Tiina Sanna Kaarina Johansson DISKURSSI- JA KATEGORIA-ANALYYTTINEN TUTKIMUS PERINNE-SANAN KÄYTÖSTÄ HELSINGIN SANOMISSA Perinteitä koskevat puhetavat

Transkriptio

1 Tiina Sanna Kaarina Johansson DISKURSSI- JA KATEGORIA-ANALYYTTINEN TUTKIMUS PERINNE-SANAN KÄYTÖSTÄ HELSINGIN SANOMISSA Perinteitä koskevat puhetavat ja niiden arvon määrittyminen sanomalehtiteksteissä vuonna 2013 Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Perinteentutkimus Maaliskuu 2016

2 ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta Filosofinen tiedekunta Osasto Humanistinen osasto Tekijät Tiina Johansson Työn nimi Diskurssi- ja kategoria-analyyttinen tutkimus perinne-sanan käytöstä Helsingin Sanomissa. Perinteitä koskevat puhetavat ja niiden arvon määrittyminen sanomalehtiteksteissä vuonna Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä Perinteentutkimus Tiivistelmä Pro gradu -tutkielma Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma x Tutkimuksessa käsitellään perinne-sanan käyttämistä Helsingin Sanomissa. Tutkimustehtävänä on selvittää sanomalehdessä aktivoituvia perinteen puhetapoja. Lisäksi tarkastellaan minkälaisia arvoja teksteissä välittyy sekä mihin perinne-kategoriaa sanomalehdessä käytetään. Tutkimusaineisto koostuu 424 lehtijutusta, jotka on julkaistu Helsingin Sanomissa vuonna Aineisto on muodostettu sanalähtöisesti hakemalla lehtijuttuja, joissa esiintyy jossain muodossa sana perinne. Aineistoa lähestytään diskurssianalyyttisesti, ja analyysin lähtökohtana on M. A. K. Hallidayn systeemis-funktionaalisen kielioppi. Tässä kehyksessä kieli nähdään resurssina, jolla tuotetaan merkityksiä. Perinne ymmärretään tutkimuksessa kulttuuriseksi kategoriaksi ja käsitettä moraalinen järjestys käytetään jäsentämään arvojen analyysia. Tutkimusaineistosta nimettiin analyysin tuloksena seuraavat diskurssit: 1) Elävän ja olevan perinteen diskurssissa perinteen nähdään kuuluvan luonnollisena osana ihmisten elämään ja olevan olemassa ilman erityisiä toimenpiteitä. Se on yleisin tapa, jolla perinnettä aineistossa kuvataan. 2) Huollettavan perinteen diskurssissa perinne ymmärretään ilmiöksi, jonka säilyminen vaatii aktiivista toimintaa. 3) Uhatun perinteen diskurssissa nousee esiin huoli perinteen katoamisesta ja muuttumisesta. 4) Haitallisen perinteen diskurssissa tuotetaan käsitystä perinteestä, joka on haitaksi ihmisille ja heidän elinympäristölleen. Perinteen diskurssien lisäksi analyysiosuudessa käsitellään aineistossa runsaslukuisena esiintynyttä ilmiötä, jossa perinne-sanaa käytetään osana sellaista lehtijuttua, jossa ei varsinaisesti puhuta perinteestä. Tästä ilmiöstä käytetään nimitystä ohut viittaus perinteeseen. Lisäksi tarkastellaan perinne-sanan käyttämistä yhdyssanan osana. Perinne on käsitteenä arvolatautunut. Tämän tutkimuksen valossa perinne on positiivinen, moraalisesti ja kulttuurisesti kestävä kategoria. Perinne näyttäytyy tutkimuksessa luonnollistuneena, mutta kuitenkin erityisenä kulttuurimme osa-alueena. Tutkimus osoittaa perinteellä olevan merkityksellinen asema osana sosiaalista todellisuuttamme. Tutkimus kasvattaa tietoisuutta omista perinteistämme ja auttaa huomaamaan niitä merkityksiä ja arvoja, joita perinteelle annamme. Avainsanat perinne, arvot, diskurssianalyysi, kategoriat, teksti, systeemis-funktionaalinen kielioppi, sanomalehdet

3 UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty Philosophical Faculty School School of Humanities Author Tiina Johansson Title Discourse Analytical and Category-Analytical Study on the Use of Tradition in Helsingin Sanomat. The Concept of Tradition as Value-Laden Discourse in Newspaper Articles in Main subject Level Date Number of pages Pro gradu -tutkielma x Cultural Heritage Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Abstract This thesis studies the usage of the word tradition in Helsingin Sanomat, the largest newspaper in Finland. The main focus is to study the manners of speech activated by the word tradition in newspapers. This thesis also makes observations of both different values transmitted in the texts and the usage of the tradition-category. The research data consists of 424 newspaper articles published in Helsingin Sanomat during The data was formed by searching articles which include the word tradition in any form. The study approaches the data by means of discourse analysis, the starting point of the analysis being the systemic-functional grammar by M. A. K. Halliday. This frame sees language as a resource which is used to produce meanings. This study understands tradition as a cultural category and uses the concept of moral order to parse the analysis of values. I named the following discourses as a result of my analysis of the research data: 1) The discourse of living and existing tradition, which sees the tradition as a natural part of peoples' lives and existing without special actions. It is the most common way of describing tradition in the data. 2) The discourse of maintained tradition, which understands the tradition as a phenomenon requiring active functions in order to last. 3) The discourse of threatened tradition, which raises a concern regarding the disappearance and change of a tradition. 4) The discourse of adverse tradition, which produces an understanding of a tradition adverse to humans and their environment. In addition to these discourses of tradition this study examines a phenomenon which appears in numerous occasions in the data: the usage of the word tradition in an article not specifically describing tradition. This phenomenon is called light reference to tradition. Additionally the thesis studies the usage of the word tradition as a part of a compound. Tradition as a concept is value-laden. This thesis finds tradition as a positive, morally and culturally solid category. The study shows tradition as a naturalised but still precious part of our culture. This thesis also points out that tradition has a substantial position as a part of our social reality. The study is able to increase the awareness of our own traditions and helps to notice the meanings and values we give to tradition. Keywords tradition, values, discourse analysis, categories, text, systemic-functional grammar, newspapers

4 SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO Tutkimuksen lähtökohdat Tutkimuskysymykset ja tutkimuksen eteneminen Tutkimusaineisto Tutkimusetiikka TEORIATAUSTA JA METODOLOGISET VALINNAT Mitä perinne on?... 9 Perinteen periytyvyys, jatkuvuus ja muutos... 9 Perinteen suhde aikaan Yhteisöllisyys Perinteen arvo Kulttuuriperintö Perinteen ymmärtäminen kategoriana Kategoria-analyysi Moraalinen järjestys Diskurssianalyyttinen lähestymistapa Systeemis-funktionaalinen kieliteoria Tekstianalyyttinen välineistö AINEISTON ANALYSOIMINEN JA PUHETAPOJEN TUNNISTAMINEN Aineistosta analyysiin Puhetapojen tunnistaminen PERINTEEN DISKURSSIT Elävä ja oleva perinne Huollettava perinne Uhattu perinne Haitallinen perinne AINEISTOSSA ESIINTYVÄT ERITYISET PERINNE-ILMAUKSEN KÄYTTÖTAVAT Ohut viittaus perinteeseen Perinne yhdyssanan osana YHTEENVETO Näin perinteestä puhutaan Helsingin Sanomissa Perinne kulttuurisena kategoriana AINEISTO LÄHTEET

5 KUVIOT JA TAULUKOT Kuvio 1. Aineistossa esiintyvien perinne-ilmausten (n=374) jakautuminen Helsingin Sanomissa päivittäin ilmestyvien osastoiden kesken Kuvio 2. Aineiston perinne-ilmausten (n=50) esiintyminen Helsingin Sanomissa kerran viikossa ilmestyvissä osastoissa Kuvio 3. Puhetapojen jakautuminen aineistossa (n=424). Perinteen diskurssit ja ohut viittaus perinteeseen Taulukko 1. Esimerkkejä perinne-ilmauksen yhteydessä esiintyvistä verbeistä Taulukko 2. Perinne-ilmaukseen liitettyjä adjektiiveja Taulukko 3. Perinne-ilmaukseen liitettyjä substantiiveja Taulukko 4. Yhteenveto perinnediskursseista... 98

6 1 1 JOHDANTO 1.1 Tutkimuksen lähtökohdat Päiväni lähtevät säännöllisesti käyntiin ruisleivällä, maitokahvilla ja Helsingin Sanomilla. Aloitettuani perinteentutkimuksen opiskelun alkoi huomioni aamuisin lehteä lukiessani kiinnittyä siihen, miten usein sana perinne esiintyy osana sanomalehtitekstiä. Sanaa eri muodoissaan käytetään lehdessä päivittäin mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Tämä huomio antoi sysäyksen aiheen tarkempaan tutkimiseen: minua alkoi kiinnostaa miten perinteestä sanomalehdessä puhutaan, mihin aiheisiin se kytketään ja millaisena se kuvataan. Pro gradu -tutkielmassani selvitän, minkälainen kuva perinteestä muodostuu sanomalehtitekstien kautta. Tutkin sanomalehdessä aktivoituvia perinteen puhetapoja sekä tarkastelen, millaisia arvoja teksteissä välittyy. Kiinnitän huomiota myös siihen, mihin perinne-kategoriaa sanomalehdessä käytetään. Tutkimuksen tavoitteena on saada tietoa yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme vallitsevista perinteeseen liitettävistä merkityksistä sekä lisätä ymmärrystä perinteen asemasta osana sosiaalista todellisuuttamme. Diskurssintutkimuksessa kielenkäytön ymmärretään olevan aina paitsi kielellistä myös sosiaalista toimintaa. Tämä peruslähtökohta liittyy sosiaaliseksi konstruktionismiksi sanottuun laajempaan teoreettiseen viitekehykseen, jonka keskeisenä ajatuksena on se, että todellisuus rakentuu sosiaalisessa, kielellisessä vuorovaikutuksessa. Diskurssintutkimuksessa kielen ymmärretään olevan joustava resurssi, jota voi käyttää eri tavoin merkitysten tuottamiseen. Kiinnostus kohdistuukin siihen, miten ja millä ehdoilla erilaisia todellisuuksia ja tapahtumia merkityksellistetään sekä millaisia seurauksia tällä toiminnalla on. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, ) Myös kulttuurituotteet voidaan ajatella puhetekojemme ja vuorovaikutuksemme seurauksena syntyviksi sosiaalisiksi konstruktioiksi. Pääsemme päivittäin osallisiksi kulttuurisista tuotoksista lukuisissa eri yhteyksissä. Sanomalehtikirjoituksetkin ovat kulttuurituotteita, joissa ilmennetään ja tuotetaan yhteisesti jaettuja käsityksiä, toiveita, ihanteita, arvoja ja intressejä. (Saaranen- Kauppinen & Puusniekka 2006, 68, 70.) Pystyäksemme jäsentämään ympäröivää maailmaamme ja sen eri ilmiöitä jaamme näkemäämme ja kokemaamme erilaisiin luokkiin ja kategorioihin (Nikander 2003, 283).

7 2 Etnometodologiseen lähestymistapaan nojautuvassa kategorioiden tutkimuksessa kategoriat ymmärretään kielen käytössä ja muussa sosiaalisessa toiminnassa rakentuviksi seurauksellisiksi teoiksi. Tämä kytkee kategoria-analyysin sosiaalisen konstruktionismin tutkimusperinteeseen. Kategorioiden tutkimusta voikin yhdistellä sen sukulaismetodien, kuten esimerkiksi diskurssianalyysin ja keskusteluanalyysin ideoihin ja suuntauksiin. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2012, ) Omassa tutkimuksessani ymmärrän perinteen erityiseksi kulttuuriseksi kategoriaksi. Sana perinne toimii tutkimusaineistoni muodostamisen lähtökohtana ja tuo samalla tämän kategorian luonnostaan tutkimukseni keskiöön. Perinteen käsitteellä tarkoitetaan sekä arkipuheessa että perinteentutkimuksen ammattikielessä lähinnä sukupolvelta toiselle välittyvän kulttuurisen tiedon siirtymisprosessia ja niitä kulttuurisen tiedon ja osaamisen tuotteita, jotka sukupolvelta toiselle välittyvät (Anttonen 2009, 2). Perinteen voi kuitenkin sanoa olevan enemmän arvo kuin sisältö. Anttosen (2009, 3) mukaan perinteen arvo syntyy puhumisen ja muun argumentatiivisen vuorovaikutustoiminnan kautta, ja kulttuuriset tiedot, taidot ja ajattelutavat saavat perinteen nimen ja arvon silloin, kun niistä puhutaan velvoittavina, säilyttämisen arvoisina ja ylevöittävinä. Kategorioiden tutkiminen sopii erityisen hyvin kielenkäytön moraalisuuden tunnistamiseen (Watson 1997, 67 68). Käytänkin kategoria-analyysia etenkin perinteen arvojen analyysin jäsentämisessä. Tekstianalyysini lähtökohtana on M. A. K. Hallidayn systeemis-funktionaalinen kieliteoria, jossa tarkastellaan mitä kielellä tehdään ja kuinka sen avulla luodaan merkityksiä. Kielen käyttöä ja merkitysten tuottamista analysoin tekstintutkimuksellisin työvälinein. Analyysissäni tarkastelen tekstien kielellisiä piirteitä ja keinoja (muun muassa sanastolliset ja kieliopilliset valinnat, toiminnot, toimijuus, tekstin metaforisuus) ja selvitän miten ne kantavat ja aktivoivat merkityksiä. Kun tekstimerkityksiä tehdään analyysissä näkyväksi, tuodaan samalla väistämättä esiin tekstin arvoja (Shore 2012b, 158). Kiinnitän analyysissäni huomiota erityisesti niihin kielellisiin keinoihin, joilla teksteihin luodaan arvottavaa merkitystä. Työni liittyy läheisesti Olli Seurin (2014) ja Teemu Tairan (2014) tutkimuksiin 1. Seuri on selvittänyt historian jokapäiväistä virtaa sanomalehdessä, Taira puolestaan tarkastellut, miten uskontoa käsitellään sanomalehdessä tavallisena päivänä. Näihin tutkimuksiin palaan oman tutkimukseni myöhemmissä luvuissa. 1 Ks. myös Koskinen, Inkeri 2008, Kulttuuri käsite työkaluna.

8 1.2 Tutkimuskysymykset ja tutkimuksen eteneminen 3 Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, miten perinne-sanaa ja perinteen kulttuurista kategoriaa käytetään osana sanomalehtitekstiä. Tutkimuskysymyksinäni ovat: Miten perinteestä puhutaan Helsingin Sanomissa? Minkälaisia ominaisuuksia perinteeseen liitetään sanomalehtiteksteissä? Millaisena perinteen arvo näyttäytyy sanomalehtitekstien perusteella? Mitä perinne-kategorialla tehdään osana sanomalehtitekstitekstiä? Tutkimukseni etenee siten, että johdanto-luvun lopuksi esittelen tutkimusaineistoni sekä kiinnitän huomiota tutkimukseni kannalta olennaisiin tutkimuseettisiin kysymyksiin. Toisessa luvussa esittelen tutkimukseni teoreettisen taustan ja käyttämäni tutkimusmenetelmät. Kolmas luku on tutkimukseni ensimmäinen analyysiluku, jossa kuvaan analyysiprosessin kulkua ja sitä, miten olen tunnistanut perinteen puhetavat. Neljännessä luvussa paneudun tarkempaan tekstianalyysiin ja tutkin omissa alaluvuissaan neljää aineistoni analyysin perusteella nimeämääni perinteen diskurssia. Viides luku keskittyy aineistosta nousseiden erityisten perinne-ilmausten käyttötapojen analyysiin. Kuudes luku on yhteenvetoluku, jossa esittelen tutkimukseni tulokset ja johtopäätökset. 1.3 Tutkimusaineisto Tutkimukseni aineisto koostuu sanomalehtiteksteistä, jotka on julkaistu Helsingin Sanomissa vuonna Helsingin Sanomat on Suomen ja Pohjoismaiden suurin sanomalehti: sen kokonaislevikki on , painetun lehden lukijamäärä ja kokonaistavoittavuus eli painetun lehden ja sen digitaalisten versioiden yhdessä tavoittamien henkilöiden määrä (LT-levikkitilasto 2014; KMT syksy 2014/kevät 2015). Vuoden 2013 tammikuussa Helsingin Sanomien formaatti uudistettiin ja painettu lehti alettiin julkaista tabloidikoossa. Lehti jakautuu eri aiheita käsitteleviin osioihin. Tarkasteluajankohtana lehden A-osassa olivat pääkirjoitukset, säätiedot sekä kotimaan ja kaupungin (pääkaupunkiseudun) uutiset. B-osan uutiset käsittelivät ulkomaita, taloutta ja

9 4 urheilua. C-osa oli varattu kulttuurille, mielipidekirjoituksille sekä muun muassa perheilmoitukset sisältävälle Ihmiset-osiolle. Helsingin Sanomien D-osassa sijaitsivat sarjakuvat, radio- ja televisio-ohjelmat sekä kullekin viikonpäivälle erikseen nimetyt teemasivut. Sunnuntaisin lehdessä ilmestyivät lisäksi taloutta käsittelevä E-osa ja kotiteemaan keskittyvä osa F. Helsingin Sanomat ilmestyy päivittäin myös digitaalisena versiona. Lehden verkkopalvelua voi käyttää erilaisilla päätelaitteilla ja sähköisessä arkistossa on saatavilla tekstimuotoisena kaikki lehden toimituksellinen sisältö vuodesta 1990 alkaen. Helsingin Sanomien verkkopalvelun käyttäminen on pääsääntöisesti maksullista; maksutta voi lukea vain etusivun sekä viisi valitsemaansa artikkelia viikossa. Tutkimusaineistoni muodostamisen lähtökohtana on sanomalehtiteksteissä esiintyvä sana perinne eri muodoissaan. Tutkimusaineistoni perusjoukon muodostavat vuonna 2013 ilmestyneet Helsingin Sanomien numerot, yhteensä 355 lehteä. Aineiston keräämiseen käytin Helsingin Sanomien digitaalista arkistoa ja sen hakutoimintoa. Hakulausekkeen muotoilin niin, että saatava tulos olisi mahdollisimman kattava ja toisaalta niin, että virheosumia tulisi mahdollisimman vähän. Haun kohdistin lehden kaikkiin osioihin lukuun ottamatta mielipidepalstaa. Syy lehden lukijoiden mielipiteitä sisältävän palstan pois jättämiseen on se, että mielenkiintoni kohteena on nimenomaan sanomalehden toimitetussa osuudessa muodostuva kuva perinteestä. Koko vuoden lehdistä sain käyttämälläni hakulausekkeella *perin* OR perin* NOT perin NOT perinpoh* NOT perink* NOT perintä* NOT *paperi* 2566 osumaa. Tämä tarkoittaa keskimäärin seitsemää perinteen jollain lailla mainitsevaa lehtijuttua päivää kohden. Jotta tutkittava aineisto ei olisi liian suuri ja työläs käsitellä, päädyin ottamaan tarkasteluun viidesosan vuoden aikana ilmestyneistä lehdistä. Tälläkin tavalla aineisto on tarpeeksi laaja tutkimustehtävääni ajatellen. Otantamenetelmiä käytetään silloin, kun perusjoukosta halutaan poimia otos, joka edustaa koko perusjoukkoa ja mahdollistaa sitä koskevien yleistysten tekemisen. Erilaiset tilanteet vaativat omat menetelmänsä, jotta otoksesta saataisiin edustava. (Holopainen & Pulkkinen 2002, 29; ks. myös Herkman 2005, ) Vuotuisjuhlat rytmittävät vuodenkiertoamme, ja perinteet liittyvät vahvasti näihin juhliin. Oletan, että juhlaperinteet näkyvät myös sanomalehtiuutisoinnissa ja esimerkiksi joulun tienoilla lehdessä kirjoitetaan jouluperinteistä. Poimimalla kaikista perusjoukon lehdistä satunnaisesti viidesosa (71 numeroa) eli käyttämällä pelkkää satunnaisotantaa olisi olemassa riski perinneaiheisen materiaalin kumuloitumisesta ja aineiston vääristymisestä. Tämän välttääkseni jaoin vuoden ensin neljään kolmen kuukauden jaksoon. Vuotuisjuhlat saadaan

10 5 näin sijoittumaan eri periodeihin. Kustakin jaksosta eli ositteesta poimin erikseen otoksen systemaattista eli tasavälistä otantaa käyttäen. Otos koostuu joka viidennestä lehdestä. Aloituspäivän arvoin Excel-taulukkolaskentaohjelman satunnaisluku-toiminnolla. Käyttämäni otantamenetelmä on perusteltu myös Helsingin Sanomien rakenteen kannalta. Lehden sisältö koostuu sekä päivittäin toistuvista aiheista että erilaisista teemaosioista, jotka ilmestyvät lehdessä päivästä riippuen. Käyttämällä aineiston muodostamisessa systemaattista otantaa, toisin sanoen poimimalla otokseen joka viidennen lehden, otokseen tulee mukaan lehden eri viikonpäivien numeroita ja myös eri teemat kiertävät ja tulevat näin otetuksi mukaan aineistoon. Valitsemallani otannalla lopulliseen aineistooni valikoitui 71 lehden numeroa. Näissä lehdissä on yhteensä 424 juttua, jossa sana perinne jossain muodossa esiintyy. Jatkossa käytän näistä aineistossani esiintyvistä perinne-sanan eri muodoista nimitystä perinneilmaus. Aineistossani on juttuja kaikista Helsingin Sanomien osastoista. Sanomalehden eri osioiden mukaan luokiteltuna perinne-ilmauksia on selvästi eniten lehden kulttuuriosastossa (kuvio 1). Muissa päivittäin ilmestyvissä lehden osioissa viittaukset perinteeseen jakautuvat suhteellisen tasaisesti. Toiseksi eniten perinne-ilmauksia on koti- ja ulkomaan osastoista. Urheilu; 40 Ihmiset; 35 Kaupunki; 28 Ulkomaat; 48 Talous; 33 Kotimaa; 48 Pääkirjoitus; 33 Kulttuuri; 109 Kuvio 1. Aineistossa esiintyvien perinne-ilmausten (n=374) jakautuminen Helsingin Sanomissa päivittäin ilmestyvien osastoiden kesken.

11 6 Aineistossani perinne-ilmauksia oli myös kaikissa Helsingin Sanomissa kerran viikossa ilmestyvissä osastoissa (kuvio 2). Työelämä; 3 Auto; 2 Tiede; 5 Elämä; 5 Sunnuntai; 10 Koti; 8 Kuluttaja; 2 Ruoka; 7 Matka; 8 Kuvio 2. Aineiston perinne-ilmausten (n=50) esiintyminen Helsingin Sanomissa kerran viikossa ilmestyvissä osastoissa. Jokaisessa aineistooni valikoituneessa lehdessä on vähintään yksi hakuehtojeni mukainen juttu, keskimäärin niitä on kuusi lehteä kohden. Yhdessä jutussa perinne-sana puolestaan esiintyy yhdestä kymmeneen kertaa. Tuloksessa eivät ole mukana manuaalisesti poistamani, tutkimukseni kannalta väärät tulokset, kuten perintöriitoihin, perintään tai perinnöllisyyteen viittaavat kirjoitukset. Siihen sisältyvät kuitenkin kyseisistä lehdistä jälkeenpäin hakusanalla *traditio* saadut lehtijutut. En ole eritellyt aineistoani juttutyypeittäin, vaan aineistossani on mukana niin uutisia, taustajuttuja ja reportaaseja kuin pääkirjoituksia, kolumneja ja arvosteluitakin. Tässä tutkimuksessa käytänkin sanomalehtitekstistä yleisnimitystä juttu (ks. Kuutti 2012, 77). Tutkimusaineistooni viittaan jutun ilmestymispäivämäärällä. Jos samana päivänä ilmestyneitä juttuja on useita, käytän päivämäärän perässä tämän lisäksi kirjaintunnusta.

12 7 1.4 Tutkimusetiikka Tutkimuseettisen neuvottelukunnan HYMY-työryhmän mietinnössä (2009) on julkaistu humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen eettiset periaatteet. Ihmistieteisiin luettavaa tutkimusta koskevat periaatteet on jaettu kolmeen osa-alueeseen, joita ovat tutkittavien itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, vahingoittamisen välttäminen sekä yksityisyys ja tietosuoja. Mietintö toimiikin hyvänä ohjenuorana myös ihmisten viestintää, kirjoitusta ja puhetta tarkastelevalle tekstin- ja diskurssintutkijalle. Kun tutkimuksen kohteena on kieli käytössään, kohteena eivät ole vain toiminnan tuotteet, vaan aina myös ihminen ja hänen toimintansa. (Tiittula 2012, ) Oman tutkimukseni aineistona ovat sanomalehdessä julkaistut tekstit. Materiaali on yleisesti saatavilla olevaa ja luonteeltaan julkista, eikä kuulu yksityisyydensuojan piiriin. Tutkimuseettiset pohdintani kohdistuvatkin tutkimieni lehtijuttujen kirjoittajiin ja heidän työhönsä. Kielenkäyttö ei ole koskaan arvoista, uskomuksista ja tunteista vapaata. Myös sanomalehtitekstiä tuottava toimittaja on tunteidensa ja sosio-kulttuuriseen kontekstiin kytkeytyvien näkökulmien armoilla, ja hänen tekemänsä kielelliset valinnat ovat useammin tiedostamattomia kuin tietoisia. (Kalliokoski 1995, 91.) Aineistoni muodostamisen perustana olleita perinne-ilmauksia käytetään laaja-alaisesti koko sanomalehdessä, sen kaikissa osastoissa. On siis selvää, että tekstejä ovat tuottaneet lukuisat lehden eri osaalueisiin ja näiden aiheisiin erikoistuneet toimittajat. Tutkimuksessani analysoin teksteihin kirjoittuvia merkityksiä ja niiden rakentumista sanomalehtitekstissä. Kiinnostukseni kohdistuu siis siihen, mitä teksteissä tullaan tehneeksi, ei toimittajien ammatilliseen rooliin, työhön tai mahdollisiin tarkoitusperiin. Tutkimustehtävänäni on ollut selvittää käsitteen perinne aktivoimia puhetapoja sanomalehdessä. Tämä on johtanut väistämättä siihen, että tekstit on valikoitu, purettu ja rakennettu uudestaan tutkimuksen tarpeiden näkökulmasta. Hakusanapohjaisesti keräämäni aineisto, joka on purettu analyyttisesti pienempiin osiin, ei myöskään vastaa juuri lainkaan sitä kontekstia kokonaista sanomalehden numeroa, joissa tekstit ovat aiemmin esiintyneet. Tekstit on siis irrotettu asiayhteydestään, ja niitä on käytetty tutkimuksen tarpeisiin eli johonkin muuhun kuin mihin ne oli alun perin tarkoitettu. (Ks. Venäläinen 2010, ) Osin siitä syystä, että toimittajan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi tarkoittama teksti ei näyttäydy tutkimuksessani alkuperäisessä muodossaan ja koossaan, päädyin jättämään

13 8 kirjoittajien henkilöllisyydet taka-alalle. Tutkimukseni kannalta ei myöskään ole merkitystä sillä, kuka toimittaja jutun on kirjoittanut. Edes tekstejä analysoidessani en ole ollut tietoinen kirjoittajien nimistä, jotteivät niiden perusteella muodostuvat mielikuvat henkilöistä ja heidän teksteistään olisi millään tasolla vaikuttamassa tekemiini tulkintoihin. Koska kuitenkin olen halunnut huomioida kirjoittajien tekijänoikeudet kirjoittamiinsa lehtijuttuihin, on kunkin jutun kirjoittaja tarvittaessa jäljitettävissä aineistoluettelossa mainitun jutun otsikon sekä ilmestymispäivämäärän perusteella.

14 2 TEORIATAUSTA JA METODOLOGISET VALINNAT 9 Tässä luvussa esittelen tutkimukseni teoreettisia lähtökohtia ja niitä menetelmiä, joita olen käyttänyt aineistoni analyysissä. Aluksi kerron, miten perinnettä on määritelty perinteentutkimuksen ja folkloristiikan piirissä. Tämän jälkeen kuvaan kategoria-analyysiä sekä käsitettä moraalinen järjestys, jota käytän tutkimuksessani jäsentämään arvojen analyysiä. Käsittelen omissa luvuissaan myös diskurssianalyyttista lähestymistapaa, tekstianalyysini lähtökohtana olevaa systeemis-funktionaalista kieliteoriaa sekä analyyseissani käyttämääni tekstintutkimuksellista työvälineistöä. 2.1 Mitä perinne on? Perinteen periytyvyys, jatkuvuus ja muutos Kulttuuri, perinne ja perintö ovat toisiinsa läheisesti liittyviä käsitteitä, ja niitä käytetäänkin usein ilmaisemaan jokseenkin samoja asioita. Kulttuuri on historiallisessa ulottuvuudessaan perinnettä, joka jatkuu ja välittyy kulttuurisen osaamisen perintönä sukupolvelta toiselle. Perintö ja perinnön jakaminen ovat näin kulttuurin keskeisiä ominaisuuksia, ja kulttuurin määrittyminen perinnöksi yksi keskeisistä perinteen ominaisuuksista. (Anttonen 2009, 1.) Perinne-sanan vierasperäisenä synonyyminä voidaan käyttää sanaa traditio. Termin alkuperä on latinan kielen verbissä tradere, jonka suomennettuna tarkoittaa antaa pois, luovuttaa, jättää haltuun. Sekä perinne että traditio viittaavatkin juuri perinteen tyypillisiksi ominaisuuksiksi katsottuihin periytymiseen ja sukupolvelta toiselle välittymiseen. (Hakamies 2015, 45.) Esimerkiksi Edward Shils (1981, 12) on määritellyt perinteen juuri sen periytyvyyden kautta. Hän kuvaa perinteen olevan pohjimmiltaan mitä tahansa, mitä siirretään tai välitetään menneisyydestä nykyisyyteen. Näin ymmärrettynä perinnettä eivät määritä esimerkiksi sen muoto, ajallinen kesto tai alkuunpanijat. Ratkaisevaa on ihmisen toiminnan, ajattelun ja mielikuvituksen tuloksena luodun aineksen siirtäminen sukupolvelta toiselle. Perinne on näin ollen menneisyydestä nykyisyyteen siirtynyttä ja periytynyttä kulttuurista tietoa. Perinteen ytimen nähtiin pitkään olevan juuri sen periytyvyydessä jälkipolville. Yhtenä sysäyksen antajana näkökulman muutokseen toimi Dell Hymes (1975, ), joka

15 10 esitti perinteen kytkeytyvän vahvasti sosiaaliseen elämään. Hymesin mukaan menneisyys tuotetaan aktiivisesti dynaamisessa ja universaalissa perinteellistämisprosessissa. Sen sijaan, että perinne jätetään perinnöksi jälkipolville, se siis tehdään nykyisyydessä. Tämä näkemys avasi Hymesin mukaan myös mahdollisuuden tarkastella folkloristiikan näkökulmasta kaikkea sosiaalista elämää, niin mennyttä, nykyisyyttä kuin mahdollista tulevaakin. Ajattelutavan muutokseen rohkaisivat myös Eric Hobsbawmin ja Terence Rangerin (1983) toimittaman teoksen The Invention of Tradition artikkelit, joissa osoitettiin monien ikivanhoiksi luultujen perinteiden olevankin verrattain tuoreita keksintöjä (Oring 2013, 38). Monet traditiot ovat paljastuneet poliittisin tarkoitusperin keksityiksi tai muokatuiksi rakennelmiksi, joiden tarkoituksena on ollut muun muassa vahvistaa instituutioiden asemaa tai edesauttaa erilaisten ryhmien ja yhteisöiden sisäistä yhteenkuuluvuutta. Jo ajatus perinteen jatkuvuudesta saa ne näyttämään ikiaikaisilta ja luo sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pohjimmiltaan perinteiden luomisessa onkin ollut kyse menneisyysviittauksiin ja toistoon perustuvasta, tietynlaisia arvoja ja normeja tähdentävästä virallistamis- ja ritualisoimisprosessista. (Hobsbawm 1983, 1 9.) Aitouden koettelu on osa perinteen ja kulttuurin tutkimusta. Aikaisempina vuosikymmeninä tutkijat toimivat yleisesti perinnepoliiseina ja pyrkivät etsimään kulttuuripiirteiden takaa ikiaikaista menneisyyttä ja autenttista perinnettä. Termillä fakelore viitataan folkloristiikan tutkimuksessa epäaitoon ja vääristeltyyn folkloreen. Perinteen uuskäytöstä, alkuperäisestä kontekstistaan irrotetusta folkloresta, käytetään puolestaan nimitystä folklorismi. (Aro 1999, 184.) Usein folklorismi yhdistetään nimenomaan perinteen tai sen osien kaupalliseen käyttöön. Vaikka kansanperinnettä oli 1800-luvulta alkaen tarkoituksellisesti jalostettu useissa maissa jälkipolville säilytettäväksi, folklorismin olemusta herättiin miettimään vasta 1960-luvulla, kun arvottomaksi koettu massakulttuuri alkoi käyttää hyväkseen kansanperinnettä. Kaupallinen ja epäesteettiseksi katsottu kansanperinteen hyödyntäminen havahdutti perinnetieteilijät kritisoimaan perinteenjalostusta. Hans Moser julkaisi vuonna 1962 folklorismin silloista tilaa käsittelevän artikkelin, jossa ilmaisi samalla huolensa aidon perinteen säilymisestä. Artikkeli toimi sysäyksenä länsieurooppalaiselle folklorismin tutkimukselle, vaikka ei ilmestyessään herättänytkään innostusta tutkijoiden keskuudessa luvulla korostui ajatus aidosta kansanperinteestä, ja sen turmeltuminen keinoperinteen rinnalla huoletti etnografeja. (Kurkela 1989, ) Handler ja Linnekin (1984, 281, 287) näkevät, että keksittyä perinnettä on mahdotonta, ja myös turhaa, erottaa alkuperäisestä. Sosiaalinen elämä on aina symbolisesti tuotettua,

16 11 ja myös perinne määritellään täten nykyisyydessä. Handlerin ja Linnekinin mukaan perinne ei olekaan rajatuista ainesosista koostuva itsenäinen kokonaisuus, vaan symbolinen, jatkuvasti uudelleen luotava tulkintaprosessi. Koska menneisyyden ja alkuperän merkitys muodostetaan heidän mukaansa aina nykyisyydessä, jo jonkin asian tekeminen siksi, että se on perinnettä, on uudelleentulkintaa ja näin ollen muuttaa perinnettä. Perinne onkin sekä jatkuvuuden että katkonaisuuden käsittävä tulkitseva prosessi (Handler & Linnekin 1984, 273). Se on ennen tehdyn tai ajatellun toistamista ja uusintamista, mutta samanaikaisesti myös tämän toistamisen ja uusintamisen merkityksellistämistä ja mahdollistamista. Perinne on keskeiseltä merkitykseltään kulttuuriseen tietoon ja taitoon sisältyvien jatkuvuuksien ja katkoksien tuottamista ja määrittämistä. (Anttonen 2009, 2.) Niin jatkuvuus kuin muutoskin ovat perinteen keskeisiä tunnusmerkkejä. Ilmar Talve (1963, 21) määrittelee perinteen olevan jatkuva olotila, joka yhdistää entisen nykyaikaan ja jatkuu tulevaisuudessakin. Perinne siis jatkuessaan sekä toistaa että uudistaa menneisyydestä peräisin olevaa ainesta. Myös Lauri Honko (2001, 2 3) toteaa perinteen muuttuvan käytössä. Hänen mukaansa kulttuurisen variaation tutkimuksessa on toistuvasti osoitettu harhaksi ajatus perinteen pysyvyydestä ja paikalleen jämähtäneisyydestä. Todellisuudessa juuri variointi on perinteelle ominaista: muuntelukyky ja jousto ovat jopa perinteen säilymisen ehtoja. Perinteessä on yhtä aikaa läsnä sekä jatkuvuutta että luovuutta. Välittäessämme perinteitä toisillemme luomme myös jatkuvasti uusiksi niiden aineettomia ja aineellisia piirteitä. Muuntuva perinne konkretisoituu käytännössä inhimillisen ympäristön osaksi, aineellisiksi ja aineettomiksi kulttuuripiirteiksi, kuten esineiksi, toimiksi, tavoiksi ja sanoiksi. (Siivonen 2013, ) Perinteen suhde aikaan Hetkeä, jolloin jonkin kulttuuripiirteen voi katsoa muuttuneen perinteeksi on määritelty hyvinkin tarkasti. Shilsin (1981, 15) mukaan perinteen muodostumiseksi tarvitaan vähintään kolme sukupolvea. Jotta jotain uskomusta tai käytösmallia voidaan pitää perinteenä, on sen siis välityttävä kaksi kertaa alaspäin sukupolvelta toiselle. Määritelmässä ei kuitenkaan oteta kantaa ajanjakson todelliseen pituuteen, sillä sukupolvien rajat ovat häilyviä ja niiden ajallinen kesto vaihtelee. Nils-Arvid Bringéus (1990 [1976], 103) puolestaan kuvailee perinteen siirtymisprosessia eräänlaiseksi ketjureaktioksi. Ilmiötä

17 12 voi hänen mukaansa kutsua perinteeksi, jos sen välittymisen ketjussa on vähintään kolme lenkkiä. Ensimmäisenä lenkkinä toimii jonkinlaisen elämyksen tai kokemuksen saanut henkilö, joka kertoo tapauksesta toiselle henkilölle. Kun kuulija, toinen lenkki, välittää tämän edelleen kolmannelle henkilölle, tulee välittyneestä kulttuurisesta tiedosta perinne. Bringéus (1990 [1976], 104) näkeekin perinteen voivan siirtyä pystysuoran välittymisen lisäksi myös horisontaalisesti vaikkapa jonkin sosiaalisen ryhmän, kuten koululuokan sisällä. Pysty- ja vaakasuoran siirtymisen välinen ero näkyy myös tutkittaessa perinteen siirtämiseen kytkeytyvää ajan kulumista. Bringéus on tarkastellut perinnettä kulttuurisena prosessina suhteessa aikaan, sillä aika on ulottuvuus, joka liittyy olennaisella tavalla perinteeseen. Vaikka aikatekijä onkin läsnä kaikessa perinteen siirtämisessä, juuri vaakasuorassa välittymisessä siirtyminen voi Bringéuksen mukaan tapahtua niin nopeasti, että se lähes menettää merkityksensä. Perinne käsitetään monesti sukupolvelta toiselle periytyväksi kulttuuriseksi ainekseksi. Arkipuheessa sana perinne sisältääkin ajatuksen perinneaineksen siirtymisestä läpi aikojen. Koska perinteen ymmärretään välittyvän pystysuorasti, tuo sana mieleen ammoisilta ajoilta juontuvan perinteen, jonka alkukohta on hämärän peitossa. Sen sijaan puhuttaessa ajallisesta ulottuvuudesta nykytutkimuksen piirissä voi perinteen aika viitata niin viime vuosituhanteen kuin viime viikkoonkin. (Bronner 2011, 34.) Käsitettä perinne käytetään myös puhuttaessa modernia edeltävästä ajanjaksosta. Perinteinen/moderni on yksi yhteiskunnan ja kulttuurin dikotomioista, ja tämä vastakkainasettelu on ollut alusta asti vaikuttamassa myös folkloristiikan tutkimuskenttään. (Oring 2013, 32 33; ks. myös Anttonen 2005, ) Oring (2013, 34) toteaa, että perinnettä ei tulisi kuitenkaan folkloristiikan tutkimuksen käsitteenä ymmärtää ainoastaan suhteessa moderniin, eikä kytkeä sitä menneen ja nykyisyyden välisiin arvokysymyksiin. Kun perinne määritellään kulttuuriseksi uudelleen tuottamisen prosessiksi, se on käsitteenä neutraali. Perinteen jatkumista ja muuttumista voidaan näin tarkastella puolueettomasti, ilman vertailua ja arvottamista.

18 13 Yhteisöllisyys Kollektiivisuutta on pidetty yhtenä perinteen ja folkloren tunnuspiirteenä. Leea Virtasen (1999, 32) mukaan perinteen syntymisedellytyksiin kuuluu joukkohenki, eri pohjalta syntyvä yhteisyydentunne, jonka voivat luoda niin yhteiset elämänkokemukset tai yhteinen elämäntilanne kuin esimerkiksi tietyssä tilanteessa ilmenevät yhteiset toiveet, pelot ja pyrkimyksetkin. Perinne viittaa erilaisten ryhmien sisäiseen yhteiseen historiaan. Kun tapojen voidaan katsoa olevan jotain omakohtaista, ovat perinteet aina kollektiivista ja jaettua. Perinteet kertovat meistä perheenä, työyhteisönä, kansakuntana: ne pitävät meidät koossa. (Frykman & Löfgren 1991, 26.) Perinnettä ja folklorea onkin luonnehdittu tavaksi, jolla ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa ja pysyvät yhdessä, ja jonka avulla he samalla ilmaisevat keskeisiä arvojaan (Hakamies 2012, 15; ks. myös esim. Abrahams 2005). Perinnettä ja kulttuuria tehdään yhdessä: perinne on aineellisia ja henkisiä kulttuurituotteita, jotka on hyväksytty osaksi yhteisön tunnustamia arvoja ja normeja sekä ajatus- ja käyttäytymistapoja. Yksilönäkökulmasta katsottuna perinnekulttuuri, ja tämän myötä perinteiden noudattaminen, antaa tunteen johonkin suurempaan kokonaisuuteen kuulumisesta. (Aro 1999, ) Perinnettä säilyttävää ja kontrolloivaa yhteisöä kutsuttiin aiemmin nimityksellä kansa. Termillä viitattiin usein syrjäseuduilla eläviin alempiin sosiaaliluokkiin, joiden keskuudessa vanhan suullisen perinteen katsottiin säilyneen mahdollisimman turmeltumattomana. Tiivistetysti voikin sanoa, että vanhan näkemyksen mukaan kansa säilytti perinnettä, jota sivistyneistö tunnisti, keräsi ja tutki. Modernisaation sekä yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksen myötä vanha käsitys kansasta perinteen vaalijana hajosi ja tilalle tulivat erilaiset ryhmät, joilla tunnistettiin olevan omaa perinnettään. Yhteisöllisyyden luonne onkin ajan myötä muuttunut. Nykyisin perinnettä kannattava ryhmä voi muodostua esimerkiksi harrastuksen, työpaikan tai muun yhdistävän piirteen kautta. (Hakamies 2015, ) Nykyajan yhteisöllisyyttä ovat myös internetin välityksellä muodostuvat virtuaaliset ryhmät. Uudenlainen kommunikaatioteknologia mahdollistaa kulttuurisen tiedon nopean välittämisen, jakamisen ja kommentoinnin sekä jopa eri puolilla maailmaa asuvien ryhmän jäsenten reaaliaikaisen keskustelun. Internet tarjoaakin tätä nykyä laajan kentän perinteen eri muotojen tutkimiseen. (Ks. esim. Blank (ed.) 2009; Bronner 2011; Schmitt 2013.)

19 14 Perinteen arvo Perinteellä on useita merkityksiä, mutta luonteenomaisimmin sen nähdään olevan sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvää, perintönä välittyvää aineellista ja aineetonta kulttuurista tietoa. Perinne on myös käsite, johon assosioituu paljon erilaisia sivumerkityksiä. (Bronner 2011, 50; tarkemmin perinteen erilaisista merkityksistä mts ) Sana perinne on arkisessa kielenkäytössä hyvin arvolatautunut. Perinteeseen liitetään myönteisiä ominaisuuksia ja sitä pidetään jonakin aitona ja alkuperäisenä. Sanalla on positiivinen kaiku: perinne herättää lämpimiä tunteita ja johtaa ajatukset muistoihin sekä vanhoihin hyviin aikoihin. Toisin kuin rutiinit ja tavat, perinteet ovat jotain, jota halutaan vaalia. Ajatus perinteen historiallisesta jatkuvuudesta on tärkeä, ja perinteen korkeasta iästä tuleekin näin arvo itsessään. Perinteeseen tullaan helposti liittäneeksi myös tietynlaiset säännöt siitä, miltä aidon ja oikeanlaisena pidetyn perinteen olipa kysymys sitten vaikkapa kansallispuvusta tai joulunvietosta tulee näyttää. (Frykman & Löfgren 1991, ) Pertti Anttosen (2009, 2 3) mukaan perinteellä tarkoitetaan yleensä määrättyjä pitkän ajan kuluessa tai sukupolvelta toiselle välittyneitä ilmiöitä, tietoja, uskomuksia tai muita ajattelun ja toiminnan tapoja. Tämän tuotekeskeisen näkökulman mukaisesti perinteeseen liitetään ajatus sen vaalimisesta ja kunnioittamisesta. Anttonen kuvaa perinteen ilmentävän tällöin historiallisen jatkuvuuden arvoa: sukupolvelta toiselle välittynyttä kulttuurista tietoa, taitoa ja ajattelutapoja pidetään säilyttämisen arvoisina, velvoittavina ja ylevöittävinä. Anttonen sanoo arvon saavan kollektiivista vahvistusta vakuuttavista argumenteista, joissa tuodaan esille se, mitkä asiat kuuluvat olla jatkuvuutta ilmentämässä. Perinteen arvo syntyykin nimenomaan puhumisen ja muun argumentatiivisen vuorovaikutustoiminnan kautta (Anttonen 2009, 3). Perinteessä heijastuvat, usein vertauskuvallisesti julki tuotuina, niin aikansa ihmisen pyrkimykset ja tulkinnat ympäröivästä todellisuudesta kuin käsitykset hyvästä elämästä ja hyvistä ihmissuhteistakin. Perinteessä ilmentyvät myös ne rajat ja sosiaaliset välttämättömyydet, jotka ylläpitävät kulttuurin järjestystä. (Sarmela 2007, 10.) Anttonen (2009, 2) sanoo perinteeseen liitettyjen merkitysten ja arvojen määrittyvän ennen tehtyä tai ajateltua uusintamalla ja toistamalla. Toisaalta perinne on hänen mukaansa myös sekä tämän toistamisen ja uusintamisen samanaikaista että jälkikäteistä merkityksellistämistä ja mahdollistamista. Anttonen toteaa historiaan ja aikasuhteisiin liittyvien nimeämisen, luokittamisen ja merkityksenannon käytänteiden vaikuttavan osaltaan siihen, minkälaisia perinteellisyyden merki-

20 15 tyksiä menneisyyskuville annetaan. Perinne ei olekaan tiettyjen perinteeksi sanottujen kulttuuri-ilmiöiden sisäsyntyinen ominaisuus, vaan historiallistavan, kollektivisoivan ja argumentoivan puhetavan kautta tuotettua kulttuurisen toiston nimeämistä, merkityksenantoa ja arvon määritystä (Anttonen 2009, 2). Perinteiden jatkaminen ja siirtäminen on siis yhteydessä etenkin siihen, millaista menneisyyttä ja kulttuurin piirteitä pidetään siirtämisen arvoisina. Toisaalta kulttuuri-ilmiöiden tai aiemmilta vuosikymmeniltä juontuvien arkielämän piirteiden ja esineiden perinteistäminen lisää niiden arvoa ja arvostusta pidämme nykyisin arvossa esimerkiksi kotiruokaa ja käsin tekemisen taitoa, joihin liitämme muistoja ja mielikuvia menneistä ajoista ja elämäntavoista. (Korkiakangas 1999, 156.) Perinne on voimakas käsite, johon kiteytyy tunteita ja arvovaltaa. Perinteeksi nimetty uusikin käytäntö saa samalla sanan symbolisen merkityksen ja alkaa vaatia samanlaista kunnioitusta ja omistautumista kuin muidenkin perinteiden katsotaan vaativan. (Schmitt 2013, 101.) Tänäkin päivänä perinnettä käytetään myös poliittisiin tarkoituksiin. Perinteeksi nimetyt asiat nostetaan usein esimerkiksi identiteettitunnusten asemaan, ja sellaisena niille annetaan yhteisönmuodostusta ja yhteisönvahvistusta koskeva tehtävä (Anttonen 2009, 3). Etenkin konfliktialueilla erilaisten ryhmien kulttuuri-identiteettiä ja yhtenäisyydentunnetta vahvistetaan korostamalla muun muassa perinteisiä tapoja ja arvoja. Perinteestä on tullut näillä alueilla poliittisesti ja moraalisesti vahvasti latautunut käsite, jonka käyttämisellä on suoria poliittisia seuraamuksia. (Anttonen 2005, ) Kulttuuriperintö Kulttuuriperintö on perinteeseen läheisesti liittyvä käsite, johon sisältyy lähtökohtaisesti ajatus jonkin asian tai ilmiön kulttuurisesta arvosta. Ilmaisu on yleistynyt arkikielessä, eikä siihen voi olla törmäämättä myöskään tutkiessaan perinteen ja nykyhetken kohtaamista. Kulttuuriperintö on kuitenkin laaja käsite, ja sille on ongelmallista löytää yhtä määritelmää. Laajimmillaan kulttuuriperinnöksi voidaan ymmärtää melkeinpä mikä tahansa kulttuurin muoto, jonka jäljet ovat löydettävissä menneisyydestä. Käsitteellä voidaan viitata niin aineettomiin kuin aineellisiinkin resursseihin aina esineistä ja rakennuksista erilaisiin juhliin ja luonnonnähtävyyksiin saakka. Kulttuuriperintö voidaan kuitenkin jakaa sen yhteiskunnallisen merkittävyyden ja julkisuusarvon perusteella kah-

21 16 teen luokkaan: julkisesti tai yhteisöllisesti tunnustetuiksi ja virallisesti suojelluiksi kulttuuriperintökohteiksi sekä arkisempaan, jonkin ihmisryhmän elämään kuuluviin kulttuurisiin piirteisiin ja perinteeseen. (Tuomi-Nikula, Haanpää & Kivilaakso 2013, 14 16; ks. myös Bendix 2000.) Katriina Siivonen (2013, 318) sanoo kulttuuriperinnön olevan jaettu tietoisuus omasta kulttuurisesta erityisyydestä suhteessa toisenlaisena pidettyyn kulttuuriseen erityisyyteen. Hän näkee ihmisten kesken jaetut aineelliset ja aineettomat perinteet kulttuurin perustaksi ja jäsentää perinteen kulttuurin perinnöllisyyden ja kulttuuriperinnön ohella yhdeksi kulttuurin olemassaolon tavoista. Nämä kolme kulttuurin olomuotoa kietoutuvat Siivosen mukaan toisiinsa ja muodostavat yhdessä kulttuurin kokonaisuuden. Vaikka esimerkiksi Unesco on määritellyt erikseen aineettoman ja aineellisen kulttuuriperinnön kohteet ja kriteerit, ei näitä kahta voi käytännössä irrottaa toisistaan. Myös kaikkien aineellisten kulttuurituotteiden taustalla on henkinen prosessi: niin esineet, rakennukset kuin rakennetut ympäristötkin heijastavat ikiaikaista käsityötaitoa, elettyä elämää ja yhteisön jäsenten näille antamia merkityksiä ja arvoa. (Knuuttila 2008, 14; Tuomi-Nikula ym. 2013, ) Kulttuuriperintöä ei olekaan sellaisenaan valmiina olemassa, vaan se on aina määrittelyjen ja rajanvedon tulosta. Kysymys on arvoista ja arvovalinnoista: kun puhutaan tahdosta edistää, vaalia tai säilyttää jotakin sen itsensä vuoksi, asiaa pidetään arvokkaana. Kulttuuriperintö syntyy, kun jokin menneisyyden jälki valitaan ja määritellään tärkeäksi ja säilyttämisen arvoiseksi. (Knuuttila 2008, 13.) Se ei täten olekaan mitään pysyvää, vaan alati määrittelyjen ja määritelmien armoilla (Hovi 2009, 2). Kulttuuriperinteen voikin katsoa olevan sosiaalinen ja kulttuurinen prosessi, jossa luodaan ja välitetään merkityksiä ja arvoja. Se ei ole staattinen esine tai kohde, vaan nykypäivästä käsin määritelty suhde menneisyyteen. Kulttuuriperintö syntyy aina arvoperustaiseen valinnan ja diskursiivisen tuottamisen tuloksena. (Esim. Smith 2006.)

22 Perinteen ymmärtäminen kategoriana Kategorisointi on ihmisten tapa jäsentää ympäröivää maailmaa ja sen ilmiöitä. Jakamalla näkemäämme ja kokemaamme erilaisiin luokkiin ja kategorioihin järjestämme samalla kulttuurista todellisuuttamme tietynlaiseksi. Kategorioita tarkastelemalla voidaan eritellä myös sitä, kuinka ihmiset moraalisesti arvottavat erilaisiin ryhmiin ja kategorioihin kuulumista sekä kategorioihin liittyviä kulttuurisia normeja ja merkityksiä (Nikander 2010, 242). Tutkimukseni yhtenä perusoletuksena on perinteen näkeminen erityisenä kulttuurisena kategoriana. Jo tutkimusaineistoni muodostamisen lähtökohtana oleva sana perinne tuo tämän kategorian tutkimukseni keskiöön. Kategorioiden ja kategorisoinnin tutkimusta kutsutaan kategoria-analyysiksi. Seuraavissa luvuissa esittelen tätä menetelmää ja kerron miten olen sitä tutkimuksessani soveltanut. Perinteen arvon analyysin apuvälineenä käytän moraalisen järjestyksen käsitettä Kategoria-analyysi Kategoria-analyysin juuret ovat etnometodologisessa tutkimusperinteessä, jossa tarkastellaan ihmisten keskinäistä toimintaa ja arkielämää. Etnometodologian perustaja Harold Garfinkel näki, että ihmisiä tulee tarkastella toimijoina, jotka tuottavat ja ylläpitävät sosiaalisia rakenteita jokapäiväisessä toiminnassaan. Ihmiset siis ikään kuin tuntevat, tietävät ja rakentavat yhteiskunnan käytännöistä käsin. (Juhila, Jokinen & Suoninen 2012a, 20.) Kategoria-analyysissa etnometodologinen lähestymistapa merkitseekin sitä, että kategorioita tarkastellaan ihmisten keskinäisessä toiminnassa ja kielenkäytössä käyttäminä ja läsnä olevina sosiaalisina tuotteina. Kategoriat eivät siis sellaisinaan ole olemassa jossakin sosiaalisen toiminnan tuolla puolen, vaan teemme ne olemassa oleviksi kielenkäytössä ja muussa toiminnassamme. Kategoria-analyysi on avara sosiaalitieteellinen lähestymistapa, jossa on viime kädessä kyse kulttuurin ja moraalin tarkastelemisesta. Ihmiset nojautuvat kategorisointeihin ja kategorioiden käyttöön luokitellessaan ja jäsentäessään sosiaalista järjestystä ja ympäröivää maailmaa tietynlaisiksi kokonaisuuksiksi. Vaikka kulttuuri ja moraali eivät palaudukaan suoraan kategorioihin, on kategorioilla niissä ja niiden rakentumisessa olennainen rooli. Kategoriat ja niiden käyttö kertovat paljon ajasta, jossa elämme, siitä mitä pidämme normaalina, arvokkaana,

23 18 ongelmana tai poikkeavana. (Jokinen, Juhila & Suoninen 2012, 9 10.) Se, mitä yhteiskunnassa kulloinkin pidetään esimerkiksi oikeana tai vääränä vaihtelee ajan kuluessa. Etnometodologisessa kategoriatutkimuksessa huomio on kontekstisidonnaisissa sosiaalisissa käytännöissä, joissa kulttuurisia normeja ja moraalisiin arvostuksiin liittyviä kategorioita tuotetaan, uusinnetaan tai kyseenalaistetaan. (Jokinen 2012, 255.) Omassa tutkimuksessani en kuitenkaan paneudu vuorovaikutuksessa tapahtuvaan neuvotteluun, jonka puitteissa kategorioita rakennetaan ja muovataan, vaan tarkastelen kategorioiden, erityisesti perinne-kategorian, moraalis-kulttuurista tasoa. Yksi etnometodologian suuntauksista on Harvey Sacksin kehittelemä jäsenyyskategorisoinnin analyysi. Sacks kiinnostui 1960-luvulla siitä, miten ihmiset arjessaan tuottavat tunnistettavia ja kulttuurisesti jaettuja kuvauksia ja kategoriavalintoja. Hän halusikin luoda työvälineen niiden sääntöjen löytämiseksi, joita ihmiset käyttävät kategorioita valitessaan ja luodessaan kulttuurista järjestystä kielen ja puheen avulla. (Nikander 2010, ) Sacks tarkoittaa kategorioilla nimenomaan ihmistä kuvaavia ilmauksia. Tästä johtuen muutkin hänen luomansa jäsenyyskategorisoinnin analyysin keskeiset käsitteelliset välineet liittyvät ihmisten sekä heidän toimintansa ja suhteidensa luokitteluun. (Ks. Juhila ym. 2012a, ) Kategorioiksi voidaan kuitenkin ymmärtää ihmisten tai ihmisryhmien lisäksi muutkin luokittelut. Näillä ei-personoiduilla kategorioilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi fyysisiä objekteja, ympäristöjä tai paikkoja, joihin liitämme kulttuurista tietoa. Ottamalla käyttöön tällaisia kategorioita teemme ja tunnistamme kuvauksia, mutta saatamme samalla myös herättää kulttuurisia merkityksiä sekä mahdollisia moraalisia tulkintoja. (Juhila, Jokinen & Suoninen 2012b, 58 59; Nikander 2010, 247.) Ei-personoiduilla kategorioilla viitataan myös erilaisiin yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin järjestelmiin, instituutioihin, ilmiöihin, rakenteisiin ja kollektiiveihin, kuten vaikkapa koulujärjestelmään, sairaalaan, luokkayhteiskuntaan tai urheiluseuraan. Tapaamme mieltää tämänkaltaiset ilmiöt perustavanlaatuisina, jokapäiväisessä elämässä luonnostaan läsnä olevina kategorioina, jotka vaikuttavat ihmisten elämään annettuina tosiasioina. Etnometodologisen ajattelun mukaisesti nämäkään kategoriat eivät kuitenkaan näyttäydy itsestään selvinä luonnollisina rakenteina, vaan resursseina, joita ihmiset käyttävät eri tilanteissa moninaisin seurauksin, ja joihin he keskinäisessä toiminnassaan orientoituvat. Kuvaamme ja jäsennämme siis yhteiskunnallista ja sosiaalista ympäristöämme vakiintuneilla käsitteillä, joiden käytöllä on monenlaisia funktioita: kategorioiden avulla voidaan esimerkiksi selittää tai perustella erilaisia asioita tai ilmiöitä tai vaikkapa argumentoida jonkin tulevaisuuden vision puolesta tai sitä vastaan. Kun tällaisia ei-

24 19 personoituihin kategorioihin kytkeytyviä yhteiskunnallisia ja sosiaalisia kysymyksiä tutkitaan ihmisten keskinäisenä toimintana, puhutaan etnometodologisesta rakennetutkimuksesta. (Juhila ym. 2012a, 37 41; Juhila ym. 2012b, 60.) Omassa tutkimuksessani ymmärrän perinteen ei-personoiduksi kategoriaksi, johon liitämme erityistä kulttuurista tietoa. Kategoria-analyysin kautta selvitän sitä, miten tämän kategorian avulla kuvaamme ja jäsennämme sosiaalista ja kulttuurista ympäristöämme sekä sen toiminnan periaatteita. Jäsenkategorisointien tutkimuksessa puhutaan kategoriasidonnaisesta toiminnasta, mikä tarkoittaa sitä, että tietyn kategorian kuullessamme liitämme siihen kulttuurisesti tyypillisiä toimintoja. Esimerkiksi kuullessamme kategoriatermin perinne saattaa mielessämme siis aktivoitua vaikkapa ajatus kansantansseista, karjalanpiirakoiden leipomisesta tai pääsiäismunien maalaamisesta. Vastaavasti pelkkä toiminnan kuvaus saattaa herättää diskursiivisesti henkiin kategorian, johon toiminta tyypillisesti liitetään. Jos jonkun siis kuvataan koristelevan joulukuusta, nousee kategoria perinne läsnä olevaksi, vaikka sitä ei tekstissä tai puheessa suoraan mainittaisikaan. Tätä Sacksin kategorioiden käyttöön kytkeytyvää sääntöä on sittemmin täydennetty liittämällä kategorioihin muitakin määreitä, kuten esimerkiksi kategoriasidonnaiset attribuutit ja predikaatit eli niin sanotut luonnolliset ominaisuudet. Kategoriasidonnaisten toimintojen ohella kategorioiden nähdäänkin nykyään kantavan lukuisia kulttuurisia merkityksiä. Kategorioiden sisältämät vihjeet mahdollistavat näin moniin suuntiin avautuvan päättelyn esimerkiksi kategoriaan liittyvistä vastuista, velvollisuuksista, motiiveista tai tiedosta. (Nikander 2010, ; kategorioita täsmentävistä määreistä ks. myös Juhila ym. 2012b, ) Kategoria-analyysissa ollaan kiinnostuneita muun muassa siitä, millaisia kulttuurisesti jakamiamme tunnuspiirteitä ja merkityksiä tiettyjen kategorioiden käyttö kussakin tilanteessa herättää henkiin (Juhila ym. 2012a, 19). Juuri kulttuurisia kategoriamääreitä tutkimalla saadaan tietoa siitä, miten ymmärryksemme yhteiskunnasta ja elämisympäristöistämme muodostuu. Kategoriasidonnaisten määreiden tunnistaminen ja tarkastelu soveltuu sekä personoitujen että ei-personoitujen kategorioiden tutkimiseen. (Juhila ym. 2012b, 63.) Omassa tutkimuksessani voinkin perinteeseen liitettyjä määreitä tarkastelemalla saada tietoa siitä, millaisena perinne näyttäytyy kulttuurissamme ulkoisilta ominaisuuksiltaan ja piirteiltään. Tämän lisäksi se, millaisia perinnettä koskevia oikeuksia, velvollisuuksia ja odotuksia teksteissä herätetään henkiin, kertoo perinteen kulttuurisesti jaetusta merkityksestä, tuottaa moraalista järjestystä ja yhdistyy näin käsitykseemme perinteen arvosta.

25 20 Kategoriat nähdään kategoria-analyysin piirissä kollektiivisina ilmiöinä ja kulttuurisina resursseina. Sacksin (1992, 40) mukaan suuri määrä siitä tiedosta, joka yhteisön jäsenillä on yhteiskunnastaan, on varastoitu kategorioiden sisään. Liitämme siis kategorioihin automaattisesti paljon julkilausumatonta kulttuurista tietoa. Kategorioihin liittyvä tieto muodostaakin eräänlaisen kulttuurisen tietovarannon, jota hyödyntämällä rakennamme ymmärrystä niin yhteiskunnasta kuin itsestämme ja toisistammekin. Vaikka tietovaranto on historiallis-paikallisissa yhteyksissä muodostunut ja muodostuva koko ajan uusiutuva resurssi, nojaamme arkisessa kanssakäymisessämme siihen oletukseen, että kategorioihin perustuva tieto on yhteisesti jaettua. (Juhila ym. 2012b, ) Käyttäessämme esimerkiksi kategoriaa perinne otaksumme siis kanssatoimijoidemme tunnistavan tämän kategorian ja ymmärtävän sen samansuuntaisesti itsemme kanssa. Tämä jokaisella kulttuurin jäsenellä oleva tieto kulttuurinsa kategorioista on apuna myös silloin, kun arkielämässä luemme ja tulkitsemme sanomalehtiä (Mäntynen 2003, 30). Tutkimusaineistoni muodostamisen lähtökohtana on ollut sanomalehtiteksteissä esiintyvä sana perinne eri muodoissaan. Tämän lisäksi käsittelen perinnettä tutkimuksessani erityisenä kulttuurisena kategoriana. Näistä valinnoista seuraa väistämättä, että tutkin tekstejä, joissa kategoria perinne on läsnä ikään kuin annettuna. Myös tällaisessa kategoria-analyyttisessä tutkimuksessa on kategorioiden läsnäolo pyrittävä tunnistamaan ihmisten toiminnasta. Kategoriaa ei siis oteta itsestään selvänä, vaan keskitytään siihen, miten kategoriaan liittyvät määreet todentuvat toiminnassa. (Juhila ym. 2012b, 69.) Tutkija ja tutkittava(t) jakavat usein saman kulttuurin jäsenenä yhteistä ymmärrystä tietyn kategorian merkityksistä. Tutkijan ei kuitenkaan tule ennakolta lyödä lukkoon kategorioiden merkityssisältöä, vaan edetä analyysissään puhujien tekemiä jakoja ja jäsennyksiä etsien. (Nikander 2010, ) Pyrinkin analyysissäni sulkeistamaan omat oletukseni perinne-kategorian käytöstä, sisällöstä ja merkityksestä ja keskittymään siihen, miten kategoriasta perinne aineistossani puhutaan ja mihin tarkoitukseen sitä kulloinkin käytetään. Kategoria-analyysissä on olennaista tarkastella sitä, mitä kategorioilla tehdään ja saadaan aikaan kussakin tilanteessa. Kategoria-analyysissä kiinnitetäänkin huomiota kategorioiden käyttämisen seurauksellisuuteen. Seurausten tuottaminen tietyillä kategoriavalinnoilla on konkreettinen osoitus siitä, että kategoriat ovat tekemistä. (Juhila ym. 2012b, 53.) Yhtenä mielenkiinnon kohteenani onkin se, mitä perinne-kategorialla osana sanomalehtitekstiä tehdään ja saadaan aikaan. Esimerkiksi jonkin asian tai ilmiön kategorisoiminen perinteeksi tuottaa siitä tietynlaisen luonnehdinnan ja kiinnittää siihen

26 21 merkityksiä, joita kyseiseen kategoriaan kulttuurisesti liitämme. Perinne-kategorian avulla rakennetaan näin samalla myös sosiaalista ja kulttuurista todellisuutta. Kiinnitän analyysissäni huomiota muun muassa siihen, millaisia perinnettä koskevia oikeuksia, velvollisuuksia ja odotuksia teksteissä esiintyy sekä millaista perinteeseen liittyvää toimintaa puhujat pitävät arvokkaana tai vähemmän arvokkaana. Kategorioiden seurauksellinen luonne tuleekin esille myös tarkasteltaessa moraalisen järjestyksen rakentumista. (Ks. esim. Baker 1997, 163.) Moraalinen järjestys Yhtenä tutkimustehtävänäni on selvittää millaisia perinteeseen liittyviä arvoja sanomalehtiteksteissä välittyy. Arvon käsitteelle ei ole olemassa yleispätevää määritelmää, eikä määritelmästä ole päästy yksimielisyyteen edes arvotutkimuksen alalla. Suomalaisen uuden keskiluokan arvojen muuttumista tutkinut Teija Mikkola (2003) nojaa tutkimuksessaan arvotutkija Shalom Schwartzin (ks. esim. Schwartz & Bilsky 1987, 551) arvon määritelmään, joka palvelee empiirisen arvotutkimuksen käsitteellisiä vaatimuksia. Schwartz ei ole rajannut arvoja tiukan käsitteellisesti, vaan on luonut määritelmänsä havainnoimalla arvoihin eri määritelmissä liitettyjä piirteitä. Mikkola tiivistää määritelmän seuraavasti: Eräs arvojen osalta usein mainittu piirre on se, että arvot ovat toivottavia päämääriä tai käyttäytymistä koskevia käsityksiä tai uskomuksia. Arvojen on katsottu myös ylittävän konkreettiset tilanteet ja ohjaavan valintojamme ja arviointejamme. Lisäksi niiden on katsottu järjestyneen niiden suhteellisen tärkeyden mukaan. (Mikkola 2003, 33.) Omassa tutkimuksessani ymmärrän arvot edellä esitetyn määritelmän mukaisesti. Suhteutan arvon käsitteen kuitenkin kategoria-analyysissä käytettyyn moraalisen järjestyksen käsitteeseen. Eräs etnometodologian ydinajatuksista on, että ihmisten yhteiskunnallinen ja yhteisöllinen jäsenyys saa heidät näkemään jokapäiväisen elämän siihen liittyvine tapoineen ja rutiineineen itsestään selvyytenä (Garfinkel 1967). Pidämme siis toistuvia ja vakiintuneita kanssakäymisen tapoja ja rutiineita normaaleina. Normaalisuus puolestaan tuottaa moraalista järjestystä, joka on kulttuurista tietoa siitä, miten eri tilanteissa tulee toimia ja käyttäytyä. (Juhila 2012, 132.) Moraalista järjestystä tuotetaan kategorioilla. Kategorioiden käyttö saattaa vaikuttaa erheellisesti pelkältä suoraviivaiselta kuvaukselta, jos kyse on vaikkapa arkielämän tyypillisistä kategorioista. Ne eivät kuitenkaan ole vain

27 22 viattomia kuvaustapoja, vaan sisältävät kulttuurisia oletuksia, jotka kytkeytyvät moraalisiin arvostuksiin. (Suoninen 2012, 93.) Puhujat valitsevat ja määrittävät jatkuvasti kulttuurisia kategorioita, mutta orientoituvat samalla kulttuuristen odotusarvojen mukaisesti. Valitessamme kuvaustapoja rakennamme samalla moraalisia jäsennyksiä vastuista ja velvollisuuksista sekä arvostettavasta ja tuomittavasta käytöksestä. Kategoriaanalyysin avulla onkin mahdollista tarkastella kulttuurimme moraalisen järjestyksen rakentumista puheessa ja arkisessa vuorovaikutuksessa. (Nikander 2010, 246.) Arkielämän järkeilytavat saadaan näkyviksi tarkastelemalla ihmisten antamia selontekoja. Selonteot ovat erilaisia kuvauksia ja selityksiä, joilla tehdään ymmärrettäväksi kaikenlaisia arjen ilmiöitä. Ne ovat sidoksissa kaikkeen siihen totunnaiseen tietoon, jota meillä on muun muassa keskinäisen toimintamme jäsentymisestä ja muista arjen käytännöistä. (Juhila ym. 2012a, 21.) Kategorioiden käyttäminen tapahtuu arkielämän selonteoissa huomaamattomina valintoina. Myös moraalista järjestystä tuotetaan täten usein itsestään selvänä ja huomaamatta (Juhila ym. 2012b, 70). Moraalinen järjestys tulee näkyväksi, kun jokapäiväiset rutiinit eivät sujukaan ennakoidusti. Moraalisesta järjestyksestä irtautuminen tai toimiminen poikkeavaksi tunnistetulla tavalla saa aikaan moraalisen järjestyksen murtumisen. Moraalinen järjestys ja sen murtuminen kietoutuvatkin erottamattomasti kategorioihin sekä niihin kulttuurisesti liittämiimme toimintoihin ja muihin määreisiin. Koska kategorioihin sidotut oikeudet ja velvollisuudet ovat keskeisiä arkipäivän rutiinien rakennuspalikoita, vaatii niiden laiminlyöminen ja niistä piittaamattomuus selityksen. Jos toteutunut toiminta siis ei vastaa moraaliseen järjestykseen perustuvia toiminnan odotuksia, liittyy siihen korostunut selontekovelvollisuus. Selontekovelvollisuus tekee yhteisesti jaetun moraalisen järjestyksen näkyväksi ja vahvistaa sitä samalla entisestään. (Juhila 2012, , 141.) Tekoihin tai käyttäytymiseen viittaavat selonteot nostavat aina esiin toiminnan moraalisen ulottuvuuden (Drew 1998, 295). Sosiaalisen maailman rutiininomaista moraalista järjestystä onkin mahdollista jäljittää tutkimalla sitä, mitä tekoja osallistujat selontekoja antamalla selittävät (Juhila 2012, 140). Selvittäessäni sanomalehtitekstien kautta näyttäytyvää perinteen arvoa tarkastelen erityisesti perinteeseen liittyvää tekemistä ja näistä teoista annettuja selontekoja. Tässä mielessä suhtaudunkin aineistoni lehtijuttuihin, etenkin ydinaineistooni, kategoria-analyyttisesti selontekoina, siis perinteeksi nimettyyn ilmiöön tai asiaan liittyvien tekojen selityksinä ja kuvauksina. Mielenkiintoni kohdistuu niin rutiininomaisen kulttuurisen moraalijärjestyksen ylläpitämiseen kuin siitä poikkeamiseenkin. Kiinnitänkin huomiota myös perinteen moraalista järjestystä rikkoviin

28 23 ilmiöihin ja moraalisen järjestyksen rakentumiseen sen murtumisen kautta. Tutkimuksessani lähestyn perinteen arvoa moraalisen järjestyksen käsitteen avulla: moraalinen järjestys on arkikäsityksen mukainen yhteisymmärrys siitä, miten asiat ovat ja miten niiden pitää olla (Jayyusi 1991). Näen perinteen arvon siis perustuvan kulttuurisesti jaettuun käsitykseen perinteestä, sen ominaisuuksista ja piirteistä sekä muun muassa siihen liitettävistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Yhtenä laajan kulttuurien välisen empiirisen arvotutkimuksen uranuurtajana voidaan pitää luvun alussa mainittua Shalom Schwarzia. Hänen tutkimuksissaan keskeistä on ollut pyrkimys todentaa arvojen yleismaailmallinen sisältö ja rakenne. Schwarzin arvomalli on empiirisissä arvotutkimuksissa laajalti hyödynnetty arvoluokitus. Arvomallissa nimetään erilaisia arvoja ja ryhmitellään ne kymmeneen arvotyyppiin, joiden olemassaolo on todennettu sekä suomalaisissa että kansainvälisissä aineistoissa. (Mikkola 2003, 30, 42 43; arvomallista ja -tyypeistä ks. esim. Schwartz & Savig 1995; malli suomalaisessa aineistossa ks. esim. Puohiniemi 1993; 2006.) Syventymättä sen tarkemmin arvomallin sisältöön, haluan nostaa esille yhden, oman tutkimukseni kannalta kiinnostavan arvotyypin, nimittäin perinteet. Schwartz kuvaa perinteiden symboloivan ryhmän solidaarisuutta, ainutlaatuisuutta ja jatkuvuuden takeita. Perinteiden päämääränä kuvataan olevan kulttuurin ja uskonnon välittämien tapojen ja aatteiden kunnioitus, niihin sitoutuminen ja hyväksyntä. Arvotyyppeihin liittyvät arvot Schwarz on jaotellut itseisarvoihin ja välinearvoihin: perinteiden itseisarvona on perinteiden kunnioittaminen, välinearvoina puolestaan adjektiivisesti ilmaistut oman elämänosansa hyväksyvä, uskoon pitäytyvä, nöyrä ja maltillinen. Schwartzin arvomallissa perinteiden kunnioittaminen on siis itsessään arvokas seikka (KS 2014, itseisarvo ) perinteitä kunnioitetaan niiden kunnioittamisen takia. Tämän arvon taustalla voikin nähdä vaikuttavan vahvan, Schwartzin tutkimuksen perusteella jopa yleismaailmallisen moraalisen järjestyksen eli jaetun käsityksen siitä, miten perinteisiin kuuluu suhtautua. 2.3 Diskurssianalyyttinen lähestymistapa Tutkimukseni perustana on konstruktivistinen käsitys siitä, että tieto, todellisuus ja sen rakenteet sekä ilmiöt muodostuvat sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Kielen ja sen käytön ei siis katsota ainoastaan kuvaavan maailmaa, vaan rakentavan, uusintavan ja muuttavan sosiaalista todellisuuttamme. Kieltä käyttäessämme merkityk-

29 24 sellistämme asiat, joista puhumme tai kirjoitamme. (Jokinen, Juhila & Suoninen 1993, 18.) Diskurssianalyyttisessa tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita kulttuurisista merkityksistä ja yhteisen sosiaalisen todellisuuden rakentumisesta. Olennaista on merkitysten sitominen ihmisten keskinäiseen toimintaan: ne rakentuvat, muuntuvat ja pysyvät yllä keskusteluissa, kirjoituksissa ja muussa kommunikatiivisessa toiminnassa. (Jokinen & Juhila 1999, 54.) Diskurssintutkimuksessa kielen nähdään olevan sosiaalista toimintaa. Sen lisäksi, että kieli on lingvistinen, kielioppiin perustuva järjestelmä, se siis järjestäytyy myös diskursiivisten ja sosiaalisten normien, arvojen ja sääntöjen mukaan. Kieltä tutkimalla saadaankin tietoa paitsi kielestä, myös sitä ympäröivästä yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tämä tutkimuksellinen perspektiivi on diskurssintutkimuksen perusta ja määrittelee sen kohteeksi todellisten ihmisten todellisen kielenkäytön todellisessa yhteisössä ja yhteiskunnassa. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, ) Diskurssintutkimus on jatkuvasti kasvava ja kehittyvä monitieteinen ala, ja diskurssista onkin tullut keskeinen käsite lukuisilla akateemisilla tieteenaloilla. Tästä johtuen diskurssin käsitettä käytetään erilaisissa merkityksissä, ja se saa toisistaan poikkeaviakin sisältöjä. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 7, 22; ks. myös Heikkinen 2012a, ) Kielitieteellisessä tutkimuksessa termillä diskurssi on alun perin viitattu lausetasoa suurempiin kielenkäytön kokonaisuuksiin. Kun tutkimuksellinen painopiste muuttui kielen rakenteen tarkastelusta kielenkäytön tutkimiseen, nousi tutkittavaksi kohteeksi myös kielenkäytön konteksti. Tämä uuteen näkökulmaan perustuva tapa nimettiin diskurssintutkimukseksi ja sen kohde, lausetta suuremmat kielenkäytön kokonaisuudet kontekstissaan, diskurssiksi. Nykyäänkin merkitysten paljous palautuu ainakin osin juuri tähän määritelmään. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 24.) Humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla diskurssi-käsitteessä tiivistyy ajatus kielen, sen käytön ja käyttäjien sekä sosiaalisen todellisuuden yhteydestä. Jokinen, Juhila ja Suoninen (1993, 27) määrittelevät diskurssin verrattain eheäksi säännönmukaisten merkityssuhteiden systeemiksi, joka rakentuu sosiaalisissa käytännöissä ja samalla rakentaa sosiaalista todellisuutta (ks. myös Suoninen 1999, 21; Lehtonen 1996, 31 32). Jaana Vuori (2001,81 82) puolestaan tarkoittaa diskurssilla sosiaalisten käytäntöjen ja niitä koskevien kielellisten ilmaisujen kiteytymistä toiston ja variaatioiden kautta sellaisiksi kokonaisuuksiksi, jotka ovat analyysin avulla tunnistettavissa. Vuori on tarttunut myös diskurssin käyttötapojen moninaisuuteen ja jakanut käsitteen merkitykset niiden mukaan kolmeen ulottuvuuteen. Diskurssin pieneksi käsitteeksi Vuori nimittää lähinnä kielentutkijoiden käyttämää teknistä termiä, jolla viitataan kieleen lause- ja virketason ulkopuolelle ulottuvana ilmiönä. Kes-

30 25 kisuuressa merkityksessä diskurssi tarkoittaa tutkijan jonkin tietyn tekstiaineiston analyysissa rakentamia, nimeämiä ja toisiinsa suhteuttamia diskursseja. Laajimmassa merkityksessä diskurssin käsitettä käytetään Vuoren mukaan silloin, kun yksittäiset lausumat ja tekstinpätkät liitetään suuriin historiallisiin prosesseihin ja ajattelujärjestelmän muutoksiin. Omassa tutkimuksessani käytän diskurssista toisinaan myös tälle synonyymista ilmausta puhetapa (ks. Lehtonen 1996, 71). Tarkoitan siis diskurssilla tutkimusaineistoni teksteissä esiintyviä puhetapoja ja merkitysjärjestelmiä, joilla rakennetaan perinteen maailmaa. Ymmärrän diskurssit myös tekstien tulkinnassa aktivoituviksi keskustelunaiheiksi: toistuviksi, tunnistettaviksi ja erilaisin kielellisin keinoin aktivoituviksi tavoiksi lähestyä ja käsitellä perinnettä (Ks. Heikkinen 1999, 54; Virsu 2012, 44.) Käytän käsitettä diskurssi Vuoren tarkoittamassa keskisuuressa merkityksessä, puhuessani tulkintatyöni tuloksista eli nimeämistäni ja kuvaamistani Helsingin Sanomien perinnediskursseista. Diskurssin käsite liittyy läheisesti myös aiheen käsitteeseen. Suomalaisessa tekstintutkimuksessa yksi tutkimuskysymyksiä ja aineistovalintoja ohjaava lähtökohta onkin ollut aihe ja erilaiset diskurssit tähän aiheeseen liittyen. (Heikkinen 2012a, 98.) Viittaankin käsitteellä diskurssi myös tutkimukseni teemaan, sanomalehdessä käytävään keskusteluun perinteestä. Diskurssin ohella myös teksti on käsite, jota on käytetty tieteellisissä yhteyksissä vaihtelevissa merkityksissä. Tekstillä voidaan viitata paitsi kirjoitettuun materiaaliin, myös mihin tahansa kielenkäytön kokonaisuuteen. Laajassa mielessä tekstien ei tarvitse olla lainkaan kielellisiä, vaan tekstejä ovat kaikki semioottiset objektit ja kulttuurituotteet. (Heikkinen 2012b, 59.) Tässä tutkimuksessa käytän käsitettä teksti erityisesti viitatessani aineistooni, sanomalehtikirjoituksiin. Tekstit, laajassa merkityksessä, ovat monin tavoin sidoksissa toisiinsa. Kielen luonteeseen kuuluu, että sen käyttö on aina suhteessa muihin kielenkäyttötilanteisiin: aiemmat käyttötilanteet ikään kuin jättävät jälkiä sanoihin ja ilmauksiin, joita lainaamme ja hyödynnämme omassa kielenkäytössämme. Tekstit siis ovat aina täynnä vaikutteita ja lainauksia toisista teksteistä sekä viittauksia toisiin teksteihin. Uudenlaiseen yhteyteen tuotuina ne kuitenkin luovat uudenlaisia merkityksiä. Tätä kielenkäytön historiallisuutta ja sosiaalisuutta kuvaavaa ilmiötä nimitetään intertekstuaalisuudeksi. (Lehtonen 1996, 180; Pietikäinen & Mäntynen 2009, ; Vuori 2001, 91.) Jaana Vuori (2001, 93) näkee intertekstuaalisuuden käsitteen olevan diskurssintutkimuksessa tärkeä: intertekstuaalisuuteen liittyy keskeisesti ajatus toistosta, ja samanlaisena tai samantapaisena tekstistä toiseen ulottuva intertekstuaalisuus on osa

31 26 tekstien toimintaa ja saa aikaan vaikutuksia. Juuri tekstien intertekstuaalinen rakentuminen erottaa Vuoren mukaan diskurssit satunnaisista tekstien välisistä yhteyksistä. Koska oman tutkimukseni keskiössä on sana perinne, kohdistuu mielenkiintoni erityisesti tämän ilmauksen toistamiseen ja siihen kietoutuvaan tekstien intertekstuaaliseen rakentumiseen. Intertekstuaalisuus paikantaa diskurssintutkimuksen myös vahvasti osaksi kulttuurin, yhteiskunnan ja historian tutkimusta. Koska jokainen aikaisemmin sanottu sana kantaa mukanaan myös tuon sanan historiaa, aiempia käyttöjä ja merkityksiä, on myös tietyn ilmauksen uudelleenkäytöllä sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia vaikutuksia. Ilmauksia tuleekin tarkastella paitsi kielellisesti, myös osana historiallista ja sosiaalista kontekstia. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 120.) Konteksti on keskeinen osa diskurssintutkimuksen teoreettisia lähtökohtia. Se on laajaalainen käsite, jolla voidaan viitata hyvin erilaisiin ja eritasoisiin ilmiöihin, kuten toisiin teksteihin, asiayhteyteen, käsillä olevaan tilanteeseen, toimintaympäristöön tai yhteiskunnallisiin rakenteisiin (esim. Heikkinen 2000, 119; Lehtonen 1996, 164; Pietikäinen & Mäntynen 2009, 29). Konteksti voidaan ymmärtää monikerroksisena käsitteenä, jolla kuvataan kielenkäytön tilanteisuutta ja siihen liittyvää ajallista ulottuvuutta. Kielenkäyttötilanteessa on aina läsnä yhtäaikaisesti useita eri tavoin limittyneitä konteksteja. Koska konteksteihin kuuluvat kaikki sellaiset tekijät, jotka vaikuttavat merkitysten muodostumiseen, voidaan merkitysten sanoa olevan kontekstisidonnaisia. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, ) Pienimmässä merkityksessään konteksti tarkoittaa sanojen yhteyttä lauseeseen, siis sitä tekstiympäristöä, jossa sana saa merkityksensä suhteessa muihin sanoihin (Jokinen, Juhila & Suoninen 1993, 30). Koska diskurssintutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, miten kielenkäyttö ilmenee todellisissa tilanteissa, on tilannekonteksti tutkimuksessa keskeinen kontekstin käsite. Tilannekontekstilla viitataan siihen välittömään, tiettyyn sosiaaliseen tilanteeseen, jonka osana kielenkäyttö on. Välittömän sosiaalisen ja kielellisen toiminnan lisäksi tilannekontekstin oleellisia ulottuvuuksia ovat toimijoiden roolit ja toimintaa mahdollistava tai rajoittava ympäristö. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, ) Edellä kuvatut kontekstit, lause- ja tilannekonteksti, ymmärretään usein kielenkäytön mikrotasoksi. Makrotasolla puolestaan viitataan sosiokulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin, joka sisältää kielenkäyttöä ympäröivän kulttuurisen, historiallisen ja sosiaalisenkin tilanteen sekä käytänteet. Diskurssintutkimuksessa nämä molemmat kielenkäytön, tilanteen ja yhteiskunnan tasot yhdistetään. Kielenkäytön ilmiasun vaikkapa sanomalehtitekstin nähdäänkin näin olevan osa laajempaa aika- ja tilannejatkumoa, jo-

32 27 hon tulkinta suhteutetaan. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 19 20, 32 36). Omassa tutkimuksessani aineistotekstieni keskeisen tilannekontekstin muodostavat päivittäin ilmestyvä suomenkielinen sanomalehti ja siinä olevat toimittajien kirjoittamat lehtijutut, joita lukijat lukevat ja tulkitsevat. Sosiokulttuurisena kontekstina voidaan puolestaan nähdä suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta, jossa sanomalehden perinnediskursseja tarkastellaan. Diskurssintutkimus on laadullista tutkimusta, jonka kohteena on ihmisten merkitysmaailma. Diskurssianalyysi ei nimestään huolimatta ole selkeärajainen tutkimusmenetelmä, vaan lähestymistapa, väljä teoreettinen viitekehys, joka mahdollistaa erilaiset tarkastelun painopisteet ja menetelmällisten sovelluksien käyttämisen (Jokinen ym. 1993, 17). Diskurssintutkimuksessa lainataan, sovelletaan ja muokataan monien lähitieteiden ja tutkimusalojen, kuten lingvistiikan, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimuksen sekä yhteiskuntatieteiden analyysimenetelmiä. Yksi tyypillinen tapa on hyödyntää tutkimuksessa systeemis-funktionaalista kieliteoriaa (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 165). Seuraavissa luvuissa kerron omassa tutkimuksessani käyttämästäni kielentutkimuksen menetelmiin perustuvasta analyysitavasta. 2.4 Systeemis-funktionaalinen kieliteoria Diskurssintutkimus nojautuu funktionaaliseen kielikäsitykseen, jonka taustalla on ajatus kielestä välineenä. Kielellä toimitaan, ja sen käytöllä on seurauksia tuottava luonne. Systeemis-funktionaalisen kielitieteorian lähtökohtana on ajatus saumattomasta yhteydestä kielen ja sosiaalisen todellisuuden välillä. Siinä korostetaan kieltä sosiaalisena ilmiönä, osana ihmisten välistä sosiaalista toimintaa ja maailman hahmottamisen tapaa. Yhteisöjen jäsenet muovaavat sosiaalista todellisuutta jokapäiväisessä kielenkäytössään asettautumalla erilaisiin rooleihin, luoden ja uusintaen samalla yhteisössä jaettuja arvoja ja tietämystä. Systeemis-funktionaalisessa kieliteoriassa keskitytäänkin siihen, mitä kielellä tehdään ja tarkastellaan sitä, kuinka kielen avulla luodaan merkityksiä. Näitä kielellisiä valintoja tutkimalla saadaan tietoa kulttuurisista jäsennyksistä. (Heikkinen 2007, 70; Luukka 2002, 98; Shore 2012b, 159.) Systeemis-funktionaalinen kielioppi on M.A.K. Hallidayn kehittämä kuvaus kielen käytössä tehtävien merkityksellisten valintojen systeemistä. Kielen piirteitä ei kuvata traditionaalisen kieliopin tavoin suhteessa kieliopillisiin sääntöihin, vaan suhteessa toisiinsa. Merkitysten korostaminen ei kuiten-

33 28 kaan tarkoita sitä, että kielen rakenteelliset ominaisuudet syrjäytetään, sillä kaikilla kielen rakennepiirteillä on oma tehtävänsä merkityksen välittämisessä. (Luukka 2002, ) Kieli tarjoaa käyttäjälleen erilaisia mahdollisuuksia luoda merkityksiä. Kielisysteemillä tarkoitetaan kielenkäyttäjällä käytettävissä olevaa kielellisten valinnanmahdollisuuksien joukkoa eli merkityspotentiaalia. Ihmiset ovat sosiaalistuneet tähän systeemiin erilaisissa vuorovaikutustilanteissa ja tukeutuvat siihen aina kieltä käyttäessään. Mikä tahansa kielenkäytön muoto on siis tästä varannosta tehtyjen valintojen kokonaisuus. Merkityspotentiaali ei kuitenkaan ole pysyvä merkitysten ja keinojen kokoelma, vaan alati muuttuva ja avoin systeemi. Se asettaa valinnoille myös omat rajoituksensa niin, että esimerkiksi tiettyjä merkityksiä on kulttuurisesti tyypillistä ilmaista tietyillä sanoilla. Systeemisyys kieliteorian alkuosana tarkoittaa kielen ja merkityksenannon käsittelemistä valintojen ja vaihtoehtojen näkökulmasta. Funktionaalisuus puolestaan viittaa paitsi kielen käyttötapojen kuvaamiseen, myös erityisesti kielen erilaisiin funktioihin ja kielisysteemin selittämiseen ja ymmärtämiseen näiden tehtävien kautta. (Heikkinen 2002, 20; Luukka 2002, ) Systeemis-funktionaalisen kieliopin mukaan kielellä on samanaikaisesti useampia tehtäviä. Kielen muotoa säätelee yhtäaikaisesti kolme merkitystasoa eli metafunktiota: ideationaalinen, interpersoonainen ja tekstuaalinen. Ideationaalisella merkityksellä tarkoitetaan sitä kuvaa, joka tekstiin kirjoittuu todellisuudesta. Kieltä käytetään jäsentämään, luokittelemaan ja kuvaamaan maailmaa. Tekstin ideationaalisia merkityksiä voisi kutsua yleisemmin tekstin sisällöksi. Interpersoonaisella tasolla kiinnitetään huomiota tekstin vuorovaikutussuhteisiin ja -rooleihin. Kieltä käytetään luomaan ja ylläpitämään sosiaalisia suhteita ja identiteettejä, mutta myös ilmaisemaan suhtautumista omiin ja toisten sanomisiin. Tekstuaalisen metafunktion kohteena on kieli itse. Kieli toimii viestinnän välineenä ja se tarjoaa resurssit jäsentyneen tekstikokonaisuuden rakentamiseen. Koska teksti on merkityskokonaisuus, ovat nämä kaikki kolme kielisysteemin osaaluetta samanaikaisesti läsnä jokaisessa ilmauksessa. (Halliday 1994, 35 36; Heikkinen 2002, 132; Luukka 2002, ; Shore 2012a, ; Shore 2012b, 161.) Omassa tutkimuksessani analysoin aineistojani erityisesti ideationaalisen ja interpersoonaisen metafunktion suhteen. Keskityn siis tutkimaan sitä, miten kuvia ja käsityksiä todellisuudesta tuotetaan, miten asioita ja prosesseja kuvataan ja nimetään sekä millaisia vuorovaikutusrooleja tekstiin kirjoittuu.

34 29 Hallidayn (1994, 106) mukaan kieli tekee mahdolliseksi mentaalisen kuvan rakentamisen todellisuudesta. Systeemis-funktionaalisessa kieliopissa ymmärrys kielestä on toiminnallinen: todellisuus koostuu erilaisista prosesseista, kuten tapahtumisesta, tekemisestä, tuntemisesta, merkitsemisestä, olemisesta ja tulemisesta. Eri prosesseille ovat luonteenomaisia erilaiset osallistujaroolit. Transitiivisuudella viitataan siihen, että prosesseihin kuuluu tyypillisiä osallistujia, kuten toimijoita ja toiminnan kohteita. Lauseella on keskeinen asema systeemis-funktionaalisessa kieliopissa, sillä se antaa muodon kokemuksen mallintamiselle. Transitiivisuuden tarkastelu onkin lausetason analyysia, jossa huomioidaan itse prosessit, niiden osallistujat sekä prosessin olosuhteet. Tämän resurssin avulla kokemuksen maailma on mahdollista konstruoida käsiteltävissä oleviksi prosessityypeiksi. (Halliday 1994, 106; Heikkinen 2000, 132; Vuori 2001, ) Halliday on jakanut prosessityypit kolmeen pääluokkaan: materiaalisiin, mentaalisiin ja relationaalisiin prosesseihin. Mentaaliset prosessit ilmaisevat sisäisiä kokemuksia ja tietoisuutta. Ne edellyttävätkin yleensä inhimillistä osallistujaa. Materiaaliset prosessit taas ilmaisevat tietoisuuden ulkopuolella olevaa maailmaa ja siihen kohdistuvaa tekemistä. Relationaaliset eli suhdeprosessit puolestaan luokittelevat ja identifioivat. Niissä on kyse yhtäläisyyksien ja erojen ymmärtämisestä, yleistämisen oppimisesta. Pääluokkien välimaastoon sijoittuu joukko välittäviä prosesseja. Behavioraaliset eli käyttäytymisen prosessit kuvaavat tietoisuuden ja fysiologisten tilojen purkautumista toiminnaksi. Verbaaliset prosessit ilmaisevat sanomista ja tarkoittamista. Eksistentiaaliset prosessit puolestaan ilmaisevat olemista ja tapahtumista. Halliday luokittelee eksistentiaaliseksi prosessiksi myös ihmisestä riippumattoman itsestään tapahtumisen, jossa asioita vain on ja tapahtuu. (Halliday 1994, , 142; Heikkinen 1999, 105, 138; Vuori 2001, 412.) Seuraavassa luvussa kerron tarkemmin, mitä systeemis-funktionaalisen kieliopin soveltaminen analyyseissani käytännössä tarkoittaa. Kuvaan lähemmin kielen metafunktioihin ja prosessityyppeihin perustuvaa kielen tutkimista sekä tutkimuksessani käyttämääni tekstintutkimuksellista analyysivälineistöä.

35 Tekstianalyyttinen välineistö Tässä luvussa esittelen sitä tekstintutkimuksellista välineistöä, jota olen käyttänyt analyyseissani. Käytän tekstien analyysin lähtökohtana M. A. K. Hallidayn systeemisfunktionaalista kielioppia, jossa lähdetään siitä ajatuksesta, että kielen tärkein tehtävä on merkityksenanto. Kieliopissa keskitytäänkin kielenkäytön analyysiin: kielellisiä valintoja ja mahdollisuuksia tarkastellaan merkityspainotteisesti eli luokitellaan sen mukaan, millaisia moniulotteisia ja erotasoisia merkityksiä niillä pystytään välittämään kielenkäytössä. Merkitysten korostamisesta seuraa se, että sanasto on olennainen osa systeemis-funktionaalista kielioppia. (Heikkinen 2007, 70; Luukka 2002, ) Systeemis-funktionaalisen kieliopin mukaan todellisuutta rakentavat erilaiset prosessit. Ideationaalisten merkitysten analyysi koostuu tekstin lauseiden prosessien, prosessien osallistujien ja olosuhteiden tarkastelusta. Prosesseja analysoitaessa lähtökohtana ovat lause ja sen persoonamuotoinen verbi eli predikaattiverbi. (Heikkinen 2000, 133.) Verbejä tarkastelemalla saadaan selville toiminnan luonne. Kiinnitänkin analyyseissäni huomiota erityisesti siihen, millaista perinteeseen liittyvää tekemistä, tapahtumista, kokemista ja olemista aineistoni teksteissä kuvataan. Tarkastelen myös lauseiden transitiivisuutta eli prosesseissa esiintyviä keskeisiä osallistujarooleja, siis sitä, kuka tai mikä perinteestä puhuttaessa toimii ja on toiminnan kohteena. Koska yhtenä tutkimustehtävänäni on selvittää perinteeseen sanomalehtiteksteissä liitettyjä arvoja, kohdistan analyysissä huomioni myös erilaisiin kielellisiin keinoihin, joilla teksteihin luodaan arvottavaa merkitystä. Kielen puhuja-asenteisuutta voidaan selvittää tarkastelemalla kielen modaalisuutta. Modaalisuudessa on kyse arvioista, jotka koskevat asiaintilan todenmukaisuutta ja toteutumismahdollisuuksia. Modaalisilla kielenaineksilla ilmaistaan esimerkiksi varmuutta, mahdollisuuksia ja pakkoa. Modaalisuutta tuotetaan muun muassa erilaisilla verbeillä (täytyä, voida), adjektiiveillä (välttämätön, mahdollinen) sekä adverbeillä ja partikkeleilla (luultavasti, varmasti). (VISK, määritelmät.) Hallidayn (1994, ) mukaan modaalisuus rakentaa kielen interpersoonallista metafunktiota. Interpersoonaisen metafunktion analyysin fokuksessa on modaalisuus laajasti ymmärrettynä: huomiota kiinnitetään sekä modaalisiin lausetyyppeihin että muihin modaalisiin valintoihin (Shore 2012a, 147). Näin ollen tarkastelun kohteena ovat paitsi edellä mainitut kielenainekset, myös muut verbiin liittyvät valinnat, kuten tapaluokka, aikamuoto, negaatio, persoona

36 31 ja passiivi. Verbit ovatkin tärkeitä arvottavien asenteiden välittämisessä, koska ne sijoittuvat usein lauseen ytimeen (Leinonen & Timlin 2004, 27). Prosesseja voidaan ilmaista myös muulla tavoin kuin käyttämällä lauseessa subjektin paljastavaa predikaattiverbiä. Passiivin käyttö hämärtää lukijan käsitystä aktiivisesta, toiminnallisesta tapahtumasta. Suomen kielen passiivi luo käsityksen asiantilan yleisyydestä: kun aktiivi korostaa toiminnan subjektia, painottaa passiivi toiminnan kohdetta. (Tiittula 1989.) Passiivilla voidaan myös tuottaa velvoittavaa merkitystä käyttämällä sitä yhdessä esimerkiksi aikaolosuhdetta kuvaavien tai yleistävien ilmausten kanssa (Heikkinen 2002, 47). Kieliopillisella metaforalla taas viitataan systeemisfunktionaalisessa kieliteoriassa kielen kategorioiden luonteenomaisesta poikkeavaan käyttöön merkitysten tuottamisessa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että toimintaa kuvataan verbin sijaan substantiivilla (kadota=> katoaminen). Toiminnan esittäminen asiana tai ominaisuutena eli prosessin nominaalistaminen onkin yksi tavallisimmista kieliopillisen metaforan alalajeista. Nominaalistusten avulla voidaan nimetä ilmiöitä ja tuoda uusia ja kiistanalaisia asioita esille tuttuina ja yhteisesti tiedettyinä totuuksina. Kieliopillisesti metaforisille teksteille on ominaista yleistäminen ja tietynlainen olioittaminen, joka johtaa muun muassa tekemisen tarkan laadun, tekijöiden sekä kohteiden hämärtymiseen. (Heikkinen 2000, 55 57; Heikkinen 2007, 52 53; Shore 2012a, ) Tekstin interpersoonaisen merkityksen tulkinnassa on Heikkisen (2000, 143) mukaan syytä kiinnittää huomiota erityisesti edellä esiteltyjen kaltaisiin modaalisiin aineksiin sekä tekstin puhefunktioihin. Omassa tutkimuksessani tämä tarkoittaa sen tarkastelemista, kenen ääni tekstissä kuuluu eli kuka perinteestä pääsee puhumaan ja millä keinoin. Kun tekstiin sisällytetään puhetta, on kyse verbaalisista prosesseista. Toimittaja rakentaa todellisuutta tekemillään, ihmisten sanomisia kuvaavilla valinnoilla. Haastateltavien ihmisten puhetta voidaan tekstissä ilmaista muun muassa johtoverbeillä ja referointirakenteilla. (Heikkinen 2007, ) Johtoverbi on suoran esitystavan johtolauseessa käytettävä verbi, joka kuvaa tekstin esittäjän sanomisen tapaa esimerkiksi seuraavalla tavalla: Vaikka perheet omaksuvat täkäläisiä tapoja, osa perinteistä pysyy kauan", professori Kimmo Jokinen sanoo. ( ) Referointirakenteilla tarkoitetaan sellaisia epäsuoria esitystapoja, joissa kertoja sisällyttää lainauksen oman tekstinsä osaksi, kuten seuraavassa:

37 32 Niinistö piti selvänä, että koulun henki ja perintö jäävät elämään suomalaisessa taiteessa. Hän sanoi pitävänsä näyttelyn annista ja kiitti mosaiikista. ( ) Epäsuorassa esityksessä kertojan ääni tulee esille suoraa esitystä voimakkaammin: näkökulma on referoinnin muodon ja johtoilmauksen valinneen kertojan (Mäntynen 2003, 70). Olipa kyseessä suora tai epäsuora esitys, valitut verbit vaikuttavat siihen, minkälaisia merkityksiä puhujaan yhdistyy. Neutraalein johtoilmauksissa käytettävistä verbeistä on sanoa. Valitsemalla jonkin muun verbin kirjoittaja voi antaa tarkempaa tietoa kommunikoinnin tavasta (kertoa, huutaa) tai osoittaa tulkintaansa puhetapahtuman luonteesta ja asennoitumistaan puhujaan tai sanottuun asiaan (kehuskella, marista, vaatia). (VISK 1476.) Tärkeitä tutkimuskysymysteni kannalta ovat verbiprosesseihin liittyvien seikkojen lisäksi myös muut arvottavat ja kantaaottavat ilmaukset, kielen piirteet ja keinot. Kielen kuvauksen perusyksikkönä pidetty sana on tärkeä arvottavien asenteiden ilmaisija. Koska päämäärät, tunteet, arvot ja asenteet ohjaavat kielenkäyttäjän sanavalintoja, jo yksi sana riittää antamaan koko lauseelle arvottavan sävyn. Arvottamisen kannalta keskeisiä sanaluokkia ovat verbien lisäksi adjektiivit, substantiivit ja adverbit. Adverbeistä arvottavia asenteita viestivät erityisesti aikaa, paikkaa, tilaa tai tapaa sekä puhujan asennoitumista ilmaisevat adverbit. (Leinonen & Timlin 2004, ) Adjektiivit taas ovat luonnostaan luonnehtivia ja luokittelevia sanoja: ne kertovat millaisia ominaisuuksia asioilla on. Adjektiivien käyttäminen edellyttää asioiden arvioimista ja niiden ominaisuuksien määrittelemistä. Sanaan siis liittyy sanojan arvio siitä oliosta, jota kuvataan. Myös substantiiveilla on luokittelevia ja kuvailevia tehtäviä: niillä voi arvioida, arvottaa ja ottaa kantaa. (Heikkinen 1999, ) Substantiivien valintaan liittyykin olennaisesti ihmisten, asioiden ja olioiden nimeäminen, kielellinen keino, jolla asiat tehdään tietynlaisiksi. Nimeämisten kautta tekstin lukijalle annetaan haluttu näkökulma todellisuuteen. Nimeäminen ei siis ole maailman puolueetonta kuvaamista, vaan jokaisessa nimeämisessä otetaan väistämättä kantaa ja samalla arvotetaan kyseessä olevaa ilmiötä. (Heikkinen 2007, ) Kategorisointi ja luokittelu ovat osa nimeämistä, jolla viitataan maailman ilmiöihin. Ne ovat diskurssin kielellisiä piirteitä, jotka ovat valinnan tulosta ja riippuvat kielenkäyttäjän omasta näkökulmasta. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 71.) Kun jokin asia siis on sanomalehtitekstissä nimetty perinteeksi, tarjotaan lukijalle valmiiksi kategoria, jonka kautta tarkastella kuvattua asiaa tai ilmiötä.

38 33 Edellä olen nostanut esille sellaisia teksteissä nähtäviä valintoja, kielen piirteitä, joihin olen kiinnittänyt analyysissäni erityisesti huomiota. Perinne-ilmauksen sisältävien aineistotekstieni analyyseissä tarkastelen ensisijaisesti transitiivisuutta eli sitä, minkälaista toimintaa tekstissä toteutetaan sekä kuka tai mikä esitetään toimijana tai toiminnan kohteena. Lisäksi kiinnitän huomiota niihin kielellisiin keinoihin, joilla teksteihin tuotetaan arvottavaa merkitystä. Analyysieni pohjana on siis systeemis-funktionaalinen kielioppi ja sen hahmotus kielen metafunktioista ja prosessityypeistä, vaikka en pääsääntöisesti operoikaan analyyseissani systeemis-funktionaalisen kieliopin käsitteistöllä.

39 3 AINEISTON ANALYSOIMINEN JA PUHETAPOJEN TUNNISTAMINEN 34 Tässä luvussa kerron millä perusteella ja millä keinoin olen jäsennellyt aineistoani ja tunnistanut erilaiset perinnediskurssit sekä niille tyypilliset puhetavat. Kuvaan sitä ajatus- ja analyysiprosessia, jonka kautta olen käynyt aineistoani läpi, ja jonka perusteella olen nimennyt perinteen diskurssit. Nimeämäni diskurssit perustuvat tekstien kielellisten elementtien analysointiin. Aineiston kielellisten valintojen tarkasteluun eli kielenkäytön mikrotason analyysiin käyttämääni tekstintutkimuksellista välineistöä olen esitellyt tarkemmin edellisessä luvussa. 3.1 Aineistosta analyysiin Eija Paso (2007) on tutkinut lehtiteksteissä käytetylle käsitteelle työkyky kirjoittuvia merkityksiä. Paso on kerännyt aineistonsa sanalähtöisesti ja tarkastellut työkykyilmausten merkitystä niin suhteessa ympäröivään tekstiin kuin tekstin ulkoiseen todellisuuteenkin. Lähestymistapa on kielitieteellinen ja perustuu kriittiseen diskurssianalyysiin ja systeemis-funktionaaliseen kieliteoriaan. Oman tutkimukseni lähtökohdat ja aineiston analyysiprosessi noudattelevat pitkälti Pason tutkimuksen kulkua. Aineistoni on muodostettu sanalähtöisesti, sillä halusin tutkia nimenomaan sanomalehden perinneilmausten ympärille rakentuvaa merkitysmaailmaa. Perinne-ilmauksella tarkoitan käyttämälläni hakulausekkeella Helsingin Sanomien sähköisestä arkistosta saatuja aineistossani ilmeneviä perinne-sanan eri muotoja. Aloitin tutkimusaineistoni käsittelyn sijoittamalla jokaisen lehtijutun taulukkoon, jossa käyvät ilmi jutun ilmestymispäivämäärä, otsikko sekä lehden osio, jossa juttu on julkaistu. Silmäilin samalla jokaisen lehtijutun läpi ja poimin niistä taulukkoon myös tekstijakson tai -jaksot, joissa hakemani sana esiintyi. Jaksojen pituudet rajasin niin, että jaksojen sisältö yhdessä otsikon kanssa kertoi olennaisen jutun sisällöstä. Tutkimukseni fokuksessa ovat nämä tekstijaksot, joissa perinne-ilmaukset esiintyvät. Kutsun tätä tekstijoukkoa Pason tavoin tutkimukseni ydinaineistoksi. Varsin mekaanisen aloituksen jälkeen luin jokaisen jutun kokonaisuudessaan läpi ja kirjoitin muistiin alustavia huomioitani siitä, millainen kuva perinteestä kunkin jutun perusteella muodostui.

40 35 Seuraavassa luennassa keskityin ydinaineistooni, perinne-ilmausta ympäröiviin teksteihin. Koska diskurssien oletukset kirjoittuvat teksteihin muun muassa sananvalintoina (Solin 2002, 160), luin aineistoni läpi kiinnittäen huomiota erityisesti siihen, miten ja minkälaisessa sanaympäristössä perinne-ilmausta oli teksteissä käytetty. Tässä analyysin vaiheessa keräsin avukseni luetteloita sanoista, jotka esiintyvät aineistossani perinne-ilmauksen yhteydessä. Kokosin omiin ryhmiinsä kaikki verbit, adjektiivit ja substantiivit, jotka kuvasivat perinteeseen liittyvää tekemistä ja tapahtumista sekä perinteen olemusta, tai muuten kuuluivat yhteen perinne-ilmauksen kanssa. Listasin omaksi ryhmäkseen myös yhdyssanat, joissa sana perinne oli toisena osana. Seuraavassa vaiheessa aloin tutkia tarkemmin kunkin luettelon sanoja ryhmitelläkseni ne edelleen tarkentaviin alaryhmiin. Verbit jaottelin sen mukaan, millaista perinneilmauksiin liittyvää toimintaa ne kuvasivat. Kaikkiaan perinne-ilmauksen kanssa käytettiin aineistossani hyvin monipuolista verbivalikoimaa. Oman alaryhmänsä muodostivat tässä vaiheessa muun muassa perinteen pysyvyyttä, muuttumista, katoamista, jatkamista ja vaalimista ilmaisevat verbit (taulukko 1). pysyvyys elää säilyä kukoistaa jatkua olla muutos muuttua poiketa uudistaa irtautua yhdistää katoaminen kadota päättyä katketa hiipua ajaa ahtaalle jatkaminen jatkaa siirtää ylläpitää pitäytyä seurata vaaliminen vaalia säilyttää tallentaa huolehtia kunnioittaa Taulukko 1. Esimerkkejä perinne-ilmauksen yhteydessä esiintyvistä verbeistä. Perinteen ja sen ominaisuuksien luonnehdintaan käytettiin paljon myös erilaisia adjektiiveja. Aineistossani ylivoimaisesti yleisimmin suoraan perinteeseen liitetyt adjektiivit olivat ikään ja ajalliseen kestoon viittaavat määreet pitkä ja vanha (taulukko 2). Myös selkeästi positiivisesti arvottavia adjektiiveja käytettiin runsaasti. Olen luokitellut adjektiiveiksi myös sellaiset verbien partisiippimuodot, jotka lauseyhteydestä ovat tunnistettavissa perinteen laatua määrittäviksi adjektiiveiksi. Seuraavassa taulukossa tällaisia esimerkkejä ovat katoava ja poikkeava.

41 36 Ikä ja ajallinen kesto Positiivinen Muu kuvaava pitkä vanha jokavuotinen jokakesäinen vuosisatainen hieno upea vahva vankka hyvä samanlainen vanhakantainen katoava poikkeava ikävä Taulukko 2. Perinne-ilmaukseen liitettyjä adjektiiveja. Aineistossani perinteeseen liitetyt substantiivit olivat useimmiten verbeistä johdettuja nominaalistuksia tai perinteen totunnaisuutta kuvaavia sanoja (taulukko 3). nominaalistukset kunnioitus suojelu muuntuminen soveltaminen totunnaisuus malli keino linja kaava Taulukko 3. Perinne-ilmaukseen liitettyjä substantiiveja. Edellä kuvaamani aineiston jäsentelyn avulla tutustuin aineistooni ja tein ensimmäisiä huomioitani perinne-ilmauksen yhteydessä käytettyjen sanojen ja ilmaisujen moninaisuudesta sekä erilaisuuksista ja yhtäläisyyksistä. Aineistoni sanaston tutkimiseen, luokitteluun ja ryhmittelyyn liittyi jo tässä vaiheessa tulkintaa ja hahmotelmia perinteen puhetavoista. Analyysini alkuvaiheessa tehdyt sanaluettelot ja niiden jaottelut toimivatkin pohjana diskurssien tunnistamiselle.

42 Puhetapojen tunnistaminen Käydessäni ydinaineistoani läpi lukemalla sekä taulukoimalla ja ryhmittelemällä perinteeseen liittyviä verbejä, adjektiiveja ja substantiiveja alkoi aineistostani erottua selviä säännönmukaisuuksia. Sanastollisen ryhmittelyn jälkeen kokosinkin ydinaineistostani omiksi tiedostoikseen kaikki keskenään samanlaisiin perinteen ominaisuuksiin, perinteeseen liittyvään toimintaan ja perinteeseen liitettyihin tunnetiloihin viittaavat tekstit. Tässä vaiheessa myös hahmottelin mielessäni alustavat diskurssit sen perusteella, miten perinteeseen ja sen erilaisiin ominaisuuksiin näytettiin aineistossani suhtautuvan. Tärkeimmäksi ainekseksi diskurssien tunnistamisen kannalta nousivat teksteissä perinneilmausten yhteydessä käytetyt adjektiivit ja verbit. Etenkin keskenään samantyyppiset, affektiiviset tavat puhua perinteestä ohjasivat liittämään tietyt tekstit tiettyyn diskurssiin. Eri diskursseille ominaisia piirteitä tuli ilmi myös tarkasteltaessa verbiprosesseihin liitettyjä toimijoita sekä heidän asemoimistaan, asennoitumistaan ja aktiivisuuden tasoaan perinteen suhteen. Aineiston järjestelyn, toistuvan lukemisen ja erilaisten kielen piirteiden analysoinnin tuloksena muotoilin ja nimesin lopulta ne diskurssit, joiden kautta perinne on Helsingin Sanomissa esitetty. Lopullisen diskurssien nimeämisen tein sen perusteella miten perinteeseen suhtaudutaan, millaista toimintaa perinteen ympärille kytkeytyy ja millaista kuvaa teksti synnyttää perinteestä. Diskurssit ovat saaneet nimensä sen mukaan millaisena perinne niissä näyttäytyy: elävä ja oleva perinne, huollettava perinne, uhattu perinne ja haitallinen perinne. Diskursseja hahmotellessani olen ottanut huomioon koko lehtijutun, eli sen kontekstin, jossa perinne-ilmaus esiintyy. Tutkimukseni analyysiosuudessa kiinnitän päähuomion ydinaineistostani poimimiin esimerkkeihin eli niihin virkkeisiin ja siihen tekstiympäristöön, joissa sana perinne esiintyy. Näissä aineistokatkelmissa olen kursivoinut sanan perinne siinä muodossa kuin se tekstissä esiintyy. Kokonaisaineisto eli lehtijutut, joista tekstijaksot on irrotettu, kulkee kuitenkin koko ajan ydinaineistoni rinnalla taustoittavana kokonaisuutena ja analyysin tukena. Jo aineistoon tutustumisen alkuvaiheessa kävi selväksi, että aineistossani on erittäin paljon juttuja, joissa sana perinteinen jossain muodossa esiintyy, mutta joiden ei voi suoranaisesti katsoa liittyvän perinnediskurssiin. Tällaisissa tapauksissa sana on usein mainittu tekstissä kertaluontoisesti joko muodossa perinteinen tai perinteisesti. Merkitsin aluksi kyseiset tapaukset omaksi luokakseen nimellä Satunnainen käyttö. Olli Seu-

43 38 ri (2014) on tarkastellut historian esittämistä sanomalehdessä aineistonaan vuoden 2008 Helsingin Sanomissa ilmestyneet jutut, joissa on viitattu 1960-lukuun. Lehden historiamaininnat hän on jakanut kahteen pääluokkaan, tietoisiin ja satunnaisiin menneisyysviittauksiin. Tietoisilla viittauksilla Seuri tarkoittaa sitä, että toimittaja tuottaa tai selittää historiaa eli hyödyntää historiallista viittausta luodakseen merkityksiä. Satunnaiset viittaukset taas ovat historiallisen faktan toteamista tai anekdoottimaista mainitsemista. Seurin mukaan sanomalehden menneisyysviittaukset luovat ja ylläpitävät yhteisöä. Toimittajat myös määrittelevät yhteisiä arvoja ja yhdistävät näin yleisöjä. Varsinaisten historiaa käsittelevien juttujen lisäksi lukijat saavat jatkuvasti historiaärsykkeitä pienten satunnaisten viittausten muodossa. Jaan Seurin käsityksen siitä, että tutkimuksessa tulisi huomioida myös tällainen hienovarainen, metaforinen ja pitkäkestoinen merkitysten tuottaminen. (Seuri 2014, ) Koska lähdin tutkimuksessani liikkeelle sana- ja aineistolähtöisesti, haluan myös olla aineistolleni uskollinen. Tällä tarkoitan sitä, etten mielestäni voi jättää huomioimatta niitä aineistostani esille nousseita nimeämieni diskurssien ulkopuolelle jääviä tapauksia, joissa perinne-sanaa käytetään satunnaisesti, siis ilman, että tekstissä varsinaisesti puhuttaisi perinteestä. Erityisesti arvonäkökulmasta on tärkeää selvittää, mitä lisämerkityksiä perinne-ilmauksen käyttäminen mahdollisesti tuo tekstiin, sekä toisaalta sitä, mitä sanan käyttäminen osana lehtitekstiä kertoo perinteestä. Toinen erityinen seikka, johon aineistoa läpikäydessäni kiinnitin huomioni, oli runsas perinne-sanan sisältävien yhdyssanojen käyttäminen. Perinne-sanan sisältävää yhdyssanaa käytettiin aineistossani kaikkiaan 73:ssa eli noin joka kuudennessa jutussa. Varsinaisten diskurssien lisäksi käsittelenkin tutkimuksessani edellä mainittuja kahta erityistä perinne-ilmauksen käyttötyyppiä, jotka erottuivat aineistostani selvästi. Ensimmäisenä tapaustyyppinä ovat tekstit, joissa perinne-ilmausta käytetään muutoin kuin varsinaisesti perinteestä puhuttaessa. Seuria (2014, 31) mukaillen käytän edellä kuvaamastani sanan satunnaisesta esiintymisestä osana lehtijuttua nimitystä ohut viittaus perinteeseen. Toiseksi erilliseksi perinnesanan käyttötyypiksi nostan sanan käyttämisen yhdyssanan toisena osana eli substantiivin täydennyksenä tai määritteenä. Perinne-sanan sisältäviä yhdyssanoja esiintyy myös analysoimissani perinteen eri diskursseja kuvaavissa aineistoesimerkeissä. Oheisessa kuviossa 3 on esitettynä perinteen diskurssien esiintyminen koko aineistossa. Mukana on myös aineistossani runsaslukuisena näyttäytynyt diskurssien ulkopuolinen luokka ohut viittaus perinteeseen.

44 39 Ohut viittaus perinteeseen 37 % Elävä ja oleva perinne 39 % Huollettava perinne 13 % Haitallinen perinne 5 % Uhattu perinne 6 % Kuvio 3. Puhetapojen jakautuminen aineistossa (n=424). Perinteen diskurssit ja ohut viittaus perinteeseen. Pääsääntöisesti kussakin aineistoni jutussa aktivoituu selkeästi vain yksi nimeämistäni diskursseista. Oheisessa kuviossa olen huomioinut havaitsemani diskurssien yhtäaikaisuudet ja suhteuttanut prosenttiosuudet tämän mukaisesti. Niissä jutuissa, joissa läsnä on samalla kertaa kaksi perinteen diskurssia, on ääni yleensä annettu kahdelle eri puhujalle. Yksi tällaisista tapauksista (Helsingin Sanomat ) on nähtävissä myös seuraavissa analyysiluvuissa (ks. luvut 4.1 ja 4.4), joissa esittelen ja kuvaan erikseen jokaisen aineistoni analyysin perusteella nimeämistäni perinteen diskursseista.