Synkooppi. MUSIIKKITIEDE, HELSINGIN YLIOPISTO Op. 98. Saksofonikolossi porskuttaa yhä. - Muusikon asema ja arvostus

Transkriptio

1 Synkooppi MUSIIKKITIEDE, HELSINGIN YLIOPISTO Op. 98 Ami Vuorinen Jaakko Martikainen Aida Räihälä Saksofonikolossi porskuttaa yhä Hank Mobley - Muusikon asema ja arvostus Jazzia koulunpenkiltä

2 Synkooppi MUSIIKKITIEDE, HELSINGIN YLIOPISTO Op. 98 Sisällys: 3 Pääkirjoitus 4 Saksofonikolossi porskuttaa yhä Ami Vuorinen 8 Nuotin vierestä: Humanistin ylpeys Erla-Marie Pulli 9 Uuno Klami -seurassa tapahtuu 10 Opiskelijasta ammattilaiseksi: Johanna Laitinen Maiju Talvisto 12 Jazzia koulunpenkiltä Aida Räihälä 15 Videopelimusiikin lyhyt historia, osa 2 Anu Tukeva 21 Hank Mobley - Muusikon asema ja arvostus Jaakko Martikainen 30 Jazzsoittajan arkipäivä Ami Vuorinen 36 Jazz, ideologia ja uskonto Eero Koski 38 Esittelyt ja arviot 41 UMO avaa YLEn arkistot 42 Synkooppi tiedottaa Synkooppi, ISSN Julkaisija: Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden ainejärjestö Synkooppi ry. Päätoimittaja: Maiju Talvisto. Toimitussihteeri: Henriikka Koskenniemi. Toimituskunta 1/2010: Jaakko Martikainen, Erla-Marie Pulli, Aida Räihälä, Tommi Saarikoski & Ami Vuorinen. Avustajat: Eero Koski, Jaani Länsiö, Linda Lopperi, Anu Tukeva & Taru Tähti. Taitto: Sanni Kahilainen. Oikoluku: Maija Moilanen & Maiju Talvisto. Kannen kuva: Vappu Tuomisto. Tilaukset: Synkooppi-lehti, PL 35, Helsingin yliopisto. Hinnat: irtonumero 5, vuosikerta 16. Ilmoitusmyynti: Maiju Talvisto. Painos: 340 kpl. Painopaikka: Domus Print, Tampere 2010.

3 PÄÄKIRJOITUS Jazz isn t dead, it just smells funny. Yllä olevan tunnetun lausahduksen jazzista on aikanaan lohkaissut Frank Zappa. Kommentti on kuvaava, sillä monelle jazz on musiikkina vierasta, vaikeaa ja jazz-kappaleet mielletäänkin useasti käsittämättömiksi tuotoksiksi, joihin pystyy tarttumaan yhtä hyvin kuin märkään saippuaan. tse löysin jazzin yläasteikäisenä. Muut kuuntelivat tuolloin raskasta tavaraa, mutta minä sen sijaan luukutin vaikkapa Glenn Milleriä (mikäli sitä voi edes luukuttaa). Jazzin parhaiksi puoliksi huomasin jo varhain yllätyksellisyyden, sillä ikinä ei voi tietää, minne improvisointi musiikin vie. Jazzin sukupuu on myös yhtä moniversoinen kuin esimerkiksi Kauniiden ja Rohkeiden vastaava, joten aina sai uutta kuunneltavaa. Nykyään jazz on jopa trendikästä, sillä nuoretkin soittavat sitä, ja suomalainen jazz herättää kiinnostusta enemmän ulkomailla kuin täällä. Synkoopin toimituksessa puhaltavat nyt uudet tuulet, sillä tämä numero on ensimmäinen, jonka toimittamiseen uusi toimituskunta on osallistunut. Myös lehden taitto on kokenut muutoksia uuden taittajan, Sanni Kahilaisen, ansiosta. Tämä numero on myös viimeinen päätoimittamani, sillä uutena päätoimittajana aloittaa tänä keväänä Aida Räihälä. Toimitussihteerin tehtävät ottaa hoitaakseen Tommi Saarikoski. Toivoisinkin Aidalle ja Tommille monia hienoja hetkiä lehden parissa! Lopuksi haluaisin kiittää kaikkia niitä, joiden kanssa olen päässyt tekemään Synkooppilehteä. Teidän kanssanne on ollut hienoa tehdä töitä! Aurinkoista kevättä! Olen sitä mieltä, että jazz on kuin viini - se paranee, kun siihen tutustuu paremmin. Musiikki on toki subjektiivinen kokemus, eikä kaikesta voi pitää. Jokaisella on lempimusiikkinsa. Jazz on minun. Vuoden 2010 ensimmäisen Synkoopin teemana on jazz-musiikki, ja teema poikikin useita mielenkiintoisia kirjoituksia. Julkaisemme Jaakko Martikaisen graduun perustuvan artikkelin Hank Mobleysta sekä jälkimmäisen osan Anu Tukevan Videopelimusiikin lyhyt historia -artikkelisarjasta. Saksofonilegenda Sonny Rollins täyttää pyöreitä vuosia, ja Ami Vuorisen artikkeli esitteleekin kattavasti hänen elämäänsä. Lisäksi tässä numerossa alkaa uusi kolumni Nuotin vierestä, jossa toimituskuntalaiset kynäilevät mietteitään. Jazzahtavia lukuhetkiä! MAIJU TALVISTO SYNKOOPPI 1/2010 3

4 PORSKUTTAA YHÄ Buddy Bolden, Bix Beiderbecke, Charlie Christian, Charlie Parker, Bud Powell, Clifford Brown, Scott LaFaro, John Coltrane, Eric Dolphy, Jaco Pastorius Jazzin vuosisadan mittainen historia on täynnä traagisia ihmiskohtaloita, tarinoita, jotka tavalla tai toisella katkesivat aivan liian aikaisin. Eräs jazzkaanonin kaikkein suurimmista hahmoista on kuitenkin yhä keskuudessamme. Tänä vuonna 80-vuotispäiväänsä juhliva Sonny Rollins on pitkän ja värikkään uransa aikana ehtinyt koskettaa musiikillaan lukemattomia ihmisiä ja inspiroida useita muusikkosukupolvia. Ami Vuorinen Sonny Rollins syntyi New Yorkissa syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna Hän aloitti musiikkiopintonsa pianolla, mutta ihailemansa Louis Jordanin innoittamana vaihtoi koskettimiston alttosaksofoniin 13-vuotiaana. Alton syrjäytti kuitenkin jo muutaman vuoden kuluttua tenori. Tällä kertaa soittimen vaihtoon Rollinsia inspiroi hänen ehkä suurin musiikillinen esikuvansa, jazztenorisaksofonin isäksikin kutsuttu Coleman Hawkins. Vaikka Hawkins edustikin pääasiassa lopuillaan olevaa swing-kautta, ei ympärillä kupliva bebopvallankumous ollut suinkaan jäänyt Rollinsilta huomiotta. Eikä varmasti vähiten siksi, että useat uuden tyylin pioneerit asuivat hänen kanssaan samoilla kulmilla New Yorkin Harlemissa. Ensimmäisen levytyksensä Rollins teki laulaja Babs Gonzalesin kanssa vuonna 1949, ja pian sen jälkeen seurasivat sessiot sellaisten nimekkäiden bebop-artistien, kuten Bud Powellin, Fats Navarron ja J. J. Johnsonin, yhtyeissä luvun puoliväliin tultaessa Rollins olikin jo kokenut soittaja, jonka mainetta niin kanssamuusikoiden kuin jazzyleisönkin silmissä olivat nostaneet työskentely Miles Davisin, The Modern Jazz Quartetin sekä saksofonistin musiikillisena mentorinakin toimineen pianisti Thelonius Monkin kanssa. Myös Rollinsin säveltäjänkyvyt olivat käyneet ilmeisiksi viimeistään hänen äänitettyään Miles Davisin yhtyeessä varsin pian jazzstandardin aseman saavuttaneet kappaleensa Oleo, Airegin ja Doxy. Lähdettyään Davisin yhtyeestä Rollins soitti vielä Clifford Brownin ja Max Roachin kvintetissä, kunnes alkoi johtaa omia yhtyeitään. TIE VIE SILLALLE Vuonna 1956 Rollins teki ensimmäiset merkittävät levytyksensä omalla nimellään. Tenor Madness -albumin nimikappale sisältää hengästyttävän kaksintaistelun toisen tenorisaksofonin jättiläisen John Coltranen kanssa. Se on myös ainoa äänite, jolla näiden varsin erityylisten saksofonistien voi kuulla soittavan yhdes- 4 SYNKOOPPI 1/2010

5 sä. Samana vuonna julkaistu Saxophone Colossus on monien mielestä yksi Rollinsin hienoimmista ja tärkeimmistä albumeista. Sen avausraita, karibialaiseen kansanmelodiaan perustuva St. Thomas, on luultavasti Rollinsin kaikkien aikojen suurin hitti. Hyväntuulinen, simppeli ja tarttuva teema calypso-rytmein höystettynä upposi hyvin laajempiinkin yleisöihin. Saxophone Colossus sisälsi myös yksitoistaminuuttisen bluesin nimeltään Blue7, jonka Gunther Schuller analysoi kuuluisassa artikkelissaan Sonny Rollins and the Challenge of Thematic Improvisation. Schuller ylisti siinä Rollinsin kykyä rakentaa improvisaationsa motiivisen kehittelyn kautta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tällaista temaattista improvisaatiota, jossa soittaja viittaa soolossaan kappaleen teemaan kehitellen sitä ja rakentaen sen päälle, pidetäänkin yhtenä Sonny Rollinsin tavaramerkeistä. Seuraavana vuonna Rollins esitteli poikkeuksellisesti Los Angelesissa äänitetyllä Way Out West -albumillaan jazzmusiikissa tuolloin hyvin epätavallisen kokoonpanon, pianottoman trion. Pelkästään bassosta ja rummuista koostuva komppiryhmä salli Rollinsille harmonisesti paljon vapauksia. Vielä samana vuonna hän vei konseptinsa jopa kahta pykälää pidemmälle levyttämällä saksofoni-rummutdueton kappaleesta Surrey with the Fringe on Top ja täysin säestyksettömän sooloversion kappaleesta It Could Happen to You. Rollins oli jo jonkin aikaa sisällyttänyt esiintymisiinsä tällaisia a cappella -osuuksia, ja 1980-luvun puolivälissä hän jopa julkaisi kokonaisen livealbumin, jolla kuullaan ainoastaan hänen tenorisaksofoniaan. Tässä vaiheessa Rollinsia pidettiin yleisesti kaikkein lahjakkaimpana ja innovatiivisimpana nuorista tenorisaksofonisteista. Hän oli toisin sanoen uransa huipulla. Onkin helppo kuvitella kuinka kummalliselta miehen seuraava siirto saattoi monesta aikalaisesta tuntua. Vuonna 1959 Rollins nimittäin päätti vetäytyä musiikkibisneksestä kokonaan voidakseen keskittyä harjoittelemaan ja hiomaan taitojaan. Itsekriittinen saksofonisti tunsi omien sanojensa mukaan saaneensa liikaa liian nopeasti ja halunneensa edetä omaa tahtiaan musiikkinsa kanssa. Usein on myös esitetty, että Ornette Colemanin ja free jazzin samoihin aikoihin tapahtunut esiinmarssi olisi ajanut Rollinsin tarkastelemaan omia tekemisiään. Oli miten oli, noin kahden vuoden mittaisen poissaolonsa Rollins käytti harjoittelemalla vimmatusti Manhattanin ja Brooklynin yhdistävällä Williamsburgin sillalla. Kun hän vuonna 1962 palasi musiikkibisnekseen, nimesi hän ensimmäisen albuminsa sopivasti The Bridgeksi. Uusien haasteiden edessä Sillä välin kun Rollins oli parannellut taitojaan sillalla, oli jazzin maailmassa ehtinyt tapahtua paljon: Miles Davisin Kind of Blue oli avannut ovet modaaliselle jazzille, John Coltrane oli vienyt funktionaaliseen harmoniaan perustuvan ilmaisun äärirajoilleen Giant Steps -albumillaan ja Ornette Colemanin levytykset The Shape of Jazz to Come ja Free Jazz esittelivät maailmalle uuden ja radikaalin, sointuvaihdokset kokonaan hylkäävän jazzin suuntauksen. Rollins yhdistikin voimansa Colemanin orkesterissa soittaneiden trumpetisti Don Cherryn ja rumpali Billy Higginsin kanssa vuonna 1963 ja esitteli livealbumillaan Our Man in Jazz oman tulkintansa free jazzista luku oli Rollinsille tyylillisesti monimuotoista aikaa, ja free jazz -flirttailujen lisäksi hän muun muassa sukelsi latinalaisamerikkalaisten rytmien maailmaan albumillaan What s New, äänitti levyn Sonny Meets Hawk! idolinsa Coleman Hawkinsin kanssa ja sävelsi ja esitti musiikin Michael Cainen tähdittämään hittielokuvaan Alfie. Pian Rollins kuitenkin tympiintyi musiikkibisnekseen, ja vuonna 1966 hän vetäytyi jälleen tauolle. Tällä kertaa hän käytti sapattivapaansa tutkien itämaisia uskontoja ja filosofioita ja asuen jopa jonkin aikaa intialaisessa luostarissa. SYNKOOPPI 1/2010 5

6 Rollinsin palatessa kuuden vuoden taukonsa jälkeen esiintymislavoille oli jazzin maailma jälleen kokenut myllerryksiä. Tällä kertaa uusin juttu oli fuusiojazz, 1960-luvun lopulta lähtien suosiotaan kasvattanut tyyli, jossa jazziin sekoitettiin elementtejä muun muassa rockista ja funkista. Kuten aikaisemminkin, Rollins mukautui muuttuviin aikoihin, ja hänen ja 1980-lukujen yhtyeissään kuultiinkin usein sähköbassoa, sähkökitaraa ja rock- ja funk-vaikutteisia rytmejä luvulla myös Rollinsin mieltymys säestyksettömiin saksofonisooloihin pääsi etualalle, ja vuonna 1985 hän levytti yhden tällaisen sooloesiintymisen, joka julkaistiin nimellä The Solo Album. Pian 80 vuotta täyttävä Rollins keikkailee edelleen aktiivisesti, ja hänen viimeisin julkaisunsa, muutaman vuoden takainen Road Shows Vol. 1, toimii tästä hienona dokumenttina. Se sisältää seitsemän kappaletta, jotka on äänitetty konserteissa aikavälillä luku on myös tuonut Rollinsille kaksi Grammy-palkintoa sekä useita muita virallisia tunnustuksia, jotka mies on epäilemättä ansainnut. Synkooppi kysyi KOLMELTA SUOMALAISELTA TENORISAKSOFONISTILTA, MITÄ SONNY ROLLINS HEILLE MERKITSEE. Eero Koivistoinen Sonny Rollins on teknisesti ja soundillisesti merkinnyt minulle paljon. Tyylillisesti hänen temaattinen ajattelutapansa ja huumorinsa on aina vedonnut minuun. Rollins ottaa riskejä sooloilussaan eikä useimmiten sorru vanhan toistoon. Virtuoosina Sonny on parhaimmillaan ylittämätön. Aloin kuunnella Rollinsia jo aika varhaisessa vaiheessa jazzmusiikkiin perehtyessäni. Yksi varhainen suosikkilevyni, jossa Sonny soittaa mukana, on Dizzy Gillespien Sonny Side Up ja sillä varsinkin The Eternal Triangle -kappaleen soolo. Kuva: Milanka Ahonen 6 SYNKOOPPI 1/2010 Rollinsin trio-levytykset viitoittivat tietä omillekin trio-kokoonpanoilleni urani alkuvaiheessa. Merkittävä vaikuttaja oli myös The Bridge -albumi. Olen kuullut Sonnya monesti livenä, ensimmäisen kerran New Yorkissa Village Vanguardissa 1969 ja sen jälkeen muun muassa Helsingissä ja Porissa. Eräällä Suomen keikalla aikoinaan lainasin Sonnylle sopraanofoniani, mikä oli suuri kunnia. Sama Selmerin sopraano on nykyisin Manuel Dunkelin omaisuutta.

7 Kuva: Maarit Kytöharju Manuel Dunkel Rollins on yksi tärkeimpiä innoittajiani. Hänen soitossaan minuun vetoavat muun muassa vahva ja kiinteä soundi, jäntevä fraseeraus sekä poikkeuksellisen moni-ilmeinen ja luonteva rytminkäsittely. Rollinsin bebopiin pohjautuvassa improvisoinnissa ovat läsnä aina yllätyksellisyys ja estoton ilmaisun vapaus. Viime aikoina levylautasellani ovat pyörineet Rollinsin 1960-luvun live-levytykset, joissa hänen vapaa tapansa käsitellä jazz-standardeja kuulostaa yhä raikkaalta ja modernilta. Rollins on yksi jazzmusiikin ja saksofoninsoiton suuruuksista. Olli Ojajärvi Soitan monesti trio-kokoonpanolla, ja ehkä sen takia minua usein verrataankin Sonny Rollinsiin. Rollinsin tavoin minua viehättää saksofoni-triossa toisaalta kurinalaisuus ja toisaalta harmoninen vapaus. Rollinsin 1960-luvun puolivälin kokeiluvaihe on inspiroinut minua omissa projekteissani. Välillä olen hänen laillaan halunnut kokeilla hieman kummallisempiakin juttuja. Rollinsin tekninen osaaminen ei koskaan ole itseisarvoista. Instrumentin hallinta palvelee hänen luontaista, vahvaa ilmaisuaan. Pidän myös tietynlaisesta röyhkeydestä, joka hänen soitostaan välittyy. Traditio on vahvasti läsnä, ja säännöt ovat rikkomista varten. Jos joudun soittamaan jonkun ex tempore -keikan, niin valitsen usein Rollinsin teemoja, kuten esimerkiksi St. Thomas tarttuva melodia yhdistettynä selkeään sointurakenteeseen. Tämän pohjalta solisti voi alkaa rakentamaan jännitettä kykyjensä mukaan. Kuva: SYNKOOPPI 1/2010 7

8 nuotin vierestä Tässä kolumnissa Synkoopin toimituskunnan jäsenet kirjoittavat vuorotellen musiikista ja sen vierestä. HUMANISTIN YLPEYS Erla-Marie Pulli Helsingin yliopiston päärakennuksen naistenhuoneen erään kopin oveen on raaputettu seuraava keskustelu: Täällä haisee. Vessassa ei haise, jos sen osaa siivota ammattimaisesti kuten minä osaan. Terveisin: filosofian maisteri Ensireaktioni tähän nokkelaan WC-filosofiaan oli vino hymy. Sitten aloin miettiä. Humanisteilla on jonkinmoinen maine taivaanrannan maalareina, jotka eivät pärjää kovassa tosimaailmassa. Humanistisen alan tutkinnot ja tiedekunnan löysä kuri eivät leivo piinkovia työläisiä, vaan pohdiskelevia nuoria. Muiden rientäessä toinen toistaan rankempiin hommiin valmistuttuaan humanistit jatkavat pohdiskeluja ja raapivat leukojaan. Työtön tai koulutukseensa nähden alipalkattu filosofian maisteri on itseironisen opiskelijahuumorin klassikkoja. Toki joka alan opiskelijalla on opintojensa aikana ja jälkeen pelkoja siitä, ettei oma tutkinto riitäkään. Mutta humanistin itsetunto on jo käsite ja vitsin aihe - humanistien itsensäkin keskuudessa. Seilattuani kaksi vuotta yliopistolla päätin viime syksynä, että hyvä on, teen proseminaarityön ja rykäisen kandin ulos. Sitten on ainakin jonkinmoinen paperi näyttää. Tiedän, etten ole ainoa toisinaan eksistentiaalisessa kriisissä painiva yliopisto-opiskelija, mutta henkilökohtaiset syyni kriisiini ovat alkaneet valjeta minulle. Eräs syy huojuvan epätasapainoiseen opiskeluintooni on juuri yllä mainitun filosofian maisterin nostama teema. Luen itseni filosofian maisteriksi - mutta mitäs sen jälkeen? Pitäisikö lukea vielä toinen tutkinto? Sellainen, jolla saisi töitäkin? Minkä takia tunnen pelkoa siitä, että jos teen korkeakoulututkinnon, minulle tarjotaan lämpimän käden sijasta WC-harjaa? Yliopiston käytävillä kaikuvista aforismeista kuuluisimpia on: Koulua käydään elämää, ei tutkintoa varten. Jokainen opiskelija lienee toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän samoilla linjoilla. Kaikessa korniudessaan lause on erittäin osuva. Loppujen lopuksi en tee kandidaatin tai maisterin tutkintoa kenellekään muulle kuin itselleni. Se ei takaa minulle töitä olen humanisti tai en. Mutta töitä minulle ei takaa ainakaan se, jos lähden työelämään epävarmana omasta riittämättömyydestäni. Yllä mainitun filosofian maisterin WC-kirjoituksesta kumpusi toinenkin teema. Hän ei kommentissaan häpeillyt sitä, minkälaista työtä tekee. Tuskin kukaan lähtee opiskelemaan yliopistoon siivoojan ura mielessä, mutta voi olla, että siihenkin hommaan joutuu. Ja mitä sitten? Omien saavutuksien väheksyminen ei vie mihinkään, mutta ylpeys on asenne, joka vie jo pitkälle. Filosofian maisterin koulutus siivousalalle valmistavana tutkintona ei ole tilastollinen fakta, vaan asenteista kumpuava klisee. Mikäli tahdomme tuntea riittävämme, on asenteiden muututtava. Olkaamme ylpeitä humanisteja! Vain siten voimme tulevan koulutusta vastaavan työpaikkamme kahvipöydässä röyhistää rintaamme ja sanoa vakaalla ja kuuluvalla äänellä: Minä olen filosofian maisteri. 8 SYNKOOPPI 1/2010

9 Uuno Klami -seurassa tapahtuu Seura on julkaissut uudet kotisivut sekä Klamin läpimurtosävellyksen partituurin. Uuno Klami -aiheiset sivut on avattu verkko-osoitteessa Sivut on koonnut ja niitä ylläpitää Helsingissä toimiva Uuno Klami -seura. Toteutuksesta vastaavat Nordenswan & Siirilä- toimiston suunnittelijat, ja sivut on julkaistu Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahaston tuen turvin. Kotisivut sisältävät muun muassa Klamin pienoiselämäkerran, tietoja yksittäisistä sävellyksistä, Klamia koskevia bibliografisia tietoja sekä tietoja Uuno Klami -seuran toiminnasta. Säveltäjä Uuno Klamin ( ) provokatiivinen tulo julkisuuteen tapahtui ensimmäisessä sävellyskonsertissa Helsingissä Tällöin Helsingin kaupunginorkesterin muusikot uhkasivat jättää esittämättä pianokonserton Yö Montmartrella sen jazz-vaikutteiden takia. Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta Klamista tuli ikäpolvensa menestynein suomalainen säveltäjä ja 1959 ammattikuntansa edustaja Suomen Akatemiassa. Nykyään Uuno Klami nauttii synnyinmaassaan uudelleen arvostettua asemaa. Samaan aikaan kotisivujen julkaisun kanssa ilmestyi myös Klami-seuran viides nuottijulkaisu, Pariisissa sävelletyn pianokonserton Yö Montmartrella partituuri. Uuno Klami -seura perustettiin vuonna Seura edistää Klamin musiikin julkistamista, tutkimusta ja esittämistä sekä kasvattaa säveltäjän elämäntyön tuntemusta ja arvostusta. Se toimii myös musiikkikustantajana. Uuno Klami -seuran puheenjohtajana toimii Klami-tutkija Helena Tyrväinen (Helsingin yliopisto). Lisäksi johtokuntaan kuuluvat muun muassa säveltäjät Kalevi Aho ja Uljas Pulkkis, Kymi Sinfonietta -orkesterin toimitusjohtaja Riikka Luostarinen sekä muusikot Lotta Emanuelsson ja Olli-Pekka Tuomisalo. Uuno Klami-aiheiset sivut osoitteessa Partituurin Yö Montmartrella kannen on suunnitellut Pekka Lehtinen. SYNKOOPPI 1/2010 9

10 Opiskelijasta ammattilaiseksi Sarjassa haastatellaan entisiä musiikkitieteen opiskelijoita, jotka nykyään työskentelevät kulttuurielämän näköalapaikoilla. Tällä kertaa kysymyksiin vastaa UMOn tiedottaja Johanna Laitinen, joka on valmistunut Jyväskylän musiikin laitokselta vuonna Maiju Talvisto Miten päädyit opiskelemaan musiikkitiedettä? Olin päättänyt, että musiikista tulisi minulle jollain tavalla ammatti, koska olin harrastanut musiikkia aktiivisesti. Musiikkitiede taas kiinnosti, koska ala sivusi musiikkia muttei kuitenkaan valmistanut minusta muusikkoa. Paras muistosi opiskeluajoilta? Opiskeluajoissa parasta oli järjestötoiminta. Olin mukana omassa ainejärjestössäni ja olin myös ylioppilaskunnan kulttuurivaliokunnan puheenjohtaja. Kulttuurivaliokunnan kautta järjestin paljon tapahtumia. Aktiivisuus toi omaan elämään hirveästi lisää ja vaikutti hyvinvointiinkin. Työelämässä myös näkyy, mikäli on jaksanut osallistua kivaan toimintaan. Mikä oli ensimmäinen musiikkialan työsi? Vuonna 2002 olin Oluset-festivaalilla projektiassarina. Se oli ainakin tapahtumatuotantoa sivuava työ. Aina olen kyllä tehnyt paljon tapahtumia itsenäisesti ja juuri omat klubit ovat niitä, joiden avulla olen kannukseni hankkinut. Jyväskylässä järjestin paljon marginaalirockiin keskittyviä klubeja, sillä ne kiinnostivat itseäni. Tein paljon fiiliksen mukaan enkä CV mielessä. Miten päädyit nykyiseen työhösi? Päädyin tähän työhön hakemalla. Näin Helsingin Sanomissa ilmoituksen ja ajattelin, että siinäpä olisi koulutustani ja kokemustani vastaava paikka. Samaan aikaan UMOon haettiin myös tuottajaa, mutten edes harkinnut hakevani paikkaa, sillä olin tehnyt jo muutaman vuoden tiedottajan töitä. Aikaisemmin minulla ei ole ollut mitään suhteita UMOon, joten tuuria oli myös mukana, jotta sain paikan. Mikä on työssäsi parasta ja mikä huonointa? Parasta työssä on musiikki itse. Jos työn aiheesta ei tykkää, en tiedä, voisiko tätä työtä edes tehdä. Tässä työssä saa itse elämyksiä. Huonoa ja hyvää työssä on se, että UMO on organisaationa pieni. Töitä joutuukin tämän vuoksi tekemään usein oman spesiaalialueen ulkopuolelta. On siis paljon sälähommaa. Työssä selkeästi huonoin puoli ovat UMOn väliaikaiset toimisto- ja harjoitustilat. UMOlla ei myöskään tällä hetkellä ole omaa konserttisalia. Edellä mainittuihin asioihin toivotaan luonnollisesti parannusta. Millaisia ominaisuuksia UMOn tiedottajalta vaaditaan? Äärimmäisen laajoja viestintätaitoja. Tiedottajan pitää tuntea musiikkia, josta kirjoittaa. Taitto- ja graafiset taidot ovat tärkeitä, sillä jatkuvasti täytyy tehdä erilaisia esitteitä, käsiohjelmia ja mainoksia. Lisäksi täytyy osata kirjoittaa hyvin, sillä tiedottaja muun muassa ylläpitää verkko- ja sosiaalisia medioita ja kirjoittaa tiedotteita. UMO julkaisee myös omaa asiakaslehteään kaksi kertaa vuodessa, johon tehdään juttuja. Plussaa ovat sosiaaliset taidot, sillä on hyvä osata verkostoitua sekä tulla toimeen taiteilijoiden kanssa. Esiintymistaidot ovat myös tärkeitä, sillä koska tahansa voi joutua vaikkapa Tavastian lavalle julkaisemaan UMOn levyä. 10 SYNKOOPPI 1/2010

11 Millainen on tyypillinen työviikkosi? Sellaista ei oikeastaan ole. Minulla on usein vain työlista, josta näkee, mitä tulee tehdä seuraavaksi. UMOssa on tavallisesti myös eri projekteja päällekkäin, joten pitää osata hallita kaaosta. Mikä on paras näkemäsi UMOn konsertti? UMOn ja kitaristi Kalle Kaliman yhteiskonsertti viime syyskuussa. Materiaali oli erikoista. Se oli kuin kontrolloitua kaaosta, mutta siinä oli myös iloa ja huumoria. Kenet haluaisit ehdottomasti esiintymään UMOn kanssa? Jos pianisti Herbie Hancock tulisi, se olisi älyttömän hieno juttu. Stevie Wonder olisi myös hieno, mutta käytännössä mahdoton. Mikä on lempimusiikkiasi? Musiikkimakuni on hyvin laaja-alainen ja olen hillitön musadiggari. Oma fanius on lähtenyt mustasta musiikista ja jalostunut rockin puolelle. Olen siis aikalailla jokaisen genren koluaja. Jazzfanina en ole tullut tunnetuksi, mutta vuodessa olen kehittynyt siinäkin. Ikisuosikkejani ovat muun muassa Michael Jackson, Stevie Wonder, David Bowie ja Nick Cave. Mitä musiikki on? Musiikki on mielihyvän lähde. Tiedän heti ensisoundista, pidänkö jostakin kappaleesta vai en. Toivon, ettei liika analysointi vie tätä taitoa pois. Mieluummin annan musiikin liikuttaa jalkaa kuin mietin puoli tuntia, että mikä tässä on hyvää. Kuva: Jukka Rapo SYNKOOPPI 1/

12 Jazzia koulunpenkiltä Jan Wälchli Solo PJK-klubi Club Libertéssä Aida Räihälä Kun tapaa Pop & Jazz Konservatorion ammattiosastolta keväällä valmistuvan trumpetistin Jan Wälchlin, voi olettaa, että pian esitettävä musiikki on soittajansa näköistä: nopeatempoista, energistä, kevyttä ja groovaavaa. Toki taitava jazztrumpetisti hallitsee nämäkin tyylisuunnat ja ilmaisukeinot, mutta tässä esityksessä kuultiin jotakin aivan muuta. Lavalla efektilaitteet, trumpetti ja soittaja, pöytien ääressä levollinen yleisö oluttuoppeineen. Tunnelma on rento ja musiikille avoin. Elektroniikkaan ja trumpetismiin perehtymätön kuulija hämääntyi heti alkumetreillä esityksen konstruktiosta. Kuinka äänitaustat rakentuvat? Onko tämä teos, jossa on rakenne, vai mitä oikein tapahtuu? 12 SYNKOOPPI 1/2010 Kuva: Heikki Kaski

13 ä SYNKOOPPI 1/

14 Mielenkiintoisia elektronisia äänimaisemia, tunnelmia ja harmonioita sisältänyt musiikki oli kokonaan improvisaatiota. Jossakin vaiheessa olisin voinut vannoa, että kuulemani oli etukäteen sävellettyä ja harkittua, sillä niin hyvin sävelet tuntuivat tilanteeseen sopivan. - En mieti soittaessa, että nyt pitää tehdä näin. Se on täysin spontaania! Joskus olen yrittänyt tehdä tätä liialla ajatuksella, mutta lopputulos on jäänyt jotenkin kylmäksi, Wälchli kertoo. Kyseessä oli nimenomaan Wälchlin oma, varsinaisten opintojen ulkopuolinen sooloprojekti. - Pop & Jazz Konservatoriolla opiskellaan aika pitkälti rytmimusiikkia, esimerkiksi funkia ja soulia. Sooloprojektissani pääsen tekemään aivan toisenlaisia juttuja, joita en muuten pääsisi välttämättä tekemään. Tässä ei tarvitse tehdä minkäänlaisia kompromisseja muiden soittajien takia, vaan saa antaa musiikin tulla itsestään. Se on vähän kuin dialogia itsensä kanssa, yleisön edessä, trumpetisti sanoo. Palaute projektista on ollut hyvää niin kuulijoiden kuin opettajienkin taholta. Kuulijat ovat toivoneet musiikin kehittymistä erilaisiin suuntiin: joku toivoisi soittajalta enemmän polyrytmisiä kudoksia, toiset ovat vaikuttuneita improvisaation vapaakellunnasta, free- ja ECM-tyyleistä. Free jazzin soittaminen ei välttämättä ole opiskelijan tavanomaisin valinta. Näkeekö nuori trumpetisti työllistymisen ongelmallisena? - Työllistyminen ei ole ongelma, mutta muusikolta vaaditaan valitettavasti myös markkinointi- ja yrittäjämentaliteettia, mikä voi olla vaikeaa niille, jotka haluavat keskittyä pelkästään soittamiseen. Tilanne on kuitenkin siinä mielessä hyvä, että freelance-töitä riittänee ainakin niin kauan, kun esimerkiksi juhliin tarvitaan orkestereita. Hää- ja bilekeikat ovatkin hyvä tulonlähde monelle muusikonalulle. - En halua leimautua myöskään pelkäksi jazzmuusikoksi, koen sen hieman rajoittavaksi, Wälchli toteaa. Wälchlillä on tällä hetkellä vireillä projekti rap-artisti Pyhimyksen kanssa. Työn tuloksia kuullaan esimerkiksi huhtikuussa järjestettävillä Funky Elephant -festivaaleilla Semifinalissa PJK-klubi on Pop & Jazz Konservatorion ammattiopiskelijoiden klubi, jonka kantapaikkana toimii Club Liberté. Klubi järjestetään kuukausittain, ja sen suuri merkitys Pop&jazz -musiikin opiskelijoille on kiistaton, sillä esiintyminen on tärkeä osa muusikon käytännön työssä oppimista. Keikoille pääsee yleensä narikkamaksun hinnalla. 14 SYNKOOPPI 1/2010

15 OSA 2 Videopelimusiikin lyhyt historia ANU TUKEVA Ensimmäinen osa artikkelista julkaistiin edellisessä Synkoopissa (Op. 97). Siinä käsiteltiin videopelimusiikin historian alkuvaiheita 1970-luvulta 1980-luvun alkupuolelle. Tässä artikkelin jälkimmäisessä osassa keskitytään tarkastelemaan, mitä videopelien musiikissa tapahtui suosittujen Commodore 64 -pelien ja Super Mario Bros.:in menestyksen jälkeen 1980-luvulla ja mitä muutoksia videopelien musiikissa on tapahtunut parin viime vuosikymmenen aikana. Videopelimusiikki on kehittynyt yhä monipuolisemmaksi ja taidokkaammin tehdyksi aina samaa tahtia kuin pelikoneiden teknologia luvun puolessa välissä tietokoneisiin alettiin valmistaa entistä paremman äänenlaadun mahdollistavia äänikortteja pelaajien ja pelimusiikin säveltäjien riemuksi. Yksi suuria edistysaskeleita oli vuonna 1982 kehitelty MIDI (Musical Instrument Digital Interface). MIDI:n avulla äänitiedostot saatiin pakattua yhä pienempään tilaan, ja musiikille ja äänitehosteille peliin varattu muistin tila saatiin täytettyä tehokkaammin. MIDI on tiedonsiirtojärjestelmä, joka on suunniteltu välittämään viestejä sähköisten musiikkilaitteiden välillä. Se mahdollistaa esimerkiksi tietokoneiden, syntetisaattoreiden ja äänikorttien välisen viestinnän ja tiedon vaihtamisen. MIDI-komento voi esimerkiksi säätää syntetisaattorin aloittamaan tietyn sävelen soittamisen tietyltä korkeudelta halutulla voimakkuudella ja lopettamaan sen määrätyn ajan kuluttua. Aluksi MIDI tuotti myös ongelmia, sillä halutut sävelet saattoivat kuulostaa erilaisilta sen mukaan, mikä laite oli kyseessä. Vuonna 1991 kehitettiin yleinen MIDI-standardi, joka määritteli tietyt 128 instrumenttia ja ääniefektiä, joten haluttu sävel saatiin kuulostamaan aina samalta. Ensimmäinen digitoituja ääniä tukeva tietokone Amiga saapui markkinoille vuonna Sen myötä alettiin kehitellä erilaisia ohjelmia, jotka mahdollistivat digitaalisia ääniä käyttävän musiikin tuottamisen. MIDI:n lisäksi myös MOD:ien käyttö yleistyi. MOD on äänitiedosto, jossa jokaisen soittimen jokainen sävel on nauhoitettu erikseen studiossa. Näistä lyhyistä äänipalasista koostetaan musiikkia, joka parhaimmillaan voi olla laadultaan CDäänen tasoista. Äänen laadusta huolimatta MIDI oli suositumpi, sillä se vei vähemmän tilaa ja sitä oli helpompi käyttää luvulle tultaessa videopelimusiikki oli kehittynyt jo huimasti eteenpäin niin äänenlaadullisesti kuin musiikin monipuolisuudenkin kannalta. Myös pelien tuottajat huomasivat musiikin tärkeyden, ja musiikkiin alettiin panostaa enemmän kuin aiemmin. Ammattisäveltäjiä alkoi näkyä pelitalojen palkkalistoilla yhä enemmän, ja yhä useampi populaarimusiikkiartisti sai musiikkiaan kuuluviin pelien kautta. Konsolipelimarkkinat laajenevat ja 80-luvun taitteessa pelikonsolit ja tietokoneet jatkoivat teknologista kehitystään, ja uusien pelikonsolien myötä pelien äänitekniset ominaisuudet astuivat aina askeleen eteenpäin. Sega julkaisi ensimmäisen pelikonsolinsa nimeltä Mega Drive vuonna Sen äänitekniset ominaisuudet peittosivat Nintendon NES-konsolin (ks. artikkelin I osa) ja pelihahmo Sonic the Hedgehog haastoi Nintendon Mario-hahmon. Segan konsolille julkaistiin vuonna 1990 peli Michael Jackson s Moonwalker, jossa populaarimusiikkiartistin suosiota käytettiin jälleen hyväksi. Pelissä kuultiin Michael Jacksonin tuttuja kappaleita, kuten Billie Jean ja Bad, mutta musiikin sijaan peli SYNKOOPPI 1/

16 keskittyi enemmän Michael Jacksonin pelihahmoon, joka yritti pelastaa kidnapattuja lapsia peitoten vastustajansa tanssimalla. Populaarimusiikki on vaikuttanut merkittävästi peleissä soivaan musiikkiin ja päinvastoin luvulla uusi musiikkigenre tekno soi niin klubeilla, radiossa kuin videopeleissäkin. Vuonna 1991 Sega julkaisi pelin Streets of Rage, joka oli tyypillinen tappelupeli, jossa pelaaja eteni tasolta toiselle taistellen vastustajat tieltään. Pelin taustalla soi Yuzo Koshiron säveltämä ajankuvaan sopiva rytmikäs teknomusiikki. Samankaltainen nopeatempoinen, rytmikäs tekno- tai konemusiikki on vakiintunut muidenkin tappelupelien taustamusiikiksi, erityisesti kaksintaisteluihin keskittyviin pelisarjoihin, kuten Street Fighter, Tekken ja Dead or Alive. Nopeatempoisen musiikin on tarkoitus saada pelaaja imaistua mukaan pelin vauhdikkaaseen maailmaan, sillä nopeatempoinen musiikki nostaa pelaajan pulssia aiheuttaen adrenaliiniryöpyn, mikä taas auttaa selviämään paremmin taistelusta reaktiokyvyn kasvaessa. Suurin harppaus 1990-luvun konsolipeleissä tapahtui CD-ROM:in käyttöönoton myötä. Nintendo oli sopinut vuonna 1990 yhteistyösopimuksen Sonyn kanssa kehittääkseen CD- ROM:ia käyttävän pelikonsolin. Sopimus kuitenkin purkautui erimielisyyksiin, ja Nintendo jatkoi konsolinsa suunnittelua Philipsin kanssa, ja Sony jatkoi oman tuotteensa kehittelyä ilman Nintendoa. Sega ehti julkaista ensimmäisenä konsolin, jonka pelejä myytiin CD-muodossa. Sega Saturn menestyi parhaiten Japanissa, jossa kuten muuallakin maailmassa se joutui kuitenkin lopulta luopumaan ykköskonsolin paikastaan. Sony julkaisi maailman suosituimman konsolin titteliä vuosikausia ilmestymisensä jälkeen hallussaan pitäneen PlayStationin vuonna 1994, vain kaksi viikkoa Sega Saturnin jälkeen. PlayStation oli grafiikaltaan, äänenlaadultaan ja muistiltaan ylivertainen muihin konsoleihin verrattuna. Lisäksi konsolin avulla pystyi kuuntelemaan myös tavallisia CD-levyjä. PlayStationin etuna on aina ollut myös pelien laaja kirjo, sillä sille julkaistaan enemmän pelejä kuin millekään muulle konsolille. Edes Nintendon vuonna 1996 julkaisema Nintendo 64 tai Segan Dreamcast eivät pystyneet horjuttamaan PlayStationin paikkaa suosituimpana pelikonsolina. CD-ROM-konsoleiden ja Red Book audion kehittämisen myötä myös pelimusiikin säveltäjien työ helpottui, sillä pelimusiikin tekeminen oli yhtä helppoa kuin musiikin tekeminen ja julkaiseminen CD-levynä. Red Book audiolla tarkoitetaan CD-levyn musiikkiraitoja. Konsolit, joiden pelejä pelattiin CD-levyiltä, lukivat pelin musiikin levyn musiikkiraidoilta eivätkä käyttäneet pelikonsolin sisäistä syntetisaattoria. Musiikkia ei siis enää tarvinnut ohjelmoida pelikoneen mukaan, vaan musiikki voitiin lisätä suoraan pelin CD-levylle. Tämä helpotti myös monien tunnettujen populaarimusiikkiartistien houkuttelemista pelimusiikin pariin. Esimerkiksi David Bowie sävelsi musiikkia ranskalaiseen roolipeliin Omikron the Nomad Soul (1999), ja Queen-yhtyeestä tuttu kitaristi Brian May oli mukana seikkailupelin Rise of the Robots (1994) musiikin säveltämisessä. Erittäin paljon arvostusta saivat konemusiikkiyhtyeestä Nine Inch Nails tutun Trent Reznorin suunnittelemat musiikki ja ääniefektit vuonna 1996 julkaistuun suuren suosion saavuttaneeseen ammuskelupeliin Quake. Myös muut populaarimusiikkiartistit kuin Michael Jackson ovat kuulumisen lisäksi myös näkyneet videopeleissä. Poikabändi *NSync sai oman pelinsä Get to the Show vuonna Myös naistähdet Britney Spears, Kylie Minogue ja Pink ovat esiintyneet videopeleissä. Nintendon Rap Jamissä on pelihahmoina lukuisia tunnettuja rap-artisteja, ja PlayStationin Wu-Tang Shaolin kehiteltiin tunnetun rapyhtyeen Wu-Tang Clanin ympärille. (Collins 2008: 112.) Uudempi rap-tähteen perustuva peli on 50 Cent: Bulletproof vuodelta 2006 (ks. esim. Äärilä 2006: 48). Aikansa suosituimpiin rap-artisteihin maailmalla kuuluva 50 Cent oli mallina pelin päähahmolle Fiddylle, joka pelissä yrittää selvittää maailmanlaajuista rikosaaltoa tappaen kaikki vastustajat tieltään, 50 Centin musiikin soidessa tietenkin taustalla. Peliä syytettiin raa asta väkivallasta, ja se kiellettiin alle 18-vuotiailta. Myös ralli- ja muissa ajopeleissä käytetään tappelupelien tapaan teknomusiikkia tai muu- 16 SYNKOOPPI 1/2010

17 ta nopeatempoista musiikkia. Vuonna 1996 PlayStationille julkaistu peli Wipeout XL on ajopeli, jossa taustalla soi tunnettujen konemusiikkiartistien, kuten The Prodigyn, The Chemical Brothersin ja Future Sound of Londonin kappaleita. Pelaaja pystyi itse valitsemaan, minkä kappaleen halusi soivan pelissä. Tämä piirre on tullut sittemmin hyvin yleiseksi varsinkin ajo- ja muissa vastaavissa urheilupeleissä, kuten lumilautailupeleissä. Taustalla soivat kappaleet ovat pelien suosion myötä nostaneet myös artistien suosiota, niin levymyyntiä kuin keikkatarjontaakin. Populaarimusiikin markkinointi videopelien kautta onkin osoittautunut erittäin kannattavaksi kaikille osapuolille. Levy-yhtiöt saavat artistiensa musiikkia kuuluviin, ja peliyhtiöt saavat myytyä pelejään tunnettujen artistien musiikin avulla. Suurimman hyödyn saavat monikansalliset suuryritykset, jotka tuottavat sekä pelejä että musiikkia, kuten Sony. PlayStationin peleissä kuullaan usein Sony BMG:n artistien musiikkia, jolloin sama yritys kerää voitot molemmista mainostamistaan tuotteista. (ks. esim. Kärjä 2008: 28 32). Vuonna 1996 julkaistiin peli nimeltä Resident Evil PlayStationille, Sega Saturnille ja PC:lle. Peli ei ollut ensimmäinen lajityypissään, mutta vasta sen myötä nousi suosituksi peligenre, josta englannin kielessä käytetään nimitystä survival-horror, eli selviytymis-kauhu. Pelaaja ohjaa pelihahmoa nähden peliympäristön tapahtumat ikään kuin pelihahmon silmin. Hahmon pääasiallinen tehtävä on tappaa vastaantulevia vihollisia. Ympäristö, pelin juoni ja tunnelma ovat kuitenkin kauhuelokuvamaisia, mistä genren horror-nimitys tulee. Pelissä vastustajat ovat pääasiassa zombeja, jotka ovat syntyneet salaperäisessä laboratoriossa kehitetyn viruksen takia. Pelissä liikutaan pääasiassa erilaisissa käytävissä, synkissä suurissa taloissa ja tunneleissa, ja koko ajan pelaaja saa pelätä, mitä kulman takaa tulee vastaan. Musiikki on tärkeä osa pelin jännittävää tunnelmaa. Musiikkina käytetään ambient-tyylistä taustamusiikkia, eli siinä ei oikeastaan kuulla paljon melodioita, vaan se on jatkuvaa matalien pitkien humisevien sointujen äänimaisemaa, johon ääniefektit sulautuvat joukkoon. Myös hiljaisuuden käyttäminen on yleistä juuri survivalhorror-peleissä. Hiljaisia kohtauksia seuraavat yleensä yhtäkkiset dramaattiset kohtaukset, esimerkiksi vihollisten odottamaton ilmaantuminen (Bridgett, 2008: 130). Juuri tällaisessa pelottavan ilmapiirin luovassa äänimaisemassa musiikin psykologiset vaikutukset nousevat esiin, ja pelaaja todella tuntee hiippailevansa itse pimeissä käytävissä, varsin pelokkaana. Peliä yksin pelatessaan saattaakin joutua kääntämään ääntä hiukan pienemmälle Tanssimattoja, bongorumpuja ja kitaroita Interaktiivisuus videopelien musiikissa oli tähän asti perustunut lähinnä musiikin vaihtumiseen pelaajan vaihtaessa peliympäristöä tai pelihahmon saadessa erityisominaisuuksia, kuten Super Mario -hahmon saadessa lisäenergiaa. Pelaaja ei kuitenkaan ollut ollut itse aktiivisesti tuottamassa pelin musiikkia, lukuun ottamatta aiemmin mainittua peliä Simon (ks. artikkelin I osa) luvun lopulla markkinoille alkoi kuitenkin ilmestyä uudenlaisia musiikkipelejä. Näistä ensimmäisiä oli Parappa the Rapper vuodelta Pelissä kuunnellaan musiikkia ja yritetään painella PlayStationin ohjaimen nappuloita määrättyyn tahtiin musiikin ja laulun sanojen mukana. Tavoitteena on saada pelihahmo räppäämään kappaleen tahtiin, mikä onnistuu, jos painaa tiettyjä nappuloita täsmälleen oikeassa tahdissa. Onnistunut rytmittely saa aikaan hyvältä kuulostavan kappaleen, epäonnistuneet painallukset heikentävät kappaleen tasoa. Myös muita musiikkipelejä alkoi ilmestyä markkinoille Parappa the Rapperin jälkeen. Maailmanlaajuista suosiota ovat 2000-luvulla nauttineet erilaiset tanssimattopelit. Ensimmäinen tanssimattopeli oli Japanissa 1998 julkaistu Dance Dance Revolution. Se sai aikaan hurjan tanssimattohuuman, joka pian levisi muuallekin maailmaan. Pelissä seurataan ruudussa näkyviä nuolia, jotka liikkuvat valitun kappaleen rytmin mukaan. Pelaajan on astuttava tanssimatossa oikealle nuolelle oikealla iskulla pisteiden saamiseksi. Tanssimattopeleistä järjestetään kilpailuja erilaisissa pelitapahtumissa, niin Suomessa kuin maailmallakin. Tanssimattopeleillä on oma vankka SYNKOOPPI 1/

18 kannattajakuntansa, joka kommunikoi muun muassa Internetin keskustelupalstoilla. Myös tanssimattopelien hyödyllinen vaikutus liikuntaharrastuksena on havaittu: esimerkiksi Norjassa tanssimattopelaaminen on rekisteröity jopa viralliseksi urheilulajiksi, ja Yhdysvalloissa tanssimattopelejä käytetään myös koululiikunnassa. Dance Dance Revolutionin julkaissut japanilainen peliyhtiö Konami on julkaissut myös muita musiikkiaiheisia pelejä, kuten pelit GuitarFreaks, DrumMania ja Beatmania. GuitarFreaks on nimensä mukaisesti kitaransoittoon perustuva arkadipeli, DrumManiaan kuuluu rumpusettiä edustava pelialusta, ja Beatmaniassa pelaaja on DJ, jonka on hallittava levynpyöritys ja kontrolloitava muita ääniefektejä tuottavia nappuloita seuraten tarkkoja ohjeita kuvaruudusta. Konami on julkaissut myös muita samankaltaisia musiikkipelejä, kuten Keyboardmania, Mambo A Go Go ja Karaoke Revolution. Kaikki nämä pelit olivat kuitenkin pelattavissa vain pelihalleissa, eivät kotikonsoleilla. Hartaasti odotettu PlayStation 2 tuli kauppoihin vuonna Uudella konsolilla oli mahdollista katsoa myös DVD-elokuvia, minkä vuoksi konsolista tuli nopeasti myyntimenestys. Myös äänentoisto oli jälleen edeltäjiään parempi, PlayStation 2 mahdollisti jopa CDääntä paremman äänenlaadun. Konsoli sai kuitenkin vertaisensa kilpailijan seuraavana vuonna, kun Microsoft julkaisi oman konsolinsa nimeltä Xbox. Xbox peittosi jopa PlayStation 2:n äänenlaadun ja nousikin nopeasti pelaajien suosioon. Monissa Xbox-pelien arvosteluissa kehuttiin pelien musiikkia, ja varsinkin Xboxin suurmenestys, scifi-ammuskelupeli nimeltä Halo, sai paljon kiitosta hienosta musiikistaan. Kolmas konsolipelimarkkinoiden ykköspaikkaa havitteleva konsoli oli Nintendon vuonna 2001 julkaistu GameCube, joka käytti lähes puolet tavallista CD-levyä pienempiä mini- CD-levyjä. Nintendo julkaisi Zelda-peleilleen uuden jatko-osan GameCubelle vuonna 2003: The Legend of Zelda: The Wind Waker. Tässä pelissä pelaaja toimi aktiivisesti musiikin tuottajana, sillä pelaajalla on hallussaan tahtipuikko, jota tarvitaan pelin etenemisessä. Tahtipuikon avulla tuotetaan tiettyjä melodianpätkiä, jotka auttavat pelin eri tilanteissa. GameCubelle ilmestyi myös toinen musiikin kannalta mielenkiintoinen peli nimeltä Donkey Konga (2004), jonka peliohjaimena käytettiin pelin mukana tulevia bongorumpuja. Peli on samanlainen rytmimusiikkipeli kuin aiemmin esitellyt Konamin musiikkipelit. Rumpuja pitää lyödä vuorotellen tai samaan aikaan musiikin rytmin mukaisesti seuraten kuvaruudussa annettuja ohjeita, aivan kuten tanssimattopeleissäkin. Kitarapelit siirtyivät pelihalleista kotikonsoleille, kun PlayStation 2 julkaisi pelin Guitar Hero vuonna Pelin mukana tuli kitaraohjain, jonka kaulassa olevia nappeja painamalla pelaaja pystyy soittamaan tarvittavat sävelet ja soinnut. Pelissä voi valita soivan kappaleen lukuisista kitaraklassikoista tai uudemmistakin hittikappaleista. Monet pelaajat, niin oikeat kitaristit kuin sellaiset, jotka eivät ole koskaan kitaraa soittaneet, innostuivat kovasti pelistä. Se on peli, jonka ääressä on pakko hyppiä, repiä paita pois päältä, kääntää volyymiä yhä vain kovemmalle ja heittäytyä uudestaan ja uudestaan polvilleen. Ja kun niihin tulleita mustelmia alkaa särkeä, rokataan vielä raivokkaammin. (Kurkijärvi 2006: 56.) Guitar Herosta on tähän päivään mennessä julkaistu jo 13 erilaista versiota, ja se on koko ajan säilynyt suosituimpien pelien listoilla ympäri maailman. Laulamisesta innostuneille pelaajille on julkaistu erilaisia karaoke-pelejä, joista suosituimpia ovat PlayStationin SingStar-pelit. SingStar Rocks julkaistiin vuonna Se on perinteinen karaoke-peli, jossa pelaaja laulaa valitsemansa kappaleen. Ruudun alareunassa näkyvät sanat, ja ylempänä on palkkeja, jotka näyttävät nuottien korkeuden ja sanoituksen rytmin. Pisteitä saa sen mukaan, kuinka hyvin sanat osuvat rytmiin, ja kuinka nuotilleen laulut laulaa. Erilaisia SingStar-pelejä on julkaistu jo huimat 26, muun muassa SingStar ABBA, SingStar Queen, SingStar Bollywood ja SingStar 80s. 18 SYNKOOPPI 1/2010

19 Vuonna 2007 julkaistiin Guitar Heron ja SingStarin suosioon nojautuva musiikkipeli Rock Band, jossa kitaran ja laulun lisäksi on basso ja rummut. Eli peliä voi pelata samaan aikaan neljän ihmisen kesken, jolloin jokainen soittaa omaa instrumenttiaan. Rock Band 2 julkaistiin heti seuraavana vuonna, ja The Beatles: Rock Band vuonna Niin Guitar Heron, SingStarin kuin Rock Bandinkin suosiolle ei näy loppua, ja tämän vuoksi valmistajat julkaisevatkin jatkuvasti uusia versioita peleistä. Yhteistä näille kaikille peleille on pelaajan ja musiikin välinen interaktiivisuus: pelaaja pääsee itse tuottamaan musiikkia. Siinä onkin arveltu olevan suurin osa pelien viehätystä. Videopelimusiikin tulevaisuus Suuria harppauksia on otettu videopelimusiikin alkuajoista, jolloin musiikilla oli häviävän pieni rooli peleissä, ja pelimusiikin tekijät olivat pääasiassa pelin ohjelmoijia, joilla ei ollut usein minkäänlaista musiikillista koulutusta. Nykyään ammattisäveltäjät säveltävät peleihin monipuolista musiikkia, jota julkaistaan myös levyinä ja soitetaan sinfoniaorkesterikonserteissa ympäri maailmaa. Videopeleissä soiva musiikki on vuodesta 2002 voinut voittaa Grammy-palkinnon, ja vuotuinen MTV Video Music Awards on jakanut aikoinaan palkintoja myös kategorioissa paras videopelisoundtrack (vuosina ) ja paras videopeliin tehty musiikki (vuonna 2006). Myös peliyhtiöt ovat ymmärtäneet musiikin merkityksen peleissä, ja musiikkiin panostetaan nykyään paljon enemmän kuin parikymmentä vuotta sitten. Säveltäjät ovat usein mukana jo pelin suunnittelun alkuvaiheessa ja ovat tärkeä osa pelintekoprosessia. Videopelimusiikin historiassa suurimmat edistysaskeleet ovat tapahtuneet aina uusien pelikonsoleiden tai muiden pelilaitteiden tullessa markkinoille tai keksittäessä uudenlaisia tiedostojen tallennusmuotoja, eli kun teknologia musiikin tuottamiseen ja kuuntelemiseen on parantunut. Nyt markkinoilla on PlayStation 3, joka toimii blue ray -levyillä, sekä Xbox 360, jonka vahvuutena on verkkoyhteyden kautta pelaajat linkittävä Xbox Live -toiminto, sekä Nintendon uusi lippulaiva Wii, joka oli vuoden 2009 maailman myydyin konsoli. Edistysaskeleita ovat tarjonneet myös pelimusiikin säveltäjät, jotka ovat luoneet pelimusiikin konventioita, soveltaen ideoita niin elokuvamusiikista kuin populaarimusiikistakin. Myös populaarimusiikin artistit ovat olleet osaltaan luomassa pelimusiikin konventioita, tuoden hittikappaleensa radioista peleihin ja päinvastoin. Äänenlaadullisesti videopelimusiikki on jo siinä pisteessä, että kovin paljon pidemmälle ei voida enää mennä. CD-levyn tasoista tai jopa parempaa musiikkia voidaan kuulla lähes pelissä kuin pelissä, ja käytössä on myös kolmiulotteinen ääni, 3D Audio, jonka avulla pelin äänimaailma kuulostaa pelaajan korvissa siltä, että se todella tulisi kolmiulotteisesta ympäristöstä (ks. Collins 2003: 23). Kotiteatterikaiuttimilla saa huikean pelikokemuksen, kun pelaa surround-äänellä varustettua peliä: pelatessaan vaikkapa Halo-peliä pelaaja kuulee luotien todellakin viuhahtavan ohitse ja kranaattien räjähtävän aivan takana. Yksi suunta, johon videopelimusiikilla on vielä varaa kehittyä, on interaktiivinen pelimusiikki. Vaikka nykyinen peliteknologia mahdollistaakin jo hyvin hienovaraisen musiikin vaihtumisen aina pelaajan tekemien liikkeiden ja ratkaisujen mukaan, on uusille ideoille vielä paljon tilaa. Interaktiivisuuden onkin visioitu menevän vielä nykyistä huomattavasti pidemmälle: musiikin voisi ohjelmoida muuttumaan pelaajan pelityylin mukaisesti. Eli jos pelaaja on rauhallinen liikkeissään, etenee hitaasti ja tutkii tarkkaan kaikki paikat, voisi musiikkikin olla tempoltaan hidasta ja näin myötäillä pelaajan liikkeitä. Jos pelaaja taas on aggressiivinen, nopea liikkeissään ja haluaa edetä pelissä mahdollisimman nopeasti, olisi musiikkikin nopeatempoista ja räjähtävää luonteeltaan. Eric Pidkameny (2002: 3) visioi pelimusiikin interaktiivisuudesta ehdottaen, että vihollisen ilmestyessä ja vihollisteeman lähtiessä soimaan, se voisi olla erilainen varovaiselle pelaajalle ja aggressiiviselle pelaajalle. Vihollisteema voisi soida esimerkiksi mollisävellajissa ja epävarmemmilla nuotiniskuilla varovaiselle pelaajalle, ja aggressiivinen pelaaja kuulisi saman teeman duurissa ja selkeällä, vahvasti arti- SYNKOOPPI 1/

20 kuloidulla melodialla. Loppusanat Ensi kerralla pelatessanne peliä, tai nähdessänne jonkun muun pelaavan, kiinnittäkää huomiota pelin musiikkiin ja äänimaailmaan. Kuulostaako musiikki vain yhdentekevältä taustamusiikilta? Vai onko musiikissa havaittavissa jotakin, joka liittyy pelissä nähtävään ympäristöön? Vai onko se nopeatempoista musiikkia taistelukohtauksen taustalla nostamassa pelaajan pulssia, nopeuttaen pelaajan reaktioita taistelussa? Vai soiko pelin taustalla jokin nykyartistin kappale, jota pelaaja alkaa pitää yllättävän hyvänä kuultuaan sitä jatkuvasti pelin taustalla ja jonka tehneen artistin levyä hän suuntaa lopulta ostamaan levykauppaan? Vai onko se huminaa kauhupelin taustalla, joka saa pelaajan istumaan tiiviimmin tuolissaan ja puristamaan ohjainta yhä tiukemmin? Musiikilla ei ole missään nimessä yhdentekevä rooli peleissä. Pahimmillaan huono musiikki voi latistaa muuten hyvän pelikokemuksen, ja parhaimmillaan hyvä musiikki voi pelastaa kehnommankin pelin. Collins, Karen Video Games Audio. vgaudio.pdf ( ) Collins, Karen Game Sound. An Introduction to the History, Theory, and Practice of Video Game Music and Sound Design. London: The MIT Press. Kurkijärvi, Lassi Sähköt sain sähkökitaraan, sähköt vain, en muuta tarvitsekaan! Guitar Hero. Pelaaja 43: Kärjä, Antti-Ville Marketing music trough computer games: the case of Poets of the Fall and Max Payne 2. Teoksessa From Pac-Man to Pop Music. Interactive Audio in Games and new Media, ed. Karen Collins. Bodmin, Cornwall: Ashgate. S Pidkameny, Eric Levels of Sound. Video Game Music Archive. ( ). Äärilä, Mika Cent: Bulletproof. Pelit 1/2006. S. 48. Lähteet Bridgett, Rob Dynamic Range: Subtlety and Silence in Video Game Sound. Teoksessa From Pac-Man to Pop Music. Interactive Audio in Games and new Media, ed. Karen Collins. Bodmin, Cornwall: Ashgate. S SYNKOOPPI 1/2010

21 HANK MOBLEY Muusikon asema ja arvostus Jaakko Martikainen T änä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta myös toisen merkittävän tenorisaksofonistin syntymästä. Siinä missä lehdessä edellä esitellyn Sonny Rollinsin taiteellisen uran yleinen arvostus on ollut varsin kiistatonta aina 1950-luvulta lähtien, on kiinnostus Hank Mobleyyn kasvanut merkittävästi vasta hänen kuolemansa (1986) jälkeen. Mobleyn aktiiviura muusikkona kesti noin 25 vuotta 1940-luvun lopulta 1970-luvun alkuun, jolloin terveydelliset ongelmat keskeyttivät säännöllisen soittamisen ennenaikaisesti. Kuitenkin tuona aikana hän ehti tekemään mittavan määrän (noin 30 kappaletta)1 klassikoiksikin muodostuneita levytyksiä sekä omalla nimellään että studiomuusikkona muissa yhtyeissä. Saksofonistina hän on varsin laajasta tuotannostaan huolimatta jäänyt jossain määrin usean muun jazzin jättiläisen varjoon. Mobleya kuvaillaankin useissa lähteissä muun muassa termein aliarvostettu tai ylenkatsottu. Itse näen yhden syyn tähän taka-alalle jäämiseen löytyvän historiallisesta kehityskaaresta. Akustinen jazz eli eräänlaista klassikkolevytysten ja tyylillis-teknisen kehittymisen saturaatioaikaa 1950-luvulta 1970-luvun taitteeseen saakka. Samaa mieltä näyttäisi olevan myös muiden muassa Bob Blumenthal kommentoidessaan Mobleyn reseptiota (Blumenthal 1998, 1). Itselleni kipinä Mobleyn historian ja soiton lähempään tarkasteluun syntyi joitakin vuosia sitten omasta muusikkotaustastani. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on taustoittamalla aloittaa selvitystyö siitä, miten Mobley on nähty ja nähdään nykyään muusikkona löytämieni teksti- ja äänitelähteiden valossa. Muusikosta ei ole etsintöjeni perusteella julkaistu biografiaa kirjana, mikä osaltaan on tuonut oman haasteensa tietojen keruuseen. Näin ollen erääksi hyödylliseksi tietolähteeksi ovat muodostuneet julkaistujen (ja saatavissa olleiden) levyjen kansitekstit. Levytykset onkin dokumentoitu varsin kattavasti uudelleenjulkaisuissa. Lisäksi perustietoa on löytynyt jonkin verran Mobleyn kans- 1 Mobleyn nimellä julkaistujen levyjen lukumäärä vaihtelee hieman tilastoinnista ja tulkinnasta riippuen. Blue Notelle äänitettyjä levyjä vuosina oli 25 kappaletta (Mills 2003). Sen sijaan joidenkin äänitteiden ensijulkaisu on ajoittunut vasta 1980-luvulle, sekä joidenkin kohdalla on ollut kyseessä niin sanottu kahden keulahahmon yhteislevy, esimerkiksi Lee Morganin ja Mobleyn. Kaikkiaan levytysmerkintöjä on yli 100. (Ks. tarkemmin Anonyymi a.) SYNKOOPPI 1/