YTM, tutkija Jari Peltola Jyväskylän yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos PL JKL

Transkriptio

1 YTM, tutkija Jari Peltola Jyväskylän yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos PL JKL Kaksi näkökulmaa 2000-luvun teledemokratiaan Käsittelen tässä artikkelissa sitä, miten teledemokratia hahmotetaan informaatioteknologiaa ja demokratiaa käsittelevässä keskustelussa. Metodina on narratiivinen tarkastelutapa, jonka kautta on aiemmin hahmotettu mm. sellaisia pidempikestoisia kehityskulkuja kuten tietoyhteiskunta tai informaatioyhteiskunta. Vaikka teledemokratian narratiivi ei olekaan sidottu mihinkään tiettyyn demokratiateoriaan tai -malliin, sen lähtökohtana on klassinen ajatus aktiivisesta, vapaaehtoisesti erilaisiin demokraattisiin päätöksentekoprosesseihin osallistuvasta kansalaisesta. Artikkelissa esitetään, että 2000-luvun tietoverkkojen teledemokratia perustuu joko ajatukseen tietoverkkojen välityksellä toteutettavasta kontrolloidusta ehallinnosta tai vapaasti kaikkien käyttäjien ulottuvilla olevasta vertaistoimijaverkosta kuten esimerkiksi internet. Tästä näkökulmasta teledemokratian narratiivi näyttäytyy kahtiajaon kautta, jossa teledemokratia käsitetään joko perinteisten valtainstituutioiden kontrolloimana viranomaistoiminnan lisänä ja apuvälineenä tai kansalaisten itsensä muodostamina avoimempina kansalaisverkostoina, jotka ovat joko osittain tai kokonaan valtiosta ja viranomaistoiminnasta riippumattomia.

2 Teledemokratian tarina Teledemokratian idean taustalla on ajatus informaatioteknologian soveltamisesta demokratian kontekstissa; kukaan ei esimerkiksi ole vielä esittänyt ajatusta teletyranniasta tai telediktatuurista tulevaisuuden yhteiskunnissa. Teknologiavälitteinen tai -avusteinen demokraattinen päätöksentekoprosessi ei itsessään ole oma demokratiateoriansa eikä sulje mitään olemassa olevaa demokratiateoriaa pois. Siksi erilaiset kontekstisidonnaiset teledemokratiavisiot eivät olekaan sellaisenaan yhteensopivia siten, että niitä yhdistelemällä voisi luoda jonkinlaisen kattavan kokonaisteorian teledemokratiasta. Informaatioteknologian ja poliittisen toiminnan yhdistäminen ei myöskään automaattisesti tuota tuloksena jotakin, mitä voisi kutsua teledemokratiaksi. (Aarnio et al. 2001, 4.) Narratiivinen näkökulma korostaa erilaisia tilallis-ajallisia jatkumoita kertomuksina, joiden kontekstit vaikuttavat näihin kertomuksiin olennaisesti (Stephenson 2000; Fulford 1999). Tästä näkökulmasta teledemokratia on osa tietoyhteiskunnan tai informaatioyhteiskunnan (information society) nykyisyyden narratiivia. Kuten Seppo Knuuttila on todennut, tämän narratiivin alku sijoitetaan usein 1950-luvun loppuun (Knuuttila 2001, 194). Tämän informaatioihmisen synnyn jälkeen 1960-luvun tapahtumat kuten kilpailu avaruuden herruudesta ruokkivat käsitystä uudesta teknologiasta kutsuna tutkia uusia tuntemattomia raja-alueita (Castells 2001, 17-23). Samalla uusi teknologia koettiin mahdollisuuden ohella myös uhkana, johon tuli varautua asianmukaisesti. Esimerkiksi Marshall McLuhan, Jacques Ellul ja Pierre Teilhard de Chardin kokivat uudella teknologialla olevan niin suuren voiman, että se saattaisi pahimmassa tapauksessa syrjäyttää inhimillisenä pidetyn elämänmuodon, ellei teknologian soveltamista rajattaisi jollakin tavoin luvulla tietotekniikan kehittyminen mahdollisti ensimmäisten kuluttajille suunnattujen henkilökohtaisten tietokoneiden (personal computer) massatuotannon, ja samalla syntyi visioita niiden soveltamisesta demokraattisessa päätöksentekoprosessissa. Tuolloin informaatioteknologia nähtiin tekijänä, jonka soveltaminen koettiin erilaisten elektronisen demokratian nimissä tehtyjen käytännön kokeilujen yhteydessä automaattisesti demokratiaa tai kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia lisäävänä asiana eikä lisääntyvän verkostoitumiskehityksen eriarvoistavia seikkoja juurikaan korostettu. Etenkin Yhdysvalloissa kokeiltiin tuolloin puhelimen, paikallistelevision ja tietokoneiden soveltamista

3 esimerkiksi etä-äänestämisessä ja siihen liittyvissä eri päätöksentekovaiheissa. (Aarnio et al. 2001, 4-7.) Japanilaisen Yoneji Masudan 1970-luvun lopulla hahmottelema utooppinen Computopia perustui ajatukseen luokattomasta osallistuvasta demokratiasta (Ihonen 1995, 57). Computopia mahdollisti kansalaisten osallistumisen sekä valtiolliseen että paikalliseen päätöksentekoon (Masuda 1981, 101). Computopian lopullinen tavoite oli byrokraattisten proseduurien tarpeen poistuminen, ja tämän tilalle olisi syntynyt kansalaisten vapaaehtoisesti muodostamia synergisiä yhteisöjä, jotka olisivat toimineet tietoverkkojen välityksellä. Samalla Masuda kehitti ajatuksen informaatiotilasta, fyysisestä paikasta riippumattomasta toimintatilasta, johon käyttäjät ovat kytkeytyneinä henkilökohtaisten tietokoneiden välityksellä (mt., 180). Myöhemmin tätä ajatusta on hyödyntänyt mm. Manuel Castells (1996, ), joka on käyttänyt samankaltaisesta konstruktiosta käsitettä informaatiovirtojen tila (informational space of flows). Informaatioteknologia on olennainen osa kokonaisvaltaisia tietoyhteiskuntavisioita, jotka korostavat rationaalisten ja aktiivisten toimijoiden muodostamia yhteisöjä. Nämä virtuaaliset yhteisöt (Rheingold 1993; Streck 1998, 35-39; Willson 1997; Schroeder 1997) perustuvat Masudan vision tavoin ajatukseen vapaaehtoisesta kansalaisosallistumisesta ja voimakkaasta sitoutumisesta oman yhteisön toimintaan luvun alun visiot teknologian ja demokratian liitosta kuten esimerkiksi Benjamin Barberin hahmottelema vahva demokratia (strong democracy) listasivat usein asioita, joita voitaisiin hoitaa paremmin informaatioteknologian kautta, mutta niillä oli harvoin laajoja liittymäkohtia ihmisten arkielämään (Anttiroiko 1998b). Siksi on paradoksaalista, että samaan aikaan esimerkiksi Barberin konstruktio korosti Masudan vision tavoin sitä, että onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää on kansalaisten riittävä osallistumisaktiviteetti. Informaatioteknologian soveltamisella oli Barberin mielestä potentiaalia kansalaisaktiivisuuden lisäämiseen, mutta samalla hän korosti, että tässä yhteydessä on tärkeää tuoda esiin minkälaista demokratiavisiota kohti teknologian soveltamisella pyritään (Barber 1984, ). Auli Keskinen on todennut, että teledemokratiakeskustelussa ei ole pelkästään kyse siitä, että informaatioteknologiaa sovellettaisiin edustuksellisen demokratian kontekstissa. Sen sijaan Keskinen pitää tärkeänä sitä, että kansalaisilla olisi mahdollisuus osallistua päätöksentekoprosessiin heti sen

4 alusta lähtien, ja tässä informaatioteknologia voisi olla merkittävänä apuna (Keskinen 1995, 10). Samalla informaatioteknologia olisi Keskisen mukaan osaltaan vaikuttamassa siihen, mitä demokratialla ylipäätään käsitetään. Informaatioteknologian ja demokratian välinen suhde on Keskisen näkemyksen mukaan oikea silloin kun kansalaisten vähemmistön mielipiteet tulevat huomioitua kuitenkin siten, että ne eivät pysty kumoamaan enemmistöä. Keskinen korostaa Masudan ja Barberin tavoin sitä, että kaikkien osapuolten on oltava myös teknologiavälitteisessä demokraattisessa prosessissa valmiita kompromisseihin, mutta lopulta päätökset tehdään enemmistödemokratian periaatteen mukaisesti. Keskuksettomien tietoverkkoratkaisujen kuten ns. peer-to-peer (P2P) -toimintamallin mahdollistavan internetin yleistyminen muokkasi myös teledemokratiavisioita enemmän yksilökeskeiseen suuntaan 1990-luvulla (Poster 2001, ; Rheingold 2002, 63-64). Lähtökohtana oli tuolloin usein yksittäinen tietoverkkojen käyttäjä, jonka suhde yhteiskuntaan on kuluttajalähtöinen ja jonka poliittiset valinnat perustuvat enemmänkin individualismiin ja ajatukseen oman identiteetin tuottamisesta kuin ideaaliin yhteisöllisyydestä (esim. Negroponte 1995). Hieman yleistäen voisi todeta, että se, mikä käsitettiin vielä 1970-ja 1980-lukujen deliberatiivisen demokratian tietoyhteiskuntavisioissa keskustelevana päätöksentekona, muuttui 1990-luvun konsumeristisessa verkostoyhteiskuntamallissa informaatioteknologian mahdollistamaksi yksilön valinnanvapaudeksi (Wilhelm 2000, 41-44). Samalla, kuten Mika Pantzar (2000, 363) on huomauttanut, tietoverkot ovat monissa visioissa toimintatila, jota ei edes lähtökohtaisesti ole tarkoitettu kaikille vaan ainoastaan niille, joiden henkilökohtaiset toiminta- ja osaamisresurssit riittävät tietoverkkojen hyödyntämiseen. Tämän näkökulman ja sen aiheuttamien ongelmien korostaminen on myös lähtökohtana ns. digitaalista kahtiajakoa koskevassa keskustelussa (Norris 2001; Warschauer 2003). Toisaalta uuden informaatioteknologian soveltaminen on nähty vastapainona kehitykselle, johon on liittynyt esimerkiksi poliittisten puolueiden ja liikkeiden jäsenmäärien väheneminen sekä erilaisten valtiollisten ja alueellisten vaalien äänestysprosenttien lasku. Avoimiksi näissä visioissa ovat usein jääneet esimerkiksi kysymykset verkkoyhteyksien rakentamisesta, itse tietokoneiden ja yhteyksien rahoituksesta sekä ihmisten verkko-osaamisen epätasa-arvosta. Informaatioteknologian etuina on pidetty aiempien teledemokratiavisioiden tavoin entistä parempaa ja helpompaa informaation

5 saatavuutta sekä erilaisten informaatiota vääristävien tahojen poistumista informaatiolähteen ja käyttäjän väliltä. (Bryan et al. 1998, 6-8.) Mikäli 2000-luvun teledemokratianarratiivin lähtökohdaksi otetaan tietoverkkojen käyttäjät, tuolloin voitaisiin ajatella, että toisaalta olisi olemassa tietoverkkojen todelliset käyttäjät ja toisaalta fiktiivinen käyttäjäjoukko, jota käytetään oletusmallina erilaisia sovelluksia kehitettäessä. Todellisen käyttäjäjoukon osana olisi tässä ajatusmallissa pyrkiä kohti tuota ihannekäyttäjän mallia sitä kuitenkaan koskaan saavuttamatta, koska informaatioyhteiskunnan alati muuttuvat vaatimukset heijastuisivat luonnollisesti myös tuohon ideaalimalliin. Teledemokratia olisi tällöin ikään kuin uusi suuri tarina, joka kehittyy vääjäämättä eteenpäin, ja yksilön tehtäväksi jäisi lähinnä päivittää resurssejaan ja osaamistaan tuon tarinan mukana ja sopeutua tätä kautta alati kiihtyviin muutoksiin. Toisaalta tietotekniikan ajallis-historiallinen narratiivin voidaan myös katsoa edenneen ikään kuin suurten, yhteisten narratiivien jälkeiseen aikakauteen kohti pieniä narratiiveja tai metanarratiiveja (Knuuttila 2001, 194; Loader 1997, 8; Lyotard 1984, xxiii-xxiv), mikä korostaa osaltaan yksilöiden omia kehityskertomuksia yhden suuren kertomuksen sijaan. Seuraavaksi tästä lähtökohdasta hahmotetaan kaksi erilaista teledemokratianarratiivin lukutapaa. Ensimmäinen, instrumentaalinen lukutapa käsittää teledemokratian laajassa mittakaavassa sovellettavana hallinnan teknologiana, jota sovelletaan kansalaisiin perinteisten valtainstituutioiden (valtio, kunnat, viranomaiset ym.) taholta näiden instituutioiden oman toiminnan tehostamisessa. Toinen, kansalaisverkkojen lukutapa korostaa puolestaan sitä, että informaatioteknologia antaa kansalaisille entistä enemmän mahdollisuuksia hallita itseään : käyttää viranomaispalveluita omien tarpeidensa mukaan ja muodostaa vapaaehtoispohjalta toimivia epävirallisia verkostoja omista lähtökohdistaan. Nämä kaksi teledemokratian lukutapaa ovat osin rinnakkaisia, sillä mikään ei estä samaa henkilöä esimerkiksi hoitamasta viranomaisasiointia internetin kautta samalla, kun hän keskustelee samasta asiasta epävirallisessa verkkokeskusteluryhmässä toisten käyttäjien kanssa. Molemmat tavat korostavat kuitenkin sitä, että valinnanvapauden lisäksi myös vastuu näiden valintojen seurauksista on yhä suuremmassa määrin siirtynyt kansalaiselle itselleen. Tämän tarkastelun yhteydessä käytän apuna Michel Foucaultin hahmottelemaa vallan, hallinnoinnin ja itsehallinnan paradigmaa. Artikkelissa käytetyt empiiriset esimerkit ovat Suomesta, koska Suomi on koko maailman mittakaavassa kärkipäässä esimerkiksi siinä, kuinka paljon internet-yhteyksiä maassa on per asukas.

6 Tämä kehityksen kärjessä olemisen eetos tekee osaltaan Suomesta mielenkiintoisen koekentän erilaisille informaatioteknologiaan ja tietoverkkoihin liittyville sovelluksille. Tarkoitus ei ole kuitenkaan muodostaa sen tyyppistä suomalaisen teledemokratian suurta narratiivia, kuten Pekka Himanen ja Manuel Castells (2001) ovat tehneet suomalaisen tietoyhteiskuntakeskustelun yhteydessä. Teledemokratia hallinnon näkökulmasta Tietoverkkojen käyttö erilaisten hallinnollisten prosessien yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi internetissä olevia sovelluksia, jotka toimivat sovelluksesta riippuen informaation välittäjänä, kansalaisasioinnin mahdollistajana tai interaktiivisena keskustelufoorumina. Toisaalta myös erilaiset kansalaisten suoraan viranomaisasiointiin liittyvät kokeilut kuten esimerkiksi sähköinen henkilökortti ja siihen liitetyt online-palvelut ovat ainakin toistaiseksi olleet Suomessa pienen mittakaavan pioneeriprojekteja, joista ei voi vetää johtopäätöksiä niiden toimivuudesta laajassa mittakaavassa esimerkiksi käyttöön liittyvien turvallisuusseikkojen osalta. Samoin erilaiset internetin välityksellä hoidettavat kansalaisasiointiin liittyvät julkishallinnon palvelut on ehkä syytä hahmottaa osana jo olemassa olevaa palvelurakennetta sen sijaan, että ne koettaisiin entiset palvelumuodot totaalisesti korvaavina. Kun teledemokratia hahmotetaan hallinnon näkökulmasta, tuolloin nousee esiin kysymys siitä, kenellä on valta määritellä ne ennakkoehdot, toimintatilat ja olosuhteet, jotka liittyvät tämän ehallinnon toteuttamiseen. Toisaalta esimerkiksi jonkin viranomaispalvelun yhteydessä olevalla verkkokeskustelufoorumilla ei välttämättä käydä sellaista asian kannalta relevanttia keskustelua, mikä oli alun perin palvelun tarjoajan intentiona. Interaktiivisuus ei siis välttämättä toteudu internetissäkään itse välineen puolesta automaattisesti, vaan lopulta ratkaisevaa on se, mitä käyttäjät haluavat tietoverkkojen välityksellä tehdä. Suuri osa keskusteluryhmistä onkin ottanut käyttöön aktiivisen sensuurin, jossa ryhmän sensori poistaa asiattomiksi katsomiaan viestejä tai estää tietyn käyttäjän viestien julkaisemisen. Toisaalta tämän tyyppinen toiminta voidaan pelkän sensuurin sijaan nähdä myös keskustelun ylläpitona (moderation), jolla on merkittävä vaikutus keskustelun pysymiseen asiallisena (Edwards 2002, 5-7).

7 Etenkin 1970-luvulla teledemokratia nähtiin myös mahdollisuutena ns. suoraan demokratiaan, jossa kansalaiset tekevät päätöksen jostakin asiasta ilman välittäviä tahoja, mutta kuten Ari-Veikko Anttiroiko on huomauttanut, tämän näkemyksen sijaan teledemokratian voisi nähdä ilmentävän murrosvaihetta, jossa olemme löytämässä uusia välineitä demokraattisen hallinnan toteuttamiseen (Anttiroiko 1999). Tässäkin tapauksessa teledemokratia määrittyy siis hallinnan tai hallinnon idean kautta, ja teledemokratia on instrumentaalisessa mielessä niiden tahojen toimintatila, jotka foucaultilaisessa mielessä hallitsevat itseään (Foucault 1991, 91). Informaatioteknologian kehityshistoria liittyy kiinteästi kehityskulkuun, johon kuuluvat kansallisvaltioiden ja kapitalismin merkityksen nousu sekä kasvaneiden väestömäärien hallinta. Tällöin kansalaisista tulee Foucaultin mielestä vallankäytön kohde, johon tarvittavaksi katsottuja strategisia taktiikoita voidaan soveltaa. Foucault halusi kuitenkin tehdä eron hallinnollisuuden (governmentality) ja valtio- tai viranomaisjohtoisen hallinnon (government) välillä (Loader 1997, 13). Siinä missä keskitetty hallinto on sellaisten operatiivisten toimenpiteiden ja kokonaisuuksien integroimista ja käytännön toteuttamista, joiden katsotaan lisäävän kansalaisten hyvinvointia ja vaurautta, hallinnollisuudessa on tämän lisäksi kysymys yksityiskohtaisemmasta identiteetin tuottamisesta ja erilaisista strategisista peleistä (Foucault 1991, 100; Bratich 2003, 73-74; Rose 1996, 42.). Jos tätä Foucaultin ajatusta liberalismin valtateknologioista soveltaa teledemokratian kontekstissa, valtaapitävien tahojen rooli korostuu siinä, kuinka ne onnistuvat argumentoimaan tuottavansa tätä hyvinvointia informaatioyhteiskunnassa. Kyseessä on siis kaksisuuntainen prosessi, jossa valtaapitävät tahot eivät pääse määrittelemään kehityksen ehtoja ja tavoitteita oman mielensä mukaisesti, vaan niiden itsensä on samalla pyrittävä mukauttamaan omaa toimintaansa vallitseviin olosuhteisiin ja käyttäjien toiveisiin. Hallinnon legitiimi toteuttaminen vaatii tuolloin jatkuvaa uusien hallintoproseduurien ja - teknologioiden haltuun ottamista, ja tietoverkot sekä niiden kautta tapahtuva etähallinnointi tuovat tähän prosessiin oman lisänsä (Baddeley 1997, 64; Johnson 1993, 140). Tämä on luonnollisesti viranomaisorganisaatioille suuri haaste. Esimerkiksi Sisäasiainministeriön hallinnonalan verkkoasioinnin kehittämisohjelmassa vuosille todetaan seuraavaa:

8 Maailma muuttuu. Myös julkisella sektorilla on edessä suuria muutoksia. Tietoverkkoja käytetään entistä laajemmin hyväksi ja käyttöön otetaan uudenlaisia toimintamalleja. Sähköiset palvelut ovat enemmän kuin organisaation verkkosivut, koko hallinto digitalisoituu ehallinnoksi. Julkisella hallinnolla on maassamme merkittävä rooli tietoyhteiskuntakehityksen edistäjänä...verkkopalveluiden suunnittelun ja kehittämisen näkökulma on asiakas- ja käyttäjälähtöinen, jossa painopisteenä ovat erityisesti tulevaisuuden asiakkaat...palveluntarjoajan on oltava ajan hermolla ja jopa omattava jonkinlaisia ennustajan taitoja, sillä ennakoimalla tulevaa voidaan asiakkaita palvella ja auttaa paremmin. (Sisäasiainministeriö 2001, 1.) Toisin sanoen julkiselle hallinnolle on annettu suuri vastuu siinä, miten visiot ehallinnosta pystytään realisoimaan erilaisina verkkopalveluina. Samalla palveluntarjoajaan kohdistetaan jopa kohtuuttomina pidettäviä odotuksia ennustajan taitojen omaamisesta. Toisaalta sama tendenssi näkyy myös valtion tiede- ja teknologianeuvoston raportissa (Opetusministeriö 2000), jossa korostetaan kansalaisten koulutustason nostamista entistäkin korkeammaksi. Samalla raportissa kuvataan ehkä osin tahtomattakin informaatioyhteiskunta mahdollisuuden lisäksi myös potentiaalisena uhkana, johon tulee valmistautua asianmukaisesti. Yksilön passiivisuus tähän kehitykseen sopeutumisessa kuvataan negatiivisena asiana, ja sen sijaan korostetaan klassista aktiivisen kansalaisen ideaalia: Digitaalinen vallankumous ja siihen liittyvä tietoyhteiskuntakehitys koko laajuudessaan avaavat uusia mahdollisuuksia sekä talouden että työllisyyden kasvulle Tiedon ja osaamisen perustan vahvistaminen on jatkuvaa toimintaa. On vahvistettava sekä 'tiedon ja osaamisen pyramidin' perustaa että sen huippua. Kaikille kansalaisille on kyettävä antamaan perusvalmiudet toimia tietointensiivisessä yhteiskunnassa. Ne luovat pohjaa oman elämän hallinnalle sekä henkiselle ja aineelliselle kehitykselle. Tasa-arvonäkemykseen pohjaava koulutuksen perusturva on välttämätön vieraantumista ja syrjäytymistä vastaan. Huippuosaamiseen panostaminen ja sen kehittäminen on yhtä välttämätöntä, jotta Suomi voi kehittyä tiedon ja osaamisen ja tietoyhteiskuntakehityksen kärkimaana myös tulevaisuudessa. Paikallaan pysyminen merkitsee taantumista. (Opetusministeriö 2000.) Retorisesti mielenkiintoisia yksityiskohtia raportissa ovat myös esimerkiksi tulevaa kehitystä koskevan tiedon hankinta ja tämän tiedon hankinnassa käytettävä teknologisen kehityksen ennakointi (mt.). Tämä näkemys jo olemassa olevan sosiaalisen todellisuuden neutraalista

9 havainnoinnista tai raportoinnista on kuitenkin turhan passiivinen näkökulma. Kyseistä raporttia voisi pitää myös poliittisena aloitteena, jonka taustalla on ajatus tietynlaisesta informaatioyhteiskunnan kansalaisten itsekontrollista, joka tekee heistä automaattisesti tiettyjen normien mukaan toimivia foucaultilaista itsetarkkailua harjoittavia subjekteja. Tämän tyyppinen kirjoittamaton normi voisi olla esimerkiksi omaksuttu olettamus siitä, ettei kukaan selviä tulevaisuuden yhteiskunnassa ellei osaa käyttää informaatioteknologiaa. Tällöin luonnollinen reaktio olisi alkaa kehittää omaa osaamistaan vapaaehtoisesti, koska mitään mielekästä vaihtoehtoakaan ei olisi tuossa tilanteessa olemassa luvun teledemokratianarratiivi näyttäisikin olevan hallinnon näkökulmasta yhteensopimaton niiden laajamittaisten visioiden kanssa, joista koko käsite on alun perin lähtöisin luvun teledemokratia ei ole yksi suuri tarina vaan kokoelma case-raportteja : kehityskertomuksia siitä, miten joku yksilö, yhteisö tai organisaatio on löytänyt tai kuinka sen tulisi löytää informaatioteknologian tarjoamat mahdollisuudet ja käyttää niitä hyväkseen. Samalla nämä kehitystarinat ovat valtaapitäville tahoille tärkeitä, koska osaltaan niiden perusteella nämä tahot muokkaavat omaa toimintaansa kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen sopivaksi. Teledemokratia kansalaisverkostona Tietoverkkojen käytön hallitsemisen näkeminen välttämättömänä kansalaistaitona on ajatuksena verrattain uusi. Vielä 1990-luvun alun pienten käyttäjämäärien ja teknologiaan perehtyneiden harrastajakäyttäjien aikana tietoverkkoja koskeva diskurssi liittyi suurimmalta osin niiden itsensä edelleen kehittämiseen, ja tämän jälkeenkin tietoverkoissa on pitkälti vallinnut ns. netiketin käytäntö, jossa suurin osa tietoverkkojen arkipäivän käyttöä koskevista säännöistä on perustunut enemmän tai vähemmän tietoverkkojen avoimeen infrastruktuuriin sekä käyttäjien itsensä harjoittamaan itsesäätelyyn tai epäviralliseen käytöskoodiin (Jordan 1999, 79-87; Lessig 2001, 35-36; Luke 2001, 122). Tämän tyyppinen menettely on käytännössä mahdollista, kun käyttäjäryhmä tai ainakin sen aktiiviseksi katsottu osa on ikään kuin valmiiksi homogeeninen esimerkiksi arvomaailmansa ja kokemustaustansa näkökulmasta (Savolainen 1996, 50). Kun www-muotoisen internetin käyttäjämäärä ja internetin taloudellinen merkitys kasvoi lähes räjähdysmäisesti 1990-luvun puolivälissä, tämä alkuaikojen

10 sisäinen harmonia rikkoontui, ja samalla syntyi tarve luoda itsekurin tietoverkkojen sijaan entistä selkeämpi ja kattavampi tietoverkkoja koskeva kontrollijärjestelmä. Sekä internetin infrastruktuurin että sen sisältöjen hallintaa käsittelevä diskurssi muuttuikin 1990-luvun lopulla enemmän taloudellisten intressien hallitsemaksi keskusteluksi erilaisista käytännön standardeista ja internetin normalisaatiosta (Resnick 1998, 49). Nykyinen informaatioyhteiskuntakeskustelu korostaa usein ns. verkostoajattelun tärkeyttä (Allardt 1998, 92-93). Idea aktiivisesta verkkokansalaisesta on osa niitä laajempia informaatioteknologiaan liittyviä yhteiskuntavisioita, joissa informaatiolla on keskeinen merkitys yhteiskunnan tuotantorakenteen kannalta (Castells 1996, 21, alaviite 33; Jordan 1999, 146). Informaatioyhteiskunta rakentuu esimerkiksi Manuel Castellsin mukaan verkoston ja identiteetin vuorovaikutussuhteelle, ja samalla informaatio muokkaa osaltaan sekä yhteiskunnan valtasuhteita että globaalia ja alueellista taloudellista tuotantoa (Anttiroiko 1998a, 198). Bruno Latour on todennut, että ns. toimijaverkoston (actor-network) idea poikkeaa klassisesta kokonaissysteemin ajatuksesta siinä, että toimijaverkko ei pyri täyttämään mitään itsensä ulkopuolista tilaa (Latour 1996, 370). Sen sijaan huomio keskittyy niihin johtimiin tai yhteyksiin, jotka vaikuttavat eri toimijoiden välillä (Aro 1999, 141). Siksi onkin paradoksaalista puhua verkostoyhteiskunnan ulkopuolisista toimijoista, koska käyttäjäverkosto ei periaatteessa tunne sellaista käsitettä. Tämä nostaa tietysti esiin kysymyksen vallan käsitteestä toimijaverkostossa. Castellsin verkostoyhteiskunnan (network society) periaatteiden mukaisesti jotkut verkoston yksittäiset pisteet ovat muita merkityksellisempiä, ja niistä tulee tätä kautta informaatiovirran (information flow) muodon ja sisällön muokkaajia (mt., 149). Koska toimijoiden verkottuneisuus tiivistyy näiden verkoston valtapisteiden ympärille, tämän seurauksena syntyy ajatus yksittäisen käyttäjän verkostoidentiteetistä, kokoelmasta erilaisia käyttäjäprofiileja, jotka puolestaan toimivat näiden eri valtapisteiden kontrollikonteksteissa. Tässä kontrolliyhteiskunnaksi (Deleuze 1992, 3-7) kutsutussa ideassa erilaiset koodit kuten luottotiedot, käyttäjäoikeudet ja hallinnolliset rekisterit ovat informaatiolähteitä, joiden kautta ihmisten status määrittyy. Samalla näistä koodeista tulee osa käyttäjien henkilökohtaisia resursseja tietoverkkojen käyttäjänä.

11 Yksilön tietoteknistä osaamista korostavassa diskurssissa painotetaan usein sitä, että taloudellisten resurssien lisäksi tarvitaan erilaisia tietoverkkoihin liittyviä henkilökohtaisia tai sisäisiä resursseja: verkkoyhteyksien ja -palvelujen käyttöoikeuksia ja ennen kaikkea verkkolukutaitoa, taitoa toimia verkkoympäristössä halutulla tavalla (Norris 2001, ). Jollakulla saattaa esimerkiksi olla käytössään uusin tietokonelaitteisto ja nopein mahdollinen internet-yhteys, mutta mikäli hän ei halua tai osaa rekisteröityä tietyn online-uutispalvelun käyttäjäksi, hän ei kykene käyttämään kyseistä palvelua. Toisaalta verkkolukutaito pitää sisällään myös kyvyn erottaa internetin sisällöstä se relevantti osa, joka on informaation haun kannalta merkittävää. Osaltaan tähän vaikuttavat esimerkiksi käyttäjän kielelliset resurssit sekä hänen kokemuksena laajuus internetin käyttäjänä. Toisaalta esimerkiksi ilman käyttäjätunnusta ja salasanaa internetin online-kirjakaupan käyttäminen saattaa olla mahdotonta, ja kaupasta tilaamiseen saatetaan vaatia luottokortin numeroa. Näin verkostoyhteiskunta ikään kuin verkottaa myös käyttäjien henkilökohtaiset varallisuus- ja osaamisresurssit ja korostaa niiden merkitystä verkostoitumisessa. Verkostoyhteiskunta, joka muodostuu erilaisista kontakteista tietoverkoissa ja niiden ulkopuolella, antaa automaattisesti enemmän mahdollisuuksia niille, joilla on enemmän kontakteja. Toisaalta ne, joilla ei ole laajaa kontakti- ja suhdeverkostoa, ovat tässä mielessä huonommassa asemassa. Saman digitaalisen eriarvoistumisen vaaran esitetään usein vallitsevan myös eri maantieteellisten alueiden välillä. Osaamiseltaan ja infrastruktuuriltaan edistyneet alueet nähdään osaamiskeskuksina. Nämä keskukset muodostavat verkostoyhteiskunnassa solmukohtia, joiden ympärille erilaista verkostoyhteiskuntaan liittyvää osaamista keskittyy (Heiskala 2001, 39). Samalla tämä ajattelu muodostaa kahtiajaon, jossa ovat toisaalta osaamiskeskukset ja toisaalta informaatioyhteiskunnan periferiat, joiden olemassaolo riippuu siitä, kuinka kattava kontaktiverkosto niillä on alueellisiin tai kansainvälisiin osaamiskeskuksiin. Tämän usein vääjäämättömänä kehityskulkuna esitetyn suuntauksen vastapainoksi onkin luotu erilaisia strategioita, jotka liittyvät uuden informaatioteknologian tasa-arvoiseen hyödyntämiseen (esim. kansallisen televisioverkon maanlaajuinen digitalisointi). Suurten kansallisten tavoitestrategioiden rinnalla tai niiden sisällä toimii esimerkiksi Suomessa myös erilaisia osin tai kokonaan julkisrahoitteisia informaatioteknologiaan liittyviä verkostohankkeita, jotka ovat usein luonteeltaan

12 paikallisia (kunta, kaupunki, kylä) ja kestoltaan projektiluonteisia. Esimerkiksi PiiSavo-projekti, jonka piiriin kuuluvat Haukivuoren, Jäppilän, Kangasniemen ja Virtasalmen kunnat sekä Pieksämäen kaupunki ja Pieksämäen maalaiskunta, on määritellyt tavoitteekseen rakentaa alueelle monipuolinen toimintamalli, joka palvelee eri toimijatahoja sekä ohjaa koulutusta ja kansalaisia tietoverkkojen käyttöön (PiiSavo 2003). Taustaideana hankkeella on ikään kuin nostaa seutukunnan periferiaksi määriteltyä asemaa verkostoyhteiskunnassa mm. rakentamalla ilmaisia nettipisteitä sekä erityinen avoin seutuportaali, jonka käyttäjäksi jokainen asukas voi halutessaan rekisteröityä. Verkostoyhteiskunnan idean mukaisesti huomiota kiinnitetään erityisesti verkostokontaktien lisäämisen määrään samalla kun tavoiteasettelussa huomioidaan myös esimerkiksi yrittäjyyden edistäminen, tietoyhteiskunnan medialukutaidon lisääminen sekä maaseudun elinvoimaisuuden säilyttäminen (mt.). Sama suuntaus sopeutua vapaaehtoisesti uuteen tilanteeseen näkyy hyvin myös internetissä, jossa virallisten verkko-osaamista kehittävien hankkeiden yhteyteen on muodostunut runsaasti vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa. Esimerkiksi internetissä toimiva ikäihmisten atk-yhdistys ENTER ry on puolueisiin sitoutumaton yhdistys, jonka tarkoituksena on parantaa ikääntyneiden ihmisten valmiuksia tietotekniikan hyödyntämisessä (Stakes 2003). Yhdistys välittää myös internetissä informaatiota ikäihmisille soveltuvista tietotekniikan kursseista sekä pyrkii vaikuttamaan siihen, että vanhenemisen mukanaan tuomat vaatimukset otetaan huomioon tietotekniikan laitteiden ja ohjelmien suunnittelussa (ENTER ry 2003). Huomattavaa on myös se, että kyseinen yhdistys perustettiin aikanaan Stakesin aloitteesta vuonna 1997, jolloin Stakes oli mukana EU:n rahoittamassa projektissa, jossa kartoitettiin keinoja estää ikäihmisten syrjäytymistä tietoyhteiskunnasta monien palvelujen siirtyessä verkkopohjaisiksi (Stakes 2003). Palveluiden verkkopohjaisuus antaa siis laajassa mittakaavassa uusia mahdollisuuksia, mutta samalla informaatioteknologia kategorisoi ihmiset heidän teknologiaosaamisensa perusteella entistä tiukemmin eri ryhmiin, joihin on sovellettava erityistoimenpiteitä yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Teledemokratian kontekstissa verkkoaktiivisuus ei tarkoita sitä, että tietoverkkojen aktiivinen käyttäjä olisi automaattisesti myös osallistuva kansalainen tietoverkkojen ulkopuolella. Kuten Sherry Turkle (1995, 242) huomauttaa, tietoverkkojen keskusteluryhmään aktiivisesti osallistunut henkilö ei välttämättä esimerkiksi äänestä oman paikkakuntansa kunnallisvaaleissa. Vaikka erilaisia virallisia ja

13 epävirallisia tuki- ja toimenpideohjelmia tämän verkostoitumiskehityksen lisäämiseksi onkin olemassa, se, millaiseksi tarinaksi teledemokratia muodostuu, riippuu siis myös verkostonäkökulmasta ihmisten omasta toiminnasta. Johtopäätöksiä 2000-luvun teledemokratian narratiivi hallinnon apuvälineenä ja toisaalta avoimena kansalaisverkostona on foucaultilaisesta perspektiivistä itseään ruokkiva ilmiö. Hallintoviranomaisten luomat sovellukset perustuvat pitkälti käyttäjiltä saatuun palautteeseen, ja toisaalta käyttäjäverkostojen toimijat sovittavat jatkuvasti omaa toimintaansa verkostossa vallitsevien valtasuhteiden mukaan. Mitään stabiilia valta-asemaa ei siis ole, vaan valtaapitävien ja hallittavien välillä vallitsee jatkuvassa muutoksessa oleva valtatila. Viranomaisilla ei myöskään ole tämän tyyppisessä tilanteessa poliittisen aloitteen monopolia, vaan myös kansalaisten viranomaisista riippumattomalla toiminnalla saattaa olla laajojakin poliittisia seurauksia. Mikäli esimerkiksi yksikin kopio salaiseksi aiotusta viranomaisdokumentista joutuu internetiin, siitä voidaan minuuttien aikana tehdä kymmeniä kopioita. Tämä on mahdollista, koska mikään viranomaistaho ei voi kontrolloida tehokkaasti infrastruktuuriltaan avoimeksi suunniteltuja verkkoympäristöjä. Teledemokratian näkeminen käyttäjien muodostamana kansalaisverkostona ei kuitenkaan tuota automaattisesti viranomaisnäkökulmaa enemmän demokratiaa, koska verkostoyhteiskunnassakin tietyt verkoston toimijat ovat muita tärkeämmässä asemassa. Toisaalta viranomaistoiminnan muokkaaminen verkkopalveluiden muotoon saattaa tuoda nämä palvelut entistä laajemman käyttäjäjoukon ulottuville. Samaten viranomaispalvelut mahdollistavat avointa verkostoa paremmin palvelujen ja niihin mahdollisesti liittyvien interaktiivisten elementtien (keskustelufoorumi, palautteenantomahdollisuus yms.) kontrolloinnin. Kuten todettua, tämän tyylinen aktiivinen ylläpito karsii asiattomaksi katsottuja käyttäjiä ja lisää tätä kautta kyseisen palvelun legitimiteettiä. Teledemokratia on visio demokraattisen päätöksentekoprosessin ja informaatioteknologian yhdistämisestä siten, että tuloksena on legitiimiksi ja tasa-arvoiseksi koettu kansalaisten, päättäjien ja viranomaisten yhteinen toimintatila. Teledemokratia ei siis ole eikä siitä tule esimerkiksi

14 edustuksellisen demokratian seuraajaa, koska se ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä demokratiateoria. Siksi ei ehkä olekaan mielekästä hahmottaa teledemokratian narratiivia jatkumona, jonka päätepiste olisi teledemokratiaksi kutsuttu yhteiskuntamalli. Paremminkin voisi ajatella, että teledemokratian kaltaisten mallien kautta voidaan tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun sellaisia informaatioteknologian soveltamiseen liittyviä teemoja, jotka jäävät usein taloudellisten aspektien hallitsemassa kuluttajaorientoituneessa diskurssissa vähemmälle huomiolle. Yksi tämän tyyppinen esimerkki on erilaisten demokraattisiin prosesseihin liittyvien viranomaisdokumenttien julkisuusperiaate, jota pidetään usein itsestäänselvyytenä. Kuitenkin samalla, kun tietoverkot antavat mahdollisuuden näiden dokumenttien entistä laajempaan saatavuuteen, ne nostavat esiin esimerkiksi kysymyksen kansalaisten tietosuojasta. Voisikin sanoa, että teledemokratia ei ole ratkaisu länsimaisen edustuksellisen demokratian ongelmiin vaan positiivisessa mielessä uusien ongelmien ja näkökulmien tuottaja ja aktivoija. Kirjoittajaesittely Peltola on VAKAVAN tutkijakoulussa tutkijakoulutettavana ja toimii tutkijana Jyväskylän yliopiston valtio-opin yksikössä. Hänen väitöskirjaprojektinsa käsittelee erilaisia tietoverkkoihin liittyviä inkluusio- ja ekskluusioteorioita. Muita Peltolan tutkimusintressejä ovat tietoverkkojen erilaiset toimijaverkostot, tietoverkoissa tarvittavat yksilön käyttäjäresurssit sekä tietokonepeleihin liittyvä tutkimus. Kirjallisuus Aarnio, Eeva, Jäkälä, Mikko, Hoffrén, Jari & Isotalus, Pekka (2001): Poliittisen toiminnan uusilla foorumeilla. Teknologiavälitteisyys: edistäjä vai estäjä? Tiedotustutkimus 24 (3), Allardt, Erik (1998): Teknologiaretoriikka suomalaisen todellisuuden konstruoimisen välineenä. Tiede & edistys 2/98, Anttiroiko, Ari-Veikko (1998a): Tietoyhteiskunta ja kunnallinen demokratia. Makroteoreettinen näkökulma informationaalisen yhteiskunnan demokratian ehtoihin. Hallinnon tutkimus 17 (3),

15 Anttiroiko, Ari-Veikko (1998b): Tietoyhteiskunnan kansalainen. Yhteiskuntafilosofisia kansalaisten osallistumista ja osallisuutta koskevaan keskusteluun julkaistu verkkoversio sosiologipäivillä pidetystä esitelmästä Tietoyhteiskunnan kansalainen. Kriittisiä näkökulmia tietoyhteiskuntakonseptioihin liittyvään kansalaisuuden ideaan postmodernin mentaliteetin ja teknokapitalismin sisältämien jännitteiden valossa. Viitattu Anttiroiko, Ari-Veikko (1999): Teledemokratian mahdollisuudet ja ongelmat. Esitelmä Helsingin yliopistossa Helsingin yliopisto: Julkisoikeuden laitos. Viitattu Aro, Jari (1999): Sosiologia ja kielenkäyttö. Retoriikka, narratiivi, metafora. Acta Universitatis Tamperensis 654. Tampere: University of Tampere, Department of Sociology and Social Psychology. Baddeley, Simon (1997): Governmentality. Loader, Brian D. (toim.): The Governance of Cyberspace. Politics, Technology and Global Restructuring. London: Routledge, Barber, Benjamin (1984): Strong Democracy. Participatory Politics for a New Age. Los Angeles: University of California Press. Bratich, Jack Z. (2003): Making Politics Reasonable: Consipiracism, Subjectification, and Governing through Styles of Thought. Bratich, Jack Z., Packer, Jeremy, McCarthy, Cameron (toim.): Foucault, Cultural Studies, and Governmentality. Albany: State of New York Press, Bryan, Cathy, Tsagarousianou, Roza & Tambini, Damian (1998): Electronic democracy and the civic networking movement in context. Tsagarousianou, Roza, Tambini, Damian & Bryan, Cathy (toim.): Cyberdemocracy. Technology, cities and civic networks. London & New York: Routledge, Castells, Manuel (1996): The Rise of The Network Society. Volume I. The Information Age: Economy, Society and Culture. Oxford: Blackwell. Castells, Manuel (1998): End of Millennium. Volume III. The Information Age: Economy, Society and Culture. Oxford: Blackwell. Castells, Manuel (2001): The Internet Galaxy. Reflections on the Internet, Business, and Society. New York: Oxford University Press. Castells, Manuel & Himanen, Pekka (2001): Suomen tietoyhteiskuntamalli. Helsinki: WSOY. Deleuze, Gilles (1992): Postscript on the Societies of Control. OCTOBER 59, Winter Cambridge & Massachusetts: MIT Press, 3 7. ENTER ry (2003): Yhdistyksen esittely. Viitattu etampere (2000): Kehitysohjelma Tampereen kaupunki. Viitattu

16 Edwards, Arthur R. (2002): The moderator as an emerging democratic intermediary: The role of the moderator in Internet discussions about public issues. Information Policy 7, Foucault, Michel (1991): Governmentality. Burchell, Graham, Gordon, Colin & Miller, Peter (toim.): The Foucault Effect. Studies in Governmentality with Two Lectures and an Interview by Michel Foucault. London, Toronto, Sydney, Tokyo & Singapore: Harvester Wheatsheaf. Fulford, Robert (1999): The Triumph of Narrative. Toronto: Anansi. Heiskala, Risto (2001): Informationaalinen vallankumous, verkko ja kulttuurinen identiteetti. Manuel Castellsin Informaation ajan käsitteistön kritiikki. Tiede & edistys 1/2001, Ihonen, Hannele: Euroopan Unionin tietoyhteiskunta. Keskinen, Auli (toim.): Teledemokratia. Tietoverkot ja yhteiskunta, Helsinki: Painatuskeskus, Johnson, Terry (1993): Expertise and the State. Gane, Mike & Johnson, Terry (toim.): Foucault s New Domains. London & New York: Routledge. Jordan, Tim (1999): Cyberpower. The Culture and Politics of Cyberspace and The Internet. London: Routledge. Keskinen, Auli (toim.) (1995): Teledemokratia. Tietoverkot ja yhteiskunta. Helsinki: Painatuskeskus. Knuuttila, Seppo (2001): Taakse jäävä tietoyhteiskunta? Narratiivinen tarkastelu. Uotinen, Johanna, Tuuva, Sari, Vehviläinen, Marja & Knuuttila, Seppo (toim.): Verkkojen kokijat paikallista tietoyhteiskuntaa tekemässä. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Latour, Bruno (1996): On Actor-Network Theory. A Few Clarifications. Soziale Welt 47, Lessig, Lawrence (2001): The Future of Ideas. The Fate of the Commons in a Connected World. New York: Random House. Loader, Brian D. (1997): The Governance of Cyberspace. Politics, Technology and Global Restructuring. Loader, Brian (toim.): The Governance of Cyberspace. Politics, Technology and Global Restructuring. London: Routledge, Luke, Timothy W. (2001): Cyberspace as Meta-Nation. The Net Effects of Online E-Publicanism. Alternatives 26, Lyotard, Jean-Francois (1984): The Postmodern Condition: A Report on Knowledge (Theory and History of Literature, vol. 10). Minnesota: University of Minnesota Press. Masuda, Yoneji (1981): The Information Society as Post-Industrial Society. Tokyo: World Future Society. Negroponte, Nicholas (1995): Being Digital. New York: Random House.

17 Norris, Pippa (2001): Digital Divide. Civic Engagement, Information Poverty, and the Internet Worldwide. Cambridge: Cambridge University Press. Opetusministeriö (2000): Katsaus 2000: Tiedon ja osaamisen haasteet. Valtion tiede- ja teknologianeuvoston julkaisu. Viitattu Pantzar, Mika (2000): Aikuistuuko suomalainen insinööri koskaan - kaksi kirjaa ja näkökulmaa. Sosiologia 4/2000, PiiSavo (2003): PiiSavo -hankkeen esittely. Viitattu Poster, Mark (2001): What's the Matter with the Internet? Minneapolis: University of Minnesota Press. Resnick, David (1998): Politics on the Internet. The Normalization of Cyberspace. Toulouse, Chris & Luke, Timothy W. (toim.): The Politics of Cyberspace. New York: Routledge, Rheingold, Howard (1993): The Virtual Community: Surfing the Internet. London: Minerva. Rheingold, Howard (2002): Smart Mobs. The Next Social Revolution. Cambridge: Perseus Publishing. Rose, Nikolas (1996): Governing advanced liberal democracies. Barry, Andrew, Osborne, Thomas & Rose, Nikolas (toim.): Foucault and Political Reason. Liberalism, neo-liberalism and rationalities of government. Chicago: The University of Chicago Press, Savolainen, Reijo (1996): Suurajot vai surmanajot? Internetin keskusteluryhmä keskustelee. Tiedotustutkimus 19 (4), Schroeder, Ralph (1997): Virtual worlds and the social realities of cyberspace. Loader, Brian D. (toim.): The Governance of Cyberspace. Politics, Technology and Global Restructuring. London: Routledge, Sisäasiainministeriö (2001): Sisäasiainministeriön hallinnonalan verkkoasioinnin kehittämisohjelma Sisäasiainministeriön julkaisusarja 14/2001. Stakes (2003): Ikinörttien koulutukselle kysyntää enemmän kuin tarjontaa: Enter ry innostaa ikäihmisiä tietokoneen käyttäjiksi. Viitattu Stephenson, Susan (2000): Narrative. Browning, Gary, Halchi, Abigail & Webster, Frank (toim.): Understanding Contemporary Society. Theories of the Present. London, Thousand Oaks, New Delhi: SAGE Publications, Streck, John (1998): Pulling The Plug on Electronic Town Meetings: Participatory Democracy and Reality of the Usenet. Toulouse, Chris & Luke, Timothy W. (toim.): The Politics of Cyberspace. New York: Routledge,

18 Turkle, Sherry (1995): Life on the Screen. Identity in the Age of the Internet. New York: Simon and Schuster. Warschauer, Mark (2003): Technology and Social Inclusion: Rethinking the Digital Divide. Cambridge & Massachusetts: MIT Press. Wilhelm, Anthony G. (2000): Democracy in the Digital Age. New York: Routledge. Willson, Michele (1997): Community in the Abstract: A Political and Ethical Dilemma? Holmes, David (toim.): Virtual Politics. Identity & Community in Cyberspace. London: Sage,