Kontrafaktuaalisia kysymyksiä 30-luvun tulenkantajuudesta

Transkriptio

1 Janne Kosunen Itä-Suomen yliopisto Historia- ja maantieteiden laitos Työpaperi Historiatieteiden valtakunnallisen tohtoriohjelman XV kevätkonferenssi Kontrafaktuaalisia kysymyksiä 30-luvun tulenkantajuudesta Tulenkantajia koskevassa tutkimuksessa kontrafaktuaalista päättelyä ei voi sivuuttaa. Jokainen ryhmää tutkinut on varmasti pohtinut jossittelevia kysymyksiä, vaikkei tietoisesti olisikaan mieltänyt sitä tutkimuksenteon välineeksi. Tulenkantajuus ilmiönä on kuitenkin niin kompleksinen, että tutkijan on välttämättä harjoitettava jossittelua ymmärtääkseen mistä ilmiössä oli kysymys. Jo pelkästään tulenkantajien määritteleminen on ollut haastavaa. Ryhmää on määritelty milloin hyvin suppean ydinryhmän kautta milloin siihen on kytketty koko itsenäisen Suomen ensimmäinen kulttuurisukupolvi. Tulenkantajista on tehty runsaasti tutkimusta, mutta lähinnä kirjallisuustieteen piirissä. Ehkä juuri tämän vuoksi mielikuvat tulenkantajista rajoittuvat 20-lukuun ja heidän kirjalliseen toimintaansa ja merkitykseensä suomalaisen kirjallisuuden uudistajina. Tulenkantajista puhuttaessa tulee harvoin esiin, että tulenkantajuus jatkui aina talvisotaan saakka. Tulenkantajien kausi voidaan jakaa kahteen osaan. 20-luvulla toiminut ensimmäinen tulenkantajaryhmä käsittää sen mitä tulenkantajilla kirjallisuustieteessä on yleisesti käsitetty. 30-luvulla tulenkantajuus organisoitui uudelleen nuoremman polven vasemmistolaisista kulttuuriälymystön edustajista. 20-luvun ryhmä muodostui Nuoren Voiman Liiton piirissä 20-luvun alussa Tulenkantajat -nimisen albumin kirjoittajien ympärille. He kuuluivat kaikki sodan jälkeiseen ensimmäiseen nuoreen kirjailijasukupolveen. Tutkimuksissa ja muistelmissa ryhmää on jaoteltu sisä- ja ulkorenkaaseen tai ydinryhmään ja ulkojäseniin. Ydinryhmään luetaan yleensä muun muassa Olavi Paavolainen, Mika Waltari, Erkki ja Katri Vala, Arvi Kivimaa, Martti Haavio, Lauri Viljanen, Ilmari Pimiä ja Elina Vaara. Mika Waltari on itse myöhemmin kiistänyt kuuluneensa mihinkään ryhmään, mutta tutkimuksissa Waltarin on katsottu olleen kiinteä osa sitä. Tämä ryhmä tuli tunnetuksi konservatiivisten arvojen ja moraalikoodien kyseenalaistajina ja eurooppalaisuuden ihannoijina. Tulenkantajat perustivat Tulenkantajat -albumin jälkeen samannimisen aikakauslehden vuonna Siitä muodostui vilkas keskustelufoorumi, jossa käsiteltiin kulttuurisia ja yhteiskunnallisia

2 teemoja. Erkki Valan luotsaama lehti herätti kuitenkin paljon kritiikkiä ryhmän sisällä. Ryhmän yhtenäisyys alkoi rakoilla ja parissa vuodessa se hajosi. Ensimmäinen tulenkantaja -ryhmä voidaan katsoa hajonneen vuoden 1930 kuluessa, jonka aikana lehti lakkautettiin ja kustannusyhtiö ajautui konkurssiin. Syiksi hajoamiselle on esitetty taloudelliset vaikeudet, ideologiset erimielisyydet ja jäsenien kasvaminen itsenäisiksi toimijoiksi. Oma kiinnostukseni kohdistuu erityisesti maailmankatsomuksellisiin eroihin. Miksi ryhmä hajosi juuri 30-luvun taitteessa? Mikä merkitys Tulenkantajat lehden perustamisella ja luonteella oli hajoamiseen? Esimerkiksi Martti Haavio kuului sekä tulenkantajien ydinryhmään että Akateemiseen Karjala-Seuraan. Haavio ja lehden päätoimittaja Erkki Vala ajautuivat rajuun riitaan AKS:n luonteesta ja kävivät debattia juuri Tulenkantajat lehdessä. Seurauksena oli Valan erottaminen päätoimittajan paikalta ja Olavi Paavolaisen nimeäminen tehtävään. Tämän jälkeen lehti pian lakkautettiin. Vuonna 1929 tulenkantajat perustivat Erkki Valan johdolla Tulenkantajain Seuran. Sen ajatus oli luoda keskustelufoorumi kaikille poliittisiin ja ideologisiin mielipiteisiin katsomatta. Seuran järjestämät kansalaiskokoukset saavuttivatkin suuren suosion ja Etsivä Keskuspoliisi kiinnostui toiminnasta. EK piti alusta lähtien seuran toimintaa epäilyttävänä eli mahdollisena kommunistien toiminnan peitemuotona. Epäilylle ei kuitenkaan löytynyt perusteita. Tulenkantajain Seurasta muodostui tärkeä osa tulenkantajien toimintaa ja kokouksista tuli osa Helsingin kulttuurielämää. Kun ensimmäinen liike hajosi 30-luvun alussa, tulenkantajat hajaantuivat omille teilleen. Helsinkiin saapui nuori Raoul Palmgren, joka oli ihaillut tulenkantajien kriittistä suhtautumista valtakulttuuriin ja piti erityisesti Erkki Valaa arvossa hänen yhteiskunnallisten kannanottojensa vuoksi. Valan ja Palmgrenin tapaaminen johti pian ajatukseen Tulenkantajain Seuran uudelleenelvytykseen. Vuonna 1932 seuran perustamiskokouksessa toiminnan lähtökohdaksi määriteltiin vastapainon luominen Lapuan liikkeen vaikutusvallalle. Mäntsälän kapinan jälkeen Lapuan liikkeen hajottua seura määritteli toiminnan fasisminvastaiseksi kulttuurityöksi, jonka taisteluobjekteina oli radikalisoitunut AKS ja kaikki fasistiset voimat suomalaisessa yhteiskunnassa. Fasismia tuli vastustaa ennen kaikkea kulttuurin ja sivistyksen kautta. Pian tämän jälkeen tulenkantajat perustivat uuden aikakauslehden, jonka nimeksi otettiin Tulenkantajat. Sillä korostettiin, että uusi ryhmä toimi 20-luvun tulenkantajuuden hengessä muuttuneessa ympäristössä. Uuteen ryhmään lähtivät mukaan Erkki ja Katri Vala, Lauri Viljanen ja Elina Vaara. Kustantaja kuitenkin uhkasi antaa potkut Vaaralle, mikäli hän lähtee toimintaan mukaan. Vaara vetäytyi toiminnasta. Lauri Viljanen ajautui puolestaan pian ristiriitoihin Valan ja Palmgrenin kanssa ja irtautui ryhmästä. Olavi Paavolainen olisi ollut halukas jäseneksi, mutta uudet tulenkantajat vaativat

3 häneltä julkista anteeksipyyntöä 30-luvun alussa esittämistään syytöksistä. Paavolainen ei tähän suostunut ja hän tyytyi olemaan hengessä mukana. Uusi tulenkantajuus muodostuikin Erkki ja Katri Valan ympärille uuden vasemmistolaisen kulttuurisukupolven muodossa. Kiinnostava vaihe ryhmän alkuvaiheessa oli kysymys ryhmän poliittisesta luonteesta. Entinen presidenttipari K.J. ja Ester Ståhlberg houkuttelivat tulenkantajia mukaan Edistyspuolueeseen. Seurasta tuli tehdä puolueen nuoriso-osasto. Pitkän pohdinnan jälkeen seuran johtokunta päätti pysyttäytyä erossa puoluepolitiikasta. Myöhemmin seuraa pyrittiin integroimaan SDP:n nuoriso-osastoon Akateemiseen Sosialistiseuraan, mutta silloinkin ryhmän jäsenet korostivat sitoutumattomuuttaan. 30-luvun tulenkantajuus oli leimallisesti pasifistinen, fasisminvastainen ja ihmisoikeuksia puolustanut liike. Historiantutkimuksen kannalta olennainen kysymys kuuluu, voidaanko 30-luvun tulenkantajuutta pitää 20-luvun jatkumona vai onko kyseessä aivan uusi ilmiö. Ajatusta ryhmien välisestä katkoksesta voi perustella ryhmien erilaisella luonteella. Sitä tukee useiden 20-luvun tulenkantajien julkinen irtisanoutuminen uudesta ryhmästä (mm. Martti Haavio, Mika Waltari ja Lauri Viljanen). Molempien ryhmien perustassa voi nähdä kuitenkin samankaltaisuutta. Molempien ryhmien ytimessä oli humanistinen maailmankatsomus, vallitsevan kulttuurin kritiikki ja sananvapauden puolustaminen. 20-luvulla kirjallisuus toimi välineenä ajattelun ja kritiikin esittämisessä, 30-luvulla vaikuttamisen keinot monipuolistuivat. 30-luvun taitteen voi nähdä saranailmiönä, jossa liikkeen luonne muuttui, mutta ydin säilyi samana. Tätä tukee Elina Vaaran ja Olavi Paavolaisen halukkuus olla mukana toiminnassa. Samoin näkemystä tukee Pentti Haanpään näkyvä läsnäolo molempien ryhmien toiminnassa, vaikkakin Haanpää ei koskaan virallisesti kuulunut tulenkantajiin. Muutos 30-luvun yhteiskunnallisempaan ja poliittisempaan tulenkantajuuteen voidaankin nähdä tapahtuneen jo ensimmäisen Tulenkantajat lehden perustamisessa luvulla tulenkantajat olivat jatkuvan seurannan alaisina. Erkki Vala joutui neljä kertaa oikeuteen julkaisujensa vuoksi. Kommunistit eivät olleet suoraan kytköksissä tulenkantajiin, mutta ainakin osa rahoituksesta saattoi tulla SKP:ltä monen mutkan kautta. Etenkin vuoden 1935 jälkeen SKP oli kiinnostunut tulenkantajien toiminnasta heidän esittämänsä terävimmän fasisminvastaisuuden vuoksi. EK ei kuitenkaan koskaan kyennyt todistamaan yhteyttä kommunisteihin eikä tulenkantajat välittänyt kommunistista propagandaa. Ryhmän toiminta keskittyi erityisesti kulttuurityöhön. Tulenkantajat lehti, Tulenkantajain Seuran järjestämät kansalaiskokoukset ja toiminta useissa ajan ihmisoikeuksia puolustaneissa ja työläiskulttuuria edistävissä järjestöissä muodostivat toiminnan kehykset. 30-luvun puolivälissä ryhmä riitautui ja jakaantui Erkki Valan (Tulenkantajat lehti) ja Raoul Palmgrenin (Tulenkantajain Seura) ympärille. Ristiriidat johtuivat sekä henkilökemioista että

4 ideologisista erimielisyyksistä. Palmgren oli radikalisoitunut ajattelussaan poliittiseen vasempaan laitaan. Vala voisi katsoa tasapainoilleen liberaalin edistyspuoluelaisen ja maltillisen vasemmistolaisen ajattelun välillä. Vala oli myös kokeneempana perillä poliittisen pelin logiikasta ja vierasti Palmgrenin radikaaliutta. Hän pelkäsi ryhmän ajautuvat kommunistien leiriin Palmgrenin mukana. Katri Vala puolestaan oli periaatteellinen ihmisyyden puolustaja ja nautti suurta arvostusta ryhmän muiden jäsenien keskuudessa. Hän toimikin rauhanvälittäjänä Valan ja Palmgrenin välillä. Ristiriidat kuitenkin lientyivät ja ryhmä yhtenäistyi viimeisiksi vuosiksi, kunnes talvisodan syttyminen lopetti ryhmän toiminnan. 1 Tulenkantajia koskevassa tutkimuksessa kontrafaktuaalisella päättelyllä voidaan etsiä ryhmän muodostumisen ehtoja sekä toiminnan luonteen ja yksilöiden sekä kollektiivisen ajattelun kehitystä. Pohtimalla mitä olisi tapahtunut, jos jokin asia olisi mennyt toisin, voidaan päätellä millainen merkitys kyseisellä asialla oli ryhmän näkökulmasta. Se auttaa hahmottamaan mihin ryhmän olemassaolo perustui, miksi ryhmä syntyi, miksi siitä tuli tietynlainen eikä jotain muuta tai miksi sen olemassaolo jatkui niin pitkään. Seuraavaksi muutamia kontrafaktuaalisia kysymyksiä tulenkantajista: 1. Entä jos ensimmäinen tulenkantaja ryhmä ei olisi hajonnut? Olisiko ryhmä voinut toimia sellaisenaan 30-luvulla? Olisiko uudet tulenkantajat (esim. Palmgren) liittynyt ryhmään? Mitä se kertoo yhteiskunnallisen tilanteen/poliittisen kulttuurin muuttumisesta? Miksi toinen tulenkantajuus radikalisoitui? 2. Entä jos Lapuan liike ei olisi syntynyt? Olisiko toista tulenkantaja ryhmää perustettu? Jos ei, Lapuan liikkeellä oli tärkeä merkitys mitä se kertoo ryhmän luonteesta? Jos kyllä, Lapuan liikkeellä ei ollut suurta merkitystä. mikä rooli äärioikeiston vastustamisessa oli tulenkantajuudessa? Jos kuitenkin olisi perustettu, minkälaiseksi liike olisi muotoutunut? 3. Entä jos Lapuan liikettä ei olisi lakkautettu? 4. Entä jos, Raoul Palmgren ei olisi muuttanut Helsinkiin? Olisiko toista ryhmää perustettu? Jos kyllä, minkälaiseksi se olisi muotoutunut? Jos ei, Palmgrenilla oli keskeinen rooli. Millä tavalla Palmgrenin ajattelu vaikutti ryhmän toiminnan luonteeseen ja muokkaantumiseen? 1 Ks. Liite. Mieskonen esittää kahtiajaon lopulliseksi, mutta oman tulkintani mukaan ryhmä yhtenäistyi jälleen vuoden 1937 kuluessa.

5 5. Entä jos tulenkantajista olisi muodostettu Edistyspuolueen nuoriso-osasto? minkälaiseksi ryhmä olisi muotoutunut? mitä se kertoo ryhmän poliittisesta luonteesta? 6. Entä jos Olavi Paavolainen olisi otettu ryhmään mukaan? Miten se olisi vaikuttanut ryhmän toimintaan ja sisäiseen dynamiikkaan? 7. Entä jos Lauri Viljanen ja Elina Vaara eivät olisi jättäytyneet sivuun? Miten se olisi vaikuttanut ryhmän luonteeseen? Olisiko radikalisoitumista tapahtunut? 8. Entä jos kommunistit olisivat suoraan tukeneet tulenkantajia/tulenkantajat olisivat tukeneet kommunisteja? mitä ryhmälle olisi tapahtunut? 9. Entä jos EK olisi onnistunut lakkauttamaan Tulenkantajat lehden? Miten se olisi vaikuttanut ryhmän toimintaan? Olisiko ryhmä hajonnut? Mikä oli lehden merkitys tulenkantajuudelle? Entä jos ensimmäistä lehteä ei olisi koskaan perustettu? 10. Entä jos talvisotaa ei olisi syttynyt? mitä ryhmälle olisi tapahtunut? millainen rooli ryhmällä oli tuossa vaiheessa jäsenilleen?

6 Liite Mieskonen, Matti 2011.