tierumpu tierumpu täydellinen korvaaminen sillalla merkittävä Espoonjoen Glimsinjoen Varistonoja Variston lammen pohjapato pato osittainen ei toimenpiteitä ei arviota Espoonjoen Glimsinjoen Lammasoja Pähkinärinteentien alitus louhikko + ristikko merkittävä rakenteen poisto vähäinen Espoonjoen Glimsinjoen Lammasoja Lammaslammen pohjapato pato osittainen ei toimenpiteitä ei arviota Monikonpuron 81 Monikonpuron Monikonpuro Muuntoaseman tierumpu tierumpu osittainen korvaaminen sillalla merkittävä Monikonpuron 81 Monikonpuron Monikonpuro Hämeenkyläntien tierumpu tierumpu täydellinen oikein asennettu rumpu vähäinen Monikonpuron 81 Monikonpuron Monikonpuro Hämeenkyläntien vedenottorakenne pato täydellinen rakenteen poisto vähäinen Monikonpuron 81 Monikonpuron Monikonpuro Hämeenkyläntien yläpuolinen tierumpu osittainen rakenteen poisto vähäinen tierumpu Monikonpuron 81 Monikonpuron Koivuvaaranpuro Vaakatien kävelytien ristikko ristikko + rumpu osittainen rakenteen poisto vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Krakanoja Krakanpellon rytö ja putous rytö + putous merkittävä rydön poistaminen merkittävä Vantaanjoen Vantaanjoen Krakanoja Pakkalan mittapato pato osittainen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Vantaanjoen Tilkunpellonpuro Tilkupellon ristikko ristikko osittainen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Vantaanjoen Illenpuro Kartanonkosken rytö ja putous rytö + putous täydellinen rydön poistaminen merkittävä Vantaanjoen Vantaanjoen Mustikkasuonoja Itäpellon alempi kalliopaljastuma kalliopaljastuma osittainen ei toimenpiteitä ei hyötyä Vantaanjoen Vantaanjoen Mustikkasuonoja Itäpellon ylempi kalliopaljastuma kalliopaljastuma osittainen ei toimenpiteitä ei hyötyä Vantaanjoen Vantaanjoen Mustikkasuonoja Itäpellon tierumpu tierumpu osittainen oikein asennettu rumpu vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Mustikkasuonoja Itäpellontien silokallio ja louhikko silokallio + louhikko merkittävä louhikon avaaminen vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Mustikkasuonoja Isonmännyntien tierumpu tierumpu täydellinen oikein asennettu rumpu vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Mustikkasuonoja Mansikkamäen tierumpu tierumpu osittainen oikein asennettu rumpu vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Mustikkasuonoja Ylästontien tierumpu tierumpu täydellinen oikein asennettu rumpu vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Ollaksenpuro Lehtikummuntien tierumpu tierumpu merkittävä oikein asennettu rumpu vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Ollaksenpuro Isonmännyntien ristikko ristikko osittainen rakenteen poisto vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Lehtikummunoja Jokitien putkitus putkitus täydellinen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Vantaanjoen Lehtikummunoja Lehtikummun tierumpu tierumpu osittainen alapuolen kynnystäminen vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Brändåninoja Katriinantien rierumpu tierumpu täydellinen alapuolen kynnystäminen vähäinen Vantaanjoen Vantaanjoen Mottisuonoja Viinikanmetsän tierumpu tierumpu täydellinen oikein asennettu rumpu merkittävä Vantaanjoen Vantaanjoen Mottisuonoja Varpukalliontien tierumpu tierumpu merkittävä alapuolen kynnystäminen kohtuullinen Vantaanjoen Vantaanjoen Jelmusanoja Hepomäen traktoritien louhikko louhikko osittainen louhikon avaaminen merkittävä Vantaanjoen Vantaanjoen Mosabackanpuro Kirkantien putkitus putkitus täydellinen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Vantaanjoen Mosabackanpuro Mosapakan alempi putkitus putkitus täydellinen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Vantaanjoen Mosabackanpuro Mosapakan ylempi putkitus putkitus osittainen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Vantaanjoen Lamminsuonoja Veräjäntien tierumpu tierumpu osittainen alapuolen kynnystäminen merkittävä Vantaanjoen Vantaanjoen Lamminsuonoja Syväojan putkitus putkitus täydellinen avaaminen avouomaksi merkittävä Vantaanjoen Lepsämänjoen Myllyjärvenpuro Joensivun traktoritien louhikko louhikko merkittävä louhikon avaaminen merkittävä

78 Vesistö Nro Vesistönosa Uomanosuus Esteen nimi Estetyyppi Esteen laatu Ratkaisuehdotus Arvio hyödystä ETRS N ETRS E Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänoja Niittypuiston putkitus putkitus täydellinen avaaminen avouomaksi merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänoja Köyhämäentien putkitus putkitus merkittävä ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänoja Pyhtäänkorven köngäs köngäs täydellinen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänoja Pyhtäänkorven 1. mittapato pato osittainen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänoja Pyhtäänkorven 1. putkitus putkitus merkittävä ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänoja Pyhtäänkorven 2. putkitus putkitus täydellinen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänoja Pyhtäänkorven 2. mittapato mittapato osittainen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Kirkonkylänojan sivupuro Pyhtäänkorven 3. mittapato ja mittapato + louhikko täydellinen ei toimenpiteitä ei arviota louhikko Vantaanjoen Keravanjoen Veromiehenpuro Rälssitien tierumpu tierumpu osittainen oikein asennettu rumpu vähäinen Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäoja länsihaara Tasankopolun tierumpu tierumpu osittainen korvaaminen sillalla merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäoja länsihaara Törmätien tierumpu tierumpu osittainen korvaaminen sillalla merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäoja pohjoishaara Ilolanrinteen putkitus putkitus täydellinen avaaminen avouomaksi merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäoja pohjoishaara Heklankujan tierumpu tierumpu osittainen alapuolen kynnystäminen merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Kylmäoja pohjoishaara Nummitien polun tierumpu tierumpu osittainen alapuolen kynnystäminen vähäinen Vantaanjoen Keravanjoen Rekolanoja Koivukylän maisemapato pato osittainen korvaaminen tekokoskella merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Rekolanoja Ankkalammen pato pato merkittävä korvaaminen tekokoskella merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Vallinoja Tussinkosken kallioköngäs köngäs merkittävä ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Vallinoja Lehmuslehdontien tierumpu tierumpu osittainen oikein asennettu rumpu kohtuullinen Vantaanjoen Keravanjoen Vierumäenoja Harakkakujan yksityistien tierumpu tierumpu osittainen alapuolen kynnystäminen merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Vierumäenoja Korppitien tierumpu tierumpu osittainen korvaaminen sillalla merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Vierumäenoja Kuovirinteen tierumpu tierumpu osittainen alapuolen kynnystäminen ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Lipstikkaoja Ulrikankujan putkitus putkitus täydellinen ei toimenpiteitä ei arviota Vantaanjoen Keravanjoen Frasanoja Ohratien alapuolinen tierumpu tierumpu osittainen rakenteen poisto kohtuullinen Vantaanjoen Keravanjoen Suutonoja Sahamäentien tierumpu tierumpu osittainen alapuolen kynnystäminen kohtuullinen Vantaanjoen Keravanjoen Tervaoja Matarinkosken tierumpu tierumpu osittainen korvaaminen sillalla merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Tervaoja Pirjonpolun tierumpu tierumpu merkittävä korvaaminen sillalla merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Tervaoja Ullantien tierumpu tierumpu merkittävä korvaaminen sillalla merkittävä Vantaanjoen Keravanjoen Metsolansuonoja Lehtolan traktoritien rumpu tierumpu osittainen alapuolen kynnystäminen kohtuullinen Vantaanjoen Keravanjoen Metsolansuonoja Lehtolan vanhan traktoritien tierumpu osittainen rakenteen poisto kohtuullinen rumpu Vantaanjoen Keravanjoen Maarukanoja Uranuksenkuja putkitus putkitus täydellinen avaaminen avouomaksi merkittävä Mellunkylänpuron 81 Mellunkylänpuron Mellunkylänpuro Koskenhaantien ristikko ristikko osittainen rakenteen poisto merkittävä Mellunkylänpuron 81 Mellunkylänpuron Mellunkylänpuro itähaara Honkilahdentien ristikko ristikko osittainen rakenteen poisto merkittävä Krapuojan Krapuojan Sotunginoja Kiitomäki-tien rierumpu tierumpu merkittävä korvaaminen sillalla merkittävä Krapuojan Krapuojan Kormuniitynoja Hakunilan urheilupuiston pohjapato pato osittainen alapuolen kynnystäminen merkittävä Krapuojan Krapuojan Itä-Hakkilanoja Keskustien tierumpu tierumpu merkittävä alapuolen kynnystäminen merkittävä Krapuojan Krapuojan Nissaksenoja Sotungintien tierumpu tierumpu täydellinen alapuolen kynnystäminen vähäinen

79 Liite 8. Vantaan virtavesien kunnostustarpeen priorisointi ja toimenpiteet A1 kohteet Vesistö Uoma Koneellisia kunnostuksia Kevyempiä kunnostuksia Vaellusesteiden poistoa Taimenkannan tila Vantaanjoen Vantaanjoki X A Vantaanjoen Keravanjoki X A Vantaanjoen Luhtaamäenjoki X A/B Vantaanjoen Lepsämänjoki X A/B Vantaanjoen Luhtajoki X A Vantaanjoen Tuusulanjoki X X A Vantaanjoen Kylmäoja pohjoishaara X X B Vantaanjoen Kylmäoja itähaara X X A Vantaanjoen Tervaoja X X B Vantaanjoen Rekolanoja X A Vantaanjoen Vallinoja X X? A Vantaanjoen Vierumäenoja X A Vantaanjoen Savionoja (Rekolanojaa) X A Krapuojan Krapuojan Krapuoja X B Krapuojan Sotunginoja X X B Krapuojan Kormuniitynoja X X B Krapuojan Itä-Hakkilanoja X X X B A2-kohteet Vesistö Uoma Koneellisia kunnostuksia Kevyempiä kunnostuksia Vaellusesteiden poistoa Taimenkannan tila Vantaanjoen Krakanoja X B Vantaanjoen Brändåninoja X? C Vantaanjoen Viinikkalanoja X C Vantaanjoen Kirkonkylänoja X X B Vantaanjoen Kylmäoja X X A Taimenkannan tila: A = Luonnon lisääntymistä havaittu B = Kotiutusistutuksia tehty C = Soveltuvaa taimenelle, mutta lajia ei esiinny eikä ole istutettu D = Luonnonvarainen taimenkanta kadonnut

80 Vantaan virtavesien kunnostustarpeen priorisointi ja toimenpiteet B-kohteet Vesistö Uoma Koneellisia kunnostuksia Kevyempiä kunnostuksia Vaellusesteiden poistoa Taimenkannan tila Espoonjoen Herukkapuro X C Espoonjoen Kynikenoja X X X C Espoonjoen Myllymäenoja X X X C Espoonjoen Varistonoja X X C Espoonjoen Lammasoja X C Espoonjoen Pellaksenoja X C Monikonpuron Monikonpuro X X X D Monikonpuron Koivuvaaranpuro X X D (Multaojan haara) Vantaanjoen Illenpuro X X B Vantaanjoen Tuupakanpuro X X C Mellunkylänpuron Mellunkylänpuro X A/B C-kohteet Vesistö Uoma Koneellisia kunnostuksia Kevyempiä kunnostuksia Vaellusesteiden poistoa Taimenkannan tila Espoonjoen Tallimäenpuro X X C Espoonjoen Pitkäsuonpuro X X C (laskee Kynikenojaan) Vantaanjoen Krakan sivupuro X B Vantaanjoen Mustikkasuonoja X X (A) Vantaanjoen Pekinoja C Vantaanjoen Mottisuonoja X X B Vantaanjoen Jelmusanoja X B Vantaanjoen Lamminsuoja X X B Vantaanjoen Veromiehenpuro X X C (Kirkonkylänojaa) Vantaanjoen Frasanoja X X X C Vantaanjoen Suutonoja X X C Vantaanjoen Maarukanoja X C Vantaanjoen Lipstikkaoja X C Taimenkannan tila: A = Luonnon lisääntymistä havaittu B = Kotiutusistutuksia tehty C = Soveltuvaa taimenelle, mutta lajia ei esiinny eikä ole istutettu D = Luonnonvarainen taimenkanta kadonnut

81 Liite 9. Vantaan vesistöjen kalastoja Kalalaji Krapuojan vesistö Rekolanoja Kylmäoja Tuusulanjoki Tuusulanjärvi Lepsämänjoki Luhtajoki Valkjärvi Pitkäjärvi + Lippajärvi Nahkiainen X Pikkunahkiainen? X X??? Ankerias??? X X X X X X Hauki X X X X X X X X X Taimen X X X X? X X X X Kirjolohi * * * * Siika * * * Harjus X? X? X Kuore X X? X X X Särki X X X X X X X X X Seipi X Turpa? X X X? X X? Säyne? X X?? X X Suutari?? X X X??? X Sorva??? X X??? X Toutain * *?? * Törö X X X? X X Salakka X X X X X X X X X Pasuri??? X X?? X X Lahna??? X X X X X X Vimpa???? Ruutana? X?? X??? X Hopearuutana? X Karppi * *??? * Kivennuoliainen X? Made? X X X X X X X X Kolmipiikki X X Kymmenpiikki X X X??? Kivisimppu?? X X X X X?? Ahven X X X X X X X X X Kuha X X?? X X Kiiski??? X X X X X X Lajeja yhteensä

82 Liite 10. Vantaanjoen suusta ja Vanhankaupunginkoskesta pyydettyjen taimenten keskipaino ja -pituus viime vuosina Liite 11. Taimenen levinneisyys Vantaalla Lähde Vuosi Pyyntitapa Pituus N (kpl) Pituuden hajonta (cm) Keskipituus Paino N (kpl) Painon hajonta Nyberg & Snellman 2009 Nyberg & Snellman 2009 Nyberg & Snellman 2009 Nyberg & Snellman 2011 Yhteensä ,0-82,0 66, a vapa 34 50,0-77,0 59, b pyydys 55 46,5-75,0 60, vapa 25 46,0-80,0 63, vapa, pyydys ,0-82,0 62, Keskipaino (g) Kutukertaa N (kpl) 1 kutukerta (kpl) 2 kutukertaa (kpl) Aiemmin kuteneiden osuus % , , , , ,

83 Liite 12. Purokatkan levinneisyys Vantaalla Liite 13. Julkaisussa mainittujen lajien nimistö Kasvit herukat Ribes sp. koivut Betula sp. hieskoivu Betula pubescens rauduskoivu Betula pendula pajut Salix sp. poppelit Populus sp. haapa Populus tremula harmaaleppä Alnus incana imikkä Pulmonaria obscura isokäenrieska Gagea lutea jänönsalaatti Mycelis muralis jättipalsami Impatiens glandulifera kaislasara Carex rhynchophysa karhunköynnös Calystegia sepium keltasara Carex flava keltavuokko Anemone ranunculoides kevätlehtoleinikki Ranunculus auricomus kevätlinnunherne Lathyrus vernus kevätlinnunsilmä Chrysosplenium alternifolium kevättähtimö Stellaria holostea koiranheisi Viburnum opulus korpinurmikka Poa remota korpisorsimo Glyceria lithuanica kotkansiipi Matteuccia struthiopteris kuusi Picea abies lehtokielo Polygonatum multiflorum lehtokuusama Lonicera xylosteum lehtoleinikki Ranunculus cassubicus lehto-orvokki Viola mirabilis lehtopalsami Impatiens noli-tangere lehtosinijuuri Mercurialis perennis lehtotähtimö Stellaria nemorum lettovilla Eriophorum latifolium luhtaorvokki Viola uliginosa maariankämmekkä Dactylorhiza maculata mesimarja Rubus arcticus mukulaleinikki Ranunculus ficaria mustaherukka Ribes nigrum mustakonnanmarja Actaea spicata mäkilehtoluste Brachypodium pinnatum mänty Pinus sylvestris nuokkuhelmikkä Melica nutans pystykiurunkannus Corydalis solida raita Salix caprea rantahirvenjuuri Inula salicina rentukka Caltha palustris röyhysara Carex appropinquata sinivuokko Hepatica nobilis sudenmarja Paris quadrifolia suo-orvokki Viola palustris sykeröpiippo Luzula sudetica taikinamarja Ribes alpinum tammi Quercus robur tervaleppä Alnus glutinosa tesmayrtti Adoxa moschatellina tuomi Prunus padus vaahtera Acer platanoides valkovuokko Anemone nemorosa vilukko Parnassia palustri vuorijalava Ulmus glabra Nisäkkäät kauriit Capra sp. Metsäkauris Capreolus capreolus Valkohäntäkauris Odocoileus virginianus hirvi Alces alces liito-orava Pteromys volans minkki Neovison vison saukko Lutra lutra Matelijat rantakäärme Natrix natrix vaskitsa Anguis fragilis Linnut koskikara Cinclus cinclus kuningaskalastaja Alcedo atthis mustapääkerttu Sylvia atricapilla pikkutikka Dendrocopos minor pikkuvarpunen Passer montanus rantasipi Actitis hypoleucos satakieli Luscinia luscinia törmäpääsky Riparia riparia Kalat ahven Perca fluviatilis allikkosalakka Leucaspius delineatus ankerias Anguilla anguilla harjus Thymallus thymallus hopearuutana Carassius gibelio karppi Cyprinus carpio kiiski Gymnocephalus cernuus kirjolohi Oncorhynchus mykiss

84 kivennuoliainen Barbatula barbatula kivisimppu Cottus gobio kolmipiikki Gasterosteus aculeatus kuha Sander lucioperca kultakala Carassius auratus auratus kuore Osmerus eperlanus kymmenpiikki Pungitius pungitius lahna Abramis brama lohi Salmo salar made Lota lota nahkiainen Lampetra fluviatilis pasuri Blicca bjoerkna piikkimonni Ameiurus nebulosus pikkunahkiainen Lampetra planeri ruutana Carassius carassius salakka Alburnus alburnus seipi Leuciscus leuciscus siika Coregonus lavaretus sorva Scardinius erythrophthalmus sulkava Abramis ballerus suutari Tinca tinca särki Rutilus rutilus säyne Leuciscus idus taimen Salmo trutta toutain Aspius aspius turpa Leuciscus cephalus törö Gobio gobio vimpa Vimba vimba ruostenopsasiipi Thecla betulae sirolampikorento Leucorrhinia albifrons sulkakoipikorento Platycnemis pennipes tuominopsasiipi Satyrium pruni tuomiyökkönen Acronicta strigosa täplälampikorento Leucorrhinia pectoralis vantaankorri Rhabdiopteryx acuminata vantaansurviainen Heptagenia flava virtalude Aphelocheirus aestivalis Äyriäiset jokirapu Astacus astacus purokatka Gammarus pulex täplärapu Pacifastacus leniusculus vesisiira Asellus aquaticus Nilviäiset raakku eli jokihelmisimpukka Margaritifera margaritifera vuollejokisimpukka Unio crassus Sammalet lepikkolaakasammal Plagiothecium latebricola vellamonsammal Fissidens fontanu koskiritvasammal Hygroamblystegium fluviatile tulvasammal Myrinia pulvinata lehtokinnassammal Scapania nemorea Käävät levykääpä Phellinus laevigatus savukääpä Bjerkandera fumosa Hyönteiset aitojokikorento Gomphus vulgatissimus etelänkoipikorri Nemoura dubitans eteläntytönkorento Coenagrion puella Heptagenia dalecarlica Heptagenia sulphurea hoikkakiiltokorento Somatochlora arctica immenkorento Calopteryx splendens isosurviainen Ephemera vulgata kirjojokikorento Ophiogomphus cecilia luisturi Velia saulii lummelampikorento Leucorrhinia caudalis neidonkorento Calopteryx virgo pihtijokikorento Onychogomphus forcipatus pohjanukonkorento Aeshna caerulea purokorento Cordulegaster boltonii 166

85 Vantaan kaupunki Maankäyttö, rakentaminen ja ympäristö Ympäristökeskus Pakkalankuja Vantaa Puhelin