Mauno Koskinen KEISARIEN JA KEISARINNOJEN LAHJOITUSMAA-AIKA. Vanha Suomi

Transkriptio

1 Mauno Koskinen KEISARIEN JA KEISARINNOJEN LAHJOITUSMAA-AIKA Vanha Suomi Vaskela oli venäläisten lahjoitusmaaisäntien komennossa vuodesta 1713 vuoteen Viimeisin ja luotettavin lahjoitusmaa-aikaa kuvaava tietous on vuonna 1997 julkaistussa filosofian tohtori Jyrki Paaskosken väitöskirjassa "Vanhan Suomen lahjoitusmaat ", jonka Suomen Historiallinen Seura hyväksyi julkaisusarjaansa. Venäjä otti Ruotsilta Suuressa pohjan sodassa mm. Karjalan Kannaksen Viipurinlahden länsiranta mukaan lukien sekä Käkisalmen läänin ja Hattujen sodassa Kyminkartanon läänistä Kymijoen itäpuoliset ja Saimaan eteläpuoliset alueet sekä Savonlinnan seudun. Vanhalla Suomella tarkoitetaa näitä alueita. Vanhan Suomen käsite vakiintui Suomen sodan aikana vuonna 1808, jolloin muuta Suomea, "Uutta Suomea" oltiin liittämässä Venäjän keisarikuntaan. Käsite hävisi joulukuussa 1811, kun alue liitettiin Aleksanteri I:n antamalla manifestilla Suomen suuriruhtinaskuntaan. Arkuntanhuan, Lapanaisten ja Pölläniemen verotuskartta vuodelta Arkuntanhuaan on merkitty kolme, Pölläniemeen kaksi ja Lapanaisiin kolme "savua". Lapanaisissa on lisäksi kaksi rakennusta, joiden katolla on korkea risti. Kansalliarkisto.

2 Vanhaa Suomea koskeva historiankirjoitus on eri aikoina ja eri tahoilla palvellut pitkälti vallitsevia aatevirtauksia ja niihin liittyneitä tavoitteita. "1990-luvulla virinnyt Vanha Suomi -kiinnostus on kuitenkin avannut uusia näkökulmia ja liittänyt alueen osaksi 1700-luvun Itämeren piirin historiaa", täsmentää Paaskoski. Vanha Suomi oli osa monikansallista ja -kulttuurista Venäjän keisarikuntaa, ei Venäjää. Vaikka mainittujen sotien rauhanehdoissa Vanhalle Suomelle oli vahvistettu pelkästään vapaa uskonnonharjoitus, käytännössä kaikki laki- ja hallintokäytännöt säilyivät entisinä. Ruotsin alamaisuudessa olleiden suomalaisten 1700-luvun rälssitalonpoikien asemassa oli Vanhaa Suomea enemmän yhteisiä piirteitä itäeurooppalaisen maaorjan aseman kanssa. Isännällä oli mm. kotikuritusoikeus kartanon lampuoteihin ja torppareihin. Vuonna 1799 tehdyn väestölaskennan mukaan Vanhassa Suomessa oli noin asukasta. Käkisalmen eteläisessä piirikunnassa, jossa oli lahjoitettu lähes kaikki maat, asui noin henkeä. Verotuskarttaan liittyi myös verotettujen luettelo ja verotusperusteet.

3 Sakkolan donataarit Sakkolassa oli vuonna 1724 laaditun tarkan luettelon mukaan yhteensä 696 asukasta. Tsaari Pietari I:n velipuoli, todellinen salaneuvos, kreivi Ivan Aleksejevits Musin-Puskin ( ) sai 17. kesäkuuta 1713 Pietarin kuvernementin ukaasilla valtiollisen palveluksensa vastineeksi Sakkolan pitäjästä 91 tilaa, jotka sijaitsivat Viipurin-Käkisalmen kesämaantien oikealla puolella. Hänet karkoitettiin Solovetskin luostariin. Donaatio eli lahjoitusmaat palautettiin kruunulle vuonna Vuonna 1740 Sakkola lahjoitettiin silloiselle kauppakollegion presidentille ja keisarinna Anna Ioannovan suosikille, kreivi Platon Ivanovits Musin-Puskinille, joka karkoitettiin Elisabet I:n aikana Solovetskin luostariin kuten isänsäkin. Karkoituksen jälkeen hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Mainitusta donaatiosta Sakkolan Petäjärvi siirtyi lahjakirjalla edellisen omistajan veljen, Platon Ivanovits Musin-Puskinin pojalle, kaartinluutnantti Ivan Platonovitsille ja hänen sedälleen, todellinen valtioneuvos ja vuorikollegion presidentti Appollos Epafroditovits Musin-Puskinille (k. 1771). Musin-Puskinit myivät Sakkolan Petäjärven donaation valtioneuvos Joachim Johann von Sieversille ( ) ruplan kauppahinnasta Donaation perinyt Novgorodin kuvernööri, kreivi Jakob Johann von Sievers ( ) myi sen pietarilaiselle pankkiirille, paroni Johan von Freederickszille ( ) ruplan kauppahinnasta Sakkolan donaatiolla oli kauppakirjan mukaan kaksi hovileiriä (Riiska ja Petäjärvi) sekä useita myllyjä ja viinanpolttimoita, jotka olivat nostaneet donaation arvon lähes kaksinkertaisiksi kuudessa vuodessa. Pankkiiri oli ostanut vuotta aiemmin alueelta ensimmäisen donaationsa, Pyhäjärvellä sijainneen Taubilan. Vuonna 1779 tehdyssä perinnönjaossa Sakkolan Petäjärven hovi siirtyi Petr von Freederickszille. Silloin donaatiolla oli myös sahat Riiskassa ja Musakanlahdessa luvun alussa Petr von Freederickszillä oli nelikehäinen Lohijoen ja kaksikehäinen Petäjärven saha. Petäjärven lahjoitusmaista lohkaistiin 1800-luvun puolella Sakkolan hovi. Metsäpirtistä siihen kuuluivat Koukunniemi, Terenttilä, Vaskela ja Lapanainen. Sakkolan hovi oli Laskovsky-suvun omistuksessa. Tämän lahjoitusmaan valtio osti valtioneuvoksetar Katarina Laskovskyltä kahdella eri kauppakirjalla, joista toinen on päivätty ja toinen Vuoden 1867 valtiopäivillä oli päätetty lunastaa lahjoitusmaat valtiolle ja myydä ne perintötiloiksi niitä viljelleille talonpoikaissuvuille. Vaskelankin talonpojat joutuivat ostamaan omat perintömaansa takaisin itselleen. Sitä ennen tehtiin monta välivaihetta kokenut Vaskelan maiden isojako. Lahjoitusmaa-ajan oloihin liittyi kiistoja Lahjoitusmaatalonpojilla oli koko 1700-luvun ajan vapaa muutto-oikeus, vaikka siitä käytiin donataarien kanssa välillä oikeuttakin. Toinen merkittävä oikeus, jota maaorjilla ei ollut, oli oikeus mennä naimisiin toisessa hovissa olevan kanssa ilman donataarin lupaa. Asiaa tutkinut Sakkolan pastori A. A. Neovius huomautti Suomen Historialliselle Seuralle syyskuussa 1888 lähettämässään kirjeessä, että sen enempää Viipurin kuvernementtihallitus kuin konsistorikaan eivät hyväksyneet donataarien esittämää muuttorajoitusta. Avioliittotilastot vuosilta osoittavat Neoviuksen olevan ehdottoman oikeassa. Kolmas Venäjällä vallinneesta käytännöstä poikkeava piirre oli, että sieluja, ts. talonpoikia ei voinut pantata, kiinnittää Valtiolliseen Laina-Pankkiin. Viipurin siviilitribunaalin mukaan talonpojat olivat henkilökohtaisesti vapaita. Talonpoikien keskinäiset perintö-, maapalsta- ja rajariidat ratkaistiin Viipurin kuvernementin omissa tuomioistumissa eivätkä donataarit tai heidän tilanhoitajansa osallistuneet niiden käsittelyyn. Myöskään Pietarissa toiminut oikeuskollegio ei kysynyt donataarien mielipidettä kylien välisissä tai kahdesta eri donataariosta olevan talonpojan rajariitojen ratkaisuissa.

4 Donataarit pyrkivät kyllä monin keinoin perimään talonpojiltaan vuoden 1728 revisiossa määriteltyjä korkeampia veroja uusin kontrahdein ja piirioikeuden kielteisistä päätöksistä huolimatta. Donataari Andrei von Freedericksz yritti painostaa Pyhäjärven Taubilassa häätöuhkauksin talonpoikia tuollaisiin uusiin kontrahteihin. Menettelystä suivaantunut piirioikeus toisti aikaisemman päätöksensä ja kehotti donataaria noudattamaan vuoden 1728 verotusta, mikäli neuvottelemalla ei uutta kontrahtia synny. Talonpojat, jotka eivät olleet hyväksyneet ehdotusta, kutsuttiin von Freederickszin luokse keskustelemaan veroista. Neuvottelut päättyivät käsirysyyn, jota puitiin piirioikeudessa syksyllä Piirioikeus katsoi, etteivät donataari ja hänen tilanhoitajansa saa painostaa talonpoikia allekirjoittamaan kontrahtia. Samanlaiseen ratkaisuun päätyi myös kriminaalitribuuni. Tappeluihin päätyneitä donataarien ja talonpoikien välisiä neuvotteluja tapahtui myös mm. Petr von Freederickszin Sakkolan ja Carl Kilchenin Pyterlahden donaatiolla. Vuodesta 1788 vuoteen 1798, jolloin Senaatti antoi päätöksensä Taubilan kontrahtikiistassa, Vanhan Suomen alioikeudet ja siviilitribuaali käsittelivät kymmeniä veroriitoja, joita niille toimitettiin sen viidestä piirikunnasta. Kaikkien tapausten yhteisenä piirteenä olivat talonpoikien ja donataarien kiistat päivätöistä ja kuljetusvelvollisuuksista sekä niiden suhteesta vuoden 1728 tai vuoden 1743 verorevisioihin. Kiista päätyi sillä erää helmikuussa Hallitsevan Senaatin yhteisistunnon päätöksen mukaan Viipurin kuvernementin lahjoitusmaat oli lahjakirjojen perusteella tulkittava allodiaalirälssiksi ja talonpojilta oli kiellettävä muuttovapaus. Sen sijaan verot tuli edelleenkin määrätä kruunun suorittamissa revisioissa. Laamanninoikeus ja Hallitseva Senaatti halusivat ratkaista päätöksillään myös lahjoitusmaiden kontrahtikiistat "lopullisesti". Laamanninoikeus katsoi Taubilan lahjoitusmaatalonpoikien veronmaksukyvyn kohonneen merkittävästi vuoden 1728 verorevisiosta ja että talonpoikien tuli myös maksaa veroja kohentuneen varallisuutensa mukaisesti. Nostamillaan oikeusjutuilla talonpojat olivat tietoisesti estäneet veronkorotuksia lähes 15 vuotta. Kahdeksan työpäivää miestä ja naista kohden vuodessa määrännyt Taubilan kontrahti on saanut suomalaisessa historiankirjoituksessa kohtuuttoman huomion. Venäläinen maaorja teki Paavali I:n manifestin mukaisesti noin työpäivää vuodessa, todellisuudessa enempikin. Myös Ruotsin puoleisen, tulevan "Uuden Suomen" rälssitalonpojat tekivät tilaa kohti noin työpäivää vuodessa, mikä oli suurin piirtein yhtä paljon kuin Senaatin "lopullisen" päätöksen jälkeen Vanhan Suomen lahjoitusmailla. Talonpojat reagoivat muutokseen veronmaksulakoilla, jotka donataarit ja kruunu tulkitsivat niskuroinniksi ja lopulta kapinoinniksi. Tarkastuskomitean mukaan vuosina Vanhan Suomen lahjoitusmailla tapahtui yli 20 talonpoikaislevottomuutta, joista suurin osa oli voutien ja talonpoikien välisiä käsirysyjä ja muita tappeluita. Muutamat olivat kuitenkin siksi vakavia, että niiden rauhoittamiseen kutsuttiin sotaväkeä. Marraskuussa 1826 julkaistussa lahjoitusmaaukaasissa kaikki lahjoitusmaat katsottiin perintöomaisuudeksi ja talonpojat lampuodeiksi eli vuokratilojen viljelijöiksi. Siirtymäajaksi määrättiin kymmenen vuotta, minkä kuluessa talonpoikien oli suoritettava verovelkansa. Tämän jälkeen talonpojat voivat poistua tai jäädä tiloille, jotka kuuluivat donataareille. Talonpoikien asema oli kurja seuraavina vuosikymmeninä. Maaorjien vapauttamismanifesti annettiin helmikuussa "Suomesta" tuli Suomi ja suomalaisista kansakunta Lahjoitusmaa-ajasta on luotu kuvaa Suomen traumaattisimpana ja takapajuisimpana aikana. Tuollaisen leimaamisen takana ovat oman kansallisen vähemmistön eli suomenruotsalaisten monisatavuotinen

5 aineellinen ja henkinen ylivalta mielistelyilmiöineen, nöyristelystä juontuva harha kaiken ruotsalaisperäisen tai Ruotsista tulleen suuremmoisuudesta, luterilaisen kirkon saarnaama kritiikitön ja alistava auktoriteettiusko omiin "suurmiehiin" sekä manipuloiden lietsottu silmitön ryssäviha ja neuroottinen asenne kaikkeen sellaiseen, mikä suinkin voidaan tulkita venäläisyyteen tai venäläisiin liittyväksi pelkistetysti sanoen täydellinen suhteellisuudentajun ja itsetunnon puute. Historiankirjoitustamme on vaivannut sokeus ja identiteetittömyys. Useimmat historioitsijat eivät ole osanneet tai rohjenneet olla aidosti suomalaisia. Suomalainen identiteetti ei ole kuitenkaan syntynyt tuollaisin häpeällisin keinoin, mielistelemällä yhtä ja väheksymällä toista tahoa, vaan ryhdistäytymällä itseensä ja suomalaisuuteen luottaviksi yksilöksi. "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia." Lahjoitusmaa-aikaan liittyi roppakaupalla myönteisiä puolia: Sodat, hävitykset ja surmantyöt eivät olleet alituinen pelonaihe kuten ruotsalaisvallan aikana. Kapinoinnin kuolonuhrit jäivät venäläisten lahjoitusmaa-aikana alle kymmenen henkilön. Ruotsalaisjoukkojen toimeenpanemat teurastukset pelkästään Nuijasodassa kohosivat moniin tuhansiin miehiin. Venäläisen aatelin ylellinen elämäntapa vaikutti laajalti ja monella tavalla ympäristönsä elämään. Kehittyi erityisammatteja ja kouliutui huippuluokan osaamista niissä. Pietarin rakentaminen ja suojaaminen toi valtavasti työtilaisuuksia ja erilaista kysyntää. Talonpojat saivat passeja asioida ja käydä ansiossa Pietarissa. Rahatalous oli yleistä Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpoikien keskuudessa; jokamiehenoikeus kaupankäyntiin oli Vanhan Suomen erityispiirre. Suomi sai ensimmäiset rajansa, autonomian ja korotuksen kansakuntana kansakuntien joukkoon. Taloudellinen ja henkinen kasvu vauhdittuivat hallinnon ja sivistystoimen kehittämisen myötä. Ruotsalaisten nujertama suomalaisuus sai elintilaa ja -voimaa. Kalevalainen kansanrunous kukoisti ja kaikui kreikanuskonsa säilyttäneiden tuvissa ja tanhuvilla. Siitä yleni suomalaisuus ja suomalainen identiteetti Elias Lönnrotin ja muiden suomalaisuusmiesten johdolla.

6 Vanhaa Suvannonpään ja Laatokan välisiä alueita kuvaavan piirroksen pohjana on ollut Viipurin läänin sotilaskartta vuodelta Suvantojärvi laski vetensä Kiviniemen kautta Vuoksen vanhaa pääväylää myöten Käkisalmessa Laatokkaan. Vertailu vanhaan karttaan osoittaa, miten vanhan Suvantojärven pohjan viljavia lietemaita tuli mm. Riiskan, Raajun, Kirvesmäen, Vaskelan, Koukunniemen, Lapanaisten, Terenttilän ja Koselan osalle Suvannon ja Taipaleenjoen molemmin puolin. Uutta peltomaata muodostui noin 5000 hehtaaria.