J. Koponen ja T. Kontinen (toim.) Kehitysapukeisarin vaatekaapilla. Helsinki. 2011, s 15-29

Transkriptio

1 J. Koponen ja T. Kontinen (toim.) Kehitysapukeisarin vaatekaapilla. Helsinki. 2011, s Tutkijat tietämättömyyden kimpussa Juhani Koponen Tiedon rooli kehitysyhteistyössä on paradoksinen. Sen tärkeys tunnustetaan, ja tuskin on toista julkisen varainkäytön aluetta jota yhtä kärkkäästi seurataan kuin kehitysyhteistyö. Mutta jos tieto on hyvin perustelu uskomus, tuskin on toista yhteiskunnallisen toiminnan alaa jossa operoitaisiin yhtä suuren tietämättömyyden varassa. Politiikanteko toki on aina epävarmuuden taidetta, mutta kehitysyhteistyö on sitä potenssiin korotettuna. Enemmänkin kuin tiedon hallintaa se on tietämättömyyden hallintaa. Kehitysyhteistyön ajatuksena on, että vauraammista maista siirretään köyhempiin maihin voimavaroja kehityksen edistämiseksi. Apuvarat kuitenkin muuttavat siirrettäessä moneen kertaan muotoaan: niillä palkataan väkeä, liikutellaan ihmisiä, ostetaan tavaraa, tilataan urakoita. Ketjun alusta ei näy sen loppua eikä lopusta voi ymmärtää mistä kaikki alkoi: tästä tiedon keskeisyys. Kehitysapu on järjestelmä tai kompleksi jossa rahat ja muut voimavarat kulkevat monien eri toimijoiden kautta yhteen suuntaan, ylhäältä alas, ja saavat aikaan jotain tuloksia ja vaikutuksia, joista tietoa ja käsityksiä sitten tihkuu toiseen suuntaan, alhaalta ylös, ja päätökset täytyy perustaa siihen tietoon mitä järjestelmä näin tuottaa. Ja tuottaahan se. Järjestelmä syytää koko ajan raportteja: väliraportteja, loppuraportteja, etukäteis-, väli- ja loppuarviointeja sekä avun pitkäaikaisvaikutuksia tarkastelevia vaikuttavuusarviointeja ja arviointien arviointeja. Paljon kehityshankkeiden ja -ohjelmien tehollista työaikaa kuluu siihen että toiminnasta raportoidaan rahoittajalle; lähes jokaiseen kehitysinterventioon, pienimpiä kansalaisjärjestöhankkeita myöten, kuuluu kiinteänä osana sen tulosten ja vaikutusten erillinen arviointi eli evaluointi. Mutta kuinka hyvin perusteltuja uskomuksia ja millaisia eväitä päätöksentekoon nuo raportit tarjoavat? Niiden menetelmät ovat tutkittaessa osoittautuneet useimmiten heppoisiksi (Sasaki 2008) eivätkä niiden johtopäätökset varsinaisesti yllätä: raporttien mukaan osa avusta näyttää toimivan paremmin ja osa

2 huonommin. Kun niitä kelpo otoksen läpi kahlannut Roger Riddell asetti kysymyksen toimiiko suurin osa apua hyvin vai ei, hän joutui huokaamaan: "Rehellinen vastaus on että me emme vielä tiedä." (2007, s. 254). Tietäjät ja epäilijät, kannattajat ja vastustajat Jos toimijoiden omiin arvioihin ei ole luottaminen, ulkopuolisten ja itsenäisten tutkijoiden luulisi pääsevän temppelin harjalle. He varmasti osaavat sanoa, kuinka apu toimii? Mutta tutkijoillakin on keskenään perin erilaisia käsityksiä. On tutkijoita jotka uskovat tietävänsä ja on tutkijoita jotka ovat skeptisempiä, ja epäilevät ylipäätään avun toimintaa koskevan tiedon mahdollisuutta. Varmaa on, että kaikki tiedostaan vakuuttuneetkaan tutkijat eivät voi olla oikeassa he ovat nimittäin keskenään täysin eri mieltä. Paitsi että heidän joukossaan on niin kehitysavun intomielisiä kannattajia kuin sen vannoutuneita vastustajiakin, kannattajat ja vastustajat ovat myös keskenään erimielisiä. Apu-uskovaisten tietäjien ylipappina liehuu pohjoisamerikkalaisista kehitystaloustieteilijöistä kuuluisin, Jeffrey Sachs, Columbia-yliopiston maapalloinstituutin johtaja. Hän lupaa lopettaa köyhyyden maailmasta kaksinkertaistamalla nykyisen kehitysavun. Sachs on sitä mieltä, että talouskehityksen reseptit ja mekanismit tunnetaan. Noudatetaan siis niitä ja satsataan laajalla rintamalla kaikenlaiseen "pääomaan" fyysiseen, inhimilliseen, institutionaaliseen ja luonnonpääomaan. Lapioidaan lisää apua sisään. Tehdään sama myös kylätasolla, ja kas, muutamassa vuodessa, aivan YK:n asettamassa aikataulussa, on sadat miljoonat ihmiset "nostettu" köyhyydestä, yhtäältä yleisen talouskasvun ja toisaalta kyläkehityksen kautta. Apukriittiset tietäjät puolestaan kantavat huolta avun passivoivasta ja riippuvuutta luovasta vaikutuksesta mutta ovat eri mieltä siitä miten tämä vaikutus syntyy ja mitä avun tilalle voitaisiin tuoda. Poliittiset mieltymykset vetävät kantoja eri suuntiin. Oikealla nähdään että kehitysavun kaltaiset valtiolliset tukiaisrahat vuotavat valtiollisille eliiteille ja sotkevat markkinavoimien toimintaa. Vasemmistohenkinen kritiikki uskoo avun ylläpitävän ja vahvistavan niitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tuottavat köyhyyttä ja joihin markkinasuhteet mitä suurimmassa määrin kuuluvat. Viime aikoina Suomessakin näkyvyyttä saanut

3 kriittinen tietäjä tulee Afrikasta ja ajaa oikealta ohi: sambialainen naisekonomisti Dambisa Moyo, joka on imenyt oppinsa Oxfordista ja Harvardista ja soveltanut niitä Wall Streetillä. Hänen sanomansa on yhtä yksinkertainen kuin Sachsin ja täysin päinvastainen. Moyon mukaan kehitysapu tukahduttaa kehityksen ja se on paras lopettaa. Hän kampaa apukirjallisuutta harvalla haravalla ja noukkii sieltä kaikki löydetyt epäkohdat: apu ruokkii korruptiota ja johtaa riippuvuuteen, vähentää paikallista säästämistä ja lisää inflaatiota, lietsoo konflikteja, vaikeuttaa vientiä nostamalla kotimaan valuutan arvoa ja niin edelleen. Avun sijaan on turvauduttava kansainvälisiin rahoitusmarkkinoihin, Kiinan sijoituksiin, mikrorahoitukseen, ulkomailla asuvien afrikkalaisten rahalähetyksiin mihin vain kunhan ei kehitysapuun. Apu-uskovilla ja kriittisillä tietäjillä on julkiset epäilijänsä. Sachsin ja Moyon kaltaiset yksinkertaistajat ovat kiitollinen kohde toisille, kriittisyyttään alleviivaaville tutkijoille. William "Bill" Easterly, myös näkyvä pohjoisamerikkalainen kehitystaloustieteilijä, leimaa Sachsin joustamattomaksi "suunnittelijaksi", jollaiset eivät ole koskaan saaneet köyhyyttä loppumaan. Köyhyys näyttäytyy monimutkaisena vyyhtenä poliittisia, yhteiskunnallisia, historiallisia, institutionaalisia ja teknisiä tekijöitä: sitä pitää purkaa ongelma kerrallaan. Tehtävässä voivat onnistua vain "etsijät", Easterly itse etunenässä, jotka yrityksen ja erehdyksen menetelmällä selvittävät mikä toimii ja mikä ei. Moyo puolestaan on saanut rankasti risuja valikoivasta argumentoinnistaan ja lähteiden käytöstään. Kovat väitteet jäävät roikkumaan ilmaan. Hän epäilemättä koskettaa monia todellisia apuun liittyviä makroekonomisia ongelmia mutta hän myös kärjistää ja yksinkertaistaa raa asti ja tuijottaa yksisilmäisesti markkinoihin ja ulkopuoliseen rahoitukseen. Hänen teoksensa merkitys onkin nähty toisaalla: siinä, että se edustaa afrikkalaista ääntä joka torjuu jeffreysachsilaisen ajattelun taustalla leijuvan syväoletuksen Afrikasta uhrina ja avun passiivisena kohteena. Moyo uskoo Afrikan tulevan toimeen myös ilman nykymuotoista apua. Mitä Afrikka tarvitseekaan, se ei ole sääliä avun muodossa. Sachsin, Easterlyn ja Moyon kaltaiset julkkistutkijat ovat myös aktiivista markkinavoimaa, tietokirjailijoita jotka suoltavat vetävästi otsikoituja teoksia ja niiden jatko-osia imukykyisille angloamerikkalaisille

4 markkinoille. Samaan sarjaan kuuluu Paul Collier, Maailmanpankissakin toiminut taloustieteen professori Oxfordista, joka omien ja tohtorioppilaidensa ekonometrisiin tutkimuksiin nojaten kauppaa vakuuttavalta kuulostavia laskelmia siitä kuinka paljon ihmisiä oikein suunnattu kehitysapu "nostaa köyhyydestä" tai paljonko on sisällissodan hintalappu kolmannessa maailmassa. Sellaisessa tutkimusotteessa muiden tutkijoiden tulokset ja argumentit ovat pelkkää hälyääntä, joka on paras vaientaa. Vasemmistokritiikki on vaimentunut ja julkisuudessa jäänyt mainstream-markkinoiden painosten valtiaiden jalkoihin. On kulunut jo pian kaksikymmentä vuotta siitä kun fundamentaalinen kehityskritiikki säväytti keskustelua kyseenalaistamalla koko kehityksen idean mielekkyyden ja väitti sen modernisaatiouskossaan tuhoavan kehitysmaiden tavallisten ihmisten elämän perinteiset edellytykset. Looginen johtopäätös Wolfgang Sachsin ja kumppaneiden Kehityksen sanakirjasta oli, että apu on tuhoisimmillaan kun se toimii parhaiten. Tuo argumentti värähdyttänee edelleen eräitä herkkiä kieliä, mutta kehityskompleksin hämmästyttävä elinvoima alati muuttuvine, kritiikkiä valikoivasti omimine käytäntöineen on vienyt siltä terän. "Hyvän politiikan" nousu ja tuho Iso osa tutkimuskeskustelustakin on käytännönläheisemmin suuntautunut kehitysavun tuloksellisuuteen, koska useimmat tutkijat eivät usko, että kansainvälinen kehitysapu olisi sen paremmin nopeasti kasvamassa kuin pois kuihtumassakaan. Apuhan palvelee niin monia tarpeita sekä antajamaissa että vastaanottajamaissa, että se on tullut kiinteäksi osaksi globaalia politiikkaa ja taloutta. Niinpä suuri kysymys on liittynyt avun suuntaamiseen. Missä apu tuottaisi parhaiten tuloksia? Aivan erityisesti, mikä on vastaanottajamaan oman politiikan rooli? Tämän ympärille on versonut pienimuotoinen tutkimusteollisuuden haara, jossa on yhdellä erityisellä metodilla, tilastollisen regressioanalyysin avulla, haettu korrelaatiota eri maiden eri vaiheessa vastaanottamien apuvirtojen ja niiden vastaavan talouskasvun ja köyhyyden vähenemisen välillä. Kehitystaloustieteilijät ovat tehneet tällaisia tutkimuksia pitkään ja tekevät edelleen siihen heidät koulutetaan. Tulokset osoittavat moneen suuntaan. Yksittäisiä maita näin tarkasteltaessa korrelaatio on

5 joskus ollut positiivinen, joskus negatiivinen, ja usein niin vähäinen ettei sitä voitu pitää merkittävänä. Kymmeniä maita kattavissa vertaluissa korrelaatiota joko ei näyttänyt löytyvän puoleen tai toiseen tai positiivinen yhteys on löytynyt mutta varsin heikkona. Eli näiden tutkimusten perusteella avun ja talouskasvun tai köyhyyden vähenemisen suhde on makrotasolla varsin heikko, jos sitä ylipäänsä pystytään toteamaan. Railakkaan poikkeaman tähän varauksia vilisevään ja apupessimismiä ruokkivaan linjaan toi luvun lopussa David Dollarin ja muiden Maailmanpankin tutkijoiden Assessing Aid -raportin tulos, että apu kyllä toimii, vaikka ei aina ja joka paikassa. Tämän mukaan se tuottaa tuloksia silloin ja vain silloin vain jos "politiikkaympäristö" on hyvä eli jos vastaanottajamaa harjoittaa "hyvää" talous- ja kehityspolitiikkaa. "Hyvä" politiikka silloin on tietysti sitä markkinamyönteistä politiikkaa jota Maailmanpankki itse on kehitysmaihin ajanut. Sen yksityiskohtaiset kriteerit ovat tosin hieman vaihdelleet pankin tutkimuksesta toiseen, mutta vähintäänkin vastaanottajilta on edellytetty vakaata makrotaloutta, avoimuutta maailmantalouden suuntaan ja lain ja sopimuksin suojattuja omistusoikeuksia siis tekijöitä jotka edistävät "hyvää investointi-ilmastoa". Myöhemmissä versioissa näihin on liitetty "hyvä hallinto" ja tehokas hallintokoneisto joka huolehtii peruskoulutuksesta ja -terveydenhoidosta. Jos tällaista politiikkaa ei harjoiteta, kehitysavun kaataminen kyseiseen maahan on parhaimmillaankin tehotonta ja pahimmillaan kääntyy itseään vastaan. Hyvän politiikan maissa apukin kukoistaa ja johtaa talouskasvuun ja köyhyyden vähenemiseen. Tutkimuksen sanoma oli musiikkia paitsi Maailmanpankin myös kahdenkeskisten avunantajien korville. Siitä tuli kehityskompleksin yleinen viisaus 2000-luvun alussa. Tahtia ei haitannut, että Assessing Aid -raportin tekninen pohja osoittautui pian hataraksi. Toiset tutkijat havaitsivat että muuttamalla tiettyjä lähtöolettamuksia ja käyttämällä hieman eri maaryhmien tai ajanjaksojen tietoja tulokset muuttuivat. Politiikkamuuttujien merkitys heikkeni tai hälveni tyystin. Maa kuin maa, apu näytti toimivan, tai olevan toimimatta, samalla tavalla. Sen jälkeen kun apukäytäntö on elänyt omaa elämäänsä kehitysekonomistit ovat työntäneet uutta dataa maailman maita vertaileviin regressiomalleihinsa ja jakaantuneet kahteen isoon leirin. Uudemman

6 koulukunnan mielestä analyysit näyttävät, että avun määrän ja talouskasvun välillä on yleisesti positiivinen suhde aivan vastaanottajan politiikasta riippumatta jos kohta avun lisääntyessä vastaan tulee paikka, jossa kasvu ei enää vastaavasti lisäänny vaan avun vaikutus alkaa hiipua (Arndt ym. 2010). Toiset pitäytyvät vanhassa kannassa, jonka mukaan tällaistakaan suhdetta ei voida todentaa (Rajan ja Subramanian 2008). Keskustelu liikkuu sen tason teknisissä sfääreissä että vain harvat, ylemmän ekonometrian saloihin vihkiytyneet tutkijat voivat ottaa yksityiskohtiin kantaa. Viimeistä sanaa on tuskin sanottu. Kärsimättömimmät ovat jo ehdottaneet että avun ja talouskasvun suhdetta tutkailevat regressioanalyysit ovat ajan ja rahan hukkaa ja niistä on paras luopua. Joka tapauksessa nämä makrotason tutkimukset ovat jättäneet jälkensä kehityspolitiikkaan. "Hyvän politiikan" argumenteilla voitiin perustella budjettituen lisäämistä hallituksille jotka sitoutuivat sellaista politiikkaa noudattamaan ja alleviivata vaatimusta että vastaanottajien tulee "omistaa" eli ottaa omakseen se politiikka jonka avunantajat heille parhaaksi katsoivat. Tuo ajatus kirjattiin vuonna 2005 Pariisin julistukseen. Siinä avunantajat ja saajat sopivat, että jos kehitysmaat ottavat "omistajuuden" omasta kehityspolitiikastaan niin avunantajat yhdenmukaistavat,eli "harmonisoivat" toimintansa. Ja kun usko hyvän politiikan voimaan nyt uhkaa rapista, apua voidaan perustella sillä tuloksella, joka näyttää osoittavan että se joka tapauksessa vaikuttaa talouskasvuun myönteisesti. Kehityskompleksille kelpaa tulos kuin tulos, kunhan se mahdollistaa avun jatkamisen. Mutta mitä todella tiedetään? Pariisin julistuksen tarkoitus oli että kehitysmaiden omistajuus ja avunantajien keskinäinen harmonisointi, eli hallintomenettelyjen ja raportointikäytäntöjen yhdenmukaistaminen, parantaisivat avun tuloksellisuutta: ne vähentäisivät sen pirstaleisuutta eli sitä, että kymmenet avunantajat pyörittävät joka maassa omia hankkeitaan ja ohjelmiaan omine vaatimuksineen. Avunantajien omien seurantatutkimusten mukaan näissä suhteissa onkin saavutettu edistystä. Suuri osa keskustelusta on kuitenkin pyörinyt apupanosten pintapuolisen luetteloinnin ympärillä: missä määrin antajamaat käyttävät kumppanin omia hallintorakenteita ja moniako yhteisiä valtuuskuntia ne mihinkin maahan lähettävät. Miten nämä muutokset ovat vaikuttaneet tuotokseen avun tosiasiallisiin

7 tuloksiin ja vaikutuksiin on edelleen lähes mahdoton sanoa. Kattavimman kuvan siitä mitä kehitysyhteistyön mikrotason tuloksista ja vaikutuksista uskotaan tiedettävän antaa Riddellin 500-sivuinen opus Does Foreign Aid Really Work (2007). Siitä selviää, että kun interventioiden evaluointi- ja tutkimusraporttien pohjalta katsotaan yksittäisten hankkeiden tuloksia, suurin osa näyttää varsin hyviltä. Olipa kyse valtioiden välisestä kahdenkeskisestä avusta tai kansainvälisten järjestöjen ja rahoituslaitosten kautta kulkevasta monenkeskisestä avusta, kansalaisjärjestöjen itse keräämillään varoilla ja valtioiden niille suomin avustuksin tekemästä kehitysyhteistyöstä tai hätäavun luonteisesta humanitaarisesta avusta, suurin osa interventioista näyttää suurin piirtein saavuttavan päämääränsä ja on tässä mielessä tuloksellista. Jos kohta osa ohjelmista ja hankkeista ei onnistukaan kaikissa tavoitteissaan, ne ovat vähemmistö. Todelliset flopit tyyliin lumiauroja Afrikkaan ovat harvassa. Kaivot kaivetaan, tiet ja koulut rakennetaan, mikroluottoja myönnetään, ihmishenkiä pelastetaan. Myös yritykset vaikuttaa avun kautta laajemmin vastaanottajien toimiin joko politiikan tai asenteiden tasolla näyttävät ainakin osin kantaneen hedelmää. Kysymysmerkkejä jää silti. Yksi on tulosten kestävyys: mitä avun hyödyistä säilyy kun apuvaroin ylläpidetty interventio lakkaa ja avunantajat resursseineen vetäytyvät toiminnasta? Tämä on erityisesti hankemuotoisen avun heikko kohta. Hankkeet ovat luonteeltaan vaurauden saarekkeita köyhyyden meressä määräaikaisia ja tiukasti kohdennettuja. Aikansa kestettyään ne lakkaavat ja niiden aloittamia toimintoja ja tuottamia hyötyjä voidaan ylläpitää hankkeen loputtua ani harvoin. Toinen kysymys on avun kustannustehokkuus. Avunantajat ovat yleensä huomattavasti kiinnostuneempia apunsa tuloksista kuin sen kustannuksista. Harvalla on käsitystä siitä missä suhteessa saavutetut tulokset ovat käytettyihin kustannuksiin ja mitä vastaavalla resurssilla olisi toisella tavalla käyttäen saatu aikaan. Kolmas ongelma on mikro- ja makrotason välille auennut kuilu. Vaikka suurin osa hankkeista toimisi mikrotasolla hyvin, ei ole varmaa mikä niiden kokonaisvaikutus vaikkapa talouskasvuun on. Linkki niiden väliltä puuttuu.

8 Avun tuloksia ja vaikutuksia analysoivan tutkimuksen suuri metodologinen ongelma on vaikutuksen mittaaminen. Jos tuloksilla tarkoitetaan intervention julkilausuttujen tavoitteiden saavuttamista, niidenkään arviointi ei aina ole yksioikoista, etenkään jos halutaan vaikuttaa ihmisten pitemmän ajan toimintakykyihin ja -malleihin vaikkapa naisten voimistamiseen. Varsinainen vaikeus on kuitenkin vaikutusarvioinnissa. Kaikella yhteiskunnallisella toiminnalla, kehitysyhteistyö mukaan lukien, aina on paitsi suunniteltuja ja aiottuja myös suunnittelemattomia ja ennalta-arvaamattomia vaikutuksia Yhteiskuntatutkimuksen nykykeinot interventioiden kokonaisvaikutuksen syy- ja seurausketjujen osoittamiseen alkavat silloin ehtyä. On yleensä helppo todentaa kaivettiinko kaivot tai valmistuiko tie; vaikeampi on selvittää kaivojen tai tien osuus muutoksissa, jotka on havaittu kyseisen alueen terveys- ja taloustilanteessa, ja kuinka ne ovat vaikuttaneet vaikkapa ihmisten keskinäiseen kanssakäyntiin. Kehitysintervention käytännön maailmat Hyvin omanlaistaan kehitysyhteistyön vaikutusten tutkimusta edustavat kehitysetnografiset tutkimukset, joissa kehitysinterventioiden kulkua ja tuotoksia on yksityiskohtaisesti selvitetty paikallistasolla vaikkapa seuraamalla tietyn hankkeen elinkaari alusta loppuun. Näissä tutkimuksissa ei kysytä toimiiko apu vaan miten apu toimii: apu nähdään omana järjestelmänä omine toimintalogiikkoineen jossa ratkaisevia eivät ole apupolitiikka ja kauniit tavoitteet vaan käytännöt ja niiden seuraukset. Tässä tutkimusperinteessä on havaittu ammottava kuilu toiminnan taustana olevien politiikkajulistusten ja itse toiminnan ja sen seurausten välillä. Interventio luo oman maailmansa, jonka yhteys julkilausuttuihin ja virallisesti esitettyihin politiikkatavoitteisiin jää satunnaiseksi. Tutkijat kuitenkin näkevät kuilun synnyn ja seuraukset eri tavoin. Kehityshankkeet luiskahtavat helposti sivuraiteelle, väittää ranskalainen, Nigerissä toimiva kehitysantropologi Jean-Pierre Olivier de Sardan. Hän näkee kehitysintervention ja "kohdeväestön" erilaisten toimintalogiikkojen ja -strategioiden kohtaavan ja törmäävän hankkeissa. Intervention logiikka juontaa usein yleisestä teknisestä rationaliteetista (traktori on

9 tuottavampi viljelyväline kuin kuokka); kansainvälisestä ja kansallisesta politiikasta (markkinatalouden suosiminen); ja intervention omasta sisäisestä hallinnollisesta dynamiikasta. Jos kyseessä on maaseutuhanke, "kohdeväestön" logiikkaa ohjaa ennen kaikkea pyrkimys turvallisuuteen (kuokka ei tarvitse dieseliä eikä mene rikki). Lisäksi toimintalogiikkaan vaikuttaa halu etsiä lisää apua, ja jo ennestään vauraampien ryhmien yritys ohjata sitä itselleen. Seurauksena törmäyksestä, Olivier de Sardan (2005) esittää, hankkeista pystytään toteuttamaan vain ne osat jotka kyetään mukauttamaan paikallisväestön strategioihin. Yleisesti ne ajautuvat palvelemaan muita kuin alkuperäisiä tarkoituksiaan: esimerkiksi viljelyyn tarkoitettuja traktoreita käytetään ihmisten ja tavaroiden kuljetusbisnekseen. Kehityspolitiikan ja käytännön kehitysintervention suhde näyttäytyy perin erilaisena kuin politiikkatutkimuksessa. Yhdysvaltalainen James Ferguson (1994) näkee koko "kehitysapparaatin" yhtenä isona "politiikan tuhoamiskoneena" (Anti-Politics Machine), Niin kuin painovoiman tuhoamiskone tieteiskirjallisuudessa, kehitysinterventio muuntaa ytimiään myöten poliittiset prosessit näennäisen epäpoliittisiksi, "teknisin" keinoin ratkaistavissa oleviksi "kehitysongelmiksi". Vaikutus ei ole harkittu eikä suunniteltu; hanke ikään kuin tuottaa ne "toimijoiden selän takana". Brittiantropologi David Mosse (2005) taas katsoo että politiikkaa, jolla hän ymmärtää niin eksplisiittisiä kehityspoliittisia julistuksia kuin hankestrategioitakin, ei ole edes tarkoitettu toteutettavaksi. Sen tehtävä on interventioiden toiminnan oikeuttaminen ja arviointi. Interventio toimii omalla järjestelmälogiikallaan ja saattaa "muuttua" menestyksestä epäonnistumiseksi kun politiikka vaihtuu vaikka siinä itsessään ei tapahtuisi muutosta: sitä vain arvioidaan eri perustein. Kehitysetnografeja systemaattisemman jos kohta myös kapeamman ikkunan avun sisäiseen dynamiikkaan avaa institutionaalinen taloustiede. Sen näkökulmasta kaikkea toimintaa ohjaavat toimijoille tarjolla olevat aineelliset kannustimet ja heidän hallussaan oleva tieto. Apujärjestelmälle tyypilliset kannustimet nähdään epätyydyttävinä ja osin suorastaan "luonnottomina": ne suosivat määrärahojen kuluttamista ja tulosten pinnallista mittaamista toiminnan huolellisen suunnittelun ja perinpohjaisen vaikutusarvioinnin sijaan.

10 Pääsyynä tähän nähdään avun luonne "ylimääräisenä" resurssina: kehitysyhteistyömäärärahat ovat jotain, jota avunantajat ovat omista syistään halunneet antaa käytettäväksi. Ne täytyy laittaa kiertoon olipa kunnon kohteita tarjolla tai ei. Kaikilla osapuolilla avunantaja- ja vastaanottajahallituksilla, avustusorganisaatioilla, hankkeiden toteuttajilla ja hyödynsaajilla on omat tietonsa, jota he valikoidusti välittävät muille, ja omat kannustimensa, jotka harvoin toimivat kaikki samaan suuntaan. Tietämättömyyden muodot Käsitysten kirjavuus kertoo siitä, että yhteiskuntatutkimus on osin päällekkäisten ja osin kilpailevien tutkimusotteiden temmellyskenttä ja käytännön toiminta tapahtuu aina epätäydellisen tiedon varassa. Jos kehityspoliittinen päätöksenteko perustuisi pelkästään todennettavissa olevaan tietoon, päätökset jäisivät tekemättä. Kun ei voida olla varmoja edes siitä, mitkä avun tähänastiset kokonaisvaikutukset ovat olleet, kuinka sen tulevia vaikutuksia voitaisiin kattavasti ennakoida? Kyse on siis, Adam Fforden (2010) termiä lainaten, tietämättömyyden hallinnasta. Kaikilla tutkimusotteilla on rajoituksensa. Riddell-tyyppinen yhteenvetotutkimus on väistämättä pinnallista ja riippuu ratkaisevasti sen pohjana olevasta evaluointiaineistosta. Vaikka aineistoa on ylen määrin, aukkojakin on ja laatu jättää kosolti toivomisen varaa. Hankkeisiin ja ohjelmiin kuuluvat evaluoinnit tehdään nopeasti intervention itsensä tarjoaman tiedon pohjalla, joka on epätäydellistä. Ekonometriset tutkimukset ovat näennäisestä sofistikoituneisuudestaan huolimatta riippuvaisia siitä mitä perusolettamuksia ja dataa malliin syötetään. Eräät turhautuneet taloustieteilijät uskovatkin, että näitä kärsivällisesti vaihtamalla voidaan ulos saada melkein mikä tahansa tulos. Kehitysetnografien oivallukset perustuvat yksittäisiin tapauksiin ja niiden tutkijakohtaisiin tulkintoihin, joiden yleistettävyys voidaan aina kyseenalaistaa. Institutionaalinen taloustiedekin kärsii talousajattelulle tyypillisestä ihmis- ja yhteiskuntakuvan kapeudesta. Historian taju ei myöskään ole ollut tutkimuskeskustelun vahvoja puolia: tutkijat eivät ole riittävän pontevasti uhmanneet kehityskompleksiin sisäänrakennettua epähistoriallisuutta, joka aktiivisesti työntää menneen unohduksiin ja haluaa aina aloittaa puhtaalta pöydältä. Monet nyt uusina esitetyistä ajatuksista ovat muodossa tai toisessa olleet esillä ennenkin.

11 Vuosikymmeniä on ollut selvää, että apu ei toimi elleivät vastaanottajat ole siihen sitoutuneita. Sachsin ajaman big push -tyyppisen modernisaatiopolitiikan hyvistä ja huonoista puolista taitettiin peistä jo luvulla. Mutta tutkimuksia ei tulekaan ottaa varmoina "totuuksina", joilla politiikkaa voidaan ohjata ja perustella, vaan perusteltuina puheenvuoroina jotka auttavat ymmärtämään apukompleksin toimintaa ja toiminnan ympäristöä ja sitä kautta käymään mielekästä keskustelua sen suunnasta päätöksenteon pohjaksi. Se ei merkitse ettei tutkimuksissa olisi laatueroja ja ettei niitä voisi arvioida, mutta arvioinnin tulee tapahtua tutkimuksen omin kriteerein, ei sen mukaan miten tulos sattuu istumaan senhetkiseen tai toivottuun kehityspoliittiseen linjaan. Sillä myös tietämättömyyttä on erilaista; ja vaarallisin on se laji joka ei itse tunnista omaansa. Tutkimuksella ainakin voidaan vähentää sen alaa ja jäsentää sen luonnetta: selvittää mitä tiedämme ja mitä emme. Näin myös toimijoiden on helpompi välttää kiusausta takertua jokaiseen tulokseen, jossa avun nähdään tavalla tai toisella toimivan, ja jättää huomiotta niitä kritisoivia näkökohtia. Lähteet Arndt, C., S. Jones ja F. Tarp (2010) "Aid, Growth and Development; Have We Come Full Circle?", Journal of Globalizationand Development, 1. Easterly, W. (2006) The White Man s Burden. Oxford: Oxford University Press. Ferguson, J.(1994) The Anti-Politics Machine. Development", Depolitization and Bureaucratic Power in Lesotho. Minneapolis: University of Minnesota Press. Fforde, A. (2010). "Responses to the "Policy Science" Problem,: Reflections on the Politics of Development" Development in Practice, 20, Gibson, C.C., K. Andersson, E. Ostrom, ja S. Shivakumar (2005) The Samaritan s Dilemma: The Political Economy of Development Aid. Oxford: Oxford University Press. Mosse, D. (2005) Cultivating Development. Lontoo: PlutoPress. Olivier de Sardan, Jean-Pierre (2005) Anthropology and Development. Lontoo: Zed Books. Moyo, D. (2009) Dead Aid. Why aid is not working and how there is another way for Africa. Penguin Books. Rajan, R.G. ja A. Subramanian (2008) "Aid and Growth: What Does the Cross-Country Evidence Really Show?" The Review of Economics and Statistics, 90, Riddell, R. C Does Foreign Aid Really Work? Oxford:

12 Oxford University Press. Sachs, J. (2005) The End of Poverty. Penguin Books. Sachs, W. (toim.) (1992) The Development Dictionary. Lontoo: Zed Books. Sasaki, R. (2008) Metaevaluation by Formal Evaluation Theory of Aid Evaluation Work. Western Michigan University. World Bank (1998) Assessing Aid, What Works, What Doesn t, and Why. New York.