Arabikevään syttymisen kausaalinen kompleksi ja kontingenssi

Transkriptio

1 Arabikevään syttymisen kausaalinen kompleksi ja kontingenssi Protestien syttymissyitä koskevien teorioiden kritiikki ja rekonstruktio Salli-Kaisa Paananen Helsingin yliopisto Valtiotieteellinen tiedekunta Valtio-oppi Maailmanpolitiikan tutkimus Pro gradu -tutkielma Joulukuu 2014

2 Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Valtiotieteellinen tiedekunta Tekijä Författare Author Salli-Kaisa Paananen Laitos Institution Department Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos Työn nimi Arbetets titel Title Arabikevään syttymisen kausaalinen kompleksi ja kontingenssi. Protestien syttymissyitä koskevien teorioiden kritiikki ja rekonstruktio. Oppiaine Läroämne Subject Yleinen valtio-oppi, maailmanpolitiikan tutkimuksen linja Työn laji Arbetets art Level Pro gradu -tutkielma Tiivistelmä Referat Abstract Aika Datum Month and year Joulukuu 2014 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 79 Tutkielman aiheena on arabikevään syttymisestä esitettyjen teorioiden muokkaaminen esittämällä ne kausaalikompleksin muodossa, ja ottamalla huomioon myös kyseisen kausaalikompleksin kontingenssi eli sattumanvaraisuus. Työssä keskitytään etenkin Tunisian ja myös Egyptin protestien syttymisestä esitettyihin teorioihin, sillä arabikevät käynnistyi näissä kahdessa arabimaassa alkaneesta liikehdinnästä joulukuun 2010 ja tammikuun 2011 välisenä aikana. Arabikevään syttymissyistä esitettyjä teorioita kritisoitiin liian yksikertaistavina, sillä ne keskittyivät vain muutamiin syihin tai vain tiettyjen analyysin tasojen tutkiskeluun. Tästä seurasi, ettei arabikevään syttymisen teorioissa huomioitu ilmiön syttymisen syitä tarpeeksi kokonaisvaltaisella tavalla. Tutkielmassa väitetään, että arabikevään syttymissyistä esitettyjä teorioita voi parantaa kahden käytetyn välineen, kausaalikompleksin ja kontrafaktuaalisen analyysin, avulla. Pyrkimyksen taustamotiivina vaikuttaa käsitys siitä, että tiede etenee debattien ja kritiikin avulla kohti parempaa, kattavampaa ja toimivampaa synteesiä. Kriittisen realismin kausaliteettikäsityksen mukaan tapahtumat aiheuttaa aina joukko keskenään toisiinsa vaikuttavia syitä, jotka muodostavat kausaalikomplekseja. Kausaalikompleksin käsitteen avulla voi rakentaa tapahtumille selitysmalleja identifioimalla ja järjestämällä kausaalikompleksin viisi eri elementtiä, toimijat, säännöt, resurssit, käytännöt ja toiminnan, ikoniseksi malliksi, joka on tulkinnallinen kuvaus tutkittavan tapahtuman tai ilmiön mahdolliseseti aikaansaaneesta kausaalikompleksista. Arabikevään syttymisen kausaalisen kompleksin luomisessa havaittiin, että osa arabikevään syistä oli ikään kuin kontekstia taustoittavia, osa tiettyjä kausaalisessa kompleksissa taphatuneita muutoksia esiin tuovia syitä. Yksittäiset teoriat rekonstruoitiin synteesiin, arabikevään syttymisen kausaaliseksi kompleksiksi, josta muodostui yksi mahdollinen askel kohti pluralistisempaa ja holistisempaa teoriaa arabikevään syttymisen syistä. Tutkielmassa pohjustetaan kontrafaktuaalisen analyysin käyttöä ja kontrafaktuaalisten väitteiden esittämiselle asetettuja vaatimuksia maailmanpolitiikan tutkimuksessa. Arabkikevään syttymisen satunnaisuutta painotetaan havaitsemalla arabikevään syttymisestä esitetyn kausaalisen kompleksin kontrafaktuaalisia potentiaaleja eli mahdollisuuksia aktualisoitua eli toteutua toisin. Sosiaalisessa maailmassa, jossa monet tieteen konventioiden perusteella tosiksi olettamamme teoreettiset konstruktiot eivät voi tuottaa paikkansapitäviä lopputuloksia, voi kontrafaktuaalista ajattelua käyttää laajentamaan käsitystämme kausaliteetin todellisesta luonteesta avoimessa, epälineaarisessa ja hyvin sattumanvaraisessa maailmassa. Avainsanat Nyckelord Keywords Kausaalinen kompleksi, kontrafaktuaalinen analyysi, arabikevät, Egypti, Tunisia

3 SISÄLLYS 1 Johdanto Teoreettinen viitekehys Kriittisen realismin metateoria Kriittisen realismin ontologiakäsitys Kausaliteetti kriittisen realismin mukaan Kontrafaktuaalinen analyysi kausaliteetista Aiemman tutkimuksen sekä kausaalikompleksin käsitteen esittelyä Valitun aineiston perustelua ja luonnehdintaa Kausaalisen kompleksin käsite tässä tutkielmassa Arabikevään syttymisestä esitettyjen teorioiden analyysi Kausaalisen kompleksin muotoilu Arabikevään syttymistä taustoittava kausaalinen kompleksi Toimijat Säännöt Resurssit Käytännöt Toiminta Kausaalisessa kompleksissa tapahtuneet muutokset ja niiden seuraukset Uudet sekä muuttuneet kausaalikompleksin toimijat Uudet sekä muuttuneet resurssit Uusi sekä muuttunut toiminta Arabikevään kontingenssi: pohdintaa kausaliteetista avoimessa, epälineaarisessa ja hyvin sattumanvaraisessa maailmassa Loppupäätelmät...77 LÄHTEET...80

4 1 Johdanto Tämän tutkielman aiheena on arabikevään syttymisestä esitettyjen teorioiden etsiminen ja niissä esitettyjen kertomusten muokkaaminen esittämällä teoriat kausaalikompleksin muodossa, ja ottamalla huomioon myös kyseisen kausaalikompleksin kontingenssi eli sattumanvaraisuus. Lähtökohtana on pyrkimys parantaa arabikevään syttymisen teorioita. Näitä teorioita etsitään tutkielman aineistona käytettävistä asiantuntijaartikkeleista. Tutkielmassa esitetään, että teorioita voi parantaa kahden käytetyn välineen, kausaalikompleksin ja kontrafaktuaalisen analyysin, avulla. Pyrkimyksen taustamotiivina vaikuttaa käsitys siitä, että tiede etenee debattien ja kritiikin avulla kohti parempaa, kattavampaa ja toimivampaa synteesiä. Tutkielman keskeisimpänä tavoitteena on etsiä arabikevään syttymiselle esitettyjä syitä ja muotoilla niiden perusteella arabikevään syttymisen kausaalinen kompleksi eli tietynlainen moniosainen syiden kimppu. Kausaalikompleksin käsite liittyy maailmanpolitiikan tutkimuksen kriittisen realismin metateoriaan. Kriittisen realismin kausaliteettikäsityksen mukaan tapahtumat aiheuttaa aina joukko keskenään toisiinsa vaikuttavia syitä, jotka muodostavat kausaalikomplekseja. Kausaalikompleksin käsitteen avulla voi rakentaa tapahtumille selitysmalleja identifioimalla ja järjestämällä kulloinkin relevantit kausaalikompleksin osaset ikoniseksi malliksi, joka on tulkinnallinen kuvaus tutkittavan tapahtuman tai ilmiön aikaansaaneesta kausaalikompleksista. Kausaalikompleksin osasia ovat keskenään interaktiossa vaikuttavat seuraavat viisi elementtiä: toimijat, kontekstissa vallitsevat toimintaa ohjaavat säännöt, kykyinä ja välineinä ilmenevät resurssit, käytännöt ja mielekäs, merkityksellinen toiminta. Tutkielmassa esitetään, että arabikevään syttymisen teorioissa ei ole huomioitu syttymisen kausaalikompleksia tarpeeksi kokonaisvaltaisella tavalla. Esitettyjen arabikevään syttymisen teorioiden kausaliteettikäsitys ei ole pluralistinen ja holistinen, vaan teoriat keskittyvät ennemminkin tiettyjen, toisistaan erillisiksi käsitettyjen eri tasojen syiden tarkasteluun. Tästä seuraa, etteivät teoriat näe arabikevään syttymistä monimutkaisena, monien eri tekijöiden keskinäisen vuorovaikutuksen aikaansaamana ja kontingenttina ilmiönä. Tutkielman aineistona käytetään tieteellisissä lehdissä julkaistuja asiantuntijaartikkeleita, joissa on esitetty arabikevään syttymiselle erilaisia syitä. Nämä syyt 1

5 ryhmitellään kausaalikompleksiksi ja tätä kautta muodostetaan ikoninen malli arabikevään syttymisestä. Arabikevään syttymisellä tarkoitetaan tutkielmassa Tunisiassa vuoden 2010 joulukuussa käynnistyneen ja sieltä dominoefektin lailla eri arabimaihin levinneen mielenosoitusten ja kansalaisaktiivisuuden aallon ensivaiheita. Tutkielmassa keskitytään etenkin Tunisian ja myös Egyptin protestien syttymiseen, sillä arabikevät käynnistyi näissä kahdessa arabimaassa alkaneesta liikehdinnästä joulukuun 2010 ja tammikuun 2011 välisenä aikana. Tutkielman viimeisessä osiossa keskitytään pohtimaan arabikevään syttymisen satunnaisuutta havaitsemalla arabikevään syttymisestä esitetyn kausaalisen kompleksin kontrafaktuaalisia potentiaaleja eli mahdollisuuksia aktualisoitua eli toteutua toisin. Kontrafaktuaalisten potentiaalien etsiminen tarkoittaa toisin sanoen kontrafaktuaalisten entä jos -väitteiden muotoilua kausaalikompleksista. Tutkielmassa pohjustetaan kontrafaktuaalisen analyysin käyttöä ja kontrafaktuaalisten väitteiden esittämiselle asetettuja vaatimuksia maailmanpolitiikan tutkimuksessa. Kontrafaktuaalinen analyysi on kiistanalainen myös maailmanpolitiikan tutkimuksen tieteenalalla, sillä kontrafaktuaalisten väitteiden fiktiivisyys on ristiriidassa monien hyvälle tieteelle asetettujen vaatimusten kanssa. Tällaisten väitteiden käyttöä voidaan kuitenkin perustella niiden positiivisia vaikutuksia erittelemällä. Arabikevään kausaalikompleksin kontingenssin pohdinta perustuu ainoastaan tutkielman lähdemateriaalista saatuun taustatietoon, mistä johtuen sitä ei voi pitää kaikenkattavana vaihtoehtoisena kertomuksena siitä, miten asiat olisivat voineet mennä toisin. Teoreettisen pohjustuksen ja tapausta koskevan aineiston analyysin avulla esitetään, että aineistossa esitetyt syyt arabikevään syttymiselle ovat deterministisiä ja perustuvat käsitykseen, jonka mukaan havaittu, aktualisoitunut tapahtunut osoittaa, että ilmiön täytyikin tapahtua juuri sillä tavalla. Tutkielmassa kritisoidaan kahta seikkaa esitetyissä arabikevään syttymisen teorioissa. Ensinnäkin, tutkielmassa kritisoidaan teorioiden keskittymistä kukin yhteen tiettyyn tai vain muutamaan selitykseen sen sijaan, että ne katsoisivat kokonaisuutta ja havaitsisivat koko ilmiön taustalla vaikuttavan kausaalikompleksin. Ensimmäinen kritiikki liitetään osaksi maailmanpolitiikan tutkimuksen kansainvälisten suhteiden tutkimukselle ja sen analyysitasokäsitykselle esittämää kritiikkiä. Toiseksi, tutkielmassa kritisoidaan esitettyjen teorioiden aktualismia, jolla tarkoitetaan niiden keskittymistä vain toteutuneeseen sen sijaan, että 2

6 ne hyväksyisivät ilmiölle mahdollisuuden toteutua toisin. Tämä toinen kritiikki on osa kriittisen realismin metateorian maailmanpolitiikan tutkimukselle esittämiä parannusehdotuksia. Tarkoituksena ei ole kiistää arabikevään syttymisestä esitettyjen selitysten ansioita vaan lähinnä tuoda esiin niiden rajallisuus monimutkaisen ilmiön tulkinnassa. Rajallisuus kumpuaa tietyistä ontologiaan ja epistemologiaan liittyvistä peruskäsityksistä, joihin selitykset tukeutuvat ja joita ne eivät kyseenalaista. Tämän lyhyen johdannon jälkeen keskitytään tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen, jossa avataan enemmän kriittisen realismin metateoriaa ja kontrafaktuaalisten väitteiden käyttöä maailmanpolitiikan tutkimuksessa. Tutkielma jakautuu kahteen osaan, edeltävään teoreettiseen osioon, jonka jälkeen siirrytään arabikevään tapaukseen. Arabikevään syttymissyitä koskevan aineiston lyhyen esittelyn jälkeen siirrytään esitettyjen selitysten analyysiin ja sen jälkeen muodostetaan arabikevään syttymisen kausaalikompleksi, jossa tapahtuneet tietyt muutokset mahdollisesti saivat aikaan arabikevään syttymisen. Tämän jälkeen tuodaan esiin arabikevään syttymisen kontingenssin pohdintaa, minkä jälkeen tutkielma päätetään lopullisiin johtopäätöksiin. Tutkimuskysymykset syntyvät Lebowin (2010, 39) mukaan silloin, kun jokin tapahtuma yllättää tutkijan kiinnostavuudellaan tai poikkeavuudellaan. Poikkeaman havaitseminen vaatii toki jonkinlaisen vakion, normin, josta poiketa. Arabikevään tapauksessa tuona normina voi pitää pitkää autoritäärisen hallinnon jatkumoa miltei koko Pohjois-Afrikan alueella ja poikkeus ilmaantui yllättäen kansannousujen muodossa alkaen Tunisiasta joulukuussa Arabikevään kansannousujen raivoisa syttyminen ja leviäminen on yllättävä ja kiintoisa ilmiö. Tässä tutkielmassa kartoitetaan lyhyesti, millaisia selityksiä arabikevään syttymiselle on esitetty eri tieteenalojen julkaisujen asiantuntijaartikkeleissa. Tietyt selitykset, kuten tapahtumiin mukaan ajautuneissa maissa vallitseva väestörakenne, niiden talous tai viestintäteknologian käyttöaste, näyttävät toistuvan artikkeleissa. Näiden selitysten perusteella, ja niitä kritisoiden, arabikevään syttymiselle hahmotellaan kausaaikompleksi, joka siis tarkoittaa syttymiseen johtaneiden usean osasyyn yhdistelmää, syiden kimppua. Kausaalikompleksin hahmottelun myötä pyritään selvittämään, millä tavoin näitä arabikevään syttymiselle esitettyjä syitä voi kritisoida ja nähdä koko tapahtuman kontingenssi. 3

7 2 Teoreettinen viitekehys Tämänhetkinen maailmanpolitiikan tutkimus ja kansainvälisten suhteiden tutkimus kantavat sisällään monia menneisyyden oikeustieteilijöiden, historioitsijoiden ja filosofien ajatusmaailmoista kumpuavia peruskäsityksiä tutkimuskohteistaan ihmisistä, valtioista ja kansainvälisestä sekä globaalista järjestelmästä. Kansainvälisten suhteiden tutkimus kehittyikin alunperin monitieteisenä lähestymistapana kansainvälisten ilmiöiden tarkasteluun, mutta alan tutkijat ovat sittemmin pyrkineet tietoisesti korostamaan tämän lähestymistavan tieteellisyyttä ja luomaan siitä oman tieteenalansa (Hollis & Smith 1990, 17). Kansainvälisten suhteiden keskeisenä tutkimuskohteena ovat nimenomaisesti valtiot ja ja niistä koostuva kansainvälinen järjestelmä sekä tässä järjestelmässä esiintyvät ilmiöt. Globalisoitumiskehityksen myötä näkökulma alkoi vähitellen siirtyä valtioiden ja niiden muodostaman kansainvälisen järjestelmän tasolta enemmänkin koko maapalloa kattaviin globaaleihin ilmiöihin, toki säilyttäen tiettyjen aiemman tutkimuksen teorioiden validiteetin. Näkökulmanvaihdoksen seurauksena maailman ymmärtäminen eri tasoihin jakautuvana ja koko tieteen käsittäminen yksilön ja valtion ja toisaalta valtion ja järjestelmän välisten interaktioiden analysointina alkoi kuitenkin näyttäytyä riittämättömänä uudenlaisten tapahtumaketjujen ymmärtämisessä. Tästä uudenlaisen katsantokannan maailmaan ottavasta tieteestä ryhdyttiin käyttämään nimeä maailmanpolitiikan tutkimus. Tässä tutkielmassa käytetään pääsääntöisesti käsitettä maailmanpolitiikan tutkimus. Maailmanpolitiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimus on ollut jakautunut tieteenala aina syntymästään lähtien. Ehkä tämä on johtunut osittain sen monitieteisistä juurista. Tutkimusta on tehty debattien kautta ja nämä debatit ovat johtuneet tieteilijöiden toisistaan poikkeavista peruskäsityksistä tieteen tekemisen luonteesta ja tieteen tutkimuskohteista. Debatilla tarkoitetaan tieteenalan eri koulukuntien välisiä, esimerkiksi kansainvälisten suhteiden ja maailmanpolitiikan tutkimuksen journaaleissa pinnalle nousseita pitkäkestoisia kiistoja, joissa eri osapuolet pyrkivät vakuuttamaan alan yleisön oman näkemyksensä oikeutuksesta. Debatteja katsotaan olevan kolme tai neljä. Ensimmäinen debatti käytiin idealismin ja realismin välillä maailmansotien välisenä ja heti toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Toinen debatti on realismin ja behaviorismin välinen ja sitä käytiin etenkin 1960-luvulla. Kolmas on niin kutsuttu neo- 4

8 neo -debatti neorealismin ja neoliberalismin välillä 1980-luvulla. Neljättä debattia käydään positivistien ja jälki- eli postpositivistien välillä noin 1980-luvulta alkaen. Siirtymä kansainvälisten suhteiden tutkimuksesta maailmanpolitiikan tutkimukseen ei kuitenkaan ole riippuvainen ainoastaan mainitusta globalisaatiokehityksestä ja sen mukanaan tuomista uusista vaatimuksista maailman ilmiöiden tutkimukselle. Sen sijaan kyseessä on kaksi eri ontologista näkemystä siitä, mitä maailmassa on olemassa. Tämä ero nousi esiin 1990-luvulla käydyssä mielipiteenvaihdossa, jonka seurauksena rajoitteet ensinnäkin maailman ymmärtämisessä valtiohin jakautuneena järjestelmänä ja toiseksi tieteenalan ymmärtämisessä nimenomaan kansainvälisten suhteiden tutkimuksena nousivat esiin (Patomäki 2002). Kansainvälisten suhteiden tutkimuskohteena ovat valtiot ja kansainvälinen järjestelmä, ja tutkimusta tehdään niin sanotun analyysitason problematiikan (engl. levels-of-analysis problematic) vaikuttaessa tutkimusvalintoihin. Analyysitason problematiikka edellyttää maailman ilmiöiden ymmärtämistä yksikön ja monesta yksiköstä muodostuvan järjestelmän, kollektiivin välisenä vuorovaikutuksena. Problematiikan mukaan käsitettynä kansainvälisissä suhteissa on kolme tasoa: yksilön, valtion ja kansainvälisen järjestelmän tasot. Näistä edellinen on aina jälkimmäisen muodostaman kollektiivin yksikkö. Analyysitason problematiikan hyväksyminen vaikuttaa tutkimuksen taustalla oleviin ontologisiin ja epistemologisiin oletuksiin eli juuri niihin peruskäsityksiin maailmasta ja tieteen tekemisestä, joiden hyväksymisessä tieteilijät eroavat. Analyysitason ongelma on kuin vertikaalinen muunnelma modernin länsimaisen ajattelun mukaisesta, horisontaalista maailman tilan jaottelusta kansallisvaltioihin, ja jyrkästä dikotomiasta niiden sisäpuolella vallitsevan sisäpolitiikan ja ulkopuolisten kansainvälisten suhteiden välillä (Patomäki 2002, 79-80). Analyysi koskee sen mukaisesti aina vähintään kahta tasoa, siten, että yhdellä selitetäään toisen käytöstä, kuten anarkialla jonkin valtion ulkopolitiikkaa, ja tästä syystä kansainvälisten suhteiden tutkimus ei kykene ottamaan analyysissa huomioon ei-valtiollisia, periaatteessa valtion ohittavia suoria suhteita ja tiloja, jossa tapahtuu sosiaalista ja poliittista toimintaa (ibid.). Tällainen ei-valtiollinen, suoraan suhteeseen perustuva sosiaalisen ja poliittisen toiminnan tila on esimerkiksi nykyaikainen sosiaalinen media. Toinen tähän kietoutuva seuraus analyysitason ongelmassa pitäytymisestä on se, että yksikkö ymmärretään atomistisena eli sisäiseltä 5

9 rakenteeltaan muuttumattomana. Maailmanpolitiikan tutkimuksen käsite on puolestaan tätä rajoittavaa kansainvälisten suhteiden käsitettä laajempi (ibid.). Maailmanpolitiikan tutkimuksen tieteenala, kuten yhteiskuntatieteet yleensäkin, on ollut jakautunut perustavanlaatuisesti yhdellä akselilla: selittämisen ja ymmärtämisen välillä. Hollis ja Smith (1990, 1) tiivistävät selittämiseen pyrkivän lähestymistavan perustuvan luonnontieteiden kehityksen alkuun 1500-luvulta lähtien, ymmärtämään pyrkivän lähestymistavan puolestaan 1800-luvun historiankirjoituksen perinteeseen. Edellinen näkökulma on ulkopuolisen luonnontieteilijän näkökulma maailmaan siellä jossain, jälkimmäinen osallistuvan sosiaalitieteilijän näkökulma maailmaan, jossa hän on itsekin osallisena. Toinen perustelu tälle jakolinjalle on Patomäen ja Wightin (2000, 222) mukaan Kantin kahtiajakautuneen maailmankuvan vaikutus. Ilmiöiden (engl. phenomenal) maailmaa voidaan havaita aistein ja siellä toteutuu kausaliteetti kun taas noumenan maailma koostuu jonkinlaisesta aistien saavuttamattomasta järjestä, merkityksistä ja moraalista. Tämä jakolinja ja sen eri puolille kehittyneet koulukuntien erot selittävät kaikki maailmanpolitiikan tutkimuksen debatit. Näiden kahden toisistaan poikkeavan näkökulman vaikutus on tärkeä. Ne kuuluvat tutkimuksen lukuisiin valintoihin, joita usein tehdään tiedostamatta. Kuitenkin ne ohjaavat tutkijan erilaisen maailmankuvan ääreen, etsimään erilaista tietoa ja kysymään erilaisia kysymyksiä (Kurki 2011, 132). Tieteenfilosofinen pohdiskelu auttaa vastaamaan tietoisella ja itsereflektiivisellä tavalla epistemologisiin kysymyksiin siitä, miten tietoa maailmasta tuotetaan, mikä on tiedon tuottajan eli tutkijan suhde tietoon, mitä kohteita tieto koskee ja miten voimme saada tietoa näistä kohteista. Maailmanpolitiikan tutkimuksen neljäs debatti havainnollistaa tämän keskeisen tieteenalan jakolinjan: Kurjen mukaan nykyään hyväksytään laajalti ajatus kahdenlaisesta tutkimuksesta: on olemassa kausaaleja kaavoja etsivää positivistista tutkimusta ja toisaalta ei-kausaalista diskurssien ja sosiaalisten sääntöjen merkitystä etsivää postpositivistista tutkimusta (Kurki 2007, 364). Positivistinen tiede perustuu empirismiin, yleisesti tieteelliseenä pidettyyn metodiin, jossa relevantti aineisto eli data koostuu havaittavista ilmiöistä. Positivismi on perinteisten maailmanpolitiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksen koulukuntien yleisin tietoteoria, jonka mukaan tietoa voi saada vain aistehihin perustuvan kokemuksen eli empirian välityksellä. 6

10 Kokemusperäinen tieto maailmasta tuottaa tämän näkemyksen mukaisesti aina neutraaleja faktoja. Maailmasta, myös yhteiskuntatieteiden tutkimuskohteena olevasta sosiaalisen maailmasta, voi havaita säännönmukaisia, kausaliteettiin perustuvia tapahtumaketjuja. Empirismiin kuuluu myös sen muoto fenomenalismi eli usko vain havaittujen ilmiöiden olemassaoloon (Piiparinen 2010, 4-8, 27-30). Postpositivisteiksi kutsutaan positivistista tieteenteoriaa välttäviä koulukuntia, joihin usein viitataan kriittisinä teorioina ja 1980-luvuilla realistien ja liberalistien jakamalle tieteenalalle ilmestyi uusia kilpailevia, kriittisiä, feministisiä ja postmoderneja teorioita, jotka kyseenalaistivat monet perinteisten koulukuntien positivistiset lähtökohdat (Patomäki 2002, 36). Postpositivismin keskiössä on usein kieli, diskurssit ja niissä oleva tieto. Ainoa tapa saada tietoa ei postpositivistien mukaan ole empiria, eikä tieto ole koskaan neutraalia tai varmaa, vaan se on relativistista ja riippuu aina tietäjästä. Patomäki ja Wight kirjoittavat kriittisen realismin mukaisen metateoreettisen pohdiskelun auttavan tämän neljännen debatin ylittämisessä. Tämä siksi, että kriittisen realismin mukaan sekä positivistit että postpositivistit jakavat lopulta tiedostamattaan samankaltaisen metafyysisen olettamuksen maailmasta. Tämä johtuu siitä, että länsimaisen filosofian pitkäaikainen tapa on ollut keskittyä epistemologisiin kysymyksiin ja sivuuttaa ontologinen pohdinta (Bhaskar 1975, 44 ja 61-62, Patomäki ja Wight 2000, 215). 2.1 Kriittisen realismin metateoria Kriittinen realismi on filosofinen liike, metateoria eli teoria, joka analysoi omaa suhdettaan muihin teorioihin. Kriittisen realismin lähtökohtia mukaileva tutkimus alkoi luonnontieteissä ja siirtyi yhteiskuntatieteisiin 1970-luvulla lähinnä Roy Bhaskarin teosten, kuten A Realist Theory of Science ja The Possibility of Naturalism, myötä. Sittemmin kriittisen realismin ajattelua on sovellettu myös oman tieteenalamme tutkimukseen, joka oli vuosikymmeniä kahtiajakautunut realistien ja liberalistien ja osaksi marxistien kesken (Patomäki 2002, 36). Kriittinen realismi ei ole kansainvälisten suhteiden ja maailmanpolitiikan tutkimuksen teoria samalla tavalla kuin esimerkiksi voimatasapainon teoria tai demokraattisen rauhan teoria. Se ei käsittele 7

11 yksittäisiä kansainvälisen järjestelmän ja maailmanpolitiikan ilmiöitä vaan ottaa ikään kuin yhden askeleen taaksepäin vastaavista usein konkreettisistakin kysymyksistä. Kriittiseen realismiin kuuluu tieteenfilosofista pohdintaa, tietynlainen ontologiakäsitys maailmanpolitiikan tutkimuskohteesta ja siitä, miten voimme tätä kohdetta tutkia. Kriittisen realismin yksi keskeisistä väitteistä on se, että kansainvälisten suhteiden ja maailmanpolitiikan tutkimuksen koulukunnat ovat epäonnistuneet teorioidensa rakentamisessa ja etenkin niiden todentamisessa siksi, että niiden ontologiakäsitys rajaa ne hyväksymään vain tietynlaiset teoriat, selitykset ja ilmiöt. Länsimaisen tieteen selityksiä hallitsee deduktio, jonka tavoitteena on hyväksyttyjen alkuehtojen todentaminen löytämällä niitä vahvistavia tapauksia (Patomäki 2002, 124). Koska näitä tapauksia saattaa olla erittäin vähän jos lainkaan, niiden ollessa kuitenkin välttämättömiä alkuehtojen uskottavuuden todentamiseksi, muodostuu tutkimusstrategiaksi helpottava yksinkertaistaminen. Teorianrakennus etenee deduktiivis-nomologisesti, mikä tarkoittaa pyrkimystä osoittaa ilmiön lainalaisuus (Dessler 1991, 344). Kriittisen realismin mukaan tässä piilee ongelma, sillä seurauksena ei ole uudelle, monimutkaiselle ja usein ristiriitaisellekin tiedolle avoin strategia, vaan toimintaa, jonka pyrkimyksenä on lähtöasetelman vahvistaminen. Minkä pitäisi siis olla toisin? Kriittinen realismi esittää tiettyjä filosofista väitteitä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen perustaksi, kuten ontologisen realismin ja epistemologisen relativismin (Bhaskar 1998, XI; Patomäki 2002, 8). Realistinen ontologia näkee olemassaolevan maailman itsenäisenä, tutkimuksesta ja itseään koskevasta tiedosta riippumattomana tieteen intransitiivisena tutkimuskohteena. Epistemologisen relativismin mukaan tieto puolestaan on sosiaalisesti tuotettua, transitiivista ja väliaikaista ja tämän seurauksena mitkään totuusarvot (engl. truth-value) tai kriteerit järkevänä pidetylle tiedolle eivät ole ajattomia ja aina paikkansa pitäviä (Bhaskar 1998, 236) Kriittisen realismin ontologiakäsitys Ontologia, olemassaolevan pohdiskelu, on kriittisen realismin mukaan ensisijaista verrattuna epistemologiaan, tiedon mahdollisuuden pohdiskeluun, eli miten voimme saada tietoa olemassaolevasta (Patomäki 2002, 10). Ensisijaisuus johtuu siitä, että jotta 8

12 voimme esittää epistemologisia oletuksia tieteen tekemisestä, on meillä oltava jonkinlainen käsitys siitä, mitä on olemassa eli mikä on tieteen kohde (Bhaskar 1998, 642; Patomäki 2002, 10, 73). Kuitenkin ontologinen pohdiskelu on länsimaisessa filosofiassa ja tieteessä, myös yhteiskuntatieteessä, jäänyt epistemologian katveeseen ja on tyydytty esittämään miltei ainoastaan tietoteoreettisia väitteitä unohtaen, että niiden esittäminen edellyttää kuitenkin ontologian, vähintään implisiittisessä mielessä (Bhaskar 1975, 44). Bhaskarin mukaan avoimen ontolgian esittämisen välttäminen johtaa ainoastaan implisiittisen ontologian otaksumiseen (1975, 16; 1998, 642). Millainen implisiittinen ontologia yhteiskuntatieteessä, etenkin kansainvälisten suhteiden ja maailmanpolitiikan tutkimuksessa vallitsee, ja miten kriittisen realismin mukainen ontologia eroaa siitä? Patomäen mukaan (2002, 21) kansainvälisten suhteiden keskeisin ongelmakimppu, niin kutsuttu kansainvälisen problematiikka (engl. international problematic) alkoi kehittyä 1700-luvulla Humen ja Kantin ajatukset perustanaan. Tämä problematiikka koostui joukosta kansainvälistä järjestelmää koskevia perustavanalaatuisia oletutksia (ibid. 31). Ensimmäinen oletus koskee rationaalisiin yksilöihin rinnastuvien valtioiden olemassaoloa valtioiden yhteisössä, eli kansainvälisessä järjestelmässä. Toiseksi, tässä järjestelmässä vallitsee järjestystä koskeva ongelma, joten on selvitettävä mikä mahdollistaa vakaan järjestyksen tässä yhteisössä. Kolmanneksi esitetään tähän ongelmaan ratkaisuksi inhimillisten halujen ja intressien ohjailua. Ja neljänneksi oletetaan tietynlainen implisiittinen ontologia, joka on tieteenalamme keskiössä yhä edelleen. Hume esitti empirismin ydinväitteen, johon positivismi perustuu ja jonka mukaan kaikki tieto, jota voimme saada maailmasta, on aistihavainnoissa (ibid., 22-23). Tämän skeptisen ontologisen käsityksen mukaan ainoastaan aistihavainnot ja ihmismieli, johon nämä havainnot aistien välityksellä saapuvat, ovat todellisia. Mitään muuta ei näiden ulkopuolella ole varmasti olemassa. Ajatellessamme maailmaa humelaisittain huomaamme, että ensinnäkin yksilöstä tai hänen mielestään tulee ensisijainen ja toiseksi että ihmismielen rooli kuitenkin kaventuu pelkäksi aistihavaintojen vastaanottimeksi. Yksilöiden täytyy myös loogisesti olla atominkaltaisia eli muuttumattoman sisärakenteen omaavia. Emme voi kuvitella tämän seurauksena maailmaa ilman ihmistä, joka havainnoisi sitä. Humen empirismistä on Bhaskarin (1975, 16, 36) mukaan peräisin positivismin episteeminen harha (engl. epistemic fallacy of positivism), joka on empiirisen realismin metafyysinen dogma ja 9

13 kietoo epistemologian ja ontologian toisiinsa. Kaikki se, mitä tiedämme olemassaolevasta on havaittavissa ja ainoa, mitä lopulta on olemassa, on tiedettävissä (Patomäki ja Wight 2000, ). Eli epistemologia määrittää ja samalla rajaa ontologian. Kriittisen realismin käsitys tieteenfilosofisen pohdiskelun järjestyksestä on päinvastainen. Tällainen empiirisen maailman korostaminen, josta episteeminen harha on yksi seuraus, edellyttää siihen pohjaavalta tieteeltä ihmiskeskeisen filosofian. Antroposentrisyys ja ihmisenkaltaistaminen vääristää ja yliarvioi kokemuksen tärkeyden ja neutraaliuden tieteessä. Bhaskar esittää kriittisen realimin epistemologian ja ontologian pohjaksi, että tieteen transitiviivisen ja intransitiivisen ulottuvuuden välille täytyy palauttaa selkeä ero, sillä tiedolla on kaksi eri puolta (1975, 17, 21, 61). Ensinnäkin, tiede on sosiaalista työtä, jonka tuote, uusi tieto, rakennetaan aiemmin vakiintuneen tiedon pohjalta. Uusi tieto voi syntyä kahden aiemman käsityksen välisen debatin synteesiksi. Tämä on tiedon ja tieteen transitiivinen ulottuvuus ja perusta ja kriittisen realismin epistemologinen käsitys. Toiseksi, tieto koskee aina jotakin tiedon objektia, kuten rakennetta tai mekanismia, joka puolestaan on intransitiivinen siinä, että se ei ole millään tavalla riippuvainen sitä koskevasta tiedosta. Sen sijaan tämä intransitiivinen objekti on olemassa ja toimii sille tyypillisellä tavalla, oli tieteilijällä siitä tietoa vai ei. Tähän tieteen transitiivisen ja intransitiivisen ulottuvuuden erotteluun liitetään joskus käsite tieteenfilosofian kopernikaanisesta vallankumouksesta (ibid., 9, 61). Kuten Kopernikus havaitsi ettei Aurinko kierrä ihmisten asuttamaa Maata, ei maailma ympärillämme riipu tieteilijästä. Palauttamalla tämä ero on mahdollista jälleen nähdä ontologia ensisijaisena ja välttämättömänä (Bhaskar 1998, 643). Antroposentrismiin sortuvat Patomäen ja Wightin mukaan tieteenalan neljännen debatin molemmat osapuolet, positivistit ja postpositivistit, mutta eri kautta (Patomäki ja Wight 2000, ). Positivistit edellyttävät humelaisen havaitsija-subjektin, joka empiirisesti havaitsee sen, mitä voidaan tietää. Postpositivistit puolestaan edellyttävät hekin subjektin, joka muotoilee kielen avulla diskurssin. Postpositivistien tapauksessa olemassaoleva rajoittuu sitä koskevaksi diskurssiksi (Bhaskar 1998, ). Kriittisen realismin ontologiakäsityksen perusteella tällainen ihmiskeskeisyys on ongelmallista ja rajoittavaa, sillä se sitoo olemassaolevan havaittavissa tai sanottavissa tai muuten artikuloitavissa olevaan. 10

14 Kriittisen realismin ontologiakäsitystä on kutsuttu syväksi ontologiaksi (Kurki 2007, 365). Bhaskar esittää kolme ontologisen syvyyden ulottuvuutta (Bhaskar 1998, XI). Nämä ovat intransitiivisuus, transfaktuaalisuus ja stratifikaatio. Intransitiivisuus liitettiin jo yllä siihen, että ontologiaa ei voi supistaa epistemologiaksi. Episteeminen harha väittää, että empiirinen maailma on kaikki, sen sijaan kriittisen realismin mukaan empirian ulkopuolellakin on todellisuutta. Transfaktuaalisuus koskee juurikin tätä empirian ulkopuolista todellisuutta ja siinä vallitsevia ja kaikkialla läsnäolevia avoimia järjestelmiä. Transfaktuaalisuudella viitataan avointen järjestelmien ja niissä toteutuvien asioiden kuten lakien, mekanismien, tendenssien, voimien ja rakenteiden kaikkiallaolevaisuuteen (engl. ubiquity). Järjestelmän, esimerkiksi koeasetelman, sulkeutuneisuutta on yhteiskuntatieteessäkin vallitsevan humelaisen lakikäsityksen mukaan pidetty ehtona jonkin luonnonlain tai mekanismin löytämiselle syy-seuraussuhteen eli kahden ilmiön välisen kausaalisuhteen myötä. Koska sosiaalinen maailma ei kuitenkaan ole suljettu järjestelmä, ja tieteessäkin nämä sulut itse asiassa joudutaan tuottamaan, on tällainen ehto ongelmallinen. Sitä noudattamalla koeasetelmin löytämämme kausaalisuhteet menettävät relevanssinsa sosiaalisen maailman avoimen järjestelmän tilanteessa, eivätkä ne lopulta kerrokaan meille luonnonlakien ja -mekanismien todellisesta toiminnasta (Bhaskar 1975, 14). Ilman koeasetelmaa tapahtumat eivät noudata enää välttämättä samaa järjestystä, eikä tapahtumakulku ole enää suojattu mahdollisten muiden piilevien mekanismien vaikutuksilta, ja tästä syystä suljetun järjestelmän tuottamiselle ja koeasetelman käytölle on perusteet tieteessä vain, jos voidaan olettaa niiden avulla löydettyjen kausaalisuhteiden vallitsevan myös kyseisen asetelman ulkopuolisessa kontekstissa, oikeissa luonnolaeissa ja mekanismeissa (ibid., 33). Transfaktuaalisuus esittää, että empiirisen ja aktuaalisen maailma ei riitä koko todellisuuden kentäksi, vaan on olemassa syvempi todellisuuden taso, jolla asioita tapahtuu riippumatta aktuaalisesta lopputulemasta (Bhaskar 1998, 37). Se, mitä on olemassa, on havainnoijasta, tutkivasta ja tietävästä subjektista riippumaton maailma, jossa empiirisesti havaittavien tapahtumien lisäksi vaikuttaa moninaisia piileviä voimia ja rakenteita (Patomäki ja Wight 2000, 223). Taulukon 3.1 mukaisesti olemassaoleva todellisuus jakautuu kolmeen sisäkkäiseen alaan (Bhaskar 1975, 13). 11

15 Suurin ala kattaa koko olemassaolevan, reaalin todellisuuden (engl. domain of real). Sen sisällä on pienempi, aktualisoituneen eli toteutuneen todellisuuden ala (engl. domain of actual). Ja tämän sisällä empiristisesti havaittavan todellisuuden ala (engl. domain of empirical). domain r > domain a > domain e Taulukko 3.1 Reaalin ala Aktualisoituneen ala Empiirisen ala Mekanismit Tapahtumat Kokemukset Bhaskar 1975, 13 Voimme empirian, aistien kautta tehtävien havaintojen kautta siis havaita ja analysoida vain suppeimman todellisuuden alan ilmiöitä, jotka välittyvät meille kokemuksina. Kriittisen realismin mukaan tosia ilmiöitä ja niitä koskevia lakeja aktualisoituu silti maailmassa jatkuvasti, vaikka emme voikaan niitä havaita (Piiparinen 2010, 31). Se, että ne ovat havaintojemme saavuttamattomissa ei tee niistä vähemmän tosia tai merkityksettömiä analyysin kohteita. Bhaskar esittää, että vaikka meillä ei olisi tietoa havaitsemattomasta tapahtumasta, ja tästä syystä emme voisi sanoa, että tuo tapahtuma tapahtui, tämä ei yksin riitä siihen, että voisimme sanoa sen tapahtumisen olleen mahdotonta (Bhaskar 1975, 32). Mekanismit, tapahtumat ja kokemukset muodostavat kolme päällekkäistä todellisuuden alaa, sillä mekanismit eroavat tuottamiensa tapahtumien kulusta aivan kuten tapahtumat eroavat kokemuksista, joiden kautta ne havaitaan (ibid., 56). Todellisia ovat kriittisen realismin ontologiassa myös aktualisoitumatta jäävät mekanismit ja niiden lainalaisuudet. Nämä kontrafaktuaalit kuuluvat yhä reaalin alaan ja niillä olisi ollut potentiaali toteutua. Kuten edellä olevasta saattaa päätellä, kriittinen realismi kritisoi maailmanpolitiikan tutkimuksen vakiintuneita koulukuntia rajoittuneisuudesta, joka liittyy etenkin niiden ontologiakäsityksiin. Positivistisen tieteen tekijät sortuvat kriittisen realismin 12

16 näkökulmasta lähestymistapansa empirismin harhaan (engl. empiricist fallacy of positivism), jonka mukaan vain kokemusperäinen tieto tuottaa faktoja maailmasta (Piiparinen 2010, 4-8, 27-30). Tämä ei kriittisen realismin syvään ontologiaan verraten pidä paikkaansa, sillä todellisuutta on myös empirian alan ulkopuolella. Vaikka kaikki vakiintuneet koulukunnat eivät avoimesti tunnustaisikaan omaa positivismiaan, pysyvät niistä monien teoriat silti uskollisina positivismin tietyille teeseille. Kriittisen realismin ontologisen syvyyden kolmas edellytys, stratifikaatio, viittaa käsitykseen todellisuuden kerrostuneisuudesta ja tässä kerrostuneisuudessa piilevästä jatkuvasta muutoksesta ja historiallisuudesta. Todellisuudessa, laajimmassa reaalin alassa, on useita nousevia (engl. emergent) kerrostumia, ja niiden poissaolo (engl. absence) ja nouseminen (engl. emergence) ovat myös todellisia (Patomäki 2002, 8). Tällä tarkoitetaan sitä, että maailma on jatkuvassa muutoksessa ja että jollain tietyllä hetkellä aktualisoituneet ja havaitut rakenteet ja mekanismit eivät välttämättä säily aktualisoituneina ja havaittuina aina. Todellisuuden stratifikaatio edellyttää tutkittavan ilmiön historiallisuuden huomioimisen siinä vertikaalisessa mielessä, että ilmiö on kausaalisesti riippuvainen sen tuottaneista aiemmista mekanismeista, eikä ainoastaan horisontaalisessa mielessä, liittäen ilmiön johonkin toiseen ilmiöön (Archer 1998, 196) Kausaliteetti kriittisen realismin mukaan Kausaliteettia eli ilmiöiden välisiä syy-seuraussuhteita ei juuri ole käsitelty tieteenalallamme jyrkän positivistista tutkimusta lukuunottamatta (Patomäki ja Wight 2000, 227). Kausaliteetin tutkimusta on pitkään vältelty, sillä positivistisen perinteen ja empiristisen ontologian vuoksi se on käsitetty vain yhdellä tietyllä tavalla: Humen esittämänä kausaliteettina, joka perustuu havaittuun kahden tapahtuman pysyvään säännönmukaiseen yhteisesiintymään (engl. constant conjunction of events). Koska Hume uskoi ainoastaan ihmismielen ja aistihavaintojen todellisuuteen, hänen mukaansa kausaliteetti on ainostaan ihmismielen operaatio, joka perustuu säännönmukaiseen aistihavaintoon, jossa ilmiö A edeltää ilmiötä B (Patomäki 2002, 23). Mutta ilmiöiden aina toistuva yhteisesiintymä, eli että ilmiö B tapahtuu aina ilmiön A tapahduttua, joka on empiirisen invarianssin tai säännönmukaisuuden (engl. empirical invariance, regularity) perusedellytys, ei kuitenkaan riitä selittämään kahden ilmiön 13

17 välistä yhteyttä: se ei ole pelkästään riittämätön (engl. insufficient) vaan myös tarpeeton (engl. unnecessary) ehto kausaliteetille (Bhaskar 1975, 12, Patomäki ja Wight 2000, 228). Humelainen, positivistinen kausaliteettikäsitys syyllistyy post hoc ergo propter hoc -virhepäätelmään, joka sekoittaa tapahtumakulun kausaliteettiin. Vastaavalla empiiristen säännönmukaisuuksien, kuten korrelaation, etsinnällä on oikeutuksensa ainoastaan suljettujen ja kontrolloitujen järjestelmien tutkimuksessa, kuten luonnontieteellisissä laboratoriokokeissa. Tämä siksi, että kuten yllä todettiin, ilman kontrolloitua koeasetelmaa tapahtumat eivät noudata enää samaa kaavaa, ja myös muut mekanismit kuin verifioitava kausaalisääntö voivat vaikuttaa tapahtumakulkuun (Bhaskar 1975, 33). Empiirisiä säännönmukaisuuksia on tieteenalallamme hyvin vähän, jos lainkaan, mikä ei silti tarkoita, ettei kausaliteettia olisi (Patomäki 2002, 75). Avoimissa järjestelmissä, kuten yhteiskuntatieteiden tutkimuskohteessa maailmassa tapahtumat voivat johtua useista eri syistä ja syyt voivat johtaa joka kerta erilaisiin tapahtumiin (Patomäki ja Wight 2000, 229). Kausaalisäännöt toimivat normaalisti myös avoimissa järjestelmissä, joissa säännönmukaisuuksia ei esiinny, ja Bhaskar huomauttaakin tästä seuraavan loogisesti, että vaikka osoittaisimme vääräksi jonkin koeasetelman tai teorian, emme oleta tämän muuttavan sitä mekanismia, kausaalisääntöä, joka tällä asetelmalla tai teorialla pyrittiin identifioimaan (Bhaskar 1975, 34). Koeasetelmassa tieteilijä tuottaa tapahtumakulun, hän ei tuota itse kausaalisääntöä. Tieteilijä on lopulta siis itsekin kausaalinen agentti tuottamaansa tapahtumakulkuun nähden, ja tästäkin syystä tapahtumakulun ja sen kautta mahdollisesti identifioitavan mekanismin välillä on oltava ontologinen ero. Mikä peruste tieteilijälle muuten olisi käyttää koeasetelmaa (ibid., 54)? Mekanismit, kuten kausaalisäännöt, ovat riippumattomia aiheuttamistaan tapahtumakuluista, ne säilyvät olemassa myös silloin kun ne eivät ole toiminnassa ja ne toimivat normaalisti myös silloin kuin niiden aikaansaamat tapahtumat eivät varsinaisesti aktualisoidu esimerkiksi jonkin toisen, väliintulevan mekanismin vuoksi (ibid., 46). Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta luonnossa saati sitten yhteiskunnassa ei ole olemassa luonnollisia suljettuja järjestelmiä, mistä syystä realistinen kausaliteettikäsitys ei yhdistä kausaliteettia ilmiöiden säännönmukaisiin yhteisesiintymiin (Patomäki 2002, 8). Kausaliteettikäsityksestä on muotoiltava monimutkaisempi ja kontekstiriippuvaisempi (ibid., 75). Realistinen kausaliteettikäsitys perustuu, kriittisen realismin ontologisen syvyyden ulottuvuuksia mukaillen, todellisuuden laajimmassa eli 14

18 reaalin alassa sijaitseviin mekanismeihin ja rakenteisiin, joilla on kausaalisia voimia, ja jotka voivat käynnistyessään (engl. trigger) saada aikaan tiettyjä, niille tunnusomaisia tapahtumia, jotka yhdessä muiden käynnistyvien mekanismien aikaansaamien tapahtumien kanssa muodostavat tapahtumakulkuja, jotka ovat mahdollisesti empiirisesti havaittavissa. Tästä mekanismien yhteisvaikutuksesta seuraa, että empiirisesti havaittavalla samalla ilmiöllä on aina useita syitä, ja saman ilmiön voivat aiheuttaa eri konteksteissa eri syyt. Kriittisen realismin metateoria tarjoaa maailmanpolitiikan tutkimukselle pluralistisen, holistisen, ei-positivistisen mallin tehdä kausaalista analyysiä sosiaalitieteissä (Kurki 2007, 368). Kriittisen realismin kausaliteettikäsitys voidaan Kurjen (ibid, 364) tapaan tiivistää seuraavasti: i. ilmiöiden syyt ovat olemassa kaikkiallaolevina (engl. ubiquitous) voimina meitä ympäröivässä maailmassa ii. monet syyt ovat havaitsemattomissa, mistä syystä empiirisiin havaintoihin pohjaava kausaliteettikäsitys on ongelmallinen iii. syyt eivät toimi tavalla kun A, niin B vaan sen sijaan aina monimutkaisissa, kontekstiriippuvaisissa kausaalikomplekseissa, joissa monet syyt vaikuttavat toisiinsa iv. tulkinta on sosiaalitieteiden kausaalisessa analyysissä keskeistä, sillä sosiaalisia syitä on toimijoiden itsensä toiminnalleen antamista perusteista (engl. reason) ja normeista diskursseihin ja sosiaalisiin rakenteisiin. Kausaalikompleksi (engl. causal complex) on teoreettinen käsite, syiden kimppu, joka vaikuttaa tietyn tapahtuman syiden yhdistelmänä. Kriittisen realismin kausaalikäsityksen pluralismi edellyttää, kuten yllä mainittiin, että avoimissa järjestelmissä tapahtumat voivat johtua useista eri syistä. Jonkin tapahtuman tuottaa aina joukko syitä, olosuhteita, jotkat eivät ole itsessään välttämättömiä mutta jotka kuitenkin ovat riittäviä, tiettyjen mekanismiensa ja kausaalisten voimiensa takia, tuon seurauksen tuottamiseen (Patomäki 2002, 77). Jonkin seurauksen syy voidaan tämän perusteella muotoilla INUS-ehtona, jossa syy on riittämätön (engl. Insufficient) vaan ei tarpeeton (engl. Non-redundant) osanen kausaalikompleksissa, joka itse on tarpeeton (engl Unnecessary) mutta kuitenkin riittävä (engl. Sufficient) tuottamaan seurauksen (ibid., 15

19 76). Kausaalikompleksissa on useita osasia, joiden yhteisvaikutus tuottaa lopulta itse seurauksen, ja tästä seuraa, että kausaalikompleksin käsite on tutkimuksessa hyödyllinen tapa rakentaa jollekin seuraukselle mahdollinen selitysmalli identifioimalla ja järjestämällä tässä tietyssä kontekstissa relevantit kausaalikompleksin osaset (ibid., 78, 119). Patomäki kutsuu tätä selitysmallin rakentamista ikoniseksi mallintamiseksi (engl. iconic modelling) (ibid., 78). Tällainen malli on tulkinnallinen kuvaus mahdollisesta kausaalikompleksista, joka saa aikaan tutkittavan tapahtuman tai ilmiön. Kausaalikompleksissa on viisi välttämätöntä, sosiaalisesti muotoutunutta elementtiä: toimijat (engl. actors), kontekstissa vallitsevat ja siinä esiintyviä mahdollisuuksia rajaavat säännöt (engl. regulative rules), kykyinä ja välineinä ilmenevät resurssit (engl. resources), käytännöt (engl. practices) ja mielekäs, merkityksellinen toiminta (engl. action). Kontekstin merkitys kausaalikompleksille ja kriittisen realismin kausaliteettikäsitykselle on peräisin koko ontologiakäsityksen historiallisuudesta. Koska todellisuus on jatkuvan muutoksen tilassa, on konteksti aikasidonnainen. Konteksti on liitettävä tiettyyn hetkeen t ajan virrassa. Kausaalikompleksissa on osasina toiminta ja toimijat, jotka voivat aina toimia toisin. Konteksti muodostaa tietyn toimijan toiminnan materiaaliset syyt. Toimijan toiminnan todelliset perusteet ovat puolestaan aikaansaavissa syissä (engl. efficient causes). Konteksti muodostuu siis kausaalikompleksista hetkellä t, poislukien toimijan toiminta tuolla hetkellä t. Yhden toimijan toiminta kuuluu puolestaan tilanteen toisten toimijoiden kontekstiin. (ibid., 119) 2.2 Kontrafaktuaalinen analyysi kausaliteetista Kontrafaktuaalinen tarkoittaa sananmukaisesti faktan vastaista eli jotain, mitä ei tapahtunut. Ihmiset harrastavat tulevaisuuteen kohdistuvaa kontrafaktuaalista spekulaatiota jatkuvasti tehdessään arkisiakin päätöksiä. Tällä tarkoitetaan yleisiä ajatuskuvioita, joissa toiminnasta oletetaan seuraavan jokin tietty asia ja tällä tavoin voidaan tehdä tulevaisuutta koskevia suunnitelmia. Yhteiskuntatieteissä kontrafaktuaalinen analyysi on puolestaan useimmiten historiaan kohdistuvaa kausaalista spekulaatiota, jossa esitetään tietynlaisia entä jos -lauseita tapahtumasta, joka ei itse asiassa toteutunut (Lebow 2010, 30). Kontrafaktuaalisella väitteellä tehdään siis menneisyyteen jokin muutos, jolla oletetaan olevan hypoteettisena seurauksenaan 16

20 jokin nykyisyyden piirteen muutos (ibid.). Kontrafaktuaalinen väite rakentuu edeltäjästä (engl. antecedent) eli muutettavasta menneisyyden piirteestä, seurauksesta (engl. consequent) eli tuon muutoksen lopputulemasta, sekä loogisesta päättelyketjusta, joka yhdistää nämä kaksi (ibid., 173). Kontrafaktuaalisen väitteen ja faktaväitteen erottaa Lebowin mukaan toisistaan lähinnä aste-ero, sillä niissä molemmissa on samankaltainen rakenne, jossa oletettuja, hypoteettisia syitä linkitetään loogisten päättelyketjujen kautta seurauksiinsa (ibid., 21). Lebow kirjoittaa kontrafaktuaalisen ja faktapohjaisen historian välisestä erosta pienempänä, kuin yleisesti oletetaan (Lebow 2010., 32). Tämä siksi, että vaikka yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, johon historiantutkimuskin kuuluu, tehtäisiin runsaankin todistusaineiston ollessa tarjolla, ovat tieteenalalla käytettävissä olevat todisteet harvoin (niin kutsuttuja) savuavia aseita (engl. smoking guns), jotka voivat aukottomasti osoittaa tietyn tapauksen syyt tai toimijoiden motiivit (ibid.). Näin ollen kontrafaktuaalisia väitteitä hyödyntämällä yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen voi tuoda lisää sattumanvaraisuuden eli kontingenssin hyväksyntää ja uusia näkökulmia deterministiseen ajatteluun. Raimo Väyrynen kirjoittaa mahdollisen historiaa koskien, että pohjimmiltaan vastafaktuaalinen päättely on metodologinen valinta (2005, 134). Kontrafaktuaalisten väitteiden kontingenssia ja tietynlaista monimutkaisuutta korostava ja spekulaatioon pohjautuva lähestymistapa ei kuitenkaan ole ongelmaton tieteenalan konventioiden näkökulmasta, ja tästä syytä kontrafaktuaalisten väitteiden hyväksyttävälle käytölle on asetettava tiettyjä vaatimuksia. Emme voi esittää kontrafaktuaalista väitettä, jonka mukaan mitä tahansa olisi voinut tapahtua varsinaisen aktualisoituneen tapahtuman sijaan. Aiemmin mainittu deduktiivis-nomologinen, yksinkertaistava tutkimusote hyväksyy syy-seuraussuhteen eli kausaalisuhteen todisteena tiettyjen ilmiöiden säännönmukaisesti toistuvan yhteisesiintymän. Mutta kuten todettua, avoimissa järjestelmissä, jotka ovat yhteiskuntatieteen tutkimuskohteena, eivät nämä säännönmukaiset yhteisesiintymät varsinaisesti ole kausaalisuhteen tunnusmerkkejä. Seurauksilla voi olla monta eri syytä jotka ovat lisäksi interaktiossa keskenään ja lisäksi samat syyt saattavat johtaa joka kerralla eri seuraukseen. Monimutkaisempi, kontekstiriippuvaisempi ja sattumanvaraisuuden hyväksyvä kausaliteettikäsitys sopii tästä johtuen paremmin sosiaalisen maailman tarkasteluun. Lebow käyttää kontrafaktuaalista analyysia 17

21 osoittamaan humelaisen kausaliteetin rajoitukset ja kehittääkseen parempia tapoja ymmärtää kausaliteetti avoimessa, epälineaarisessa ja hyvin sattumanvaraisessa maailmassa (Lebow 2010, 17). Kontingenssi ja sattumanvaraisuus nähdäänkin tavallisesti nimeomaan tulevaisuuden ominaispiirteenä, ja samalla menneisyyden jo toteutuneiden tapahtumien sattumanvaraisuuden havaitseminen vaikeutuu. Meidän on jälkikäteen hyvin vaikea ymmärtää historia niin sanotusti avoimena ja havaita ne lukuisat hetket, joiden kohdalla tapahtumien kulku olisi voinut lähteä moneen vaihtoehtoiseen suuntaan. Yleinen näkemys on, että toteutunut maailma on ainoa mahdollinen tai ainakin se kaikkein todennäköisin maailma (Lebow 2010, 8). Jotta aktualisoituneita tapahtumaketjuja voi jälkikäteen tieteellisesti selittää, riittää tämän näkemyksen mukaan tapahtumien kehityskulkujen ja niiden todennäköisimpien syiden etsiminen, vaikka tosiasiassa historian tapahtumia ohjaavat yksilöiden ja heidän muodostamiensa yhteisöjen jatkuvat valinnat (Väyrynen 2005, 133). Ainoan mahdollisen maailman näkemykseen liittyy virhepäätelmä, jota kutsutaan jälkiviisauden harhaksi (engl. hindsight bias). Lebowin mukaan jälkiviisauden harha saa menneisyyden jo aktualisoituneet tapahtumat vaikuttamaan vaihtoehdottomilta. Ajassa nykyhetkestä taaksepäin historiaan ja eteenpäin tulevaisuuteen kohdistuvat pohdinnat eivät ole symmetriassa keskenään, sillä aktualisoitunutta menneisyyttä koskeva tieto tapahtumien lopputulemasta saa meidät näkemään tuon lopputuleman paljon todennäköisempänä jälkikäteen, ex post, kuin etukäteen, ex ante (Belkin ja Tetlock 1996, 15). Tulevaisuus saattaa vaikuttaa jopa pelottavan kontingentilta. Tämä johtuu osittain myös siitä, että tutkimus suuntautuu usein menneisyyteen, jolloin aktualisoituneita tapahtumia, kuten kylmän sodan päättymistä, yritetään selittää aina uusin teorioin. Tällainen menneisyyden ylimäärittäminen (engl. overdetermination) ja tulevaisuudentutkimuksen vähäinen määrä kenties juuri spekulaatioleiman vuoksi saa jälkiviisauden harhassa meidät kasvattamaan historian jo aktualisoituneiden tapahtumien todennäköisyyskertoimia ja puolestaan näkemään tulevaisuuden äärimmäisen sattumanvaraisena (ibid.). Seurauksena on käsitys, että koska asiat toteutuivat tietyllä tavalla, niillä ei ollut mahdollisuuttakaan toteutua toisin. Kontrafaktuaalinen ajattelu kuuluu tässä mielessä selkeästi kriittisen realismin 18

22 ontologian syvyyden huomioimiseen, jonka perusteella reaalin alaan kuuluvaksi hyväksytään sekä empirian alan ulkopuoliset että aktualisoimattomatkin ilmiöt. Sosiaalisen maailman epälineaarisuudella tarkoitetaan sitä, että sosiaalisen maailman muutoksia ei voi ymmärtää lineaarisella tavalla, toisin sanoen muuttamassa muuttujassa tapahtuvien muutosten additiivisena seurauksena (Lebow 2010, 11). Sosiaalisen maailman muutokset johtuvat monien, keskenään interaktiossa olevien muuttujien monimutkaisista muutoksista, mistä syystä myöskin näiden muutosten ennustaminen muodostuu hyvin vaikeaksi. Juuri sosiaalisen maailman epälineaarisuuden vuoksi yhteiskuntatieteissä ei ole Lebowin mukaan pystytty kehittämään toimivia muutosten ennustamisen työkaluja (ibid.). Kausaliteetin Lebow näkee tietynlaisena valinnan puuna (engl. decision tree), jonka eri oksia voi analysoida eri tutkimuslinjoina (ibid., 266). Tästä voi löytää yhtymäkohdan Patomäen esittämään kausaaliseen kompleksiin. Kumpikin lähestymistapa kausaliteetin ymmärtämiseen korostaa moninaisuutta ja siitä johtuvaa monimutkaisuutta, useiden syiden läsnäoloa ja niiden keskinäistä interaktiota sekä sattuman merkitystä. Tässä tutkielmassa pyritään yhdistämään näita kahta käsitystä ja tarkastelemaan arabikevään syttymiselle esitettyjä syitä kausaalisen kompleksin mallin avulla sekä huomioimaan koko arabikevään syttymisen sattumanvaraisuus. Fearonin mukaan kontrafaktuaalisia väitteitä käytetään keskeisessä roolissa mutta usein tiedostamattomasti, faktaväitteiden ohella, tieteenalamme tutkimusten kausaalisten hypoteesien testaamiseen (1991, 169, 194). Tiedostamaton kontrafaktuaalisten väitteiden käyttö johtuu tutkimuksessa tavallisesti siitä, että kansainvälisten suhteiden ja maailmanpolitiikan tutkimuksessa pyritään suosimaan yksinkertaisia ja rakenteellisia selityksiä tutkittaville ilmiöille (Lebow 2010, 104). Tieteenalamme tutkimuksen teorioissa vallalla ovat rakenteelliset käsitykset ilmiöiden syistä, lähtien anarkiasta, jota pidetään kansainvälisen järjestelmän perusrakenteena ja jolla on tietyt seurauksensa mitä tulee valtioiden piirteisiin ja käytökseen. Tutkijat, jotka pyrkivät mahdollisimman yksinkertaisiin, muutaman keskeisen muuttujan liikehdintään perustuviin selityksiin, näkevät kontrafaktuaalisten väitteiden avoimen hyväksymisen ja hyödyntämisen usein ristiriidassa tieteessä vallitsevien ja tieteentekoa ohjaavien konventioiden kanssa. Kontrafaktuaalisiin väitteisiin suhtaudutaan epäluuloisesti, sillä ne eivät esitä faktoja, joiden paikkansapitävyyden voisi todentaa yleisesti hyväksytyin metodein, kuten usein tilastollisesti laskemalla. Tavallista on, että kontrafaktuaalisten väitteiden esittäminen 19