Hyvinvointipolitiikalle uusi suunta

Transkriptio

1 Suomen sosiaalifoorumi 2008 Tampere, Työväenmuseo Werstas Jouko Kajanoja: Hyvinvointipolitiikalle uusi suunta Läpimurto hyvinvointivaltion rakentamisessa alkoi Suomessa 1960-luvulla. Seurasimme muita Pohjoismaita ajallisesti jälkijunassa ja sisällöllisesti kuuntelimme muita Pohjoismaita enemmän elinkeinoelämän välittömiä etuja. Niinpä hyvinvointivaltiostamme tuli köyhän miehen versio pohjoismaisesta mallista. Olimme osa yleismaailmallista kehitystä. Kaikissa OECD-maissa (USA ja Australia mukaan lukien) julkisten sosiaali-, terveys- ja koulutusmenojen osuus kasvoi vähintään 30 prosenttia vuosina Kehitys liittyi kapitalismin kultaisiin vuosikymmeniin, jotka alkoivat toisesta maailmansodasta ja päättyivät energiakriisiin 1970-luvun puolessa välissä. Pohjoismaat panivat muita paremmaksi ja etenivät maailman kärkeen hyvinvointivaltion rakentamisessa. Moraalinen käänne 1990-luvulla toteutui suuri moraalinen käänne. Siihen asti talouskasvusta oli osa käytetty huono-osaisten suhteellisen aseman parantamiseen. Osa talouskasvusta oli suunnattu toimeentuloturvan parantamiseen ja mahdollisuuksien tasa-arvoistamiseen. Mahdollisuuksien tasa-arvoistamisessa olennaista oli suunnata lisäsijoituksia koulutus- ja terveyspoliittisiin ja monin muihin toimenpiteisiin, joilla luotiin menestyksellisen elämän edellytyksiä niillekin, jotka eivät olleet onnekkaita elämän sosiaalisen tai geneettisen perimän arpajaisissa. Seurauksena oli tasa-arvon lisääntyminen ja koko yhteiskunnan menestys. Olennaista pohjoismaisen hyvinvointivaltion luomisessa olivat siis toimeentulon turvaaminen ja köyhyyden poistaminen parantamalla eläkkeitä, sairausvakuutusta, työttömyyskorvausta, asumistukea, toimeentulotukea, opintorahaa yms. ja mahdollisuuksien lisääminen parantamalla koulutusta, terveydenhoitoa, päivähoitoa, aktiivista työvoimapolitiikkaa yms.

2 Pohjoismainen erikoisuus oli mahdollisuuksien luomisen voimakas korostaminen. Gunnar Myrdal kirjoitti, miten hyvinvointivaltion myötä saadaan työväenluokan tai alaluokan kyvyt käyttöön. Painopisteenä olivat toimeentuloturvan lisäksi koulutus-, terveys- ja aktiivinen työllistämispolitiikka. Toisaalta myös toimeentuloturvan ajateltiin synnyttävän mahdollisuuksia. Ankara köyhyys lamaannuttaa. Toimeentuloturvan avulla Joel Lehtosen Juutas Käkriäinenkin saadaan pois ikiaikaisesta saamattomuudestaan, kuten Pekka Kuusi kirjoitti luvulla tapahtui siis suuri moraalinen käänne, jossa luovuttiin hyvinvointivaltion rakentamisesta. Nyt talouskasvusta ei enää siirretä lisäosaa eriarvoisuuden vähentämiseen ja kaikkien kansalaisten mahdollisuuksien parantamiseen. Talouspoliittisessa eliitissä ajatuksellinen murros tapahtui jo 1970-luvulla ja luvut olivat uusliberalismin ideologisen läpimurron vuosikymmenet. Suomessa kuuluisassa Korpilammen konsensusseminaarissa vuonna 1977 muutettiin sanan elvytys sisältöä. Ennen se oli merkinnyt sosiaalipoliittisia toimenpiteitä. Nyt se muutettiin tarkoittamaan elinkeinoelämän toimintaedellytysten parantamista. Saman vuoden maaliskuussa edellinen ja tuleva pääministeri Kalevi Sorsa esitteli uutta yhteiskuntapoliittista linjaa puheessaan, jota tohtori Jukka Tarkka luonnehti myöhemmin patruunan päiväuneksi. Linjan muutoksen tulokset alkoivat laajamittaisesti vaikuttaa käytännössä 1990-luvulla. Suhtauduin vielä muutama vuosi sitten epäillen väitteisiin, että hyvinvointivaltion rakentaminen olisi loppunut ja sitä ollaan jopa supistamassa. Meillä sosiaalipoliitikoilla ja sosiaalitutkijoilla on taipumus valittaa riippumatta siitä, mennäänkö eteen vai taaksepäin. Perusteellinen tilastoihin tutustuminen on osoittanut väitteet pysähtymisestä ja osittain jopa taka-askeleista oikeutetuiksi. Seuraavassa esitän muutamia tosiasioita. Tuloeriarvoisuus lisääntyy eikä sen selitykseksi riitä nousukauden pääomatulojen kasvu. Politiikka ja erityisesti verotuksessa tehdyt muutokset ovat olleet tuloerojen kasvun tärkein tekijä. Kuilu pienituloisten ja suurituloisten välillä kasvaa. Kaikkein köyhimpien tulokehitys on ollut kaikkein heikoin ja kaikkein suurituloisimpien tulot ovat kasvaneet roimasti. Sosiaalipolitiikan kannalta tärkeintä on, että toimeentuloturvan suhteellinen parantuminen on päättynyt ja nyt toimeentuloturva heikkenee suhteessa ansiotasoon ja osin jopa absoluuttisesti. Köyhyyspolitiikka on palannut vuosikymmenien takaa. Hyvinvointivaltiota rakennettaessa ajateltiin, ettei sellaista tarvita, koska köyhyys poistuu paranevan toimeentuloturvan ja mahdollisuuksien lisäämisen myötä. Lipposen toisen hallituksen köyhyyspaketti oli 40 miljoonaa euroa. Samaan aikaan verohelpotukset olivat 800 miljoonaa euroa ja ne menivät pääosin hyvätuloisille. Joiltakin osin hyvinvointivaltion rakentamista on jatkettu. Esimerkiksi vammaispolitiikassa ja osittain myös koulutuksessa on tapahtunut edelleen parannuksia. Kuva on monimutkainen. Hyvää tutkimusta puuttuu, jotta voisi muodostaa pätevän kokonaiskuvan. Luotettavasti voidaan sanoa, että hyvinvointivaltion rakentaminen tai laajeneminen loppui ja joiltakin osin sitä jopa puretaan. Hyvinvointivaltion saavutti tavoitteensa?

3 Miksi tapahtui suuri muutos? Uusliberalismi on hyvä ja tosi, mutta liian helppo selitys. Minulla on toinen ja mielestäni parempi. Se on sellainen selitys, joka avaa näköalan hyvinvointipolitiikan perusteelliseen uudelleenarviointiin. Selityksen ydin on siinä, että hyvinvointivaltion tavoitteet on saavutettu. Enää ei ole järkyttävää köyhyyttä. Juutas Käkriäisen ei tarvitse elää ikiaikaisessa saamattomuudessaan. Koulutus on kaikille avoin yliopistoa myöten. Päivähoito on kaikkien käytössä. Terveydenhuoltoa on tarjolla kaikille. Tavoitteena oli köyhyyden poistaminen ja mahdollisuuksien luominen kaikille ja sen seurauksena kansakunnan henkisten voimavarojen käyttöönotto. Tavoitteet on saavutettu kohtuullisesti. Taso riittää. Nyt voidaan antaa mennä markkinoiden ja kilpailukyvyn viemänä. Onko todella niin, että nykyinen sosiaali- ja koulutuspolitiikka riittää? Eikö tasa-arvon ja mahdollisuuksien lisäämisestä ole enää väliä? Voiko eriarvoisuus vaikka vähän lisääntyäkin? Luin huolellisesti kaikkien eduskuntapuolueiden vastaukset pääministeri Vanhasen kysymyksiin ennen nykyisen hallituksen muodostamista. Vastaukset olivat paljastavia. Niistä kaikista puuttui kaksi keskeistä asiaa. Ne ovat (1) huoli eriarvoisuudesta ja sen kasvusta sekä (2) pohjoismaisen hyvinvointivaltion merkityksen korostaminen yhteiskunnan menestyksen perustana. Nuo kysymykset eivät ole (enää?) päällimmäisinä eduskuntapuolueiden asialistalla. Onko uusliberalismi luonnollinen johtopäätös siitä, että hyvinvointivaltio on toteuttanut tavoitteensa ja nyt voidaan keskittyä kilpailukykyyn? Olemme (myös minä) esittäneet muutoksen syyksi uusliberalismin tuon monen (myös minun) mielestä pahan aatteen, jota levittivät Ronald Reagan ja Margaret Thatcher, joiden nimet ovat lähes kirosanoja sosiaalipoliitikon suussa. Vai onko perimmäisempi syy sittenkin se, että hyvinvointivaltion tavoitteet on saavutettu? Keskeiset hyvinvointivaltion kehittämistä esittäneet teoreetikot (Beveridge, Myrdal, Tinbergen, Kuusi yms.) sanoivat hyvinvointivaltion kehittämisen rajojen tulevan pian vastaan. Heidän mukaansa hyvinvointivaltio ja sosiaalipolitiikka eivät saa haitata yritteliäisyyttä, sosiaaliset etuisuudet on siksi pidettävä vaatimattomissa rajoissa. Hyvinvointivaltiolla on siis ollut kaksi suurta tehtävää. Ensinnäkin se on ollut kurjuuden poistaminen. Tasa-arvo ei ollut hyvinvointivaltion tehtävä, vaikka sitäkin toteutettiin, kun kurjuuden poistaminen katsottiin oikeudenmukaiseksi rahoittaa suurimmalta osin progressiivisella tuloverolla. Toinen suuri tehtävä oli menestyksellisen elämän mahdollisuuksien tarjoaminen kaikille ja siten kansakunnan henkisten voimavarojen käyttöönotto niidenkin, joille sosiaalinen perimä ei luonut suotuisia edellytyksiä. Tästä seuraa kaksi suurta kysymystä. Absoluuttinen kurjuus on suurin piirtein lopetettu, vaikka leipäjonot kertovat, että jotain tehtävää tässäkin suhteessa vielä on. Onko suhteellisen kurjuuden poistaminen ja siihen liittyvä tasa-arvoistuminen edelleen tarpeen?

4 Sitähän useat sosiaalipoliitikot edelleen vaativat: etuuksia on parannettava ja tuloeroja tasattava. Toinen suuri kysymys ovat mahdollisuudet ja kansakunnan voimavarojen käyttöönotto. Aika mukavasti on edetty. Esimerkiksi koulutusväylä on melkoisen avoin syntymäkodin varallisuudesta riippumatta. Mutta tuottaisiko hyvinvointivaltion laajentaminen edelleen lisää resursseja käyttöön? Tätä monet vaativat, esimerkiksi luokkakokojen pienentämistä. Talouspoliittisen eliitin ja kansan käsitys Talouspoliittinen eliitti vastaa molempiin kysymyksiin ei. Eliitin vastaus ilmenee selkeästi esimerkiksi Anu Kantolan väitöskirjasta Markkinakuri ja managerivalta. Jo riittää. Eriarvoisuus saa kasvaa. Esimerkiksi koulutusta on jo melkein liikaa. Talouspoliittinen eliitti on jo pitkään ollut valtavirran taloustieteen tukemana sitä mieltä, että hyvinvointivaltio on taakka taloudelle. Eri asia on, että tutkimus on selvästi osoittanut, ettei eliitin käsitys perustu tosiasioihin. Kansa vastaa ensimmäiseen kysymykseen kyllä. Kansa on tasa-arvon lisäämisen ja sosiaalisen turvallisuuden puolella. Siitä on runsaasti tutkimuksellista näyttöä. Sen sijaan jälkimmäiseen kysymykseen eli mahdollisuuksien synnyttämiseen kansa ei luultavasti vastaa mitään, koska se ei pidä kysymystä relevanttina. Voimavarakysymys ei ole kansalle kovin merkityksellinen. Evan kyselyssä kuusi tärkeintä asiaa kansalle olivat perhe-elämä, ihmissuhteet, terveys, rakkaus, turvattu perustoimeentulo ja mielenkiintoinen työ. Kaukana näiden takana tulivat sellaiset hyvän elämän edellytykset kuin hyvät tulot, varakkuus ja korkea elintaso. Itse asiassa kansan enemmistö arveli talouskasvun aiheuttavan enemmän pahoin- kuin hyvinvointia. Tutkimuksista voi päätellä, että kansalle hyvinvointivaltio on ensisijassa turvallisuus- ja ihmisarvokysymys eikä taloudellisen menestyksen kysymys. Onko kansan penseä suhde taloudellisen vaurauden lisäämiseen totta? Kyynikko voi kysyä, kuka on luopunut palkankorotuksista ja väittää, että kansa kaunistelee motiivejaan. Kyynikolle voi vastata, että tottahan haluamme pärjätä suhteessa muihin ollaksemme hyvässä asemassa yhteisössä ja voidaksemme rakentaa vuorovaikutusta muiden kanssa. Saatamme silti oikeasti olla sitä mieltä, että koko yhteisö menee väärään suuntaan havitellessaan yhä vain lisää aineellista vaurautta, vaikka havittelu uhkaa luontoa ja inhimillistä (työ)elämää. Ajattelen siis, että se hyvinvointivaltion pyrkimys, jossa se nähdään talouskasvun tukijana, on kansan enemmistön käsityksen mukaan tarpeeton pyrkimys. Kansa haluaa hyvinvointia, ei välttämättä talouskasvua sinänsä. Olen kansan kanssa (tässä asiassa, en kaikissa) samaa mieltä. Mielestäni kysymys ei ole tasa-arvosta sinänsä vaan yhteisöllisyydestä ja turvallisuudesta. Emme pidä huono-osaisuudesta, vaan ajattelemme, että hyvinvointivaltion on annettava

5 turva sitä vastaan. Huono-osaisuus on henkilökohtainen uhka, jota emme halua kokea. Lisäksi se on yhteisöllinen uhka, koska huono-osaisuus aiheuttaa segregoitumista ja häiriökäyttäytymistä. Emme myöskään pidä syrjäytymisestä ylenpalttiseen rikkauteen. Siitä seuraa asianomaisille vetäytymistä turvajärjestelyjen taakse ja kuiluja ihmisten välille. Haluamme kohdata ihmisiä, emme tuntea pahoinvointia tai pelätä tai tuntea vierautta. Talouspoliittisen eliitin mielestä hyvinvointivaltio on jo täyttänyt tehtävänsä. Nyt voidaan keskittyä markkinavapauteen ja kilpailukykyyn. Talouspoliittinen eliitti on siinä mielessä oikeassa, että hyvinvointivaltio on täyttänyt sille alun perin annetut tehtävät. Tarkoitan niitä, joita Beveridge, Myrdal, Kuusi ja muut antoivat ja joihin talouspoliittinen eliitti joutui aikoinaan sopeutumaan. Jo riittää, sanoo eliitti. Hyvinvointivaltion tehtävien uudelleenmäärittely Nyt tullaan ydinkysymykseen. Hyvinvointivaltion tehtävät tulee määritellä uudelleen. Kyse ei ole vain 1960-luvulla määriteltyjen tehtävien vanhentumisesta vaan koko uuden ajan tai valistuksen ajan murroksesta. Markkinoiden tahkoama talouskasvu ei enää tuota hyvinvointia. Sitä se teki ensimmäiset 200 vuotta näihin päiviin saakka, mutta ei tee enää. Mielestäni kansa on oikeilla aristotelisilla linjoilla. Aristoteles ei pitänyt aineellisen vaurauden kasaamista hyvänä elämänä. Aristeleen esittämiä hyveitä olivat suurin piirtein ne, joita kansa esitti Evan kyselyssä. Hyvinvointivaltion uudet tehtävät nousevat mielestäni tältä linjalta. Arvostetut kansainväliset tutkimukset viittaavat samaan suuntaan. Alan guru Ronald Inglehart on vetänyt yhteen tutkimuksen tulokset ja kertoo kansan arvostusten siirtyneen aineellisen vaurauden korostamisesta ihmissuhteiden ja elämän ja työn merkityksellisyyden korostamiseen. Osallistuin pari vuotta sitten Sitran tulevaisuusseminaariin Nokian Edenissä. Siellä tunnettu taloustieteilijä todisti empiirisiin aineistoihin perustuen, ettei nykyinen talouskasvu enää tuota hyvinvointia. Paikalla oli Suomen talouspoliittista eliittiä. En ole ennen nähnyt sitä niin hämmennyksissä. Yleensä talouspoliittisella eliitillä on valmis vastaus kaikkeen. Nyt ei ollut. Hyvinvointipolitiikan uusissa tavoitteissa ei kurjuuden poistaminen ole enää päällimmäisenä vaan yhteisöllisyys. Silloin korostuu ihmisten keskinäinen kohtaaminen, jota tasa-arvo edistää. Tämän tehtävän näkökulmasta nykyinen taloudellisten kuilujen rakentaminen on erityisen haitallista, vaikka sitä pätevästi perusteltaisiinkin talouskasvulla. Tulojen turvaamisessa ja tasaamisessa ei ole kysymys vain kurjuuden ja kateuden poistamisesta vaan ennen kaikkea ihmisten keskinäisestä kohtaamisesta. Keskiössä eivät ole talous ja tehokkuus vaan hyvinvointi, hyvä elämä, merkityksellisyys ja kestävä kehitys. Luokkakoon pienentämisessä ei ole kysymys vain siitä, että tuloksena olisi tehokkaampi ja tuottavampi työntekijä vaan ennen kaikkea hyvinvoinnista, ihmisarvosta, erilaisuuden kohtaamisesta, ihmisenä kehittymisestä.

6 Mitä konkreettista voisi sanoa uudesta hyvinvointipolitiikasta? Se on vaikeaa. Hyvinvointipolitiikkaa on tähän asti perusteltu kurjuuden poistamisella ja osallistumisella talouskasvun edistämiseen. Koko käsityksemme hyvinvoinnista on viimeisen 200 vuoden aikana niin kytkeytynyt talouskasvuun ja tehokkuuteen sinänsä, että ymmärryksemme muulla tavoin käsitetystä hyvinvoinnista on heikko. Seuraavassa kuitenkin joitakin ajatuksia: eriarvoisuuden vähentäminen sinänsä, eikä vain kurjuuden vähentämisen seurauksena, inhimillisen päivähoidon, koulutuksen, terveydenhuollon ja vanhusten hoidon synnyttäminen ja samalla taloudellisuus- ja tehokkuuspyrkimysten painon vähentäminen edellyttää koko ajattelutavan muutosta esimerkiksi koulutuksessa ei painopiste olisi enää entiseen tapaan yksinomaan oppimisessa vaan ihmisenä olemisessa ja siinä kasvamisessa, perusturvan parantaminen ja sen kehittäminen perustulon suuntaan, jossa turva on riippumaton viranomaiskontrollista ja yksityiskohtaisesta tarveharkinnasta entistä voimallisempaa mahdollisuuksien synnyttämistä, esimerkiksi luomalla vajaakuntoisille nykyistä paremmat edellytykset työhön ja osallistumiseen. Nyt mennään monessa suhteessa päinvastaiseen suuntaan. Olkoon esimerkkinä aihepiireistä parhaiten tuntemani eli perusturva. Olin työryhmässä, joka esitti välittömästi toimeenpantavan perusturvan parantamispaketin, jonka hinta olisi ollut noin 450 miljoonaa euroa vuositasolla. Summa on noin puolet vuosina tehdyistä veronalennuksista. Veronalennukset ovat suosineet erityisesti suurituloisia. Jos puolet veronalennuksista olisi käytetty perusturvaan, toimeentulokuilut olisivat kaventuneet tai ainakin ne olisivat kasvaneet vähemmän. Lisäksi perusturvan tarveharkintaa on olennaisesti lisätty ja 2000-luvuilla ja näin on etäännytty perustulosta eikä lähennytty sitä. Tarveharkinnan lisäys on tapahtunut ennen kaikkea siten, että verrattuna 1980-lukuun nyt paljon suurempi osuus perusturvan saajista on riippuvainen tiukasti tarveharkitusta asumistuesta ja vielä tiukemmin tarveharkitusta toimeentulotuesta. Peräänkuuluttamani uusi hyvinvointipolitiikka saattaa merkitä hyvinvointivaltion laajentamista, mutta eri tavoin kuin ennen. Olennaista on uusi tavoitteenasettelu, jossa painopiste ei ole kurjuuden poistamisessa ja nykymuotoisen talouskasvun tukemisessa vaan ihmissuhteiden ja vuorovaikutuksen sekä merkityksellisen elämän edellytysten rakentamisessa. Esittämäni lähestymistapa sopii nykyistä lähestymistapaa paremmin kestävän kehityksen ja globaalin vastuun pyrkimyksiin. En kuitenkaan käsittele niitä tätä enempää. Ja saattaapa olla niinkin, että peräänkuuluttamieni hyvinvointivaltion uusien tehtävien toteuttaminen tuottaa itse asiassa talouspoliittisen eliitin kaipaamaa kilpailukykyä syvällisemmin ja kestävämmin kuin nykyinen kannustavuutta ja tuloerojen tarpeellisuutta korostava hyvinvointivaltio.

7 Entä sata komitea? Lopuksi esitän arvion sosiaaliturvan uudistamiskomitean eli ns. sata-komitean työstä ja siitä, miten se suhtautuu edellä esittämääni ajatteluun. Nykyinen hallitus pitää omien sanojensa mukaan ykkösasianaan sosiaaliturvan uudistamista. Sosiaaliturvan uudistamiskomitean asettamispäätöksessä todetaan seuraavaa. Tavoitteena on kattava, kannustava ja hallittava sosiaaliturva. Edelleen todetaan, että tavoitteena on työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen sekä riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Järjestys on luultavasti olennainen eli kannustaminen on ykkösasia. Asettamispäätöksessä todetaan vielä, että ei niiden [sosiaaliturvan säädösten] perusteellista sisällöllistä kokonaistarkastelua keskenään ole koordinoidusti sittemmin tehty. Suurimmat mahdollisuudet komitean työn tuloksena näen seuraavantapaisissa kysymyksissä: tekninen järkevöittäminen: tulojen määrittelyjen yhtenäistäminen, omaishoidon tuen uudelleen järjestäminen ja vastaavat parannukset työttömyysturvan muutos: huhujen mukaan suuret ammattiliitot ovat jo hyväksyneet ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamisen siten, että se paranee alkukuukausina ja heikkenee loppukuukausina vajaakuntoisten työllistämisedellytysten parantaminen ja lyhytaikaisen työllistymisen helpottaminen toimeentulotuen tarpeen vähentäminen parantamalla ns. syyperusteista vähimmäisturvaa. Etenkin kahden viimeksi mainitun suhteen kannattaa kuitenkin olla skeptinen. Ne vaativat lisäpanostuksia ja on kyseenalaista, ovatko nykyiset vallanpitäjät siihen valmiita. Yllämainitut ja vastaavat uudistukset eivät ainakaan kaikilta osin olisi askeleita taaksepäin vaan saattaisivat merkitä toivottua järkevöitymistä. Mutta mikä on komitean asialistan suhde niihin suuriin kysymyksiin, joita edellä käsittelin? Sellaisia komitea ei käsittele. Kuilu toimeentuloturvan varassa elävien ja muiden välillä kasvaa koko ajan ja jatkaa nykynäkymin kasvuaan, mutta komitea ei ole ottanut koko näkökohtaa käsittelyyn. Mahdollisuuksien parantaminen on ensisijassa palvelujen parantamista ja kuuluvat vain osittain komitean toimeksiantoon. Komitean painopiste on toimeentuloturvassa. Siltä osin kuin komitea käsittelee edellytysten parantamista, näkökulma ei ole niinkään mahdollisuuksissa vaan kannustavuudessa. Tässä ilmenee komitean ihmiskuva. Ihminen on kepillä ja porkkanalla ohjailtava ötökkä eikä vastuullinen

8 yhteisön jäsen, jolle luodaan edellytyksiä. Tuosta ihmiskuvasta seuraa, että painopiste on linjakysymyksissä tuotantoarvossa ja tehokkuudessa enemmän kuin ihmisarvossa ja hyvässä elämässä. Jos komitea lähtisi niistä kysymyksenasetteluista, joita edellä ehdotin uuden hyvinvointipolitiikan suuntaviivoiksi, se pohtisi, miten sosiaaliturva edistäisi hyvää elämää perheissä, työssä, koulussa, miten sosiaaliturva ehkäisisi kuilujen syntymistä ja eriarvoisuutta ja miten sosiaaliturvan loisi edellytyksiä erilaisuuksien kohtaamiseen. Mutta näin komitea ei työtään ymmärrä vaan se jatkaa kannustavuuden, tehokkuuden ja kurjuuden poistamisen linjalla. Nekin ovat epäilemättä tarpeen, mutta nyt tulisi astua seuraavaan vaiheeseen.