Jyrki Paaskoski VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAAT

Transkriptio

1 Jyrki Paaskoski VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAAT JOHDANTO 1

2 B I B L I O T H E C A H I S T O R I C A JOHDANTO

3 Jyrki Paaskoski Vanhan Suomen lahjoitusmaat S u o m e n H i s t o r i a l l i n e n S e u r a H e l s i n k i JOHDANTO 3

4 Elektronisen version ISBN:

5 Kansikuva: Katariina II. Kuva teoksesta A.V. Morozov, Katalog Russkih Portretov (1913). Jyrki Paaskoski ISNN ISBN Hakapaino Oy Helsinki JOHDANTO

6 Esipuhe Kiinnostukseni Vanhan Suomen lahjoitusmaihin pohjautuu kahteen seikkaan. Ensiksikin sukujuureni johtavat Laatokan Karjalan Salmin pitäjään, ja tutkiessani omaa sukuani törmäsin siten väistämättä myös lahjoitusmaajärjestelmään. Tuolloin lukemassani tutkimuskirjallisuudessa ilmiötä kuvattiin sen verran värikkäästi, että oli välttämättä kysyttävä kaiken luetun todenmukaisuutta. Toiseksi Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian historian professori Yrjö Blomstedt kannusti jatkamaan vielä pro gradu -työn jälkeenkin Vanhan Suomen lahjoitusmaajärjestelmän tutkimista. Varsinaisen tutkijankoulutukseni olen saanut Helsingin yliopiston historian laitoksella ja professori Yrjö Blomstedtin sairastuttua hänen monivuotisena tutkimusapulaisenaan. Tutkimustyön varrella olen joutunut kiitollisuudenvelkaan myös monille muille opettajille luvun alkuvuosina osallistuin historian laitoksella Heikki Ylikankaan lisensiaattiseminaariin, jossa käytiin monia tutkijan perustaitojen kannalta tärkeitä metodisia keskusteluja. Dosentti Eljas Orrmanin perusteelliset arviot aikaisemmista lahjoitusmaaopinnäytteistäni ovat vieneet tutkimustani ratkaisevasti eteenpäin. Myös väitöskirjani esitarkastajat professorit Max Engman ja Yrjö Kaukiainen ovat antaneet hyvää ja aiheellista kritiikkiä. Monet keskustelut fil. lis. Rainer Knapaksen kanssa ovat auttaneet minua sijoittamaan Vanhan Suomen osaksi 1700-luvun monikansallista ja -kulttuurista Venäjän keisarikuntaa. Tästä näkemyksestä minun on kiitettävä myös lontoolaisia opettajiani Dr. Roger Bartlettia ja Dr. Lindsey Hughesia School of Slavonic and East European Studies -collegessa. Kiitokseni eivät enää tavoita professori Matti Viikaria, joka opintopiirissään luvun lopussa terotti nuorille ylioppilaille aatteiden asemaa ja merkitystä yksilöiden intentioissa. Monien eri arkistojen ja kirjastojen henkilökunta Helsingissä, Mikkelissä, Moskovassa, Pietarissa, Viipurissa ja Lontoossa on suhtautunut avuliaasti tutkijan asiakirjaja kirjatilauksiin, mistä lausun heille kiitokseni. Nyttemmin jo lakkautetun suomalaisneuvostoliittolaisen tieteellis-teknisen yhteistyökomitean vaihtojärjestelmä mahdollisti työskentelyni venäläisissä arkistoissa. Kiitokseni kohdistuvat myös Suomen Historialliselle Seuralle, jonka julkaisusarjaan väitöskirjani on hyväksytty. Toiminnanjohtaja Rauno Endéniä kiitän asiantuntevasta avusta työn painokuntoon saattamisessa. Työtäni on rahoittanut pääosin Suomen Akatemia, jonka tutkimusassistenttina aloitin tämän tutkimuksen laatimisen. Akatemian tuella myös viimeistelin väitöskirjaani JOHDANTO 5

7 Lontoossa School of Slavonic and East European Studies -collegessa lukuvuonna Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö on tukenut minua tutkimuksen loppuvaiheessa. Vaimoni Leena, tyttäreni Oili ja poikani Aleksanteri sekä muutto pienelle metsätilalle Punkaharjulle Pihlajaveden rantaan ovat monin tavoin edesauttaneet ennen kaikkea elämän olennaisimpia seikkoja korostamalla tämän tutkimuksen loppuun saattamisessa. Punkaharjulla, Vaahersalon Mäntyniemessä 7. elokuuta 1997 Jyrki Paaskoski 6 JOHDANTO

8 Sisältö Esipuhe 1. Johdanto 2. Tutkimusongelma 2.1. Tutkimusongelma ja metodit 2.2. Lähteet ja kirjallisuus 3. Maanhallintaa ja omistusta määrittelevä venäläinen käsitteistö ja lainsäädäntö 1700-luvulla 3.1. Maanhallinta ja maaorjuuden synty 3.2. Maanhallinnan laajentuminen ja maaorjuuden kritiikki 3.3. Aateli ja talonpojat Elben itäpuolisessa Euroopassa ja Skandinaviassa 4. Vanhan Suomen lahjoitusmaiden maanhallintaoikeus 4.1. Lahjoitusmaiden muodostuminen 4.2. Maanhallintakäsitteistön muutokset 4.3. Sielumääräiset lahjoitusmaat 4.4. Donaatiokaupat 4.5. Donaatiopanttaukset 4.6. Arentidonaatiot 4.7. Talonpoikien ja Vanhan Suomen oikeuslaitoksen käsitys maanhallintaoikeudesta 5. Kruunu, kartanotalous ja talonpojat Venäjällä, Elben itäpuolisessa Euroopassa ja Skandinaviassa 5.1. Kartanotalous ja maaorjien verot Venäjällä 5.2. Kartanotalous ja talonpojat Elben itäpuolisessa Euroopassa ja Skandinaviassa 5.3. Fysiokratia ja kartanotalous 5.4. Kartano-oikeus 6. Kartanotalous ja lahjoitusmaatalonpojat Vanhassa Suomessa 6.1. Lahjoitusmaiden verotus Lahjoitusmaiden verotus 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla Kontrahtikäytäntö Taubilan kontrahti JOHDANTO 7

9 6.2. Kartanotalous Vanhassa Suomessa Hovileirit ja maatalouden tehostaminen Donataarien manufaktuuri- ja sahatoiminta Donataarien tulot 6.3. Kartano-oikeus lahjoitusmailla Lahjoitusmaatalonpoikien avioitumis-, muutto- ja liikkumisoikeudet Oikeudenhoito lahjoitusmailla Väenotot 7. Vuoden 1826 lahjoitusmaaukaasi 8. Lahjoitusmaa, aatelismies ja talonpoika Liite Lähteet Summary Henkilö- ja paikannimihakemisto JOHDANTO

10 1. Johdanto Vanhaan Suomeen kuului useita entisiä ruotsalaisia läänejä, muun muassa Viipurin, Käkisalmen, Savonlinnan ja Kyminkartanon läänit. Etelässä ja idässä Vanha Suomi rajoittui Pietarin ja Aunuksen kuvernementteihin. Kartta on valmistunut v. 1804, ja sen on teettänyt Vanhan Suomen tarkastuskomitea. Kansallisarkisto. kartta Kuva J. Kalervo. Historiallis-maantieteellisellä Vanhan Suomen käsitteellä tarkoitetaan Viipurin Karjalaa sekä Käkisalmen ja Kyminkartanon läänien eteläosia, jotka Ruotsi menetti Venäjälle suuressa pohjan sodassa ja niin sanotussa hattujen sodassa Vanhan Suomen käsite vakiintui Suomen sodan aikana vuonna 1808, jolloin muuta Suomea ( Uutta Suomea ) oltiin liittämässä Venäjän keisarikuntaan. Maantieteellisenä ja historiallisena käsitteenä Vanha Suomi hävisi joulukuussa 1811, jolloin alue liitettiin Aleksanteri I:n antamalla manifestilla Suomen suuriruhtinaskuntaan. 1 Uusi valtioyhteys, erityisesti 1200-luvun lopusta lähtien ruotsalaiseen kulttuuripiiriin kuuluneissa Viipurin Karjalassa ja Kyminkartanon läänissä, merkitsi kaikilla yhteiskuntaelämän osa-alueilla aikaisempaan verrattuna muutoksia, jotka liittyivät pääasiassa venäläisiin verotus-, hallinto- ja oikeuskäytäntöihin. Itämeren saksalaisen 1 Hans Kejserliga Maj:ts Nådiga Kungörelse angående Wiborgska Gouvernementets införlifwande med Stor=Furstendömet Finland 11. (23.) ; Storch 1796, s ; von Knorring 1833, s. 1. Vanhan Suomen käsitettä saksankielisessä asussaan (Alt-Finnland) käytettiin satunnaisesti jo luvulta lähtien, mutta vasta Suomen sodan myötä käsite yleistyi sekä ruotsin- että venäjänkielisissä muodoissaan. Lännessä kuvernementti rajoittui Ruotsin puoleiseen Kyminkartanon ja Savon lääniin, idässä Aunuksen ja etelässä Pietarin venäläisiin kuvernementteihin. Vanhan Suomen pinta-ala oli noin neliökilometriä. JOHDANTO 9

11 kulttuuripiirin vaikutus näkyi viipurilaisten porvareiden kauppa- ja kulttuurisuhteina muun muassa entisten hansakaupunkien Lübeckin, Dantzigin, Riian ja Tallinnan välillä. Vanha Suomi liittyi alusta alkaen myös Venäjän uuden pääkaupungin Pietarin vaikutusalueeseen, mikä näkyi muun muassa koko 1700-luvun jatkuneessa linnoitusrakentamisessa ja rahvaan muuttoliikkeessä sekä kaupunkien asemakaavoissa ja arkkitehtuurissa, teatterielämässä ja porvariskulttuurissa. Vuosisadan toisella puoliskolla Vanhan Suomen taloudellista kehitystä hallitsi metsäteollisuustuotteiden vienti Länsi-Eurooppaan. 2 Vaikka Uudenkaupungin rauhassa (1721) Viipurin ja Käkisalmen provinsseille ei vahvistettu muuta kuin vapaa uskonnonharjoitus, niin todellisuudessa laki- ja hallintokäytännöt säilyivät muuttumattomina. Alueella noudatettiin keskiaikaista Kristofer Baijerilaisen maan- ja kaupunginlakia. Vastaavasti Turun rauhassa (1743) Venäjään liitetyllä Kyminkartanon provinssin alueella käytettiin ruotsalaista vuoden 1734 lakia. Siirryttäessä valtakunnan venäläisistä osista Vanhan Suomen alueelle vaihdettiin oikeudellista normistoa, joka näkyy selvästi esimerkiksi oikeusistuinten pöytäkirjoista, joiden mukaan tuomiot annettiin ruotsalaisten lakien perusteella. 3 Venäläistä verotuskäytäntöä edustivat 1700-luvulla niin sanotut lahjoitusmaat (vladel eskie da i) 4, joita hallitsija antoi pääasiassa aatelisille virkamiehilleen ja sotapäälliköilleen vastineena uskollisesti suoritetusta valtion palvelusta. Lahjoitusmaita annettiin myös erilaisille yhteisöille, kuten esimerkiksi Aleksanteri Nevskin, Valamon ja Konevitsan luostareille, Pietarin merikadettikunnalle, Siestarjoen asetehtaalle ja Haminan kaupungille. Myös Romanovien hallitsijahuoneen jäsenillä oli Vanhassa Suomessa lahjoitusmaita. Muun muassa Pietari I:n tytär Elisabet Petrovna - myöhempi keisarinna Elisabet I - sai Kurkijoen, Jaakkiman ja Parikkalan pitäjistä niin sanotun pöytätiluksen (saks. Apanage, ven. udel ), jonka verotulot menivät suuriruhtinattaren henkilökohtaiseen käyttöön. Impilahden (Kitelän), Tohmajärven ja Uukuniemen pitäjät oli puolestaan lahjoitettu Pietari II:lle joulukuussa 1727 an- 2 Ks. Max Engman, S:t Petersburg och Finland, Migration och influens , Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk n:o 130 (Helsingfors 1983); Sven Hirn, Teater i Viborg (Helsingfors 1970); Ulla-Riitta Kauppi & Mihail Mil ik, Viipuri - Vanhan Suomen pääkaupunki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia n:o 593 (Rauma 1993); Rainer Knapas, Vanhan Suomen kaupungit , Ars - Suomen taide 2 (Keuruu 1988); Rainer Knapas, Linnoitusten rakentaminen ja sotilasarkkitehtuuri , Ars - Suomen taide 2 (Keuruu 1988); Jyrki Paaskoski, Viipuri Vanhan Suomen paikallishallinnon ja oikeudenhoidon keskuksena , Ikuinen Viipuri, Kaukomieli XV (Keuruu 1993); Robert Schweitzer, Die Wiborger Deutschen, Veröffentlichungen der Stiftung zur Förderung deutscher Kultur 3 (Helsinki 1993); Sven-Erik Åström, From Tar to Timber, Studies in Northeast European Forest Exploitation and Foreign Trade (Helsinki 1988). 3 Paaskoski 1993c, s Lahjoitusmaa = donaatio, lahjoitusmaanhaltija = donataari. Tässä tutkimuksessa venäläisten henkilöja paikannimien sekä historiallisten käsitteiden kirjoitusasu on pääasiassa translitteroitu niin sanotun tavallisen kaavan mukaisesti. Sen sijaan noottien bibliografiset viittaukset ja kirjallisuusluettelo sekä historialliset käsitteet, silloin kun ne esiintyvät ensimmäisen kerran, on kirjoitettu niin sanotun tieteellisen kaavan mukaisesti. Translitteroinnista ks. Martti Kahla & Reino Peltola, Venäläisten nimien kirjainasu suomenkielisessä tekstissä - Kielikello n:o 10, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Helsinki 1978). 5 Jakovkin 1829, s ; Akiander 1864, s Lisäksi Elisabet Petrovnalle oli lahjoitettu useita tiloja Jaaman, Kaprion ja Pähkinälinnan piirikunnista. Vot innoj kontory po Ingermanlandii dela, d JOHDANTO

12 netulla ukaasilla. 5 Lahjoitusmaiden asukasmäärä käsitti merkittävän osan Vanhan Suomen väkiluvusta. Esimerkiksi vuonna 1799 tehdyn väestönlaskennan mukaan Vanhassa Suomessa oli noin asukasta, joista oli lahjoitusmaiden mies- ja naispuolisia asukkaita. Veroamaksavista eli miespuolisista asukkaista, joita oli yhteensä , lähes oli aatelin donaatioilla asuvia lahjoitusmaatalonpoikia. Tämän luvun ulkopuolelle jäivät ekonomiakollegiolle siirretyt luostareiden ja hallitsijan pöytätiluksiin kuuluvat talonpoikaa. Suurin osa eli , op. 3, f. 1209, Peterburgskaja Vot innaja Kontora, RGADA (= Russkij Gosudarstvennyj Arhiv Drevnyh Aktov), Moskova. 6 Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/1801, s. 16, 47, d. 200, op. 312, f , RGIA (= Russkij Gosudarstvennyj Istori eskij Arhiv), Pietari. Laskelmat Vanhan Suomen väkiluvusta perustuvat Viipurin kameraalihovin seurakuntien papistolla teettämiin valtakunnallisiin väestönlaskentoihin (revizii), joten lähteen antamia tietoja on pidettävä luotettavina. Samojen väestötilastojen mukaan Vanhan Suomen väkiluku oli 1700-luvun jälkipuoliskolla seuraava: v. 1774, v ja v Vuotta 1799 koskevat väkilukutiedot vaikuttavat luotettavilta, koska Mikkelin Maakunta-arkistossa säilytettävän Viipurin kameraalihovin tekemien poduónaja-luetteloihin perustuvien laskelmien mukaan vuonna 1798 aatelin hallinnassa olevilla lahjoitusmailla oli lähes veroamaksavaa talonpoikaa. Viipurin kuvernementin väestöluetteloita, fol , , kansio Ba 1, Viipurin kameraalihovin arkisto, MMA (= Mikkelin Maakunta-arkisto). - Suomen asiain tarkastuskomitean mietinnön mukaan vuonna 1802 Suomen kuvernementissä oli hieman yli lahjoitusmaatalonpoikaa. Vastaavasti kruununtalonpoikia oli lähes Kopjevin mietintö Suomen taloudellisista oloista v. 1802, fol. 81, kirja n:o 3, kansio 5, Suomen asiain tarkastuskomitea, KA (= JOHDANTO 11

13 Vanhan Suomen veroamaksavista asukkaista oli kruununtalonpoikia. 6 Vanhan Suomen lahjoitusmaat olivat keskittyneet Viipurin sekä Käkisalmen eteläiseen ja pohjoiseen piirikuntaan. Sen sijaan Jääsken, Kymin ja Lappveden piirikunnissa kruununmaat (kazennye da i) muodostivat huomattavasti suuremman osan niiden maanluonnosta. Kolmessa ensiksi mainitussa piirikunnassa lahjoitusmaatalonpoikia ja heidän perheidensä jäseniä oli , kun taas kolmessa jälkimmäisessä piirikunnassa vain noin Käkisalmen eteläisessä piirikunnassa, josta oli lahjoitettu lähes kaikki maat, lahjoitusmaatalonpoikia oli noin , Viipurin piirikunnassa ja Käkisalmen pohjoisessakin piirikunnassa lähes Edellisen sivun karttaa tarkastelemalla havaitaan, että Vanhan Suomen lahjoitusmaat olivat keskittyneet Viipurin sekä Käkisalmen eteläiseen ja pohjoiseen piirikuntaan. Lahjoitusmaiden veroamaksavia tiloja oli koko kuvernementissä yhteensä lähes Suomalaisessa historiantutkimuksessa Vanha Suomi ja erityisesti sen lahjoitusmaat, venäläinen hallinto ja oikeudenhoito ovat joutuneet Suomen ja Venäjän sekä myöhemmin Neuvostoliiton välisten kiistojen esimerkiksi. Poliittisissa kriisitilanteissa on Vanhan Suomen erityislaatuisesta menneisyydestä haettu historiallista oikeutusta selitettäessä Suomen ratkaisuja suhteessa itäiseen naapuriinsa. Vuosisadan vaihteen poliittinen ilmapiiri ja niin sanotut sortovuodet heijastuivat Vanhan Suomen vaiheita tutkineisiin historioitsijoihin. Historiantutkimus asetettiin puolustamaan Suomen suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa tilanteessa, jossa keisarikunnan harjoittama venäläistämispolitiikka samaistettiin Vanhan Suomen oloihin. Vanhan Suomen venäläisessä kuvernementtihallinnossa ja lähes maaorjan tasolle joutuneissa lahjoitusmaatalonpojissa nähtiin anakronistisesti ne historialliset seuraukset, joihin venäläistämispolitiikka saattoi johtaa. Suomalaisessa historiankirjoituksessa lahjoitusmaita tutkittiin talonpoikaisväestön muuttuneesta sosiaalisesta asemasta käsin. 9 Vuonna 1901 julkaistussa O. A. Kallion väitöskirjassa Viipurin läänin järjestämisestä muun Suomen yhteyteen Vanhan Suomen lahjoitusmaat nähtiin niin sanottujen sortovuosien ja J. R. Danielson- Kalmarin vaikutuksesta talonpoikien oikeustaisteluna venäläisiä aatelisia donataareja vastaan. Sortovuosien valtio-oikeudellinen oikeustaistelu eli kysymys siitä, missä suhteessa ja millä tavoin Venäjän suvereenin keisarin valta Suomen suuriruhtinaana Kansallisarkisto). 7 Näiden lukujen ulkopuolelle jäivät Kymin piirikunnasta Johan von Daehnin Sippolan ja Niclas Clayhillsin Ahvenkosken kartanot sekä Haminan kaupungin lahjoitusmaa. 8 Tilastollisia tietoja Viipurin kuvernementin lahjoitusmaista, Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/ 1801, s. 71, 97, 110, 124, 139, 158, d. 200, op. 312, f , RGIA. Mainitsematta jääneessä Jääsken piirikunnassa oli 520 lahjoitusmaatalonpoikaa ja heidän perheidensä jäsentä, Lappveden piirikunnassa 720 ja Kymin piirikunnassa lähes Sillman 1917, s. 93. Edgar Sillmanin paatoksellinen artikkeli Lintulan lahjoitusmaasta antaa hyvän yleiskuvan talonpoikaisen tutkimusnäkökulman paradigmaattisesta asemasta. Sillmanin mukaan 12 JOHDANTO

14 oli perustuslailla rajoitettua, sotkettiin erheellisesti 1700-luvun lahjoitusmaihin. Tuloksena oli tunteisiin vetoava kuvaus oikeuksiensa puolesta taistelevista lahjoitusmaatalonpojista, jotka joutuivat elämään - Arvid Genetzin (myöh. Arvi Jännes) runon mukaan - orjana ounaan herran. 10 Toisaalta myös venäläisellä puolella, ennen kaikkea K. F. Ordinin teoksissa, Vanhan Suomen historiaa ja lahjoitusmaita tarkasteltiin enemmän poliittisesta näkökulmasta kuin historiantutkimuksen kannalta. 11 Kansallinen itsepuolustus ja siihen liittynyt ryssäviha vaikuttivat 1920-luvulla historiantutkijoiden käsityksiin Vanhasta Suomesta, jonka historiasta tuli lähes yksipuolista kurjuustutkimusta. Alueen kehittymättömien hallinnollisten, sosiaalisten ja taloudellisten olojen nähtiin johtuvan kaiken selittävästä venäläisyydestä. Lahjoitusmaatalonpojat puolestaan nähtiin maaorjina, joita piiskattiin ja näännytettiin suurilla päivätyöveroilla. 12 Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetuissa artikkeleissa ja luovutetun Karjalan paikallishistoriallisissa tutkimuksissa käsitykset Vanhasta Suomesta muodostuivat hävityn sodan ja menetettyjen kotien pohjalta luvun lopun Vanhan Suomen lahjoitusmaat, hallinto ja oikeuslaitos nähtiin venäläisten käytäntöjen voittona ruotsalaisesta perinteestä. Esimerkiksi Raimo Rannan mukaan koko 1700-luvun Vanhan Suomen historiaa ja erityisesti sen viimeisiä vuosikymmeniä on pidettävä suurena sekaannuksien, tyytymättömyyden ja mielivallan kautena, joka ilmeni esimerkiksi hallinnon tehottomuutena, väestön muuuttoliikkeenä Pietariin ja levottomuuksina lahjoitusmailla. 13 Suomalaisen Vanha Suomi -tutkimuksen johtopäätökset ovat usein olleet seurausta asenteellisesta suhteesta Venäjän historiaan, jolloin vaikeilta tuntuvat tutkimusongelmat on ollut helppo selittää sekaannuksiksi ja venäläisten hallitsijoiden oikuiksi. 14 Tällaisen kysymyksenasettelun kautta suomalainen Vanha Suomi -tutkimus jäi provinsiaaliseksi maakuntahistoriaksi luvulla virinnyt Vanha Suomi -kiinnostus on kuitenkin avannut uusia näkökulmia ja liittänyt alueen osaksi luvun Itämeren piirin historiaa. lahjoitusmaiden historiaa ei voinut kirjoittaa muuten kuin talonpoikien näkökulmasta käsin. 10 O. A. Kallio, Viipurin läänin järjestämisestä muun Suomen yhteyteen (Helsinki 1901); J. R. Danielson- Kalmari, Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen (Porvoo, 1. painos 1891, 2. täydennetty painos 1911). 11 K. F. Ordin, Pokorenie Finljandii, I (Sankt Peterburg 1889); A. A. umikov, Russkie zemlevladel y v Staroj Finljandii, Russkij Arhiv 2/ Komonen 1933, s ; Jutikkala 1958, s Ranta 1986a, s Kähönen 1985, s JOHDANTO 13

15 2. Tutkimusongelma 2.1. Tutkimusongelma ja metodit Suomalaisessa historiantutkimuksessa Vanhan Suomen lahjoitusmaita on tarkasteltu pääasiassa talonpoikaisesta näkökulmasta, jossa tutkijat ovat keskittyneet vertaamaan lahjoitusmaatalonpoikien oikeudellista asemaa ruotsalaisten rälssi-, perintö- ja kruununtalonpoikien asemaan. Lahjoitusmaita ei ole käsitelty venäläisenä maanhallinnan ja talonpoikien omistamisen muotona, vaan tutkimus on selvästi painottunut lahjoitusmaajärjestelmän sosiaalisten seurausten tarkastelemiseen. Vanha Suomi tulkittiin niin sanottujen sortovuosien ja itsenäisyyden ajan alussa vahvasti Uudenkaupungin ja Turun rauhan privilegioartikloiden mukaiseksi lähes Suomen suuriruhtinaskunnan tapaiseksi autonomiseksi alueeksi, jolla noudatettiin ruotsalaisia lakeja ja käytäntöjä. Tutkijat olettivat, että myös maanhallinta ja talonpoikien asema perustuivat vain ruotsalaisiin käsitteisiin ja käytäntöihin. Tällöin ei kuitenkaan pystytty selittämään lahjoitusmaainstituution syntyä, olemassaoloa ja sen laajentumista kohti maaorjuutta. 1 Niin sanottujen sortovuosien ja itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmenten lahjoitusmaatutkimus perustui alkuperäisestä historiallisesta yhteydestään irroitettuihin anakronismeihin. Lahjoitusmaat saivat toimia sekä poliittisena että yhteiskunnallisena todisteena venäläistämisen ja bolóevismin seurauksista. 2 Myöhemminkään tällä vuosisadalla ilmestyneet lahjoitusmaatutkimukset ja -artikkelit eivät operoineet venäläisillä käsitteillä. 3 Vuoden 1890 tienoilla suomalaiset kiistelivät venäläisten kanssa historiallisella, juridisella ja poliittisella tasolla. Historiantutkimuksen osalta kiista kohdistui kysymykseen, mitä Porvoon valtiopäivillä oikeastaan tapahtui ja miten valtiopäiviä oli tulkittava muuttuneiden oikeuskäsitysten puitteissa. Autonomisen suuriruhtinaskunnan erillisasemakiistaan liittyi myös kysymys Suomen alueesta, jolloin Viipurin lääni ja sen historiallinen asema Ruotsin ja Venäjän välissä tuli esille. Kummassakaan tapauksessa kysymys ei ollut vähäisimmässäkään määrin historia- 1 Ks. esim. Komonen 1933, s Suomalaisista historiantutkijoista Matthias Akiander ja Onni Hannikainen ovat tarkastelleet donaatioiden maanhallintaproblematiikkaa venäläisen käsitteistön avulla. Vuonna 1864 julkaistussa teoksessaan Om Donationerna i Wiborgs Län Matthias Akiander otti tarkastelunsa lähtökohdaksi venäläistä aatelista maanhallintaa määrittäneet pomestjen (virkapalkkatila) ja vott inan (perintötila) käsitteet, mutta hän ei kuitenkaan huomioinut käsitteiden välisen eron asteittaista häviämistä 1700-luvun alussa. Myös Onni Hannikainen huomautti samasta seikasta vuonna 1888 ilmestyneessä väitöskirjassaan. Akianderin mukaan maanhallintaoikeuden analysoinnin perustaksi tuli ottaa venäläinen käsitteistö, koska oli nödigt att betrakta jordegendomarnes natur i Ryssland före och under Wiborgs läns förening med ryska riket. Akiander 1864, s , lainaus s. 69; Hannikainen 1888, s luvun puolella ilmestyneet lahjoitusmaatutkimukset ja -artikkelit eivät enää perustuneet venäläisiin käsitteisiin. Ks. esim. Kallio 1901, s ; Danielson- Kalmari 1911, s Rosén 1938, s ; Kaukiainen 1983, s ; Ranta 1986c, s ; Sihvo 1994, s , , TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO

16 tieteellinen, vaan juridinen ja poliittinen. 4 Venäläinen K. F. Ordin tulkitsi vuonna 1889 ilmestyneessä teoksessaan Pokorenie Finljandii Viipurin ja Käkisalmen läänien alun perin kuuluneen Novgorodiin ja Moskovan suuriruhtinaskuntaan ennen kuin ne liitettiin vaihe vaiheelta vuosien 1323, 1595 ja 1617 rauhoissa Ruotsiin. Ordinin mielestä vuosien 1721, 1743 ja 1809 rauhoissa Venäjä vain peri Ruotsilta vanhoja saataviaan. Ordinin mukaan Vanha Suomi kuului maantieteellisesti Venäjään, mitä historiallisten argumenttien lisäksi tuki muun muassa lahjoitusmaajärjestelmä. Ordin, joka oli hyvin perillä lahjoitusmaiden ruotsalaisista ja venäläisistä tulkinnoista, ymmärsi selvästi, etteivät lahjoitusmaatalonpojat kuitenkaan olleet samassa asemassa kuin venäläiset maaorjat. Vaikka Ordin katsoi, ettei lahjoitusmaatalonpoikia esimerkiksi voinut pantata Valtiolliseen Assignaattipankkiin ja että verotuksen tuli perustua kruunun toimesta tehtyihin verorevisioihin, hän kuitenkin tulkitsi lahjoitusmaiden maanhallinnan perustuvan ensisijaisesti donataarien lahjakirjoihin. 5 Suomalaisen historiantutkimuksen tehtäväksi asetettiin suuriruhtinaskunnan autonomian ja maantieteellisen alueen puolustaminen venäläistä valtio-oikeudellista teoriaa ja käytännön politiikkaa vastaan. J. R. Danielson-Kalmarin tutkimukset Porvoon valtiopäivistä ja Viipurin läänin palauttamisesta ovat tästä parhaita esimerkkejä. Puolustuksen molemmat osat yhdistyivät Vanhassa Suomessa, jossa maantieteellis-historiallisen raja-argumentoinnin ohella lahjoitusmaiden poikkeuksellinen omistusoikeusasema muuhun Venäjään verrattuna sai toimia todisteluna alueen historiallisesta kuulumisesta suuriruhtinaskuntaan. Teksteissään Danielson-Kalmari ja E. G. Palmén vihjailivat, että suuriruhtinaskunnan kohtalo tulisi olemaan samanlainen kuin Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpoikien, ellei venäläistä yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä kyettäisi torjumaan. Vanhan Suomen historia ja erityisesti lahjoitusmaatalonpoikien kamppailu venäläisiä donataareja ja heidän tilanhoitajiaan vastaan nähtiin analogisena käynnissä olleen kansallisen oikeustaistelun kanssa. Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojan katsottiin joutuneen lähes venäläisen maaorjan asemaan, jolle olivat tyypillisiä muuttokiellot ja donataarien yksipuolisesti määräämät kohtuuttomat verot. Tässä kontekstissä lahjoitusmaatalonpoikien satunnaiset mielenilmaukset nähtiin mittavina talonpoikaiskapinoina, joissa oikeuksistaan tietoinen suomalainen talonpoika nousi vastustamaan venäläisiä donataareja. 6 4 Torvinen 1965, s. 122; Klami 1977, s Porvoon maapäivien historiallis-juridisista tulkinnoista ks. Jussila 1987 ja Jussila Ordin 1889, s , ks. erit. s Danielson-Kalmari 1911, s ; Palmén 1925, s ; Tervonen 1991, s ; Paaskoski 1993c, s Danielson-Kalmari katsoi, että Vanhan Suomen yhdistäminen suuriruhtinaskuntaan oli viimeinen vaihe siinä kehityksessä, joka loi edellytykset Suomen kansallisen ja valtiollisen elämän ehyelle kehittymiselle. Lahjoitusmaat muodostivat tätä kehitystä vaarantavan tekijän, jonka kautta Venäjä oli pyrkinyt vaikuttamaan suuriruhtinaskunnan valtiolliseen asemaan. Niin sanottujen sortokausien ja itsenäisyyden ajan historiantutkimuksessa Vanhan Suomen lahjoitusmaat olivat käyttökelpoinen todistusväline russifikaation vaikutuksesta. Mikäli autonominen ja myöhemmin itsenäinen Suomi ei kykenisi vastustamaan Venäjää ja Neuvostoliittoa, sille kävisi samalla tavalla kuin Vanhan Suomen 1700-luvun kaikki oikeutensa ja henkilökohtaisen vapautensa menettäneille lahjoitusmaatalonpojille. TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO 15

17 Talonpoikien taistelu isäntiään vastaan heijastui myös kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. 7 Ehkä selvimmin sortovuosien venäläistämispolitiikan, lahjoitusmaiden ja historiantutkimuksen yhteyden näki kirjailija Arvid Järnefelt ( ), joka vuonna 1900 julkaistussa Nuori Suomi -albumin artikkelissaan kysyi Topeliuksen tuttua kysymystä mukaillen, onko Suomella historiaa. Järnefeltin mukaan Suomen oikea, nimittäin passiivisen vastarinnan historia, oli edelleen kirjoittamatta. Menneisyydestä tuli hakea sellaisia esimerkkejä, jotka tukivat ja oikeuttivat venäläistämispolitiikan vastustamisen. Järnefeltin mielestä yksi tärkeimmistä passiivisen vastarinnan esikuvista oli Vanhan Suomen talonpoikien oikeustaistelu venäläisiä lahjoitusmaaisäntiään vastaan. Arvid Järnefeltin merkitystä lahjoitusmaakysymyksen ja sortovuosien venäläistämispolitiikan kytkemisessä yhteen ei ole syytä aliarvioida, sillä hänen vaikutuksensa vuosisadan vaihteen kirjallisissa piireissä, yliopistomaailmassa ja politiikassa oli tärkeä. 8 Tässä tutkimuksessa selvitetään, olivatko Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojat maaorjia. Ongelman tutkiminen edellyttää vastaamista kolmeen kysymykseen eli mikä on lahjoitusmaa, mikä on lahjoitusmaatalonpoika ja mikä on maaorja. Näkökulma on valittu siten, että Vanhaa Suomea tarkastellaan osana Venäjän keisarikuntaa. Tämä edellyttää myös venäläisen maaorjuuden, maanhallinnan ja - omistuksen sekä aatelisen kartanotalouden tarkastelua ja niiden muuttumiseen vaikuttaneiden tekijöiden analysointia. Vanhan Suomen lahjoitusmaita ja talonpojan asemaa verrataan myös Elben itäpuolisen Euroopan maaorjien sekä tanskalaisen kartano- ja ruotsalaisen rälssitalonpojan tilanteeseen. Vertailevan metodin avulla Vanhan Suomen lahjoitusmaiden maanhallinta, kartanotalous ja talonpoikien asema voidaan asettaa laajempaan kehykseen. Tutkimuksessa tarkastellaan maanhallintaa määrittänyttä normatiivista käsitteistöä ja siinä tapahtuneita muutoksia. Käsiteanalyyttiseksi metodiksi nimitetty tutkimustapa perustuu donataarien lahjakirjoissa (ñalovannaja gramota) mainittujen maanhallintaoikeutta määrittäneiden termien analysointiin luvulla myönnetyissä lahjakirjoissa määriteltiin joko sellaisenaan tai erilaisten abstraktien 7 Kotimaiselle suurelle yleisölle lahjoitusmaita koskeva historiantutkimus esittäytyi samanaikaisen kaunokirjallisuuden kautta, kuten Hannes Sihvo on todennut. Sellaiset useimpien tuntemat Vanhan Suomen lahjoitusmaakirjailijat kuten Aleksanteri Aava, Lempi Jääskeläinen, Unto Seppänen ja Väinö Vainio ovat kuvanneet romaaneissaan donataarien ja talonpoikien välistä suhdetta. Sihvon mukaan Vanhan Suomen lahjoitusmaaromaanien sisäinen jännite syntyi vauraan hovileirissään asuvan donataarin ja hovileirin varjossa elävän harmaan ja ilottoman talonpoikaiskylän välisestä ristiriidasta. Lempi Jääskeläisen hovin vallat olivat moraaliltaan arveluttavia baltiansaksalaisia tai venäläisiä, joiden vastapoolin muodostivat rehelliset ja nuhteettomat suomalaiset lahjoitusmaatalonpojat. Useimmissa romaaneissa hovin ja talonpoikien välistä suhdetta kiristää talonpoikaiskaunotar, johon irstas donataari tai vouti on ihastunut. Talonpoikaisyhteisö ryhtyy puolustamaan jäsentään, mutta ajautuu konfliktiin isännän kanssa. Kiistat päättyvät talonpoikien ruoskimiseen ja karkoittamiseen Siperiaan. Tarinoiden onneton loppu heijastelee Sihvon mukaan kirjailijoiden näkemystä lahjoitusmaaolojen loputtomasta lohduttomuudesta. Sihvo 1986, s Järnefelt 1994 (1900), s Sama artikkeli on julkaistu myös Järnefeltin pienempiä esseitä ja muita kirjoituksia esittelevässä kokoomateoksessa Maa kuuluu kaikille (1980), s TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO

18 käsitteiden avulla donataarien oikeudet maahan, peltoihin, niittyihin, metsiin, luonnonvaroihin, erilaisiin rakennuksiin ja niiden paikkoihin sekä talonpoikiin. Lahjoitusmaiden maanluonnon selvittämiseksi venäläisiä maanhallintaoikeudellisia käsitteitä verrataan vastaaviin ruotsalaisiin ja 1700-lukujen käsitteisiin. Analysoimalla venäläisiä ja ruotsalaisia maanhallintakäsityksiä ja vertaamalla niitä Vanhan Suomen lahjoitusmaiden maanhallintaan selvitetään sitä, mikä oli donataarien ja lahjoitusmaatalonpoikien maanhallintaoikeudellinen suhde. Vuoden 1826 lahjoitusmaaukaasin maanhallintaoikeudellista merkitystä tarkastelemalla selitetään, miksi vasta tuolloin lahjoitusmaista tuli donataarien täydellistä omaisuutta. Maanhallintakäsitteistön normatiivinen tarkastelu ei riittävästi selitä lahjoitusmaiden maanluontoa. Käsitteistön toimivuutta on tarkasteltava myös käytännössä, eli on tutkittava sitä, miten donataarien oikeudet muun muassa myydä tai testamentata lahjoitusmaita sekä pantata talonpoikia näkyivät ja muuttuivat tutkimusajanjakson aikana. Venäläisten ja ruotsalaisten termien toimivuutta Vanhassa Suomessa tarkastellaan sellaisten oikeustapausten avulla, joissa donataarien maanhallinta asetettiin kyseenalaiseksi joko talonpoikien tai viranomaisten toimesta. Analysoimalla Vanhassa Suomessa käytettyjä maanhallinnan käsitteitä määritetään aatelisen donataarin maanhallintaoikeudet ja niiden rajat. Lahjoitusmaiden myöntämiseen liittyi myös toinen taso, jota määrittävät hallitsijoiden ja aatelin välisellä valta-akselilla ajoittain tapahtuneet muutokset. Hallitsijat hankkivat aatelin tukea omien päämääriensä saavuttamiseksi, ja vastaavasti aateli etsi hallitsijan suosiota, jonka tunnusmerkkeinä olivat tavallisesti yleneminen virkarankiasteikossa ( in), erilaiset arvonimet (zvanie) ja tittelit (titul ), kunniamerkit (orden) ja lahjoitusmaat. Liittämällä lahjoitusmaat osaksi venäläisiä hallintokäytäntöjä sekä hallitsijan ja aatelin välisiä suhteita voidaan selvittää, miksi juuri Vanhasta Suomesta annettiin lahjoitusmaita, miten ne liittyivät kunkin hallitsijan maapolitiikkaan ja millaisilla perusteilla niitä annettiin tutkimusjakson aikana. Samalla voidaan tutkia lahjoitusmaiden luovuttamisen taustalla ollutta hallinnollista prosessia eli miten viranomaiset toimivat sen jälkeen, kun päätös lahjoituksen antamisesta oli tehty. Erityisesti Vanhan Suomen lahjoitusmaiden osalta tutkitaan, kenelle ja mistä syystä donaatioita lahjoitettiin ja muuttuiko Vanhan Suomen aateli syntyperältään, virkaasemaltaan ja varallisuudeltaan sekä sosiaaliselta ja yhteiskunnalliselta statukseltaan tutkimusajanjakson kuluessa. Genealogisesta aineistosta on etsitty tietoja muun muassa mies- ja naispuolisten donataarien asemasta hovissa, valtionhallinnossa ja sotalaitoksessa. Kunkin lahjoitusmaan kohdalla esiteltävien donataarien virka-, sotilas- tai hovirangit edustavat luontevasti aatelin sisäistä hierarkiaa ja arvoasteikkoa. Aatelin asemassa tapahtuneista muutoksista etsitään niitä syitä, jotka vaikuttivat donataarien tekemiin yksityisoikeudellisiin akteihin, kuten esimerkiksi donaatiokauppoihin tai talonpoikien panttaamiseen. Tutkimuksessa tarkastellaan myös Vanhan Suomen kartanotaloutta. Venäjän agraarihistorian keskeisimmät kysymykset liittyvät kruunun, aatelismiehen ja maaorjan välisten suhteiden järjestämiseen ja niissä tapahtuneisiin muutoksiin. TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO 17

19 Vaikuttavina tekijöinä ovat olleet kruunun riippuvuus aatelin panoksesta valtiokoneiston järjestämiseen ja osallistumisesta sotalaitoksen ylläpitoon. Vastineeksi kruunu myönsi valtion järjestämiseen osallistuneille ryhmille oikeuksia ja erioikeuksia, joihin kuului muun muassa verotusta, oikeudellista asemaa sekä taloudellisia ja tuotannollisia suhteita määrittäneitä hallitsijan antamia lakeja, ukaaseja ja eriasteisia määräyksiä. Maaorjuuden olemuksen analysoimiseksi on tutkittava sekä aatelia että kruunua, jotka molemmat vaikuttivat keskeisesti talonpoikien asemaan. Kartanotalouden tutkimisen toisena lähtökohtana on 1700-luvun puolivälissä kehitetyn normatiivisen aatteen eli fysiokratian käytännön vaikutuksien selvittäminen Venäjällä ja erityisesti Viipurin kuvernementissä. Samalla etsitään vastausta siihen, miksi venäläisen kartanotalouden tehostuminen osui 1700-luvun jälkipuoliskolle ja heijastuiko tämä muutos erityisesti Vanhan Suomen lahjoitusmailla. Tutkimalla 1700-luvun normatiivisia taloudellisia aatteita, niiden vaikutusta Venäjän käytännön talouspolitiikkaan sekä oppien soveltamista kartanoiden maanviljelyyn ja manufaktuuritoimintaan etsitään selitystä talonpoikien verojärjestelmissä niin Venäjällä, Elben itäpuolisessa Euroopassa, Skandinaviassa kuin Vanhassa Suomessa tapahtuneille muutoksille. Vanhan Suomen kartanotalouden osalta selvitetään talonpoikien verotukseen vaikuttaneita tekijöitä. Tutkimuksessa etsitään, ajoitetaan ja selitetään aatelisessa kartanotaloudessa tapahtuneet tuotannolliset muutokset ja verrataan niitä talonpoikien verotuksessa tapahtuneisiin muutoksiin. Lisäksi selvitetään, vaikuttivatko kuvernementin muusta keisarikunnasta poikkeavat lakitraditiot ja oikeuskäytännöt lahjoitusmaatalonpoikien verotukseen. Vanhan Suomen kartanotalouden osalta on tutkittava lahjoitusmaiden maanviljelystä, karjanhoitoa ja manufaktuuritoimintaa ja niissä tapahtuneita muutoksia. On myös kysyttävä, mihin donataarit käyttivät talonpoikien päivätöitä, miksi he pyrkivät korottamaan niitä ja miten donataarien tulot kehittyivät tutkimusaikavälillä. Lopuksi tutkimuksessa analysoidaan lahjoitusmaatalonpoikien avioitumis-, muutto- ja liikkumisoikeuksia, joita verrataan venäläisen ja Elben itäpuolisen Euroopan maaorjan ja skandinaavisen rälssitalonpojan vastaaviin oikeuksiin. Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojan oikeudellisen aseman selventämiseksi tutkimuksessa on laajemminkin tarkasteltu lahjoitusmaiden oikeudenhoitoa ja verrattu sitä venäläisten kartanoiden oikeudenhoitoon ja maaorjien asemaan. Tutkimusajanjaksoksi valittu Vanhan Suomen kausi ( ) on laajennettu kysymyksenasettelun eli maanhallintaa määrittäneiden käsitteiden perusteella ulottumaan vuoteen 1826 asti. Tällöin Nikolai I vahvisti tunnetulla lahjoitusmaaukaasillaan kaikille donaatioille täydet rälssioikeudet ja lähes sata vuotta ratkaisematta ollut kiista lahjoitusmaiden maanluonnosta ratkesi donataarien eduksi. Vuosi 1826 merkitsi siis erään historiallisen prosessin päättymistä ja toisen eli lahjoitusmaiden lunastamisen alkamista. Tarkastelu on puolestaan luontevaa aloittaa vuodesta 1710, jolloin Viipurin provinssista luovutettiin ensimmäinen aatelisdonaatio, jonka lahjakirjassa olivat mukana myös maanhallintaa kuvaavat käsitteet. 18 TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO

20 2.2. Lähteet ja kirjallisuus Käsiteanalyyttinen lähestymistapa perustuu donataarien lahjakirjoista annettujen virkamääräysten ja niissä erityisesti maanhallintaa määrittäneiden käsitteiden analyysiin ja tulkintaan. Viranomaisten laatimien määräyskirjeiden käyttö keskeisenä lähderyhmänä on perusteltua, koska ne ovat tärkein systemaattinen asiakirjasarja, jossa donataarien maanhallintaoikeuden käsitteelliset rajat on määritelty koko tutkimusajanjaksolla. Vanhan Suomen aatelisten lahjoitusmaiden maanhallintaa täsmentävää aineistoa on lisäksi löydetty useista eri arkistollisista yhteyksistä sekä Suomesta että Venäjältä. Keskeisimmän lähdesarjan muodostaa Valtiosihteerin viraston (VSV) arkistossa säilytettävä yli tuhatsivuinen Viipurin läänin järjestämiskomitean vuonna 1812 tekemä selvitys Vanhan Suomen lahjoitusmaista. Kyseinen akti koostuu ministerivaltiosihteerin esittelyasiakirjoista, kenraalikuvernöörin ja suuriruhtinaskunnan senaatin talousosaston lausunnoista sekä Viipurin läänin järjestämiskomitean pöytäkirjoista ja sen keräämästä asiakirja-aineistosta. Osan aktista muodostavat donataarien lahjakirjojen virkamääräysten kopiot, joita kerättiin virkatyönä Pietarista vuoden 1812 aikana. Lisäksi aktissa on donataarien komitealle lähettämiä kirjeitä sekä kopioita lahjoitusmaita koskevista ukaaseista ja määräyksistä. Käsiteanalyyttinen lähestymistapa on mahdollinen, koska määräyskirjoissa oleva keskeinen käsitteistö on kopioitu alkuperäisistä lahjakirjoista. 1 Lahjoitusmaiden myöntämistä käsittelevä viranomaiskirjeenvaihto on laadittu sekä venäjäksi että ruotsiksi. Aatelisten lahjoitusmaadonataarien maanhallintakäsitys ei kuitenkaan tarkennu, mikäli tutkitaan pelkästään ruotsinkielistä käännöstä, koska järjestämiskomitean kirjureiden on ollut lähes mahdotonta kääntää venäläistä maanhallintaoikeudellista käsitteistöä. Tämä on johtunut siitä, että järjestämiskomitean pääasiassa suuriruhtinaskunnan puolelta nimitetty virkakunta ei kyennyt tunnistamaan maanhallintaa kuvaavien käsitteiden sisältöä ja merkitystä. 2 Valtiosihteerin viraston lahjoitusmaa-aktissa ei ole maanhallinnallisia tietoja läheskään kaikista donaatioista. Niitä on jouduttu etsimään niin kameraalisista kuin juridisista lahjoitusmaita käsittelevistä asiakirjoista. Muun muassa tiedot lahjoitusmaiden myymisestä ja ostamisesta ovat peräisin erityisistä donaatiokauppojen rekisteröintiasiakirjoista, joita säilytetään Viipurin kuvernementinhallituksen kokoelmassa Mikkelin Maakunta-arkistossa ja Viipurin 1 Hallitsijan sinetillä varustetut lahjakirjat annettiin donataareille, eikä näitä asiakirjoja ole käytetystä aineistosta tavoitettu. Useimmissa lahjoitusmaakauppoja ja perinnönjakoja käsittelevissä viranomaisten laatimissa asiakirjoissa alkuperäinen lahjakirja on kopioitu sanasta sanaan. Vertaamalla näitä lahjakirjakopioita donaatioiden luovuttamista koskevien määräyskirjeiden ja viranomaisten välisen kirjeenvaihdon maanhallintakäsitteistöön on varmistettu käytetyn aineiston edustavuus ja luotettavuus. 2 Organisations Comitén för Wiborgs Län ang:de dess betänkande om de från äldre tider gjorde Förläningar, Arrenden och Donationer i Länet, n:o 239 (1813), Ea 25, VSV, KA. Selvityksen taustalla oli Viipurin läänin maaherran Carl Stjernvallin määräys, jonka mukaan kruununvouti, hovineuvos Sylvinin tuli laatia selvitys Vanhan Suomen lahjoitusmaista ja lahjakirjeistä 14 päivän sisällä. Stjernvall järjestämiskomitealle , ryhmä 4, kansio 6, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, KA. TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO 19

21 siviilitribunaalin asiakirjojen joukossa Viipurin käskynhaltijakunnan oikeuslaitoksen asiakirjoja käsittelevässä kokoelmassa Kansallisarkistossa. Lisäksi tutkimuksessa on käytetty Viron-, Liivin- ja Suomenmaan oikeuskollegion, käskynhaltijakunnan tuomioistuinten ja Hallitsevan Senaatin Vanhaa Suomea koskevia aktikokoelmia sekä arkistollisesti jälkeenpäin syntynyttä G. A. Dahlin kokoelmaa, jossa on yksittäisiä Vanhaa Suomea koskevia asiakirjoja. 3 Lahjoitusmaiden kartanotalouden ja talonpoikien verotuksen analysointi perustuu oikeudellisen materiaalin lisäksi Kansallisarkistossa säilytettävään Vanhan Suomen tiliasiakirjasarjaan, joka sisältää kuvernementti- ja provinssihallinnon kameraalisia asiakirjoja. Mikkelin Maakunta-arkistossa säilytettävät Viipurin kuvernementinhallituksen, kameraalihovin ja paikallisten provinsiaalikanslioiden arkistot valaisevat lahjoitusmaiden oloja. Myös Mikkelin Maakunta-arkistossa säilytettävästä Vanhan Suomen eräiden muiden hallintoviranomaisten arkistoista on löytynyt lahjoitusmaiden verotukseen liittyviä asiakirjoja. Lisäksi työssä on käytetty Kansallisarkistossa säilytettäviä Suomen asian tarkastuskomitean ja Viipurin läänin järjestämiskomitean laajoja asiakirja-arkistoja. Viranomaisarkistojen lisäksi työssä on käytetty myös muiden Vanha Suomi -tutkijoiden eli Johan Magnus Saleniuksen ja Ragnar Rosénin henkilöarkistoja. Lahjoitusmaapitäjien seurakuntien kirkonarkistoja on käytetty talonpoikien muutto-oikeuden tutkimisessa. Suurin ongelma kartanotalouden ja talonpoikien verotuksen tutkimisessa on aiheutunut siitä, että sen enempää venäläisistä kuin suomalaisistakaan arkistoista ei ole löytynyt nimenomaan Vanhan Suomen lahjoitusmaiden kartanoarkistoja. Puutetta on korvattu analysoimalla kameraalista ja oikeudellista materiaalia sekä suomalaisesta että venäläisestä kirjallisuudesta saataviin tietoihin, joiden avulla on analysoitu lahjoitusmaan hoitoa, verotusta, maataloutta, manufaktuuritoimintaa, oikeudenhoitoa ja talonpoikien liikkumista. Venäläisiä arkistoja käyttämällä on etsitty tietoja pääasiassa sellaisista Vanhan Suomen lahjoitusmaiden historiaa käsittävistä ajanjaksoista, joista ei ole mainintoja suomalaisten arkistojen lähteissä. Tämä koskee erityisesti lahjoitusmaajärjestelmän syntyä ja vakiintumista ja 1720-luvuilla sekä tutkimusajanjakson viimeisiä vuosia aivan 1800-luvun alussa. Varhaisinta ajanjaksoa käsitteleviä lahjoitusmaiden maanhallintaan liittyviä lähteitä on löydetty Moskovassa sijatsevasta Venäjän Vanhojen asiakirjojen valtiollisesta keskusarkistosta (Rossijskij Gosudarstvennyj Arhiv Drevnih Aktov, RGADA). Tärkeimpänä venäläisenä lähteenä ovat olleet erilaiset viranomaisten laatimat verotusasiakirjat (meñevanie), joita säilytetään Pietarin aatelistiloista vastaavan verokonttorin (Peterburgskaja Vot innaja Kontora) fondissa. Myös Vanhan Suomen donaatiot kuuluivat 1700-luvun alkupuolella tämän viranomaisen alaisuuteen. Toisena venäläisenä aineistona on käytetty Venäjän Historiallisessa arkistossa (Rossijskij Gosudarstvennyj Istori eskij Arhiv, RGIA) säilytettäviä maanmittaus- 3 Aineistojen siirtämisestä Suomeen 1800-luvulla ks. Viikki 1977, s ; Paaskoski 1994a, s. 7. Dahlin kokoelman synnystä, edustavuudesta ja luotettavuudesta ks. Paaskoski 1991, s TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO

22 hallinnon, Hallitsevan Senaatin kenraaliprokuraattorin ja hallitsijan henkilökohtaisesta maaomaisuudesta vastaavan osaston (departement udely) arkistoja, joiden aineistolla on täydennetty tietoja Vanhan Suomen aatelisesta maanhallinnasta luvun alussa. Lisäksi Viipurissa sijaitsevasta Leningradin oblastin arkistosta (Leningradskij Oblastnoj Gosudarstvennyj Arhiv v g. Vyborg, LOGAV) on löytynyt muutamia satunnaisia asiakirjoja ja karttoja, jotka valaisevat lahjoitusmaita. Tutkittaessa aatelisen maanhallinnan syntyä ja muutosta Vanhassa Suomessa lähtökohtana on ollut venäläinen oikeushistoriallinen tutkimus, jonka käsitteistön kautta on lähestytty Vanhan Suomen aatelista maanhallintaa luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa Pietarin, Moskovan ja Kiovan yliopistojen oikeushistorian laitoksilla käytiin vilkasta keskustelua aatelisen maanhallinnan ja maaorjuuden synnystä. Keskustelun avaajana toimi aluksi Kiovan ja myöhemmin Pietarin yliopiston Venäjän oikeushistorian professori Konstantin Nevolin ( ), joka vuonna 1851 ilmestyneessä kolmiosaisessa teoksessaan Venäjän siviililakien historia esitti teorian aatelin maanhallinnan synnystä ja kehityksestä. Toinen tärkeä aatelisesta maanhallinnasta kirjoittanut tutkija oli Kiovan oikeushistorian professori M. F. Vladimirski-Budanov ( ), jonka teoksesta Piirteitä Venäjän oikeuden historiasta otettiin peräti seitsemän painosta, ja lisäksi teos käännettiin ranskaksi. 4 Oikeushistoriallisten tutkimusten lisäksi Venäjän maanhallintaoikeuden syntyä, kehitystä ja siihen vaikuttaneita muutoksia, kartanotaloutta ja talonpoikien verotusta ja oikeudellista asemaa tarkastelevissa luvuissa on käytetty klassikoiksi muodostuneita A. RomanovitÓ-Slavatinskin Venäjän aatelin historiaa (1870) ja V. I. Semevskin ( ) Venäläisen talonpojan historiaa Katariina II:n aikana (1903). 5 Luvuissa on myös käytetty useita Venäjän 1700-luvun historiaa käsitteleviä monografioita ja yleisteoksia, joissa on tarkasteltu modernin valtion, aatelisen maanhallinnan ja niiden taloudellisen perustan syntyä. Tärkeimpinä voidaan mainita Michel Confinon ansiokas 1700-luvun aatelista kartanotaloutta ja sen järjestämistä käsittelevä ranskankielinen tutkimus (1963) sekä Priscilla Rooseveltin teos aatelin elämäntavasta (1995). 6 Neuvostoliittolaisten tutkimusten valinta perustuu sikäläisissä yliopistoissa jatkotutkintojen yhteydessä suoritettaviin Venäjän historiankirjoituksen historian oppikirjoihin, joiden kautta on etsitty keskeisimmät aihetta käsittelevät tutkimukset. 7 Tär- 4 Konstantin Nevolin, Istorija rossijskih grañdanskih zakonov, tom 1-3 (Sankt Peterburg 1851); M. F. Vladimirskij - Budanov, Obzor istorii russkogo prava (Sankt Peterburg 1915). 5 A. Romanovi -Slavatinskij, Dvorjanstvo v Rossii na ala XVIII veka do otmeny krepostnago prava (Sankt Peterburg 1870); V. I. Semevskij, Krest jane v carstvovanie Imperatricy Ekaterina II, tom 1 (Sankt Peterburg 1903). 6 Michael Confino, Domaines et seigneurs en Russie vers la fin du XVIIIe siècle, Collection historique de l Institut d Études slaves XVIII (Paris 1963); Priscilla Roosevelt, Life on the Russian Country Estate, A Social and Cultural History (Yale University Press, London 1995). 7 Etsittäessä keskeistä aatelista maanhallintaa ja kartanotaloutta käsittelevää venäläistä ja neuvostoliittolaista kirjallisuutta on nojauduttu erilaisiin historiankirjoituksen historiaa käsitteleviin sekä neuvostoliittolaisiin että länsimaisiin tutkimuksiin ja yliopistollisiin oppikirjoihin. Ks. esim. RubinÓtejn 1941, s ; Òapiro 1993 (1962), s , TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO 21

23 keimpänä aatelin kartanotaloutta käsittelevänä teoksena on mainittava Nikolai RubinÓteinin teos (1957) sekä Nikolai Pavlenkon ja Jevgeni Anisimovin lukuisat tutkimukset ja artikkelit. 8 Venäläisiä ja neuvostoliittolaisia tulkintoja on verrattu saksalaiseen, englantilaiseen, ranskalaiseen ja yhdysvaltalaiseen Venäjän-tutkimukseen etsittäessä laajempia selitysperusteita aatelisen maanhallinnan synnylle ja muutoksille Vanhassa Suomessa vuosina Elben itäpuoliseen Eurooppaan ja Skandinaviaan tehtävä kartanotalouden vertailu perustuu keskeiseen kruunun, aatelin ja talonpoikien suhteita käsittelevään kirjallisuuteen. Skandinavian osalta on mainittava edelleenkin ajankohtaiset E. Ingersin ruotsalaisen (1943) ja Eino Jutikkalan suomalaisen talonpojan (1942, 1958) historiat. Jutikkalan läntisen Suomen kartanolaitosta käsittelevä väitöskirja (1932) on tämänkin tutkimuksen kannalta keskeinen teos. Myös Olle Sirénin Sarvilahden kartanon arkistoon perustuva aatelisen kartanotalouden tarkka analyysi (1980) on ollut käyttökelpoinen. 9 Lisäksi Ruotsin osalta Lars Herlitzin, Alexander Loitin, Sven A. Nilssonin, Margareta Reveran ja Kurt Ågrenin 10 sekä Tanskan osalta Svend Aage Hansenin, Knud Jespersenin, Thomas Munckin ja Gunnar Olsenin aatelia ja talonpoikia käsittelevät tutkimukset ja artikkelit muodostavat vertailuaineiston keskeisen osan. 11 Saksalaisen maailman osalta Friedrich Lütgen sosiaali- ja taloushistorian yleisteos ja Hans-Ulrich Wehlerin uudempi yhteiskunta- ja sosiaalihistoria sekä F. L. Carstensin preussilaista junkkeria koskevat tutkimukset käsittelevät yhtenä 1700-luvun historian olennaisena osana kartanotaloutta ja maaorjuutta. 12 Baltian osalta ver- 8 N. L. RubinÓtejn, Sel skoe hozjajstvo Rossii vo vtoroj polovine XVIII v. (Moskva 1957); N. I. Pavlenko, Idej absoljutizma v zakonodatel stve XVIII v. - Absoljutizm v Rossii (Moskva 1964); Jevgenij V. Anisimov, Podatnaja reforma Petra I, Vvedenie poduónoj podati v Rossii gg (Leningrad 1982); Jevgenij V. Anisimov, The Reforms of Peter the Great, Progress through coercion in Russia (New York, Armork 1993). 9 E. Ingers, Bonden i svensk historia, 1-2 (Stockholm 1943, 1948); Eino Jutikkala, Suomen talonpojan historia (Porvoo, 1. p. 1942, 2. p. 1958); Eino Jutikkala, Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana, I, Historiallisia Tutkimuksia XV,1 (Helsinki 1932); Olle Sirén, Sarvlaks, Gårdshushållningen och gårdssamhället från 1600-talet till 1900-talet, Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland, nr. 488, Folklivsstudier XII (Helsingfors 1980). 10 Lars Herlitz, Jordegendom och ränta (Lund 1974); Alexander Loit, Kampen om feodalräntan, Reduktion och domänpolitiken i Estland , Studia Historica Upsaliensia 71 (Uppsala 1975); Sven A. Nilsson, Krona och frälse i Sverige , Rusttjänst, länsväsende, godspolitik (Lund 1947); Sven A. Nilsson, De stora krigens tid, Om Sverige som militärstad och bondesamhälle, Studia Historica Upsaliensia 161 (Uppsala 1990); Margareta Revera, Gods och gård , Magnus Gabriel De la Gardies godsbildning och godsdrift i Västergötland, I, Studia Historica Upsaliensia 70 (Uppsala 1975); Kurt Ågren, Adelns bönder och kronans, Skatter och besvär i Uppland , Studia Historica Upsaliensia 11 (Uppsala 1964). 11 Svend Aage Hansen, Adelsvældens grindlag, Studier fra Københavns Universitets Økonomiske Institut 6 (Aarhus 1964); Knud J. V. Jespersen, The Rise and Fall of the Danish Nobility The European Nobilities in the Seventeenth and Eighteenth Centuries, vol. 2, Northern, Central and Eastern Europe (Longman 1995); Thomas Munck, The Peasantry and the Early Absolute Monarchy in Denmark (København 1979); Gunnar Olsen, Hovedgård och bondegård, Studier over stordriftens udvikling i Danmark i tiden , Landbohistoriske Skrifter 1 (København 1957). 12 F. L. Carsten, A History of the Prussian Junkers (The Camelot Press Ltd, Southampton 1989); Friedrich Lütge, Deutsche Sozial- und Wirtschaftsgeschichte, Ein Überblick (Berlin 1966); Hans-Ulrich Wehler, Deutsche Gesellschaftsgeschichte, I, Vom Feodalismus des Alten Reichs bis zur Defensiven Modernisierung der Reformära (München 1989). 13 Astaf von Transehe-Roseneck, Gutsherr und Bauer in Livland im 17. und 18. Jahrhundert - Abhandlungen aus dem staatswissenschaftlichen Seminar zu Strassburg, Heft VII (Strassburg 1890); Juhan Kahk, 22 TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO

24 tailu perustuu Astaf von Transehe-Roseneckin, Juhan Kahkin ja Enn Tarvelin tutkimuksiin. 13 Tutkimuksessa käytettyä Venäjän aatelia käsittelevää keskeistä genealogista kirjallisuutta on ollut runsaasti ja helposti saatavissa. Venäläiselle aatelille, kuten aatelille yleensä, oli tärkeää pyrkiä johtamaan sukunsa alkuperä mahdollisimman kauaksi menneisyyteen, mieluiten aina Rurikiin asti. Niinpä venäläisestä aatelista on kirjoitettu runsaasti genealogista tutkimusta ennen vuoden 1917 Venäjän vallankumouksia. 14 Tärkeimpänä matrikkelikokoelmana ovat P. V. Dolgorukovin vuosina julkaisema neliosainen Venäjän aatelismatrikkeli ja P. N. Petrovin vuonna 1885 julkaisema aatelismatrikkeli. Lisäksi on käytetty vallankumouksen jälkeen Ranskaan siirtyneen Nicolas Ikonnikovin 1930-luvulla julkaisemia genealogisia tutkimuksia venäläisestä aatelista ja 27-osaista Venäjän biografista sanakirjaa. 15 Etsittäessä kotimaista Vanha Suomi -kirjallisuutta lähtökohtana ovat olleet Suomen Historiallisen Seuran julkaisemat bibliografiat. Niiden perusteella voidaan todeta, että Vanha Suomi ei ole ollut erityisen suosittu tutkimuskohde. Vuodet kattava Suomen Historiallinen Bibliografia mainitsee 21 erilaista Vanhaa Suomea koskevaa teosta tai artikkelia. Tämän jälkeen julkaisujen määrä on tasaisesti vähentynyt, kunnes 1980-luvulla Vanhaa Suomea koskevan kirjallisuuden määrä kääntyi nousuun. Itse asiassa tutkimus on runsaampaa, sillä useissa Itä-Suomea käsittelevissä tutkimuksissa ja artikkeleissa sivutaan jatkuvasti myös Vanhan Suomen historiaa. Ongelmallisempaa on kuitenkin se, että artikkelit jatkuvasti toistavat toisiaan, koska varsinaista uutta tutkimusta on ollut niukasti saatavilla. Painetussa kirjallisuudessa Vanhan Suomen lahjoitusmaat tulivat ensimmäisen kerran systemaattisemmin esille vuonna 1833, jolloin Haminan kadettikoulun pappi ja myöhempi Finströmin seurakunnan kirkkoherra Frans Petter von Knorring ( ) kuvasi teoksessaan Gamla Finland eller Det fordna Wiborgska Gouvernementet 1700-luvun venäläistä Suomea. Samanlaisia kuvauksia laadittiin 1700-luvun puolella ainakin kaksi, joista kuvernööri Nikolai Heinrich Engelhardtin ( ) laatima Die Beschreibung des Russisch Käyserlichen Gouvernements von Wiburg (1767) on julkaistu Suomen Historiallisen Seuran toimesta vuonna Toinen, Kansallisarkistossa säilytettävä, vuonna 1785 Friedrich Langellin ( ) laatima käsikirjoitus Topografische Beschreibung das Wiburgschen Gouvernements on lähes identtinen Engelhardtin kuvauksen kanssa. Kaikki Viinatootmine möisates 18. sajandi teisel ja 19 sajandi esimesel poolel - Eesti talurahva ajalugu, I (Tallinn 1992a); Juhan Kahk, Muutused talupoegade teokoormistes 18. sajandi teisel poolel ja 19. sajandi algul - Eesti talurahva ajalugu, I (Tallinn 1992b); Enn Tarvel, Feodaaline Ekspluateerimissüsteem - Eesti Talurahva Ajalugu, I (Tallinn 1992). 14 Keskeisen genealogisen kirjallisuuden käyttö perustuu ennen Venäjän vallankumousta painetun tutkimuskirjallisuuden historialliseen bibliografiaan Spravo niki po istorii dorevoljucionnoj Rossii 1971, s P. V. Dolgorukov, Rossijskaja rodoslovnaja kniga,. 2 (Sankt Peterburg 1855); P. N. Petrov, Istorija rodov russkogo dvorjanstvo, tom 1 (Sankt Peterburg 1885); Nicolas Ikonnikov, La Noblesse de Russe (Paris 1934). 16 Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800 /1801 ( Kuvaus Viipurin kuvernementistä ), d. 200, op. 312, f , RGIA; Friedrich Langell, Topografische Beschreibung des Wiburgschen Gouvernements, Viipurin lääni, Topografica II, KA. TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO 23

25 kuvernementtikuvaukset ovat muodoltaan samanlaisia tekstejä, joissa esitellään alueen maantiedettä, ilmastoa, luontoa, kansaa, maanviljelystä, hallintoa, kruunun tuloja ja menoja, lahjoitusmaita jne. 16 Ensimmäinen varsinainen lahjoitusmaatutkimus ilmestyi 1864, jolloin Matthias Akiander julkaisi teoksensa Om Donationerna i Wiborgs Län. Kirja liittyi valtiopäivillä samanaikaisesti käytyyn keskusteluun Vanhan Suomen lahjoitusmaiden lunastamisesta kruunulle sitä mukaa, kun donaatioita tulisi myytäväksi. Tämän jälkeen lahjoitusmaatalonpoikien viljelemät tilat luovutettaisiin halpakorkoisella lainalla heidän omaan hallintaansa. Itsekin Vanhan Suomen alueelta Jääskestä kotoisin olevana talonpojan poikana Akiander kannatti suuriruhtinaskunnan aktiivisia toimia lahjoitusmaakysymyksen ratkaisemiseksi. 17 Akianderin tutkimus on tähän asti ollut ainoa yksinomaan Vanhan Suomen lahjoitusmaista kirjoitettu teos. Vuonna 1888 julkaistussa O. Hannikaisen väitöskirjassa Viipurin läänin oloista 18:lla vuosisadalla lahjoitusmaat olivat yhtenä elementtinä tarkasteltaessa kehittymättömän venäläisen Viipurin kuvernementin oloja. Hannikaisen mukaan Akianderin oikeushistoriallinen maanhallintakäsitteistön analyysi hautasi alleen sen yksinkertaisen syyn, miksi lahjoitusmaiden tilanne oli niin surkea. Hannikaisen mukaan lahjoitusmaaepäkohdat johtuivat siitä, että Pietarissa toimivat keskushallinnon virkamiehet olivat tietämättömiä Vanhassa Suomessa noudatettavista ruotsalaisista laeista. 18 Erilaisissa Suomen historian yleisteoksissa on toistettu varhaisemman historiantutkimuksen kuvaa Vanhan Suomen lahjoitusmaista. Artikkelit on kirjoitettu kaavamaisesti, lyhyin maininnoin alueen hallinnosta 1700-luvulla, minkä jälkeen seuraa suurimman epäkohdan eli lahjoitusmaiden tarkastelu. Tavallisesti lahjoitusmaaolojen kurjuuden nähtiin johtuvan venäläisestä hallintojärjestelmästä, joka ymmärtämättömyyttään salli donataarien harjoittaman mielivallan. Kurjuuden huipentumana oli lähes jokaisessa historian yleisesityksessä paroni Andrei von Freederickszin vuonna 1785 Pyhäjärven Taubilan donaatiolla solmittu kontrahti, johon liittyi muutama talonpoikien ja lahjoitusmaavoutien välinen nujakka. Einar Juveliuksen Suomen kansan aikakirjoissa (1934), Arvi Korhosen toimittamassa Suomen historian käsikirjassa (1949) sekä Suomen historian pikkujättiläisessä (1987) lahjoitusmaat nähdään niin sanottujen sortovuosien historiakuvan heijastumana. Uudempaa lahjoitusmaakuvaa edustavat Yrjö Kaukiaisen osuus Karjalan Liiton julkaisemassa Karjala-teossarjassa (1983) sekä Hannes Sihvon 1700-lukua käsittelevä luku Karjalan kansan historiassa (1994). Yleisteosten muuttumaton kuva Vanhan Suomen lahjoitusmaista johtuu perustut- 17 Paaskoski 1994b, s , 49 (nootti 22). Lahjoitusmaiden lunastaminen oli ollut esillä myös vuonna 1862 kokoontuneessa ns. Tammikuun valiokunnassa, joka päätyi suosittamaan lahjoitusmaiden lunastamista kruunulle. Myös lehdistössä, erityisesti liberaalissa Helsingfors Dagbladissa, käytiin vilkasta keskustelua lahjoitusmaakysymyksestä. Ks. Landgrén 1995, s Venäläisten donataarien ja virkamiesten tietämättömyys ruotsalaisista laeista sai puhtaimmat tulkintansa heti helmikuun manifestin (1899) jälkeen julkaistuissa kirjoituksissa. Esimerkiksi U. A. Kahman mukaan Meidän ei siis tarvitse puhuakaan millaiset käsitykset venäläisillä aatelisherroilla oli kansan oikeuksista niinä aikoina, jolloin Wanha-Suomi oli Wenäjään yhdistettynä. Kahma 1899, s TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO

26 kimuksen puutteesta, joka koskee itse asiassa koko 1700-luvun venäläistä Viipurin kuvernementtiä. Viipurin maakunta-arkistonhoitajana ja myöhemmin Helsingin kaupunginarkistonhoitajana toiminut Ragnar Rosén oli Onni Hannikaisen ja O. A. Kallion jälkeen ensimmäinen tutkija, joka ryhtyi selvittämään Vanhan Suomen lahjoitusmaiden historiaa arkistomateriaalin pohjalta. Vuonna 1938 ilmestyneessä Historian Aitta -sarjassa julkaistu Rosénin artikkeli Vanha Suomi antaa perustellumman kuvan 1700-luvun Viipurin kuvernementistä ja sen lahjoitusmaista. Rosén jakoi Vanhan Suomen lahjoitusmaiden historian kahteen vaiheeseen, jolloin rajakohdaksi tuli vuonna 1784 toteutettu paikallishallinnon ja oikeudenhoidon uudistus. Tällöin aateli velvoitettiin palaamaan tiluksilleen hoitamaan omien kuvernementtiensä ja piirikuntien paikallishallintoa ja osallistumaan myös oikeudenhoitoon. Tämä merkitsi Rosénin mukaan selvää muutosta suhtautumisessa lahjoitusmaista saataviin tuloihin. 19 Viime vuosien Vanha Suomi -tutkimuksen eittämättä tuotteliain kirjoittaja on ollut Raimo Ranta, jonka monet artikkelit ja monografiat ovat keskittyneet etupäässä 1700-luvun alkuvuosikymmenien hallinnollisiin ja taloudellisiin kysymyksiin. Vanha Suomi on ollut esillä myös vuonna 1982, jolloin Historisk Tidskrift för Finland julkaisi erityisen Vanha Suomi -teemanumeron. Useiden suomalaisten tutkijoiden lisäksi numeroon kirjoittivat muun muassa leningradilainen Irina BobovitÓ, jonka aiheena olivat nimenomaan Vanhan Suomen lahjoitusmaat. BobovitÓin edustaman marxilais-leninistisen tutkimussuunnan argumentit lahjoitusmaatalonpoikien kontrolloidusta asemasta lähestyivät yllättävällä tavalla aivan toisesta maailmankuvasta liikkeelle lähtevien suomalaisten tutkijoiden argumentointia. Sekä BobovitÓin että suomalaistutkijoiden käsitykset lahjoitusmaista perustuivat aatelin valvoman byrokraattisen hallintokoneiston ja aatelisten maanhaltijoiden väliseen taloudelliseen intressinäkökulmaan, jonka tavoitteena oli talonpoikien sosiaalinen kontrolli ja taloudellinen riisto. Lahjoitusmaatutkimuksessa voidaan hyödyntää myös Vanhan Suomen pitäjistä kirjoitettuja paikallishistorioita. Varhaisimman vaiheen Vanhaa Suomea koskevissa paikallishistorioissa muodostavat Valkjärven kappalaisen pojan Johan Magnus Saleniuksen kirjoittamat Valkjärven (1870) ja Muolaan eli Pyhänristin pitäjän (1871) pitäjänkertomukset. Saleniuksen julkaisut antavat hyvän esimerkin aikaisemman lahjoitusmaatutkimuksen kerrannaisvaikutuksista. Salenius käytti kirkollisen materiaalin lisäksi päälähteenään muistitietoaineistoa, joka ulottui ainoastaan 1800-luvun alkuvuosiin saakka. Näiden tietojen perusteella hän erheellisesti oletti, että lahjoitusmaatalonpoikien olot olisivat olleet samanlaisia läpi koko 1700-luvun. Saleniusta seuranneet tutkijat siteerasivat asiaan tarkemmin perehtymättä hänen tutkimustuloksiaan, jolloin kuva 1800-luvun lahjoitusmaaoloista yleistyi kattamaan myös aikaisempaa vuosisataa. 20 Entisen Viipurin läänin kuntien ja seurakuntien lakkauttaminen vuonna 1950 syn- 19 Rosén 1938, s Paaskoski 1993d, s TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO 25

27 nytti varsinaisen paikallishistorioiden aallon. Vuosina kuntien ja seurakuntien omaisuuksista muodostettiin säätiöitä, jotka tilasivat yleensä valitsemiltaan paikallista sukuperää olevilta henkilöiltä paikallishistoriallisen kuvauksen. Teokset ovat lähes poikkeuksetta muisteluita menneiltä ajoilta, ja lisäksi tuoreessa muistissa ollut hävitty sota ja menetetyt kodit heijastuivat suoraan esimerkiksi lukuihin lahjoitusmaajärjestelmästä. Monissa teoksissa tämä oli kuitenkin tietoisesti tehty valinta, eikä tarkoituksena ollutkaan varsinainen pitäjän vaiheita käsittelevä tutkimus. 21 Paikallishistorioiden joukkoon mahtuu kuitenkin kaksi historiantutkimuksen mitat täyttävää teosta. Yrjö Kaukiaisen Virolahden historia (1970) ja Matti Kähärin lahjoitusmaita käsittelevä osuus Raudun historiassa (1965) perustuvat huolelliseen lähdetutkimukseen, joten kirjoittajat ovat saavuttaneet paikallisesti mielenkiintoisia tutkimustuloksia. Näiden kahden paikallishistorian lisäksi myös Ester Kähösen Äyräpään kihlakunnan historian toinen osa (1985) tarjoaa runsaasti alaviittein varustettuja esimerkkejä lahjoitusmaajärjestelmästä. Kaikkien kolmen puutteena on kuitenkin pidettävä sitä, että lahjoitusmaajärjestelmä on nähty paikallisena ilmiönä, eikä sitä ole tarkasteltu Venäjän keisarikunnan kontekstissa. 21 Esimerkiksi Antreaa käsittelevän paikallishistorian kansilehdellä Seppo Simonen toteaa, että teos kuvaa Antreaa antrealaisten näkemänä. Simonen TUTKIMUSONGELMA JOHDANTO

28 3. Maanhallintaa ja omistusta määrittelevä venäläinen käsitteistö ja lainsäädäntö 1700-luvulla 3.1. Maanhallinta ja maaorjuuden synty Venäjän keskiajan ja uuden ajan alun historiantutkimuksen keskeisin ongelma liittyy aatelisen maanhallinnan syntyyn ja muotoutumiseen. Ennen vuotta 1917 aiheesta kirjoitettiin sekä oikeushistorioitsijoiden että historioitsijoiden toimesta useita tutkimuksia, joissa esitettiin erilaisia teorioita aatelisen maanhallinnan ja maaorjuuden synnystä. Sellaiset tunnetut venäläiset historioitsijat, kuten Moskovan yliopiston Venäjän historian professorit, akateemikko Sergei Solovjev ( ) ja Vasili KljutÓevski ( ) sekä Venäjän oikeushistorian professori Nikolai Pavlov- Silvanski ( ) ja liberaalipolitikkona ehkä paremmin tunnettu historian tutkija Pavel Miljukov ( ) katsoivat aatelisen maanhallinnan ja talonpoikien maaorjuuden Venäjän historian tärkeimmäksi ilmiöksi, jonka avulla voitiin selittää Venäjän synty, itsevaltius, yhteiskuntaryhmien muotoutuminen, Pietari Suuren valtioreformi ja myös 1800-luvun jälkipuoliskon aatteellinen ilmasto. 1 Erityisesti Vasili KljutÓevski piti Venäjän historian keskeisimpänä muutosvoimana ja 1400-lukujen pajareiden maanhallinnan (bojarskoe zemlevladenie) syntyä, jonka seurauksena valtio ja sen sisäiset yhteiskuntasuhteet muovautuivat. KljutÓevskin mukaan Moskovan suuriruhtinaan pajareille lahjoittamat maatilat synnyttivät privilegioidun maanhaltijoiden ryhmän (privilegirovannyj zemlevladelets). Samalla pajareiden hallussa oleville maille muodostui hallintovallaltaan itsenäisiä yksiköitä, jotka eivät olleet suuriruhtinaan kontrolloitavissa. Tätä Venäjän historian ehkä tärkeintä muutosta Pavlov-Silvanski nimitti KljutÓevskin selitykseen nojautuen maanhallinnan peruskäsitteen mukaisesti vottóinnaja teoriaksi. Sen mukaan feodaalisen yhteiskunnan syntyminen oli poliittis-juridisten ilmiöiden summa, jonka selittäminen perustui maanhallinnan kautta muotoutuneisiin ruhtinaiden ja pajareiden välisiin vasallisuhteisiin. 2 Venäläisen aatelin hallinnassa olleita maa-alueita jäsennettiin 1300-luvulta Pavlov-Sil vanskij 1988, s Teoksensa Feodalizm v drevnej Rusi (1p. 1907), johdantoluvussa (s. 7-39) Pavlov-Silvanski esittelee tärkeimpien venäläisten tutkijoiden näkemykset aatelisen maanhallinnan synnystä sekä niiden kytkeytymisestä zapadnikkien ja slavofiilien väliseen kiistaan länsimaisuuden merkityksestä Venäjän historiassa. Pavlov-Silvanskin teos oli tärkeä myös Neuvostoliitossa, jossa siitä otettiin kaikkiaan kolme lisäpainosta. Solovjev ja KljutÓevski olivat poliittisilta mielipiteiltään zapadnikkeja ja Pavlov-Silvanski liberaali. Tutkijoista, heidän tutkimuksista ja poliittisista kytkennöistä, ks. Òapiro 1993 (1962), s (Solovjev), (Klju evski), (Miljukov), (Pavlov-Silvanski). 2 Klju evskij 1993a, s , erit. s Tulkinnoista ks. Pavlov-Sil vanskij 1988, s ; Miller 1926, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 27

29 luvun alkuun asti kahden peruskäsitteen eli vottóinan ja pomestjen avulla. VottÓinoilla tarkoitettiin niitä venäläisen varhaisaatelin eli pajareiden hallinnassa olleita alueita, jotka olivat siirtyneet suoraan alenevassa miespuolisessa linjassa maanhaltijan jälkeläisille. Lisäksi vottóina-luontoisia maita oli ollut mahdollista jakaa useiden miespuolisten sisarusten kesken. 3 VottÓina-luontoiset (isän)perintömaat yleistyivät Keski-Venäjällä mongolivallan aikana 1400-luvulla, jolloin Moskovan suuriruhtinaalle sotapalvelusta suorittaneet pajarit saivat vastineeksi maa-alueita. Niillä asuvat talonpojat maksoivat valtionveron lisäksi pajarille pääasiassa viljaveroja (obrok). Vähitellen käytäntö muuttui siten, että pajarit saivat vottóinojensa talonpojatkin hallintaansa. 4 Pajarien rinnalle lähinnä Moskovan suuriruhtinaskunnassa syntyi ja luvuilla uusi, syntyperältään pajareita alhaisempi virka-aatelin ryhmä, jota 1600-luvulla kutsuttiin puolalaisella nimellä Óljahetstvo ja 1700-luvulla venäläisellä nimellä dvorjan. Tsaarit antoivat alemman aatelin kruunulle tekemän sotapalvelun vastineeksi virkatiloja, joita ryhdyttiin kutsumaan pomestjeiksi ja niiden haltijoita pomeótóikeiksi. 5 Virka-aateliin kuuluva pomeótóik säilytti asemansa ja omistuksensa ainoastaan jäämällä tsaarin palvelukseen. Mikäli hän kuoli tai siirtyi pois palveluksesta, pomestje palautettiin takaisin kruunulle. Pomestje-luontoisia tiloja ei siten ollut mahdollista periä. Ne olivat myös jakamattomia, eli niitä liikuteltiin vain hallitsijan tai erityisen viraston (Pomest nyj Prikaz) määräysten mukaisella tavalla. 6 Vuonna 1649 julkaistussa Venäjän lakikodifikaatiossa (Uloñenie) määrättiin, että vain valtiollista virkapalvelusta suorittavalle aateliselle saatettiin myöntää pomestje. 7 Käsitys pomestje-tilojen hallintaoikeudesta muuttui useiden sukupolvien aikana, ja 1600-luvun puolivälissä Venäjän ydinalueilla entisissä Moskovan, Vladimirin ja Jaroslavlin ruhtinaskunnissa pomestjejä perittiin ja testamentattiin, ostettiin ja myytiin kuten varsinaisia pajareiden hallinnassa olleita (isän)perintötiloja eli vottóinoja. 8 Muun muassa A. RomanovitÓ-Slavatinski selitti 1600-luvulla tapahtunutta pomestje- 3 Nevolin 1851, s , , ; Miller 1926, s ; Veselovskij 1947, s. 17; Pavlov- Sil vanskij 1988, s ; Klju evskij 1993a, s VottÓina tulee sanasta otets, isä, ja suomenkielinen käännös vottóinalle on (isän)perintömaa. KljutÓevskin mukaan vottóina-termi syntyi Kiovan Venäjällä (Kievskaja Rus ) 1300-luvun puolivälissä, ja sen käyttö yleistyi 1400-luvulla niissä asiakirjoissa, jotka koskevat ruhtinaan (knjaz) pajarille tekemää lahjoitusta. Alun perin kaiken maan tulkittiin kuuluvan ruhtinaille, jotka päättivät sen asemasta. Vastaavasti pomestje-käytäntö syntyi Pietarin yliopiston oikeushistorian professorin Konstantin Nevolinin mukaan Iivana III:n ja Iivana IV:n aikana 1400-luvun puolivälissä. 4 Nevolin 1851, s ; Klju evskij 1993a, s Ilmeisesti vasta 1600-luvun lopulla pomeótóikin käsite laajeni merkitsemään maan ja maaorjien haltijaa. 6 Nevolin 1851, s ; Romanovi -Slavatinskij 1912, s ; Vladimirskij-Budanov 1915, s. 566; Klju evskij 1993a, s luvulla maata saattoi hallita ainoastaan valtion palveluksessa oleva perinnöllisen aatelisoikeuden omaava aatelinen. 7 Uloñenie, XVI, 1-3; Nevolin 1851, s. 190; Vladimirskij-Budanov 1915, s Samalla lakikokoelmassa oli viisi virkaluokkaa, joille kullekin oli määrätty tarkat desjatiina-koot virkaaseman ja syntyperän mukaisesti. Myös kirkollisia lahjoitusmaita jäsenneltiin samalla tavalla. 8 Nevolin 1851, s. 190, ; Klju evskij 1993a, s Venäjän tsaarit eivät käytäntöä hyväksyneet, mutta pomestje-luontoisten tilojen myyntiä ei onnistuttu rajoittamaan ukaaseista huolimatta. 28 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

30 käytännön muuttumista sillä, että pajariston vott ina-luontoiset tilat olivat vuosisatojen kuluessa perimysjärjestelyiden myötä jakaantuneet useille omistajille. Vott ina-luontoisten tilojen hajoaminen useiden perillisten kesken korosti kruunulle suoritettavan virkapalveluksen välineellistä arvoa varallisuuden, maanhallinnan ja etujen tavoittelussa. Pomestje-tilojen taloudellinen arvo nousi, ja niillä ryhdyttiin käymään kauppaa. 9 Pomestje-käytäntö muistutti jonkin verran ja 1400-luvuilla Moskovan suuriruhtinaskunnassa noudatettua kormlenije-järjestelmää (kormlenie), jonka avulla hoidettiin sekä verotusta että paikallishallintoa. 10 Moskovan suuriruhtinaskunnassa annettiin tiettyjen alueiden, muun muassa Kostroman ja Vladimirin, siviili- ja sotilashallinto jonkun pajarin (kormlenótóik) tehtäväksi. Toimensa vastineeksi hän sai käyttää osan alueensa kaupunkien ja talonpoikien veroista omiin tarpeisiinsa, ja osa veroista tilitettiin Moskovaan luvun jälkipuoliskolla kormlenije-järjestelmästä luovuttiin, koska mahtavimpien pajareiden taloudellinen ja sen myötä kasvava poliittinen valta uhkasi Moskovan suuriruhtinaiden asemaa. Kormlenije-järjestelmä ei enää 1600-luvulla ollut voimassa Venäjällä. Pomestje- ja kormlenije-järjestelmien välinen ero oli ennen kaikkea siinä, että pomestjessä oli jo kysymys selvästä maanhallinnasta. Kun kormlenije-järjestelmä merkitsi vasallisuhteeseen perustuvaa venäläistä feodalismia, oli pomestje-käytäntö puolestaan paremminkin eräänlaista verofeodalismia. Siinä aatelinen sai nauttia kruunulle suorittamansa palvelun vastineeksi tiettyjen talonpoikaiskylien verotulot. Kun palvelussuhde päättyi, pomestje annettiin jollekin toiselle aateliselle. 11 Viipuriin sijoitetun ensimmäisen ylikomendantin, prikaatinkenraali (brigadir) Grigori PetrovitÓ TÓernyÓevin siviili- ja sotilashallinnollisessa asemassa on havaittavissa samankaltaisuuksia kormlenótóikin valtaoikeuksien kanssa. Ylikomendantin asema poikkesi kuitenkin aivan olennaisesti kormlenótóikin asemasta. Ylikomendantin kiinteä palkka oli määritelty varta vasten hänelle myönnetyssä lahjoitusmaassa, jolta hän sai kerätä verot Pietarissa toimineen aatelistilojen hallinnasta vastanneen viraston (Peterburgskaja VottÓinnaja Kontora) veroluetteloiden pohjalta. 12 Pomestje-käytäntö kohdistui virka-aatelille luovutettujen tiettyjen talonpoikaiskylien tai yksittäisten tilojen verotulojen nautintaoikeuteen. Aluksi aatelin maanhallintaoikeudet rajoittuivat muokkaamattoman maan ja veden tuotteiden sekä 9 Romanovi -Slavatinskij 1912, s ; RomanovitÓ-Slavatinskin tulkinta vottóina- ja pomestjeluontoisten tilojen samaistamisesta on nykyään yleisesti hyväksytty. Ks. esim. Raeff 1966, s Veselovskij 1947, s Kormlenije-järjestelmän selvittäminen on Veselovskin tutkimuksen jälkeen jäänyt vähäiseksi. 11 Veselovskij 1947, s , ; Blum 1961, s , ; Pavlov-Sil vanskij 1988, s Tavallisesti kormlenije luovutettiin kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi, mutta poikkeuksiakin oli luvulla Suzdalin piirikunta oli peräti 17 vuotta saman kormlenótóikin hallussa. 12 Kopio Viipurin piirikunnan (ujezd ) veroluoettelosta v. 1712, Vot innaja Kontora po Ingermanlandskij dela, d , op. 3, f. 1209, Peterburgskaja Vot innaja Kontora, RGADA; Paaskoski 1993d, s Vladimirskij-Budanov 1915, s PomeÓtÓikille kuului pravo hozjaistvennogo ili ekonomi eskogo pol zovanija. Ks. myös Klju evskij 1993a, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 29

31 talonpoikien työvoiman nautintaan, jota kutsuttiin taloudelliseksi nautintaoikeudeksi. 13 Pomestje-luontoisella tilalla asuva talonpoika ei vielä luvulla ollut aatelisen yksityisoikeudellista omaisuutta. Aatelisilla maanhaltijoilla ei ollut lupaa korottaa talonpoikien verorasitusta eikä häätää heitä pois tiloiltaan. He eivät myöskään saaneet siirtää pomestjellä asuvia talonpoikia vottóinalleen, jolloin talonpoikien asema olisi muuttunut maanluonnon vaihtumisen myötä. Tällaisessa tapauksessa talonpojista olisi tullut aatelisen esineellistä omaisuutta. 14 On kuitenkin huomautettava, että 1600-luvun venäläisellä valtiolla ei ollut mahdollisuuksia kontrolloida aatelin toimia pomestjeillään. Myöskään verojen vuotuista määrää sen paremmin kuin suoritustapaakaan ei määritelty, jolloin aatelille jäi käytännössä vapaat kädet veronkeruun järjestämisessä. Pomestje-luontoiset lahjoitukset eivät olleet perinnöllisiä, vaan aatelin palvelusvelvollisuuteen kytkettyjä jakamattomia nautintoja. 15 VottÓinan haltijalle kuului kolme erilaista maanhallinnan ja -nautinnan muotoa. Hänellä oli oikeus määrätä maaomaisuutensa yksityisoikeudellisesta asemasta (pravo rasporjañenie). Käytännössä rasporjañenije n käsitteeseen sisältyi aatelisen oikeus määrätä vott inansa perimisestä, testamenttauksesta (zaveó anie), myymisestä (prodaña) ja vaihtamisesta. Toiseksi vottóinan haltijalla oli oikeus muokkaamattoman luonnon ja siitä saatavien tuotteiden hyödyntämiseen tai nautintaan (pravo pol zovanie). Kolmanneksi hänellä oli sekä maahan että talonpoikien veroihin kohdistuva hallintaoikeus (pravo vladenie). Vielä 1400-luvulla aatelisella maanomistuksella (pravo na zeml ju) tarkoitettiin maan hallintaoikeutta (vladenije), joka merkitsi vahvistettua maanhaltijan nautintaoikeutta (polzovanije) maa-alueensa tuottoon. Ylhäisaatelin maanhallinta kohdistui alun perin vain viljellystä maasta, niityistä ja metsistä saatavien tuotteiden nautintaan. Varsinaisesti vasta huhtikuussa 1785 annetun aateliston privilegioasetuksen (Gramota na prava vol nosti i preimuó estvo Blagorodnago Rossijskago Dvorjanstvo) myötä kaikki kolme maanhallinnan osakäsitettä sisältyivät pravo sobstvennostin eli nykyaikaisemmassa 14 Vuonna 1710 Muolaan pitäjästä vottóina-luontoisen tilan saanut Viipurin ylikomendantti Grigori PetrovitÓ TÓernyÓev siirrätti Vologdan ja Kostroman alueilla sijainneilta vottóinoiltaan kahdessa erässä vuosina 1723 ja 1725 kaikkiaan 107 miestä, naista ja lasta. Lahjakirjassa määriteltyjen oikeuksiensa mukaisesti TÓernyÓev sijoitti talonpojat kannakselle suuren pohjan sodan aikana asumattomaksi autioituneeseen Kyyrölän kylään. Viipurin provinssin tilikirja, s v, 9 808, KA. - Vuoden 1728 revisiomaakirjan mukaan Muolaassa oli 13 venäläisten talonpoikien viljelemää tilaa, joista yksi oli autio. Muolaan revisiomaakirja v. 1728, s. 320, KA. - Vanhan Suomen lahjoitusmaiden historiassa TÓernyÓevin suorittamat väestönsiirrot jäivät yksittäisiksi, eikä niillä ollut mainittavampaa vaikutusta Vanhan Suomen sosiaaliseen ja demografiseen rakenteeseen. Vuonna 1925 Omassa Maassa julkaistussa artikkelissa Itä-Suomen lahjoitusmaista E. G. Palmén näki Kyyrölän venäläisasutuksen kanavana, jonka kautta orjuuden hapatus pääsisi leviämään suomalaiselle alueelle. Palmén 1925, s Nevolin 1851, s On kuitenkin epäiltävä, oliko Venäjän hallitsija ylipäätään kiinnostunut pajareiden harjoittamasta talonpoikien verottamisesta. Hallitsijahan sai tarvitsemansa pajarin sotilaspalveluksen ja antoi siitä vastineeksi pomestjen - talonpojat eivät olleet mitenkään ratkaisevassa osassa tässä suhteessa. Klju evskij 1993a, s KljutÓevskin mukaan oikeushistorioitsijoiden esittämät rajoitukset olivat muodollisia, eikä niillä ollut todellista merkitystä. 16 Venäläisessä oikeushistoriallisessa traditiossa maanhallintaoikeus oli osana esineellistä oikeutta (veó noe pravo). Samalla kysymys maanhallinnasta on ollut hankalasti ratkaistavissa, koska 30 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

32 mielessä käytettyyn omistusoikeuden käsitteeseen. Sobstvennostin käsite merkitsi maanhaltijan täydellistä ja rajoittamatonta valtaa (polnoe i neograni annoe vladenie) kiinteään omaisuuteensa. 16 Pravo polzovanijella tarkoitettiin 1700-luvun alussa muokkaamattoman luonnon ja siitä saatavien tuotteiden hyödyntämistä tai nautintaa. Sillä tarkoitettiin aatelisen maanhaltijan oikeutta harjoittaa kaivostoimintaa, kalastusta ja metsästystä sekä oikeutta perustaa sahalaitoksia ja myllyjä virtaavien vesien varrelle. Pietari I:n ja hänen lähimpien seuraajiensa aikana nautintaoikeuden piiriin kuuluvia oikeuksia rajoitettiin lainsäädännöllisesti monin tavoin. Kruunun erityisen kiinnostuksen kohteena oli aatelin harjoittama sahaustoiminta, jota rajoitettiin kieltämällä järeiden mastopuuksi kelpaavien mäntyjen, lehtikuusien ja tammien kaataminen. Puuta ei myöskään saanut kaataa vesistöjen läheisyydestä, koska puut oli periaatteessa varattu amiraliteetin tarpeisiin. Vasta ja 1780-luvuilla nautintaoikeuden piiriin kuuluvat lainsäädännölliset rajoitukset vähitellen kumottiin. 17 Kaikkein tärkein perinnöllisen aatelin maanhallintaan kuuluvista oikeuksista oli kuitenkin talonpoikien omistaminen, jota jäsennettiin maaorjuuden (krepostnoe pravo) käsitteellä. Venäläinen maaorjuus oli alkanut keskiajalla, mutta vasta vuoden 1649 uloñenijessa se kodifioitiin lakiin. Maaorjuudella tarkoitettiin talonpoikien muutto-oikeuden kieltämistä, ja maaorjien omistaminen oli aatelin erioikeus. Maanhaltijalla oli käytännössä lupa myydä talonpoikia joko heidän tilojensa kanssa tai ilman, ja muutenkin hänellä oli laajat oikeudet rajoittaa talonpoikien henkilökohtaista vapautta ja rangaista heitä. Käytännössä vottóina-luontoisen maan hallinta tarkoitti sitä, että myös paikalla asuvat ihmiset ja heidän omaisuutensa kuuluivat aateliselle. Muodollisesti talonpoikien omistaminen vahvistettiin vuoden 1754 maanmittauksen toteuttamista koskevan ukaasin ohjesäännössä (meñevaja instruktsija), jossa kirkollisten instituutioiden lisäksi ainoastaan perinnöllinen aateli sai oikeuden omistaa maata ja siihen kuuluvia talonpoikia. 18 Budanov 1915, s , ; Nevolin 1851, s , 126. Neuvostoliittolaisessa tutkimuksessa ei oltu kiinnostuneita maanhallinnan ja -omistamisen käsitteistä, vaan marxismileninismin mukaan tutkijoiden primaari tutkimuskohde oli aatelin ja maaorjien välinen luokkataistelu. Kartanotaloudessa talonpoikien kurjistuminen näkyi verorasituksen lisääntymisenä, johon talonpojat reagoivat kapinoimalla isäntiään vastaan. Marxilais-leninistisille tutkijoille 1700-luvun talonpoikaiskapinat olivat osoitus luokkataistelusta, joka kertoi yhteiskunnan siirtymisestä feodalismista kapitalismiin. Ks. esim. Vadim Aleksandrovin tutkimuksen marxilaista historiografiaa käsittelevää alalukua. Aleksandrov 1976, s Romanovi -Slavatinskij 1912, s Myös Viipurin kuvernementin kameraalihovin viranomaisten tehtävänä oli valvoa, ettei amiraliteetin tarpeisiin määrättyjä tukkeja kaadettaisi. Keskushallinnon tasolla asiaa hoitivat amiraliteetti- ja kauppakollegiot, jotka aika ajoin muistuttivat kuvernementtien viranomaisia heidän valvontavelvollisuudestaan. Kauppakollegion erityiskomission selonteko kaikkien kuvernementtien viranomaisille , s. 1, d , op. 2, f. 1, LOGAV. 18 PSZ, (XIV), ( ,) luvut IX-XII luvulla toteutetussa niin sanotussa ensimmäisessä väestönlaskennassa eli revisiossa ei kyetty selvittämään, kenelle vottóinoilla asuvat talonpojat viime kädessä kuuluivat. Vaikka aateli oli käynyt kauppaa talonpojillaan 1600-luvun viimeisistä vuosista alkaen, sen paremmin hallitsijat kuin Hallitseva Senaattikaan ei hyväksynyt sellaisia kauppoja, joissa myytiin talonpoikia. Ks. esim. Romanovi -Slavatinskij 1912, s Modernilla tarkoitetaan länsieurooppalaista ja 1700-lukujen absolutistista, kameraalista ja byrokraattista valtiota. MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 31

33 Pietari I, valtion ensimmäinen palvelija ja isänmaan isä, roomalaisen imperaattorin asussa. Pietarin mukaan kaikkien yhteiskuntaryhmien tuli kykyjensä mukaan palvella valtiota. Benedictus Ludovicus Henriques Sculpsit 1772, I. G. Fabritsius, Voenno- Inñernoe vedomstvo v carstvovanie Imperatora Aleksandra I, tom 1 (Sankt Peterburg 1903). Kuva Timo Kilpeläinen. Pietari I:n käsitys modernista 19, absolutistisesta valtiosta johti maaorjuuden vahvistumiseen. Pietarin mukaan kaikkien yhteiskuntaryhmien tuli omalla panoksellaan palvella valtiota. Vain valtiolla oli politiikkaa, intressejä ja päämääriä. Yksilöt olivat valtion työkaluja : Venäjän hallitsija oli valtion ensimmäinen palvelija, ja vastaavasti aateli suoriutui omasta tehtävästään toimimalla hallinnon tai sotalaitoksen palveluksessa. Talonpoikien tehtävänä oli puolestaan maksaa veroja ja luovuttaa sotamiehiä armeijaan. Talonpojan ja aatelismiehen suhde oli samankaltainen kuin aatelin ja hallitsijan välinen suhde. Aatelilla oli palveluspakkovelvollisuus valtiota ja hal- 20 Pietari I:n tulkinta modernista valtiosta on redusoitavissa Samuel Pufendorfin 1600-luvun lopussa esittämään käsitykseen valtiosta, joka perustui itsevaltiudelle, hallitsijan ja yhteiskuntaryhmien suorittamalle valtionpalvelemiselle ja järjelle (raison d etat). Itsevaltiaan velvollisuus oli säilyttää ja lisätä valtiollista asemaa. Mikäli yksinvaltias teki näin, hän seurasi raison d etat in periaatetta. Ks. Pavlenko 1964, s Pietari I muotoili suvereenin hallitsijan oikeudet niin sanotuissa armeijan ( Ustav vojnskoj , PSZ, V, 3 006) ja laivaston ( Ustav morskoj , PSZ, V, 3 485) ohjesääntöjen johdannoissa sekä erityisessä itsevaltiuden perusteluja käsittelevässä Feofan ProkopovitÓin kirjoittamassa teoksessa Pravda voli monaróej (1723). Niiden mukaan monarkia oli rajoittamatonta itsevaltiutta, jonka Jumala oli asettanut. 32 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

34 litsijaa kohtaan, ja palveluspakko jäsensi myös talonpojan suhdetta aateliseen isäntäänsä. Talonpojat palvelivat siis valtion lisäksi aatelia, jotta se puolestaan voisi palvella valtiota. 20 RomanovitÓ-Slavatinskin mukaan maaorjuutta perusteltiin luvun ensimmäisellä puoliskolla nimenomaan valtion intressillä. 21 Valtion palveleminen kategorisoitiin erityisellä rankijärjestelmää (tabel o rangah) koskevalla ukaasilla tammikuussa Kyseessä oli yksi Pietari I:n tärkeimmistä uudistuksista, joka oli pieniä muutoksia lukuunottamatta voimassa vuoteen 1917 asti. Rankitaulukko jaettiin 14 luokkaan neljän ryhmän eli armeijan, laivaston, hovin ja siviilivirkamiehistön virkojen kesken. Saavutettuaan virkaurallaan kahdeksannen luokan, virkamies sai perinnöllisen aateluuden, johon sisältyi oikeus hallita maata ja maaorjia. 22 Sekä venäläisten historioitsijoiden että oikeushistorioitsijoiden mukaan pomestjen ja vottóinan välinen yksityisoikeudellinen samaistaminen oli tapahtunut jo 1600-luvun jälkipuoliskolla. Vladimirski-Budanovin mukaan ensimmäinen piirre pomestjetilojen hallintaoikeudellisessa muutoksessa oli niiden perimisen yleistyminen. Pomestjen haltija sai edelleen nauttia tilojensa taloudellista tuottoa siirtyessään pois aktiivisesta virka- tai sotilaspalveluksesta. Tällaisessa tilanteessa oli hyvin tavallista, että pomeótóikin miespuolinen perillinen sai hallintaansa saman pomestjen isänsä kuoltua. Kyseessä ei kuitenkaan ollut suora ja ehdoton perimyssuhde, koska hallitsija kuitenkin viime kädessä päätti kenelle kyseessä oleva pomestje luovutettiin. Myös pomeótóikin ennenaikainen kuolema kesken aktiivista virka- tai sotilaspalvelusta merkitsi tavallisesti sitä, että pomestje jäi toistaiseksi lesken ja perillisten hallintaan. 23 Toinen pomestjen laajentunutta yksityisoikeudellista asemaa korostanut seikka ilmeni siten, että aateliset saattoivat vaihtaa niitä ilman hallitsijan tai hänen virkamiestensä kontrollia. Aikaisemmin ainoastaan vottóinoille tyypillinen vaihtokauppojen tekeminen tuli myös pomestjeille virallisesti mahdolliseksi uloñenije-lakikokoelman myötä vuodesta 1649 lähtien. On kuitenkin todennäköistä, että lakikodifikaation säädökset ainoastaan vahvistivat jo pidempään vallinneen käytännön. Kolmantena pomestje-tilojen laajentuneena hallintaoikeudellisena ilmentymänä on pidetty tsaari Fedor AleksejevitÓin ukaasia vuodelta 1676, joka mahdollisti tilojen myy- 21 Romanovi -Slavatinskij 1912, s Aatelin palveluspakkovelvollisuus kumottiin Pietari III:n ukaasilla helmikuussa 1762 ja vahvistettiin Katariina II:n antamassa niin sanotussa suuressa aatelismanifestissa huhtikuussa Sen sijaan talonpoikien palvelusvelvollisuus aatelia kohtaan purettiin vasta Aleksanteri II:n helmikuussa 1861 antamalla manifestilla, jolla maaorjuus lakkautettiin Venäjältä. Tunnettu amerikkalainen ja 1800-lukujen Venäjän aateliston tutkija Marc Raeff on kuitenkin todennut, että aatelin palveluspakon kumoaminen oli oikeastaan pelkkä muodollisuus, koska valtio oli saanut itse itseään ruokkivan virkamiehistön, eikä se enää tarvinnut aatelin palveluksia siinä määrin kuin aikaisemmin. Aateli oli 1700-luvun jälkipuoliskolla sisäistänyt roolinsa ja asemansa venäläisessä yhteiskunnassa niin täydellisesti, että ainoa tehtävä, josta se nautti ryhmänsä hyväksyntää, oli valtion palvelu joko hallinnollisessa siviilivirassa tai ennen kaikkea upseerina Venäjän armeijassa. Raeff 1966, s PSZ, (VI), ( ); Amburger 1966, s Vladimirskij-Budanov 1915, s ; Klju evskij 1993a, s. 522; Klju evskij 1993b, s Vladimirskij-Budanov siteeraa Kljutsevskia, kun hän toteaa, että pomestje-tilojen hallintaoikeudellisen muutoksen analysoiminen ja selittäminen on eräs tärkeimpiä Venäjän historian kysymyksiä. 24 PSZ (II), 633 ( ), 27; Vladimirskij-Budanov 1915, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 33

35 misen ja ostamisen. Vladimirski-Budanov on kuitenkin huomauttanut, että pomestjetiloja myytäessä kaupan kohteena oli ainoastaan maan taloudellisen tuoton nautintaoikeus, eikä vottóinoille tyypillinen täydellinen maanhallintaoikeus. Joka tapauksessa pomestje-tilojen alkuperäinen maanluonto oli muuttunut ja selvästi lähentynyt vottóinoja. 24 Venäläisessä 1700-luvun alkuvuosina kirjoitetussa talousteoreettisessa kirjallisuudessa ei tunnustettu aatelin täydellistä omistusoikeutta sen enempää talonpoikiin kuin maahankaan. Pietari I:n johtava talousteoreetikko Ivan TihonovitÓ PosoÓkov ( ) kirjoitti vuonna 1724 ilmestyneessä teoksessaan Kirja köyhyydestä ja rikkaudesta, etteivät pomeótóikit ole talonpoikien ikuisia ja pysyviä omistajia. Talonpojat kuuluivat hallitsijalle, ja aatelisen maanhaltijan hallinta oli väliaikaista. PosoÓkov korosti, että hallitsija oli talonpoikien todellinen omistaja, ja tästä syystä väliaikaisesti talonpoikien verotuloja nauttiva aateli ei saanut kohtuuttomalla verotuksella raunioittaa talonpoikaistalouksia. 25 Normatiivinen talousteoria maan ja talonpojat omistavasta hallitsijasta ei kuitenkaan kohdannut paikallista todellisuutta, jota hallitsi myös lakikokoelmissa vahvistettu venäläisen aatelisomistuksessa olevan talonpojan maaorjuus. Maaliskuussa 1714 Pietari I:n antamalla ukaasilla pomestje- ja vottóina-luontoisten tilojen yksityisoikeudellinen asema samaistettiin. Talonpoikien kannalta ukaasin ratkaisevin merkitys oli siinä, että talonpojat siirtyivät esineellisen oikeuden piiriin ja sitä kautta aatelin täydelliseen hallintaoikeuteen (pravo sobstvennosti). Tämän jälkeen ei myöskään enää tehty eroa perinnöllisten tai ostettujen pomestjien ja vottóinojen haltijoiden syntyperän välillä, kuten aikaisemmin oli tehty. 26 Valtion kannalta olennaisinta oli se, että aatelille oli luotava palveluspakkovaatimuksen vastineeksi riittävä taloudellinen turva, joka mahdollisti sen palveluksen eri puolille maata sijoitetuissa joukko-osastoissa tai uusissa keskus- ja paikallishallinnon virastoissa. Pietari I oli tietoinen siitä, että aatelin maaomaisuuden pirstoutuminen johtaisi sen taloudellisen aseman asteittaiseen heikkenemiseen. Taloudellisesti heikentynyt aateli ei enää pystyisi osallistumaan valtion palvelemiseen, jolloin Uuden Venäjän rakentaminen pysähtyisi. KljutÓevskin mukaan vakinaisen armeijan luominen ja aatelin palveluspakkovelvollisuus johtivat siihen, että pomestje-luontoisten tilojen siirtyminen aatelin perinnölliseen hallintaan oli välttämätöntä. Samalla ukaasi oli yksi tärkeimmistä tekijöistä, jotka olivat edellytyksenä aatelin osallistumiselle modernin Venäjän rakentamiseen. 27 Vuonna 1714 annetun ukaasin tuloksena syntyi kokonaan uudenlainen maanhallinnan muoto, jossa oli piirteitä sekä vottóinoista että pomestjeistä. VottÓinat olivat olleet perinnöllisiä ja perillisten kesken jaettavissa, kun taas pomestjet olivat 25 PosoÓkov 1951 (1724), s Kirja käsittelee Pietari I:n ajan venäläistä valtiojohtoista merkantilismia. PosoÓkovin kirja on myös julkaistu englanniksi vuonna PSZ, (V), ( ); Vladimirskij-Budanov 1915, s Pavlov-Sil vanskij 1898, s ; Klju evskij 1993b, s. 527, 529; Buganov 1994, s PSZ, (V), 2789 ( ), 1-9. Maaomaisuuden jakamattomuutta ja perimysjärjestystä koskevat 34 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

36 olleet aatelisen virkaan sidottuja, korkeintaan elinikäisiä ja jakamattomia nautintoja. Ukaasin myötä aatelinen maanhallinta muuttui siten, että maanluontoja ei enää erotettu toisistaan. Aatelisesta maaomaisuudesta tuli yksiselitteisesti perinnöllistä ja jakamatonta. Perinnöllisyys oli aatelin kannalta myönteinen asia, sillä se takasi saavutetun omaisuuden pysymisen suvun hallussa. Sen sijaan määräys maaomaisuuden jakamattomuudesta, eli niin sanottu majoraatti-sääntö, aiheutti sen, että maaomaisuus siirtyi yhtenä kokonaisuutena maanhaltijan määräämälle perilliselle. Välittömänä seurauksena olivat lukuisat perintöriidat, kun maata vaille jääneet perilliset riitelivät rahallisista korvauksista tavallisesti kaiken perineen vanhimman veljen kanssa. Samalla käytäntö synnytti maata omistamattoman aatelisryhmän, jonka ainoana keinona oli osoittaa kykynsä palvelemalla valtiota ja toivoa saavansa hallitsijan suosionosoituksena maata ja sieluja. 28 Majoraatti-sääntö oli myös siinä mielessä tärkeä, että hallitsija halusi edelleenkin määrätä yksityiskohtaisesti aatelin maanhallinnasta, mutta aatelin kannalta sääntö oli liian tiukka ja yksioikoinen. Keisarinna Anna Ioannovnan aikana asemiaan vahvistanut aateli vaati hallitsijaa lieventämään perimyssääntöä, joka Pavlov-Silvanskin mukaan oli ajanut useita aatelisperheiden nuorempia lapsia taloudelliseen perikatoon. Aatelin vaatimuksesta majoraatti-sääntö purettiin vuosina 1730 ja 1731 annetuilla ukaaseilla, joiden pääperiaatteena oli vähintäänkin rahallisten korvausten suorittaminen maaomaisuutta vaille jääville perillisille. Myös syntytaustaltaan yhdenmukaisia maaomaisuuksia saatettiin irroittaa perheen kokonaisomaisuudesta. Tämä koski esimerkiksi hallitsijoiden antamia lahjoituksia, jotka olivat omaisuuteen jälkeenpäin liitettyjä erillisiä ja selvästi erotettavissa olevia yksiköitä. 29 Aatelinen maanhallinta vapautui asteittain sen palveluspakkovelvollisuuden heikkenemisen myötä luvun puoliväliin tultaessa Venäjälle oli syntynyt moderni byrokratia, jolloin aatelin palveluspakolle ei ollut enää samanlaista tarvetta kuin Pietari I:n aikana. Pietari III:n kohoaminen Venäjän hallitsijaksi merkitsi ratkaisevaa muutosta. Helmikuussa 1762 annetulla ukaasilla aateli vapautettiin pakollisesta valtion palvelemisesta. Maanhallinnan kannalta vuoden 1785 aatelin privilegiojulistus merkitsi aatelin täydellistä vapautumista valtion valvonnasta. Julistuksella aatelinen maanhallinta vapautettiin aikaisempien Venäjän hallitsijoiden antamista määräyksistä. määräykset. Pavlov-Sil vanskij 1898, s. 264; Klju evskij 1993, s Maaomaisuuden perinnöllisyys oli peräisin vott inan ja jakamattomuus pomestjen maanluonnosta. Juridisessa käsitteistössä kiinteän omaisuuden jakamattomuuden periaatetta kutsutaan majoraatti-säännöksi, joka esimerkiksi Ruotsissa tunnettiin samankaltaisella termillä fidei-kommiss. Majoraatin käsite on tunnettu myös venäläisessä tutkimuskirjallisuudessa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut vanhimman miespuolisen perillisen esikoisoikeus (primogenituuri), vaan maanhaltijan oikeus määrätä perillisistään sopivin omaisuuden tulevaksi haltijaksi (unigenituuri). 29 PSZ, (VIII), ( ); PSZ, (VIII), ( ); Pavlov-Sil vanskij 1898, s ; Romanovi -Slavatinskij 1912, s Romanovi -Slavatinskij 1912, s. 245; Klju evskij 1993b, s Aateli tulkitsi etot zakon, kak izjaó ejnee blagodenie,. 31 Romanovi -Slavatinskij 1912, s RomanovitÓ-Slavatinskin mukaan vuoden 1714 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 35

37 Kaiken maaomaisuuden perinyt venäläinen aateli piti vuoden 1714 ukaasia erinomaisena säädöksenä. 30 Pomestjet ja vottóinat samaistanut ukaasi oli tavallaan se hinta, jonka Pietari maksoi aatelin osallistumisesta uuden Venäjän rakentamiseen. Samalla kun maapolitiikkaa tarvittiin aatelin taivuttamiseksi Pietarin uudistusten taakse, sillä myös selvästi erotettiin aatelin hallinnassa olevat maat kruunun maista. 31 Tämä puolestaan teki mahdolliseksi laskennalliselle verotukselle pohjautuvan ja saksalaiselle kameralistiikalle perustuvan valtiontalouden syntymisen. Venäläisen talonpojan historian kannalta oli olennaisinta, että ukaasissa määriteltiin aatelinen maanhallintaoikeus (vladenije), jonka piiriin myös talonpojat kuuluivat. Ukaasin kymmenennessä kohdassa vahvistettiin aatelin hallintaoikeus asianomaisilla pomestjeillä tai vottóinoilla sijaitseviin maihin ja kyliin sekä niissä asuviin ihmisiin. Aatelisella pomeótóikillä oli mahdollisuus myydä, ostaa ja pantata jakamattomia kokonaisuuksia hallussaan olevista pomestjeistä tai vottóinoista tiettyjen ukaasin mukaisten määräysten edellyttämällä tavalla. 32 Vuoden 1714 ukaasin jälkeen ei ollut enää epäselvyyttä, mitä maanhallintaoikeuden käsitteeseen sisältyi. Asteittain aikaisemmat pomestje- ja vottóina-luontoisten tilojen yksityisoikeudellinen asema (pravo razporjañenije), muokkaamattoman luonnon nautintaoikeudet (pravo polzovanije) ja talonpoikien hallintaoikeus eli maaorjuus (krepostnoje pravo) sisältyivät myös uuteen maanhallinnan käsitteeseen Maanhallinnan laajentuminen ja maaorjuuden kritiikki Venäläisen maanhallinnan muutos ilmeni uuden omistusoikeudellisen käsitteistön syntymisenä ja vanhan häviämisenä 1700-luvun alkupuoliskolla. Käsitteellisellä tasolla pomestje-luontoiset aatelin maanomistukset hävisivät, ja kaikkia aatelin maanomistuksia ryhdyttiin kutsumaan vottóinoiksi, joka käsitteenä oli saanut kokonaan uuden sisällön. Muutos ei kuitenkaan ollut äkillinen tai edes nopea, vaan kyseessä oli maanhallintaoikeudellisen käsitteistön asteittainen muutos. Tavallisimmin uusi käytäntö ilmeni vasta silloin, kun vottóinan tai pomestjen haltija kuoli ja hänen perillisensä ottivat vainajan omaisuuden hallintaansa. Muutoksen hitautta on mahdollista seurata myös ajoittamalla valtiokoneiston hallinnollisia toimenpiteitä, jotka havainnollistavat vanhan maanhallintakäytännön ja -käsitteistön syrjäytymistä. Hallinnollisella tasolla muutos ilmeni siten, että aatelin palkkatiloista vastannut viranomaiskanslia (Pomest nyi Prikaz) lakkautettiin vuonna 1718, ja sen tehtävät siirrettiin oikeuskollegiolle. 1 Virastotasolla tilanne pysyi vakiintumattomana aina maanhallintaukaasin idea oli peräisin Länsi-Euroopan absolutistisista kuningaskunnista. Pavlov- Silvanskin mukaan Hollannissa lähettiläänä toiminut Andrei ArtamonovitÓ Matvejev esitti Pietari I:lle asiaa koskevan muistion vuonna Pavlov-Sil vanskij 1898, s PSZ, (V), ( ), 10 - maanhallintaoikeus, tilojen panttaus, myyminen ja ostaminen. 1 PSZ, (IV) ( ); PSZ, (V), ( ); Amburger 1966, s. 117, MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

38 vuoteen 1720 asti, jolloin oikeuskollegion alaiseksi osastoksi perustettiin erityinen VottÓina-kanslia (Vot ina Kanzlej). VottÓina-kanslian hallinnollinen asema puolestaan muuttui tammikuussa 1722, jolloin Pietariin perustettiin erityinen keskusvirastotasoinen VottÓina-kollegio (Vot innaja Kollegija) vastaamaan maaomaisuuksien rekisteröimisistä asianomaisille suvuille. Kollegion perustaminen merkitsi pomestjen ja vottóinan välisten erojen häviämistä myös hallinnollisella tasolla. 2 Suuressa pohjan sodassa Venäjän voittomaat Liivinmaa ja Viro sekä Viipurin ja Käkisalmen provinssit siirtyivät ensimmäisinä uuden maanhallintakäsitteistön piiriin. Vuonna 1711 perustettu Pietarin aatelistiloista vastaava verokonttori (Peterburgskaja Vot innaja Kontora) järjesti voittomaiden verotuksen uuden hallintaoikeuskäsitteistön edellyttämällä tavalla. Inkerin ja Viipurin provinssien talonpoikaiskyliä lahjoitettiin aatelin palveluspakkovelvollisuuden vastineeksi. 3 Uuden käytännön myötä syntyi myös kokonaan uusi maanhallintaoikeudellinen käsitteistö. Sekä Pietarin vottóina-konttorin että vottóina-kollegion myöntämissä lahjakirjoissa yleistyi 1720-luvun jälkipuoliskolla määritelmä, jonka mukaan lahjoitukset olivat siirtyneet ikuisiksi ajoiksi (na ve nago vremena) aatelisen maanomistajan hallintaan (vladenije). Samalla myös tiloilla asuvat talonpojat määriteltiin aatelisten pysyväksi omaisuudeksi. 4 Konstantin Nevolinin mukaan vladenijen käsite tarkoitti todellista johonkin esineeseen tai asiaan kohdistuvaa (herra)valtaa, mikä ei vielä kuitenkaan merkinnyt täydellistä omistusoikeutta (pravo sobstvennosti). 5 VottÓinan ja pomestjen välisen eron häviäminen jakoi talonpojat yhä selvemmin aatelin, kirkon ja kruunun hallinnassa oleviin talonpoikiin. Suurin muutos 1600-lukuun verrattuna oli siinä, että kruunu oli lainsäädännön kautta selvästi erottanut omat ja aatelin hallinnassa olevat maat. 6 Uudistus loi samalla mahdollisuudet vakinaisen valtion finanssihallinnon ja verotuksen syntymiselle. Marraskuussa 1718 annetulla ukaasilla Venäjällä siirryttiin aatelia ja papistoa lukuunottamatta kaikille miespuolisille määrättyyn erityiseen poduónaja-veroon (poduónaja podat). 7 2 PSZ, (VI), ( ); German 1910, s Central nyj Gosudarstvennyj Arhiv Drevnih Aktov SSSR, Putevoditel 2, 1992, s Yksityiskohtaisemmin, ks. luku Vladimirskij-Budanov 1915, s Nevolin 1851, s Nevolin harmittelee, ettei vladenijen käsitettä ole koskaan täsmällisesti määritelty venäläisessä lainsäädännössä. 6 Vladimirskij-Budanov 1915, s ; Klju evskij 1993b, s Hallitsjahuoneen jäsenien henkilökohtaiseen omaisuuteen kuuluvia niin sanottuja pöytätiluksia (udel ) ei luokiteltu kruununmaiksi, vaan yksityiseksi omaisuudeksi. Uloñenije-lakikokoelmassa (1649) yhteiskunta oli jaettu neljään pääryhmään eli valtiollista palvelusta suorittaviin aatelisiin, kaupunkilaisiin, papistoon ja talonpoikaistoon. Viimeinen ryhmä puolestaan ryhmiteltiin maaorjiin, henkilökohtaisesti vapaisiin niin sanottuihin mustan maan alueen talonpoikiin ( ernosoónye) ja varsinaisiin kruununtalonpoikiin sekä hovin omistamiin talonpoikiin. 7 e ulin 1906, s ; Staer 1880, s PoduÓnyi tulee venäjänkielen sanasta duó, henki, sielu. Verotus ei kuitenkaan toteutunut aikataulun mukaisesti, koska paikallishallinnon virkamiehille ei ollut annettu selviä ohjeita verollepanon käytännön toteuttamisesta. Vasta tammikuussa 1722 annetussa uudessa ukaasissa määrättiin verollepanon käytännön järjestämisestä. Kirjaaminen sujui hitaasti, eikä sitä saatu valmiiksi ennen Pietari Suuren kuolemaa tammikuussa MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 37

39 PoduÓnaja-ukaaseissa talonpojat luokiteltiin uuden maanhallintakäytännön mukaisesti. Suurimman ryhmän muodostivat aatelin hallinnassa olevat maaorjatalonpojat, joiden lisäksi oli hallitsijahuoneen henkilökohtaisessa omistuksessa olevia apanaasitalonpoikia (krest jane dvortsovye, myöh. krest jane udel nye) sekä kirkkojen ja luostareiden omistuksessa olevia talonpoikia (krest jane sinodal nago vedomstvo). Tämän lisäksi oli ryhmä henkilökohtaisesti vapaita kruununtalonpoikia (krest jane gosudarstvennye). Kruununmailta saatavat verotulot muodostivat yhdessä poduónaja-veron kanssa 1720-luvulta lähtien uuden Venäjän taloudellisen perustan. 8 Tuloksena oli 1700-luvun moderni absolutistisen hallitsijan ja virkamiesten johtama kameraalinen ja byrokraattinen valtio, jonka taloudellinen perusta oli systemaattisesti organisoidussa verotuksessa ja jonka mahtavuus perustui suureen armeijaan. 9 Myös Venäjällä aatelisessa maanhallinnassa tapahtunut juridinen ja käsitteellinen muutos on selitettävissä modernin valtion rakentamisen taustaa vasten. 10 Pietari I:n johtama Venäjä tarvitsi 1710-luvun epävarmassa sotilaallisessa ja poliittisessa tilanteessa vahvan taloudellisen veroperustan, jolla voitiin turvata armeijan ja laivaston toimintakyky. Yhtenä osana tavoitteen saavuttamiseksi aatelin, hallitsijan ja valtion maanomistukset erotettiin toisistaan. Lähtökohtana oli aatelin maanhallinnan selkeä uudelleen määrittely, jonka tuloksena jo 1600-luvulta lähtien toisiaan lähentyneiden pomestje- ja vottóina-luontoisten tilojen väliset erot poistettiin. Aatelin, kirkon ja luostareiden ulkopuolelle jääneet maa-alueet olivat muista maanluonnon tyypeistä erottuvaa kruununmaata, jota talonpojat viljelivät kruunun laskuun. Edellytyksenä pomestjen ja vottóinan välisen eron poistamiselle oli myös monetaarisissa suhteissa tapahtunut muutos, kun 1600-luvun viimeisellä kolmanneksella Venäjällä oli asteittain siirrytty metallirahan käyttöön. Armeijan rahoittamiseksi Venäjällä alettiin vuonna 1698 valmistaa hopearahaa. Valtion ei enää tarvinnut maksaa 8 PSZ, (V), ( ); PSZ, (V), ( ); e ulin 1906, s ; Troickij 1964, s , erityisesti Taulukko 2, s Vuonna 1724 valtion verotulojen kokonaissumma oli 8,5 miljoonaa ruplaa, joista 4,7 miljoonaa ruplaa (= 55 %) saatiin poduónaja- ja maaveroilla. Välilliset verot eli pääasiassa viinan ja suolan valmistus- ja markkinointimonopoleista saadut tulot (yht. 2,8 milj. ruplaa) muodostivat 32 % valtion tuloista. 9 Bagger 1979, 24-46; Troickij 1964, s , erityisesti Taulukko 3, s Vuonna 1725 Venäjän valtionmenojen kokonaissumma oli noin 8,9 miljoonaa ruplaa, joista 6,6 miljoonaa (= 74 %) käytettiin armeijan ja laivaston ylläpitoon. Venäjän valtiobudjetin rakenne ei poikennut esimerkiksi Ranskan tai Preussin 1700-luvun absolutististen monarkioiden tulo- ja menoarvioista. 10 Gerschenkron 1970, s Gerschenkron korostaa, ettei kapitalismilla ole mitään selitysarvoa analysoitaessa 1700-luvun alkupuolen Venäjää. Kaikki se, mikä oli tärkeää yhteiskuntakehityksen kannalta liittyi valtion panokseen. Valtio myös teki ja loi yhteiskuntaryhmiä, kuten esimerkiksi palveluaatelin, teollisuustyöväen ja maaorjat - jopa yrittäjät. Moderneja oma-aloitteisia protoindustrialistisia yrittäjiä (entrepreneur) ei Venäjällä ollut. Vaikka Gerschenkronin tekstiä leimaa kylmän sodan henki, esimerkiksi kaikki tärkeimmät Pietari Suuri -tutkijat ovat edelleen hänen kanssaan samaa mieltä niin idässä kuin lännessä. Ks. esim. Anisimov 1993, s Troickij 1964, s ; Juht 1994a, s ; Juht 1994b, s Venäjän vanhin valtionbudjetti on vuosilta Myymällä paikallisia suolan myynti- sekä viinanpoltto-, myynti- ja anniskeluoikeuksia valtio sai kipeästi kaipaamaansa metallirahaa. Esimerkiksi vuonna 1724 välillisiksi veroiksi tulkittavat suolan ja viinan valmistus- ja myyntiverot muodostivat 8,5 miljoonan ruplan valtiontuloista 2,8 miljoonaa eli yli 30 %. 12 Suurin osa ja 1720-luvuilla annetuista menosäännöistä koski erilaisissa joukko-osastoissa 38 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

40 aatelisten sotilaiden ja virkamiesten palkkoja pelkästään myöntämällä heille verojen nautintaoikeuksia tietyistä kylistä tai pitäjistä, vaan palkat voitiin maksaa osittain metallirahana. Pitkät sotavuodet kuitenkin hidastivat muutosta. 11 Rahapalkan rinnalle tarvittiin edelleen entisenlaista lahjoitusmaajärjestelmää. Siirtymistä rahatalouteen kuvastavat myös vähitellen yleistyvät hallitsijan erityisissä menosäännöissä (Ótat) vahvistamat sotilaiden ja virkamiesten kiinteät palkkakulut. 12 Järjestelmien päällekkäisyydestä kertoo sekin, että yhä vuosina Pietari I lahjoitti aatelisille virkamiehilleen lähes talonpoikaistilaa eri puolilta keisarikuntaa. Venäläisten lisäksi lahjoituksia saivat niin georgialaiset prinssit, serbiaateliset, Baltian saksalaiset ja ulkomaalaiset, jotka olivat tulleet Pietari I:n palvelukseen. 13 Maaomaisuuksien lahjoittaminen aatelille menetti merkitystään palkanmaksun muotona 1700-luvun jälkipuoliskolla. Maan ja miespuolisten talonpoikaissielujen omistamisesta tuli tärkeä varallisuuden ja yhteiskunnallisen arvostuksen mitta. 14 Maaomaisuus ja talonpoikaissielut olivat keskittyneet hyvin pienen joukon haltuun. Neljännen revision ( ) pohjalta tehtyjen tilastojen mukaan yli puolet (60 prosenttia) venäläisestä aatelista omisti vähemmän kuin 20 maaorjaa. Niin sanotussa keskiluokassa oli noin neljännes aatelisista, ja he omistivat kahdestakymmenestä sataan maaorjaa. Maaorjien omistaminen oli siis keskittynyt 15 prosentille aatelisista, jotka omistivat noin kahdeksankymmentä prosenttia kaikista sieluista. Ryhmän sisäiset erot olivat suuria, koska joukkoon kuului useita tuhansia sieluja omistavia ylhäisaatelisia. 15 Aatelin maanhallintaoikeus oli 1700-luvun jälkipuoliskolla muuttunut siten, ettei kruunu enää kontrolloinut aatelin maaomaisuuden jakamattomuutta yhtä tiukasti kuin Pietari I:n tai hänen lähimpien seuraajien aikana. Uusi tulkinta maanhallinnasta johti vähitellen myös uudenlaisen maanomistuskäsitteistön palvelevia upseereita ja sotakollegion virkamiehiä. Ensimmäinen paikallishallintoa koskeva menosääntö annettiin elokuussa 1725, jolloin vahvistettiin kenraalikuvernöörien, kuvernöörien, komendanttien, paikallismajurien (plac-maior) ja varuskuntakanslioiden menosäännöt. Samalla ukaasilla vahvistettiin myös Viipurin ylikomendantin säännöllinen rahapalkka. PSZ, (XLIII),. 1, Knigi Òtatov ( ). 13 KuÓeva 1954, s ; Indova 1964, s luvun ensimmäisellä puoliskolla hallitsijat lahjoittivat talonpoikaistilaa. Arkistoaineistoon perustuvien laskelmien mukaan Indova on erottanut kolme lahjoitusten huippuajankohtaa. Ensimmäinen oli edellä mainittu Pietari I:n aika, jolloin lahjoitukset tehtiin kuitenkin suhteellisen pitkän ajan kuluessa. Sen sijaan Pietari II:n ja keisarinna Anna Ioannovnan aikana vuosina lahjoitettiin noin talonpoikaistilaa, ja vastaavasti keisarinna Elisabetin valtaannousun myötä vuosina lahjoitettiin yli talonpoikaistilaa. Sekä Pietari II:n ja Anna Ioannovnan että Elisabetin lahjoitukset olivat selvemmin lahjoja tai palkkioita kuin Pietari I:n lahjoitukset, jotka toimivat selkeästi aatelin palkanmaksun osana. 14 Muut arvostusta antavat seikat olivat edelleenkin aatelisen virka-arvo ja asema, palveluspaikka ja erilaiset hallitsijoiden kunnianosoitukset, kuten kunniamerkit. Venäläinen aateli oli sisäistänyt asemansa valtiota palvelevana ryhmänä niin täydellisesti, ettei edes Pietari III:n antama ukaasi aatelin palveluspakkovelvollisuuden lakkauttamisesta muuttanut käytäntöä. Lisäksi aatelin suuresti arvostamia titteleitä ja kunniamerkkejä oli mahdollista saada ainoastaan sodassa osoitetusta urheudesta tai valtiollisesta palveluksesta. Ks. aatelin palveluspakkovelvollisuuden lakkauttamisesta Raeff 1966, s , ja ritarikuntien asemasta Òepelev 1991, s Semevskij 1903, s (Liite V); Miller 1926, s. 255; Blum 1961, s luvun lopun Venäjän rikkaimmaksi aatelismieheksi mainittu kreivi Nikolai PetrovitÓ Òeremetjev ( ) MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 39

41 syntymiseen, mikä liittyi ennen kaikkea aatelin palveluspakkovelvollisuuden lakkauttamiseen. Kun aateli vapautui Pietari III:n antamalla manifestilla helmikuussa 1762, sen maaomaisuudelle ei tehty mitään, vaikka oikeus sen hallintaan oli nimenomaisesti perustunut valtion palvelemiseen. Aatelin taloudellisen ja omistusoikeudellisen aseman vahvistuminen perustui siihen, että hallitsijan palvelemisesta vapautunut aateli oli vapaa järjestämään oman taloudenpitonsa haluamallaan tavalla. Käsitteellisellä tasolla maan ja sielujen hallinta edellytti uusia määritelmiä, joissa aatelin oikeudet maahan ja talonpoikiin täsmennettiin. Muutos on ajoitettavissa 1760-luvulle, jolloin Katariina II:n toimesta koolle kutsuttu lakia säätävä kokous määritteli omistusoikeuden (pravo sobstvennosti) käsitteen. Maanhallinnan (vladenije) käsitteestä sobstvennost in käsite poikkesi siten, että maanhaltijalla oli faktisesti jokin esine tai asia hallinnassaan, jolloin hänellä oli asianomaiseen objektiin täydellinen omistusoikeus luvulta lähtien täydellinen omistusoikeus oli määritelty niin, että käsitteen vladenije eteen liitettiin aluksi termi ikuinen (ve noe). Myöhemmin omistusoikeutta täydennettiin myös perinnöllisyyttä osoittavalla termillä ( potomstvennyj ), jolloin käsite ikuinen ja perinnöllinen hallintaoikeus (ve noe i potomstvennoe vladenie) ennakoi täydellisen ja rajoittamattoman maanhallintaoikeuden syntymistä. 16 Edellä määritelty ikuisen ja perinnöllisen hallintaoikeuden käsite oli sekä verotuksellisesti että omistusoikeudellisesti epäselvä, vaikka se määritelmänsä mukaisesti sisälsi omistusoikeuden käsitteen. Tämä ei kuitenkaan enää riittänyt aatelin palveluspakkovelvollisuuden kumoamisen jälkeen, jolloin aateli katsoi omistusoikeuden tarkemman määrittelyn välttämättömäksi. Tämä toteutui Katariina II:n hallitusvuosien alkupuolella, jolloin lakiasäätävä komissio muotoili pravo sobstvennost in uudeksi maanomistusta määritteleväksi käsitteeksi. 17 Lakiasäätävä komissio kuitenkin katsoi, että maanomistusoikeutta oli olemassa kahta eri lajia, täydellistä ja epätäydellistä. Täydelliseen omistusoikeuteen kuului maan hallintaoikeus (vladenije), nautintaoikeus (polzovanije) ja oikeus määrätä sen perimisestä, testamenttauksesta, myymisestä, ostamisesta ja panttauksesta (rasporjañenije). Ensin mainittuun maanomistusoikeuden lajiin kuuluivat sellaiset yksityiset aateliset tai korporaatiot, esimerkiksi luostarit, jotka kykenivät osoittamaan omisti mies- ja naispuolista maaorjaa sekä lähes miljoona desjatiinaa maata. 16 Nevolin 1851, s ; vrt. KuÓeva 1954, s Konstantin Nevolinin mukaan käsite ve noe vladenie esiintyy ensimmäisen kerran 1730-luvun alussa ja ve noe i potomstvennoe vladenie puolestaan 1740-luvun jälkipuoliskolla. E. N. KuÓevan julkaisemassa eräässä 1700-luvun alusta peräisin olevassa kauppakirjassa mainitaan käsitepari ve noe i potomstvennoe vladenie. Kauppakirjan sanamuoto oli myös sama, jota käytettiin Vanhan Suomen lahjoitusmaiden lahjakirjoissa. Keskustelu maan ja sielujen omistamisesta ei kuitenkaan ollut ajankohtaista ennen kuin luvulta lähtien, jolloin keskustelu maaorjuudesta nosti esiin valtion, aatelin ja talonpoikien väliset suhteet. Tärkeänä keskustelun avaajana on pidettävä Aleksandr RadiÓtÓevin teosta Matka Pietarista Moskovaan (PuteÓestvie iz Peterburga v Moskvu, 1790). 17 Nevolin 1851, s On mahdollista, että saksalaisesta Anhalt-Zerbstin ruhtinaskunnasta 40 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

42 kiistattomasti täydellisen nautinta- ja hallintaoikeuden maaomaisuuteensa. Käytännössä riittävä todiste oli hallitsijan vahvistama lahjoitusmaan lahjakirja. Omistusoikeus oli epätäydellinen silloin, kun viranomaiset - lähinnä VottÓinnaja Kollegija - eivät riitatapauksessa yksiselitteisesti kyenneet osoittamaan kiistatonta ja yhdelle henkilölle tai korporaatiolle kuuluvaa omistusoikeutta. Eli mikäli oli olemassa jokin maanhallintaa rajoittava seikka, ei yksittäisen aatelisen tai jonkun korporaation maanomistus ollut enää täydellinen. Samalla täydellisen omistusoikeuden osakäsitteet vladenije, polzovanije ja rasporjañenije eivät olleet enää voimassa. 18 Laajentunut omistamisen (pravo sobstvennosti) käsite ilmeni Vladimirski-Budanovin mukaan siten, että esimerkiksi ostamisen, myymisen, perintömaan ja myötäjäisten käyttö yleistyi 1760-luvulta lähtien. Uusi omistusoikeudellinen käytäntö merkitsi samalla sitä, että Pietari I:n määräämät aatelismaaomaisuuden jakamattomuutta koskevat kiellot kumoutuivat lopullisesti. 19 Aatelin täydellinen ja rajoittamaton maanhallintaoikeus vahvistettiin lopullisesti huhtikuussa 1785 Katariina II:n antamassa aatelin privilegiojulistuksessa, jossa aatelin maaomaisuuden vapaata käyttöä rajoittavat viimeisetkin määräykset poistettiin. Julistuksen jälkeen aatelin omistusoikeus laajeni käsittämään viljelyskelpoisen maan lisäksi myös vesialueet, metsät ja maanalaiset metallit ja mineraalit, jolloin talonpoikien nautinnat, kuten esimerkiksi kalastus ja metsänkäyttö lopullisesti kiellettiin. 20 Aatelin laajentuneesta maanhallintaoikeudesta johtuen maalla ja talonpojilla ryhdyttiin käymään kauppaa entistä avoimemmin. Nikolai RubinÓteinin mukaan kaupat alkoivat 1760-luvulla ja yleistyivät 1770-luvulla muuttuakseen tavallisiksi ja 1790-luvuilla. Ne keskittyivät Keski-Venäjän teollisuusalueille ja Etelä-Venäjän tärkeälle maanviljelysalueelle, joilla työvoimaa tarvittiin kipeästi sekä käsityövaltaiseen teollisuuteen että maanviljelykseen. 21 Minkäänlaisia lainsäädännöllisiä määräyksiä maaorjakaupan muodoista ei kuitenkaan onnistuttu saamaan aikaan. Lainsäädännön puuttuminen johti muun muassa siihen, että talonpoikia myytiin ilman maata. Maaorjatalonpoikia ei pelkästään ostettu ja myyty, vaan heitä myös vaihdettiin ja annettiin lahjoina kuten mitä tahansa irtainta omaisuutta. RomanovitÓ-Slavatinskin mukaan 1700-luvun alussa arveluttavinta oli talonpoikien myyminen alokkaiksi Pietari I:n armeijaan ja Katariina II:n aikana maaorjakauppa oli muuttunut mitä kyynisimmäksi ilmiöksi luvulla pietarilaisissa lehdissä ilmoiteltiin maaorjien myynnistä samoilla palstoilla hevosten, vinttikoirien ja lissabonilaisten appelsiinien kotoisin ollut Katariina toi mukanaan Venäjälle omistusoikeuden käsitteen. 18 Nevolin 1851, s Vrt. Dukes 1967, s Paul Dukesin Katariina II:n ja aatelin välisiä suhteita lakiasäätävän komission aineiston pohjalta käsittelevästä tutkimuksesta ei saa selvää kuvaa maanhallinnan keskeisimmän käsitteen eli pravo sobstvennostin muotoutumisesta. 19 Vladimirskij-Budanov 1915, s PSZ, (XXII), ( ); PSZ, (XXI), ( ); Vladimirskij-Budanov 1915, s RubinÓtejn 1957, s , Romanovi -Slavatinskij 1912, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 41

43 kanssa. Maaorjat olivat myös käypä maksuväline hoidettaessa lääkärilaskuja, selvitettäessä pelivelkoja ja annettaessa lahjuksia eri viranomaisille. 22 Kysyntä oli suurinta jonkin erityistaidon omaavista maaorjista, kuten esimerkiksi partureista ja soittajista. Tavallisesti hinta oli sitä kalliimpi mitä nuoremmasta henkilöstä oli kysymys. RubinÓtein onkin huomauttanut, että suurin osa maaorjakauppojen määrästä kohdistui yksittäisiin talonpoikiin, kun taas yhdessä ainoassa maakaupassa saattoi vaihtaa omistajaa tuhansia sieluja kerrallaan. 23 Myös Viipurin kuvernementissa käytiin 1780-luvulta lähtien vilkasta maaorjakauppaa, jossa kaupanteon kohteena olivat yksittäiset, kansallisuudeltaan venäläiset, virolaiset ja liivinmaalaiset talonpojat. Ostajina olivat puolestaan viipurilaiset säätyläiset ja kaupungin venäläiset upseerit. 24 Maaorjat kelpasivat myös lainojen vakuudeksi tai panteiksi. Vuodesta 1787 lähtien aateliset maanomistajat saattoivat pantata maaorjatalonpoikiaan Valtiolliseen Laina-Pankkiin (Gosudarstvennyj Zaemnyj Bank) 40 ruplan kappalehinnasta. Aateli oli tyytyväinen pankin perustamiseen, ja siitä muodostui merkittävä aatelin taloudellisten investointien ja säädynmukaisen elämän rahoittaja luvun lopussa ja 1790-luvun alussa pankin antolainaus oli vuosittain keskimäärin miljoona paperiruplaa. Vuonna 1800 pankkiin oli pantattu lainojen vakuudeksi kaikkiaan lähes 1,4 miljoonaa sielua. 25 Venäläisen maanhallintaoikeuden historiassa tapahtui merkittävä muutos joulukuussa 1801, jolloin Aleksanteri I:n antamalla ukaasilla vapaille venäläisille annettiin oikeus omistaa maata. Aateli kuitenkin säilytti ainoana ryhmänä oikeuden omistaa maaorjia. 26 Aikaisempaan verrattuna muutos oli huomattava, sillä aatelin yksinoikeus maanomistamiseen murtui. Syynä oli sotavuosien aiheuttama rahapula, jota kruunu pyrki lievittämään myymällä omaisuuttaan niin kauppiaille kuin kruununtalonpojillekin. Käytännössä ukaasin vaikutus jäi toivottua vähäisemmäksi. 27 Suurin merkitys uudella maanomistusukaasilla oli kaupungeissa asuville kauppiaille, jotka saivat mahdollisuuden ostaa maata aatelisilta. Mikäli kauppiaat olivat onnistuneet hankkimaan itselleen jonkin ritarikunnan kunniamerkin, he saavuttivat myös oikeuden omistaa maaorjia. Venäläinen kauppiasluokka oli ryhmitelty huhtikuussa 1785 annetussa kaupunkiasetuksessa (Gramota na prava i vygoda gorodom) varallisuuden mukaan kolmeen kiltaan, jossa ensimmäiseen kauppiasluokkaan kuuluvalla oli oikeus harjoittaa ulkomaankauppaa. Toiseen kiltaan 23 RubinÓtejn 1957, s Luettelot maaorjakaupoista Viipurin käskynhaltijakunnassa ja Suomen kuvernementissä, Tuomioistuinten asiakirjoja käskynhaltijakaudelta n:ot (v. 1785, , 1797), KA; Luettelot maaorjakaupoista tehdyistä kauppakirjoista (1784, , , , ), Ba 1, Viipurin kuvernementinhallituksen arkisto, MMA. Kauppojen määrä vaihteli runsaastikin eri vuosina: esimerkiksi 1784 tehtiin kymmenen kauppaa, kun taas seuraavana vuonna 21. Vastaavasti 1796 tehtiin 22 ja 1798 ainoastaan neljä kauppaa. 25 Borovoj 1958, s ; Preobrañenskij 1980, s. 170, 247. Preobrañenski lainaa E. P. Podjapolskajan artikkelia Aateliston velkaantumisesta 1700-luvun lopussa (1929), mikä ei ole ollut saatavilla. 26 PSZ, (XXVI), ( ). 27 Romanovi -Slavatinskij 1912, s. 247; Raeff 1957, s. 91. Mihail Speranski osallistui ratkaisevasti ukaasin antamiseen. 42 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

44 kuuluvat olivat tukkukauppiaita ja kolmanteen kuuluvat vähittäiskauppiaita. Kiltojen väliset rajat olivat tiukkoja ainoastaan alhaalta ylöspäin, eli alemman killan kauppias ei saanut harjoittaa muuta kuin omaa tointaan, kun taas esimerkiksi ensimmäisen killan kauppias sai olla myös tukku- ja vähittäiskauppias. 28 Ensimmäisen killan yläpuolelle oli perustettu kunniaporvarien (po etnij grañdanin) ryhmä, johon kuuluivat muun muassa yliopistoissa ja taideakatemioissa loppututkinnon suorittaneet sekä venäläiset että ulkomaalaiset oppineet ja kauppiaat. Kunniaporvareiden yläpuolelle sijoittuivat vielä perinnölliset kunniaporvarit (potomstvennyj po etnyj grañdanin). Tämän arvon saivat kaikki sellaiset kauppiaat, joilla oli jonkin ritarikunnan kunniamerkki tai kauppaneuvoksen titteli. Lisäksi kymmenen vuotta henkilökohtaisena kunniaporvarina ollut sai arvon perinnökseen. Kunniaporvarit oli vapautettu poduónaja-veroista, sotaväenotosta ja ruumiillisista rangaistuksista. Lisäksi heitä oli mahdollista valita paikallishallinnon ylempiin virkoihin. 29 Maanomistajien yhteiskunnallisen pohjan laajentuminen merkitsi muutoksia myös maataloudessa. Yrittäjähenkiset kauppiaat hankkivat usein sijoitusmielessä maata ja maaorjia. Oli myös tavallista, että kauppiaat perustivat maatiloilleen saha- tai muuta teollisuutta, jonka työvoimana käytettiin maaorjia. Suurten kaupunkien läheisyydessä sijaitsevat maatilat olivat kauppiaiden kannalta aivan erityisen houkuttelevia, koska myymällä maataloustuotteita ja puutavaraa kaupunkiin saattoi ansaita nopeastikin huomattavia voittoja. Maaorjatalonpojat joutuivat uuteen tilanteeseen, kun myyntivoitoista riippuvaiset kauppiaat pyrkivät tehostamaan maatalouttaan ja teollisuuttaan. Kauppiaiden talousmuoto perustui aateliin verrattuna paljon voimakkaammin talonpoikien suorittamille päivätöille. Maan ja maaorjien omistamisesta ei muodostunut vielä 1700-luvulla varsinaista yhteiskunnallista ongelmaa, jollaiseksi se muuttui vasta 1800-luvun alkupuolella koko järjestelmän epätaloudellisuuden ja epäinhimillisyyden käydessä yhä ilmeisemmäksi. Venäjän keisarikuntaan kuuluneiden talonpoikien oikeudet riippuivat ennen kaikkea valtion ja aatelin välisistä suhteista. Niin kauan kuin valtion etu kytkeytyi aateliin sekä virkamies- että sotilasreservinä, maaorjuuskysymystä ei ollut mahdollista ratkaista. Vaikka aateli oli vapautettu valtiollisesta palveluspakkovelvollisuudesta, se palveli kruunua edelleenkin siviili- ja sotilasvirkamiehinä. Venäläinen yhteiskunta perustui tarkkaan ryhmien väliseen hierarkiaan. Kaikkien yhteisenä tehtävänä oli palvella valtiota, minkä aateli suoritti toimimalla armeijassa ja virkakoneistossa. Hallitsijan antamien lahjoitusten avulla aateli saavutti taloudellisen turvan, joka teki puolestaan valtion palvelemisen mahdolliseksi. Venäjän keisarikuntaan kuuluneet talonpojat eivät muuttuneet isäntävallan alaisiksi samalla tavalla kuin läntisen Euroopan feodalismissa, jonka syntyä on selitetty niin sanotun kolmannen riippumattoman osapuolen puuttumisella. Aikaisemmin tämän roolin oli täyttänyt hallitsija, joka oli määritellyt aatelisen oikeudet ja 28 PSZ, (XXII), ( ), 102, 108, 114. MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 43

45 talonpojan velvollisuudet. Venäjällä hallitsija oli selvillä järjestelmän kokonaisuudesta, joka tosiasiassa muotoutui hallitsijan tietoisen politiikan tuloksena. Aateli sai pitää ja laajentaa maanomistusoikeuttaan, koska sillä oli hallitsijan näkökulmasta tärkeä osa valtion toiminnassa. Talonpojan yhteiskunnallinen, taloudellinen ja sosiaalinen asema on luontevasti selitettävissä tästä näkökulmasta. Talonpojan tehtävä oli palvella valtiota maksamalla sille poduónaja-veroa ja luovuttamalla sen armeijaan sotilaita. Kruunun näkökulmasta talonpoikien tehtävänä oli myös palvella aatelia, jotta se puolestaan voisi palvella valtiota. Aatelisen maanomistajan ja talonpojan suhde oli samanlainen kuin hallitsijan ja aatelisen. Hallitsija vaati yksipuolisella oikeudellaan aatelista osallistumaan valtion palvelemiseen, ja aatelinen maanhaltija vaati samaa talonpojiltaan. Mikäli talonpojat eivät kyenneet tai halunneet maksaa isäntänsä määräämiä vaatimuksia, tämä sai kohdella talonpoikiaan parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä kruunu siihen puuttunut. 30 Talonpojat eivät tietenkään vastustelematta tyytyneet kruunun ajattelemaan osaan valtion ja aatelin palvelijoina luvun jälkipuoliskolla talonpoikaiskapinat lisääntyivät ja laajenivat; tunnetuin näistä oli Jemeljan PugatÓovin johtama talonpoikaiskapina. Usein kapinoihin liittyi jokin ajankohtainen poliittinen kysymys kuten PugatÓovinkin kapinassa, mutta varsinainen syy oli kuitenkin talonpoikien verorasituksen kasvu luvulta lähtien valtion verotulojen tarve kasvoi eri puolilla keisarikuntaa jatkuvien sotien takia. Toisaalta myös keskus- ja paikallishallinnon laajentuminen vaati lisää verotuloja, joita pyrittiin kartuttamaan poduónaja-veroa nostamalla erityisesti 1780-luvulta lähtien. 31 Paikalliset olosuhteet ratkaisivat, miten talonpojat suhtautuivat veroihin luvun jälkipuoliskolla aateli tehosti maatalouttaan fysiokraattisessa hengessä ja investoinnit edellyttivät joko uusia rahaveroja, luontaistuotesuorituksia tai päivätöitä. Tavallisesti aatelinen käyttikin kaikkia kolmea verotustapaa. Useimmat tutkijat niin idässä kuin lännessä ovat puolestaan korostaneet aatelin säädynmukaista elämää, joka edellytti 1700-luvun jälkipuoliskolla suuria tuloja ja 1800-lukujen taitteessa maanhallintaoikeus laajeni ja yrittäjähenkisten kauppiaiden myötä maan omistamisesta tuli tärkeä sijoitus- ja yritystoiminnan muoto, jolloin talonpoikien rasitukset kasvoivat entisestään. Tilanne johti talonpoikien aseman kurjistumiseen, mikä puolestaan ajoi talonpojat turhaan yrittämään väkivaltaista ratkaisua. Maaorjuus- ja maanomistuskysymyksestä kehittyi 1800-luvun alussa venäläisen 29 Amburger 1970, s Engelmann 1884, s , erityisesti sivut Johann August Engelmann toimi Tarton yliopistossa venäläisen oikeuden professorina vuosina PoduÓnaja-vero ei kohonnut maaorjatalonpoikien osalta mitenkään ratkaisevasti, sillä vero oli 70 kopeekan ja 1794 yhden ruplan suuruinen. Valtiovallan tähtäimessä olikin ennen kaikkea poduónaja-veroa maksavien talonpoikien määrän lisääminen Valko-Venäjälle ja Slobodskaja-Ukrainaan (1765) sekä Baltiaan ja Viipurin kuvernementtiin (1783). e ulin 1906, s Semevskij 1903, s ; RubinÓtejn 1957, s ; Confino 1963, s RubinÓteinin ja Confinon mukaan 1700-luvun jälkipuoliskolla syntyvä manufaktuuriteollisuus yhdessä uuden, fysiokratiaan perustuvan maatalouden kanssa synnyttivät kuvernementtien tuotannollisen eriytymisen, mikä johti kapitalismin syntyyn Venäjällä. Kartanotaloudesta ja maanviljelyn tehostumisesta 44 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

46 yhteiskunnan suurin yksittäinen ongelma, joka ratkaistiin vasta helmikuussa 1861 annetussa maaorjien vapauttamismanifestissa. 32 Maaorjuus hajosi eri valtioissa eri tavoilla ja eri syistä. Yhtenä tekijänä on pidettävä talousmuodon omaa sisäistä kriisiä luvun lopussa ja 1800-luvun alussa maaorjuudelle perustuva kartanotalous osoittautui tehottomaksi ja se joutui asteittain väistymään vapaalle työvoimalle perustuvan kartanotalouden edessä. Osittain maaorjuuden hajoamiseen vaikuttivat myös fysiokratian ja valistusaatteiden kannattajien suora aikalaiskritiikki. Tavallisimmin maaorjuuden lakkauttamista on selitetty vain protoindustrialistien ja -kapitalistien vapaan työvoiman tarpeella, investoinneilla ja yhteiskuntien yleisellä kaupallistumisella. Fysiokraatit perustelivat maaorjuuden lakkauttamista taloudellisilla ja valistusaatteiden kannattajat ihmisten luonnollisiin oikeuksiin perustuvilla argumenteilla. Habsburgien imperiumiin kuuluneissa Böömissä, Määrissä ja Òleesiassa maaorjuus kiellettiin jo Josef II aikana 1781, Ranskassa 1789, Preussissa 1807 sekä Virossa, Liivin- ja Kuurinmaalla Kun venäläiset 1700-luvun puolivälissä tutustuivat ranskalaisten valistusfilosofien luonnonoikeudelle pohjautuviin yhteiskuntakäsityksiin, maaorjien asema ja oikeudet tulivat esiin kokonaan uudella tavalla. Tätä ennen maaorjien asemaan oli kiinnitetty huomiota vain siitä syystä, että he muodostivat valtion tärkeimmän tuottaja- ja veronmaksajaryhmän sekä sotilasreservin luvulla talonpoikien suojeluun liittyi kokonaan toisenlaisia argumentteja, jotka perustuivat kaikkien ihmisten yhdenvertaisten oikeuksien kunnioittamiseen heidän yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta. 34 Vielä 1760-luvun alussa myös Katariina II:lla oli ollut ajatuksia maaorjien aseman reformoimisesta luonnonoikeuden hengessä. Keisarinna katsoi, että jokaisella ihmisellä oli tiettyjä yhtäläisiä oikeuksia, joita ei voinut ottaa häneltä pois. Eräs tällainen oli muun muassa jokaiselle ihmiselle ja siten myös maaorjalle kuuluva henkilökohtainen vapaus. Esimerkiksi Nakazin (1767) lopullisessa versiossa Katariina II esitti maaorjille vapaata avioitumis- ja valitusoikeutta. 35 Tosiasiassa maaorjuus kuitenkin vain vahvistui aatelin palveluspakkovelvollisuuden kumoamisen (1762) ja erityisesti privilegiomanifestin (1785) myötä. Kun kruunu jätti maaseudun paikallishallinnon ja oikeudenhoidon aatelille, siitä seurasi myös maaorjien täydellinen juridinen kontrollivalta. 36 Venäjällä ks. lukuja 5.1. ja Maaorjuuden lakkauttamisesta Euroopassa, ks. Blum 1978, s Bartlett 1996, s Nakaz ( ), pääluku XII (alaluvut ), So inenija Imperatricy Ekateriny II 1849, s Lappo-Danilevskij 1972 (1911), s De Madariaga 1981, s ; Bartlett 1990, s Eisenin kokeilu liittyi Pietarin Talousseuran (Vol noe Ekonomi eskoe ObÓ estvo) perustamiseen vuonna 1765 ja fysiokratian leviämiseen Venäjälle. Fysiokratian talousteoriasta ja sovellutuksista Venäjällä, ks. luku Amburger 1980, s. MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 45

47 Yksityisessä kirjeenvaihdossaan Katariina II esitti muun muassa maaorjuuden lakkauttamista. Uudistuksen lähtökohtana oli henkilökohtaisen vapauden antaminen kaikille maaorjille. A. V. Morozov, Katalog Russkih Portretov (Moskva 1913). Kuva Timo Kilpeläinen. Roger Bartlettin mukaan keisarinnan suunnitelmia ehdittiin kokeilla 1760-luvulla Inkerinmaalla Katariina II:n suosikin, kreivi Grigori GrigorjevitÓ Orlovin RopÓan kartanolla, jossa liivinmaalaisen papin J. G. Eisenin johdolla maaorjuus poistettiin asteittain vuosina Eisen edusti 1700-luvun puolivälin ranskalaista fysiokratiaa, jonka keskeisenä ideana oli talonpoikien henkilökohtainen vapaus, irtaimen omaisuuden ja maan hallinta. Fysiokraattien mukaan talonpoikien vapauttaminen oli välttämätöntä, koska valtion hyvinvointi ja varallisuus oli kytketty maatalouden tuottavuuteen. Heidän mukaansa mahdollisimman suuri tuotto saavutettaisiin poistamalla maanherran ja talonpojan välinen riippuvuussuhde. 37 RopÓan kokeilun jälkeen Venäjän valtiollisissa piireissä ei enää avoimesti keskusteltu maaorjuuden lakkauttamisesta. Vuonna 1785 annettujen aatelis- ja porvarisprivilegioiden yhteydessä Katariina II pohti julistuksen antamista myös kruununtalonpojille, mutta aikomus kariutui aatelin vastustukseen ja keisarinnan 176. Grigori Orlov hallitsi lisäksi laajoja maa-alueita (HatÓina ja Lahta) Pietarin etelä- ja luoteispuolella. 46 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

48 epäröintiin. De Madariagan mukaan keisarinna pelkäsi, että myös maaorjat saattaisivat vaatia omaa julistustaan, mikäli kruununtalonpojille annettaisiin omansa. 38 Maaorjuuden arvostelu kätkeytyi aluksi harmittomilta tuntuviin Molièren hengessä kirjoitettuihin kepeisiin huvinäytelmiin ja komedioihin, joista tunnetuin oli runoilija Denis IvanovitÓ Fonvizinin ( ) näytelmä Nedorosl (Keskenkasvuinen), joka esitettiin Pietarissa 1782 ja Moskovassa seuraavana vuonna. Rousseaulaisittain aiheena oli lapsenkasvatus, jonka ohessa Fonvizin arvosteli purevasti myös itsevaltiutta, virkavaltaisuutta ja maaorjuutta. Päähenkilö Prostakovan Venäjän klassiseen kirjallisuuteen kuolemattomaksi jäänyt lausahdus mitä hyötyä on aatelin vapaudesta, jos emme saa vapaasti ruoskia maaorjiamme herätti yleisössä hilpeyttä, mutta osui samalla valistuneena itsevaltiaana itseään pitävän keisarinnan arkaan kohtaan. Maaorjuuden epäinhimillisyyden arvostelu liitti myös Fonvizinin näytelmän laajaan 1700-luvun aatehistoriaa hallitsevaan vapauden ja orjuuden teemaan. 39 Maaorjuuden kritiikkiin kytkeytyi aina myös yksinvaltiuden arvostelu. Tämä ranskalaisen valistuskirjallisuuden keskeisin teema levisi Venäjälle 1780-luvulla Voltairen historiallisten tragedioiden käännösten myötä. Itsevaltiuden arvostelusta ja vapauden ylistämisestä tuli myös venäläisen kauno- ja aikakauskirjallisuuden johtava teema, jonka teki mahdolliseksi Katariina II:n tammikuussa 1783 annettu vapaamielinen painoukaasi. Vuosikymmenen loppuun mennessä Venäjällä julkaistiin kymmeniä aikakauslehtiä ja -kirjoja, joissa monissa arvosteltiin itsevaltiutta ja maaorjuutta. Tunnetuimpia näistä olivat kustantaja Nikolai IvanovitÓ Novikovin ( ) satiiriset aikakauslehdet (muun muassa Truten, suom. Kuhnuri), joita julkaistiin vuodesta 1769 lähtien. Ranskan suuri vallankumous ei aluksi kiristänyt sensuuria eikä vaikuttanut kulttuurielämään, vaikka esimerkiksi moskovalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistiin radikaalin Ranskan kansalliskokouksen keskusteluja ja päätöksiä. Muun muassa itsevaltiuden ja maaorjuuden säilyttämisen kannalta epätoivottava ihmisoikeuksien julistus julkaistiin sanasta sanaan. Vuoteen 1792 mennessä Katariinan suhtautuminen Ranskan tapahtumiin oli jo jyrkän kielteistä, mikä näkyi sensuurin kiristymisenä, lehtien lakkauttamisena ja ranskalaisen kirjallisuuden takavarikointeina. Novikovin laaja ranskalaiseen valistuskirjallisuuteen erikoistunut kustannusliike kirjakauppoineen takavarikoitiin vuonna 1792, jolloin Novikov pidätettiin vapaamuurariliikkeeseen kuulumisesta ja tuomittiin 15 vuodeksi vankilaan. Ensimmäisten tuomittujen joukossa oli Aleksandr NikolajevitÓ RadiÓtÓev ( ), joka julkaisi kuuluisan maaorjuutta ja itsevaltiutta kritisoivan teoksensa Matka Pietarista Moskovaan (1790). Lawrence Sternen ( ) Sentimental Journeyn (1768) muotoon laaditussa matkakirjassa RadiÓtÓev arvosteli kärkevästi 38 De Madariaga 1981, s De Madariaga 1981, s ; AndruÓ enko 1995, s Katariina II näki kappaleen syyskuussa 1787 järjestetyssä suljetussa yksityisnäytännössä. MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 47

49 itsevaltiutta ja maaorjuutta. Hän vaati maaorjuuden välitöntä lakkauttamista, koska se oli epäinhimillinen ja yksilönvapautta loukkaava järjestelmä. RadiÓtÓevin teos huomattiin aina keisarinnaa myöten, ja Hallitseva Senaatti tuomitsi kirjailijan majesteettirikoksesta kuolemaan. Tuomio kuitenkin muutettiin karkoitukseksi Siperiaan. RadiÓtÓevin tuomio teki kirjailijasta kuuluisan, ja Matka Pietarista Moskovaan levisi käsinkirjoitettuina versioina molempien pääkaupunkien kirjallisiin piireihin. 40 Ennen Ranskan suurta vallankumousta maaorjuuden kritiikki kohdistui ensisijaisesti talonpoikien henkilökohtaisen vapauden puuttumiseen. Vallankumouksen jälkeen yhä useammat kriitikot vaativat talonpoikien henkilökohtaisen vapauden lisäksi myös aatelin maaomaisuuden jakamista, jotta talonpojat voisivat viljellä omistamiaan peltoja. Yksi tunnetuimmista kriitikoista oli myöhempi Tsarskoe Selon lyseon johtaja Vasili FeodorovitÓ Malinovski ( ), joka vaati maaorjien välitöntä vapauttamista ja maan jakamista heille. Malinovskin perusteluissa yhtyivät luonnonoikeuden filosofinen argumentointi ihmisten välisestä keskinäisestä yhdenvertaisuudesta ja Ranskan vallankumouksen levittämät liberaalit vapausaatteet. Hänen mukaansa maaorjuus oli historiallisesti epäoikeutettu, eettisesti mahdoton ja taloudellisesti tuhoisa. Lähinnä englantilaisiin esimerkkeihin vedoten hän katsoi, että vapaa työvoima oli taloudellisesti edullisin vaihtoehto myös Venäjälle. Malinovski oli myös yksi niistä harvoista venäläisen maaorjuuden kriitikoista, joka esitti koherentin suunnitelman siitä, mitä maaorjuuden tilalle oli saatava. Fysiokraattisin sanakääntein hän osoitti, että henkilökohtaisesti vapaa, omaa maapalaansa viljelevä talonpoika olisi Venäjän kansallisvarallisuuden perusta. 41 Maaorjuus ei sellaisenaan noussut yhteiskunnallisen arvostelun johtavaksi teemaksi, vaan se liittyi osaksi yksinvaltiuden ja keisarinnan suosikkijärjestelmän arvostelussa. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen luonnottomana ja epäinhimillisenä pidetty yksinvaltius yhdessä maaorjuuden, byrokratian ja hovin tuhlailevaisuuden kanssa muodostivat ne keskeiset kritiikin kohteet, joita korjaamalla etsittiin venäläisen yhteiskunnan uudistamista. Yksilönvapauksien ulottaminen aatelin omistuksessa oleviin talonpoikiin oli maaorjuuden vastustajien keskeisin tavoite. Keskustelua ja lukuisia komiteamietintöjä lukuunottamatta kritiikki ei tuottanut suoranaisia tuloksia, sillä maaorjuus lakkautettiin vasta Aleksanteri II:n antamalla manifestilla helmikuussa Aateli ja talonpojat Elben itäpuolisessa Euroopassa ja Skandinaviassa Ennen vuotta 1917 kirjoitetun venäläisen ja myöhemmän neuvostoliittolaisen aatelia ja maaorjuutta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden heikkoutena on pidettävä sitä, 40 De Madariaga 1981, s ; Bartlett 1989, s Ferretti 1996, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

50 että aatelisen maanhallinnan muutosta ja maaorjuuden syntyä on pidetty lähes yksinomaan venäläisenä erikoisuutena. Eurooppalaisessa kontekstissa aatelisen maanhallinnan laajentuminen, talonpoikien niin sanotun toisen maaorjuuden voimistuminen ja niiden kytkeytyminen itsevaltiuden syntyyn ja 1700-luvuilla ovat olleet tunnettuja ilmiöitä. Erityisesti tämä koskee Elben itäpuolisen Euroopan eli Puolan ja Pyhään Saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluneiden Brandenburgin, Pommerin, Preussin, Böömin ja Òleesian aatelista maanhallintaa ja talonpoikien oikeudellista asemaa, joka muistutti venäläistä maaorjuutta. Maaorjuutta ei ole yksiselitteisesti määritelty, mutta tavallisesti sillä on tarkoitettu venäläisessä aatelisomistuksessa olleiden talonpoikien orjuutta suhteessa henkilökohtaisesti vapaisiin englantilaisiin ja skandinaavisiin talonpoikiin. Maaorjuus syntyi varhaiskeskiajan Euroopassa, ja se merkitsi maanhallintaan kiinteästi liittynyttä alustalaisten monimuotoista riippuvuussuhdetta maanherraansa. Myös Uuden maailman orjuus on haluttu nähdä samanlaisena kuin eurooppalainen keskiajan ja lukujen maaorjuus, vaikka samaistamiselle ei ole historiallisia perusteluja. Elben itäpuolisen Euroopan ja Venäjän maaorjuutta on usein pidetty pelkästään negatiivisena erityisilmiönä, joka on irroitettu oman aikansa yleisestä yhteiskuntakehityksestä. 1 Useimmat keskiajan ja uuden ajan alun agraari- ja oikeushistorian tutkijat ovat eräistä tulkintaerimielisyyksistä huolimatta yhtä mieltä siitä, että maaorjuus (Leibeigenschaft, serfdom, servage) voidaan selkeimmin määritellä talonpoikien muuttokiellon avulla. Mikäli talonpojalla ei ollut lupa muuttaa toiseen pitäjään esimerkiksi avioliiton solmimisen vuoksi, hänet on katsottu maaorjaksi. Toinen maaorjuutta määrittävä piirre koski talonpojan henkilökohtaista vapautta, joka oli selvästi rajoitettu päivätyö- ja verovelvollisuuden sekä puutteellisen oikeudellisen aseman kautta. Kolmanneksi talonpojan kiinteän ja irtaimen omaisuuden hallintaoikeus oli rajoitettu. Eräs keskeisimmistä ja 1700-lukujen niin sanotun toisen maaorjuuden piirteistä ilmeni siinä, että aatelinen maanhaltija saattoi ostaa tai myydä talonpoikia joko ilman maata tai sen kanssa. Maaorjuus oli myös perinnöllistä: jos molemmat vanhemmat olivat maaorjia, myös perilliset olivat maaorjia. Perinnöllisyydestä saattoi päästä eroon ainoastaan kahdella tavalla: joko omistajan antamalla vapautuskirjalla tai karkaamalla. 2 Saksalaisessa historiallisessa ja oikeushistoriallisessa tutkimuksessa aatelin maanhallintaoikeutta on jäsennetty Grundherrschaftin käsitteellä (engl. seigneury, ransk. seigneur), joka merkitsi maapohjan herruutta ( Herrschaft über Grund und Boden ) 1 Melton 1988, s LdMs (=Lexikon des Mittelalters), V, s (hakusana Leibeigenschaft ); HRG (=Handwörterbuch zur Deutschen Rechtsgeschichte), II, s (hakusana Leibeigenschaft ). Työvoimapulaa pelkäävät aateliset maanhaltijat katsoivat, että talonpoikien liikkumisvapautta oli rajoitettava, koska kaupungit kilpailivat menestyksellisesti talonpoikaisesta työvoimasta. 3 Lütge 1966, s ; Köbler 1988, s ; Hattenhauer 1992, s. 495; LdMs, IV, s (hakusana Grundherrschaft ); LdMs, V, s (hakusana Hörige ), (hakusana Leibeigenschaft ); HRG, I, s (hakusana Dominium ), (hakusana Grundherrschaft ). MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 49

51 ja herruutta tällä maalla asuviin ihmisiin ( Herrschaft über Menschen, die auf einem bestimmten Grund und Boden aussässig sind ). Grundherrschaft -pohjainen taloudellinen ja sosiaalinen yksikkö koostui kartanosta ja sen ympärillä sijaitsevista talonpoikaistiloista. Keskiajalla talonpoikien ja maanherran riippuvuussuhteelle oli luonteenomaista erilaiset talonpoikien suorittamat päivätyöt, luontaistuoteverot ja maksut. Maaorjat luokiteltiin maanherran palvelusväkeen ja erilaisiin palkollisiin, jotka viljelivät kartanon peltoja ja jotka asuivat kartanon yhteydessä (servi non casati), sekä veroa maksaviin talonpoikiin, joilla oli nautintaoikeus viljelemiinsä peltoihin ja jotka asuivat omissa taloissaan kartanon ulkopuolella (servi casati). Kartanoiden alustalaiset ja omia peltojaan viljelevät verotalonpojat olivat niin sanotun Hofrechtin, kun taas vapaat talonpojat olivat Landrechtin alaisia. 3 Länsi-Euroopassa talonpoikien verotus muuttui vähitellen 1200-luvulta lähtien, kun päivätyöpainotteisesta veromuodosta siirryttiin maanvuokran maksuun ( Rentengrundherrschaft ). Muutos merkitsi samalla talonpoikien ja maanherran välisen riippuvuussuhteen heikkenemistä, mikä näkyi talonpoikien muutto-oikeuden ja maanhallinnan laajentumisena. Maaorjuutta muistuttavassa asemassa olivat enää kartanonherran familia domesticaan kuuluva palvelusväki ja kartanon läheisyydessä asuvat talonpojat, jotka suorittivat veronsa pääasiassa päivätöinä kartanon pelloilla. Sen sijaan kauempana kartanosta asuvilla talonpojilla oli selkeä maanvuokraan perustuva verosuhde isäntäänsä, ja verot maksettiin joko rahassa tai luontaistuotteina. Muutoksen taustalla oli nopea väestönkasvu, tilojen lohkominen, maataloustuotannon nousu ja kaupan kasvu, jolloin maanherralle tuli edullisemmaksi vaihtaa talonpoikien veromuotoa. Tuloksena oli Länsi-Euroopan maaorjuuden heikkeneminen ja häviäminen uuden ajan alkuun tultaessa. 4 Mustan surman aiheuttaman autioitumisen ja sitä seuranneen agraarikriisin ja itäiseen Keski-Eurooppaan suuntautuneen muuttoliikkeen (Ostkolonisation) tuloksena Elben itäpuolisessa Euroopassa maaorjuus jatkui edelleen 1300-luvun jälkipuoliskolla ja 1400-luvulla. Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella 1600-luvun ensimmäisellä puoliskolla käyty 30-vuotinen sota pidensi samaa agraarikriisiä, jonka tunnusmerkkeinä olivat työvoimapula ja siitä aiheutunut talonpoikien tiukka kontrolli sekä korkeina pysyvät palkat ja hinnat. Työvoimapulasta kärsivissä Mecklenburgissa, Òleesiassa, Etu- ja Taka-Pommerissa, Brandenburg-Preussissa, Böömissä ja Puolassa aateliset rajoittivat 1480-ja luvuilta lähtien talonpoikien muutto- ja avioliitonsolmimisoikeutta, jotka merkitsivät niin sanotun toisen maaorjuuden vahvistumista itäisessä Euroopassa. 5 Muutos näkyi myös käsitteellisellä tasolla. Elben itäpuolisessa Euroopassa Grundherrschaftin tilalle muotoutui hitaasti aatelista maanhallintaa kuvaava Gutsherrschaftin käsite, joka sisälsi Grundherrschaftiin kuuluvan maapohjan 4 Lütge 1966, s ; LdMs, IV, s (hakusana Grundherrschaft ); LdMs, V, s (hakusana Leibeigenschaft ). Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, oliko maaorjuus 1500-luvun talonpoikaiskapinoiden syy. 5 Lütge 1966, s ; Carsten 1989, s ; Wehler 1989, s ; LdMs, IV, s (hakusana Grundherrschaft ); LdMs, V, s (hakusana Leibeigenschaft ). 6 Henning 1969a, s. 7; Henning 1969b, s ; Hattenhauer 1992, s ; Wehler s. 72, 50 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

52 hallintaoikeuden lisäksi kiistattoman oikeuden määrätä maa-alueella asuvien talonpoikien muutto- ja avioliitto-oikeudesta sekä veroista ja päivätöistä. Gutsherrschaftin olemus laajeni entisestään, kun hallitsija luovutti osan aiemmin kruunulle kuuluneista tehtävistä aatelisen maanhaltijan hoidettavaksi. Tällaisia tehtäviä olivat muun muassa aatelin hallinnassa olevien alueiden oikeudenhoito ja poliisitoimi. Lisäksi esimerkiksi Itä-Preussissa, Kuurinmaalla, Liivinmaalla, Virossa, Puolassa, Habsburgien perintömailla ja Unkarissa kruunu luovutti aatelille oikeuden määrätä talonpoikien verot. Siirtyminen Grundherrschaftista Gutsherrschaftiin merkitsi samalla hidasta valtiollista, hallinnollista, taloudellista ja sosiaalista muutosta, jonka tuloksena syntyi kaupallisille markkinoille erityisesti 1700-luvulla suuntautunut aatelinen kartanotalous, joka perustui talonpoikien suorittamiin päivätöihin ja heidän henkilökohtaista vapauttaan rajoittaneisiin muuttokieltoihin. 6 Baltiassa aatelisen maanhallinnan siirtyminen feodaalisista vasallisuhteista kohti 1500-luvun palveludonaatioita on hyvä esimerkki maanhallinnan muutoksesta ja sen vaikutuksista. Niin sanottu Baltian vanhempi maaorjuus (vir. sunnismaisus, pärisorjus) syntyi ja 1300-luvuilla Tanskan hallitessa Pohjois-Viroa ja Saksalaisen ritarikunnan Etelä-Viroa ja osaa Liivinmaasta. Ritarikunnan, kirkon ja aatelin hallinnassa olevat talonpojat olivat servii proprii, jonka on katsottu tarkoittaneen talonpoikien maaorjuutta. Kehityksen päätepisteenä on pidettävä aatelille vuonna 1561 myönnettyjä erioikeuksia (Privilegium Sigismund Augusti), joissa talonpoikien maaorjuus (Glebae adscriptio) vahvistettiin roomalaisen oikeuden reseption mukaisella tavalla. 7 Erityisesti Juhana III:n ja Sigismundin aikana 1500-luvun jälkipuoliskolla feodaalisiin vasallisuhteisiin perustuneet läänitykset muuttuivat modernin keskitetyn valtion myötä kruunun palvelukseen kytketyiksi palveludonaatioiksi. Samalla syntyi niin sanottu Baltian uudempi maaorjuus. Enn Tarvelin mukaan 1500-luvun lopussa donaatioita lahjoitettiin kruunun ennalta määräämäksi ajaksi, haltijan elinajaksi tai perinnöllisesti hallittavaksi. Vastaavasti Liivinmaalla aatelisomistukset muuttuivat puolalaisesta vaikutuksesta allodiaalisiksi, jonka mukaan hallitsija oli luopunut maanhallintaoikeudestaan. 8 Tanskan itäosissa Sjællandissa, Møenissä ja Lolland-Falsterissa noudatettiin talonpoikien vapaata liikkumista rajoittanutta vornedskapia 9 keskiajalta lähtien, jolloin talonpojat olivat tarvinneet kartanonherrojen suojelua ja aateli työvoimaa. Tämän tu ; LdMs, IV, s (hakusana Gutsherrschaft ); HRG, I, s (hakusana Gutsherrschaft ). 7 Von Transehe-Roseneck 1890, s ; Österbladh 1905, s ; Raun 1989, s ; Niitemaa & Hovi 1991, s ; Ligi 1992, s ; von Pistohlkors 1994, s Käsitys balttilaisen maaorjuuden synnystä on edelleenkin kiistanalainen. Esimerkiksi saksalaiset tutkijat katsovat, että maaorjuus syntyi vasta 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa, ks. esim LdMs, IV, s (hakusana Grundherrschaft ), (hakusana Gutsherrschaft ). 8 Tarvel 1992, s Virolaisia donaatioita lahjoitettiin eniten Juhana III:n hallitusvuosina Ks. myös Niitemaa & Hovi 1991, s , Vornedskapin käsite tulee sanasta værn, suojella, mutta koko instituutiota kuvaava vornedskapin käsite on myöhemmän historiantutkimuksen kehittämä. MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 51

53 loksena esimerkiksi sjællantilaiset talonpojat määrättiin muuttokieltoon vuonna Lukuunottamatta itsenäisiä pienviljelijöitä järjestelmä koski myös kruununtalonpoikia. Vuonna 1683 Kristian V:n antamassa Danske Lovissa vallitsevat olot kodifioitiin koko valtakunnan tasolla, ja samalla vornedskap-talonpoikien oikeudet ja velvollisuudet määriteltiin virallisesti ensimmäisen kerran. Yleinen laki sääti monilla tavoilla tanskalaisen maaorjatalonpojan eli vornedin elämää. Sen mukaan vornedskapissa oli kysymys tiukasta maaorjuudesta, sillä talonpojan oli viljeltävä isännän (husbond) osoittamaa maata eikä hänellä ollut muutto-oikeutta. Mikäli vanhemmat olivat maaorjia, myös lapset olivat maaorjia riippumatta siitä, missä he olivat syntyneet. Talonpoika ei saanut poistua kartanolta ilman lupaa, ja kaikki karanneet talonpojat tuli palauttaa takaisin. Kruununmailla ja aateliskartanoilla voimassa ollut vornedskap lakkautettiin Fredrik IV:n antamalla asetuksella helmikuussa Taustalla vaikutti muun muassa se, että kaupunkien kehittäminen oli tullut tärkeäksi, ja vornedskapin katsottiin haittaavan niiden vapaata työvoiman saantia. 10 Sotalaitoksen uudelleenjärjestelyssä kartanoille palautettiin vuonna 1733 maaorjuus eli stavnsbånd, jossa Holsteinin herttuakunnasta otetun esimerkin mukaisesti 4-40-vuotiaat miehet sidottiin muuttokielloilla kartanoiden tosiasiallisiksi maaorjiksi. Stavnsbånd oli kruunun aatelille antama palkkio tämän toimista sotilasrekrytoinnin järjestämisessä. Kartanot maksoivat kruunulle tietyn määrän viljaa, jotta rekryytti vapautettaisiin palveluksesta ja kartano turvaisi työvoimansa. Stavnsbåndin lakkauttaminen tuli ajankohtaiseksi seitsenvuotisen sodan ( ) jälkeen, jolloin sotilaallisia tappioita kärsineessä Tanskassa siirryttiin ammatillisemmin muodostettuun armeijaan. Tämän jälkeen maaorjuuden lakkauttaminen oli enää ajan kysymys, ja vuonna 1788 stavnsbånd -järjestelmä lakkautettiin luku oli tanskalaisen aatelin kartanotalouden kukoistusaikaa, joka perustui maaorjien työvoimaan. 11 Tanskalainen vornedskap ja stavnsbånd muuttokieltorajoituksineen muistutti läheisesti saksalaista Elben itäpuolisen alueen maaorjuutta, mutta poikkesi selvästi ruotsalaisen kartanotalonpojan tai lampuodin asemasta luvun Ruotsissa aatelille lahjoitetuilla palveludonaatioilla (tjänstedonation) ei muodostunut vastaavaa tiukkaa talonpoikien muuttokieltoihin perustuvaa kontrollia. Ruotsin kehitys 1600-luvulla edustaa kuitenkin poikkeusta muista absolutistisista valtioista, mikä johtui muun muassa sen taloudellisilta resursseiltaan kapea-alaisesta valtiontaloudesta luvulla luodun ruotsalaisen suurvallan talous ei kestänyt eri- 10 Munck 1979, s ; Scocozza 1989, s Feldbæk 1990, s , ; Jespersen 1995, s Nilsson 1964, s Virossa ja Liivinmaalla toteutetulla reduktiolla tavoiteltiin myös balttilaisen aatelin privilegioiden hävittämistä. Ks. esim. Vasar 1931, s ; Isberg 1953, s , , 221; Loit 1975, s ; Niitemaa & Hovi 1991, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

54 tyisesti kuningatar Kristiinan, ja osittain jo Kustaa II Aadolfin aikana syntynyttä laajaa suljettua aatelista maanhallintasektoria, joka oli asteittain johtanut valtion verotulojen laskuun. 12 Aatelin maaomaisuuden peruuttaminen eli reduktio niin Ruotsissa, Suomessa kuin Baltiassakin oli välttämätön toimenpide suurvalta-aseman säilyttämiseksi. 13 Ruotsalaisen aatelin maanhallintaoikeuksien laajentuminen 1500-luvun jälkipuoliskolla ei poikennut muista eurooppalaisista keskitetyistä valtioista. Keskiajalta lähtien maanhallinta oli jakaantunut siten, että veromaahan (skattejord) kohdistuvia oikeuksia oli sekä kruunulla että talonpojalla. Jälkimmäisellä oli sukuoikeus (bördsrätt) viljelemäänsä maahan ja kiinteään omaisuuteen, ja vastaavasti edellisellä oli oikeus kantaa veroa (ränta). Kustaa Vaasan saksalaisten neuvonantajien mukana Ruotsiin tuli feodaalisia käsitystapoja, jotka olivat nousevan kuningasvallan kannalta käyttökelpoisia. Tällä perusteella maa tulkittiin kruununmaaksi, ja talonpoika sen vuokraajaksi. Perintötalonpoika katsottiin kruunun lampuodiksi samaan tapaan kuin rälssitalonpoika aatelismiehen. Samalla syntyi aatelin rälssiveron (frälseränta) käsite, joka muutti myös maanhallintaoikeutta. 14 Ruotsissa maanhallinnan jako vahvistui erityisesti Eerik XIV:n ja Juhana III:n aikana, jolloin hallintoaan ja taloudellista veropohjaansa laajentava kruunu jakoi läänityksiä ja donaatioita valtion rakentamiseen osallistuvalle aatelille. Palveluläänitysten ytimen muodostivat Kustaa Vaasan toimesta perustetut kuninkaankartanot, jotka olivat menettäneet merkitystään Juhanan ajasta lähtien. Vähitellen kuninkaankartanot yksi toisensa perään läänitettiin ylhäisaatelille, jolloin syntyi kokonaan uusia aateliskartanoita. 15 Valtiovallan kasvu, joka perustui keskitettyyn hallintokoneistoon ja säännöllisiin verotuloihin, hävitti uskollisuussuhteille pohjautuvan valtion myös Ruotsissa. Ratsupalvelun vastineeksi ei enää annettu verovapautta, vaan tilalle tulivat säännöllisen rahapalkan ja donaatioiden yhdessä muodostama järjestelmä. Samalla aatelin rooli sotapalvelusta suorittavana ryhmänä laventui entistä selvemmin kruunua palvelevaksi virkamiehistöksi. 16 Ruotsissa maapolitiikan muutos on ajoitettavissa luvulle. Eerik XIV:n aikana yleistyivät erilaisilla aikamääreillä ( toistaiseksi, määräajaksi ) rajoitettujen lahjoitusten ohella myös sellaiset läänitykset, joissa aatelisen maanhaltijan oikeus hänelle lahjoitettuun maahan oli ikuinen ( evärdelig ) ja perinnöllinen. 17 Vuonna 1604 aatelista maanhallintaa rajoitettiin Kaarle IX:n toimesta niin sanotulla Norrköpingin päätöksellä, jonka mukaan läänitysten periminen tuli aina tapahtua mieskantaista linjaa myöten ja hallitsijan vaihtuessa niille oli haettava erillinen vah- 14 Ekeberg 1911, s. 3; Jutikkala 1932, s. 11; Jutikkala 1942, s Jutikkala 1932, s Nilsson 1947, s ; Peterson 1981, s Nilsson 1947, s Nilsson huomauttaa, ettei vielä 1500-luvulla tunnettu donaation käsitettä. Sen sijaan lahjakirjan ( gåvobrev ) käsite oli yleisessä käytössä. 18 Jutikkala 1932, s. 22; Nilsson 1964, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 53

55 vistus uudelta kuninkaalta. Tästä lähtien palveluläänityksiä lahjoitettiin ainoastaan määräajaksi ( behaglig tid ), jolloin kruunulla oli mahdollisuus perua aikaisempi päätös niin halutessaan. Olennaista Norrköpingin päätöksessä oli se, että se jakoi aatelin maaomaisuuden varsinaiseen perintörälssiin eli niin sanottuun vanhaan rälssiin ja valtion palvelemisen vastineeksi saatuihin palveluläänityksiin eli niin sanottuun uuteen rälssiin. Perinnöllisiä palvelusläänityksiä, joiden haltijalla oli oikeus kerätä alueella asuvien talonpoikien kruununverot, kutsuttiin 1600-luvun Ruotsissa donaatioiksi. 18 Donaatiot olivat 1600-luvun alkuun tultaessa selvästi palkka valtiolle suoritetusta palveluksesta. Kustaa II Aadolfin hallituskauden alussa läänityksiä myönnettiin lähes yksinomaan toistaiseksi, mutta 1620-luvulla niiden rinnalle palasivat allodiaalioikeuksilla varustetut donaatiot, joiden hallintaoikeus oli huomattavasti laajempi. Tällöin syntyi rajoitetusti perinnöllisten läänitysten ja perinnöllisten allodiaalidonaatioiden välille selkeä hallintaoikeudellinen ero. Niin allodiaali- kuin aikamääreillä rajoitettujen lahjoitusten jakaminen huipentui Kristiina-kuningattaren hallitusvuosina ja 1650-luvulla, jolloin aateli kasvatti vaikutusvaltaansa hallitsijan aseman kustannuksella. 19 Ruotsalaisille 1600-luvun jälkipuoliskon läänityksille ja allodiaalidonaatioille suodattui piirteitä maaorjuudesta muun muassa entisistä tanskalaisista Skånen ja Hallandin maakunnista sekä Baltiasta ja Pohjois-Saksasta. Aateli pyrki hävittämään eron vanhan ja uuden rälssin väliltä, ja palvelusläänitysten talonpoikien asemaa yritettiin muuttaa samanlaiseksi rälssitalonpoikien kanssa. Muun muassa palvelusläänityksillä asuvien talonpoikien muutto-oikeutta yritettiin rajoittaa sitomalla se mahdollisiin velkoihin ja rästeihin, jolloin talonpoika ei saanut muuttaa ennen kuin kaikki verovelat oli suoritettu. Jonkinlaista pakkopalvelusjärjestelmääkin esiintyi, sillä aateli vaati talonpoikien poikia ja tyttäriä kartanolle ja esti heidän menonsa töihin vieraalle. 20 Donaation eli ruotsalaisen 1600-luvun palvelusläänityksen käsite oli Vanhan Suomen oikeuslaitoksen ja kameraalihallinnon päätöksissä keskeisin ruotsalaiselle oikeudelle perustuva argumentti. Vanhan Suomen lahjoitusmaat tulkittiin oikeuslaitoksen toimesta palvelusläänityksiksi, joiden haltijoilla oli ainoastaan oikeus nauttia talonpoikien kruununverot. Ruotsissa Norrköpingin päätöksen jälkeen niin sanottuun vanhaan ja uuteen rälssiin jaettu aatelinen maanhallinta tulkittiin samanlaiseksi kuin 1600-luvun Venäjän maanhallinta, jossa vottóinat olivat aatelin vanhaa rälssiä ja pomestjet palvelukseen sidottua uutta rälssiä luvun jälkipuoliskolla Viipurin kuvernementissa maanhallintakiistat aiheutuivat nimenomaan siitä, että vuoden 1714 aatelin perintö- ja palkkatilat samaistanut Pietari I:n ukaasi ja ruotsalainen maanhallintatraditio olivat keskenään ristiriitaisia. Laintutkimuksen teoreettisella tasolla oppi jaetusta omistusoikeudesta muodostui Vanhan Suomen lahjoitusmaiden kahtiajaetun maanhallinnan tärkeimmäksi perus- 19 Nilsson 1990, s Jutikkala 1932, s , 41-44; Jutikkala 1958, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

56 teeksi. Jaetun omistusoikeuden oppi muotoiltiin 1600-luvun jälkipuoliskolla ja luvun alussa, jolloin Lundin yliopiston juridiikan dosentti ja myöhempi oppituolin haltija David Nehrman (aateloituna Ehrenstråhle) ( ) esitti feodaalioikeuteen (jus feodum) perustuvan formuloinnin aatelisesta maanhallinnasta teoksessaan Inledning till then Swenska jurisprudentiam (1729). Nehrmanin mukaan maanhallinta jaettiin siten, että samanaikaisesti oli olemassa täydellinen (dominium plenum) ja jaettu (dominium divisum) omistusoikeus. Täydellisen omistusoikeuden (dominium plenum) haltijalla oli oikeus määrätä sekä maan tuotosta eli verosta (dominium directum) että talonpoikien nautinta- ja käyttöoikeudesta (dominium utile). Kruunulla oli täydellinen omistusoikeus kruununmaalla sijaitseviin talonpoikaistiloihin ja aatelilla perintökartanoihinsa eli niin sanottuun puhtaaseen rälssiin. Molemmissa tapauksissa täydellinen omistusoikeus oli selvästi osoitettu yhdelle haltijalle. Mikäli omistusoikeuden jakamattomuutta ei kiistattomasti kyetty osoittamaan, kyseessä oli niin sanottu jaettu omistusoikeus (dominium divisum). Esimerkiksi 1600-luvun puolivälin jälkeen annetuilla läänityksillä maanhallintaoikeus oli jaettu aatelismiehen ja talonpojan kesken siten, että edellisellä oli verotusoikeus (dominium directum) ja jälkimmäisellä pysyvä käyttöoikeus (dominium utile). Tosiasiassa tämä jako koski vain sellaisia talonpoikia, joilla oli sukuoikeus viljelemiinsä tiloihin. Kruununtilojen osalta aatelismies sai käytännössä molemmat. Yksityiskohtaisen maanhallintakäsitteistön myötä ja julkiseen talouteen kohdistuvan valtion finanssitieteen eli kameralistiikan työn tuloksena kehittyi myös erilaisten maanluontojen välinen tarkka jako. Vapauden ajan Ruotsissa Nehrmanin teoria dominiun plenumista ja dominium divisumista kiistettiin sekä aatelin että talonpoikien taholta. 21 Vanhan Suomen oikeuslaitoksessa ja paikallishallinnossa oltiin perillä Nehrmanin jaetun omistusoikeuden teoriasta. Turussa ja Upsalassa juristin tutkintonsa suorittaneet Viipurin kuvernementin tuomarit tunsivat Nehrmanin mainitun teoksen ja siihen viitattiin usein myös oikeustapauksissa. Viipurin läänin järjestämiskomitean tekemien kirjaluetteloiden mukaan Nehrmanin teos kuului Viipurin kuvernementinhallituksen ja kameraalihovin käsikirjastoihin. Kuvernementinhallituksen kokoelmaan kuului myös Anders af Botinin ( ) auktoritatiiviseen asemaan kohonnut maanhallinnan kaksiosainen klassikko Beskrifning om svenska hemman och jordagods ( ). Nehrmanin ja af Botinin teosten olemassaolo Vanhan Suomen viranomaisarkistoissa sekä niiden käyttö oikeustapauksissa osoittaa selvästi, että maanhallintakysymysten ratkaisemisessa nojauduttiin ruotsalaisiin auktoreihin, jotka erottivat aatelin vanhan 21 Bonsdorff 1833, s , 52-54; Ekeberg 1911, s ; Jutikkala 1958, s ; Jutikkala 1983, s , erit. taulukko s. 35; Paasto 1994, s ; Vrt. Korpijaakko 1985, s , Luettelo Viipurin kuvernementinhallituksen ja kameraalihovin painetuista lakikirjoista. Stjernvall järjestämiskomitealle , ryhmä 4, kansio 6, Viipurin järjestämiskomitean arkisto, KA. Mikkelin Maakunta-arkiston käsikirjoituskokoelmassa säilytetään myös Nehrmanin Jus Publicum Sveciae eller Svenska stats Lagfarenheter -teoksen käsinkopioitua kappaletta. Käsikirjoitukset, n:o 6, Vanha Suomi, MMA. 23 Revera 1975, s MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA... 55

57 ja uuden rälssin maanluonnot toisistaan. Vanhan Suomen viranomaiset katsoivat, että aatelin lahjoitusmaat olivat perinnöllisiä palvelusläänityksiä, joista ainoastaan talonpoikien kruununverot oli lahjoitettu. 22 Oikeushistoriallisessa tutkimuksessa hallintaoikeus on perinteisesti määritelty omistusoikeuden alakäsitteeksi, jossa hallintaoikeus tarkoittaa rajoitetumpaa määräysvaltaa esineeseen kuin omistusoikeus luvun ruotsalaisen ja venäläisen tradition osalta näyttää kuitenkin siltä, että donaatiot ja pomestjet sekä vanha rälssi ja vott inat muodostivat luontevasti rinnakkaiset maanluonnot, joita ei asetettu keskenään ristiriitaiseen tai toisille alisteiseen asemaan. Aateli myös käsitti maanluontojen välisen eron, mitä tukee myös Ruotsissa 1680-luvulla rauhallisesti sujunut virkapalkkadonaatioiden peruuttaminen. Vaikka hallintaoikeus on teoreettisesti kategorisoitu omistusoikeuden alakäsitteeksi, niin käytännössä hallintaja omistusoikeus muodostivat kaksi erillistä maanluonnon osa-aluetta, jossa esineeseen kohdistuneet erilaiset rajoitukset olivat kaikkien osapuolien tunnustamia luvun jälkipuoliskolla, jolloin Venäjällä syntyi modernissa mielessä omistusoikeuden käsite, myös kysymys Vanhan Suomen lahjoitusmaiden maanhallinnasta ja omistusoikeudesta sai kokonaan uudenlaisen sisällön ja merkityksen. Teoreettisella tasolla Vanhan Suomen lahjoitusmaaproblematiikka keskittyy kysymykseen aatelisen maanhallinnan synnystä ja sen laajentumisesta kohti modernia omistusoikeutta. Maanhallinnan synnyn osalta tarkastelun lähtökohdaksi on otettava venäläinen ja 1700-lukujen aatelista maanhallintaa määrittävä käsitteistö, ja suhteutettava se Venäjän hallitsijoiden pyrkimykseen rakentaa itsevaltiuteen perustuva keskitetty valtio, jonka tärkeimmäksi tukijaksi oli saatava aateli. Maanhallinnan laajentumisen osalta on verrattava lahjakirjojen sanamuotojen käsitteellistä sisältöä donataarien, talonpoikien ja viranomaisten käsityksiin lahjoitusmaiden maanluonnosta. Seuraavassa pääluvussa tarkastellaan Vanhan Suomen aatelisen maanhallinnan syntyä ja itse järjestelmässä tapahtuneita muutoksia lahjakirjojen sanamuotoihin perustuvan käsiteanalyyttisen metodin avulla ja vertailemalla niiden sisältöä lahjoitusmaiden hallinta- ja omistusoikeutta koskeviin oikeustapauksiin. 56 MAANHALLINTAA JA OMISTUSTA...

58 4. Vanhan Suomen lahjoitusmaiden maanhallintaoikeus 4.1. Lahjoitusmaiden muodostuminen Suuren pohjan sodan pitkittyessä Viipurin provinssin sotilasstrateginen merkitys korostui. Pietarin kaupungin perustamisen myötä 1703 Viipurin provinssia ryhdyttiin pitämään tosiasiallisesti Venäjään kuuluvana voittomaana jo ennen varsinaisen rauhansopimuksen allekirjoittamista. Kyseessä oli historiallinen riitamaa, jonka omistuksesta oli käyty kiistoja useiden vuosisatojen ajan. Pietari I katsoi, että erityisesti Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa olivat Novgorodin ruhtinaskunnan kautta kuuluneet Venäjään. Ortodoksisen Käkisalmen läänin itäiset erityispiirteet ja sen lyhytikäinen kuuluminen Ruotsille olivat syynä siihen, että ruotsalaiset eivät olleet halukkaita kiistelemään alueen historiallisesta hallintaoikeudesta. Kiistaa syntyi puolestaan siitä, että Pietari I:n mukaan myös Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolinen Karjala kuului Venäjälle. Tätä ei perusteltu historiallisilla, vaan strategisilla syillä. Pietari I:n suunnitelmissa Viipurin linna muodosti tärkeän osan Neva-joen suulle perustetun uuden pääkaupungin puolustuksesta yhdessä Narvan ja Ivangorodin maalinnojen, Riian ja Tallinnan linnoituskaupunkien sekä Kronstadtin ja Rogoewiekin (Rogersvik, myöh. Paldiski) laivastoasemien ja merisotalinnoitusten kanssa. Sen sijaan kaikista muista Suomen puoleisista valloituksista Pietari oli valmis luopumaan rauhanneuvotteluiden nopeuttamiseksi. 1 Viipurin provinssin siirtyminen venäläisille ilmeni Matthias Akianderin mukaan siten, että Pietari I alkoi heti Viipurin antautumisen jälkeen isännöidä mainittua seutua kuten omaa kotiaan. 2 Alueelta ryhdyttiin myöntämään lahjoitusmaita, jotka noudattivat tyypillistä venäläistä verotuskäytäntöä. 3 Venäjälle suuressa pohjan sodassa siirtyneiden voittomaiden hallinnasta päätti viime kädessä tsaari. Samalla lahjoitusmaiden luovuttaminen ilmensi uutta Pietari I:n luomaa venäläistä valtiota, jossa kruunua erilaisissa virastoissa ja sotalaitoksessa palvelevat aateliset saivat suurimman osan palkastaan nauttimalla lahjoitettujen talonpoikaistilojen ja kokonaisten kylien verotuloja. 4 Hallinnollisesti Viipurin ja Käkisalmen provinssien lahjoitusmaat kuuluivat vuonna 1711 perustetun Pietarin kuvernementin aatelistiloista vastaavan konttorin (Peterburgskaja VottÓinnaja Kontora) alaisuuteen. Saman viraston alaisuudessa olivat myös ruotsalaiseen Inkerinmaahan kuuluneet Kaprion, Pähkinälinnan, Jaaman ja 1 Nikiforov 1959, s. 129, 136, 385, 401, ; Wittram 1964b, s. 90; Razdolgin & Skorikov 1988, s ; Klju evskij 1993b, s , Akiander 1864, s. 52. Lainauksen ruotsinkielisen sanamuodon mukaan tsar Peter började strax efter Viborgs stads kapitulation år 1710 hushålla i nämnde landsort såsom i eget hem. 3 Bobovi 1982a, s Vrt. Ranta 1987, s VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 57

59 Pietarin piirikunnat. 5 Venäläiset suunnittelivat Inkerinmaan verotusjärjestelyt huolellisesti. Vuoden 1711 aikana Pietarin kuvernementin maatuomari ( Landrichter ) Fedosei Manukovin johdolla viranomaiset laativat pitäjäkohtaisia kuvauksia, jonka jälkeen jokaisen tilan veronmaksukyky arvioitiin ja dokumentoitiin tarkasti. VottÓinnaja Kontoran virkamiehet määrittivät muun muassa Kaprion, Pähkinälinnan ja Jaaman piirikunnissa sijaitsevien yksittäisten tilojen veronmaksukyvyn ja laskivat niiden pääluvun, mikä toimi kvantitatiivisena pohjana suunniteltaessa tilojen ja kylien yksityiskohtaista jakamista lahjoitusmaiksi aatelisille virkamiehille ja sotapäälliköille. Venäläiset virkamiehet tunsivat 1600-luvun saksalaiselle kameralistiikalle perustuvan verotustekniikan ja käsitteistön. Maksettavat verot määrättiin sen jälkeen, kun virkamiehet olivat laskeneet viljeltyjen tilojen ja niillä asuvien talonpoikien lukumäärän. Tämä oli vallitseva tapa, jolle koko keisarikunnan verotus oli 1600-luvulta lähtien perustunut. 6 Verotuksen valmistumisen jälkeen koko Inkerinmaa lahjoitettiin valtiollista palvelusta suorittaville virkamiehille sekä hovin ja hallitsijahuoneen jäsenille. Viipurin ja Käkisalmen provinssien verojärjestelyissä meneteltiin samalla tavalla. Vuonna 1712 VottÓinnaja Kontoran virkamiehet aloittivat verotusjärjestelyiden toteuttamisen Käkisalmen provinssiin kuuluneiden Sakkolan, Raudun ja Pyhäjärven pitäjien kuvauksilla, minkä jälkeen verotustiedot määriteltiin kylittäin ja tiloittain. Työ valmistui vuonna 1714, jonka jälkeen Viipurin ja Käkisalmen kuvernementtien täysimittainen lahjoittaminen saattoi alkaa. 7 Lahjoitusmaiden myöntämisoikeus Inkerinmaalla ei kuulunut yksinomaan Pietari I:lle, vaikkakin hänen kantansa ratkaisi lahjoituksen kohtalon. Inkerinmaan (vuodesta 1710 lähtien Pietarin) kuvernementin kohdalla tilanne oli hieman poikkeuksellinen, koska Pietari I oli lahjoittanut kenraalikuvernöörinä toimineelle Aleksandr DanilovitÓ MenÓikoville lähes desjatiinaa Inkerinmaalta syyskuun 5 Centralnyj gosudarstvennyj arhiv drevnih aktov SSSR, Putevoditel, tom 2, 1992, s Jaaman ja Kaprion piirikuntia koskevia vero- ja lahjoittamistietoja, VottÓinnaja Kontoran Inkerinmaata koskevia asiakirjoja, d (Jaama ) ja d (Kaprio ), op. 3, f , Peterburgskaja Vot innaja Kontora, RGADA. Delat ovat suuria, puukantisia ruskealla nahalla päällystettyjä samaa aihepiiriä käsitteleviä verotukseen liittyviä asiakirjanippuja. Asiakirjat on laadittu Pietarin VottÓinnaja Kontorassa, ja ne on sidottu Inkerinmaata käsitteleviin niteisiin. Konttorin toimialueeseen kuuluivat Pietarin kuvernementin lisäksi myös Pihkovan ja Novgorodin kuvernementit. Tämä aineisto oli todennäköisesti myös vuonna 1723 valmistuneen Viipurin läänin maakirjan taustaaineistona, ja siinä ilmoitetaan myös kaikkien asukkaiden, myös naisten ja lasten, iät. Viipurin läänin maa- ja henkikirja v. 1723, 9 805, KA. - PSZ, (IV), ( ). Hallitsevan Senaatin ukaasi, jossa Inkerinmaan verotus todetaan valmistuneeksi. Ks. myös German 1910, s I. E. Germanin mukaan verotuksen tekeminen oli ajankohtaista, koska Inkerinmaalle oli asutettu runsaasti venäläisiä siirtolaisia. Raeff 1984, s Marc Raeffin mukaan venäläisillä oli ollut vilkkaat suhteet jo luvun puolella Hallen yliopistoon, joka oli saksalaisen kameralistiikan keskuksia. Tämä huomioiden ei ole mitenkään erikoista, että myös voittomaiden verotus järjestettiin uusien oppien mukaisella tavalla. 7 Viipurin ja Käkisalmen piirikuntia koskevia verotustietoja , VottÓinnaja Kontoran Inkerinmaata koskevia asiakirjoja, d , op. 3, f , RGADA. Tutkimuksessaan Viipurin komendanttikunta Raimo Ranta ei ole systemaattisesti tarkastellut lahjoitusmaita, vaikka niillä oli ratkaiseva merkitys niin alueen hallinnon, oikeudenhoidon kuin verottamisenkin kannalta. Ranta 1987, s , Ks. myös Ranta 1991, s ; Kaukiainen 1970b, s Vrt. Amburger 1980, s VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

60 lopussa Lahjoitukseen kuuluivat myös Viipurin ja Käkisalmen provinssit, joista puolestaan MenÓikovilla oli oikeus myöntää lahjoituksia. 8 Lahjoitusmaiden myöntämisajankohdan perusteella Matthias Akianderin laatiman donataarilistan mukaan alueelta oli myönnetty kaikkiaan 28 donaatiota vuoteen 1719 mennessä. Näistä kymmenen oli luovutettu MenÓikovin määräyksestä. 9 Tilojen sijoittaminen Pietarin VottÓinnaja Kontoran alaisuuteen osoittaa, ettei 1710-luvun alussa tehty hallinnollista eroa vottóina- ja pomestje-luontoisten tilojen välillä. Aatelistilojen maanluonnon samaistaminen oli edennyt Inkerinmaan osalta niin pitkälle, ettei sitä enää verotusasiakirjoissa mainita. Muun muassa Inkerinmaan piirikuntakohtaisessa ja kylittäin etenevässä lahjoitusluettelossa ei erotettu maanluontoja, jotka oli tulkittu uuden, vuonna 1714 annetun maanomistusukaasin mukaisella tavalla. Lahjoitusmaaluettelon mukaan koko Inkerinmaa oli lahjoitettu aatelisille virkamiehille, joten tässä mielessä oli aivan yhtä luontevaa lahjoittaa myös Viipurin ja Käkisalmen provinssit ja ulottaa verokäytäntö jopa Kymijoelle, Liperiin ja Ilomantsiin asti. Siten Vanhan Suomen lahjoitusmaajärjestelmä edusti normaalia venäläistä verotuksen ja maan taloudellisen hyödyntämisen muotoa. Samalla lahjoitusmaiden luovuttaminen oli tärkeä valtion suorittama vastapalvelus aatelisen tekemästä valtiollisesta palveluksesta. 10 Venäläistä 1700-luvun alkupuolen lahjoitusmaajärjestelmää leimasi kruunun pyrkimys määrittää ja kontrolloida aatelin maaomaisuuden yksityisoikeudellisia rajoja luvulta lähtien maanluonnon määritteleminen pomestjeksi tai vottóinaksi ei enää ollut olennaista. Sen sijaan tilalle tulivat erilaiset kruunun määrittelemät tilapäiset ja kutakin lahjoitusta erikseen koskevat rajoitukset. Hallitsijat luovuttivat donaatioita tavallisesti tarkoin määritellyksi ajaksi, useimmiten haltijan elinajaksi ( po smert, eli haltijan kuolemaan saakka ) tai ainoastaan määräyksen mukaisesti toistaiseksi ( do ukaza ). Tällaisissa tapauksissa kruunu oli muodollinen maanhaltija, joka määritteli lahjoitusmaakäytännön rajat. Aatelisille lahjoitetut tilat ja kylät käsittivät valtaosan valloitetuista entisistä ruotsalaisista Viipurin, Käkisalmen ja Savonlinnan lääneistä. Vuoteen 1719 mennessä yhtenäinen lahjoitusmaiden ketju kulki Viipurin ylikomendanttihallinnon alaisen alueen länsirajaa eli Kymijokea seuraten ja päättyi Saimaan vesistöalueen pohjoisosassa Liperin ja Ilomantsin pitäjiin. 11 Ennen Uudenkaupungin rauhan solmimista Viipurin ylikomendanttihallinnon 8 Kopio Pietari I:n ukaasista, jossa Aleksandr DanilovitÓ MenÓikoville lahjoitettiin desjatiinaa Inkerinmaalta, Ruhtinas MenÓikoville lahjoitettujen tilojen luettelo , VottÓinnaja Kontoran Inkerinmaata koskevia asiakirjoja, s. 5, d , op. 3, f , RGADA. 9 Akiander 1864, s Tietoja Inkerinmaan talonpoikien lahjoittamisesta, VottÓinnaja Kontoran Inkerinmaata koskevia asiakirjoja, d , op. 3, f , RGADA. Inkerinmaan osalta on huomautettava, että Stolbovan rauhassa (1617) Ruotsiin liitetty alue oli voittomaata, joka lahjoitettiin ruotsalaiselle, virolaiselle ja liivinmaalaiselle aatelille. Läänitykset tosin peruutettiin isossa reduktiossa (1685), mutta maanluontoa ei muutettu. 11 Käytäntö oli ollut samanlainen myös 1600-luvun Ruotsissa, jossa läänitykset oli tavallisesti myönnetty på livstid, på behaglig tid tai evärdelig tid. Norrköpingin päätöksen (1604) mukaan donaatioiden periminen oli tapahduttava mieskantaista linjaa myöten ja hallitsijan vaihtuessa uudelta kuninkaalta tuli hakea vahvistus niiden hallinnalle. Nilsson 1947, s ; Jokipii 1956, s. 19, Viipurin ja Käkisalmen piirikuntia koskevia verotustietoja , VottÓinnaja Kontoran VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 59

61 alaiselta alueelta myönnettiin donaatioita useille erilaisille sotilas- ja virkamiesryhmille. Lahjoitusmaiden myöntämisajankohtia analysoimalla ja vertaamalla niitä sekä keskus- että paikallishallinnon kasvuun on mahdollista tarkastella lahjoitusmaakäytännön syntyä Inkerinmaalla sekä Viipurin ja Käkisalmen provinsseissa. Ilman sotalaitosta sekä keskus- ja paikallishallinnon virastoja valtiollinen palvelu oli mahdotonta. Samalla toimiminen armeijassa ja virastoissa olivat välttämätön edellytys lahjoitusmaan saamiselle. Ensimmäisinä organisoitiin Venäjän ulkoasiain- ja hovihallinto, Hallitseva Senaatti, kollegiot sekä amiraliteetti ja muu sotalaitos. Näiden virkamiehille ja sotilaille luovutettiin valtiollisen palveluksen vastineeksi yksittäisiä tiloja tai kokonaisia kyliä aluksi Inkerinmaalta, mutta 1710-luvun puolivälin jälkeen myös Viipurin provinssista, jonka arviointiverotus oli juuri valmistunut. Erityisesti kollegiohallinnon toteuttaminen vuodesta 1718 lähtien ja seuraavana vuonna aloitettu paikallishallinnon reformi lisäsivät virkakuntaa, jolle lahjoitettiin maatiloja pääkaupunki Pietarin läheisyydestä. 12 Muolaan pitäjästä luovutettu Vanhan Suomen ensimmäinen, 92 tilaa käsittänyt donaatio oli tyypillinen aatelisten virkamiesten palveluspakkovelvollisuuden vastineeksi luovutettu lahjoitus. Heinäkuussa 1710 Viipurin ylikomendantiksi nimitetylle Pietari I:n upseeripalvelijalle (denóik), prikaatinkenraali (brigadir) Grigori PetrovitÓ TÓernyÓeville myönnetty donaatio määriteltiin lahjakirjan sanamuodon mukaisesti vottóina-luontoiseksi, ja se käsitti kaikki asutut ja asumattomat kylät, pellot, metsät, niityt, kalavedet ja kaikki muut maat [appertinentier]. 13 Vuoden 1728 verorevisiomaakirjan mukaan TÓernyÓevin donaatio käsitti yhteensä 320 veronmaksukykyistä tilaa. 14 TÓernyÓev toimi venäläisen paikallishallinnon virkamiehenä, jonka tehtäviin kuului johtaa oman alueensa siiviili-, oikeus- ja sotilashallintoa luvulla kuvernöörien alaisia ylikomendantteja nimitettiin tavallisesti laa- Inkerinmaata koskevia asiakirjoja, d , op. 3, f , RGADA; Filippov 1911, s ; Amburger 1966, s , Paikallishallinnosta ks. Bogoslovskij 1902, s Prikaatinkenraali Grigori PetrovitÓ TÓernyÓevin lahjakirja , Ea 25, fol v, VSV n:o 239, KA. Lahjakirjan oli laatinut hallitsijan määräyksen mukaisesti Pietarin maatuomari (Landrichter) Jakov NikititÓ Rimski-Korsakov. Lahjakirjan rinnalla olevassa ruotsinkielisessä käännöksessä todetaan, että tila on määräyksen mukaisesti annettu ylikomendantille aateliskartanoksi [ befallit att afgifva åt honom til Gods - - ]. Pietari I piti ympärillään upseeripalvelijan ryhmää, jotka olivat sosiaaliselta taustaltaan ja syntyperältään alempaa aatelia. TÓernyÓevin suku oli alun perin kotoisin Puolasta, ja sen ensimmäinen Venäjällä tunnettu edustaja Ivan MihailovitÓ TÓarnyÓ-TÓarnetski oli siirtynyt 1400-luvulla tsaari Vasili (IvanovitÓ) III:n palvelukseen luvulla suvun nimimuodoksi vakiintui TÓernyÓev. Dolgorukov 1855, s ; Petrov 1888, s Muolaan ja Valkjärven pitäjien revisiomaakirja 1728, s. 283, 331, 9 822, KA. 15 PSZ, (IV), ( ); Mro ek-droñdovskij 1876, s ; Blinova 1905, s. 60, 70-72; Got e (Gautier) 1913, s Ylikomendantit olivat venäläisessä paikallishallintojärjestelmässä melko harvinaisia virkamiehiä. Heidän hallinnollisista ja oikeudellisista valtuuksistaan on säilynyt vähän tietoja, eikä asiaa ole liiemmin tutkittu. Ylikomendanttihallinto edusti kuitenkin tyypillistä venäläistä paikallishallinnon järjestämistapaa, joka ei perustunut ruotsalaiseen kahtiajaettuun (kanslia - kamari) hallintomalliin. Vrt. Ranta 1987, Myös Pietari-Paavalin linnoituksen ylikomendanttina vuosina toiminut kenraaliluutnantti Robert (Roman VilimovitÓ) Bruce ( ) oli vastaavalla tavalla saanut lahjoituksena Viipurin provinssin ja Inkerinmaan rajalla sijainneen Lempaalan pitäjän. Amburger 1980, s. 193; Amburger 1993, s. 100; Krupova & Lur e 1993, s Viipurin läänin ylikomendantti, kenraalimajuri Ivan MaksimovitÓ Òuvaloville lahjoitettujen tilojen 60 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

62 joilla valtaoikeuksilla varustetuiksi itsenäisiksi virkamiehiksi sellaisille alueille, joilla oli poikkeuksellisen tärkeä sotilaallinen asema. 15 Myös TÓernyÓeviä ylikomendantin virassa vuonna 1714 seurannut kenraalimajuri Ivan MaksimovitÓ Òuvalov vanhempi (k. 1736) sai lahjoituksen valloitetusta Viipurin provinssista vuonna Kenraalimajuri Òuvalovin donaatio käsitti Muolaan pitäjän emäseurakunnasta sekä Heinjoen ja Valkjärven kappeliseurakunnista 84 veronmaksukykyistä tilaa. Lisäksi hän sai Viipurin pitäjän Ykspään ja Merijoen kylistä yhdeksän veronmaksukykyistä tilaa, ja pienehkön, yhden manttaalin kokoisen Kavantsaaren hovileirin (usad ba) sekä siihen kuuluneet 11 torpparitilaa Kirvun pitäjästä. Donaatio oli annettu Òuvalovin hallintaan (vo vladenie) vastineeksi hänen tekemästään valtiollisesta palveluksesta. 16 Venäjä oli asteittain 1700-luvun alussa siirtymässä rahatalouden piiriin, mutta donaatioilla oli kuitenkin 1720-luvulle saakka keskeinen merkitys valtion virkamiehen palkkauksessa. Esimerkiksi Viipurin ylikomendantin rahapalkka (Gage) määriteltiin ensimmäisen kerran vakinaisessa menosäännössä (ven. Ótat, ruots. stat) vuonna Tätä aikaisemmin ylikomendantin palkka oli perustunut yksinomaan donaatioilta saatavien verotulojen nautintaan. Vuodesta 1725 lähtien Viipurin ylikomendantin palkka koostui menosäännön mukaisesta kiinteästä rahapalkasta sekä erikseen määrätyistä ja ylikomendantin viljelykseen luovutetuista maatiloista, ja niiden verotuloista. 17 Vuodesta 1744 lähtien, jolloin paikallishallinnolliseksi yksiköksi perustettiin Viipurin kuvernementti ja sen johtoon nimitettiin oma kuvernööri, ylikomendantista tuli pelkästään Viipurissa toimiva sotilasviranomainen. Sekä kuvernöörin että ylikomendantin palkkaus koostui kiinteästä menosäännön mukaisesta rahapalkasta ja vuoden 1728 verorevisiossa määritellyistä donaatioiden verotuloista. Esimerkiksi määräyskirja , Kreivitär (ja Ótatsdama ) Jekaterina Òuvalovan lahjakirja Viipurin käskyhaltijakunnassa sijaitsevan donaation siirtämisestä hänen ja hänen perillistensä hallintaan ikuisena ja perinnöllisenä omaisuutena , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Viipurin läänin järjestämiskomitean sihteeri Leopold käänsi termin vo vladenije erheellisesti käsitteeksi toistaiseksi ( tillsvidare ). Lähteenä käytetyssä Viipurin läänin järjestämiskomitean keräämässä lahjoitusmaiden omistusoikeutta koskevassa aineistossa on myös kenraalimajuri Òuvalovin pojanpojan, todellinen salaneuvos ja kreivi (graf) Andrei PetrovitÓ Òuvalovin ( ) puolison, kreivitär Jekaterina Petrovna Saltykovan ( ) vuonna 1796 tekemä anomus hallinnassaan olevien Vanhan Suomen lahjoitusmaiden ikuisesta ja perinnöllisestä hallintaoikeudesta. Anomus osoittaa, että luvulla luovutettujen Vanhan Suomen lahjoitusmaiden hallintaoikeudellisessa asemassa oli tapahtunut muutos suhteessa venäläiseen aateliseen maanhallintakehitykseen. Vanhan Suomen lahjoitusmaita ei tulkittu 1790-luvulla yhtä laajaksi kuin venäläisiä omistuksia. Suostuessaan anomaan täydellistä hallintaoikeutta Ivan Òuvalovin perilliset samalla tunnustivat, ettei heillä ollut täyttä maanhallintaoikeutta silloisessa Viipurin käskynhaltijakunnassa sijaitseviin donaatioihinsa. Viipurin pitäjän, Antrean ja Muolaan vuoden 1728 verorevisiomaakirja, s. 101v-109v, 225, , 9 822, KA. - Òuvalovit olivat alun perin Kostroman alueelta kotoisin olevaa pienaatelia. Ivan MaksimovitÓ Òuvalov vanh. oli suvun ensimmäinen merkittävämpi aatelismies, jonka Katariina I ylensi kenraalimajuriksi. Samassa yhteydessä hän sai myös donaationsa Viipurin provinssista. Dolgorukov 1855, s ; Petrov 1888, s PSZ, (XLII),. 1, Knigi Òtatov, ( ). Samassa yhteydessä määrättiin myös Kronstadtin, Pähkinälinnan, Narvan ja Käkisalmen linnoitusten ylikomendanttien ja komendanttien palkat. Viipurin keskeistä asemaa Pietarin puolustuksessa kuvaa myös se, että Kronstadtin lisäksi ainoastaan Viipurissa oli prikaatinkenraalin arvoinen ylikomendantti. Pähkinälinnaa johti eversti, Narvaa ja Käkisalmea everstiluutnantti. 18 Maaliskuussa 1732 annetulla Hallitsevan Senaatin ukaasilla de Coulonille lahjoitettiin donaatio mainituista pitäjistä. De Coulonin kuoltua Hallitseva Senaatti päätti tammikuussa 1734 peruuttaa osan VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 61

63 maaliskuussa 1758 kenraaliluutnantiksi ylennetyn ja Viipurin kuvernementin kuvernööriksi nimitetyn entisen ylikomendantti Afanasei StepanovitÓ Isakovin palkkaus muodostui menosäännössä vahvistetusta kuvernöörin rahapalkasta sekä tiettyjen kylien ja tilojen revisiossa vahvistetuista verotuloista. Isakovia edeltänyt ylikomendantti ja Pyhän Annan Kruunun linnoituksen (Kron Sankt Annæ) rakennustöiden johtajana vuodesta 1732 lähtien toiminut kenraaliluutnantti Adalbert Verchery de Coulon (ven. Dekulon) oli saanut rahapalkkansa lisäksi hallintaansa (vo vladenie) Viipurin, Antrean, Jääsken ja Säkkijärven pitäjistä yhteensä 251 tilan verot. Kyseessä oli tyypillinen valtiollisen palveluksen vastineeksi myönnetty donaatio, joka oli annettu haltijansa elinajaksi. De Coulonin kuoltua donaatio siirtyi supistettuna hänen leskensä hallintaan. 18 Kuvernööri Isakovin nimityksen myötä Viipurin kuvernementin komendanttien ja kuvernöörien pöytätiluksia (saks. Tafelgut, ruots. taffelgods) järjesteltiin uudelleen. Keisarinna Elisabetin määräyksen mukaisesti de Coulonin donaatio jaettiin kolmeen osaan siten, että kuvernööri Isakov sai pöytätiluksikseen kaksi ja uusi Viipurin linnan ylikomendantti Petr AleksejevitÓ StupiÓ in yhden osan. Tämän seurauksena kuvernööri Isakovin nautintaan kuuluivat 172 tilaa Viipurin, Jääsken ja Antrean pitäjistä ja vastaavasti ylikomendantti StupiÓ inin nautintaan 93 tilaa Viipurin, Säkkijärven ja Antrean pitäjistä. Nämä pitäjät oli annettu virkamiesten perinnölliseen hallintaan (vladet poto[m]vremja) eli käytännössä he saivat pitää donaationsa senkin jälkeen, kun he olivat luopuneet viroistaan. 19 Järjestelmä edusti yleisesti venäläistä paikallishallinnossa käytettyä virkamiesten palkanmaksutapaa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Paikallishallinnon sotilas- ja siviilivirkamiesten hallintaan kuuluneet lahjoitusmaat eivät vielä 1700-luvun alussa olleet perinnöllisiä. TÓernyÓevin ja Òuvalovin lahjoitusmaiden lisäksi ainoastaan Viipurin linnan komendantin, eversti Matvei Nejeloville Kivennavan pitäjästä lahjoitettujen 25 tilan vaiheet edustavat normaalista palkkauskäytännöstä vallitsevaa poikkeusta. Vuonna 1723 tapahtuneen Nejelovin kuoleman jälkeen Kivennavan donaatio siirtyi hänen tädilleen, kamarineiti (freilina) Anisia Kirillovna Tolstajalle. Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsinainen suora periminen, sillä Kivennapa palautui ensin kruunulle, jonka jälkeen se lahjoitettiin uudellesken hallintaan jääneestä donaatiosta. Uuden päätöksen mukaan se käsitti samoista pitäjistä 95 tilaa, joilla asui lähes ihmistä. Kenraaliluutnantti de Coulonin donaation imissiokirja v. 1735, s. 1, 42, 9 860, KA; Akiander 1864, s Viipurin kuvernöörin ja komendantin pöytätiluksia koskeva keisarinna Elisabetin ukaasi , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Vuoden 1760 Viipurin provinssin henkikirjan mukaan kuvernöörin pöytätiluksilla oli 488 ruokakuntaa ja henkirahaa maksanutta ihmistä. Vastaavasti ylikomendantin donaatiolla oli 227 ruokakuntaa ja 761 henkiveron maksanutta ihmistä, eli jako kahden suhde yhteen oli toteutunut myös käytännössä. Säkkijärven, Viipurin pitäjän, Jääsken ja Antrean henkikirjat v. 1760, s. 8, 11-19, 19-23, 50v-51v, 52-57v, 59v-64v, 9 860, KA. Henkikirjat eivät tietenkään ilmoita pitäjien täsmällisiä asukaslukuja, koska ne ovat kameraalisia tositeluetteloita veroa maksaneista henkilöistä. Henkikirjat väestötietojen lähteenä, ks. esim. Orrman 1980, s Maininta VottÓinaja Kollegijan ukaasista , Kivennavan revisiomaakirja v. 1728, s. 325v, 9 822, KA. 21 Kivennavan verorevisiomaakirja v. 1728, s. 359, 9 822, KA. Sotavuodet olivat koetelleet Kivennapaa ankarasti, sillä 225 tilasta ainoastaan 112 oli veronmaksukykyisiä. Loput olivat autioina (94) tai otettu 62 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

64 leen. Toukokuussa 1723 Pietari I luovutti kamarineiti Tolstajalle Kivennavalta ikuiseen hallintaan (v ve noe vladenie) vottóina -lahjoituksen, joka oli suurempi kuin hänen veljenpoikansa komendantti Nejelovin donaatio, 20 sillä kamarineiti Tolstajan donaatio käsitti vuoden 1728 verorevisiomaakirjan mukaan 225 kivennapalaista talonpoikaistilaa. 21 Nejelovin ja Tolstajan hallintaoikeus ei ollut täydellinen, vaikka kamarineiti Tolstajan kuoleman jälkeen Kivennavan donaatio siirtyi eversti Nejelovin lesken hallintaan. Vuonna 1732 Kivennavan donaatio nimittäin siirrettiin keisarillisen hovikanslian hallintaan keisarinna Anna Ioannovnan määräyksestä. 22 Myös lähialuiden paikallishallinnossa palvelevat sotilas- ja siviilivirkamiehet saivat toistaiseksi tai haltijan elinajaksi myönnettyjä lahjoituksia Viipurin provinssista. Esimerkiksi vuonna 1715 Pähkinälinnan komendantiksi nimitetty, eversti Abraham (Abram DmitrevitÓ) Buchholtz sai toukokuussa 1716 Säämingin pitäjästä 30 tilan verotulot. 23 Vastaavasti Pietarin komendanttina toiminut Kirill AleksejevitÓ NaryÓkin (k. 1723) sai Alexandr MenÓikovin vahvistamalla määräyksellä 102 tilan verotulot Vehkalahdelta maaliskuussa NaryÓkin oli aikaisemmin toiminut Pietari I:n hovissa taloushallinnon alempana virkamiehenä (stol nik) ja ylennetty hovimarsalkkaa vastanneeseen lähimmän hovimestarin (bliñnyj krav iv) virkaan. Lahjoituksen myöntäminen liittyi NaryÓkinin nimittämiseen Moskovan kuvernööriksi tammikuussa Tunnetuin esimerkki paikallishallinnon virkamiehistä on Pietarin kuvernementtiin kuuluneen Aunuksen komendantti ja Petrozavodskin rauta- ja asetehtaiden johtaja, everstiluutnantti Wilhelm de Hennin (Vilgelm de Gennin) ( /52), jolle lahjoitettiin Käkisalmen piirikunnasta (ujezd ) Hiitolan pitäjästä kahteen eri otteeseen vuosina 1711 ja 1714 yhteensä 66 tilan verotulot. Heinäkuussa 1711 de Henninille annetun lahjakirjan mukaan donaatio oli lahjoitettu hänen hallintaansa [ven. vo vladenie, ruots. disposition ], eikä lahjakirjassa mainittu kylien, peltojen ja metsien kuulumisesta de Henninille. Donaatio oli maanluonnoltaan pomestje, jonka verotulot oli luovutettu rahaa vastaavana palkkana Aunuksen komendantille. 25 Pietarissa toimineen keskus- ja hovihallinnon sekä amiraliteetin ja muun sotalaitoksen palveluksessa olevat aateliset saivat aluksi lahjoituksia Inkerinmaalta ja myöhemmin myös Viipurin provinssista. Nämä ryhmät muodostivat suurimman osan lahjoitusten saajista. Siirtyminen ruotsalaisten esimerkkien mukaiseen kollegioyhdysviljelyyn (19). 22 Maininta VottÓinnaja Kollegijan ukaasista , ks. Akiander 1864, s Kivennavan vuosien 1732 ja 1733 henkikirjojen mukaan donaatio oli todella palautunut kruunulle, (1732), s. 158, KA; (1733), s. 159, KA. 23 i erin 1883, s. 47; Akiander 1864, s. 53. Buchholtzin donaatio peruutettiin vuonna Säämingin pitäjänhistorian (1971) vuoteen 1743 asti kirjoittanut Pekka Lappalainen ei tunne Buchholtzin donaatiota. 24 Akiander 1864, s. 53; RBS, XX, Akiander 1864, s Akianderin käännöksen mukaan de Henninin Hiitolan lahjoitus oli besittning, eli hallintaoikeudella varustettu donaatio, joten kyseessä ei ollut vottóina. 26 PSZ, (V), ( ). Ulkoasiainkollegion johdossa toimi (valtio)kanslerin (gosudarstvennyi kancler) nimikkeellä kreivi Gavril IvanovitÓ Golovkin ( ) ja varakanslerina paroni Petr VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 63

65 hallintoon vuoden 1718 aikana lisäsi nopeasti korkea-arvoisten virkamiesten määrää. Joulukuussa 1717 annetussa ukaasissa virallistettiin kollegiot sekä niitä johtavat presidentit ja varapresidentit. Huhtikuussa 1718 annettiin kollegioiden ohjesäännöt, ja seuraavan vuoden kuluessa virastot avattiin yksi kerrallaan. Vuoden 1719 aikana toimintansa aloitti yhdeksän kollegiota, joista tärkeimmät olivat ulkoasiain-, sota-, amiraliteetti-, oikeus-, kauppa- ja vuorikollegio. 26 Kollegioiden presidentit muodostivat Hallitsevan Senaatin, johon nimitettiin 1720-luvun alussa muutamia uusia jäseniä. 27 Koska pääkaupunki Pietarin ympäristössä sijaitsevat Inkerinmaan pitäjät oli jo pääasiassa lahjoitettu, jouduttiin uusien kollegioiden presidenttien ja varapresidenttien palkkauksen täydentämiseksi etsimään sopivia lahjoituksia Viipurin ylikomendantin hallinnon alaiselta alueelta. 28 Kollegioiden presidenteistä ja varapresidenteistä ainoastaan ulkoasiankollegion kansleri Gavril IvanovitÓ Golovkin, varakansleri Petr PavlovitÓ Òafirov ja kamarikollegion presidentti Dmitri Golitsyn puuttuvat lahjoitusmaita saaneiden virkamiesten luettelosta. Sotakollegion johtavista virkamiehistä vuonna 1717 varapresidentiksi nimitetty kenraali Adam Weide oli saanut jo maaliskuussa 1714 Raudusta Karjalan kannaksen eteläosista lahjoituksen, joka käsitti 188 tilan verot. Weiden nimityksen taustalla olivat hänen ansionsa erityisesti kollegiohallinnon käytännön järjestämistyössä ja ruotsalaisten viranomaisohjesääntöjen soveltamisessa. Weide oli suuren pohjan sodan alkuvaiheissa siirretty ruotsalaisten sotavankina Tukholmaan, jossa hän perehtyi ruotsalaiseen kollegiohallintoon. Vapauduttuaan vankeudesta sodan vielä kestäessä Weide lähetti lisäksi hampurilaisen Heinrich Fickin ( ) vakoilemaan Tukholmaan ruotsalaisen keskushallinnon yksityiskohtia, mikä oli Claes Petersonin mukaan edellytys koko venäläisen kollegiohallinnon syntymiselle. Weiden ansiot huomioitiin uudelleen vuonna 1718, jolloin hänet nimitettiin sotakollegion presidentiksi virkaa vakinaisesti hoitavan ruhtinas Aleksandr PavlovitÓ Òafirov ( ). Sotakollegion johdossa oli ensimmäisen sotamarsalkan nimikkeellä Aleksandr DanilovitÓ MenÓikov yhdessä kenraali Adam Weiden (Adam AdamovitÓ Vejde) ( ) kanssa. Amiraliteettikollegion presidenttinä toimi kenraali-amiraali Fedor MatvejevitÓ Apraksin ja varapresidenttinä amiraali Cornelius Cruys (Kornelij IvanovitÓ Krjujs) ( ). Oikeuskollegion johtoon nimitettiin salaneuvos Andrei ArtamonovitÓ Matvejev ( ) ja entinen Riian hovioikeuden presidentti Hermann von Brevern ( ). Kauppakollegion presidentiksi nimitettiin salaneuvos Petr AndrejevitÓ Tolstoi ( ) ja varapresidentiksi Òmit (?). Kamarikollegion johdossa toimivat presidenttinä ruhtinas Dmitri MihailovitÓ Golitsyn ja varapresidenttinä baltiansaksalainen paroni Magnus Wilhelm Nieroth (n ). Vuori- ja manufaktuurikollegion johtoon nimitettiin kenraalisotamarsalkka Jakob Bruce (Jakov VilimovitÓ Brjus) ( ), valtiokonttorikollegion salaneuvos, kreivi Ivan AleksejevitÓ Musin-PuÓkin (k. 1729) ja revisiokollegion sotakomissaari Jakov FedorovitÓ Dolgorukov. Peterson 1979, s PSZ, (V), ( ); Filippov 1911, s luvun alussa Senaattiin kuuluivat hallintovirastojen (prikaz) päälliköt. Myöhemmin 1700-luvulla keskushallinto laajeni ja Hallitseva Senaatti jaettiin useisiin eri osastoihin, jolloin alkuperäinen kollegiohallinnon idea asteittain muuttui. 28 Vrt. Ranta 1986c, s RBS 3A, s ; Cederberg 1930, s , 21, 35-46; Peterson 1979, s Ks. myös Bogoslovskij 1902, s Johanneksen, Kuolemajärven kappelin, Koiviston, Piispansaaren ja Uudenkirkon vuoden 1728 revisiomaakirja, s. 102v-200, s , 9 822, KA. Ks. myös Revisiokomission maakirja amiraali 64 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

66 Men ikovin sijaisena. 29 Laivastoasioista vastaavan amiraliteetin varapresidentiksi niin ikään vuonna 1717 nimitetty ilmeisesti hollantilaissyntyinen ja Venäjän palveluksessa amiraaliksi ylennyt Cornelius Cruys ( ) oli saanut Viipurin provinssista keisarillisella ukaasilla 131 tilan verot Kurkijoelta vuonna Varapresidentti Cruysin maaomaisuudesta pidettiin huolta myös tammikuussa 1720 annetun lahjoitusmaat Viipurin-Käkisalmen maantien länsipuolelta peruuttaneen ukaasin jälkeen. Heinäkuussa 1720 hän sai menettämänsä Kurkijoen donaation tilalle Johanneksesta 54, Kuolemajärveltä 40, Koivistolta 77, Piispansaaresta viisi ja Uudeltakirkolta 145 veronmaksukykyistä tilaa. Kaikkiaan donaatio käsitti autioine ja muihin tiloihin liitettyine taloineen 520 talonpoikaistilaa. 30 Cruys oli saapunut Venäjälle vuonna 1698 johtamaan laivaston rakentamista. 31 Cruysin seuraajalle vara-amiraali Peter von Sieversille (Petr Sievers) ( ) luovutettiin 26 kylää (128 tilaa) Hiitolasta hallittavakseen (vo vladenie) tammikuussa 1726 keisarinna Katariina I:n määräyksellä. 32 Von Sievers oli siirtynyt Venäjän palvelukseen 1704, jota ennen hän oli työskennellyt neljä vuotta Tanskan laivastossa. Vuonna 1721 hänet ylennettiin vara-amiraaliksi ja nimitettiin amiraliteettikollegion jäseneksi luvun alussa von Sievers sekaantui keisarinna Anna Ioannovnaa vastaan tähdättyyn poliittiseen juonitteluun, jonka seurauksena hän menetti 1732 paikkansa amiraliteettikollegion varapresidenttinä ja hänen Hiitolassa sijainnut lahjoituksensa peruutettiin. Von Sieversin leski Sophia von Numers (k. 1755) sai kuitenkin edelleen pitää Liivinmaalla sijainneet Euseküllin, Heimthalin ja Mornen kartanot. Loppujen lopuksi Hiitolan peruutustakaan ei pantu täytäntöön, vaan donaatio pysyi suvun hallussa. 33 Donaation säilyminen von Sieversin suvun hallussa osoitti, ettei kaikkia lahjoituksia peruutettu, vaikka asiaa koskeva ukaasi olisi annettukin. Von Sieversin tapauksessa donaation hallintaoikeus ei kuitenkaan ollut kiistaton, mikä paljastui amiraali von Sieversin perillisten käymässä riidassa, jossa eräänä osana oli maanhallintaoikeuksien siirtäminen alaikäisille perillisille. Vara-amiraali von Sieversin hallintaan luovutettu donaatio ei käsitteellisellä eikä käytännön tasolla osoittautunut täydelliseksi omaisuudeksi. Sophia von Numersin kuoleman jälkeen Hiitolan donaatio oli hänen tyttärensä Anna Helena von Sieversin puolison, Käkisalmen varuskuntarykmentin majuri (premiermajor), paroni Johann Abraham Friedrich de Scottin (k. 1779) vuokraviljelyksessä vuoteen 1757 asti. Tällöin Hiitola jaettiin von Sieversin lasten, edellä mainitun Anna Helenan, liivinmaalaisen maaneuvoksen Friedrich Wilhelm von Cornelius Cruysin Viipurin pitäjän, Koiviston ja Uudenkirkon donaatiolta vuoteen 1727, fol. 115, 120, 128, 134, 144, 149, 160, 166, 168, 362 ja 402, 9 817, KA. 31 RBS, s ; Wittram 1964a, s. 156; Wittram 1964b, s Vara-amiraali Peter von Sieversin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. 33 Dolgorukov 1855, s. 206; Genealogisches Handbuch der Baltischen Ritterschaften, Livland I, s Luutnatti Gustav von Essenin ja hänen sisarensa Helena Dorothean anomus oikeuskollegiolle , s. 1-2; Majuri (Premiermajor) Johann de Scott Viipurin kuvernementin kanslialle VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 65

67 Sieversin ( ) ja jakohetkellä edesmenneen Dorothea Carolina von Essenin lasten, Gustavin ja Helena Dorothean kesken. Sopimuksen mukaan Friedrich Wilhelm von Sievers sai kaksi osaa ja naispuoliset perilliset kumpikin yhden osan Hiitolasta. Samassa yhteydessä paroni de Scott osti Friedrich Wilhelm von Sieversin osuuden ruplalla, ja Dorothea Carolina von Essenin lasten osuus siirrettiin paroni de Scottin holhoukseen. Gustav ja Helena Dorothea von Essen eivät kuitenkaan tyytyneet sukulaisten heille suunnittelemaan osaan, vaan anoivat Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegiolta oman osuutensa siirtämistä suoraan heidän hallintaansa (saks. Immittirung ) lokakuussa Oikeuskollegio kielsi toteuttamasta donaation jakamista vetoamalla Viipurin kuvernementinhallituksen lausuntoon, koska donaation hallintaoikeus oli epäselvä. 34 Hiitola jäi Friedrich Wilhelm von Sieversin hallintaan, ja vasta 1793 donaatiota hallussaan pitänyt hänen toiseksi vanhin poikansa, oikeuslaitoksen virkamiehenä (Staatsanwald) Viipurissa toiminut vakinaisesta palveluksesta eronnut ja everstiluutnanttia vastannut laivaston toisen luokan kapteeni (kapten 2. ranga) Georg Johann von Sievers (Jegor Sievers) ( ) sai Hallitsevalle Senaatille osoittamallaan anomuksella donaatiolleen ikuisen ja perinnöllisen hallintaoikeuden. 35 Kauppakollegioon, pääasiassa ulkomaankauppaa järjestämään nimitetty presidentti, todellinen salaneuvos Petr MatvejevitÓ Apraksin ( ) sai 246 tilaa käsittäneen Liperin donaation Käkisalmen provinssin pohjoisosasta vuonna Apraksinit olivat 1600-luvulla pajaristoon kohonnut ylimyssuku, ja yhdessä veljensä amiraaliteettikollegion presidentin, amiraali Fedor MatvejevitÓin ( ) kanssa Petr Apraksinin kuului Pietari I:n lähimpään neuvonantajapiiriin. Petr Apraksinin oli toiminut ennen nimitystään Kazanin kuvernementin kuvernöörinä, ja vuonna 1724 hänestä tuli oikeuskollegion presidentti. 36 Petr Apraksinia oikeuskollegion presidenttinä edeltänyt salaneuvos kreivi Andrei ArtamonovitÓ Matvejev ( ) oli saanut hieman ennen varsinaista virkanimitystään Kymijoen itäpuolelta Valkealan pitäjästä 132 tilan lahjoituksen heinäkuussa Kreivi Matvejev oli ansioitunut Venäjän ulkoasiainhallinnon palveluksessa toimiessaan lähettiläänä Hollannissa ( , ), Englannissa ( ) ja Habsburgien hovissa Wienissä ( ) , s v; Maaneuvos Friedrich Wilhelm von Sievers oikeuskollegiolle , s v; Sopimus Hiitolan jakamisesta , s , Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegion asiakirjoja, n:o 1 324, KA. Everstiluutnanttina palveluksesta eronnut paroni Johann de Scott oli Itävallasta Venäjälle siirtynyt katolinen. Amburger 1993, s Georg von Sieversin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Vara-amiraali Peter von Sieversille osoitettu Hiitolan donaatio oli valtiollisen palveluksen vastineeksi luovutettu lahjoitus, joka tulkittiin vuoden 1714 ukaasin mukaisesti. Donaatio annettiin lahjakirjan sanamuodon mukaisesti Georg Sieversille v ve noe i potomstvennoe vladenie ; Georg Johann von Sieversin kuoleman jälkeen donaatio siirtyi hänen vaimonsa Dorothea Pilar von Pilchaun ( ) hallintaan. 36 Akiander 1864, s. 54; Dolgorukov 1855, s. 115, 120; Petrov 1885, s Akiander 1864, s. 53; Amburger 1966, s. 171, Dolgorukov 1855, s. 200; Akiander 1864, s. 53; Petrov 1888, s Musin-PuÓkin toimi samanaikaisesti myös kamarikonttorin johdossa. Keisarinna Anna Ioannovnan hallituskaudella Musin-Pu kin nimitettiin kauppakollegion presidentiksi. Hän kuoli karkoitettuna Solovetskin luostarissa VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

68 Skotlantilaista syntyperää ollut kreivi Jacob Bruce kohosi Pietari I:n aikana kollegiohallinnon huipulle. Hän toimi muun muassa vuori- ja manufaktuurikollegion presidenttinä, ja sai valtiollisen palvelunsa vastineeksi runsaasti talonpoikaistiloja eri puolilta keisarikuntaa, muun muassa Vanhasta Suomesta. N. N. BantyÓ- Kamenskij, Biografii rossijskih generalissimusov i general-fel dmarsalov (Sankt Peterburg 1840). Kuva Timo Kilpeläinen. Luostareiden 1700-luvun alkuvuosien hallinnosta vastanneena (monastyr eskij prikazii na al nik) ja 1710-luvulla painotuotteita valvoneena viranomaisena toiminut todellinen salaneuvos, kreivi Ivan AleksejevitÓ Musin-PuÓkin (k. 1729) nimitettiin valtiokonttorin presidentiksi samaan aikaan. Musin-PuÓkin oli toiminut Smolenskin ja Astrakanin paikallishallinnosta vastaavana kuvernöörinä (vojevod), ja hänet nimitettiin vuonna 1711 perustetun Hallitsevan Senaatin ensimmäiseksi senaattoriksi. Pietari I:n velipuoli, kreivi Musin-PuÓkin oli hänen läheisiä neuvonantajiaan, joka vastasi Hallitsevan Senaatin organisoimisesta. Vuonna 1713 hänelle lahjoitettiin Sakkolan pitäjästä 91 tilaa. 38 Korkea-arvoisia Hallitsevan Senaatin virkamiehiä edusti myös virkapalkkatiloista vastanneen viraston (Pomest nyj Prikaz) päällikkö Mihail MihailovitÓ Samarin, joka sai nautittavakseen 131 tilan verot Ilomantsista. Samarin toimi muun muassa Kronstadtin laivastoaseman telakoiden päällikkönä vuosina Revisiokollegion 39 Filippov 1911, s. 126; Amburger 1966, s Akiander 1864, s. 57; Pirjutko 1993, s. 135; KaÓin 1993, s BantyÓ-Kamenskij 1840a, s ; RBS, I, ; Amburger 1966, s. 234, Tietoja Inkerinmaan talonpoikien lahjoittamisesta, VottÓinnaja Kontoran Inkerinmaata koskevia asiakirjoja, d , op. 3, f , RGADA; Indova 1964, s (Tablica 3). 43 RBS, XII, s Johan Deodotin veli, Lavrentius Blumentrost ( ) toimi niin ikään VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 67

69 presidentiksi nimitetty sotakomissaari, ruhtinas Jakov FedorovitÓ Dolgorukov ( ) sai Pyhäjärveltä 81 tilaa ja Jaakkimasta 308 tilaa käsittäneet lahjoitukset Myös hän kuului Pietarin läheisimpiin neuvonantajiin. 40 Viimeisenä kollegiohallinnon huippuvirkamiehistä sai Viipurin provinssista lahjoitusmaita kenraalisotamarsalkka Jacob Bruce ( ), jolle annettiin ansioistaan Uudenkaupungin rauhan neuvottelijana Käkisalmen provinssista Sortavalan pitäjästä 207 tilaa lokakuussa Hänet nimitettiin vuodesta 1717 alkaen vuori- ja manufaktuurikollegion presidentiksi. Skotlantilaissyntyinen Bruce oli hänkin yksi Pietari I:n läheisimmistä neuvonantajista, joka toimi suuren pohjan sodan aikana venäläisten joukkojen ylipäällikkönä Suomessa sekä venäläisenä neuvottelijana Ahvenanmaan ja Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa. Monien luottamus- ja hallintotehtäviensä lisäksi Bruce oli myös tykistön korkein upseeri eli täyden kenraalin arvoinen päävarusmestari (Generalfeldzeugmeister). 41 Bruce nautti erilaisista valtiollisista tehtävistään sekä suoraa rahapalkkaa että useiden satojen talonpoikaistilojen verotuloja. Esimerkiksi vuonna 1708 Pietari I lahjoitti hänelle Brjanskin kaupungin lopotissa sijaitsevat 219 tilaa ja vuonna 1722 Kozelskin piirikunnasta 487 tilaa. Lisäksi Brucella oli useita pienempiä lahjoituksia Inkerinmaalla Jaaman, Kaprion, Pähkinälinnan ja Pietarin kaupungin piirikunnissa. 42 Myös Pietari I:n hovihallinnon virkamiehet olivat keskeisiä lahjoitusten saajia. Suurin osa lahjoitusten saajista toimi hovissa erilaisissa luottamustehtävissä, ja tehtäviensä vastineeksi he saivat nauttia heille lahjoitettujen tilojen verot. Esimerkiksi Pietari I:n toisen puolison Katariinan (Jekaterina Aleksejevna Skavronskaja) henkilääkäri Johan Deodot Blumentrost ( ) sai kesäkuussa 1716 Valkealasta 132 tilan verot. Myöhemmin vuosina Blumentrost johti arkkiatrin arvoisena keskusvirastotasoista lääkintökansliaa. 43 Samoin hovin seremoniamestari Cortires Johan da Costa (DaKosta) oli saanut valtiolle tekemänsä palvelun vastineeksi Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Seiskarin ikuisesti ja perinnöllisesti hallittavikseen elokuussa Donaatio muutettiin elinikäiseksi lahjoitukseksi vuoden 1728 revisiossa, mutta se peruutettiin vasta da Costan lesken kuoleman jälkeen. 44 Niin ikään hovihallinnon palveluksessa tallimestarina toimineelle Semen hallitsijahuoneen henkilääkärinä. Vuosina hän toimi Pietarin Tiedeakatemian ensimmäisenä presidenttinä. Akiander 1864, s. 53; Paaskoski 1993d, s. 143, Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Seiskarin revisiomaakirja v. 1728, s. 45v-49v, 9 822, KA. Donaatio oli myönnetty , ja se käsitti 40 veronmaksukykyistä tilaa. Kaikkiaan donaatiolla oli 65 tilaa. Akiander 1864, s. 54, 57-58, Viipurin pitäjän revisiomaakirja v. 1728, s. 81v-96, 9 822, KA; Akiander 1864, s. 54; Amburger 1966, 93. Alabardejev ylennettiin 1723 ylitallimestariksi. Donaatio käsitti aluksi myös Luumäen pitäjän, mutta lahjoitus palautettiin takaisin kruunulle tammikuussa 1720 annetun lahjoitusmaiden peruuttamisukaasin mukaisesti. Alabardejeville jäi 30 tilaa, joista viisi oli autiona. Donaatio peruutettiin Katariina II:n määräyksellä toukokuussa Katariina II:n ukaasi Viipurin kuvernementinhallitukselle , Akiander 1864, s Akiander 1864, s. 60; Amburger 1980, s PSZ, (VI), ( ), Akiander 1864, s ; Jakovkin 1829, s Impilahden (Kitelän), Sortavalan, Suistamon, Tohmajärven ja Uukuniemen pitäjät oli lahjoitettu Pietari II:lle joulukuussa 1727 annetulla ukaasilla. 68 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

70 IvanovitÓ Alabardejeville oli luovutettu kohtuulliseksi ajaksi 87 tilaa käsittänyt donaatio, joka vahvistettiin oikeuskollegion antamalla ukaasilla lokakuussa Donaatio kuitenkin pysyi Alabardejevin perillisten hallinnassa heinäkuuhun 1782, jolloin Katariina II perui sen, ja donaatio siirtyi kruunun haltuun. 45 Myös Pietarhovin tilanhoitaja (inspecteur) Carl Arnander sai Käkisalmen provinssista Salmin pitäjästä 184 tilaa käsittäneen lahjoituksen syyskuussa 1725 keisarinna Katariina I:n jo hallitessa Venäjää. 46 Vanhasta Suomesta 1710-luvulla luovutetut lahjoitusmaat eivät olleet maanluonnoltaan uudentyyppisiä aatelisomistuksia, vaan edellisellä vuosisadalla käytössä olleen pomestje-järjestelmän mukaisia. Pietari I oli luonut vuoden 1714 ukaasillaan aikaisemmasta poikkeavan maanluonnon käsitteen, joka kytkeytyi kiinteästi aatelin palveluspakkovelvollisuuteen. VottÓinat olivat olleet perittäviä maaomaisuuksia, joita oli ollut mahdollista jakaa osiin perillisten kesken. Pomestje-luontoisille omistuksille oli ollut tyypillistä se, etteivät ne siirtyneet perintönä eikä niitä myöskään voinut jakaa pienempiin osiin. Vuoden 1714 vott inan ja pomestjen erot poistaneen ukaasin myötä syntyi uusi maanluonto, jossa yhdistettiin piirteitä sekä vottóinasta että pomestjestä. Uusi aatelisomistaminen perustui perinnöllisyyteen (vottóinat) ja maaomaisuuden jakamattomuuteen (pomestjet), joita yhdisti aatelin palveluspakkovelvollisuus. Tammikuussa 1720 Pietari I peruutti Viipurin ja Käkisalmen kesämaantien länsipuolelta kaikki lahjoitusmaat riippumatta niiden hallintaoikeudellisesta statuksesta. 47 Lahjoitusmaiden peruuttamista koskeva ukaasi vähensi lahjoitusmaiden määrää 28:sta kahdeksaan. Vuoteen 1728 mennessä Viipurin provinssissa oli jo kuitenkin 14 aatelisdonaatiota, kaksi luostareille kuulunutta donaatiota sekä kaksi hallitsijahuoneen pöytätiluksiin kuulunutta donaatiota. 48 Suomalaisessa lahjoitusmaatutkimuksessa on kiistelty siitä, miksi Pietari I päätti peruuttaa Viipurin provinssissa Viipurin ja Käkisalmen välisen kesämaantien länsipuolella sijainneet lahjoitukset. Donaatioiden peruuttaminen merkitsi koko provinssia ajatellen laajojen aateliseen maanhallintaan liittyvien nautintaoikeuksien päättymistä. Viipurin provinssissa sijainneen donaationsa menettäneiden aatelisten joukossa oli korkeita virkamiehiä ja sotilaita, muun muassa edellä mainitut Pietari II:n kuoleman myötä Impilahti, Sortavala ja Suistamo lahjoitettiin lokakuussa 1730 Aleksanteri Nevskin luostarin pääkirkolle ( Troica ). Donaatio oli tuolloin Viipurin provinssin taloudelliselta tuotoltaan toiseksi suurin lahjoitus. Vuonna 1731 laaditun Viipurin provinssin pääkirjan mukaan luostari sai vuosittain yli hopeataalerin ja 360 ruistynnyrin tulot. Viipurin provinssin pääkirja 1733, s. 3v, 9 849, KA. - Pietari I:n tyttärelle Elisabet Petrovnalla, sittemmin keisarinna Elisabetille oli lahjoitettu tammikuussa 1728 Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden (Parikkalan) pöytätilus, joiden verotulot (lähes hopeataaleria ja yli tynnyriä viljaa) menivät suuriruhtinattaren henkilökohtaiseen käyttöön. Donaatio oli tuolloin Vanhan Suomen suurin. Viipurin provinssin pääkirja 1731, s. 3v, 9 835, KA. Lisäksi Elisabetille oli lahjoitettu useita tiloja Jaaman, Kaprion ja Pähkinälinnan piirikunnista. VottÓinnaja Kontoran Inkerinmaata koskevia asiakirjoja, d , op. 3, f , RGADA. Erityisesti luostarit omistivat runsaasti sieluja. Esimerkiksi Pyhän Sergei Radoneñilaisen luostari (Troice-Sergieva lavra) omisti yli sielua eri puolilla Venäjää, ja mainittu Aleksanteri Nevskin luostarikin yli sielua. Blum 1961, s Ranta 1986, s Vrt. esim. Nikiforoff 1959, s Rauhanneuvotteluiden alkuvaiheissa kävi selväksi, että Pietari I oli ajatellut valtakuntien väliseksi rajalinjaksi Kokemäenjokea! 50 PSZ, (IV), ( ); Bogoslovskij 1902, s ; Akiander 1864, s Samaiseen VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 69

71 ulkoasiainhallinnon palveluksessa toiminut Andrei ArtamonovitÓ Matvejev, Hallitsevan Senaatin jäsen Mihail MihailovitÓ Samarin ja kauppakollegion ensimmäinen presidentti Petr MatvejevitÓ Apraksin. Raimo Rannan mukaan lahjoitusmaiden peruuttaminen liittyi Uudenkaupungin rauhanneuvotteluissa käytäviin keskusteluihin uudesta rajalinjasta. Puuttumatta tässä yhteydessä sen tarkemmin itse neuvotteluprosessiin on todettava, että Rannan tulkinta perustuu rauhanneuvotteluiden lopputuloksesta käsin tehtyyn oletukseen. Ranta olettaa, että Pietari I olisi lahjoitusmaiden peruuttamisukaasin antaessaan tammikuussa 1720, eli lähes puolitoista vuotta ennen rauhansopimuksen solmimista, tiennyt Venäjän ja Ruotsin välisen rajalinjan kulkusuunnan. Uudenkaupungin rauhanneuvotteluista kirjoitetut lukuisat erillistutkimukset osoittavat, että Pietari I tavoitteli vielä tammikuussa 1720 rajalinjaa, joka poikkesi sittemmin vuonna 1721 solmitusta sopimuksesta. 49 Matthias Akianderin mukaan selitystä Viipurin provinssin lahjoitusmaiden peruuttamiselle on etsittävä toisaalta. Akianderin tulkinnan mukaan lahjoitusmaiden peruuttaminen on kytkettävä Venäjän paikallishallintoreformiin ja sen toteuttamisaikatauluun. Paikallishallintoreformi oli aloitettu joulukuussa 1708, jolloin perustettiin kahdeksan kuvernementtia. Hallinnollisena ja organisatorisena yksikkönä kuvernementit olivat olleet aikaisemmin tuntemattomia. Suuren pohjan sodan pitkittymisen vuoksi paikallishallinnon käytännöllinen toteuttaminen viivästyi lähes kymmenen vuotta. Vuodesta 1719 lähtien kuvernementtien hallintoa järjestettiin ruotsalaisten ja preussilaisten esikuvien mukaisesti. Samanaikaisesti Pietari I uudisti myös valtakunnan keskushallintoa. 50 Uuden paikallishallinnon organisoiminen edellytti kruunun säännöllisiä verotuloja, joita ilman se olisi ollut mahdotonta. Kruunun kannalta Viipurin ja Käkisalmen provinssien lahjoitusmaat muodostivat verotuksellisen ongelman, koska suurin osa alueen verotuloista oli lahjoitettu aatelisille virkamiehille ja sotilaille. Lahjoitus- paikallishallintoreformin toteuttamiseen ja yleisemminkin kruunun verotulojen kasvattamiseen liittyi vuonna 1718 Pietari I:n antama ukaasi uudesta henkiverosta eli niin sanotusta podu naja-verosta, jota maksoivat kaikki vuotiaat miehet. PoduÓnaja-veron keräämisestä annettiin ohjesääntö tammikuussa 1722, jonka jälkeen myös Viipurin provinssissa ryhdyttiin tekemään väestöluetteloita (revizii). Vuoden 1728 ukaasissa määrättiin, että Viipurin provinssin verotus oli toteutettava ruotsalaisen mallin mukaisesti, jolloin alueella ryhdyttiin keräämään ruotsalaista henkiveroa luvulla tehdyissä Viipurin provinssin henkikirjoissa veroa maksoivat myös naiset. PSZ, (V), ( ); PSZ, (VI), ( ); Staehr 1880, s Vuodesta 1783 lähtien Viipurin kuvernementissä palattiin venäläiseen poduónaja-verotukseen, jolloin ruotsalaismallista henkiverotusta varten laaditut veroluettelot päättyvät. e ulin 1916, s. 127; Hartley 1982, s. 99; Paaskoski 1993d, s ; Paaskoski 1994a, s Paikallishallinnon rakentaminen lähti kuitenkin hitaasti liikkeelle, ja vielä 1731 hallinnon järjestäminen oli alkutekijöissään. Ainoastaan provinssin verohallinto maakomissaareineen ja kruunun viljamakasiineista vastaavine lääninveromestareineen oli toiminnassa. Mutta vuodesta 1733 lähtien ruotsalaisen paikallishallinnon edellyttämät lääninkanslian ja -kamarin virkamiehet saivat menosäännön mukaista palkkaa. Samassa yhteydessä palkattiin myös kihlakuntakohtaiset nimismiehet. Viipurin provinssin pääkirja vuodelta 1731, s. 1-5, 9835; Viipurin provinssin pääkirja vuodelta 1732, s. 8, 9 841; Viipurin provinssin pääkirja vuodelta 1733, s. 5-8, 9 849, KA; Paaskoski 1993a, s Akiander 1864, s. 57. Samassa yhteydessä Dolgorukoville oli lahjoitettu 308 talonpoikaistilaa Jaakkimasta. 53 Akiander 1864, s. 57. Vuoden 1728 revisiomaakirjassa todettiin, että lahjoitus oli annettu Matvejevin hallintaan oikeuskollegion päätöksellä määräajaksi ( på behaglig tid ) VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

72 Uudenkaupungin rauhansopimuksen etulehti Uudenkaupungin rauhassa v vahvistettiin muun muassa Venäjän ja Ruotsin välinen rajalinja. Rauhansopimuksen nimiölehti ruotsalais-saksalaisesta kappaleesta. Kongliga Plakater och Resolutioner (ns. Holmbladin kokoelma), Kansallisarkisto. Kuva Jyrki Paaskoski. maiden peruuttamisella Viipurin ja Käkisalmen kesämaantien länsipuolelta tavoiteltiin siis lisää verotuloja, joita käytettäisiin paikallishallinnon organisoimiseen ja tulevaan toimintaan. 51 Viipurin provinssista aatelin palveluspakkovelvollisuuden vastineeksi luovutettu lahjoitusmaa palautettiin takaisin kruunulle, mikäli sen haltijan perilliset eivät palvelleet valtiota tai jos haltijalla ei ollut miespuolisia perillisiä. Tässä suhteessa noudatettiin systemaattisesti vuoden 1714 ukaasia ja sen sisältämää majoraatti-sääntöä. Pyhäjärven lahjoitusmaan vaiheet edustavat tyypillistä käytäntöä tällaisissa tilanteissa. Pyhäjärven venäläinen lahjoitusmaakausi oli alkanut kesäkuussa 1720, jolloin iäkkäälle revisiokollegion presidentille, salaneuvos ja ruhtinas Jakov FedorovitÓ Dolgorukoville oli lahjoitettu 81 tilaa. Hänen kuoltuaan samana vuonna Revisiomaakirjan mukaan donaatiolla oli 119 tilaa, joista 105 oli veronmaksukykyisiä. Pyhäjärven revisiomaakirja v. 1728, s , 9 822, KA. 54 Akiander 1864, s. 53. Valkealan donaatio oli lahjoitettu Matvejeville heinäkuussa 1716 eli siis vuotta ennen hänen nimittämistään oikeuskollegion ensimmäiseksi presidentiksi. 55 Todellisen kamariherran, kreivi Petr Saltykovin lahjakirja , Ea 25, fol , VSV, n:o 239, KA. Asiakirja sisältää myös kuvauksen lahjoituksen aikaisemmista vaiheista. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 71

73 ilman elossa olevia miespuolisia perillisiä Pyhäjärvi palautettiin takaisin kruunulle. 52 Heinäkuussa 1720 annetulla keisarillisella ukaasilla lahjoitettiin oikeuskollegion presidenttinä toimineelle salaneuvos, kreivi Andrei ArtamonovitÓ Matvejeville kohtuulliseksi ajaksi 83 tilaa Pyhäjärveltä Viipurin-Käkisalmen kesämaantien itäpuolelta vuoden 1720 lahjoitusmaiden peruuttamisukaasia noudattavalla tavalla. 53 Pyhäjärven lahjoittaminen vaikutusvaltaiselle oikeuskollegion presidentille oli korvaus hänen vuoden 1720 peruutusukaasissa ja lopullisesti Uudenkaupungin rauhassa menettämästään Valkealan donaatiosta, joka oli käsittänyt 132 tilaa. 54 Matvejevin Pyhäjärven donaatio oli tyypillinen korkealle aatelisvirkamiehelle palveluspakkovelvollisuuden vastineeksi annettu lahjoitus. Se siirtyi jakamattomana kruunun määräämällä tavalla joko takaisin sille itselleen tai kuolemantapauksen sattuessa haltijan valtionpalveluksessa toimivalle vanhimmalle miespuoliselle perilliselle. Oikeuskollegion presidentti Andrei Matvejev kuoli syyskuussa 1728, ja Pyhäjärven lahjoitus palautettiin takaisin kruunulle. Kun kaksi vuotta myöhemmin Matvejevin poika Fedor AndrejevitÓ saavutti alikapteenin arvon, hän sai aikaisemmin isänsä hallinnassa olleen Pyhäjärven pitäjän donaation. Fedor Matvejevin maaliskuussa 1734 tapahtuneen kuoleman myötä donaatio palautui jälleen kruunulle, ja koska hänellä ei ollut miespuolisia perillisiä Pyhäjärven pitäjä lahjoitettiin jakamattomana kokonaan uudelle suvulle. Kruunu reagoi nopeasti Fedor Matvejevin kuolemaan, sillä jo toukokuun alussa 1734 Pyhäjärvi oli lahjoitettu uudelle omistajalle todelliselle kamariherralle, kreivi Petr Saltykoville. 55 Myös everstiluutnantti de Henninin Hiitolan donaatio on kiintoisa lahjoitusmaiden maanluonnon analysoimisen kohde, sillä se kuului Viipurin ja Käkisalmen kesämaantien vasemmalle puolelle jäävien peruutettavien ja kruunulle palautettavien lahjoitusten joukkoon. Kruunu piti Hiitolan itsellään aina vuoteen 1727 asti, jolloin se lahjoitettiin uudelleen Pietarin kuvernementin kenraalikuvernööri Aleksandr MenÓikovin ukaasilla kenraalimajuri Ivan Koltovskille samoilla ehdoilla kuin de Henninillekin. Donaation aikaisempi haltija, sotilasarvoltaan kenraaliluutnantiksi ylennetty ja 1710-luvulla Siperian rautateollisuuden johtoon nimitetty de Hennin valitti kuitenkin asiasta Hallitsevalle Senaatille. Syyskuussa 1728 Senaatin tekemän päätöksen mukaisesti Koltovskin lahjakirja peruutettiin ja Hiitola palautettiin entisillä ehdoilla de Henninille. 56 Vuoden 1728 revisiomaakirjassa de Henninin donaatio oli luovutettu Katariina I:n keskushallintoelimen eli salaisen kanslian heinäkuussa 56 Kenraaliluutnantti Wilhelm de Henninin lahjakirja , ja siihen liittyvä viranomaisten välinen kirjeenvaihto, Ea 25, fol v, VSV, n:o 239, KA. Viranomaiskirjeenvaihdossa mainitaan, että de Henninille luovutettujen kylien määrä perustui vuoden 1714 maakirjaan, jolla tarkoitettiin ilmeisesti Pietarin aatelistiloista vastaavan konttorin (Vott innaja Kontora) laatimia verotusasiakirjoja. Sen sijaan asiakirjan lopussa viitataan, että lahjakirja ja asian ympäriltä käyty viranomaiskirjeenvaihto oli kopioitu vuonna 1802 Viipurin ja Käkisalmen provinsiaalikanslian arkistossa olleesta erityisestä Donations-bref Bokista. Tässä viitataan nykyään Mikkelin Maakunta-arkistossa säilytettäviin maaorjakauppaluetteloihin. 57 Tiurulan eli Hiitolan pogostan revisiomaakirja v. 1728, s , 9 822, KA Donaatio käsitti 67 talonpoikaistilaa, Asilan hovileirin ja kalastamon (fiskeri). 58 Kruununperimys oli epäselvä, koska Pietari I ei ollut ennen kuolemaansa määrännyt, kenelle kruunu tuli luovuttaa. 59 Dolgorukov 1855, s ; Petrov 1888, s. 275; RBS, VI, s ; Genealogisches Handbuch der Baltischen Ritterschaften, Estland I, s. 17; Rougle 1988, s Anton Devier oli liittynyt 72 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

74 1728 annetulla kirjeellä toistaiseksi. 57 De Henninin Hiitolan donaation maanhallintaan kohdistuva kiista antaa mahdollisuuden analysoida lahjoitusmaiden peruuttamista koskevan ukaasin käytännöllistä asemaa suhteessa donataarien käsityksiin maanhallintaoikeutensa perinnöllisyydestä. Tämän esimerkin valossa näyttää siltä, ettei ukaasilla ollut kovinkaan suurta merkitystä donataarien hallintaoikeuteen. Vaikka Asila olikin palautettu takaisin kruunulle, niin de Hennin tulkitsi donaationsa hallintaoikeuden edelleenkin kuuluvan itselleen. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että Asilan palauttaminen de Henninille olisi ollut yksinomaan riippuvainen maanhallintaoikeudellisesta käsitteen määrittelystä. Vaihtoehtoista selitystä on mahdollista etsiä Koltovskille lahjakirjan myöntäneen Aleksandr MenÓikovin poliittisen aseman muutoksesta. Heinäkuussa 1727 kenraalimajuri Ivan Koltovskille lahjoitettu Hiitolan donaatio oli MenÓikovin viimeisiä hallinnollisia päätöksiä ennen kuin hänet karkoitettiin Siperiaan tuomittuna osallisuudesta vallankaappausyritykseen. Hankkeeseen sisältyi laaja salaliitto, johon osallistuville MenÓikov lahjoitti uusia maaomaisuuksia hallitsemiltaan suunnattomilta maaalueilta eri puolilta Venäjää. Eräs MenÓikovin lähipiiriin kuuluneista oli juuri Hiitolan donaatiokseen saanut kenraalimajuri Koltovski, joka menetti asemansa ja omaisuutensa MenÓikovin kukistumisen myötä. Sen sijaan virkatoimiensa takia poliittisesta kamppailusta syrjässä ollut de Hennin vaati Hiitolan pitäjän hallintaoikeuden palauttamista itselleen. Vanhan Suomen lahjoitusmaiden myöntäminen ja peruuttaminen liittyi kiinteästi Pietarissa ja Moskovassa käynnissä olleisiin kruununperimyskiistoihin 58, josta on olemassa toinenkin, Raudun pitäjän lahjoittamista koskeva esimerkki. Raudun pitäjä oli kokonaisuudessaan lahjoitettu ensimmäisen kerran maaliskuussa 1714 Pietari I:n lähipiiriin kuuluneelle kenraali Adam Weidelle, joka sai periä 188 tilan verot vanhoilta, jo 1600-luvulla perustetuilta Vehmaisten ja Leinikkälän hovileireiltä. Weiden kuoleman jälkeen vuonna 1720 donaatio palautettiin takaisin kruunulle, joka lahjoitti sen vuonna 1725 majoraatti-säännön lahjoitusten jakamattomuutta koskevan määräyksen mukaisesti kokonaisena kenraalisotamarsalkka, ruhtinas (knjaz) Nikita IvanovitÓ Repinille. Hänen kuoltuaan jo seuraavana vuonna Rautu lahjoitettiin uudelleen, tällä kertaa portugalilaissyntyiselle juutalaiselle ja Pietarin kaupungin (kenraali)poliisipäällikölle, vuodesta 1726 lähtien kreivi (graf) Anton Devierille (ven. Anton EmmanuilovitÓ Divier, port. di Vieira) ( ), joka oli toiminut Pietari I:n upseeripalvelijana (denóik). Avioiduttuaan vuonna 1711 tai 1712 Aleksandr MenÓikovin vanhimman sisaren Anna Danilovnan Pietari I:n seurueeseen todennäköisesti Englannissa vuonna Toukokuussa 1718 tsaari nimitti hänet Pietarin poliisipäälliköksi. Viime vuosina pidetyissä 1700-luvun Pietaria käsittelevissä kongresseissa Devierin rooli kaupungin rakentamisen ja järjestyksen luomisen kannalta on todettu tärkeäksi. 60 Raudun revisiomaakirja v. 1728, s , 9 822, KA. Donaatio oli luovutettu kamarikollegion päätöksellä ja Hallitsevan Senaatin määräyksellä , ja se käsitti 191 tilaa, joista 157 oli veronmaksukykyisiä. Devierin rehabilitointi liittyi tunnetun tanskalaisen löytäretkeilijän Vitus Beringin matkan järjestämiseen. Devier oli nimitetty 1739 Ohotskin laivastoaseman päälliköksi, ja hänen VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 73

75 kanssa Devier ryhmittyi poliittisesti entistä selvemmin hallitsijan ja hovin taakse. Vuonna 1727 Katariina I:n kannattajana ja lankonsa Aleksandr MenÓikovin vastustajana tunnettu vallanperimyskiistoihin sotkeutunut Devier karkoitettiin Itä-Siperiaan Jakutskin niemimaalle lähes kilometrin päähän Pietarista ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. 59 Tällöin myös Raudun donaatio palautettiin hallitsijalle, joka määräsi Raudun uudeksi pomeótóikiksi laivastossa palvelevan kenraaliadjutantti Stepan VasiljevitÓ Lopuhinin. Hänelle ja hänen perillisilleen myönnettiin ikuinen ja perinnöllinen hallintaoikeus ( ve noe i potomstvennoe vladenie ) Raudun donaatioon. Pitäjä ei kuitenkaan jäänyt Lopuhinien haltuun, sillä jouluaattona 1743 keisarinna Elisabet Petrovna vahvisti omakätisellä allekirjoituksellaan rehabilitoidun Anton Devierin oikeudet entiseen maaomaisuuteensa. 60 Vuonna 1726 Aleksandr MenÓikov oli lahjoittanut henkilökohtaiseen hallintaansa kuuluvia maa-alueita langolleen Anton Devierille, joka sai yli sielua Keski- ja Etelä-Venäjältä, muun muassa Kazanin ja Vladimirin kuvernementeistä. Lisäksi Devier oli saanut samassa yhteydessä Raudusta 188 tilaa, Rjaskin piirikunnasta Inkeristä 189 desjatiinaa maata ja Pietarin itäpuolelta Pähkinälinnan piiristä neljä, yhteensä 65 desjatiinaa käsittävää kylää. Lahjoitukseen kuului myös Neva-joen Viipurin provinssin puoleisella rannalla oleva tiilitehtaan paikka, Tulskassa sijainnut mylly sekä Narvan kaupungin läheisyydessä Juvalan kylässä sijainnut sahalaitos ja jauhomylly. Juvalassa oli vuoden 1720 verotusasiakirjojen mukaan 22 tilaa, joilla asui 33 sielua. Devierin karkoituksen jälkeen koko omaisuus oli lahjoitettu jakamattomana Stepan Lopuhinille entisillä oikeuksilla. 61 Raudun lahjoitusmaan maanhallintaoikeuden selvittämiseksi on tutkittava, milloin donaatio muuttui perinnölliseksi. Vielä vuonna 1725 kenraalisotamarsalkka Nikita Repinin donaatio oli annettu toistaiseksi, minkä osoittaa myös VottÓinnaja Kollegijan määräyskirja. 62 Jouluaattona 1743 keisarinna Elisabetin suomassa armonosoituksessa vahvistettiin Anton Devierin maaomaisuuden palauttaminen entisillä ehdoilla, eli kaikki edellä mainitut kylät ja maat luovutettiin Devierin hallintaan ikuisiksi ajoiksi ( v ve noe vladenie ). 63 Keisarinnan päätöksen nojalla on perusteltua olettaa, että myös Rautu oli luovutettu Devierille samoilla ehdoilla jo vuonna Donataarilla oli siten täydelliseksi tulkittava hallintaoikeus asuttuihin tehtävänään oli luoda Beringin tueksi erityinen Siperian laivasto, minkä jälkeen Elisabet I rehabilitoi Devierin kruunajaisjuhliensa yhteydessä. Rougle 1988, s Kreivi Anton Devierin omaisuuden palauttamisen vahvistava Hallitsevan Senaatin päätös , Ea 25, fol , VSV, n:o 239, KA. 62 Akiander 1864, s Kreivi Anton Devierin omaisuuden palauttamisen vahvistava Hallitsevan Senaatin päätös , Ea 25, fol. 200, VSV, n:o 239, KA. Ks. myös Indova 1964, s. 78. Devierille palautetun maaomaisuuden venäläiset osat olivat alun perin Aleksandr MenÓikovin omaisuutta, ja ne käsittivät sielua. Devierin kokonaisomaisuus oli kuitenkin huomattavasti suurempi, koska luvussa ei ole Inkerinmaan ja Viipurin provinssin lahjoituksia. 64 Rouglen mukaan Elisabet antoi Raudun Devierille takaisin vasta Tällöin donaatiolla oli 502 maaorjaa. Rougle 1988, s VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

76 ja asumattomiin kyliin, peltoihin, metsiin ja kalavesiin. Venäläisen käytännön mukaan ikuinen ja perinnöllinen hallintaoikeus merkitsi täydellistä omistusoikeutta. Tämän vahvistaa sekin, että kenraaliadjutantti Stepan Lopuhinille vuonna 1727 lahjoitettu omaisuus, Rautu mukaan lukien, oli myönnetty ikuisesti ja perinnöllisesti hänen ja hänen perillistensä hallintaan. 64 Pietarin poliisipäällikön Anton Devierin omaisuuden takavarikoiminen vuonna 1727 osoittaa sen, että hallitsijalla oli viime kädessä oikeus päättää siitä, millä ehdoilla jonkun yksityisen aatelisen maaomaisuus oli palautettavissa takaisin kruunulle. Samalla Viipurin provinssin lahjoitusmaakäytäntö noudatti vuoden 1714 aatelismaan luontoa koskevan ukaasin majoraattisääntöä. Devierin maaomaisuutta kohdeltiin koko ajan yhtenä ja jakamattomana yksikkönä, eikä sitä ryhdytty jakamaan pienempiin osiin. Devierin karkoittamisen jälkeen omaisuus lahjoitettiin jakamattomana Lopuhinille, jolta se siirrettiin täsmälleen samanlaisena karkoituksesta palanneelle Devierille. Samalla Devierin omaisuus on tulkittava perinnölliseksi, vaikka se olikin peruttu joksikin aikaa hänen poliittisen toimintansa vuoksi. Devierin tapauksessa vanhempi lahjakirja oli myös juridisesti vahvempi kuin Stepan Lopuhinille myöhemmin samoilla oikeuksilla myönnetty lahjakirja. Vuoteen 1743 tultaessa Anton Devierin Raudun donaatio oli hallintaoikeudellisesti tyypillinen vuoden 1714 ukaasin mukainen aatelin palveluspakkovelvollisuuden vastinneeksi luovutettu lahjoitus. Käsitys maaomaisuuden jakamattomuudesta oli kuitenkin muuttumassa, sillä Anton Devierin kuoltua kesäkuussa 1745 Raudun donaatio jaettiin hänen kolmen miespuolisen perillisensä kesken yhtä suuriin osiin. Samalla Rautu oli ensimmäinen Viipurin provinssista annettu lahjoitusmaa, jolle käsitteellisesti määriteltiin täydellinen hallintaoikeus lahjakirjan sanamuodolla ikuinen ja perinnöllinen hallintaoikeus. Viipurin ja Käkisalmen provinsseista ja 1720-luvulla luovutetut lahjoitusmaat oli sidottu aatelisen suorittaman valtiollisen virka- tai sotapalveluksen kestoon. Kun palvelussuhde päättyi kuoleman tai muun syyn takia, donaatio palautettiin takaisin kruunulle, mikäli donataarilla ei ollut miespuolisia perillisiä luvulla annetut ukaasit provinssin palauttamisesta ruotsalaisen verokäytännön piiriin merkitsivät lahjoitusmaiden osalta sitä, että donaatioiden perimisoikeutta rajoitettiin määrittelemällä niiden nautinta erilaisilla ajanmääreillä ( toistaiseksi, elinajaksi ), mikä todettiin yksiselitteisesti donaatioiden luovutus- tai määräyskirjojen sanamuodoissa. Kruunulle palautetut donaatiot lahjoitettiin välittömästi hallitsijan päätöksellä uudelleen jollekin toiselle aateliselle virkamiehelle tai sotilaalle. Vuoden 1728 revisiomaakirjassa haltijan eliniäksi lahjoitettuja donaatioita oli kolme, ja kohtuulliseksi ajaksi tai toistaiseksi lahjoitettuja donaatioita yhdeksän. Ikuisiksi ajoiksi vahvistettuja donaatioita oli ainoastaan kaksi Maanhallintakäsitteistön muutokset Pietari I:n kuoleman jälkeen tammikuussa 1725 hallitsijaksi tullut leskikeisarinna VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 75

77 Katariina I jakoi muutamia uusia lahjoitusmaita Viipurin provinssista. Luokiteltaessa lahjoitusmaita niiden maanhallinnan ja -luonnon näkökulmasta havaitaan muutos 1710-luvulla luovutettuihin lahjoitusmaihin verrattuna. Vuoden 1728 verorevisiomaakirjan mukaan Akiander luokitteli aatelisen maanomistuksen kolmeen maanhallinnan luokkaan. Suurin osa donaatioista oli palveluspakkovelvollisuuden vastineeksi annettuja virkalahjoituksia. Haltijan elinajaksi luovutettuja donaatioita olivat amiraliteettikollegion varapresidentti Cornelius Cruysin Uudenkirkon, Kuolemajärven, Johanneksen, Koiviston ja Piispansaaren donaatio, hovin seremoniamestari Cortires Johan da Costan Suomenlahden saaret käsittänyt donaatio sekä valtioneuvos Ivan Potemkinin Pyhäjärven pitäjän 55 tilaa käsittänyt lahjoitus. Suurimman ryhmän muodostivat ne donaatiot, jotka oli lahjoitettu määräajaksi tai toistaiseksi. Maanluonnoltaan ne muistuttivat 1600-luvun aatelin palvelun vastineeksi luovutettuja pomestje-tiloja. Tähän ryhmään kuuluivat TÓernyÓevin Muolaan, de Henninin Hiitolan (Asila), Alabardejevin Viipurin pitäjän, Arnanderin Salmin, von Sieversin Hiitolan, Òuvalovin Valkjärven, Viipurin pitäjän ja Antrean, Matvejevin Pyhäjärven, Musin-PuÓkinin Sakkolan ja prikaatinkenraali (brigadir) Johan Stjernschantzin Virolahden donaatiot. Näiden lisäksi Viipurin provinssissa oli kaksi ikuista lahjoitusta (Tolstajan Kivennapa ja Devierin/Lopuhinin Rautu), jotka edustivat vuoden 1714 ukaasin mukaisella tavalla samaistettuja uusia aatelin jakamattomia perintömaita, joista käytettiin edelleen nimitystä vottóina. 1 Viipurin provinssin aatelisessa maanhallinnassa tapahtuneet muutokset 1 Akiander 1864, s. 59. Viipurin komendantti Matvei Nejeloville myönnetystä Kivennavan donaatiosta oli tullut ikuinen lahjoitus Pietari I:n ukaasilla toukokuussa Toinen ikuinen lahjoitus oli Anton Devierin Raudun donaatio, jonka maanluonto oli muuttunut jo Devieriä edeltäneen kenraalisotamarsalkka Repinin aikana tammikuussa Luokittelu perustuu Viipurin läänin järjestämiskomitean päätökseen. On kuitenkin huomautettava ainakin kahdesta poikkeuksesta. Ensinnäkin Viipurin ylikomendantin Grigori TÓernyÓevin Muolaan donaatio oli lahjakirjan sanamuodon mukaisesti vottóina, ja toiseksi Wilhelm de Henninin Hiitolan Asilan donaatio oli vuonna 1728 tulkittu perinnölliseksi lahjoitukseksi. 2 Esimerkiksi edellä mainitussa Wilhelm de Henninin Hiitolan donaation lahjakirjassa vuodelta 1716 todettiin, että pitäjä oli annettu de Henninin hallintaan (vo vladenie). 3 Gradovskij 1875, s. 1, ; Engelmann 1889, s ( 12); Martens 1892, s ( 11-13) luvun jälkipuoliskon valtio-opillisten tulkintojen mukaan Venäjän keisarilla oli rajoittamattomat valtaoikeudet, jotka hän oli saanut Jumalalta, eivätkä hänen toimintaansa rajoittaneet mitkään lakinormit. Suvereenina hallitsijana Venäjän keisari oli loukkaamaton ja kaikesta vastuusta vapaa. Valtio-oikeudellisessa mielessä suvereeni Venäjän keisari saattoi lahjoittaa esimerkiksi maata, eivätkä häntä sitoneet enempää edellisten hallitsijoiden vahvistamat kuin omat aikaisemmatkaan päätökset. Sekä Tarton yliopiston venäläisen oikeuden professorin Johann Engelmannin että Pietarin yliopiston valtio-opin professorina toimineen virolaissyntyisen Friedrich Fromhold Martensin ( ) tunnetut teokset edustavat Venäjän valtio-oikeuden ja oikeushistorian keskeisintä tutkimusta. Pietari I muotoili suvereenin hallitsijan oikeudet armeijan (1716) ja laivaston (1720) statuuteissa (Ustav). Ne sisälsivät muun muassa joukko-osastojen kokoonpanon, menosäännöt ja sotaväen rikoslain. Samalla ne toimivat joukko-osastoiden päälliköiden käsikirjoina. Statuuttien mukaan monarkilla oli kaikki valta maanpäällisessä valtiossa, koska hallitsija oli saanut valtuutuksensa Jumalalta. Samalla hallitsijalla oli suvereeni valta kaikkeen maahan. Pavlenko 1964, s Eino Jutikkalan mukaan Vanhan Suomen lahjoitusmaiden historia keskittyi donataarien omistusoikeuden ympärille. Jutikkalan mukaan aikalaiskeskustelua hallitsi kaksi pääsuuntausta, joista ensimmäinen perustui itsevaltaiseen hallitsijaan, joka ei ollut sidottu mihinkään määräyksiin lahjoittaessaan taloja. Toisen tulkinnan mukaan hallitsijat olivat antaneet donataareille jonkinlaisen hallintaoikeuden, jolloin donataareilla ei ollut täydellistä omistusoikeutta. Jutikkalakaan ei perusta argumentointiaan venäläisten ja ruotsalaisten käsitteiden vertailuun. Jutikkala 1942, s Gramotalla tarkoitettiin 1700-luvulla hallitsijan antamaa julistusta tai muuta sellaista asiakirjaa, 76 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

78 kuvastuvat myös lahjakirjojen sanamuodoissa luvulla annettuja tavallisesti erilaisilla hallinnan rajallisuutta ilmaisevilla aikamääreillä varustettuja donaatioita jäsennettiin käsitteellä vladenije, joka tarkoitti maanhallintaoikeutta. 2 Tutkimalla vladenijen käsitteeseen liitettyjä erilaisia määreitä on mahdollista analysoida Vanhan Suomen aatelisen maanhallinnan muutosta. Lahjakirjan (ñalovannaja gramota) käsitteellä tarkoitettiin hallitsijan kruunun maaomaisuuteen kohdistamaa yksipuolista suvereenia aktia. 3 Lahjakirja oli aatelisen maanhaltijan kannalta keskeisin asiakirja, joka osoitti hallintaoikeuden laajuuden. Lahjakirja oli hallitsijan nimikirjoituksella ja sinetillä vahvistettu todistus (Diploma), joka annettiin lahjoituksen saajalle. Tässä tutkimuksessa käytetyt lahjakirjat ovat viranomaisten eri tarkoituksia varten laatimia määräyskirjoja, joita on tavattu useista eri arkistollisista yhteyksistä. 4 Vanhan Suomen ensimmäinen täydellisen hallintaoikeuden sisältävä lahjoitus luovutettiin todelliselle kamariherralle, kreivi (graf) Petr SemjonovitÓ Saltykoville ( ) toukokuussa Keisarinna Anna Ioannovnan omakätisellä allekirjoituksella vahvistaman lahjakirjan mukaan kreivi Saltykov sai Pyhäjärven pitäjästä 17 kylää ikuisesti ja perinnöllisesti hallittavakseen ( v ve noe i potomstvennoe vladenie ). 5 Vuonna 1812 Viipurin läänin järjestämiskomitea luokitteli kreivi Saltykovin Pyhäjärven donaation lahjakirjan sanamuodon perusteella ikuiseksi ja perinnölliseksi lahjoitukseksi, jonka täydellinen hallintaoikeus tulkittiin kuuluvaksi aateliselle donataarille. Saltykovin Pyhäjärven donaation lahjakirjan sanamuodossa määriteltiin tarkasti, millaiset oikeudet tällaiseen ikuiseen ja perinnölliseen aatelisomistukseen kuuluivat. Lahjakirjan mukaan ikuisen ja perinnöllisen donaation haltija omisti lahjakirjassa mainittujen kylien maat ja viljelykset (zemly i ugody) ja talonpojat (krest jan) - niin alueella asuvat kuin sieltä karanneetkin. 6 Matthias Akianderin mukaan Saltykov oli saanut donaation ainoastaan elinikäiseen nautintaan. 7 Aatelinen maanhallinta oli kuitenkin edelleen riippuvainen muun muassa jossa hallitsija yksipuolisesti antoi esimerkiksi kaupungille tai kokonaiselle kuvernementille joitain erioikeuksia. Muun muassa vuonna 1785 annettua aatelin privilegiojulistusta kutsuttiin Gramotaksi. Vastaava Venäjällä käytetty saksankielinen termi oli Diploma. Lahjakirjojen myöntäminen tapahtui siten, että hallitsija antoi allekirjoittamansa lahjakirjan, jonka Hallitseva Senaatti luovutti asianmukaisilla sanamuodoilla, allekirjoituksilla ja sineteillä varustettuna donataarille. Lisäksi Hallitseva Senaatti toimitti kyseisen alueen viranomaisille, lähinnä kameraalihoville, ilmoituksen suoritetusta lahjoituksesta. 5 Todellisen kamariherran, kreivi Petr SemjonovitÓ Saltykovin lahjakirja , Ea 25, fol , VSV, n:o 239, KA. Lahjakirjan sanamuodon mukaan poñalovali My Anna Ioannovna Petru Saltykovu 17 dereven v Pugajervskoj kirópiel v ve noe i potomstvennoe vladenie. - Kreivi Petr SemjonovitÓ Saltykov edusti korkeinta sotilas- ja virka-aatelia. Hän oli arvoltaan kenraalisotamarsalkka ja toimi muun muassa Moskovan ylikomendanttina. BantyÓ-Kamenskij 1840a, s ; Dolgorukov 1855, s. 75, Em. VSV:n akti. 7 Akiander 1864, s. 62, 176. Lisäksi Akiander puhuu 17 tilasta (gård), kun taas asiakirja mainitsee kyseessä olevan 17 kylää (pl. dereven ). On vaikea arvioida, mistä syystä Akiander on tulkinnut kreivi Saltykovin Pyhäjärven donaation pelkästään elinikäiseksi lahjoitukseksi, vaikka lahjakirjan sanamuoto on selvä ja yksiselitteinen. Akianderin lahjoitusmaateoksen heikkoutena on pidettävä lähdeviitteiden puuttumista. 8 Kenraalimajuri Dmitri AndrejevitÓ Òepelevin lahjakirja , Ea 25, fol , VSV, n:o 239, KA; Akiander 1864, s. 154; RBS XV, VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 77

79 hallitsijanvaihdoksista ja donataarien omasta taloudellisesta asemasta. Pietari I:n hovissa alempana taloushallinnon virkamiehenä (stol nik) toiminut nuori aatelismies, luutnantti Dmitri AndrejevitÓ Òepelev (k. 1759) oli saanut vuonna 1719 Säkkijärven pitäjästä 116 tilaa vastineeksi ansioistaan hovihallinnon järjestämisessä, mutta ei ehtinyt nauttia lahjoituksestaan, sillä se palautettiin takaisin kruunulle vuoden 1720 ukaasin mukaisesti. Òepelevin poliittinen asema oli vakaa vielä Katariina I:n ja Pietari II:n aikana, jolloin hän sai nauttia ylennyksistä, kunniamerkeistä ja uusista lahjoituksista, mutta keisarinna Anna Ioannovnan hallituskaudella häntä syytettiin osallistumisesta poliittisiin juonitteluihin hallitsijaa vastaan. Òepelev kuitenkin vakiinnutti asemansa nopeasti uudelleen, sillä Anna lahjoitti hänelle Kivennavan pitäjästä donaation tammikuussa Lahjakirjan sanamuodon mukaan donaatio oli luovutettu ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan ( v ve noe ja potomstvennoe vladenie ). Òepelevin poliittisen aseman epävakaisuus heijastui myös hänen maaomaisuutensa rajoittamisena, sillä Venäjän uusi hallitsija, keisarinna Elisabet peruutti hänen Kivennavan donaationsa joulukuun viimeisenä päivänä Òepelev saavutti kuitenkin pian uuden keisarinnan luottamuksen, mikä näkyi muun muassa uusina arvoniminä (Général en Chef 1743) ja virkatehtävinä (ylihovimarsalkka 1744). Kenraali Òepelevin aseman vahvistumisesta kertoo sekin, että helmikuussa 1742 Keisarinna Elisabet I palautti hänelle Kivennavan kaikilla entisillä oikeuksilla. 8 Vanhan Suomen aatelin lahjoitusmaiden hallintaoikeudellinen muutos on ajoitettavissa ja 1740-luvuille, jolloin lahjakirjojen sanamuodoista tuli täsmällisempiä ja tarkempia. Edellä mainitut kreivi Saltykovin ja ylihovimarsalkka Òepelevin donaatiot ovat varhaisimpia lahjakirjoja, joiden hallintaoikeus on täsmällisesti määritelty. Molempien lahjakirjat kuitenkin poikkesivat toisistaan, ja niissä tyydyttiin lähinnä toteamaan donataarin käsitteellinen hallintaoikeus ilman yksityiskohtaisempia osamääritelmiä. Vanhan Suomen ensimmäinen sisällöltään ja muodoltaan täsmällinen lahjakirja annettiin keisarinna Elisabetin omista pöytätiluksista (ven. sobstvennost NaÓego Imperatorskogo VelitÓestvo vottóiny - tai - udel ) Henkikomppanian (Lejb-Kompanii) 9 Indova 1964, s ; Amburger 1966, s Hallitsijahuoneen jäsenten pöytätilusten hallinto oli 1700-luvulla jaettu kahtia niin sanotun keisarillisen tiluskanslian (saks. Domänen Kanzlei), joka vastasi muun muassa keisarillisista linnoista ja puutarhoista, ja Päähovikanslian (Glavnoj Dvorcovoj Kanceljarii) alaisen keisarillisen sobstvennost kanslian (Sobstvennost Kanceljarii i kontora) kanssa. Vuonna 1797 Paavali I muodosti keisarillisesta maaomaisuudesta vastaavan erityisviraston (Departament Udelov, das Apanagen Departement), jonka tehtävänä oli keisarillisen maaomaisuuden hoito ja hallinta. Ks. Istorija udelov, I, 1902, s. 5-7, Hovissa kamarijunkkarina toiminut Mihail Vorontsov oli keisarinna Elisabetin suosikki, joka 28-vuotiaana oli ylennyt kenraaliluutnantiksi. Vuonna 1744 hänet nimitettiin todelliseksi salaneuvokseksi ja 1758 Elisabetin kansleriksi. Vorontsovin puoliso oli kreivitär Anna Karlovna Skavronskaja ( ), jonka hallintaan donaatio siirtyi Vorontsovin kuoleman jälkeen. Dolgorukov 1855, s Jaakkiman, Kurkijoen ja Koitsanlahden revisiomaakirja v. 1728, s. 682, 708, 737, 9 822, KA. Donaatio käsitti yhteensä 982 arvioruplaa ja arviopäätä. Jaakkimassa oli 308, Koitsanlahdella 186 ja Kurkijoella 296 veroamaksavaa talonpoikaistilaa. Indovan mukaan Vorontsovin lahjoitus käsitti noin (mies)sielua. Indova 1964, s VottÓinnaja Kollegijan selvitys Liivin-, Viron- ja Suomenmaan kamarikonttorille , fol. 153v- 155, 9 958, KA. Mainitussa niteessä Jaakkiman, Koitsanlahden ja Kurkijoen donaatiota koskevia 78 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

80 luutnantti, todellinen kamariherra Mihail IllarionovitÓ Vorontsoville ( ) hänen kruunulle tekemistään palveluksista heinäkuussa Suuriruhtinas Elisabetille oli luovutettu helmikuussa 1726 Kurkijoen, Koitsanlahden (Parikkalan) ja Jaakkiman pitäjät, jotka vuoden 1728 verorevisiomaakirjan mukaan käsittivät yhteensä 790 veroa maksavaa talonpoikaistilaa. 10 Pitäjät lahjoitettiin Elisabetille sobstvennostiksi Hallitsevan Senaatin ukaasilla 17. helmikuuta Lahjoitusmaan luovuttaminen aloitti viranomaisten välisen kirjeenvaihdon, jonka tuloksena 12. huhtikuuta 1726 donaatio oli merkitty Viipurin provinssin veroluetteloon. Päätös kulki Hallitsevan Senaatin kautta VottÓinnaja Kollegijaan, joka tiedotti ratkaisusta Viipurin provinssin ylikomendantille, prikaatinkenraali Ivan MaksimovitÓ Òuvaloville, jonka kansliassa Jaakkiman, Koitsanlahden ja Kurkijoen verotulot merkittiin siirtyneiksi suuriruhtinatar Elisabetille. 11 Vorontsovin lahjakirjan mukaan keisarinna luovutti hänelle omista pöytätiluksistaan Kurkijoen, Koitsanlahden ja Jaakkiman pitäjät ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan (v ve noe i potomstvennoe vladenie). Lisäksi lahjakirjassa vahvistettiin Vorontsovin hallintaoikeus mainittujen pitäjien talonpoikaistiloihin, peltoihin, metsiin ja niittyihin. Myös talonpojat ja heidän perheensä siirtyivät lahjakirjan mukaan Vorontsovin hallintaan. 12 Vuonna 1754 papiston tekemän väestöluettelon mukaan donaatiolla oli yhteensä asukasta, joista asui Kurkijoella, Koitsanlahdessa ja Jaakkimassa. 13 Toinen sekä sisällöltään että muodoltaan uudentyyppinen lahjakirja annettiin joulukuussa 1747 Venäjän korkeimpaan virkamiehistöön kuuluneelle Hallitsevan Senaatin kenraaliprokuraattori Nikita JurevitÓ Trubetskoille ( ), joka sai samalla lahjakirjalla valtiolle tekemien palvelustensa vastineeksi viisi kartanoa Liivinmaalta ja 55 talonpoikaistilaa Pyhäjärveltä Käkisalmen provinssista. 14 asiakirjoja fol Vanhan Suomen kameraaliarkistojen synnystä ja sisällöstä. ks. Paaskoski 1994a, s Henkikaartin luutnantti, todellinen kamariherra Mihail IllarionovitÓ Vorontsovin lahjakirja , fol v, 9 958, KA. Lahjakirjan sanamuodon mukaan keisarinna Elisabet (My) poñalovali sobstvennyja NaÓego Imperatorskogo Veli estvo vot iny. Lahjakirja on myös painettu saksankielisenä versiona. Ks. Akiander 1864, s Toisin kuin tavallisesti, Vorontsovin donaatio oli myös hallitsijan itsensä osoittama. Liivin-, Viron- ja Suomenmaan kamarikonttorin asiakirjoja vuosilta , fol v, , 9 958, KA. 13 Koitsanlahden, Kurkijoen ja Jaakkiman väestöluettelo v. 1754, s. 682, 708, 737, b, KA. 14 Todellisen salaneuvoksen, kenraaliprokuraattorin, Henkivartiokaartin majurin ja molempien ritarikuntien ritarin, ruhtinas Nikita Trubetskoin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Lahjakirjasta on olemassa toinenkin kopio, joka kuuluu Viipurin läänin järjestämiskomitean arkistoon. Viipurin kameraalihovin lähettämiä lahjoitusmaita koskevia asiakirjoja, Viipurin läänin järjestämiskomitea, kansio 6, ryhmä 6, KA. Myös Akiander on ruotsintanut Trubetskoin lahjakirjan olennaisimmat osat, Akiander 1864, s Maaomaisuuksien lisäksi Elisabet I palkitsi Trubetskoin todellisen salaneuvoksen ja myöhemmin vielä kenraalisotamarsalkan arvonimellä. BantyÓ-Kamenskij 1840a, s ; Petrov 1888, s Feldmann & von zur Mühlen 1990, s , 694. Virossa ja Liivinmaalla hakenilla (koukku) ilmoitettiin maatilojen koko ja miespuolisen väestön määrä. Hupel 1992 (1774), s. 58; Tarvel 1992, s Ruhtinas Nikita Trubetskoin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Lahjakirjan mukaan Trubetskoin donaatio vahvistettiin Meidän Suvereenilla Keisarillisella vallallamme ( SamoderÓavnejÓej NaÓej Imperatorskij vlasti ). Akianderin käännöksen mukaan lahjoitusmaa oli vahvistettu Vår sjelfherrskande och kejserliga makt, kun taas VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 79

81 Hallitsevan Senaatin kenraaliprokuraattori, ruhtinas N. Ju. Trubetskoi oli yksi merkittävimmistä Elisabet I:n ajan virkamiehistä, jolla oli runsaasti maaomaisuutta eri puolilla keisarikuntaa. N. N. BantyÓ-Kamenskij, Biografii rossijskih generalissimusov i generalfel dmarsalov (Sankt Peterburg 1840). Kuva Timo Kilpeläinen. Trubetskoin Liivinmaalle sijoittuvat lahjoitukset keskittyivät Wendenin piiriin, josta hän sai Wesselshofin kartanoon yhdistettyinä olleet Launekalnin, Friedrichshofin, Neuhofin, Paulenhofin ja Selhofskin kartanot. Lisäksi hän sai kaksi hakenia eli koukkua Neuhofin kartanon maa-alueiden ympäristöstä. 15 Aikaisempiin lahjakirjoihin verrattuna Trubetskoin lahjakirjassa hallitsijan valtio-oikeudellinen suvereeni asema oli selvästi esillä. Samalla lahjakirjan käsitteellinen ja sisällöllinen järjestämiskomitean sihteeri Leopold oli kääntänyt kohdan Vår Souverainaste Kejserliga magt. Käsite suvereeni keisarillinen valta on ehkä kuvaavampi termi määrittelemään sitä valtiooikeudellista aktia, jonka perusteella hallitsija saattoi antaa lahjoitusmaita. Akiander 1864, s. 67; Kallio 1901, Järjestämiskomiteassa tunnustettiin hallitsijoiden oikeus myöntää ikuisia ja perinnöllisiä lahjoituksia. Tästä kuitenkin muodostui ratkaisematon ongelma, sillä käsite edellytti myös talonpoikien maaorjuutta, jota puolestaan ei tunnustettu. 17 Ruhtinas Nikita Trubetskoin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Lahjakirjan venäjänkielinen kohta kuuluu seuraavasti: v ve noe i pravednoe i soveróennoe sobstvennoe vladenie. 18 Miller 1926, s , nootti 1. Alexandre Miller havainnollistaa maanomistuksen käsitteellistä muutosta talonpojan omistamista koskevan esimerkin avulla. Ennen modernia maanomistus- 80 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

82 merkitys oli muuttunut, sillä se käsitettiin hallitsijan suvereenin valtioaktin nojalla tehdyksi asiakirjaksi, johon donataarin hallintaoikeus perustui. 16 Ruhtinas Trubetskoin lahjakirja oli myös Vanhan Suomen aatelisen maanhallinnan kannalta keskeisin uusia käsitteitä ilmentänyt asiakirja. Lahjakirjan mukaan Trubetskoi ja hänen perillisensä saivat edellä mainitut maat ikuiseksi ja oikeudellisesti (laillisesti) täydelliseksi omaisuudeksi. 17 Keskeisin muutos liittyy lahjakirjan venäjänkielisessä versiossa käyttöön otettuun kokonaan uuteen termiin sobstvennost, joka esimerkiksi Alexandre Millerin mukaan oli tuntematon käsite ennen Pietari I:stä ja jonka käyttö oli satunnaista ennen Katariina II:n aikaa. 18 Lahjakirjan mukaan Trubetskoin lahjoitukseen kuuluivat sekä talonpoikien tilat, kylät, pellot, niityt, metsät, järvet, virrat ja metsästysmaat että itse talonpojat - niin paikalla asuvat kuin sieltä karanneetkin. Lisäksi donataari sai alueen kalavedet ja -pyydykset, myllyt ja myllynpaikat sekä krouvit ja niiden paikat. Aatelinen maanhallintaoikeus alkoi muuttua käsitteellisesti täydelliseksi omistusoikeudeksi. Ruhtinas Trubetskoin lahjakirjassa ilmeni aikaisempiin verrattuna uusi hallinnollis-oikeudellinen tulkinta. Samanaikaisesti Liivinmaalta lahjoituksen saaneelle Trubetskoille annettiin täydet oikeudet hallita molemmissa provinsseissa sijaitsevia donaatioitaan kuten muillekin liivinmaalaisille aatelismiehille kuuluu. 19 Venäläisessä keskushallinnossa ei tehty eroa suuressa pohjan sodassa Ruotsilta vallattujen alueiden välillä. Uudenkaupungin rauhansopimuksessa Viipurin provinssi oli jäänyt ilman entisiä erioikeuksiaan asukkaiden uskonnonvapautta lukuunottamatta. Samaistaminen näkyi kameraalihallinnon puolella vuodesta 1720 alkaen, jolloin voittomaiden verotusjärjestelyt yhdistettiin erityiseen Viron, Liivinmaan ja Suomen kamarikonttoriin. 20 Vuodesta 1735 lähtien myös Viipurin provinssin oikeushallinto oli yhdistetty Viron ja Liivinmaan oikeuskollegioon. Sama hallinnollinen ja juridinen yhdenmukaisuus ilmeni myös aatelisessa maanhallinnassa, jolloin ei tehty mitään eroa liivinmaalaisten, virolaisten tai suomalaisten aatelisomistuksessa olevien lahjoitusmaiden välillä. Viime kädessä tämä johtui siitä, oikeudellista sobstvennostin käsitettä kaikki maa oli ollut hallitsijan omaisuutta ja myös venäläisen talonpojan katsottiin kuuluvan hallitsijalle. Kun aatelinen maanhaltija, pomeótóik, sai täydellisen maanhallintaoikeuden, myös venäläinen talonpoika siirtyi hänen omaisuudekseen. 19 Ruhtinas Nikita Trubetskoin lahjakirja , Viipurin kameraalihovi järjestämiskomitealle, kansio 6, ryhmä 6, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, KA. Sanamuodon mukaan Trubetskoi sai yhtä laajat omistusoikeudet kuin Liivinmaan aatelillakin oli omiin maihinsa, Lifljandskija Óljati a sobstvennosti s voimi. 20 Joulukuussa 1719 perustetun kamarikollegion alaisuuteen liitettiin erityinen Liivinmaan, Viron ja Suomen kamarikonttori, joka aloitti toimintansa heti seuraavan vuoden alussa. Kamarikonttori lakkautettiin Paavali I:n ukaasilla heinäkuussa 1797, jonka jälkeen alueet yhdistettiin Venäjän keskusfinanssihallinnon alaisuuteen. PSZ, (V), ( ); PSZ, (XXIV), ( ); Amburger 1966, s Viipurin provinssin ensimmäiset kameraaliasiakirjat alkavat vuodesta Viipurin provinssia koskevat asiakirjat, Liivin-, Viron- ja Suomenmaan kamarikonttori, 9 802, KA. Samaistamiselle oli olemassa myös luontevat historialliset perustelunsa, sillä 1600-luvun Ruotsissa Suomi, Viro ja Liivinmaa olivat hallinnollisesti kuuluneet kamarikollegion samaan osastoon. 21 Koskinen 1869, s Yrjö-Koskisen mukaan Vanhan Suomen erikoispiirteitä olisi ollut mahdotonta säilyttää, ellei venäläisen Suomen hallinto monessa kohdin olisi ollut yhdistettynä Viron ja Liivin oloihin, joita ei kumminkaan käynyt sulattaa Venäläisiin kaavoihin (s. 346). Yrjö- VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 81

83 Keisarinna Elisabet I löi kenraalisotamarsalkka A.B. Buturlinin kreiviksi helmikuussa Aatelisarvon myöntämiseen liittyi myös lahjoitusmaiden antaminen Vanhasta Suomesta ja Liivinmaalta. N. N. BantyÓ -Kamenskij, Biografii rossijskih generalissimusov i general-fel dmarsalov (Sankt Peterburg 1840). Kuva Timo Kilpeläinen. että suuren pohjan sodan myötä ruotsalainen aateli oli siirtynyt pois Venäjään liitetystä Viipurin provinssista. Uudenkaupungin rauhan jälkeen alueella ei ollut ruotsalaisperäisiä aatelisia maanhaltijoita, jotka olisivat olleet peräämässä omia oikeuksiaan. Vanhan Suomen kannalta yksinomaan myönteiseksi tulkittu hallinnollisoikeudellinen samaistaminen Viron ja Liivinmaan kanssa on kuitenkin kyseenalaistettava lahjoitusmaiden osalta. Baltiassa maanomistus ja maaorjuus perustuivat keskiajan lopulla vakiintuneisiin muotoihin, joita perusteltiin normatiivisella roomalaisen oikeuden reseptiolla, kun taas Vanhassa Suomessa lahjoitusmaatalonpojilla oli ruotsalaisten maakuntalakien kautta johdetut Kristofer Baijerilaisen maanlain mukaiset huomattavasti laajemmat oikeudet. 21 Vanhan Suomen aatelisdonaatioiden hallintaoikeuden kannalta merkittävä lahjakirja annettiin toukokuussa 1760 kenraalisotamarsalkka Aleksandr Borisovit Koskisesta lähtien Vanhan Suomen kameraalinen ja juridinen samaistaminen Viron ja Liivinmaan kanssa on nähty myönteiseksi seikaksi. Ranta 1986a, s. 82; Schweitzer 1993, s Kenraalisotamarsalkka, senaattori, todellinen kamariherra, kreivi (graf) Aleksandr BorisovitÓ Buturlinin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, s , KA. Ks. myös lahjoitusta koskevaa kamarikonttorin viranomaiskirjeenvaihtoa vuodelta 1760, s , , KA. Donaation luovuttamisen yhteydessä Suojärvellä, Pälkjärvellä ja osassa Ruskealaa toteutettiin väestönlasku, johon myös pikkulapset otettiin mukaan. Kaikkiaan Buturlinin donaatiolla asui hieman yli ihmistä (Suojärvi 1599, Pälkjärvi 1179, Ruskeala 655). Main. pitäjien väestöluettelo 1760, s. 185v, 82 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

84 Buturlinille ( ), joka sai Savonlinnan piirikunnan Sulkavan pitäjästä 18 1/2 verotilaa sekä Käkisalmen piirikunnasta Suojärven ja Uukuniemen pogostat. Uukuniemi tosin vaihdettiin Buturlinin anomuksesta Ruskealan pitäjässä sijainneisiin 66 tilaan, koska Uukuniemi sijaitsi kaukana ja erillään Suojärven pitäjästä. Samassa yhteydessä Buturlin sai Liivinmaalta 50 koukkua, jotka sijaitsivat Modohnin piirikunnassa Liivinmaan itäosissa. Lahjoitukseen kuuluivat Seswegenin kartanoon liitetyt Akskujen, Buzkowskin, Grawendahlin, Kerstenbehmin, Modohnin ja Thielenin hovileirit. 22 Irina BobovitÓ on pitänyt Buturlinin donaation lahjakirjaa Vanhan Suomen aatelisen maanhallinnan historiassa ensimmäisenä sanamuotoja tarkentavana ja yhtenäistävänä asiakirjana, jonka jälkeen lahjakirjojen kaava vakiintui sekä käsitteellisesti että sisällöllisesti. Edellä mainittu kenraaliprokuraattori Nikita Trubetskoin Pyhäjärven donaation lahjakirja oli sekä muodoltaan että sisällöltään olennaisilta osiltaan samanlainen ja annettu jo vuonna Myös vuonna 1743 annettu Anton Devierin lahjakirja sisälsi ikuisen ja perinnöllisen hallintaoikeuden käsitteen. Trubetskoin lahjakirjassa maanhaltijalle annettiin niin ikään oikeus myydä, pantata, vaihtaa, kiinnittää tai testamentata donaationsa. 23 Ainoa seikka, jossa Trubetskoin ja Buturlinin lahjakirjat sisällöllisesti eroavat toisistaan, oli sobstvennostin käsite, joka Buturlinin lahjakirjasta puuttui. Sanamuodon mukaan Buturlin ja hänen perillisensä saivat donaation ikuiseen, oikeaan ja täydelliseen hallintaan, joka oli suojeltu ja koskematon. 24 Vanhan Suomen aatelinen maanhallinta vahvistui ja vakiintui, kun heinäkuussa 1765 keisarinna Katariina II antoi Liivinmaalta, Virosta ja Suomesta luovutettavien donaatioiden lahjakirjojen yhdenmukaistamista koskevan ukaasin. Tästä lähtien lahjakirjoilla oli yhtenäinen kaava, jota kaikissa uusissa luovutuksissa oli noudatettava. Ukaasin antaminen johtui Hallitsevan Senaatin mukaan lahjakirjojen sanamuotojen epäyhtenäisyydestä, joka oli johtanut Liivinmaan, Viron ja Viipurin kuvernementeissa hankaliin juridisiin kiistoihin aatelin maanhallinnasta. Uutta yhtenäistä lahjakirjan kaavaa oli tarkoitus noudattaa kaikissa Ruotsilta valloitetuissa provinsseissa. 211v, 230v, , KA. Aikaisemminkin kruunun hallinnassa olleen Uukuniemen kameraalinen maanluonto päätettiin toistaiseksi jättää ennalleen, mutta kesäkuussa 1765 pitäjä lahjoitettiin Pietarin merikadettikunnalle. Akiander 1864, s Aleksandr Buturlin oli keisarinna Elisabet I:n läheinen neuvonantaja, joka palkittiin maaomaisuuksien lisäksi myös sotamarsalkan arvonimellä. BantyÓ- Kamenskij 1840a, s ; Dolgorukov 1855, s. 159, 164; Petrov 1888, s Liivinmaan lahjoituksesta Feldman & von zur Mühlen 1990, s Bobovi 1982a, s , erit. nootti 22. BobovitÓin RGIA:ssa Pietarissa lähteenä käyttämä fondi eli kenraaliprokuraattorin kanslian arkisto ei ole systemaattinen Viipurin kuvernementin aatelisten lahjoitusmaiden lahjakirjoja käsittelevä arkisto, toisin kuin Viipurin läänin järjestämiskomitean Suomen asiain komitealle lähetetty asiakirjanide. 24 Kenraalisotamarsalkka Aleksandr BorisovitÓ Buturlinin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol.209, KA. Venäjänkielisen käännöksen mukaan donaatio oli annettu v ve noe, pravednoe i soveróennoe vladenie. 25 PSZ, (XVII), ( ); Akiander on julkaissut ukaasista ruotsiksi käännetyn version, Akiander 1864, s Sekä Maunu Eerikinpojan että Kristofer Baijerilaisen maanlakien maakaaret vuoden 1734 laista VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 83

85 Uudessa kaavassa määriteltiin samat aatelisen määräysvallassa olevat yksityisoikeudelliset valtuudet kuin Vorontsovin, Trubetskoin ja Buturlinin lahjakirjoissa. Donaatiot luovutettiin ikuisesti ja perinnöllisesti hallittaviksi myös naiskantaista linjaa myöten. Samalla vahvistettiin donataarien hallintaoikeus rakennuksiin ja maihin, peltoihin, metsiin, niittyihin sekä paikalla asuviin tai sieltä karanneisiin talonpoikiin. Ukaasin mukaan donataarilla oli halutessaan oikeus myydä, pantata ja kiinnittää lahjoitusmaansa. Uutena seikkana lahjakirjassa oli kuitenkin lisäys, jonka mukaan donataari ei saanut tehdä edellä mainittuja yksityisoikeudellisia akteja, mikäli viranomaiset totesivat donataarin hallintaoikeudessa jonkinlaisia puutteita. Tavallisimmin nämä puutteet liittyivät kuitenkin ennen vuotta 1765 annettujen lahjoitusmaiden yksityisoikeudellisiin akteihin. 25 Lahjakirjaukaasin sanamuodon vahvistamisen jälkeen Vanhassa Suomessa oli hallintaoikeudellisesti kolmenlaisia donaatioita. Alueella oli samanaikaisesti ikuisia ja perinnöllisiä, toistaiseksi ja määräajaksi lahjoitettuja donaatioita, joita kaikkia kohdeltiin käytännössä samalla tavalla. Ikuiset ja perinnölliset lahjoitukset olivat käsitteelliseltä maanluonnoltaan täydellisiä vottóinoja, mutta samanaikaisesti alueella oli myös useita hallintaoikeudeltaan epäselviä toistaiseksi tai kohtuulliseksi ajaksi myönnettyjä donaatioita, jotka olivat kulkeneet saman perheen tai suvun piirissä kuten mikä tahansa ikuiseksi tulkittava täydellinen omistus. Toinen syy lahjakirjan sanamuodot yhdenmukaistaneeseen ukaasiin oli vuoden 1714 ukaasissa annettu kielto naiskantaista linjaa myöten kulkevasta perimisoikeudesta, joka oli estänyt rajalliseksi ajaksi myönnettyjen donaatioiden perimisen. Todellisuudessa vuoden 1714 ukaasin perimistä koskevat rajoitukset olivat jo ennen vuoden 1765 lahjakirjaukaasia jääneet merkityksettömiksi. Lahjakirjaukaasin myötä donataarien hallintaoikeuden tulkintamahdollisuudet vähenivät. Vuoden 1765 jälkeen lahjoituksen saaneella donataarilla oli oikeus esimerkiksi myydä donaationsa, eikä sen paremmin oikeusistuimilla kuin talonpojillakaan ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia muuttaa donataarin yksityisoikeudellista aktia. Sen sijaan ennen vuotta 1765 toistaiseksi ja kohtuulliseksi ajaksi annettujen donaatioiden hallintaoikeudellinen asema oli selvästi rajoitetumpi. Hallitsevan Senaatin vahvistama donaatioiden lahjakirjojen erikoisohje edellytti, että kaikki aatelin lahjoitusmaillaan suorittamat yksityisoikeuden piiriin kuuluvat toimet, lähinnä myyminen, ostaminen ja talonpoikien panttaaminen, oli vahvistettava paikallisissa tuomioistuimissa, jotka antoivat niille eräänlaisen lainhuudon. Vanhassa Suomessa, jossa Uudenkaupungin rauhan itäpuoleisella alueella noudatettiin keskiaikaisia maan- ja kaupunginlakeja sekä Turun rauhassa Venäjään liitetyllä alueella vuoden 1734 ruotsalaista lakia, ei koko järjestelmää lahjoitusmaiden myymisineen ja puhumattakaan eivät tunteneet talonpoikien maaorjuutta. Maunu Eerikinpojan maanlaki 1962, s : Kuningas Kristoferin maanlaki 1978, s ; Vuoden 1734 laki 1932, s Akiander 1864, s. 73. Akianderin argumentti oli esillä myös niin sanottuina sortovuosina kirjoitetussa lahjoitusmaatutkimuksessa, mutta väitteeseen johtanut venäläisen maanhallintakäsitteistön analyysi jäi syrjemmälle. Seurauksena oli Akianderin tutkimusten erheellinen tulkitseminen, jolloin Vanhan 84 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

86 talonpoikien panttauksineen lainkaan tunnettu. Seurauksena oli erityisesti Kyminkartanon alueella useita oikeusjuttuja, joissa talonpojat eivät hyväksyneet aatelisten keskenään tekemiä ja kruunun virkamiesten vahvistamia kauppoja. Vanhassa Suomessa noudatetut ruotsalaisperäiset lakikäytännöt eivät tunteneet talonpoikien maaorjuutta. 26 Akianderin mukaan aatelisten lahjoitusten laajentunut hallintaoikeus ei voinut olla samanlainen kuin Liivinmaalla tai Virossa, koska Vanhassa Suomessa noudatettiin käytännössä ruotsalaisia lakeja, vaikkakaan hallitsija ei ollut vahvistanut niitä Uudenkaupungin rauhassa. Mutta oikeusjärjestys oli ruotsalainen ja tuomiot annettiin ruotsalaisten lakien ja asetusten mukaisesti, joten maanhallintakäytäntöjen tuli noudatella samoja suuntaviivoja. Koska ruotsalaiset lait ja asetukset eivät tunteneet talonpoikien täydellistä omistamista eli maaorjuutta, ei myöskään oikeuslaitos voinut hyväksyä aatelin lahjakirjoissa tunnustettua talonpoikien omistusoikeutta. 27 Vanhaa Suomea koskevassa historiankirjoituksessa on verraten vähän käsitelty sitä, miksi Vanhan Suomen valtio-oikeudellinen asema jäi epämääräiseksi Viroon tai Liivinmaahan verrattuna ja miksi Venäjän hallitsijat ja viranomaiset eivät toisaalta pyrkineet ruotsalaisten laki- ja hallintokäytäntöjen kumoamiseen. Ruotsalainen laki ja tuomioistuinjärjestys - lukuunottamatta vuosien välisenä aikana toiminutta käskynhaltijahallintoa, joka oli koko valtakunnalle yhdenmukainen hallinto- ja oikeuslaitosjärjestelmä - säilyivät ilman suvereenin hallitsijan suorittamaa sitovaa tunnustamistakin. 28 Käskynhaltijakauden oikeushallintokin muuttui vain proseduuriltaan, eikä se koskenut ruotsalaisia lakikäytäntöjä, kuten Janet Hartley on todennut. 29 Suomalaisessa historiantutkimuksessa ei ole Akianderia lukuunottamatta kiinnitetty huomiota vuoden 1765 ukaasiin tai ylipäätään lahjakirjainstituution muotoutumiseen. 30 Tämä on osittain johtunut metodiksi valitusta tutkimusnäkökulmasta, jonka kautta koko lahjoitusmaajärjestelmä on nähty yksinomaan talonpoikien perinnöllistä hallintaoikeutta loukanneena omistusoikeuskysymyksenä. Tutkimuskonseption keskeisenä lähtökohtana oli aikaisemmin itsenäinen ja vapaa, mutta vähitellen vuokraviljelijän eli lampuodin asemaan päätynyt lahjoitusmaatalonpoika, joka joutui donataarien yksipuolisten veronkorotusten Suomen aatelinen maanhallinta nähtiin tietoisena venäläistämispolitiikkana. Ks. esim. Danielson- Kalmari 1911, s , ja Kallio 1901, s Kumpikaan edellä mainituista tutkijoista ei tarkastellut lahjoitusmaiden maanhallintaoikeutta asianmukaisin käsittein. 28 Nol de 1911, s ; Suomi Venäjän valtakunnassa, B. E. Nolden kuvaus vuodelta 1911, kääntänyt ja referoinut Osmo Jussila 1981, s Hartley 1982, s. 84, 88. Tämä on myös helposti todettavissa käskynhaltijakauden oikeusistuinten pöytäkirjoista. 30 Hannikainen 1888, s , 135. Hannikainen myöntää, että hänen lahjoitusmaita koskeva maanhallintaoikeudellinen analyysinsä on jäänyt puutteelliseksi, koska hänellä ei ollut käytössään systemaattista lahjakirja-aineistoa (erit. ks. 60). Vuoden 1765 ukaasi on sivuutettu vain lyhyellä maininnalla. O. A. Kallio puolestaan käytti järjestämiskomitean ja valtiosihteerin viraston akteja, mutta ei ollut kiinnostunut maanhallinnan käsitteellisestä selittämisestä. Kallio 1901, s Hovileireistä ja kartanotaloudesta Vanhassa Suomessa ks. luku Rosén 1938, s Nikolai Engelhardt toimi Viipurin kuvernementin kuvernöörinä vuosina Hän oli venäläisen sotilaslääkärin Nikolaus Friedrich Engelhardtin (aik. Englert, Engellert) ja hänen viipurilaissyntyisen VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 85

87 painamaksi ja muuttokieltojen alistamaksi eli käytännöllisesti katsoen lähes maaorjaksi. Metodisesti tutkimuskonseptio on johtanut jyrkkään vastakkainasetteluun, jossa lahjoitusmaiden maanhallintaan liittyvät venäläiset piirteet ja muutokset ovat jääneet sivuseikoiksi. Sama seikka ilmenee myös tutkittaessa käytännön kartanotaloutta. Suomalaiset tutkijat eivät ole riittävän selvästi tehneet eroa donataarien hovileireissään harjoittaman ja talonpoikien oman maanviljelyksen välillä. Donataarit viljelivät hovileirejään joko itse tai tilanhoitajiensa avulla, ja talonpojat suorittivat osan veroistaan päivätöinä hovileirien pelloilla. Sen lisäksi talonpojat maksoivat sekä kruunulle että donataareille luontaistuote- ja rahaveroja, ja niihin tarvittavat tulot he saivat viljelemiltään pelloilta. 31 On helppo yhtyä Ragnar Rosénin toteamukseen, jonka mukaan Vanhan Suomen lahjoitusmaiden hallintaoikeutta on sinänsä turha verrata Ruotsin 1600-luvulla Viipurin ja Savonlinnan lääneistä luovuttamiin aatelisläänityksiin, koska ruotsalaisella ja venäläisellä käytännöllä oli olennaisesti toisistaan poikkeavat historialliset juuret. 32 Mutta Rosénkaan ei tuotannossaan kiinnittänyt huomiota sen paremmin lahjakirjojen muutokseen kuin venäläiseen maanhallintaoikeudelliseen käsitteistöön, vaan pysyi enemmän talonpoikaispainotteisella konventionaalisemmalla linjalla. Vanhan Suomen aatelisdonaatioita koskevan lahjakirjakaavan käyttöönotto heijasteli laajemminkin venäläisen aatelin muuttunutta maanhallintaoikeutta, jonka keskeisenä piirteenä oli donataarien yksityisoikeudellisen aseman korostuminen kruunun aseman kustannuksella luvun venäläisen aatelin maanhallintahistorian keskeisenä piirteenä oli valtiovallan kontrollin heiketessä siitä riippumattomaksi kehittynyt kartanotalous. Aatelisomistukset olivat ikään kuin itsenäisiä pikkuvaltioita isossa Venäjän keisarikunnassa, jossa jokainen kartano oli oma autokraattisesti ja absolutistisesti johdettu itsenäinen yksikkönsä samaan tapaan kuin keisarin johtama Venäjä kokonaisuudessaan. Aateli oli riippuvainen keisarista ja venäläinen talonpoika aatelisesta isännästään. Vuoden 1765 jälkeen Vanhasta Suomesta luovutetut aateliset lahjoitusmaat saavuttivat lahjakirjan kaavan mukaisella käsitteellisellä tasolla täydellisen maanhallintaoikeuden. Sillä tarkoitettiin donataarin ehdotonta yksityisoikeudellista valtaa, joka periaatteessa jäi riippumattomaksi valtion määräysvallasta. Ainoina poikkeuksina olivat Viipurin kuvernementin kuvernööreille luovutetut virkasuhteeseen vaimonsa Anna Maria Havemannin poika. Kuvernööri Engelhardt avioitui v viipurilaisen kauppiaantyttären Helena Weckroothin kanssa. Amburger 1966, s. 436; Amburger 1993, s Kuvernööri Engelhardt osallistui Katariina II:n vallankaappaukseen ja kuului myöhemminkin keisarinnan luottomiehiin. 34 Kenraali (Général en Chef) Jevgeni PetrovitÓ KaÓkininin leskelle annettu lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Vuosina KaÓkinin toimi Viipurin kuvernöörinä, vuosina Tobolskin ja Permin kenraalikuvernöörinä sekä vuosina Tulan käskynhaltijana. Amburger 1966, s. 371, 406, Hovimestarinna Stackelbergin anomus Hallitsevalle Senaatille , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Sanamuodon mukaan Stackelberg anoi, että Salmin donaatio olisi hänen täydellisessä hallinnassaan (vole vladet ). 86 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

88 kuuluneet donaatiot, jotka olivat selvemmin tulkittavissa kruunun antamaksi palkanlisäksi. Vuonna 1765 kuvernööri Nikolai NikolajevitÓ Engelhardt ( ) sai elinajakseen osan Suojärven pitäjää ja Leppälahden kappelia. 33 Hänen seuraajansa, kenraali Jevgeni PetrovitÓ KaÓkinin ( ) sai Engelhardtin kuoleman jälkeen saman donaation samoilla ehdoilla. KaÓkinin sai pitää donaation tultuaan nimitetyksi Tobolskin ja Permin kenraalikuvernööriksi, joten donaation hallinta ei ollut kytketty palveluspaikkaan. KaÓkininin kuoltua donaatio siirrettiin Hallitsevan Senaatin päätöksellä marraskuussa 1796 hänen leskensä Katariina KaÓkininan ja heidän yhteisten perillistensä ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan. Lahjoituksen antamisen muodollisena syynä oli kenraali KaÓkininin pitkäaikainen ja uskollinen kruunun palveleminen. 34 Ruhtinas Nikita Trubetskoin Pyhäjärven donaation myöntämisestä (1747) lähtien Engelhardtia ja KaÓkininia lukuunottamatta uudet donataarit saivat ikuisen ja perinnöllisen hallintaoikeuden lahjoitusmaihinsa. Käytännössä tämä merkitsi aatelisen maanhaltijan oikeutta periä, testamentata, myydä, ostaa tai pantata hallitsemiaan donaatioita luvun alusta lähtien Pietarin kuvernementin alaisessa Viipurin provinssissa ja vuodesta 1744 lähtien hallinnollisesti oman yksikkönsä muodostaneessa Viipurin kuvernementissa sijainneet lahjoitusmaat olivat käsitteellisellä tasolla tyypillisiä venäläisiä aatelismaita, joiden maanhallinta tulkittiin vallitsevalla venäläisellä käsitteistöllä. Vuoden 1765 donaatioiden lahjakirjat yhdenmukaistaneen ukaasin seurauksena myös muutamat muut aateliset lahjoitusmaanhaltijat ryhtyivät peräämään samanlaista ikuista ja täydellistä hallintaoikeutta heille tai heidän vanhemmilleen lahjoitettuihin donaatioihin. Esimerkiksi Salmin donaation isänperintönään saanut hovimestarinna Catharina Stackelberg anoi Hallitsevalta Senaatilta elokuussa 1766 vakuutusta siitä, että hän omistaisi täydellisesti Salmin pitäjän sekä siihen kuuluvat kylät ja maat (pellot, metsät, niityt). Samalla Stackelberg anoi myös oikeutta vapaasti myydä, pantata, testamentata tai kiinnittää donaationsa. 35 Salmin donaatio oli alun perin luovutettu Stackelbergin isälle, Pietarhovin maatiloista ja puutarhoista vastanneelle inspehtori Carl Arnanderille ikuiseen hallintaan (v ve noe vladenie) Hallitsevan Senaatin ukaasilla syyskuussa Stackelberg ei kuitenkaan tulkinnut määritelmän riittävän vielä ikuiseen ja täydelliseen hallintaan, joka olisi taannut donataarin oikeudet donaationsa myyntiin tai sen säilyttämiseen suvun hallinnassa. Stackelbergin tekemä anomus osoittaa 36 Hovimestarinna Stackelbergin Salmin donaation omistusoikeuden vahvistava Hallitsevan Senaatin ukaasi , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA; Amburger 1980, s Kauppakirja Salmin donaation myynnistä huutokaupalla professori Jacob Johan Ursinukselle , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Asiakirjassa todetaan, että donaatio oli myönnetty hovimestarinna Stackelbergin sobstvennoju vy ajóeju rukoju. - Uskottuina miehinä toimivat Novgorodin kuvernööri Jacob Johann von Sievers, ylihovimarsalkka (Général en Chef) Karl von Sievers ja salaneuvos Osterwald. Ursinukset olivat Rantasalmelta peräisin ollut pappissuku. Jacob Ursinuksen samanniminen isä ( ) toimi Pietarissa St. Annen-Schulessa opettajana vuosina Prof. Erik Amburgerin tiedonanto kirjoittajalle ; Soininen 1954, s. 230, 345, 535, Testamentin toimeenpanijoiden ja Ursinuksen välisen allekirjoitetun kauppakirjan saksanja venäjänkieliset versiot, Ursinuksen konkurssiasiakirjat, s , 50-51v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 40, KA. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 87

89 Keisarinna Katariina II:n suosikki G. G. Orlov sai lukuisia maatiloja eri puolilta keisarikuntaa. Orlov osti Salmin donaation professori Jacob Johan Ursinuksen konkurssihuutokaupasta v A. V. Morozov, Katalog Russkih Portretov (Moskva 1913). Kuva Timo Kilpeläinen. selvästi, ettei alun perin ikuiseen hallintaan luovutettu donaatio kuitenkaan ollut täydellinen omistus, vaan se käsitti ainoastaan nautintaoikeuden talonpoikien vuoden 1728 verorevisiossa vahvistettuihin verotuloihin. Hyväksyessään Stackelbergin anomuksen Senaatti kuitenkin tunnusti uuden ja joka tapauksessa edellistä laajemman donaation hallintaoikeuden. 36 Hovimestarinna Stackelbergin kuoltua Salmin donaatio myytiin huutokaupassa lakia säätävän komission jäsenelle, professori Jacob Johan Ursinukselle ruplan kauppahinnasta keväällä Huutokauppaa oli edeltänyt uskottujen miesten toimittama hovimestarinna Stackelbergin omaisuuden tarkistus, joka esiteltiin myös keisarinna Katariina II:lle. Keisarinna vahvisti suvereenin yksinvaltiaan päätöksellä Stackelbergin ikuisen ja täydellisen hallintaoikeuden, jonka jälkeen Salmin donaation huutokauppaaminen kävi mahdolliseksi. 37 Testamentin toimeenpanijoiden ja Ursinuksen välisen kauppakirjan mukaan Salmin donaatio siirtyi hovileireineen, kaikkine kylineen, maineen, metsineen, 39 Ursinuksen konkurssia koskevat asiakirjat, s. 55v-57, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 40. Ks. myös n:ot 21, 35, 36, ja 42, KA. 88 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

90 vesineen, myllyineen ja myllynpaikkoineen uudelle omistajalle. Kauppakirjan mukaan Ursinus sai donaation kaikilla samoilla oikeuksilla, joilla se oli ollut Arnanderin ja Stackelbergin hallussa. Sen mukaan Stackelbergille kuulunut donaatio oli alun perin Erbe und Eigenthumliche Guts, joka venäjänkielisessä kauppakirjan versiossa on ilmoitettu käsitteellä vottóina. 38 Ursinuksen suunnitelmiin kuului uusien sahalaitoksien rakentaminen pitäjän halki virtaaviin Tulema- ja Uuksunjokiin. Sekä kauppasumman maksamiseksi että investointiensa rahoittamiseksi Ursinus joutui ottamaan lainoja, joita hän ei kyennyt hoitamaan. Vuodesta 1777 alkaen Hallitsevassa Senaatissa käsiteltiin useita Ursinuksen velkojien nostamia kanteita, joiden yhteissumma nousi ruplaan. Salmin donaation todellinen arvo ei vastannut velkojien vaatimuksia, mutta Ursinuksen pelasti ruhtinas Grigori GrigorjevitÓ Orlov ( ), joka maksoi velkojien vaatiman summan. Samalla donaatio siirtyi yhdelle Katariina II:n ajan vaikutusvaltaisimmista ja varakkaimmista miehistä. 39 Ruhtinas Grigori Orlovin kuoltua vuonna 1783 donaatio siirtyi testamentin mukaan perintönä hänen veljelleen amiraali (Général en Chef), kreivi Aleksei GrigorjevitÓ Orlov-TÓesmenskille ( ). Kreivi Orlov-TÓesmenskille annetun todistuksen mukaan Salmin donaatio oli hänelle kuuluva vottóina, johon hänellä oli täydellinen omistusoikeus. 40 Vuonna 1725 ikuiseen hallintaan luovutetusta donaatiosta oli Katariina II:n tekemällä hallitsijan suvereenilla päätöksellä tullut ensin Stackelbergin, sitten Ursinuksen ja lopulta Orlovien täydellistä omaisuutta Sielumääräiset lahjoitusmaat Vanhasta Suomesta ei luovutettu ikuisia ja perinnöllisiä lahjoitusmaita vuosien 1760 ja 1790 välisenä aikana. Tämä johtui kahdesta syystä. 1 Ensiksikin Viipurin kuvernementissa ei enää ollut jäljellä riittävän suuria yhtenäisiä alueita, joita olisi ollut mielekästä lahjoittaa aatelille, luostareille, tehtaille tai esimerkiksi kadettikunnille. Suurimmat lahjoittamattomat alueet olivat Kyminkartanon provinssissa sekä Viipurin ja Käkisalmen kaupunkien ympäristössä. Myöskään Turun rauhassa liitetyltä alueelta ei luovutettu lahjoitusmaita aatelille, vaikka suvereenilla hallitsijalla olisi siihen ollut mahdollisuuskin. Sen sijaan 40 Ruhtinas Grigori GrigorjevitÓ Orlovin Salmin donaation kauppakirja ja asiakirja, jonka mukaan Salmi siirtyi kreivi Aleksei GrigorjevitÓ Orlov-TÓesmenskille (päiväys puuttuu), VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Orloveista, ks. Petrov 1888, s Kolmas, joskin äärimmäisen vaikeasti verifioitavissa oleva syy liittyi Kyminkartanon provinssin asemaan Venäjän ja Ruotsin välisenä rajamaakuntana. Asukkaiden tyytyväisyys taattiin vahvistamalla heidän entiset oikeutensa ja perustamalla vuonna 1744 Viipurin kuvernementti hallinnollisesti omaksi yksikökseen. Venäläisillä oli samanlainen suhtautumistapa myös vuonna 1809, jolloin muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta. Kyminkartanon provinssi oli myös yhteiskuntakehityksessään muihin venäläisiin kuvernementteihin verrattuna selvästi erilainen ruotsalainen lääni. 2 Haminan kaupungin lahjoitusmaata koskevat asiakirjat, VSV n:o 239/1813, Ea 25, s. 230v-234v, KA; VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 89

91 keisarinnat Elisabet ja Katariina kunnioittivat Turun rauhansopimuksen (1743) yhdeksännen artiklan määräyksiä, joiden mukaan osassa entistä ruotsalaista Kyminkartanon provinssia noudatettiin vuoden 1734 ruotsalaista lakia. Nämä lait eivät tietenkään voineet tuntea venäläistä lahjoitusmaakäytäntöä ja siihen sisältyvää aatelisen maanhallinnan muutosta. Sekä hallitsijat että korkeimmat virkamiehet Pietarissa olivat tietoisia Kyminkartanon erikoisasemasta. Kyse oli myös siitä, että Venäjän täytyi noudattaa kansainvälisen yhteisön edessä vahvistettua rauhansopimusta. Mikäli Venäjä ei olisi noudattanut rauhansopimuksia, se olisi menettänyt maineensa luotettavana sopimusosapuolena. Kyminkartanon alueella noudatetusta käytännöstä ilmeni kuitenkin kaksi poikkeusta. Ensimmäinen koski Haminan kaupungille joulukuussa 1743 lahjoitettuja Salmenkylän, Sivatin ja Pampyölin kyliä, joissa oli yhteensä 21 maakirjatilaa. Donaatio luovutettiin Haminan maistraatin anomuksesta sen jäsenten palkkojen jatkeeksi. Pikkuvihan aikana tilat oli poltettu ja ne olivat jääneet sekä autioiksi että asumattomiksi. Vuonna 1778 kaupungin lahjoitusmaan epäselvät nautintasuhteet herättivät Lappeenrannan provinsiaalikanslian huomiota, koska maistraatin silloiset jäsenet ja heidän sukunsa olivat omineet laidunmaat omaan käyttöönsä ja nautinnasta oli tullut perinnöllinen, vaikka alun perin ne oli tarkoitettu yksinomaan maistraatin jäsenten virkanautintaan. 2 Toinen poikkeus koski puolestaan kenraaliluutnantti, kreivi Sergei PavlovitÓ Jaguñinskin ( ) ja kenraalimajuri, paroni Franz Theodor von Steinin johtamaa ja Lappeenrannasta käsin toiminutta tehtaankonttoria (Savodde Contoir), jonka tavoitteena oli perustaa lyijykaivos Luumäen pitäjän Luotoisten kylään. Vuonna 1758 Kyminkartanon provinssiin kuuluneesta Lappveden pitäjästä lahjoitettiin konttorille lähes talonpoikaistilan verot. Saksista kotoisin ollut paroni von Stein oli toiminut 1750-luvulla aluksi Lappeenrannan varuskuntarykmentin päällikkönä ja myöhemmin Kyminkartanon provinssin käskynhaltijana. Seuraavalla vuosikymmenellä hänen tiedetään vuokranneen Mihail Vorontsovin Parikkalan, Kurkijoen ja Jaakkiman donaation. Vuodesta 1760 lähtien kaivoshankkeen muina taustavaikuttajina olivat ruhtinas Repin ja kreivi TÓernyÓev. Lyijykaivoksen perustaminen johti useisiin riitoihin tehtaankonttorin ja paikallisten viranomaisten kanssa esimerkiksi maanmittauksesta ja metsänkäyttöoikeuksista. 3 Lyijytehtaalle luovutettu donaatio ei ollut aatelista yksityisomaisuutta, vaan rinnastettavissa Siestarjoen asetehtaalle luovutettuihin kannakselaispitäjiin, joiden haltija sai nauttia talonpoikien veropäivätöiden tuoton. Siestarjoen asetehdas perustettiin sa- Kymin kihlakunnan maakirja v. 1750, fol 226, 229, , KA; Kymin kihlakunnan maakirja v. 1760, s. 15, , KA; Nordenstreng & Halila 1975, s Salmenkylän maakirjatalo n:o 1 oli annettu Viipurin kuvernementin laamannille Matthias Martin(iu)sille virkatilaksi. Laamanni Matthias Martin(iu)sista ks. Rosén 1924, s PSZ, (XV), ( ); Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegion aktikokoelma, n:o 1 116, s. 3-5v; n:o 1 211, s. 1-7v; n:o 1 212, s. 1-5; Kyminkartanon provinssin maakirja v. 1759, s. 45, , KA. Rosénin mukaan kaivoskonttori olisi saanut koko Kyminkartanon provinssin, mutta tosiasiassa Jääsken ja Kymin kihlakunnat olivat sen ulkopuolella. Rosén 1938, s Ks. myös Ranta 1978, s ; Amburger 1993, s Sergei Jaguñinskista, ks. RBS, XIX, s Siestarjoen asetehtaalle maksetut verot v , Viipurin kamarikonttorin asiakirjoja, fol VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

92 maan aikaan Petrozavodskin tehtaan kanssa suuren pohjan sodan aikana. Tehtaan johtajana toimi muun muassa Hiitolasta donaation omistanut kenraaliluutnantti Wilhelm de Hennin, joka oli myös Pietarissa toimineen kuuluisan asevalimon (Liteinyi dvorin) (per. 1712) päällikkö. Vuodesta 1714 lähtien kaikkiaan talonpoikaistilan verot Inkerinmaalta (Jaaman ja Kaprion piirikunnat), itäisestä Virosta (Narvan piirikunta) ja Viipurin piirikunnasta oli lahjoitettu tehtaalle. Vuosina Viipurin provinssin osuus oli 860 tilaa, ja verot suoritettiin etupäässä hevospäivätöinä, puuhiilinä ja heininä (7 puutaa tilaa kohden). Amiraali Cruysin lesken kuoleman jälkeen Uudenkirkon ja Koiviston pitäjät sekä Johanneksen kappeli palautettiin kruunulle ja niiden 1728 verorevisiossa vahvistetut päivätyöt siirrettiin Siestarjoen asetehtaan kanslialle (Armatur-Canceille, Oruñennaja Kanceljarija). Sen sijaan maavero määrättiin siirrettäväksi suoraan kruununkassaan. Vuonna 1772 Kuolemajärven ja Johanneksen kappelit sekä Koiviston pitäjä ja Viipurinlahdella sijainnut Piispansaari vapautettiin päivätöiden suorittamisesta Siestarjoen asetehtaalle talonpoikien pitkän matkaetäisyyden vuoksi. Sen sijaan Uudenkirkon pitäjän talonpojat suorittivat edelleen päivätyönsä asetehtaalle. 4 Siestarjoen asetehtaan esimerkkiä noudattaen Hallitseva Senaatti oli myöntänyt von Steinille ja Jaguñinskille Lappveden kihlakunnan kruununverot ja talonpoikaistilojen maakirjojen mukaisten veropäivätöiden nautinnan, mutta pian kaivosyhtiö ryhtyi määrittelemään omin päin talonpoikien maaverot ja päivätyöt. Tuloksena olivat talonpoikien joukkokokoukset, jotka kaivosyhtiön näkökulmasta luokiteltiin aiheettomaksi viivyttelyksi. Jo seuraavana vuonna eli 1761 kruunu peruutti kaivosyhtiön toimiluvan ja palautti lahjoituksen takaisin kruununkassaan eli kamarikonttoriin kuuluvaksi ja veronsa kruunulle maksavaksi kruununmaaksi. Peruutuksen syynä olivat alueella noudatettavat ruotsalaiset laki- ja verotuskäytännöt, jotka estivät kaivostoiminnan aloittamisen. 5 Kyminkartanon kaivossuunnitelma edusti Elisabetin ajan tyypillistä venäläistä vuoriteollisuutta suosivaa merkantilistista teollisuuspolitiikkaa. Myös kruunulle kuuluvien talonpoikien veropäivätöiden luovuttaminen tällaista tarkoitusta varten oli tavallista. Tästä lähimpänä esimerkkinä olivat tietenkin Siestarjoen asetehtaan päivätyöt. Kaivoshanke epäonnistui, koska alueella ei sittenkään ollut malmia tarpeeksi ja teknisesti helposti hyödynnettävissä. Oma osuutensa oli epäilemättä myös talonpoikien viivyttelyllä, jolloin kruunun oli reagoitava jo muutenkin epäonnistuneeseen kaivoshankkeeseen peruuttamalla yhtiön toimilupa. Suomalaisessa historiantutkimuksessa Kyminkartanon kaivoshanke on perustunut vahvaan laillisuustulkintaan. 317, 9 808, KA; Siestarjoen asetehdasta koskevia asiakirjoja (useilta eri vuosilta), fol , 9 902b, KA. Ks. myös Akiander 1864, s. 101, 145; Bespjatyh 1991, s. 98, PSZ, (XV), ( ). Alun perin Hallitseva Senaatti oli lahjoittanut kaivosyrittäjille 181 tilaa Räisälästä ja 66 tilaa Ruskealasta, mutta koska ruotsalaisten lakien mukaan talonpoikia ei voinut komentaa töihin 20 kilometriä kauemmaksi kotitiloiltaan, Senaatti vaihtoi alueen Lappveden kihlakuntaan. 6 Rosén 1938, s Oikeusprosessien keskushenkilöstä Arvid Renneristä ks. Rosén 1932, s PSZ, (XVII), ( ); German 1910, s ; Amburger 1966, s ; Paaskoski VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 91

93 laakadia kuva 9 laakadiakuva 9 kartta Esimerkiksi Ragnar Rosénin mukaan Turun rauhansopimuksessa vahvistetut Ruotsin vallan aikaiset erioikeudet oli kaivoshankkeessa laittomasti rikottu. Samalla Rosén luonnehti Elisabet I:n hallintoa tietämättömyyden ja velttouden leimaamaksi. 6 Toinen syy siihen, miksi Kyminkartanon provinssista ei luovutettu lahjoitusmaita, oli Venäjällä vuonna 1765 alkanut yleinen maanmittaustoiminta (zemlemerie, general noe meñevanie) ja poduónaja-verotuksen uusiminen. Niiden tavoitteena oli valtakunnan eri osien kartoitus, verotuksen selkiyttäminen ja aatelistilojen rajojen vahvistaminen tarkalla maanmittauksella. Sillä pyrittiin erottamaan erilaiset maanluonnot toisistaan, jotta niiden yhteismitallinen verotus kävisi mahdolliseksi. Uudistuksen yhteydessä aatelin, kirkkojen, luostareiden, kaupunkien, tehtaiden, hovikanslian, hallitsijaperheen ja kruunun maat erotettiin hallintaoikeudellisesti ensimmäistä kertaa toisistaan. Samalla manifesti vahvisti myös aatelin oikeuden omistaa 1994b, s. 42. Ensimmäinen koko keisarikuntaa koskeva maanmittausmanifesti annettiin 1754, mutta vasta vuoden 1765 manifestin ja erityisesti sitä tarkentavan ohjesääntöukaasin (Instrukcija meñevym, PSZ, (XVII), , ) jälkeen maanmittaus lähti käyntiin. Manifestin mukaisesti muodostettiin Hallitsevan Senaatin alainen maanmittaustoimituskunta (Meñevaja Ekspedicija) ja kuvernementtikohtaiset revisiokomissiot, joille kuului myös maanmittaustoiminta. 8 Esimerkkeinä Vanhaa Suomea käsittelevistä sotilaskartoista voidaan mainita insinöörikenraali Mihail IvanovitÓ Mordvinovin johdolla laadittu Pietarin sotilasalueen linnoitusten kuvasto (Atlas) vuodelta 1780 sekä niin sanottu Fabian Steinheilin kartasto. Siviilikartoituksen esimerkkeinä ovat ns. kuvernementtikohtaiset atlakset ja verotusta varten laaditut revisiomaanmittauskartat. Viipurin verorevisiokomission toimesta laadittiin runsaasti karttoja, joita säilytetään Viipurin kuvernementin kartta-arkiston (VKKA) kokoelmassa Kansallisarkistossa. Lisäksi joitakin yksittäisiä revisiokarttoja löytyy myös Leningradin oblastin arkistosta Viipurista. Kauppi & Mil ik 1993b, s. 9-10; arv. Paaskoski 1994c, s ; Kuvernementin kartastosta, Küttner 1987, s Sotilaskartoista, Postnikov 1993, s PSZ, (XVII), ( ), 1-3; Akiander 1864, s Viipurin revisiokonttori valtioneuvos Kallmannille , s. 5, d. 780, op. 2, f. 1, LOGAV. Maanmittaustoiminta lähti ripeästi liikkeelle myös Viipurin kuvernementissa. Muun muassa kreivi I. G. TÓernyÓevin Muolaan ja Valkjärven donaatio tutkittiin huolellisesti. Kartan selostusosassa kerrotaan donaation maaperästä sekä metsien ja peltojen laadusta. Talonpoikaistilat on merkitty pienillä punaisilla neliöillä ja bobulitilat vastaavasti mustilla. Kreivi I. G. TÓernyÓevin donaatio Valkjärvellä v tehdyn maanmittauksen mukaan, Viipurin kuvernementin karttaarkisto n:o 441, Kansallisarkisto. Kuva J. Kalervo. 92 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

94 maata ja maaorjia. Tämä oli olennaista nimenomaan siksi, että aateli keräsi omilla tiloillaan asuvien talonpoikien poduónaja-verot ja toimitti ne kruunulle. 7 Koko Venäjän 1700-luvun kartografian historiassa Vanha Suomi oli eräs tarkimmin tutkittuja alueita ennen kaikkea sotilaallisia, mutta myös taloudellisia tarpeita silmällä pitäen. Tämä johtui Vanhan Suomen sotilasstrategisen aseman erikoisluonteesta Pietarin etumaastossa ja jatkuvasta sotilaallisesta uhkasta, jonka Ruotsi 1700-luvulla Venäjälle aiheutti. 8 Vanhan Suomen verorevisiosta määrättiin elokuussa 1765 eli puolitoista kuukautta ennen varsinaista maanmittausmanifestia annetussa ukaasissa. Sen mukaan uuden verollepanon toteuttaminen oli mahdollista, koska Kyminkartanon provinssi oli toipunut hyvin vuosien sodasta. 9 Verorevision toteuttaminen ei kuitenkaan toteutunut toivotulla tavalla. Viron, Liivinmaan ja Viipurin kuvernementin kamarikollegion virkamiehenä toimineen valtioneuvos Kallmannin saaman ilmoituksen mukaan revision mukainen talonpoikaistilojen verollepano oli lähtenyt liikkeelle vasta toukokuun lopussa Käkisalmen pohjoisen provinssin Salmin, Suojärven, Impilahden, Suistamon, Sortavalan, Korpiselän ja Ruskealan pitäjät käsittänyt verorevisio ei vielä liittynyt uuteen lainsäädäntöön. Sen taustalla oli Katariina II:n helmikuussa 1764 tekemä kirkon maaomaisuuden peruuttaminen ja siirtäminen ekonomiakollegion valvontaan. Provinssissa oli ollut pietarilaiselle Aleksanteri Nevskin luostarille (Lavra) kuulunut Suistamon, Impilahden ja Sortavalan pitäjät käsittänyt lahjoitusmaa, joka oli tullut luostarin hallintaan jaettaessa edesmenneen Pietari II:n pöytätiluksia lokakuussa Elokuussa 1765 annetussa (Vanhan) Suomen revisiosta määränneessä ukaasissa todettiin, että ekonomiakollegiolle määrättyjen luostarilahjoitusten veronkeruu ja hallinto siirrettiin kruunun virkamiehille. Ekonomiakollegio peri veronsa suoraan kuvernementinhallitukselle osoitetuilla maksumääräyksillä. 11 Matthias Akianderin mukaan verorevision aloittaminen merkitsi keskushallinnon näkökulmasta Viipurin kuvernementin erikoisaseman tunnustamista muuhun Venäjään verrattuna. Väitteensä Akiander perusti siihen, että Venäjän valtiontalous perustui poduónaja-maksuihin, eikä siellä noudatettu ruotsalaisperäistä maa- ja henkiverojen erottelua kuten meneteltiin Vanhassa Suomessa. 12 Verorevisio eteni hitaasti, eikä sitä saatu kokonaisuudessaan koskaan toteutettua Viipurin kuvernementissä. Työtä johtamaan asetettu komissio hajoitettiin Kustaan sodan aikana 1788, mutta perustettiin uudelleen sodan päättymisen jälkeen. Kalliiksi ja saamattomaksi osoittau- 11 PSZ, (XVII), ( ), 4. ; Blum 1961, s Helmikuussa 1764 kirkollinen omaisuus takavarikoitiin, jolloin kirkontalonpojista tuli lähinnä kruununtalonpoikia vastaavia ekonomiatalonpoikia. Takavarikoinnin yhteydessä suljettiin noin 250 luostaria ja 160 jäljelle jäänyttä sai tulla toimeen hyväntekeväisyydellä ja pienillä valtion subventioilla. 12 Akiander 1864, s Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden revisiomaakirja vuodelta 1784, Uukuniemen revisiomaakirja VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 93

95 tuneen komission hajoittaminen vuonna 1802 johtui ainakin osittain maanhallintakysymyksistä, ja sen tehtävät siirrettiin niin sanotulle Suomen asiain tarkastuskomitealle (Komissija Rassmotrenija Finljandskih del). Verorevisiokomitean työ ei edennyt, koska aatelisomaisuuden luokittelu tuli tehdä talonpoikien hallintaoikeudellisen aseman mukaisella tavalla. Rauhansopimuksissa ja hallitsijoiden privilegiokirjeissä henkilökohtaisesti vapaiksi todettuja suomalaisia talonpoikia ei voitu luokitella maaorjiksi. Uudistuksella oli pyritty ennen kaikkea selkeästi erottelemaan, kenelle kunkin pitäjän talonpojat lopulta kuuluivat. Suuresta virkakunnasta huolimatta Viipurin kuvernementin verorevisiokomissio teki ennen ensimmäistä lakkauttamistaan ainoastaan Kurkijoen, Koitsanlahden ja Jaakkiman donaation verollepanon sen jälkeen, kun donaatio oli palautettu epäselvien hallintakiistojen vuoksi takaisin kruunulle Toinen uuden verorevision piiriin päässyt pitäjä oli Uukuniemi, jossa suoritettiin vuonna 1792 verollepano ennen kuin pitäjä lahjoitettiin Pietarin merikadettikunnalle. 13 Vuonna 1800 (1801) kirjoitetussa Viipurin kuvernementin kuvauksessa todetaan, että revision ulkopuolelle olivat jääneet ainoastaan Viipurin piirikunnassa sijainneet kreivitär Golitsynan, kreivi TÓernyÓevin ja kreivitär Saltykovan Muolaan, Valkjärven ja Kivennavan pitäjät käsittävät lahjoitusmaat. 14 Lahjoitusmaita ryhdyttiin luovuttamaan uudelleen Ruotsia vastaan käydyn niin sanotun Kustaan sodan jälkeen 1790-luvulla. Tällöin myös aikaisemmin venäläistä aatelisomistusta vaille jääneestä Kyminkartanon provinssista myönnettiin muutamia pienehköjä lahjoitusmaita. Vuodesta 1790 lähtien donaatiot lahjoitettiin sielumääräisinä, kun aikaisemmin ne oli lahjoitettu manttaaleittain tai tiloittain. Sielumääräisten lahjoitusten myöntäminen Viipurin käskynhaltijakunnasta heijasti yleistä maanhallintakäsitteistön muuttumista. Pinta-alan sijasta maanhallinnan arvon mitaksi tulivat revisiosielut. Tämä oli seurausta vuoden 1765 verorevisiosta ja poduónaja-veroista, jotka korostivat maaomaisuuden luokittelua sielujen lukumäärän kautta. Täsmällisesti muutos ajoittuu Vanhan Suomen osalta 1780-luvulle, jolloin Pietariin perustettiin niin sanottu Valtiollinen Laina-Pankki (Gosudarstvennyj Zaemnyj Bank), joka myönsi aatelisille maanomistajille assignaatti- eli paperiruplalainoja aatelin omistamia revisiosieluja vastaan. Käytännössä aatelin maanhallintaoikeuden kannalta sielulahjoituksilla ei ollut mitään eroa aikaisempiin pitäjittäin tai kylittäin myönvuodelta 1792, a, KA; Geographisk Charta öfver Parickala eller Koitzanlax Sokns Ägor Nyslotts Kreijs och Wiborgs Gouvernement Belägen, Författad af Dåvarande Skattläggningslantmätare, Åren 1784: 85 et 86, Maanmittaushallituksen arkisto, kartta n:o 164, KA; Geometri eskaja Karta ugod jam Kronenburgskoj Da i sostojaóej v Juñno-Keksgol mskom ujezde v Kronenburgskom kirhópile snjataja v 1784m godu revizionnym zemlemerom Ioganom Indrenom i Karlom Hajmsom, Paikalliskartta n:o 152, KA. Venäjällä 1765 alkanut maanmittaustoiminta eteni siihen uhratuista merkittävistä taloudellisista resursseista huolimatta tavattoman hitaasti luvun alussa vain 20 kuvernementissä maanmittaus oli saatu suoritettua loppuun. Fel 1960, s ; Ks. Paaskoski 1994b, s. 42, 48; vrt. Rosén 1938, s Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/1801, s. 71, d. 200, op. 312, f , RGIA. 15 Valtiollisesta Laina-Pankista ja sen toiminnasta ja suhteesta Vanhaan Suomeen ks. luku e ulin 1916, s PSZ, (XXI), ( ), (IV-luku, 1-6); e ulin 1916, s , Kaukiainen 94 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

96 nettyihin lahjoituksiin. 15 Vuonna 1765 toteutettu verojärjestelmän muutos johtui valtion tarpeesta kehittää verotusta ja saada lisää tuloja; tavoitteena oli valtionverotuksen kokonaisuudistus. Kauppiailta, käsityöläisiltä (meótóane), kruunun- ja luostareiden talonpojilta sekä aatelisessa hallinnassa olevilta maaorjilta ryhdyttiin perimään vuosittain podu naja-veroa, joka maaorjilla oli 70 kopeekkaa, kauppiailla 1 rupla 20 kopeekkaa, mustanmullan alueen vapailla talonpojilla (tóernoótónye) 1 rupla 70 kopeekkaa ja luostareiden talonpojilla 2 ruplaa 20 kopeekkaa. 16 Toukokuussa 1783 annetun ukaasin mukaan podu naja-maksu korvasi Viipurin kuvernementissa aikaisemmat talonpoikien kruunulle maksamat henkiverot sekä pienen osan manttaaleihin ja verotiloihin ( hemman ) sekä Baltiassa koukkuihin ( haken ) perustuneista veroista. Lisäksi talonpojat maksoivat edelleen niin sanottuja repartitioheiniä. Uusi vero, joka oli suuruudeltaan 70 kopeekkaa, kerättiin sekä kruunun- että aatelisessa hallinnassa olevilta talonpojilta. Lahjoitusmaiden osalta aateliset maanhaltijat maksoivat omien talonpoikiensa poduónaja-veron. 17 Uudistuksen jälkeen sielusta tuli kruununverotuksen perusyksikkö, joten myös Vanhan Suomen uusia ja vanhoja lahjoitusmaita käsiteltiin sekä kameraalisessa että hallintaoikeudellisessa mielessä sieluittain. 18 Vanhasta Suomesta 1790-luvulla lahjoitettujen aatelisdonaatioiden lahjakirjoissa todettiin yksiselitteisesti, että donaatiot oli lahjoitettu saajan ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan ( ve noe i potomstvennoe vladenie ). Lahjakirjoissa ei kuitenkaan enää noudatettu vuoden 1765 ukaasin mukaista lahjakirjan kaavaa, vaan ne olivat sisällöltään ja sanamuodoiltaan lyhyitä ilmoituksia. Niissä mainittiin ainoastaan aatelisen nimi, lahjoitettujen sielujen lukumäärä ja mistä syystä donaatio oli myönnetty. Lahjakirjoissa ei myöskään määrätty, mistä pitäjistä lahjoitus myönnettäisiin, mutta sen sijaan niissä todettiin lahjoituksen sijaitsevan kruununmaalla (v kazennago 1970b, s Ukaasin mukaan Riian, Tallinnan ja Viipurin kuvernementtien talonpojat maksoivat 70 kopeekkaa, pikkukauppiaat 1 ruplan 20 kopeekkaa ja varakkaammat kauppiaat yhden prosentin ilmoitetusta pääomasta. Vero oli samanlainen myös venäläisissä, valkovenäläisissä ja ukrainalaisissa kuvernementeissä, ja sitä maksoivat ainoastaan miehet. Suomeksi termi voidaan kääntää päärahaksi (saks. Kopfgeld, ruots. koppskatt). Verojärjestelmän muutoksesta johtuen Kansallisarkistossa säilytettävät Vanhan Suomen henkiveroluettelot päättyvät vuoteen Ks. myös varakuvernööri Joachim Jaenischin Viipurin läänin järjestämiskomitealle tekemää verotusta koskevaa selvitystä , ryhmä 6, kansio 6, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, KA. 18 Siirtyminen tila- ja manttaalimääräisten donaatioiden jakamisesta sielumääräisiin on useimmilta lahjoitusmaatutkijoilta jäänyt selittämättä. Ainoan poikkeuksen tekee Hannikainen 1888, s Hannikainen selitti muutoksen uudella maanhallintaa jäsentävällä tavalla, mutta hänen tutkimuskonseptiossaan lahjoitusmaat olivat kuitenkin väline tarkastella Turun rauhansopimuksen privilegiopykälien noudattamista. Hannikainen ihmettelikin sielumääräisiä lahjoitusmaita esimerkkinään käyttäen, kuinka Pietarin virkamiespiireissä tunnettiin huonosti Vanhassa Suomessa noudatettavia lakeja. 19 Kameraalihovi vastaa ruotsalaisessa paikallishallintojärjestelmässä lääninkonttoria. 20 Luutnantti Christian Siegellin ja luutnantti Justus Ulmernin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA.Tallinnan kimnaasin (Gymnasium) rehtorin Christoph Heinrich Siegellin poika, luutnantti Heinrich Christoph (Christian) Siegell haavoittui vaikeasti Ruotsia vastaan käydyn VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 95

97 laakadia kuva 10 kartta Piirimaanmittari Henr. Joh. Londén mittasi ja piirsi kartan luutnantti Siegellin ja luutnantti Ulmernin donaatiosta luvun jälkipuoliskolla lahjoitetuista donaatioista tehdyt kartat palvelivat etupäässä Viipurin kameraalihovin virkamiehiä. Luutnantti Siegellin ja Ulmernin donaatio Joutsenossa v laaditun piirroksen mukaan, Viipurin kuvernementin karttaarkisto n:o 430, Kansallisarkisto. Kuva J. Kalervo. vedomstvo). Lahjoitusmaiden osoittaminen kruununmaalta jäi Viipurin kuvernementin kameraalihovin (ven. Kazennaja Palata, saks. Kameralhof) tehtäväksi. 19 Aikaisemmin lahjoitettuihin donaatioihin verrattuna kyseiset sielulahjoitukset olivat sekä väkimäärältään että pinta-alaltaan huomattavasti pienempiä. Lahjoitusmaiden saajina olivat Ruotsia ( ) ja Turkkia ( ) vastaan käydyissä sodissa ansioituneet ja urhoollisuudestaan palkitut alempaan upseeristoon kuuluneet sotilaat. Ensimmäiset tällaiset donaatiot annettiin luutnantti Heinrich Christoph (Christian) Siegellille ja luutnantti Gustaf (Justus) Ulmernille, jotka kumpikin saivat 100 sielua Kyminkartanon provinssista. Donaatiot osoitettiin sodan aikana. Hän joutui luopumaan sotilasurasta ja siirtymään siviilivirkamieheksi. Vuonna 1793 hän toimi Tallinnassa kuvernementin maistraatin prokuraattorina ja myöhemmin poliisipäällikkönä. Vuodesta lähtien hän toimi Viron kuvernementin kameraalihovin asessorina. Vuonna 1801 hänet nimitettiin kaupunginvoudiksi ensin Velskiin ja jo seuraavana vuonna Totmaan Vologdan kuvernementtiin, jossa hän kuoli kollegineuvoksen arvoisena vuonna Siegell 1983, s. 134; Haavoittumisesta ks. Piirioikeuden akti, joka käsittelee Siegellin donaation kauppaa, Dahlin kok., kansio 33, akti 19, KA. Myydessään Joutsenossa sijainnutta lahjoitusmaataan v Gustaf (Justus) Ullmern työskenteli majurin arvoisena transitokuljetuksista vastaavana tullitirehtöörinä (Tranzitnoi Tamoñeni Direktor) Aleksandria-nimisessä pikkukaupungissa Hersonin kuvernementissä Mustanmeren rannalla. Myös Ulmern oli haavoittunut sodassa Ruotsia vastaan. Ks. Dahlin kok. kansio 33, akti 20, KA. Revisiomaanmittari Joh. Londénin toimesta alueesta laadittiin erityinen donaatiokartta. Geographische Charte über die den Premier Lieutnants Christian Siegell und Gustaf Ulmern donierten in Joutzeno Kirchspiele Belegenen Heimaten, n:o 430, VKKA, KA. 21 Majuri (secundmajor) Matvei DmitrejevitÓ Olsufjevin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. 22 Kapteeni Stepan PavlovitÓ TytÓininin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , VA. Tilat osoitettiin Myllärilän (1), Anolan (3), Hyvättilän (3), Karhulan (3), Kähärilän (3), Soljolan (3) ja Roiskolan (1) kylistä. 23 Aliluutnantti Jakov LarionovitÓ Bolotnikovin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

98 Joutsenon pitäjään kuuluvista Kesolan, Karsturannan, Pätilän ja Joutsenon kylistä, joiden talonpoikaistilat siirtyivät luutnanttien ikuisesti ja perinnöllisesti hallittaviksi. 20 Samassa yhteydessä myönnettiin kaartin (Garde) majuri (secundmajor) Matvei DmitrejevitÓ Olsufjeville 250 sielun lahjoitus kruunulle kuuluvan Virolahden pitäjän Miehikkälän, Kylmälän, Säkäjärven ja Tilikkalan kylistä, joiden 22 talonpoikaistilaa siirtyivät Olsufjeville ikuisesti ja perinnöllisesti hallittaviksi. 21 Viimeinen Ruotsin sodan ansioista palkittu venäläinen upseeri, Henkikrenatöörirykmentin (Lejb Grenadirskogo Polka) kapteeni Stepan PavlovitÓ TytÓinin sai 150 sielua ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan joulukuussa Lahjakirjan mukaan donaatio osoitettaisiin Viipurin kuvernementin kruununmailta, ja kameraalihovin päätöksen mukaisesti TytÓininille annettiin 15 tilaa Joutsenon pitäjästä. 22 Ainoa Turkkia vastaan käydyn sodan ansioista palkittu sotilas, joka sai Vanhassa Suomessa sijaitsevan lahjoitusmaan, oli Niñegorodskin rakuunarykmentissä palvellut aliluutnatti Jakov LarionovitÓ Bolotnikov, joka oli haavoittunut Mustanmeren rannalla sijainneen Anapan linnoituksen valloitustaistelussa. Aliluutnantti Bolotnikovin lahjoitus käsitti sata sielua, jotka lahjakirjan mukaan tuli osoittaa Viipurin kuvernementin kruununmailta, ja lahjoitusmaa annettiin hänen ikuiseen ja perinnölliseen hallintaansa. Kameraalihovin päätöksellä Bolotnikoville osoitettiin aivan Ruotsin rajan tuntumassa sijainneesta Pyhtään pitäjästä 14 kruununtilaa, jotka kuuluivat Vester- ja Österkvarnbyn sekä Vester- ja Storkuppiksen kyliin. 23 Toisen ryhmän muodostivat Kustaan sodan jälkeen Kyminkartanon provinssissa aloitettuja linnoitustöitä johtaneiden korkea-arvoisten insinööriupseerien sekä varuskuntien päällikköinä ja komendantteina toimineiden jalkaväkiupseereiden donaatiot. Kymenlaakson venäläisen linnoitustoiminnan syynä oli Ruotsin armeijan ja laivaston aiheuttama uhka pääkaupunki Pietarille. Sodan jälkeen Venäjän armeijan pääesikunnassa laadittiin suunnitelmia kokonaan uuden linnoitusketjun rakentamiseksi Vanhaan Suomeen. Samalla päätettiin rakentaa Ruotsinsalmeen laivastoasema ja linnoitus. Linnoitustyön johtoon nimitettiin Turkin sodan sankari generalissimus Aleksandr VasiljevitÓ Suvorov ( ) ja hänen alaisuuteensa määrättiin noin 30 upseerin vahvuinen insinöörikomennuskunta, johon kuuluivat myöhemmin Venäjän insinöörihallinnon korkeissa päällikkötason viroissa palvelleet Jan Pieter van 190, KA. 24 Vanhan Suomen linnoittamisen historiasta ks. Rainer Knapaksen taidehistorian lisensiaattityötä Militärarkitekturen i Gamla Finland (1980) ja artikkelia Linnoitusten rakentaminen ja sotilasarkkitehtuuri , Ars - Suomen taide, osa 2 (1988), sekä Viipurin osalta Ulla-Riitta Kaupin & Mihail Milt ikin teosta Viipuri - Vanhan Suomen pääkaupunki (1993). Vanhan Suomen linnoittaminen oli suurin ja 1800-lukujen taitteen Venäjän sotilasrakennusprojekti, jonka tuloksena syntyivät Ruotsinsalmen linnoitus ja laivastoasema, Kyminlinna sekä pienemmät Utin, Liikkalan, Järvitaipaleen ja Kärnäkosken varustukset. Samassa yhteydessä vahvistettiin myös Haminan, Lappeenrannan, Savonlinnan, Käkisalmen ja Viipurin linnoituksia. Lisäksi 1770-luvulla rakennettu Taavetin varustus purettiin, ja tilalle rakennettiin kokonaan uusi linnoitus. 25 Paroni, kenraalimajuri Jan Pieter van Suchtelenin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Van Suchtelen oli syntynyt Hollannissa ja opiskellut ennen Venäjän palvelukseen astumistaan matematiikkaa Groeningenin yliopistossa. Napoleonin sotien aikana vuoteen 1808 saakka van Suchtelen toimi Venäjän armeijan yleisesikunnan päämajoitusmestarina (generalkvartirmeister). Hän osallistui Suomen sotaan vuosina ja otti muun muassa vastaan VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 97

99 Suchtelen (Petr KornilovitÓ Suhtelen) ( ), Fabian Steinheil (Faddej FaddejevitÓ Steingel) ( ), Jean Augustin Prévôt de Lumian (Prevot Delumian) (s. 1758) ja Carl Oppermann (Karl IvanovitÓ Opperman) ( ). Linnoitusketjun rakentaminen aloitettiin keväällä Kenraalimajuri Jan Pieter van Suchtelen oli ollut Suomessa Ruotsia vastaan käydyn sodan aikana insinöörieverstin vakanssilla. Hän ei varsinaisesti itse osallistunut linnoitusrakentamisen suunnitteluun, mutta vuosina hän tarkasti Venäjän länsirajan linnoitukset Arkangelista Mustallemerelle ja näin ollen antoi ohjeita myös Kymenlaakson linnoitustöistä. Van Suchtelenille lahjoitettiin heti Ruotsia vastaan käydyn sodan päätyttyä syyskuussa 1790 kolmesataa sielua ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan Viipurin kuvernementtiin kuuluneesta Haminan piirikunnasta. Lahjakirjansa van Suchtelen sai tammikuussa 1792, ja siinä oli yksilöity tarkasti, mistä pitäjästä ja kuinka monta kylää hänelle lahjoitettiin. 25 Donaation luovuttamista edelsi Viipurin kameraalihovin selvitys, mistä mainitut 300 sielua olisi luontevinta lahjoittaa. Joulukuun puolivälissä 1791 Viipurin käskynhaltijakunnan kuvernööri Karl Johan Güntzell sai Katariina II:n allekirjoittaman kirjeen, jossa kuvernööri velvoitettiin tekemään neljä ehdotusta van Suchtelenille kruununmailta lahjoitettavista kylistä. Kuvernööri Güntzellin ehdotuksen mukaan 300 sielua voitiin lahjoittaa joko Haminan piirikunnassa sijaitsevista Vehkalahden tai Valkealan pitäjistä tai Lappeenrannan piirikuntaan kuuluvista Mäntyharjun tai Suomenniemen pitäjistä. On kuitenkin epäselvää, annettiinko sinänsä virka-asemaltaan merkittävälle van Suchtelenille mahdollisuutta valita näistä neljästä vaihtoehdosta, mutta joka tapauksessa Güntzellin ehdotus Vehkalahden seurakuntaan kuuluneen Sippolan kappelin Liikkalan, Mämmälän ja Ruotilan kylien lahjoittamisesta on kirjeessä alleviivattu. Donaation luovuttaminen sujui siis siten, että Katariina II:n lahjoitettua valitsemalleen ansioituneelle henkilölle tietyn määrän sieluja kyseisen kuvernementin kuvernööri kameraalihovin esityksestä teki muutamia vaihtoehtoja hallitsijalle. 26 Viaporin antautumisen. Hänen varsinainen virkansa oli insinöörihallinnon tarkastaja, ja vuosina van Suchtelen toimi maansa lähettiläänä Tukholmassa. Hänet korotettiin kreiviksi Van Suchtelen oli kirjoittautunut ensin Suomen kuvernementin aateliin ja myöhemmin vuonna 1820 hänet otettiin myös Suomen suuriruhtinaskunnan ritarihuoneen jäseneksi. Van der Aa 1852, s ; RBS XVII, s ; Carpelan 1942, s ; Amburger 1966, s , 318, 444, Kuvernööri Karl Johan Güntzell Katariina II:lle , Donosenija gubernatorov Ekaterina II o sostojanii gubernii (Vyborg), s , d. 677, ByÓego gosudarstvennogo arhiva Rossijskoj Imperii, Razrjad 16, Vnutrennoe upravlenie, f. 16, RGADA. Kenraali Karl Johan Güntzell (Karl KristianovitÓ Gintsell) ( ) toimi vuosina vt. kuvernöörinä ja vuosina varsinaisena kuvernöörinä. 27 Knapas 1980, s. 26. Knapaksen mukaan Suvorovin lähdön jälkeen vastuu esimerkiksi Ruotsinsalmen merilinnoituksen rakentamisesta siirtyi paikallisista töistä vastaavalle insinöörieversti Jean Augustin Prévôt de Lumianille. 28 Tykistöeversti (Jean Augustin) Prévôt de Lumianin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Donaatio oli lahjoitettu iz dereven Kazennago vedomstvo. Ranskalainen Prévôt de Lumian oli tullut linnoitusupseeriksi Venäjän palvelukseen heinäkuussa RBS, VIII, s Everstiluutnantti Fabian Steinheilin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA; von Knorring 1833, s. 67; RBS, XV, ; Amburger 1966, s. 306, 438, 569; Knapas 1980, s. 28. Virolaissyntyinen Steinheil vastasi Haminan, Lappeenrannan ja Taavetin linnoitusten ja niin sanottujen 98 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

100 Aleksandr Suvorovin saatua uuden tehtävän Jekaterinoslavlin kuvernementin ylipäällikkönä 1792 Vanhan Suomen linnoitustöiden paikallinen johtaminen jaettiin paikallisista rakennustöistä vastaaville insinööriupseereille. 27 Maaliskuussa 1794 lahjoitettiin samanaikaisesti kahdelle Vanhan Suomen linnoitusupseerille tykistöeversti Jean Augustin Prévôt de Lumianille ja everstiluutnantti Fabian Steinheilille pienet donaatiot Viipurin kuvernementin kruununmaihin kuuluvista kylistä. Prévôt de Lumian sai 300 sielua ikuisesti ja perinnöllisesti hallittavakseen ansioistaan ja erinomaisesta työstään Ruotsinsalmen sataman ja rakennusten rakentamiseksi. Kameraalihovi osoitti Prévôt de Lumianille 30 talonpoikaistilaa Virolahden pitäjän Alapihlajan, Järvenkylän, Länsikylän, Sydänkylän ja Ravijoen kylistä. 28 Silloisena everstiluutnantin arvoisena yleisesikuntaupseerina toiminut kreivi Fabian Steinheil sai vastaavasti 200 sielua ikuisesti ja perinnöllisesti hallittavikseen ansioistaan Suomen linnoitusrakentajana. 29 Myös Vanhan Suomen insinöörikomennuskunnassa palveleva insinöörikapteeni Carl Oppermann sai aluksi oikeuden nauttia kahdentoista vuoden ajan 40 tilan verot Viipurin pitäjästä. Paavali I:n valtaistuimelle nousun myötä marraskuussa 1796 silloiselle majuri Oppermannille annettiin ikuinen ja perinnöllinen oikeus mainittuihin tiloihin, koska hän oli palvellut kruunua ansiokkaalla tavalla. 30 Toiselle linnoitustöissä mukana olleelle upseerille, Ruotsinsalmen linnoituksen komendanttina toimineelle jalkaväen kenraalimajuri Johan (Ivan) Sutthoffille annettiin elokuussa 1799 yhteensä 58 1/2 tilaa Vehkalahden ja Sortavalan pitäjistä hänen ja hänen puolisonsa elinajaksi ( vo vladenie posmert ) nautittavaksi. Kenraalimajuri Sutthoffin leski vapautettiin kruununverojen maksusta hänen sitä anottuaan toukokuussa Molemmat tilat olivat luonnoltaan vuoden 1796 arentidonaatioukaasin mukaisia. 31 Donaatioiden paikallisesta jakamisesta vastanneen kameraalihovin menettelytavoissa ja jakoperusteissa on nähtävissä donataarin syntyperän ja virka-aseman mukaista luokittelua. Esimerkiksi alempi upseeristo sai kaukana Viipurista tai Haminasta sijaitsevia lahjoituksia, kun taas virka-asemaltaan korkeammat linnoitusupseerit saivat lahjoituksensa kaupunkien välittömästä läheisyydestä. Esimerkiksi virka-arvoltaan alhaisin Vanhan Suomen donataareista, aliluutnantti Jakov Bolotnikov sai lahjoituksensa rajaseudulta. Samaan tapaan sekä luutnantti Heinrich Christoph (Christian) Siegellin ja luutnantti Gustaf (Justus) Ulmernin että kapteeni Stepan TytÓininin Joutsenossa sijainneet donaatiot olivat syrjässä. Sen sijaan sotakanavien rakentamisesta. Vuodesta 1796 lähtien Steinheil toimi Vanhan Suomen kartoittamisesta vastaavan komennuskunnan päällikkönä. Hänen virkauransa huipentui 1810, jolloin hänet nimitettiin Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi. 30 Insinöörimajuri Karl IvanovitÓ Oppermannin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Oppermann loi Venäjän palveluksessa merkittävän karriäärin, joka huipentui ylentämisessä insinöörikenraaliksi ja nimittämisessä valtakunnanneuvoston (Gosudarstvennyj Sovet) jäseneksi. Lisäksi hänet kutsuttiin Venäjän Tiedeakatemian kunniajäseneksi sekä nimitettiin junkkereiden tykistö- ja ratsuväkikoulujen johtajaksi. Myöhemmin koulut tunnetaan Nikolain ratsuväki- ja Mihailin tykistökoulujen nimillä. RBS, s Kenraalimajuri Sutthoffin lesken lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. Arentidonaatioista tarkemmin luvussa Majuri (secundmajor) Matvei DmitrejevitÓ Olsufjeville ja aliluutnatti Jakov LarionovitÓ Bolotnikoville VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN... 99

101 kenraalimajuri van Suchtelenin Sippolan donaatio ja eversti Prévôt de Lumianin Virolahden donaatio sijaitsivat Haminan läheisyydessä. Jakoperusteisiin vaikuttivat epäilemättä myös linnoitusupseereiden asuinpaikat, sillä ainakin Prévôt de Lumianin donaatio sijaitsi Ruotsinsalmen merilinnoituksen tuntumassa. Viipurin ympäristöstä luovutetut Steinheilin ja Oppermannin donaatiot olivat tietenkin kokonsa ja sijaintinsa puolesta statukseltaan parhaita. Virka-asema näkyi selvästi myös lahjoitettujen talonpoikaissielujen määrässä. Alemmalle upseeristolle lahjoitettiin tavallisesti sata sielua, kuten aliluutnantti Bolotnikoville, luutnantti Ulmernille ja luutnantti Siegellille. Kapteenin arvoiselle Stepan TytÓininille lahjoitettiin 150 ja majuri Olsufjeville 250 sielua. Sotilasarvoltaan korkeammille ja erikoiskoulutuksen omaaville kenraalimajuri van Suchtelenille ja eversti Prévôt de Lumianille lahjoitettiin 300 sielua. Kyminkartanon provinssin lahjoitetut talonpojat reagoivat hallitsijan ja kameraalihovin päätöksiin valittamalla donaatioiden luovuttamisesta Hallitsevaan Senaattiin. Esimerkiksi Matvei Olsufjeville ja Jakov Bolotnikoville lahjoitetut talonpojat katsoivat, ettei heitä voitu poistaa kruununtalonpoikien ryhmästä, koska talonpoikien omistusoikeudet (pravo sobstvennosti) oli turvattu sekä maaliskuussa 1742 annetussa niin sanotussa Elisabetin manifestissa että Turun rauhan yhdeksännessä pykälässä. Lisäksi Kyminkartanon provinssin talonpoikien mielestä heitä ei voitu rinnastaa varsinkaan Käkisalmen eteläisen ja pohjoisen provinssin aatelistiloihin (vottóina), koska talonpoikien oikeudet oli vahvistettu keisarinna Elisabetin allekirjoittamassa rauhansopimuksessa. 32 Myös Jan Pieter van Suchtelenille lahjoitetut Mämmälän ja Liikkalan kylien talonpojat valittivat Hallitsevaan Senaattiin samoilla perusteilla kuin Olsufjevin ja Bolotnikovin talonpojat. 33 Talonpoikien valitukset eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin. Kaikissa kolmessa lahjoitettujen talonpoikien valitus Hallitsevalle Senaatille , s. 1-6, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 122, KA. Talonpojat olivat saaneet tietää lahjoittamisista vasta kirkoissa luetuista kuulutuksista. Elisabetin manifestiin ( ) ja siinä erityisesti talonpoikien erioikeuksiin vetoaminen oli Turun rauhan 9. artiklan ohella talonpoikien keskeisimmät argumentit lahjoitusmaiden myöntämistä vastaan. 33 Jan Pieter van Suchtelenin lahjoitettujen talonpoikien valitus Hallitsevalle Senaatille , s. 1-7v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 136, KA. 34 Hallitsevan Senaatin päätös van Suchtelenin talonpoikien tekemään valitukseen , s v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n :o 136, KA. Hallitseva Senaatti totesi lyhyessä päätöksessään, että van Suchtelenilla oli täydet oikeudet donaatioonsa. Tässä yhteydessä käsitteellisen maanhallintaoikeuden ulkopuolelle on suljettu lahjoitusmaatalonpoikien veroista aiheutuneet kiistat, joita tarkastellaan omassa pääluvussaan. 35 Kenraali, kreivi (graf) Semjon RomanovitÓ Vorontsovin lahjakirja , VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA; Viipurin kameraalihovin ilmoitus kenraaliprokuraattori Aleksei BorisovitÓ Kurakinille , s ob, d. 417, op. 1, f , RGIA. Vrt. Ruoff 1993, s Ruoffin mukaan Katariina II lahjoitti Viipurin käskynhaltijalle Württembergin herttua Friedrich Wilhelmille Jaakkiman, Kurkijoen ja Tervun pitäjät, jotka käsittivät yhteensä talonpoikaa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut varsinainen lahjoitusmaa, vaan erityinen virkapalkkadonaatio, jonka verot oli kameraalisesti osoitettu Friedrich Wilhelmin hallintaan. Tervu oli Kurkijoen pitäjässä sijainnut yksi donaation hovileireistä. Käskynhaltija, prinssi Friedrich Wilhelmin donaatiota koskevia asiakirjoja , s. 1-1v, kansio 2, Viipurin kameraalihovin arkisto, MMA. Matthias Akiander ei tunne käskynhaltijan donaatiota. Akiander 1864, s , , Indova 1952, s Donaation kokonaispinta-alasta kaksi kolmasosaa oli taloudellisesti käyttö- 100 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

102 tapauksessa Hallitseva Senaatti kieltäytyi hyväksymästä talonpoikien argumentteja, koska hallitsija oli allekirjoituksellaan vahvistanut donataareille täydet oikeudet lahjoitettuihin kyliin. Talonpoikien tuloksettomat anomukset maanhallintaoikeuden tarkistuksista osoittavat, ettei lahjoitusmaajärjestelmän olemassaolo riippunut talonpojista tai heidän omistusoikeuskäsityksistään. 34 Viimeinen Vanhasta Suomesta myönnetty lahjoitus annettiin Paavali I:n määräyksestä Venäjän Englannin suurlähettiläälle, kreivi Semjon RomanovitÓ Vorontsoville huhtikuussa Kyseessä ei ollut pelkkä hallitsijan hyvän tahdon ele, vaan Viipurin kameraalihovin tekemän ilmoituksen mukaan donaatio oli siirtynyt kruunun kanssa tehdyn kaupan myötä kreivi Vorontsoville. Paavali I kuitenkin vahvisti donaation kuuluvan Vorontsovin ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan. 35 Lahjoitus käsitti 46 kylää Kurkijoen ja Jaakkiman kihlakunnista, ja siihen kuului yli desjatiinaa maata ja lähes sielua. Asukasluvultaan Vorontsovin donaatio oli Vanhan Suomen suurin lahjoitusmaa. Pinta-alaltaan suurin oli Salmin-Suojärven donaatio, joka muodostui vuonna 1804 kreivitär Anna Orlovan ostettua kenraali Jevgeni PetrovitÓ KaÓkininin perillisiltä Suojärven donaation. Donaatio oli pinta-alaltaan yksi suurimmista aatelisomistuksista koko Venäjällä. 36 Jaakkiman, Koitsanlahden (Parikkalan) ja Kurkijoen donaatio oli alun perin lahjoitettu Elisabet I:n suosikille, todelliselle kamariherralle ja myöhemmälle kanslerille, kreivi Mihail IllarionovitÓ Vorontsoville vuonna Kreivi Vorontsovin kuoleman jälkeen vuonna 1767 donaatio siirtyi hänen leskelleen Anna Karlovna Skavronskajalle ( ) ja heidän tyttärelleen Anna Mihailovnalle. Tytär kuitenkin kuoli jo 1769, jolloin donaatio siirtyi hänen leskelleen salaneuvos ja kamariherra Aleksandr SergejevitÓ Stroganoville. Anna Skavronskaja ei ratkaisuun tyytynyt, vaan valitti Hallitsevaan Senaattiin omaisuuden siirtymisestä. Kansleri Mihail Vorontsovin veljet, kenraali (Général en Chef), senaattori ja kamariherra, kreivi Roman IllarionovitÓ ja kenraaliluutnantti, senaattori ja todellinen kamariherra, kreivi Ivan IllarionovitÓ Vorontsov eivät suostuneet omaisuuden jakoon ennen kuin donaation hallintaoikeus olisi selvitetty Skavronskien ja Vorontsovien välillä. Monivuotisen oikeusjutun tuloksena Anna Skavronskaja sai pitää Jaakkiman, Koitsanlahden ja Kurkijoen donaation. Skavronskajan kuoleman jälkeen donaatio siirtyi hänen pojanpojalleen kamarijunkkari Pavel MartinovitÓ Skavronskille, joka haki donaatiolleen täydellistä hallintaoikeutta turhaan ensin oikeuskollegiosta, joka vaati donaation luonnon tarkempaa tutkimista. Pavel Skavronski sai täydellisen hallintaoikeuden donaatioonsa Hallitsevasta Senaatista ruhtinas Grigori kelvotonta suo- ja kallioperäistä maata. Hyödyntämiskelpoista metsää oli noin ja peltoa desjatiinaa. Indovan ilmoittamat luvut perustuvat Vorontsovien henkilöarkistossa säilytettäviin Venäjän Karjalaa koskeviin taloudenhoitotietoihin. Ks. myös Bobovi 1982a, s ja Bobovi 1982b, s Akiander 1864, s Kreivitär Anna Karlovna Skavronskaja Hallitsevalle Senaatille maaliskuussa 1770, s. 1-14, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 5, KA. Asiakirjassa ei mainita termiä fidei kommis. 39 Hallitsevan Senaatin päätös , s. 347, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 5, KA. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

103 AleksandrovitÓ Potemkinin myötävaikutuksella. Joulukuussa 1782 Hallitseva Senaatti vahvisti donaation täydelliseksi omaisuudeksi. 37 Vorontsovien ja Skavronskien donaatio on kiintoisa kohde tutkia 1700-luvun jälkipuoliskon venäläisen aatelin maanhallintaoikeudellisia käsityksiä. Kreivitär Anna Skavronskaja tulkitsi perimysoikeuttaan venäläisellä aatelisen maanhallinnan jakamattomuutta koskevalla majoraatti-säännöllä. Hallitsevalle Senaatille maaliskuussa 1770 osoittamassa anomuksessaan Skavronskaja vaati Kurkijoen, Koitsanlahden ja Jaakkiman donaation palauttamista, koska Mihail Vorontsovin omaisuus oli hänen mielestään pidettävä hajoittamattomana. Samasta syystä kansleri Vorontsovin veli, kreivi Roman IllarionovitÓ Vorontsov vaati, että poikkeuksellisen laajan maaomaisuuden jaossa oli noudatettava status quota. 38 Mihail Vorontsovin perimistä koskeva riita päättyi vasta vuonna 1783, jolloin Hallitseva Senaatti päätti peruuttaa Martin Skavronskille siirtyneen Kurkijoen, Koitsanlahden ja Jaakkiman donaation. Hallitseva Senaatti tulkitsi Mihail Vorontsovin ikuisen ja perinnöllisen hallintaoikeuden taannutta lahjakirjaa siten, että donataarilla ei ollut talonpoikiin kohdistuvaa täydellistä hallintaoikeutta. Syyksi mainittiin, etteivät Viipurin kuvernementissä noudatettavat lait tunteneet venäläisessä mielessä ikuista hallintaoikeutta (ve noe vladenie). Yhtenä syynä donaation peruuttamiselle oli samana vuonna puhjennut talonpoikaislevottomuus, joka oli johtunut Skavronskien harjoittamasta talonpoikien kohtuuttomasta verottamisesta. Kriisin laukeamisen jälkeen kruunu päätti peruuttaa Skavronskien Kurkijoen, Koitsanlahden ja Jaakkiman donaation ja toteuttaa siellä uuden verorevision. 39 Kruunun käyttäytyminen Skavronskien donaation tapauksessa antaa aihetta olettaa, että Pietarin ja Moskovan korkeimmissa hallintopiireissä ymmärrettiin Viipurin kuvernementin ruotsalaisille lakikäytännöille perustuva poikkeuksellinen maanhallintaoikeudellinen asema. Vaikka salaneuvos Skavronskille perinnön mukana siirtynyt Mihail Vorontsovin lahjakirja takasi ikuisesti ja perinnöllisesti hallittavan lahjoituksen, ei kyseessä ollutkaan venäläisessä mielessä täydellinen omistus (sobstvennost). Kurkijoen, Koitsanlahden ja Jaakkiman donaatio ei kuitenkaan ole hyvä esimerkki maanhallintaoikeuden rajoituksista, koska kyseessä oli monimutkainen perintöriita, jota ei kyetty ratkaisemaan muuten kuin siirtämällä donaatio takaisin kruunulle. Kurkijoki ja Jaakkima pysyivät kruununmaana viisitoista vuotta, jonka jälkeen ne lahjoitettiin Mihail IllarionovitÓ Vorontsovin veljenpojalle Semjon RomanovitÓille ( ). Lahjoitus ei tapahtunut sattumalta, vaan verorevision toteuttamisen ja talonpoikien rauhoittumisen jälkeen Kurkijoki ja noin puolet Jaakkimasta myytiin tarkoituksella donaatiota alun perin hallinneelle suvulle. Vaikka Hallitseva Senaatti periaatteessa myönsi Viipurin kuvernementin maanhallintaoikeudelliset erikoisolot, niin käytännössä se pyrki valvomaan edustamansa ryhmän eli aatelin etuja lähtien Perimyskiistaa käsiteltiin erilaisissa oikeusistuimissa viidentoista vuoden ajan, eikä siihen saatu oikeudellista ratkaisua. Lopulta kruunu peruutti donaation ja toteutti siellä uuden verorevision. 40 Kenraali, kreivi (graf) Semjon RomanovitÓ Vorontsovin lahjakirja ; Senaattori Aleksei IvanovitÓ Vasiljev Viipurin kameraalihoville. VSV n:o 239/1813, Ea 25, fol , KA. 102 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

104 luonnollisesti myös Viipurin kuvernementissä. Semjon RomanovitÓin lahjakirjassa vahvistettiin kaikki samat oikeudet kuin hänen sedällään Mihail IllarionovitÓillakin oli ollut. Muodollisesti donaatio lahjoitettiin Semjon Vorontsovin osoittamasta uskollisesta valtion palveluksesta jalkaväen kenraalina ja diplomaattina ensin Venetsiassa vuosina ja sitten Lontoossa vuodesta 1784 alkaen. Lahjoitus annettiin Vorontsoville ikuisesti ja perinnöllisesti hallittavaksi, jolloin hän sai talonpoikien maat ja viljelykset täydelliseen hallintaansa. Hallitseva Senaatti halusi kuitenkin seurata Vorontsovin harjoittamaa talonpoikien verotusta, koska valtionvaroista vastaava senaattori, paroni (vuodesta 1801kreivi) Aleksei IvanovitÓ Vasiljev vaati Viipurin kameraalihovilta tarkkoja tietoja sekä lahjoitettujen sielujen lukumäärästä että talonpoikien yleisistä oloista Donaatiokaupat Donaatioiden perimys- ja testamenttausoikeuksien tunnustaminen Vanhassa Suomessa oli merkinnyt ensimmäistä askelta venäläisen aatelisen maanhallintaoikeuden toteutumisessa. Lisäksi donataarien hallintaoikeutta vahvistivat lahjoitusmaakaupat. Tällöin Vanhan Suomen ensimmäisten donaatiokauppojen solmimisajankohtien selvittäminen olisi tärkeää, sillä niistä lähtien Vanhan Suomen lahjoitusmaat liittyivät selvemmin venäläisen aatelin maanhallintatraditioihin. Donaatiokaupat perustuivat aina myynnissä olevan lahjoitusmaan lahjakirjaan ja sen sanamuotoon. Kaupanteon yhteydessä uudelle omistajalle siirtyi alkuperäisessä lahjakirjassa aikaisemmin vahvistettu donaation hallintaoikeus, mutta itse lahjakirjan originaali, suurella hallitsijan sinetillä varustettu diplomi, jäi donaation alkuperäiselle saajalle. Lahjoitusmaan uusi omistaja vei kauppakirjan kuvernementtikaupunkiin, tässä tapauksessa Viipuriin, jossa kauppa vahvistettiin kuvernementinhallituksessa. Kauppa tuli kirjata erityiseen maaorjien ja maatilojen myyntiä koskevaan luetteloon (Kniga Zapisnaja vsjakim Krepost jam Vyborgskom Gubernii), jossa mainittiin lahjoitusmaan myyjä, ostaja, kauppasumma ja kaupassa 1 Nikolai Gogol kuvaa Kuolleissa sieluissaan täsmällisesti ja käytettyjen lähteiden kanssa yhteensopivalla tavalla, kuinka talonpoikien ostaminen ja myyminen vahvistettiin. Sielujen ostaja Pavel IvanovitÓ TÓitÓikov vahvisti kauppakirjansa siviilioikeudessa sujauttamalla virkamiehille muutamia ruplan seteleitä käsittelyn nopeuttamiseksi. Kuvernementtikaupungissa sana TÓitÓikovin kauppakirjojen vahvistuksesta levisi nopeasti ja paikalle kertyi joukko paikallishallinnon virkamiehiä, aatelisia maanomistajia ja kauppiaita, joiden todistuksella kauppakirjat vahvistettiin. Sekä siviilitribunaalin että kuvernementinhallituksen arkistoissa säilyneissä kauppakirjojen vahvistusluetteloissa on jokaisen maakaupan yhteydessä joukko viipurilaisten aatelismiesten ja kauppiaiden allekirjoituksia. Näin meneteltiin esimerkiksi insinöörieversti Carl Oppermannin myydessä Viipurin pitäjässä sijainnutta donaatiotaan kenraalimajuri Jakob Weyrauchille Luettelo maaorjakaupoissa tehdyistä kauppakirjoista, Ba 1, Viipurin kuvernementinhallituksen arkisto, MMA. 2 Sekä Hallitsevan Senaatin aktikokoelmassa että ns. Dahlin kokoelmassa on useiden donaatiokauppojen asiakirjoja, jotka ovat syntyneet Viipurin kuvernementin virastojen ja Hallitsevan Senaatin viranomaiskirjeenvaihdon tuloksena. Yksityiskohtaiset viittaukset asianomaisen kaupan yhteydessä. 3 Kopio kollegiasessori Dmitri MihailovitÓ Òepelevin anomuksesta Katariina II:lle toukokuussa 1764 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

105 uudelle omistajalle siirtyneet lahjakirjan mukaiset oikeudet. Vanhassa Suomessa luetteloa kutsuttiin myös saksankielisellä nimellä Donation Brief-Buch, josta muun muassa Viipurin läänin järjestämiskomitean virkamiehet saivat tietoja alueella olevista lahjoitusmaan haltijoista. Näitä donaatioluetteloita on säilynyt muutamia kappaleita sekä Kansallisarkistossa että Mikkelin Maakunta-arkistossa lähinnä luvun kahdelta viimeiseltä vuosikymmeneltä sekä 1800-luvun alusta. 1 Kaupasta lähetettiin tiedot Hallitsevaan Senaattiin, joka vahvisti sen lopullisesti. Hallitseva Senaatti lähetti kyseisen kuvernementin kameraalihoville ilmoituksen kaupan vahvistamisesta, jolloin myös paikallisella tasolla donaatiokauppa oli saanut virallisen hyväksymisen. 2 Vanhan Suomen ensimmäinen lahjoitusmaakauppa tehtiin maaliskuussa 1762, jolloin todellinen salaneuvos ja senaattori, kreivi Andrei PetrovitÓ Òuvalov ( ) myi perintönä saamansa Kivennavan donaation sedälleen Ivan IvanovitÓ Òuvaloville ( ). Kreivi Andrei Òuvalovin isä, kenraalisotamarsalkka ja Hallitsevan Senaatin jäsen, kreivi Petr IvanovitÓ Òuvalov ( ) oli saanut Kivennavan pitäjän vuonna 1759, jolloin ylihovimarsalkka Dmitri AndrejevitÓ Òepelevin ( ) testamentin avaamisen yhteydessä todettiin, että vainaja oli pantannut Kivennavan pitäjän Òuvalovilta lainaamansa rahasumman vastineeksi. Testamentin laillisuutta epäilleet ylihovimarsalkka Òepelevin perilliset veivät hänen veljenpoikansa kollegiasessori Dmitri MihailovitÓ Òepelevin johdolla asian Liivin-, Viron- ja Suomenmaan oikeuskollegioon, kun Òuvalovien välinen kauppa kävi heille selväksi. 3 Kaupan mukana vaihtoi omistajaa 225 taloa, joissa oli 365 ruokakuntaa ja 919 henkiveroa maksavaa talonpoikaa ja heidän puolisoaan. 4 Oikeuskollegion päätös Òuvalovien välisen Kivennavan donaatiokaupan hyväksy- (pvm. puuttuu), s. 5-10v, Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 352, KA. Ylihovimarsalkka Òepelev oli kuollut lapsettomana, eikä suunnattomalle omaisuudelle ollut määrätty perijää. RBS, XV, s Kivennavan henkikirja vuodelta 1762, s. 118, 147v-148, , KA. 5 Oikeuskollegion päätöspöytäkirjan otteen mukaan prosessi oli lähtenyt liikkeelle vasta lokakuussa 1764, jolloin Ivan IvanovitÓ Òuvalovin Verwalter Andrei Naplavkov oli saapunut Kivennavalle ottaakseen donaation Òuvalovin hallintaan. Kopio Liivin-, Viron- ja Suomen oikeuskollegion ptk:sta , s , Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 352, KA. Oikeuskollegion pöytäkirjan venäjänkielisessä versiossa todetaan, että Kivennapa oli lahjoitettu v nasledstvennoe vladenie. Vastaava saksankielinen muoto kuuluu siten, että lahjoitus erblich doniert werden. Kopio Liivin-, Viron- ja Suomenmaan oikeuskollegion ptk:sta , s. 402v, 404. Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 5, KA. Mainittu venäjänkielinen oikeuskollegion pöytäkirja on sidottu Skavronskien ja Vorontsovien väliseen Kurkijoen, Koitsanlahden ja Jaakkiman donaatiota käsittelevään riitajuttuun, jossa Òepelevin tapausta käytettiin oikeustapausesimerkkinä. Myös Akiander selostaa Òepelevien ja Òuvalovin riidan tapahtumien pääkulun, mutta ei pohdi sen maanhallintaoikeudellista puolta. Akiander 1864, s Hannikainen 1888, s O. Hannikaisen mukaan Devierin ja von Briskornin välinen vuonna 1767 solmittu lahjoitusmaakauppa oli Vanhan Suomen ensimmäinen. Liivinmaan, Viron ja Suomen kamarikonttori käsitteli Viipurin kuvernementin kanslian lähettämää ilmoitusta, jonka mukaan apteekkari von Briskorn oli ostanut kreivi Devieriltä Sumbulan myzan. Kyseessä oli kameraalinen kirjaamistoimenpide, jossa kamarikonttori totesi (vuoden 1728 ) revision mukaisten verojen siirtyneen von Briskornille. Asiakirja on ainoa kauppaa valaiseva lähde. Liivinmaan, Viron ja Suomen kamarikonttorin päätöspöytäkirja (ñurnal) , s , , KA. Kenraaliluutnatti (Général en Chef) Petr AntonovitÓ Devier (Divier) oli toiminut muun muassa Pietari III:n adjutanttina. Vuonna 1763 tapahtuneen Katariina II:n vallankaappauksen jälkeen Devier määrättiin 104 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

106 misestä merkitsi askelta kohti venäläisen aatelin täydellisen omistusoikeuden hyväksymistä myös Viipurin kuvernementissa. Oikeuskollegion mukaan kollegiasessori Dmitri MihailovitÓ Òepelevin valitus oli aiheeton, koska ylihovimarsalkka Òepelevin testamentti oli laillinen: Òepelevillä oli ollut oikeus lahjakirjansa sanamuodon mukaisella tavalla kiinnittää Kivennavan donaatio velkansa vastineeksi. Presidenttinsä Friedrich Johann Emmen ( ) johdolla oikeuskollegio myös hyväksyi Òuvalovien välisen kauppakirjan, joka perustui Òepelevin lahjakirjan sanamuotoon. Oikeuskollegion asiakirjassa kauppa perusteltiin siten, että Elisabet I oli lahjoittanut donaation Òepeleville perinnöllisillä oikeuksilla, joiden katsottiin sisältävän mahdollisuuden sekä donaation kiinnittämiseen että kauppaan. 5 Ensimmäinen varsinainen lahjoitusmaakauppa solmittiin tammikuussa 1767, jolloin palveluksesta eronnut tykistön kenraaliluutnantti Petr AntonovitÓ Devier (1712/ ) myi Raudussa sijainneen Sumbulan donaation hoviapteekkari, hovineuvos Magnus Wilhelm (Maksim HristianovitÓ) von Briskornille (1717/ /81). 6 Kyseisen vuoden henkikirjan mukaan kolmeen osaan jaetulla Raudun donaatiolla oli yhteensä 191 tilaa, 322 ruokakuntaa ja lähes tuhat talonpoikaa. 7 Kreivi Anton Devierin kuoleman myötä vuonna 1745 Raudun donaatio oli jaettu yhtä suuriin osiin hänen kolmen miespuolisen perillisensä kesken, jolloin muodostuivat Leinikkälän, Vehmaisten ja Sumbulan hovileirien erilliset donaatiot. Sumbulan hovileirin peri kenraaliluutnantti Petr AntonovitÓ Devier, Leinikkälän Anton Devierin samanniminen poika, luutnantti Anton AntonovitÓ ja Vehmaisten kaartin kapteeni Aleksandr AntonovitÓ Devier. 8 Von Briskornien hallussa donaatio pysyi vuoteen 1820 asti, jolloin majuri Johan (Ivan MaksimovitÓ) von Briskorn (s. 1758) myi donaation eversti Aleksandr BorisovitÓ Fockille ( ), jonka perillisten hallussa donaation kantaosa pysyi vuoteen 1919 asti. 9 Kenraalimajuri Devierin ja hoviapteekkari von Briskornin välisen lahjoitusmaakaupan solmimisajankohta liittyi olennaisesti Katariina II:n koollekutsuman arestiin Kronstadtin linnoitukseen. Devier vapautettiin vankilasta, ja hän oli ensimmäinen Vanhan Suomen donataari, joka käytti hyväkseen Pietari III:n manifestia aatelin palveluspakkovelvollisuuden vapauttamisesta. Dolgorukov 1855, s. 136; RBS, s Nicolas Ikonnikovin mukaan Maxim KristianovitÓ von Briskorn olisi syntynyt 1713 ja kuollut Ikonnikov 1934, tome F.2. Chapitre Fh. ñurnal on käännettävissä lähinnä päätöspöytäkirjaksi. Viikki 1977, s. 114; Paaskoski 1994a, s Raudun pitäjän henkikirja vuodelta 1767, s. 396, 405, , KA. 8 Anton Emmanuilovit Devierillä oli avioliitostaan ruhtinas Aleksandr MenÓikovin sisaren Anna Danilovnan kanssa kolmen pojan lisäksi nuorena kuollut tytär Anna. Sekä Anton että Aleksandr AntonovitÓ asuivat ja kuolivat Raudussa sijaitsevilla kartanoillaan. Dolgorukov 1855, s. 136; Petrov 1888, s. 274; RBS, s. 370; Dolgorukov ei tunne muita perillisiä kuin Petr AntonovitÓin ja tämän sisaren Natalian, joka oli keisarinna Elisabetin kamarineiti ( frejlina ). Akiander 1864, s ; Kähäri 1965, s Aleksandr Fock (Aleksandr BorisovitÓ Fok) kunnostautui tykistörykmentissä (bombardirskija pol ka) sekä Turkkia ( ) että Ruotsia ( ) vastaan käydyissä sodissa. Tykistön (artillerija) kenraalimajuriksi ylennetty Fock asettui asumaan Raudun Sumbulaan sen jälkeen, kun hänet oli nimitetty Suomen tykistön päälliköksi syyskuussa Kenraalimajuri Fock pidätettiin epäiltynä osallisuudesta Paavali I:stä vastaan tähdättyyn salaliittoon. Uusi hallitsija, keisari Aleksanteri I kuitenkin palautti hänet toimeensa. Fock osallistui Napoleonin sotiin ja haavoittui Heilsbergin taistelussa toukokuussa RBS, s Mikäli donaatiokauppojen tekeminen ei olisi riippunut yleisestä maanhallintakäsitteistön laajentumi- VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

107 lakiasäätävän komission päätökseen, jonka mukaan aateli sai tehdä maaomaisuudellaan mitä se halusi. Muutamia vuosia aikaisemmin (1762) palveluspakkovelvollisuudesta vapautettu aateli, jonka maaomaisuuden hallinta ei enää ollut samassa määrin hallitsijasta riippuvainen, solmi maakauppoja yhä enemmän. Lakiasäätävän komission keskustelu aatelin vapaasta maaomaisuuden käytöstä, muun muassa myyntien sallimisesta, oli epäilemättä tärkeä tekijä, joka edesauttoi Devierin ja von Briskornin lahjoitusmaakaupan solmimista. Sekä Òuvalovien että Devierin ja von Briskornin välisten donaatiokauppojen sijoittuminen 1760-luvulle ei voi olla sattuma. Vanhan Suomen lahjoitusmaakäytäntö oli alkanut yli viisikymmentä vuotta ennen ensimmäisen lahjoitusmaakaupan solmimista, ja vuoteen 1767 mennessä alueella oli ollut lähes neljäkymmentä donataaria, jotka eivät olleet tehneet ainoatakaan lahjoitusmaakauppaa. Tällä perusteella on mahdollista väittää, että Vanhan Suomen donaatioiden myyntiä rajoitti ainoastaan yleisempään venäläiseen maanomistuskehitykseen liittyvä seikka. 10 Ennen kuin Vanhan Suomen aatelinen lahjoitusmaanhaltija saattoi myydä donaationsa hänen tuli olla varma täydellisestä maanhallintaoikeudestaan. Raudun Sumbulan donaation kaupassa hoviapteekkari Magnus Wilhelm von Briskornille siirtyneet Anton ManuilovitÓ Devierin lahjakirjan mukaiset täydelliset oikeudet eivät kuitenkaan olleet Matthias Akianderin mukaan riittäviä, koska von Briskorn joutui anomaan Katariina II:lta keisarillista sanktiota saadakseen Sumbulan täydelliseen hallintaansa. Vaikka kauppa oli vahvistettu jo tammikuussa 1767, se saavutti hallintaoikeudellisen hyväksymisensä puoli vuotta myöhemmin, jolloin keisarinna Katariina II vahvisti kaupan Hallitsevan Senaatin välityksellä. Käytännössä hoviapteekkari von Briskornille myönnetty keisarillinen sanktio merkitsi lahjakirjan oikeuksien siirtoa uudelle omistajalle. Samalla hallitsijan vahvistus oli välttämätön kaupan toteutumiselle, jolloin myös ikuinen ja perinnöllinen hallintaoikeus siirtyi donaation ostajalle. 11 Akianderin mukaan keisarillinen sanktio eli hallitsijan suorittama donaatiokaupan hyväksyminen oli välttämätön kaupanvahvistusinstituutio kaikissa sellaisissa tapauksissa, joissa hallintaoikeus ei ollut täydellinen. Akiander tulkitsi menettelytavan siten, että kaikki ne Vanhan Suomen donaatiot, jotka oli lahjoitettu ennen vuoden 1765 lahjakirjojen sanamuodot yhdenmukaistavaa ukaasia, olivat hallintaoikeudeltaan epätäydellisiä, vaikka lahjakirjoissa ne olikin luovutettu ikuisesti ja perinnöllisesti hallittaviksi. Akianderin tulkinta on hyväksyttävissä ainoastaan siinä tapauksessa, että sanktio-käytäntö oli määrätty koskemaan sesta, vaan esimerkiksi lahjoitusmaataan myyvän donataarin hetkellisestä tarpeesta realisoida maaomaisuuttaan, ei donaatiokauppoja olisi mahdollista käyttää analyysin välineenä etsittäessä sitä hetkeä, jolloin Vanhan Suomen aatelinen maanomistus olisi muuttunut venäläisessä mielessä täydelliseksi. Tällöin Devierin ja von Briskornin välisen kaupan ajankohta olisi ollut sattuma tai väistämättä eteen tuleva donataarin oikeuksiin perustuva yksityisoikeudellinen akti. Tulkintani mukaan tämä ei kuitenkaan ole todennäköistä. 11 Katariina II:n ukaasi Viipurin kuvernementinkanslialle Ukaasin mukaan hallitsija asetti pitkään kruunua palvelleen von Briskornin Sumbulan donaation omistajaksi sen jälkeen, kun von Briskorn oli ostanut donaation kenraaliluutnantti Devieriltä. Matthias Akiander on julkaissut ukaasin teoksessaan Om Donationerna i Wiborgs Län. Akiander 1864, s VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

108 Donaatiokaupat alkoivat Vanhassa Suomessa luvulla. Kauppakirjat kirjoitettiin erityisen kaavan mukaisesti, minkä jälkeen Hallitseva Senaatti vahvisti ne. Sakkolan donaation kauppakirja vuodelta Valtiosihteerin virasto 27 S. D. 1819, Kansallisarkisto. yksinomaan Viipurin kuvernementtia. Mutta koska kyseessä oli yleinen ja koko Venäjää koskeva aatelisen maanhallinnan vahvistava eräänlainen lainhuutokäytäntö, Akianderin tulkinta ei ole kaikilta osin pätevä. 12 Sakkolan Petäjärven donaation tapaus osoittaa havainnollisesti, millainen taloudellinen kiinnostus Vanhan Suomen lahjoitusmaihin kohdistui heti ensimmäisen donaatiokaupan jälkeen. Jo seuraavana vuonna eli 1768 solmittiin donaatiokauppa Sakkolan Petäjärvestä, jonka omistivat kreivi Platon IvanovitÓ Musin-PuÓkinin (s. 1698) poika, kaartinluutnantti Ivan PlatonovitÓ sekä todellinen valtioneuvos ja 12 Akiander 1864, s Dolgorukov 1855, s ; Petrov 1888, s ; Akiander 1864, s. 53, Indova 1964, s. 57, Vuonna 1740 lahjoitettiin kreivi Platon IvanovitÓ Musin-PuÓkinille yhteensä sielua eri puolilta Venäjää, muun muassa Jaroslavlin, Rostovin, Tverin (Beñetskin), Simbirskin ja Novgorodin kuvernementtien alueelta. Samassa yhtedessä lahjoitettiin Käkisalmen piirikunnasta (ujezd) Habarovan kartano (myza), jonka tarkoittanee Sakkolan Petäjärveä. Lahjoitusvuonna Sakkolan Petäjärven donaatiolla oli 531 (mies)sielua. Indovan taulukot perustuvat Moskovan vanhojen asiakirjojen arkistossa (RGADA) säilytettäviin asiakirjoihin. Papiston vuonna 1754 tekemän väestöluettelon mukaan donaatiolla oli asukasta. Sakkolan pitäjän väestöluettelo v. 1754, s. 572, VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

109 vuorikollegion presidentti Appollos EpafroditovitÓ Musin-PuÓkin (k. 1771). Sakkola oli alun perin lahjoitettu valtiokonttorin presidentille, kreivi Ivan AleksejevitÓ Musin- PuÓkinille ( ) hänen valtiollisen palveluksensa vastineeksi vuonna Hänen karkoituksensa jälkeen donaatio palautettiin kruunulle ja siirrettiin hovikonttorin (Pridvornaja Kontora) hallintaan, jolloin Sakkolasta saadut tulot menivät Pietarissa ja Moskovassa sijainneiden keisarillisten hovien kulujen kattamiseen. Vuonna 1740 Sakkola lahjoitettiin silloiselle kauppakollegion presidentille ja keisarinna Anna Ioannovnan suosikille, kreivi Platon IvanovitÓ Musin-PuÓkinille, joka karkoitettiin Elisabet I:n aikana Solovetskin luostariin kuten isänsäkin. Karkoituksen jälkeen koko omaisuus takavarikoitiin, ja tästä omaisuudesta Sakkolan Petäjärvi siirtyi Appollos EpafroditovitÓin ja Ivan PlatonovitÓin hallintaan vasta vuonna 1762 annetulla lahjakirjalla. 13 Elokuussa 1768 Musin-PuÓkinit myivät Sakkolan Petäjärven donaation valtioneuvos Joachim (Jefim) Johann von Sieversille ( ) ruplan kauppahinnasta. Saksankielisen kauppakirjan ensimmäisen kohdan mukaan donaatio siirtyi valtioneuvos von Sieversille kaikilla oikeuksilla, vapauksilla ja etuuksilla,. Lisäksi samassa pykälässä todettiin, että donaatio oli lahjakirjan sanamuodon mukaan perinnöllinen (erblich) ja samat oikeudet siirtyivät myös valtioneuvos von Sieversille. 14 Donaatio ei pysynyt von Sieversien hallussa pitkään, sillä donaation perinyt Novgorodin kuvernööri, kreivi Jakob Johann (Jakov JefimovitÓ) von Sievers ( ) myi puolestaan donaation pietarilaiselle pankkiirille, paroni Johan (Ivan JurevitÓ) von Freederickszille ( ) ruplan kauppahinnasta helmikuussa Kauppa oli mahdollinen, koska donaatio oli kreivi von Sieversin perinnöllistä omaisuutta, minkä mukaan hänellä oli kaikki vapaudet, oikeudet ja etuudet donaatioonsa. Sakkolan donaatiolla oli kauppakirjan mukaan kaksi hovileiriä (Riska ja Petäjärvi) sekä useita myllyjä ja viinanpolttimoita, jotka olivat nostaneet donaation arvon lähes kaksinkertaiseksi kuudessa vuodessa. 15 Sekä Musin-PuÓkinien ja von Sieversin että von Sieversin ja von Freederickszin alkuperäiset kauppakirjat olivat muodoltaan samanlaisia asiakirjoja, joissa kummassakaan ei ilmoitettu talonpoikien tai edes talonpoikaistilojen määrää. Kauppakirjojen b, KA. Mainittua lahjakirjaa ei ole löytynyt. 14 Valtioneuvos Appollos EpafroditovitÓ ja luutnatti Ivan PlatonovitÓ Musin-PuÓkinin sekä valtioneuvos Joachim Johann von Sieversin välinen kauppakirja Sakkolan Petäjärven donataarin, tykistön everstiluutnantti Petr von Freederickszin kuolinpesän asiakirjoja, 27 S.D. 1819, VSV, KA. Kauppakirja on asianomaisten sineteillä ja allekirjoituksilla varustettu alkuperäinen asiakirja. - Kauppakirjan sanamuodon mukaan von Sievers sai donaation auch allen gerichtigkeiten, freijheiten und PREROGATIVEN. 15 Kenraaliluutnantti Jacob von Sieversin ja hovipankkiiri Johann von Freederickszin välinen kauppakirja Sakkolan Petäjärven donataarin, tykistön everstiluutnantti Petr von Freederickszin kuolinpesän asiakirjoja, 27 S.D. 1819, VSV, VA. Kauppakirja on niin ikään alkuperäinen asianomaisten vahvistama asiakirja. Donaatio siirtyi von Freederickszille mit allen freijheiten, gerichtigkeiten und Prerogativen. Jacob von Sievers joutui myymään Sakkolan henkilökohtaisessa rahapulassaan. Katariina II:lle päiväämässään kirjeessä von Sievers mainitsi taloudellisista vaikeuksistaan ja kertoi halukkuudestaan myydä Viipurin kuvernementissa sijaitseva tilansa, mikäli löytyisi sopiva ostaja. Prof. Robert E. Jonesin tiedonanto kirjoittajalle Von Sieverseistä ks. Genealogisches Handbuch der Baltischen Ritterschaften II/III, s ; Jones 1984, s VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

110 tärkein tieto liittyi donaation hallintaoikeuksien siirtymiseen tietystä osapuolien sopimasta kauppasummasta. Sielujen lukumäärää ei venäläisen käytännön edellyttämällä tavalla ilmoitettu, koska donaatioita ei ollut luovutettu sielumääräisinä ja koska Viipurin kuvernementin verotus ei perustunut venäläiselle poduónaja-verolle. Venäjällä sielujen lukumäärän ilmoittaminen oli olennaista siksi, että aatelinen maanhaltija maksoi revision mukaan omistuksessaan olevien maaorjien poduónajaveron suoraan kruunulle. Viipurin kuvernementissähän oli vuoteen 1783 asti voimassa ruotsalaismallinen henkivero, jonka kruununvoudit perivät suoraan myös lahjoitusmaatalonpojilta. Vuoden 1783 jälkeen lahjoitetut donaatiot olivat sielumääräisiä, ja niihin kohdistuneissa kaupoissa sielujen lukumäärä myös aina mainittiin. Pankkiiri von Freedericksz oli vuotta aikaisemmin ostanut alueelta ensimmäisen donaationsa, ja Sakkolan Petäjärven donaatiokaupan myötä hänestä tuli yksi Viipurin kuvernementin huomattavimmista aatelisista maanhaltijoista. Tammikuussa 1774 todellisen kamariherran, kreivi Petr SemjonovitÓ Saltykovin ( ) leski, ruhtinatar Praskova Jurjevna Trubetskova myi Pyhäjärven pitäjässä sijainneen Taubilan lahjoitusmaan von Freederickszille. Taubila oli lahjoitettu Petr Saltykoville toukokuussa 1734, ja lahjakirjan mukaan donaatio oli Saltykovin ikuisessa ja perinnöllisessä hallinnassa. Tämäkään Vanhan Suomen donaatiokauppa ei poikennut muodoltaan aikaisemmista, sillä kauppakirja vahvistettiin Hallitsevassa Senaatissa samaan tapaan kuin kaikki muutkin kaupat. Vuoden 1774 henkikirjan mukaan Pyhäjärven donaatiolla oli lähes tuhat veroa maksavaa asukasta. 16 Myös Kivennavan donaatiosta käytiin jatkuvasti kauppaa. Tammikuussa 1768 Ivan IvanovitÓ Òuvalov myi donaationsa kreivi Petr GrigorjevitÓ TÓernyÓeville ( ). Kaupan jälkeen kannakselle oli muodostunut Kivennavan ja Muolaan pitäjät käsittänyt suuri lahjoitusmaakompleksi, joka muodosti yhdessä Salmin donaation kanssa 1760-luvun Viipurin kuvernementin pinta-alaltaan kaksi suurinta donaatiota. Kivennavan donaation lahjakirjan mukainen ikuinen hallintaoikeus siirtyi uudelle donataarille. 17 Pääkaupunki Pietarin läheisyydessä sijainneet Viipurin kuvernementin aatelisdonaatiot olivat sekä houkuttelevia sijoituskohteita että sopivan etäisyytensä ansiosta varteenotettavia työvoimareservejä ja elintarvikkeiden toimittajia aatelin kaupunkiasunnoille Pietariin. Sakkolan Petäjärven tapauksessa kenraaliluutnantti von Sieversin ja pankkiiri von Freederickszin kaupankohteena oli vastikään uusittu donaatio, jonka taloudellinen tuotto oli von Freederickszin kannalta kaupan todennäköinen motiivi. Samalla vierekkäin sijaitsevat Pyhäjärven Taubilan ja Sakkolan Petäjärven donaatiot muodostivat yhtenäisen talousalueen, jonka raaka-aine- (vilja, puu) ja työvoimaresurssit olivat donataarin kannalta tehokkaasti hyödynnettävissä. Lisäksi donaatiokauppojen vaikuttimena oli ostajan pyrkimys hankkia kaikille perillisilleen omat maatilat. Esimerkiksi Petr GrigorjevitÓ TÓernyÓevin kaupan taus- 16 Pyhäjärven henkikirja v. 1774, s , , KA. 17 Akiander 1864, s VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

111 talla oli pyrkimys hankkia molemmille perillisilleen eli Darja Petrovnalle ( ) ja Natalia Petrovnalle ( ) lahjoitukset Pietarin läheisyydestä. Myös Johann von Freederickszin miespuoliset perilliset Andrei ( ) ja Petr (k. 1819) saivat isänsä kuoleman myötä kumpikin omat donaationsa Pietarin läheisyydestä. Kaupankäynti olisi ollut vilkkaampaakin, mikäli Viipurin kuvernementissa lahjoitusmaita omistavat venäläiset aateliset eivät olisi olleet varakkaita ylhäisaatelin edustajia, joilla ei ollut välttämätöntä tarvetta realisoida kokonaisomaisuudessaan suhteellisen pieniä Viipurin kuvernementissa sijaitsevia lahjoitusmaita. Tilanne muuttui kokonaan toisenlaiseksi Venäjän Ruotsia vastaan käydyn sodan jälkeen 1790-luvulla, jolloin entisen ruotsalaisen Kyminkartanon provinssin alueelta luovutettiin muutamia pienehköjä sielulahjoituksia. Ostajina olivat useimmissa tapauksissa Viipurin kuvernementin syntyperältään ulkomaalaiset aateliset, mutta joukossa oli myös muutamia venäläisen ylhäisaatelin ja alemmankin aatelin edustajia. Vuonna 1788 tehdystä paroni Georg von Schwachheimin Pyhäjärven Konnitsan donaation myynnistä everstiluutnantti Ignatei IvanovitÓ Giñitskinille Vanhan Suomen lahjoitusmaakaupat alkoivat uudelleen. Pienten sielumääräisten donaatioiden osto- ja myyntitoiminta vilkastui 1790-luvun alkupuolella. Se kohdistui yksinomaan Kustaan sodan jälkeen Kyminkartanon provinssista lahjoitettuihin pieniin muutaman sadan (mies)sielun kokoisiin donaatioihin. Sekä syntyperältään että virka-asemaltaan alempaan aateliin kuuluvat donataarit joko suorittivat palvelustaan joukko-osastoissaan eri puolilla Venäjää tai toimivat viroissa esimerkiksi Tallinnassa (Siegell) tai kauempanakin, kuten Ulmern Hersonin kuvernementissä Mustanmeren rannalla. Toisaalta lahjoitusmaiden sijainti edelleenkin levottomalla Venäjän ja Ruotsin rajaseudulla houkutteli venäläisiä donataareja myymään omaisuuttaan, koska jatkuvasti oli olemassa pelko alueen joutumisesta sotatoimien keskelle. Myös donaatioiden taloudellinen tuotto oli sen verran vähäinen, että donaatioita myytiin mielellään, mikäli sopivia tarjouksia ilmeni. Vuosina 1793 ja 1794 Vanhan Suomen lahjoitusmailla tehtiin kuusi kauppaa. Donaatiokauppa sai virallisen hyväksymisensä, eräänlaisen lainhuudon, kun kaupan osapuolet anoivat Viipurin kuvernementinhallitukselta tai siviilitribunaalilta sen vahvistusta. Käytännössä kaupanvahvistus saatiin, kun molemmat osapuolet toimittivat tarvittavat asiakirjat, lähinnä kopion lahjakirjasta, viranomaisten nähtäväksi. Kauppa vahvistettiin rahojen vaihtamisella ja todettiin paikalle kutsuttujen todistajien, tun- 18 Kuvaus donaatiokauppojen vahvistamisesta perustuu tapauskohtaiseen kauppakirjakopioiden ja viranomaistahojen väliseen kirjeenvaihtoon, joihin viitataan yksilöidysti varsinaisen hallintaoikeusanalyysin yhteydessä. 19 Käskynhaltijahallinnon kaudella syntyneitä donaatiokauppoja koskevia asiakirjoja on jouduttu etsimään useista eri arkistoyhteyksistä. Seuraava esitys pohjautuu Viipurin piirioikeuden Hallitsevalle Senaatille lähettämiin donaatiokauppoja koskeviin tiedotuksiin, joita säilytetään Hallitsevan Senaatin aktikokoelmassa Kansallisarkistossa. Varsinainen maaorja- ja donaatiokauppoja käsittelevä siviilitribunaalin vuosittainen luettelo on aukollinen, ja sen edustama aineisto täyttää ainoastaan vuodet , , , , ja Luetteloita on sekä kuvernementinhallituksen laatimina Mikkelin Maakunta-arkistossa että siviilitribunaalin laatimina Kansallisarkistossa. Lisäksi niin sanotussa G.A. Dahlin kokoelmassa Kansallisarkistossa on muutamia piirioikeuden akteja, jotka käsittelevät lahjoitusmaakauppoja. 110 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

112 nettujen kansalaisten, avulla. 18 Donaatiokaupan vahvistamisen jälkeen alkoi normaali viranomaisten välinen kirjeenvaihto, joka liikkui hallinnollisessa asteikossa sekä ylös- että alaspäin. Piirioikeudet olivat velvoitettuja antamaan helmikuun 1787 ukaasin mukaisella tavalla todistuksen ja lausunnon kaupan oikeudellisesta pätevyydestä. Pätevyystodistus toimitettiin asianomaisten lisäksi Hallitsevalle Senaatille. Käsittely jatkui edelleen myös kuvernementtitasolla, sillä kauppakirjojen vahvistaminen todettiin astetta ylemmässä siviilitribunaalissa, joka antoi niistä oman lausuntonsa. Alaspäin suuntautunut viranomaiskirjeenvaihto kohdistui provinsiaalikanslioihin, joille tiedotettiin uusien omistajien nimet. 19 Lahjakirja oli tärkein oikeushallinnon rekisteröimä asiakirja, jota ilman kauppaa ei voitu hyväksyä. Vaikka sinetein ja hallitsijan allekirjoituksella varustettu lahjakirja ei kaupan yhteydessä vaihtanutkaan omistajaa, niin sillä tai siitä tehdyllä viranomaisten laatimalla kopiolla todettiin ikuinen ja perinnöllinen hallintaoikeus. Oikeusviranomaiset eivät vahvistaneet kauppaa, mikäli kyseessä ei ollut edellä mainitussa mielessä täydellinen omistus. Myös Hallitsevan Senaatin kolmannessa osastossa tehtävä kaupan vahvistaminen oli välttämätön toimenpide, jota ilman kauppa ei ollut juridisesti pätevä. Vaikka Pietarin valtiollisen assignaattipankin (kollegi)neuvos Matvei DmitrejevitÓ Olsufjev myi Virolahdella sijaitsevan donaationsa haminalaiselle porvarille, palveluksesta eronneelle kapteeni Carl Kilchenille järjestelmän edellyttämällä tavalla elokuussa 1793, 20 niin kauppa ei saavuttanut lopullista vahvistustaan ennen Hallitsevan Senaatin hyväksymistä. Kaupan vahvistaminen viipyi useita vuosia, ja kun vuonna 1797 Olsufjev oli tiedustellut asiaa kirjeitse Senaatin kolmannelta osastolta, kävi ilmi, etteivät viranomaiset olleet toimittaneet asianmukaista ilmoitusta Senaattiin. Kol- 20 Viipurin piirioikeuden vahvistama Pietarin Valtiollisen Assignaattipankin (kollegi)neuvoksen Matvei DmitrejevitÓ Olsufjevin ja haminalaisen porvarin Carl Kilchenin (Karl JakovlevitÓ Kilhen) välisen donaatiokaupan pöytäkirjanote , Dahlin kokoelma, kansio 33, akti 9, KA. Carl Kilchen oli palveluksesta eronnut kapteeni, joka harjoitti liiketoimintaa Haminassa. Kilchen omisti myös Pyterlahden kartanon Virolahden pitäjässä. Paaskoski 1993d, s Hallitsevan Senaatin vastaus Matvei Olsufjevin tekemään tiedusteluun hänen donaatiokauppansa vahvistamisesta , Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 269, KA. 22 Viipurin piirioikeuden vahvistama aliluutnatti Jakov Larionovit Bolotnikovin ja haminalaisen hovineuvos Niclas Clayhillsin välisen donaatiokaupan pöytäkirjanote , Dahlin kokoelma, kansio 33, akti 14, KA. Alun perin Skotlannista lähtöisin ollut Clayhillsien suku oli tullut kauppiaina 1630-luvulla Riikaan ja Tallinnaan. Vuonna 1720 tavataan ensimmäiset Clayhillsit Haminasta. Sivén 1937, s. 189, Viipurin piirioikeuden vahvistama Heinrich Christoph Siegellin ja viipurilaisen kollegineuvos Anton LoginovitÓ von Rechenbergin ja hänen vaimonsa Elisabethin, o. s. von Moijerin, välisen donaatiokaupan pöytäkirjanote , Dahlin kokoelma, kansio 33, akti 19, KA; Viipurin piirioikeus Hallitsevalle Senaatille koskien Siegellin ja von Rechenbergien donaatiokauppaa, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 119, KA; Viipurin piirioikeuden vahvistama Gustaf Wilhelm Ullmernin ja viipurilaisen kollegineuvos Anton von Rechenbergin ja hänen vaimonsa Elisabethin, o. s. von Moijerin, välisen donaatiokaupan pöytäkirjanote , Dahlin kokoelma, kansio 33, akti 20, KA; Viipurin piirioikeus Hallitsevalle Senaatille koskien Ulmernin ja von Rechenbergien välistä donaatiokauppaa, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 120, KA. 24 Viipurin piirioikeuden vahvistama majuri Stepan PavlovitÓ TytÓininin ja viipurilaisen kollegiasessori Martin (Matthias, Matvei MihailovitÓ) von Thomsenin välisen donaatiokaupan pöytäkirjanote , Dahlin kokoelma, kansio 36, akti 9, KA; Ruuth 1906, s Em. Dahlin kokoelman akti. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

113 mannen osaston vahvistus oli kuitenkin tässä tapauksessa pelkkä muodollisuus, ja Senaatti vahvisti kaupan joulukuussa Vanhan Suomen pääasiassa venäläisten lahjoitusmaanhaltijoiden joukkoon tuli 1790-luvun donaatiokauppojen myötä kokonaan uusi ryhmä eli Viipurin käskynhaltijakunnan ruotsalais- ja saksalaisperäinen virka-aateli. Niñegorodskin rakuunarykmentin aliluutnatti Jakov LarionovitÓ Bolotnikov piti Pyhtään donaatiota hallussaan hieman yli kolme kuukautta ennen kuin hän myi sen haminalaiselle porvarille, kruununvouti ja hovineuvos Niclas Clayhillsille (Nikolai KarlovitÓ Klajgils) ( ) ruplan kauppahinnasta. 22 Samoin Tallinnan kuvernementin maistraatin prokuraattori Heinrich Christoph Siegell ja Aleksandrinskin tullitirehtööri Gustaf Wilhelm Ulmern myivät Joutsenossa sijaitsevat sadan sielun donaationsa viipurilaiselle tulli- ja kollegineuvos Anton von Rechenbergille ja hänen puolisolleen Dorothea Elisabethille yhteensä hopearuplan kauppahinnasta heinäkuussa Siegell ja Ulmern pitivät donaationsa hieman alle neljä vuotta. 23 Niin ikään Joutsenon pitäjän donataari majuri Stepan PavlovitÓ TytÓinin piti omistustaan muutaman vuoden ennen kuin myi sen ruplalla viipurilaiselle kollegiasessori Martin von Thomsenille ( ) marraskuussa Hallintaoikeudelliselta kannalta viimeksi mainittu majuri TytÓininin ja kollegiasessori von Thomsenin kauppa oli mielenkiintoisin. Joulukuussa 1791 TytÓininille Joutsenon pitäjästä osoitettu 150 (mies)sielun donaatio todettiin Viipurin piirioikeudessa vahvistetussa kauppakirjassa ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan lahjoitetuksi vottóinaksi eli (isän)perintömaaksi. 25 Myös toukokuussa 1794 everstiä vastaava laivaston 1. rankiluokan kapteeni Jegor von Sieversin ja Rjazanin jalkaväkirykmentin komentajan, prikaatinkenraali, ruhtinas Pavel Dolgorukovin välisessä kauppakirjan vahvistavassa piirioikeuden pöytäkirjanotteessa todettiin, että kaupan kohteena ollut Hiitolan pitäjän Hännilän kylän Sikiönmäen 12 desjatiinan peltotila oli von Sieversin ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan lahjoitettu vottóina. 26 Tapaukset ovat käytetyssä aineistossa ilmeneviä poikkeuksia, joiden kautta on mahdollista suhteuttaa muidenkin lahjakirjojen sanamuodoiltaan samansisältöisten donaatioiden hallintaoikeudellisen asema. Ainakin majuri TytÓininin ja kapteeni von Sieversin donaatiot tulkittiin 1790-luvulla ikuisen ja perinnöllisen hallintaoikeutensa kautta täydelliseksi omaisuudeksi, joten ei ole mitään perusteita epäillä, etteikö kaikkia muitakin samalla vuosikymmenellä ja samoilla oikeuksilla luovutettuja donaatioita pidetty hallintaoikeudeltaan samanlaisina. Suhtautuminen hallintaoikeuteen käy selvästi ilmi myös siitä, että Viipurin käskynhaltijakunnan oikeusviranomaiset eivät estäneet kauppojen vahvistamista esimerkiksi kieltäytymällä hy- 26 Viipurin piirioikeus Hallitsevalle Senaatille koskien von Sieversin ja Dolgorukovin välistä donaatiokauppaa, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 126, KA. Dolgorukovin Sikiönmäen donaatio määrättiin helmikuussa 1801 hukkaamiskieltoon, koska donataari oli velkaa kruunulle noin ruplaa. Paavali I:n ukaasi Viipurin kuvernementinhallitukselta Käkisalmen eteläiselle kihlakunnanoikeudelle , n:o 13, kansio 2, saapuneet asiakirjat, Käkisalmen eteläisen kihlakunnan oikeuden arkisto, MMA. 27 PSZ, (XXV), , ( ); Hösch 1990, s ; Hannikainen 1888, s Hannikaisen 112 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

114 väksymästä niiden pätevyyttä, minkä siellä noudatettavat ruotsalaiset vuoden 1734 laki ja keskiaikainen Kristofer Baijerilaisen maanlaki olisivat tehneet täysin mahdolliseksi. Venäjän 1700-luvun hierarkisessa sosiaalisessa järjestelmässä ainoastaan kruunu ja aateli saattoivat omistaa maata. Kaupunkien porvariston tehtävä oli käydä kauppaa eikä harjoittaa maanviljelystä, joka kuului aatelisille maanomistajille. Esimerkiksi Ruotsin kaupunkien porvaristolla oli oikeus omistaa kruununmaata, mutta jos he asuivat sillä, he menettivät porvarisoikeutensa. Venäjällä kauppiasluokkaan kuuluvat saivat omistaa maata ja talonpoikaissieluja, mikäli he olivat onnistuneet hankkimaan jonkin ritarikunnan kunniamerkin avulla perinnöllisen aatelisoikeuden. Viipurin kuvernementin virka-aatelin ja porvariston maanhallinta muodostui kruunun kannalta ongelmaksi, kun 1770-luvulla alkaneen sahaustoiminnan nopean kasvun myötä haminalaiset ja etenkin saksalaista syntyperää olevat viipurilaiset porvarit hankkivat itselleen kruununtalonpoikien tiloja. Kruunu ei katsonut suopeasti virka-aatelin maakauppoja, ja Hallitseva Senaatti kielsi toiminnan heinäkuussa 1798 antamallaan ukaasilla. Sekä Edgar Höschin että häntä sata vuotta aikaisemmin kirjoittaneen O. Hannikaisen mukaan syntyperältään venäläinen lahjoitusmaa-aateli koki asemansa uhatuksi taloudellisesti vauraan ryhmän lähtiessä mukaan sahateollisuustoiminnan kuumentamille maanhankintamarkkinoille. Viipurin saksalaisperäisen porvariston maanhankinta oli Höschin mukaan mittavaa, sillä esimerkiksi tarkastuskomitean vuonna 1803 tekemän laskelman mukaan kollegineuvos Matthias Boismanilla ja kuvernementinsihteeri Johan Berqvistillä oli noin 350 kruununtilaa, joilla asui noin talonpoikaa, torpparia, 400 tilatonta (bobul) ja yli 400 työmiestä. Venäläisen lahjoitusmaakäytännön kanssa uudella maanhaltijaryhmällä ei ollut mitään tekemistä. 27 Vanhan Suomen maanomistajien joukossa varsinaista venäläistä porvaristoa edusti ainoastaan yksi Jaroslavlista kotoisin ollut kauppias, jonka tilan ostomotiivi on jäänyt epäselväksi. On kuitenkin melko todennäköistä, että huomattavia voittoja juuri ja 1790-luvuilla tuonut puutavaran myynti ja sahaustoiminta sekä donaation alueella sijainnut Ruskealan marmorilouhos olivat houkutelleet Moskovan läheisyydessä sijainneen Jaroslavlin kaupungin kunniaporvarin Dmitri IvanovitÓ Zatrapeznovin sijoittamaan varojaan Viipurin käskynhaltijakuntaan. Joulukuussa 1793 kollegineuvos, kreivi Dmitri PetrovitÓ Buturlin ( ) oli ostanut mukaan maanhallintaoikeus oli se kysymys, joka aiheutti jännitystä viipurilaisten virkamiesten ja kauppiaiden sekä venäläisen aatelin välillä. Hannikainen katsoi, että virkamiehet, kauppiaat ja kaikensäätyiset henkilöt oli se yhteiskunnan luokka, jota vastaan venäläisen aateliston viha ja kateus enimmän kääntyi. Lainaus s Tällaista ilmiötä ei käytetyssä aineistossa ole ollut havaittavissa. 28 Piirioikeuden vahvistus Buturlinin ja Zatrapeznovin kauppakirjasta ; Piirioikeus Hallitsevalle Senaatille , Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 127, KA. Perinnöllinen kunniaporvarin arvo ja titteli (Potomstvennyi PotÓetnyi Grañdanin) luotiin vuonna 1785 annetussa kaupunkien ja porvariston erioikeudet vahvistaneessa ukaasissa. Kunniaporvarit kuuluivat ensimmäiseen kauppiasluokkaan, joka sai käydä ulkomaankauppaa ja perustaa muun muassa tehtaita, mikä oli aikaisemmin kuulunut vain aatelisille. PSZ, (XXII), , ( ), 105. Dmitri PetrovitÓ Buturlinista, ks. Dolgorukov 1855, s. 160; Petrov 1888, s Kollegineuvos Vasili PetrovitÓ Baljasnyin anomus Hallitsevalle Senaatille , Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 269, KA; Akiander 1864, s Kuvernementtikohtaisen aateliskokouksen VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

115 isoisältään, salaneuvos ja kreivi Petr AleksandrovitÓ Buturlinilta Sortavalan piirikunnasta vuonna 1760 lahjoitetut Ruskealan ja Pälkjärven pitäjät sekä Savonlinnan piirikunnasta lahjoitetun Sulkavan pitäjän. Samana vuonna Dmitri Buturlin myi donaation Zatrapeznovin valtuuttamille asiamiehille, joina toimivat kunniaporvarin veli, Jaroslavlin kaupungin ensimmäisen killan kauppias Mihail IvanovitÓ Zatrapeznov ja Velikie Lukin jalkaväkirykmentin luutnantti Peter (Petr MaksimovitÓ) Pröbsting. Kaupassa vaihtoi omistajaa (mies)sielua perheineen, tiloineen ja peltoineen ruplan kauppahinnasta. 28 Ikuisen ja perinnöllisen hallinnan käsite oli ostajan kannalta selvästi kauppakirjan keskeisin määritelmä. Se täytyi välttämättä todeta sekä kauppakirjassa että viranomaisten tekemässä kaupanvahvistuksessa, mikäli aatelinen maanomistaja tahtoi varmistaa täydellisen maanhallintaoikeutensa. Tavallisesti ostajat halusivat pitää itsellään viranomaisten vahvistaman alkuperäisen lahjakirjan kopion mahdollisten oikeudellisten toimien varalta. Esimerkiksi vuonna 1795 Pyhäjärven Konnitsan donaation everstiluutnantti Ignatei Giñitskinin leskeltä ostanut Viipurin käskynhaltijakunnan aatelin puheenjohtaja (predvoditel dvorjanstvo), kollegineuvos Vasili PetrovitÓ Baljasnyi (Balesnoi) tiedusteli erikseen Hallitsevalta Senaatilta, olisiko mahdollista saada pitää kopio donaation ensimmäiselle haltijalle myönnetystä lahjakirjasta. Kollegineuvos Baljasnyi perusteli anomustaan sillä, että hän tarvitsi lahjakirjan kopiota todistaakseen Käkisalmen kihlakunnanoikeudessa täydellisen maanhallintaoikeutensa hänet käräjille haastaneille talonpojille. 29 Vanhassa Suomessa ja 1800-lukujen taitteessa solmittujen lahjoitusmaakauppojen erikoispiirteenä on pidettävä donaatioiden myymistä useina erillisinä lohkoina, mikä ei ollut aikaisemmin mahdollista maanomistusten jakamattomuutta koskevien määräysten nojalla. Lopullisesti lohkominen oli tullut luvalliseksi huhtikuussa 1785 vahvistetussa aatelisprivilegiojulistuksessa, jonka jälkeen muodollisetkin aatelisomistusten jakamattomuutta koskevat rajoitukset poistettiin. Donaatioiden lohkomisen tuloksena erityisesti Viipurin ympäristöön muodostui pieniä lahjoitusmaatiloja, joilla omistajat asuivat ympärivuotisesti. Samalla Vanhan Suomen donataarien sisäinen sosiaalinen, lähinnä donataarien syntyperän ja virka-arvon mukainen taso putosi nopeasti. Esimerkiksi insinöörimajuri Carl IvanovitÓ Oppermann, joka oli saanut marraskuussa 1796 Viipurin ja Lappveden pitäjistä 40 tilaa ikuisesti ja perinnöllisesti toiminnasta ks. Jero kin 1983, s ; Viipurin kuvernementin aateliskokouksen toiminnasta ks. Paaskoski 1993b, s Insinöörieversti Carl Oppermannin ja kenraalimajuri Jakob Weyrauchin välisen kauppakirjan vahvistus n:ot 1 ja 2/1799; Insinöörieversti Carl Oppermannin ja esikuntakapteeni Friedrich Christian Brockmanin välisen kauppakirjan vahvistus n:o 1/1801. Luettelot maaorjakaupoissa tehdyistä kauppakirjoista vuosilta 1799 ja 1801, Viipurin kuvernementinhallituksen arkisto, MMA; Akiander 1864, s Sekä Weyrauch että Brockmann olivat kirjoittautuneet Viipurin kuvernementin aateliin - Brockmann toimi aateliskokouksen ja deputation (johtokunnan) sihteerinä sekä Weyrauch deputation jäsenenä. Dvorjanskaja Rodoslovnaja Kniga Finljandskoj Gubernii ( Suomen kuvernementin aatelisnimikirja ), yleiskartta n:o 171, KA. Nimikirja on suurikokoinen (64x49 cm), joten sitä on säilytetty Kansallisarkiston karttamakasiinissa. Ks. myös Paaskoski 1993b, s Salaneuvos, kreivi Grigori IvanovitÓ TÓernyÓevin ja kauppaneuvos Mihail MihailovitÓ Blandovin välisen kauppakirjan vahvistus 5/1802, Luettelo maaorjakaupoissa tehdyistä kauppakirjoista vuodelta 1802, MMA. Blandov teki konkurssin neljä vuotta myöhemmin, jolloin hänelle oli kertynyt yli 114 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

116 hallittavakseen, myi donaationsa kolmessa osassa Viipurin kuvernementin virkaaatelille. Syyskuussa 1798 Oppermann myi hovineuvos Johan von der Howenille puolitoista verotilaa Rakkolanjoen kylästä ja saman vuoden joulukuussa alikapteeni (Ótabskapten) Friedrich Christian (Fedor) Brockmanille viisi tilaa Tervajoen kylästä paperiruplan kauppahinnasta. Helmikuussa 1799 Oppermann myi jäljelle jääneet 33 tilaa käsittäneen lahjoituksensa paperiruplasta kenraalimajuri Jakob Weyrauchille (Jakov Veirauh). Kauppakirjojen mukaan Oppermannin oikeudet siirtyivät sellaisinaan donaatioiden uusille haltijoille. 30 Vanhan Suomen donataarien joukko muuttui 1800-luvun alussa nopeasti myös pinta-alaltaan ja väkiluvultaan suurilla lahjoitusmailla, jotka olivat olleet syntyperältään, virka-arvoltaan ja varallisuudeltaan huomattavien aatelissukujen hallussa. Eteläisellä kannaksella ja Laatokan Karjalassa suuria donaatioita omistaneet Òuvalovit, TÓernyÓevit ja Orlovit myivät lahjoitusmaansa pietarilaisille liikemiehille. Edellä mainittu jaroslavlilainen kunniaporvari Dmitri IvanovitÓ Zatrapeznov oli ollut ensimmäinen varsinaiseen kauppiasluokkaan kuulunut Vanhan Suomen lahjoitusmaanhaltija. Ensimmäinen suurista lahjoitusmaakaupoista solmittiin maaliskuussa 1802, jolloin salaneuvos, kreivi Grigori IvanovitÓ TÓernyÓev myi pietarilaiselle kauppaneuvos Mihail MihailovitÓ Blandoville (s. 1759) isoisälleen vuonna 1710 lahjoitetun Valkjärven pitäjän paperiruplan kauppahinnasta. Suomen kuvernementinhallitus vahvisti kauppakirjan toukokuussa 1802, jolloin myös viranomaiset hyväksyivät ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan luovutetun aatelisdonaation siirtymisen pietarilaiselle liikemiehelle lahjakirjan sanamuodon mukaisilla oikeuksilla. Kaupassa vaihtoi omistajaa 39 kylää, joissa asui talonpoikaa. 31 Toukokuussa 1803 toisen Vanhan Suomen aatelisen suurmaanomistajan Ivan MaksimovitÓ Òuvalovin perilliset myivät Antrean pitäjässä sijainneen Kavantsaaren miljoona ruplaa vastattavaa. Konkurssi-ilmoitus tehtiin kuvernementinhallitukselle Kauppaneuvos Blandovin konkurssia koskevia asiakirjoja vuodelta 1807, s v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 353, KA. Vuonna 1842 tila siirtyi Pyhäjärven Taubilan donataarin Andrei IvanovitÓ von Freederickszin pojalle, paroni Boris AndrejevitÓ von Freederickszille. Kähönen 1985, s Akiander 1864, s , , ; Amburger 1980, s. 210; Kähönen 1985, s , 102. Aleksandr Olhinin perikunta myi Valkjärven ensin ilmeisesti 1830-luvun alussa eräälle nimineuvos Malimonoville. Vuonna 1837 donaation pääosan osti myöhemmän Savonlinnan oikeusneuvoksen Fredrik Masalinin poika, kollegineuvos Aleksandr Masalin, joka rakennutti paikalle komean Kuusaan hovin. Ks. Vermasvuori 1952, s Aleksandr Olhin oli niiden kahdenkymmenen henkilön joukossa, joille Paavali I antoi P. Johannes Jerusalemilaisen kunniamerkin. Paavali I:n myöntämät kunniamerkit, d , op. 3, f , RGIA. Kun Napoleon valloitti Egyptin- sotaretkensä yhteydessä Maltan 1797, joutuivat katoliset Maltan ritarit pakenemaan linnoitussaareltaan. Paavali I tarjosi suojelustaan maanpakoon joutuneelle ritarikunnalle, ja tällöin hänestä tehtiin ritarikunnan suurmestari. Paavali ei saanut nimitykselleen paavin siunausta, koska hän ei ollut sen enempää katolinen kuin naimatonkaan, mitä ritarikunnan säännöt vaativat. Aleksanteri I:n aikana ritarikunta lakkautettiin Venäjällä, ja sen kunniamerkit menettivät arvonsa. Ritarikunnan venäjänkielinen nimi P. Johannes Jerusalemilaisen ritarikunta on käännös ranskankielisestä nimestä Orde Souverain Militaire et Hospitalier de St: Jean de Jerusalem. 33 Akiander 1864, s. 182, ; Amburger 1980, s. 960; Ahvenainen 1984, s. 74; Paaskoski 1993d, s Dvorjanskaja Rodoslovnaja Kniga Finljandskoj Gubernii ( Suomen kuvernementin aatelisnimikirja ), yleiskartta n:o 171, KA; Akiander 1864, s. 174; Kähönen 1985, s. 56; Paaskoski 1993b, s Akiander 1864, s ; Sivén 1937, s ; Paaskoski 1993d, s Vuonna 1771 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

117 hovin sekä Muolaan ja Valkjärven pitäjissä sijainneet laajat donaationsa pietarilaiselle kauppaneuvos (kommertsii sovetnik) Aleksandr VasiljevitÓ Olhinille (Olchin) ( ) ruplalla. Kauppaneuvos Olhin oli vuonna 1800 saanut Pyhän Johannes Jerusalemilaisen (Maltan ritarikunnan) kunniamerkin, joka takasi hänelle ja hänen perillisilleen perinnöllisen aatelisoikeuden, joten hänellä oli oikeus omistaa ja periä talonpoikaissieluja. Kauppaneuvos Olhinin suku oli kotoisin Aunuksen kuvernementin Kirokskin piirikunnasta, ja hänen isoisänsä Vasili Eleazarov Olhin ( ) perusti muun muassa paperitehtaan Valkeasaareen aivan Pietarin ja Viipurin kuvernementtien rajalle vuonna Viimeinen suuri lahjoitusmaakauppa solmittiin 1825, jolloin Salmin-Suojärven donataari Anna Aleksejevna Orlov-TÓesmenskaja ( ) myi koko donaationsa pietarilaiselle Gromovien kauppahuoneelle, jota johtivat Feodul ( ) ja Sergei ( ) Gromov. Kauppahuone harjoitti merkittävää sahaliikettä Nevan rannalla Uuden Laatokan piirikunnassa. Salmin donaation ostomotivaatio perustui siihen, että metsävaroistaan tunnetun pitäjän läpi virtaaviin Tulema- ja Uuksunjokiin oli perustettu ja 1770-luvuilla viisi sahaa, jotka olivat tuotannoltaan Viipurin kuvernementin suurimpia. Lisäksi donaatiolla oli Anna Orlov-TÓesmenskajan perustama Pyhän Annan ruukki. 33 Pinta-alaltaan ja väkiluvultaan pienemmillä lahjoitusmailla tehtiin kauppoja jatkuvasti. Ostajina toimivat sekä pietarilaiset virkamiehet että Suomen kuvernementin omat virkamiehet ja kauppiaat. Pietarilaisten virkamiesten ostomotivaatio perustui donaatioilta saatavaan halpaan työvoimaan ja elintarvikkeisiin. Pietarin lähiseuduilla ei enää ollut saatavissa sopivia maatiloja, joten ostajat kiinnostuivat yhä useammin myös Karjalan kannaksesta. Esimerkiksi Hallitsevan Senaatin ylisihteeri, valtioneuvos Ivan IvanovitÓ Bogajevski (s. 1748) osti vuonna 1801 Muolaan pitäjän lahjoitusmaanhaltijalta kreivitär Natalia Petrovna Golitsynalta (o.s. TÓernyÓeva) niin sanotut Kyyrölän (Krasnoe Selo) venäläiset kylät, joiden asukkaat oli siirretty suuren pohjan sodan aikana autioituneisiin Kangaspellon, Parkkilan ja Pärssilän kyliin 1710-luvulla. Vuonna 1806 lahjoitus käsitti 272 sielua. 34 Samanaikaisesti sekä kruunun virkamiehinä että kauppiaina ja sahayrittäjinä toimineet alemman virka-aatelin jäsenet hankkivat lahjoitusmaita. Viipurilaisten ja haminalaisten kauppiaiden ostomotivaatio perustui ennen kaikkea sahateollisuuden puuraaka-aineen saannin turvaamiseen, mutta myös maanviljelyn ja elintarvikekaupan taloudellisen merkityksen lisääntymiseen kuvernementissä alkaneiden linnoitustöiden myötä. Vuonna 1793 esimerkiksi aliluutnantti Jakov LarionovitÓ Suurahvenkosken kartano oli siirtynyt Clayhillsin omistukseen. - Erityisesti Viiala oli moderni saha, jonka kahdeksan kehää tekivät siitä yhden Vanhan Suomen suurimmista teollisuuslaitoksista. Ks. esim. Ahvenainen 1984, s Sahalaitoksista ks Tykistön kenraalimajuri Jean Prévôt de Lumianin ja hovineuvos Bernhard Rehbinderin välisen kaupan vahvistus v (numerointi puuttuu), Luettelo maaorjakaupoissa tehdyistä kauppakirjoista vuodelta 1809, MMA; Akiander 1864, s ; Kaukiainen 1970a, s. 514; Bergholm 1978, s VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

118 Bolotnikovin sata sielua ja neljä kylää käsittäneen Pyhtään donaation paperiruplalla ostanut perinnöllisen aatelisarvon haltija hovineuvos Niclas Clayhills oli paikallinen suurmaanomistaja, joka kaupan jälkeen omisti suuren osan Pyhtään pitäjästä. Lisäksi Niclas Clayhills oli merkittävä sahayrittäjä, joka oli osakkaana Sippolan pitäjässä toimineissa Viialan ja Tainionkosken sahoissa. 35 Kenraalimajuri Jean Prévôt de Lumian panttasi Virolahden donaationsa, joka käsitti 5 kylää ja 300 sielua, savonlinnalaiselle, myöhemmin Haminaan siirtyneelle kauppiaalle Jobst Johan Bruunille ( ) ruplasta heinäkuussa Kauppias Bruunin jouduttua taloudellisiin vaikeuksiin hänen lankonsa, perinnöllisen aatelisarvon haltija hovineuvos Bernhard Rehbinder (k. 1831) osti tilan Prévôt de Lumianilta ruplalla maaliskuussa Kaupalla selvitettiin Jobst Johan Bruunin velat. Rehbinder rahoitti kaupan appensa, haminalaisen suurliikemiehen Carl Bruunin ( ) varoilla, mutta koska Rehbinderkään ei kyennyt maksamaan kauppasummaa, Virolahden donaatio siirtyi Carl Bruunille vielä samana vuonna. 36 Kaupan perustana oli Prévôt de Lumianille maaliskuussa 1794 lahjoitetun donaation lahjakirja, jonka määrittelemä omistusoikeus talonpoikineen, peltoineen ja metsineen siirtyi uusien omistajien ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan. Sekä Bruun että Clayhills, joilla molemmilla oli vilkasta liiketoimintaa Haminassa, Ruotsinsalmessa, Viipurissa ja Pietarissa, myivät donaatioiden maanviljelystuotteita ainakin Haminassa ja Ruotsinsalmessa. Lisäksi kauppias Carl Bruun oli vuokrannut kruunulta vuosina yksinoikeuden kruunun tarpeisiin poltettavan viinan valmistukseen, myyntiin ja anniskeluun, joten ainakin osittain viinaksi poltettu vilja tuotettiin omilta viljelyksiltä. 37 Vanhan Suomen lahjoitusmaanhaltijoiden ryhmä monipuolistui sekä varallisuudeltaan että sosiaaliselta statukseltaan 1800-luvun alusta lähtien. Samalla donaatioiden keskikoko pieneni. Kun Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan Aleksanteri I:n joulukuussa 1811 antamalla manifestilla, syntyi uusia hallintaoikeudellisia ongelmia. Suomen suuriruhtinaskunnassa noudatettavat lait eivät tunteneet venäläistä lahjoitusmaakäytäntöä, joten suuriruhtinaskunnan sisäpuolelle syntyi juridisesti muusta valtakunnasta poikkeava alue. 37 Nordenstreng & Halila 1975, s. 74, 89-90, e ulin 1906, s ; Troickij 1964, s ; Stökl 1990, s Vuosina valtion menot olivat yhteensä 1,6 ja tulot 1,4 miljardia hopearuplaa, jolloin budjettivajeeksi jäi yhteensä noin 200 miljoonaa ruplaa. Vaje peitettiin siirtymällä painamaan pankkiassignaatteja eli paperiruplia. Vuosien valtion menoista armeijan ja laivaston ylläpitoon kului 46 prosenttia ja sisäiseen hallintoon 43 prosenttia. Vuosina vastaavat luvut olivat 41 ja 48 prosenttia. 2 PSZ, (XVIII), ja ( ). Pietarin ja Moskovan Valtiollisten Assignaattipankkien perustamista koskeva manifesti sekä niiden ohjesäännöt ja määrärahat vahvistava ukaasi. Paperiassignaattien kirjoitusoikeus oli kamari- ja amiraliteettikollegioilla, valtiokonttorilla, armeijan huoltokanslialla (Proviantskaja Kanceljarija) ja suolakonttorilla (Sol jannaja Kontora). - Ensimmäiset yritykset assignaattitalouteen siirtymiseksi oli tehty seitsenvuotisen sodan aikana toukokuussa 1762, jolloin Hallitseva Senaatti antoi ukaasin paperiruplien painamisesta. KaÓkarov 1898, s e ulin 1906, s Esimerkiksi armeijan ja laivaston yhteenlasketut menot kasvoivat 13 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

119 4.5. Donaatiopanttaukset Venäjän valtiontalous oli ja 1780-luvuilla alituisissa rahoitusvaikeuksissa, kun poliittinen epävarmuus ennen kaikkea etelässä Turkin ja idässä Baskirian suunnalla pakottivat keskushallituksen pitämään aseissa suurta ja kallista armeijaa. Samanaikaisesti toteutettu kuvernementtihallinnon uudistaminen edellytti niin ikään lisää verotuloja, jolloin valtiontalouden budjettivaje kasvoi yhä nopeammin ja pakotti keskushallinnon etsimään uusia rahoitusvaihtoehtoja. Ensimmäisinä keinoina olivat setelirahaa (assignaatteja) myöntävän pankin perustaminen ja ulkomaisten lainojen ottaminen. Vuonna 1769 Venäjä otti ensimmäisen ulkomaanlainansa, ja Katariina II:n hallituskauden päättyessä pääasiassa hollantilaisilta pankkiireilta saatujen lainojen yhteissumma lähenteli 50 miljoonaa ruplaa. 1 Joulukuussa 1768 Pietariin ja Moskovaan perustettiin Valtiolliset Assignaattipankit (Gosudarstvennyj Assignacionnyj Bank, Reichsassignatenbank), joiden yhteiseksi pääomaksi tuli 2,5 miljoonaa ruplaa. Pankit vaihtoivat valtionvirastojen hopearuplia vastaavan suuruisiin seteliassignaatteihin eli paperirupliin; ne eivät siis olleet varsinaista antolainausta suorittavia rahoituslaitoksia. Lisäksi muutamille valtionvirastoille annettiin oikeus kirjoittaa seteliosoituksia yhteensä miljoonan ruplan edestä. 2 Venäjän valtiontalous ajautui 1780-luvun puolivälissä kassakriisiin Turkin sodanuhkan vuoksi. Budjetin sotilasmenot kasvoivat nopeasti, kun Turkki aloitti sodan Venäjää vastaan Seuraavana vuonna Venäjä joutui sotaan myös Ruotsin kanssa, eikä vuonna 1789 puhjennut Ranskan suuri vallankumous ja sitä seurannut Euroopan poliittinen epävakaisuuskaan helpottanut Venäjän puolustusbudjettiin kohdistuneita paineita. 3 Tilapäisesti budjettivaje pyrittiin ratkaisemaan siirtymällä täysimittaiseen paperiruplatalouteen, jota koordinoimaan perustettiin erityinen Valtiollinen Laina-Pankki (Gosudarstvennyj Zaemnyj Bank). Perustamisvuotenaan 1786 eli hieman ennen Turkin sotaa se laski liikkeelle 46 miljoonaa paperiruplaa sotaponnistusten kattamiseksi. Tilapäiseksi tarkoitetusta ratkaisusta tuli pysyvä, ja vuonna 1795 seteleitä oli liikkeellä jo 150 miljoonan ruplan arvosta. Seteliassignaatiruplan käypä arvo vastasi vielä vuonna 1785 hopearuplaa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin paperirupla oli jo neljänneksen hopearuplaa miljoonasta ruplasta 25 miljoonaan ruplaan vuosien välisenä aikana. 4 KaÓkarov 1898, s. 3-5; Zielinski 1898, s. 4-10; Borovoj 1958, s , 65. Termi Valtiollinen Laina- Pankki on suora käännös pankin venäjänkielisestä nimestä. Borovoin mukaan paperirahan käyttöönottoa ei ollut ajateltukaan tilapäiseksi, vaan pysyväksi. Neuvostoliittolaisessa historiantutkimuksessa Laina-Pankin perustaminen ja paperiruplatalouteen siirtyminen merkitsivät tärkeää vaihetta siirryttäessä kapitalistisiin suhteisiin. 5 RubinÓtejn 1957, s. 422; Preobrañenskij 1980, s. 170, 247; Borovoj 1958, s. 57, Pankista saatujen lainarahojen piti mennä maatalouden investointeihin ja esimerkiksi viinanpolttimoiden rakentamiseen, mutta Borovoin mukaan varat menivät muualle eli aatelin ylelliseen elämään. Ilmiölle ei ollut mitään tehtävissä, koska aatelisvaltio ei voinut vastustaa aatelin tarpeita. 6 PSZ, (XXII), ( ). Manifesti käsittää niteen sivut , lainaus s. 614 (johdantoteksti); Amburger 1966, s PSZ, (XIV), ( ). Aatelispankilla oli konttorinsa sekä Pietarissa että Moskovassa, ja 118 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

120 heikompi. Paperirahan arvo suhteessa hopearuplaan heikkeni entisestään inflaation ja 1800-luvun alun sotavuosien myötä, ja vuonna 1810 sen arvo oli heikentynyt kolmannekseen. 4 Budjettivajeen täyttäminen ei ollut rahauudistuksen ainoa tavoite. Aatelisille maanhaltijoille Valtiollisen Laina-Pankin perustaminen ja assignaatteihin siirtyminen merkitsivät uutta mahdollisuutta rahoittaa niin taloudelliset investoinnit kuin säädynmukainen elämäkin luvun lopulla venäläinen aateli velkaantui ja sen sisäiset varallisuuserot olivat entisestään kasvaneet. Samaan aikaan myös maatalous tehostui, tuotanto erikoistui ja tuotteet kuljetettiin yhä useammin kaupunkeihin myytäviksi. Tuotantotavan muuttaminen edellytti maanomistajilta taloudellisia investointeja, joita ei pystytty toteuttamaan ilman rahoituslaitoksia. Aluksi aateli pyrki rahoittamaan maatalouteen tekemänsä investoinnit myymällä maaomaisuuttaan, mutta se osoittautui riittämättömäksi. 5 Laina-Pankin perustamisesta säätäneessä manifestissa perusteltiin uuden finanssilaitoksen tarpeellisuutta sotatoimien rahoittamisen ohella myös sillä, että Keisarikunnan rakentamiseen olisi saatava paremmin mukaan myös yksityiset kansalaiset. Pankin perustamisella tavoiteltiin valtiontalouden tervehdyttämistä, maatalouden kehittämistä ja manufaktuuri-investointeja. 6 Aikaisemmin aatelin lainantarve oli hoidettu tilapäisjärjestelyillä, joista merkittävimmät olivat olleet keisarinna Elisabet I:n vuonna 1754 perustama aatelispankki (Banka dlja Dvorjanstvo, Dvorjanskij Bank), jonka alkupääoma oli ollut ruplaa. Vuoteen 1786 mennessä Katariina II oli puolestaan tukenut aatelin taloudellista riskinottoa noin kuudella miljoonalla ruplalla. 7 Ranskasta peräisin olevat fysiokraattiset ajatukset olivat tunnettuja myös Venäjällä, ja erityisesti Katariina II oli kiinnostunut maatalouden kehittämisestä. Keisarinnan myötävaikutuksella Pietariin perustettiin vuonna 1765 Vapaa Talousseura (Vol noe Ekonomi eskoe ObÓ estvo), jonka tavoitteena oli kansakunnan hyöty maataloutta ja maanviljelyä tehostamalla. Venäläisten aatteellisena esikuvana oli ranskalainen fysiokratia, jonka perusajatuksen mukaisesti valtion varallisuus perustui maatalouteen. Tätä tarkoitusta silmällä pitäen valtiovalta harjoitti aatelisille tarkoitettua rahanlainausta. Myös kuvernementeistä tehtiin ehdotuksia maanviljelyn paikalliseksi edistämiseksi, millä pyrittiin saamaan lainoja oman kuvernementin aatelisille maanomistajille. 8 Uuden Laina-Pankin antopääoma oli edeltäjiinsä verrattuna kokonaan eri luokse kuului Hallitsevan Senaatin valvontaan. Samassa yhteydessä perustettiin myös kaupallisia tarkoituksia varten pankki (Kommerceskij Bank), joka puolestaan kuului kauppakollegion alaisuuteen. Kauppapankki osoittautui pettymykseksi, ja se hajoitettiin lokakuussa Aatelispankkikin osoittautui nopeasti kannattamattomaksi yritykseksi. Pankki antoi helposti lainoja, joita ei sitten onnistuttu perimään takaisin. Ks. esim. Borovoj 1958, s Hodnev 1865, s. 1-2; Confino 1963, s Fysiokratiasta Venäjällä, ks. luku PSZ, (XXII), ( ), 1-3, 5,7. Liitteet A, B, ja V, jotka sisältävät vuosittaiset lainojen lyhennys- ja pantin vapautumisaikataulut. Blum 1961, s. 367, Aatelisen varallisuuden mitta oli nimenomaan maaorjien määrässä eikä desjatiinoissa. Vuonna 1754 maaorjasta oli maksettu 10 ja v ruplaa. Rahan arvon heikkenemisen myötä maaorjan arvo oli kohonnut edellisestä 40 ruplasta 60 ruplaan. 10 Borovoj 1958, s ; Preobrañenskij 1980, s. 170, 247. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

121 kaa, sillä heti ensimmäisenä toimintavuonna sille oli annettu valtuudet myöntää aatelille lainoja 22 miljoonan ruplan edestä ja kaupungeillekin 11 miljoonalla ruplalla. Pankin kokonaispääomaksi vahvistettiin 100 miljoonaa ruplaa, mikä teki siitä merkittävän rahoittajan. Aatelin kannalta lainat olivat edullisia, sillä niiden takaisinmaksuaika oli kaksikymmentä vuotta, korko viisi prosenttia ja pääoman lyhennysvelvollisuus kolme prosenttia vuodessa. Lainan vakuudeksi eli pantiksi (zaklad) pankki vaati aatelin omistamia talonpoikaissieluja. Käytäntö heijasti uutta käsitystä, jonka mukaan revisiosielujen määrä oli omaisuuden arvon mitta. Pankista saatavan lainan kokonaisumma sidottiin vakuudeksi annettavien talonpoikien määrään siten, että aatelinen sai lainaa 40 ruplaa sielulta. Suurin pankista annettava rahasumma oli ruplaa, jonka sai panttaamalla sielua. Myös varallisuudeltaan heikompi aateli haluttiin mukaan Keisarikunnan rakentamiseen, sillä pienin pankin hyväksymä laina oli ruplaa, joka edellytti 25 sielun panttausta. 9 Maaorjasielujen panttauksesta tuli merkittävä aatelin taloudellisen toiminnan ja elämäntavan rahoittaja. Esimerkiksi vuonna 1800 Laina-Pankki myönsi lainoja lähes 1,4 miljoonaa maaorjaa vastaan, mikä käsitti noin 15 prosenttia koko silloisen Venäjän maaorjatalonpojista. Hieman ennen Aleksanteri II:n vahvistamaa maaorjien vapauttamista koskevaa manifestia vuonna 1859 maaorjia pantattiin yli seitsemän miljoonaa, joista pankki joutui maksamaan 425 miljoonaa ruplaa. Pankki ei kuitenkaan kyennyt toimimaan kannattavasti, ja sen vuotuinen tappio 1790-luvun alussa oli noin 20 miljoonaa ruplaa luvun lopussa pankki vähensi lainanantoaan yli 4 miljoonasta ruplasta ruplaan, mutta pankin kannattavuutta toimenpide ei enää lisännyt. 10 Manifestin neljännessä pykälässä todettiin, että panttausmenettely koski samanarvoisesti venäläisiä, vähävenäläisiä, ukrainalaisia (Slobodskie), jekaterinoslavilaisia, valkovenäläisiä, liivinmaalaisia, virolaisia, saarenmaalaisia ja suomalaisia aatelisomistuksessa olevia talonpoikia. Keisarikunnan sisällä ainoan poikkeuksen teki ruhtinas Grigori Potemkinin johtama Taurian alue, jonka aatelille ja kaupungeille annettiin suoraan kolme miljoonaa ruplaa maanviljelyn tehostamiseen, kaupan edistämiseen ja rakennusten kunnostamiseen. Manifestissa ei eroteltu suomalaisia eli Viipurin käskynhaltijakunnassa sijaitsevia donaatioita sen enempää venäläisistä kuin jo aiemmin niihin samaistetuista virolaisista ja liivinmaalaisista 11 PSZ, (XXII), ( ), PSZ, (XXII), ( ), 12 ja liite G (siviilitribunaalien mallikaava panttaustodistukseksi). 13 Borovoin mukaan Laina-Pankki olisi avattu jo tammikuussa Borovoj 1958, s Siviilitribunaalin pöytäkirja , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 55, s. 1187, KA. Pöytäkirjat ( Protokoll ) sisältävät samalla tietoja saapuneista kirjeistä ja asioiden valmistelusta. Pöytäkirjojen lopussa oleva aakkosellinen hakemisto tekee niistä helposti käytettävän lähdesarjan. Vastaavasti päätöspöytäkirjoissa ( Resolution ) tapausten kulku ja ratkaisun perustelu on lyhyesti selostettu. 15 Siviilitribunaalin pöytäkirja , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 55, s , KA; Siviilitribunaalin päätös n:o 78/1786 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 74, KA. 16 Siviilitribunaalin pöytäkirjat , s (TÓernyÓev); , s (A. 120 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

122 Amiraliteettikollegion varapresidentti I. G. TÓernyÓev yritti useaan otteeseen pantata Muolaan ja Valkjärven donaatioiden talonpoikia Valtiolliseen Laina- Pankkiin. Panttaus ei kuitenkaan onnistunut, koska Viipurin siviilitribunaali ei katsonut TÓernyÓevin omistavan suomalaisia talonpoikiaan. A. V. Morozov, Katalog Russkih Portretov (Moskva 1913). Kuva Timo Kilpeläinen. aatelisomistuksista. 11 Laina-Pankin näkökulmasta olennaisinta oli pitävästi todeta lainaa anovan aatelisen omistusoikeus hänen pantiksi tarjoamiinsa talonpoikaissieluihin. Manifestissa tämä omistusoikeuden kontrollivelvollisuus siirrettiin kuvernementtikaupungeissa toimiville siviilitribunaaleille (Palata Grañdanskogo Suda), jotka antoivat hakijalle kirjallisen todistuksen hänen pätevästä ja asianmukaisesta omistusoikeudestaan. Tätä varten manifestiin liitettiin erityinen panttaustodistuksen mallikaava, jota siviilitribunaalien tuli käyttää. Siviilitribunaalin tärkein tehtävä oli selvittää, olivatko talonpoikaissielut anojan hallinnassa olevaa omaisuutta ( sobstvennom ego vladenie ). Tämä todettiin tarkastamalla lahjakirjan kopion sanamuoto. Toisena siviilitribunaalin tehtävänä oli varmistaa pantattavien sielujen olemassaolo ja lukumäärä Venäjän neljännestä väestönlaskennasta (revizii), joka toteutettiin vuonna von Freedericksz ja Buturlin); , s , (P. von Freedericksz); , s (Buturlin), Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 55, KA; Siviilitribunaalin pöytäkirjat , s (Devier), Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 56, KA. 17 Siviilitribunaalin pöytäkirjat , s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskyn- VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

123 Laina-Pankki avattiin virallisesti 1. kesäkuuta 1787, 13 mutta aatelisilla oli mahdollisuus jättää laina-anomuksia edellisen vuoden joulukuun alusta lähtien. Viipurin käskynhaltijakunnan siviilitribunaali sai kuitenkin ensimmäisen panttaustodistusanomuksen jo syyskuussa 1786, jolloin kenraalisotamarsalkka, kreivi Ivan PetrovitÓ Saltykov ja hänen vaimonsa Daria Petrovna Saltykova hakivat lupaa pantata heidän Kivennavan donaationsa sieluja Valtiolliseen Laina-Pankkiin. 14 Siivilitribunaali ei kuitenkaan suostunut antamaan Saltykoveille panttaustodistusta, koska kreivitär Saltykova oli pantannut samat talonpojat Pietarissa toimineeseen Aatelispankkiin huhtikuussa Myös muut Vanhan Suomen donataarit jättivät panttauslupa-anomuksia Viipurin siviilitribunaalin. Amiraliteettikollegion varapresidentti, kreivi Ivan GrigorjevitÓ TÓernyÓev anoi asiamiehensä Ivan Sudakovin välityksellä Muolaan ja Valkjärven pitäjistä omistamiensa sielun panttauslupaa lokakuussa Panttauslupaa hakivat myös Pyhäjärven Taubilan donataari, Preobrañenskin rykmentin alikapteeni Andrei IvanovitÓ von Freedericksz, hänen veljensä Sakkolan donataari, tykistökapteeni Petr IvanovitÓ von Freedericksz, Ruskealan ja Pälkjärven donataari, todellinen kamariherra ja kreivi Petr BorisovitÓ Buturlin sekä Raudun Vehmaisten donataari, sekundanttimajuri ja kreivi Ivan AntonovitÓ Devier. 16 Jo lokakuussa 1786 kreivi TÓernyÓevin anomuksen yhteydessä siviilitribunaali keskusteli mahdollisuudesta pantata Viipurin käskynhaltijakunnassa asuvia suomalaisia talonpoikia ( Bauren der Finnischen Nation ). Siviilitribunaali totesi Laina-Pankki -manifestin ristiriitaisuuden suhteessa hallitsijan vahvistamiin käskynhaltijakunnan ruotsalaisiin lakeihin ja privilegioihin. Tribunaalin presidentin Magnus (Maksim MaksimovitÓ) Orraeuksen johdolla tuomioistuin päätti pyytää kameraalihovia tutkimaan aatelisomistusten maanluontoa ennen kuin päätös tehtäisiin. 17 Talonpoikien panttauskysymys pakotti sekä kuvernementtihallinnon virkamiehet että oikeuslaitoksen tuomarit pohtimaan Vanhan Suomen lahjoitusmaiden hallintaoikeuden käsitteellisiä rajoja. Marraskuussa 1786 antamassaan välipäätöksessä siviilitribunaali katsoi, ettei suomalaista lahjoitusmaatalonpoikaa voinut rinnastaa haltijakaudelta , n:o 55, KA. 18 Siviilitribunaalin päätös n:o 82/1786 ( ), s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 74, KA. Käsitteellä vol nyi krest jan tarkoitettiin myös vapautettua maaorjaa, jonka oikeudet oli vahvistettu erityisessä vapautuskirjassa ( vol naja ). Saksankielisessä muodossaan suomalaiset lahjoitusmaatalonpojat olivat freye finnischen Bauren. Ks. esim. Ivan Devierin panttausanomusta, Siviilitribunaalin pöytäkirjat , s. 370, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 56, KA. Vrt. Kauppi 1993a, s Siviilitribunaalin pöytäkirjat , s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 56, KA; Siviilitribunaalin päätös n:o 9/1787 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 75, KA. Käsitellessään Ivan GrigorjevitÓ TÓernyÓevin panttausanomusta kokouksessaan maaliskuussa 1787 siviilitribunaali siteerasi Hallitsevan Senaatin ukaasia, jonka mukaan kielteinen ratkaisu perustui hallitsijan confirmirten Gesetze und Privilegien. Siviilitribunaalin pöytäkirjat , s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 56, KA. 20 Akiander 1864, s Tässä yhteydessä on huomioitava myös se, että Akianderin teoksen julkaisemisajankohta osuu täsmälleen vuoden valtiopäiväkeskusteluun, jossa pohdittiin 122 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

124 venäläiseen maaorjaan, koska suomalainen talonpoika oli henkilökohtaisesti vapaa ( vol nyj krest jan ) toisin kuin muuttokiellolla maahan sidottu venäläinen maaorja. Lahjoitusmaatalonpoikien henkilökohtainen vapaus oli vahvistettu hallitsijan myöntämissä privilegioissa ja ruotsalaisissa laeissa. Kameraalihovin (kazennaja palata) lausunnossa puolestaan todettiin, ettei panttaus ollut mahdollinen, koska vuoden 1782 väestönlaskua (revizii) ei ollut toteutettu Vanhassa Suomessa. Kameraalihovin kanta perustui siihen, ettei maaomaisuuden arvoa voinut määritellä muuten kuin revisiosielujen väestönlaskennassa vahvistetun lukumäärän avulla, jolloin maaomaisuuden arvo oli revisiosielujen lukumäärä kerrottuna 40 ruplalla. Sekä juridinen että kameraalinen argumentti merkitsivät sitä, ettei donataari omistanut suomalaisia talonpoikia, eikä siviilitribunaali siis voinut antaa omistusoikeutta vahvistavaa panttaustodistusta. Siviilitribunaali asetti ratkaisunsa Hallitsevan Senaatin kolmannen osaston tarkastettavaksi, jota ennen Viipurin käskynhaltijakunnan ainoatakaan panttausanomusta ei oikeusistuimissa käsiteltäisi. 18 Hallitseva Senaatti tulkitsi panttauskysymyksen siviilitribunaalin kannan mukaisesti 15. tammikuuta 1787 päivätyssä ukaasissaan, jonka jälkeen siviilitribunaali yhdessä käskynhaltija Friedrich Wilhelmin ja kuvernementinhallituksen virkamiesten kanssa laati Katariina II:lle asiaa koskevan ilmoituksen (donesenie). Sen mukaan Viipurin käskynhaltijakunnan henkilökohtaisesti vapaita lahjoitusmaatalonpoikia ei voitu pantata lainojen vakuudeksi Valtiolliseen Laina-Pankkiin, koska alueella ei ollut toteutettu vuoden 1782 revisiota, eikä siellä siis järjestelmää edellyttävällä tavalla tiedetty donaatiokohtaisia lahjoitusmaatalonpoikien lukumääriä. 19 Matthias Akianderin tulkinnan mukaan kuvernementissa noudatetut ruotsalaiset lait ja privilegiot olivat keskeinen syy siviilitribunaalin ja Hallitsevan Senaatin kantaan talonpoikien panttausta koskevassa päätöksessä. Akianderin mukaan kielteiset panttauspäätökset perustuivat siihen, ettei Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpoikia tulkittu isäntiensä omaisuudeksi samaan tapaan kuin muualla Venäjällä. Hänen mukaansa talonpojat olivat suomalaisia, joiden oikeudet oli todettu Viipurin kuvernementille vahvistetuissa privilegioissa ja rauhansopimuksissa. Talonpojat olivat henkilökohtaisesti vapaita, eikä heitä sen vuoksi ollut mahdollista pantata eikä heidän maataan lahjoittaa kenellekään ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan. 20 Akiander ei kuitenkaan huomioi sitä, että vaikka vuoden 1721 rauhansopimus ei lahjoitusmaiden lunastamista valtiolle sitä mukaan, kun niitä tulisi myytäviksi. Tässä keskustelussa edellä mainittu juridinen argumentti lahjoitusmaatalonpoikien henkilökohtaisesta vapaudesta oli keskeisesti esillä. 21 Fredsfördrag emellan... Friedrich den I:ste och Sveriges Rike samt... Peter den I:ste och Ryska Riket... uti Nystad , 9-10, Konliga plakater och resolutioner (ns. Holmbladin kokoelma), KA; BantyÓ-Kamenskij 1902, s BantyÓ-Kamenskin teos sisältää Venäjän solmimien kansainvälisten sopimusten lyhyet sisältökuvaukset, joten kyseessä ei ole varsinainen Venäjän kansainvälisten sopimusten lähdejulkaisu, vaikka se erilaisissa bibliografioissa sellaiseksi ilmoitetaankin. 22 Fredsfördrag mellan Sverige och Ryssland, Åbo 7 augusti 1743, 9, Sverges Traktater VIII.2, s ; BantyÓ-Kamenskij 1902, s Engelhardt 1973 (1767), s Hannikainen 1888, s. 143, Tykistön tykkijunkkari Jakob von Briskorn vastaan Raudun Sumbulan talonpojat koskien riitaa VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

125 taannut Vanhan Suomen asukkaille muuta kuin uskonnonvapauden, niin tosiasiassa alueella noudatettiin tästä huolimatta ruotsalaista Kristofer Baijerilaisen maanlakia, joka ei tuntenut maaorjuutta. 21 Sen sijaan vuoden 1743 rauhansopimuksessa Kyminkartanon provinssin ja Savonlinnan seudun asukkaille taattiin entiset Ruotsin vallan aikaiset oikeudet, kuten muun muassa vuoden 1734 laki. 22 Tämä ei kuitenkaan merkinnyt automaattisesti sitä, että Turun rauhan yhdeksäs artikla olisi ollut voimassa myös Viipurin ja Käkisalmen provinsseissa. Mutta viimeistään juuri Turun rauhan jälkeen Venäjän keskushallinnon viranomaiset omaksuivat kannan, jonka mukaan ruotsalaista lainsäädäntöä tuli noudattaa myös vuoden 1721 rauhan alueella. Viipurin kuvernementin sekä ruotsalaisille traditioille pohjautuvan laamanninoikeuden ja kihlakunnanoikeuksien perustaminen vuosina merkitsi lähtökohtaa yhdenmukaiselle suhtautumiselle Ruotsilta valloitettuihin suomalaisalueisiin. Viimeistään kuitenkin 1760-luvun jälkipuoliskolla venäläisten viranomaisten keskuudessa vahvistui käsitys siitä, että ruotsalaisen lainsäädännön noudattaminen perustui Uudenkaupungin rauhansopimukselle. Esimerkiksi Viipurin kuvernöörin Nikolai Engelhardtin kertomuksessa Katariina II:lle vuodelta 1767 näkökulma oli selvästi esillä. Engelhardtin mukaan Durch den Neustadtschen Friedens Tractat, behielt sowohl Wiburgs Lehn, als der an Russland abgetretene Theil Carelens, die darinnen, zur Schwedischen RegierungsZeit, eingeführte Schwedischen-Rechte, sowohl die Weltlichen Stadtund Land- als auch die Kirchen-Gesetze. 23 Mikäli vuoden 1743 rauhansopimuksen erioikeudet olisivat olleet voimassa myös Uudenkaupungin rauhan rajan itäpuolella koko lahjoitusmaakäytännön ja venäläiselle käsitteistölle perustuvan maanhallinnan olisi pitänyt olla mahdoton. Tästä syystä pelkkä rauhansopimusten pykäliin pohjautuva juridinen selitys lahjoitusmaatalonpoikien panttauskiellon perusteena ei ole riittävä syy selitettäessä sitä, miksi muuten johdonmukaisesti käsitteellistä venäläistä maanhallintakäytäntöä seuraava aatelinen maanomistus ei tässä yhteydessä ollut samanlainen keisarikunnan muiden osien kanssa. Akianderin tulkinta ei selitä sitä, miksi Valtiollinen Laina-Pankki tai sen tukemat viranomaiset eivät halunneet myöntää lainoja donataareille. Tällöin häneltä on jäänyt huomaamatta lainanantajan eli pankin tarve saada varma vakuus myöntämälleen lainalle. Akianderin tulkinnan heikkous onkin siinä, että hän katsoo panttausta yksinomaan lahjoitusmaatalonpojan näkökulmasta. Selitystä suomalaisten talonpoikien panttauksen kieltämiseen on etsittävä toisaalta. Erityisesti O. Hannikainen on huomauttanut, ettei viranomaisten kielteinen päätös perustunut pelkästään Vanhan Suomen lahjoitusmaiden hallintaoikeuden juridisiin perusteluihin. Hänen tulkintansa panttauksen kieltäneestä Hallitsevan Senaatin ukaasista perustui siihen, ettei suomalainen talonpoika voinut olla samoin verorasituksista, s. 1-5v, 26-30v, 33-34, 42-43v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 18, KA. Kontrahtikäytännöstä ks. luku Hallitsevan Senaatin päätös Raudun Sumbulan donaation kontrahtikiistassa , s v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 26, KA. 124 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

126 kuin venäläinen maaorja maaomaisuuden arvon mitta. Hannikainen viittaa luvun puolivälissä hoviapteekkari von Briskornin perikunnan omistamalla Raudun donaatiolla tapahtuneisiin kontrahtiriitoihin, joissa kävi selvästi ilmi, ettei henkilökohtaisesti vapaa suomalainen talonpoika voinut olla riittävä maaomaisuuden arvoperuste. 24 Raudun Sumbulan donataari, hovineuvos Magnus Wilhelm von Briskornin ja hänen talonpoikiensa välillä elokuussa 1772 solmitun verokontrahdin (kontrakt, Contract) mukaan lahjoitusmaatalonpoikien verot oli määritelty vuoden 1728 verorevisiota korkeammalle tasolle. Talonpojat olivat hyväksyneet sopimuksen vahvistamalla sen omilla puumerkeillään. Verokontrahdin mukaan talonpojat maksoivat edelleen vuoden 1728 verorevision mukaiset maksut ja luontaistuotesuoritukset sekä tekivät sovitun määrän päivätöitä hovileirissä. Sen lisäksi talonpojat olivat suostuneet suorittamaan kaikki donataarin vaatimat rahdinajo- ja muut kuljetustehtävät. Vuonna 1781 von Briskornin talonpojat kuitenkin valittivat aikaisemmin hyväksymästään kontrahdista Käkisalmen kihlakunnanoikeudelle syyttäen donataaria kohtuuttomista päivätöistä ja sopimuksen rikkomisesta. Elokuussa 1782 tapahtuneen Magnus von Briskornin kuoleman jälkeen talonpojat kieltäytyivät suorittamasta verojaan, koska sopimuksen toinen osapuoli oli kuollut. Talonpojat vaativat päästä takaisin vuoden 1728 verotuksen piiriin, eli donataarin olisi pitänyt vähentää päivätöitä ja kuljetusvelvollisuutta, jolloin talonpojat olisivat suostuneet allekirjoittamaan uuden kontrahdin. 25 Kontrahtikiistasta syntyi monivuotinen ja juridisesti monimutkainen prosessi, jossa talonpojat ja Magnus von Briskornin perikunta valittivat vuoron perään ensin Viipurin kuvernementin laamanninoikeuden päätöksistä ja lopulta oikeuskollegion ratkaisuista. Von Briskornin perikunnan ja heidän talonpoikiensa välistä kiistaa selviteltiin kahteen eri otteeseen myös Hallitsevan Senaatin kolmannessa osastossa. Olennaisinta hallintaoikeuden kannalta oli se, tulkittiinko von Briskornin talonpojat maaorjiksi (krepostnye krest jan) vai henkilökohtaisesti vapaiksi (vol nye). Toukokuussa 1785 antamassaan päätöksessä Hallitseva Senaatti totesi, että von Briskornin talonpojat olivat henkilökohtaisesti vapaita, eikä donataari voinut yksipuolisella määräyksellä muuttaa talonpoikien veroja. 26 Hannikaisen mukaan nimenomaan Viipurin kuvernementin suomalaisen talonpojan henkilökohtainen vapaus johti Raudun Sumbulan donaation kontrahtikiistassa siihen, että talonpojat olisivat todella muuttaneet pois donaatiolta kohtuuttoman verotuksen vuoksi. Hannikainen epäili, että talonpoikien joukkomuutto oli vaikuttanut Laina-Pankin kielteiseen päätökseen Hannikainen 1888, s Väittäessään talonpoikien todella muuttaneen pois Sumbulan donaatiolta Hannikainen viittaa edellä mainittuihin Hallitsevan Senaatin akteihin, joissa kuitenkaan ei vahvisteta talonpoikien joukkomuuttoa. 28 Siviilitribunaalin päätös n:o 24/1787 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 75, KA. Siviilitribunaalin mukaan talonpoikien panttaus oli mahdotonta, koska he saattoivat milloin tahansa iz kazennyh v pomeó i va ili iz pomeó ivennyh v kazennyja derevnja perehodit. 29 Siviilitribunaalin päätös n:o 9/1795 ( ), s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 83, KA. Ivan TÓernyÓev perusteli lainan tarvettaan sillä, että hän VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

127 Hannikaisen toisen käden lähteistä tekemä tulkinta on verifioitavissa nimenomaisesti lahjoitusmaatalonpoikien panttausta käsittelevistä asiakirjoista. Siviilitribunaali käsitteli maaliskuun alussa 1787 Valtiolliselta Laina-Pankilta tullutta kirjettä, jossa pankin hallitus tiedusteli, voitiinko amiraliteettikollegion varapresidentti Ivan TÓernyÓeville antaa lainaa hänen suomalaista talonpoikaansa vastaan. Pankki oli tietoinen Hallitsevan Senaatin suomalaisten talonpoikien panttaukset kieltävästä ukaasista, mutta halusi vielä kuulla siviilitribunaalin kannan. Tuomioistuimen mukaan juridinen argumentti henkilökohtaisesti vapaista suomalaisista talonpojista oli kiellon lähtökohtana, mutta pankin kannalta keskeinen peruste ei kuitenkaan ollut tässä. Viipurin käskynhaltijakunnassa ei ollut toteutettu niin sanottua neljättä väestönlaskua, jossa talonpojat oli laskettu omistajittain ja määritelty muuttokiellon alaisiksi maaorjiksi. Koko järjestelmä perustui nimenomaan siihen, etteivät lainojen vakuudeksi pantatut maaorjat voineet poistua tiloiltaan, jolloin Laina-Pankki sai riittävän vakuuden lainalleen. Pankin näkökulmasta katsottuna Vanhan Suomen donataarien tekemät panttausanomukset olivat hankalia. Lainojen vakuudeksi pantatut suomalaiset lahjoitusmaatalonpojat eivät olleet venäläisten maaorjien tapaan muuttokielloilla maahan sidottuja, vaan he saattoivat niin halutessaan (esimerkiksi avioliiton solmiessaan) muuttaa kruununtiloilta lahjoitusmaatiloille ja lahjoitusmaatiloilta kruununtiloille. Tällaisessa tilanteessa lainan vakuudeksi todettujen talonpoikien määrä saattoi vaihdella, eikä pankki voinut tietää vakuutensa arvoa, koska talonpoikien määrä ei pysynyt revision mukaisena vakiona. 28 Hallitsevan Senaatin panttauskielto lopetti väliaikaisesti donataarien todistuspyynnöt luvun puolivälissä aateli anoi jälleen siviilitribunaalilta panttaustodistuksia Laina-Pankkia varten. Esimerkiksi kenraalisotamarsalkka TÓernyÓev haki uudelleen toukokuussa 1795 siviilitribunaalilta vahvistusta hallintaoikeuteensa saadakseen luvan pantata Muolaan pitäjässä asuvia talonpoikiaan. Tuomioistuin katsoi edelleen johdonmukaisesti, ettei TÓernyÓev voinut omistaa suomalaisia vapaita talonpoikia, ja vetosi vuoden 1787 panttaukset kieltäneeseen Hallitsevan Senaatin päätökseen. 29 Viipurin kuvernementin donataarit yrittivät kumota lahjoitusmaatalonpoikien suunnitteli laajentavansa Rjazanin, Tambovin ja Saratovin kuvernementeissä sijaitsevia viinanpolttotehtaitaan. 30 Kenraali Platon AleksejevitÓ Zubovin lausunto koskien kreivitär Òuvalovan panttausanomusta , s.1-2, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 191, KA. Zubov toimi samanaikaisesti vaikutusvaltaisessa kenraalivarusmestarin (Generalfeldzugmeister) virassa. Taurian alueen kenraalikuvernöörinä Zubov oli myös Hallitsevan Senaatin jäsen. Zubov oli myös Katariina II:n viimeinen suosikki, joten donataarien kannalta vaikuttamismahdollisuus oli paras mahdollinen, ks. de Madariaga 1981, s Hallitsevan Senaatin päätös , s. 5-6, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 191, KA. 32 Viipurin siviilitribunaali Hallitsevalle Senaatille , s. 8-9, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 191, KA. Kreivitär Òuvalova ratkaisi omalta osaltaan panttauskiistan siten, että hän kiinnitti kreivi 126 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

128 panttauskiellon viemällä asian Hallitsevaan Senaattiin sopivan vaikutusvaltaisen virkamiehen kautta. Keväällä 1797 Hallitseva Senaatti käsitteli kreivitär Jekaterina Petrovna Òuvalovan panttausanomuksen, jonka tukena oli Taurian kenraalikuvernöörin, kenraali Platon AleksejevitÓ Zubovin ( ) lausunto. Zubovin mukaan pankkiukaasia oli luettava niin kuin se oli kirjoitettukin, eikä Suomen kuvernementille tulisi sallia poikkeuksia talonpoikien panttauksesta. Zubovin toinen argumentti perustui siihen, että kreivitär Òuvalovalla oli asianmukainen omistusoikeuden vahvistava lahjakirja, mikä edellyttäisi panttauksen sallimista. 30 Päätöksessään Hallitseva Senaatti vahvisti Viipurin siviilitribunaalin aikaisemman kannan. Suomalaisia lahjoitusmaatalonpoikia ei ollut mahdollista kiinnittää Valtiolliseen Laina-Pankkiin, koska he eivät olleet olemukseltaan maaorjia ( ne sut krepostnye ). Turun rauhassa vahvistetut ruotsalaiset lait ja privilegiot merkitsivät sitä, ettei lahjakirjojen sanamuodoissa vahvistettu ikuinen ja perinnöllinen hallintaoikeus ( ve nopotomstvennoe vladenie ) ollut venäläisessä mielessä täydellinen. 31 Omassa vastauksessaan Viipurin siviilitribunaali lisäsi muutamia uusia perusteluja panttauskiellon tueksi. Tribunaalin mukaan Ruotsin vallan aikana Viipurin käskynhaltijakunnan talonpojat olivat olleet henkilökohtaisesti vapaita, eivätkä noudatettu laki tai privilegiot tunteneet talonpoikien panttausta. Lisäksi siviilitribunaali esitti tuekseen keisarillisen salanevoston (Verhovnyj Tajnyj Sovet) päätöksen maaliskuulta 1726, jossa todettiin, ettei Viipurin provinssista aatelisille annettavien donaatioiden lahjakirjoissa voida mainita talonpoikien määriä, koska talonpojat olivat henkilökohtaisesti vapaita. Toisen perustelun mukaan Katariina II oli elokuussa 1765 annetun verorevisiokomission perustamista koskevan ukaasin ensimmäisessä pykälässä vahvistanut ruotsalaiset ohjesäännöt, joiden mukaan verotus oli laadittava. Antaessaan verollepanoukaasia Katariina II oli selvästi tietoinen siitä, ettei Viipurin kuvernementin talonpoikaa voitu luokitella donataarien omistuksessa olevaksi maaorjaksi. Toisaalta siviilitribunaali tahtoi esimerkillään osoittaa sen, että ruotsalaisia käytäntöjä noudatettiin edelleen. 32 Gotthard Johan von Manteufelilta saamansa ruplan lainan vakuudeksi Kuusaan hovileirin. Äyräpään kihlakunnan historiassa Ester Kähönen sivuaa Kuusaan hovileirin panttausta, joka Kähösen mukaan ei koskenut Muolaan ja Valkjärven asukkaita, joita vapaina talonpoikina ei voida loukata. Kähönen viittaa Muolaan ja Valkjärven vuoden 1798 syyskäräjiin, joilla ei kuitenkaan todettu muuta kuin lainan vakuudeksi annettu Kuusaan hovileiri. Ks. Kähönen 1985, s. 71. Ks. myös Muolaan ja Valkjärven syyskäräjät , 3, s. 3. Äyräpään tuomiokunnan arkisto, n:o 46, KA. 33 Sen sijaan J. R. Danielson-Kalmari, joka oli anakronismina siirtänyt 1800-luvun oikeustaistelun edelliselle vuosisadalle, ei tiennyt mitään viranomaisten lahjoitusmaatalonpoikien panttauskiellosta ja Viipurin venäläisen siviilitribunaalin ratkaisevasta osuudesta siihen. 34 Engelhardt 1973 (1767), s Käskynhaltijakunnan tuomioistuinten arkistossa ei ole viitteitä siitä, tiesivätkö lahjoitusmaatalonpojat heitä koskevista donataarien tekemistä panttausanomuksista. Ainakaan he eivät tehneet ainoatakaan panttausta koskevaa valitusta. 36 Tegnér 1887, s Tilastotietoja lahjoitusmaista, s ; Taubilan kontrahti, s , G. M. Armfeltin kok. mk. VAY 1 059, KA. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

129 Viipurin käskynhaltijakunnan lahjoitusmaatalonpoikien panttauksen kieltänyt vuoden 1787 ukaasi ja kymmenen vuotta myöhemmin käyty kreivitär Òuvalovan nostama oikeusjuttu korostivat Vanhan Suomen lahjoitusmaiden poikkeuksellista hallintaoikeudellista asemaa varsinaisiin venäläisiin aatelisomistuksiin verrattuna. Akiander ja osin myös Hannikainenkin tulkitsivat lahjoitusmaatalonpojan henkilökohtaisen vapauden sisältäneen myös sen, että hänellä oli perinnöllinen käyttö- ja nautintaoikeus (dominium utile) viljelemäänsä maahan. 33 Panttauskielto ja sen takana ollut tulkinta lahjoitusmaatalonpojan vapaudesta tarkoitti ainoastaan oikeutta muuttaa paikasta toiseen, mikä jo sinänsä kuitenkin tekee mahdottomaksi puhua maaorjuudesta lahjoitusmaatalonpoikien kohdalla. Panttauskielto merkitsi myös sitä, että venäläiset viranomaiset olivat selvillä Viipurin kuvernementin ja käskynhaltijakunnan erikoisasemasta muihin keisarikunnan kuvernementteihin verrattuna. Tosin tieto Vanhan Suomen talonpoikaisväestön henkilökohtaisesta vapaudesta oli viranomaisten taholla tunnettu jo aikaisemminkin. Esimerkiksi Viipurin kuvernementin kuvernööri Nikolai Heinrich Engelhardt kirjoitti vuonna 1767 Katariina II:lle osoitetussa kuvernementin kuvauksessa sekä kaupunki- että maaseutuväestön olevan rauhansopimuksissa vahvistettujen privilegioiden nojalla vapaita ( ein freyes Volck ). Kuvernööri Engelhardt ei erotellut maaseutuväestön kohdalla lahjoitusmaatalonpoikia, joten henkilökohtainen vapaus kuului myös aatelin hallinnassa oleville talonpojille. 34 Lahjoitusmaatalonpoikien elinolojen kannalta panttauskiellolla ei loppujen lopuksi ollut ratkaisevaa merkitystä. 35 Lahjoitusmaatalonpoikien henkilökohtainen vapaus suhteutettuna aatelin hallintaoikeuteen liittyi ainoastaan siihen, ettei heitä saanut venäläisen käytännön mukaisella tavalla myydä yksittäin ilman perheitään tai ilman maata. Esimerkiksi vuodesta 1811 lähtien Pietarissa toimineen Suomen asiain komitean puheenjohtajan Gustaf Mauritz Armfeltin mukaan lahjoitusmaatalonpoikien henkilökohtainen vapaus oli pelkkä muodollisuus, koska käytännössä maaorjiksi vajonneet lahjoitusmaatalonpojat siirtyivät kauppojen mukana maahan luettuina ( glebæ adscripti ) aateliselta toiselle. 36 Armfeltin argumentti lahjoitusmaakysymyksessä nojautui moraaliseen närkästykseen talonpoikien todellisesta asemasta, mikä perustui hänen saamiinsa tietoihin lahjoitusmaatalonpoikien veroista 1700-luvun jälkipuoliskolla ja 1800-luvun alussa. 37 Armfelt ei kuitenkaan nähnyt niitä syitä, jotka olivat johtaneet lahjoitusmaatalonpoikien verotaakan nopeaan kasvuun. Muutos johtui siitä, että donaatiokauppojen myötä lahjoitusmaiden haltijoiksi tulleet virka- ja taloudelliselta asemaltaan vähempiarvoinen aateli ja ennen kaikkea yrittäjähenkiset kauppiaat olivat entistä riippuvaisempia lahjoitusmaidensa tuotosta. Myös Vanhan Suomen donataarit olivat perillä ennen kaikkea Hallitsevan Senaatin panttauskiellon kautta lahjoitusmaatalonpoikiensa henkilökohtaisesta vapaudesta. 38 Ludvig Heinrich von Nicolay pojalleen Paulille (kirje käännetty Eeva Ruoffin teoksessa Monrepos - muistojen puutarha, 1993, s ); Knapas 1993, IV, s VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

130 Muun muassa paroni Ludvig Heinrich von Nicolay ( ), joka oli ostanut vuonna 1788 Viipurin käskynhaltijana toimineelta Württemberg-Stuttgartin herttualta Friedrich Wilhelmiltä Monrepos n nimellä tunnetun maatilan Viipurin Linnansaarelta, mainitsi pojalleen Paulille lokakuussa 1788 lähettämässään kirjeessä, että Viipurin kuvernementin aatelisomistuksessa olevat lahjoitusmaatalonpojat eivät olleet maaorjia. Von Nicolayn mukaan suomalaiset lahjoitusmaatalonpojat käyvät kauppaa laudoilla, voivat muuttaa pois milloin tahansa, ja tekevät vain kaksi kertaa viikossa päivätöitä sitä vastaan, että saavat asua minun maallani.von Nicolayn mukaan koko (Vanhassa) Suomessa ei tiedetä maaorjuudesta mitään Arentidonaatiot Keskustelu lahjoitusmaatalonpoikien panttauksesta johti siihen, että viranomaisten oli ryhdyttävä pohtimaan, millaiset maanhallintaoikeudet Vanhan Suomen donataareille kuuluivat. Talonpoikien panttaamiskielto osoitti selvästi, ettei Viipurin käskynhaltijakunnassa aatelinen maanhallinta ollut samassa mielessä ikuista ja perinnöllistä kuin keisarikunnan muissa osissa. Hieman ennen kuolemaansa marraskuussa 1796 Katariina II antoi ukaasin, jossa määriteltiin käskynhaltijakunnan uusi lahjoitusmaakäytäntö. Hallitsija ei enää tulisi myöntämään ikuisia ja perinnöllisiä lahjoituksia, vaan ainoastaan eliniäksi, toistaiseksi tai määräajaksi, tavallisimmin kahdeksitoista vuodeksi lahjoitettuja donaatioita. Donaatiot myönnettäisiin kruununmailta, joita käskynhaltijakunnassa oli vuonna 1796 hieman yli 866 manttaalia (Viipurin, Savonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan piirikunnat), 78 aateria (Käkisalmen piirikunta) ja runsaat arvioruplaa (Sortavalan piirikunta). Valtaosa lahjoittamatta jääneistä kruununmaista sijaitsi Haminan, Savonlinnan ja Lappeenrannan piirikunnissa sekä Viipurin piirikunnan pohjoisosassa, joista hallitsijat olivat myöntäneet muutamia pieniä 1 PSZ, (XXIV), ( ); Akiander 1864, s Akiander on kääntänyt ukaasin ruotsiksi. 2 Von Knorring 1833, s Von Knorringin julkaiseman käskynhaltijahallinnon menosäännön mukaisesti Viipurissa oli 104 virkamiestä, joiden yhteenlasketut palkkakulut olivat ruplaa. Kaikkiaan kruunun paikallishallinnossa ja oikeuslaitoksessa työskenteli 168 virkamiestä, joiden palkkoihin kului lähes ruplaa vuodessa. Viipurin käskynhaltijakunnan menosääntö , painettuja ukaaseja, ohjesääntöjä ja julistuksia, sekalaisia asiakirjoja, Vanha Suomi, MMA. Vuoden 1797 menosäännössä oli 76 virkamiestä, joiden palkkakulut olivat ruplaa. Paaskoski 1994a, s Viipurin kuvernementin menosääntö (painettu), kansio 6, ryhmä 7-8, Viipurin läänin järjestämiskomitea, KA. Käskynhaltijahallinnon organisaatiosta ja eri viranomaisten tehtävistä ks. Paaskoski 1993a, s Ruuth & Kuujo 1975, s. 28. Kuujon mukaan Kaikkine ulkonaisine komeuksineen käskynhaltijahallitus jäi ainakin Viipurissa ainostaan kauniiksi kuoreksi ilman tehokasta ydintä. Se oli teoreettinen ja teennäinen järjestelmä, joka sisäisen elinvoiman puutteessa pikemminkin tukahdutti kuin edisti vapaan kehityksen heikkoja mahdollisuuksia. Käskynhaltijahallinnon aatteellisesta taustasta ja toimivuudesta ks. myös JeroÓkin 1983, s PSZ, (XXIV), ( ), osat A - V. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

131 lahjoitusmaita vasta 1790-luvulla. 1 Kruununmaiden vuokraamiselle oli olemassa useita ajankohtaisia perusteluja, joista keskeisin oli virkamiesvaltaisen käskynhaltijahallinnon palkkakulujen kattaminen. Idea virkamiehille toistaiseksi lahjoitettavista suorista kruununtuloista muistutti läheisesti ruotsalaista määräjakoislaitosta. Ukaasin mukaisesti jokaiselle virkamiehelle ja käskynhaltijakuntaan sijoitetun joukko-osaston upseerille pyrittiin osoittamaan hänen rankiasteikkonsa mukainen manttaalimäärä asianmukaisen palkkatason ylläpitämiseksi. Joukko-osastojen yliupseereille tuli lahjoittaa kuudesta kahdeksaan manttaalia, esiupseereilla 10-12, eversteille ja prikaatinkenraaleille ja korkeimpiin rankiluokkiin kuuluville, esimerkiksi kenraaleille, manttaalia. Saman kaavan mukaisesti meneteltiin myös siviilivirkamiesten kohdalla. Virkamiesten palkkojen järjestäminen oli Viipurin käskynhaltijakunnalle hankala ongelma. Moniportaisen ja useita eri hallinnonaloja käsittäneen käskynhaltijahallinnon palveluksessa oli toistasataa virkamiestä, joiden palkkakulut olivat yhteensä lähes ruplaa vuodessa. Helmikuussa 1797 hyväksytyssä menosäännössä virkamiesten määrää oli supistettu neljänneksellä, mutta vuotuiset palkkakulut olivat rahan arvon heikkenemisen vuoksi edelleen hieman yli ruplaa. 2 Useissa lähteissä ja erityisesti tutkimuskirjallisuudessa on todettu, että virkamiesten yhteenlaskettujen palkkojen maksaminen ylitti kuvernementin oman maksukyvyn. 3 Ongelma muodostui akuutiksi heti Ruotsia vastaan käydyn sodan päättymisen jälkeen, jolloin kuvernementin verotulot olivat alimmillaan. Palkanmaksun järjestämisen lisäksi kruunulla oli myös tavoitteita, jotka liittyivät ennen kaikkea maanviljelyksen tehostamiseen ja poduónaja-veron keruun turvaamiseen. Fysiokratian hengessä oletettiin, että vuokraamalla kruununtiloja valistuneille ja maanviljelyksen kehittämisestä kiinnostuneille virkamiehille ja upseereille käskynhaltijakunnan maatalous lähtisi vireästi kehittymään. Ukaasin mukaisesti arendaattorit velvoitettiin kehittämään donaatioidensa maataloutta ja käsityötä, kuivaamaan soita ja rakentamaan puu- ja yrttitarhoja. 4 Arentijärjestelmässä yhtyivät kruunun ja aatelisten virkamiesten edut. Donataarit velvoitettiin maksamaan kruunulle kuuluvat verot rahana. Säästö oli myös todellista, sillä rahat eivät kuluneet virkamiesten palkanmaksuun. Arendaattorit perustivat laskelmansa puolestaan viljan kruununhinnan ja markkinahinnan välisestä erotuksesta saatavalle voitolle. Käytäntö perustui siihen, että verot sai maksaa kruununhinnalla, joka ei ollut käypä hinta. Heidän kannaltaan järjestelmä oli suotuisa, koska he saattoivat myydä talonpoikien suorittamat veroparselit kaupunkien porvareille tai sotaväen muonamestareille jopa kolminkertaisella hinnalla. Mikäli donataari kohotti donaationsa taloudellista tuottavuutta, hän sai myös pitää siitä 5 Akiander 1864, s Ks. esim. Kallio 1901, s Kallion mukaan Viipurin läänin kuvernöörin, ruhtinas Fedor PavlovitÓ ÒtÓerbatovin laatima arentijärjestelmä oli ollut tämän säätyveljille kehittelemä Eldorado. 7 Viipurin kuvernööri, todellinen valtioneuvos Carl Rüdinger kenraaliprokuraattori, ruhtinas Aleksei BorisovitÓ Kurakinille , d. 340, op. 1, f , RGIA; Udel noe vedomstvo Vyborgskoj Gubernii , s. 5-6ob, d. 646, op. 10, f. 515, RGIA. Jälkimmäisessä asiakirjassa on täsmälleen arentiukaasin kanssa yhtenevä kuvernööri Fedor PavlovitÓ ÒtÓerbatovin suunnitelma. 130 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

132 saatavan taloudellisen hyödyn, eikä kruunu pyrkinyt leikkaamaan sitä uusilla veronkorotuksilla. Sama koski arentidonaatioille perustettavia sahalaitoksia, joiden tuotto jäi kokonaisuudessaan donataarille. Marraskuun lopussa 1796 annetun kruununmaan arendeerauksen yksityiskohdista määränneessä ukaasissa vahvistettiin vuokrauksen ehdot. Arentidonaatioita annettiin joko kokonaan verovapaasti, jolloin kyseessä oli eräänlainen palkkio donataarin pitkäaikaisesta toiminnasta valtion virkamiehenä, tai kruununveroa vastaan, jolloin arendaattori maksoi talonpoikien poduónaja- ja maaverot kruunun kassaan. Useimmat arentidonaatioista annettiin 12 vuodeksi, mutta muutamia lahjoitettiin myös toistaiseksi (do ukaza) tai haltijan eliniäksi (po smert). 5 Arentidonaatioiden varsinainen myöntäminen alkoi Paavali I:n valtaistuimelle nousun ja erityisesti hänen kruunajaisjuhliensa jälkeen vuonna Ehdotus kruununmaiden lahjoittamiseksi tehtiin Viipurin käskynhaltijakunnan viranomaisten toimesta tilanteessa, jossa käskynhaltijakunnan omat verotulot eivät enää riittäneet moniportaisen hallinnon pyörittämiseen. Samalla ehdotus liittyi aivan olennaisella tavalla käskynhaltijakunnan aatelisen maanhallinnan täsmälliseen määrittämiseen. Kyseessä ei siis ollut mikään Pietarin ylempien keskushallinnon virkamiesten ehdottama paikallisia olosuhteita ja käytäntöjä julkeasti loukkaava järjestely, jollaisena se on suomalaisessa historiankirjoituksessa nähty. 6 Suunnitelman kruununtilojen verojen lahjoittamisesta tekivät Viipurin käskynhaltijakunnan kuvernöörin Fedor PavlovitÓ ÒtÓerbatovin ( ) esityksestä kameraalihovin päällikön, varakuvernööri Carl Magnus (Karl PetrovitÓ) Rüdingerin ( ) johtamat virkamiehet. Suunnitelma esitettiin Hallitsevan Senaatin kenraaliprokuraattorille, ruhtinas Aleksei BorisovitÓ Kurakinille ( ), jonka kanssa Viipurin viranomaiset kävivät pitkän ja perusteellisen kirjeenvaihdon arentidonaatioiden myöntämisen käytännön toimista vuosina 1796 ja Kenraaliprokuraattori Kurakinin ja varakuvernööri Rüdingerin välisen kirjeenvaihdon oli aiheuttanut kenraaliluutnantti Jevgeni PetrovitÓ KaÓkininin leskelle Viipurin käskynhaltijakunnasta ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan marraskuussa 1796 lahjoitettu Suojärven pitäjä ja Pälkjärven kappeli. Pitäjät oli lahjoitettu vuonna 1765 Viipurin vastanimitetyn kuvernöörin kenraaliluutnantti Nikolai Engelhardtin elinikäiseen hallintaan. Sittemmin samat pitäjät lahjoitettiin uudelle kuvernöörille eli kenraaliluutnantti Jevgeni Ka kininille niin ikään elinikäiseen hallintaan ( vo vladenie po ñizn ). 8 Hallitseva Senaatti katsoi, ettei käskynhaltijakunnasta ollut mahdollista myöntää donaatioita ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan, vaikka aikaisempi lahjakirjakäytäntö ja jopa vuoden 1765 lahjakirjojen kaavan yhdenmukaistanut ukaasi olivat 8 Hallitsevan Senaatin kolmas osasto kenraaliprokuraattori Aleksei Kurakinille , s. 1-1ob, d. 303, op. 1, f , RGIA. 9 Hallitsevan Senaatin kolmas osasto kenraaliprokuraattori Aleksei Kurakinille , s. 1ob-3, d. 303, op. 1, f , RGIA. 10 Viipurin kuvernööri, todellinen valtioneuvos Carl Rüdinger kenraaliprokuraattori Kurakinille , s. 1-4, d. 340, op. 1, f , RGIA. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

133 tällaiset oikeudet donataareille kiistattomasti osoittaneet. Senaatin kolmas osasto viittasi muun muassa edellisellä vuosikymmenellä talonpoikien panttauksesta käytyyn kiistaan, joka oli päättynyt donataarien tappioon. Kolmannen osaston mukaan panttauskielto oli osoittanut selvästi sen, että käskynhaltijakunnassa noudatettavat ruotsalaiset lait eivät tunteneet maaorjuutta, jolloin talonpojat olivat vapaita muuttamaan lahjoitusmailta kruununmaille ja kruununmailta lahjoitusmaille näin halutessaan. Hallitseva Senaatti tulkitsi kenraaliluutnantti Ka kininin lesken saamaa lahjoituspäätöstä siten, että Viipurin käskynhaltijakunnasta voitiin luovuttaa vain kyliä tai manttaaleita, eikä ikuisilla ja perinnöllisillä oikeuksilla varustettuja lahjoitusmaita. Vaikka lahjakirjojen sanamuoto olikin samanlainen kuin muualla keisarikunnassa, se ei ollut todelliselta merkitykseltään samanlainen. Ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan luovutetun donaation maanhallintaoikeus ulottui maahan, metsiin, viljelyksiin ja niistä saataviin tuotteisiin sekä olemassa oleviin rakennuksiin ja niiden paikkoihin. Lahjoitusmaatalonpojat eivät kuuluneet donataarin maanhallintaoikeuksien piiriin. 9 Myös Viipurin käskynhaltijakunnan kameraalihovilta tiedusteltiin, mitä mieltä alueen paikallishallinnon viranomaiset olivat ikuisista ja perinnöllisistä lahjoitusmaista. Varakuvernööri Carl Rüdingerin mukaan ikuisia ja perinnöllisiä lahjoitusmaita ei tulisi myöntää lainkaan, vaan maanhallintaoikeuksiltaan suppeammat arentilahjoitusmaat olisivat luontevampi vaihtoehto. Rüdinger oli sitä mieltä, että kruunun oli ehdottomasti säilytettävä kruununtilojen hallintaoikeus itsellään, jolloin arenti- tai muitakaan donaatioita ei missään tapauksessa tulisi luovuttaa aatelin ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan. Lisäksi Rüdinger katsoi, että arentidonaatioita tulisi luovuttaa ainoastaan Suomen aatelille eli käskynhaltijakunnan alueella toimiville valtion virkamiehille ja esikuntaupseereille. 10 Rüdinger ajoi oman kuvernementtinsä säätyläisten etua ehdottaessaan, ettei donaatioita lahjoitettaisi kuvernementin ulkopuolisille virkamiehille, jolloin alkuperäinen ajatus kuvernementin omien virkamiesten palkanmaksun järjestämisestä arentidonaatioiden avulla olisi muuttunut olennaisesti. Rüdingerillä saattoi olla mielessään virolaisen Vaivaran seurakunnan pastorin Johan Dietrichin Pyhtään pitäjästä 11 Akiander 1864, s. 114, 147; Vaivaran pastori Johan Dietrichille lahjoitettujen tilojen määräyskirja , VSV 239/1813, Ea 25, s v, KA. 12 Paavali I:n eri puolilta Venäjää myöntämiä lahjoituksia, s. 154 (Rüdinger, ), s. 325 (von Friccius, ), d. 394, op. 1, f , RGIA. Vrt. Prokuraattori von Fricciukselle myönnettävä arentidonaatio, s. 2, 18-22, n:o 13, kansio 14, Viipurin kameraalihovin arkisto, MMA. Kameraalihovin asiakirjojen mukaan von Fricciukselle myönnettiin Sortavalan pitäjän neljästä kylästä yhteensä 105 arvioruplaa ja 197 arviopäätä. Von Friccius ei ollut viipurilaisille tuntematon henkilö, sillä hän oli toiminut vuodesta 1784 alkaen kriminaalitribunaalin (Palata Ugolovnogo Suda, Kriminalgericht) sihteerinä ja vuodesta 1794 lähtien omantunnonoikeuden (Sovestnyj Sud, Gewissensgericht) asessorina. Vuonna 1799 hänet nimitettiin oikeuskollegion prokuraattoriksi, mihin arentidonaation myöntäminenkin liittyi. Von Friccius yleni oikeuskollegion varapresidentiksi 1804 ja presidentiksi Hän oli myös vuonna 1812 toimintansa aloittaneen Viipurin läänin järjestämiskomitean jäsen. Von Friccius kirjoitti vuonna 1807 Pietarissa julkaistun ranskankielisen aluemaantieteellisen kuvauksen venäläisestä Suomesta ( Description chorographique de la Finlande russe ). 13 Akiander 1864, s. 114, 148 (Dannenberg); Paavali I:n eri puolilta Venäjää myöntämiä lahjoituksia, s. 132 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

134 Akianderin mukaan Vanhasta Suomesta luovutettiin kaikkiaan 57 arentidonaatiota, joista 51:n sijainti tiedetään. Ks. Akiander 1864, s vuodeksi ( vo vladenie dvenatsat let ) lahjoitettu 34 tilan arentidonaatio, josta pastori maksoi kuitenkin kruununveron. 11 Arentidonaatioiden myöntäminen alkoi varsinaisesti Paavali I:n tultua hallitsijaksi äitinsä jälkeen marraskuussa Aluksi kruununmaiden arendeeraus oli keisarin, Hallitsevan Senaatin kenraaliprokuraattorin kanslian ja Viipurin kameraalihovin välinen hallinnollinen toimi. Paavalin antamat lahjakirjat olivat lyhyitä määräyksiä, joissa mainittiin arentilahjoituksen saaja ja hänen rankiarvonsa mukainen määrä kruunun manttaaleita Viipurin kuvernementista. Tämän jälkeen Viipurin kameraalihovi sai kenraaliprokuraattorin osoittaman määräyksen, jonka perusteella kameraalihovi antoi tietyn määrän tiloja donataarille. Näin meneteltiin esimerkiksi varakuvernööri Rüdingerin oman arentidonaation kohdalla helmikuussa 1797, jolloin Paavalin määräyksestä Rüdingerille myönnettiin hänen virka- ja rankiasemansa mukainen määrä manttaaleita kruununmaalta. Samoin meneteltiin Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegion prokuraattori Peter (Petr JegorovitÓ) von Fricciuksen (k. 1839) kohdalla elokuussa Keisarin antama lahjakirja määräsi ainoastaan arentidonaation luovuttamisesta. Ilmeisesti kameraalihovilla oli varsin suuret valtuudet päättää arennin mahdollisesta vero- 326 (Sutthoff, ), d. 394, op. 1, f , RGIA; vrt. Kenraalimajuri Sutthofille myönnettävä arentidonaatio, s. 1, 13-14, n:o 13, kansio 14, Viipurin kameraalihovin arkisto, MMA. Arendeerattu manttaalimäärä pitää paikkansa myös kameraalihovin asiakirjojen kohdalla. 14 Verotustietoja Viipurin kuvernementin arendeeratuista manttaaleista, d. 646, op. 10, f. 515, RGIA; VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

135 vapaudesta. Ainakaan Fricciuksen tapauksessa sen enempää keisari kuin kenraaliprokuraattorin kansliakaan eivät tällaisesta yksityiskohdasta päättäneet. Prokuraattori Fricciukselle annettiin kameraalihovin päätöksellä 29 tilaa (53 1/2 arvioruplaa) Sortavalan piirikunnasta elinikäiseksi ja verovapaasti nautittavaksi arenniksi. 12 Paavalin arentidonaatioita koskevat määräykset olivat kuitenkin epäjohdonmukaisia. Esimerkiksi Viipurin kriminaalihovin jäsenen, valtioneuvos Heinrich Dannenbergin lahjoitus oli pitäjää lukuunottamatta tarkasti yksilöity. Lahjakirjan mukaan Dannenbergille lahjoitettiin hänen virka- ja rankiasemansa edellyttämällä tavalla viisitoista manttaalia tai aateria kruununmaata. Yksilöidyin lahjakirja oli Ruotsinsalmen linnoituksen komendantilla, kenraalimajuri Johan (Ivan) Sutthoffilla, jonka lahjakirjassa todettiin hänen elinikäisen donaationsa käsittävän Kymin piirikunnan Vehkalahden pitäjästä kymmenen manttaalia. 13 Käytetyn aineiston perusteella voidaan todeta, että päävastuu arentidonaatioiden osoittamisessa ja jakamisessa oli Viipurin kameraalihovilla. Se osoitti lahjoitukset valitsemistaan kohteista ja määräsi aateliselle arendeerattavien manttaalien lukumäärän hänen virka- ja rankiasemansa mukaisella tavalla. Kameraalihovi ratkaisi myös sen, annettiinko arenti verovapaana vai pitikö donataarin maksaa lahjoituksensa poduónaja-verot. Vuodesta 1799 lähtien Vanhan Suomen arentidonaatioiden ylin valvonta siirrettiin hallitsijan henkilökohtaisista tiluksista vastaavan departementin Pietarin alaosastolle (Sankt Peterburgskij Udel nyj Departement). Virasto (Departement Udelov) oli muodostettu vuonna 1797 Paavali I:n määräyksestä, ja sen tehtäväksi tuli keisarillisen maaomaisuuden hoito ja hallinta. Viranomaiset seurasivat tarkasti arentidonaatioiden kruunulle kuuluvan verokertymän tilityksiä Viipurin kameraalihoviin, mutta eivät puuttuneet arentidonaatioiden talousmuotoon. Arentidonaatioiden verotilityksiä käsittelevässä yli 600-sivuisessa asiakirjavihkossa tarkastellaan tilakohtaisesti talonpoikaistilojen veronmaksukykyä vuosina Asiakirjassa on perinpohjaiset selvitykset arentimaiden luovuttamisesta, manttaalimääristä ja talonpoikaistilojen isännistä. Arentijärjestelmä oli tärkeä maanhallinnan muoto, sillä kruunu oli järjestelmän avulla vuokrannut lähes 80 prosenttia kuvernementissa sijaitsevista maistaan. 14 Kruununtilojen verojen lahjoittaminen oli kuitenkin vain väliaikainen kokeilu, sillä vuokra-aikojen umpeuduttua arentidonaatiot palautettiin takaisin kruunulle. 15 Maanhallinnan kannalta arentimaiden siirtyminen hallitsijan henkilökohtaisista Istorija udelov 1902, s ; Kaukiainen 1983, s Arentidonaatioiden palauttaminen kruunulle vuokra-ajan päättyessä , s. 1-6, n:o 41, kansio 31, Viipurin kameraalihovin arkisto, MMA. 16 Poikkeuksena oli Tiedeakatemian presidentin Ludvig Heinrich von Nicolayn pieni, ainoastaan kolme tilaa käsittänyt Monrepos n donaatio, joka annettiin hänen ikuiseen ja perinnölliseen hallintaansa Ludvig Heinrich von Nicolayn Aleksanteri I:lle osoittama anomus ja Hallitsevan Senaatin päätös , s. 7a-b, d , 15, op. 3, f , RGIA. 17 Vrt. Hannikainen 1888, s Hannikaisen mukaan koko lahjoitusmaakysymyksen kärjistyminen johtui siitä, etteivät venäläiset tunteneet Vanhassa Suomessa noudatettavia lakeja. Sekä panttauskiista että arentidonaatioiden myöntäminen osoittavat kuitenkin päinvastaista. 134 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

136 tiluksista vastaavan viranomaisen valvontaan merkitsi sitä, että varsinaisia aatelille ikuiseen ja perinnölliseen hallintaan luovutettuja lahjoitusmaita lukuunottamatta muut maat kuuluivat hallitsijan henkilökohtaiseen hallintaan. Suvereeni hallitsija virkakoneistonsa kautta päätti viime kädessä kaikista maanhallintaan kuuluvista asioista yksityiskohtia myöten. Käytäntö oli alkanut jo 1710-luvulla, jolloin Pietari I oli liittänyt Viipurin ja Käkisalmen provinssit voittomaina henkilökohtaiseen hallintaansa. Haltijan eliniäksi ja kahdeksitoista vuodeksi luovutetut arentidonaatiot ilmentävät uutta vaihetta Vanhan Suomen lahjoitusmaiden maanhallinnan historiassa. Lahjoitusmaatalonpoikien panttauskiistan jälkeen hallitsija ei enää luovuttanut Jekaterina Ka kininan lahjoitusta lukuunottamatta ikuisia ja perinnöllisiä lahjoituksia Vanhasta Suomesta. 16 Viipurin käskynhaltijakunnan omien virkamiesten tekemän ehdotuksen mukaisesti hallitsija muutti lahjoitusmaakäytäntöä siten, että setiluksista vastaavan viranomaisen valvontaan merkitsi sitä, että varsinaisia aatelille ei joutuisi ristiriitaan Vanhassa Suomessa noudatettavien ruotsalaisten lakien ja käytäntöjen kanssa. Hallitsija ja hänen virkamiehistönsä olivat hyvin perillä arentidonaatiojärjestelmän perusteista ja merkityksestä. 17 Yhdessä Pietarin keskushallinnon kanssa ja Viipurin käskynhaltijakunnan virkamiesten aloitteesta hallitsija sovelsi muuttuneessa maanhallintatilanteessa uutta käytäntöä, jonka avulla samanaikaisesti pyrittiin ratkaisemaan paikallishallinnon virkamiesten palkkausongelma. Vanhan Suomen arentidonaatiojärjestelmä oli koko keisarikunnan mittakaavassa ainutlaatuinen, sillä tiettävästi missään muualla ei noudatettu tällaista maanhallintakäytäntöä. Ilmiö voidaan selittää myönnytykseksi Viipurin kuvernementissa noudatettaville laeille, jotka eivät tunteneet maaorjuutta, ja oikeuslaitokselle, joka systemaattisesti oli tulkinnut lahjoitusmaat maanhallinnaltaan epätäydellisiksi donaatioiksi. Toistaiseksi on kuitenkin epäselvää, johtuiko donaatiojärjestelmän perusteiden muutos ainoastaan legalistisesta Vanhan Suomen oikeuslaitoksesta vai oliko sen takana joitain muita syitä Talonpoikien ja Vanhan Suomen oikeuslaitoksen käsitys maanhallintaoikeudesta Lahjoitusmaatalonpoikien panttauksessa käytetyt oikeudelliset argumentit ja lainan myöntämistä edellyttäneiden Valtiollisen Assignaattipankin muodollisten ehtojen täyttäminen eivät sellaisenaan riitä osoittamaan lahjoitusmaatalonpoikien venäläisistä maaorjista poikkeavaa asemaa. Yksittäistapauksissa tehtyjen ratkaisujen ennakko- 1 Vuoden 1728 revisiomaakirjan pöytäkirjaosa, 9 818, KA. Vuoden 1728 revisiomaakirjan talokohtaisissa selvityksissä on mainitaan useita eripuolilla Viipurin provinssia sijaitsevia tiloja, joiden haltijoilla oli sukuoikeus. Kyseessä saattoi kuitenkin olla pelkkä 1600-luvun lopun ruotsalaisen käytännön toteaminen, sillä myöhempiä perinnöksiostoja tunnetaan vain kaksi, yksi Virolahdelta ja toinen Valkealasta. Kaukiainen 1970a, s ; Piilahti 1995, s Piirioikeuden päätös n:o 56/1788 ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 250, KA. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

137 päätösluonteeseen perustuva Vanhassa Suomessa noudatettu ruotsalainen hallinto- ja oikeuskäytäntö edellyttää, että voidaan löytää myös muita maanhallintaan liittyviä tekijöitä, joissa lahjoitusmaatalonpoikia kohdeltaisiin henkilökohtaisesti vapaina. Lahjakirjoihin perustuva venäläinen maanhallintaoikeus antoi donataareille laajat oikeudet määrätä lahjoitusmaistaan. Tältä osin Viipurin kuvernementissa noudatettu ruotsalainen oikeusnormisto, jonka mukaan talonpojilla oli oikeus yksilöinä, ryhminä ja kyläkuntina haastaa toisiaan, kruunua ja aatelia käräjille maanhallintaa koskevissa kysymyksissä, merkitsi selvää ristiriitaa aatelin lahjakirjoihin verrattuna. Tässä alaluvussa tutkitaan lahjoitusmaatalonpoikien ja Vanhan Suomen oikeuslaitoksen maanhallintaoikeudellisia käsityksiä. Talonpoikien ja Vanhan Suomen oikeuslaitoksen hallintaoikeudellisia käsityksiä tarkastellaan oikeustapausten avulla. Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegion, Viipurin siviilitribunaalin ja piirioikeuden käsittelemissä talonpoikien maanhallintaa käsittelevissä oikeustapauksissa on runsaasti donaatioiden sisäisiä maanhallinta- ja perintöriitoja sekä yksityisten talonpoikien ja kokonaisten kylien välisiä rajariitoja. Lahjoitusmaatalonpojat kävivät rajariitoja myös kruununtalonpoikien ja donataarien kanssa. Ruotsalaisesta maanhallintakäsitteistöstä peräisin ollut kruununtalonpoikien oikeus periä vanhempien viljelemän maatilan dominium utile tunnustettiin edelleen myös Vanhassa Suomessa. Alueella oli myös perintötalonpoikia, joilla oli tiloihinsa sukuoikeus (bördsrätt). 1 Lahjoitusmaatilojen talonpoikainen nautinta- ja käyttöoikeus näkyi selvimmin erilaisista talonpoikien keskinäisistä perintöriidoista, joita käsiteltiin vuosittain paikallisissa ali- ja vetoomustuomioistuimissa. Myös venäläisten vetoomustuomioistuinten hyvin tuntemissa maanhallintakiistoissa yleisimpänä ryhmänä olivat sellaiset perinnönjakoriidat, joissa vastakkain olivat rintaperilliset tai heidän yhtiömiehensä. Esimerkiksi kreivitär Natalia Petrovna Golitsynan Muolaan donaation talonpojat Matti Pertunpoika ja hänen poikansa Juho Matinpoika Vanhanen riitelivät Heikki ja Pekka Niilonpoika Vanhasen kanssa Perkjärven kylässä sijainneen kolmasosamanttaalin kokoisen tilan perimisestä piirioikeudessa keväällä Samaan aikaan myös kreivi Ivan TÓernyÓevin Valkjärven donaation talonpojat ja veljekset Reko ja Matti Tukia riitelivät samankokoisesta tilasta. 3 Myös 1790-luvulla Kyminkartanon provinssista lahjoitettujen niin sanottujen sieludonaatioiden talonpojat, esimerkiksi aliluutnantti Jakov Bolotnikovin Pyhtään donaation Storkuppiksen kylässä, kiistelivät tilojensa perimisestä. 4 3 Piirioikeuden päätös n:o 59/1788 ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 250, KA. 4 Siviilitribunaalin numeroimaton päätös , s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 71, KA. 5 Piirioikeuden päätös n:o 109/1785 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 248, KA. 6 Raudun donaation Suvenmäen kylän talonpojat Juho Kähärä ja August Mankki vastaan Kuusenkannan kylän talonpojat, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 571, KA. 7 Pyhäjärven donaation Alakylän talonpojat vastaan Kahvenitsan talonpojat, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 097, KA. 136 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

138 Piirioikeuden päätösluetteloiden mukaan samanlaisia lahjoitusmaatilojen perintöriitoja käytiin vuosittain runsaasti. Tutkinnan jälkeen tapaukset ratkaistiin Uudenkaupungin rauhan rajan itäpuolella Kristofer Baijerilaisen maanlain perintö- ja maakaaren ja Turun rauhan alueella vuoden 1734 lain mukaisesti. Tavallisesti alioikeus oli pyytänyt Viipurin kameraalihovilta nautintaoikeutta täsmentävän lausunnon. Perintöriitojen lisäksi myös sekä tilojen keskinäiset että lahjoitusmaakylien väliset maa- ja rajariidat olivat tavallisia. Erityisesti ja 1790-luvulla tällaiset maapalstoja koskevat riidat liittyivät väestönkasvun myötä laajenevaan asutukseen ja maanviljelyyn. Esimerkiksi Valkjärven donaation Valkianmatkan kylästä kotoisin olleet lahjoitusmaatalonpojat Kalle Ellonen ja Yrjö Hietanen yhdessä Simo Hohtarin kanssa riitelivät maapalstan omistuksesta. Jutun ratkaiseminen oli hankalaa, koska tällaisista uudisraivauksen myötä syntyneistä palstoista ei tiedetty niiden pinta-alaa, sijaintia ja suhdetta muihin viljelyksiin nähden. Myös verolukujen puuttuminen aiheutti sen, ettei kameraalihovi voinut määrätä uudisraivioille täsmällistä veroa. Tämä johtui siitä, että talonpojat olivat saaneet Ruotsissa, ja siten myös Kyminkartanon provinssissa, ikuisen verovapauden uudisraivauksilleen. 5 Paikallisiin ali- ja laamanninoikeuksien päätöksiin tyytymättömät lahjoitusmaatalonpojat saattoivat valittaa vetoomusoikeuteen, joka käsitteli tapaukset normaalissa järjestyksessä, vaikka kyseessä oli lahjoitusmaatalonpoikien keskinäinen maanhallintakiista. Myös venäläiset oikeusistuimet tunnustivat lahjoitusmaatalonpoikien oikeuden käydä maanhallintariitoja ja käsittelivät heidän valituksensa muun muassa Hallitsevan Senaatin kolmannessa osastossa. Esimerkiksi hoviapteekkari Magnus von Briskornin Raudun donaation Suvenmäen kylän talonpojat Juho Kähärä ja August Mankki veivät Kuusenkannan kylästä kotoisin olleiden talonpoikien kanssa käymänsä maa- ja rajariidan Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegioon toukokuussa Tapauksen liitteinä olivat kihlakunnan- ja laamanninoikeuden perusteelliset tutkimukset maapalan hallinnan vaiheista. 6 Vastaavasti ruhtinas Nikita Trubetskoin Pyhäjärven Alakylän ja Kahvenitsan talonpojat siirsivät maariitaa käsittelevän kiistansa oikeuskollegion ratkaistavaksi huhtikuussa Samaan tapaan riitelivät myös kreivi Mihail IllarionovitÓ Vorontsovin Parikkalan useista kylistä kotoisin olleet talonpojat Salkojärvimaa-nimisen palstan hallinnasta oikeuskollegiossa vuodesta 1767 lähtien. 8 Juridisesti hankalien maariitojen ratkaisuja saatiin odottaa vuosikausia. Oikeuskollegio piirrätti piirimaanmittareilla karttoja ja vaati sekä hallinnollisilta että oikeu- 8 Koitsanlahden donaation Melkoniemen, Oravaniemen, Joukion ja Poutalan talonpojat vastaan Järvenpään, Kangaskylän, Savikummun ja Mäntylahden talonpojat, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 583, KA. 9 Hiitolan donaation talonpojat vastaan Kurkijoen donaation talonpojat, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 319, KA. 10 Siviilitribunaalin päätös n:o 24/1794 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 82, KA. 11 Kurkijoen talonpojat vastaan Hiitolan talonpojat, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 180, KA. 12 Siviilitribunaalin päätös n:o 66/1794 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 82, KA. 13 Hoviapteekkari Magnus von Briskornin Raudun donaation talonpojat vastaan kreivi Joachim von Sieversin Sakkolan donaation talonpojat, oikeuskollegion aktikokoelma n: o 1 522, KA. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

139 dellisilta viranomaisilta erilaisia lisäselvityksiä. Edellä mainituista vuonna 1767 oikeuskollegion käsittelyyn siirretyistä maariidoista toinen saatiin päätökseen vuonna 1772 ja toinen palautettiin myöhemmin saman vuoden syksyllä uudelleen laamanninoikeuden tutkittavaksi. Kiistojen tutkinta venyi erilaisten epäselvyyksien vuoksi. Erityisesti karttojen puute ja jakotoimituksissa sattuneet epäselvyydet johtivat lukuisiin valituksiin, jotka hidastivat päätöksentekoa. Esimerkiksi vuonna 1763 Hiitolan molempien donaatioiden talonpojat valittivat oikeuskollegiolle maanmittari Almgrenista ja erään maapalan jakotoimituksesta, jossa toisena osapuolena olivat kreivi Vorontsovin Kurkijoen talonpojat. 9 Vastaavasti Arvojankankaan maapalasta keskenään riitelevät kreivitär TÓernyÓevan Valkjärven donaation talonpojat väittivät, että jakotoimitusta tehdessään piirimaanmittari Åberg oli ollut puolueellinen. 10 Mikään ei estänyt eri donaatioilta kotoisin olevien talonpoikien maariitojen käsittelyä. Erityisesti pitäjien väliset rajariidat olivat oikeuslaitokselle hankalia. Kyseessä saattoi olla jo edellisellä vuosisadalla alkanut kiista, joka aika ajoin nousi uudestaan esille. Tällainen oli esimerkiksi Kurkijoen, Parikkalan ja Hiitolan pitäjien välisten rajojen määritteleminen, joka oli tiettävästi ollut ensimmäistä kertaa esillä jo luvun puolivälissä, jolloin myös laamanninoikeus oli tutkinut sitä. Rajariita oli ollut esillä vuonna 1742, ja uudelleen vuosina , jolloin kreivi Vorontsovin Kurkijoen talonpojat haastoivat von Sieversien ja de Henninien Hiitolan donaatioiden talonpojat rajakysymyksen selvittämiseksi. Oikeuskollegion ratkaisun mukaan raja käytiin maanmittarin johdolla kaikkien asianomaisten kanssa. Donataareilla ei ollut mitään tekemistä koko asian kanssa. 11 Samainen kiista synnytti myös erillisiä pienempiä rajariitoja. Esimerkiksi vuonna 1794 Vorontsovin Parikkalan Koitsanlahden Änkilän kylästä kotoisin olleet talonpojat riitelivät siviilitribunaalissa von Sieversin Hiitolan donaation talonpoikien kanssa rajoista Ilmeen kylän kohdalla. 12 Samanlaisia kahden lahjoitusmaapitäjän välisiä rajariitoja käytiin muun muassa Raudun ja Sakkolan sekä Muolaan ja Valkjärven talonpoikien välillä. Donaatioiden omistussuhteiden muuttuminen ei ollut rajariitojen kannalta tärkeä seikka. Esimerkiksi vuonna 1766 alkaneessa Raudun ja Sakkolan pitäjien välisessä rajariidassa kummankin donaation omistajat olivat ehtineet kaupan myötä vaihtua. 13 Muolaan ja Valkjärven donaatioiden väliin sijoittuvasta maapalstasta käytiin talonpoikien kesken riitaa vuonna 1795 ilman, että donataarit olisivat osallistuneet asian käsittelyyn Siviilitribunaalin päätös n:o 20/1795 ( ), s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 83, KA. 15 Sakkolan Kuninkaanristin kylän talonpojat vastaan Räisälän pitäjän Humalaisten kylän talonpojat, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 743, KA. 16 Piirioikeuden päätös n:o 57/1788 ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 250, KA. 17 Paaskoski 1991, s Nikolai ja Ivan AntonovitÓ Devier vastaan Käkisalmen kihlakunnanoikeus, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 205, KA. 19 Hoviapteekkari Magnus von Briskornin Raudun donaation talonpojat vastaan kreivi Joachim von Sieversin Sakkolan donaation talonpojat, oikeuskollegion aktikokoelma n: o 1 522, KA. 138 VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

140 Lahjoitusmaatalonpoikien käsitystä laajasta maanhallintaoikeudesta kuvastaa sekin, että he kävivät rajariitoja kruununtalonpoikien kanssa. Esimerkiksi Sakkolan Kuninkaanristin kylän Valamon luostarille lahjoitettujen tilojen talonpojat riitelivät Räisälän pitäjän Humalaisten kylän kruununtalonpoikien kanssa kylien välisistä rajoista vuosina Maanluonnoltaan kruununmaihin rinnastettavan Uudenkirkon Liikolan kylän talonpojat puolestaan riitelivät Kivennavan donaation Voipialan ja Kotiselän kylien lahjoitusmaatalonpoikien kanssa niiden välisistä rajoista. 16 Olennaista lahjoitusmaatalonpoikien keskinäisissä perintö-, maapalsta- ja rajariidoissa oli, etteivät donataarit tai heidän tilanhoitajansa osallistuneet niiden käsittelyyn. Viipurin kuvernementin omat tuomioistuimet sen paremmin kuin Pietarissa toiminut oikeuskollegiokaan eivät kysyneet donataarien mielipidettä kylien välisissä rajariidoissa, eivätkä he myöskään osallistuneet kahdelta eri donaatiolta kotoisin olevien talonpoikien rajariitojen ratkaisemiseen. Donataarien lahjakirjaan perustuvaan maanhallintaoikeuteen ei kuulunut lahjoitusmaatalonpoikien dominium utilen perinnöllisyydestä päättäminen. Myöskään yksittäisten lahjoitusmaatilojen tai kokonaisten kylien nautintaoikeuksista johtuvat maa- ja rajariidat eivät kuuluneet donataareille. 17 Donataarit yrittivät muutamissa tapauksissa kiistää lahjoitusmaatalonpoikien oman riippumattoman maanhallinta- ja nautintaoikeuden olemassaolon vetoamalla venäläisiin käytäntöihin, joiden mukaan maaorjilla ei ollut minkäänlaista maanhallintaoikeutta. Esimerkiksi Raudun pitäjän donataarit Nikolai ja Ivan AntonovitÓ Devier valittivat Käkisalmen kihlakunnanoikeuden päätöksestä, joka koski erään maapalstan mittaamista ja luovuttamista talonpojille. Devierit katsoivat, että palstan hallinnasta alkanut riita ja nimismiehen ja lautamiesten tutkinnan perusteella tehty ratkaistu oli väärä, koska talonpojilla ei ollut heidän käsityksensä mukaan tällaisia oikeuksia. Oikeuskollegion lokakuussa 1761 tekemä päätös totesi Devierien valituksen aiheettomaksi, ja kihlakunnanoikeuden tekemä päätös jäi ennalleen. 18 Samaan tapaan myös Raudun donataari Magnus von Briskorn yritti vaikuttaa edellä mainittuun sakkolalaisten kanssa käytyyn kiistaan pitäjien välisistä rajoista. 19 Vanhan Suomen oikeuslaitos katsoi ruotsalaisiin lakeihin ja asetuksiin johdonmukaisesti vedoten, että lahjoitusmaatalonpojilla oli oikeus ajaa muun muassa rajariitojaan käräjillä donataareista riippumatta. Oikeustapaukset osoittavat selvästi, ettei venäläinen käytäntö talonpoikien rajoitetuista hallintaoikeuksista vakiintunut Vanhaan Suomeen. Vaikka useimmilla donataareilla oli lahjakirjojensa mukaan donaatioidensa ikuinen ja täydellinen hallintaoikeus, niin talonpoikien perinnöllisistä nautintaoikeuksista päättäminen ei heille kuulunut. Myös tältä osin käytetty materiaali osoittaa, että lahjoitusmaatalonpojat katsottiin vapaiksi ja että he saattoivat ajaa asiaansa donataareja ja hänen edustajiaan vastaan kaikissa oikeusasteissa. Tältäkin osin Vanhassa Suomessa noudatettu oikeuskäytäntö osoittaa, ettei lahjoitusmaatalonpoikia pidetty maaorjina. 20 Paaskoski 1996b, s , 90. VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN

141 Ruotsalaisten lakitraditioiden ja -käytäntöjen säilyminen Vanhassa Suomessa johtui useasta eri tekijästä luvun Venäjä oli monikansallinen keisarikunta, jonka hallitsija oli keisari tai keisarinna eikä vain venäläisten tsaari. Venäjän laajentumisen myötä keisarikuntaan liitettiin useita eri kansallisuuksia, joilla oli huomattavia erioikeuksia entisissä valtioyhteyksissään. Esimerkiksi Baltiassa Viron ja Liivinmaan aatelin maapäivät säilyttivät valta-asemansa, minkä avulla kontrolloitiin muun muassa talonpoikien liikkumista. Vastaavasti esimerkiksi Donin alueen kasakat säilyttivät vanhoihin traditioihin pohjautuvan itsehallinnon, minkä turvin paikallinen, venäläisyydestä poikkeava identiteetti saattoi syntyä ja kukoistaa. Samaan tapaan monikansalliseen keisarikuntaan liitetyt ruotsalaiset Viipurin ja Käkisalmen läänit saivat pitää entiset lakinsa. Katariina II:n aikana alkanut verotuksen ja hallinnon yhdenmukaistaminen merkitsi kuitenkin huomattavia muutoksia erioikeuksia omaavissa kuvernementeissä. PoduÓnaja-veron ulottaminen Ukrainaan, Valko-Venäjälle, Baltian kuvernementteihin ja Vanhaan Suomeen vuonna 1783 merkitsi paikallisten veroperinteiden osittaista korvaamista keisarikunnalle yhdenmukaisella venäläisellä järjestelmällä. Myös 1770-luvun jälkipuoliskolla aloitettu Katariina II:n paikallishallintouudistus merkitsi paikallisten vanhojen instituutioiden korvaamista koko keisarikunnalle yhdenmukaisella hallinto- ja oikeuslaitoksella. Oikeudellisella tasolla muutos oli kuitenkin esimerkiksi Vanhassa Suomessa pelkästään institutionaalinen eikä vallitsevia lakeja ja käytäntöjä pyritty muuttamaan. Lahjoitusmaajärjestelmä kuitenkin asetti Vanhan Suomen Venäjästä poikkeavan oikeudellisen aseman koetukselle. Ruotsalaisperäisiksi palvelusläänityksiksi ymmärretyt Vanhan Suomen lahjoitusmaat olivat venäläisen maanhallinta- ja omistusoikeuden näkökulmasta vähintäänkin poikkeuksellisia. Talonpojat pitivät itseään kruununtalonpoikina, ja kruunukin katsoi, että donaatioilta oli lahjoitettu ainoastaan verot, eikä niiden omistusoikeutta. Venäläiset donataarit puolestaan tulkitsivat lahjoituksensa lahjakirjojen sanamuotojen perusteella ikuisesti ja perinnöllisesti hallittaviksi vottóinoiksi, joiden hallintaoikeudellinen asema vastasi maaorjuutta lukuunottamatta ruotsalaista rälssiä. Ruotsalaisperäisten lakikäytäntöjen vahvuus selittää lahjoitusmaatalonpoikien ja heidän kyläyhteisöjensä väliset rajariidat VANHAN SUOMEN LAHJOITUSMAIDEN...

142 5. Kruunu, kartanotalous ja talonpojat Venäjällä, Elben itäpuolisessa Euroopassa ja Skandinaviassa Kartanotalous ja maaorjien verot Venäjällä Venäjän agraarihistorian keskeisimmät kysymykset liittyvät kruunun, aatelismiehen ja maaorjan välisten suhteiden järjestämiseen ja niissä tapahtuneiden muutosten selittämiseen. Vaikuttavina tekijöinä ovat olleet kruunun riippuvuus aatelin panoksesta valtiokoneiston järjestämisessä ja osallistumisessa sotalaitoksen ylläpitoon. Vastineeksi kruunu myönsi valtion järjestämiseen osallistuneille ryhmille oikeuksia ja erioikeuksia, joihin kuului muun muassa verotusta, oikeudellista asemaa sekä taloudellisia ja tuotannollisia suhteita määrittäneitä hallitsijan antamia lakeja, ukaaseja ja eriasteisia määräyksiä. Maaorjuuden olemuksen analysoimiseksi on tutkittava sekä aatelia että kruunua, jotka vaikuttivat keskeisesti talonpoikien asemaan. Ideat ja aloitteet ryhmien välisten suhteiden muuttamiseksi saattoivat tulla yhteiskunnan sisältä tai ulkoa. Tavallisimmin kruunun, aatelismiehen ja maaorjan välisiä suhteita muutettiin hallitsijan ukaaseilla, joiden taustalla oli tarve järjestää uudelleen ryhmien välisiä voima- ja valtasuhteita. Lisäksi myös ulkoapäin tulleet erilaiset aatteet ja teoriat, äkilliset poliittiset muutokset, kuten esimerkiksi sodat, vaikuttivat siihen, että yhteiskunnallista valtakolmiota oli aika ajoin tarkistettava. Agraarihistoriaa tutkittaessa olennainen kysymys liittyy siihen, miten normatiivisen lainsäädännön, teoreettisten aatteiden ja päivänkohtaisten poliittisten tapahtumien synnyttämät muutokset muuttivat aateliskartanoiden ja maaorjien todellisuutta luvun monikansallinen Venäjä koostui erilaisista provinsseista, joiden oikeudellinen asema poikkesi selvästi toisistaan. Tämän pääluvun kolmessa ensimmäisessä alaluvussa tarkastellaan kruunun, aatelismiehen ja maaorjan välistä verosuhdetta ja analysoidaan kartanotalouden tehostamiseen vaikuttaneita tekijöitä. Neljännessä alaluvussa tarkastellaan kruunun, aatelismiehen ja maaorjan oikeudellista suhdetta ja siinä tapahtuneita muutoksia. Varsinaisia venäläisiä kuvernementteja ja provinsseja verrataan Viron ja Liivinmaan kuvernementteihin sekä muihin Elben itäpuolisen Euroopan maihin. Seuraavassa pääluvussa 6. analyysi ulotetaan yksityiskohtaisesti Vanhan Suomen talonpoikien verotukseen, kartanotalouteen ja oikeudelliseen asemaan. Maaorjuuden olemuksen selvittämiseksi on maanhallinta- ja maanomistusoikeuden lisäksi tarkasteltava myös eräitä muita käsitteen sisältöön vaikuttavia osatekijöitä. Maaorjuutta määriteltäessä on huomioitava talonpoikien verotus ja asema aatelisessa kartanotaloudessa, liikkumis-, muutto- ja avioitumisoikeus sekä maanomistajan oikeus rangaista alustalaisiaan. Myös maaorjien omat reaktiot kartanotalouden rasituksiin kuuluvat tämän tarkastelun piiriin. Maaorjien KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

143 kieltäytyminen veronmaksusta tai päivätyösuorituksista, karkaaminen, levottomuudet aateliskartanoilla ja talonpoikaiskapinat kuvastavat niitä mahdollisuuksia, joita maaorjilla oli käytettävissään. Hallitsijoiden ja Hallitsevan Senaatin antamat ukaasit sekä maanomistajien itsensä laatimat erityiset kartanokohtaiset ohjesäännöt (instruktsija) olivat keskeisiä venäläisen maaorjan aseman ja oikeuksien rajaamisessa. Ohjesäännöissä määriteltiin maaorjien päivätyö-, luontaistuote- ja rahaverot, niiden suoritustavat, eri vuodenaikoina tehtävät työt ja talonpoikien kuljetusvelvollisuus. Niissä määrättiin myös talonpoikien oikeudesta liikkua kartanon maiden ulkopuolella. Säännöissä oli kohtia, joissa annettiin ohjeita erilaisten rikosten, rikkomusten ja laiminlyöntien rankaisemisesta. Lisäksi niissä säädettiin talonpoikien siveellisestä ja uskonnollisesta elämästä. 1 Ohjesääntöjä laadittiin niin aatelin kuin luostareidenkin omistamilla tiloilla. Ensimmäiset ohjesäännöt tehtiin 1700-luvun alkupuolella, mutta ne yleistyivät varsinaisesti vasta vuosisadan jälkipuoliskolla. 2 Maaorjatalonpoikien verorasitus muodostaa yhden keskeisimmistä Venäjän agraarihistorian tutkimusongelmista. Kysymys maaorjatalonpoikien veroista liittyy läheisesti aatelisessa kartanotaloudessa 1700-luvulla tapahtuneisiin taloudellisiin muutoksiin, joiden taustalla vaikuttivat niin Venäjän kansantalouden laajentuminen kuin aatelin vapautuminen pakollisesta valtion palvelemisesta. Niiden tunteminen on välttämätöntä, koska niiden avulla voidaan selittää aatelisessa kartanotaloudessa ja talonpoikien verorasituksessa tapahtuneita muutoksia. Entisessä Neuvostoliitossa 1700-luvun agraarihistoriallinen tutkimus painottui talonpoikien verorasituksen analysoimiseen. Sen avulla etsittiin selityksiä talonpoikien ja aatelin väliselle luokkataistelulle, joka ilmeni talonpoikien karkaamisina ja talonpoikaiskapinoina. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa Venäjän maaorjuuden tutkiminen on puolestaan painottunut 1700-luvun hallitsijoiden ja heidän neuvonantajiensa maaorjuuskäsitysten selvittämiseen. Aatelinen kartanotalous on viime vuosina jäänyt vähemmälle niin idässä kuin lännessäkin. Tärkein yksittäinen tutkimusongelma 1700-luvun aatelisessa kartanotaloudessa liittyy siihen, miten aateliset maanomistajat muuttivat maaorjatalonpoikiensa päivätyöt ja luontaistuotesuoritukset käteiseksi rahaksi. Ennen vuotta 1917 julkaistu aatelista kartanotaloutta ja talonpoikien veroja käsittelevä tutkimuskirjallisuus perustui pääasiassa lainsäädäntöaineistoon. Tutkimusten tavoitteena oli selittää, miksi maaorjuus lakkautettiin Venäjällä vasta Näissä tutkimuksissa luotiin keisarien ja Hallitsevan Senaatin ukaasien avulla kuva aatelin privilegioista ja maaorjien heikosta asemasta. Niissä ei juurikaan pohdittu sitä, miten aatelinen kartanotalous toimi ja miksi talonpoikien verotusta 1700-luvulla korotettiin. Useimpia tämän aikakauden venäläisiä tutkimuksia leimaa moralisoiva sävy, kuten esimerkiksi A.V. RomanovitÓ-Slavatinskin aatelia ja V. I. Semevskin talonpoi- 1 Sivkov & Volkov 1957, s , RubinÓtejn 1957, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

144 kia käsitteleviä klassikkotutkimuksia. RomanovitÓ-Slavatinski ihmettelee toistuvasti, miten epäinhimillinen maaorjuus, talonpoikien ankara verotus, muuttokiellot ja mielivaltaiset rangaistukset olivat ylipäätään mahdollisia ja miksi hallitsija ja aateli saattoivat hyväksyä koko järjestelmän. Semevski, joka poliittisesti sijoittui populistiseen narodnikkiliikkeeseen, tarkasteli maaorjuutta talonpoikien näkökulmasta. Hän korosti maaorjien kurjaa asemaa, jolloin kansantaloudessa ja kartanotaloudessa tapahtuneiden muutosten analysointi jäi vähemmälle. Historialliseen materialismiin perustuvassa marxilais-leninistisessä tutkimuksessa talonpoikien ja maanomistajien verosuhde määriteltiin feodaaliveron (feodal naja renta) käsitteellä. Sillä tarkoitettiin niitä maaorjatalonpoikien aatelisille maanherroille, kirkoille, luostareille, hoville ja hallitsijalle suorittamia veroja, jotka määrättiin kruunulle maksettavien verojen lisäksi. Feodaaliverot eli luontaistuote-, rahaja päivätyöverot tulkittiin maaorjien kotitarveviljelyksestä maanomistajalle maksamaksi vuokraksi. Feodaaliverot olivat maanhaltijan yksin määrättävissä, eikä maaorjatalonpojilla ollut mahdollisuutta vaikuttaa niihin. Venäläisen aatelin toimeentulo perustui pääasiassa kartanotaloudesta saataviin tuloihin 1700-luvun puoliväliin saakka. Aatelin tuloissa keskitetyn valtion maksamilla rahapalkoilla ei 1700-luvun alkupuolella ollut suurtakaan merkitystä, sillä kruunun menosäännöistä huolimatta ne jäivät useimmiten maksamatta. Korvaukseksi kruunu lahjoitti talonpoikaiskyliä ja -tiloja, jotka turvasivat aatelille mahdollisuuden hoitaa valtiolliset tehtävänsä. Vuosisadan jälkipuoliskolla virasta saatavan rahapalkan merkitys aatelin kokonaistaloudessa muodostui tärkeämmäksi. Venäjän agraarihistoriassa feodaalivero jaetaan raha- ja luontaistuote- (obrok) sekä päivätyöveroihin (barótóina). Jakautuminen kahteen veromuotoon oli tapahtunut 1600-luvulla ilman nimenomaisia ukaaseja tai muita määräyksiä. 3 Obrok-veroilla tarkoitettiin rahaveroja ja luontaissuorituksia, joita maaorjatalonpojat maksoivat aatelisille isännilleen, hoville tai luostareille. Obrokia suorittavat talonpojat maksoivat osan veroistaan joko käteisenä rahana tai viljana, ja lisäksi he toimittivat aatelisen isännän vaatiman määrän lihaa, voita, munia, marjoja ja sieniä sekä muita elintarvikkeita. BarÓtÓina-verot olivat puolestaan työsuorituksia, joita talonpojat tekivät isäntiensä pelloilla, niityillä, navetoissa, metsissä ja manufaktuureissa. Päivätyöt jaettiin jalka- ja hevospäiviin luvun ensimmäisellä puoliskolla talonpojat suorittivat yleisesti obrok- ja barótóina-verojen sekamuotoa, jossa osa veroista maksettiin rahassa ja luontaissuorituksina ja osa päivätöinä. 4 Sekä obrok- että barótóina-verot järjestettiin niin sanottujen tjaglojen (tjaglo) mukaisesti luvun alkupuoliskolla tjaglolla tarkoitettiin tiettyä ryhmää talonpoikia, jotka viljelivät yhdessä samaa maapalaa. Se oli työyksikkö, johon kuului tietty määrä aikuisia, tavallisesti vuotiaita miehiä, usein nuorempiakin luvun 3 Romanovi -Slavatinskij 1870, s Òapiro 1954, s ; Sivkov & Volkov 1957, s A. L. Òapiron mukaan sekaverotus oli yleisin eli sitä noudatettiin noin 60 prosentilla aatelin omistamista tiloista 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Puhdasta obrok-veroa maksettiin 24 prosentilla ja bar t ina-veroa vain noin 14 prosentilla aatelin omistamista tiloista. KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

145 jälkipuoliskolla käsite vakiintui tarkoittamaan yhden miehen ja naisen muodostamaa työparia. Työkykyisen aikuisen määritteleminen oli suhteellista ja riippui aina maanomistajasta. Miesten työkyvyn katsottiin alkavan vuotiaana ja päättyvän vuotiaana. Naisten vastaava työikä oli vuotta. Tjaglolla ei siten ollut mitään tekemistä talonpoikien viljelemien tilojen koon tai niiden tuottavuuden kanssa. Kartanotalouden kannalta käsite oli kuitenkin keskeinen, sillä niin verot kuin kaikki työtkin organisoitiin sen mukaisesti. 5 Maantieteellisesti päivätyöverot keskittyivät Keski- ja Etelä-Venäjän suurille maanviljelysalueille. 6 Maanmuokkaus-, kylvö- ja korjuumenetelmät vaativat runsaasti työvoimaa, jota aateliset maanomistajat, kirkot ja luostarit saivat tiluksillaan asuvista talonpojista luvun ensimmäisellä puoliskolla noudatettiin kolmivuoroviljelyä, jonka rinnalle tuli myös nelivuoroviljely 1700-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäisenä vuonna peltoon kylvettiin syysvilja eli useimmiten ruis ja toisena kevätvilja, joka tavallisimmin oli ohra tai kaura ja myöhemmin luvulla myös vehnä. Kolmantena vuonna pelto oli kesantona. Sekä omilta että talonpoikien niityiltä kartanot korjasivat heinää karjansa ja hevostensa ravinnoksi. 7 Talonpoikien työt oli järjestetty vuodenkulun mukaisesti. Kolme huippua käsittänyt agraarinen vuosi alkoi keväällä, jolloin pellot kylvettiin. Vuoden toisen ja ehkä kiireisimmän työhuipun muodosti heinänteko, johon kartanonomistaja käytti miestyövoiman lisäksi myös naisia ja lapsia. Viimeisen ja kestoltaan pisimmän työjakson muodosti sadonkorjuu, joka alkoi viljan leikkuulla ja puimisella ja päättyi juurikasvien nostoon myöhemmin syksyllä. Tämän jälkeen pellot vielä kynnettiin. Varsin usein edellisvuotisten kaura- ja ohrapeltojen kyntö tehtiin keväällä, minkä jälkeen pelto jätettiin kesannolle. Iljan päivän tienoilla (20.7.) tai viimeistään elokuun alussa kesanto äestettiin risukarhilla ja siihen kylvettiin syysruis. Erityisesti kyntövaihe kysyi runsaasti talonpoikaisia hevostyöpäiviä, joiden vuotuisesta määrästä aatelinen kartanonomistaja käytti tuolloin huomattavan osan. Raha- ja luontaisverojen suorittaminen keskittyi Luoteis- ja Pohjois-Venäjän sekä Siperian harvaanasutuille peltoviljely- ja kaskenpolttoalueille, joilla maanviljelyllä ei ollut yhtä keskeistä asemaa kuin Keski- ja Etelä-Venäjällä. 8 Verokäytäntö perustui ilmastollisiin ja maantieteellisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttivat eniten alueen elinkeinoihin. Luoteis- ja Pohjois-Venäjällä kasvukausi jäi lyhyemmäksi kuin Etelä- ja Keski-Venäjällä, joten maanviljely ei saavuttanut samanlaista asemaa kuin etelässä. Myös pitkät etäisyydet ja hankalat kulkuyhteydet asettivat käytännöllisiä esteitä päivätöiden suorittamiselle. Tavallisesti aatelin hallinnassa olevat maatilat olivat laajoja esimerkiksi Koillis-Venäjällä Kostroman ja Voroneñin kuvernementeissa, eivätkä talonpojat käytännössä voineet säännöllisesti suorittaa päivätöitä isäntiensä pelloilla. Luoteis- ja Pohjois-Venäjällä raha-, luontaistuote- ja päivätyöverojen sekamuoto oli aatelisen maanomistajan kannalta yleisempi ja taloudellisesti 5 RubinÓtejn 1957, s ; Confino 1963, s Indova 1954, s. 57; Saharov 1983, s Indova 1957, s ; Blum 1961, s. 328; Saburova 1976, s Indova 1954, s. 57; Blum 1961, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

146 merkittävämpi kuin pelkästään talonpoikien päivätyösuorituksiin perustuvat verot. Venäjän agraarihistorian tutkijat niin idässä kuin lännessäkin ovat olleet yhtä mieltä siitä, että 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla maaorjatalonpoikien verorasitus kohosi tasaisesti. 9 Tämä johtui sekä kruunun että aatelin tarpeesta korottaa maaorjien veroja. Sodankäyntinsä rahoittamiseksi Pietari I määräsi säännöllisten kruununverojen lisäksi talonpoikien maksettavaksi useita ylimääräisiä veroja, jotka vaihtelivat runsaasti niin alueellisesti kuin vuosittainkin. Esimerkiksi Kiovan provinssissa kaikki talonpojat maksoivat noin 40 erilaista pienehköä ylimääräistä veroa, mikä antaa selvän kuvan kruununverotuksen monimutkaisuudesta. 10 Luontaistuote- ja rahaverojen lisäksi kruunu asetti talonpojille myös muita rasituksia ja velvoitteita, kuten esimerkiksi väenotot ja rakennustyöt. Erityisesti suuren pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa vuosittaiset väenotot vähensivät talonpoikaiskylien miestyövoimaa. Lisäksi lukuisat kruunun aloittamat rakennusprojektit, muun muassa Pietarin kaupunki, erilaiset linnoitustyöt, Laatokan kanavan kaivaminen ja teiden tekeminen, toteutettiin talonpoikien työvoimalla luvun alussa Venäjällä liikkui jatkuvasti kruunun töihin määrättyjä suuria talonpoikaisryhmiä. 11 Aatelin omistuksessa olevien maaorjatalonpoikien verotuksesta on muistettava, että kruununverojen lisäksi maaorjatalonpojat suorittivat vielä obrok- ja barótóina-verojakin. Hovin ja hallitsijaperheen niin sanotuilla pöytätiloilla sekä kirkon ja luostareiden tiloilla 1720-luvun alussa talonpojat maksoivat huomattavasti suurempia kruununveroja kuin aatelistilojen maaorjat. 12 Aatelistilojen kruununverorasitus poikkesi siksi, että valtion palvelemiseen sidottu aateli sai palkkansa sille lahjoitetuilta talonpoikaistiloilta. Kruunu katsoi, että aatelille oli jätettävä veronmaksukykyisiä talonpoikia, jotta se voisi osallistua taloudellisesti turvattuna valtion palvelemiseen armeijassa ja laivastossa sekä Pietarin ja Moskovan virastoissa. Suuren pohjan sodan jälkeen 1720-luvun alussa taloudellisiin vaikeuksiin joutunut kruunu uudisti verotustaan. Vuosina toteutettu sielu- eli päävero (poduónaja podat ) mullisti perinpohjaisesti Venäjän valtionverotuksen. Kruunu luopui useiden ylimääräisten verojen järjestelmästä ja siirtyi niin sanottuun sieluveroon, joka määrättiin kiinteänä vuosittaisena maksuna kaikille miespuolisille talonpojille. Sieluveron määräämisen yhteydessä ei käsitelty sitä, kuinka paljon maaorjien piti maksaa veroja aatelisille isännilleen. 13 Vuodesta toiseen samana pysynyt sieluvero oli aatelin kannalta edullinen, sillä se esti kruunua tunkeutumasta uusilla lisävaatimuksilla aatelisen ja talonpojan verosuhteen väliin, jolloin tilanomistaja saattoi kokonaisuudessaan pitää itsellään maataloustuotteista saatavat tulot. Toisin sa- 9 Òapiro 1954, s. 1954, s. 159; Blum 1961, s. 394; Anisimov 1989a, s Anisimov 1989, s Vuosina Kiovan provinssissa talonpoikien maksamista veroista noin 40 prosenttia oli säännöllisiä ja peräti noin 60 prosenttia ylimääräisiä. Kiovan provinssi ei havainnollisuudestaan huolimatta esimerkkinä ole täysin paikallaan, koska alue oli juuri keisarikuntaan liitettyä voittomaata. 11 Òapiro 1954, s Òapiro 1954, s ; Anisimov 1982, s. 31, Romanovi -Slavatinskij 1870, s ; Semevskij 1903, s. 106; Sivkov & Volkov 1957, s. 63. KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

147 noen aatelinen isäntä saattoi korottaa talonpoikiensa obrok- ja barótóina-veroja pelkäämättä, että kruunu yhtäkkiä veisi osan rahaveroista tai myytyjen luontaistuotteiden voitosta. Maaorjatalonpoikien työ-, luontaistuote- ja rahaverojen määrää ei 1700-luvulla onnistuttu rajoittamaan kruunun yrityksistä huolimatta. Vuonna 1724 Hallitsevan Senaatin antamassa ukaasissa määriteltiin kruununtalonpoikien obrok-veron suuruudeksi sielua kohti vuodessa 40 kopeekkaa, jonka toivottiin siirtyvän normiksi myös aatelistiloille. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja käytännössä aatelistilojen obrok-vero oli monin verroin korkeampi. Kruunu yritti myöhemminkin vaikuttaa maaorjien verotukseen, mutta ilman tulosta. Esimerkiksi Katariina II:n kaikille kuvernööreille osoittaman salaisen määräyksen mukaan maaorjatalonpoikien obrok-vero ei saanut ylittää kahta ruplaa taloa kohti vuodessa. Mustan mullan alueen ulkopuolella yli puolet talonpojista maksoi pelkkää rahaveroa, joka 1700-luvun alkupuolella oli vuosittain keskimäärin 1-2 ruplaa sielulta ja lähenteli 1760-luvulla 5-6 ruplaa. Vuosisadan lopussa kymmenen ruplankaan obrok-vero sielua kohden ei ollut tavaton. Muutos ei johtunut pelkästään hintojen noususta ja ruplan arvon heikkenemisestä, vaan myös kartanotalouden laajentumisesta ja aatelin elämäntavan muutoksesta. 14 Aatelisten maanomistajien päätös siirtyä pelkkiin maaorjien rahaveroihin merkitsi muutoksia myös talonpoikaistalouksissa. Rahaverojen maksamiseksi maaorjatalonpojat joutuivat lähtemään joko kausiluontoisiin ansiotöihin tai myymään valmistamiaan tuotteita. Tällaiset maaorjatalonpojat eivät olleet enää niin riippuvaisia maataloudesta, koska osa ansioista käytettiin myös viljan ostamiseen. Obrokalueilla muutos näkyi irtautumisena suljetusta feodaalisesta tuotantotavasta, mikä merkitsi rahatalouden yleistymistä myös maaseudulla. 15 Yksinomaan päivätyöveroja suorittavat talonpojat olivat tiukimmin sidottuja maanomistajan kartanotalouteen. Tutkijat ovat olleet yhtä mieltä siitä, että päivätöiden korottaminen alkoi 1730-luvulla ja että vuosisadan viimeisellä kolmanneksella mustan mullan peltoviljelyalueella päivätöinä vaadittiin jo lähes kolmeneljäsosaa kaikista maaorjien suorittamista veroista. 16 Myös muualla päivätöiden osuus lisääntyi, ja niitä otettiin käyttöön sellaisilla alueilla, joissa barótóinaa ei aikaisemmin ollut vaadittu. Päivätöiden lisääminen kertoi venäläisen kartanotalouden murroksesta, joka on selitettävissä maatalouden tuotantosuunnan muutoksella, jonka välttämätön edellytys oli maaorjien työpanos. Maaorjien päivätöistä 1700-luvulla ei ole saatavissa mitään yhtenäistä tilastollista tietoa. Päivätöiden määrä oli riippuvainen yksinomaan maanomistajasta, ja se saattoi vaihdella runsaastikin kartanotalouden tuotantomuodon mukaisesti. Tavallisimmin maaorjat työskentelivät kolmena päivänä viikossa kartanon pelloilla, mutta on olemassa yksittäisiä tietoja viidestä ja jopa kuudesta viikottaisesta 14 Romanovi -Slavatinskij 1870, s. 293, ; Saharov 1983, s Blum 1961, s , ; Saharov 1983, s Poljanskij 1956, s. 332; Blum 1961, s. 394; Tihonov 1974, s ; Saharov 1983, s Saharov 1983, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

148 Keisari Paavali I antoi kruunajaistilaisuutensa yhteydessä maaorjamanifestin, joka rajoitti talonpoikien barótóinan kolmeen päivään viikossa. ÒtÓukinin muotokuva Paavali I:stä. I. G. Fabritsius, Voenno- Inñernoe vedomstvo v carstvovanie Imperatora Aleksandra I, tom 1 (Sankt Peterburg 1903). Kuva Timo Kilpeläinen. työpäivästä luvun jälkipuoliskolla pelkälle barótóinalle määrätyt talonpoikaistilat suorittivat kuusipäiväistä työviikkoa aatelisten isäntiensä kartanoilla. Ainoastaan sunnuntaisin ja muina kirkollisina juhlapäivinä talonpojilta ei vaadittu työsuorituksia. 17 Kruunun kiinnostus maaorjien päivätöihin ja muihin veroihin johtui siitä, että se yritti turvata omat saatavansa. Talonpoikien maksamalle sieluverolle perustuva Venäjän valtiontalous edellytti jonkinlaista talonpoikien verotuksen seurantaa. Käytännössä ukaasitasolle jääneet kehoitukset eivät turvanneet valtion tuloja, joten Venäjällä siirryttiin Elisabet I:n aikana 1750-luvulla välilliseen verotukseen (esimerkiksi suolavero), jolla katettiin sieluverotuksessa syntynyttä vajausta. Kehoituksiksi tarkoitetuissa Hallitsevan Senaatin ukaaseissa todettiin, etteivät aateliset maanomistajat verottaisi maaorjiaan niin paljon, etteivät he kykenisi maksamaan sieluveroa tai kasvattamaan viljaa omiksi tarpeikseen. Konkreettisemmin päivätöiden määrään otettiin kantaa edellä mainitussa Katariina II:n salaisessa verosuosituksessa, jonka 18 Romanovi -Slavatinskij 1870, s. 293, KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

149 mukaan maaorjatilojen barótóina-verot tulisi rajoittaa neljään päivään viikossa. 18 Vasta Paavalin huhtikuussa 1797 antamassa manifestissa päivätöiden määrä määriteltiin virallisesti. Aateliskartanoilla suoritettavat päivätyöt rajoitettiin kolmeen päivään viikossa, ja kolmena muuna talonpojan odotettiin työskentelevän omilla pelloillaan. Lisäksi manifestissa kiellettiin ehdottomasti sunnuntaityö. 19 Feodaaliset suhteet säilyivät puhtaimmillaan juuri sellaisilla aatelistiloilla, joiden verot perustuivat pelkkiin päivätöihin luvun lopussa barótóinan maksimointi merkitsi sitä, että maaorjatalonpoikien oma maataloustuotanto supistui, eivätkä rahataloudelliset suhteet tilapäisistä ansiotöistä puhumattakaan kehittyneet samalle tasolle kuin obrok-alueilla. Venäläisen aatelin tärkeimmiksi tehtäviksi katsottiin 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla valtion palvelu ja maanviljely. Ensimmäinen merkki aatelin roolin muuttumisesta oli sen oikeus myydä maataloustuotteita, mistä säädettiin heinäkuussa 1726 annetussa Hallitsevan Senaatin salaisen neuvoston ukaasissa. Ukaasin mukaan pomeótóikit saivat myydä vapaasti kartanoidensa tuotteita, kunhan ne oli tuotettu heidän omistamissaan kylissä. Sen sijaan kauppa (torgovlja, kommercija) ja erityisesti ulkomaankauppa varattiin kauppiaille. 20 Aateli sai myydä peruselintarvikkeita, mutta esimerkiksi viinakauppaa pidettiin edelleenkin kauppiaiden tehtävänä. Asiasta käytiin vilkasta keskustelua 1700-luvun jälkipuoliskolla, jolloin aateli katsoi maan tuotteiden jalostamisen ja kaupan kuuluvan maan nautintaoikeuksien (pravo polzovanije) piiriin. Manufaktuuripohjainen viinanpoltto oli alkanut 1600-luvun viimeisellä neljänneksellä, jolloin sekä kruunu että kauppiaat rakensivat polttimoita lähinnä suurempiin kaupunkeihin luvun alussa myös aateliset kartanonomistajat rakensivat omia kotitarvepolttimoitaan, jotka olivat tosin huomattavasti pienempiä kuin kauppiaiden tai kruunun polttimot. Vuonna 1725 aateli omisti 47 viinatehdasta, jotka oli ostettu joko kruunulta tai kauppiailta. Tehtaiden määrä kasvoi nopeasti, ja vuonna 1753 manufaktuurikollegioiden tekemien tilastojen mukaan aatelin polttimoita oli 278, ja ne hallitsivat lähes puolta koko keisarikunnan viinantuotannosta. Viinalle oli olemassa vakaat markkinat, sillä kaupungit ja kruunu ostivat kaiken, minkä aateli ja kauppiaat manufaktuureissaan ehtivät polttaa. 21 Suurimmalla osalla aatelisista maanomistajista oli yksi polttimo, jossa heidän viljaylijäämänsä jalostettiin viinaksi. Tärkeimpänä raaka-aineena oli ruis, jota saatiin kartanon omilta pelloilta. Polttimon yhteydessä oli mylly ja mallastamo, jotka olivat välttämättömiä raaka-aineen välijalostuksen kannalta. Volkovin mukaan sankkoa (vedro) viinaa edellytti 100 tóetverttiä maltaita, jotka saatiin noin 400 viljatóetvertistä. Tämä puolestaan edellytti 150 desjatiinan peltopinta-alaa. Tavalli- 19 PSZ, (XXIV), ( ); Romanovi -Slavatinskij 1870, s ; Blum 1961, s PSZ, (VII), ( ). 21 Romanovi -Slavatinskij 1870, s. 260; Golubcov 1957, s. 88; RubinÓtejn 1957, s. 140; Volkov 1979, s , 62-65; Anisimov 1989b, s Volkov 1979, s , 291; de Madariaga 1981, s Vino eli eräänlainen rankki tehtiin rukiista, joskus myös kaurasta, ja siihen lisättiin maltaita, hiivaa ja humalaa. Vino sai käydä jonkin aikaa, minkä jälkeen siitä valmistettiin tislaamalla vodkaa. 148 KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

150 Keisarinna Elisabet I suosi merkantilistista kauppa- ja teollisuuspolitiikkaa, jonka tunnusmerkkeinä olivat tietyksi määräajaksi tavanomaisimmin aatelille myönnetyt monopolit. Yksi tuottoisimmista manufaktuurimonopoleista oli viinanpolttoprivilegio, jonka aateli sai vuonna Kuva teoksesta A. V. Morozov, Katalog Russkih Portretov (Moskva 1913). Kuva Timo Kilpeläinen. sesti viinanpoltto aloitettiin marraskuussa, ja sitä jatkettiin pari kuukautta tai niin kauan kuin raaka-ainetta oli käytettävissä. 22 Aatelisten viinanpolttajien joukossa oli myös puolenkymmentä varsinaista suuryrittäjää, joilla oli useita polttimoita. Heidän tehtaidensa vuosituotanto kattoi noin neljänneksen kaikesta aatelin polttamasta viinasta. Suurimpina yksittäisinä aatelisina yrittäjinä toimivat keisarinna Elisabetin kansleri Petr IvanovitÓ Òuvalov ja Venäjän Englannin lähettiläs Petr GrigorjevitÓ TÓernyÓev, jonka polttimot oli kirjattu hänen vaimonsa Jekaterina TÓernyÓevan nimiin. Esimerkiksi vuonna 1754 Òuvalovin tehtaat polttivat sankkoa viinaa, josta suurin osa myytiin Pietariin. 23 Kummallakin oli kartano Vanhassa Suomessa. Aatelin harjoittama viinanpoltto lisääntyi nopeasti ja 1740-luvulla. Vuonna 1730 vuosituotanto oli sankkoa, ja kolme vuotta myöhemmin se oli jo sankkoa. Vuonna 1737 tuontanto lähenteli sankkoa, ja vuonna 1740 ylitettiin sangon raja. Kyseessä ei ollut tilastoimismenetelmiin liittyvä muutos tai virhe, vaan äkillinen aatelisen kartanotalouden tuotantotavan muutos. Samalla aateli 23 Volkov 1979, s. 71, 296, KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

151 laajensi koko ajan osuuttaan viinamarkkinoista. Kauppiaat eivät enää pystyneet kilpailemaan aatelisten kartanonomistajien kanssa, koska kartanoilla pystyttiin tuottamaan maaorjien avulla halpaa ruista ja kuljettamaan jatkojaloste markkinoille käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi. Kauppiaat, jotka perustivat oman viinanpolttonsa ostoviljan varaan, joutuivat maksamaan myös kuljetuskustannuksia huomattavasti enemmän kuin aateliset. Vuoteen 1750 mennessä aateli oli vuotuisella sangollaan ohittanut kauppiaiden viinantuotannon. 24 Heinäkuussa 1754 aateli sai Hallitsevan Senaatin ukaasilla viinanpolttomonopolin, ja kauppiaat joutuivat lakkauttamaan oman tuotantonsa seuraavan vuoden alkuun mennessä. Ukaasin merkantilistisen perustelun mukaan kauppiaiden tuli keskittyä kauppaan ja tavaroiden välittämiseen, ei niiden tuottamiseen. Käytännössä ukaasi merkitsi selvää tehtävänjakoa aatelin ja kauppiaiden välillä, sillä kauppiaat saivat edelleen hoitaa viinan vähittäismyynnin sekä maalla että kaupungeissa. 25 Aatelin viinanpolton kannalta oli huomattavasti tärkeämpää, että seuraavana vuonna annetussa Hallitsevan Senaatin ukaasissa aatelin poltto-oikeudet sidottiin rankiarvoihin. Esimerkiksi kahdeksanteen luokkaan kuuluvat aateliset saivat polttaa 100 sankkoa vuodessa, neljännen luokan aateliset 400 sankkoa ja ensimmäisen luokan aateliset sankkoa vuodessa. Samalla ukaasissa määrättiin aatelin viinanpolttomonopolin ajaksi kymmenen vuotta. 26 Aatelin monopoli ja tuotannon kontrolloimiseen tähtäävät rankirajat johtivat tilapäisesti dynaamisen viinateollisuuden kasvun pysähtymiseen. Suljetussa monopolissa tuotteen hinta pysyi korkeana, jolloin aateli joutui etsimään uusia jalostusmuotoja elintarvikeylijäämälleen tai vaihtamaan maaorjiensa veromuotoa luvun puolivälissä Etelä- ja Keski-Venäjän päivätyövaltaisilla viljanviljelyalueilla siirryttiin yhä useammin rukiista vehnään, jota kuljetettiin jauhoina jokia myöten Moskovaan ja Pietariin. Huomattava osa vehnästä meni myös vientiin. 27 Pohjois- ja Luoteis-Venäjällä puolestaan siirryttiin 1700-luvun puolivälistä lähtien yhä useammin maaorjien rahaverotukseen. Rajoitettu viinanpoltto ei enää 1750-luvun jälkipuoliskolla ollut kannattavaa muissa kuin poikkeuksellisen suurissa yksiköissä tai sellaisilla alueilla, jotka olivat riittävän lähellä vakaita ja suuria markkinoita. Suurkaupunkien eli lähinnä Moskovan ja Pietarin ympäristössä sijaitsevat kartanopolttimot selvisivät parhaiten rajoituksista huolimatta. Tilanne kuitenkin muuttui Katariina II:n valtaannousun ja uusien talouspoliittisten oppien myötä, ja viinanpoltosta tuli jälleen kannattavaa manufaktuuritoimintaa. Viinanpolton ja siihen liittyneen viljanviljelyn ohella aateliset käyttivät talonpoikien päivätöitä myös erilaisten tekstiilimanufaktuureiden ja rautaruukkien perusta- 24 Volkov 1979, s , Volkovin ilmoittamat luvut perustuvat keskushallintoviranomaisille tehtyihin tuotantoilmoituksiin, joita säilytetään RGADA:ssa. Monissa neuvostoliittolaisissa tutkimuksissa on julkaistu sellaisenaan käyttökelpoista tilastoaineistoa, joka on usein jäänyt hyödyntämättä länsieurooppalaisilta ja amerikkalaisilta tutkijoilta. 25 PSZ, (XIV), ( ). 26 PSZ, (XIV), , ( ); Romanovi -Slavatinskij 1870, s ; Poljanskij 1956, s. 377; Volkov 1979, s. 86, Indova 1957, s ; RubinÓtejn 1957, s. 143; Kahan 1985, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

152 miseen luvun ensimmäisellä puoliskolla merkantilistista teollisuus- ja kauppapolitiikkaa noudattavan kruunun tuella manufaktuureiden perustajille myönnettiin muun muassa verovapauksia ja korottomia lainoja. Ennen Pietari I:n aikaa Venäjällä ei ollut varsinaista teollisuutta, sillä tavarat olivat talonpoikien kotitarviketuotantoa (kustar ). Itse asiassa koko 1700-luvun alun rautateollisuus ruukkeineen, valimoineen, kivääri- ja tykkitehtaineen olivat Pietarin aloitteesta syntynyttä ja maaorjatyövoimaan perustunutta feodalistista manufaktuuritoimintaa, eikä sen taustalla ollut varsinaisia aloitteen ottaneita moderneja yrittäjiä. 28 Monissa neuvostoliittolaisissa tutkimuksissa todisteltiin venäläisen kapitalismin syntyneen 1500-luvulla tai viimeistään 1600-luvun jälkipuoliskolla, joskin useat ajoittivat talousmuodon synnyn 1700-luvun jälkipuolellekin. Kiista kapitalismin synnystä juuttui kysymykseen, olivatko manufaktuureiden työntekijät maaorjia vai vapaasti työpanostaan myyviä entisiä sotilaita tai talonpoikia. 29 Useimpien tutkijoiden mukaan 1700-luvun alkupuolen manufaktuuriteollisuus perustui maaorjatyövoimaan, eikä se ilmentänyt kapitalistista, vaan feodaalista talous- ja yhteiskuntamuotoa. Ne tutkijat, joiden tavoitteena oli liittää Venäjä osaksi länsieurooppalaista yhteiskuntakehitystä, etsivät viitteitä 1600-luvun vapaasti vuokratusta työvoimasta, jolloin esimerkiksi kaupunkien käsityöläisverstaiden oppipojat ja kisällit tulkittiin palkkatyöläisiksi. 30 Pietarilaisen Jevgeni Anisimovin johdolla 1990-luvulla venäläiset tutkijat eivät enää ajoita kapitalismin syntyä 1600-luvulle tai 1700-luvun alkuun. Sieluveron määräämisen yhteydessä 1720-luvun alussa kaikki manufaktuurien työntekijät kirjattiin maaorjina niille aatelisille maanomistajille, joiden kylistä he olivat siirtyneet manufaktuureihin. Anisimovin mukaan oli selvää, ettei tällaisessa tilanteessa voinut syntyä kapitalismia tai länsieurooppalaista teollisuusyrittäjäluokkaa. 31 Suurin osa yksityisistä tekstiilimanufaktuureista oli 1700-luvun alkupuolella kauppiaiden omistuksessa. Kruunu oli myöntänyt kauppiaille oikeuden käyttää työvoimana maaorjia, mutta keisarinna Elisabetin aikana kauppiaiden oikeutta ostaa maaorjia rajoitettiin. Pietari III lopulta kielsi maaliskuussa 1762 antamallaan ukaasilla maaorjien käytön kauppiaiden manufaktuurien työvoimana. Tämän jälkeen 28 Tugan-Baranovsky 1970 (1898), s Mihail Tugan-Baranovskin Venäjän 1800-luvun teollisuushistorian klassikko sisältää arvostetun johdannon manufaktuurituotannosta ja 1700-luvun Venäjällä. Teoksesta otettiin Neuvostoliitossa useita uusintapainoksia, ja lisäksi se on käännetty saksaksi (1900) ja englanniksi (1970). 29 Karl Marxin mukaan vapaa työvoima, joka myi työpanoksensa rahapalkkaa vastaan lisäarvoa tavoittelevalle yrittäjälle, oli kapitalismin välttämätön edellytys. Marx 1986, s , Zaozerskaja 1953, s ; Pavlenko 1953, s ; Poljanskij 1956, ; Isajev 1970, s. 5-9, Zaozerskajan mukaan kapitalismi syntyi Venäjällä 1600-luvulla, kun taas esimerkiksi Isajev katsoo sen syntyneen vasta 1810-luvulla. Suurin osa tutkijoista edustaa Pavlenkon ja Poljanskin kantaa, jonka mukaan kapitalismi syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla, ehkä 1760-luvulta alkaen. David Griffiths (Univ. of Carolina, USA) esittelee Neuvostoliitossa käydyn transitiokeskustelun erinomaisessa esseessään, joka on julkaistu Hugh D. Hudson Jr:n 1700-luvun Venäjän tärkeintä rautateollisuussukua eli Demidoveja käsittelevän tutkimuksen johdannossa. Griffiths 1986, s Anisimov 1993, PSZ, (XV), ( ); Tugan-Baranovsky 1970, s Pavlenko 1953, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

153 aatelisella manufaktuuritoiminnalla ei ollut todellista kilpailijaa. Vuonna 1773 Venäjän 328 manufaktuurista 66 kuului aatelille, mutta ne vastasivat peräti kolmanneksesta koko tuotannon arvosta luvun viimeisellä neljänneksellä aateli lisäsi osuuttaan sekä tuotannosta että manufaktuurien määrästä. 32 Maaorjatyövoimaan perustuva ruukkitoiminta osoittautui tuottavimmaksi luvun lopussa Venäjällä oli ainoastaan 19 pienehköä ruukkia, mutta suuren pohjan sodan myötä niiden määrä kasvoi nopeasti. Osa kruunun perustamista kaivoksista oli suunnattomia, kuten esimerkiksi Permin kuvernementissä sijainnut yhdeksän kaivoksen kompleksi, jossa työskenteli maaorjaa. Uralille, Siperiaan ja Aunuksen Karjalaan perustettiin ruukkeja, joiden yhteyteen rakennettiin asetehtaita ja tykkivalimoita. Sodan jälkeen asetehtaiden tuotanto vähentyi ja niissä siirryttiin muihin tuotteisiin. Kruunun tehtaita myytiin ja vuokrattiin myös aatelille ja kauppiaille luvun puolivälissä Venäjällä oli jo lähes sata rautaruukkia, joista kolme viidesosaa oli aatelin omistuksessa. Vuoteen 1750 mennessä raudasta oli tullut Venäjän tärkein vientituote, jota vietiin vuosittain noin 1,2 miljoonaa puutaa. 33 Keisarinna Elisabetin merkantilistiselle teollisuuspolitiikalle oli ollut ominaista yhtä tuotetta koskevan monopolin antaminen aatelille tietyksi ajaksi. Viinanpoltto on tästä hyvä esimerkki. Monopolit rajoittivat tuotantoa, eivätkä sen paremmin aateliset kuin kauppiaatkaan olleet tyytyväisiä niihin. Katariina II:n koollekutsumassa lakiasäätävässä komissiossa aateli ja kauppiaat vaativat monopolien purkamista, mikä sopi hyvin myös uuden keisarinnan monopoleja vastustavaan talouspoliittiseen linjaan. Teollisuuspolitiikassa palattiin talonpoikaiseen kotitarvetuotantoon, jota aateli kannatti ja kauppiaat vastustivat. 34 Aatelin näkökulmasta talonpoikainen kotiteollisuus oli edullista niin obrok- kuin barótóina-verotuksessakin. Obrok-mallissa aateli turvasi tulonsa ilman erillisiä investointeja, kun talonpojat itse myivät tuotteitaan suoraan markkinoille ja maksoivat veronsa rahana. BarÓtÓina-mallissa aatelin omistamissa manufaktuureissa talonpoikien päivätöinä valmistamat tuotteet johtivat samaan lopputulokseen. Uusi teollisuuspolitiikka merkitsi kauppiaiden harjoittaman laajamittaisen manufaktuuritoiminnan vaikeutumista, kun kruunu vähitellen lakkasi antamasta korottomia lainoja ja muita etuja kauppiaille. 35 Katariina II:n uusi teollisuus- ja manufaktuuripolitiikka ei kuitenkaan aiheuttanut suurempia pulmia, koska 1700-luvun jälkipuoliskon manufaktuurit ja talonpoikainen kotiteollisuustuotanto eivät kilpailleet keskenään. Manufaktuureiden valmistamat tuotteet menivät pääasiassa valtiolle ja aatelille, kun taas kotiteollisuustuotanto suuntautui maaseudun ja kaupunkien tavalliselle väestölle. Tehtaiden sekä kustareiden ja aatelisen kartanotalouden manufaktuuritoiminnan välille ei syntynyt tästä syystä kilpailua, ja molemmat tuotantomuodot kehittyivät. 36 Maataloudesta ja sen uudistamisesta tuli 1700-luvun jälkipuoliskon Venäjällä val- 34 Tugan-Baranovsky 1970 (1898), s Mts Mts De Madariaga 1981, s , KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

154 tion kannalta tärkeämpi asia kuin teollisuuspolitiikasta. Taustalla oli sekä käytännöllisiä että aatehistoriallisia syitä. Vuosina Uralin kaivoksilla ja manufaktuureilla esiintyi kulkutautiepidemioiden yhteydessä laajoja talonpoikaislevottomuuksia, joihin Pietari III ja Katariina II joutuivat puuttumaan ankarasti. Kruunun mielestä levottomuuksien syynä oli nimenomaan kaivoksien ja manufaktuurien suuri koko, joka levitti tauteja ja esti myös maaorjatalonpoikien tehokkaan valvonnan. Toinen syy talouspolitiikan muutokseen löytyi manufaktuureille myönnetyistä lainoista, joita kruunu ei koskaan ollut saanut takaisin luvun aatteellinen ilmapiiri ei myöskään suosinut merkantilistista ja suurissa yksiköissä toimivaa teollisuuspolitiikkaa Kartanotalous ja talonpojat Elben itäpuolisessa Euroopassa ja Skandinaviassa Virossa ja Liivinmaalla talonpoikien verot ja niiden perusteet eivät varsinaisesti poikenneet venäläisten maaorjien veroista. Virossa ja Liivinmaalla jokainen tilanherra saattoi itse päättää talonpoikiensa veroista. Päivätyöverot hallitsivat virolaisen kartanotalonpojan elämää, sillä noin 90 prosenttia kaikista verosuorituksista tehtiin päivätöinä. Vuonna 1804 Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegio määräsi työveron maksimiksi Virossa kuusi päivää viikossa yhtä verotilaa kohden. Tämä merkitsi yhtä talonpoikaistilaa kohden noin 300 hevos- ja 300 jalkapäivää vuodessa. 1 Kartanoiden verorasitus saattoi kuitenkin vaihdella huomattavastikin, kuten liivinmaalaisen paroni A. von Böttigerin maaorjien verot havainnollisesti osoittavat. Esimerkiksi vuonna 1786 von Böttigerin kartanoilla jokainen talonpoikaistila (keskimäärin kahdeksan työkykyistä henkilöä) lähetti moisiolle kaksi työntekijää kolmeksi päiväksi viikossa. Päivätyövelvollisuus tilaa kohden oli 356, mikä työkykyistä henkilöä kohden vuodessa teki 44,5 työpäivää. Lisäksi Böttigerin talonpojat suorittivat luontaistuoteveroja ja kruunulle meneviä poduónaja-maksuja neljäsosahakenia kohden hieman yli 14 ruplaa. 2 Baltian ja Venäjän talonpoikien päivätöiden vertaaminen on hankalaa, koska Venäjällä barótóina ilmoitettiin tavallisesti sielua ja Baltiassa verotilaa kohden. Näyttää kuitenkin siltä, että Viron ja Liivinmaan maaorjilla päivätöiden viikottainen määrä olisi ollut pienempi kuin venäläisillä. Elben itäpuolisessa Saksassa, Pommerissa, Brandenburg-Preussissa, Mecklenburgissa ja Òleesiassa maaorjatalonpoikien työvelvollisuus vaihteli myös runsaasti. Esimerkiksi Brandenburg-Preussissa talonpojat työskentelivät kartanoiden töissä kolmesta neljään päivään viikossa, joskus vähemmänkin riippuen kartanotalouden tuotantosuunnasta. Työvelvollisuus oli rajoittamaton ja yksin kartanonherran päätettävissä. 3 Keskimäärin talonpoikien työvelvollisuus oli noin työpäivää 1 Kahk 1992b, s Von Transehe-Roseneck 1890, s Carsten 1989, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

155 vuodessa, minkä lisäksi heidän tuli osallistua erilaisiin rakennus- ja tietöihin, suorittaa vaaditut kyyti- ja muut kuljetustehtävät sekä osallistua erilaisiin seurakunnallisiin töihin, kuten esimerkiksi kirkkojen rakentamiseen. Kartanoiden palkolliset olivat käytännössä rajoittamattomassa pakkotyössä. 4 Puolassa kartanotalous tehostui viljan hinnan nousun myötä 1700-luvulla. Talonpojista oli prosenttia maaorjia, jotka suorittivat veronsa etupäässä päivätöinä. Suurilla kartanoilla kärsittiin kuitenkin työvoimapulasta erityisesti sadonkorjuuaikaan, jolloin kartanot vuokrasivat lisäksi vapaita talonpoikia tilapäiseksi aputyövoimaksi. Käytäntö yleistyi 1700-luvun jälkipuoliskolla Puolan lisäksi myös ainakin Preussissa. Kun viljan hinnannousu taantui vuosisadan lopussa monilla puolalaisilla aateliskartanoilla siirryttiin päivätyöpainotteisesta verotuksesta kohti rahaveroja. 5 Tanskassa laki, oikeuslaitos ja kruunu tukivat aatelin vaatimuksia verottaa talonpoikia lähes rajoittamattomasti. Kartanot ottivat viljelykseensä autioituneita talonpoikaistiloja ja ajan myötä asuttivat ne vuokraviljelijöillä. Viljan hinnannousu muodosti ratkaisevimman tekijän aatelisen kartanotalouden laajentumisessa, mikä näkyi talonpoikien päivätyövelvollisuuden (hoveri) lisääntymisenä. Maanviljelystöiden ja kuljetusvelvollisuuden lisäksi päivätöitä käytettiin myös tiilenpolttoon ja linnojen rakentamiseen. Kun vielä 1500-luvun ensimmäisellä puoliskolla talonpoikaistilojen vuotuinen päivätyörasitus rajoittui noin kymmeneen, niin vuosisadan toisella puoliskolla se oli kohonnut sataan. Nousu jatkui tasaisena 1600-luvulla, ja 1770-luvun alussa kartanotalonpoikien keskimääräinen tilakohtainen vuotuinen päivärasitus Sjællannissa, Lollandissa, Fynissä ja Jyllannissa oli jo noin välillä. Stavnsbånd mahdollisti keskiajalta saakka vaaditun päivätyövelvollisuuden lähes rajattoman lisäämisen. Tanskalainen korkeiden päivätöiden traditio säilyi Ruotsiin liitetyissä Skånen ja Hallandin maakunnissa, joissa talonpojat suorittivat tilaa kohden työpäivää ja kuljetusmatkaa vuodessa 1770-luvulla. Kartanotalonpoikien verorasitus muodostui päivätöistä, eivätkä he maksaneet luontaistuoteveroja. 6 Ruotsissa lampuotien päivätyörasitus ei ollut yhtä korkea kuin Tanskassa. Esimerkiksi Magnus Gabriel de la Gardien Upplannissa sijainneen Ekholmenin kartanon rajapiiriin (rå och rörs hemman) kuuluvat talonpojat tekivät 1650-luvulla kaksi työpäivää viikossa tilaa kohden, mikä vuodessa teki noin sata työpäivää. Kauempana asuvat talonpojat saattoivat maksaa osan päivätöistään joko rahassa tai luontaistuotteina. Ruotsalainen Kurt Ågren on kuitenkin osoittanut, että 1600-luvun jälkipuoliskolla rälssitalonpoikien verorasitus vaihteli suuresti ja riippui aina aatelismiehen har- 4 Wehler 1989, s Topolski 1977, s ; Frost 1995, s Olsen 1957, s ; Hansen 1964, s Kumpikaan tutkija ei ole kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon itse aatelisen elämäntavan ylläpitäminen vaati talonpoikien päivätyösuorituksia. Esimerkiksi linnojen ja barokkipuistojen rakentamiseen upposi toki huomattavasti talonpoikien vuotuisesta päivätyörasituksesta. Skånen ja Hallandin osalta ks. Smedberg 1972, s Korkea päivätyörasitus oli myös syynä maakunnissa puhjenneeseen talonpoikaisliikehdintään vuosina Ingers 1943, s ; Ågren 1964, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

156 joittamasta maanviljelyksestä ja rakennustoiminnasta. Päivätyörasitus oli kuitenkin selvästi nousussa 1600-luvun jälkipuoliskolla ja talonpoikien päivätyövalitukset kohdistuivat nimenomaan erilaisiin rakennustöihin. 7 Seuraavalla vuosisadalla kartanotalonpoikien verotus muuttui monimuotoisemmaksi ja kokonaisrasitus kasvoi. Kartanoiden läheisyydessä sijainneet rajapiiritilat suorittivat päivätöitä, joita tehtiin keskimäärin kolme päivää viikossa. Lisäksi sadonkorjuuseen talonpojat lähettivät päivittäin tilan koosta riippumatta kaksi henkilöä. Yli 20 kilometrin päässä asuvat talonpojat saivat maksaa osan päivätöistään rahassa tai verohinnan mukaisesti viljassa. Erilaiset korvausjärjestelmät olivat kuitenkin yleisempiä kuin edellisellä vuosisadalla. 8 Sukuoikeudet muodostivat tärkeimmän tekijän talonpoikien velvollisuuksien määrittelyssä 1600-luvulla luovutetuilla suomalaisilla läänityksillä eli donaatioilla. Mikäli talonpojalla oli sukuoikeus viljelemäänsä tilaan, donataarin oli noudatettava kruunun maakirjan määräämää verotusta. Jos sukuoikeutta ei ollut, veroista sovittiin niin sanotun kontrahtikäytännön mukaisesti. Aateli niin Ruotsissa kuin Suomessakin pyrki hankkimaan talonpoikien sukuoikeuksia maanhallintansa laajentamiseksi ja korottaakseen talonpoikien veroja. Sukuoikeutensa myyneistä tai sen verovelkojensa vastineeksi antaneista talonpojista tuli lampuoteja, joiden häätö- ja verojenmääräämisoikeus oli käytännössä donataarilla. 9 Kruununveroja lahjoitettaessa päivätyöt siirtyivät donataareille, jotka perivät ne työsuorituksina. Kruunulle kuuluneet talonpojat puolestaan saivat maksaa päivätyönsä rahassa. Donaatioilla tapahtuneet kohtuuttomat päivätöiden ylitykset johtivat valtiopäivien väliintuloon, ja vuonna 1652 ne päättivät, että sukuoikeutta nauttiva talonpoika suoritti veroa koko verotilalta 12 jalka- ja 6 hevostyöpäivää vuodessa. Mikäli talonpojilla ei ollut sukuoikeutta, donataari saattoi korottaa päivätyörasitusta tai muuttaa kokonaisverorasitusta päivätyöpainotteisemmaksi luvulla kartanotalonpoikien päivätyörasitus oli keskimäärin 1-2 päivää viikossa, joskin 2-4 viikkotyöpäivän rasituksistakin on tietoja, ja päivätyöt olivat merkittävästi suurempia kuin Ruotsissa. Rasitusten vastineeksi talonpojat nauttivat kartanonherrojensa turvaa ja ennen kaikkea vapautusta sotaväenotoista. 10 Pernajan pitäjässä sijainneilla Creutz-suvun omistamilla Malmgårdin ja Sarvilahden kartanoilla talonpoikien päivätyövelvollisuus nousi 1600-luvun puolivälissä. Kun vielä vuosina Sarvilahden kartanolla kokonainen verotila suoritti ainoastaan kuusi päivätyötä vuodessa, niin 1630-luvulla Malmgårdin Ernst Creutz sopi sukuoikeutensa menettäneiden talonpoikien kanssa huomattavasti korkeammista päivätöistä. Sopimuksen mukaan talonpojat tekivät päivätöitä tilaa kohden talvisin kolme ja kesäisin kuusi päivää viikossa, mitä noudatettiin pääpiirteissään 1680-luvulle asti. Päivätöiden lisääntyminen johtui kartanon peltopinta-alan kaksinkertaistumisesta ja uuden linnamaisen päärakennuksen 8 Ingers 1948, s Jutikkala 1958, s Jutikkala 1958, s Sirén 1980, s ; Sirén 1985, s. 42. KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

157 rakentamisesta, missä tarvittiin runsaasti työvoimaa. 11 Malmgårdin talonpoikien päivätyörasitus vakiintui 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla noin yhdeksi työpäiväksi viikossa luvulla yksi verotila suoritti Sarvilahdessa kaksi päivää viikossa, ja vuonna 1803 rasitus oli kohonnut neljään päivään viikossa. Päivätöiden lisäksi talonpojat maksoivat myös raha- ja luontaistuoteveroja ja heillä oli kuljetusvelvollisuuksia. Malmgårdin lampuotitalonpojat tekivät 1790-luvulla puolestaan yhtä tilaa kohden kaksi työpäivää viikossa, maksoivat vuodessa puolitoista tynnyriä ruista, tynnyrin kauraa ja kymmenen leiviskää voita. Lisäksi suorituksiin kuului kaksi rahdinkuljetusmatkaa, lasti heiniä ja neljä apupäivää sadonkorjuun yhteydessä. 12 Malmgårdin ja Sarvilahden kaltaiset kartanot olivat joustavia talonpoikien verojen määräämisessä. Päivätyörasituksen lisäämisen yhteydessä talonpoikien luontaistuoteveroja tavallisesti vastaavasti alennettiin ja heidän kuljetusvelvollisuuksiaan vähennettiin. Sijainnista, koosta ja maanviljelyksen laadusta riippuen talonpoikaistilat olivat myös erikoistuneita tiettyjen verojen suorittamiseen. Ne tilat, joilla oli hyviä peltomaita, maksoivat enemmän viljaveroja kuin ne, joilla oli huonommat maat. Tällaiset tilat maksoivat puolestaan enemmän päivätyöveroja. Vapauden ajan Ruotsissa aateli lisäsi rälssitalonpoikiinsa kohdistuneita oikeuksiaan, sillä vuonna 1719 aatelille myönnettiin erityiset kartano-oikeudet, joita se oli tavoitellut jo edellisellä vuosisadalla. Niiden mukaan aatelille kuului osa sellaisista oikeuksista, jotka itse asiassa olivat aikaisemmin kuuluneet kruunulle. Kartanonherralla oli muun muassa oikeus rangaista alustalaisiaan pienistä rikkomuksista ja ulosottaa verorästejä ilman kruununviranomaisten suostumusta. Esimerkiksi Malmgårdin omistanut Johan Carl Creutz sai vuonna 1762 käydyn käräjäkiistan jälkeen tosiasiallisen kotikuritusoikeuden myös kartanon lampuoteihin ja torppareihin. Suomalaisten 1700-luvun rälssitalonpoikien asemassa oli tiettyjä yhteisiä piirteitä itäeurooppalaisen maaorjan aseman kanssa. 13 Päivätyöpainotteisen kartanotalouden taustalla oli sen kaupallistuminen 1700-luvun jälkipuoliskolla. Elintarvikkeita tuotettiin markkinoita varten, jolloin syntyi saksalaisessa maailmassa laajasti käytetty Agrarkapitalismuksen käsite. 14 Maaorjien päivätyöt käytettiin peltoviljelyn tehostamiseen ja elintarvikkeiden jalostamiseen. Kartanotalouksien tuotteita myytiin lähiseutujen kasvaviin kaupunkeihin ja ulkomaille. Virossa ja Liivinmaalla viljeltiin 1700-luvulla etupäässä ruista ja kauraa ja 1700-luvun puolenvälin jälkeen myös vehnän viljely lisääntyi. Osa virolaisesta rukiista vietiin Tallinnan kautta Ruotsiin tai Tanskan salmien ulkopuolelle. Kolmeneljäsosaa Tallinnan viennin arvosta 1790-luvulla muodostui rukiista. 15 Merkittävä osa erityisesti Itä-Virossa tuotetusta rukiista poltettiin moisioilla viinaksi tai vietiin sellaisenaan Pietariin. 12 Sirén 1980, s ; Sirén 1985, s Jutikkala 1958, s ; Sirén 1985, s. 48. Lampuotien muutto-oikeutta tiedetään rajoitetun myös Suomessa. Vuonna 1736 Malmgårdin omistaja Carl Creutz määräsi, etteivät talonpoikien pojat saaneet ottaa rengin pestejä muualta kuin omasta kartanosta. 14 Wehler 1989, s. 71, Karma 1955, s ; Indova 1957, s. 38. Indovan väite, jonka mukaan 1700-luvun puolivälistä lähtien Virossa vehnän kylvöpinta-ala oli suurempi kuin rukiin, ei pidä paikkaansa. 156 KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

158 5.3. Fysiokratia ja kartanotalous Tässä alaluvussa tarkastellaan fysiokratian eli Ranskassa 1700-luvun puolivälissä kehitetyn yhteiskuntateoreettisen ja kansantaloudellisen aatteen normatiivista rakennetta ja sen omaksumista Venäjällä. Teoreettisen oppirakennelman synty, sen aksioomien tunteminen ja soveltaminen kartanotalouteen sekä paikallisten erojen analysointi ovat olennaisia tekijöitä, kun etsitään selityksiä venäläisen kartanotalouden historiassa 1700-luvun jälkipuoliskolla tapahtuneille muutoksille. Niin marxilaisessa kuin kapitalistisessa kansantaloustieteessä fysiokratiaa on tarkasteltu yksinomaan normatiivisena oppirakennelmana. Ne eivät tarjoa fysiokratiasta minkäänlaisia historiallisia esimerkkejä, vaikka siitä soveltuvin osin poimitut opinkappaleet vaikuttivat useiden valtioiden talouspolitiikassa ja muodostivat muun muassa venäläisten kartanotalouksien toiminnan perustan ja 1800-lukujen vaihteeseen asti. Tässä yhteydessä fysiokratiaa on käytetty havainnollistamaan kartanotaloudessa tapahtuneita muutoksia, joilla oli merkittäviä käytännöllisiä ulottuvuuksia myös talonpoikien elämässä. Fysiokratia syntyi ratkaisuksi niihin taloudellisiin ongelmiin, joihin Ludvig XV:n Ranska joutui ja 1750-luvulla. Sotapolitiikan köyhdyttämä valtio ajautui velkakierteeseen, josta Ludvig XV:n ministerit etsivät ulospääsyä tiukalla veropolitiikalla, joka aiheutti vastustusta kaikissa säädyissä. Samaan aikaan maa kärsi katovuosista, ja viljan jakeluongelmat synnyttivät useissa kaupungeissa levotonta liikehdintää ja mellakoita. Ranskan sisäinen kriisi synnytti monenlaisia ratkaisuyrityksiä, joista fysiokratia oli yksi. 1 Fysiokratian tunnussanat käytännöllisyys, hyöty, järki ja tekniikka synnyttivät kaikkialle Eurooppaan yhdistyksiä, joissa keskusteltiin kansantaloudesta ja maatalouden uudistamisesta. 2 Tämän agraarihistoriallisen vallankumouksen tärkeimpiä saavutuksia olivat muun muassa Ranskassa ja Englannissa edenneet niin sanotut aitausliikkeet (enclosure) sekä Ruotsissa maataloutta ja maanomistussuhteita ratkaisevasti muuttanut sisällöltään samanlainen isojako. 3 Fysiokratian normatiivinen aaterakennelma selitti teoreettisesti, miten taloudellinen kiertokulku tapahtui. Valtion ohjaamaa merkantilistista talouspolitiikkaa, kauppakomppanioita ja monopoleja jyrkästi vastustaneiden fysiokraattien mielestä talo- 1 Fox-Genovese 1976, s , 19-31; Kaplan 1976, s. XV-XXVI. Fysiokratia oli Pierre-Samuel du Pont de Nemoursin luoma käsite, jolla hän kuvasi kahden tärkeimmän teoreetikon eli François Quesnayn ja Victor Riquet n, markiisi de Mirabeaun yhteiskuntateoreettista ja kansantaloudellista oppia. 2 Confino 1963, s ; Meek 1960, s. 33; Lütge 1966, s ; de Madariaga 1981, s Ensimmäiset niin sanotut talousseurat perustettiin Skotlantiin 1723 ja Irlantiin 1731, mutta niiden aatteellinen tausta oli kuitenkin toinen. Ranskassa uuden ajattelutavan mukaisia talousseuroja perustettiin erityisesti luvulla ja Itävallassa, Preussissa ja Saksan pienissä ruhtinaskunnissa luvulla. Pohjoismaiden ensimmäinen talousseura perustettiin Tanskaan 1769, ja Ruotsi sai Patriotiska Sällskapetinsa Tukholmaan Ruotsin Kuninkaallisessa Tiedeakatemiassa toimi tosin jo perustamisvuodesta 1739 lähtien erityinen osasto, joka vastasi taloudellisista kysymyksistä. 3 Ranskalaisesta aitausliikkeestä, ks. esim. Root 1992, s ; ruotsalaisesta Suomen osalta Jutikkala 1958, s Taylor 1960, s. 3-4, 10-12; Fox-Genovese 1976, s. 9; Vaggi 1987, s luvun eurooppalaisessa KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

159 udellisessa toiminnassa tuli noudattaa luonnon järjestystä eli taloudellisen toiminnan tuli antaa tapahtua vapaasti ilman valtion ohjausta sopusoinnussa järkähtämättömien luonnonlakien kanssa. 4 Yksi fysiokratian tärkeimmistä teoreetikoista, Ludvig XV:n hovilääkäri François Quesnay ( ) kehitti niin sanotun taloudellisen kiertokulun opin, jossa hän tarkasteli kansantuotteen muodostumista ja analysoi taloudellisten tapahtumien syitä. Vuonna 1758 julkaisemassaan kirjassa Tableau Economique Quesnay määritteli erityisen matemaattisen mallin avulla taloudellisen toiminnan perusteet. 5 Fysiokraattien mukaan vain maanviljely sivuelinkeinoineen synnytti nettolisäystä (ransk.produit net; ven. prostoj produkt) kansantuotteessa. Nettolisäyksen käsitteellä tarkoitettiin maataloudesta saadun tuoton ja siihen asetetun panoksen välistä eroa. Nettolisäyksen kasvattaminen lisäsi taloudellista aktiivisuutta, ja vastaavasti nettolisäyksen vähentyessä myös taloudellinen aktiiviisuus heikkeni. 6 L Encyclopedie - tietosanakirjan kuudennen osan hakusanassa talonpoika Quesnay kiteytti fysiokratian perusaksiooman seuraavasti: Fermier - - qui procurent les richesses et les resources les plus essentielles pour le soutier de l Etat. 7 Quesnayn mukaan talonpoika oli maatalouden ja sitä kautta myös valtion ainoa todellisen rikkauden, vaurauden ja hyvinvoinnin lähde. Ranskan finanssi-, vero- ja lainapolitiikan tuli suosia talonpoikaista suurmaanviljelyä, jolla oli parhaimmat mahdollisuudet investoida ja harjoittaa laajamittaista maataloustuotteiden jatkojalostusta. 8 Taloudellisen kiertokulun ja nettolisäyksen käsitteistä seurasi yhteiskuntaryhmien luokittelu niiden taloudellisen merkityksen perusteella. Fysiokraattien mukaan yhteiskunta jakaantui maanviljelijöihin, maanomistajiin ja muiden elinkeinojen harjoittajiin, joiden kesken vuotuinen tuotannon nettolisäys jakaantui. Maanviljelijät muodostivat taloudellisen prosessin aktiivisen osan, kun taas aateli nautti ajattelussa vaikutti John Locken edellisellä vuosisadalla formuloima oppi ihmisen luonnollisista oikeuksista ( natural law ), jonka mukaan Jumala oli luonut kaikki ihmiset samanvertaisiksi. Politiikassa tämä johti teoriaan poliittisesta liberalismista, jonka kukoistuskausi osui 1800-luvulle. Taloudellisen liberalismin oppi, joka perustui uuteen työn tulkintaan (työ voi olla arvon lähde), vapaille markkinoille ja keskenään kilpaileville yrityksille, tunnettiin erityisesti Adam Smithin ( ) The Wealth of Nations -teoksen (1776) kautta. 5 Taylor 1960, s ; Meek 1963, s. 19; Vaggi 1987, s. 5. Quesnayn mukaan varallisuus liikkui tai kiersi jatkuvasti. Jos jokin talouden osatekijä muuttui, täytyi kaikkien muidenkin muuttua. Toisin sanoen kaikki taloudellisen toiminnan tekijät vaikuttivat koko ajan toinen toisiinsa. Quesnayn teoriaa tarkastelleet Karl Marx ja Joseph Schumpeter ovat korostaneet, että kyseessä oli merkittävä lisä taloudellisen ajattelun historiaan. Marx jopa nosti fysiokraatit nykyaikaisen poliittisen taloustieteen isiksi. Kumpikaan ei kuitenkaan sijoittanut Quesnayn teoriaa ajalliseen yhteyteensä, vaan etsi siitä todistusaineistoa omien kapitalismia vastustaneiden tai puolustaneiden teorioidensa taakse. Korostaessaan fysiokraattien talousteoriaa monet historioitsijat ja taloustieteilijät ovat unohtaneet fysiokratian poliittisen teorian, joita on mahdotonta erottaa toisistaan. Fysiokraatit kykenivät käsittämään, että vain palkkatyöstä syntyy pääomaa kasvattavaa lisäarvoa, mikä Marxin mielestä oli merkittävintä fysiokraattien talousteoriassa. Marx 1986 ( ), s ; Schumpeter 1954, s Kritiikistä ks. Fox-Genovese 1976, s , Taylor 1960, s ; Meek 1963, s ; Fox-Genovese 1976, s ; Vaggi 1987, s Quesnay 1888 (1756), s Fox-Genovese 1976, s Taylor 1960, s ; Meek 1963, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

160 Katariina II:n lakiasäätävälle komissiolle kirjoittaman ohjesäännön (Nakaz) mukaan maanviljely oli valtion tärkein elinkeino. Tältä osin keisarinna seurasi ranskalaisia fysiokraatteja, joiden mukaan maanviljely oli valtion hyvinvoinnin perusedellytys. Katariina II venäläisen talonpoikaisnaisen asussa. A. V. Morozov, Katalog Russkih Portretov (Moskva 1913). Kuva Timo Kilpeläinen. osuutensa nettolisäyksestä maanvuokrina omistusoikeutensa perusteella. Muiden elinkeinojen harjoittajat eli lähinnä kauppiaat muuttivat maan antaman tuoton toisiksi hyödykkeiksi, mutta eivät osallistuneet nettolisäyksen tuottamiseen. Tällä perusteella fysiokraatit vaativat veroja maataomistavalle aatelille, joka sai ilmaiseksi nauttia osan nettolisäyksestä. 9 Kuluttaminen oli Quesnayn talousteorian keskeinen ajatus, sillä ilman kulutusta taloudellinen kiertokulku pysähtyisi ja investoinnit maatalouteen jäisivät tekemättä. Tuloksena olisi valtioiden ja yhteiskuntaluokkien rappio. Taloudellisen kiertokulun tehostamiseksi fysiokraatit vaativat kaupan ja erityisesti viljakaupan rajoitusten poistamista. Tavoitteena oli luoda tilanne, jossa maataloustuotteiden myynnistä saatavat tulot voitaisiin käyttää maatalouden investointeihin, mikä taas tuottaisi uutta nettolisäystä. 10 Ranskalaisten fysiokraattien ajatukset olivat tunnettuja myös Venäjällä, aluksi tosin vain Katariina II:n lähipiirissä, jossa seurattiin huolellisesti Ranskan tapahtumia. 10 Schumpeter 1954, s , ; Taylor 1960, s. 13; Meek 1963, s. 26. Klassisen talousteorian edustajat Adam Smithin johdolla kritisoivat fysiokraattien näkemystä maataloudesta ainoana nettolisäystä tuottavana taloudellisen toiminnan muotona. Sen sijaan Smith yhtyi fysiokraattien esittämään ajatukseen vapaakaupan välttämättömyydestä taloudellisen toiminnan perusedellytyksenä. 11 Fox-Genovese 1976, s , 46. KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

161 Katariina II oli jopa kutsunut Quesnayn ja de Mirabeaun fysiokraattiseen piiriin kuuluneen Pierre Le Mercier de la Riviéren auttamaan häntä Venäjän hallinnon ja talouden uudelleen järjestämisessä. 11 Lisäksi keisarinna oli henkilökohtaisesti perehtynyt Quesnayn tuotantoon, sillä hän käytti muun muassa tämän teosta Le Droit Natural lakiasäätävälle komissiolle tekemänsä ohjesäännön (Nakaz) talouspoliittisessa osassa. Sen mukaan Zemledelie est pervyj i glavnyj trud k kotoromu pooó trjat ljudej dol ñno:. 12 Ranskalaisiin fysiokraatteihin yhtyen Katariina II katsoi, että maanviljely oli kaiken taloudellisen toiminnan lähtökohta ja valtion hyvinvoinnin perusedellytys. Maatalouden ensisijaisuuteen kytkeytyi myös keisarinnan osin saksalaisilta kameralisteilta, osin fysiokraateilta omaksuma ajatus väestönkasvusta, joka perustui uudesta maanviljelyksestä saatavalle elintarvikeylijäämälle. Katariina II:n mukaan käsityö oli maanviljelyksen jälkeen toiseksi ja kauppa kolmanneksi tärkein taloudellisen toiminnan muoto. Merkantilistien suosimaa kaivostoimintaa ja manufaktuuriteollisuutta ei ohjesäännössä mainittu. 13 Katariina II:n ajatukset näkyivät myös Venäjän käytännön talouspolitiikassa. Fysiokraattien tapaan keisarinna vastusti monopoleja ja tuki vapaakauppaa, joka puolestaan ilmeni Venäjän maltillisessa tullipolitiikassa. Ranskalaisten esikuvien mukaisella talouspolitiikalla Katariina II haki tietoisesti kansantalouden nettolisäystä ja valtion varallisuuden kasvua. 14 Katariina II:n talouspolitiikka ei kuitenkaan ollut puhdasta fysiokratiaa, vaan sitä sovellettiin sopivin osin Venäjän taloudellisiin oloihin. Samaan tapaan myös muut eurooppalaiset hallitsijat, kuten esimerkiksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Josef II ja hänen veljensä Toskanan suurherttua ja myöhempi keisari Leopold I sekä Baden-Durlauchin maakreivi Karl Friedrich, käyttivät omaksumiaan fysiokraattisia oppeja. 15 Fysiokratia oli myös poliittisesti Venäjälle sopiva aate, sillä Ranskassa se oli leimaantunut itsevaltiuden ja katolisen kirkon tukijaksi. Quesnay, Victor Riqueti, markiisi de Mirabeau ( ) ja fysiokraattisen talouspolitiikan käytännön toteuttaja ja vuosina Ludvig XVI:n rahaministerinä toiminut Anne Robert Jacques Turgot ( ) olivat maltillisia uudistajia, jotka tosin pyrkivät nopeasti taloudellista elämää kahlinneiden tekijöiden poistamiseen. 16 Maatalouden aseman korostaminen sopi hyvin myös Katariina II:n pitkän tähtäimen talouspolitiikkaan, jonka tavoitteena oli luoda Venäjästä Euroopan vilja-aitta. Tämän 12 Nakaz ( ), pääluku XIII (alaluku 313), So inenija Imperatricy Ekateriny II 1849, s Nakaz ( ), pääluku XII (alaluvut ), pääluku XIII (alaluvut , 302, 313, 317, 323, , So inenija Imperatricy Ekateriny II 1849, s , Ks. myös de Madariaga 1981, s De Madariaga 1981, s. 465, Fox-Genovese 1976, s Fox-Genovese 1976, s Sekä Quesnay että de Mirabeau olivat alun perin valmiita radikaaleihinkin muutoksiin Ranskan taloudellisen kriisin ratkaisemiseksi. Yhdessä he laativat julkaisematta jääneen teoksen Le traité de la monarchie (1758), jossa he kirjoittivat suorasanaisesti ranskalaisen monarkian ongelmista. Käytännössä ajatusten esittäminen oli naamioitava harmittomilta näyttäviin L Encyclopedien tapaisiin artikkeleihin, jolloin jälkimaailma on saanut heistä yksipuolisen kuvan maltillisina ja kuninkaanvaltaa tukevina uudistajina. 17 Hodnev 1865, s. 1-2; Confino 1963, s. 24; Dukes 1967, s. 86, 104; de Madariaga 1981, s Venäjä 160 KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

162 tavoitteen saavuttamiseksi viisitoista valistunutta aatelismiestä perusti keisarinnan suopealla tuella Vapaan Talousseuran (Vol noe Ekonomi eskoe ObÓ estvo) Pietarissa vuonna Perustajien joukossa olivat muun muassa kansantaloudesta fysiokraattisessa hengessä kiinnostuneet kreivi Grigori GrigorjevitÓ Orlov ja kreivi Ivan GrigorjevitÓ TÓernyÓev, joilla oli omistuksia myös Viipurin kuvernementissä. 17 Vapaa Talousseura suunniteltiin aluksi perustettavaksi nimellä Venäjän maatalouden patrioottinen seura, mutta nimi päätettiin muuttaa perustavassa kokouksessa. Seuran tavoitteena oli isänmaan hyöty, ja sen piirissä toimivia elähdytti patriotismin henki. 18 Molemmat liittyivät keskeisesti fysiokraattien käyttämään luonnonoikeuden käsitteistöön. Niiden sisällöllinen merkitys poikkesi 1800-luvulla käytetyistä samannimisistä käsitteistä, eikä niillä ollut mitään yhteyttä kansan (nation), kotiseudun tai menneiden sukupolvien kanssa. Fysiokratia oli nykyhetkeen ja tulevaisuuteen suuntautunut kansantaloudellinen aate, joka maataloutta uudistamalla etsi taloudellista kasvua. Samalla isänmaan hyöty oli identtinen valtion hyödyn kanssa, eikä aidolla patriootilla ollut muuta päämäärää kuin valtionsa hyvinvointi. Aatelin palveluspakon kumoaminen vuonna 1762 ja aatelin valtaa kuvernementeissa lisännyt vuoden 1775 paikallishallintoukaasi loivat ulkoiset edellytykset maatalouden uudistamiselle, kun aateli palasi kotikuvernementteihinsa hoitamaan maatilojaan. 19 Toisaalla Vapaa Talousseura levitti vuodesta 1765 alkaen ilmestyneen Trud-aikakauskirjan ja muiden tiedonantojen avulla tietoa maatalouden uudistamisesta ja sillä saavutettavista taloudellisista eduista. Myös valtio osallistui tahollaan maatalouden uudistamiseen, sillä kuvernöörit velvoitettiin säännöllisesti raportoimaan kuvernementtiensa taloudellisista oloista suoraan keisarinnalle. Vapaan Talousseuran mukaan Venäjän kansantalous lähtisi kasvuun, mikäli aateliset maanomistajat viljelisivät maataan tehokkaammilla menetelmillä ja hoitaisivat talouttaan järkiperäisemmin. Niinpä Talousseura käännätti venäjäksi uusia, etupäässä ranskalaisen fysiokratian inspiroimia maanviljelysteoksia, jotta tieto uusista viljelystavoista leviäisi mahdollisimman laajalle. Samalla Seura pyrki mahdollisuuksien mukaan esittelemään uusia maatalouskoneita. Näillä toimilla aatelia rohkaistiin aloittamaan monipuolinen maataloustuotanto ja perustamaan kartanotalouden yhteyteen erilaisia manufaktuureita. Maanviljelyksen lisäksi Seura kannusti aatelia tehostamaan karjanhoitoa, kalastusta ja metsästystä ja rohkaisi uudenlaisiin puutarha- Euroopan vilja-aittana oli Liivinmaan, Viron ja Suomen oikeuskollegion varapresidentti Timotheus Karl (Timofei IvanovitÓ) von Klingstedtin ( ) ajatus. Talousseuran toiminta kytkeytyi osaksi kruunun virallista talouspolitiikkaa. Mihail Lomonosov oli hieman ennen vuonna 1765 tapahtunutta kuolemaansa ehdottanut Katariina II:lle erityisen maatalouskollegion perustamista, mutta hankkeesta ei tullut mitään. Sen sijaan keisarinna päätti perustaa Vapaan Talousseuran hoitamaan maatalouteen liittyviä kysymyksiä. 18 Hodnev 1865, s. 1-2, 9. Venäjän 1700-luvun jälkipuoliskon taloudellisessa kirjallisuudessa isänmaan hyöty ja patriotismi olivat yleisesti esillä. Esimerkiksi Mitaun akatemian taloustieteen professori Johann Georg Eisenin teoksessa Der Philantrop, eine Periodische Schrift (1777) mainituilla käsitteillä oli keskeinen sisältö. 19 Semevskij 1903, s TVEO (Trudy Vol nogo Ekonomi eskogo ObÓ estvo), 1, 1765, s. 2-3; Hodnev 1865, s. 15, 25-35, 36-38, 45-46; RubinÓtejn 1957, s ; Blum 1961, s ; Confino 1963, s ; Dukes 1967, s De Madariaga 1981, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

163 Vapaan Talousseuran aikakauskirja Trud valisti aatelisia kartanonomistajia maatalouden tehostamisessa. Kuvassa aikakauskirjan toinen numero vuodelta viljelykokeiluihin. Myös suonkuivatusta ja pellonraivausta oli edistettävä. 20 Vapaa Talousseura järjesti myös fysiokraattisessa valistushengessä kirjoituskilpailuja, joiden aiheena oli muun muassa venäläisen maaorjatalonpojan omistusoikeus ja asema kartanotaloudessa. Seura vastaanotti kirjoituksia niin talonpojilta kuin heidän isänniltään kaikkialta Venäjältä. Maaorjatalonpoikien lähettämissä vastauksissa korostettiin tarvetta erityisesti irtaimen omaisuuden hallintaan ja liikkumisvapauden lisäämiseen. Kartanonomistajat näkivät maaorjan rajoitetun aseman puolestaan kartanotalouden tehostamisen näkökulmasta. Voittanut kirjoitus tuli ulkomailta Aachenista (Aix-la-Chapelle), ja seuran aatelisten jäsenten vastustuksesta huolimatta se julkaistiin keisarinnan toivomuksesta Seuran aikakauskirjassa vuonna Sen kirjoittaja Beardé de l Abbaye korosti fysiokraattisin sanakääntein, että köyhäkin talonpoika oli Venäjälle paljon arvokkaampi ja tarpeellisempi kuin sivistymätön ja ahne aatelinen tilanomistaja. 21 Kirjoituskilpailun suosio osoitti ainakin sen, että Seuran vaatimus maatalouden uudistamisesta oli tullut tunnetuksi eri puolilla Venäjää. Tärkeä osa valistustoimintaa olivat myös erilaiset kilpailut, jotka liittyivät muun muassa satotuloksien lisäämiseen, uusien viljelyskasvien levittämiseen, suonkuivatukseen, erilaisten jatkojalosteiden kehittelyyn ja uusien maatalousrakennusten suun- 22 Hodnev 1865, 18-19, 371, 382, , 390, 405. Erikoisimpana Vanhaan Suomeen tulleena 162 KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

164 nitteluun. Esimerkiksi kreivi Roman IllarionovitÓ Vorontsovin ehdotuksesta jokaisen piirikunnan ensimmäiselle aateliselle, joka rakensi viljavaraston katovuosien turvaksi, myönnettiin Seuran kultamitali. Vuonna 1771 kreivi Ivan GrigorjevitÓ TÓernyÓev, jolla oli lahjoitusmaa Muolaan pitäjässä, palkittiin hänen kartanoillaan yhteisesti tehdyistä maatalouden tehostamistoimenpiteistä, ja vuonna 1795 Salmin donaation omistanut kreivi Aleksei Orlov-TÓesmenski sai 50 ruplan palkinnon suonkuivatuksen edistämisestä. Seura julisti kilpailuja myös talonpojille, ja esimerkiksi vuonna 1790 se lupasi kymmenen ruplan rahapalkinnon kaikille niille venäläisille, liivinmaalaisille ja suomalaisille talonpojille, jotka kasvattaisivat paljon perunaa. Vuonna 1806 Seura palkitsi kunniamerkillä viipurilaisen kollegineuvos Magnus Orraeuksen, joka oli rakentanut puimakoneen. 22 Talousseuran toimet maanviljelyn tehostamiseksi vaikuttivat käytännössä hitaasti, kun aluksi monet tilanomistajat ja talonpojat vastustivat uusia menetelmiä luvun lopussa suurin osa Venäjän maataloudesta oli edelleen vanhanaikaista, koska maata ja sieluja omistava aateli ei halunnut palata maaseudulle, vaan eli mieluummin kaupunkien sivistyneessä ranskalaisen kulttuurin ilmapiirissä. Kaupunkien virastoissa ja armeijan joukko-osastoissa valtiollista palvelusta suorittaneella aatelilla ei myöskään ollut minkäänlaisia suhteita paikallistasolle. Maaseudun aateliset tunsivat juurettomuutta ja palasivat kaupunkeihin aina, kun siihen tarjoutui tilaisuus. Valtiollisesta palvelusta vapautetulle aatelille vain asema rangissa merkitsi jotakin - ei menestys maanviljelijänä. 23 Vapaan Talousseuran toiminta tuotti 1780-luvulta lähtien käytännöllisiäkin tuloksia, kun kartanoiden tehokkaasta hoitamisesta tuli aatelille tavoiteltavaa patrioottista isänmaan palvelemista. Maatalouden uudistamiseen ryhtyneet aateliset kartanonomistajat seurasivat tarkoin Talousseuran julkaisuja. Osittain Seuran levittämien fysiokraattisten aatteiden tuloksena maaseudulle syntyi uudenlainen aatelinen maanviljelijäryhmä, joka harjoitti manufaktuuritoimintaa ja tavoitteli mahdollisimman suurta vuosittaista tuotannon nettolisäystä. Tällainen 1700-luvun lopun aatelinen kartanonomistaja yhdisti taloudellisessa toiminnassaan fysiokratian kaikki kolme yhteiskunnallista roolia. Hän toimi maanviljelijänä, nautti maaorjatalonpoikiensa maksamaa maanvuokraa ja harjoitti maataloustuotteiden jatkojalostusta käydäkseen niillä kauppaa. Ranskalaisen fysiokratian perusperiaatteet muovautuivat Venäjällä kokonaan toisenlaisiksi. Nettolisäystä tuottavan talonpojan tukemisen sijasta valtio tukikin maataviljelevää aatelia, jonka taloudellisia investointeja silmällä pitäen perustettiin muun muassa Valtiollinen Laina-Pankki. Fysiokratia oli maatalouden uudistamisen teoreettinen ja normatiivinen perusta, mutta se ei selitä, miksi venäläinen aateli kehitti kartanotalouttaan erityisesti luvulta lähtien. Monet länsieurooppalaiset ja amerikkalaiset historioitsijat ovat selithuomionosoituksena on pidettävä vuonna 1794 viipurilaiselle luutnantti Dreifille myönnettyä 50 ruplan palkintoa ja kultamitalia, jotka annettiin marinoidusta kalasäilykkeestä. 23 Hodnev 1865, s ; Confino 1963, s ; Raeff 1966, s. 116; Dukes 1967, s Kahan 1966, s Kahanin laskelmien mukaan vuonna 1795 Venäjän 10 miljoonaa sielua KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

165 täneet kartanotalouden muutoksen tuhlailevan aatelin tarpeella saada lisää tuloja. Selitykseen on sisältynyt moraalinen arvoarvostelma, jolloin aatelin elämäntavan syvällisempi ymmärtäminen on jäänyt saavuttamatta. 24 Historialliset materialistit ovat puolestaan selittäneet kartanotalouden muutosta kapitalismin synnyllä, jonka olennainen uusi tekijä oli kapitaalia eli pääomaa kasaava moderni protoindustrialistinen yrittäjä (ransk. entrepreneur). 25 Kummassakaan tutkimussuuntauksessa ei ole huomioitu venäläisen aatelin elämäntapaan sisältyneitä piirteitä, joiden esikuvana oli ollut ja 1600-lukujen ranskalainen aateliskulttuuri. Aatelin suurenmoinen elämäntapa (ransk. magnificence), johon liittyi muun muassa erilaisten ylellisyystavaroiden kuluttaminen sekä kaupunki- ja maaseutupalatsien rakentaminen, saavutti huippunsa Ranskassa, Englannissa ja Tanskassa ja 1600-lukujen vaihteessa. Ruotsissa puolestaan ylellisyystavaroiden kulutus saavutti huippunsa ja 1650-luvuilla, mutta Venäjällä vasta Elisabet I:n ja varsinaisesti Katariina II:n aikana 1700-luvun jälkipuoliskolla. 26 Aatelin elämäntapaa koskevissa tutkimuksissa aristokratia on useimmiten tuhlailunsa vuoksi nähty dekadenttisena ja jopa degeneroituneena yhteiskuntaryhmänä. Esimerkiksi 1800-luvun jälkipuoliskolla porvarillisen maailmankuvan ja elämäntavan ilmapiirissä kirjoitetut Ruotsin suurvalta-ajan aatelia käsittelevät tutkimukset ovat moralisoiden katsoneet aatelin elämäntavan ylittäneen kaikki hyvän maun ja kohtuullisuuden rajat. 27 Venäläisen ylhäisaatelin ylellinen elämäntapa piti sisällään upeita huvittelutarkoituksiin rakennettuja kaupunki- ja maaseutupalatseja, joissa työskentelivät palvelijoiden, hovimestareiden, soittajien, näyttelijöiden, keittäjien, kokkien ja pyykkärieukkojen suunnattomat joukot. Aateli järjesti suurellisia juhlia, joihin vieraat saapuivat arabialaisten hevosten vetämissä kullatuissa vaunuissa ja joissa aatelismiesten omat maaorjaorkesterit ja teatteriryhmät esittivät ranskalaisten, englantilaisten ja venäläisten näytelmärunoilijoiden näytelmiä. Juhlat huipentuivat tuhansia ruplia maksaneisiin ilotulituksiin, joiden jälkeen miehet vetäytyivät lempiharrastuksensa eli uhkapelin pariin. Suurenmoinen elämäntapa ja ennen kaikkea suunnattomat rakennushankkeet johtivat aatelin velkaantumiseen, mutta tuhlaus, ja itse asiassa yli varojensa eläminen, kuuluivat 1700-luvun jälkipuoliskon venäläisen aatelismiehen hyveisiin. 28 Pääomaa keräävä moderni protoindustrialistinen ja varmaksoivat yhteensä noin 50 miljoonaa ruplaa veroja aatelisille isännilleen. Samana vuonna lännestä tuotujen tavaroiden arvo oli 15 miljoonaa ruplaa, johon on vielä lisättävä aatelin länsimaiseen koulutukseen ja Euroopan matkailuun käyttämät vuotuiset kolme miljoonaa ruplaa. Huomattava osa aatelin tuloista siis käytettiin elämäntavan ylläpitämiseen. 25 Ks. esim. RubinÓtejn 1957, s Roosevelt 1995, s luvun lopussa ja 1800-luvun alussa Venäjällä vierailleet ranskalaiset ja englantilaiset matkailijat panivat närkästyneinä merkille aatelin suurelliset palatsit ja ylenpalttisen elämäntavan, joita pidettiin protoindustrialisoituvassa ja kapitalisoituvassa Länsi-Euroopassa arveluttavina. 27 Revera 1988, s Venäläisen aatelin elämäntapakäsityksistä ks. esim. de Madariaga 1995, s , ja ennen kaikkea Roosevelt 1995, 34-73, Suomalaisen aatelin ylellisestä elämäntavasta ks. Wirilander 1974, s Roosevelt 1995, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

166 haiskapitalistinen yrittäjä oli kaukana tällaisesta ylellisyyshyödykkeitä kuluttavasta aatelismiehestä. Aatelin elämäntavan taloudelliset kerrannaisvaikutukset olivat huomattavia. Vuosikausia kestäneet rakennushankkeet työllistivät rakennusmiehiä ja vaativat jatkuvasti runsaasti materiaalitoimituksiin varattua kuljetuskalustoa, hevosia ja kuskeja. Palatsien huonekalut, peilit, astiastot ja koriste-esineet olivat aluksi länsieurooppalaista tuontitavaraa, mutta pian paikalliset käsityöläiset oppivat tekemään vastaavanlaisia huonekaluja ja sorvaamaan tarvittavaa interiöörien pienesineistöä. Kruunun, aatelin ja kauppiaiden toimesta perustettiin peili-, lasi-, fajanssi- ja posliinitehtaita, joiden tuotannolle oli tiedossa lähes rajattomat markkinat. Aatelin suurenmoinen elämäntapa stimuloi koko kansantaloutta, mikä näkyi rahatalouden yleistymisenä maaseudun syrjäisimmissäkin kolkissa. 29 Aatelin elämäntapa synnytti kaikkialla Euroopassa kansantaloudellista kirjallisuutta, jossa ylistettiin aatelismiehen taloutta piristävää toimintaa. 30 Aatelin varoja kysynyt elämäntapa rahoitettiin raivaamalla uusia peltoja, organisoimalla talonpoikien verotusta, kehittämällä maataloustuotteiden jatkojalostusta, perustamalla erilaisia manufaktuureja ja panttaamalla talonpoikia. Suurenmoisen elämäntavan nopea yleistyminen 1770-luvulta lähtien korreloi aatelin taloudellisen toimeliaisuuden lisääntymisen kanssa. Aatelin elämäntavan muuttuessa fysiokraattisia aatteita ajavan Talousseuran uudistuspyrkimykset löivät itsensä läpi. Valtio ei rajoittanut aatelin pyrkimyksiä lisätä tulojaan, koska kruunu oli Pietari I:stä lähtien vaatinut venäläisen aatelin länsimaistumista. Vapaan Talousseuran suosittelemat instruksijat eli maanomistajan tilanhoitajilleen ja kartanoiden konttoreille antamat erityiset ohjesäännöt yleistyivät kartanotaloudessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Ohjesääntöjä oli tosin tehty jo luvulta lähtien, mutta ainoastaan muutamilla yksittäisillä aateliskartanoilla luvun ensimmäisellä puoliskolla ohjesäännöt sisälsivät tilanhoitajille annettuja määräyksiä muun muassa viljan- ja karjankasvatuksesta sekä sadonkorjuusta. Niissä oli myös kartanoiden hallintoon, oikeudenhoitoon ja tilanhoitajien poliisivaltuuksiin liittyviä yleisiä ohjeita. Aateli keräsi myös kruunulle kuuluvat talonpoikien sieluverot ja vastasi väenottojen toteuttamisesta. Lisäksi kartano-ohjesäännöissä määriteltiin talonpoikien päivätyö-, raha- ja luontaistuoteverot sekä liikkumisoikeudet. Talousseuran vaikutuksesta ohjesääntöihin ilmestyi määräyksiä kirjanpidosta, ja muutenkin sääntöjen sisältö muuttui entistä yksityiskohtaisemmaksi 1700-luvun lopulla Esimerkiksi Ruotsin Kuninkaallisen Tiedeakatemian sihteeri ja tunnettu hattupoliitikko Anders Johan von Höpken ( ) kirjoitti vuonna 1740 myöhemmille historiantutkijoille ja taloustieteilijöille suuria tulkintavaikeuksia aiheuttaneen teoksen Om yppighets nytta. Siinä von Höpken korosti aatelin suurenmoisen elämäntavan kauppaa, rakennustoimintaa, maataloutta ja manufaktuuritoimintaa eli koko kansantaloutta stimuloivaa vaikutusta. Voltairelta lainaamansa historiallisen esimerkin mukaan von Höpken ylisti upporikkaan Kroisoksen elämäntapaa aatelin taloudellisen toiminnan perustana. Revera 1988, s Semevskij 1903, s ; RubinÓtejn 1957, s ; Golubtsov 1957, s ; Confino 1963, s Semevskij 1903, s ; Confino 1963, s , 81. KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

167 Vuonna 1767 Talousseura julkaisi aikakauskirjassaan kreivi Aleksandr SergejevitÓ Stroganovin aloitteesta tällaisen ohjesäännön mallin, jonka leviämisestä muodostui yksi tärkeä tekijä kartanotalouden muutoksessa. Tavallisimmin ohjesääntöjä tehtiin niille aateliskartanoille, joiden omistajat asuivat muualla. Kartanohallinnon infrastruktuurin keskeinen elin oli konttori (domovaja kontora), jota tilanhoitajat (upravitel ) johtivat. Tilanhoitajien apuna esimerkiksi peltotöiden valvonnassa toimivat erilaiset työnjohtajat (prikaó ik), jotka olivat useimmiten itsekin maaorjia. Sekä tilanhoitajat että työnjohtajat olivat aina aatelisen maanomistajan valintoja. Ohjesäännössä myös talonpoikien omat kyläyhteisöt (mir) liitettiin entistä tiukemmin osaksi kartanotaloutta. Kyläyhteisöjen keskuudestaan valitsemille erilaisille luottamusmiehille, kuten esimerkiksi vybornikeille, burmistereille ja starosteille eli kylien vanhimmille, annettiin omia tehtäviä kartanotaloudessa ja -hallinnossa. Mirin valitsemat luottamusmiehet vastasivat yhä useammin talonpoikien päivätöiden käytännön organisoinnista ja keräsivät verot kartanon konttorille. Ohjesääntöön kirjattiin yksityiskohtaisesti myös talonpoikien luontaistuote- ja rahaverojen sekä päivätöiden määrä, minkä avulla kartanon konttori kykeni valvomaan verojen suoritusta. 32 Kartanohallinnolla oli kaksi tehtävää. Konttori johti ja valvoi tilanhoitoa, keräsi talonpoikien verot, suunnitteli päivätöiden suorittamisen, toimitti sovitut tulot kaupungissa asuville omistajille ja katsoi, ettei talonpoikien veronmaksukyky olennaisesti heikentynyt. Toisaalta konttori valvoi valtion etuja eli toimi paikallishallinnon apuna. Se vastasi poliisitoimesta, säilytti järjestyksen kartanon mailla ja avusti tarvittaessa kuvernementtikaupunkien viranomaisia erilaisissa oikeudellisissa asioissa. Kartanohallinto muodosti riippumattoman paikallishallintokoneiston, jolla oli valtuudet ratkaista muun muassa pienempiä rikoksia luvun jälkipuoliskolla syntyi ohjesääntöjen pohjalta niin sanottu kartano-oikeus (vot innoe zakonodatel stvo). 33 Vaikka normatiiviseen fysiokraattiseen talousteoriaan perustuva venäläinen kansantalouden sovellus ylhäältäpäin annettuine ukaaseineen ja Talousseuran julkaisemine opaskirjoineen saavuttikin aateliset, niin kartanoiden tilanhoitajat eivät välttämättä ymmärtäneet, mistä uudistuksissa oli kysymys. Aateli joutui usein huomaamaan, ettei heidän kartano-ohjesääntöjään noudatettu ja etteivät tulot kasvaneet uudistuksista huolimatta. Paikallisella tasolla suurin ongelma olikin siinä, etteivät kaupungeissa asuvat kartanonomistajat kyenneet valvomaan tilanhoitajiensa toimia. 34 Aatelisen kartanotalouden kaupallistuminen perustui laajentuneisiin sisämarkkinoihin ja lisääntyneeseen kysyntään. Vielä 1700-luvun alkupuolella esimerkiksi viljamarkkinat olivat pääasiassa olleet paikallisia. Vilja myytiin viljelypaikan läheisyydessä tai vietiin korkeintaan kuvernementtikaupunkien asukkaiden tai läheisyydessä olevien armeijan joukko-osastojen kulutettavaksi luvun jälkipuoliskolla suuremmat markkinat korvasivat paikalliset viljamarkkinat. Muutoksen taustalla 33 Semevskij 1903, s. 201; Sivkov & Volkov 1957, s ; Confino 1963, s , Confino 1963, s. 63, 75, Indova 1957, s ; Kahan 1985, s Kahan 1985, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

168 olivat muun muassa kaupan sisäisten esteiden poistuminen, keisarikunnan alueellinen laajentuminen, lisääntynyt kaupungistuminen ja viljan ulkomaisen viennin kasvu. 35 Kaupallisen viljantuotannon on laskettu kasvaneen 6,3 miljoonasta tóetvertistä 10,75 miljoonaan ja 1790-lukujen välisenä aikana. Yli puolet viljasta kulutettiin kaupungeissa, minkä lisäksi armeijan kulutus lisääntyi tasaisesti luvun jälkipuoliskolla. Kotimaan kuljetuksen volyymit olivat keskimäärin kolme kertaa suuremmat kuin ulkomaille viedyn viljan määrä, mikä kuvaa hyvin paikallisten markkinoiden kasvua. 36 Maataviljelevän kartanonomistajan kannalta maataloustuotteiden hintakehitys oli suotuisa 1700-luvun jälkipuoliskolla, vaikka markkinat eivät enää vuosisadan lopussa laajentuneetkaan. Maataloustuotteiden hintojen nousu ja siirtyminen 1780-luvulla paperirahatalouteen lisäsivät maatalouden kannattavuutta. Maataloustuotteiden hinnat kuitenkin vaihtelivat runsaasti keisarikunnan eri puolilla, eikä maatalous kaikilla seuduilla esimerkiksi kuljetuskustannusten takia ollut yhtä kannattavaa. Mutta suurten kaupunkien, kuten esimerkiksi Pietarin ja Moskovan ympäristössä talousmuotoa harjoittavat kartanonomistajat olivat riittävän lähellä suuria, ostokykyisiä ja ennen kaikkea tasaisen varmoja markkinoita. Aateliset kartanonomistajat oivalsivat nopeasti, että mahdollisimman suuret elintarvikkeiden myyntitulot edellyttivät raaka-aineiden jatkojalostusta. Elintarvikeylijäämän muuttaminen rahaksi puolestaan vaati investointeja, joiden avulla raakaaineen arvoa nostettiin ja kuljetuskustannuksia laskettiin. Suljetusta kartanotaloudesta siirryttiin avoimempaan vaihto- ja rahatalouteen, jossa peruselintarvikkeista ja niiden jatkojalosteista tuli merkittäviä kaupallisia myyntiartikkeleita. Kartanotaloudessa yleistyivät 1700-luvun jälkipuoliskolla tulojen (dohod) ja taloudellisen voiton (tai hyödyn) (pol za) käsitteet. Aikaisemmin kartanotalous oli ollut sulkeutunut taloudellinen järjestelmä, jossa tuotettiin vain se, mitä itse kulutettiin tai tarvittiin. Erityisesti 1780-luvulta lähtien eurooppalaisesta kartanotaloudesta kehittyi une grande entreprise, joka laajensi ja uudisti maatalouttaan, investoi koneisiin ja laitteisiin, rakensi manufaktuureita, myi metsää, perusti sahalaitoksia ja tiilitehtaita sekä harjoitti kivenlouhintaa. Manufaktuuritoiminta keskittyi sellaisille alueille, joista oli joko hyvät kuljetusyhteydet kaupunkeihin tai vakiintuneet kauppasuhteet ulkomaille. 37 Yleisin investoinnin kohde olivat kuitenkin viinanpolttimot, joita 1760-luvun puolen välin jälkeen rakennettiin lähes jokaiselle aateliskartanolle. Monopolien vastustajana tunnettu Katariina II ei puuttunut viinanpolttoon, joka säilyi aatelin erioikeutena koko 1700-luvun. Vuonna 1765 aateli poltti lähes 1,9 miljoonaa sankkoa viinaa, kun viisitoista vuotta aikaisemmin sen polttaman viinan määrä oli hieman alle sankkoa. Vuonna 1795 Venäjällä myyntitarkoituksessa viinaa polttavia yrityksiä oli jo lähes 600 ja niiden tuotannon yhteenlaskettu määrä oli noin 37 RubinÓtejn 1957, s. 173; Confino 1963, s. 122, , 139, Kahan 1966, s ; de Madariaga 1981, De Madariaga perustaa numerotietonsa luotettavana pidettävään Nikolai Pavlenkon tutkimukseen, jossa lähteenä on käytetty kruunun omia tilastoja. 39 Karma 1955, s. 464; Kahk 1992a, s Viranomaisarkistoihin perustuvaa Kahkin arviota KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

169 3,35 miljoonaa sankkoa. Suurin osa myyntiin valmistetusta viinasta kulutettiin Pietarissa ja Moskovassa sekä varuskuntakaupungeissa. Viinanpolton merkitys näkyi myös maanviljelyssä, jossa pääviljalajina oli edelleen viinan tärkein raaka-aine eli ruis. Viinanpoltolla oli merkitystä myös karjanhoidossa, sillä tislaamisen jälkeen loput rankista käytettiin karjan rehuna. 38 Viinamanufaktuureiden kukoistus osana virolaista ja liivinmaalaista kartanotaloutta alkoi 1760-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Vuonna 1766 annettu ukaasi, jonka mukaan Viron ja Liivinmaan aateli sai tullitta viedä viinaa Venäjälle, muutti kartanotalouden tuotantorakennetta voimakkaasti. Viljan hinnannousun ja kysynnän kasvun takia viinan hinta (hopearuplina) kolminkertaistui vuosina Pohjois-Virossa. Kun vielä vuonna 1761 kannu (vaadi) 50-prosenttista viinaa maksoi hieman yli neljä hopearuplaa, niin vuonna 1801 se maksoi jo lähes 16 hopearuplaa. Viinantuotanto kasvoi nopeasti, ja erityisen voimakasta kasvu oli Itä- ja Pohjois- Viron moisioilla, joista oli lyhyet yhteydet Pietariin. 39 Kartanonomistajat saivat huomattavan osan tuloistaan puutavaran jalostamisesta. Sahattua puutavaraa tarvittiin kaupunkien rakentamisessa ja ennen kaikkea sitä vietiin Länsi-Eurooppaan. Lisäksi kaupungit ja erilaiset manufaktuurit kuluttivat suunnattomia määriä polttopuuta. Kaupallisten sahamyllyjen perustaminen lisääntyi nopeasti 1770-luvulta lähtien. Suurimmat sahausalueet keskittyivät vesiteiden varsille lähinnä Ylä- ja Keski-Volgan metsäalueille sekä Penzan ja Simbirskin kuvernementteihin, Pietarin alueelle ja Baltiaan. Baltian tuotanto keskittyi Narvaan ja Väinä-joen varsille, joista sahatavara kuljetettiin Riikaan ja laivattiin Länsi-Euroopan markkinoille. Maaorjatalonpojat kaatoivat puut ja kuljettivat tukit sahoille, joilla niistä tehtiin lautaa ja lankkua. 40 Maaseudulla elävän ja valtiollisesta palveluksesta vapautetun maata viljelevän ylhäisaatelin tulot riippuivat tehokkaasta ja hyvin organisoidusta maataloudesta sekä siitä saatavien tuotteiden jatkojalostuksesta ja markkinoinnista. Suurenmoisen elämäntavan leimaamaan kartanonomistajan muotokuvaan ilmestyi 1800-luvun alussa uusia luonteenpiirteitä. Hän vältti turhia riskejä, harjoitti tarkkaa kirjanpitoa, seurasi herkeämättä kartanonsa maataloutta, suunnitteli huolellisesti ennakolta kaikki taloudelliset investointinsa ja valvoi pikkumaisuuksiin asti maaorjiensa päivätöiden sekä luontaistuote- ja rahaverojen suorittamista. Mutta edelleen hän vietti ylellistä elämää rakennuttamalla massiivisia uusklassismin mukaisia kartanoita ja englantilais-kiinalaisia puutarhoita, järjestämällä upeita juhlia, perustamalla suuria yksityiskirjastoja ja matkustelemalla Euroopassa luvun alussa ylenpalttisen aatelismiehen kuvaan alkoi hiljalleen ilmestyä protoindustrialistisen yrittäjän (entrepreneur) luonteenpiirteitä. Taloudelliset kysymykset sekä ennen kaikkea tulojen ja menojen tasapaino olivat yrittäjälle tärkeitä. Aatelin monipuolinen taloudellinen toiminta perustui maaorjatyövoimalla hoidettuun viljanviljelyyn ja elintarvikkeiden jatkojalostukseen ja manufaktuuritoimintaan. viinan hinnannoususta on pidettävä luotettavana. 40 RubinÓtejn 1957, s ; Kahan 1985, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

170 Uusi tuotantomuoto turvasi aatelille säännölliset rahatulot, joita se tarvitsi suurenmoisen elämäntapansa ylläpitämiseksi. Myös Vapaan Talousseuran fysiokratiaan pohjautuvalla valistustoiminnalla oli aivan olennainen merkitys kartanotalouden tuotannon muutoksessa. Historiallisen materialismin tulkinta varhaiskapitalistisesta yrittäjästä selittää huonosti 1700-luvun venäläisen aatelismiehen taloudellista toimintaa. Hänen elämäntapansa suurellisine rakennusprojekteineen, tuhlailevine juhlineen, maaorjaorkestereineen ja velkaantumisineen osoittaa selvästi, ettei hän pyrkinyt kasaamaan pääomaa. Kaikki se mikä aatelisessa kartanotaloudessa tuotettiin, mahdollisimman nopeasti myös kulutettiin. Maatalouden modernisoimiseen käytetyt varat olivat lähes merkityksettömiä aatelin elämäntavasta aiheutuneiden kulujen rinnalla Kartano-oikeus Maaorjuuden määrittelyssä talonpoikien muuttokieltoa on pidetty ilmiön keskeisimpänä tunnusmerkkinä. Venäjällä talonpoikien muutto-oikeutta rajoitettiin muodollisesti vuoden 1649 uloñenije-lakikokoelmassa. Tosiasiassa venäläisten talonpoikien liikkumisoikeus oli ollut rajoitettua ja tarkasti valvottua ainakin 1500-luvulta lähtien. Itäisessä Keski-Euroopassa ja Baltiassa muuttokiellolla estettiin talonpoikien siirtyminen kaupunkeihin jo keskiajalla, koska aateliskartanoita ja maaseutua vaivasi työvoimapula. Myös Venäjällä talonpoikien liikkumista rajoittavat määräykset perustuivat työvoimatarpeen turvaamiseen. Sen sijaan pelko talonpoikien karkaamisesta kaupunkeihin ei vielä 1600-luvulla ja 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla ollut samalla tavalla hallitseva kuin itäisessä Keski-Euroopassa, koska Venäjällä kaupunkeja oli vähän ja niiltä puuttuivat myös eurooppalaisille kaupungeille tyypilliset erioikeudet luvulla kartanotalouden tehostuminen merkitsi maanomistajan tiukentunutta kontrollia suhteessa alustalaisten liikkumiseen. Näiden lisäksi muuttokieltoa perusteltiin myös omistusoikeudellisilla argumenteilla, joiden mukaan maaorjat olivat omistajalleen rahanarvoista irtainta omaisuutta. Kartanoiden työvoimatarve turvattiin siten, että aatelille annettiin oikeus siirtää omistamiaan talonpoikia piirikunnasta ja kuvernementistä toiseen. Vuonna 1724 määrättiin, että talonpoikien siirtoa suunnittelevan aatelisen tuli hakea erityinen lupa kamarikollegiolta, koska siirroista ei saanut aiheutua vajausta kruunun verokertymään. Käytäntö ei kuitenkaan osoittautunut toimivaksi, koska vuonna 1732 aatelille määrättiin kolmen ruplan sakko jokaista luvatta muutettua sielua kohden. Aatelin aseman vahvistuminen johti vuonna 1782 siihen, että sen ei tarvinnut kuin tehdä ilmoitus alimaaoikeuksiin tai provinsiaalikanslioihin talonpoikien siirroista. Kruunu 1 Wittram 1973, s. 24, 29. Wittramin mukaan keskieurooppalaisessa traditiossa tunnettu muuttokieltoargumentti Stadtluft macht frei ei Venäjällä ollut talonpoikia kaupunkeihin vetävä tekijä. 2 PSZ, (VII), ( ), 17; PSZ, (VIII), ( ), kohta 1; PSZ, (XXI), ( ), kohta 1; Romanovi -Slavatinskij 1870, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

171 ei itse asiassa ollut kiinnostunut muusta kuin siitä, että myös muutetut talonpojat maksoivat poduónaja-maksua. 2 Venäläisen maaorjan liikkumista kotikylänsä ja kartanonsa ulkopuolella säänneltiin tarkasti. Mikäli maaorja liikkui kilometrin päässä kotikylästään, hän tarvitsi isännältään tai kartanon konttorilta erityisen lupakirjeen, jossa määriteltiin liikkumisen syy. Mikäli maaorja liikkui 50 kilometriä kauempana kotikylästään, hänellä tuli olla viranomaisen myöntämä lupa. Sekä konttoreiden että viranomaisten laatimissa lupakirjeissä todettiin tarkasti, mihin niiden kantaja oli matkalla, mikä oli hänen asiansa ja milloin hänen tuli olla taas omassa kylässään. Erityisesti vuonna 1726 annetussa ukaasissa määrättiin, että talonpoika ei saanut tulla kaupunkiin ilman isännältään tai viranomaisilta saatua lupakirjettä. 3 Maaorjan henkilökohtaista vapautta ja liikkumisoikeutta rajoittivat myös avioliiton solmimista koskevat määräykset. Jos avioliitot solmittiin kartanolla asuvien talonpoikien välillä, aatelinen isäntä ei yleensä puuttunut niihin. Mutta mikäli talonpoikaisnainen halusi solmia avioliiton esimerkiksi viereisen kartanon talonpojan kanssa, sulhasen tuli maksaa erityinen siirtoraha morsiamen aateliselle isännälle. Aatelinen kartanonisäntä säilytti kontrollivallan itsellään, sillä hänellä oli oikeus tarkastaa talonpoikiensa avioliittoanomukset. Käytännössä valvonta oli kylien staarostien ja seurakuntien pappien käsissä. 4 Siirtomaksuista säädettiin Hallitsevan Senaatin ukaaseilla. Vuonna 1754 kartanolta avioliiton vuoksi poissiirtyvän talonpoikaisnaisen tuli maksaa isännälleen kertakaikkinen kymmenen ruplan korvaus menetetystä omaisuudesta ja työvoimasta. Korvaus voitiin myös maksaa karjana. Maaliskuussa 1775 Turkkia vastaan päättyneen sodan juhlinnan vuoksi koko keisarikuntaa varten annetussa ukaasissa avioliittomaksu poistettiin tilapäisesti. 5 Todellisuudessa siirtomaksut olivat moninkertaisia ja ne riippuivat morsiamen iästä. Esimerkiksi 1760-luvulla ruplan siirtomaksut olivat tavallisia, ja 1780-luvulla ne olivat kohonneet ruplaan luvun alussa maksut saattoivat lähennellä jopa 100 ruplaa. Maaseudun työvoimapula muodosti tärkeimmän tekijän siirtomaksujen nousussa, ja luvun lopusta lähtien hinnan alarajan määritti Valtiollisen Laina-Pankin sielukohtainen panttausmaksu. 6 Elben itäpuolella ja Baltiassa kartanoiden omistajilla oli samanlainen oikeus kontrolloida talonpoikien avioliittoja kuin Venäjälläkin. Preussin Allgemeine Landrechtissä (1794) säädettiin yksiselitteisesti, että kartanonherralla oli oikeus evätä talonpoikiensa avioliittoja. Myös Mecklenburgissa, Òleesiassa sekä Etu- ja Taka- 3 Sivkov & Volkov 1957, s Semevskij 1903, s PSZ, (XIV), ( ), :t 19 ja 21; PSZ, (XX), ( ), Semevskij 1903, s , Semevski ei ole huomioinut rahanarvon heikkenemistä arvioidessaan siirtomaksujen nousua. Aateliset kartanonomistajat saattoivat paikallista työvoimapulaa lievittääkseen ostaa talonpojilleen morsiamia myös toisilta kartanoilta. Avioliittojen järjestäminen ja niiden valvonta johtivat Semevskin mukaan myös eräisiin arveluttaviin piirteisiin, joista aatelisen isännän niin sanottu ensiyönoikeus (jus primae noctis) edusti ääripäätä. Todellisuudessa tällaisia tapauksia oli hyvin vähän. Ks. myös Romanovi -Slavatinskij 1870, s Von Transehe-Roseneck 1890, s. 193; Carsten 1989, s. 51; Wehler 1989, s Kuningas Kristoferin maanlaki 1442 (1978), s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

172 Pommerissa kartanonisännillä oli lupa valvoa talonpoikiensa avioliittoja ja määrätä niin halutessaan erityisiä korvausmaksuja. Liivinmaa ei tässä suhteessa muodostanut myöskään muuhun Itä-Eurooppaan tai Venäjään verrattuna minkäänlaista poikkeusta. 7 Ruotsissa kaikki talonpojat saivat kuitenkin solmia avioliittonsa vapaasti, kuten esimerkiksi Kristofer Baijerilaisen maanlain naimakaari selvästi osoittaa. 8 Venäläisen maaorjan oikeudellinen asema määriteltiin kartanonomistajan toimesta. Esimerkiksi uloñenije-lakikokoelma ei määritellyt, mitkä asiat kuuluivat kartanonomistajalle ja mitkä kruunulle. Aatelilla ei kuitenkaan periaatteessa ollut maaorjien elämän ja kuoleman valtaa, sillä kartanoiden törkeimmät rikokset, kuten esimerkiksi pahimmat varkaudet, murhat ja tapot, siirtyivät viranomaisten käsiteltäviksi. Kaikki muut tapaukset jätettiin kartanonherrojen itsensä ratkaistaviksi. Tässä suhteessa ainoa asia, jota valtio maaorjilta vaati, oli maaorjien ehdoton tottelevaisuus ja kuuliaisuus isännilleen. Maanomistaja saattoi rangaista maaorjiaan rikoksista, jotka olivat kohdistuneet häntä ja hänen perhettään tai kartanon konttorin henkilökuntaa vastaan. Lisäksi kartanonomistajat käsittelivät maaorjien keskinäiset kiistat ja rikokset. 9 Aatelisilla kartanonherroilla oli poliisin tutkintaoikeus ja tuomioistuinten tuomiovalta, mikä teki kartanoista eräänlaisia pienoisvaltioita, joiden johdossa olivat hallitsijan asemassa olevat aateliset maanomistajat ja alamaisina maaorjat. Monet kartanot muistuttivat myös sotilaallisella tavalla järjestettyjä joukko-osastoja, joissa noudatettiin hierarkisia käskyvalta- ja komentosuhteita ja joiden tuomiot annettiin sotaväen rikoslain mukaisesti. Jokaisella kartano-oikeudella oli oma lakikäytäntönsä sekä rikoksista että niiden rangaistuksista, eivätkä kruunun erityisesti rangaistusten osalta antamat suositukset ulottuneet kartanoille luvun jälkimmäisellä puoliskolla lakikäytännöt kirjattiin kartano-ohjesääntöihin (instruktsija), jotka sisälsivät erillisiä määräyksiä oikeudenhoidosta. Tyypillisimmissä ohjesäännöissä oli kolme rangaistusluokkaa eli sakot, eripituiset arestit kartanon omassa vankilassa ja raipat joko solmuilla tai ilman. Tunnustuksien hankkimiseksi kartanonherroilla oli lupa käyttää kidutusta. 10 Kartanonherrojen jakamat rangaistukset vaihtelivat rikoksen laadun mukaisesti lisättyjen päivätöiden, sakkojen, raipan- ja kepiniskujen, arestin, alokkaaksi määräämisen, pakkotyön ja Siperiaan karkoittamisen välillä. Joulukuussa 1760 annetussa Hallitsevan Senaatin ukaasissa aatelille annettiin lupa tuomita alle 45-vuotiaita maaorjiaan, niin miehiä kuin naisia, pakkotyöhön kruunun kaivoksille Nert inskin piirikuntaan Irkutskin kuvernementtiin. Tammikuussa 1765 amiraliteettikollegion ehdotuksesta annetussa ukaasissa aatelinen saattoi määrätä talonpoikansa niin pitkäksi aikaa pakkotyöhön kuin halusi ja ottaa heidät takaisin milloin parhaaksi katsoi. Vuodesta 1773 lähtien kartano-oikeudet saattoivat myös tuomita rikoksen tehneitä uudisraivaajiksi Siperian asutustoiminnan tehostamiseksi. Ukaasi peruutettiin Paa- 9 Romanovi -Slavatinskij 1870, s ; Semevskij 1903, s ; Blum 1961, s Romanovi -Slavatinskij 1870, s ; Semevskij 1903, s , ; Sivkov & Volkov 1961, s ; Blum 1961, s PSZ, (XV), ( ), kohta 1; PSZ, (XVII) ( ); Romanovi -Slavatinskij 1870, s , 291; Semevskij 1903, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

173 vali I:n toimesta vuonna Maaorjilla ei ollut oikeutta valittaa isäntiensä jakamista tuomioista viranomaisille. Elokuussa 1767 annetussa Hallitsevan Senaatin ukaasissa määrättiin, etteivät maaorjat saaneet tehdä aiheettomia valituksia isännistään. Niitä ei myöskään saanut osoittaa keisarinnalle itselleen, vaan asianomaisille paikallishallinnon viranomaisille. Aiheettomiksi todetuista valituksista maaorjia tultaisiin rankaisemaan ankarasti. Samassa ukaasissa kruunu määräsi myös maaorjien rangaistuksista. Ensikertalainen tuli lähettää kuukaudeksi pakkotyöhön, ja toista kertaa samaan rikokseen syyllistynyt häpäistiin julkisesti ja karkoitettiin vuodeksi. Kolmannen kerran samaan rikokseen syyllistynyt sai ikuisen karkoituksen NertÓinskin piirikuntaan. 12 Kruunu kuitenkin saattoi tarvittaessa ottaa yksittäisten kartanonomistajien toimet perusteellisen tutkinnan kohteeksi. Aatelisrouva Daria Nikolajeva Saltykovan tapaus on tunnetuin esimerkki kruunun puuttumisesta aateliskartanoiden oikeudenhoitoon. Saltykova oli aiheettomasti ruoskituttanut ja kiduttanut useita kymmeniä nuoria talonpoikaistyttöjä. Saltykovan talonpojat vaativat asian tutkimista ja lopulta vuonna 1756 Hallitseva Senaatti otti jutun tutkittavakseen. Viranomaisten tutkimuksissa kävi ilmi, että Saltykovan käsittelyssä oli kuollut kaikkiaan 75 tyttöä. Vuonna 1763 Katariina II tuomitsi Saltykovan julkiseen häpeärangaistukseen ja kuolemaan, joka muutettiin elinikäiseksi vankeudeksi luostarissa. 13 Baltiassa, Puolassa ja Saksassa maaorjien oikeudellinen asema ei ollut aivan yhtä ankara kuin Venäjällä. Vuonna 1765 maapäivilleen kokoontunut Liivinmaan aateli päätti antaa maaorjille suullisen valitusoikeuden, joskin sen ehdot oli tarkasti määrätty. Maapäivien päätöksen mukaisesti liivinmaalaisilla talonpojilla oli valitusoikeus, mutta käytännössä se ei kuitenkaan toiminut. Kartanonherrat tuomitsivat talonpoikia entiseen tapaan. 14 Brandenburg-Preussissa ja Saksissa kartanonisännillä oli talonpoikiinsa nähden kotikuritusoikeus. Itävallassa puolestaan Maria Teresia rajoitti kartanonisäntien tuomiovaltaa perustamalla valtakunnan kaikkiin saksalaisiin provinsseihin alioikeuksia (Kreis-Gericht), jotka käsittelivät myös kaikki aateliskartanoiden oikeudellista tutkintaa vaativat jutut. Myös Maria Teresian seuraaja Josef II puuttui edelleen kartanoiden tuomiovaltaan rajoittamalla niiden kotikuritusoikeutta. 15 Skandinaviassa kartanonherralla oli tiettyjä, joskaan ei yhtä vahvoja rangaistusoikeuksia talonpoikiinsa kuin esimerkiksi Virossa, Liivinmaalla tai Elben itäpuolisessa Saksassa. Esimerkiksi 1600-luvun Suomessa kartanoilla päivätyövelvollisuuttaan suorittavia talonpoikia pidettiin lähes palkollisina, joiden kotikuritusoikeus oli aatelilla. Talonpojat reagoivat tekemällä valtiopäiville niin sanottuja rahvaan valituksia, joiden perusteella kruunu yritti siirtää kartanoiden oikeuskäytäntöä kohti normaalia käräjäjärjestelmää PSZ, (XVIII), ( ); Blum 1961, s Semevskij 1903, s Transehe-Roseneck s , , Semevskij 1903, s Jutikkala 1958, s KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT...

174 Itäisessä Keski-Euroopassa, Baltiassa ja Venäjällä talonpoikien oikeudellinen asema määriteltiin aatelisen kartanonisännän toimesta, eikä kruunu puuttunut kartanonisännän ja maaorjatalonpojan oikeudelliseen suhteeseen tavallisesti muissa kuin henkirikoksia koskevissa tapauksissa. Rangaistukset vaihtelivat kartanolta toiselle ja ne riippuivat usein ennen kaikkea aatelisesta omistajasta. Olennaisin maaorjuutta määrittävä tekijä liittyi talonpoikien avioliitto- ja muutto-oikeuden sekä liikkumisvapauden rajoituksiin, mikä oli yhteinen tekijä niin Elben itäpuolisessa Saksassa, Itävallassa, Puolassa, Baltiassa kuin Venäjälläkin. KRUUNU, KARTANOTALOUS JA TALONPOJAT

175 6. Kartanotalous ja lahjoitusmaatalonpojat Vanhassa Suomessa 6.1. Lahjoitusmaatalonpoikien verotus Lahjoitusmaiden verotus 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla Pietari I:n armeijan valloitettua Kaakkois-Suomen alueen verotuksessa tapahtui merkittäviä muutoksia. Sotavuosien aikana talonpojat eivät suorittaneet kruunun erikseen vahvistamia säännöllisiä veroja. Tyypillisen voittomaan sota-ajan verotuksen tavoitteena oli alueella olevien armeijan joukko-osastojen huoltaminen. Verojen keruu oli epäsäännöllistä ja perustui joukko-osastojen kulloiseenkin elintarvike- ja rehutilanteeseen. Tästä syystä Viipurin ja Käkisalmen provinssien kokonaisverotuksen selvittäminen vuosikymmenen alussa on vaikeaa. Verotuksen järjestämisessä käytettiin harvoja seurakuntiinsa jääneitä pappeja, jotka jumalanpalvelusten jälkeen joutuivat kirkonmäellä lukemaan venäläisten verovaatimuksia. Muun muassa Hiitolassa seurakunnan kirkollisia tehtäviä 1710-luvulla hoitanut Pyhäjärven kappalainen Johan Ursinus jopa laati tilakohtaisia veroluetteloita ja osallistui yhdessä venäläisten kanssa verojen keruuseen. 1 Vuonna 1714 Aleksandr MenÓikovin määräyksestä tehdyssä Kaakkois-Suomen veroselvityksessä Viipurin ja Käkisalmen provinssien verotus vakinaistettiin. Tässä niin sanotussa MenÓikovin verollepanossa selvitettiin, kuinka moni talonpoikaistalo kykeni maksamaan veroja, jotka määrättiin suoritettavaksi luontaistuotteina, lähinnä viljana ja tervana. Uusi verotus perustui venäläiseen käytäntöön, sillä siinä noudatettiin niin sanottua tasaverotusperiaatetta. Sen mukaisesti viranomaiset laskivat provinsseista saatavat kokonaistulot, jotka jaettiin provinssien taloluvulla. Venäläisen verojärjestelmän mukaan kullekin tilalle määrättiin samansuuruinen vero riippumatta tilan koosta, kunnosta tai asukasmäärästä. 2 Tilakohtainen vero oli venäläisen järjestelmän teoreettinen lähtökohta, ja kyläyhteisöt (mir) velvoitettiin yhteisesti vastaamaan omista veroistaan. Käytännössä kyläyhteisö kuitenkin jakoi verot keskenään tilojen varallisuuden mukaan. MenÓikovin virkamiesten keräämiä tietoja käytettiin perusaineistona myös lahjoitettaessa talonpoikaistiloja venäläisille sotapäälliköille ja keskushallinnon virkamiehille. Selvityksen mukaan Uudenkaupungin rauhassa Venäjään liitetyllä alueella oli vuonna veronmaksukykyistä taloa (Käkisalmen provinssissa ja 1 Hannikainen 1888, s. 39; Ranta 1985, s Hiitola sai oman kirkkoherran vasta vuonna Viipurin ja Käkisalmen piirikuntia (ujezd) koskevia verotustietoja Kniga kopii 1712 Vyborgskogo ujezd, Vot innaja Kontora po Ingermanlandskij dela, d , op. 3, f , Peterburgskaja Vot innaja Kontora, RGADA; Hannikainen 1888, s. 39; Ranta 1985, s Hannikainen 1888, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

176 Viipurin provinssissa ainoastaan 364), jotka maksoivat yhteensä 1976 ruplaa rahaa, 172 tynnyriä rukiita ja 107 tóetverttiä ryynejä. 3 Raimo Rannan laskelmien mukaan nämä kruunulle menevät verot tekivät rahaksi muutettuna noin ruplaa, mikä oli tilaa kohden noin 1,4 ruplaa. 4 Rannan mukaan tilakohtainen vero ei siis ollut kovinkaan korkea, mutta kun muistetaan armeijan majoituksesta aiheutuneet rasitukset ja muut kruunun asettamat työvelvoitteet, myös kuva kruununtalonpoikien verotuksesta muuttuu toisenlaiseksi. Lahjoitusmaat poikkesivat verotukseltaan selvästi kruununtiloista. Voittomaan lahjoitusmaatalonpojat nimittäin maksoivat kruunulle menevien niin sanottujen MenÓikovin verojen lisäksi lahjoitusmaaisännilleen raha- ja luontaistuotesuorituksia sekä päivätöitä. Venäläisen käytännön mukaisesti aateli sai yksin määrätä talonpoikien verot, eikä kruunu puuttunut siihen. Kokonaiskuvaa lahjoitusmaiden verotuksesta on mahdotonta luoda, mutta eräiden yksityiskohtien avulla voidaan tehdä karkea yleistys lahjoitusmaatalonpoikien verorasituksesta 1710-luvulla. 5 Jaakkiman kirkonarkistosta ja Kansallisarkistossa säilytettävästä Th. Schwindtin kokoelmasta löytämiensä tietojen perusteella Raimo Ranta on laskenut yhden lahjoitusmaapitäjän verot. Vuonna 1715 kruunulle, amiraliteetille, sotaväelle ja donataarille suoritetut verot tekivät yhteensä ruplaa, mikä donaation kutakin 66 verotilaa kohden teki noin seitsemän ruplaa. Lisäksi talonpojat osallistuivat, kuten kaikkialla muuallakin keisarikunnassa, erilaisiin kruunun määräämiin päivätöihin, joita vuonna 1715 teki kaikkiaan 107 talonpoikaa hevostensa kanssa kukin neljän kuukauden ajan. Seuraavina vuosina kruunun ja sotaväen vaatimukset pysyivät ennallaan ja amiraliteetin vähenivät, mutta donataarin vastaavasti nousivat. Vuonna 1716 Jaakkimasta kerättiin ruplaa veroja eli hieman yli yhdeksän ruplaa verotilaa kohti. Donataarin vuotuinen osuus oli Rannan mukaan vähän yli ruplaa, mikä näyttää vakiintuneen verotuksen tasoksi 1710-luvun viimeisiksi vuosiksi. 6 Jaakkiman verotustietojen perusteella voidaan olettaa, että lahjoitusmaatalonpoikien verotus nousi nopeasti MenÓikovin verollepanon myötä 1710-luvun puolivälissä ja vakiintui suhteellisen korkealle tasolleen vuoteen 1717 mennessä. Verotus kohosi myös valtakunnan muissa osissa. Sodassa oleva Venäjä pyrki tehostamaan omaa verotustaan, ja aateli, joka ei saanut säännöllistä palkkaa, tavoitteli lisätuloja muun muassa voidakseen rakentaa omia kivitaloja Pietariin. Lisäksi kruunun toimesta 1710-luvulla rakennettiin aivan Viipurin ja Käkisalmen provinssien läheisyydessä runsaasti uusia kanavia (Laatokan kanavat), ase- ja tykkitehtaita (Sestroretsk eli 4 Ranta 1985, s Hannikainen 1888, s. 44. Yleisten huomioiden tekeminen on vaikeaa ennen kaikkea siksi, että donataarin vaatimat verot vaihtelivat runsaasti eri lahjoitusmailla. Esimerkiksi amiraliteettikollegion varapresidentti Cornelius Cruys vaati Uudenkirkon donaatiollaan tilaa kohden 1/2 tynnyriä ruista, ohraa ja kauraa ja kaikilta 95 talolta yhteensä neljä härkää, 12 lammasta, 40 kanaa, kahdeksan puutaa voita ja neljä sianselkää. Sen sijaan Koiviston ja Johanneksen pitäjistä hän otti vähemmän. Vastaavasti prikaatinkenraali TÓernyÓev peri 34 talolta rahaa 300 ruplaa, 40 tynnyriä ruista, 20 tynnyriä kauroja ja karjaa. 6 Ranta 1985, s Sen sijaan Rannan 1710-lukua koskevassa monografiassa Viipurin komendanttikunta (Ranta 1987) lahjoitusmaiden verotusta ei tarkastella. 7 Hannikainen 1888, s. 42, 44. Ainakin vara-amiraali Cruys ja kenraalimajuri Albardejev pitivät KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

177 Siestarjoki, Petrozavodsk), veistettiin laivoja (Äänisellä, Nevan suussa ja Viipurissa) ja parannettiin linnoituksia (Kronstadt, Viipuri), joissa kaikissa talonpoikien työpanoksella oli suuri merkitys. Viipurin ja Käkisalmen provinssien talonpojat suorittivat huomattavan osan työkomennustehtävistään myös uuden pääkaupungin loppumattomilla julkisilla ja yksityisillä rakennustyömailla 1710-luvun jälkipuoliskolla. 7 Ankaran verotuksen takia talonpoikien kruununverot jäivät helposti rästiin. Tammikuussa 1720 kamarikollegiolle lähettämässään kirjeessä ylikomendantti Ivan Òuvalov vaati verorästeihin vedoten Viipurin ja Käkisalmen provinsseille uutta kruunun valvonnassa tehtävää verontarkistusta. Kasvattaakseen kruununverotuloja Pietari I peruutti Viipurin-Käkisalmen kesämaantien pohjoispuolella olevat lahjoitusmaat, ja tammikuussa 1720 annetussa kamarikollegion ukaasissa määrättiin, että donataarien ja kruunun tuli saada yhtä paljon veroja tilaa kohden. Òuvalovin ehdotuksen mukaisesti kamarikollegio päätti, että jokainen talonpoikaistila maksoi kruunulle vuodessa kaksi ruplaa rahaveroa, kaksi tynnyriä ruista ja neljä kappaa suurimoita. Lisäksi talonpojat suorittivat yhteisesti karjaveroa, joka samoin kuin voikin muutettiin aina rahaksi. Päivätöitä talonpojat määrättiin suorittamaan kuusi viikkoa vuodessa. 8 Kaukiaisen mukaan kruununtalonpoikien verot olivat Viipurin provinssissa suhteellisen alhaisia. Ruotsin puoleisessa Suomessa vuosina toiminut niin sanottu itäinen tutkijakuntakin raportoi talonpoikien maksavan huomattavasti lievempiä veroja kuin Ruotsin puolella. 9 Rannan mukaan Òuvalovin verouudistus kiristi sekä kruunun- että lahjoitusmaatalonpoikien verotusta, koska vuoden 1714 verotukseen (1,4 ruplaa taloa kohden) verrattuna talonpojat olivat maksaneet kruunulle nyt noin viisi ruplaa vuodessa taloa kohden. 10 Kysymys lahjoitusmaiden verotuksesta on kuitenkin monimutkaisempi. Mikäli ukaasin määräystä donataarin ja kruunun yhtä suurista veroista noudatettiin, verotus olisi Rannan laskelmien mukaan noussut seitsemästä kahdeksaan ruplaan tilaa kohden vuodessa. Osa lahjoitusmaatalonpojille määrätyistä veroista jäi rästiin tai kokonaan perimättä, koska talonpojat eivät yksinkertaisesti kyenneet niitä maksamaan. 11 Kruunu kuitenkin pyrki perimään oman osuutensa, sillä ylikomendantti Òuvalovin kirjeenvaihdon ja Viipurin provinssin kamreerien tilitysten mukaan kaksiruplaisia ja viljaveroja kerättiin lahjoitusmailta. 12 Kruununveroihin verrattuna talonpojat kuitenkin edelleen maksoivat donataareilleen monikertaisia veroja, joka ilmenee TÓernyÓevin Muolaan donaation maksamista veroista. Donataari peri 34 Viipurin provinssin lahjoitusmaatalonpoikia töissä Pietarissa ilmeisesti juuri yksityisillä rakennustyömaillaan. 8 Viipurin provinssin verotusta koskevia asiakirjoja, s , ks. erityisesti s. 730, 7 081, KA; Akiander 1864, s. 56; Hannikainen 1888, s. 40; Kaukiainen 1970b, s. 3; Ranta 1985, s Kaukiainen 1970b, s Ranta 1985, s Ks. esim. Viipurin provinssin verotusta koskevia asiakirjoja, s. 693, 7 081, KA. 12 Viron, Liivinmaan ja Suomen kamarikonttorille toimitettuja Viipurin provinssin verotusta koskevia asiakirjoja, s , 9 803, KA. 13 Viron, Liivinmaan ja Suomen kamarikonttorille toimitettuja Viipurin provinssin verotusta koskevia 176 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

178 (kameraaliselta) tilaltaan kaikkiaan 300 ruplaa rahaa, 40 tynnyriä ruista, ohraa ja kauraa kumpaakin 20 tynnyriä sekä lisäksi karja- ja voiveroja. Todellisuudessa vuoden 1720 ukaasia kruunulle ja donataarille kuuluvista yhtä suurista veroista ei siten noudatettu, ja arvio keskimäärin kahdeksan ruplan tilakohtaisesta verosta lahjoitusmailla on liian alhainen. 13 Kaksi vuotta myöhemmin kamarikollegion määräyksestä tehtiin Viipurin, Käkisalmen ja Savonlinnan provinsseja koskeva erillisselvitys verotuksen järjestämiseksi. Se osoitti selvästi, ettei Uudenkaupungin rauhassa Venäjään liitetty alue ollut vieläkään osoittanut toipumisen merkkejä. Katovuosien ( ) takia provinssien verokertymä supistui edelleen, eivätkä talonpojat kyenneet maksamaan kruununosuuttaan. 14 Rosénin mukaan kahden ruplan vero saatiin kerättyä kohtuullisesti kaikista provinsseista, mutta viljaverot jäivät monin paikoin kokonaan perimättä. 15 Katovuosien aiheuttamista rästeistä sekä Venäjän laivaston rakentamistarpeesta ja huoltamisesta johtuen Pietari I määräsi osan raha- ja viljaveroista suoritettavaksi tervana. Samaan tapaan provinssien talonpojat polttivat hiiliä ja vetivät tukkeja Siestarjoen asetehtaalle. Vuonna 1724 Kronstadtin merilinnoitusten ja satamien rakentamiseen osallistui omine hevosineen 225 suomalaista rekikuntaa, jotka ajoivat tiiliä rakennustyömaille. 16 Sen jälkeen kun maaliskuussa 1723 Uudenkaupungin rauhan rajalinja oli vahvistettu, 17 ylikomendantin kanslia ryhtyi kamreeri Johan Georg Growen johdolla valmistelemaan koko Viipurin ja Käkisalmen provinssien verotusta. Samana vuonna valmistunut veroluettelo paljasti suuren pohjan sodan ja katovuosien vaikutukset. Taloluku oli laskenut kaikkialla sotaa edeltäneestä tasosta; lasku oli suurin eteläisellä Kannaksella Kivennavan, Uudenkirkon ja Koiviston pitäjissä, joissa oli jäljellä vain noin kolmannes taloista. 18 Kuitenkin vasta vuonna 1727 ryhdyttiin laatimaan uutta ja perusteellista verorevisiota, jotta kruunun verotulot saataisiin kasvamaan. 19 Ylikomendantin kanslian virkamiesten näkökulmasta verotuksen järjestäminen Ruotsin vallan aikaiselle kannalle oli yksinkertaisesti tarkoituksenmukaisempaa, koska viranomaisilla oli käyasiakirjoja, s v, 9 802, KA. 14 Viron, Liivinmaan ja Suomen kamarikonttorille toimitettuja Viipurin provinssin verotusta koskevia asiakirjoja, s , 9 803, KA. Vuonna 1720 kaksiruplaisista ja kahden tynnyrin viljaverosta saatiin kruununkassaan lähes ruplaa. Seuraavana vuonna tulot olivat supistuneet noin ruplaan. 15 Viipurin ja Käkisalmen provinssin tulot v. 1722, asia n:o 33, kirja n:o 3, kansio 3, Rosénin kokoelma, KA. Kaksiruplaisia saatiin perittyä kohtuullisesti, sillä noin ruplasta (Viipurin prov. 366 ja Käkisalmen prov veroamaksavaa taloa = verotilaa) saatiin noin ruplaa. Suurimmat vajaukset tulivat viljaveroista. Tilaluvut ks. Viron, Liivinmaan ja Suomen kamarikonttorille toimitettuja Viipurin provinssin verotusta koskevia asiakirjoja vuodelta 1722, s. 3-9, 9 806, KA. Vrt. Ranta 1985, s Viipurin ja Käkisalmen provinssien veronkanto tervana ja valtion töinä v , kirja n:o 4, kansio 3, Rosénin kok, KA. 17 Sverges Traktater med främmande magter jemte andra dit hörande handlingar VIII , s Viipurin provinssin maakirja v. 1723, s , 9 805, KA. Kivennavan tilaluku oli 40, Uudenkirkon 70 ja Koiviston Vrt. Ranta 1985, s PSZ, (VII), ( ), 7; Hannikainen 1888, s. 46. Hannikainen on kääntänyt suomeksi asiakirjan kyseisen pykälän. Ukaasi koostui useista erillisistä Senaatin päätöksistä. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

179 tettävissä sekä ruotsalaisten laatimia vanhoja veroasiakirjoja että entistä lääninhallintoa palvelleita virkamiehiä. Keskushallinto ei ollut kiinnostunut siitä, millä periaatteilla veroja kerättiin, kunhan niitä saatiin säännöllisesti kruunun kassaan. Ylikomendantti Òuvalovin toimien tuloksena lokakuun 20. päivänä 1726 annetussa keisarillisen salaneuvoston ukaasissa määrättiin, että Viipurin ja Käkisalmen provinssien verot oli kannettava Ruotsin ajan perusteiden mukaisesti. Lahjoitusmaiden kannalta ukaasissa oli merkittävää se, että revision jälkeen kruununmaita ja lahjoitusmaita oli verotettava samanlaisin perustein ja yhtä paljon. 20 Keisarillisen salaneuvoston ajatus lahjoitusmaiden ja kruununmaiden verotuksen yhdenmukaistamisesta ei perustunut pyrkimykseen parantaa lahjoitusmaatalonpoikien asemaa. Sen sijaan kruunu halusi saada toistaiseksi, haltijan eliniäksi tai kohtuulliseksi ajaksi annetut lahjoitukset joskus takaisin elinkelpoisessa ja ennen kaikkea veronmaksukykyisessä kunnossa. 21 Osin tästä syystä ja osin katovuosien aiheuttamien välittömien veronmaksuvaikeuksien takia kruunu keräsi vuosina eli revision tutkintavaiheen ja sen voimaantulon välisenä aikana vain kahden ruplan veroa. Viipurin ja Käkisalmen provinssien verorevision taustalla oli vuonna 1725 annettu määräys Viron ja Liivinmaan verollepanosta, joka oli pohjautunut paikalliseen lainsäädäntöön ja traditioihin. Viron ja Liivinmaan verorevisiossa käytiin yksityiskohtaisesti läpi talonpoikaistilojen kunto ja vahvistettiin niille uudet verot. Tähän asti moisioiden omistajat olivat saaneet samaan tapaan kuin Vanhassa Suomessakin itse päättää talonpoikiensa veroista. 22 Vanhan Suomen privilegiokysymyksen kannalta oli olennaista, että Uudenkaupungin rauhassa Venäjään liitetty osa Karjalaa, joka oli jäänyt ilman erillisiä mainintoja entisistä oikeuksistaan (lukuunottamatta oikeutta harjoittaa luterilaista uskontoa), samaistettiin verohallinnon osalta muiden aikaisemmin Ruotsiin kuuluneiden Baltian provinssien kanssa. Hallinnollisesti samaistaminen oli tapahtunut jo 1720, jolloin Pietariin oli perustettu erityinen Viron ja Liivinmaan kamarikonttori, johon myös Viipurin provinssien kameraaliasioita koskeva kirjeenvaihto osoitettiin. 23 Pietari I:n mielestä Viipurin kanssa ei voitu allekirjoittaa minkäänlaisia sopimuksia, koska kaupungista puuttuivat Riian ja Tallinnan vahvojen aatelis- ja porvariskorporaatioiden kaltaiset sopimuskumppanit. 24 Verorevisio määrättiin aloitettavaksi maaliskuussa 1727 annetulla Hallitsevan Senaatin ukaasilla. 25 Samana keväänä Viipurin ja Käkisalmen molempien provinssien 21 Hannikainen 1888, s Von Transehe-Roseneck 1890, s Viipurin provinssia koskevia asiakirjoja, Liivinmaan, Viron ja Suomen kamarikonttori, 9 802, KA; Paaskoski 1993c, 385. Kamarikonttorille lähetettyjen asiakirjojen sarja alkaa vuodesta Paaskoski 1993c, 388; vrt. Ranta 1987, s Kamarikollegio Òuvaloville Ukaasia ei ole julkaistu Venäjän täydellisessä laki- ja asetuskokoelmassa. Revisio toteutettiin enligt Nyländska skattläggnings Methoden. Käännöskomitean laatima kopio Hallituskonseljille Rehbinderin kirjeestä, joka käsitteli lahjoitusmaiden historiaa, sivunumerointi puuttuu, kansio 2, sisällyksen mukaan järjestetyt asiakirjat, Vuoden 1825 lahjoitusmaakomitea, 540: 315, KA. 26 Paaskoski 1993c, s Von Saltza toimi myöhemmin Venäjän valtiokonttorin varapresidenttinä. Suuren pohjan sodan aikana hän oli toiminut Ruotsin armeijan kapteenina, mutta jo sodan alkuvaiheissa 178 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

180 kirkoissa kuulutettiin uudesta verollepanosta ja kehotettiin talonpoikia yhteistyöhön revisiovirkamiesten kanssa. Kesäkuussa 1727 revision johtajaksi määrättiin kamarikollegion asessori Anton Johan von Saltza ( ) 26 ja hänen avukseen viipurilainen raatimies Hans Johan Schmidt ja Ruotsin aikaisen Viipurin läänin kruununvouti Jonas Dykander 27. Revisiokomission kenttätyöt alkoivat Virolahdelta heinäkuun alussa 1727 ja päättyivät Lappeen kihlakuntaan syksyllä Jokaisessa pitäjässä, myös lahjoitusmailla, talonpojat olivat valinneet kolmesta neljään edustajaa auttamaan revisiokomiteaa yksityiskohtaisessa tilojen tarkastuksessa. 28 Verorevisiossa selvitettiin provinssien kaikkien tilojen veroluonto ja määrättiin niille uudet manttaali- ja aateriluvut. Komissio perehtyi myös Ruotsin aikaisten verojen käsitteelliseen sisältöön sekä niiden lasku- ja kantotapoihin. Tehtävänsä mukaisesti komissio julkaisi heinäkuussa 1729 erityisen selvityksen (deduktion) alueen Ruotsin aikaisista maanluonnoista, veroista sekä niiden synty- ja kehityshistoriasta. 29 Komission käytännöllisen selvitystyön tuloksena syntyi puolestaan erillinen niin sanottu verorevision pöytäkirjaosa (protocoll), jossa luokiteltiin kaikkien tilojen vanhat ruotsalaiset maanluonnot joko kruunun- (krono), perintö- (skatte) tai rälssitilojen (frälse) mukaisesti. 30 Käytännössä ruotsalaisilla maanluonnoilla ei ollut entisenlaista merkitystä, mikä näkyi esimerkiksi perintö- ja kruununtalonpojan välisen eron häviämisenä. 31 Sen sijaan kruunun- ja lahjoitusmaatalonpojan välinen ero tuli tärkeämmäksi, kun kysymys lahjoitusmaiden ikuisesta ja perinnöllisestä hallintaoikeudesta määritti entistä selvemmin lahjoitusmaatalonpoikien asemaa ja oikeuksia. Revisiokomissio ei määritellyt lahjoitusmaiden maanluontoa ruotsalaisten käsitteiden (säteri, allodiaalirälssi, kruununrälssi) mukaisesti, vaikka alkuperäisessä toimeksiannossa sitä edellytettiinkin. 32 Syynä ei kuitenkaan ollut lahjoitusmaiden epämääräinen kameraalinen asema uudessa valtioyhteydessä tai komission haluttomuus ryhtyä arvioimaan esimiestensä eli venäläisten ylhäisaatelin hallinnassa olevien lahjoitusmaiden maanluontoa. Komissio piti menettelytapaansa luontevana, koska suurin osa lahjoitusmaista oli tulevia kruununtiloja ja koska ne toistaiseksi, haltijan eliniäksi ja kohtuulliseksi ajaksi lahjoitettuina tulisivat aikanaan palautumaan kruunulle. Muutamien maanluonnoltaan venäläisiksi tulkittujen vuonna 1702 jäänyt vangiksi tunnetussa Menzenin moision taistelussa eteläisellä Liivinmaalla. Vuonna 1716 hänet vapautettiin ja hän astui Venäjän palvelukseen. 27 Ruuth 1906, s Ranta 1985, s Revisions-deduktion för år Asiakirja on julkaistu Matthias Akianderin toimesta. Akiander 1864, s Viipurin ja Käkisalmen läänien revisiomaakirjan pöytäkirjaosa, 9 818, KA. Pöytäkirjaosassa selvitettiin tilojen entiset ja silloiset haltijat, peltojen, niittyjen ja metsien kunto, kylvöjen määrä viljalajeittain, kalastus, myllyt ja niiden paikat, sahat ja muut manufaktuurit. Maanluontojen selvittämisessä revisiokomitea nojautui vuoden 1706 ruotsalaiseen maakirjaan. Rannan ja Äyräpään kihlakunnan maakirja v. 1707, 9 800; Jääsken kihlakunnan maakirja v. 1707, 9 801, KA. 31 Akiander 1864, s. 36; Hannikainen 1888, s Hannikainen 1888, s Aateri vastasi yhtä manttaalia ja arviorupla 1/4 manttaalia, Suojärven pitäjässä kuitenkin 1/2 manttaalia. Arvioverotus oli keskiajalta peräisin ollut vakinaista maaveroa edeltänyt verotuksen KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

181 lahjoitusmaiden (vottóina) osalta komission olisi kuitenkin pitänyt antaa lausuntonsa. Revision tuloksena Viipurin ja Käkisalmen provinsseihin määrättiin entiset ruotsalaiset veroyksiköt. Viipurin provinssin perusyksikköinä olivat täysvero (skatt) ja manttaali (mantal), Käkisalmen eteläisessä läänissä aateri eli aatra (ader) ja Käkisalmen pohjoisessa läänissä arviorupla. 33 Lukuunottamatta viljaa kaikki kruununtilojen luontaistuoteverot ja päivätyöt muutettiin erityisen taulukon mukaisesti rahaksi. Paluuta ruotsalaiseen järjestelmään merkitsi sekin, että lääneissä ryhdyttiin keräämään sukupuoleen katsomatta kaikilta vuotiailta vuotuista henkirahaa. Kaupunkilaisten (porvarit ja käsityöläiset) veroksi määrättiin 24, kruununtalonpoikien 16 ja lahjoitusmaatalonpoikien 12 äyriä. 34 Myös lahjoitusmaiden verotus perustui ruotsalaisiin veroyksiköihin. Vuonna 1719 ylikomendantti Šuvalovin kamarikollegiolle lähettämän selvityksen mukaan lahjoitusmailla tuli lopettaa donataarien itsensä määräämien ylimääräisten raha- ja luontaistuoteverojen periminen ja päivätöiden vaatiminen.uvalov ehdotti myös, että lahjoitusmaille tulisi määrätä tilakohtainen vakinainen vero, josta kruunu saisi periä yhden kolmasosan ja donataari loput kaksi kolmasosaa. Tämä ehdotus otettiin myös lahjoitusmaiden tulevien verojärjestelyjen pohjaksi, ja maaliskuussa 1727 annetussa Hallitsevan Senaatin ukaasissa donataareja kiellettiin vaatimasta ylimääräisiä veroja ja päivätöitä. 35 Veroparseleiden ja rahan jakaminen kruunun ja donataarien kesken oli käytännössä helppoa, koska monimutkaisetkin luontaistuote- ja päivätyösuoritukset voitiin aina kerätä rahana. Talonpoikien kannalta verotus saattoi muodostua hyvinkin monimutkaiseksi, kun donataarit vaativat osan veroista rahana, osan viljana ja muuttivat osan päivätöiksi. Verojen teoreettinen jako, joka vaati samaa tulosta tilien tulo- ja menopuolilla, oli hankalammin toteutettavissa, koska kruununverot koostuivat monista pienistä lähteistä. Kruunun osa Donataarin osa Viipurin provinssi Henkirahat Vuotuinen vero Kruunun kymmenykset Maaretkenvero Kyytirahat Rakennus- ja sal- Linnanrakennus- pietariapu apu Päivätyörahat Matruusiraha Karjavero muoto, joka perustui viljan vielä kasvaessa tehtyyn satoarvioon. Voionmaan mukaan ja luvuilla Käkisalmen Karjalan pohjoisosissa (Kurkijoki, Sortavala, Salmi ja Ilomantsi) verotus perustui arviolaskelmaan tulevasta sadosta, karjasta ja jopa irtaimistosta. Tällaisen arvion kautta määrättiin kunkin veronalaisen tilan veroluku eli arvioruplamäärä, joka oli ennakkoarvio talonpoikien veronmaksukyvystä. Kuujon mukaan 1600-luvun Taka-Karjalassa (em. pitäjissä) siirtyminen vakinaiseen maaveroon oli ollut mahdotonta jatkuvien sotatoimien vuoksi. Vastaavasti arviopää oli henkiveroa maksava henkilö. Voionmaa 1969 (1915), s ; Kuujo 1959, s Revisions-deduktion för år 1729, 11, Om mantalspenningar, Akiander 1864, s. 203; Hannikainen 1888, s Sotavuosien tuhoista kärsivät Viipurin porvarit ja käsityöläiset vapautettiin henkiverosta. 35 Hannikainen 1888, s Hannikainen 1888, s Revisions-deduktion för år 1729, 6, Dagsverkspenningar, Akiander 1864, s. 201; Hannikainen 180 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

182 Laamannin ja tuomarin vero Käräjäkapat Pappilavero Käkisalmen eteläinen provinssi Henkirahat Vuotuinen vero Kyytirahat Lammas-, voi-, pel- Linnanrakennus- lava- ja heinävero apu Päivätyövilja Stationivilja Mylly- ja karjavero Laamannin ja tuo- Pappilavero marin vero Käräjäkapat Käkisalmen pohjoinen provinssi Stationirahat Vuotuinen vero Stationivilja Arviopääverot Kyytirahat Liina-, mylly-, Käräjäkapat heinä-, halko- ja Linnanrakennus- päivätyövero apu Suolarahat Laamannin ja tuomarin vero 36 Lahjoitusmailla viljavero ja päivätyöt suoritettiin luonnossa eikä talonpojilla ollut mahdollisuutta ilman donataarin suostumusta maksaa niitä rahassa kuten kruununtalonpojilla. Verorevision mukaiset päivätyöt eivät olleet korkeita, sillä talonpoikien tuli manttaalia kohden suorittaa 12 jalka- ja kuusi hevostyöpäivää vuodessa Viipurin ja Käkisalmen eteläisessä provinssissa ja Käkisalmen pohjoisessa provinssissa hieman enemmän. Revisiomaakirjan määräysten mukaisesti ainoastaan kahden peninkulman säteellä hovileiristä asuvien talonpoikien tuli suorittaa päivätyövelvollisuutensa. Samanlainen käytäntö oli voimassa myös ruotsalaisilla rälssitalonpojilla. Tämän noudattamista Vanhan Suomen viranomaisten oli kuitenkin vaikea valvoa. 37 Revisiossa Ruotsin vallan aikaiset taloluvut pienenivät, kun niistä vähennettiin kaikki sellaiset autiotilat, joista Ruotsin kruunu ei ollut saanut veroja enää 1600-luvun jälkipuoliskolla. Kaukiaisen mukaan Viipurin provinssissa tilaluku vähentyi 2 150:stä 1 620:een ja manttaalit vastaavasti 950:stä 650:een. Suurin lasku kohdistui 1888, s. 52, Kaukiainen 1970b, s. 4, Taulukko Ranta 1985, s Myös Kaukiainen on päätynyt samansuuntaiseen tulokseen. Kaukiainen 1970b, s Ensimmäiset Viipurin provinssin henkikirjat valmistuivat v (= 9 824, KA). Vuosina alueella tehtiin venäläisen käytännön mukaisia väestöluetteloita. (Esim , 9 805, ja 9 810, KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

183 eteläiselle kannakselle. 38 Rannan mukaan ennen revisiota Viipurin provinssin verokertymä oli ollut noin ruplaa ja tynnyriä ruista, mutta revision jälkeen lähes ruplaa ja tynnyriä ruista ja kauraa. Provinssin tulot olisivat siis lähes kolminkertaistuneet revision seurauksena. 39 Lahjoitusmailla vuoden 1728 verorevisio merkitsi donataarien verotulojen vähentymistä. Lahjoitusmaatalonpojan kannalta olennaista oli se, että verot oli vahvistettu kruunun virkamiesten johdolla ja paikallisten talonpoikaisten luottamusmiesten avustamana tasolle, joka vastasi talonpoikien reaalista veronmaksukykyä. Myös verorevisiokomission johtaja von Saltza uskoi talonpoikien veronmaksukyvyn parantuvan nopeammin, mikäli verot määrättäisiin hieman alhaisemmiksi. Lievempi verotus oli ennen kaikkea kruunun tavoite. Lisäksi tilakohtaiseen verotarkastukseen osallistuneet talonpoikaiset lauta- ja muut luottamusmiehet todennäköisesti arvioivat aivan tarkoituksella tilojen veronmaksukyvyn todellista heikommaksi. Verorevision toteuttaminen aatelin hallinnassa olevilla lahjoitusmailla poikkesi selvästi siitä tavasta, jolla Venäjän ydinalueilla aatelin omistamien talonpoikien verot määrättiin. Siellä kruunu ei osallistunut talonpoikien obrok- tai barótóina-verojen määrittelyyn millään tavalla. Lahjoitusmaiden verojen keruukin hoidettiin Vanhassa Suomessa keisarikunnan muista aatelisomistuksista poikkeavalla tavalla. Venäjällä aatelinen maanomistaja vastasi obrok- ja barótóina-verojen lisäksi myös kruunun osuuden eli sieluverojen keräämisestä. Viipurin ja Käkisalmen provinsseissa valittiin vuodesta 1731 lähtien erityiset maakomissaarit, jotka vastasivat ruotsalaisia kruununvouteja. Heidän tehtävänsä oli kerätä kruunun osa eli lähinnä henkivero lahjoitusmailta. Alueelta kerätyt varsinaiset ruotsalaiseen tapaan laaditut vuosittaiset henkiveroluettelot alkavat vuodesta Kruununverotus uudistettiin myös Venäjällä hieman aikaisemmin, kun podu naja- eli sieluveroa ryhdyttiin kantamaan kaikilta miespuolisilta talonpojilta. 41 Sieluverouudistusta ei kuitenkaan ulotettu Viroon, Liivinmaalle ja Vanhaan Suomeen, joten näiden entisten ruotsalaisten läänien kruununverotus jäi aluksi järjestämättä vakinaiselle kannalle. Näiden alueiden osalta verotus saatiin kuntoon ensin Virossa ja Liivinmaalla 1720-luvun lopussa ja Vanhassa Suomessa vuodesta 1731 alkaen, jolloin Hallitseva Senaatti määräsi verorevision astumaan voimaan Viipurin ja Käkisalmen provinsseissa. 42 Tämä oli keisarikunnan viimeinen alue, jossa ryhdyttiin noudattamaan säännöllistä kruununverotusta. Keisarikunnan venäläisissä osissa kruunu varmisti verouudistuksellaan vuotuiset tulonsa, mutta ei puuttunut maaorjan ja aatelisen maanomistajan verosuhteeseen. Hannikaisen mukaan Viipurin ja Käkisalmen provinssien kruunulle sekä aatelille KA). 41 Ks. lukua Hallitsevan Senaatin ukaasi Asiakirja on julkaistu Matthias Akianderin toimesta. Akiander 1864, s Venäjän täydellinen laki- ja asetuskokoelma ei ukaasia tunne. 43 Hannikainen 1888, s Ks. luku Hannikainen 1888, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

184 menevien obrok- ja barótóina-verojen suhde oli kuitenkin jokseenkin samanlainen kuin mustan mullan alueella Etelä-Venäjällä. 43 Hannikaisen mielestä Viipurin ja Käkisalmen provinssien kolmasosiin jaettu verojärjestelmä oli siten pelkkä kameraalinen sovellus vallitsevasta venäläisestä verotuksesta. Sen mukaan 70 kopeekan suuruinen sieluvero muodosti maaorjien kokonaisverotuksesta kolmasosan eli aatelisen maanomistajan maanvuokraksi jäi vain 1,40 ruplaa. Tämä on kuitenkin liian alhainen arvio maaorjien aatelisille isännilleen suorittamista vuotuisista veroista. 44 Vuoden 1728 verorevisio oli selvästi erilainen niin toteutustapansa kuin verorasituksensakin osalta verrattuna valtakunnan venäläisten alueiden maaorjatalonpoikien verotukseen. Alun perin revisioita oli suunniteltu tehtäväksi joka kuudes vuosi, 45 jotta sekä kruunu että donataarit olisivat selvillä talonpoikien veronmaksukyvyn muutoksista. Maaliskuussa 1736 Hallitseva Senaatti antoi ukaasin, jonka mukaan Viipurin ja Käkisalmen provinsseissa tuli toteuttaa uusi revisio. Paikallishallinnon virkamiesten mukaan talonpoikaistilojen toipuminen vuoden 1728 revision jälkeen oli kuitenkin ollut niin hidasta, ettei uuteen revisioon ollut vielä aihetta. 46 Vuoden 1728 verorevisiosta tuli poikkeuksellisen pitkäikäinen. Muutamia uusia revisioita kuitenkin tehtiin. Tärkein niistä oli Turun rauhassa Venäjään liitettyjen ruotsalaisten Kyminkartanon kihlakuntien verorevisio, joka pantiin toimeen sodan vielä kestäessä vuonna Vuotta aikaisemmin revision johtoon nimitetyn Carl Fredrik Krompein johdolla tutkittiin Kymen, Lappeen ja Jääsken kihlakunnat sekä osa Savoa. Kuten vuoden 1728 revisiokin Kyminkartanon läänin tutkimus nojautui paikallisiin asiantuntijoihin, talonpoikaisiin luottamusmiehiin. Revision tuloksena tilaluku pysyi lähes ennallaan, mutta verojen määrä miltei puolittui Jääsken ja Lappeen kihlakunnissa. Merkittävä verorasituksen lasku tapahtui myös Kymin kihlakunnassa ja tutkituissa osissa Savoa luvulla tätä aineistoa käytettiin jaettaessa niin sanottuja sielulahjoituksia Haminan ja Lappeenrannan piirikunnista. Käkisalmen pohjoisessa provinssissa tehtiin vuosina 1754 ja 1764 omat erityiset verotarkastuksensa, joissa selvitettiin alueen uutta tilalukua. Tarkastuksessa selvennettiin arvioverotuksen perusteita, jotka olivat aikaisemmin pohjautuneet vain maakomissaarien ja muiden paikallisten virkamiesten tiedonantoihin. 48 Lisäksi lää- 46 Hallitsevan Senaatin ukaasi , Viipurin ja Käkisalmen provinssien verifikaatit v. 1780, s , , KA. Maininta verorevisioukaasista liittyy Andrei PetrovitÓ Šuvalovin Kavantsaaren (Antreassa) donaation vuokraajaa Carl Christoph Forsmania vastaan tehdyn valituksen oikeudellisiin perusteluihin. Venäjän täydellinen laki- ja asetuskokoelma ei ukaasia tunne. 47 Lappeenrannan kihlakunnan verorevisiomaakirja v. 1743, s. 1-52, 9 949, KA. Revisiomaakirja käsittää myös Savon puoleisia pitäjiä, kuten esimerkiksi Rantasalmen, Joroisten, Leppävirran, Kuopion, Iisalmen, Mikkelin, Kangasniemen, Pieksämäen, Ristiinan ja Mäntyharjun. Ks. myös Hannikainen 1888, s ; Kaukiainen 1970b, s. 5-7, erit. s. 6, Taulukko Papiston laatima väestöluettelo v. 1754, a ja b; Käkisalmen pohjoisen provinssin maakirja v ja revisiokomission pöytäkirjaosa samalta alueelta, a, KA. 49 Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden sekä Uukuniemen verorevisiomaakirjat, a, KA. Maakirjat ovat samassa niteessä. Ks. myös Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden veroluettelot v. 1784, n:o 3, kansio 1, saapuneita asiakirjoja, Viipurin kameraalihovin arkisto, MMA. 50 Hannikainen 1888, s , erit. nootti Mts Koivisto, Johannes ja Kuolemajärvi palautettiin kruunulle vuonna 1772, mutta Uuden- KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

185 nissä tehtiin kaksi muuta paikallista revisiota, toinen vuonna 1784 entisellä kreivi Skavronskin Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden donaatiolla, joka oli juuri palautettu takaisin kruunulle, ja toinen vuonna 1791, jolloin Uukuniemen pitäjä tuli takaisin kruunulle. 49 Lahjoitusmaatalonpojat tyytyivät uuteen revisiokäytäntöön, eivätkä paljonkaan haastaneet donataarejaan Turun rauhan jälkeen muodostettuihin paikallisiin kihlakunnanoikeuksiin. Lahjoitusmaatapausten vähäisyys saattoi kuitenkin johtua myös siitä, etteivät talonpojat joko uskaltaneet valittaa tai he eivät olleet tietoisia valitusoikeudestaan. Muutamissa yksittäisissä tapauksissa talonpojat kuitenkin ilmoittivat kihlakunnanoikeuksille kohtuuttomista veroista. Muun muassa Siestarjoen asetehtaalle lahjoitettujen Uudenkirkon, Koiviston ja Johanneksen talonpojat, jotka joutuivat suorittamaan kaikki veronsa päivätöinä, huomauttivat laskennassa tapahtuneista virheistä. Talonpojat syyttivät asetehtaan kansliaa siitä, että se oli laskenut päivätyöt käyvän arvon alle, vaikka pelkiksi päivätöiksi muutettujen verojen määrä ei saanut ylittää vuoden 1728 revision rahaksi muutettua tasoa. 50 Vuonna 1741 Siestarjoen asetehtaan lahjoitusta muutettiin siten, että sille aiemmin lahjoitetut Virolahden, Säkkijärven, Kirvun ja Lappeen kruununverot vaihdettiin Uudenkirkon, Koiviston, Johanneksen ja Kuolemajärven pitäjien kruununveroihin. Asetehtaan kannalta Viipurin pohjoispuolella asuvien talonpoikien päivätöiden järjestäminen oli osoittautunut hankalaksi. Asetehdas oli anonut luvulta lähtien lahjoitusta lähempää tehdasta, mutta eteläosien kaikki sopivat pitäjät oli jo lahjoitettu. Uudenkirkon, Koiviston, Johanneksen ja Kuolemajärven pitäjät palautuivat kruunulle vara-amiraali Cruysin lesken kuoleman jälkeen vuonna 1742, minkä jälkeen lahjoituksen vaihtaminen tuli mahdolliseksi. Vaihto ei siis johtunut Virolahden, Säkkijärven, Kirvun ja Lappeen pitäjien talonpoikien tukalasta asemasta, kuten Hannikainen on väittänyt. Kruununverojen muuttaminen talonpoikien päivätyövelvollisuudeksi rasitti kuitenkin asetehtaalle lahjoitettuja talonpoikia. Muutamat talonpojista palkkasivat sijaisia, jotka suorittivat tilalle määrätyt päivätyöt, mutta useimmat kävivät itse tehtaalla. 51 Aatelin hallinnassa olevilla donaatioilla lahjoitusmaatalonpojat valittivat herkemmin päivätöiden korotuksista paikallisiin alioikeuksiin ja vetoomustuomioistuimena toimineeseen oikeuskollegioon. Venäjällä oli ollut tavallista, että aatelinen maanomistaja oli aika ajoin vaihtanut talonpoikaistilojen veromuodon obrokista bar t inaksi ja päinvastoin kartanotalouden suunnitelmista riippuen. Marraskuussa 1757 Käkisalmen tuomiokunnan tuomari Petter Pomoell ja Raudun kirkkoherra Johan Andreae Strandman ( ) haastoivat Vehmaisten donaation omistajan Nikolai Devierin ja hänen prika t ikinsa Stepan Flindenin käräjille, koska Devier oli kirkon talonpojat suorittivat kruununveronsa päivätöinä asetehtaalle vuoteen 1820 asti. 52 Nikolai Devier ja Stepan Flinden vastaan Käkisalmen kihlakunnantuomari Peter Pomoell ja Raudun kirkkoherra Johan Strandman , s , oikeuskollegion aktikokoelma n:o 936, KA; Rosén 1924, s Oikeuskollegion päätös em. jutussa , sivunumeroimaton ja irtonainen lehti, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 936, KA. 184 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

186 vaatinut talonpojilta vuoden 1728 revision ylimeneviä päivätöitä ja väkivalloin pakottanut heidät tekemään töitä myös sunnuntaisin. Kysymys oli siis siitä, oliko donataarilla tai hänen edustajallaan lupa määrätä talonpojat työhön verorevision rajoituksista ja ehdottomasta sunnuntaityökiellosta huolimatta. 52 Nikolai Devierin mukaan hänen lahjakirjansa määritteli selvästi, että hänen donaationsa talonpojat olivat lampuoteja. Sen mukaan hän ja hänen voutinsa saattoivat vapaasti määrätä donaation talonpojille haluamansa verot. Kuvernementin tuomioistuimet eivät olleet samaa mieltä, vaan perusteluissaan ne vetosivat siihen, että lahjoitusmaatalonpojat olivat oikeudelliselta asemaltaan rinnastettavissa kruununtalonpoikiin. Heinäkuussa 1758 antamassaan päätöksessä oikeuskollegio katsoi, ettei donataari saanut ylittää vuoden 1728 revision määräyksiä, eivätkä hänen voutinsa saaneet rangaistuksetta käyttää väkivaltaa lahjoitusmaatalonpoikia kohtaan. 53 Seuraavana vuonna Käkisalmen eteläisen tuomiokunnan nimismies Johan (Ivan AndrejevitÓ) Merlin asiamiehen ominaisuudessa haastoi Raudun Leinikkälän donataarin aliluutnantti, kreivi Anton AntonovitÓ Devierin ja eversti Mihail AleksandrovitÓ Jakovlevin (joka oli ilmeisesti nuoren aliluutnantin holhooja) käräjille, koska he olivat Merlinin mukaan vaatineet talonpojilta kohtuuttomia veroja. Sen seurauksena talonpoikien veronmaksukyky oli heikentynyt ja heidän omat tilansa olivat raunioituneet. Talonpojat syyttivät Jakovlevia ja Devieriä kohtuuttomista veroista, jotka olivat ylittäneet vuoden 1728 verorevision tason. Kesäkuussa 1759 tekemässään päätöksessä oikeuskollegio määräsi muodostettavaksi erityisen ekspedition tutkimaan Merlinin väitteiden todenperäisyyttä. 54 Molemmissa Devier-veljesten tapauksissa kruunu sekaantui aatelisen maanomistajan kartanotalouteen, mikä Venäjällä olisi ollut epätodennäköistä. Jälkimmäisessä jutussa oikeuskollegio jopa päätti tutkituttaa epäselvyydet tätä tehtävää varten erikseen määrätyllä komissiolla. Viranomaisilla oli erityinen motiivi tutkia lahjoitusmailla tapahtuneita laittomuuksia, sillä kruunu halusi myös turvata osuutensa lahjoitusmailta tulevista kruununveroista. Kruununverojen turvaaminen viranomaisten ensisijaisena motiivina käy hyvin ilmi Aleksanteri Nevskin luostarin Sortavalan, Suistamon ja Impilahden lahjoitusmaata käsittäneissä useissa oikeustapauksissa luvulla. Viranomaisten välisessä kirjeenvaihdossa todettiin tämän tästä, että luostarin donaatiolta oli mahdotonta saada minkäänlaisia kruununveroja, koska luostarikonttorin voudit estivät maakomissaarien toiminnan. Vasta tarkemmissa kruunun suorittamissa erikoiskomission tutkimuksissa paljastui vuoden 1728 verorevisioon kohdistuneita rikkomuksia. Talonpojat eivät joko voutien tiukan kontrollin ja uhkailun tai yksinkertaisesti tietämättömyytensä vuoksi valittaneet 54 Eversti Mihail AleksandrovitÓ Jakovlev ja aliluutnantti Anton AntonovitÓ Devier vastaan Raudun Leinikkälän talonpoikien asiamiehenä toimiva nimismies Johan Merlin , s. 3, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 053, KA. 55 Viipurin kuvernementinkanslian raportti revisioverojen laiminlyönneistä , s , oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1341, KA; Hannikainen Erikoiskomission raportti , s v, em. oikeuskollegion akti, KA. 57 Kreivi Aleksandr BorisovitÓ Buturlinin Sulkavan donaation vouti Nikolai Varonovin valitus oikeuskollegioon , s. 7-7v, 8-9, sekä Käkisalmen kihlakunnan ylimääräisten käräjien KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

187 donaation epäkohdista paikalliseen kihlakunnanoikeuteen. Viipurin kuvernementin virkamiehet raportoivat, että luostarin lahjoituksella oli siirrytty kruununverojen maksamisessa yksinomaan poduónaja-veroon ja talonpoikien luostarille suorittamissa obrok- ja barótóina-veroissa oli vuoden 1728 revisio hylätty kokonaan. 55 Epäselvyydet liittyivät venäläisen ja ruotsalaisen verojärjestelmän erilaisuuteen ja siihen, että luostarikonttorin voudit eivät joko olleet perillä järjestelmien eroista tai halunneet ottaa niitä huomioon. Aleksanteri Nevskin luostarin tapauksessa kyseessä olivat molemmat tekijät. Esimerkiksi venäläisen poduónaja-veron periminen viittasi siihen, että luostarin konttori aikoi edelleenkin maksaa kruununveron - tosin tavalla, joka ei soveltunut kuvernementin kameraalisiin käytäntöihin. Siirtyminen vuoden 1728 revisiosta luostarikonttorin talonpojille määräämiin obrok- ja barótóinaveroihin ilmensi myös selvää tietämättömyyttä Viipurin kuvernementin lahjoitusmaiden erilaisesta asemasta verrattuna venäläisiin luostariomistuksiin. Väärinkäsitysten lisäksi oman edun tavoittelu näkyi tilanhoitaja Dementei SidorovitÓ Gurejevia vastaan nostetussa 29-kohtaisessa syytöskirjelmässä, johon sisältyi useita kohtia verovarojen pimittämisestä niin kruunulta kuin Aleksanteri Nevskin luostarilta. Oikeuskollegio päätti, että kaikki verot oli suoritettava vuoden 1728 verorevision mukaisesti. 56 Samanlaista lahjoitusmaakonttorin tietämättömyyttä Viipurin kuvernementin verojärjestelmästä ja kruunun intressiä periä omat saatavansa kuvaa myös elokuussa 1761 alkanut riita tuomarin- ja laamanninverokapoista kreivi Aleksandr BorisovitÓ Buturlinin donaatiolla Ruskealan pitäjän Pirttipohjan kylässä. Buturlinin tilanhoitaja Nikolai Varonov valitti oikeuskollegiolle maakomissaari Victor Gröönin väkivalloin perineen veroja donaation talonpojilta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että käräjäkappoja oli jäänyt perimättä myös Buturlinin donaatioon kuuluvista Suojärven ja Pälkjärven pitäjistä. Oikeuskollegion päätös oli yksiselitteisen selvä: verorevision mukaisesti laamannin- ja tuomarinkapat kuuluivat kruunulle. Buturlinin donaatio oli luovutettu vain vuotta aikaisemmin, joten lahjoitusmaakonttorin venäläiset voudit eivät kenties olleet vielä ehtineet perehtyä Viipurin kuvernementin muusta keisarikunnasta poikkeavaan verojärjestelmään. Kruunu halusi heti tehdä selväksi, että myös uudelta donaatiolta oli maksettava kaikki asianmukaiset kruununverot. 57 Eräissä tapauksissa myös donataari joutui vetoamaan kihlakunnanoikeuteen vuoden 1728 revision rikkomusten vuoksi. Syyskuussa 1762 kreivi Mihail IllarionovitÓ Vorontsov pyysi kihlakunnanoikeutta tutkimaan Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden talonpoikien hänelle tekemää valitusta, joka kohdistui donaation vuokranneeseen kenraalimajuri Frantz Theodor von Steiniin. Talonpojat olivat valittaneet von Steinin kiskovan revision tason ylittäviä kohtuuttomia veroja. Kreivi pöytäkirja , s , oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 201, KA. 58 Kreivi Mihail IllarionovitÓ Vorontsovin tutkintapyyntö koskien kenraalimajuri Frantz von Steinin toimia Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden donaatiolla , s. 1-1v, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 231, KA. 186 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

188 Vorontsovin huoli arendaattorin mielivaltaisuuksista oli puhtaasti taloudellinen, koska arendeerattu donaatio oli palautumassa tietyn ajan kuluttua takaisin hänelle. Mikäli donaatio oli taloudellisesti tuottamattomassa kunnossa, donataari ei onnistunut saamaan kannattavaa vuokrasopimusta. Päätöksessään oikeuskollegio asetti paikallisen kihlakunnantuomarin johtaman komission tutkimaan Vorontsovin epäilyt arendaattori von Steinin perimistä kohtuuttomista veroista. 58 Tietyllä tavalla donataarit saattoivat myös turvata talonpoikien aseman. Edellä selostettu kreivi Vorontsovin tutkintapyyntö on hyvä esimerkki siitä, että talonpoikien hyvinvointi oli myös donataarin etu. Vorontsovin talonpojat toimivat viisaasti, sillä raportoimalla kohtuuttomista veroista suoraan donaation haltijalle he saivat valituksensa nopeasti kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Suurin ero Venäjän ja Vanhan Suomen aatelisessa kartanotaloudessa liittyi kruunun harjoittamaan kontrolliin. Jo ennen Uudenkaupungin rauhan solmimista vuonna 1719 ylikomendantin kanslian virkamiehet valmistelivat ehdotuksia lahjoitusmaiden verotuksen järjestämiseksi. Näiden suunnitelmien, kuten myös vuoden 1728 verorevisionkin lähtökohtana ei ollut lahjoitusmaatalonpoikien aseman parantaminen, vaan kruunun verotulojen turvaaminen. Verorevision toteuttamisen taustalla olivat keisarikunnan yleiset pyrkimykset turvata kruununverot myös sellaiselta alueelta, joka ei noudattanut venäläistä poduónaja-verotusta. Vaikka lahjoitusmaiden verot olikin määrätty verorevisiossa, virkamiesten velvollisuus ei ollut valvoa donataarien kantamia veroja. Kruunua kiinnosti ensisijaisesti oman osuutensa saaminen. Samalla se kuitenkin valvoi oikeuslaitoksensa välityksellä, ettei talonpoikaistilojen taloutta ratkaisevasti heikennetty, eikä kruununverojen saantia siten vaarannettu. Lahjoitusmaatalonpojilla oli oikeus valittaa alioikeuksiin ja vedota tarvittaessa laamanninoikeuteen ja oikeuskollegioon, ja sitä myös käytettiin erityisesti silloin, kun kyseessä olivat selvät vuoden 1728 revision verojen ylitykset Kontrahtikäytäntö Vanhan Suomen asukasluku kasvoi nopeasti 1700-luvun jälkipuoliskolla ja 1800-luvun alussa. Alueella ei tehty ruotsalaiseen tapaan säännöllisiä rovastikunnittaisia väestölaskentoja, vaan siellä toimittiin venäläisen käytännön mukaisesti. Noin kymmenen vuoden välein hallitsijat antoivat määräyksiä väestönlaskennoista, jotka toimivat sieluverotuksen lähtökohtana. Vuonna 1754 tehdyn väestönlaskennan perusteella Viipurin kuvernementissa oli luterilaisia asukkaita ja vuonna 1766 vastaavasti Vuonna 1784, jolloin myös ortodoksit olivat laskennassa mukana, kuvernementin asukasluvuksi saatiin ja vuonna 1802 jo Vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa kuvernementin väestömäärä oli kasvanut 1 Kaukiainen 1982, s. 7, Tabell 1. Laskelmassa eivät ole mukana armeijan päällystö ja miehistö. Tilasto perustuu edellä mainittuihin väestönlaskentoihin, kuvernööri Engelhardtin Viipurin kuvernementin kuvaukseen ja O. Hannikaisen väestötilastoliitteisiin. Kaikkia kolmea lähdettä on pidettävä luotettavina. 2 Hannikainen 1888, s Liite I. 3. Kaupunkilaisväestö v Sortavalassa oli noin 600, Käkisalmessa 450, Lappeenrannassa 340 ja Savonlinnassa 175 asukasta. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

189 noin 1,7-kertaiseksi. 1 Väestönkasvu keskittyi maaseudulle. Vuonna 1802 alueen suurimmassa kaupungissa Viipurissa oli noin asukasta ja Haminassa hieman yli tuhat. Kaikkiaan Vanhan Suomen kaupungeissa oli vain noin asukasta. 2 Toisin kuin Ruotsin puoleisessa Suomessa väestönkasvu ei lisännyt tilattoman väestön määrää. Tämä johtui siitä, että Vanhassa Suomessa talonpoikaistilojen jakaminen oli yleistä, kun taas Ruotsissa lainsäädäntö kielsi tilojen lohkomisen. 3 Kaukiaisen henkikirjoista tekemien laskelmien mukaan tilaluku kasvoi nopeasti Viipurin provinssissa sekä osassa Kyminkartanon provinssia. Kun vuonna 1750 talonpoikaistiloja oli noin 4 750, niin 1780 niitä oli koko alueella yli Esimerkiksi lähes kokonaan lahjoitetun Äyräpään kihlakunnan tilaluku nousi mainittuna ajanjaksona noin 650:stä lähes 1 150:een. 4 Väestönkasvu ja talonpoikaistilojen jakaminen johtivat myös nopeaan peltopintaalan kasvuun. Talonpojat ottivat käyttöönsä vanhoja suuren pohjan sodan jälkeen metsittymään jääneitä autiotilojen peltoja ja raivasivat kokonaan uusia. Kaukiaisen selvitys, joka perustuu 1700-luvun jälkipuoliskon maanmittareiden tekemiin karttoihin ja niiden yksityiskohtaisiin sisältökuvauksiin, kahteen Viipurin kuvernementin kuvaukseen sekä 1830-luvulla Viipurin läänissä aloitetun isonjaon asiakirjoihin, antaa tarkan kuvan peltopinta-alan kasvusta 1760-luvun ja 1800-luvun alkuvuosikymmenien välisenä aikana. Sen mukaan peltopinta-ala kasvoi Viipurin piirikunnassa tynnyrinalasta tynnyrinalaan, Lappeenrannan piirikunnassa noin 7 000:sta lähes tynnyrinalaan ja Haminan piirikunnassa noin 8 400:sta lähes tynnyrinalaan. Esimerkiksi kokonaan aatelisessa hallinnassa olevan Valkjärven pitäjän peltoala kasvoi 1 850:stä tynnyrinalaan (jälkimmäinen tieto on peräisin vuodelta 1805). Kaukiaisen mukaan peltopinta-alan kasvu tapahtui pääasiassa 1700-luvun jälkipuoliskolla ja aivan 1800-luvun alussa. 5 Väkiluvun kasvu, tilojen lohkominen ja peltoalan lisääntyminen, jotka kaikki olivat tapahtuneet suhteellisen lyhyenä aikana, eivät jääneet kruunulta ja donataareilta havaitsematta. Kruunun tavoitteena oli saada kuvernementin verot ajan tasalle, jotta kaikki uudistilat ja -raiviot saataisiin säännöllisen kruununverotuksen piiriin. Uusi verorevisio, joka kytkettiin koko keisarikuntaa koskevaan yleiseen maanmittaukseen, päätettiin tehdä myös Viipurin kuvernementissa. Elokuussa 1765 Viipurin kuvernementtiin määrättiin muodostettavaksi oma revisiomaanmittauskomissio, jonka tehtäväksi tuli uuden verorevision toteuttaminen eli verojen määrittäminen sekä kruunun- että lahjoitusmailla. 6 Ukaasin mukaan verollepanon nopeuttamiseksi kuvernementtiin tuli määrätä kaksi varsinaista ja kaksi ylimääräistä maanmittaria sekä heille neljä apulaista. Kruunun 3 Vanhassa Suomessa ei tältä osin seurattu ruotsalaisia lakeja ja asetuksia. 4 Kaukiainen 1982, s. 13, Tabell 3. 5 Mts , PSZ, (XVII), ( ). Uuden virkakunnan menosääntöä lukuunottamatta Akiander on julkaissut ukaasin ruotsiksi käännettynä, ks. Akiander 1864, s Verorevisiokomission työn vuoksi Viipurin kuvernementista ei luovutettu uusia lahjoitusmaita ennen 1790-lukua. Ks. luku KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

190 etuja valvovan komission työ eteni hitaasti, sillä kaikista kylistä ja niiden pelloista ja niityistä tuli laatia asianmukaiset kartat. Viranomaisille ei enää riittänyt kameraalihovin virkamiesten ja kylä- tai pitäjäkohtaisista paikallisista asiantuntijoista koostuvien tarkastuslautakuntien yhteisarvio tilojen veronmaksukyvystä, vaan komission itsensä tuli esitellä perusteltu arvio pelloista, niiden laadusta ja sadosta. Kruununmailla vero määrättiin kolmasosaksi peltojen vuotuisen sadon määrästä. 7 Maanmittareiden piti aluksi mitata ja arvioida tilojen verot Kyminkartanon provinssista, minkä jälkeen he siirtyivät Käkisalmen pohjoiseen provinssiin. Hallitseva Senaatti kiinnitti erityistä huomiota tähän alueeseen, koska siellä ei ollut koskaan aikaisemmin suoritettu varsinaista verollepanoa. Ruotsalaiset olivat ison reduktion jälkeen suunnitelleet läänille vakinaista verotusta, mutta vuodesta 1684 alkaen kruunu oli päätynyt vuokraamaan suurimman osan Käkisalmen läänin veroista. Uutta Hallitsevan Senaatin määräyksessä oli se, että verotuksen tuli perustua manttaaliin, jota ei noudatettu edes Käkisalmen eteläisessä provinssissa. Lopuksi komission tuli siirtyä Käkisalmen eteläiseen ja Viipurin provinssiin, joissa oli tehtävä perusteellinen tarkastus, koska oli ilmennyt lukuisia valituksia, joiden mukaan muutamilla talonpojilla oli hallinnassaan enemmän maata ja omistuksia kuin mistä he maksoivat veroa. 8 Komissiolle asetettu tehtävä osoittautui mahdottomaksi, koska talonpojat jatkuvasti jakoivat tilojaan, raivasivat uusia peltoja ja polttivat lisää kaskimaita. Paikallisesti komission työ vanheni muutamassa vuodessa. Komission työtä vaikeutti myös vuonna 1783 annettu sieluveroukaasi, jonka mukaan myös Viipurin kuvernementissa ja Baltiassa tultaisiin siirtymään muualla keisarikunnassa noudatettavaan podu najaverotukseen. Uusi järjestelmä merkitsi sitä, että kruunun vahvistaman 70 kopeekan suuruinen vero yhdessä niin sanottujen repartitio- eli heinä- ja maaverojen (jotka suoritettiin viljassa) kanssa korvasi aikaisemmat ruotsalaisperäiset henki- ja muut verot. Kruunulla ei siis enää vuoden 1784 jälkeen ollut erityisempää tarvetta odottaa revisiokomission työn valmistumista. 9 Kaikilla ei ollut halua tukea uutta verorevisiota ja nopeuttaa sen valmistumista. Esimerkiksi kruununtalonpoikien kannalta revisio merkitsi uusia ja entistä korkeampia veroja, eivätkä donataaritkaan pitäneet kartanotalouteen puuttuvaa uutta revisiota erityisen toivottavana. 10 Lopulta revisiota tukivat vain lahjoitusmaatalonpojat, jotka hekin olivat aluksi olleet sitä vastaan, koska vuoden 1728 mukaiset verot olisivat ol- 7 PSZ, (XVII), ( ), 1. ; Viipurin kuvernementin revisiomaanmittauskomission kartat MH , Maanmittaushallituksen arkisto, KA; Leningradin oblastin arkistossa Viipurissa on myös muutamia revisiokomission tekemiä karttoja, d. 1, 25-26, 30 ja 46, f. 531, LOGAV. Maanmittauskomission virka-arkistoa, joka käsittää muun muassa maanmittareiden päiväkirjoja, säilytetään Mikkelin Maakunta-arkistossa. Vanhan Suomen maanmittausviranomaisten arkisto, MMA. 8 PSZ, (XVII), ( ), Lainaus 3. :stä. Käkisalmen läänin verorevisiosta ja vuokrauksesta Ruotsin vallan ajan lopussa, ks. Katajala 1994, s Viipurin kuvernementin verotuksesta 1700-luvun jälkipuoliskolla, ks. Kaukiainen 1970b, s Küttner 1987, s Küttnerin mukaan donataarit vastustivat maanmittausta, koska he pelkäsivät sen johtavan toistaiseksi ja kohtuulliseksi ajaksi lahjoitettujen donaatioiden peruuttamiseen. Tällainen mahdollisuus oli olemassa. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

191 leet vielä edullisemmat. Talonpoikien mielipiteen muutos liittyy 1780-luvun lahjoitusmaiden verojärjestelmän muutokseen, jossa lahjoitusmaatalonpoikien verot määrättiin erityisissä kontrahdeissa. Vuosien 1728 ja 1743 verorevisioiden ulkopuolelle jääneiden talonpoikaistilojen määrä kasvoi lahjoitusmailla nopeasti. Muodollisesti donataareilla ei ollut mahdollisuuksia uusien tilojen verottamiseen, koska niitä ei mainittu verorevisiomaakirjassa. Talonpojat olivat tilanteesta hyvin perillä, koska useissa oikeustapauksissa he vetosivat nimenomaan verorevisioon, jossa esimerkiksi autioksi eli veronmaksukyvyttömäksi julistetulta tilalta ei voinut vaatia minkäänlaisia veroja. Todellisuudessa donataarit tietenkin verottivat tällaisia uudistiloja, koska heidän ei tarvinnut toimittaa kruunulle niiltä saatavien verojen kolmasosaa. Sulkavan donataarin kreivi Aleksandr BorisovitÓ Buturlinin ja hänen talonpoikiensa välinen kiista vuodelta 1765 kuvaa hyvin viranomaisten suhtautumista tällaisiin tapauksiin. Talonpojat valittivat Käkisalmen kihlakunnanoikeuteen, että donataari kantoi veroja, jotka ylittivät Kyminkartanon provinssin vuoden 1743 verorevision tason. Kreivi Buturlinin oikeuskollegiolle toimittaman valituskirjeen mukaan talonpoikien puolta pitänyt apulaiskihlakunnantuomari Fredrik Böckelman ( ) oli sekaantunut kartanotalouden sisäisiin asioihin, jotka eivät Buturlinin mukaan kuuluneet kihlakunnantuomarille. Buturlin perusteli kantaansa vetoamalla vuoden 1723 ruotsalaiseen aatelisprivilegioon, jonka mukaan aateliskartanoiden taloudelliset asiat, muun muassa verojen määrääminen, olivat donaation sisäinen asia. Olennaista Buturlinin kannassa oli se, ettei hän halunnut tunnustaa vanhaa verotusta päteväksi, koska talonpoikien veronmaksukyky oli hänen arvionsa mukaan merkittävästi kohonnut vanhasta revisiosta. Sekä kihlakunnanoikeuden että oikeuskollegion päätöksen mukaan donataarilla ei kuitenkaan ollut lupaa omin päin määrätä talonpoikien veroja uudelleen, koska kruununkin piti saada niistä osuutensa. 11 Oikeuslaitoksen piirissä ongelma ja siitä aiheutuvat taloudelliset seuraukset kyllä oivallettiin, mutta talonpoikien veroja oli hankala muuttaa ilman uutta verollepanoa. Tässä suhteessa legalistisesti toimineet Vanhan Suomen oma oikeuslaitos ja Pietarin oikeuskollegio kielsivät donataareja ylittämästä verorevisioiden tasoa. Oikeuslaitoksessa ei voitu muuta kuin kehottaa osapuolia sovintoon. Niin sanottuja autiotiloja koskevissa jutuissa oikeuslaitoksen legalistisuus tuli esille puhtaimmillaan. Talonpojat raivasivat ja ojittivat uudelleen niiden vanhojen tilojen metsittyneitä peltoja, jotka vuoden 1728 verorevisiossa oli todettu asumattomiksi ja veronmaksukyvyttömiksi. Esimerkiksi eteläisellä kannaksella Muolaan, Valkjärven ja Kivennavan lahjoitusmailla oli useita viljelykseen otettuja entisiä autiotiloja, jotka uusi verorevisiokomitea oli todennut veronmaksukykyisiksi, 11 Kenraalisotamarsalkka, senaattori ja kreivi Aleksandr Borisovit Buturlin vastaan apulaiskihlakunnantuomari Fredrik Böckelman , s. 1-1v, 6-9, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 399, KA. Donataarin vetoaminen ruotsalaiseen vuoden 1723 aatelisprivilegioon osoittaa, että donataarit ja heidän oikeudelliset neuvonantajansa olivat hyvin perillä siitä, minkä lain mukaan Viipurin kuvernementissa tuomittiin. Donataarit etsivät ruotsalaisista laeista ja asetuksista sellaiset kohdat, jotka parhaiten soveltuivat heidän tavoitteisiinsa. 190 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

192 mutta jotka eivät maksaneet varsinaista vuotuista maaveroa, koska niitä ei ollut kirjattu veronmaksukykyisiksi vuoden 1728 revisioon. Vuonna 1792 kreivitär Natalia Petrovna Golitsynan Muolaan donaation tilanhoitaja, kornetti Gustaf Palmqvist riitautti piirioikeudessa kaksi autiotilan asutus- ja raivaustapausta, koska tilat eivät olleet maksaneet myöskään donataarille veroja. Kiistan kohteena oli kolme Heimolan kylässä sijainnutta tilaa, jotka oli merkitty autioiksi vuoden 1728 verorevisiossa. Kesällä 1792 kornetti Palmqvist aloitti uudistilojen veronkannon, mutta niiden isännät Esko Virolainen ja Heikki Jangar kieltäytyivät suorittamasta kreivitär Golitsynalle minkäänlaisia veroja. Tilanhoitaja Palmqvist haastoi Virolaisen ja Jangarin piirioikeuteen, josta tapaus siirtyi ylimaaoikeuden tutkinnan jälkeen Viipurin siviilitribunaaliin. 12 Tammikuussa 1795 annetussa siviilitribunaalin päätöksessä kornetti Palmqvist oli vedonnut Viipurin provinsiaalikanslian vuonna 1763 tekemään samaa kiistaa koskevaan ratkaisuun. Viranomaiset olivat määränneet tiloille uudet verot, joita talonpojat eivät kuitenkaan olleet suorittaneet 30 vuoteen. Siviilitribunaalin tulkinnan mukaan provinsiaalikanslian tutkimusta ei voinut käyttää päätöksen perusteluna, koska tiloille määrätyt verot eivät olleet perustuneet huolelliseen tutkintaan. Päätöksessään siviilitribunaali totesi, ettei Palmqvist voinut yksipuolisesti määrätä tiloille uutta veroa, vaan hänen tuli odottaa uuden verorevision vahvistamista. 13 Kreivitär Golitsyna ei kuitenkaan tyytynyt siviilitribunaalin päätökseen, vaan valitti suoraan keisarinnalle ja pyysi tapauksen tutkimista uudelleen. Golitsynan mukaan talonpojat elivät varakkaasti ja heidän veronmaksukykynsä oli hyvä. Hallitsevassa Senaatissa päätös ei muuttunut, ja toukokuussa 1795 Senaatti vahvisti siviilitribunaalin päätöksen. 14 Kahdesta syystä tiukan legalistisen kannan ottanut Viipurin siviilitribunaali ja sen päätöstä seurannut Hallitsevan Senaatin kolmas osasto eivät nähneet mitään syytä määrätä erillistä tarkastusta. Muolaan osalta uusi komissio oli sen jo tehnyt vuonna 1779, ja enää odotettiin ainoastaan koko revision vahvistamista. Yksittäinen tutkintapäätös olisi myös aiheuttanut alioikeuksissa ja vetoomustuomioistuimissa ruuhkan, kun kaikki donataarit olisivat vaatineet lukuisten uudistilojen verotuksen 12 Kornetti Gustaf Palmqvist vastaan ruhtinatar Natalia Petrovna Golitsynan Muolaan donaation Heimolan kylän talonpojat Esko Virolainen ja Heikki Jangar, piirioikeuden päätös, n:o 141/1792, ( ), sivunumerointi puuttuu, Vanhan Suomen asiakirjoja käskynhaltijakaudelta n:o 254, KA. 13 Siviilitribunaalin päätös , s. 3-6, asiakirja on liitteenä samaa tapausta koskevassa Hallitsevan Senaatin aktissa n:o 156, KA. Päätöksessään siviilitribunaali rajoitti myös Palmqvistin apellointi- eli vetoomusoikeutta Hallitsevaan Senaattiin määräämällä hänelle 500 ruplan ennakkomaksun. Korkeilla apellointimaksuilla pyrittiin vähentämään Hallitsevan Senaatin kolmannen osaston työtaakkaa. Sellaisissa tapauksissa, joissa siviilitribunaali oli täysin varma kannastaan, määrättiin tavallisimmin juuri tämä korkein eli 500 ruplan maksu. 14 Kreivitär Natalia Petrovna Golitsynan anomus Katariina II:lle maaliskuussa 1795 ja Hallitsevan Senaatin päätös , s , 18-20, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 156, KA. 15 Ks. edustavimpia tapauksia esim. siivilitribunaalin päätökset n:ot 34, 47 ja 48/1789, 65/1792, 44/ 1793; piirioikeuden päätökset n:ot 90/1789 sekä 98, 100 ja 101/1792, KA. Lisäksi useissa tuonnempana käsiteltävissä talonpoikien päivätyökiistoissa sivutaan tilojen jakamista ja uudisraivausta. Oikeustapauksia on siis riittävästi, jotta ongelman voidaan todeta vaikuttavan olennaisesti lahjoitusmaiden verotukseen. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

193 perinpohjaista selvittämistä. Useiden talonpoikaistilojen lohkomista ja autioiden tilojen asuttamista koskevien tapausten 15 lisäksi myös lisäpeltoa raivanneiden lahjoitusmaatalonpoikien verotuskiistat heijastelivat donataarien kyllästymistä oikeuslaitoksen legalistisuutta taidokkaasti hyväksi käyttäviin talonpoikiin. Talonpojat saattoivat maksaa veroa vanhoista vuonna 1728 tarkastetuista pelloistaan, mutta eivät sen jälkeen tehdyistä uusista raivioista ja kaskimaista. Natalia Petrovna Golitsynan tilanhoitajan, kornetti Palmqvistin valitukset piirioikeudelle ovat jälleen parhaimpia esimerkkejä tällaisista tapauksista. 16 Erityisesti 1790-luvulla raivattujen kaskimaiden verotuskiistat antoivat runsaasti työtä oikeuslaitokselle. Vuoden 1728 verorevisiossa kaskimaita oli verotettu vain Käkisalmen pohjoisessa provinssissa. Uusi revisiokomissio otti tavoitteekseen myös Viipurin ja Käkisalmen eteläisen provinssin kaskimaiden saattamisen säännöllisen verotuksen piiriin. Vuonna 1792 kornetti Palmqvist haastoi Punnusniemen kylän 16 talonpoikaa piirioikeuteen, koska hän katsoi raivioiden nostaneen heidän varallisuuttaan. Donataari halusi nostaa vaurastuneiden talonpoikien veroja yli vuoden 1728 revision, mutta piirioikeus ei antanut siihen lupaa. 17 Viipurin ja Käkisalmen eteläisen provinssin lahjoitusmaatalonpojat tiesivät tarkasti, mikä merkitys voimassa olevalla vuoden 1728 verorevisiolla oli. Donataarien ja heidän tilanhoitajiensa pyrkiessä korottamaan veroja he kieltäytyivät suorittamasta niitä vetoamalla voimassa olevaan revisioon ja siihen, että verouudistus ei ollut vielä valmistunut. Donataarien kannalta oikeuslaitoksen legalistisuutta johdonmukaisesti hyväkseen käyttävät talonpojat olivat hankalia, koska lain kirjainta ja vallitsevaa verotuskäytäntöä rikkomatta donataareilla ei ollut mahdollisuutta saattaa kaikkia talonpoikaistiloja verotuksen piiriin. Donataarit tiedostivat ongelman jo 1770-luvulla ja pyrkivät löytämään keinoja oikeuslaitoksen tiukan legalistisuuden kiertämiseen. Donataarien ratkaisuna oli siirtyminen niin sanottuun kontrahtikäytäntöön, jossa donataari ja talonpojat yhdessä allekirjoittivat molemminpuolisen sopimuksen (saks. Contract; ven. kontrakt; ruots. kontrakt) uusista veroista. Kristofer Baijerilaisen maanlain maakaaren lampuotitalonpoikia koskevan kontrahtiesimerkin mukaisesti lahjoitusmaatalonpojat sopivat isäntiensä kanssa Tuomaan päivänä maksettavista veroista seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. 18 Kruunu tuki kontrahtikäytäntöä lahjoitusmaiden väliaikaisena verojärjestelmänä, mutta vaati, että sopimukset oli tuotava alioikeuksien tarkastettaviksi. Suosittelemalla kontrahteja viranomaiset tunnustivat, ettei vuoden 1728 verorevisio enää ollut ajan tasalla. Vetoaminen maankaaren 16 Useimmiten tällaisiin vastaavanlaisiin veroriitoihin liittyi myös tilanhoitajien ja talonpoikien välistä kiistelyä ja tappeluitakin, mutta kornetti Palmqvistin riitauttamat tapaukset olivat puhtaita uudisraivausten verottamiseen liittyviä kiistoja. 17 Kornetti Gustaf Palmqvist vastaan ruhtinatar Natalia Petrovna Golitsynan Muolaan donaation Punnusniemen kylän talonpojat, piirioikeuden päätös n:o 97/1792,( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen asiakirjoja käskynhaltijakaudelta n:o 254, KA. 18 Kuningas Kristoferin maanlaki 1442, maakaari, luvut 20-26; Vuoden 1734 laki, maakaari, luku 16. Luvut käsittelivät lampuodin ja aatelisen isännän välisen verosopimuksen muotoa ja sisältöä. Jutikkalan mukaan maanlain määräystä kuuden vuoden vuokra-ajasta pidettiin jo 1600-luvun Ruotsissa vanhentuneena. Jutikkala 1983, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

194 lampuoteja koskeviin lukuihin merkitsi muutosta lahjoitusmaatalonpoikien verojen määräämisessä, sillä aikaisemmin lahjoitusmaatalonpoikien verot olivat olleet yhtä suuria kruununtalonpoikien verojen kanssa. Vanhan Suomen ensimmäinen kontrahti allekirjoitettiin hoviapteekkari Magnus von Briskornin omistamalla Raudun Sumbulan donaatiolla elokuussa Kontrahdin mukaan talonpojat sitoutuivat säännöllisesti maksamaan vuoden 1728 revisiossa määrätyt verot (obrok), joiden lisäksi talonpoikien oli lähetettävä viikottain joka toista aateria kohden yksi henkikirjoitettu mies (eli vuotias) hevosen kanssa työskentelemään hovileirin pelloille. Lisäksi talonpoikien tuli tehdä savua kohden kaksi viikkoa niin sanottuja apupäiviä, jotka tehtiin kyntö-, kylvö-, heinä- ja elonkorjuuaikaan. Nämä päivätyöt tehtiin puoliksi hevosella ja puoliksi jalan. Bobulien eli tilattomien tuli suorittaa jalkapäiviä hoville joka kymmenes viikko. Talonpoikien oli myös tehtävä kaikki donataarin vaatimat rahdinajo- ja kuljetusmatkat. Piirtäessään puumerkkinsä kontrahtiin 62 Sumbulan lahjoitusmaatalonpoikaa tunnusti, että vuoden 1728 verorevisio oli vanhentunut. 19 Hoviapteekkari von Briskornille kontrahti toi lisää verotuloja, jotka hän otti päivätöinä ja talonpoikien kuljetusvelvollisuutena. Von Briskorn tyytyi vuoden 1728 revision mukaisiin luontaistuoteveroihin, mutta sai lisäksi aateria kohden 156 työpäivää vuodessa. Talonpoikien viljelemältä 36 peltoaaterilta donataari sai siis yhteensä yli työpäivää vuodessa. Kun aaterilla laskettiin olevan keskimäärin kuusi työkykyistä miestä, saatiin yhden työkykyisen miehen vuosittaiseksi työrasitukseksi 26 päivää. 20 Vuonna 1811 Sumbulan donaatiolla, jossa edelleen noudatettiin vuoden 1772 kontrahtia, oli vuotiasta miestä, jotka suorittivat vuodessa hevos- ja jalkapäivää eli yhteensä työpäivää hovileirille. Laskelma sisälsi myös niin sanotut apupäivät. Miestä kohti laskettu keskimääräinen vuosittainen rasitus oli työpäivää. 21 Tämän Viipurin kameraalihovin tekemän laskelman perusteella Raudun Sumbulan donaation talonpoikien päivätyövelvollisuus ei ollut suuri, jos sitä verrataan venäläisen maaorjan vuosittaiseen päivätyörasitukseen. Päivätyörasitus tietenkin kohdistui eri tiloihin eri tavalla riippuen siitä, kuinka monta miestä ja hevosta tilalla oli, mutta enimmilläänkään päivätöiden osuus maanvuokrasta ei näyttänyt kohtuuttomalta. Kontrahdit laadittiin kartanoiden konttoreissa aatelisen maanomistajan johdolla, ja talonpojat joko hyväksyivät tai hylkäsivät ne. Kontrahtien uusiminen osoittautui hankalaksi, koska legalistisesti toimiva Vanhan Suomen oikeuslaitos edellytti kaik- 19 Hoviapteekkari Magnus von Briskornin ja hänen Raudun talonpoikiensa välinen verokontrahti , Kameraalihovin lähettämiä asiakirjoja, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, kansio 6, ryhmä 6, KA; Paaskoski 1996b, s Hoviapteekkari Magnus von Briskornin ja hänen Raudun talonpoikiensa välinen verokontrahti , Kameraalihovin lähettämiä asiakirjoja, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, kansio 6, ryhmä 6, KA; Kähäri 1965, s. 128; vrt. Kaukiainen 1983, s Kaukiaisen mukaan talonpojat suorittivat aaterilta noin 200 päivätyötä vuodessa. 21 Vuoden 1811 Raudun Sumbulan donaation verot, jotka suoritetaan vuoden 1772 kontrahdin mukaisella tavalla, Kameraalihovin lähettämiä asiakirjoja, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, kansio 6, ryhmä 6, KA. Kyseisenä vuonna Sumbulan donaatiolla oli kaikkiaan asukasta, joista 658 oli miehiä ja 611 naisia. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

195 kien talonpoikien suostuvan vapaaehtoisesti donataarien esittämiin kontrahteihin. Esimerkiksi hoviapteekkari von Briskornin Sumbulan donaatiolla yksitoista talonpoikaa ei allekirjoittanut kontrahtia, jolloin koko hanke raukesi. Vuodesta 1781 lähtien Käkisalmen kihlakunnanoikeus käsitteli talonpoikien valitusta, joka koski kohtuuttomia päivätöitä. Talonpojat olivat keskeyttäneet verojensa maksun ja vaatineet välitöntä paluuta vuoden 1728 revision mukaisiin veroihin. Kihlakunnanoikeus totesi kontrahdin päättyneeksi ja vaati donataaria laatimaan sellaisen ehdotuksen, jonka kaikki talonpojat saattoivat hyväksyä. Tuomioistuin kuitenkin velvoitti talonpojat edelleen suorittamaan vanhan kontrahdin mukaisia päivätöitä siihen asti, kunnes uusi sopimus oli solmittu. 22 Tyytymättömät talonpojat valittivat ensin laamanninoikeuteen ja lopulta oikeuskollegioon, ja molemmat tahot edellyttivät von Briskorneja palaamaan vuoden 1728 verorevisioon, elleivät kaikki talonpojat suostuisi allekirjoittamaan uutta kontrahtia. Von Briskornit puolestaan valittivat Hallitsevaan Senaattiin, joka toukokuussa 1783 antamassaan päätöksessä yhtyi alempien tuomioistuinten päätöksiin. Veronmaksun keskeyttäneiden talonpoikien tuli kuitenkin suorittaa kaikki rästit kuuden vuoden kuluessa. Mikäli rästejä ei hoidettu, donataari saattoi häätää talonpojat tiloiltaan. Lopuksi Hallitseva Senaatti kehotti talonpoikia hyväksymään kontrahdin. 23 Sumbulan talonpojat valittivat uudestaan oikeuskollegioon ja Hallitsevaan Senaattiin, koska hovineuvoksetar von Briskorn oli yksipuolisesti määrännyt entisen kontrahdin mukaiset verot kaikille talonpojilleen. Viipurin kuvernementin virastot ja oikeusistuimet antoivat asiasta lausuntonsa, joiden perusteella Hallitseva Senaatti kehotti talonpoikia suostumaan donataarin esittämään kontrahtiin ja maksamaan verorästinsä. Muussa tapauksessa heidän tulisi muuttaa pois tiloiltaan. Hallitseva Senaatti kuitenkin katsoi, ettei donataari voinut pakottaa henkilökohtaisesti vapaita suomalaisia talonpoikia allekirjoittamaan kontrahtia. 24 Hannikaisen mukaan monet Sumbulan donaation talonpojat kuitenkin jättivät tilansa ja muuttivat perheineen muihin pitäjiin. Tämä oli ensimmäinen voimakkaampi talonpoikien reaktio veronkorotuksia ja kontrahtikäytäntöä vastaan. 25 Hallitsevan Senaatin päätökset osoittivat, ettei lahjoitusmaatalonpoikia samaistettu venäläisiin maaorjiin. Senaatti katsoi lahjoitusmaatalonpojat lailliseksi sopimusosapuoleksi, jonka tuli pitää kiinni solmimiensa sopimusten velvoitteista. Talonpoikien tuli muuttaa pois tiloiltaan, mikäli verorästejä ei ollut maksettu sovittuun takarajaan mennessä. Donaatioiden maanhallinnan kannalta olennaisinta oli kuitenkin talon- 22 Hovineuvoksetar Maria von Briskorn ja kamarijunkkari Jacob von Briskorn vastaan Sumbulan talonpojat koskien heidän välillään solmittua verokontrahtia, von Briskornien valituskirje Hallitsevalle Senaatille, s. 1-5v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 18; Käkisalmen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja, s. 69v-70v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 26, KA. 23 Hovineuvoksetar Maria von Briskorn vastaan Sumbulan talonpojat koskien heidän välillään solmittua verokontrahtia, Hallitsevan Senaatin päätökset ja , s v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 18, KA. Hoviapteekkari Magnus von Briskorn oli kuollut 1782, ja Sumbula oli siirtynyt hänen leskensä ja perillistensä hallintaan. 24 Hovineuvoksetar Maria von Briskorn vastaan Sumbulan talonpojat koskien heidän välillään solmittua verokontrahtia, Hallitsevan Senaatin päätös , s v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 26, KA. 25 Hannikainen 1888, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

196 poikien siirtyminen lampuodeiksi eli vuokraviljelijöiksi, joiden veroja kruununrevisio ei enää määrännyt. Luokittelu ei kuitenkaan ole yksioikoista, koska esimerkiksi edellä luvussa 4.7. analysoiduissa perintö- ja rajariidoissa talonpojilla katsottiin olevan täysi hallintaoikeus tiloihinsa. Sumbulan kontrahtia koskevassa päätöksessään Hallitseva Senaatti otti laajemminkin kantaa lahjoitusmaiden kontrahtikäytäntöön. Senaatin mukaan paikallisten oikeusviranomaisten tuli valvoa verosopimusten noudattamista, jotta kaikki sujuisi voimassa olevien lakien mukaan eikä oikeuslaitosta rasitettaisi toistuvilla samankaltaisilla riidoilla. Jos lahjoitusmailla solmittiin kontrahteja, kaikkien osapuolten tuli noudattaa niitä niin kauan kuin ne olivat voimassa. Kontrahdeissa tuli täsmällisesti määritellä, kuinka paljon talonpoikien tuli maksaa obrokia ja kuinka paljon barótóinaa. Lisäksi kummankin sopimusosapuolen tuli allekirjoituksellaan hyväksyä kontrahti, minkä jälkeen alioikeus vahvisti sen. Hallitseva Senaatti kannatti kuuden vuoden sopimusaikaa. Senaatin mukaan talonpoikien vaatimus, jonka mukaan uusia päivätöitä ei tulisi sisällyttää kontrahteihin, oli epärealistinen, koska ilman päivätöitä hovileirien viljeleminen oli mahdotonta. 26 Von Briskornin Sumbulan lisäksi verokontrahteja solmittiin muutamilla muilla Käkisalmen eteläisen provinssin keskisuurilla lahjoitusmailla, muun muassa Sakkolassa pankkiiri von Freederickszin donaatiolla. Seuraavalla vuosikymmenellä ne yleistyivät nopeasti donaatioilla, joilla oli vähemmän kuin talonpoikaa. Maantieteellisesti kontrahdit keskittyivät Käkisalmen eteläiseen provinssiin, jossa donataarit olivat syntyperältään alempaa aatelia, rankiasteikossa suhteellisen alhaalla ja vain yhden tai kahden kartanon omistajia. Kontrahtien sisältö vaihteli runsaasti, koska ne riippuivat donataarien valitsemasta kartanotalouden suunnasta. Edellä selostettu Sumbulan kontrahti oli barótóina-painotteinen sekamuoto, jossa talonpojat maksoivat myös luontaistuote- ja rahaveroja. Sen sijaan esimerkiksi kreivi Nikolai Devierin Raudun Vehmaisten donaatiolla vuonna 1781 solmittu kuusivuotinen kontrahti oli tyypillinen obrok-kontrahti, jossa talonpojat maksoivat vain raha- ja luontaistuoteveroja. Tarkastelemalla eräitä muita samanaikaisia kontrahteja voidaan varmistaa, toteutuiko Hallitsevan Senaatin kontrahtisuositus käytännössä. Kun Nikolai Devierin Raudun Vehmaisten donaation kontrahti rikkoutui syksyllä 1785 talonpoikien piirioikeudelle jättämään valitukseen, oli Sumbulan riita päättynyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Devier oli rikkonut kontrahdin vaatimalla kohtuuttomia päivätöitä, ja talonpojat halusivat palata vuoden 1728 revision mukaisiin veroihin. Mikäli vanhaan revisioon ei palattaisi, talonpojat uhkasivat, etteivät he vastaisuudessa tulisi solmimaan donataarinsa kanssa minkäänlaisia verosopimuksia. Omissa perusteluissaan talonpojat vakuuttivat omaavansa kuuden vuoden kokemuksen Devierin 26 Hovineuvoksetar Maria von Briskorn vastaan Sumbulan talonpojat koskien heidän välillään solmittua verokontrahtia, Hallitsevan Senaatin päätös , s. 73v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 26, KA. 27 Piirioikeuden päätös n:o 288/1785 ( ), s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 248, KA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

197 kontrahdista, jonka tuloksena meidät likvidoidaan. Piirioikeus totesi Devierin rikkoneen sopimusta ja vaati molempia osapuolia kirjaimellisesti noudattamaan sitä. 27 Hieman aikaisemmilla von Briskornin donaation tapahtumilla oli todennäköisesti vaikutusta siihen, että Devierin talonpojat aloittivat verokontrahtiin kohdistuvan valitusprosessinsa. Talonpojat olivat vakuuttuneita siitä, että donataari pyrki kontrahdin avulla kiskomaan lisää veroja, minkä tuloksena heidän oma taloudenpitonsa uhkasi raunioitua. Mutta tunnustettuaan kontrahtikäytännön verotuksen perustaksi talonpojat ymmärsivät, ettei paluuta vuoden 1728 revisioon enää ollut ja että kontrahdit olivat lopullisesti tulleet lahjoitusmaiden verotuksen pohjaksi. Heti piirioikeuden päätöksen jälkeen Devier ja hänen talonpoikansa solmivat uuden kolmivuotisen kontrahdin, joka oli voimassa vuoteen 1788 saakka. Tällöin sopimusta jatkettiin vielä kolmella vuodella. Raudun Vehmaisten tapahtumat osoittivat sen, etteivät Sumbulan donaation kontrahtikiistan yhteydessä annetut Hallitsevan Senaatin suositukset toteutuneet. Vehmaisten donaation kontrahti oli kolmivuotinen eikä Senaatin suosittelema kuusivuotinen, eikä sitä vahvistettu piirioikeudessa. Vahvistamismenettely alioikeudessa tarkoitti käytännössä lahjoitusmaatalonpojille annettua lupausta siitä, että mahdollisten ongelmien yhteydessä heillä oli oikeus kääntyä tuomioistuimien puoleen. Molempien osapuolien allekirjoituksillaan hyväksymää verokontrahtia ei tosiasiassa tuotu kiireisen alioikeuden tarkastettavaksi. Lahjoitusmaatalonpoikien kannalta tällainen takuu osoittautui myös tarpeelliseksi, sillä silloin tällöin donataarit yrittivät pakottaa talonpojat allekirjoittamaan verokontrahteja. Esimerkiksi marraskuussa 1794 kapteeni Karl Kilchenin Pyterlahden donaatiolla Virolahden pitäjässä useita talonpoikia oli pakotettu piirtämään puumerkkinsä donataarin laatimaan kontrahtiin. Suurin osa talonpojista oli tehnyt sen, mutta Virolahden Miehikkälän kylästä kotoisin olleet Heikki Tuomaanpoika Kataja ja Heikki Viisas eivät suostuneet laittamaan puumerkkejään Kilchenin kontrahtiin. Donataari oli uhkailemalla pakottanut myös joukon muita kieltäytyneitä allekirjoittamaan kontrahdin ennen kuin Kataja ja Viisas olivat valittaneet asiasta piirioikeudelle helmikuussa Päätöksessään piirioikeus vetosi ruotsalaisen oikeusteoreetikko David Nehrmannin teoksessaan Then Svenska Jurisprudentia Civilis (1746) esittämään tulkintaan, jonka mukaan kartanonisäntä ei voinut vaatia kontrahdin mukaisia päivätöitä sellaisilta talonpojilta, jotka eivät sopimusta olleet allekirjoittaneetkaan. 28 Viranomaisten kannattama lahjoitusmaiden kontrahtikäytäntö osoittautui aikaa myöten suureksi rasitteeksi oikeuslaitokselle. Vanhan Suomen tuomioistuimet ja Hallitseva Senaatti joutuivat tämän tästä selvittämään juridisesti äärimmäisen hankalia oikeusjuttuja, joissa ruotsalaiset lait, asetukset ja oikeudelliset auktorit olivat kaikki yhtä mieltä siitä, että lahjoitusmaatalonpoikien verojen korottaminen ilman molempien osapuolten tasavertaista kontrahdin hyväksymistä oli mahdotonta. 28 Talonpoika Erkki Tuomaanpoika Kataja vastaan kapteeni Karl Kilchen, Piirioikeus, kirjeistö, akti 8, kansio 36, G. A. Dahlin kokoelma, KA. 196 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

198 Donataarit puolestaan menettivät luottamuksensa oikeuslaitoksen kykyyn ratkaista lahjoitusmaiden verotusongelmia, mikä johti heidät toistuvasti yrittämään kontrahtien kiertämistä. Oikeuslaitoksen apuun uskovat lahjoitusmaatalonpojat valittivat heti, kun he katsoivat oikeuksiaan loukatuiksi. Kontrahtijärjestelmästä aiheutuneet veroriidat merkitsivät oikeuslaitoksen arvovallan laskua ja sosiaalisen jännityksen lisääntymistä lahjoitusmailla Taubilan kontrahti Vanhan Suomen lahjoitusmaahistoriassa vuonna 1785 alkanutta Pyhäjärven Taubilan donaation kontrahtikiistaa on pidetty lahjoitusmaakysymyksen tärkeimpänä vaiheena ja 1800-luvun vaihteessa. 1 Syksyllä 1785 Käkisalmessa kokoontunut piirioikeus käsitteli kontrahtikiistaa, jonka esitutkinta oli suoritettu samana kesänä Käkisalmen alimaaoikeudessa. Tutkinnan mukaan Pyhäjärven Taubilan donataari, prikaatinkenraali Andrei von Freedericksz oli esittänyt talonpojille päivätöitä runsaasti lisännyttä kuusivuotista kontrahtia, josta talonpojat olivat kuitenkin kieltäytyneet ja aloittaneet veronmaksulakon. Talonpojat olivat vaatineet donataaria noudattamaan vuoden 1728 verorevision määräystä, jonka mukaan talonpojat suorittivat hovileirin pelloilla aateria kohden 60 työpäivää (30 hevos- ja 30 jalkapäivää) vuodessa. Von Freedericksz oli muuttanut suurimman osan luontaistuoteveroista päivätöiksi. Alimaaoikeuden mukaan talonpoikien tuli hyväksyä uusi kontrahti, maksaa kaikki vanhat verorästit tai muuttaa pois tiloiltaan. Hieman aikaisemmin von Briskornien Sumbulan donaation oikeustapauksessa oli tehty samanlainen päätös. Kontrahtikiistan ydin oli kuitenkin lahjoitusmaiden tarkemmin määrittelemättömässä maanluonnossa. Periaatteessa kontrahdit muuttivat toistaiseksi ja kohtuulliseksi ajaksi lahjoitetut donaatiot allodiaalirälssiksi, jolloin talonpojat tulkittiin lampuodeiksi. Piirioikeus epäilemättä huomasi von Freederickszin taka-ajatuksen, sillä se ei hyväksynyt donataarin oikeutta yksin määrätä talonpoikien veroista, koska lahjoitetut tilat ovat täällä Suomessa. Tuomioistuin katsoi, että von Freederickszin esittämä kontrahti oli yksinomaan donataarin etujen mukainen, eikä siinä huomioitu talonpoikien veronmaksukykyä. Koska yleistyneen kontrahtikäytännön vuoksi vuoden 1728 revisiokaan ei enää kelvannut uusien verojen perustaksi, suositteli piirioikeus marraskuussa 1785 antamassaan päätöksessä von Freederickszille, että tämä laatisi sellaisen kontrahdin, jonka talonpojat voisivat hyväksyä. 2 Piittaamatta piirioikeuden päätöksestä von Freedericksz ryhtyi perimään kaikilta 1 Hannikainen 1888, s ; Danielson-Kalmari 1911, s Piirioikeuden päätös n:o 247/1785 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 248, KA. Lainaus s Piirioikeuden numeroimaton päätös , s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 249, KA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

199 talonpojiltaan alkuperäisen kontrahtiehdotuksensa mukaisia veroja vuoden 1786 alusta lähtien. Verosuhteen vakinaistamiseksi donataari oli vaatinut talonpoikia allekirjoittamaan uuden kontrahdin vuoden loppuun mennessä tai muussa tapauksessa talonpojat saisivat lähteä tiloiltaan. Von Freederickszin perusteluissa on selvästi nähtävissä 1780-luvun alkuvuosina käyty Raudun Sumbulan donaation kontrahtikiista, jossa donataari yritti uudistaa talonpoikien verotusta samoilla keinoilla. Donataarin menettelystä suivaantunut piirioikeus toisti aikaisemman päätöksensä ja kehotti von Freedericksziä noudattamaan vuoden 1728 verorevisiota, mikäli uutta kontrahtia ei saataisi solmittua. 3 Donataari myös painosti talonpoikia saadakseen heidät hyväksymään kontrahtiesityksen. Pyhäjärven kirkossa luettiin von Freederickszin laatima julistus, jonka jälkeen ne talonpojat, jotka eivät olleet hyväksyneet kontrahtia, kutsuttiin von Freederickszin luokse keskustelemaan veroista. Neuvottelut päättyivät käsirysyyn, jota puitiin piirioikeudessa syyskuussa Piirioikeus katsoi, etteivät donataari ja hänen tilanhoitajansa saaneet painostaa talonpoikia allekirjoittamaan kontrahtia. Myös kriminaalitribunaali päätyi samanlaiseen ratkaisuun. 4 Samanlaisia tappeluihin päättyneitä donataarien ja talonpoikien välisiä neuvotteluja tapahtui muun muassa Petr von Freederickszin Sakkolan ja kapteeni Carl Kilchenin Pyterlahden donaatioilla. Erityisesti Kilchenin donaatiolla talonpoikien ja donataarin välinen vastakkainasettelu kehittyi kohti vakavampaa yhteenottoa, jota käsiteltiin kriminaalitribunaalin lisäksi myös Hallitsevassa Senaatissa. 5 Sisällöltään ja muodoltaan von Freederickszin kontrahtiesitys oli samanlainen kuin von Briskornin vuoden 1772 kontrahti. Luontaistuoteverot olivat edelleen vuoden 1728 verorevision mukaisia, mutta aaterikohtaisia päivätöitä oli korotettu ja talonpoikien tuli tehdä kaikki donataarin vaatimat Pietarin, Viipurin ja Käkisalmen rahdinkuljetusmatkat. Jokainen talonpoikaistila suoritti vuodessa päivätöitä aaterialansa mukaisesti kaksi viikkoa hevosella ja kolme viikkoa jalan. 6 Siviilitribunaalin mukaan kontrahti oli epäpätevä, koska Viipurin kuvernementissa aatelisilla maanomistajilla ei ollut samoja oikeuksia kuin Venäjällä. Historiallisen syntyprosessinsa mukaisesti lahjoitusmaita ei myöskään voitu sijoittaa samaan kategoriaan ruotsalaisten säterien tai allodiaalirälssin kanssa. Donaatiot eivät olleet aatelin täydellistä omaisuutta, vaan kruunun maata, jonka verot oli lahjoitettu aatelille. Lisäksi lahjoitusmaatalonpoikia ei voitu pitää venäläisinä maaorjina, eikä donataarilla ollut oikeutta puuttua 119 Pyhäjärven Taubilan donaation talonpoikaistilan maanhallintaan. Kruunun edustajien kannalta olennaista oli se, että von Freedericksz oli puuttumassa lahjoitusmailta saatavaan verojen kruunun 4 Em. piirioikeuden päätös; Kriminaalitribunaalin päätös n:o 5/1787 ( ), Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 27, KA. 5 Paaskoski 1991, s , 95-99; vrt. Kaukiainen 1970a, s Kontrahdin sisältö selostettu yksityiskohtaisesti siviilitribunaalin päätöksessä n:o 90/1787 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 73, KA. 7 Em. siviilitribunaalin päätös, s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 73, KA; Kaukiainen 1983, s Siviilitribunaalin päätös n:o 93/1787 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 75, KA. 198 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

200 osuuteen, jota uusi revisiokomissio parhaillaan valmisteli. 7 Von Freedericksz valitti siviilitribunaalin päätöksestä Hallitsevaan Senaattiin, 8 joka ei ollut halukas ratkaisemaan riitaa ennen kuin paikalliset viranomaiset olivat sen vielä kertaalleen tutkineet. Senaatti palautti jutun takaisin siviilitribunaaliin ja määräsi, että se tuli ratkaista kuvernementinhallituksen ja kriminaalitribunaalin kanssa pidettävässä yhteisistunnossa. Viittaamalla kuvernementissa noudatettaviin ruotsalaisiin lakeihin, vuosien 1721 ja 1743 rauhansopimuksiin, vuoden 1726 keisarillisen salaneuvoston verorevisiomääräykseen ja uuteen 1765 asetetun revisiokomission ohjesääntöön yhteisistunto totesi, etteivät lahjoitetut talonpoikaistilat olleet donataarien täydellistä omaisuutta. Lahjakirjat oli tulkittava siten, että kruunu oli siirtänyt omat oikeutensa donataareille, joka ei saanut vaatia enempää kuin kruunukaan. Hallitsevan Senaatin vahvistusta odottamatta kuvernementin viranomaiset kielsivät Käkisalmen piirikunnan donataareja vaatimasta talonpojilta vuoden 1728 revision ylittäviä veroja. 9 Yhteisistunnon tekemä ja Hallitsevan Senaatin hyväksymä tulkinta lahjoitusmaiden maanluonnosta ja sen mukaisesti donataareille siirrettyjen kruununverojen nautintaoikeudesta oli uusi perustelu donaatioiden omistusoikeuskiistassa. Se oli kuitenkin pelkkä kameraalinen argumentti, joka pohjautui vuonna 1726 annettuun keisarillisen salaneuvoston ukaasiin, jonka mukaan Viipurin ja Käkisalmen molempien provinssien verot oli kannettava Ruotsin ajan perusteiden mukaisesti. Revision jälkeen kruununmaita ja lahjoitusmaita oli ukaasin mukaisesti verotettava samanlaisin perustein yhtä paljon. Donataari puolestaan esitti omana argumenttinaan lahjakirjojen sanamuodot, joiden perusteella eräillä muilla donaatiolla jo noudatettiin vastaavanlaisia kontrahteja. Asia palasi jälleen kerran Hallitsevaan Senaattiin, kun von Freedericksz ei tyytynyt paikallisten viranomaisten päätökseen. Vuodesta 1788 vuoteen 1798, jolloin Senaatti antoi päätöksensä Taubilan kontrahtikiistassa, Vanhan Suomen alioikeudet ja siviilitribunaali käsittelivät kymmeniä samanlaisia veroriitoja, joita niille toimitettiin Vanhan Suomen viidestä piirikunnasta. Kaikkien tapausten yhteisenä piirteenä olivat talonpoikien ja donataarien kiistat päivätöistä ja kuljetusvelvollisuudesta sekä niiden suhteesta vuoden 1728 tai 1743 verorevisioihin. Kysymys oli lahjoitusmaiden maanhallinnasta eli siitä, tulkittiinko donaatiot allodiaalirälssiksi vai kruunun toistaiseksi lahjoittamiksi tiloiksi. Tämän kysymyksen myötä ratkesi myös talonpoikien asema. 10 Taubilan donaation pitkäksi venynyt kontrahtiriita aiheutti muilla lahjoitusmailla sosiaalista jännitystä, josta Raudun Vehmaisten donaation päivätyökiista oli tyypillinen esimerkki. Vuonna 1791 talonpojat haastoivat kreivi Nikolai Devierin piirioikeuteen vastaamaan kohtuuttomista päivätöistä ja saman vuoden kesäkuussa sol- 9 Danielson-Kalmari 1911, s Paaskoski 1991, s Piirioikeuden päätös n:o 191/1792 ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 254, KA. Tapaukseen liittyi myös donataarin perimiä kohtuuttomia myllymaksuja ja perusteettomia aateriluvun korotuksia. Ks. Kähäri 1965, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

201 mitun kontrahdin rikkomisesta. Talonpoikien mukaan donataari oli pakottanut heidät työskentelemään hovileirissä joka toinen viikko. Sen lisäksi Devier oli määrännyt joka kuukausi talonpoikaa töihin kaupunkiasunnolleen Pietariin ja toiselle kartanolleen kaupungin eteläpuolelle. Piirioikeuden päätöksen mukaan donataarin oli noudatettava allekirjoittamaansa kontrahtia, eikä hän saanut määrätä Vehmaisten donaation talonpoikia töihin muualle kuin hovileirin maille ilman 25 kopeekan päiväpalkkaa. 11 Ratkaisematta jääneen Taubilan kiistan vuoksi donataarit tulkitsivat ja muuttivat kontrahteja tarpeidensa mukaisesti piittaamatta viranomaisten päätöksistä, jolloin talonpoikien kannalta koko käytäntö menetti luotettavuutensa. Sen vuoksi esimerkkitapaukseksi muodostuneen Taubilan kontrahtikiistan ratkaisu oli ensiarvoisen tärkeää sekä viranomaisten että talonpoikien kannalta. Vaikka Taubilan kontrahtikiista hautautui useiksi vuosiksi keskushallinnon virastoihin, se ei unohtunut. Vuonna 1792 Senaatti velvoitti Viipurin kuvernementinhallituksen ottamaan yhteyttä Ruotsin puoleisen Kyminkartanon läänin viranomaisiin ja tiedustelemaan, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia talonpojilla ja heidän aatelisilla isännillään oli sillä puolella rajaa. Syyskuussa 1793 saapuneen Kyminkartanon läänin vs. maaherran Otto Vilhelm Ramsayn ( ) vastauksen mukaan Ruotsin puolella tärkein asia oli lahjakirjan sanamuoto, sillä siitä tiedettiin, oliko donataareille lahjoitettu pelkät verot vai itse talonpoikaistilat. Jälkimmäisessä tapauksessa talonpojat olivat lampuoteja ja donataari sai yksin määrätä heidän veronsa. Edellisessä tapauksessa verot puolestaan määrättiin kruunun toimittamassa tutkinnassa. 12 Taubilan kiista päättyi sillä erää helmikuussa 1798, jolloin Hallitsevan Senaatin yhteisistunto käsitteli vs. maaherra Ramsayn kirjettä. Yhteisistunnon päätöksen mukaan Viipurin kuvernementin lahjoitusmaat oli lahjakirjojen perusteella tulkittava allodiaalirälssiksi ja talonpojilta oli kiellettävä muuttovapaus. Sen sijaan verot tuli edelleenkin määrätä kruunun suorittamissa revisioissa, mikä oli ristiriidassa rälssipäätöksen kanssa. Lisäksi Senaatti katsoi, että Viipurin kuvernementin donaatioilla tuli pääpiirteissään noudattaa vastaavia venäläisiä käytäntöjä, koska Uudenkaupungin ja Turun rauhansopimukset eivät maininneet tästä asiasta mitään. 13 Senaatin päätös merkitsi muutosta lahjoitusmaiden omistusoikeudessa ja verotuksessa. Muutos ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen, sillä kruunulla oli edelleenkin velvollisuus valvoa lahjoitusmaiden verotusta ja solmittavia kontrahteja. Päätös edellytti 12 Kyminkartanon lääninkanslian kirje Viipurin kuvernementinhallitukselle , ks. Akiander 1864, s Akiander on julkaissut sellaisenaan lääninkanslian kirjeen. Vrt. Danielson-Kalmari 1911, s Danielson-Kalmarin mielestä selvitys oli Karjalan talonpojille hyvinkin vaarallinen, sillä jos heidän asiansa riippui vaan lahjoituskirjoista, oli se kerrassaan hukassa. 13 PSZ, (XXV), , ( ); Hannikainen 1888, s Hannikainen on pykäläkohtaisesti referoinut Senaatin päätöksen. Ks. myös Danielson-Kalmari 1911, s Von Freedericksz sai Senaatin kolmannen osaston senaattoreiden enemmistön puolelleen, ja Senaatti vahvisti hänelle kuuluvat lahjakirjan mukaiset privilegiot 15. helmikuuta Vrt. Hannikainen 1888, s Hannikaisen mukaan lahjoitusmaatalonpojat olivat siis nyt lujasti sidotut maahan,. Lisäevidenssinä hän mainitsee muun muassa v annetun ukaasin, joka kielsi lahjoitusmaalla asuvaa naista avioitumasta toisen donaation talonpojan kanssa. Lahjoitusmaatalonpoikien muutto-oikeutta ja liikkumisvapautta sekä oikeudellista asemaa on käsitelty erikseen luvussa KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

202 talonpoikien muutto-oikeuden rajoittamista, joten lahjoitusmaatalonpoikien asema läheni venäläistä maaorjaa, vaikka useita ratkaisevia eroja oli vielä olemassa. 14 Kruunun tuli vahvistaa lahjoitusmaiden verot, mikäli kontrahtia ei saatu aikaiseksi, ja talonpojilla oli edelleenkin lupa valittaa isännistään paikallisiin alioikeuksiin. Talonpojilla oli oikeus toimittaa asioitaan donaation ulkopuolella ilman isännän vahvistamaa lupakirjettä. Lisäksi heillä oli oikeus omistaa irtainta omaisuutta, eikä donataari saanut myydä eikä pantata heitä kuten venäläisiä maaorjiaan. Verorevision mahdollisimman nopea valmistuminen oli tämän jälkeen lahjoitusmaatalonpojille ensisijaisen tärkeää, sillä muussa tapauksessa epäluotettavaksi osoittautunut kontrahtikäytäntö tulisi jatkumaan. Revisio ei kuitenkaan valmistunut, ja lahjoitusmailla ryhdyttiin muutamien vuosien tauon jälkeen laatimaan uusia verokontrahteja. Taubilan kiistan jälkeen tilanne oli muuttunut, kun lahjoitusmaatalonpoikien argumentit vuoden 1728 revisiosta ja maanhallinnasta eivät enää olleet päteviä. Käskynhaltijalaitoksen lakkauttaminen joulukuussa 1796 merkitsi myös oikeushallinnon organisatorista muutosta, kun tribunaali ja piirioikeudet lakkautettiin ja tilalle perustettiin alioikeuksiksi entiset kihlakunnanoikeudet ja vetoomustuomioistuimeksi laamanninoikeus. Jälkimmäisen status ei ollut samanlainen kuin entisen siviilitribunaalin, sillä se ei asioinut suoraan Hallitsevan Senaatin vaan Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegion kanssa. Vuodesta 1798 lähtien kihlakunnanoikeudet vastaanottivat lukuisia donataarien ja heidän talonpoikiensa välisiä kontrahtivalituksia. Jälleen paroni Andrei von Freederickszin Taubilan donaatiosta tuli tärkein tapaus. Von Freederickszin kontrahtiesityksen mukaan lahjoitusmaiden verotus tuli muuttaa venäläiseen tapaan sieluperusteiseksi aateriverotuksen sijaan. Tässä yhteydessä von Freedericksz viittasi Paavali I:n huhtikuussa 1797 antamaan manifestiin, jonka mukaan vuotiailta talonpojilta ei saanut vaatia enempää kuin kolme työpäivää viikossa. Donataari ehdotti, että talonpojat suorittaisivat hovileirissä viikottain kaksi hevos- ja yhden jalkapäivän. 15 Käkisalmen eteläisen provinssin kihlakunnanoikeuden kesäkuussa 1798 tekemän päätöksen mukaisesti sieluperusteinen verotus ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska donaatiot oli alun perin luovutettu tilojen määrän eikä sieluluvun perusteella. 16 Kihlakunnanoikeuden päätöksellä Taubilan donaation luontaistuoteverot määrättiin hieman korkeammiksi kuin vuoden 1728 revisiossa. Aateria kohden talonpoikien tuli maksaa neljä tóetverttiä ruista, kaksi tóetverttiä kauraa ja ohraa, 30 puutaa heiniä, 20 naulaa voita, viisi kanaa, kaksi lammasta ja 100 kananmunaa. 15 Andrei von Freedericksz Hallitsevalle Senaatille, saapunut , s. 2-5, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 293, KA. 16 Käkisalmen eteläisen läänin kihlakunnanoikeuden päätös , ks. Akiander 1864, s Akiander on julkaissut sellaisenaan ruotsiksi käännettynä Hallitsevan Senaatin aktin, jossa ovat mukana sekä kihlakunnan- että laamanninoikeuden päätökset. Asiakirjojen analysointi on jäänyt kuitenkin tekemättä. Paavali I:n manifestista , ks. luku Käkisalmen eteläisen provinssin kihlakunnanoikeuden päätös , ks. Akiander 1864, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

203 Talonpoikien tuli aateria kohden suorittaa vuodessa kolme ruplaa rahassa ja 75 työpäivää entisten 60 päivän sijaan. Rajoittamaton kuljetusvelvollisuus säilyi kihlakunnanoikeuden päätöksessä entisellään. Kumpikaan osapuoli ei ollut ratkaisuun tyytyväinen, ja molemmat valittivat laamanninoikeuteen. 17 Von Freederickszin alkuperäinen vaatimus sieluperusteisesta päivätyöverosta olisi merkinnyt kaikkiaan noin donataarille suoritettavaa työpäivää vuodessa. Noin 1 850:een Taubilan donaatiolla asuvaan vuotiaaseen mieheen kohdistunut rasitus olisi ollut henkeä kohden noin 26 työpäivää vuodessa. Kihlakunnanoikeuden huomattavasti lievempi päätös antoi donaation 46 talonpoikaisaaterilta donataarille työpäivää, mikä työikäistä miestä kohden teki alle kaksi päivää vuodessa. Lisäksi von Freedericksz oli vaatinut viidesosaa nuottakalastuksen tuotosta ja rajoittamatonta oikeutta määrätä talonpoikien rahtimatkoista. 18 Vielä saman vuoden syyskuussa laamanninoikeus päätti kihlakunnanoikeuden ratkaisusta poiketen muuttaa Taubilan kontrahtia von Freederickszille edullisemmaksi. Laamanninoikeuden mukaan donataarin verovaatimukset olivat oikeutettuja, koska talonpojat olivat raivanneet lisää peltoa ja perustaneet kokonaan uusia tiloja, joista kaikista ei ollut maksettu veroja. Laamanninoikeuden mukaan talonpoikien tuli maksaa veroja myös näistä uudisviljelyksistä, vaikka uutta verorevisiota ei oltukaan saatu valmiiksi. Samalla oikeus viittasi pankkiiri Johann von Freederickszin Sakkolan donaation 1770-luvun alussa solmittuun kontrahtiin, jonka mukaan talonpojat maksoivat 261 työpäivää vuodessa aateria kohden. Laamanninoikeuden päätöksellä Pyhäjärven Taubilan donaation kukin aateri suoritti vuodessa 326 työpäivää, mikä teki 46 talonpoikaisen peltoaaterin osalta noin työpäivää vuodessa. Laamanninoikeuden tekemän väkilukuun suhteutetun jakolaskun mukaan donaation työikäiset miehet ja naiset tekivät von Freederickszille kukin kahdeksan työpäivää vuodessa. 19 Kiista siirtyi vielä Hallitsevaan Senaattiin, joka ei muuttanut laamanninoikeuden päätöstä. 20 Lahjoitusmaatalonpojan päivätyöverot olivat todellisuudessa hieman korkeammat. 18 Laamanninoikeuden päätös , s v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 293, KA. Ks. myös Akiander 1864, s Akiander on päivännyt laamanninoikeuden päätöksen päivää myöhemmäksi. Vrt. Danielson-Kalmari 1911, s Danielson-Kalmari ei maininnut, kuinka paljon talonpojat olisivat henkeä kohden vuosittain joutuneet tekemään päivätöitä. Hänen kannaltaan kyseisen luvun ilmoittaminen olisi merkinnyt koko lahjoitusmaakysymyksen ja talonpoikien oikeustaistelun asettumista huomattavasti vaatimattomampaan valoon kuin mitä ns. sortovuosina olisi ollut tarkoituksenmukaista. 19 Em. laamanninoikeuden päätös ; Akiander 1864, s Laamanninoikeus määräsi talonpoikien johtomiehille Juho Mullille, Juho Vuohelaiselle ja Matti Pusalle kullekin 20 hopeataalerin sakon oikeudenkäynnin aiheettomasta pitkittämisestä. Tilastollisia tietoja Viipurin kuvernementin lahjoitusmaista, Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/1801, s. 97, d. 200, op. 312, f , RGIA. Von Freederickszin donaatiota koskevien tilastotietojen mukaan Taubilassa oli veromaata hieman alle 53 aateria, josta noin seitsemän kuului hovileirille. Donaatiolla oli kaikkiaan 1603 mies- ja 1407 naispuolista asukasta. Tämä jakosuhde ei ratkaisevasti muuta talonpoikien vuotuista päivätyörasitusta. Vrt. Bobovi 1982b, s Bobovit ei ole suhteuttanut korotettuja päivätöitä väestöntai aateriluvun kasvuun, mikä on johtanut perusteettomaan tulkintaan talonpoikien päivätöiden räjähdysmäisestä kasvusta. 20 Hallitsevan Senaatin päätös , s v, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 293, KA. 21 Tilastollisia tietoja Viipurin kuvernementin lahjoitusmaista, Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/ 1801, s. 97, d. 200, op. 312, f , RGIA. 202 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

204 Vuonna 1800 laaditun Viipurin kuvernementin kuvauksen mukaan Taubilan donaation 34 kylässä oli 119 verotilaa (hemman, ven. Gejmat), jolloin vuotuiseksi rasitukseksi tilaa kohden tuli 126 työpäivää. 21 Päivätyöveron jakautumiseen vaikutti se, että päivätöihin kelpuutettiin vain työkykyisiä miehiä ja naisia. Perheiden päämiehille ja heidän vanhemmille pojilleen kasaantui osa työhön kelpaamattomien ala- ja yliikäisten päivätöistä. Työkykyiset naiset suorittivat oman osuutensa päivätöistä hovileirien heinänteon ja elonleikkuun yhteydessä. Lahjoitusmaatalonpojan todellinen päivätyörasitus oli siten korkeampi kuin edellä mainittu kahdeksan työpäivää vuodessa, ja se riippui hänen perheensä koosta ja sen sisäisestä ikäjakautumasta. Mutta tämäkin huomioiden hänen vuotuinen päivätyörasituksensa ei noussut lähellekään venäläisen maaorjan keskimääräistä bar t inaa. Laamanninoikeus ja Hallitseva Senaatti halusivat ratkaista päätöksillään lahjoitusmaiden kontrahtiriidat lopullisesti. Olennaista oli se, että laamanninoikeus katsoi Taubilan lahjoitusmaatalonpoikien veronmaksukyvyn kohonneen merkittävästi vuoden 1728 verorevisiosta ja että talonpoikien tuli myös maksaa veroja kohentuneen varallisuutensa mukaisesti. Vetoaminen uuden verorevision puuttumiseen ei ollut enää perusteltua, eikä se kelvannut legalistisuudestaan tinkineelle laamanninoikeudelle. Donataareja vastaan nostamillaan oikeusprosesseilla talonpojat olivat tietoisesti yrittäneet estää veronkorotuksia lähes 15 vuotta. Kahdeksan työpäivää miestä ja naista kohden vuodessa määrännyt Taubilan kontrahti on suomalaisessa historiankirjoituksessa saanut kohtuuttoman suuren merkityksen. Danielson-Kalmarin mukaan mennyt oli talonpojilta entinen alhainen vero, niin kuin vapaan miehen muutto-oikeuskin, 22 ja Jutikkalan mukaan Taubilan kontrahdin velvottamia päivätyömääriä pitivät enimmät asiantuntijat mahdottomina,. 23 Pelkkä päivätyörasitus oli kuitenkin vähäinen verrattuna venäläiseen maaorjaan, joka Paavali I:n manifestin mukaisesti teki noin työpäivää vuodessa - ja todellisuudessa vielä enemmänkin. 24 Vastaavasti länsisuomalaisen kartanon lampuotitila suoritti samaan aikaan noin satakunta työpäivää vuodessa, joskin tilat olivat pinta-alaltaan suurempia kuin Vanhassa Suomessa. Myös Ruotsin puoleisen Suomen rälssitalonpojat tekivät tilaa kohti noin työpäivää vuodessa, mikä teki suurin piirtein yhtä paljon kuin Vanhan Suomen lahjoitusmailla. 25 Von Briskornin Sumbulan donaatiolla vuonna 1772 solmittu kontrahti oli aloittanut lahjoitusmaiden verotuksen rakenteellisen ja sisällöllisen muutoksen, jonka maanhallintaoikeudelliset argumentit ja verotuksen käytännöllinen vahvistaminen tehtiin Taubilan kontrahdissa. 26 Sen vaikutuksesta useilla muilla donaatioilla talonpoikien luontaistuote- ja rahaveroja korotettiin sekä päivätöitä ja 22 Danielson-Kalmari 1911, s. 28. Kirjoittaja ei esittele minkäänlaista evidenssiä väitteidensä tueksi. Lahjoitusmaatalonpoikien muutto-oikeudesta ks. luku Jutikkala 1958, s Hannikainen 1888, s Hannikainen tunnustaa, että kieltämättä ei päivätöitä vaadittukaan niin luonnottoman paljon kuin Venäjällä. 25 Jutikkala 1958, s. 232; Kaukiainen 1983, s Paaskoski 1996b, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

205 kuljetusvelvollisuutta lisättiin. Talonpojat reagoivat muutokseen veronmaksulakoilla, jotka donataarit ja kruunu tulkitsivat niskuroinniksi ja lopulta kapinoinniksi. Tarkastuskomitean mukaan vuosina Vanhan Suomen lahjoitusmailla tapahtui yli kaksikymmentä talonpoikaislevottomuutta, joista suurin osa oli voutien ja talonpoikien välisiä käsirysyjä ja muita tappeluita. Muutamat olivat kuitenkin sen verran vakavia, että niiden rauhoittamiseksi tarvittiin sotaväkeä. Uudet verot olivat talonpoikien mielestä niin korkeita, että protestointi katsottiin välttämättömäksi. Samalla talonpojat toivoivat, että heidän asiansa otettaisiin uudelleen käsittelyyn ja Taubilan kontrahti peruutettaisiin. Vanhan Suomen oikeuslaitoksen toive lahjoitusmaita koskevien juttujen vähentymisestä ei toteutunut. Vanhan Suomen tunnetuimmat talonpoikaislevottomuudet tapahtuivat Kurkijoella ja Salmissa 1770-luvulla ja Valkjärvellä 1800-luvun alussa. 27 Yhteisenä syynä kaikissa levottomuuksissa oli kiristynyt verotus ja sen toteutustapa, jossa talonpoikien allekirjoitusten saamiseksi tilanhoitajat käyttivät uhkailua ja väkivaltaa. Vuonna 1775 salmilaiset talonpojat kieltäytyivät maksamasta donataarin määräämiä uusia veroja. Veronmaksulakkoon menneet talonpojat ottivat yhteen tilanhoitajien kanssa ja tilannetta rauhoittamaan kutsuttiin pieni sotaväenosasto. 28 Vakavampi ja väkivaltaisempi levottomuus syntyi Vorontsovin perikunnan hallitsemalla Kurkijoen donaatiolla luvulla tasaisesti kasvanut verorasitus johti talonpoikien avoimeen vastustukseen vuonna 1781, jolloin he kahakoivat Viipurista paikalle komennettua yhdeksän miehen vahvuista sotaväenosastoa vastaan. Viranomaisten mukaan kahakassa kuoli neljä ja haavoittui seitsemän talonpoikaa. 29 Vanhan Suomen talonpoikaislevottomuudet eivät kuitenkaan olleet rinnastettavissa samanaikaisiin venäläisiin talonpoikaiskapinoihin. Venäjällä tapahtui suuria maaorjakapinoita lähes joka vuosi; tunnetuin niistä oli Jemeljan Pugatsovin johtama kolmivuotinen kapina. Taubilan esimerkin mukaisia kontrahteja tehtiin muun muassa everstiluutnantti Petr von Freederickszin Sakkolan ja kollegineuvos Vasili Baljasnyin (Balesnoi) Pyhäjärven Konnitsan donaatioilla. Sakkolassa talonpojat olivat kieltäytyneet suorittamasta Petr von Freederickszin vaatimia veroja ja toivoivat paluuta vuoden 1728 verorevisioon. Samanlaisia kiistoja käytiin myös kenraaliluutnantti von Fockin Raudun ja kreivitär Saltykovan Kivennavan donaatioilla. 30 Kollegineuvos Baljasnyin Pyhäjärven Konnitsan kontrahtiriidassa meneteltiin sa- 27 Valkjärven tapahtumia käsitellään yksityiskohtaisemmin hieman tuonnempana tässä luvussa. 28 Sourander 1937, s Viipurin kuvernementin käskynhaltija Friedrich Wilhelmin ilmoitus Kurkijoen donaation peruutuksesta Katariina II:lle , s , d. 671, Donesenija Vyborgskom namestnikom Fridrih Vil gelma Gertsoga Vjurttembergskom, f. 16. RGADA; ks. myös Puramo 1958, s Puramon mukaan kyseessä oli laaja talonpoikaiskapina. 30 Danielson-Kalmari 1911, s Tietoja kollegiasessori Baljasnyin Pyhäjärven Konnitsan donaatiolta, Kameraalihovin lähettämiä asiakirjoja, kansio 6, ryhmä 6, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, KA. Vrt. Tilastollisia tietoja Viipurin kuvernementin lahjoitusmaista, Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/1801, s. 97, d. 200, op. 312, f , RGIA. Asiakirjan mukaan Baljasnyin donaation veroluku olisi ollut vain noin 26 aateria. 32 Käkisalmen eteläisen kihlakunnanoikeuden päätös , Tietoja kollegiasessori Baljasnyin 204 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

206 moin kuin Taubilan tapauksessakin. Donataari oli vaatinut talonpojiltaan uusia korotettuja luontaistuoteveroja, työpäivää hevosella ja jalan vuodessa ja 300 niin sanottua pitkää matkaa Pietariin ja 200 lyhyttä Viipuriin ja Käkisalmeen. Ruotsin vallan aikana donaation veroluku oli ollut 36 ja vuoden 1728 revisiossa ainoastaan 27 aateria. Vuonna 1769 revisiokomission tekemän laskelman mukaan veroluku oli noussut 45 aateriin. Lisäksi hovileiri itse viljeli noin seitsemää aateria. Talonpojat eivät olleet allekirjoittaneet uutta kontrahtia, koska he pitivät veroja kohtuuttomina. Viranomaisten mukaan talonpojat olivat koko ajan myös vastustaneet uutta maanmittausta, koska se olisi merkinnyt verojen korotuksia. 31 Käkisalmen kihlakunnanoikeuden kesäkuussa 1798 tekemän päätöksen mukaan talonpoikien tuli suorittaa vuosittain aateria kohden 5 tóetverttiä ruista, 2 1/2 ohraa, 2 kauraa, 25 puutaa heinää ja saman verran olkia, 15 naulaa voita sekä rahaa 2,87 ruplaa. Lisäksi talonpoikien tuli tehdä aateria kohden 75 työpäivää, eli tältä osin kihlakunnanoikeuden päätös oli samanlainen kuin Taubilankin kohdalla. Vuosina tehdyn revision mukaan Konnitsan donaatiolla oli asukasta, joista miehiä Vuoden 1769 tehdyn maanmittauksen mukaan 45 talonpoikaista aateria suoritti siten työpäivää vuodessa, joista puolet tehtiin hevosella ja puolet jalan. Työkykyisiä miehiä ja naisia kohden tämä teki noin kuusi päivää vuodessa. Lisäksi talonpojat velvoitettiin suorittamaan 220 pitkää ja saman verran lyhyitä matkoja eli yhteensä 440 matkaa vuodessa. Donataari sovelsi oikeuttaan muuttaa osa luontaistuotesuorituksista päivätöiksi, mikä Konnitsan tapauksessa merkitsi vanhan obrok-verotuksen muuttumista barótóina-painotteisemmaksi. Kollegineuvos Baljasnyi tyytyi perimään viljaverot 30 aaterilta, jolloin hän sai 150 tóetverttiä ruista, 75 ohraa ja kauraa, mutta sen sijaan heinä- ja olkivero (1 200 puutaa heinää ja saman verran olkia) perittiin kaikilta aatereilta. Lisäksi donataari sai 16 puutaa voita, 45 lammasta, 125 kanaa, kananmunaa ja 120 ruplaa rahaa. Osa viljaveroista muutettiin päivätöiksi, jolloin donataari sai työpäivää vuodessa, josta talonpojat suorittivat puolet hevosella ja puolet jalan. Talonpojat olivat päätökseen tyytymättömiä ja valittivat siitä laamanninoikeuteen. 32 Laamanninoikeus hylkäsi talonpoikien valituksen aiheettomana, koska vuoden 1728 revisiosta Konnitsan talonpoikaistilojen aateriluku oli lähes kaksinkertaistunut. Laamanninoikeuden mielestä talonpoikien ei kannattanut jatkaa valitusprosessia, Pyhäjärven Konnitsan donaatiolta, Kameraalihovin lähettämiä asiakirjoja, kansio 6, ryhmä 6, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, KA. 33 Laamanninoikeuden päätös ja Hallitsevan Senaatin päätös , Tietoja kollegiasessori Baljasnyin Pyhäjärven Konnitsan donaatiolta, Kameraalihovin lähettämiä asiakirjoja, kansio 6, ryhmä 6, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, KA; Tilastollisia tietoja Viipurin kuvernementin lahjoitusmaista, Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/1801, s. 97, d. 200, op. 312, f , RGIA. 34 Kollegineuvos Baljasnyin Pyhäjärven Konnitsan donaation okladnaja kniga v. 1804, Tietoja kollegiasessori Baljasnyin Pyhäjärven Konnitsan donaatiolta, Kameraalihovin lähettämiä asiakirjoja, kansio 6, ryhmä 6, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, KA. Kylittäin ja taloittain etenevässä tilikirjassa selvitetään, kuinka paljon talonpoikien tuli maksaa obrok- ja barótóina-veroja vuodessa. 35 Kollegineuvos Vasili Baljasnyin kirje Käkisalmen eteläiselle kihlakunnanoikeudelle, n:o 30, kansio 5, saapuneita asiakirjoja, Käkisalmen eteläisen kihlakunnanoikeuden arkisto, MMA. 36 Salenius 1870, s ; Danielson-Kalmari 1911, s ; Kähönen 1985, s Sen sijaan O. Hannikainen ei mainitse Valkjärven tapausta. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

207 koska vuosittaista työpäivää teki työikäistä miestä ja naista kohden ainoastaan kuusi ja puoli päivää vuodessa. Konnitsassa oli kaikkiaan vuotiasta, jolloin rasitus oli vieläkin lievempi. Luontaistuote- ja rahaverot oikeus päätti pitää entisellään ja suositteli koko kontrahdin hyväksymistä. Hallitseva Senaatti oli samaa mieltä laamanninoikeuden kanssa. 33 Kollegineuvos Baljasnyin oman kirjanpidon (okladnaja kniga) mukaan talonpojat maksoivat vuonna 1804 laamanninoikeuden päätökseen verrattuna hieman vähemmän viljaveroja, mutta muut luontaistuote- sekä rahaverot olivat ennallaan. Osa luontaistuoteveroista oli edelleen muutettu päivätöiksi, jolloin talonpojat tekivät vuodessa työpäivää, joista puolet hevosella ja puolet jalan, mikä aateria kohden teki noin 167 työpäivää. 34 Samaa kontrahtia noudatettiin myös vuonna 1809, tosin vuosien varrella veroja oli jäänyt rästiin runsaasti. 35 Muolaan, Valkjärven ja Kivennavan donaatioilla, jotka olivat TÓernyÓevien, Saltykovien, Šuvalovien ja Golitsynien hallinnassa, oli manttaalilukujen kasvusta huolimatta noudatettu koko ajan vuoden 1728 verorevisiota. Kun donataarit myivät 1800-luvun alussa donaationsa pietarilaisille kauppaneuvoksille, myös niillä siirryttiin päivätyöpainotteiseen verotukseen. Suhteellisen lieviin rasituksiin tottuneet Valkjärven Veikkolan talonpojat kieltäytyivät allekirjoittamasta kauppaneuvos Blandovin esittämää kontrahtia, mikä johti donataarin taholta yksipuolisiin veronkorotuksiin. Talonpojat kieltäytyivät maksamasta minkäänlaisia veroja ja vaativat paluuta vuoden 1728 revisioon. Tuloksena oli sotaväen väliintulo ja monivuotinen oikeusjuttu, jota käsiteltiin kaikissa oikeusasteissa. Talonpojat kiistelivät ja tappelivat jatkuvasti voutien kanssa, jolloin Blandov vaati kihlakunnanoikeutta tuomitsemaan talonpojat kapinasta raippa- ja karkoitusrangaistuksiin. 36 Elokuussa 1809 kihlakunnanoikeus tuomitsi suuren joukon talonpoikia kapinasta syytettyinä raipparangaistuksiin ja osan karkoitettavaksi Siperiaan. Talonpojat valittivat päätöksestä Hallitsevaan Senaattiin, joka keskeytti kaikki oikeudelliset jatkotutkimukset ja asetti Karl Wilhelm (Karl IvanovitÓ) Zimmermannin ( ) ja Gustaf Heinrich Hehnin (k. 1823) kaksimiehisen juristikomission selvittämään Blandovin vaatimuksia. 37 Komission mukaisesti Aleksanteri I määräsi huhtikuussa 1811, että talonpoikien verot oli palautettava vuoden 1728 verorevision mukaisiksi. Tulevien kiistojen välttämiseksi Valkjärven donaation maanluonto ja kauppaneuvos 37 Viipurin kihlakunnanoikeus toimi todennäköisesti Hehnin ja Zimmermannin apuna, sillä oikeusprosessin päättymisen jälkeen joulukuussa 1809 se tiedusteli kameraalihovilta, mitkä olivat Blandovin ja hänen talonpoikiensa väliset oikeudet ja velvollisuudet. Lisäksi kihlakunnanoikeus kysyi donaation manttaali- ja väkilukua. Tammikuussa 1810 kameraalihovin antaman vastauksen mukaan donaatiolla oli 77 3/4 manttaalia, 162 1/2 verotilaa ja talonpoikaa. Viipurin kihlakunnanoikeus kameraalihoville ja kameraalihovin vastaus , n:o 40, kansio 31, aktit 1809, Viipurin kameraalihovi, MMA. 38 Danielson-Kalmari 1911, s Taubilan kontrahdin peruuttaminen osui samanaikaisesti Aleksanteri I:n suunnitelmiin Viron ja Liivinmaan maaorjien vapauttamisen kanssa. Vanhassa Suomessa vastaavanlainen vapauttaminen ei ollut tarpeellista, koska lahjoitusmaatalonpojat eivät olleet maaorjia vaan henkilökohtaisesti vapaita talonpoikia. 39 Danielson-Kalmari 1911, s Bobovi 1982b, s. 39. BobovitÓin tulkinnassa porvarillisista periaatteista seuraa talonpoikien feodaalista riistoa. 41 Herlitz 1974, s ; Jutikkala 1983, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

208 Blandovin aatelisoikeudet määrättiin selvitettäviksi. Samalla keisari peruutti vuosina 1798 ja 1804 annetut lahjoitusmaatalonpoikien veroista säätävät Hallitsevan Senaatin niin sanotut Taubilan päätökset. Koko kysymyksen tutkiminen jätettiin joulukuun viimeisenä päivänä 1811 muodostettavaksi määrätyn Viipurin läänin järjestämiskomitean tehtäväksi. Toistaiseksi lahjoitusmailla tuli palata vuoden 1728 verotukseen. 38 Hehnin ja Zimmermannin mielestä kontrahtikäytäntö oli perusperiaatteeltaan epäonnistunut, koska talonpojat eivät suostuneet allekirjoittamaan kontrahteja vapaaehtoisesti. Myös alioikeuksien välityspäätökset olivat talonpoikien kannalta olleet saneluratkaisuja. Komission mukaan alioikeuksilla ei ollut todellisia ja puolueettomia mahdollisuuksia arvioida, millainen kunkin donaation talonpoikien veronmaksukyky oli ja kuinka veroja todellisuudessa perittiin. Käytännöstä oli siksi luovuttava, ja kruunun oli saatettava uusi verorevisio mahdollisimman nopeasti päätökseen. 39 Irina BobovitÓin mielestä kontrahtikäytäntö epäonnistui, koska donataarit kielsivät kontrahtien juridiset ja taloudelliset perusperiaatteet. Tällainen periaate oli muun muassa tasavertaisen sopimisen kieltäminen talonpoikien kanssa, koska donataarit olivat kiinnostuneita maatalouden järjestämisestä porvarillisten periaatteiden mukaisesti. Donataarien kannalta kontrahdit olivat keino lisätä talonpoikien feodaalista riistoa, jonka päämääränä oli asteittainen talonpoikien henkilökohtaisen vapauden tuhoaminen. 40 Vastaavasti ruotsalaisilla rälssikartanoilla kontrahdit olivat merkinneet maanvuokraa nauttivan aatelisen sanelumääräystä. Rälssitalonpoikien tehtäväksi jäi kaikkien ulostekojen ja muiden vaatimusten suorittaminen ilman valitusoikeutta. 41 Päivätyörasituksen analysointiin keskittyneessä lahjoitusmaatutkimuksessa ei ole pohdittu sitä, mitä kontrahtikäytäntö merkitsi talonpoikien sivuelinkeinoille. Vanhan Suomen lahjoitusmaa- ja kruununtalonpojilla oli 1700-luvun jälkipuoliskolla vakiintuneita kausityö- ja kauppasuhteita ennen kaikkea Pietariin. Erityisesti rahdinajo oli talonpoikien tärkeimpiä sivuelinkeinoja. 42 Vanha Suomi oli päivittäisessä kosketuksessa Pietarin kanssa, kuten Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegion varapresidentti ja Viipurin kriminaalitribunaalin entinen sihteeri Pierre (Peter) de Friccius kirjoitti vuonna 1807 ilmestyneessä Viipurin kuvernementin korografisen kuvauksensa esipuheessa. 43 Lahjoitusmaiden läheistä suhdetta Pietariin osoittavat myös 42 Von Knorring 1833, s. 91; Hannikainen 1888, s ; Engman 1983, s Friccius 1807, numeroimaton esipuheen sivu. 44 Pietarin P. Marian suomalaisen seurakunnan vihittyjen luettelot v , KA. 45 Hannikainen 1888, s Lahjoitusmaatalonpoikien osallistumisesta tukkien ja sahatavaran kuljetukseen, ks Ks. esim. piirioikeuden päätökset 4-5,7, 14-21/1788 ja 5-6, 25, 79-80/1789, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o , KA. 47 Kahan 1985, s Friccius 1807, s Hannikainen 1888, s Souvenirs de va mie, Robert Henrik Rehbinderin omaelämäkerralliset muistiinpanot, s , KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

209 Pyhän Marian suomalaisen seurakunnan vihittyjen luettelot. Niissä mainitaan vuosittain useita lahjoitusmaapitäjistä kotoisin olleita miehiä ja naisia, jotka ovat solmineet avioliittoja muun muassa Virosta, Liivinmaalta ja Saksasta tulleiden käsityöläisten kanssa. 44 Niin kauan kun Vanhan Suomen donataarit noudattivat obrok-painotteista verotusta, jossa suorilla rahaveroilla oli tärkeä asema, he suosivat lahjoitusmaatalonpoikien omaa rahan hankintaa, jota talonpojat saivat esimerkiksi tukkeja ja valmista sahatavaraa tai muuta rahtia kuljettamalla. 45 Lahjoitusmaatalonpoikien velkasuhteet osoittavat havainnollisesti, kuinka yleistä rahatalous Vanhassa Suomessa oli. Esimerkiksi alioikeuksien käsittelemien lahjoitusmaatalonpoikien velkajuttujen aiheena olivat useimmiten hoitamatta jääneet rahalainat. 46 Raha oli yleinen myös venäläisissä maaorjatalouksissa. Mustan mullan aluetta lukuunottamatta 1700-luvun lopussa aateliskartanoilla oli siirrytty viljan ylituotannon ja sitä seuranneen hinnanlaskun myötä takaisin obrok-veroihin, joista talonpojat maksoivat huomattavan osan käteisellä rahalla. Sitä puolestaan saatiin myymällä omia käsityötuotteita maaseudulle ja kaupunkeihin sekä ottamalla lyhytaikaisia pestejä esimerkiksi kruunun rakennustöihin. 47 Donataarien tehostuva kartanotalous kasvavine päivätyö- ja rahdinkuljetusvaatimuksineen häiritsi 1780-luvulta lähtien lahjoitusmaatalonpoikien omia sivuelinkeinoja ja taloudenpitoa, koska päivätöiden ja rahdin suorittaminen sitoi talonpojat kotikyliinsä odottamaan donataarin määräyksiä. Myös vuonna 1798 annettu sahatavaran vientikieltoukaasi vähensi talonpoikien sivutuloja. Lahjoitusmaiden päivänkohtaisissa veroriidoissa kyse ei yksinomaan ollut korotetuista päivätöistä, vaan donataarien vaatimasta lähes rajoittamattomasta kuljetusvelvollisuudesta. Aiemmassa lahjoitusmaatutkimuksessa ei ole kiinnitetty huomiota siihen, että kontrahdeissa määrätyt pitkät ja lyhyet kuljetusmatkat piti suorittaa pääasiassa joulukuun lopun ja maaliskuun alun välisenä aikana. 48 Parhaiden rekikelien aikaan, jolloin talonpojat olivat tehneet kaupunkimatkojaan, kaataneet ja vetäneet tukkeja viipurilaisten porvareiden sahoille tai ajaneet lautoja Viipuriin, heidät kiinnitettiin donataarin omaan rahdinajoon. Keväisin ja kesäisin, jolloin monet lahjoitusmaatalonpojat olivat ottaneet kausiluotoisia pestejä esimerkiksi puutarhatöihin Pietariin, heidät velvoitettiin pysymään tiloillaan. Kartanotalouden tuotantosuunnan suhteellisen nopea muutos edellytti elinkeinojen muutosta myös talonpoikaistiloilla, mutta voimakas väestönkasvu ja tilojen lohkominen yhdessä päivätyö- ja kuljetuspainotteisen kartanotalouden kanssa tekivät sen mahdottomaksi. Lahjoitusmaatalonpojat eivät kyenneet sopeutumaan muuttuneiden olosuhteiden edellyttämällä tavalla. Sivuelinkeinojen vaikeutuminen ja lahjoitusmaatalonpoikien oman maanviljelyn taantuminen johtivat talonpoikien köyhtymiseen, joka näkyy ulkomaalaisten matkailijoiden, venäläisten tutkijoiden ja kirjailijoiden teksteistä sekä Suomen suuriruhti- VAY 1034, Rehbinderin kokoelma, KA; Rosén 1948, s. 23. Rosén on kääntänyt ranskasta suomeksi siteeratut kolme kohtaa, jotka on otettu omaelämäkerrallisten muistiinpanojen em. sivuilta. Ks. myös Castrén 1882, s Lähetyskunnan matka pysähtyi Viipuriin 22. syyskuuta 1808, jolloin seurue sai kuulla Aleksanteri I:n lähteneen Erfurtiin neuvottelemaan Napoleonin kanssa. 51 Kreivi Carl Erik Mannerheimin Egenhändiga Anteckningar, s. 44, kansio 1, C. E. Mannerheimin kokoelma, KA. Muistelmat on julkaistu Bruno Leschin ja Svenska Litteratursällskapetin toimesta. 208 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

210 naskunnan virkamiesten matkapäiväkirjoista luvun alussa eräiden pitäjien lahjoitusmaatalonpoikien talous oli niin heikko, että donataarien piti joka kevät antaa heille viljaa, etteivät he olisi kuolleet nälkään. Tarkastuskomitean tutkimuksissa lahjoitusmaatalonpojat vahvistivat asian olevan näin. 49 Matkustaessaan Suomen lähetyskunnan (Finska deputationen) jäsenenä syyskuussa 1808 Pietariin kreivi Robert Henrik Rehbinder ( ) kirjoitti maasta ja sen kansasta seuraavasti: Turhaan johdatimme mieleemme, että vielä astuisimme Suomen mannerta ja että ne olennot, joiden keskellä liikuimme, olivat vanhoja veljiä. - - Kaikki oli muuttunut tai oikeammin näytti meistä muuttuneelta, kaikki: tavat, puvut, opetus, ajatustapa; vieläpä kielikin, jota he puhuivat, oli jotakin sekasotkua, jota tuskin ymmärsimme. - - Näimme, ettei suomalaisesta kansallisluonteesta ollut enää jälkeäkään, tahi pikemminkin, ettei kansalla ollut enää luonnetta lainkaan, ja että se sekoitus, joka oli tapahtunut, ei ollut vaikuttanut edullisesti, ei hallitukseen eikä asukkaisiin. 50 Myös Rehbinderin matkatoverina ollut kreivi Carl Erik Mannerheim ( ) totesi matkapäiväkirjassaan Haminan ja Viipurin seudun kurjuuden: Den 21 september ( JP) ankommo vi till Wiborg genom ett ohyggligt, med sten och sandmoar uppfyldt land. Usle poststationer och fattig allmoge syntes överalt, och skillnaden emellan wårt gamla Finland mer än märkelig. 51 Vaikka Rehbinderin ja Mannerheimin arviot Vanhan Suomen oloista eivät nimenomaisesti maininneet lahjoitusmaita, niin todennäköisesti he näkivät matkan varrella donataarien kuljetustehtävissä olevia lahjoitusmaatalonpoikia. Erityisesti Rehbinderin suhtautuminen Vanhaan Suomeen oli kielteinen, mikä johtui kuitenkin kokonaan toisesta syystä. Kun lähetyskunta lokakuussa 1808 lähti uudelleen kohti Pietaria, joutui Rehbinder Pyterlahden lähellä onnettomuuteen, jossa hän katkaisi jalkansa ja jäi Viipuriin seitsemäksi viikoksi toipumaan. Viipurissa vietetyt viikot ja hänen venäläisiltä saamansa epäystävällinen kohtelu vaikuttivat epäilemättä Rehbinderin muistikuviin Vanhasta Suomesta. 52 Osa suuriruhtinaskunnasta tulevista virkamiehistä saattoi tietysti liioitella kuvatessaan Vanhan Suomen talonpoikia, varsinkin kun kyse oli sata vuotta Venäjään liitettynä olleesta kuvernementista, jonka oloja oltiin muuttamassa ruotsalaiseen suuntaan. Vanhan Suomen ja erityisesti sen talonpoikien kurjuudelle on Rehbinderin ja Mannerheim 1922, s. 60. Ks. myös Castrén 1882, s Rehbinderin onnettomuudesta ks. Mannerheim 1922, s. 61 ja Castrén 1882, s. 59, Ulkomaisten matkailijoiden kuvauksiin on suhtauduttava kriittisesti. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen yhteiskunnallisten ja sosiaalisten olojen kuvaamisesta tuli tämän kirjallisuudenlajin muotisuunta. Samalla matkailijat esittivät usein omia ennakkokäsityksiään, joiden taustalta on löydettävissä esimerkiksi kirjoittajan esittämä venäläisen yksinvaltiuden ja maaorjuuden kritiikki. Tässä yhteydessä käytetyt matkakertomukset ja päiväkirjat antavat kuitenkin jonkinlaisia viitteitä Vanhassa Suomessa tapahtuneista sosiaalisista muutoksista. 54 Clarke 1990 (1824), s Trudy Vol nago Ekonomi eskogo ObÓ estva 1771 (XVII), VI, s Coxe 1784, s ; ks. myös Kaukiainen 1969, s Kaukiainen 1983, s Thompson 1983, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

211 Mannerheimin kertomusten lisäksi löydettävissä myös tukea useista samanaikaisista ulkomaisten matkailijoiden matkakertomuksista. 53 Niiden mukaan talonpojat olivat köyhiä, kulkivat huonoissa vaatteissa ja heidän talonsa ja viljelyksensä olivat surkeassa kunnossa. Muun muassa talvella 1800 Turusta Viipurin kautta Pietariin matkustaneen englantilaisen E. D. Clarken luotettavana pidetty kuvaus Vanhan Suomen talonpojista osoittaa, että elinolot näyttivät matkalaisesta kehnoilta. Hän toteaa, että Kaikesta näki selvästi, että Venäjän suomalaisten elinolosuhteet ovat paljon kehnommat kuin heidän rajan toisella puolella asuvien heimolaistensa. 54 Vielä 1770-luvun alussa ennen kontrahtikäytännön yleistymistä matkakuvausten sävy oli toisenlainen, kuten tuntemattomaksi jäänyt venäläinen matkailija kirjoitti Vapaan Talousseuran julkaisussa vuonna Vuoksea ylöspäin ja Käkisalmen eteläisen provinssin lahjoitusmaiden halki kulkeneen matkailijan mukaan Viipurin kuvernementin talonpoikien rakennukset, pellot ja niityt olivat hyvässä kunnossa. Järkiperäisesti kaskia polttavat ja soita taidokkaasti kuivaavat suomalaiset talonpojat saivat kirjoittajalta erityistä tunnustusta. 55 Vanhan Suomen talonpojat olivat myönteisesti esillä myös englantilaisen William Coxen 1784 julkaistussa matkakirjassa, jossa hän kuvasi Pohjoismaihin, Venäjälle ja Puolaan tekemiään matkoja. Coxe matkusti helmikuussa 1779 Pietarista Viipurin ja Haminan kautta Ruotsin puoleiseen Suomeen, jolloin hänellä oli hyvä tilaisuus tutustua Viipurin kuvernementin oloihin. Hänen mukaansa The peasants of Finland differ widely from the Russians in their look and dress: they had for the most part fair complexions, and many of them red hair: they shave their beards, wear their hair parted at the top, and hanging to a considerable length over their shoulders. We could not avoid remarking, that they were in general more civilized than the Russians; and that even in the smallest villages we were able to procure much better accommodations than we usually met with in the largest towns which we had hitherto visited in this empire. 56 Matkakuvauksien perusteella Vanhan Suomen talonpoikien elinolosuhteissa tapahtui muutos 1770-luvun ja 1800-luvun alkuvuosien välillä. Lahjoitusmaiden osalta se osuu yhteen kartanotalouden tehostumisen ja talonpoikien verojärjestelmässä tapahtuneiden muutosten kanssa. Kontrahteihin viitaten Kaukiainen on puolestaan korostanut, että lahjoitusmaakysymys oli ennen muuta oikeudellinen. Talonpojat eivät tyytyneet päivätyöpainotteisiin kontrahteihin, koska heihin yritettiin soveltaa venäläistä kartanokuria, 57 jossa talonpojalla ei ollut mahdollisuutta ilmaista omaa mielipidettään ja jossa heidän oikeutensa vedota tuomioistuimiin oli uhattuna. Alistuminen kartanokuriin olisi merkinnyt talonpoikien tärkeimmän protestointimahdollisuuden eli valitusoikeuden poistamista. Kymmenet lahjoitusmaiden verotusta koskevat ali- ja vetoomus- 210 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

212 tuomioistuinten käsittelemät oikeustapaukset ilmensivät osaltaan talonpoikien yritystä paeta donataarien valtaa. Riidoissa ei siis ollut kyse kohtuuttomista veroista vaan tavasta, jolla ne määrättiin. Englantilaisen sosiaalihistorioitsijan E. P. Thompsonin mukaan agraariyhteisöjen vastustusta voidaan selittää vanhojen tapojen ja käytäntöjen puolustamisella muutoksia ja uudistuksia vastaan. Olennaista muutoksissa eivät olleet rasitusten määrä tai laatu, vaan se tapa, jolla ne toteutettiin. 58 Thompsonia mukaillen lahjoitusmaatalonpoikien verorasituksen kohoaminen ei ollutkaan se syy, miksi donataareja vastustettiin, vaan kyseessä oli talonpoikien kannalta tärkeämpi seikka eli vanhojen traditionaalisten omistusoikeuskäsitysten sivuuttaminen. Donataarien ja lahjoitusmaatalonpoikien välisiä kiistoja on mahdollista lukea vastakkainasetteluna innovatiivisen markkinatalouden ja kansan moraalisten käsitysten välillä. Talonpojat vastustivat veronkorotuksia, koska he ymmärsivät kontrahtikäytännön merkitsevän heidän maanhallintaoikeuksiensa päättymistä. Kontrahtikäytäntö muutti asteittain lahjoitusmaiden maanluontoa lahjakirjojen sanamuotojen edellyttämällä venäläisellä tavalla ikuisesti ja perinnöllisesti hallittavaksi. Omistusoikeuteen sovellettiin ruotsalaista allodiaalirälssiä koskevia määräyksiä, joiden mukaan talonpojat säilyttivät henkilökohtaisen vapautensa mutta olivat lampuoteja. Samalla noudatettiin niitä rauhansopimusten määräyksiä, joissa Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon provinssien erioikeudet vahvistettiin. Talonpoikien vastarinta tuotti tuloksia niin Hehnin ja Zimmermannin juristikomission mietinnössä kuin Aleksanteri I:n ukaaseissa. Tilapäinen paluu vuoden 1728 verorevision mukaisiin veroihin sekoitti kuitenkin lahjoitusmaiden maanhallintaa, koska se oli donataareille kontrahtikäytännön kautta tosiasiassa tunnustettujen rälssioikeuksien vastaista Kartanotalous Vanhassa Suomessa Hovileirit ja maatalouden tehostaminen Aiemmassa lahjoitusmaatutkimuksessa ei ole kiinnitetty huomiota siihen, miksi aatelista kartanotaloutta uudistettiin nimenomaan ja 1780-luvuilta lähtien. Tutkijat ovat pohtineet talonpoikien verorasitusta, mutta eivät sen syitä. 1 Lahjoitusmaatutkimuksessa olisi olennaista selvittää, kuinka esimerkiksi Taubilan donataari Andrei von Freedericksz organisoi ja käytti vuosittaiset noin talonpoikien päivätyösuoritusta. Tässä tarkastellaan hovileirien maataloutta, donaatioiden manufaktuuritoimintaa ja donataarien lahjoitusmailtaan saamia tuloja. Niiden avulla arvioidaan, tuottivatko korotetut päivätyöverot ja talonpoikien rajoittamaton kuljetusvelvollisuus 1 Ks. esim. Danielson-Kalmari 1911, s ; Rosén 1938, s ; Kaukiainen 1983, s Ruhtinas Nikita Trubetskoin Pyhäjärven Konnitsan donaation kartat v. 1769, yleiskartta 172, KA; Kartta em. donaation Konnitsan kylästä, Hallitsevan Senaatin aktikokelma n:o 284, KA. Maanmittauskartoissa ei ole korkeuskäyriä, mutta luonnossa hovileirin tarkka sijainti on helposti paikannettavissa. Erityisesti tämä koskee Koitsanlahden ja Muolaan Kuusaan hovia. Molemmissa paikoissa ovat säilyneet 1800-luvulla rakennetut päärakennukset. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

213 merkittävää lisäystä donataarien vuosituloihin. Hovileireillä (saks. Hoflager; ven. usad ba, myza, joskus myös goflager, ruots. hovläger) tarkoitetaan niitä keskuksia, joista kartanotaloutta johdettiin. Samaa hovileiri-käsitettä oli käytetty myös 1600-luvun Käkisalmen läänin ruotsalaisten sätereiden ja donaatioiden keskuksista. Hovileirit perustettiin näkyville paikoille suotuisten liikenneyhteyksien läheisyyteen, jollaisia olivat esimerkiksi vesistöjen varsilla tai maanteiden risteyksissä sijainneet kukkulat. Pitäjien korkeimmille kohdille rakennetut Parikkalan Koitsanlahden, Pyhäjärven Konnitsan ja Muolaan Kuusaan hovileirit hallitsivat maisemaa niin fyysisesti kuin henkisesti luvun jälkipuoliskolla ja 1800-luvun alussa klassistiseen ja myöhemmin mahtipontisempaan empire-tyyliin puusta tehdyt hovileirien päärakennukset kuvastivat donataarien eräänlaista datóa-ajattelua. Hovileirien piti olla interiööreiltään käytännöllisiä, mukavia ja ennen kaikkea lämpimiä, eivätkä kiviset palatsit olisi täyttäneet näitä ehtoja. 2 Vanhan Suomen lahjoitusmaat muodostivat joko pienemmän tai suuremman osan donataarien kokonaistaloudessa. Vain harvoilla Vanhan Suomen donataareista lahjoitusmaa oli ainoa maaomaisuus. Erityisesti tämä koski syntyperältään ylhäisiä, rankiarvoltaan korkeita ja varallisuudeltaan huomattavia aatelisia, joilla oli runsaasti maaomaisuutta eri puolilla keisarikuntaa. Golitsynat, Orlovit, Saltykovat, Šuvalovit ja TÓernyÓevit edustivat upporikasta venäläistä ylhäisaatelia, jonka kokonaistaloudesta Vanhassa Suomessa sijainnut lahjoitusmaa muodosti pienen osan. Eri puolilla keisarikuntaa sijaitsevat kartanoiden ja hovileirien konttorit olivat yhteydessä omistajansa eräänlaiseen pääkonttoriin, jonka tehtävänä oli valvoa aatelisen isäntänsä taloudenpitoa. Ylhäisaateli osallistui harvemmin itse pääkonttorinsa toimintaan. Vastaavasti yhdestä kolmeen kartanoa omistanut alempi aateli valvoi taloudenpitoaan henkilökohtaisesti oman konttorinsa avulla. Suuren pohjan sodan jälkeen hovileirit perustettiin samoille paikoille, joissa ne olivat olleet 1600-luvullakin. Vuonna 1728 Isopyhän kylässä sijainnut salaneuvos, kreivi Andrei ArtamonovitÓ Matvejevin Pyhäjärven donaation hovileirin sijainti oli sama kuin everstiluutnantti Herman Yxküll-Gyllenbandin läänityksenä olleen Pyhäjärven vapaaherrakunnan ( ) kartanonkin. Myös prinsessa Elisabetin pöytätilusten hovileirit Kruunuporissa, Koitsanlahdessa ja Tervussa olivat samoilla paikoilla kuin kenraaliluutnantti ja kreivi Leonard Johan Wittenbergin (k. 1679) Nyyporin ( ) ja Gabriel Thuresson Oxenstiernan ( ) Kruunuporin 3 Käkisalmen eteläisen provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s ; Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s , 732, 737, 9 822, KA; Jokipii 1956, s. 44, 46-47; Jokipii 1960, s Viipurin läänin maakirja v. 1706, s. 190, 9 800; Viipurin provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s. 261, 9 818, KA. 5 Viipurin läänin maakirja v. 1706, s. 90, 9 800; Viipurin provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s , 9 818, KA; Kähönen 1985, s Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s. 549, 9 822; Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s. 445, 458, 9 818; KA. Pöytäkirjaosan mukaan varsinainen hovileiri oli pelkkää peltoa, ja ilmeisesti Kurolahden ainoan tilan viljelijä Nikon Sem(j)onov Jomunen hoiti viidellä hevosellaan myös hovileirille kuuluneita viljelyksiä. - Jokipii 1956, s. 264, 277. Salmin Kurolahti oli jo 1600-luvulla tunnettu suurista ja viljavista pelloistaan. 212 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

214 ( ) kreivikuntien hovileirit. 3 Viipurin läänin eteläosassa, jossa ei ollut 1600-luvulla kreivi- tai vapaaherrakuntia, venäläiset donataarit perustivat hovileirejään vanhojen sätereiden ja upseerien virkatalojen paikoille, joita 1600-luvulla oli satunnaisesti kutsuttu myös hovileireiksi. Esimerkiksi amiraali Cornelius Cruys perusti hovileirinsä Uudenkirkon Knuuttilan kylään täsmälleen samalle paikalle, jossa ratsumestari Lorentz Löschern von Hertzfeldtillä (n ) oli ollut säteri 1690-luvulla. 4 Myös Grigori PetrovitÓ TÓernyÓev perusti ensimmäisen hovileirinsä Kuusaan kylään kapteeni Gustaf Larsson Turkian puustellin paikalle. TÓernyÓevilla oli Punnusjärven kylässä toinen hovileiri, jota kutsuttiin Punnusniemeksi, ja sekin oli 1600-luvulla perustetun ratsumestarin virkatalon paikalla. 5 Myöhemmin TÓernyÓevin hovileirit yhdistettiin ja siirrettiin Pällilään, mutta Kuusaan kylään jäi vielä pitäjän toisen donataarin Ivan MaksimovitÓ Šuvalovin hovi. Laatokan pohjoispuolelta Salmin pitäjästä donaation saaneen inspehtori Carl Arnanderin hovileiri perustettiin Lunkulansaaren Kurolahden kylään. Verorevisiopöytäkirjan mukaan Kurolahti oli erotettu hovileiriksi vasta lahjakirjan antamisen yhteydessä. Kyseessä ei ilmeisesti kuitenkaan ollut uusi hovi, sillä Kurolahti tunnettiin hovileirinä jo ainakin 1680-luvulla. 6 Kokonaan uusi hovileiri perustettiin amiraali Peter Johan von Sieversin Hiitolan donaatiolle. Vuonna 1728 vanhaa 1600-luvulla perustettua Tiurulan hovileiriä viljeli Juho Tuomaanpoika Keskinen, ja von Sievers oli perustanut Opparniemen (Operonniemen) kylään pienehkön, kolmen arvioruplan kokoisen uuden hovin, jota donataarin palkkalaiset viljelivät. 7 Pelkkien verojen keräämiseksi hovileiriä ei välttämättä tarvittu, ja kun useimpien donataarien tavoitteena ei myöskään ollut oman maanviljelyksen harjoittaminen, pienimmille lahjoitusmaille ei perustettu hovileirejä lainkaan. Esimerkiksi kreivi Ivan AleksejevitÓ Musin-PuÓkinin Sakkolan ja kamarineiti Anna Kirillovna Tolstajan Kivennavan donaatioilla ei ollut hovileirejä, eikä ole olemassa tarkempaa tietoa siitä, kuinka verot näiltä tiloilta perittiin. 8 Kivennavan pitäjään hovileiri perustettiin vasta 1741, jolloin uusi donataari ylihovimarsalkka Dmitri AndrejevitÓ Šepelev muodosti pienehkön hovileirin Ikolan kylään. Vuonna 1750 hovileiri oli siirretty Joutselän kylään, ja sen keskuspaikaksi muodostui autioitunut Lintula. 9 Suurin osa 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla perustetuista hovileirien päärakennuksista oli todennäköisesti talonpoikaisilta näyttäviä puutaloja, joissa donataarien valtuuttama tilanhoitaja tai vouti (saks. Verwalter, Vogt; ven. upravitel ; ruots. förvaltare, disponent) asui muutamien apulaistensa kanssa. Maanviljelys erityisesti Viipurin provinssissa oli sotavuosien vuoksi kärsinyt pahoin ja useimpien 7 Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s. 762, 9 822; Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s. 639, 646, 9 818, KA. 8 Viipurin provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s ; Käkisalmen eteläisen provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s , 9 822, KA. 9 Kreivitär Daria Petrovna Saltykovan Kivennavan donaatiota koskevia asiakirjoja, s. 4 ob, d. 196, op. 1, f , RGIA; Kähönen 1985, s Tosin vuoden 1754 väestönlaskenta-asiakirjoissa Kivennavalta ei tunneta hovileiriä. Ks. Vanhan Suomen väestöluettelo v. 1754, s v, b, KA. 10 Käkisalmen eteläisen provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s. 701, 9 818, KA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

215 hovileirien pellot olivat yhtä huonossa kunnossa kuin talonpoikienkin. Tilanhoitajilla ei näytä olleen kovinkaan paljon kiinnostusta maanviljelyn kehittämiseen. Esimerkiksi kreivi Andrei ArtamonovitÓ Matvejevin Pyhäjärven donaation Isopyhän hovileirillä, jota johtivat moisniekka Johan Ursinus ja kylänvanhin (starost) Pertti Lassinpoika Akkanen, pellot olivat verorevisiopöytäkirjan mukaan päässeet metsittymään ja huonoon kuntoon. 10 Hovin päärakennuksen hallitsemaan pihapiiriin kuului 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla tavallisesti vaatimattomia karja- ja talousrakennuksia, kuten navetta, talli ja aittoja. Joskus pihapiirissä oli kasvitarhakin. Hovia ympäröivät pellot oli muodostettu entisistä hovin tai puustellin pelloista ja ottamalla yhdysviljelykseen hylättyjä ja autioiksi jääneitä talonpoikaistilojen peltoja. Mikäli hovi sijaitsi virtaavan veden läheisyydessä, siellä oli usein myös mylly, jossa talonpojat saivat maksua vastaan jauhattaa omaa viljaansa. Joskus näillä donaatioilla oli myös pieni viinanpolttimo kotitarvekäyttöön. Amiraali Cornelius Cruysin Uudenkirkon donaation hovileiri sijaitsi Kuolemajärven pitäjän Knuutilan kylässä, ja siitä vastasi hovin disponentti Jacob Celter, jonka toimesta hovi oli kunnostettu 1720-luvun lopulla. Celter viljeli hovileirin 12 tynnyrinalan lisäksi yhdysviljelykseen otettua Kirkkojärven kylää, jossa oli peltoa yhdeksän tynnyrinalaa. Hovi oli ottanut haltuunsa myös Sikiölän kylän pellot, joiden pinta-ala oli niin ikään yhdeksän tynnyrinalaa, ja Summan kylästä suurehkon niityn. Hovin pellot olivat hyvälaatuista savi- ja hiekkapitoista multamaata. Disponentti harjoitti hieman kaskiviljelyäkin. Celterin ilmoituksen mukaan Knuutilan ja Kirkkojärven niityiltä saatiin vuosittain noin 16 lastia heinää, mutta metsät olivat sotatapahtumien vuoksi edelleen huonossa kunnossa. Hovileirillä oli myös pieni tuulimylly, ja donataari harjoitti tuottoisaa kalastusta läheisessä järvessä. 11 Keisarillisen hovikanslian ja prinsessa Elisabet Petrovnan donaatiot ja niiden hovileirit olivat verorevisiokomission virkamiesten mielestä parhaimmassa kunnossa. Sortavalan pitäjässä sijainnut keisarillisen hovikanslian omistama Loplola, jota johti kamreeri ja rajakomissaari Axel Löwen, oli yksi koko alueen suurimmista hovileireistä. Sen veroluku oli 30 arvioruplaa, ja sillä oli täydessä viljelyksessä peltoa noin 90 tynnyrinalaa, minkä lisäksi niityiltä kerättiin vuosittain noin 50 lastia heinää. Samalla paikalla oli ollut 1600-luvun puolella ruotsalainen hovileiri. Vuonna 1728 hovileirillä oli päärakennus, useita savutupia, sauna, kaksi pienehköä aittaa, 11 Viipurin provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s , 277, 279, 9 818, KA. 12 Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s. 574, 9 822; Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s. 482, 9 818; Käkisalmen läänin maakirja v. 1706, s. 111, 9 800, KA. Vuonna 1706 hovileiri oli määritelty 16 aaterin kokoiseksi. Tarkastushetkellä vuonna 1728 navetassa oli 13 härkää ja lehmää, seitsemän mullikkaa ja hiehoa sekä kaksi vasikkaa. 13 Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s. 732, 9 822; Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s. 614, 9 818, KA. 14 Käkisalmen läänin maakirja v. 1706, s. 89, 9 800, KA. - Koko Kurkijoen pitäjä ja osa Jaakkimaa oli vuokrattu varakkaalle kurkijokelaiselle kauppiaalle Victor Gröönille kuudeksi vuodeksi kesäkuussa Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirja v. 1728, s. 737, 9 822; Käkisalmen pohjoisen 214 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

216 olutpanimo, talli ja kaksi navettaa. Lisäksi donaatiolla oli Janaslahdessa kalansavustamo, joka oli toiminut hovileirin yhteydessä jo Ruotsin vallan aikana. 12 Myös prinsessa Elisabetin pöytätiluksilla Kurkijoen Tervussa oli suuri hovileiri, jonka veroluku oli 48 arvioruplaa. Hovileiriin oli liitetty viisi talonpoikaistilaa, joiden lisäksi kylässä oli vielä seitsemän muuta talonpoikaistaloutta. Hovileirillä oli viljelyksessä 25 tynnyrinalaa peltoa, ja niityt tuottivat vuosittain noin 50 lastia heinää. 13 Vielä Ruotsin vallan aikana Tervun kylän veroluku oli ollut 124 arvioruplaa ja siellä oli ollut 30 talonpoikais- ja neljä bobulitilaa. 14 Kurkijoen kylässä sijainnut keisarillisen hovikanslian toinen hovileiri oli kymmenen arvioruplan kokoinen, ja sillä oli viljelyksessä 25 tynnyrinalaa savipitoista maata. Pelloista kolmasosa oli kuitenkin heikossa kunnossa. Hovissa oli vanha pieni päärakennus, jossa oli tupa ja kaksi kamaria, sekä joukko romahtaneita ja katottomia talousrakennuksia. Toinen navetoista ja sauna olivat kuta kuinkin käyttökelpoisessa kunnossa. Hovileirillä asui oikeuskomissaari (kihlakunnantuomari) Erik Johan Brotterus (k. 1738), joka vastasi koko alueen oikeudenhoidosta. Lisäksi hovin omistamilla tiloilla asui staarosta Johan Engenberg ja hänen neljä apulaistaan. Taloudellinen yhteydenpito keisarillisen hovikanslian ja hovileirin välillä oli hoidettu siten, että hovileirin disponentti toimitti vuosittain tilit tarkastettavaksi Pietariin. 15 Myös Parikkalan Koitsanlahdessa prinsessa Elisabetillä oli pienehkö 4 1/2 arvioruplan kokoinen hovileiri, jossa oli 19 tynnyrinalaa peltoa. Se koostui kuudesta pienestä talonpoikaistilasta, jotka oli poltettu sodan aikana. 16 Keisarillisen hovikanslian Sortavalan, Impilahden ja Suistamon sekä prinsessa Elisabetin Parikkalan, Kurkijoen ja Jaakkiman pitäjät käsittäneet donaatiot olivat parhaimmassa kunnossa. Keisarillisen hovikanslian donaatio oli alun perin lahjoitettu vuonna 1727 samana vuonna tsaariksi kruunatulle Pietari II:lle (Petr AleksejevitÓ, ), ja se muodosti osan hallitsijan henkilökohtaisista tuloista samaan tapaan kuin prinsessa Elisabetinkin kohdalla. Hallitsijaperheen jäsenten hallinnassa olleet donaatiot olivatkin kuvernementin vauraimpia pitäjiä. Olennaista Vanhan Suomen ensimmäisten vuosikymmenten lahjoitusmaahistoriassa oli aatelin palveluspakosta johtunut donataarien absentismi, mikä heijastui hovileirien vaatimattomissa rakennuksissa ja peltojen heikossa kunnossa. Kun donataarit eivät asuneet Vanhassa Suomessa sijainneilla lahjoitusmaillaan ja tuskin koskaan kävivät niillä, maatalouden uudistaminen ei kiinnostanut heitä. Suurin osa donataareista kuului ylhäisaateliin, jonka kokonaisomaisuudesta Vanhan Suomen donaatiot muodostivat vain pienen osan. Vaikka venäläisen aatelin vauraus perustui viranhoidosta saatuun palkkaan ja maanviljelyksestä saatuihin tuloihin, niin Pietari I:n ja hänen lähiseuraajiensa aikana ainoastaan valtion palvelemisella oli todellista provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s , 9 818, KA. 16 Käkisalmen pohjoisen provinssin verorevisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s , 9 818, KA. Koitsanlahden läheisyydessä sijaitseva vanha Änkilän hovi oli annettu ylikomendantti Ivan Šuvalovin apulaiselle majuri Petter Bannerille, joka toimi rajakomissaarina. Ks. sama nide s Vanhan Suomen väestöluettelo v. 1754, s. 403v, a, KA. Olhinin restaurointiyrityksistä ks. Kähönen 1985, s Vanhan Suomen väestöluettelo v. 1754, s v, a, KA; Kähönen 1985, s. 62. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

217 merkitystä aatelismiehelle. Tästä syystä kartanoiden maatalouteen ja manufaktuuritoimintaan ei vielä 1700-luvun ensimmäisellä puoliskolla kiinnitetty huomiota. Hovileirien maanviljelysala kasvoi pellonraivauksen ja uusien talonpoikaistilojen liittämisten myötä. Hovileirien uudet asuin- ja talousrakennukset kertoivat niiden vaurastumisesta. Esimerkiksi Šuvalovien Muolaan donaation hovileiri oli muodostettu aivan 1750-luvun alussa Kuusaaseen siten, että siihen liitettiin kaksi Kuusaan kylän maakirjatilaa (n:ot 8 ja 9). Hovileiriin rakennettiin kokonaan uusi päärakennus, jonka koosta ei kuitenkaan ole tarkempaa tietoa luvun alussa donaation ostanut kauppaneuvos Olhin yritti kunnostaa rappeutunutta rakennusta. Vuonna 1754 suoritetun Viipurin kuvernementin väestönlaskennan mukaan Kuusaan hovia johti inspehtoori Johan Forsman, jolla oli apunaan viisi veljeään ja 25 palkollista. Inspehtoori Forsmanin isä Samuel oli toiminut aikaisemmin donaation tilanhoitajana. Hovissa oli useita piikoja ja renkejä, oma seppä ja krouvi. 17 TÓernyÓevien osassa Muolaata oli muodostettu uusi hovileiri Pällilän kylään talonpoikien viljelemälle verotilalle n:o 5, mutta hovin syntyajankohtaa ei tarkalleen tunneta. Hovileirin päärakennus oli tehty Hotokan salon punahongasta, ja siellä tiedetään olleen 1700-luvun jälkipuoliskolla suuri kivinavetta, riihi, laaja kasvitarha ja tuulimylly, jonka kivijalka oli neljän metrin korkuinen. Vuonna 1754 Pällilää johti tilanhoitaja Johan Mahlman, jonka alaisuudessa oli 17 piikaa ja renkiä. 18 Valkjärven puolelle TÓernyÓevit olivat noin vuonna 1745 perustaneet uuden Veikkolan hovileirin. Sen päärakennus oli kaksi ja puolikerroksinen, ja siinä oli pieni torni. Hovia johtivat kaksi talonpoikaista etumiestä (förkarl) Lasse Haakana ja Samuel Karvonen. 19 Myös Käkisalmen eteläisessä ja pohjoisessa provinssissa jokaisella donaatiolla oli tilanhoitajan johtama hovileiri. Kreivi Trubetskoin Pyhäjärven donaatiolla tilanhoitajana toimi edelleen Johan Ursinus ja Devierin Raudun donaatiolla moisniekka Kustaa Lupiainen. De Henninin Hiitolan donaatiota johti tilanhoitaja Carl Gustav Falck ja von Sieversin Pukinniemen hovia Johan Weber. Salmin donaatiosta tietoja ei ole säilynyt. 20 Maatalouden kehittämiseen tähtäävät toimenpiteet näkyivät viranomaisten kirjeenvaihdossa 1770-luvulta alkaen. Katariina II:n ja Vapaan Talousseuran fysiokraattisessa hengessä laatimat taloudelliset suunnitelmat painottivat maataloutta Venäjän todellisena varallisuuden lähteenä. Tätä taustaa vasten kartanotalouden tehostamisesta ja maanviljelyn uudistamisesta tuli taloudellisen suunnittelun käytännöllinen maksiimi, jota keskus- ja paikallishallinnon viranomaiset yhdessä Vapaan Talousseuran kanssa yrittivät toteuttaa koko keisarikunnassa, myös Viipurin kuvernementissa. 19 Vanhan Suomen väestöluettelo v. 1754, s. 432v, b, KA; Kähönen 1985, s Vanhan Suomen väestöluettelo v. 1754, s. 559v, 576v, 631, b, KA. 21 Kuvernööri Nikolai von Engelhardtin kertomus kuvernementin lahjoitusmaista Katariina II:lle marraskuussa 1774, kohdat 1-6, s ob, lainaus s. 36, d. 664 (1), f. 16, RGADA. - Nämä niin sanotut kuvernöörien kertomukset eivät olleet säännöllisiä vuosittaisia raportteja kuvernementtien tilasta, vaan yksittäisiä vastauksia hallitsijan esittämiin kysymyksiin. Mainitut Viipurin kuvernementtia koskevat kuvernöörien vastaukset ovat mikrofilmattuina RGADA:ssa. 22 Em. delo, s. 36ob-37ob. - Viipurin kuvernementissa lainan vakuutena eivät olleet lahjoitusmaatalon- 216 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

218 Viipurin kuvernööri Nikolai von Engelhardt esitteli marraskuussa 1774 Katariina II:lle kuvernementtinsa kartanotalouden kehittämistä käsittelevän suunnitelman. Von Engelhardt vakuutti keisarinnalle, että Viipurin kuvernementin kartanotalous oli terveellä pohjalla ja että sitä kannatti sen vuoksi myös tukea. Kirjeensä aluksi hän selosti keisarinnalle lahjoitusmaiden syntyhistoriaa, niiden maanluontoa ja talonpoikien verotusta. Von Engelhardtin mukaan kuvernementissä oli noin 50 hovileiriä, joilta saatiin vuosittain kruununveroja noin tuhat tynnyriä ruista ja kauraa sekä 500 tynnyriä ohraa. Donataarit puolestaan saivat vuosittain hovileiriensä pelloilta noin kuusinkertaisen ruis-, nelinkertaisen ohra- ja kolminkertaisen kaurasadon sekä lisäksi vielä noin puutaa heinää. Kuvernöörin mukaan donataarien ja talonpoikien väliset suhteet olivat kunnossa, vaikka aika ajoin talonpojat olivat niskuroineet verojen maksamisessa. Kruunu ei kuitenkaan ollut koskaan jäänyt ilman omaa osuuttaan. Viipurin kuvernementti oli lahjoitusmaatalonpojilleen myös jalomielisempi kuin muut kuvernementit, mikä von Engelhardtin mukaan oli tärkeä edellytys tehokkaan kartanotalouden luomisessa. 21 Von Engelhardtin kuvaus Viipurin kuvernementin hovileireistä, niiden pelloista ja taloudenpidon tehokkuudesta kaunisteli totuutta. Von Engelhardt ehdotti keisarinnalle, että kruunu myöntäisi ruplan lainan jokaiselle hovileirille maatalouden perusinvestointien tekemiseen eli työkalujen hankintaan sekä uusien rakennusten rakentamiseen ja vanhojen korjaamiseen. Tavoitteena oli kuvernementin peltopintaalan lisääminen. Lainan takuuna olisivat talonpoikien vuoden 1728 revisiossa vahvistetut verot. Lainan takaisinmaksuaika olisi 20 vuotta, jolloin kunkin hovileirin vuotuinen lyhennys olisi 200 ruplaa. Työvoimaa oli saatavissa riittävästi jokaiselta lahjoitusmaalta, ja kuvernöörin tietämän mukaan kuvernementin talonpojat olivat muun muassa taitavia talonrakentajia. 22 Selvitykseen oli liitetty kuvernöörin signeeraama hovileirin malliasemapiirros, jossa päärakennus ja muut talousrakennukset oli ryhmitelty geometrisesti. Neliönpojat, vaan heidän veronsa. Sen sijaan Venäjällä lainan vakuutena olivat aina talonpoikaissielut eli maaorjat. 23 Em. delo, Liite B, kuvernööri Nikolai von Engelhardtin malliasemapiirustus. Signeerauksellaan von Engelhardt vain vahvisti luonnoksen, joka oli todennäköisesti joko Viipurin kuvernementinhallituksen tai revisiomaanmittauskomission virkamiesten laatima. 24 Kuvernööri Nikolai von Engelhardtin Viipurissa päivätty vastaus keisarinnan kysymykseen, kuinka paljon kuvernementin tuloista on lahjoitettu aatelille, s , d. 664 (2), f. 16, RGADA. Von Engelhardtin virkamiesten kokoamia donataarien tulotietoja tarkastellaan luvussa Esimerkiksi RGIA:ssa säilytettävässä Šuvalovien sukuarkiston opis-luetteloissa on runsaasti eri puolilla Venäjää, muun muassa Penzan, Hersonin, Kiovan, Moskovan, Kalugan, Niñegorodskin ja Pietarin kuvernementeissa sijaitsevien kartanoiden asiakirjoja. Sen sijaan Viipurin kuvernementin donaatioita Muolaassa, Valkjärvellä ja Antreassa ei sukuarkiston erityisissä inventarioluetteloissa mainita. Muita kartanoita käsittelevissä deloissa on esimerkiksi maanhallinta- ja veroasiakirjoja, viranomaisten kirjeitä sekä erityisiä meñevaja knigoja, joihin kirjattiin talonpoikien suorittamat verot. Saltykovien sukuarkistossa on puolestaan yksi delo, johon on kerätty muutamia yksittäisiä asiakirjoja heidän Viipurin kuvernementin donaatioltaan. Kurkijoen, Koitsanlahden ja Jaakkiman donaatiota koskevat Vorontsovin sukuarkiston tiedot on puolestaan julkaissut E. I. Indova. Šuvalovit, inventarnaja op. 1, 2, f ; Saltykovit, d. 196, op. 1, f , RGIA; Indova 1952, s Lisäksi on käytetty hovileirien laajentamisesta syntyneitä oikeudellisia asiakirjoja ja Viipurin kuvernementin omien viranomaisten erilaisia selvityksiä. 26 Piirioikeuden päätökset n:ot 55 ja 122/1785 (25.2. ja ), s v, 39-39v, Vanhan Suomen KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

219 muotoisen pohjapiirroksen keskelle oli sijoitettu kaksikerroksinen kivinen kartanorakennus, jossa oli kahdeksantoista huonetta. Päärakennuksen taakse oli sijoitettu puutarha, jossa kasvatettiin erilaisia hyötykasveja. Kartanon etupuolella oli nurmikenttiä ja puistoja. Talousrakennukset (aitat ja muut varastot), navetat, tallit, ladot, riihet ja viinanpolttimot oli sijoitettu pienen matkan päähän molemmin puolin päärakennuksesta. Pihapiiriin päästiin leveän puistotien kautta. 23 Kuvernööri von Engelhardtin suunnitelma osoitti, että Viipurin kuvernementissa suunniteltiin kartanotalouden tehostamista ja maatalouden uudistamista, mutta myös aatelin elämäntavan edellytyksiä. Ei kuitenkaan tiedetä, miten Katariina II suhtautui kuvernöörin ehdotukseen lainarahalla tapahtuvasta hovileirien rakennuskannan ja maatalouden uudistamisesta. Kesäkuussa 1775 von Engelhardt ilmoitti kuitenkin saaneensa keisarinnalta määräyksen, jonka mukaan hänen tuli yksityiskohtaisemmin selvittää Viipurin kuvernementin lahjoitusmaita ja aatelin niiltä saamia tuloja, mutta huhtikuussa 1776 päivätyssä kuvernöörin vastauksessa lainojen myöntämistä ei enää käsitelty. 24 Seuraavaksi esitettävässä kartanotalouden analyysissä on jouduttu yhdistelemään tietoja useista eri lähderyhmistä, koska venäläisissä arkistoissa säilytettävistä kartanoarkistoista ei ole muutamia satunnaisia tietoja lukuunottamatta löytynyt varsinaisia systemaattisia lähdesarjoja. 25 Uusien hovileirien perustaminen ei vielä 1750-luvulla aiheuttanut mainittavampia ongelmia, koska tilaa niin aateliselle kartanotaloudelle kuin lahjoitusmaatalonpoikien omille viljelyksille ja pellonraivaukselle oli riittävästi. Väestönkasvu yhdessä talonpoikaistilojen lohkomisen kanssa aiheutti ja 1780-luvuilla sen, että sopivista pelto- ja kaskimaista käytiin kovempaa kilpailua. Kartanotalouden tehostaminen ja laajentuminen talonpoikien nautintaan kuuluneille alueille tapahtui samaan aikaan kuin talonpoikaisyhteisön demografiset ja sosiaaliset muutokset. Donataarien pyrkimykset laajentaa hovileirejään olivat ristiriidassa talonpoikien harjoittaman uudisraivauksen ja tilojen lohkomisen kanssa. Viipurin kuvernementin ja käskynhaltijakunnan eri oikeusasteissa käsiteltiin kymmeniä rajariidoiksi luokiteltavia lahjoitusmaatalonpoikien ja heidän donataariensa välisiä oikeustapauksia 1760-luvulta lähtien. Kaikissa näissä tapauksissa oli kysymys siitä, että hovileirien laajentaminen oli tehty tai sitä oltiin tekemässä talonpoikien hallinnassa oleville maille. Oikeustapausten joukossa oli myös useita donataarien suorittamia talonpoikien häätöjä, jotka liittyivät joko uusien hovileirien perustamiseen tai rästiytyneiden verojen vastineeksi suoritettuihin donataarien tekemiin talonpoikaistilojen haltuunottoihin luvun alussa hovileireihin kuuluneiden peltojen veroluku oli monin paikoin kolmin-, jopa nelinkertaistunut vuoden 1728 verorevisiosta. tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 248; Piirioikeuden päätös n:o 64/1788 ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 250, KA. 27 Virolahden Miehikkälän kylän talonpojat vastaan kapteeni Carl Kilchen, Hallitsevan Senaatin päätös , s. 3-4, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 121, KA. 28 Piirioikeuden päätös n:o 69/1789 ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 251, KA; Schmedeman 1706, s Kgl. Husesyns- 218 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

220 Hovileirien laajentamisessa donataarit käyttivät yleensä kahta tapaa. Donataarit joko yksinkertaisesti häätivät talonpojat tiloiltaan ja liittivät niiden pellot hovileiriin tai ottivat toistuvasta verojen rästiytymisestä syytettyjen talonpoikien tilat verovelkojen pantiksi. Tämän jälkeen talonpojat voitiin häätää ja heidän peltonsa liittää hovileiriin. Joissain tapauksissa talonpojat saivat jäädä torppareiksi, jotka kuitenkin kuuluivat hovileirin alustalaisiin tai palvelusväkeen. Ensimmäisestä hovileirin laajennustavasta voidaan ottaa esimerkiksi Pyhäjärven Konnitsan donataarin Georg von Schwachheimin ja hänen talonpoikiensa välinen monivuotinen oikeusjuttu. Talonpojat valittivat piirioikeudelle, että donataari oli anastanut heidän peltonsa ja rakennuttanut niille omia rakennuksiaan, jotka oli sitten liitetty hovileiriin. Helmikuussa ja toukokuussa 1785 antamissaan päätöksissä piirioikeus katsoi, että donataarilla oli oikeus hovileirinsä laajentamiseen isäntävaltansa (Herrschaft) nojalla. Riidat jatkuivat kolme vuotta myöhemmin, jolloin Konnitsan uusi donataari everstiluutnantti Ignatei IvanovitÓ GiÓitskin ja hänen tilanhoitajansa olivat häätäneet talonpoikia ja liittäneet heidän peltojaan hovileirin maihin. 26 Myös Virolahdella sijainneen Pyterlahden donaation ostanut kapteeni Carl Kilchen oli häätänyt muutamia talonpoikia Miehikkälän hovileirin perustamisen yhteydessä joulukuussa Muutamat talonpojat valittivat asiasta Hallitsevaan Senaattiin, joka kuitenkin katsoi, että donataarilla oli oikeus siirtää talonpoikia uuden hovileirin perustamisen tieltä. 27 Verorästien perusteella tapahtuneita lahjoitusmaatalonpoikien häätöjä tehtiin lähinnä Pyhäjärven Taubilan ja Sakkolan donaatioilla. Syksyllä 1789 Andrei von Freedericksz haki piirioikeudelta lupaa toteuttaa Pyhäkylästä kotoisin olleen Pekka Koveron sekä salitsanrantalaisten Simo Paajasen, Tuomas Jalkasen ja Matti Jääskeläisen häädöt. Syytteen mukaan talonpojat olivat useana vuonna peräkkäin (Jääskeläisen osalta menossa oli jo kuudes vuosi) jättäneet veronsa maksamatta, ja donataari halusi liittää maat hovileiriinsä tai antaa ne uusille viljelijöille. Päätöksessään piirioikeus totesi, että donataarilla oli oikeus vaatia saataviaan ja että talonpoikien tuli moitteettomasti suorittaa veronsa donataarille. Sen sijaan donataarin tekemiä häätöjä ei tässä tapauksessa hyväksytty, koska piirioikeus vetosi ruotsalaiseen vuoden 1681 talonkatselmussääntöön (husesynsordning), jonka mukaan donataari ei voinut häätää veronmaksukyvytöntä talonpoikaa. 28 Von Freedericksz ei kuitenkaan toiminut piirioikeuden päätöksen mukaisesti, vaan liitti tilat hovileiriinsä. Kiista oli uudelleen esillä piirioikeudessa kesällä 1790, jolloin donataari ilmoitti talonpoikien edelleen laiminlyövän veronmaksuvelvollisuuttaan. Donataari ilmoitti pitävänsä tilat panttina, kunnes Ordning v. 1681, Piirioikeuden päätös n:o 50/1790 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 252, KA. 30 Siviilitribunaalin päätös n:o 42/1793 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 81, KA. 31 Kristofer Baijerilaisen maanlaki, kuninkaan kaari, 28 luku; Vuoden 1734 laki, oikeudenkäyntikaari, 28 luku. Molempia lainkohtia käytettiin häätöjen kieltämisen perusteena edellä mainituissa oikeustapauksissa. 32 Analyysi perustuu lahjoitusmaiden oikeustapauksiin, joissa 1780-luvulta lähtien lähes poikkeuksetta mainitaan tilanhoitajien johtamat kartanokonttorit. Ks. myös. Indova 1952, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

221 kaikki verot olisi maksettu. Tilanhoitaja Gottfried Ploshin mukaan väite talonpoikien joutumisesta paljaan taivaan alle ei pitänyt paikkaansa, koska donataari oli valmis siirtämään talonpojat hovileirinsä palkollisiksi. Piirioikeuden ratkaisun mukaan von Freederickszin tuli palauttaa tilat takaisin niiden alkuperäisille haltijoille. 29 Samanlainen tapaus samoin seurauksin oli esillä piirioikeudessa kolme vuotta myöhemmin, jolloin Sakkolan donataari Petr von Freedericksz oli häätänyt talonpoikia laajentaessaan hovileiriään. 30 Juridisesti talonpoikien häätäminen hovileirin perustamisen tieltä oli mahdotonta. Kristofer Baijerilaisen maanlain kuninkaankaaren 28. luvun mukaan väkivalloin anastettu toiselle kuuluva kiinteä omaisuus oli palautettava sen asianomaiselle haltialle ja korvattava vahingonteko kuten edellä mainituissa oikeustapauksissa todettiin. Myöskään verorästien perusteella tehdyt häädöt eivät olleet laillisia, mutta todellisuudessa tällaiset tilanteet eivät ratkenneet oikeuden päätöksellä, kuten Taubilan tapaus hyvin osoitti. Sakkolan tapauksessakaan vetoaminen vuoden 1734 lain oikeudenkäyntikaaren 28. lukuun, jonka mukaan toisen kerran oikeuden käsittelyyn tuleva ja jo kerran ratkaistu juttu merkitsi lisäsakkoja tuomitulle eli kyseisessä tapauksessa donataarille, ei estänyt Petr von Freedericksziä toteuttamasta talonpoikien häätöjä. 31 Hovileirien perustamisessa ja laajentamisessa oli kysymys Katariina II:n ja hänen virkamiestensä ajamasta maatalouden tehostamisesta, mikä asetti käskynhaltijakunnan viranomaiset ja ruotsalaisia lakeja noudattavat tuomioistuimet vastakkain jälkimmäisten ja talonpoikien tappioksi. Hovileirien laajentamisten yhteydessä tapahtuneet rajariidat ja talonpoikien häädöt keskittyivät aluksi keskikokoisille Käkisalmen piirikunnan lahjoitusmaille, mutta 1790-luvulla ulottuivat jo useimmille Vanhan Suomen lahjoitusmaille. Sen sijaan syntyperältään ja rankiarvoltaan korkean sekä taloudellisesti varakkaan aatelin suurilla lahjoituksilla Muolaassa, Valkjärvellä ja Kivennavalla ei tällaisia kiistoja esiintynyt. Tämä johtui siitä, että donataarit olivat tuloksettoman talonpoikien panttauskiistan jälkeen 1780-luvun lopussa vuokranneet lahjoitusmaansa, eikä arendaattoreilla ollut lupaa laajentaa hovileiriä ilman donataarien suostumusta. Hovileirien laajentamisen ohella toinen piirre, joka todisti uuden maatalouspolitiikan vaikutuksista, liittyi kartanotalouksien sisäiseen järjestämiseen. Lähes kaikille donaatioille perustettiin erityinen tilanhoitajan johtama konttori, joka vastasi verojen keruusta, päivätöiden ja kuljetusten järjestämisestä sekä maatalouden suunnittelusta. Konttorit saivat myös omat rakennuksensa. Peltotöiden käytännön järjestämiseksi talonpoikien keskuudesta valittiin venäläisen mallin mukaisesti 33 Tilastollisia tietoja Viipurin kuvernementin lahjoitusmaista, Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/ 1801, s. 71, 97, 110, d. 200, op. 312, f , RGIA. Viipurin piirikunnan osalta tilasto ei ilmoita lukuja kahden suurimman lahjoitusmaapitäjän eli Muolaan ja Kivennavan osalta, ja tästä syystä piirikunnan peltopinta-aloja ei lainkaan esitetty. Käkisalmen pohjoisessa piirikunnassa peltoaloja ei laskettu lainkaan. 34 Coxe 1784, s. 307; Storch 1796, s Indova 1952, s Trudy Vol nago Ekonomi eskogo ObÓ estva 1792, X, s Käkisalmen provinssin eteläosien 220 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

222 prikaótóikit, ja kylähallinnon johtoon nimitettiin starostat ja kymmenniekat. Heidän tehtäviinsä kuului muun muassa talonpoikien lähettäminen hovileirin pelloille töihin ja viljaverojen kerääminen. 32 Donaatioiden kokonaispeltopinta-ala kasvoi nopeasti tultaessa 1800-luvun alkuvuosiin. Vuonna 1800 valmistuneen Viipurin kuvernementin kuvauksen mukaan Käkisalmen eteläisen läänin lahjoitusmailla talonpoikaisviljelmät mukaan lukien oli peltoa noin ja heinämaita desjatiinaa. Esimerkiksi Petr von Freederickszin Sakkolan donaatiolla peltoa oli hieman yli tuhat ja heinämaita noin desjatiinaa. Myös Andrei von Freederickszin Taubilan donaatiolla oli peltoa noin 800 ja heinämaita noin desjatiinaa. Viipurin kuvernementin suurimmalla eli kreivi Semjon Vorontsovin Jaakkiman ja Kurkijoen donaatiolla peltoa oli noin ja heinämaita lähes desjatiinaa. 33 Viipurin kuvernementin peltopintaalasta kolmasosa oli rukiilla, toinen kolmasosa ohralla ja kauralla ja viimeinen kesantona. Vehnän viljely oli 1700-luvun lopussa vielä vähäistä. Heinää ei varsinaisesti viljelty, vaan se kerättiin luonnonniityiltä. Pellot eivät riittäneet elättämään koko kuvernementin väestöä, vaan asukkaat ja viranomaiset joutuivat säännöllisesti hankkimaan viljaa Pietarista, Virosta ja Liivinmaalta. 34 Vaatimus tehokkaammasta karjanhoidosta näkyi uusien kivinavettojen rakentamisena. Aikaisemmin puusta tehdyt yksinkertaiset navetat väistyivät suurten kivinavetoiden tieltä, joita tiedetään olleen ainakin Šuvalovien Kuusaassa ja TÓernyÓevien Pällilässä. Semjon Vorontsovin hovileirin kivinavettaan mahtui yli 40 lehmää. Donaation maitotuotteita ei myyty, vaan ne kuljetettiin Pietariin Vorontsovien kaupunkiasunnolle todennäköisesti voiksi kirnuttuna. 35 Viipurin kuvernementin kartanotalouden hyvinvointi oli Vapaan Talousseuran tiedossa. Seuran kokouksessa vuonna 1792 Käkisalmen provinssin taloudellisista oloista esitelmän pitänyt Talousseuran johtokunnan jäsen ja Sortavalan kirkkoherra Samuel Alopaeus ( ) kertoi kuulijoilleen maatalouden tilasta. Hänen mukaansa Pyhäjärven pitäjästä etelään oli paljon talonpoikaiskyliä ja kukoistavia hovileirejä, joilla oli suuria hyvinhoidettuja savipitoisia kyntöpeltoja. Alopaeuksen mukaan vastaavasti provinssin pohjoisosassa, esimerkiksi Salmissa, talonpojat polttivat kaskia eikä peltoviljelyksellä ollut yhtä vakiintuneita perinteitä kuin eteläosassa. 36 Kuvauksesta käy selvästi ilmi, että Käkisalmen provinssin eteläosan aatelinen kartanotalous oli hyvässä kunnossa. Vauraat hovileirit, auroilla kynnetyt pellot ja lahjoitusmaista ks. erit. s Samuel Alopaeuksesta ks. Akiander 1869, s. 218; Haltsonen 1942, s ; Haltsonen 1961, s Samuel Alopaeus oli myös Ruskealan marmorilouhoksen löytäjä, joka kirjoitti siitä Pietarissa vuonna 1787 julkaistussa kirjassaan Beschreibung der im Russisch: Kaiserl. Karelien befindlichen Marmor und andern Steinbrüchen, Berg und Steinarten. 37 Viipurin käskynhaltija Friedrich Wilhelmin donaatiota koskevia asiakirjoja, Hovineuvos Joh. Nordstedtin tekemä inventario Kurkijoen, Tervun ja Jaakkiman hovileiristä ja Vavulinkosken sahasta , s. 1-1v, 9-13, kansio 2, saapuneet asiakirjat, Viipurin kameraalihovi, MMA. 38 Kaksi Konnitsan kylän karttaa vuodelta 1769, Konnitsan donataari Vasili Baljasnyi vastaan donaation talonpojat koskien hovileirin laajentamista, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 284, KA. 39 Muun muassa Andrei von Freedericksz asui talvet Pietarissa ja muutti keväällä Pyhäjärven Taubilaan. Von Freederickszin poikien Boriksen, Aleksanderin, Petrin (Pierren) ja Fedorin (Theodorin) KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

223 väkirikkaat kylät osoittivat Vapaan Talousseuran johtokunnan jäsenille, että Pyhäjärvellä, Sakkolassa ja Raudussa seuran valistustoiminta oli saavuttanut merkittäviä tuloksia. Samaa ei voinut sanoa provinssin pohjoisesta osasta. Salmissa oli toki kreivi Orlov-TÓesmenskin hyväkuntoinen hovileiri, mutta muuten seudun talonpojat edelleen kaskesivat, eli Seuran valistustoiminta ei Sortavalan piirikunnassa ollut saavuttanut tuloksia. Hovileirien hyvinvointi näkyi myös niiden rakennuskannassa. Kun 1720-luvun lopussa Kurkijoen, Tervun ja Jaakkiman hovileirien päärakennukset olivat olleet pieniä, kahden kamarin kokoisia talonpoikaisrakennuksia, niin 1780-luvun lopussa ne olivat olennaisesti muuttuneet. Esimerkiksi vuonna 1787 tehdyn Viipurin käskynhaltijan, Württembergin prinssi Friedrich Wilhelmin donaation inventarioselvityksen mukaan Kurkijoen hovileirin päärakennuksessa oli yhdeksän huonetta, keittiö ja sali, jossa vieraat otettiin vastaan. Tervun ja Jaakkiman hoveissa oli kummassakin kuusi asuinhuonetta. Lisäksi hovileireissä oli uudehkot hollituvat, navetat, tallit, kellarit, viljamakasiinit, myllyt ja viinanpolttimot. 37 Muutamista revisiomaanmittauskomission laatimista kartoista voidaan havaita hovileirien päärakennukset. Esimerkiksi piirimaanmittari Joh. Åbergin vuonna 1769 laatimasta Pyhäjärven Konnitsan kylän kartasta näkyy selvästi, että Kiimajärven pohjoispäässä Konnitsajoen suussa sijaitsi hovileiri. Muut rakennukset oli sijoitettu geometrisesti päärakennuksen ympärille, ja pihaan saavuttiin kahden L-kirjaimen muotoisen maatalousrakennuksen välistä. Pihapiiri oli puistojen ja kasvitarhojen ympäröimä. 38 Vanhan Suomen aatelisen kartanotalouden muutoksen taustalla olivat 1700-luvun jälkipuoliskolla niin Venäjällä kuin Euroopassakin maatalouden kaupallistuminen, aatelin palveluspakkovelvollisuuden kumoaminen ja sen säädynmukaisen elämän edellyttävien tulojen lisääminen. Tässä tilanteessa Vapaan Talousseuran levittämät fysiokraattiset aatteet saavuttivat hyviä tuloksia erityisesti Käkisalmen eteläisessä provinssissa, joissa hovileirien maatalous kehittyi nopeasti. Kontrahtien avulla donataarit muuttivat talonpoikien verotusta vilja- ja rahaveroista päivätöihin ja lisäsivät heidän kuljetusvelvollisuuksiaan. Päivätöitä käytettiin uusien peltojen raivaamiseen, entisten hoitamiseen ja elintarvikkeiden kuljettamiseen Pietariin, Käkisalmeen ja Viipuriin. Hyvinvointi näkyi komeissa aateliskartanoissa, uusissa navetoissa ja muissa talousrakennuksissa. Hovileirien peltopinta-ala lisääntyi ja palkollisten määrä kasvoi. Kartanotalouden tehostuminen merkitsi myös donataarin roolin muuttumista luvun viimeisellä neljänneksellä tyypillinen maatalouden tehostamisesta kiinnostunut Viipurin kuvernementin aatelinen maanomistaja omisti Pietarissa keisarikunnan reuna-alueilta vanhemmilleen Taubilaan osoitetuissa kirjeissä kirjoitetaan kaivaten Taubilasta ja heidän Pietarin-kodistaan, joka sijaitsi Semskovskin sillan läheisyydessä Lisinskin talossa. Aleksander, Boris, Petr ja Fedor von Freederickszin kirjeitä vanhemmilleen, d , f. 535, LOGAV. Andrei von Freederickszin henkilöarkisto Viipurissa on sisällöltään satunnainen, eikä siellä ole esimerkiksi kartanotalouteen liittyviä asiakirjoja. 222 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

224 sijainneen kaupunkiasuntonsa lisäksi yhden tai korkeintaan kaksi kartanoa, joilla hän myös asui osan vuodesta. 39 Donataarit valvoivat henkilökohtaisesti omien tilojensa hoitoa. Esimerkiksi Pyhäjärven Taubilan donataari Andrei von Freedericksz osoittautui taloudenpidossa ja maanviljelyksen järjestämisessä pikkumaisuuksiin asti kaikkea valvovaksi tarkaksi maanomistajaksi, joka vuosikymmenestä toiseen kävi samanlaisia oikeusjuttuja talonpoikiensa kanssa. Von Freederickszin aatelismiehen mentaliteetissa oli jonkinlaisia porvarillisia piirteitä, mitä voidaan selittää hänen pankkiirisukutaustallaan. Säilyttääkseen sosiaalisen ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisen suurenmoisen elämäntapansa varallisuudeltaan ja rankiarvoltaan suhteellisen alhaisten donataarien oli saatava huomattava osa tuloistaan maataloudesta. Vapaan Talousseuran valistustoiminta saavutti nopeita tuloksia nimenomaan tällaisissa aatelisissa maanomistajissa. Käkisalmen piirikunnan aatelisesta kartanotaloudesta tuli 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä esimerkki myös muille Vanhan Suomen donataareille. Kun ylhäisaateli myi pinta-alaltaan ja väkiluvultaan suuret Muolaan, Valkjärven ja Kivennavan donaatiot pietarilaisille kauppaneuvoksille, muuttui taloudenpito myös näillä 1700-luvun lopussa vanhanaikaisella kannalla olleilla donaatioilla. Talonpoikien päivätöitä korotettiin ja kuljetusvelvollisuutta lisättiin, koska kauppaneuvosten tavoitteena oli saada hovileirien maatalous mahdollisimman tuottavaksi. Kartanotalouden tehostamiseen houkuttelivat ennen kaikkea Pietarin laajat elintarvikemarkkinat. Kuten Venäjälläkin myös Vanhassa Suomessa talonpoikien päivätöitä käytettiin maatalouden tehostamiseen. Kuitenkin paikalliset olosuhteet, taloudelliset suhdanteet ja maata omistavan aatelin omat mieltymykset vaikuttivat siihen, kuinka kartanoiden konttorit järjestivät talonpoikien päivätyöt. Erityisesti kartanotalouden osana toimineiden erilaisten manufaktuureiden raaka-aineiden hankinta, jalostus ja kuljetus muodostivat tärkeän osan päivätöistä. Tässäkään suhteessa Viipurin kuvernementti ei tehnyt keisarikunnan muihin osiin verrattuna minkäänlaista poikkeusta Donataarien manufaktuuri- ja sahatoiminta Venäläinen kartanotalous erikoistui ja kaupallistui 1700-luvun jälkipuoliskolla. Kartanoiden talousrakennuksiin liitettiin uusia viinanpolttimoita ja erilaisia manufaktuureita, kuten esimerkiksi tekstiili- ja ruukkilaitoksia, sahoja, kivilouhimoita ja tiilitehtaita. Viljaa kasvatettiin sekä viinan raaka-aineeksi että myyntiä varten. Vuosisadan lopussa monet kartanot olivat erikoistuneet muutamien tuotteiden valmistukseen. 1 Vanhan Suomen väestöluettelo v. 1754, s. 403v, a, KA; Viipurin käskynhaltija Friedrich Wilhelmin donaatiota koskevia asiakirjoja, Hovineuvos Joh. Nordstedtin tekemä inventario Tervun hovileiristä , s. 11, kansio 2, saapuneet asiakirjat, Viipurin kameraalihovi, MMA; Kähönen 1985, s Ranta 1986b, s. 699, Liite 20, Kuitujen, vihannesten, viinan yms. tuonti Viipurin Karjaportin kautta vuonna 1740 kuukausittain. Tilastosta ei käy ilmi, missä ja kenen toimesta viina oli poltettu. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

225 Samanaikaisesti Venäjän Vapaan Talousseuran levittämät tiedot uusista viljelytavoista, koneista ja laitteista saavuttivat yhä useampia venäläisiä kartanonomistajia. Seuran valistustoiminnan yhtenä tavoitteena oli paikallisen manufaktuuritoiminnan tukeminen, joka niveltyi tarkoituksellisesti kruunun harjoittamaan teollisuus- ja manufaktuuripolitiikkaan. Maaorjien päivätöiden lisääminen keisarikunnan venäläisissä osissa tapahtui samaan aikaan kuin muutokset kartanotaloudessa. Viipurin kuvernementissa kartanotalouden erikoistuminen tapahtui hieman myöhemmin kuin Keski-Venäjän manufaktuuri- ja maanviljelysalueilla sekä mustan mullan alueella hieman etelämpänä. Vanhan Suomen lahjoitusmaat eivät kuitenkaan 1700-luvun alkupuolella olleet kokonaan suljettuja kartanotalouksia, joiden tuotteet olisi käytetty joko hovileireissä tai aatelin kaupunkiasunnoilla Pietarissa. Aatelisprivilegioihin perustuvaa viinanpoltto-oikeutta käytettiin myös Viipurin kuvernementin lahjoitusmailla. Lähes jokaisella donaatiolla oli viinanpolttimo, jossa talonpoikien maksamaa veroviljaa poltettiin viinaksi. Muutamissa hovileireissä, kuten esimerkiksi Òuvalovien omistamassa Kuusaassa, Viipurin käskynhaltijan Friedrich Wilhelmin Tervussa ja Saltykovien Kivennavan Lintulassa, oli kapakoita, joissa anniskeltiin donataarien polttimoissa valmistettua viinaa. 1 Viinanpoltolla oli lähinnä vain paikallista merkitystä. Esimerkiksi vuonna 1740 Viipuriin kuljetettiin Karjaportin pikkutullin kautta yli kannua viinaa ilmeisesti paikallisen varuskunnan tarpeisiin. 2 Pietarin läheisyys teki viinanpoltosta Käkisalmen ja Viipurin provinssien eteläosissa houkuttelevan erikoistumisvaihtoehdon, mutta mitään vallitsevaa kartanotalouden tuotantomuotoa siitä ei kuitenkaan kehittynyt. Viinanpoltto toki muodosti kartanotalouden merkittävän osan, mutta kaiken kaikkiaan lahjoitusmaiden polttimot olivat vaatimattomia esimerkiksi itävirolaisten moisioiden suuriin viinaköökeihin verrattuna. Lahjoitusmaiden peltopinta-ala ja tuotto olivat liian pieniä kannattavan viinanpolttotoiminnan aloittamiseksi. Donaatioiden pienillä polttimoilla oli kuitenkin paikallista merkitystä. Esimerkiksi Sakkolan Petäjärven donaation vuonna 1768 ostanut valtioneuvos Joachim Johann von Sievers rakennutti donaatiolleen useita uusia viinanpolttimoita. Yhdessä maan- 3 Kenraaliluutnantti Jakob Johann von Sieversin ja pankkiiri Johann von Freederickszin välinen kauppakirja , Sakkolan Petäjärven donataarin, tykistön everstiluutnantti Petr von Freederickszin kuolinpesän asiakirjoja, 27 S.D. 1819, VSV, KA. - Kaupasta ks. lukua Daria Petrovna Saltykovan Kivennavan donaatiota koskevia asiakirjoja, s. 7, d. 196, op. 1, f , RGIA. 5 Viipurin käskynhaltija Friedrich Wilhelmin donaatiota koskevia asiakirjoja, Hovineuvos Joh. Nordstedtin tekemä inventario Kurkijoen, Tervun ja Jaakkiman hovileireistä , s. 9-12, kansio 2, saapuneet asiakirjat, Viipurin kameraalihovi, MMA. 6 Storch 1796, s , 508; Ruuth 1911, s. 17; Kuisma 1993, s Venäjällä ei ollut merkantilistista tuoteplakaattia, joka olisi kieltänyt ulkomaisia laivoja kuljettamasta tiettyjä tuotteita. Tuoteplakaatin puuttuminen merkitsi myös sitä, etteivät viipurilaiset kauppiaat toimineet laivanvarustajina ja -rakentajina kuten Ruotsin Suomen rannikkokaupunkien porvaristo. Vrt. Meinander 1945, s Meinanderin mukaan Vanhan Suomen sahateollisuuden kukoistus perustui tuotantotaloudelliseen sopeutumiseen Venäjän keisarikunnassa ja sosiaaliseen jälkeenjääneisyyteen lahjoitusmailla. Tällä Meinander tarkoitti sitä, että sahateollisuus kukoisti yksinkertaisesti siksi, ettei alueella ollut minkäänlaista muuta yritteliäisyyttä. 7 Ahvenainen 1984, s. 54, 58-59; Åström 1988, s ; Kuisma 1993, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

226 viljelyn tehostamisen kanssa investoinnit olivat nostaneet lahjoitusmaan arvon kaksinkertaiseksi, kun vuonna 1775 donaation isältään perinyt Jakob Johann von Sievers myi sen pankkiiri Johann von Freederickszille. 3 Myös Daria Petrovna Saltykovan Kivennavan donaatiolla oli useita viinanpolttimoita ja olutpanimoita. 4 Usein polttimot olivat kuitenkin pieniä ja vanhoja, kuten esimerkiksi käskynhaltija Friedrich Wilhelmin Kurkijoen, Tervun ja Jaakkiman hovileireissä. 5 Sahaustoiminnasta tuli Viipurin kuvernementin kartanotalouksien tärkein teollisen toiminnan muoto 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Venäjän tullipolitiikka ja eurooppalainen, aluksi hollantilainen ja myöhemmin pääasiassa englantilainen puutavaran kysyntä, loivat edellytykset Viipurin kuvernementin sahateollisuuden kehittymiselle. 6 Hollantilaisen hienoteräisen sahan omaksuminen sekä halpa ja kohtuullisen hankintamatkan päästä saatava raaka-aine olivat sahoille myös tärkeä toimintaedellytys. Ruotsin Suomessa sahaliike ei 1700-luvulla muodostunut yhtä merkittäväksi, koska sahojen pelättiin vähentävän metsiä, mikä paikallisesti pitikin paikkansa. Länsi-Uudellamaalla metsävarat oli kruunun merkantilistisen talouspolitiikan mukaisesti varattu ruukkien energiatarpeen tyydyttämiseen. 7 Vasta metsäpolitiikan muutoksen jälkeen 1800-luvun alussa lahjoitusmaille perustettiin ruukkeja, joista tunnetuin oli vuonna 1814 kreivitär Anna Orlov-TÓesmenskajan Suojärvelle perustama Pyhän Annan ruukki. Lisäksi Kivennavalle perustettiin vuonna 1800 pienehkö Raivolan ruukki. Aloite sahojen perustamiseksi tuli Viipuriin ja Haminaan siirtyneiltä entisiltä nevanlinnalaisilta kauppiailta. Viipurilaiset olivat 1720-luvulta lähtien perustaneet uusia ja korjanneet sotien aikana tuhoutuneita vanhoja sahoja, jotka sijaitsivat Viipurin läheisyydessä. 8 Sahatavaran kysynnän lisääntyessä Euroopassa kauppiaat perustivat sahoja myös Saimaan rannalle 1750-luvulta lähtien ja hankkiutuivat osakkaiksi Ruotsin Suomessa sijaitseviin sahoihin. 9 Aateliset donataarit kiinnostuivat sahaliikkeestä vasta 1760-luvulla. Viipurin kuvernementissa oli 1700-luvun lopussa 62 sahaa, joiden yhteenlaskettu sallittu sahaus oli tolttia. Donataarien osuus oli noin tolttia eli hieman alle kolmannes kaikesta Vanhassa Suomessa sahatusta puutavarasta. 10 Suurin 8 Esimerkiksi viipurilainen raatimies Reinhold Boisman perusti vuonna 1721 Viipurin pitäjän Huppoisten kylään ylitallimestari Semen Alabardejevin hallinnassa olevalle donaatiolle sahan. Paikalla oli aikaisemmin ollut Viipurin kaupungin pormestari Peter Fremlingin ja raatimies Hans Teschen vuonna 1696 perustama yksivasarainen ruukki. Aluksi Boisman oli tehnyt vuokrasopimuksen Alabardejevin kanssa, ja vuoteen 1728 mennessä Boisman oli ostanut sahauspaikan omistusoikeuden. Viipurin läänin revisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s , KA; Huppoisten ruukkia koskevia asiakirjoja, s. 6, d , op. 22, f. 1, LOGAV; Vilkuna 1994, s Ruuth 1911, s Tilastoja sahojen tuotannosta v , akteja, kansio 1, Revisiokomissio, MMA; Ahvenainen 1984, s Todennäköisesti sahauskiintiö ylitettiin useina vuosina. 11 Meinander 1945, s Börman 1981, s , liite 7, Suomesta Juutinrauman tullin läpi kulkeneet laivat. Luvut perustuvat Juutinrauman painettuihin tulliluetteloihin. 13 Ruuth 1911, s Ruuth 1911, s. 2-3; Meinander 1945, s ; Ahvenainen 1984, s Palkkien sahaus päättyi 1730-luvun lopussa. Tämä johtui hollantilaisen hienoteräisen sahan yleistymisestä, kruunun sahoja suosivasta verotuksesta ja eurooppalaisen kysynnän muuttumisesta. Vientikiintiö oli ollut voimassa vuodesta 1723 lähtien. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

227 osa laudoista vietiin Länsi-Eurooppaan Pietarista ja Viipurin ulkopuolella sijaitsevasta Uuraan satamasta, joka oli ulkomaisten matkakuvausten mukaan tunnettu suurista lautatarhoistaan ja redillä odottavista laivoistaan luvulla Viipurista vietiin lautoja vuosittain keskimäärin noin tolttia, keskimäärin ja noin tolttia. Huippuvuonna 1784 Viipurista vietiin Juutinrauman läpi noin tolttia puutavaraa. Haminasta vietiin vuosina keskimäärin tolttia vuodessa luvulla Viipurista haki vuosittain puutavaraa keskimäärin laivaa. Vientihuiput sattuivat vuosiin 1773 ja 1783, jolloin Viipurissa kävi ensimmäisenä huippuvuonna 115 ja jälkimmäisenä 133 englantilaista ja hollantilaista alusta. 12 Sahaustoiminta ei ollut aivan rajoituksetonta, sillä amiraliteetin laivanrakennustarpeita silmällä pitäen kruunu puuttui puutavaran vientiin. Kruunulta ei jäänyt huomaamatta, että 1720-luvulla palkkien ja hirsien veistämisellä alkanut viipurilaisten kauppiaiden sahaustoiminta kasvoi nopeasti. Vuonna 1737 veistetyn puutavaran vienti päätettiin amiraliteetin vaatimuksesta kieltää kokonaan ja kaikki metsät määrättiin sen valvontaan. Määräys koski myös donataareja, ja esimerkiksi samana vuonna veistettyä palkkia ulkomaille toimittanut amiraali Cruysin leski joutui hankkimaan liiketoimelleen poikkeusluvan Pietarista. 13 Ukaasia ei pystytty valvomaan, ja jo kaksi vuotta myöhemmin vahvistettiin kategorinen kymmenen laivan vuosivientikiintiö, jonka mukaan ulkomaille saatiin viedä palkkia. 14 Kruunu määräsi kaikkien sahojen veroista, eivätkä donataarit voineet vaikuttaa esimerkiksi alueellaan sijaitsevien kauppiaiden sahalaitosten veroihin. Vuonna 1729 annetun revisiopäätöksen (revision-deduction) mukaisesti myös lahjoitusmailla sijaitsevien sahalaitosten verottaminen kuului kruunulle. Lahjoitusmaat tulkittiin kruunun omistamaksi maaksi, ja donataareille oli lahjoitettu vain nautintaoikeus kahteen kolmasosaan talonpoikien suorittamista veroista. Verorevisiokomissio ehdotti, että lahjoitusmailla sijaitsevien sahalaitosten verot otettaisiin donataarien osuudesta, mutta jätti ratkaisun tältä osin korkeampien viranomaisten tehtäväksi. 15 Vuonna 1731 kamarikollegio vahvisti revisiokomission päätöksen ja veron suuruudeksi määrättiin 1/12 tai 1/15 tuotannon arvosta. 16 Uusien sahojen perustamista helpotettiin antamalla niille vapaavuosia ja suoria lainoja. Suuren pohjan sodan jälkeen viipurilaisten kauppiaiden sahat nauttivat keskimäärin kolmesta viiteen verovapausvuotta. Vuoden 1728 verorevisiossa osa sahoista oli vapautettu kaikista veroista ja loputkin maksoivat lähinnä muodollista veroa. Muun muassa viipurilaisen Filip Sesemanin omistamat pienehköt Kääntymän 15 Revisions-deduktion för år 1729, 21, Om sågarne, Akiander 1864, s Ranta 1986b, s Viipurin läänin revisiomaakirja v. 1728, s. 255, 258, 9 822; Viipurin läänin revisiomaakirjan pöytäkirjaosa v. 1728, s. 144v-147, 9 818, KA; Ranta 1986b, s. 359, Kallio 1901, s. 220; Meinander 1945, s. 135; Ahvenainen 1984, s Ahvenainen 1984, s. 72. Ahvenaisen mukaan Orlovin Salmin ja Impilahden sahoja koskeva päätös ulotettiin koskemaan myös muita lahjoitusmaasahoja, minkä jälkeen niiden toiminta oli muodollisestikin rajoittamatonta. 20 Metsien käyttöä ja sahoja koskevia asiakirjoja, s. 569, 571, 575, kansio 24, Suomen asiain tarkastuskomitea, KA. 226 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

228 ja Tuokkolan sahat Äyräpään kihlakunnassa kenraalimajuri Ivan Šuvalovin Muolaan-Valkjärven donaatiolla oli vapautettu kaikista velvollisuuksista. Donataarit eivät saaneet maillaan sijaitsevista viipurilaisten porvareiden omistamista sahoista minkäänlaista suoraa tuloa. 17 Katariina II:n manufaktuuritoimintaa suosiva teollisuuspolitiikka näkyi Viipurin kuvernementissa siten, että Hallitseva Senaatti saattoi anomuksesta antaa uusille sahoille jopa 15 vuoden verovapauden ja myöntää tuhannen ruplan lainoja jokaista kehää kohden. 18 Donataarien sahat saivat eripituisia vapautuksia kruununveroista, ja esimerkiksi vuonna 1779 Hallitsevan Senaatin antamalla ukaasilla senaattori Grigori Orlovin Salmin ja Impilahden sahat vapautettiin toistaiseksi kaikista veroista. 19 Kruunun veropolitiikka oli vaihtelevaa, sillä useimmat donataarien omistamista sahoista maksoivat veroja. Muun muassa kenraalisotamarsalkka, kreivi Ivan Petrovit Saltykovin vuonna 1790 Raivolaan perustama neliraaminen saha maksoi kruununveroa jo seuraavana vuonna. Kauppaneuvos Olhinin Kääntymän sahalle oli 1800-luvun alussa myönnetty neljän vuoden verovapaus, jonka jälkeen saha maksoi normaalisti kaikki sille määrätyt verot. 20 Sahojen vilkas perustaminen ja kruunun tarve rajoittaa hakkuita johtivat 1740-luvulla siihen, että sahoille osoitettiin erityiset puunhankinta-alueet, mikä perustui ruotsalaiseen lakiin ja käytäntöön. Vuosina provinsiaalikansliat tutkivat sahojen kunnon ja hankinta-alueet sekä laativat ehdotukset uusista veroista, jotka Viipurin kameraalihovi toimitti Viron, Liivinmaan ja Suomen kamarikonttorin vahvistettavaksi. 21 Sahaliikkeen laajentuminen 1750-luvulta lähtien synnytti aluksi kauppiaiden keskinäisiä ja lopulta myös donataarien välisiä hankinta-aluekiistoja. Vuonna 1758 Hallitseva Senaatti perusti erityisen komission, jonka tehtävänä oli jakaa metsät tasapuolisesti sahojen ja amiraliteetin kesken sekä päättää vuotuisesta hakkuumäärästä. Myös Viipurin kameraalihovi oli koko 1750-luvun jatkanut sahojen tuotannon ja hakkuiden valvontaa. 22 Komissio laati sahojen hankinta-aluekartat, joissa vahvistettiin hakkuualueet. Lisäksi karttojen liiteosissa ilmoitettiin, kuinka paljon alueella oli hakkuukelpoista puustoa. Näiden karttojen mukaan sahojen hankinta-alueet ulottuivat myös lahjoitus- 21 Kamreeri Abrah. Häggin memoriaali , s. 1-28v, , KA 22 Sahoja, niiden hankinta-alueita ja verotusta koskevia tietoja v , , KA; Meinander 1945, s. 137; Ahvenainen 1984, s Viipurin kuvernementin sahoja koskevia asiakirjoja v. 1772, d , op. 22, f. 1; Kartta Viipurin pitäjän sahoista ja niiden hankinta-alueista v. 1771, d. 1, op. 1, f. 531; Kartta Viipurin ja Käkisalmen piirikuntien lahjoitusmailla sijaitsevista sahoista v. 1772, d. 30, op. 1, f. 531; Šuvalovin ja Trubetskoin donaatioiden metsävaroja koskeva kartta v. 1772, d. 46, op. 1, f. 531, LOGAV. Ks. myös Sahoja ja metsiä koskevia akteja, n:o 1:8, otteita komission laatimista karttaselvityksistä, Revisiokomission arkisto, MMA. Metsäkarttojen puhtaaksi piirretyt versiot lähetettiin Pietariin, ja niitä säilytetään Eremitaa in kokoelmissa. 24 Luettelo metsistä ja niistä kruununtiloista, joita säätyläiset omistavat. Sahoja ja metsiä koskevia akteja n:o 1:10, Revisiokomissio, MMA; Hannikainen 1888, s ; Hösch 1990, s PSZ, (XXV), ( ); Pietarin Metsädepartementin ohjesääntö Suomen kuvernementin metsäviranomaisille , s v, Metsien käyttöä, sahoja yms. koskevia asiakirjoja, kansio 24, Suomen asiain tarkastuskomitea, KA; Ahvenainen 1984, s ; Indova 1952, s Muun muassa kreivi Semjon RomanovitÓ Vorontsovin Jaakkiman Vavulinkosken saha seisoi markkinavaikeuksien ja ukaasien vuoksi vuodesta 1804 lähtien. Heinäkuun lopussa annettua sahatavaran vientikieltoukaasia ei mainita PSZ:ssa. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

229 maille. 23 Kun sahojen läheisyydessä sijainneet metsät oli kaadettu eikä hankintaalueiden laitaosia kannattanut ryhtyä korjaamaan, viipurilaiset porvarit ostivat luvun jälkipuoliskolta alkaen sahojensa läheisyydestä sellaisia kruununtiloja, joiden metsät olivat hyvässä kunnossa. Tiloja hankittiin myös sijoitusmielessä niin runsaasti, että lopulta kruunu puuttui asiaan ja kielsi kauppiaiden maanhankinnan. 24 Viipurin kuvernementin sahaustoiminta vaikeutui, kun Paavali I kielsi puutavaran viennin Venäjältä ulkomaisiin satamiin. Vielä heinäkuun lopussa 1798 annetussa ukaasissa Viipurin kuvernementti oli ollut määräyksen ulkopuolella, mutta syyskuussa 1798 annetussa ukaasin lisäosassa määräys ulotettiin koskemaan myös Viipuria. Kaikki metsät varattiin amiraliteetin tarpeisiin, ja lahjoitusmaiden metsiä lukuunottamatta ne siirtyivät erityisen Pietarin metsäviraston valvontaan. Aleksanteri I:n ministeriöuudistuksessa metsädepartementin statuksen saanut virasto määräsi elokuussa 1803 antamassaan ukaasissa, että kuvernementin puutavara oli varattava Kronstadtin telakoiden ja Saimaan kaleerilaivaston tarpeisiin. Eurooppalaisen suursodan seurauksena annettujen ukaasien vaikutuksesta kuvernementin sahaliike supistui nopeasti. Vuonna 1797 sahoja oli ollut noin 60, mutta 1813 kuvernementissa oli enää kymmenen sahaa, joista neljä toimi aatelisoikeuksien turvin lahjoitusmailla. 25 Kuljetuslogistiikka oli sekä kauppiaiden että donataarien manufaktuuritoiminnan suurin paikallinen ongelma, kun Viipuriin ei ollut vesiteitä. Vuoksen länsipuolisella kannaksella sijainneet sahat kuljettivat pääasiassa talvisaikaan rekipelillä lautansa Uuraaseen. Myös Saimaan vesistöalueella sijainneilta sahoilta kuljetettiin puutavaraa Haminaan ja Viipuriin. Esimerkiksi viipurilaisten Hans ja Carl Sutthoffin vuonna 1775 kreivi Buturlinin Sulkavan donaatiolle perustaman Lohikosken sahan laudat tuotiin purjelotjissa Joutsenon ja Lauritsalan väliselle alueelle, josta ne vedettiin hevosilla Uuraaseen. Laatokan pohjoispuolella muun muassa Salmin Tulema- ja Uuksunjoissa, Impilahden Koirinojassa ja Vuoksen suussa sijainneet sahat olivat suuntautuneet Pietarin markkinoille. Laudat kuljetettiin Pietariin suurilla purjelotjilla ja talonpoikien soimilla. Talvisin sahatavaraa ajettiin myös jäätä myöten Pietariin. 26 Ensimmäiset donataarien perustamat sahat rakennettiin 1750-luvulla hovimestarinna Catharina Stackelbergin omistamiin Impilahden ja Salmin pitäjiin. Vuonna 26 Hannikainen 1888, s. 95, 97; Ruuth 1911, s. 4, 6, 20; Ahvenainen 1984, s ; Karste-Liikkanen 1968, s. 180, 185; vrt. Meinander 1945, s. 138; Kuisma 1993, s Meinanderin mukaan Sortavalan ja Käkisalmen sahatavarakauppa oli merkityksetöntä. Länsiviennin osalta tämä pitää paikkansa, koska lahjoitusmaasahojen laudat lastattiin suoraan sahojen ulkopuolella Pietariin meneviin lotjiin ja talonpoikaissoimiin. Soima oli melko suuri, kolmimastoinen, kannellinen ja lujarakenteinen talonpoikaisalus. 27 Tietoja Viipurin kuvernementin sahamyllyistä, s. 552v-555, , metsien käyttöä, sahoja yms. koskevia asiakirjoja, kansio 24, Suomen asiain tarkastuskomitea, KA; Ahvenainen 1984, s Daria Petrovna Saltykovan Kivennavan donaatiota koskevia asiakirjoja, s. 7, d. 196, op. 1, f , RGIA; Ahvenainen 1984, s Viipurin käskynhaltija Friedrich Wilhelmin donaatiota koskevia asiakirjoja, Hovineuvos Joh. Nordstedtin tekemä inventario Vavulinkosken sahasta , s. 13, kansio 2, saapuneet asiakirjat, Viipurin kameraalihovi, MMA; Indova 1952, s Tietoja Viipurin kuvernementin sahamyllyistä, s , metsien käyttöä, sahoja yms. koskevia asiakirjoja, kansio 24, Suomen asiain tarkastuskomitea, KA; Ahvenainen 1984, s Kartta Viipurin ja Käkisalmen piirikuntien lahjoitusmailla sijaitsevista sahoista v. 1772, d. 30, op. 1, 228 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

230 Huomattava osa Vanhan Suomen sahoista sijaitsi lahjoitusmailla. Niistä osa oli viipurilaisten kauppiaiden ja osa donataarien omia sahoja. Ahvenainen 1984, s Impilahden Koirinojaan rakennettiin kaksi sahaa, joissa kummassakin oli kaksi kehää. Ne sahasivat vuosittain yhteensä tukkia, jotka kaadettiin lahjoitusmaan omista metsistä. Kaksi vuotta myöhemmin Stackelberg rakennutti Uuksunjoelle vielä yhden sahan, ja vuonna 1770 joen varrella mainittiin olevan kolme sahaa, joissa oli yhteensä kahdeksan kehää. Vuonna 1764 Stackelberg perusti vielä Tulemajoelle kaksi nelikehäistä sahaa. 27 Myös Kannaksen lahjoitusmaille perustettiin muutamia sahoja. Kreivitär Daria Petrovna Saltykovan Kivennavan donaatiolla sijaitsivat Ahijärven, Vammelsuun ja Raivolan sahat, joista viimeksi mainittu oli perustettu vuonna Jaakkiman Vavulinkoskessa toimi 1770-luvulta lähtien pienehkö kaksikehäinen saha, joka kuului aluksi Mihail IllarionovitÓ Vorontsovin perikunnalle, myöhemmin 1780-luvulla f. 531, LOGAV; ks. myös Kähönen 1985, s Valkjärven donaation Korteojalle oli lisäksi perustettu vuonna 1765 pieni kotitarvekäyttöön tarkoitettu saha, jonka pyörittämiseen tarvittiin kerrallaan kaksitoista miestä. Lisäksi Šuvalovien kirjuri Grigori Bielov suunnitteli pitäjään lasitehdasta ja kehruuhuonetta. 32 Tietoja Viipurin kuvernementin sahamyllyistä, s. 573, metsien käyttöä, sahoja yms. koskevia asiakirjoja, kansio 24, Suomen asiain tarkastuskomitea, KA. Osa saattoi olla donataarien kotitarvesahoja. 33 Storch 1796, s Kreivi Petr GrigorjevitÓ TÓ ernyóev vastaan kauppias Nicholas Jaenischin perilliset, laamanninoikeu- KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

231 käskynhaltija Friedrich Wilhelmille ja vuodesta 1797 lähtien Semjon RomanovitÓ Vorontsoville, joka vuokrasi sitä 300 ruplan vuosihinnasta. 29 Lisäksi Hiitolan donaatiolle kuuluvassa Siisiönmäen kylässä sijaitsivat kauppias Jacob Lundin vuosina 1781 ja 1784 rakennuttamat sahat, joiden yhteenlaskettu vuosituotanto oli tolttia luvun alussa Käkisalmen eteläisessä provinssissa Pyhäjärven Taubilan donataarilla Johann von Freederickszillä oli kaksi sahaa, joiden kokoa tai tuotantomäärää ei tunneta. Riiskassa ja Musakanlahdessa sijainneiden sahojen hankintaalueet olivat suuria, sillä puuta kuljetettiin sahoille jopa 70 kilometrin päästä. Nikita Trubetskoin Pyhäjärven Konnitsan donaatiolla oli yksi ja Jakob Johann von Sieversin Sakkolan Petäjärven donaatiolla kolme sahaa luvun alussa Petr von Freederickszin omistamalla Sakkolan donaatiolla oli enää nelikehäinen Lohijoen ja kaksikehäinen Petäjärven saha, joiden tuotantoa ei tunneta luvun puolivälissä Käkisalmen piirikunnassa oli jäljellä enää kolme sahalaitosta. 33 Sahaliikkeen vilkastuessa donataarit havaitsivat, että heidän mailleen sahoja perustaneiden kauppiaiden liiketoiminta menestyi hyvin. Aluksi donataarit yrittivät kantaa yrittäjältä erityistä veroa kustakin sahalle kuljetetusta tukista tai puuttua talonpoikien oikeuteen kaataa ja myydä tukkeja kauppiaille. Esimerkiksi vuonna 1769 kreivi Petr GrigorjevitÓ TÓernyÓev yritti saada itselleen osan kauppias Nicholas Jaenischin kahden Perojoen sahan voitoista vaatimalla Jaenischin perikunnalta erityistä runkoveroa ( Stamm-Steuer ) jokaisesta sahoille kuljetetusta tukista. Sahat oli perustettu ylikomendantti Grigori PetrovitÓ TÓernyÓevin Muolaan donaatiolle luvulla, ja niissä oli yhteensä neljä kehää. Toinen sahoista tuotti noin tolttia vuodessa, toisen tuotannosta ei ole tietoja. Kreivi TÓernyÓev halusi päästä osalliseksi tuottavasta sahaustoiminnasta, joka oli antanut Jaenischille puhdasta voittoa noin ruplaa niiden 30 vuoden aikana, jona sahat olivat olleet toiminnassa. 34 Kiistaa tutkinut Viipurin laamanninoikeus päätti, ettei lahjakirjan sanamuoto ollut riittävä peruste uusien veroluontoisten maksujen määräämiseksi, mikä sahojen kohdalla oli nimenomaan ollut kruunun tehtävä. Vaikka donaatio oli luovutettu vott inaksi, niin laamanninoikeus oli sitä mieltä, että kruunu oli voinut lahjoittaa vain taloudellisen nautintaoikeuden ( dominium utile oder Nutzungs-Recht ) donataarille. Donataari puolestaan katsoi, että hänellä oli rajoittamaton oikeus donaatiolla sijaitseviin sahoihin ja tukkeihin eli Dominus Fundi, jonka mukaan hän olisi voinut vaatia osuutta donaatioltaan kaadetuista tukeista. Laamanninoikeuden mukaan venäläistä aatelisen maantuotteiden nautintaoikeuden (pravo polzovanije) peruskäsitettä ei tässä yhteydessä voitu soveltaa, koska kruunu määräsi viime kädessä niin lahjoitus- kuin kruununmaidenkin veroista. 35 Sahatavaran lisääntyneen kysynnän myötä tukeista tuli donataareille rahanarvoista tavaraa luvulta alkaen donataarit kiinnittivät entistä useammin huomiota den pöytäkirjat alk , s. 1, 18v-20, kansio 10, Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran arkisto, KA; Ahvenainen 1984, s Em. asiakirja, s. 5-6, 9v-13, 19, 22v, lainaukset s. 6 ja 11v. 36 Em. asiakirja, s. 17v Piirioikeuden päätös 142/1792, ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja 230 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

232 lahjoitusmaatalonpoikien tukinkaatoon ja tukkien myyntiin kauppiaiden sahoille. Lahjoitusmailla sijaitsevien sahojen puunhankinnassa noudatettiin donataarien ja sahayrittäjien välisiä kirjallisia sopimuksia. Tällainen sopimus tehtiin muun muassa Nicholas Jaenischin ja Grigori PetrovitÓ TÓernyÓevin välillä. Sopimuksen mukaan donataari suostui siihen, että talonpojat saivat myydä runkoja sahalle ja että yrittäjä sai ostaa niitä. 36 Luontaistuote- ja erityisesti rahapainotteisissa kartanotalouksissa käytäntöä suosittiin, koska lahjoitusmaatalonpoikien verot oli määrätty käteiseksi rahaksi. Vanhan Suomen oikeuslaitoksessa käsiteltiin 1780-luvulta lähtien useita metsänkäyttöä koskevia riitoja, joissa donataarit yrittivät estää talonpoikia hakkaamasta metsää ja myymästä tukkeja. Donataarit tulkitsivat lahjakirjojaan siten, että tukit olivat pravo polzovanijen nojalla heidän omaisuuttaan, jota talonpojat eivät saaneet myydä. Donataarien käyttämät asiamiehet, jotka tunsivat alueella noudatettavat lait ja asetukset, perustelivat useimmiten vaatimuksiaan ruotsalaisten 1600-luvun metsäasetusten rälssisätereitä koskevilla pykälillä, harvemmin Hallitsevan Senaatin ukaaseilla. Tavallisesti donataarien asiamiehet vetosivat vuosien 1647 ja 1664 metsäasetuksiin, joiden mukaan aatelilla oli privilegioissa määritelty rajoittamaton oikeus metsiensä käyttöön ja sahojen perustamiseen. Kyseessä oli siis maanhallintaoikeudellinen kiista, jossa donataarit tulkitsivat talonpojat lampuodeiksi, joilla oli rajoitetut oikeudet metsiin. Donataarien perustelut eivät kelvanneet Viipurin kuvernementin oikeuslaitokselle, joka johdonmukaisesti tulkitsi lahjoitusten sijaitsevan kruununmailla. Tuomioistuinten mielestä kruunu oli lahjoittanut donataareille metsien hallinta- ja nautintaoikeuden, mutta ei omistusoikeutta. Oikeuslaitos ei siis voinut puuttua talonpoikien tukinkaatoon, mikäli siinä ei ilmennyt haaskauksen piirteitä. Kreivitär Daria Petrovna Saltykovan Kivennavan donaatiolla vuonna 1792 käyty riita talonpoikien metsänhakkuusta kuvaa hyvin sitä, miten donataarit, talonpojat ja oikeuslaitos käsittivät metsänkäyttöoikeuden rajat. Kreivitär Petrovnan tilanhoitaja kornetti Gustav Palmqvist oli haastanut Pihlaisten kylän kuusi talonpoikaa piirioikeuteen vastaamaan donaation metsien kaatamisesta. Talonpojat olivat kaataneet noin runkoa, jotka oli kuljetettu kauppias Hans Hindrich Dannenbergin omistamalle Muolaan sahalle. Dannenberg oli maksanut talonpojille 7 1/2-15 kopeekkaa rungolta. Kauppias oli puolestaan myynyt sahatavaran Kronstadtiin ja saanut voittoa noin 300 ruplaa. Kornetti Palmqvist vaati korvakäskynhaltijakaudelta , n:o 254, KA. 38 Hallitsevan Senaatin päätös koskien kreivitär Daria Petrovna Saltykovan oikeutta käyttää metsiä, Daria Petrovna Saltykovan Kivennavan donaatiota koskevia asiakirjoja, s. 1-3, d. 196, op. 1, f , RGIA. 39 Piirioikeuden päätös 176/1792, ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 254, KA. 40 Siviilitribunaalin päätös 36/1795 ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 83, KA. 41 PSZ, (XXV), ( ). KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

233 A. G. Orlov-TÓesmenski peri Salmin donaation veljeltään G. G. Orlovilta. Aleksei Orlov-TÓesmenski oli myös osakkaana Sortavalan pitäjän Läskelän kylään rakennetuissa Petra- ja Pitkäkosken suursahoissa. A. V. Morozov, Katalog Russkih Portretov (Moskva 1913). Kuva Timo Kilpeläinen. uksia ja talonpoikien metsänkaato-oikeuden kieltämistä, koska kreivitär Saltykovalla oli lahjakirjan mukaisesti täydet oikeudet donaationsa metsiin. Piirioikeus ei kuitenkaan ollut samaa mieltä Palmqvistin kanssa, vaan ilmoitti, ettei talonpoikien metsänmyynnistä määrääminen kuulunut donataarille. 37 Piirioikeuden päätös oli ristiriidassa Hallitsevan Senaatin syyskuussa 1782 antaman päätöksen kanssa, joka koski Daria Petrovna Saltykovan metsänkäyttöoikeutta hänen Kivennavan donaatiollaan. Sen mukaan kaikki donataarin mailla olevat metsät olivat hänen omaisuuttaan ( sobstvennost ), eikä talonpojilla ollut oikeutta myydä metsää. Ainoat rajoitukset liittyivät amiraliteetille varattuihin Raivolan lehtikuusimetsän mastopuihin, joita donataarikaan ei saanut kaataa. 38 Paikallisten tuomioistuinten valta ratkaista metsänhakkuukiistoja osoitti, ettei Hallitsevan Senaatin päätös ollut tältä osin voimassa. Myös monissa muissa samanaikaisissa kiistoissa päätökset tulivat talonpoikien hyväksi, kuten vuonna 1792 piirioikeudessa käsitellyssä Pyhäjärven Taubilan donaation kiistassa. Paroni Andrei von Freedericksz oli haastanut 17 Lahnavalkaman ja Pattoisten kylien talonpoikaa vas- 42 Ahvenainen 1984, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

234 taamaan luvattomista hakkuista Pyhäkylän alueella. Talonpojat olivat ehtineet kaataa 280 runkoa, ennen kuin työt oli keskeytetty. Tilanhoitajan mukaan talonpojat olivat aloittaneet puiden kaatamisen luvatta, ja lahjakirjaansa vedoten von Freedericksz vaati rahallisia korvauksia, talonpojille sakkoja ja heidän metsänkäyttöoikeutensa kieltämistä. 39 Kiista siirtyi siviilitribunaaliin, joka totesi talonpoikien hakanneen puita pelkästään kotitarpeiksi. Päätöksessään siviilitribunaali viittasi vuoden 1664 ruotsalaiseen metsäohjesääntöön. 40 Myös monissa muissa vastaavanlaisissa tapauksissa Vanhan Suomen oikeuslaitos päätti, etteivät donataarit voineet puuttua lahjoitusmaatalonpoikien metsänkäyttöön, ellei kyseessä ollut törkeä haaskaus. Talonpoikien ja donataarien välisissä metsänkäyttökiistoissa oli kysymys maanhallintaoikeudesta, jonka oikeuslaitoksen päätöksillä todettiin kuuluvan kruunulle eikä donataareille. Talonpojat saivat kohtuullisesti käyttää metsiä, kaataa tukkeja ja ansaita rahaa vetämällä niitä kauppiaiden sahoille. Talonpoikia ei pidetty lampuoteina, joilla olisi ollut lähinnä muodollinen metsänkäyttöoikeus. Tältä osin Paavali I:n sahauskieltoukaasi merkitsi tärkeää muutosta lahjoitusmaiden metsien hallintaoikeuden kannalta. Syyskuussa 1798 annetussa ukaasissa nimittäin mainittiin ainoastaan kruununmetsät, eikä kartanoiden metsistä ollut mitään määräyksiä. Tämä antoi aiheen tulkita myös lahjoitusmaiden metsät donataarien pravo polzovanijen piiriin kuuluviksi. 41 Kun donataarit eivät päässeet verottamaan tuottoisaa sahaustoimintaa, he perustivat omia sahoja. Lisäksi yhdessä tapauksessa tiedetään donataarin osallistuneen yhdessä viipurilaisen porvarin kanssa sahojen perustamiseen. Vuosina 1767 ja 1777 ekonomiakollegiolle kuuluvaan Sortavalan pitäjän Läskelän kylään rakennettiin Petrakosken ja Pitkäkosken suursahat, joissa olivat osakkaina viipurilainen Jaenischin kauppahuone ja Orlov-TÓesmenski & kumppaneiden kauppahuone, jonka omisti kreivi Aleksei Orlov-TÓesmenski. Nämä Viipurin kuvernementin suurimmat sahat tuottivat yhteensä noin tolttia lautaa vuodessa. Kun Aleksei Orlov- TÓesmenski peri vuonna 1783 veljensä Grigori Orlovin Salmin-Suojärven -donaation ja niillä sijainneet sahat, hänestä tuli suurin Vanhan Suomen yrittäjä, joka sahasi vuosittain noin tolttia lautaa. 42 Sahateollisuuden merkitys heijastui myös kartanotalouden sisäiseen järjestykseen. Sellaisilla donaatiolla, joilla verotuksen painopiste oli luontaistuote- ja rahaveroissa, donataarit sallivat talonpoikien metsänkäytön. Tukkien kaataminen ja vetäminen sahoille sekä valmiiden lautojen kuljetus toivat lahjoitusmaatalonpojille rahaa, jolla he pystyivät maksamaan donataarin vaatimat verot. Esimerkiksi ja luvuilla Muolaan ja Valkjärven TÓernyÓevien ja Šuvalovien donaatioilla, joilla noudatettiin vuoden 1728 revision mukaista verotusta, talonpojat maksoivat osan veroistaan käteisellä rahalla luvulla puulla sinänsä ei ollut rahallista arvoa, ainoastaan kaato- ja kuljetustyöllä. Ylhäisaateliin kuuluvat varakkaat donataarit 43 Storch 1796, s. 502, 508; Hannikainen 1888, s ; Ruuth 1911, s. 19. Storchin mukaan huomattava osa Viipurin kuvernementissa tarvittavista tavaroista ja elintarvikkeista tuotiin Pietarista. 44 Ks. esim. Andrei von Freederickszin ja hänen talonpoikiensa välistä kiistaa metsänhakkuista, piirioikeuden päätös 41/1791, ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

235 sallivat talonpoikien kaataa metsää ja myydä tukit sahoille, jolloin myös donataarit saivat rahaverojen muodossa osansa metsistä. Tilanne oli toinen niillä Käkisalmen eteläisen ja pohjoisen provinssin donaatioilla, joiden taloudellinen toiminta ja varallisuus perustuivat talonpoikien päivätöihin. Donataarit oivalsivat, että raaka-aineen hankkimiseksi ja kuljettamiseksi sahoille oli käytettävissä talonpoikien päivätöitä. Talvisin osa talonpojista suoritti päivätyövelvollisuutensa kaatamalla metsää ja vetämällä tukkeja joko donataarin omistamalle sahalle tai jonkun kauppiaan sahalle, jolle donataari oli tukit myynyt. Keväisin talonpoikien päivätöitä voitiin käyttää myös tukkien uittamiseen. Orlovien suurella, kolme pitäjää käsittäneellä donaatiolla Laatokan pohjoispuolella oli riittävästi metsävaroja, lähes vuoden ympäri avoimina virtaavia koskia, talonpoikaista työvoimaa ja laajat Pietarin markkinat, mitkä yhdessä loivat sahateollisuudelle hyvät taloudelliset edellytykset. Suoritettuaan päivätyöt esimerkiksi Orlovien talonpojat jäivät rahapalkkaa vastaan donataarin metsä- ja uittotöihin. Tukkien kaato ja kuljetus merkitsivät niin kruunun- kuin lahjoitusmaatalonpojille huomattavia lisätuloja, joita he käyttivät verojen maksuun ja elintarvikkeiden hankintaan. 43 Myös Käkisalmen eteläiseen provinssiin Pyhäjärven, Raudun ja Sakkolan pitäjiin muodostui sahateollisuustoimintaa, mutta sillä ei kuitenkaan ollut yhtä keskeistä asemaa donataarien tuloissa kuin Käkisalmen pohjoisessa provinssissa. Tämä johtui ennen kaikkea lähiympäristön metsävarojen puutteesta ja siitä, että Käkisalmen eteläisessä provinssissa donaatiot olivat keskittyneet maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Sahojen osuutta donataarien kokonaistuloissa on lähteiden puuttumisen vuoksi vaikea arvioida, mutta ainakin Andrei ja Petr von Freederckszin Pyhäjärven ja Sakkolan donaatioiden sahoilla oli 1780-luvulta lähtien tärkeä merkitys. Lisäksi Käkisalmen eteläisen provinssin donataarit eli muun muassa von Freederickszit, Baljasnyit ja Devierit hankkivat lisätuloja myymällä tukkeja viipurilaisten kauppiaiden omistamille sahoille. 44 Sahalaitoksen perustamiseen liittyi huomattava taloudellinen riski, sillä tekniikkaan ja kiinteistöihin tehdyt investoinnit olivat kalliita. Sahaustoimintaan ryhdyttiin ainoastaan riittävällä pääomalla. Professori Jacob Johann Ursinuksen tapaus osoittaa hyvin, millaisiin riskeihin sahayrittäjä antautui ryhtyessään modernisoimaan samanaikaisesti useita sahalaitoksia suurella velkapääomalla. Vanhan Suomen ensimmäinen yksinomaan sahaustoimintaan keskittynyt donataari, professori Jakob Johann Ursinus osti Salmin, Suojärven ja Impilahden donaation hovimestarinna Catharina Stackelbergin perikunnan järjestämästä huutokaupasta vuonna Vuonna 1770 donaatiolla oli Impilahden Koirinojalla käskynhaltijakaudelta , n:o 253, KA. 45 Ks. luku Ahvenainen 1984, s Sahoja koskevia asiakirjoja, Käkisalmen pohjoinen piirikunta - Salmi 1784, s , d , op. 22, f. 1, LOGAV. 48 Professori Jakob Johan Ursinuksen konkurssia koskevat asiakirjat, s. 55v-57, Hallitsevan Senaatin aktikokoelma n:o 40, KA. Ks. myös n:ot 21, 35, 36 ja 42, KA. 234 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

236 kaksi ja Salmin pitäjän Tulemajoessa yksi saha. Lisäksi Uuksunjoessa toimi lähes ympärivuotisesti kolme sahalaitosta. Tulema- ja Uuksunjokien sahojen yhteenlaskettu vuosituotanto oli noin tolttia. 46 Verorevisiokomission vuonna 1784 tekemän ilmoituksen mukaan Tulema- ja Uuksunjoissa toimivat sahat käyttivät vuosittain noin tukkia, jotka saatiin donaation omilta mailta. 47 Professori Ursinuksen ostomotivaationa oli ajatus laajentaa sahateollisuutta Tulema- ja Uuksunjoissa. Sekä kaupan rahoittamiseksi että sahalaitosten uudenaikaistamiseksi ja laajentamiseksi Ursinus otti lainoja, joita hän ei kuitenkaan kyennyt hoitamaan. Ursinuksen yritys päättyi vuonna 1777 konkurssiin, josta hänet pelasti kreivi Grigori GrigorjevitÓ Orlov maksamalla kaikki Ursinuksen velat. Samalla donaation hallintaoikeus siirtyi Orloville. 48 Ursinuksen tapaus osoitti, että sahaustoiminnan harjoittaminen ja uudenaikaistaminen vaati suuria alkuinvestointeja, joihin kuului myös melkoinen riski ja konkurssin mahdollisuus. Lyöttäytymällä yhteen viipurilaiset kauppiaat ratkaisivat pulmallisen pääomakysymyksen ja jakoivat samalla myös riskin. Donataarit hankkivat pääomansa pääosin itse, jolloin myös riski oli otettava yksin. Ainakin osittain tämä johtui venäläisen aatelin väheksyvästä suhtautumista kauppiaisiin. Donataarien manufaktuuritoiminnan tehostuminen osui yksiin talonpoikien päivätöiden lisäämisen kanssa. Manufaktuuritoiminta ei kuitenkaan käynnistänyt kartanotalouden sisäistä muutosta muualla kuin Stackelbergin, Ursinuksen ja Orlovien donaatiolla Salmissa ja Suojärvellä. Käkisalmen eteläisessä provinssissa muutoksen aiheutti ennen kaikkea uusi maatalous. Viipurin kuvernementissa harjoitetusta viinanpoltosta ei kehittynyt samalla tavalla merkittävää manufaktuuritoiminnan muotoa, kuten muun muassa Keski-Venäjällä ja Virossa. Vanhan Suomen aatelinen kartanotalous oli myös joka suhteessa pienimuotoisempaa kuin esimerkiksi Itä-Viron moisioilla, joiden pellot ja viljantuotto olivat huomattavasti suurempia. Manufaktuuritoiminnan myötä Viipurin kuvernementin aatelinen kartanotalous kaupallistui ja erikoistui, ja erityisesti sahaustoiminnasta tuli Käkisalmen pohjoisen provinssin kartanotalouksien merkittävin tulonlähde Donataarien tulot Donaatioita omistaneen aatelin tulot kasvoivat Vanhassa Suomessa 1770-luvulta lähtien. Kartanotalouksien tuotannolliset muutokset ja siirtyminen kontrahtikäytäntöön loivat edellytykset aatelin tulojen kasvulle. Donaatioiden tulot muodostuivat talonpoikien suorittamista erityyppisistä veroista ja maksuista, elintarvikkeiksi ja manufaktuurituotteiksi muutetuista lahjoitusmaatalonpoikien päivätöistä ja lähes rajoittamattomasta kuljetusvelvollisuudesta. Kartanotaloudessa on aikaisemmin tutkittu lähinnä donaatioilta saatujen tulojen rakennetta ja lahjoitusmailta saatujen verojen muuttamista käteiseksi rahaksi. 1 Hannikainen 1888, s ; Kaukiainen 1983, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

237 Kartanotalouden tarkkaa analyysiä ei ole voitu tehdä, koska tässä tutkimuksessa donataarien omia kartanoarkistoja ei ole ollut käytettävissä. Kansallisarkistossa säilytettävästä Vanhan Suomen tiliasiakirjasarjasta ei myöskään ole apua, koska talonpoikien maksamat verot kuvaavat ainoastaan donaatioiden teoreettista verokertymää. Tilit eivät havainnollista verotuksen ulkopuolelle jääneiden hovileirienkään maatalous-, manufaktuuri- ja sahaustoiminnan tuloja. Erilaisista muista viranomaisarkistoista ja kirjallisuudesta saatuja lahjoitusmaiden vero- ja peltopinta-alatietoja yhdistelemällä saadaan jonkinlainen yleiskuva donataarien tuloista. Tärkeimpinä lähteinä ovat O. Hannikaisen julkaisema tilasto donataarien tuloista vuosilta 1732 ja 1760 sekä Yrjö Kaukiaisen laatima tilasto donataarien tuloista vuosilta 1770, ja Näiden tilastojen ja niihin liitettyjen yksityiskohtien avulla donataarien tulojen kehitystä voidaan tutkia 80 vuoden aikavälillä, mikä luo riittävät edellytykset aatelisen kartanotalouden tulojen muutosten tutkimiselle ja selittämiselle. 1 Obrok- ja barótóina-painotteisten donaatioiden tulorakenne poikkesi selvästi toisistaan. Obrok-verotusta noudattavilla lahjoitusmailla talonpojat suorittivat luontaistuote- ja rahaveroja ja päivätöiden osuus oli vähäisempi. Lisäksi Vanhassa Suomessa oli muutamia obrok-donaatioita, jotka maksoivat pelkkiä rahaveroja. Esimerkiksi vuosiksi Muolaan donaation talonpojat tekivät kreivi Petr GrigorjevitÓ TÓernyÓevin kanssa erityisen sopimuksen, jonka mukaan talonpojat sitoutuivat suorittamaan kaikki veronsa rahassa ja pitämään hovileirin sellaisessa kunnossa kuin se oli ollut vuokrakauden alussa. Myös Kivennavan talonpojat tekivät vuonna 1763 donataarinsa kanssa samansisältöisen sopimuksen, joka oli voimassa viisi vuotta. 2 Myös Kivennavan talonpoikien vuosiksi tekemä rahaverosopimus on hyvä esimerkki tällaisista sopimuksista. Talonpojat sitoutuivat vuosittain kolmessa erässä maksamaan yhteensä ruplaa, joka käsitti kaikki luontaistuote- ja päivätyöverot. Sopimuksessa oli kuitenkin kolme kohtaa, joiden takia kyseessä ei ollut puhdas rahaverosopimus. Talonpoikien piti toimittaa koivuhalkoja donataarin kaupunkiasunnoille Pietariin sekä osallistua hovileirin heinäntekoon ja elonkorjuuseen. 3 Talonpojat tekivät donataarien kanssa myös erillisiä vuokrasopimuksia, joiden kohteena saattoivat olla esimerkiksi hovileirin pellot. Muun muassa kreivitär Natalia Petrovna Golitsynan Muolaan donaation kolmetoista talonpoikaa vuokrasi Pällilän hovileirin pellot 480 ruplan vuosimaksusta vuonna Sopimukseen 2 Kähönen 1985, s Mts Piirioikeuden päätös 16/1792, ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 254, KA. Kiista koski vähäistä summaa, joka oli vuokraajlta jäänyt suorittamatta. Hovileirin vuokranneet talonpojat haastoivat myös muutamia lahjoitusmaatalonpoikia maksamattomista veroista piirioikeuteen, ks. piirioikeuden päätös 65/1792, ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 254, KA. 5 Siviilitribunaalin päätökset 26 ja 72/1794, (26.4. ja ), s v ja v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 82, KA. 6 Siviilitribunaalin päätös 3/1795, ( ), s. 5-9v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 83, KA. 7 Akiander 1864, s Akiander esittää myös vuokrasopimuksen sisällön. 236 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

238 kuului myös hovileirin päärakennuksen korjaaminen. 4 Monet virka-arvoltaan korkeat, syntyperältään ylhäiset ja taloudelliselta asemaltaan varakkaat donataarit, kuten eteläisellä kannaksella donaatioita omistaneet Saltykovit, Šuvalovit ja TÓernyÓevit sekä Käkisalmen pohjoisessa provinssissa Vorontsovit vuokrasivat lahjoitusmaitaan 1770-luvulta lähtien. Donaatioiden vuokraus yleistyi varsinaisesti vasta 1780-luvun jälkipuoliskolla, jolloin donataarit olivat epäonnistuneet lahjoitusmaatalonpoikien panttauksessa Valtiolliseen Laina- Pankkiin. Taustalla vaikutti myös ja 1780-luvulla kiihtynyt ruplan inflaatio, joka pakotti donataarit miettimään, kuinka säilyttää lahjoitusmailta saatavien tulojen taso. Yksi keino lahjoitusmaiden tuoton turvaamiseksi oli vuokrata maat ulkopuoliselle. Vuokrasopimusten mukaan donataarit luovuttivat hovileirit peltoineen ja rakennuksineen vuokramiesten käyttöön ja vuokraaja suoritti kerran vuodessa sovitun summan lahjoitusmaan haltijalle. Tavallisesti sopimukset tehtiin muutamaksi vuodeksi kerrallaan ja niihin kuuluivat myös lahjoitusmaatalonpojilta perittävät verosuoritukset. Vuokraajat olivat usein vakinaisesta palveluksesta eronneita upseereita, viipurilaisia virkamiehiä, porvareita, käsityöläisiä, venäläisiä kauppiaita ja entisiä tilanhoitajia, jotka olivat aikaisemmin olleet donataarien palveluksessa. Esimerkiksi vuonna 1794 Jekaterina Šuvalova vuokrasi Muolaan-Valkjärven donaationsa viipurilaiselle ylimaaoikeuden tuomarille, kollegineuvos Ivan Pirskoille, 5 ja kreivitär Natalia Petrovna Golitsyna vuokrasi Muolaan donaationsa entiselle tilanhoitajalleen Johan Lindemanille. 6 Kreivi Andrei PetrovitÓ Šuvalov vuokrasi Antreassa sijainneen Kavantsaaren donaationsa viipurilaiselle kultaseppä Carl Christofer Forsmanille vuonna Vuokraajat pyrkivät tuottamaan talonpoikaisella työvoimalla mahdollisimman paljon voittoa, mikä merkitsi muun muassa suurilla eteläisen kannaksen donaatioilla siirtymistä barótóina-painotteisempaan verotukseen. Äkilliset muutokset lahjoitusmaiden verotuksessa aiheuttivat vuokramiesten ja talonpoikien välisiä riitoja, joita käsiteltiin runsaasti myös Viipurin kuvernementin eri oikeusasteissa. Esimerkiksi kollegineuvos Ivan Pirskoi ja tilanhoitaja Johan Lindeman muuttivat suurimman osan talonpoikien aikaisemmin maksamista raha- ja luontaistuoteveroista päivätöiksi. Talonpoikien mukaan vuokraajat olivat muuttaneet verojärjestelmää ilmoittamatta tai kysymättä heiltä mitään. Molemmissa tapauksissa muutos oli talonpoikien mukaan tehty myös vilpillisesti, minkä tuloksena Pirskoin talonpojat maksoivat kaksinkertaisia ja Lindemanin talonpojat kolminkertaisia veroja aikaisempiin donaatioilla noudatettuihin vuoden 1728 revision mukaisiin veroihin verrattuna. 8 8 Siviilitribunaalin päätökset 26 ja 72/1794, (26.4. ja ), s v ja v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 82; Siviilitribunaalin päätös 3/1795, ( ), s. 5-9v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 83, KA. 9 Siviilitribunaalin päätös 97/1787, ( ), s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 75, KA. 10 Siviilitribunaalin päätös 68/1794, ( ), s v, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 82, KA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

239 Vuokraajien halukkuus viljellä donataarien hovileirejä perustui ennen kaikkea Taubilan kontrahdin luomaan tilanteeseen, jonka seurauksena kaikilla Käkisalmen eteläisen provinssin donaatioilla oli siirrytty päivätyöpainotteiseen verotukseen. Voitiin siis odottaa taloudellista voittoa, kun ilmaisella työvoimalla pystyttiin viljelemään peltoja ja kuljettamaan elintarvikkeita Pietariin. Vuokrakäytännön yleistymisen myötä vuoden 1728 revision verojen noudattaminen vähentyi myös ylhäisaatelin omistamilla Viipurin provinssin suurilla lahjoitusmailla. Donaatioiden myyminen pietarilaisille kauppaneuvoksille 1800-luvun alussa merkitsi koko vanhan verojärjestelmän päättymistä. Talonpoikien oman taloudenpidon kannalta siirtyminen bartóina-verotukseen merkitsi suurta muutosta, josta talonpojat toistuvasti valittivat alioikeuksille. Donataareillekaan lahjoitusmaan vuokraaminen ei ollut riskitön vaihtoehto. Usein vuokraaja ei kyennytkään suorittamaan vuotuista vuokraa, jolloin donataari haastoi hänet oikeuteen sopimuksen rikkomisesta. Mikäli sopua ei saavutettu, sopimus raukesi ja donataari joutui miettimään uudelleen, miten saada Viipurin kuvernementissa sijainnut lahjoitusmaansa tuottavaksi. Esimerkiksi kreivitär Saltykova oli vuokrannut Kivennavan donaation aunukselaiselle kauppiaalle Mihail Mehkeleville vuonna Heti ensimmäisen verovuoden päätyttyä Saltykova haastoi Mehkelevin piirioikeuteen, koska tämä ei ollut maksanut kopeekkaakaan ruplan vuosivuokrasta. Asiaa tutkittiin siviilitribunaalissa syksyllä 1787, jolloin kauppias Mehkelev ilmoitti kykenevänsä maksamaan vain sata ruplaa koko vuokrasta. 9 Kreivitär Saltykovan huono onni vuokramiestensä suhteen jatkui, sillä vuonna 1787 osia Kivennavan donaatiosta vuokrannut Tallinnan ylimaaoikeuden prokuraattori Otto Krüdner ei suostunut maksamaan sopimuksessa mainittua vuokrasummaa kokonaan, koska Saltykova oli vuokrannut eräitä kyliä kahteen kertaan tilanhoitajalleen kornetti Gustaf Palmqvistille. 10 Hovileirien ja lahjoitusmaatalonpoikien verojen vuokrauksen lisäksi donataarit saattoivat hankkia lisätuloja vuokraamalla viinanpoltto-, kapakointi-, kalastus- ja myllyoikeuksiaan. 11 Oli varsin tavallista, että vaikka donataari viljeli tilanhoitajiensa avulla hovileiriään, niin esimerkiksi viinanpoltto- ja kapakanpito-oikeudet oli annettu vuokralle jollekin donaation ulkopuoliselle yrittäjälle. Esimerkiksi kreivitär Saltykova oli vuokrannut viinanvalmistus- ja kapakoitsemisoikeutensa edellä mainitulle aunukselaiselle kauppiaalle Mihail Mehkeleville 12 ja Sippolan donataari Jan Pieter van Suchtelen haminalaiselle kauppiaalle Carl Bruunille. 13 Myös Laatokan rantapitäjissä sijainneiden donaatioiden kalastusoikeuden vuokraaminen oli tavallista, ja esimerkiksi Sakkolan donataari Petr von Freedericksz oli vuokrannut sen 11 Indova 1952, s Esimerkiksi kreivi Semjon Romanovit Vorontsov oli vuokrannut vuonna 1797 Kurkijoen ja Jaakkiman mainitut oikeudet. 12 Piirioikeuden päätös 32/1785, ( ), s. 3-4, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 248, KA. 13 Piirioikeuden kirjeistö, akti 12, kansio 33, G. A. Dahlin kokoelma, KA. 14 Piirioikeuden päätös 123/1792, ( ), sivunumeroimaton, Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 254, KA. 15 Karste-Liikanen 1968, s ; Engman 1983, s ; Ranta 1986b, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

240 pietarilaiselle kauppiaalle Stepan AleksejevitÓ Petihinille. 14 Ne donaatiot, joiden talousmuoto perustui lahjoitusmaatalonpoikien päivätöihin, poikkesivat niin tuotantosuunniltaan kuin kartanotalouden sisäiseltä järjestämiseltään obrok-veroja noudattavista donaatioista. Päivätyöt muodostivat tällaisten donaatioiden tärkeimmän ja lähes ilmaisen taloudellisen resurssin, jota käytettiin pelto- ja metsätöihin sekä elintarvikkeiden ja manufaktuurituotteiden kuljetuksiin. Vanhassa Suomessa ei ollut ainoatakaan puhdasta barótóina-donaatiota, vaan kaikilla päivätyöpainotteisilla lahjoitusmailla talonpojat maksoivat myös luontaistuote- ja rahaveroja. Päivätöitä laajamittaisesti käyttävien donataarien tulot perustuivat lahjoitusmailta saatavien elintarvikkeiden, raaka-aineiden ja jatkojalosteiden myyntiin. Donataarit myivät viljaa, jauhoja, heinää, voita, maitoa, lihaa, kananmunia ja muita elintarvikkeita sekä polttopuita ja polttivat viinaa, jota anniskeltiin pääasiassa donataarin omistamissa kapakoissa. Lisäksi donataarit kaadattivat talonpoikien verotyöpäivien avulla metsää ja vetoamalla kuljetusoikeuteensa vedättivät talonpojilla tukkeja joko omille tai viipurilaisten kauppiaiden omistamille sahoille. Lahjoitusmaan sijainnista riippuen elintarvikkeiden markkinat olivat Pietarissa, Viipurissa tai Käkisalmessa. Kahdessa jälkimmäisessä paikassa ostajina olivat varuskuntarykmenttien provianttikansliat. Kannaksen eteläosista ja Laatokan Karjalasta kauppatiet suuntautuivat kohti Pietaria, kannaksen keskiosista ja Kyminkartanon läänistä etupäässä Viipuriin ja Haminaan, mutta myös Pietariin. Kesäisin vesitiet muodostivat tärkeän liikenneyhteyden Laatokalta ja Suomenlahdelta Pietariin. 15 Donataarit, jotka eivät asuneet lahjoitusmaillaan, noudattivat pääsääntöisesti obrok-verotusta ja ne, jotka asuivat niillä joko ympärivuotisesti tai ainakin osan vuodesta, noudattivat barótóina-painotteista verotusta. Viipurin provinssin pintaalaltaan ja väkiluvultaan suurilla ylhäisaatelin omistamilla donaatioilla kannaksen eteläosissa noudatettiin aina 1800-luvun alkuun asti rahapainotteista obrok-verotusta, joka perustui vuoden 1728 verorevisioon. Silloin kun hovileiri oli donataarin itsensä viljelyksessä, talonpoikien luontaistuotesuoritukset olivat viljaa, minkä lisäksi maksettiin rahaveroja ja noudatettiin verorevision edellyttämää neljän hevos- ja neljän jalkapäivän mukaista päivätyöverotusta manttaalia kohden. Vastaavasti bar t inapainotteiset lahjoitusmaat olivat syntyperältään, rankiasemaltaan ja varallisuudeltaan alemman aatelin donaatioita lähinnä Käkisalmen eteläisessä provinssissa. Donaatioiden myyminen tuli donataareille kannattavaksi 1800-luvun alussa. Eurooppalaisten sotien varjostaessa myös Venäjää Pietarin liepeillä pidettiin suuria joukko-osastoja, joiden elintarvikehuollosta tuli pietarilaisille kauppahuoneille ja lähiseudun kartanoille merkittävä uusi liiketoimi. Kun lainsäädäntö oli sallinut kauppaneuvoksen arvoon oikeutettujen kauppiaiden ostaa maata, Viipurin kuvernementin eteläosissa sijanneiden Muolaan, Valkjärven ja Kivennavan suurten lahjoitusmaiden 16 Esimerkiksi Olhinien omistaman Muolaan osalta ks. Akiander 1864, s Carsten 1989, s Maan arvonnousu oli yleiseurooppalainen ilmiö, joka johtui kartanotalouden tuottavuuden ja viljan hinnannoususta. Maakaupat yleistyivät ja mukaan tuli myös spekulantteja, jotka eivät aikoneetkaan ryhtyä maanviljelijöiksi. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

241 taloudellinen merkitys nousi nopeasti. Kun sopiva ostaja oli löytynyt ja hinnasta päästy sopimukseen, donataarit eivät epäröineet myydä Vanhassa Suomessa sijanneita lahjoitusmaitaan. Vuosina 1802 ja 1803 Vanhan Suomen donataarien joukkoon tulivat pietarilaiset kauppaneuvokset Mihail Blandov ja Aleksandr Olhin. Yksi keino tulojen lisäämiseksi oli myydä osia lahjoitusmaasta luvun puolella oli olemassa sekä yleisiä koko keisarikuntaa että nimenomaan Viipurin kuvernementtia koskevia lainsäädännöllisiä rajoituksia, jotka estivät yksittäisten talonpoikaiskylien myynnin. Esimerkiksi Vanhassa Suomessa kaupan piti aina kohdistua koko donaatioon, eikä siitä voitu irrottaa yksittäisiä kyliä. Ensimmäinen poikkeus oli TÓernyÓev-sukuisten donataarien omistama Muolaa, josta myytiin vuonna 1801 Hallitsevan Senaatin ylisihteeri Ivan IvanovitÓ Bogajevskille Kangaspellon, Parkkilan ja Kyyrölän venäläiset kylät. Myöhemmin 1810-luvulla ja erityisesti vuoden 1825 lahjoitusmaakomitean mietinnön vahvistamisen jälkeen donaatioita ryhdyttiin vähitellen ja pienemmissä osissa myymään etupäässä viipurilaisille kauppiaille ja muille säätyläisille. 16 Maan arvonnousu lisäsi myös donataarien halukkuutta keinotella suotuisilla suhdanteilla 1700-luvun jälkipuoliskolla. 17 Maan arvo oli kohonnut 1760-luvulta lähtien, koska sahaliikkeen menestys ja kasvuodotukset sekä maanviljelyn tehostuminen ja siihen suotuisasti vaikuttanut Taubilan kontrahti ilmaisine työvoimineen, loivat hyvät edellytykset suhteellisen nopeille taloudellisille voitoille. Lisäksi ruplan arvon heikentyminen merkitsi sitä, että ylimääräiset varat kannatti sijoittaa maahan. Ensimmäinen merkki maan arvon kohoamisesta näkyi Sakkolan Petäjärven donaation kaupoissa. Vuonna 1768 donaation ostanut valtioneuvos Joachim Johann von Sievers maksoi Musin-PuÓkineille ruplaa, ja vastaavasti donaation isältään perinyt Jakob Johann von Sievers sai hyvän voiton myydessään sen pankkiiri Johann von Freederickszille ruplasta vuonna Arvonnousun taustalla oli myös ruplan arvon nopea heikkeneminen, joka selittää kauppahinnasta noin puolet. Toinen puoli selittyy sillä, että von Sieversit olivat rakennuttaneet donaatiolleen uusia rakennuksia ja tehostaneet maanviljelyä. Nämä syyt yhdessä taloudellisten odotusten ja talonpoikien kanssa solmitun verokontrahdin kanssa olivat kaksinkertaistaneet lahjoitusmaan arvon. 18 Myös 1790-luvulla yleistyneet kaupat yhdessä yhä kiihtyvän ruplan inflaation kanssa nostivat lahjoitusmaiden hintoja. Kun Kyminkartanon läänistä luovutettiin 1790-luvulla uusia donaatioita, aatelisarvoja rankitaulukkojen mukaisesti saaneet haminalaiset kauppiaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Hovineuvos Niclas Clayhills osti Pyhtään donaation hopearuplalla Jakov Bolotnikovilta, joka ei ilmeisestikään ymmärtänyt donaationsa todellista arvoa. Clayhills omisti Ahvenkosken kar- 18 Kenraaliluutnantti Jakob Johann von Sieversin ja pankkiiri Johann von Freederickszin välinen kauppakirja , Sakkolan Petäjärven donataarin, tykistön everstiluutnantti Petr von Freederickszin kuolinpesän asiakirjoja, 27 S.D. 1819, VSV, KA. 19 Kaupoista ks. lukua Hannikainen 1888, s , liitteet 4 ja KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

242 tanon ja hänellä oli osuuksia yhdessä haminalaisten porvareiden kanssa muutamista sahoista. Pyhtään donaatio oli oiva lisä hovineuvoksen maanviljelykseen, ja sen metsävaroja puolestaan käytettiin sahojen raaka-aineena. Vielä edullisemman kaupan tekivät viipurilainen kollegineuvos Anton von Rechenberg ja hänen puolisonsa Dorothea Elisabet, jotka ostivat Tallinnan kuvernementin maistraatin prokuraattori Heinrich Christoph Siegelliltä ja Aleksandrinskin tullitirehtööri Gustaf Wilhelm Ulmernilta heidän Joutsenossa sijaitsevat sadan sielun donaationsa yhteensä ruplan kauppahinnasta heinäkuussa O. Hannikainen julkaisi Vanhan Suomen tiliasiakirjasarjasta poimittuja tietoja donataareille lahjoitetuista kruununveroista vuosilta 1732 ja Ne eivät kuitenkaan kerro muuta kuin sen, mikä oli donataarien osuus lahjoitusmaiden teoreettisesta verokertymästä. Näiden tietojen perusteella donataarien tulot olisivat olleet vähäisiä. Esimerkiksi Käkisalmen eteläisen provinssin peltovaltaisilta lahjoitusmailta donataarit saivat vuodessa ainoastaan muutaman sadan ruplan edestä raha- ja viljaveroja. Hannikaisen laskelma ei kerro, kuinka paljon donataarit saivat reaalisia tuloja esimerkiksi elintarvikkeiden myynnistä. 20 Hannikaisen julkaisemista tiedoista ilmenee tärkeä seikka. Vuonna 1760 kaikilta lahjoitusmailta saadut donataarien teoreettiset verokertymät olivat lähes kaksinkertaisia vuoteen 1732 verrattuna. Vuoden 1728 revisiota on pidetty verojärjestelmänä, joka ei sallinut minkäänlaisia muutoksia lahjoitusmaiden veroihin ennen luvulla alkanutta kontrahtikäytäntöä. Väitettä on puoltanut muun muassa se, että ja 1790-lukujen lahjoitusmaiden verotusta käsittelevissä oikeustapauksissa viitattiin donataarien taholta toistuvasti vuoden 1728 verorevision jäykkyyteen. Donataarien mukaan verotus ei ollut huomioinut taloluvun kasvua eikä pellonraivauksen lisääntymistä. Tältä osin donataarien argumentti ei pitänyt paikkaansa. Paremman kuvan donataarien tuloista antaa Viipurin kuvernementin kuvernöörin Nikolai Engelhardtin keisarinna Katariina II:lle lähettämä selvitys vuodelta Keisarinna oli tiedustellut kesäkuussa 1775 Engelhardtilta, kuinka paljon kuvernementin tuloista oli lahjoitettu aatelille ja mikä oli kruunun saama osuus. 21 Huhtikuussa 1776 päivätyssä vastauksessaan kuvernööri Engelhardt antoi keisarinnalle selvityksen siitä, kuinka paljon verotuloja oli lahjoitettu, kenelle donaatiot oli alun perin luovutettu ja ketkä olivat niiden nykyiset omistajat. Donataarien tulojen kannalta asiakirja on kiinnostava ennen kaikkea siksi, että Engelhardt ilmoittaa donataarien saamien verotulojen laskennallisen arvon lisäksi myös niiden reaalisen hinnan Viipurin kuvernöörin Nikolai Engelhardtin ilmoitus Katariina II:lle kesäkuussa 1775, että hän oli vastaanottanut lahjoitusmaita koskevan selvityspyynnön (tarkka päivämäärä puuttuu), s v, d. 664 (2), Donesenija Vyborgskogo gub. N. Engel garta , f. 16, RGADA. 22 Viipurin kuvernöörin Nikolaj Engelhardtin vastaus Katariina II:lle , s , d. 664 (2), Donesenija Vyborgskogo gub. N. Engel garta , f. 16, RGADA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

243 Taulukko 1. Viipurin kuvernementista lahjoitetut verot provinsseittain vuonna 1775 (hopearuplaa, tynnyriä) Verotiloja Rahaa Ruista Kauraa Revisiohinta Markkinahinta Viipurin provinssi / , ,50 Käkisalmen et. provinssi , , ,40 Käkisalmen pohj. provinssi , ,82 Kyminkartanon provinssi 18 1/ ,80 94,85 Yhteensä , , ,57 Lähde: Viipurin kuvernöörin Nikolai Engelhardtin selvitys Katariina II:lle kuvernementin lahjoitetuista veroista , s , d. 664 (2), Donesenija Vyborgskogo gub. N. Engel garta , f. 16, RGADA. Taulukko1 havainnollistaa, millainen ero lahjoitettujen verojen revisio- ja markkinahinnan välillä oli. Raha- ja viljaverot laskettiin yhteen erityisen kaavan mukaisesti, jossa kaikille veroparseleille oli vahvistettu tietty arvo. Tällöin saatiin lahjoitettujen verojen revisiohinta. Vilja ja muut veroparselit muutettiin vuotuisten markkonkitaksojen mukaisesti rahaksi, jolloin nimellisarvojen tilalle saatiin niiden reaaliarvo. Taulukon 2 perusteella Viipurin kuvernementin tuottoisin lahjoitusmaa oli kolme pitäjää käsittänyt Jaakkiman, Kurkijoen ja Koitsanlahden donaatio, jonka vuosituoton viranomaiset arvioivat noin hopearuplaksi. Toiseksi suurin donaatio oli ekonomiakollegion hallinnassa ollut entinen Aleksanteri Nevskin luostarin niin ikään kolme pitäjää eli Sortavalan, Suistamon ja Impilahden käsittänyt donaatio. Kolmanneksi suurimpana oli TÓernyÓevien Muolaan donaatio, jonka tuotto oli arvioitu noin hopearuplaksi vuodessa. Loput 17 donaatiota jäivät vuosituloiltaan alle hopearuplaan vuodessa. Tämän luokittelun perusteella Viipurin kuvernementin lahjoitusmaiden tuottavimpaan luokkaan ( h.rpl/v) kuului kolme, keskiluokkaan ( h.rpl/v) kahdeksan ja alimpaan (alle h.rpl/v) yhdeksän donaatiota. 242 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

244 Taulukko 2. Viipurin kuvernementista lahjoitetut verot provinsseittain vuonna 1775 (verohinta ja markkinahinta, hopearuplaa) Käkisalmen pohjoinen provinssi Verohinta Markkinahinta Salmin pitäjä (C. Arnander + perill.) 988, ,20 Sortavala, Suistamo ja Impilahti (A. Nevskin luostari ja ekonomia-kollegio) 2 575, ,89 Jaakkima, Kurkijoki ja Koitsanlahti (Elisabetin pöytätilukset ja M. I. Vorontsov + perill.) 3 136, ,61 Hiitola (De Hennin + perill.) 365,87 518,90 Hiitola (Sievers + perill.) 865, ,91 Ruskeala, Pälkjärvi ja Suojärvi (A. Buturlin) 341,21 482,60 Uukuniemi (Merikadettikunta) 445,57 629,93 Suojärvi ja osa Pälkjärveä (N. Engelhardt) 302,21 348,76 Yhteensä 9 020, ,80 Käkisalmen eteläinen provinssi Verohinta Markkinahinta Pyhäjärvi (Potemkin ja Trubetskoi) 262,10 466,55 Pyhäjärvi (Matvejev ja Saltykov) 521,97 927,48 Sakkola (Musin-PuÓkin, von Sievers ja von Freedericksz) 672, ,29 Rautu (Devier, Lopuhin ja Devier) 954, ,76 Sakkola (Valamon luostari) 76,31 141,38 Yhteensä 2 487, ,46 Viipurin provinssi Verohinta Markkinahinta Osia Muolaasta, Viipurin pitäjästä ja Antreasta (Šuvalov + perill.) 593, ,84 Osia Muolaasta (TÓerny ev + perill.) 1 850, ,08 Kivennapa (Hovikanslia, Šepelev ja Šuvalov) 856, ,97 Osia Viipurin pitäjästä (Alabardejev + perill.) 200,20 274,08 Viipuri, Jääski ja Antrea (kuv. pöytätilukset) 983, ,07 Säkkijärvi, Viipuri ja Antrea (Viipurin komendantin pöytätilukset) 489,35 773,68 Uusikirkko, Kuolemajärvi, Koivisto (Siestarjoen asetehdas) 774, ,33 Yhteensä 5 748, ,05 Lähde: Viipurin kuvernöörin Nikolai Engelhardtin selvitys Katariina II:lle kuvernementin lahjoitetuista veroista , s , d. 664 (2), Donesenija Vyborgskogo gub. N. Engel garta , f. 16, RGADA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

245 Taulukko 3. Donataarien teoreettiset tulot Vanhan Suomen lahjoitusmailta vuosina 1732, 1760 ja 1775 provinsseittain (hopearuplaa, tynnyriä) Käkisalmen pohjoinen provinssi rahaa viljaa rahaa viljaa rahaa viljaa Salmin pitäjä (C. Arnander + perill.) 575,55 154,08 956,52 211,26 852,75 187,31 Sortavala, Suistamo ja Impilahti (A. Nevskin luostari ja ekonomiakollegio) 1451,22 360, ,42 432, ,63 409,14 Jaakkima, Kurkijoki ja Koitsanlahti (Elisabetin pöytätilukset ja M. I. Vorontsov + perill.) 2426, , ,83 982, ,83 982,00 Hiitola (De Hennin) 183,98 58,08 395,76 65,16 315,58 69,27 Hiitola (Sievers) 410,60 104,16 782,21 143,27 752,97 155,00 Ruskeala, Pälkjärvi ja Suojärvi (A. Buturlin) ,64 44,13 310,48 42,22 Uukuniemi (Merikadettikunta) ,00 88,00 Suojärvi ja osa Pälkjärveä (kuv. N. Engelhardt) ,14 7,00 Käkisalmen eteläinen provinssi rahaa ruista kauraa rahaa ruista kauraa Pyhäjärvi (Potemkin ja Trubetskoj) 92,18 209,16 32,23 94,82 215,16 33,21 Pyhäjärvi (Matvejev ja Saltykov) 173,84 390,08 60,31 190,19 427,00 66,00 Sakkola (Musin-PuÓkin, Sievers ja von Freedericksz) 206,50 421,10 65,26 256,70 535,13 83,21 Rautu (Devier, Lopuhin ja Devier) 310,29 690,21 107,30 349,53 779,26 121, KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

246 Viipurin provinssi rahaa viljaa rahaa viljaa rahaa viljaa Osia Muolaasta, Viipurin pitäjästä ja Antreasta (Šuvalov + perill.) 369,29 283,02 924,12 730,14 374,67 303,06 Osia Muolaasta (TÓernyÓev + perill.) 849,07 787, , , , ,00 Kivennapa (Hovikanslia, Šepelev ja Šuvalov) 324,72 263,07 669,68 145,27 549,12 427,00 Osia Viipurin pitäjästä (Alabardejev + perill.) 171,80 52,15 159,23 56,26 159,23 56,26 Viipuri, Jääski ja Antrea (kuv. pöytätilukset) ,14 426, Säkkijärvi, Viipuri ja Antrea (Viipurin komendantin pöytätilukset) ,52 216,13 273,52 216,13 Lähde: Hannikainen 1888, s ; Viipurin kuvernöörin Nikolai Engelhardtin selvitys Katariina II:lle kuvernementin lahjoitetuista veroista , s , d. 664 (2), Donesenija Vyborgskogo gub. N. Engel garta , f. 16, RGADA. Verrattaessa Engelhardtin vuoden 1775 selvitystä Hannikaisen julkaisemiin vuoden 1732 verotustietoihin havaitaan donataarien tulojen monin paikoin kasvaneen Viipurin ja Käkisalmen pohjoisessa provinssissa. Sen sijaan Käkisalmen eteläisessä provinssissa donataarien tulot eivät olisi kasvaneet yhtä nopeasti kuin muualla Viipurin kuvernementissä. Osittain tämä pitää paikkansa, mutta eroon vaikuttaa myös tilastoimistapa. Käkisalmen eteläisen provinssin lahjoitusmailla siirryttiin Engelhardtin tilaston laatimisen yhteydessä obrok-verotuksesta barótóina-painotteisempaan verotukseen. Kun talonpoikien raha- ja muita luontaistuoteveroja vähennettiin ja vastaavasti päivätöitä lisättiin, oli tuloksena tilastossa selvästi näkyvä rahaverojen lasku. Päivätöiden laskennallinen muuttaminen rahaksi vuoden 1728 revision mukaisella kaavalla suosi donataareja, koska talonpoikien työpanos rahaksi muutettuna oli huomattavasti alhaisempi kuin jos päivätöitä käytettiin tehokkaasti hovileirien pelloilla elintarvikkeiden tuottamiseen. Verrattaessa päivätöiden laskennallista arvoa markkinahintaan voidaan havaita, että barótóina-painotteinen verotus suosi donataareja kruunun kustannuksella. Vuosina 1760 ja 1775 donataarien tulot vähentyivät lievästi Viipurin provinssissa ja Käkisalmen pohjoisessa provinssissa. Osittain myös tämä johtui kartanotalouksien sisäisissä järjestelyissä tehdyistä muutoksista. Todellisuudessa tulojen lasku oli huomattava, sillä rahanarvon heikkeneminen vähensi niiden donataarien tuloja, jotka 23 Rahanarvon heikkenemisestä ja sen vaikutuksesta hintoihin, Kaukiainen 1970b, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

247 perustivat talousmuotonsa rahaveroille. 23 Sekä Hannikaisen että Engelhardtin tilastot eivät kerro mitään hovileirien osuudesta donataarien tuloissa. Koska hovileirit olivat kruununverotuksen ulkopuolella, ei kruunun tekemien tilien perusteella voida selvittää donataarien kokonaistuloja. Hovileireistä saatavat tulot olivat niin merkittäviä, että niiden huomiotta jättäminen vääristäisi kartanotalouden vuotuista tuottoa. Hovileirien maanviljelys oli tärkeää, sillä 1770-luvulta lähtien, jolloin maatalous tehostui Vapaan Talousseuran vaikutuksesta myös Viipurin kuvernementin aatelisilla lahjoitusmailla, uudistukset kohdistettiin nimenomaan hovileirien peltoihin, niittyihin ja talousrakennuksiin. Donataarien kokonaistulojen laskeminen on lähes mahdoton tehtävä, koska kartanotaloudessa oli runsaasti erilaisia tulonlähteitä, joiden tutkimiseen tarvittaisiin kartanoiden omaa tilinpitoa. Vaikka maataloudesta ja talonpoikien veroista saatavat tulot olisikin mahdollista laskea tilastollisten menetelmien avulla, niin jäljelle jää vielä useita muita selvittämättömiä muuttujia (muun muassa viinan, sahatavaran ja lankkujen myyntitulot sekä erilaiset vuokratulot). Lisäksi 1770-luvulla alkanut nopea inflaatio heikentää tilastollisten arvioiden luotettavuutta, vaikka eri tuotteille pystyttäisiinkin laskemaan indeksit. Yleisesti voidaan kuitenkin todeta, että donataarien tulot lisääntyivät erityisesti Käkisalmen eteläisen provinssin päivätyöpainotteisilla lahjoitusmailla 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Kaukiainen on erilaisia arkistolähteitä ja kirjallisuustietoja yhdistelemällä laskenut vuoden 1812 hintojen mukaisesti muutamien lahjoitusmaiden manttaali- ja aaterikohtaisen tuoton vuosina Taulukko osoittaa donaatioiden manttaali- ja aaterikohtaisen tuoton kasvun, mutta edellä mainituista syistä sekään ei anna tarkkaa kuvaa donataarien lahjoitusmailta saamista kokonaistuloista. 24 Jonkinlainen arvio eräiden donataarien maataloudestaan saamista keskimääräisistä vuosituloista on mahdollista saada, kun Kaukiaisen laskelmaan yhdistetään kunkin donaation ja hovileirin manttaali-, aateri- ja arvioruplaluvut. Taulukon 4 perusteella voidaan havaita, että esimerkiksi prikaatinkenraali Andrei von Freederickszin tulot lähes kolminkertaistuivat, mutta toisaalta esimerkiksi hoviapteekkari von Briskornin perikunnan tulot pysyivät ennallaan ja luvun alussa von Freedericksz sai vuodessa 52 aaterilta keskimäärin ruplaa ja vuosina ja yhteensä peräti ruplaa. Kollegineuvos Baljasnyi sai 45 aaterilta lähes ruplaa ja noin Kaukiainen 1983, s Tässä tutkimuksessa laskelmaan on otettu vain sellaisia donaatioita, joista on tietoja vähintään kahdelta eri ajanjaksolta. 246 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

248 Taulukko 4. Eräiden Viipurin kuvernementin donataarien keskimääräiset tulot vuosina (vuoden 1812 hintojen mukaan, neljä arvioruplaa = 1 aateri) Käkisalmen eteläinen provinssi Pyhäjärvi: Andrei von Freedericksz Taubila - 53 aateria - 180/500/500 rpl/aatr./vuosi Vasili Baljasnyi Konnitsa - 45 aateria -?/330/500 rpl/aatr./vuosi Rautu: Von Briskorn/Fock Sumbula - 32,5 aateria - 350/350/350 rpl/aatr./vuosi Hiitola: De Hennin Asila - 37 aateria - 160/360/360 rpl/aatr. vuosi Kurkijoki/Jaakkima: Vorontsov Tervu arviorpl. = 121,5 aateria -?/430/590 rpl/aatr./vuosi Käkisalmen pohjoinen provinssi Salmi/Suojärvi (v ): Orlov/Orlov-TÓesmenski - Salmi = 400 arviorpl = 100 aatr. (vuoteen 1804 asti) - Suojärvi = 100 arviorpl = 25 aatr (vuodesta 1804 alkaen 125 aateria) - 100/?/310 rpl/aatr./vuosi Lähteet: Kaukiainen 1983, s. 115; Opisanie Vyborgskoj Gubernii 1800/1801, s. 71, 97, 100, d. 200, op. 312, f , RGIA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

249 ruplaa vuodessa. 25 Suurin osa donataarien tuloista muodostui niistä talonpoikien päivätöistä ja kuljetusvelvollisuuksista, jotka käytettiin hovileirin pelloilla, metsissä, manufaktuureissa ja sahoilla. Talonpoikien verot olivat kaksin- ja jopa kolminkertaiset vuoteen 1770 verrattuna, mutta tämä on suhteutettava väki- ja tilaluvun kasvuun. Esimerkiksi kollegineuvos Baljasnyin Konnitsan donaatiolla talonpoikaistilojen aateriluku oli kasvanut vuoden 1728 revision ilmoittamasta 27 aaterista 45:een ja von Freederickszinkin donaatiolla 38:sta 52 aateriin. Donaatioiden aateriluku kaksinkertaistui, mutta esimerkiksi von Freederickszin Taubilan donaatiolla talonpoikien verorasitus kolminkertaistui. Suhteutettaessa lahjoitusmaatalonpoikien verotus aateria kohden havaitaan verotuksen kiristyneen selvästi. Etsittäessä selityksiä talonpoikien valituksille on huomioitava siis myös verorasituksen kasvu aateria kohden. Pelkkää obrok-verotusta noudattavilla lahjoitusmailla ei päästy samanlaisiin vuosituloihin kuin päivätyöpainotteisilla Käkisalmen eteläisen provinssin donaatioilla, koska inflaatio heikensi obrok-verotusta noudattavien donataarien tuloja. Verojen korottaminen ei suinkaan merkinnyt donataareille varmoja lisätuloja, sillä useimmiten talonpojat eivät kyenneet maksamaan niitä. Esimerkiksi Semjon Vorontsovin Kurkijoen ja Jaakkiman donaatiolla kasautuvista verorästeistä muodostui ajan oloon suuri ongelma. Vielä vuonna 1800 verorästejä oli hieman alle 30 paperiruplaa ja kymmenen vuotta myöhemminkin vielä 390 paperiruplaa. Rahanarvon heikkeneminen ja verotuksen tiukentuminen 1810-luvulla näkyi välittömästi rästien lisääntymisenä: 1812 niitä oli noin tuhat paperiruplaa, 1815 noin 2 600, 1817 yli ja 1819 lähes paperiruplaa. Vuotta myöhemmin verorästien määrä oli ylittänyt jo paperiruplaa. 26 Kartanotalouden kohentumisesta ja rahanarvon heikkenemisestä aiheutunut maan hinnannousu yhdessä suotuisten suhdanteiden kanssa nostivat donaatioiden arvoa. Maatalouden kone- ja laiteinvestoinnit, tuottavat pellot, sahalaitokset ja korjatut rakennukset herättivät venäläisten ostajien kiinnostuksen erityisesti Käkisalmen eteläisen provinssin donaatioihin. Helmikuussa 1810 tunnettu pietarilainen kauppaneuvos Abram Peretts (Peretc, Peretz) tarjosi Taubilasta Andrei von Freederickszille paperiruplaa, mutta von Freedericksz ei ollut halukas myymään donaatiotaan. 27 Hän katsoi, että inflaatio oli laskenut rahan arvoa joka vuosi, eikä muutoksia ollut näköpiirissä. Tässä mielessä von Freedericksz oli oikeassa, sillä rahanarvon heikkeneminen jatkui koko 1810-luvun, jolloin kiinteään omaisuuteen sijoitetun varallisuuden merkitys nousi entisestään. Donataarien tulot Vanhan Suomen lahjoitusmailta kasvoivat 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä ja 1800-luvun alussa. Aluksi sekä päivätyö- että raha- ja luontaistuoteveropainotteiset sekamuodot olivat tavallisia, mutta 1780-luvulta alkaen päivätyöpainotteiset veromallit yleistyivät. Sekamuodot olivat vallitsevia Viipurin provinssin suurilla, ylhäisaatelin omistuksessa olevilla donaatioilla ja päivätyöt puolestaan Käkisalmen eteläisen provinssin lahjoitusmailla. Päivätöiden yleistyminen 26 Indova 1952, s Kauppaneuvos Abram Peretts paroni Andrei von Freederickszille , d. 1, f. 535, LOGAV. 248 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

250 johtui rahanarvon heikenemisestä ja maataloustuotannon lisääntymisestä. Myös manufaktuuritoiminta, sahalaitosten ylläpitäminen ja raaka-aineen hankkiminen sekä valmiiden tuotteiden kuljetus kysyivät talonpoikaisia päivätyösuorituksia. Päivätyöpainotteinen verotus oli donataarien näkökulmasta katsottuna taloudellisesti kannattavampi. Vanhan Suomen kartanotalous oli verojärjestelmänsä osalta monimuotoinen erityisesti 1770-luvulle asti, jolloin rahanarvon heikkeneminen pakotti donataarit siirtymään barótóina-painotteisempaan verotukseen. Vielä 1760-luvulla talonpojat saattoivat toimia jopa verojensa vuokraajina, kuten Muolaassa ja Kivennavalla, kun taas 1800-luvun alussa tapahtuneiden omistajanvaihdosten myötä myös näillä donaatioilla siirryttiin päivätyöpainotteiseen verotukseen Kartano-oikeus lahjoitusmailla Lahjoitusmaatalonpoikien avioitumis-, muutto- ja liikkumisoikeudet Venäjällä ja Elben itäpuolisessa Euroopassa maaorjien avioitumista ja liikkumista säätelivät monet tekijät. Kartanon näkökulmasta kyse oli työvoiman saannin turvaamisesta ja valvonnasta. Talonpoikien kulkemista esimerkiksi kaupunkeihin valvottiin erilaisten lupakirjeiden ja passien avulla. Kuten luvussa 5.4. todettiin, keskeisimpiä talonpoikien liikkumista rajoittaneita tekijöitä olivat avioliittojen solmimista koskevat määräykset. Tässä luvussa analysoidaan muun muassa lahjoitusmaiden avioliittokenttiä ja vastataan kysymykseen, rajoittivatko donataarit lahjoitusmaatalonpoikien avioitumista. Mikäli donataarit kontrolloivat avioliittojen solmimista ja lahjoitusmaatalonpoikien liikkumista, talonpoikia olisi pidettävä maaorjina. Tässä kohden on tehtävä käsitteellinen ero talonpoikien yleisen liikkuvuuden ja esimerkiksi avioliiton kautta tapahtuvan kotipaikan juridisen vaihtumisen välillä. Jälkimmäinen korreloi talonpoikien henkilökohtaisen vapauden kanssa, kun taas edellinen kertoo donataarin luvalla tapahtuvasta liikkumisesta. Avioliittokentällä tarkoitetaan tiettyä maantieteellistä tai sosiaalista aluetta, jolta yhteisön jäsenet hakevat vihkikumppaninsa. 1 Jos donataarit rajoittivat talonpoikien avioitumista donaation ulkopuolelle, jokaisen lahjoitusmaan voisi olettaa muodostavan oman avioliittokenttänsä. Lahjoitusmaahan rajautuva avioliittokenttä saattoi käsittää joko useita seurakuntia, kuten esimerkiksi Vorontsovien Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden tai Orlov-TÓesmenskien Salmin ja Suojärven donaatio, tai yhden seurakunnan sisällä saattoi olla kaksi tai useampia donaatioita, kuten esimerkiksi Pyhäjärvellä ja Raudussa. 1 Lehtonen 1968, s. 5. Avioliittokenttiä on tutkittu lähinnä kansatieteellisesti. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

251 Lahjoitusmaatalonpoikien avioliittokenttiä on tutkittu seurakuntien kirkonkirjojen vihittyjen luetteloiden perusteella, ja otosyksiköiksi on valittu erikokoisia donaatioita. Seurakuntakohtaisissa vihittyjen luetteloissa ilmoitetaan avioparin kotikylä ja pitäjä, mikäli sulhanen oli toisesta seurakunnasta. Avioliittojen merkitsemisessä vältyttiin päällekkäisyyksiltä, sillä solmitut avioliitot merkittiin ainoastaan morsiamen kotiseurakunnan vihittyjen luetteloon. Vihittyjen luetteloiden puuttuminen on asettanut tiettyjä rajoituksia otosyksiköiden valitsemiselle, sillä esimerkiksi ortodoksisten seurakuntien vihittyjen luetteloita 1700-luvun osalta ei ole säilynyt Suomessa. 2 Lahjoitusmaatutkimuksissa ei ole laajemmin otettu kantaa talonpoikien muutto- ja avioitumisoikeuteen. Muutamissa lahjoitusmaapitäjiä koskevissa paikallishistoriallisissa tutkimuksissa on todettu, että talonpoikien liikkumista rajoittivat donataarin määräämät muuttokiellot. Esimerkiksi Eino Puramo kirjoittaa Kurkijoen kihlakunnan historiassa, että donataari Pavel Skavronski määräsi vuonna 1783 lahjoitusmaansa talonpojille muuttokiellon. 3 Väitettään huolellisesti perustelematta myös eräät muut tutkijat olettivat, että 1770-luvulla alkanut kartanotalouden tehostuminen ja sitä seurannut työvoiman tiukka kontrolli aiheuttivat lahjoitusmaatalonpoikien avioitumis- ja muuttorajoituksia. Yrjö Koskisen Oppikirja Suomen kansan historiassa teoksen mukaan Viipurin kuvernementinhallitus olisi lokakuussa 1784 määrännyt, että hovileireissä asuvat naiset eivät saaneet avioitua toisen hovin talonpojan kanssa ilman donataarin lupaa. Tieto perustui Johan Magnus Saleniuksen tuolloin käsikirjoitusvaiheessa olleeseen Valkjärven Pitäjän Kertomukseen, sillä Oppikirjan muissa painoksissa Koskinen viittaa juuri häneen. 4 Sakkolan pastorina 1880-luvun lopussa toiminut A. A. Neovius kuitenkin huomautti Suomen Historialliselle Seuralle syyskuussa 1888 lähettämässään tiedonannossa, että Salenius ja Koskinen olivat tulkinneet asiakirjoja erheellisesti. Neoviuksen selvityksen mukaan sen enempää Viipurin kuvernementinhallitus kuin konsistorikaan eivät itse asiassa hyväksyneet donataarien esittämää muuttorajoitusta. Kaksi vuotta myöhemmin antamassaan vastauksessa Salenius myönsi Neoviuksen argumentin oikeaksi. Neoviuksen tarkka selvitys muuttokieltojen puuttumisesta ei kuitenkaan antanut Yrjö-Koskiselle aihetta muuttaa asianomaista kohtaa, vaikka hän oli läsnä mainitussa Seuran kokouksessa, jossa Neoviuksen kirjettä käsiteltiin. 5 Taulukossa 5 esitetään Muolaan ja Kivennavan seurakunnissa solmitut avioliitot viiden vuoden välein vuosina Taulukkoon 6 on lisätty edellisten pitäjien lisäksi myös Sakkola, Rautu ja Valkjärvi, joiden vihittyjen luettelot alkavat 1760-luvulta. Kunkin seurakunnan kohdalla on esitetty avioliittojen kokonaismäärä otos- 2 Ortodoksisten Salmin, Impilahden ja Suistamon seurakuntien 1700-luvun vihittyjen luettelot ovat RGIA:ssa Pietarissa fondissa n:o 19 (Pietarin konsistori, op. 111, 124, 125:2 ja 126). Ortodoksisista kirkonkirjoista (ven. metri eskie knigi) Suomessa, ks. Paaskoski 1994d, s Puramo 1958, s Koskinen 1869, s. 507; Salenius 1870, s Neovius 1889, s ; Salenius 1891, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

252 Taulukko 5. Muolaan ja Kivennavan seurakunnissa solmittujen avioliittojen määrä vuosina Muolaa Kivennapa Avioliittoja yhteensä 2. Eri seurakuntalaisten solmimat avioliitot Lähde: Muolaan ja Kivennavanseurakuntien vihittyjen luettelot. Taulukko 6, Muolaan, Kivennavan, Sakkolan, Raudun ja Valkjärven seurakunnissa solmitttujen avioliittojen määrä vuosina Muolaa Kivennapa Sakkola Rautu Valkjärvi Avioliittoja yhteensä 2. Eri seurakuntalaisten solmimat avioliitot Lähde: Muolaan, Kivennavan, Sakkolan, Raudun ja Valkjärven seurakuntien vihittyjen luettelot. vuotena ja seurakunnan ulkopuolisten kanssa solmittujen avioliittojen lukumäärä. Muolaan seurakunta käsitti kaksi ja vuodesta 1801 lähtien kolme donaatiota sekä Raudun seurakunta kolme, joten näiden pitäjien kohdalla osa seurakuntien sisäisistä avioliitoista saattoi olla kuitenkin eri donaatioiden välisiä. Lähdeaineistosta käy ilmi, että eri seurakuntalaisten välisiä avioliittoja solmittiin kahta lukuunottamatta jokaisena otosvuonna. Taulukot 5 ja 6 osoittavat, että lahjoitusmaatalonpojat etsivät puolisoitaan ja solmivat avioliittojaan donaatioiden rajoista riippumatta. Tilanne oli vastaavanlainen myös Ruotsin puoleisessa Suomes- KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

253 sa, jossa esimerkiksi Wrede-suvun Elimäen kartanolta kotoisin olevat talonpoikaistytöt solmivat avioliittoja seurakunnan ulkopuolelta tulevien talonpoikien kanssa. Avioliittokentät ulottuivat lännessä Porvoon pitäjään, Loviisaan ja Lapinjärvelle saakka. Idässä valtakuntien välinen rajakaan ei estänyt Pyhtäältä ja Kymistä kotoisin olevia talonpoikia solmimasta avioliittoja elimäkeläisten kanssa. 6 Eri donaatioiden talonpoikien väliset avioliitot näyttäisivät olleen yleisempiä 1700-luvun kahdella ensimmäisellä kolmanneksella kuin vuosisadan lopussa ja 1800-luvun alussa. Kartanotalouden tehostumisen ja päivätyöpainotteisen kontrahtikäytännön yleistyminen ei kuitenkaan ollut se tekijä, joka laski eri seurakuntien välisten avioliittojen määrää. Seurakunnan sisäisten avioliittojen määrän kasvu selittyy 1700-luvun jälkipuoliskon nopealla väestönkasvulla, jolloin aviopuolisoita löytyi omasta kotiseurakunnasta aikaisempaa helpommin. Oman pitäjän ja seurakunnan lisäksi lahjoitusmaatalonpojat etsivät aviopuolisoitaan kauempaakin. Esimerkiksi sakkolalaiset solmivat suurimman osan oman seurakunnan ulkopuolisista avioliitoista lähipitäjien eli Raudun, Pyhäjärven, Valkjärven, Muolaan ja Räisälän asukkaiden kanssa, joskus myös inkeriläispitäjien asukkaiden kuten esimerkiksi lempaalaisten kanssa. Lempaalasta kotoisin olevat miehet hakivat morsiamia myös erityisesti Raudusta. Vastaavasti kivennapalaiset hakivat puolisoitaan Muolaasta, Valkjärveltä, Uudeltakirkolta, Raudusta ja Inkerin puolelta Valkeasaaresta. Koska seurakuntakohtaiset muuttaneiden luettelot (muuttokirjat) puuttuvat, ei voida kontrolloida riittävän tarkasti, jäivätkö esimerkiksi sulhaset kotivävyiksi tai lähtivätkö morsiamet miestensä kotitaloihin miniöiksi. Vastauksen antaminen edellyttäisi perusteellista talonpoikaisyhteisön mikroanalyysiä, joka ei kuitenkaan tämän tutkimuksen kysymyksenasettelun, eli mahdollisen muutto-oikeuden toteamisen, kannalta ole olennainen. 7 Huomattavasti kiinnostavampi kysymys liittyy siihen, miten donataarit suhtautuivat työvoiman siirtymiseen lahjoitusmaiden ulkopuolelle. Sen enempää kirkonkirjoissa kuin esimerkiksi Viipurin konsistorin arkistossa ei ole tietoja siitä, rajoittivatko donataarit avioliittojen solmimista tai vaativatko he venäläisen käytännön mukaisesti sulhaselta ja hänen perheeltään erityistä korvausta morsiamen siirtymisestä donaation ulkopuolelle. Päivätyöpainotteista kartanotaloutta harjoittavat donataarit eivät pitäneet talonpoikiensa vapaasta avioitumisoikeudesta, mutta valitusten ja oikeustapausten puuttuminen osoittaa, ettei avioliittojen kontrolloiminen selvästikään kuulunut Vanhan Suomen donataareille. Ainoastaan yhdessä tapauksessa on säilynyt tietoja, että donataari olisi puuttunut lahjoitusmaatalonpojan solmimaan avioliittoon. Valkjärven seurakunnan muuttaneiden luettelossa vuodelta 1813 on yksi muuttokirja, jossa Veikkolan donataari kauppaneuvos Mihail Blandov ei antanut muuttolupaa kivennapalaisen tytön kanssa avio- 6 Elimäen vihityt v , Sakkolan vihityt v ; Kivennavan vihityt v ; Paaskoski 1996b, s Kauppaneuvos M. Blandovin kirje koskien Tapani Pekanpoika Äikään muuttoa Kivennavalle, ja kirkkoherra Sylvinin samaa asiaa koskeva kirje , sivunumerointi puuttuu, Valkjärven seurakunnan muuttaneet, mf. UK KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

254 liiton solmineelle Tapani Pekanpoika Äikäälle ennen kuin talonpoika oli suorittanut kaikki päivätyönsä, kuljetusvelvollisuutensa ja luontaistuoteveronsa. Valkjärven seurakunnan kirkkoherra vahvisti omassa kirjeessään, ettei Äikäällä ollut esteitä muuttaa kotivävyksi morsiamensa tilalle Kivennavalle, kunhan hän ensin suorittaisi veronsa. 8 Donaatioiden rajat eivät siis määritelleet lahjoitusmaatalonpoikien avioliittokenttiä, koska vihkikumppaneita etsittiin laajaltakin alueelta. Avioliittokenttiin vaikuttivat paljon enemmän talonpoikien liikkuvuus ja kaupalliset suhteet. Pietariin suuntautuneiden rahdinajomatkojen aikoina talonpoikaisnuorukaiset katselivat morsiamia tienvarsikylistä, mikä selittää luontevasti avioliittokenttien laajuutta. Analyysin perusteella voidaan todeta, etteivät donataarit puuttuneet talonpoikien avioliittoihin, eikä talonpojilla tältä osin ollut muuttorajoituksia. Lahjoitusmaatalonpoikien muutto- ja liikkumisoikeuteen on jo aikaisemmin viitattu talonpoikien panttausta (4.5.) ja kontrahtikäytäntöä koskevissa alaluvuissa (6.1.3.). Viipurin kuvernementin oikeuslaitoksen ja donataarien välisissä talonpoikien panttausoikeutta koskeneissa kiistoissa Hallitseva Senaatti totesi selvästi, että lahjoitusmaatalonpojat eivät kelvanneet Valtiollisen Laina-Pankin myötämien lainojen vakuudeksi, koska heillä oli oikeus muuttaa lahjoitusmaalta kruununmaalle tai päinvastoin. Kontrahtikiistojen yhteydessä oikeuslaitos yhdessä keskus- ja paikallishallinnon viranomaisten kanssa katsoi, että talonpoikien oli muutettava pois tiloiltaan, elleivät he maksaneet verojaan asianmukaisesti. Muutto-oikeuden kannalta kontrahtiriitojen yhteydessä tapahtuneet talonpoikien häädöt ja heidän muuttonsa joko kruununmaalle tai toisen kartanon alueelle eivät ole hyviä esimerkkejä, koska talonpojat muuttivat poikkeusolosuhteissa taloudellisen pakon edessä. Donataarien lisäksi Viipurin kuvernementin omatkaan viranomaiset eivät seuranneet suopeasti talonpoikaisperheiden yrityksiä siirtyä lahjoitusmailta kruununmaille. Edellä mainittujen kirjallisuustietojen lisäksi ainakin yhdessä 1790-luvun oikeustapauksessa on tietoja donataarin kieltämästä talonpoikien muutto-oikeudesta ja kiellon seuraamuksista. Tapaukseen ei liittynyt häätöjä tai talonpoikien tekemiä muuttoja, vaan kyseessä oli pelkkä muutto-oikeuteen kohdistunut riita. Lokakuussa 1793 Pyhäjärven Taubilan donataari paroni Andrei von Freedericksz määräsi talonpojille ehdottoman muuttokiellon. Tapauksen tutkiminen siirtyi välittömästi piirioikeuteen, jossa von Freedericksz oli perustellut kantaansa sillä, että muutto-oikeus ei kuulunut hänen gutsbauereilleen. Tammikuussa 1794 antamassaan päätöksessä ylimaaoikeus katsoi, ettei von Freederickszin määräys ollut oikeudellisesti pätevä. Viipurin siviilitribunaali yhtyi ylimaaoikeuden päätökseen ja kielsi von Freedericksziä rajoittamasta talonpoikien vapaata muutto-oikeutta. 9 Vanhan Suomen oikeuslaitos puuttui siis nopeasti von Freederickszin kieltoon, joka olisi tehnyt talonpojista maaorjia. Lahjoitusmaatalonpoikien muutto-oikeus näkyy myös Viipurin kameraalihovin 9 Siviilitribunaalin päätös n:o 52/1794 ( ), s , Vanhan Suomen tuomiokirjoja käskynhaltijakaudelta , n:o 82, KA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

255 laatimista väestöluetteloista, joissa mainittiin myös piirikunnasta toiseen muuttaneet talonpojat. Vuonna 1802 laaditun luettelon mukaan talonpoikia muutti runsaasti lahjoitusmailta kruununmaille ja päinvastoin. Tästä esimerkkinä olivat muun muassa Säkkijärveltä Muolaaseen ja Valkjärvelle muuttaneet talonpojat. Kyseisenä vuonna Viipurin kuvernementissa vaihtoi piirikuntaa 235 kruunun-, 191 lahjoitusmaa- ja 16 ekonomiakollegiolle kuuluvaa talonpoikaa. Valtaosa lahjoitusmaatalonpoikien muutoista tehtiin Viipurin piirikuntaan (186), Käkisalmen eteläiseen piirikuntaan neljä ja Sortavalan piirikuntaan vain yksi muutto. 10 Asiakirja osoittaa selvästi, että lahjoitusmaatalonpojilla oli muutto-oikeus, jota he myös käyttivät. Kuten avioituminen myös lahjoitusmaatalonpoikien muu liikkuminen donaatioiden ulkopuolella oli suhteellisen vapaata, kunhan heillä oli mukanaan asianmukaiset lupakirjeet. Tältä osin Vanhan Suomen talonpoikien liikkuminen ei poikennut esimerkiksi ruotsalaisista rälssilampuodeista. Lahjoitusmaatalonpoikien vapaasta liikkuvuudesta 1700-luvulla on säilynyt ainoastaan muutamia yksittäisiä tietoja. Niiden avulla kuitenkin tiedetään, millaisia lupia lahjoitusmaatalonpojat tarvitsivat ja millaiset mahdollisuudet talonpojilla oli esimerkiksi lähteä kausitöihin Pietariin. Pietarin matkaa varten Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpoika tarvitsi kaksi lupakirjettä, joista ensimmäinen anottiin donataarilta ja toinen oman piirikunnan paikallisviranomaisilta. Viranomaisten myöntämät luvat tai passit kirjattiin erityiseen luetteloon. Tavallisesti passeja myönnettiin vuodeksi tai kahdeksi, ja esimerkiksi 1812, jolloin Vanha Suomi oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan, vuoden mittaisesta passista piti maksaa kolme ruplaa. Tammi- ja maaliskuun välisenä aikana vuonna 1812 pelkästään Käkisalmen kihlakunnasta myönnettiin talonpojille hieman yli 200 passia, ja joukossa oli runsaasti lahjoitusmaatalonpoikia muun muassa suurista donaatiopitäjistä eli Raudusta, Sakkolasta ja Pyhäjärveltä sekä kauempaa Hiitolasta, Kurkijoelta ja Jaakkimasta. 11 Donataarilta tai hänen tilanhoitajaltaan lahjoitusmaatalonpoika tarvitsi toisen lupakirjeen (ven. propusk), joka oli tavallisesti kirjeen muotoon laadittu selvitys, jossa mainittiin kenelle ja miksi ajaksi liikkumislupa oli myönnetty ja mihin sen kantaja oli matkalla. Esimerkiksi paroni Andrei von Freederickszin Pyhäjärven Taubilan donaation talonpoika Ivan Makaroville oli myönnetty toukokuussa 1800 passi (bilet dlja svobodnago propuska), joka oikeutti hänet liikkumaan vapaasti puutavaran kuljetuksessa Laatokalla. 12 Donataarien yritykset rajoittaa talonpoikien liikkumista liittyivät vallitsevaan kartanotalouden tuotantosuuntaan. Talonpoikien Pietarin matkoja rajoitettiin selvästi, jos donaatiolla noudatettiin päivätyö- ja kuljetuspainotteista verotusta. Talonpoikien omaa rahanhankintaa ja Pietarin työmatkoja puolestaan suosittiin sellaisilla 10 Piirikunnista muuttaneet v. 1802, väestö- ja veroluetteloita, Viipurin kameraalihovin arkisto, MMA. 11 Luettelo talonpoikien passeista Käkisalmen piirikunnassa v. 1812, Viipurin ja Käkisalmen provinsiaalikanslia, MMA. Sen sijaan säätyläiset, kauppiaat ja ulkomaalaiset hankkivat omat passinsa suoraan kuvernementinhallitukselta Viipurista. Annettujen passien diaari v. 1807, Suomen kuvernementti, MMA. 12 Ivan Makaroville myönnetty passi, saapuneita asiakirjoja n:o 3, kansio 2, Käkisalmen eteläisen kihlakunnan arkisto, MMA. 254 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

256 donaatioilla, joilla talonpojat maksoivat pääasiassa raha- tai luontaistuoteveroja. Lahjoitusmaatalonpoikien vapaa oikeus solmia avioliittoja ja suhteellisen laaja, tosin luvanvarainen liikkuvuus kuitenkin osoittavat selvästi, ettei Vanhan Suomen talonpoikia ollut sidottu kategorisilla muuttokielloilla maahan kuten venäläisiä maaorjia Oikeudenhoito lahjoitusmailla Monissa vanhemmissa lahjoitusmaatutkimuksissa talonpoikien on väitetty jääneen säännöllisen oikeudenhoidon ja Vanhassa Suomessa noudatettujen ruotsalaisten lakien ulkopuolella. Lahjoitusmaiden lunastamisen yhteydessä 1860-luvulla kerätyt kertomukset hovileirien päivätyö- eli ropottitupien väkivallasta, piiskuupuista ja voutien väkivaltaisesta käytöksestä pelloilla vahvistivat yleistä käsitystä lahjoitusmaiden joutumisesta säännöllisen oikeudenhoidon ulkopuolelle. 1 Monissa lahjoitusmaatutkimuksissa on kuitenkin kerrottu talonpoikien asemasta nimenomaan oikeustapauksien avulla, ja siitä huolimatta surkuteltu talonpoikien oikeudetonta kohtaloa. 2 Väite lahjoitusmaiden jäämisestä oikeudenhoidon ulkopuolelle perustui kontrahtikiistoista tehtyihin oletuksiin, jotka ulotettiin käsittämään koko Vanhan Suomen kautta ja kaikkia siviili- ja rikosasioita. Useimmiten myös yksittäisistä lahjoitusmaiden oikeudenhoitoon liittyvistä epäselvyyksistä vedettiin johtopäätöksiä, jotka yleistettiin käsittämään kaikkia lahjoitusmaita. 3 Vakinaisen oikeuslaitoksen rinnalla oletettiin olevan lahjoitusmaiden omia laittomia tuomioistuimia, joissa talonpoikia rangaistiin joko donataarien ja heidän voutiensa mielivaltaisilla päätöksillä tai pahimmassa tapauksessa venäläisten tai balttilaisten lakien, asetusten ja tapaoikeuden mukaisesti. Lahjoitusmaiden oikeudellisten olojen systemaattinen tarkastelu osoittaa, että oikeudenhoito perustui ruotsalaisiin lakeihin, ennen vuotta 1710 annettuihin ruotsalaisiin asetuksiin ja ruotsalaiseen tuomioistuinjärjestelmään. 4 Tuomarit olivat saaneet peruskoulutuksensa useimmiten Turun akatemiassa tai Upsalan yliopistossa ja toimineet tavallisesti myös Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegion alempina 1 Ks. esim. J. V. Snellmanin artikkelia Om donationerna i Viborgs Län, Litteraturbladet 3/mars 1863, s ; Landgren 1995, s Tässä suhteessa parhaimman esimerkin antavat J. R. Danielson-Kalmarin lahjoitusmaita sivuavat tutkimukset (1890, 1911). Uudemmasta kirjallisuudesta kannattaa mainita Äyräpään kihlakunnan historian toisen osan (1985) kirjoittaneen E. Kähösen tulkinta lahjoitusmaiden laittomista oloista. 3 Johan Magnus Saleniuksen 1870-luvulla julkaisemien Muolaan (1871) ja Valkjärven (1870) pitäjänkuvauksien yhtenä päälähteenä olivat entisten lahjoitusmaatalonpoikien haastattelut, joiden perusteella Salenius erheellisesti oletti lahjoitusmaaolojen olleen samanlaisia myös 1700-luvulla. Ks. myös Hannikainen 1888, s Lagus 1862, s ; Salenius 1915, s. 1-19; Paaskoski 1991, s Esimerkiksi Kyminkartanon kihlakunnan tuomari Arvid Renner oli itse kirjoittanut luettelon ruotsalaisista asetuksista. Arvid Rennerin käsinkirjoitettu asetuskokoelma, Summan kartanon arkisto, Vehkalahti. 5 Rosén 1924, s Muistio Vanhan Suomen henkilöoikeudesta, Suomen kuvernementin arkisto, MMA; Paaskoski 1991, s Väänänen 1975a, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

257 virkamiehinä. 5 Niillä Vanhan Suomen lahjoitusmailla, jotka oli luovutettu Uudenkaupungin ja Turun rauhojen välisenä aikana, tuli noudattaa keskiaikaista Kristofer Baijerilaisen maanlakia. Vastaavasti Turun rauhassa Venäjään liitetyillä alueilla tuomiot perustuivat vuoden 1734 ruotsalaiseen lakiin. Rikoslain osalta vuoden 1734 lakia ryhdyttiin asteittain soveltamaan myös Viipurin ja Käkisalmen provinsseissa vuodesta 1763 alkaen. 6 Lisäksi Vanhan Suomen seurakunnissa noudatettiin vuoden 1686 ruotsalaista kirkkolakia. 7 Vanhan Suomen oikeuslaitoksessa ei vielä 1770-luvun jälkipuoliskolla ja luvun alussakaan ollut aivan selvää, kuinka kriminaalilainsäädännön piiriin kuuluvissa asioissa tuli tuomita. Maaliskuussa 1784 aatelin etujen valvojana toiminut juridisesti epäpätevä ylimaaoikeus tiedusteli kriminaalitribunaalilta, 8 minkä lain mukaan sen pitäisi tuomita eräs varkaudesta syytetty kreivi Orlovin salmilainen lahjoitusmaatalonpoika. Kriminaalitribunaalin ohjeiden mukaisesti Viipurin ja Käkisalmen provinssien rikosasioissa tuli noudattaa vuoden 1734 lakia, joka oli todettu myös Hallitsevan Senaatin vuonna 1779 antamassa samaa asiaa täydentävässä erillispäätöksessä. 9 Vuodesta 1754 lähtien kuolemanrangaistukset Venäjällä oli muutettu ikuisiksi karkoituksiksi ( ve naja ssylka ) Siperiaan. 10 Kyminkartanon provinssissa noudatettu vuoden 1734 laki oli tältä osin huomattavasti ankarampi, ja se sääti useista eri rikoksista kuolemanrangaistuksen. Katariina II:n valtaannousun myötä vuonna 1763 Viipurin kuvernementissa ryhdyttiin kuolemanrangaistusten sijaan jakamaan elinikäisiä karkoitusrangaistuksia Siperiaan. 11 Kuolemanrangaistuksen muuttaminen Siperian-karkoitukseksi koski myös lahjoitusmaita. Tyypillisimmät tapaukset olivat tappoja, lapsenmurhia ja aviorikoksia, joissa syyllisiksi todetut karkoitettiin systemaattisesti. 12 Talonpoikien kyky käyttää alioikeuksia, vetoomustuomioistuimia ja Hallitsevan Senaatin kolmatta osastoa omien asioidensa ajamisessa muodosti tärkeän edellytyksen lahjoitusmaiden oikeudenhoidon vakiintumisessa. Pintapuolinen silmäys Vanhan Suomen tuomiokirjoihin osoittaa, että 1700-luvun puolivälistä 8 LeDonne 1984, s LeDonnen mukaan Katariina II:n oikeushallintoreformissa niin sanottuina väliasteina toimivat ylilainkäyttöoikeudet (ven. ni$naja rasprava, saks. Ober Rechtspflege), kuvernementin maistraatit (ven. gubernskij magistrat, saks. Gouvernement Magistrat) ja ylimaaoikeudet (ven. verhnyj semskij sud, saks. Ober Land-Gericht) eivät olleet varsinaisia oikeudellisia ratkaisuja tekeviä tuomioistuimia, vaan ne tarkastivat, että oikeudenkäynti oli suoritettu kunkin ryhmän privilegioita rikkomatta. Niiden edustajat valittiin vaaleilla, ja tavallisimmin ne tyytyivät antamaan asiasta lausuntonsa ja lähettämään sen eteenpäin tribunaaleille. 9 Ylimaaoikeuden kirjelmä kriminaalitribunaalille ja kriminaalitribunaalin vastaus , ylimaaoikeuden kirjeistö, akti n:o 1, kansio 16, G. A. Dahlin kokoelma, KA; Kuvauksia Vanhasta Suomesta, luku XV, kansio 1, Johan M. Saleniuksen kokoelma, KA. 10 PSZ, (XIV), ( ). Vanhan Suomen sekalaisten asiakirjojen kokoelmassa Mikkelin Maakunta-arkistossa on säilynyt myös ukaasin irrallinen versio. Painettuja ohjesääntöjä, asetuksia ja julistuksia, sekalaisia asiakirjoja, Vanha Suomi, MMA. Karkoittamisen lisäksi tuomittu merkittiin erityisellä häpeämerkillä, joka tehtiin leikkaamalla joko sieraimet tai korva. 11 Von Knorring 1833, s. 144; Lagus 1862, s. 140; Hannikainen 1888, s Maanpetoksista annetut kuolemantuomiot sen sijaan pidettiin edelleen voimassa. 12 Paaskoski 1991, s Analyysi perustuu kriminaalitribunaalin päätöspöytäkirjoihin. Kaikki lahjoitusmailla tapahtuneet murhat, lapsenmurhat ja tapot tuomittiin vuoden 1734 lain mukaisesti, minkä jälkeen ne muutettiin vuoden 1754 ukaasin mukaisesti elinikäisiksi karkoituksiksi Siperiaan. Myös vuonna 1779 Viipurissa ja Haminassa vieraillut englantilainen matkailija William Coxe kiinnitti huomiota samaan asiaan. Coxe 1784, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

258 lähtien lahjoitusmaatalonpojat olivat valmiita viemään sekä keskinäisiä että donataarin kanssa avoimiksi jääneitä kiistakysymyksiään oikeuslaitoksen ratkaistaviksi. Talonpoikien passiivisuus ja olosuhteisiin alistuminen, mikä ilmeni haluttomuutena vedota alioikeuksiin, syntyi varsinaisesti Taubilan kontrahtipäätösten jälkeen 1800-luvun alussa luvulla talonpoikien usko oikeuslaitoksen ja muiden viranomaisten oikeudenmukaisuuteen lisääntyi tilapäisesti talonpojille suotuisten lahjoitusmaaukaasien ansiosta. Etenkin vuonna 1826 annetun lahjoitusmaaukaasin jälkeen passiivisuutta ilmeni jälleen. Viipurin kuvernementin perustamiseen saakka vuonna 1744 Viipurin ja Käkisalmen provinsseissa toimi ainoastaan yksi kihlakunnantuomari, mikä aiheutti Vanhan Suomen oikeudenhoidossa käytännöllisiä pulmia. Kahdesta provinssista muodostettu tuomiokunta oli maantieteellisesti liian laaja yhden tuomarin hoidettavaksi. Kuolemaansa vuonna 1738 saakka oikeuskomissaarina toiminut Erik Brotterus lähetti Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegiolle Pietariin 1730-luvulta lähtien toistuvia anomuksia apulaisen saamiseksi tai tuomiokunnan jakamiseksi vähintään kahtia. 13 Maantieteellisestä laajuudesta, virkakunnan vähäisyydestä ja alueen oikeudellisen erikoisluonteen puutteellisesta tuntemuksesta aiheutui lahjoitusmailla yksittäisiä oikeudellisia kiistoja, joita oikeuskollegio joutui selvittelemään paikallisten viranomaisten kanssa. Tyypillisimmät oikeusjärjestelmän epäselvyydet koskivat donataarien ja heidän voutiensa tuomiovallan ja kotikuritusoikeuden laajuutta. Esimerkiksi ylihovimarsalkka Dmitri AndrejevitÓ Šepelevin Kivennavan ja kreivi TÓernyÓevin Muolaan donaatioilla voudit olivat kieltäneet staarosteja ja talonpoikia osallistumasta käräjille ja estäneet kihlakunnantuomari Henrik Forsmanin (k. 1760) viranhoidon talvella Muolaassa vouti Krylov oli itse toiminut tuomarina ja langettanut päätöksiä niin siviili- kuin rikosasioissakin. Molemmissa tapauksissa kihlakunnantuomarit, laamanninoikeus ja oikeuskollegio olivat kuitenkin puuttuneet asiaan ja estäneet erityisen kartano-oikeuden perustamisen. 14 Vastaavanlaista tapahtui myös Aleksanteri Nevskin luostarin Sortavalan, Suistamon ja Impilahden donaatiolla, jossa voudit Ivan Klimpujev ja muuan Gurejev olivat henkirikoksia lukuunottamatta pitäneet kaikki muut oikeudellista ratkaisua vaativat tapaukset omassa tuomiovallassaan. 15 Myös keisarinna Elisabetin entisellä Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden 13 Rosén 1924, s Kihlakunnantuomari Hen. Forsmanin valitus oikeuskollegiolle , ettei hän ole päässyt hoitamaan virkaansa ylihovimarsalkka Šepelevin Kivennavan donaatiolla, s. 1-3, 5-6v, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 767, KA. Donaation prikaótóik Vasili Suhanov oli estänyt myös maakomissaarin toiminnan. Muolaan tapauksen osalta ks. Hannikainen 1888 s Aleksanteri Nevskin luostarin tilanhoitaja Ivan Klimpujevia vastaan nostettu rikossyyte , s. 1-8, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 334, KA; Aleksanteri Nevskin luostaria vastaan nostettu kanne oikeudenhoidon häiritsemisestä 2.11, 1756, s. 1-2, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 846, KA; Oikeuskollegion päätös tilanhoitaja Gurejevia vastaan nostetussa oikeusjutussa , sivunumeroimaton, oikeuskollegion päätös n:o 1 341, KA; Hannikainen 1888, s Käkisalmen kihlakunnantuomari Peter Pomoellin valitus kreivi Vorontsovin donaation tilanhoitajien toimista , s. 1-3, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 379, KA; Hannikainen 1888, s Käkisalmen vt. kihlakunnantuomari Joh. Linbom oikeuskollegiolle koskien Vorontsovin donaation oikeudenhoitoa, s. 1-1v, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 695, KA; Hannikainen 1888, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

259 donaatiolla, jonka hän oli lahjoittanut Mihail IllarionovitÓ Vorontsoville vuonna 1743, ilmeni oikeudenhoidollisia vaikeuksia. Vorontsovin voudit tuomitsivat itse tappeluita ja muita lievempiä väkivallantekoja, pyhäpäivän rikkomuksia, kirkkohäiriöitä, solvauksia, murtovarkauksia sekä tila- ja velkariitoja. Talonpoikia oli kielletty osallistumasta käräjille raipparangaistuksen uhalla, eikä kenenkään sallittu suorittaa käräjäkappoja kihlakunnantuomarille. Lopulta Käkisalmen kihlakunnantuomari Peter Pomoell ei halunnut enää määrätä donaatiolle käräjiä ennen kuin oikeudenhoito olisi turvallista. 16 Epäselvyydet jatkuivat 1750-luvun alussa, jolloin vt. kihlakunnantuomari Johan Cornelius Lindbom (k. 1771) ei uskaltanut oikeuskollegiolle laatimansa kirjeen mukaan ottaa donaation oikeudenhoitoa käsiinsä. 17 Lahjoitusmaiden oikeudenhoitoon liittyneet yksittäiset epäselvyydet Vorontsovin donaatiota lukuunottamatta oli selvitetty 1750-luvulle tultaessa. Vuonna 1743 kihlakuntajakoa oli uudistettu niin, että yhden kihlakunnan ja tuomarin sijasta Viipurin kuvernementissa oli neljä kihlakuntaa ja vastaava määrä tuomareita ja heidän apulaisiaan. Nämä käsittelivät myös lahjoitusmaiden siviili- ja rikosjuttuja. Lisäksi vuonna 1743 perustettiin laamanninoikeus, joka toimi siviilijuttujen vetoomustuomioistuimena myös lahjoitusmaiden tapauksissa. Donataaritkin olivat selvästi tietoisia Viipurin kuvernementin poikkeuksellisesta oikeudellisesta asemasta muihin venäläisiin kuvernementteihin verrattuna, mikä näkyi periaatteelliseen oikeudenhoitoon liittyvien valitusten päättymisenä lahjoitusmailla. Katariina II:n hallintouudistuksen myötä Viipurin kuvernementissa lakkautettiin vanhat kihlakunnat ja kihlakunnanoikeudet vuonna Uudistuksessa luotiin aatelille, kauppiaille, käsityöläisille, kruununtalonpojille ja papistolle omat alioikeutensa, joissa käsiteltiin vain kunkin säädyn asioita. Lahjoitusmaita koskevat oikeudellista ratkaisua vaativat tapaukset käsiteltiin aatelin asioita tutkivassa piirioikeudessa (ven. ujesdnyj sud, saks. Kreis-Gericht), johon lahjoitusmaatalonpojat saattoivat haastaa donataareja, vouteja, kruununtalonpoikia ja toisiaankin sekä siviiliettä rikosasioissa. Alun perin tarkoituksena oli perustaa jokaiseen kuvernementin piirikuntaan oma piirioikeus, mutta koska kuvernementissa oli suhteellisen vähän aatelisia, päädyttiin vain yhteen piirioikeuteen. Aluksi piirioikeus toimi Käkisalmessa, mutta vuonna 1786 annetulla Hallitsevan Senaatin ukaasilla se siirrettiin Viipuriin, koska suurin osa kuvernementin aatelisista asui Viipurin piirikunnassa. 18 Tarvittaessa piirioikeus teki käräjämatkoja myös lahjoitusmaille, jolloin istunnot 18 PSZ, (XXII), ( ); Hartley 1982, s. 89. Piirioikeus muutti Viipuriin jo heinäkuussa Piirioikeuden päätösluettelo v. 1786, Vanhan Suomen tuomioistuinten asiakirjoja käskynhaltijakaudelta, n:o 249, KA. 19 Esimerkiksi syyskuussa 1786 piirioikeus kokoontui Pyhäjärvellä Andrei von Freederickszin Taubilan hovileiriin ratkaisemaan donataarin ja hänen talonpoikiensa välistä kontrahtiriitaa. Piirioikeuden numeroimaton päätös , s v, Vanhan Suomen tuomioistuinten asiakirjoja käskynhaltijakaudelta, n:o 249, KA. Vastaavanlaisia esimerkkejä on useilta eri donaatioilta. 20 PSZ, (XXIV), ( ). Ukaasissa vahvistettiin myös Viipurin kuvernementin aikaisemmat oikeudet ja privilegiot. Tribunaalit käsittelivät kuitenkin kesäkuuhun 1797 asti ennen hajoittamisukaasia nostettuja juttuja. Kriminaalitribunaalin päätösluettelo v. 1797, Vanhan Suomen tuomioistuinten asiakirjoja käskynhaltijakaudelta, n:o 44, KA. 258 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

260 pidettiin hovileireissä. 19 Lahjoitusmaatalonpojat saivat myös vedota Viipurissa toimivan tribunaalin siviilija rikososastoihin, joista oli mahdollisuus valittaa vielä Hallitsevan Senaatin kolmanteen osastoon. Tribunaalien perustamisen jälkeen oikeuskollegioon ei enää Viipurin kuvernementista vedottu, ja vasta Paavali I:n lakkautettua Katariinan oikeushallintojärjestelmän vuonna 1797 oikeuskollegio palasi jälleen vetoomustuomioistuimeksi. Samassa ukaasissa kalliiksi osoittautunut moniportainen oikeuslaitos lakkautettiin ja palattiin entiseen kihlakuntajärjestelmään, 20 joka oli voimassa vuoteen 1811 asti. Lahjoitusmaiden asiat palautettiin taas kihlakunnantuomareille. Oikeus- ja siviiliviranomaiset niin Viipurissa kuin Pietarissa katsoivat, että lahjoitusmaatalonpojilla oli kiistaton oikeus valittaa alioikeuksiin donataarien ja heidän voutiensa toimista. Tämä koski myös Hallitsevan Senaatin kolmatta osastoa, joka käsitteli kaikki Viipurin kuvernementista tulevat oikeustapaukset. Myös lahjoitusmaatalonpojat saattoivat vedota Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegion päätöksistä Senaatin kolmanteen osastoon, joka käsitteli vuosittain useita lahjoitusmaita koskevia juttuja. Senaatti oli hyvin perillä sekä Viipurin kuvernementin oikeudellisesta että aatelin omistamien lahjoitusmaiden poikkeuksellisesta erikoisasemasta keisarikunnan muihin osiin verrattuna. Myös Katariina II oli perehtynyt Viipurin kuvernementin oikeudelliseen erikoisasemaan. 21 Alioikeuksien ja vetoomustuomioistuinten lahjoitusmaatalonpoikia käsittelevät jutut koskivat kaikenlaisia siviili- ja rikosasioita. Tyypillisimpiä siviilijuttuja olivat lahjoitusmaatalonpoikien keskinäiset rajariidat, paloapuverojen laiminlyönnit ja velat sekä erilaiset talonpoikien verojen määräämiseen, niiden laiminlyönteihin, hovileirien perustamiseen ja raivioiden tekemiseen liittyvät riidat. Rikosasioissa tyypillisimpiä tapauksia olivat eriasteiset varkaudet, tappelut, pahoinpitelyt, solvaukset, tapot ja murhat. Kruununtalonpoikien asioita käsittelevään alilainkäyttöoikeuteen verrattuna lahjoitusmaatalonpoikien kiistoja tuomitsevan piirioikeuden toiminnassa ei ollut havaittavissa eroja. 22 Lahjoitusmaatalonpojat käyttivät usein avustajinaan Turusta tai Upsalasta tulleita nuoria ylioppilaita, apupappeja ja alempia kruununvirkamiehiä, jotka laativat oikeudelle kirjelmiä, joissa vedottiin asianmukaisiin ruotsalaisiin lakeihin ja asetuksiin. Donataarit puolestaan etsivät avustajansa tavallisesti Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegion nuorimmista virkamiehistä, kuten esimerkiksi kirjureista. Kyminkartanon provinssissa talonpoikien avustajina toimivat muun muassa kihlakunnantuomarit Friedrich Langell, Fredrik Böckelmann ja Arvid Renner sekä nimismies Johan Merlin. Donataarien oikeudellisena avustajana oli muun muassa Peter 21 Kenraaliprokuraattori Aleksandr Aleksejevit Vjazemskin ja Katariina II:n välinen kirje huhtikuussa 1768 koskien suomalaisten talonpoikien osallistumista lakikomission työhön, SIRIO, X, (1872); Viipurin kuvernööri Nikolai Engelhardt Katariina II:lle maaliskuussa 1775 (tarkka päiväys puuttuu), s. 2-9ob, d. 664 (1), f. 16, RGADA. Engelhardt vastasi kirjeessään keisarinnan esittämiin kysymyksiin kuvernementin oikeudenhoidosta ja kertoi muun muassa siellä noudatettavista laeista ja tuomioistuinjärjestelmästä. 22 Kruununtalonpoikien veroriitoja ei käsitelty alilainkäyttöoikeudessa vaan ruotsalaista lääninkamaria vastaavassa kameraalihovissa aivan kuten Ruotsin Suomessakin. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

261 Friccius, joka toimi 1770-luvun jälkipuoliskolla oikeuskollegion virkamiehenä. Ennen vuosina tehtyä kihlakuntajaon uudistusta osa tuomioistuinten päätöksiä vaativista oikeustapauksista jäi alioikeuksien ulottumattomiin. Tämä näkyy verraten vähäisenä oikeustapausten määränä lahjoitusmailla, mikä antaa aihetta olettaa, että donataarit ja ja heidän tilanhoitajansa ratkaisivat kiistoja itse luvulla lahjoitusmaiden oikeudenhoitoa koskevat valitukset olivat tavallisia, mutta ne kohdistuivat aina yksityisiin lahjoitusmaihin ja vouteihin luvun jälkimmäisellä puoliskolla lahjoitusmaiden oikeustapausten määrä lisääntyi sekä alioikeuksissa että vetoomustuomioistuimissa. Erityisesti ja 1790-luvulla piirioikeus käsitteli runsaasti erilaisia lahjoitusmaakiistoja. Tämän perusteella on mahdollista väittää, että 1700-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien suurin osa lahjoitusmaita koskevista siviili- ja rikostapauksista vietiin asianmukaisesti Vanhan Suomen alioikeuksien ratkaistaviksi. Lahjoitusmaiden seurakuntia, papistoa ja hallintoa koskevissa oikeudellisissa kiistoissa noudatettiin ruotsalaista vuoden 1686 kirkkolakia. Pulmallisimpia tilanteita ja tulkintaerimielisyyksiä Viipurin kuvernementin viranomaisten ja donataarien välillä aiheutti ennen kaikkea pappien nimitysoikeus. Venäjällä aatelinen maanomistaja sai nimittää seurakunnan sielunpaimenen, mikäli tämä täytti tietyt opilliset vaatimukset. Aatelisen kartanonisännän oikeutta nimittää seurakuntansa papit kutsuttiin patronaattioikeudeksi (jus patron(at)us), ja Vanhan Suomen osalta siitä säädettiin vuoden 1686 ruotsalaisen kirkkolain XIX luvussa, joka käsitteli papinvaalia. Viipurin kuvernementissa noudatetun ruotsalaisperäisen järjestelmän mukaisesti Viipurin ja Haminan konsistorit asettivat ehdolle avoimeen virkaan kolme pappia, joista aluksi Viron, Liivinmaan ja Suomen oikeuskollegio ja vuodesta 1784 lähtien Viipurin siviilitribunaali valitsi yhden. 23 Vielä 1720-luvun alussa, jolloin Viipurin ja Käkisalmen provinssien olot eivät olleet vakiintuneet, donataarit nimittivät itse lahjoitusmaaseurakuntiensa kirkkoherroja ja kappalaisia. Muun muassa kenraalisotamarsalkka Jakob Bruce ilmoitti Pyhälle Synodille elokuussa 1723, että hän oli määrännyt Sortavalan donaationsa kappalaiseksi ylioppilas Erik Norringin (k. 1736). Samaan tapaan amiraali Cruys ja kenraalimajuri TÓernyÓev nimittivät seuraavana vuonna pastorit omille lahjoitusmailleen. Donataarit eivät jääneet odottamaan kirkollisten olojen vakiintumista, vaan nimesivät itse papit lahjoitusmailleen. 24 Vanhan Suomen donataarien patronaattioikeus ei kuitenkaan jatkossa taannut heille mieleisiä papinvaaleja. Kirkollisen hallinnon vakiintuminen eli Viipurin konsistorin toiminnan alku merkitsivät selvää muutosta pappien nimittämisessä. 23 Väänänen 1975a, s. 26. Normaalisti kirkkoherran vaalin vahvisti hiippakunnan piispa, mutta koska Viipurin kuvernementissa ei ollut omaa luterilaista piispaa, tehtävä oli siirretty vetoomustuomioistuimena toimineelle Viipurin siviilitribunaalille. 24 Kenraalisotamarsalkka Jakob Bruce Pyhälle Synodille , s. 1-7, d. 428, op. 4, f. 796, RGIA; Amiraali Cornelius Cruys Pyhälle Synodille , s. 1-5, d. 81, op. 5, f. 796, RGIA; Kenraalimajuri Grigori PetrovitÓ TÓernyÓev Pyhälle Synodille , s. 1-8, d. 301, op. 5, f. 796, RGIA. Asiakirjat mikrofilmattuina Kansallisarkistossa ks. mf NL 12, KA. 25 Kenraali de Hennin vastaan amiraali von Sievers koskien Hiitolan patronaattioikeutta ja oikeuskollegion asiaa koskeva päätös , s. 1-1v, 5-5v, Oikeuskollegion aktikokoelma n:o 42, KA. Cojanderista ja Hornborgista ks. Väänänen 1975b, taulut 58 ja KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

262 Hiitolan donataarit kenraali Wilhelm de Hennin ja amiraali Peter Johan von Sievers yrittivät kumpikin saada haluamansa henkilön avoinna olevaan kirkkoherran virkaan vuonna De Hennin halusi valittavaksi Pietarin kuvernementin puolella Valkeasaaren seurakunnassa apupappina toimineen Bogislaus Johannis Hornborgin ( ), kun taas Sievers tahtoi virkaan Hiitolan seurakunnan kappalaisen Henricus Cojanderin (n ). Oikeuskollegioon valittanut von Sievers joutui peräytymään papinvaalissa, kun hänen patronaattioikeuttaan ryhdyttiin tutkimaan vuoden 1686 kirkkolain XIX luvun perusteella. Koska von Sievers ei ollut tehnyt mainitun luvun 12. pykälän mukaista avustusta seurakunnan hengellisen elämän tukemiseksi, hänellä ei myöskään katsottu olevan oikeutta vaatia haluamaansa kokelasta seurakunnan papin virkaan. 25 Vastaavanlaisia kiistoja käytiin aika ajoin myös muiden lahjoitettujen pitäjien papinvaaleista. Esimerkiksi Muolaan donataarin kreivitär Natalia Petrovna Golitsynan ehdokas ylimaaoikeuden kirjuri Carl Stråhlman oli vuonna 1793 Viipurin konsistorin tekemän tutkinnan jälkeen sijoitettu ehdokaslistalla toiseksi. Virkaan valittiin kuitenkin kolmannelta sijalta virolahtelainen Mikael Wirenius ( ). Kreivitär Golitsyna valitti siviilitribunaalille patronaattioikeuden sivuuttamisesta ja vaati Stråhlmanin nimittämistä Muolaan luterilaisen seurakunnan kirkkoherran virkaan. Päätöksessään siviilitribunaali totesi, että kreivitär Golitsyna täytti maanomistuksensa puolesta patronaattioikeuden kriteerit, mutta vuoden 1686 kirkkolain mukaan hän ei kuitenkaan ollut ansainnut oikeutta. Kreivitär tai hänen vanhempansa eivät olleet rakennuttaneet seurakuntaan kirkkoa tai antaneet lahjoja seurakunnalle. Vaikka nämäkin ehdot olisivat tulleet täytetyiksi, niin patronaattioikeus ei ollut varma, sillä kirkkolain mukaan aatelisen tuli asua kyseisen seurakunnan alueella. Koska kreivitär Golitsyna ei täyttänyt tätäkään ehtoa, Viipurin siviilitribunaali menetteli normaalin vaalitavan mukaisesti. 26 Suurin osa venäläisistä donataareista oli perillä ruotsalaisen patronaattioikeuden rajoituksista ja suhteesta keisarikunnan muiden osien vastaavanlaisiin käytäntöihin. Muutamat, useimmiten Viipurin kuvernementin uudet venäläiset donataarit, eivät kuitenkaan olleet tietoisia seurakunnallisen elämän erilaisuudesta ja donataarien tarkoin rajatuista oikeuksista vaikuttaa papinvaaliin. Esimerkiksi syyskuussa 1746 Kivennavan donataari ylihovimarsalkka Dmitri AndrejevitÓ Šepelev oli häätänyt prikaótóikinsa välityksellä seurakunnan kirkkoherra Johan Salmeniuksen (k. 1764) pois pappilasta ja nimittänyt tilalle Carolus Caroli Forsanderin ( ), joka oli toiminut seurakunnan kappalaisena. Oikeuskollegion päätöksessä todettiin, ettei epelevillä ollut lupaa erottaa Viipurin konsistorin nimittämää kirkkoherraa, vaan tämä oli välittömästi palautettava entiseen virkaansa Siviilitribunaalin päätös n:o 62/1793 ( ), s , Vanhan Suomen tuomioistuinten asiakirjoja käskynhaltijakaudelta, n:o 81, KA. 27 Viipurin konsistori oikeuskollegiolle koskien ylihovimarsalkka Šepelevin tekemää päätöstä erottaa Kivennavan pastori Joh. Salmenius, s. 1-4, Oikeuskollegion aktikokoelma n:o 265, KA; Hannikainen 1888, s. 74. Salmeniuksesta ja Forsanderista ks. Väänänen 1975b, taulut 89 ja Kreivi Martin Skavronski oikeuskollegiolle , s. 1-1v, oikeuskollegion aktikokoelma n:o 1 363, KA; Merlinistä ks. Väänänen 1975b, taulu Paaskoski 1991, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

263 Samalla tavalla myös Kurkijoen, Jaakkiman ja Koitsanlahden uusi donataari kreivi Martin Skavronski yritti vaikuttaa Jaakkiman seurakunnan papinvaaliin, kun hän kirjoitti oikeuskollegiolle syyskuussa 1764, että hänen ehdokkaansa tulevaksi kirkkoherraksi, pastori Karl Henrik Merlin ( ), nimitettäisiin ensin armovuoden saarnaajaksi ja myöhemmin kirkkoherraksi edesmenneen viranhaltijan pastori Bogislaus Johannis Hornborgin tilalle. Oikeuskollegion vastauksessa kreivi Skavronskille ilmoitettiin, että ainoastaan Viipurin konsistori voisi käsitellä mainitun hakemuksen. 28 Tavallisesti donataarit eivät kuitenkaan puuttuneet seurakuntiensa papinvaaleihin, 29 vaikka 1700-luvun lopussa suurin osa heistä asui joko ympärivuotisesti tai ainakin kesäkuukaudet Viipurin kuvernementissa sijainneilla lahjoitusmaillaan. Donataarien ortodoksisuus ei selitä sitä, miksi he eivät olisi halunneet vaikuttaa luterilaisten seurakuntiensa papinvaaleihin. Käkisalmen pohjoisen provinssin itäosia lukuunottamatta luterilaisessa Vanhassa Suomessa olivat voimassa rauhansopimusten takaamat vanhat ruotsalaisperäiset kirkolliset lait ja käytännöt. Lähinnä vuoden 1686 kirkkolain sekä Viipurin ja Haminan konsistorien ansiosta kirkolliset traditiot olivat vahvoja ja vakiintuneita. Tästä syystä donataareilla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa pappien nimittämiseen, vaikka he olivatkin seurakuntiensa patronuksia ja vaikka siitä olisi ollut hyötyä talonpoikaisyhteisöjen sisäisen kontrollin vahvistamisessa. Toisaalta erityisesti Katariina II:n ajan monikansalliselle ja - uskonnolliselle Venäjälle oli ominaista uskonnollinen suvaitsevaisuus, joka salli keisarikunnan kaikkien kansojen harjoittamat uskonnot. Jopa yleisesti syrjittyjen juutalaisten asema oli järjestetty erillisellä lainsäädännöllä. 30 Verrattaessa Vanhan Suomen lahjoitusmaiden oikeudenhoitoa ja kirkollisia oloja venäläisiin tai balttilaisiin kuvernementteihin havaitaan muutamia keskeisiä eroja. Aatelin palveluspakon kumoamisen (1762) ja privilegiomanifestin (1785) myötä kruunu jätti koko keisarikunnassa maaseudun aatelille. Maataomistava aateli käytti kruunun sille antamaa valtaa ja keräsi maaorjien poduónaja-verot, organisoi kartanoiden poliisitoimen ja paikallishallinnon. Samalla kartanoiden oikeudenhoito, joka oli jo ainakin 1600-luvun alusta lähtien kuulunut aatelille, jäi entiselleen. Kartanonherrat ja heidän tilanhoitajansa perustivat tuomionsa vuoden 1649 uloóenije-lakikokoelmaan, ja rangaistuksissa sovellettiin omia paikallisia tapoja. Baltiassa kartanoiden oikeudenhoito perustui puolestaan roomalaisen oikeuden reseptiolle, jonka mukaan talonpojat olivat maaorjia, joiden oikeudellista ratkaisua vaativat asiat kuuluivat kartanonisännälle. Viron ja Liivinmaan aatelin täydellinen omistusoikeus ja tuomiovalta maaorjiinsa nähden todettiin vuonna 1739 annetussa niin sanotussa O. O. von Rosenin julistuksessa. 31 Niin ikään Vanhan Suomen donataarien rajoitettu patronaattioikeus osoittaa, että lahjoitusmaaseurakuntien papinvaalit poikkesivat monin tavoin venäläisten kartanonherrojen oikeudesta nimittää seurakuntiensa kirkkoherrat. 30 Katariina II:n kirkkopolitiikasta ks. de Madariaga 1981, s Venäjän 1700-luvun juutalaisista ks. Klier 1986, s Bartlett 1990, s. 152; Kahk 1992c, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

264 Vanhan Suomen lahjoitusmaiden oikeudenhoito ja kirkollinen elämä perustuivat ruotsalaisiin lakeihin ja asetuksiin, joista myös donataarit, oikeuskollegio, Hallitsevan Senaatin kolmas osasto ja hallitsijat olivat hyvin perillä. Lahjoitusmaiden oikeudenhoito edusti siten monikansallisen keisarikunnan kykyä sisällyttää itseensä myös muita oikeusnormeja ja uskontoja. Vanhan Suomen kohdalla niitä ei myöskään yritetty kumota, vaan päinvastoin ne pidettiin entisellään lukuunottamatta ruotsalaisen vuoden 1734 lain vaatimia kuolemanrangaistuksia Väenotot Vanhan Suomen sotilasrasituksen rakenne muuttui vuodesta 1797 alkaen, jolloin talonpojat asettivat rekryyttejä eli alokkaita keisarikunnan joukko-osastoihin. Aikaisemmin talonpojat eivät olleet osallistuneet vakinaiseen sotapalveluun Venäjän armeijassa. Sen sijaan he olivat aika ajoin majoittaneet talvileireissä olevia venäläisiä joukko-osastoja, kyydittäneet sotilaita ja osallistuneet muun muassa linnoitusten korjaamiseen ja uusien rakentamiseen. 1 Kaikkiaan Vanhasta Suomesta otettiin vuosina rekryyttejä noin 5 700, joista viidesosa palveli laivastossa ja loput jalkaväessä. Laivastoon sijoitettiin kaikkein nuorimmat eli vuotiaat alokkaat. 2 Vanhan Suomen väenottojen taustalla vaikutti Euroopan suurpoliittisen tilanteen kiristyminen Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen 1790-luvulla. Tällöin väenottoja tehostettiin kaikkialla Euroopassa, myös Venäjällä. Ne aiheuttivat joka puolella samanlaista levottomuutta ja epävarmuutta talonpoikaisväestön keskuudessa. Valtioiden varautuminen sotilaalliseen kriisiin näkyi myös siinä, että väenotot ulotettiin sellaisille alueille, joilta niitä ei aikaisemmin ollut tehty. Tässä suhteessa Vanha Suomi ei tehnyt poikkeusta keisarikunnan muihin kuvernementteihin verrattuna. Väenotot myös tehtiin samalla tavalla koko valtakunnassa. 3 Paavali I:n nousu valtaistuimelle merkitsi Venäjän aktivoitumista suhteessa vallankumoukselliseen Ranskaan ja sen harjoittamaan sotapolitiikkaan. Paavali lähetti 1 Kähönen 1985, s Valtioneuvos Johann von Reitzenstein Viipurin läänin järjestämiskomitealle , ryhmä 6, kansio 6, Viipurin läänin järjestämiskomitean arkisto, KA: von Knorring 1833, s ; Astala 1967, s Niin sanottujen sortovuosien Vanha Suomi -tutkimuksissa väenotot peilautuivat asevelvollisuuslakkojen kautta. Karjalan talonpoikia vietiin väkisin kostuttamaan verellään Venäjän aavoja sotakenttiä. Kallio 1901, s Sotakollegion ukaasi koskien Italian retkeä varten tehtäviä väenottoja elokuussa 1799 (tarkempi päiväys puuttuu), ukaaseja , Rekryyttitoimisto, MMA. 5 Trevian wirran paikoisa tapahtui sina 6:dena päiv. Junii Cuusa Tappelus joka vjelä sinä 7:denä ja 8:denä päiw: samasa Cuusa päälleseisoi, joina kolmena päiwänä Fransosalaiset, yhden kowan vastonsotimisen alla, kokonans lyödyxi ja pakoon ajetuxi tuliwat. Vihollisten häwicki kaikisa näisä tappeluxisa oli kuolleita: Fangixi on otettu 4. Generalia, 8. Öwerstiä, 502 Stab= ja yläupseria ja raakasotamjestä; 7 sotalippua ja 6 kanonja eli Tyckiä on myös sijnä heijldä poisotettu. Irrallinen ilmoitus, kiertokirjeitä, kansio 44, Viipurin konsistori, Porvoon Tuomiokapitulin arkisto, KA. KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

265 ruhtinas Aleksandr VasiljevitÓ Suvorovin johdolla Venäjän armeijan Italiaan osallistumaan sotatoimiin Napoleonin kukistamiseksi ja Ranskan vaikutusvallan kaventamiseksi itäisellä Välimerellä. Italian sotaretkeä varten myös Vanhasta Suomesta otettiin alokkaita Venäjän armeijaan. 4 Tästä syystä sotatapahtumia seurattiin huolellisesti Vanhassa Suomessa. Kirkoissa luettiin pietarilaisista sanomalehdistä suomeksi käännettyjä sotauutisia muun muassa elokuussa 1799 käydystä sotahistoriallisestikin merkittävästä Novi Liguren taistelusta. 5 Vanhan Suomen talonpojat ehtivät myös osallistua taisteluihin Napoleonin Grande Armeéta vastaan vuonna Loppuvuodesta 1810 suomalaisia rekryyttejä kuljetettiin nykyisen Liettuan alueella sijaitsevaan Vilnaan, jossa kenraali Mihail BogdanovitÓ Barclay de Tolly kokosi Venäjän länsiarmeijaa. 6 Teknisesti Vanhan Suomen väenotot perustuivat podu naja-luetteloihin, joiden laadinnassa seurakuntien papit olivat ratkaisevassa asemassa. Kirkonkirjat luovutettiin kuvernementin virkamiehille, jotka laativat niiden pohjalta luettelot kunkin piirikunnan miespuolisesta väestöstä. Nämä luettelot olivat väenottojen perustana. Armeijan rulliin otetut talonpojat merkittiin huolellisesti verorevisioluetteloihin, koska he olivat poissa kuvernementin verovahvuudesta. 7 Viipurin kuvernementin väenottoja organisoi siviilikuvernöörin ja kameraalihovin alaisuudessa erityinen rekryyttitoimisto (ven. rekrutnoe u reñdenie), jonka jäseninä olivat varakuvernööri ja aatelin puheenjohtaja. 8 Venäjän sotakollegio määräsi vuosittain, kuinka monta alokasta otettiin. Tavallisimmin suhde oli kolmesta viiteen rekryyttiä viittäsataa verorevisioluetteloihin kirjattua miestä kohden. Rekryyteille maksettiin pestiraha, joka oli kymmenen ruplaa. Sotilasviranomaiset kirjasivat huolellisesti kaikkien alokkaiden pituuden, painon ja silmien värin. Sopivan vaatetuksen löytämisen lisäksi kirjaamisella haluttiin saada tarkat tunnistustiedot, mikäli alokas jouduttiin etsintäkuuluttamaan esimerkiksi karkuruuden vuoksi. 9 Rekryyttitoimiston asettamat sotilaat kiersivät yhdessä maakomissaarien eli kruununvoutien, nimismiesten, staarostien eli kylänvanhimpien ja lautamiesten kanssa kahdesti vuodessa etsimässä alokkaiksi sopivia nuorukaisia, joiden tiedot kirjoitettiin erikseen tätä varten painettuun kaavakkeeseen. 10 Kruunun alemmat virkamiehet ja paikallisyhteisön luottamusmiehet olivat etukäteen laatineet listat niistä henkilöistä, jotka oli tarkoitus ottaa rekryyteiksi. Esimerkiksi vuonna 1805 Muolaan 6 Ukaasi Vilnan läänissä matkalla oleville Viipurin kuvernementistä kotoisin oleville rekryyteille ja heidän saattovartiolleen maksettavista päivä- ja muonarahoista , ukaasit (Hallitseva Senaatti) v. 1811, Viipurin kameraalihovi, MMA; Josselson 1980, s , Vuonna 1812 Barclay de Tollyn joukkojen vahvuus oli noin miestä. 7 Paaskoski 1996a, s. 6; Särkkä 1996, s. 20. Heikki Särkkä on translitteroinut Lemin, Savitaipaleen ja Suomenniemen vuoden 1796 verorevisioluettelon, jossa lähes jokaisella aukeamalla on merkintöjä alokkaiksi otetuista talonpojista. 8 Rekryyttitoimistojen perustamista koko keisarikuntaa varten koskeva ukaasi , ukaaseja , Rekryyttitoimiston arkisto, MMA. Aateliskokouksesta, sen organisaatiosta ja toiminnasta ks. Paaskoski 1993b, s Rekryyttiluettelot vuosilta ja , Rekryyttitoimiston arkisto, MMA. 10 Sotakollegion ukaasi koskien rekryyttien kirjaamista erityisille tätä tarkoitusta varten painetuille kaavakkeille, ukaaseja , Rekryyttitoimiston arkisto, MMA. 11 Muolaan pitäjän rekryyttiluettelo vuodelta 1805, Rekryyttitoimiston arkisto, MMA. 264 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

266 lahjoitusmaapitäjästä otettiin 28 talonpoikaa, joiden keski-ikä oli vuotta, mutta joukossa oli myös hieman yli kymmenvuotiaita pikkupoikia ja pitkälti yli 30- vuotiaita perheellisiä miehiä. 11 Donataarien taloudenpitoa vuosittain toistuva rekryyttienotto haittasi. Väenotot vähensivät työvoimaa, jota tarvittiin kipeästi päivätyöpainotteisessa kartanotaloudessa. Lisäksi väenottojen aikaan parhaassa työiässä olevat nuoret miehet lähtivät metsiin, jolloin hovileirit kärsivät työvoimapulasta. Myös talonpoikia väenotot rasittivat, sillä miestyövoiman vähentyminen lisäsi muiden päivätyömäärää ja hankaloitti heidän omaa taloudenpitoaan. Karkuruus niin rekryyttien kuin joukko-osastoissa jo palvelevien sotilaiden keskuudessa oli tavallista. Vanhan Suomen alueella paenneet rekryytit ja sotilaat eivät läheskään aina olleet kansallisuudeltaan suomalaisia. Myös vakinaisessa väessä palvelevat venäläiset sotilaat, joiden joukko-osastot oli sijoitettu Viipurin kuvernementin alueelle, karkasivat usein Karjalan metsiin ja Ruotsin puolelle. Desertöörit eli sotilaskarkurit aiheuttivat armeijassa levottomuutta ja heikensivät moraalia, joten ongelmaan puututtiin kovalla kädellä. 12 Sotilaskarkurit olivat useiden kirkonmäellä luettujen kuulutusten aiheena. Esimerkiksi syyskuussa 1799 myös Muolaan kirkolla luetussa Viipurin kuvernementinhallituksen kuulutuksessa uhattiin talonpoikia ankarilla rangaistuksilla, mikäli he piilottelisivat karanneita rekryyttejä. Samalla kuulutuksessa todettiin, että karkureista huolimatta säädetty määrä alokkaita nostettaisiin joka tapauksessa. Sen verran lievennyksiä väenottoihin kuitenkin luvattiin, ettei alokkaiksi otettaisi nuorukaisia sellaisista taloista, joissa oli vain vähän miespuolista työvoimaa. 13 Vanhan Suomen alioikeuksissa käsiteltiin 1800-luvun alussa lukuisia oikeustapauksia väenottojen yhteydessä tapahtuneista väkivaltaisuuksista. 14 Esimerkiksi huhtikuussa 1811 sotilasviranomaiset olivat saapuneet silloisen Muolaan pitäjän, myöhemmin Heinjokeen kuuluneeseen Rättölän kylään ja joutuneet käsikähmään Hyytiäisen talossa asuneiden veljesten Antti ja Matti Hyytiäisen kanssa. Talonpojat olivat pahoinpidelleet muun muassa osaston päällikön ja paenneet sen jälkeen metsiin Sotilaskarkureiden armonanomuksia , akti n:o 13, Suomen kuvernementin arkisto, MMA; Clarke 1990 (1824), s Clarke näki Viipurissa, kuinka sotilaskarkureita rangaistiin niin sanotulla kujanjuoksulla. Karkurin tuli kulkea kuusi kertaa 500 sotilaasta muodostetun kujan lävitse. Jokainen sotilas piti kädessään keppiä, jolla karkuria lyötiin. Kapean kujan keskellä karkureiden edessä marssi rummunlyöjä, joka esti rangaistavia juoksemasta. 13 Talonpojat piilottelivat omaisiaan, ettei näiden tarvitsisi lähteä armeijaan. Muun muassa neljä jaakkimalaista talonpoikaa oli pitänyt kolme vuotta luonaan karannutta rekryyttiä Juho Lukkasta. Käkisalmen eteläisen tuomiokunnan tuomari oikeuskollegiolle , akti n:o 127, oikeuskollegion asiakirjoja, jotka ovat aikaisemmin kuuluneet tarkastuskomitean arkistoon, KA. Kuulutuksista ks. Grotenfelt 1912, s (n:o 105). 14 Ks. esim. Käkisalmen eteläisen tuomiokunnan tuomarin kirjettä oikeuskollegiolle , akti n:o 114, oikeuskollegion asiakirjoja, jotka ovat aikaisemmin kuuluneet tarkastuskomitean arkistoon, KA. Hiitolalainen talonpoika Juho Mankki oli syyllistynyt kruununmiesten vastustamiseen sotamiehenoton yhteydessä. Syntyneessä tappelussa Mankki oli hakannut virkamiehiä halolla. 15 Viipurin tuomiokunta oikeuskollegiolle , n:o 127, oikeuskollegion asiakirjoja, jotka ovat aikaisemmin kuuluneet tarkastuskomitean arkistoon, KA. 16 Muolaan pitäjän rekryyttiluettelot vuosilta , Rekryyttitoimiston arkisto, MMA; Syrjö 1985, s KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT

267 Monet väenotoissa tapahtuneet väkivaltaisuudet, rekryyttien karkaamiset ja aavistelut rekryyttiviranomaisten lahjottavuudesta johtivat siihen, että viranomaiset päättivät vuodesta 1808 alkaen jakaa enemmän vastuuta alokkaiden etsimisessä paikallisyhteisöille ja niiden luottamusmiehille. Rekryyttirulliin lisättiin kunkin pitäjän kohdalle erityinen liite, jossa kylien staarostat vakuuttivat puumerkeillään väenottojen tapahtuneen asianmukaisessa järjestyksessä. Tämän jälkeen sotilaskarkureiden määrä väheni nopeasti. 16 Lahjoitusmaiden osalta alokkaiksi joutuivat useimmiten torpparit ja tilattomat (ven. bobul). Esimerkiksi vuonna 1806 Muolaan pitäjän lahjoitusmailta otettiin yhteensä 30 rekryyttiä, jotka kaikki olivat torppareita tai tilattomia. Kauppaneuvos Olhinilta otettiin 12, kreivitär Golitsynalta 16 ja ylisihteeri Bogajevskiltä kaksi miestä. 17 Näyttää siltä, että paikalliset kyläyhteisöt ratkaisivat itse, ketkä alokkaiksi lähtivät. Rekryyttitoimiston väenottoluetteloissa on nimittäin runsaasti viranomaisten ylivetämiä nimiä, joiden tilalle on lisätty kylien torppareita ja tilattomia. 25-vuotiseen sotapalvelukseen saivat siis lähteä ne, jotka eivät eri syistä miellyttäneet kyläyhteisöjen johtavia talonpoikia. Monet lahjoitusmaatalonpojat hankkivat myös sijaisia, mikä osaltaan selittää tilattomien suhteellisen suuren osuuden kaikista alokkaista. Väenotot saattoivat tarjota donataareille ja tilanhoitajille tilaisuuden toimittaa hankalia talonpoikia 25-vuotiseen asepalvelukseen Venäjän armeijaan, josta ei yleensä ollut paluuta. Tämä ei kuitenkaan Vanhassa Suomessa toteutunut, sillä donataarit eivät saaneet yksinoikeutta rekryyttien määräämiseen. Tältä osin väenottojärjestelmä aatelin hallinnassa olevilla mailla poikkesi keisarikunnan venäläisistä osista. Vaikka rekryyttitoimiston luetteloista saa sen vaikutelman, että alokkaiden valitseminen oli kylien sisäinen asia, niin sittenkin donataareilla oli osuutensa rekryyttejä valittaessa. Donataarien merkitystä osoittaa esimerkiksi edellä mainittu määräys, jonka mukaan rekryyttejä ei saanut ottaa sellaisilta tiloilta, joilla oli käytettävissään vain vähän työvoimaa. Päivätyöpainotteisen kartanotalouden kannalta tällaisen määräyksen olemassaolo oli keskeinen. Väenotoissa talonpojat eivät asettuneet vastarintaan, vaan hakeutuivat yhteistyöhön donataarien kanssa. Tämän yhteistyön tuloksena rekryyteiksi saivat lähteä donaatioiden torpparit, tilattomat ja loiset. 17 Muolaan pitäjän rekryyttiluettelot vuodelta 1806, Rekryyttitoimiston arkisto, MMA. 266 KARTANOTALOUS JA LAHJOITUSMAATALONPOJAT...

268 7. Vuoden 1826 lahjoitusmaaukaasi Lahjoitusmaiden juridisesti hankalaa maanomistusoikeudellista kiistaa yritettiin ratkaista lainsäädännön avulla useaan otteeseen 1800-luvun alussa. Joulukuussa 1811 annetussa asetuksessa, joka koski Vanhan Suomen yhdistämistä Suomen suuriruhtinaskuntaan, Aleksanteri I määräsi, että donaatiot olivat rälssiä, mutta talonpoikien verot oli vahvistettava erityisellä kruunun virkamiesten tekemällä revisiolla. Mikäli talonpojat eivät enää halunneet allekirjoittaa kontrahteja, lahjoitusmaiden osalta verotuksessa tuli palata vuoden 1728 verorevision mukaisiin veroihin. 1 Vuoden 1811 asetuksessa lahjoitusmaakysymyksen kaksijakoisuus tuli näin selvästi esille. Sekä juridisesti että kameraalisesti oli nimittäin mahdotonta, että kruunu määräisi rälssitalonpoikien verot. Donataarit valittivat manifestin lahjoitusmaita koskevista pykälistä, ja huhtikuussa 1812 lahjoitusmaatalonpoikien verot palautettiin kontrahtikäytännön mukaisiksi hallitsijan määräämän uuden verorevision valmistumiseen asti. 2 Matti Klinge on huomauttanut, toisin kuin Y. S. Yrjö-Koskinen ja J. R. Danielson-Kalmari, ettei Vanhan Suomen yhdistäminen suuriruhtinaskuntaan tapahtunut kansallisista syistä. Sen sijaan taustalla vaikutti Klingen mukaan ajankohtainen Venäjän maaorjuuskysymys, joka lahjoitusmaiden kautta kosketti myös Vanhaa Suomea. Klingen mukaan Aleksanteri I pyrki jatkamaan Baltiaan pysähtynyttä maaorjareformia nimenomaan Vanhasta Suomesta. Kuten edellä on osoitettu, Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojat eivät olleet kokeneet maaorjuutta, mikäli sillä tarkoitetaan Elben itäpuolisen Euroopan ja Venäjän aateliskartanoilla vallinnutta järjestelmää. On todennäköisempää, että keisari pyrki rajoittamaan maaorjuuden leviämistä sellaisille alueille, joilla sitä ei koskaan aikaisemmin ollut vahvistettu, kuten esimerkiksi Vanhassa Suomessa. Tässä Aleksanteri I noudatti isoäitinsä keisarinna Katariina II:n politiikkaa, jonka tavoitteena oli maaorjuuden leviämisen estäminen, kun kävi selväksi, ettei sen täydellinen lakkauttaminen ollut mahdollista. 3 Varsinaisen ehdotuksen tekeminen lahjoitusmaiden omistusoikeuden ratkaisemiseksi annettiin joulukuussa 1811 asetetulle Viipurin läänin järjestämiskomitealle. Hallituskonseljin laatiman ohjesäännön viidennessä pykälässä komitea määrättiin 1 Hans Kejserliga Maj:ts Nådiga Förordning om det som i afseende å Wiborgs Läns förening med Stor=Furstendömet Finland iaktagas bör, , ; Kallio 1901, s Kallio on julkaissut asetuksen suomeksi käännettynä. 2 Hans Kejserliga Maj:ts Nådiga Kungörelse, angående utskyldernes erläggande af Jordbrukare i Wiborgs Län, så till Kronan, som enskilde Fastighets-ägare, intill dess den derstädes anbefallda nya Skattläggning blifwer verkstäld, 28.3./ ; Palmén 1896, s Klinge 1980, s ; Lappo-Danilevskij 1972 (1911), s , Viipurin järjestämiskomitean ohjesääntö. Robert Lagus on julkaissut ohjesäännön, ks. Lagus 1862, s Prokuraattori Matthias Calonius laati ohjesäännön ensimmäisen luonnoksen, joka käsiteltiin konseljin täysistunnossa Kallio 1901, s VUODEN 1826 LAHJOITUSMAAUKAASI 267

269 selvittämään myös lahjoitusmaiden synty- ja omistussuhteet. 4 Tammikuussa 1817 annettiin järjestämiskomitean työhön pohjautuva erityinen lahjoitusmaa-asetus, jossa donaatiot luokiteltiin viiteen luokkaan eli tietyksi ajaksi, haltijan elinajaksi, määräämättömäksi ajaksi tai ikuisiksi ajoiksi annetuiksi lahjoituksiksi sekä arentilahjoituksiksi, jotka jo osittain olivat palautuneet takaisin kruunulle. Talonpoikien verotuksen kannalta olennaista oli se, että asetuksessa Viipurin läänin kuvernööri määrättiin tarkistamaan ja luokittelemaan donaatioiden maanluonnot tilakohtaisesti. Tutkimuksen perusteella päätettiin kunkin lahjoitusmaatilan maanluonto, veroluku ja uudet vuotuiset verot. Samalla asetus määräsi noudatettavaksi vuoden 1728 revision mukaisen verotuksen. 5 Vuonna 1820 valmistunut lahjoitusmaatilojen maanluontojen tutkinta ja verojen määrääminen sekä siihen liitetty suuriruhtinaskunnan senaatin lausunto toukokuulta 1821 jäivät kuitenkin vaille keisarin vahvistusta. Vuosia kestäneen tutkimuksen jättäminen pöydälle osoitti, kuinka hankalaa lahjoitusmaakysymyksen ratkaiseminen oli. E. G. Palménin mukaan vuosien 1811, 1812 ja 1817 lahjoitusmaamanifestit ja muut asetukset osoittivat, etteivät viranomaiset sen enempää Pietarissa kuin Turussakaan olleet enää perillä lahjoitusmaiden maanluonnoista ja historiasta. 6 Pikemminkin kyse oli äärimmäisen hankalasti ratkaistavasta juridisesta ongelmasta, koska vastakkain olivat eri aikoina annetut ja toisiinsa nähden ristiriitaiset ruotsalaiset ja venäläiset lait ja asetukset. Asian ratkaisua eivät helpottaneet donataarien yhteydenotot keisarin lähipiiriin, suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriin ja Suomen asiain komiteaan. Kun lahjoitusmaakysymys sosiaalisten ja yhteiskunnallisten piirteidensä, muun muassa talonpoikien veronmaksulakkoilun ja niiden yhteydessä sattuneiden nujakointien takia samanaikaisesti myös kärjistyi, kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytäminen oli entistä vaikeampaa. Donataarien yhteydenotot venäläisiin ja suomalaisiin viranomaisiin Pietarissa tulivat myös keisarin tietoon. Tammikuussa 1825 kenraalikuvernööri Arseni AndrejevitÓ Zakrevskille osoittamassaan salaisessa toimeksiannossa keisari määräsi perustettavaksi erityisen lahjoitusmaakomitean, jonka tehtävänä oli lahjoitusmaakysymyksen lopullinen ratkaisu. Komitean tuli tutkia jälleen kerran donaatioiden maanluonto ja laatia ehdotus donaatioiden omistusoikeudesta. 7 Komitean puheenjohtajaksi määrättiin kenraalikuvernööri Zakrevski, varapuheenjohtajaksi senaatin talousosaston varapuheenjohtaja kreivi Carl Erik Mannerheim ( ) ja jäseniksi divisioonankomentaja, kenraalimajuri Alexander Amatus Thesleff ( ), senaatin talousosaston jäsen todellinen 5 Kej. Förordning angående de ifrån äldre tider gjorde Förläningar, Arrenden och Donationer i Wiborgs Län 10/ Vuonna 1820 valmistuneessa lahjoitusmaatutkinnassa kävi selville, että vain 145 talonpoikaistilaa oli rälssiä ja loput noin oli tulkittava lahjoitetuiksi kruununtiloiksi. Ks. vuoden 1817 lahjoitusmaiden tarkistusmaakirjaa, VSV 1826, akti 75a (Fa 37), KA. 6 Palmén 1896, s Aleksanteri I kenraalikuvernööri A.A. Zakrevskille 13./ , Saapuneet asiakirjat, kansio 2, Lahjoitusmaakomitea 1825, 540:315, KA. Ks, myös sama toimeksianto, s. 2-5, salaiset aktit, n:o 13/ 1825, Fc 2, KKK, KA. Danielson-Kalmari väittää ilman perusteluja, että Zakrevski oli itse saanut käskykirjeen aikaan. Danielson-Kalmari 1931, s. 302; vrt. Lillja 1948, s VUODEN 1826 LAHJOITUSMAAUKAASI

270 valtioneuvos Gustaf Wilhelm Ladau (1765/ ), valtiovarain toimituskunnan päällikkö valtioneuvos Anders Henrik Falck ( ) ja Suomen asiain komiteasta Pietarista Lars Gabriel von Haartman ( ). 8 Toimeksiannon olennaisin määräys oli sijoitettu kirjeen loppuun. Keisari edellytti, että hänelle tuli esitellä sellainen ehdotus, joka laajentaisi donataarien omistusoikeutta. Kirjeen mukaan Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armossa on sallinut komissionin ehdottaa isännille sitä laajempaa käyttö- tahi omistusoikeutta, jonka komissioni saattaa havaita kohtuulliseksi ja sopivaksi ja joka ei suoranaisesti loukkaa kolmannen henkilön siitä riippuvaa oikeutta. 9 Keisari odotti komitealta siis sellaista ehdotusta, jossa donataarien omistusoikeus tunnustettaisiin ja jossa talonpojat saisivat pitää henkilökohtaisen vapautensa eikä heitä pidettäisi maaorjina. Donataarit saivat mahdollisuuden vaikuttaa komitean työhön. Toukokuun alussa 1825 pidetyssä lahjoitusmaakomitean ensimmäisessä kokouksessa päätettiin keisarin toimeksiannon mukaisesti, että donataarien tuli kuukauden sisällä toimittaa komitealle kaikki asiakirjat, joilla olisi merkitystä lahjoitusmaakysymyksen tutkinnassa. 10 Donataarit lähettivät kenraalikuvernöörin virastoon komitealle osoitettuja lahjoitusmaiden omistusoikeutta, maanhallintaa ja verotusta koskevia asiakirjoja, valituksia ja huomautuksia kaikkiaan noin sivua, joiden perusteella komitea ryhtyi perehtymään asiaan. 11 Lahjoitusmaatalonpojilta ei vastaavia tietoja tarvinnut hankkia, sillä ehdotuksen tekoon tarvittava aineisto oli saatavissa viranomaisilta ja ennen kaikkea vuoden 1817 tarkistusmaakirjasta, joka oli komitean käytettävissä. Zakrevskin johtama lahjoitusmaakomitea oli päättänyt selvästi olla luisumatta maanhallinnan juridisiin tulkintariitoihin ja pitää päällimmäisenä mielessään keisarin toimeksiannon mukaisen määräyksen donataarien omistusoikeuden laajentamisesta ja lahjoitusmaakysymyksen ratkaisemisesta. Komitea piti lahjakirjojen sanamuotoja kaikkein ratkaisevimpana donaatioiden maanluonnon määrittelyssä. Kenraalikuvernööri Zakrevski arvosteli sekä Viipurin läänin järjestämiskomiteaa että vuoden 1817 tutkimuksen tehnyttä Viipurin läänin maaherra Carl Walleenia siitä, etteivät nämä ymmärtäneet, mistä lahjakirjojen sanamuodoissa ikuinen ja perinnöllinen hallintaoikeus tai vottóina oli kysymys. Kummassakin tapauksessa virkamiehet olivat olettaneet, että talonpojat olivat 8 Em. kirje. Jäsenistä kenraalimajuri Thesleff ja todellinen valtioneuvos Ladau olivat kotoisin Vanhasta Suomesta. Thesleff oli palvellut Venäjän armeijassa ja kunnostautunut muun muassa Suomen sodassa vuonna Anjalan miehenä tunnettu Ladau oli puolestaan ennen valtiollista karriääriään toiminut muun muassa tilanhoitajana Šuvalovien Antrean Kavantsaaren donaatiolla Viipurin pitäjässä. Lillja 1948, s Em. kirje. Kirjeen ruotsinkielisen version mukaan keisari odotti ehdotusta om en utsträckning av egande- eller dispositonsrätten till dessa gods, som finner billigt och lämpligt utan direkt kränkning av tredje persons rätt för övrigt. Danielson-Kalmarin suomenkielinen käännös, ks. Danielson-Kalmari 1931, s Vuoden 1825 lahjoitusmaakomitean ptk. 4/ , kansio 2, Lahjoitusmaakomitea (1825), 540:315, KA; Palmén 1896, s Palmén on julkaissut komitean kaikki pöytäkirjat, mietinnön, valtiosihteerin esittelyn ja keisarin ratkaisun (s ). 11 Donataarien lahjoitusmaakomitealle lähettämiä asiakirjoja VSV 1826, akti 75b-d (Fa 38-41), KA; Lillja 1948, s Suurin osa donataarien osoittamasta arvostelusta kohdistui vuoden 1817 maaveron määräämiseen, ks. esim. Raudun donataarin Johan von Briskornin valituksia, em. VSV:n akti 75b, liite. 12 Lahjoitusmaakomitean ptkt 7/19.11, 13/ ja 3/ , Palmén 1896, s , ja erit VUODEN 1826 LAHJOITUSMAAUKAASI 269

271 säilyttäneet tilojensa hallintaoikeuden, vaikka kruunu oli lahjoittanut omistusoikeutensa donataareille. Zakrevskin mielestä lähtökohdaksi tuli ottaa venäläinen maanhallintakäsitteistö, jonka mukaan maanomistusoikeus kaikkine yksityisoikeudellisine toimivaltuuksineen kuului donataareille. Vanhan Suomen lahjoitusmaajärjestelmän ruotsalaista traditiota edusti puolestaan Zakrevskin mielestä talonpoikien henkilökohtainen vapaus, joka merkitsi selvää poikkeusta venäläisestä maaorjasta. 12 Viipurin läänin maaherra Carl Walleen ja valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinder olivat kyllä ymmärtäneet lahjoitusmaakysymyksen luonteen, mikä käy hyvin ilmi heidän keskinäisestä kirjeenvaihdostaan. 13 Molemmat katsoivat lahjoitusmaita vuoden 1811 yhdistämismanifestin näkökulmasta, jonka mukaan Vanhan Suomen olot oli yhdenmukaistettava suuriruhtinaskunnan ruotsalaisperäisten olojen kanssa. Tällöin lahjoitusmaita, niiden syntyä ja hallintaoikeudessa tapahtuneita muutoksia oli tarkasteltava ruotsalaisen käsitteistön valossa, jonka mukaan lahjoitusmaat eivät olleet allodiaalirälssiä vaan kruununmaata, jonka verot oli lahjoitettu donataareille. Vanhan Suomen lahjoitusmaakysymystä koskevat historialliset ja käsitteelliset sekaannukset ovat peräisin nimenomaan tästä kahtiajaosta. Joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1825 julkaistussa lahjoitusmaakomitean mietinnössä Zakrevskin edustama kanta oli vahvasti esillä. Paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki lahjoitusmaat todettiin ikuisesti ja perinnöllisesti hallittaviksi täydellisiksi aatelisomistuksiksi eli ruotsalaisessa käsitteistössä allodiaalirälssiksi. Lahjoitusmaatalonpojat määriteltiin lampuodeiksi, joiden täytyi muuttaa pois tiloiltaan, mikäli yhteisymmärrystä maanomistuksesta donataarin kanssa ei saavutettu. Komitea suositteli neljän vuoden siirtymäaikaa, jonka kuluessa talonpoikien tuli selvittää kaikki velkansa ja sopia donataarien kanssa tilojensa omistusoikeuden siirtämisestä. Mikäli velkoja ei ollut suoritettu aikarajan umpeutuessa, donataari saattoi häätää talonpojat tiloiltaan. Siirtymäkauden jälkeen donataari sai määrätä lampuotitalonpojilleen sopivaksi katsomansa verot. Mietintö seurasi johdonmukaisesti Aleksanteri I:n toimeksiantoa, sillä lahjoitusmaiden omistusoikeus siirrettiin kokonaisuudessaan donataareille loukkaamatta kuitenkaan lahjoitusmaatalonpoikien henkilökohtaista vapautta. 14 Ennen kuin komitea sai mietintönsä valmiiksi, Aleksanteri I kuoli Taganrogissa joulukuun ensimmäisenä päivänä Tästä syystä mietintö julkaistiin varustettuna mustalla surureunuksella, joka Palménin mukaan oli asiakirjan laatuunkin katsoen täydellisesti paikallaan. 15 Seuraajan valitseminen, dekabristikapina ja monet 13 Danielson-Kalmari 1931, s , Ks. myös käännöskomitean laatima kopio Rehbinderin kirjeestä Hallituskonseljille , sivunumerointi puuttuu, kansio 2, sisällyksen mukaan järjestetyt asiakirjat, Lahjoitusmaakomitea (1825), 540: 315, KA. Myös tässä asiakirjassa Rehbinder osoittaa olevansa hyvin perillä venäläisestä maanomistusoikeudesta. 14 Lahjoitusmaakomitean mietintö , Palmén 1896, s Palmén 1896, s Suomen valtiosihteerin esittely koskien Viipurin ja Kyminkartanon lääneissä sijatsevia donaatioita Asiakirja on julkaistu ruotsinkielisenä Palménin ja suomenkielisenä Danielson-Kalmarin 270 VUODEN 1826 LAHJOITUSMAAUKAASI

272 muut keisarikunnan kannalta keskeisemmät seikat siirsivät lahjoitusmaakomitean mietinnön esittelyn lokakuulle Rehbinderin laatimassa esittelynootissa kerrattiin vielä komitean työn tulokset, ja lahjoitusmaakysymyksen lopullinen ratkaisu jätettiin Nikolai I:lle. 16 Rehbinderin esittelynootin laitaan keisarin omakätisesti kirjoittamalla päätöksellä rälssioikeus (frel zovoe pravo) oli poikkeuksetta annettava kaikille Vanhan Suomen donataareille. Sen sijaan siirtymäaikaan keisari teki tärkeän muutoksen. Äänestyksen jälkeen komitea oli päättänyt ehdottaa, että donataarien rälssioikeus astuisi heti voimaan. Rehbinder katsoi, että jokin toinen kenties keisarin määräämä pidempi siirtymäaika ennen manifestin voimaantuloa saattaisi olla paikallaan. Keisarin päätöksen mukaisesti siirtymäajaksi tuli kymmenen vuotta. 17 Marraskuussa 1826 julkaistu lahjoitusmaaukaasi oli muotoiltu komitean mietinnön ja Nikolai I:n lisäyksen mukaisella tavalla. Kaikki lahjoitusmaat katsottiin rälssiksi ja talonpojat lampuodeiksi eli vuokratilojen viljelijöiksi. Siirtymäajaksi määrättiin kymmenen vuotta, minkä kuluessa talonpoikien oli suoritettava verovelkansa. Tämän jälkeen talonpojat saivat joko poistua tai jäädä tiloille, jotka kuuluivat donataarille. Ukaasiin otetun lisämääräyksen mukaisesti sellaiset talonpojat, jotka pystyivät vuoden sisällä todistettavasti osoittamaan vuoden 1706 maakirjasta, että heidän tilansa oli ollut perintö- eli verotalo, saivat erioikeuden niin maanhallinnan kuin verotuksenkin osalta. Tällaisten tilojen verot määrättiin kruunun toimesta, eikä donataarilla ollut oikeutta häätää talonpoikia näiltä tiloilta. 18 Lahjoitusmaaukaasin venäläisiä yhteyksiä on tutkittu varsin vähän. 19 Eräät tutkijat ovat esittäneet dekabristikapinan ja venäläisten talonpoikaislevottomuuksien aiheuttaman taantumuksen lopulta ratkaisseen koko Vanhan Suomen lahjoitusmaakysymyksen donataarien etujen mukaisesti. 20 Lahjoitusmaiden liittäminen maaorjuuden lakkauttamisesta 1820-luvulla käytyyn keskusteluun selittää myös osaltaan lahjoitusmaaukaasin sisältöä. Siinä ei kajottu talonpoikien henkilökohtaiseen vapauteen, vaan päinvastoin jo Aleksanteri I:n toimeksiannossa määrättiin, ettei kolmannen osapuolen eli talonpoikien oikeuksia saanut loukata. Venäläisillä taustoilla on epäilemättä ollut osuutensa, mutta ensisijaisesti vuoden 1826 lahjoitusmaaukaasin sisältöön vaikuttivat vuosikymmeniä kestäneet lahjoitusmaiden omistusoikeudelliset epäselvyydet. Viranomaisten, donataarien ja talonpoikien vuodesta toiseen jatkuneet valitukset epäilemättä rasittivat Suomen asiain toimesta. Palmén 1896, s ; Danielson-Kalmari 1931, s Keisari-Suuriruhtinaan ratkaisu lahjoitusmaa-asiassa. Nikolai I:n esittelynootin laitaan kirjoittama venäjänkielinen ratkaisu on julkaistu Palménin toimesta. Palmén 1896, s Hans Kejserliga Maj:ts Nådiga Förordning angående naturen af de i Wiborgs och Kymmenegårds Län donerade Egendom 13/ Esim. Palmén (1896) ei esitä minkäänlaista selitystä tai arviota siitä, ketkä olivat lahjoitusmaamanifestin taustalla. Danielson-Kalmari (1931) puolestaan arvioi koko asian johtuneen jonkinlaisesta donataarien ja kenraalikuvernööri Zakrevskin salaliitosta, jossa molempien edut kohtaisivat sopivalla tavalla. Donataarit saivat rälssioikeuden kaikkiin lahjoitusmaihin ja Zakrevski hyvän tekosyyn kaventaa suuriruhtinaskunnan autonomista asemaa. 20 Ks. esim. Lillja 1948, s Paikallishistorioissa on poikkeuksetta koko lahjoitusmaakysymystä tarkasteltu vuoden 1826 lahjoitusmaaukaasin näkökulmasta. Ks. esim. Kähönen 1985, s Kyseessä voi olla myös Andrei von Freederickszin poika Petr von Freedericksz. 22 Walleen Rehbinderille , kirje julkaistu Danielson-Kalmarin käännöksenä, Danielson- VUODEN 1826 LAHJOITUSMAAUKAASI 271

273 Aleksanteri I, joka oli hyvin perillä Vanhan Suomen pulmallisesta lahjoitusmaakysymyksestä, ratkaisi asian asettamalla erityisen lahjoitusmaakomitean. Sen tehtävänä oli myöntää ruotsalainen rälssioikeus kaikille donataareille kuitenkaan loukkaamatta lahjoitusmaatalonpoikien henkilökohtaista vapautta. Doun muotokuva Aleksanteri I:stä. I. G. Fabritsius, Voenno-Inñernoe vedomstvo v carstvovanie Imperatora Aleksandra I, tom 1 (Sankt Peterburg 1903). Kuva Timo Kilpeläinen. komiteaa ja Aleksanteri I:stä, joka oli selvästi päättänyt ratkaista lahjoitusmaakysymyksen erityisen lahjoitusmaakomitean avulla. Nikolai I:llä ei tässä asiassa ollut muuta kuin ukaasin vahvistajan rooli. Ajatus rälssioikeuden myöntämisestä donataareille vahvistui Aleksanteri I:n mielessä viimeistään vuoden 1824 lopussa eli hieman ennen lahjoitusmaakomitean toimeksiannon kirjoittamista. Donataarien vaikutus lahjoitusmaakomitean muodostamiseen ja keisarin komitealle antamaan toimeksiantoon on selvä. Rehbinderin ja Walleenin välinen kirjeenvaihto osoittaa, että muutamat donataarit käyttivät hyväkseen sekä pietarilaisia että helsinkiläisiä suhteitaan asian kääntämiseksi toivottuun suuntaan. Walleen muun muassa mainitsee, tosin vain sukunimen etukirjaimilla, ainakin Raudun donataarin (Johan von) Br(iskornin), Pyhäjärven Taubilan donataarin Kalmari 1931, s Andrei ja Petr von Freederickszin anomukset , Suomen asiain komitean anomusdiaari v. 1824, n:ot 83 ja 84, s. 222, Ac 10, VSV, KA. Petr von Freederickszin anomus on liitetty 272 VUODEN 1826 LAHJOITUSMAAUKAASI