Väestön ikääntymisen vaikutus Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitopalveluun vuosina

Transkriptio

1 Väestön ikääntymisen vaikutus Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitopalveluun vuosina Anna Grönlund & Mari Maaskola HELSINGIN AMMATTIKORKEAKOULU STADIAN JULKAISUJA SARJA C: OPINNÄYTETYÖT 1

2 Anna Grönlund & Mari Maaskola Väestön ikääntymisen vaikutus Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitopalveluun vuosina Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian julkaisuja Sarja C: Opinnäytetyöt

3 Julkaisija Helsingin ammattikorkeakoulu Stadia ISBN ISSN

4 Sisällys 1 Johdanto Väestönmuutos ja sairastuvuus Väestön vanheneminen Väestön vanheneminen Helsingissä Sukupuolijakauma Sairastuvuus Ikääntyneiden ja vanhusten sairastuvuus Lääkinnällinen pelastustoimi Sairaankuljetus ja ensihoito Ensihoitopalvelu Riskinarvio ja täsmennetty tilannearvio Porrastettu vaste Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitojärjestelmä Katsaus aiempiin tutkimuksiin Tulevaisuudentutkimus tutkimusmenetelmänä Ikääntyminen ja palvelujen tarve Tutkimusongelmat Keskeiset näkökulmat ja työn tavoite Työtavat ja menetelmät Tulokset Ensihoitotehtävien määrä ja ennuste Ensihoitotehtävien tyypit Yhteenveto tuloksista Jatkotutkimusehdotukset Pohdinta Lähteet 44 Liite.. 48

5 5 1 JOHDANTO Tulevaisuus on ihmisistä riippuvainen tulevaisuus on miksi sen teemme. Suunnan näemme, muttemme päämäärää. Aurelio Peccei, Rooman klubin perustaja. Tämä opinnäytetyö käsittelee väestön ikääntymisessä tapahtuvan muutoksen vaikutusta ensihoitoon. Tarkoituksena on kartoittaa yli 65-vuotiaiden suhteellisen määrän kasvua ja sen vaikutusta Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitotehtävien lisääntymiseen laatimalla tehtävämääräennuste vuoteen 2025 asti. Lisäksi työssä tarkastellaan viittä yleisintä yli 65-vuotiaiden ensihoitopalvelun tarvetta aiheuttanutta syytä tai oiretta vuodelta Kartoitus tehdään vuoden 2001 Helsingin pelastuslaitoksen yli 65-vuotiaille asiakkaille suorittamien ensihoitotehtävien pohjalta. Aineistosta ilmenee tehtävien määrä ja tehtävätyypit. Niiden perusteella saadaan tietoa Helsingin yli 65-vuotiaiden ensihoitopalvelun tarpeesta, siitä mikä se on ollut vuonna 2001 ja minkä se voidaan arvioida tulevaisuudessa olevan. Tässä työssä pohditaan myös yli 65-vuotiaiden asiakkaiden, ensihoidollisesti merkittävien sairauksien muutosta yleisen sairastuvuusennusteen pohjalta. Opinnäytetyö tehdään yhteistyössä Helsingin pelastuslaitoksen lääkintäyksikön kanssa, jonka toimeksiannosta ja tarpeesta aihe on syntynyt. Helsingin pelastuslaitoksella ei ole aiemmin kartoitettu ikääntyvien asiakkaiden ensihoitotehtävien määrää eikä tehtävätyyppejä eikä näin ollen myöskään tehty ennusteita koskien tämän ikäryhmän ensihoitopalvelun tarvetta. Tämän opinnäytetyön taustatyössä ovat olleet mukana Helsingin pelastuslaitokselta lääkintäyksikön päällikkö Taisto Hakala sekä sairaankuljettaja Sari Haajanen, Helsingin kaupungin tietokeskuksen yliaktuaari Pekka Vuori ja Helsingin kaupungin vanhuspalveluprojektin päällikkö, ylilääkäri Jaakko Valvanne. Kiitämme lämpimästi heitä kaikkia suuresta avusta. Kiitokset ansaitsevat myös opinnäytetyömme ohjaaja Juha Nyman sekä muut tukena olleet ystävät ja läheiset.

6 6 2 VÄESTÖMUUTOS JA SAIRASTUVUUS Noin sadan vuoden ajan vanhuuden on katsottu alkavan 65. ikävuodesta, joka aikanaan säädettiin vanhuuseläkkeen ikärajaksi (Aalto Hakonen Koskinen Päivärinta 1998: 15). Väestötieteellisissä tutkimuksissakin vanhuuden rajana pidetään usein 65 vuoden ikää (Hervonen Pohjolainen 1991: 33). Kuitenkin useimmiten 65-vuotiaat ovat vielä varsin hyväkuntoisia ja kykenevät normaaliin itsenäiseen elämään. Varsinaiset ikääntymiseen liittyvät muutokset alkavat lisääntyä vasta 75. ikävuoden jälkeen, minkä vuoksi vanhuudesta on syytä puhua vasta tästä iästä alkaen. Monissa kansainvälisissä gerontologisissa lähteissä vanhuuden ikärajaksi määritellään vasta 85. ikävuosi, jonka jälkeen sairaudet ja toimintakyvyn aleneminen aiheuttavat enemmän avun tarvetta ja muista riippuvuutta (Aalto ym. 1998: 15 16). Tässä opinnäytetyössä käytetään kartoituksen kohteena olevista henkilöistä alaikärajaa 65 vuotta. Heistä käytetään rinnakkain nimityksiä yli 65-vuotiaat ja ikääntyneet. 2.1 Väestön vanheneminen Väestön vanheneminen on maailmanlaajuinen, globaali ilmiö. Väestölliseen vanhenemiseen on alettu kiinnittää erityistä huomiota yleensä silloin, kun 65-vuotiaiden osuus väestöstä ylittää seitsemän prosenttia. (Aalto ym. 1998: 24.) Maailman terveysjärjestö WHO:n (1998) mukaan kaksi suurinta maailman muuttumiseen vaikuttavaa tekijää ovat elinajanodotteen lisääntyminen ja samanaikaisesti syntyvyyden aleneminen. Näiden tekijöiden arvioidaan vaikuttavan siten, että vuonna 2025 maailman väkiluku on kasvanut noin kahdeksaan miljardiin, ja yli 65-vuotiaiden osuus siitä on peräti 10 %. Maailmassa ei koskaan aikaisemmin ole ollut niin paljon ikääntyneitä ja suhteellisesti niin vähän nuoria. Eurooppa on nopeimmin vanhenevia alueita maailmassa (WHO 1998). EU-maissa yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä on ylittänyt jo keskimäärin 15 %. Suomi sijoittuu EU:n keskitasolle. Tulevaisuudessa Suomi on kuitenkin yksi nopeimmin vanhenevia kehittyneitä maita koko maailmassa. Väestön vanhenemisen kannalta on oleellista, että väestön määrä kehittyneissä maissa ei enää oleellisesti muutu. (Aalto ym. 1998: ) Tärkeä seikka on myös odotettavissa oleva keskimääräinen elinaika, minkä laskeminen perustuu ikäryhmittäisiin kuolleisuuslukuihin. Suomessa elinaika on nykyisin keskimäärin 76 vuotta. (WHO 1998: ) Yli 65-vuotiaiden vuosittain tarkasteltavaan määrään vaikuttaa

7 7 kaksi tekijää: kyseessä olevana vuonna 65 vuotta täyttävien ihmisten määrä ja toisaalta yli 65-vuotiaiden kuolleisuus. Määrään taas vaikuttaa ensinnäkin syntymäikäluokan suuruus 65 vuotta aiemmin. Tästä ovat esimerkkinä Suomelle ominaiset sodan jälkeen vuosina syntyneet suuret ikäluokat. Tuolloin Suomessa syntyi vuosittain yli lasta, mikä näkyy nousuna erityisesti vuoden 2010 jälkeen yli 65-vuotiaiden määrässä. Toinen seikka, joka vaikuttaa vuotuiseen 65 vuotta täyttävien määrään, on alle 65-vuotiaiden kuolleisuus kullakin hetkellä. (Aalto ym. 1998: ) Suurten ikäluokkien yli edustajasta arvioidaan lähes joka toisen saavuttavan 80 vuoden iän. Merkittävää tässä on ollut yli 65- vuotiaiden kuolleisuuden nopea aleneminen 1970-luvun alusta lukien. (Aalto ym. 1998: 29.) On siis selvää, että vanhusväestön suhteellinen osuus koko väestömäärästä kasvaa. Tämä kasvu merkitsee, että toisista riippuvaisten ja apua tarvitsevien määrä tulee lisääntymään. Koska ikääntyneet elävät entistä pidempään, niiden sairauksien ja vajavuuksien määrä, joita voidaan pikemmin hoitaa kuin parantaa, tulee lisääntymään. Näin ollen myös sairaalajaksojen määrä lisääntyy jyrkästi iän mukana. (Isola Laitinen Junkkari 1999: 127.) Väestön vanheneminen vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin asettaen pitkän aikavälin haasteita perhepolitiikalle, eläkepolitiikalle ja työvoimapolitiikalle. Väestön vanheneminen ei ole ongelma, vaan hyvinvoinnin tulos; palvelutarpeisiin voidaan vastata ennakoimalla ja kohdentamalla resursseja paikallisia tarpeita vastaavaksi. Vanhuspolitiikan kannalta väestönkehityksessä on olennaista, että vanhusten, erityisesti iäkkäimpien määrän kasvaessa lisääntyy myös palvelujen ja avun tarve. (Vaarama Hurskainen 1993a: ) 2.2 Väestön vanheneminen Helsingissä Helsingin kaupunki on laatinut omia väestöennusteita jo 1940-luvulta asti. Ennusteiden laatiminen perustuu demografiseen projektiomenetelmään, jossa lähtökohtana on seudun nykyinen väestö ja sen ikä- ja sukupuolirakenne. Malli perustuu oletuksiin koko maan taloudellisen aktiivisuuden, Helsingin seudun vetovoiman ja seudun asuntomarkkinoiden perustekijöiden kehityksestä sekä syntyvyyteen ja kuolevuuteen vaikuttavista tekijöistä ennustejakson aikana. (Helsingin kaupungin tietokeskus 1998.) Nykytilanteessa Helsingin seudun väestö on keskimäärin nuorempaa kuin koko maan väestö. Erityisesti vanhusten osuus on tuntuvasti alhaisempi kuin muualla maassa. Väestön ikärakenne tuleekin muuttumaan huomattavasti seuraavan 25 vuoden aikana. Ikärakenteen

8 8 muutoksen keskeisin piirre on, että vanhusten määrä ja väestöosuus kasvavat, erityisesti vuoden 2010 jälkeen. (Helsingin kaupungin tietokeskus 2000; Luoto ym. 1999: 142.) Tästä johtuen Helsingillä on vajaan kymmenen vuoden ajan aikaa valmistautua tulevaan ennen kuin ikäihmisten määrän kasvu kiihtyy (Sonkin 2000: 3). Oheisessa taulukossa (taulukko 1) on kuvattu Helsingin yli 65-vuotiaan väestön lukumäärää vuonna 2001 sekä ikääntyvän väestön lukumäärän ennustetta vuoteen 2025 asti. Väestöä on tarkasteltu ikäryhmittäin. Huomion arvoista on, että esimerkiksi ryhmän vuotiaat suhteellinen määrä kasvaa lähes 50 % ennustejakson aikana. Se on ikäryhmä, jossa ihmiset ovat tällä hetkellä vuotiaita eli he kuuluvat suureen ikäluokkaan. Yhteensä helsinkiläisten ikääntyneiden (>65 v) lukumäärä kasvaa 62,3 % vuodesta 2001 vuoteen 2025 mennessä. TAULUKKO 1. Helsingin väestö ikäryhmittäin ja ennuste (Helsingin Tietokeskus 2001.) Lukumäärä (henkilöitä) Ikä Yhteensä Helsingissä on tulevaan väestömuutokseen vastattu muun muassa kaksivuotisella ( ) vanhuspalveluprojektilla (VAPRO). VAPRO:n yhtenä tehtävänä on ollut varmistaa, että kaupungin kaikki hallintokunnat vanhuspalveluohjelman mukaisesti edistävät ikäihmisten kotona asumista omilla keinoillaan ja toimenpiteillään (Sonkin 2000: 1). VAPRO:n yleistavoitteena on, että Helsinki parantaa ikäihmisten mahdollisuuksia asua omassa kodissa mahdollisimman pitkään ja kehittää avo- ja laitoshoidon palveluja niin, että elämä on loppuun saakka turvallista ja laadukasta. Vanhuspalveluohjelman tavoitteena on myös vanhusten laitoshoidon vähentäminen koskien pääosin terveyskeskussairaaloiden pitkäaikaisosastojen sairaansijoja sekä avohoidon lisääminen siten, että laitospalvelusta vapautuvat resurssit käytetään avopalveluiden lisäämiseen ja kehittämiseen (Vanhuspalveluohjelma 1998: 12). Vanhuspalveluohjelma ei sisällä Helsingin pelastuslaitosta koskevia tavoitteita. Pelastuslaitoksella on kuitenkin hyvin keskeisiä tehtäviä koskien ikäihmisten kotona asumista ja turvallisuutta (Sonkin 2000: 2).

9 9 2.3 Sukupuolijakauma Miehet kuolevat nykyisin keskimäärin kahdeksan vuotta aiemmin kuin naiset. Yli 65-vuotiaista noin kaksi kolmasosaa ja yli 75-vuotiasta runsas 70 % on naisia. (Aalto ym. 1998: 29.) WHO:n (1998) mukaan naisilla on erilaiset elinolosuhteet ja -haasteet sekä terveysongelmat kuin samanikäisillä miehillä. Naiset ovat useammin leskiä ja yksinasuvia ja näin ollen usein enemmän riippuvaisia ulkopuolisesta avusta. Myös Helsingissä on paljon yksineläviä, ikääntyviä naisia, joilla ei ole arkipäivän tukea aviopuolisostaan. Tämän voidaan ajatella lisäävän palvelujen, kuten ensihoidon, tarvetta. Miesten keskimääräinen elinajanodote on tällä hetkellä noin 73 vuotta ja naisten 81 vuotta (Tilvis 2001: 26). Miesten elinajanodote kasvaa tulevaisuudessa kuitenkin nopeammin kuin naisten, joten eläkeikäisten sukupuolijakauma tasoittunee oleellisesti vuoteen 2030 mennessä. Täten yli 65-vuotiaista tullee olemaan naisia 56 % ja yli 75-vuotiaista 60 % vuonna Näin mahdollisuudet elää parisuhteessa pidempään paranevat ja myös miehet auttanevat aviopuolisoitaan yhä useammin. (Aalto ym. 1998: 29.) Toisaalta miehillä on myös entistä paremmat valmiudet kotitöihin ja hoito- ja huolenpitotehtäviin (Raassina 1994: 12). 2.4 Sairastuvuus WHO:n (1998) mukaan teollistuneissa maissa, joihin Suomikin kuuluu, sairastuvuus aiheutuu pääosin elintavoista johtuvista sairauksista. Tämän päivän nuoret ovat huomisen ikääntyneitä, joten sairauksien ennaltaehkäisy sekä varhainen diagnosointi ja hoito on merkittävää tulevaisuuden kannalta. WHO:n (1998) raportissa ikääntyvien sairauksista merkittävimmät ovat verenkiertoelinten sairaudet ja diabetes, krooniset ahtauttavat keuhkosairaudet (COPD), syöpäsairaudet, dementia sekä lonkkamurtumat. Maailmanlaajuisesti verenkiertoelinten sairaudet aiheuttavat eniten kuolemia yli 65-vuotiaiden ikäryhmässä, vaikka nykyiset hoitomuodot ja ennaltaehkäisy ovat tehokkaita. Suurimmat riskitekijät ovat tupakointi, korkea verenpaine sekä korkea seerumin kolesterolipitoisuus, joihin terveellisillä elintavoilla voidaan vaikuttaa (WHO 1998: 7). Epäterveellinen ruokavalio, ylipaino ja vähäinen liikunta selittävät myös viime vuosina ikääntyneillä hälyttävästi nousseet diabeteksen sairastuvuusluvut. Kaikissa ikäryhmissä tällä hetkellä maailmassa arvioidaan olevan diabetesta sairastavia 142 miljoonaa, ja vuoteen 2025 luvun arvioidaan kasvavan 300 miljoonaan (WHO 1998: 5). WHO:n raportin mukaan osteoporoosi ja sen myötä helpommin

10 10 syntyvät lonkkamurtumat aiheuttavat merkittävän osan ikääntyvien sairastuvuudesta, toimintakyvyn alenemasta sekä sairaanhoidon kustannuksista. Naisten suurempi riski sairastua osteoporoosiin selittyy vaihdevuosien jälkeisillä hormonimuutoksilla ja luukadolla. WHO:n mukaan vuonna 1990 lonkkamurtumia oli 1,7 miljoonaa tapausta vuodessa ja luvun arvioidaan nousevan 6,3 miljoonaan vuonna Ennaltaehkäisyyn on mahdollista vaikuttaa terveellisillä elämäntavoilla, kalsiumin saannin turvaamisella, liikunnan lisäämisellä ja tupakoinnin lopettamisella. Sairastuvuutta Suomessa, Uudenmaan ja Helsingin sairaanhoitopiireissä on kuvattu varsin kattavasti Kansanterveyslaitoksen julkaisemassa tutkimuksessa Terveys- ja hoidon tarve Uudellamaalla Tutkimuksen lähtökohtana on ollut hoidontarpeen määrittäminen tulevaisuuden keskeisten sairauksien pohjalta. Nämä on jaettu kuuteen pääryhmään, joita ovat (1) sydän- ja verisuonitaudit (sepelvaltimotauti, aivoverisuonisairaudet) sekä diabetes, (2) syöpätaudit, (3) mielenterveys- ja päihdeongelmat, (4) tuki- ja liikuntaelinten vammat ja sairaudet (lonkkamurtumat ja reuma), (5) palvelut ja hoidontarve iäkkäillä sekä (6) muut hoidontarvetta aiheuttavat tekijät (astma, synnytykset ja harmaakaihi). Nämä valittiin, koska niistä aiheutuu suuri osa kaikista palvelujen käytöstä nyt ja tulevaisuudessa. Sairauksien ja niiden aiheuttaman kuolleisuuden ennustamisella on jo pitkät perinteet. WHO:n ja Harvardin yliopiston Global Burden of Disease -tutkimuksen mukaan vuonna 1990 tärkeimmät kuolinsyyt maailmanlaajuisesti olivat tärkeysjärjestyksessä sepelvaltimotauti, aivoverisuonisairaudet, alempien hengitysteiden infektiot, ripulitaudit, perinataaliongelmat, krooninen obstruktiivinen keuhkosairaus, tuberkuloosi, tuhkarokko, liikenneonnettomuudet ja keuhkosyöpä. Kymmenen tärkeintä kuolinsyytä vuonna 2020 ennustetaan olevan sepelvaltimotauti, aivoverisuonisairaudet, krooninen obstruktiivinen keuhkosairaus, alempien hengitysteiden infektiot, keuhkosyöpä, liikenneonnettomuudet, tuberkuloosi, mahasyöpä, HIV ja itseaiheutetut vammat. (Luoto ym. 2000: 8.) Yhteenvetona voidaan havaita, että sairastuvuusennusteet ovat hyvin samansuuntaisia niin maailmanlaajuisesti kuin Suomessakin. Edellä esitettyjen raporttien pohjalta voidaan todeta tulevaisuuden sairauksien vaikutus ensihoitopalveluun. Ensihoidolle merkityksellisiä asioita ovat ensisijaisesti peruselintoimintojen sairaudet ja häiriötilat. Tavallisimmin tautiryhminä esiintyvät sydän- ja verisuonisairaudet, astma ja diabetes. Muita huomioitavia ryhmiä ovat mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä lonkkamurtumat. Iäkkäiden hoidontarve lienee suurin yksittäinen muutostekijä, myös ensihoidossa. Eliniän pidentyessä sairaudet eivät vähene, vaan siirtyvät myöhempään ikään; toisaalta monisairaiden vanhusten määrä lisääntyy (Luoto ym. 2000).

11 Ikääntyneiden ja vanhusten sairastuvuus Suomalaisten vanhusten terveydentilasta, sairauksista ja toimintakyvystä on paljon tilastotietoa. Eri ajankohtina tehdyt epidemiologiset tutkimukset, erityisesti eri ajankohtina toteutetut ikäryhmien väliset vertailut, ovat antaneet käsityksen siitä, että raihnautuminen ja sairauksien puhkeaminen siirtyvät myöhempään ikään ja että korkean iän saavuttaneiden keskimääräinen toimintakyky on kohentunut. Yli 65-vuotiaiden ihmisten toimintakyky paranee todennäköisesti tulevaisuudessakin. Lyhyellä aikavälillä muutokset ovat kuitenkin suhteellisen pieniä. Mahdollisesti ehkäistävät sairaudet ilmenevät vastaisuudessa myöhemmin, ja ikääntymiseen liittyvien rappeuttavien sairauksien osuus kasvaa. (Tilvis 2001: 28.) Taulukossa 2 on esitetty vanhusväestön sairaanhoidon tarpeeseen vaikuttavan sairastuvuuden lähitulevaisuuden kehitysnäkymiä. Kaikki siinä esitetyt sairaudet eivät välttämättä ole ensihoidollisesti akuutteja, mutta esimerkiksi kroonisia keuhkosairauksia sairastavalle potilaalle voi kehkeytyä äkillinen vaikea hengenahdistus. Tämän vuoksi Tilviksen (2001) esittämät sairastuvuuden kehitysnäkymät ovat myös osittain ensihoidollisesti merkittäviä. TAULUKKO 2. Vanhusväestön sairaanhoidon tarpeeseen vaikuttavan sairastuvuuden lähitulevaisuuden kehitysnäkymiä. (Tilvis 2001.) Sydän- ja verisuonisairaudet Sairauksien siirtyminen myöhempään ikään ei vähennä hoitokysyntää. Hoitojen kehittyminen lisää paineita entistä iäkkäämpien hoitoon. Dementiaa aiheuttavat rappeuttavat aivosairaudet Vanhimpien lukumäärän kasvu lisää hoitotarvetta: kilpailevien kuolinsyiden väheneminen eräs syy. Malignit kasvaimet Eräät syövät lisääntyvät jyrkästi iän mukana. Tauti todetaan entistä varhaisemmin. Hoito on tehostunut, mikä on pidentänyt hoitoaikaa. Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet (TULES) Osteoporoosiin liittyvät ongelmat lisääntyvät jatkuvasti. Nivelrikon jyrkkä ikäriippuvuus. Mielenterveysongelmat Muuttuvat käsitteet ja hoidon aiheet: masennus. Krooniset keuhkosairaudet Runsaasti tupakoineen sukupolven vanhuusiän vaivat. Aikuisiän diabetes yleistyy selvästi Komplikaatiot kasautuvat vanhusväestöön. Infektiosairaudet Toistuvat hoidot ovat tavallisia.

12 12 Yksittäiset taudit aiheuttavat pääsääntöisesti samanlaisia oireita kaikenikäisille. Useissa akuuteissa sairauksissa vanhuspotilaiden oireet - sekä subjektiiviset vaivat että kliiniset löydökset voivat kuitenkin olla erilaisia kuin nuorempien. Esimerkiksi rintakipuoireisto voi iäkkäiltä sydäninfarktipotilailta jopa puuttua tai se esiintyy suhteellisen vaimeana. Myös keuhkokuume ilman yskää ja kuumetta on tästä tyyppiesimerkki. Tyypillistä on oireiden tietty epäspesifisyys eli toisten oireiden vaimentuminen ja toisten ylikorostuminen. (Tilvis 2001: 33.) Biologisen vanhenemisen perusilmiö on yksilöiden välisten erojen ja variaatioiden lisääntyminen. Näin ollen vanhuksiin ei voi soveltaa sellaisia tilastollisia johtopäätöksiä kuin nuoriin. Jokainen vanhus on ainutkertaisen taustan omaava yksilönsä ja sellaisena kohdattava. Vanhukset muodostavat siis hyvin vaihtelevan potilasryhmän. Varsinkin akuutissa hoitotilanteessa on vaikeuksia kyetä selvittämään vanhuksen elämän sen hetkinen kokonaistilanne ja jäljellä olevan elämän ennuste suhteessa juuri kyseiseen tapahtumaan. (Korpinen 1999: 396.) Yksittäisten elinjärjestelmien reservikapasiteetin alentuminen selittänee pitkälle sen, miksi häiriöt ja akuutit muutokset aiheuttavat nopeasti niiden toimintahäiriöitä. Akuutisti sairastuneet vanhukset hakeutuvat tai heidät tuodaan hoitoon usein lääketieteellisesti sekundaaristen syiden takia. He eivät enää tule toimeen entisessä ympäristössään, he ovat kaatuneet, heidät on löydetty lattialta tai he ovat muuttuneet sekaviksi. Syyksi paljastuu usein akuutti infektio, kuten ruusu tai pyelonefriitti, sydäninfarkti, aivoverenkiertohäiriö tai vaikkapa keuhkoembolia. (Tilvis 2001: 33.) Lähes mikä tahansa akuutti sairaus voi laukaista pahimmillaan sekavuustilan, heikentää muistitoimintaa, aiheuttaa huimausta, pahentaa masennusta, paljastua kaatuiluna tai virtsainkontinenssina tai vaikeuttaa liikkumista. Diagnoosia vaikeuttavat somaattisten sairauksien ja emotionaalisten häiriöiden oireiden päällekkäisyys ja samankaltaisuus. Mitkä fyysiset oireet johtuvat depressiosta ja mitkä depression oireet monista fyysisistä vaivoista? (Tilvis 2001: ) Monien sairauksien yhtäaikainen esiintyminen sekä runsaat lääkitykset tuottanevat ongelmia ikääntyneiden terveyteen. Tutkimuksien mukaan 88 prosenttia yli 65-vuotiaista käyttää jotakin lääkettä (Raassina 1994: 63). Esimerkiksi Yhdysvalloissa arvioidaan, että lääkkeiden yhteisvaikutukset aiheuttavat jopa 30 % vanhusten sairaalakäynneistä (Hayes 2000a: ). Puhutaankin vanhuksen tai ikääntyneen raihnaisuusasteesta, joka ilmenee moniulotteisena ongelmana, jonka taustalla ovat lähes aina sairaudet, eikä pelkästään korkea ikä (Valvanne 2001; kuvio 1). Raihnaisuusasteella voidaan arvioida ikääntyneen potilaan hoidon ja avun tarvetta (Tilvis 2001: 34 39).

13 13 KUVIO 1. Ikääntyneiden hoidon ja avun tarpeeseen vaikuttavia tekijöitä. (Valvanne 2001.) Erilaiset psyykkiset oireet ovat lisääntyneet myös eläkeikäisillä. Yli 65-vuotiailla yleinen masentuneisuus jää erityisesti vanhuksilla helposti huomaamatta, tai se yhdistetään normaaliin vanhuuteen tai elimellisiin sairauksiin. Vanhusten masentuneisuuden on todettu liittyvän muun muassa alhaiseen sosio-ekonomiseen asemaan, heikkoon terveydentilaan leskeytymiseen tai yksinäisyyteen. Varsinkin vanhimmissa ikäryhmissä yksinäisyys, johon voi olla monia syitä, on huomattava ongelma. Esimerkiksi yksin asumisen takia yksinäisyys ja turvattomuus lisääntyvät iän myötä. Ne ovat myös usein syinä hoitoon hakeutumisessa varsinkin niillä ikääntyneillä, joilla ei ole pitkäaikaista omaisapua ja etenkin niillä, jotka lisäksi asuvat yksin. (Raassina 1994: ) Kuviossa 1 on esitetty joitakin niistä monimuotoisista tekijöistä, jotka usein aiheuttavat myös ensihoidon tarvetta. Tekijät voivat yksin aiheuttaa ensihoidon tarpeen tai ne voivat yhdessä huonontaa ikääntyneen kotona selviytymistä, mikä voi siten olla syy saattaa asiakas jatkohoitoon. Ensihoidossa ikääntyneiden ja vanhusten raihnaisuuden aiheuttama hoidon ja avun tarve tulisi yhä enemmän ottaa huomioon. Vaikka avunpyyntöön johtaneet syyt ja oireet eivät aina ole lääketieteellisesti niin kiireellisiä, asiakkaalla voi silti olla akuutti pidempiaikaisen hoidon tarve. Tähän ensihoitopalvelun tulisi pystyä vastaamaan omalta osaltaan, sillä se on arvokkaassa asemassa arvioidessaan asiakkaan arjen hallintaa ja kotona selviytymistä.

14 14 3 LÄÄKINNÄLLINEN PELASTUSTOIMI Lääkinnällinen pelastustoimi on yleiskäsite, joka sisältää kaiken ensihoitopalvelun sairaalan ulkopuolella ja sairaaloissa. Se kuuluu kansanterveyslain 66/ :n mukaan terveydenhuollon toimialaan, ja on erikoissairaanhoitolain 1049/ :n mukaan osa erikoissairaanhoitoa. Sairaalan ulkopuolinen ensihoito on siis lääkinnällistä pelastustoimintaa, jota voidaan verrata perinteisiin palo- ja poliisintoimen turvallisuuspalveluihin. (Määttä 1999: ) 3.1 Sairaankuljetus ja ensihoito Sairaankuljetuksella tarkoitetaan 1994 annetun asetuksen mukaan ammattimaista asianmukaisen koulutuksen saaneen henkilökunnan toimesta sairaankuljetusajoneuvolla tai erityisajoneuvolla tapahtuvaa henkilökuljetusta ja ennen kuljetusta tai kuljetuksen aikana annettavaa ensihoitoa, joka johtuu sairaudesta, vammautumisesta tai muusta hätätilanteesta. Ensihoito määritellään asianmukaisen koulutuksen saaneen henkilön tekemäksi tilannearvioksi ja hänen antamakseen välittömäksi hoidoksi, jolla sairastuneen tai vammautuneen potilaan elintoiminnot pyritään käynnistämään, ylläpitämään ja turvaamaan tai terveydentilaa pyritään parantamaan perusvälineillä, lääkkeillä ja muilla hoitotoimenpiteillä (Sairaankuljetusasetus N:o 565/1994). Ensihoito on Suomessa käsitteenä verrattain uusi, minkä vuoksi on esimerkiksi kestänyt pitkään määritellä virallinen ammattinimeke ensihoitoa harjoittaville henkilöille. Yhdysvalloissa vastaava nimike on paramedic, jolla on kuitenkin vivahde-ero ensihoitajaan nähden. Myös ensihoito -käsitteen rinnakkaiskäsitteillä emergency care/nursing, prehospital care/nursing ja primary care/nursing saattaa olla vivahde-eroja kulttuuritaustasta johtuen. Lähdekirjallisuudessa on termejä ensihoito ja sairaankuljetus käytetty rinnakkain. Tässä opinnäytetyössä on usein käytetty termiä ensihoitopalvelu, joka sisältää sekä ensihoidon että sairaankuljetuksen. 3.2 Ensihoitopalvelu Ensihoitopalvelu on terveydenhuollon päivystystoimintaa, jonka perustehtävä on turvata äkillisesti sairastuneen ja onnettomuuden uhrin korkeatasoinen hoito tapahtumapaikalla, sairaankuljetuksen aikana ja

15 15 sairaalassa (Määttä 1999: 24). Ensihoitopalvelu on osa ensihoitojärjestelmää, jonka muodostaa maallikon (ilmoittaja), hätäkeskuksen, porrastetun kenttäensihoidon ja sairaalan päivystysalueen yhteistoiminta. Ensihoitopalvelu aktivoituu avuntarvitsijan soittaessa yleiseen hätänumeroon 112. Se on vähitellen kehittynyt äkillisesti sairastuneiden ja loukkaantuneiden potilaiden kuljettamisesta tapahtumapaikalla tehtävään perusteelliseen tilannearvioon ja potilaan tilan vakauttamiseen ensihoitotoimenpitein. (Kuisma Martikainen 1998.) Ensihoitopalvelu pyrkii saamaan potilaan hoidon alkamaan niin ajoissa, että potilas mahdollisimman usein voi palata sairastumista edeltäneeseen elämäntilanteeseensa. Toissijainen tarkoitus on ohjata potilaat käyttämään oikein terveydenhuollon päivystyspalveluja. Jos jo kohteessa pystytään kyllin luotettavasti määrittämään, ketkä potilaat voivat turvallisesti hakeutua tutkimuksiin seuraavana arkiaamuna ja ketkä tulee kuljettaa suoraan keskussairaalaan, tästä hyötyvät kaikki. Siten ensihoitopalvelu mahdollistaa päivystyspalvelujen järkeistämisen myötä merkittävät kustannussäästöt. (Kinnunen Murtomaa 1997: 1 4.) 3.3 Riskinarvio ja täsmennetty tilannearvio Jokainen hätäpuhelu hätänumeroon 112 käsitellään mahdollisimman huolellisesti ja järjestelmällisesti, jotta tehtävän luonne ja kiireellisyys voidaan määrittää. Tätä kutsutaan riskinarvioksi. (Määttä 1999: 26.) Hätäpuhelun perusteella valitaan kutakin tapausta kuvaava avainsana, jonka mukaan tiedetään siihen liittyvä keskimääräinen riski ja voidaan hälyttää tehtävään tarkoituksenmukaisimmat yksiköt (Kinnunen Murtomaa 1997: 1 15). Helsingissä käytettävät avainsanat eli koodit ovat nähtävillä liitteessä. Suomessa käytetään yleisimmin neljää kiireellisyysluokkaa: A, B, C, D: * A-tehtävä: peruselintoimintojen (hengitys, verenkierto, tajunta) vakava häiriö tai ilmeinen uhka sellaisesta * B-tehtävä: peruselintoimintojen häiriön mahdollisuutta ei pystytä poissulkemaan tai tiedot puutteellisia, ja sen vuoksi uhka tuntematon * C-tehtävä: peruselintoimintojen vähäinen häiriö tai muu syy, jonka vuoksi sairaankuljetuksen tarve on ilmeinen tai tilanne on vähintäänkin tarkistettava paikan päällä * D-tehtävä: päivystysluonteinen kiireetön sairaankuljetustehtävä tai aikatilaustehtävä.

16 16 Kiireellinen sairaankuljetus käsittää kaikki päivystysluonteiset sairaankuljetustehtävät (A, B, C, D). Paikkakuntakohtaisesti voidaan käsite rajoittaa vain korkeariskisiin tehtäviin, kuten Helsingissä (A, B, C). Muu sairaankuljetus käsittää kiireettömät aikatilaustehtävät sekä sairaala- ja hoitolaitossiirrot. (Määttä 1999: ) Asiakkaan kohtaava ammattilainen tekee täsmennetyn tilannearvion, jonka perusteella valitsee myös lopullisen avainsanan eli kuljetuskoodin. Kuljetuksen syytä ilmoitettaessa hätäkeskukselle käytetään samoja avainsanoja kuin hälytystä annettaessa. (Kinnunen Murtomaa 1997: 4 11.) Hätäkeskuksen antamassa hälytyskoodissa on siis kyse riskinarviosta. Kuljetuskoodi selvittää paremmin, mistä todella on kysymys. Sairaankuljetusajoneuvoa tulisi käyttää vain silloin, kun se potilaan sairauden laadun vuoksi on tarpeen (Kinnunen Murtomaa 1997: 4 13). Joka tapauksessa ensihoitopalvelun ammattilaiset haastattelevat ja tutkivat potilaan asianmukaisesti, potilaan peruselintoiminnot mitataan ja epäselvissä tilanteissa tai jatkohoidon varmennukseksi voidaan vielä konsultoida päivystävää ensihoitolääkäriä. Avunpyyntöön johtaneet syyt tai oireet eivät aina ole ensihoidollisesti niin merkityksellisiä, että asiakasta kuljetettaisi jatkohoitoon. On mahdollista, että potilas hakeutuu jatkohoitoon esimerkiksi taksilla, jolloin kuljetuskoodin sijasta käytetään koodia X-4. Kymmenen Helsingissä käytössä olevaa X-koodia on selvitetty liitteessä. 3.4 Porrastettu vaste Terveydenhuollon palvelut jaetaan kolmeen eri tasoon: perusterveydenhuoltoon (terveyskeskus), perustason erikoissairaanhoitoon ja erityistason erikoissairaanhoitoon. Ensihoitojärjestelmän peruspalveluja tuottavat hätäkeskus ja perustason sairaankuljetusyksiköt. Hoito- ja lääkäriyksiköt ovat erityispalveluja. Perus- ja hoitotason toiminnallinen raja ei vastaa kuitenkaan perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon rajapintaa. (Määttä 1999: ) Perus- ja hoitotason sairaankuljetus on määritelty sairaankuljetusasetuksessa. Hoitotason yksikön valmius perustuu henkilöstön osaamiseen, hoitovälineisiin ja lääkevalikoimaan. Porrastettu vaste tarkoittaa sitä, että korkeariskiseen tehtävään hälytetään ensimmäisenä mikä tahansa ammattiapuun pystyvä yksikkö eli ensivasteyksikkö, joka tavoittaa potilaan nopeimmin. Lisäksi kohteeseen hälytetään hoitotason yksikkö ja tarvittaessa edelleen lääkäriyksikkö. Porrastettu vaste mahdollistaa yksiköiden taloudellisen ja tarkoituksenmukaisen käytön, edellyttäen kuitenkin hätäkeskuksen riskinarviointitaitoja. (Kuisma Martikainen 1998.)

17 Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitojärjestelmä Ensihoitojärjestelmien rakenteissa ja toimintamalleissa on huomattavia eroja niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Yksi merkittävistä ohjaavista tekijöistä on väestöpohjan laajuus ja tyyppi. (Kuisma Martikainen 1998.) Helsingissä ohjaavana tekijänä on (2001/2002) asukkaan väestö, mikä Helsingin kokoiselle elsingin kokoisellejhhhiialueelle sijoittuessaan tekee järjestelmästä pohjoismaisittain jaoteltuna kaupunkimaisen (Helsingin kaupungin tietokeskus 2001; Kuisma Martikainen 1998). Kansainvälisesti kaupunkiympäristössä arvioidaan tarvittavan yksi perustason sairaankuljetusyksikkö jokaista asukasta kohden ja vastaavasti yksi hoitotason yksikkö alkavaa asukasta kohti (Määttä 1999: 30). Parhaat hoitotulokset on raportoitu järjestelmistä, joissa on yksi yhtenäinen hätänumero, yksiköt on alueellisesti hajautettu, hoidon taso on porrastettu (perus- ja hoitotaso) ja lääketieteellinen johtamisjärjestelmä on vankka (American Heart Association 1992). Helsingissä tämä edellä kuvattu järjestelmämalli toteutuu muilta osin paitsi yksiköiden laskennallisilta mitoitusperusteiltaan. Helsingin pelastuslaitos on alueellisesti hajautettu kahdeksaan eri pelastusasemaan, jotka sijaitsevat Kalliossa (Keskuspelastusasema), Erottajalla, Haagassa, Käpylässä, Malmilla, Mellunkylässä, Kipparlahdessa ja Suomenlinnassa. Lisäksi Myllypurossa on ambulanssiasema, jossa päivystää perustason sairaankuljetusyksikkö. (Helsingin kaupungin pelastuslaitos. Vuosikertomus 2000.) Hoidollisesti yksiköt on porrastettu kolmeen tasoon, jossa lääkäriyksikkö vastaa kenttätoiminnan johtamisesta sekä korkeariskisten potilaiden hoidosta. Toisella tasolla on rajoitetun ensihoidon yksiköt eli hoitotason yksiköt ja kolmannella perustason hoidon valmiudessa olevat yksiköt. Ensivasteyksikköinä toimivat pelastusyksiköt voivat toimia sekä perustason että rajoitetun ensihoidon yksikköinä, mutta ne eivät kuljeta potilaita jatkohoitoon. Porrastettu hoitovalmius optimoi resurssien käytön sekä mahdollistaa toiminnallisesti ja taloudellisesti tarkoituksenmukaisen hoidon kohdistamisen tehtäväkohtaisesti potilaan tarvitseman hoidon kiireellisyyden perusteella. Helsingin pelastuslaitoksella on välittömässä lähtövalmiudessa seuraavat yksiköt: * lääkäriyksikkö * lääkintäesimiehen yksikkö * 3 rajoitetun ensihoidon sairaankuljetusyksikköä * 7 perustason sairaankuljetusyksikköä * 6 pelastusyksikköä ensivasteyksikkönä * 2 raskasta pelastusyksikköä ensivasteyksikkönä.

18 18 Yksiköiden maantieteellinen hajauttaminen ja monikäyttöisyys nostavat tuottavuutta ja minimoivat hoidon alkamisen viivettä, joka on yksi ensihoitopalvelun kriittisimpiä tuotantotekijöitä. Päivystävän ambulanssilääkärin palvelut tuottaa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin ensihoitoyksikkö, joka kuuluu kirurgian toimialaan. (Helsingin kaupungin pelastuslaitos. Toimintakertomus 2001: 6 9.) Ensihoitojärjestelmä perustuu pelastuslaitoksen moniosaaja-konseptiin ja synergiseen palvelutuotantomalliin, jossa palomies-sairaankuljettajat hallitsevat ammattitaidolla potilaan hoidon lisäksi myös pelastustoimen tehtävät. Hoitavaan henkilöstöön kuuluu lisäksi Helsingin pelastuslaitoksella ainoastaan ensihoitotyötä tekeviä terveydenhuollon tutkinnon suorittaneita henkilöitä. Pelastustoimen, ensihoitopalvelun, hätäkeskuksen ja väestönsuojelun toiminnan keskittäminen yhteen organisaatioon sekä hyvä yhteistyö mahdollistavat terveyden ja turvallisuuden tuottamisen kustannustehokkaasti. Helsingin pelastuslaitoksen lääkintäyksikön toiminnan kehittämistä ohjaa tavoitetila olla paras palvelussa ja hoidossa sekä yhteisönä turvallinen ja kehittyvä. Tavoitetilan mittarina toimivat asiakastyytyväisyystulokset, hoidolliset tulokset, henkilöstötyytyväisyystulokset sekä toimintaa kuvaavien tulosten positiivinen kehityssuunta. (Helsingin kaupungin pelastuslaitos. Vuosikertomus 2000.)

19 19 4 KATSAUS AIEMPIIN TUTKIMUKSIIN 4.1 Tulevaisuudentutkimus tutkimusmenetelmänä Tulevaisuus on yhteiskunnan eri tasoilla nykyhetkessä tapahtuvan ajattelun, tuntemisen, suunnittelun ja päätöksenteon tulos. Siitä riippumatta, harjoitetaanko yhteiskunnassa systemaattista tulevaisuuden tutkimusta vai ei, kaikki hyödyllinen tieto, yhteiskunnallinen suunnittelu ja päätöksenteko sekä inhimillinen toiminta yleensäkin suuntautuvat tulevaisuuteen. (Vaarama Hurskainen 1993b: 44.) Tulevaisuudentutkimuksen keskeisenä tutkimuskohteena on nykyisyys, ja sille luonteenomaista on vaihtoehtoisuus. Tulevaisuus on joukko erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. (Metsämuuronen 2001: 7.) Tulevaisuudentutkimus on monitieteellistä tutkimustoimintaa, joka kuvaa, selittää ja ymmärtää laaja-alaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niihin liittyviä eri elämänalueiden muutos- ja kehitysprosesseja (Luoto ym. 1999: 9). Se voidaan määritellä joukoksi erilaisia lähestymistapoja, joilla tuotetaan väitteitä tulevaisuudesta. Taustalla voi olla erilaisia tiedon intressejä, objektiivisia tai subjektiivisia metodeja, kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia menetelmiä. Tulevaisuudentutkimuksen tuottama ymmärrys erilaisten päätösten ja toimintavaihtoehtojen mahdollisista seurausvaikutuksista tulevaisuudessa auttaa tekemään nykyhetken päätöksiä entistä tietoisempina niiden vaikutuksista pitkällä aikavälillä. (Vaarama Hurskainen 1993b: ) Soveltavana toimintana tulevaisuudentutkimus keskittyy käytännön ongelmien ratkaisuun. Tulevaisuudentutkimuksessa tarkastellaan yhteiskuntaan vaikuttavia kehitystrendejä erityisestä tulevaisuuden tietämisen intressistä käsin, tarkoituksena yhdistää eri tieteenaloilla saatuja tutkimustuloksia kokonaisuuksiksi. Tulevaisuudentutkimuksen yleisenä tarkoituksena on myös auttaa päätöksentekijöitä tekemään parempia valintoja yhteisen tulevaisuuden hyväksi. (Luoto ym. 1999: 9.) Tulevaisuudentutkimuksen erityispiirre on epävarmuus ja epäjatkuvuuksien olemassaolon mahdollisuus, minkä ansiosta se sopii hyvin julkishallinnon ohjaamiseen ja erityisen hyvin sen strategiseen suunnitteluun ja kehittämiseen. Julkisella sektorilla korostetaan voimakkaasti strategista suunnittelua, liikelaitoistamista, maksullisuutta, tulosohjausta ja tulosvastuullisuutta, tarkoituksenmukaisuutta, tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Virhearviointien lieventämiseksi olisi tärkeää tässä prosessissa katsoa tulevaisuuteen, jossa toiminnan ehdot syntyvät, sillä organisaatiot toimivat suunnittelun ja toimintastrategian

20 20 sekä siihen saumattomasti kytkeytyvän operatiivisen toiminnan kautta. Sopiva aikajänne suunnittelulle ja kehittämiselle olisi vuotta. (Niemi 1990.) Niin sanotut megatrendit ovat ilmiöitä, jotka tulisi aina jollakin tavalla ottaa huomioon mietittäessä tulevaisuutta. Sosiaali- ja terveysalan keskeisiä megatrendejä ovat globalisoituminen, kestävän kehityksen mukaisen kehityksen tarve, julkisen sektorin roolin muutos, väestön ikääntyminen, teknologinen kehitys sekä eri muodoissa tapahtuvan kulttuurisen syrjäytymisen vahvistuminen. Viime vuosina on Suomessa panostettu voimakkaasti ennakkotoimintaan ja tulevaisuuden kehityksen arviointiin. (Kaivo-oja Suvinen 2002: 11.) Yksi hyvin tärkeä megatrendi sosiaali- ja terveysalan toiminnan kehittämisen kannalta on väestön ikääntyminen ja keski-iän kohoaminen. Tämä megatrendi asettaa uusia vaatimuksia sosiaali- ja terveysalan piirissä tuotettaville palveluille, kun asioita tarkastellaan asiakasnäkökulmasta. Tulevina vuosina vanhusvaltaistuminen etenee ja erityisen suuri merkitys on suurten ikäluokkien siirtymisellä eläkkeelle jo noin vuodesta 2010 alkaen. (Kaivo-oja Suvinen 2002: 18.) Väestötutkimuksen tiedot vaaratekijöistä ja sairauksien yleisyydestä antaisivat periaatteessa mahdollisuuden ennusteisiin, mutta niitä on 1990-luvulla tehty varsin vähän. Tietokanta ja tutkimusrekisteri vuosina valmistuneista tai käynnissä olevista tulevaisuudentutkimuksista sisältää vain muutamia terveydellisiin kysymyksiin liittyviä, suurelta osin alueellisia hankkeita. Tekeillä olleet terveydelliset hankkeet liittyivät hoitotieteisiin, hoitoteknologiaan, kuten apuvälineiden kehittämiseen tai syöpätautien alueittaiseen kehitykseen. (Luoto ym. 2000: 12.) Luodon ym. (2000) mukaan terveyden tulevaisuudentutkimusta ei vuonna 2000 tehty Turun Kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa eikä muualla Suomessa. Käynnissä oli tosin erilaisia selvityksiä etenkin iäkkäiden hoidon järjestämisestä tulevaisuudessa osana kunnallisten palvelujen suunnittelua. 4.2 Ikääntyminen ja palvelujen tarve Lea Rissanen (1999) on Oulun yliopiston hoitotieteen- ja terveyshallinnon laitoksella tutkinut vanhenevien ihmisten kotona selviytymistä. Pro gradussa kuvaillaan Siuruan alueen yli 65-vuotiaiden terveyttä, toimintakykyä ja sosiaali- ja terveyspalveluiden koettua tarvetta ja käyttöä heidän itsensä arvioimana. Tutkimus tehtiin keväällä 1994 Pudasjärven kunnan yli 65-vuotiaille (N=158) strukturoidulla haastattelulomakkeella, jossa oli myös avoimia kysymyksiä. Lopulliseen tutkimukseen tuli 127 henkilöä (vastausprosentti 80 %).

21 Tutkimus osoitti tutkimukseen osallistuneiden käyttäneen vähän sosiaali- ja terveyspalveluja. Rissasen mukaan tulos poikkesi osin aiemmista tutkimuksista, ja hän ehdottaakin jatkotutkimukseksi arviointia kaupunkioloissa asuvien ihmisten terveydestä, toimintakyvystä ja palvelujen tarpeesta. Hän mainitsee, että tiiviissä kyläyhteisössä ihmiset pitävät huolta toisistaan, mutta kaupunkiolosuhteissa vanheneva ihminen saattaa jäädä yksin etenkin, jos hän ei kuulu minkään palvelujärjestelmän piiriin. Luomahaara, Peiponen, Vaarama ja Voutilainen (2001) tuovat raportissaan Koko kunta ikääntyneiden asialle esiin näkökulmia ikääntyneiden itsenäiseen selviytymisen sekä hoidon ja palvelun kehittämiseen. Heidän mukaansa palvelutarjonnan tulisi perustua ikääntyneiden tarpeisiin ja muuttua niiden myötä. Ikäihmisillä on avuntarvetta lähinnä siivouksessa ja asioinnissa. Iän myötä yhä enemmän myös kodinhoidossa, ruuanlaitossa, henkilökohtaisessa hygieniassa, pukeutumisessa, riisuuntumisessa sekä syömisessä ja wc-toiminnoissa. Alentunut toimintakyky on palveluiden käytön yleisin peruste ja mitä suuremmaksi avuntarve kasvaa, sitä useammin käännytään sosiaali- ja terveystoimen puoleen. Alentuneen toimintakyvyn ohella tarpeeseen liittyvät tutkimusten mukaan myös yksin asuminen, puutteelliset asunnot ja asuinympäristöt sekä omien tukihenkilöiden puute. Luomahaaran ym. mukaan paikallisessa palvelutarpeen arvioinnissa päästään pitkälle jo määrittämällä muun muassa väestön ikärakenne ja siinä tapahtuvat muutokset ikäryhmittäin vuosina Markku Hyypiä (1997) on tutkinut helsinkiläisten terveyspalveluiden käyttöä palvelujärjestelmien näkökulmasta. Tutkimuksessa on kiinnitetty erityishuomiota palvelujen suurkäyttäjiin, joilla tarkoitetaan niitä ihmisiä, jotka käyttivät usein terveydenhuollon eri palvelujärjestelmiä. Tutkimuksen aineistona on ollut Stakesin niin sanottu HILMO-2-koeprojektin tiedosto, joka koskee vuotta Se käsittää Helsingin terveysviraston poistoilmoitukset mukaan lukien osuussairaaloiden tiedot ja avohoitokäynnit, terveysviraston tiedot sairaaloiden ja terveyskeskusten avohoidosta, KELA:n tiedot sairausvakuutuskorvauksista yksityislääkärien osalta sekä Tilastokeskuksen tiedot kuolleista helsinkiläisistä vuonna Käytettävissä olevan aineiston analyysin mukaan Hyypiä toteaa, että kolme neljästä helsinkiläisestä käytti terveydenhuollon palveluita vuonna Hoitotapahtumia näillä potilailla oli yli 2,5 miljoonaa. Käyntikertoja potilasta kohti oli keskimäärin vajaat seitsemän. Ikäryhmästä vuotiaat palveluita käytti 87 %, vuotiaista sekä vuotiaista 91 % ja vanhimmista, vähintään 85-vuotiaista vanhuksista palveluita käyttivät lähes kaikki, 95 prosenttia. Hyypiän mukaan yli 65-vuotiaiden osuus vuoden 1993 koko potilasmäärästä oli yhteensä 18 prosenttia. 21

22 22 Juhani Lehto (1997) on käsitellyt raportissaan Rahoituksen ja rakenteen muutoksia sosiaali- ja terveyspalveluissa palvelurakenteen muutoksia yli 75-vuotiaiden ikäryhmän osalta vuosina Raportista selviää, että samaan aikaan kun terveyskeskussairaaloiden keskimääräinen hoitojakson pituus lyheni 23 % ja vanhainkodissa asuvien osuus väheni 19 %, niin somaattisen erikoissairaanhoidon avohoitokäynnit lisääntyivät peräti 37 %:lla. Ikääntyneiden osalta suurin osa näistä erikoissairaanhoidon avohoitokäynneistä toteutuu ensihoitopalvelun kuljettamana. (Lehto 1997: 35; Hayes 2000b: ) Avohoidon lisääntyminen johtaa väistämättä kasvavaan tehtävämäärään ja uusiin vaatimuksiin pelastuslaitoksen ensihoitopalvelulle. Näin ollen voitaneen todeta, että ensihoitopalvelun rooli ikääntyvän väestön määrän kasvaessa korostuu. Avohoidon lisääntyessä tulisikin sosiaali- ja terveystoimen tehdä yhteistyötä pelastustoimen kanssa suunnitellessaan laajentuvaa palvelumallia (Sonkin 2000: 21). Aiemmissa tutkimuksissa analysoitiin eri palvelujärjestelmien merkitystä, palvelujen tarkoituksenmukaista kohdentamista ja toimivuutta sekä hoidon tarvetta. Niissä on kuitenkin lähinnä tutkittu ikääntyneiden itsenäisen selviytymisen esteitä ja alentuneen toimintakyvyn kannalta päivittäisiä avuntarpeita sekä selvitetty kotiavun mahdollista tarvetta enemmänkin sosiaalitoimen näkökulmasta. Kuitenkin myös yhteistyö eri ammatillisten ryhmien ja palvelujärjestelmien välillä on oleellinen. Aiemmissa tutkimuksissa ei ole ensihoitojärjestelmää tutkittu osana palveluverkostoa, vaikka se on kuitenkin kiistatta tärkeä osa terveydenhuoltoa. Lehdon (1997) raportti käsittelee välillisesti ensihoitoon vaikuttavaa asiaa, Hyypiäkään (1997) ei ulota tutkimustaan ensihoidon piiriin. Väestön ikääntyessä toimintakyky siis alenee, jolloin taas avunja palvelujen tarve kasvaa. Laaja ja moniammatillinen katsantokanta tähän seikkaan on kehitykselle edullinen. Jotta voitaisiin ymmärtää ikääntymisen vaikutuksia ensihoitoon, on ymmärrettävä ikääntymistä syvällisemmin monesta eri näkökulmasta. Todettakoon yhteenvetona, että mikäli ikääntyneiden palvelutarpeiden määrityksessä esiinnousseita palveluita ei ole riittävästi tarjolla, heijastuu tämä suoraan muun muassa Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitopalvelun käyttöön.

23 23 5 TUTKIMUSONGELMAT Tämän opinnäytetyön tutkimusongelmat ja osaongelmat ovat seuraavat: Ikääntyneiden ensihoitotehtävät Helsingin pelastuslaitoksella vuonna 2001? * Kuinka paljon yli 65-vuotiailla oli ensihoitotehtäviä? * Mitkä olivat keskeisimmät ikääntyneiden ensihoitotehtävät? Kuinka paljon yli 65-vuotiaiden ensihoitotehtävät lisääntyvät vuoteen 2025 mennessä?

24 24 6 KESKEISET NÄKÖKULMAT JA TYÖN TAVOITE Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on saada kuvailevaa tietoa Helsingin yli 65-vuotiaiden ensihoitopalvelun tarpeesta tulevaisuudessa. Tutkimuksen pohjana ovat vuoden 2001 yli 65-vuotiaiden ensihoitotehtävät, niiden määrä ja tehtävätyypit, Helsingin väestöennuste sekä yleiset sairastuvuusennusteet. Aihetta tarkastellaan tässä työssä ensihoidon näkökulmasta tulevaisuuden tutkimuksen menetelmiä hyödyntäen. Mitä vaikutuksia ikääntyneiden suhteellisen määrän kasvu tuo ensihoitopalveluun Helsingissä? Miten se vaikuttaa tulevaisuudessa ensihoitotehtävien määrään, ensihoidon resursseihin, kuten työntekijöihin, koulutukseen tai kalustoon? Ilmiötä olisi mahdollista tarkastella myös perhepolitiikan, eläkepolitiikan, työvoimapolitiikan, kustannusten tai esimerkiksi asiakkaan tai muun yhteiskunnan näkökulmasta. Tässä opinnäytetyössä näitä ei kuitenkaan huomioida. Myöskään muihin sosiaali- ja terveystoimen palvelujärjestelmiin kuin ensihoitoon ei tässä opinnäytetyössä paneuduta sen syvällisemmin. Opinnäytetyön tavoitteena on arvioida yli 65-vuotiaiden suhteellisen määrän kasvua ja sen vaikutusta Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitotehtävien lisääntymiseen. Tavoitteena on selvittää, mikä on ollut ensihoitopalvelun tarve vuonna 2001, kartoittamalla yli 65-vuotiaiden ensihoitotehtävät ja arvioida, mikä se tulevaisuudessa voi olla, laatimalla vuoteen 2025 asti tehtävämääräennuste koskien ikääntyvää väestöä. Työssä selvitetään myös vuoden 2001 ikääntyneiden keskeisimmät avunpyyntöön johtaneet syyt tai oireet, jotka aiheuttivat ensihoitopalvelun tarvetta. Lisäksi pohditaan yli 65-vuotiaiden asiakkaiden, ensihoidollisesti merkittävien sairauksien muutosta tulevaisuudessa yleisten sairastuvuusennusteiden pohjalta. Opinnäytetyö voi toimia keskustelunavauksena tai suuntaa antavana suunniteltaessa tulevaisuuden ensihoitopalvelujen tuottamista ja kohdentamista Helsingissä. Opinnäytetyö soveltuu ensihoitaja AMKopiskelijan tekemäksi, koska ensihoitaja voi työssään toimia muun muassa erilaisissa kehittämis-, projekti- ja asiantuntijatehtävissä (Opinto-opas 2001).

25 25 7 TYÖTAVAT JA MENETELMÄT Aineisto on kerätty Helsingin pelastuslaitoksen arkistosta käyttämällä valintaperusteena ainoastaan potilaan ikää (>65) ja muina haettavina tietoina tehtävää suorittanutta yksikköä (aluetta), kuljetuskoodia tai mahdollista X-koodia sekä potilaan sukupuolta. Tällöin on minimoitu eettiset ongelmat, joita voisi syntyä käsiteltäessä potilaiden tarkempia henkilöllisyystietoja. Kartoitus ja ennuste väestön ikääntymisen vaikutuksesta Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitopalveluun tehdään vuoden 2001 tammi-, elo- ja syyskuun ensihoitotehtävien perusteella. Mukaan otetut talvi-, kesä- ja syyskuukaudet kuvaavat vuodenajoissa tapahtuvaa vaihteluväliä. Kolmen kuukauden aineiston perusteella arvioitiin koko vuoden 2001 ensihoitotehtävämäärä kertomalla luvut neljällä. Aineiston keräsi keväällä 2002 sairaankuljettaja Sari Haajanen Helsingin pelastuslaitokselta osana kehittämisprojektia, jonka tavoitteena on ikäihmisten ensihoidon laadun parantaminen. Aineisto kerättiin manuaalisesti kaikista Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitokertomuksista, joita kolmen kuukauden aikana oli kaikkiaan 8540 kappaletta. Näistä yli 65-vuotiaiden ensihoitokertomuksia oli 2362 kappaletta. Tarvittavat tiedot kertomuksista taulukoitiin kuljetus- ja X-koodeittain (liite) sekä ikäryhmittäin Microsoft Excel -ohjelmalla, ja tämän taulukon pohjalta tutkimusongelmiin vastattiin tässä opinnäytetyössä. Ikäryhmät ovat seuraavat: * * * * * * 90 Tehtävämääräennuste on laadittu yhteistyössä Helsingin kaupungin tietokeskuksen yliaktuaari Pekka Vuoren kanssa käyttäen Helsingin pelastuslaitoksen arkistosta saatuja tietoja. Vanhusväestön määrän suhteellisen kasvun vaikutusta ensihoitotehtävämäärien lisääntymiseen on arvioitu käyttämällä ikäryhmittäisiä tietoja vuoden 2001 tammi-, elo- ja syyskuun ensihoitotehtävistä. Olemassa olevasta yli 65-vuotiaiden väestömäärästä (=a) on ikäryhmittäin laskettu prosenttiosuus (=p) niille asiakkaille, jotka käyttivät ensihoitopalveluja (=b). 100 b p = a

26 26 Ennuste saatiin, kun ikäryhmittäinen ensihoitopalveluja käyttävien prosenttiosuus (=p) suhteutettiin väestöennusteeseen (taulukko 1) kustakin ikäryhmästä kunakin vuonna erikseen olettaen, että ensihoitopalveluja käyttävien osuus kussakin ikäluokassa pysyy vakiona. Vastaavaa menetelmää on käytetty esimerkiksi Sihvon (1989) tutkimuksessa 65 vuotta täyttäneen väestön avun tarpeesta. Ennustetta tarkastellaan tässä opinnäytetyössä viiden vuoden välein vuosina Tehtävämääräennustetta laskettaessa ei ole huomioitu muita muuttujia kuin ikääntyvän väestön määrän suhteellinen kasvu. Ennusteessa ei siis ole huomioitu muuan muassa lainkaan väestön muuttoliikkeen, terveydentilan, hoitopaikkojen ja -käytäntöjen mahdollisia muutoksia. Näitä tekijöitä tarkastellaan pohdinnassa.

27 27 8 TULOKSET 8.1 Ensihoitotehtävien määrä ja ennuste Tutkimuksen aineisto kerättiin Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitokertomuksista, joita kolmen kuukauden otoksen aikana oli kaikkiaan 8540 kappaletta. Näistä yli 65-vuotiaiden ensihoitokertomuksia oli 2362 kappaletta. Koko vuoden yli 65-vuotiaiden ensihoitotehtävämääräksi arvioitiin 9448 tehtävää, joka saatiin siis kertomalla kolmen kuukauden 2362 tehtävää neljällä. Tämä kattoi 28 % kaikista Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitotehtävistä. KUVIO 2. Vuoden 2001 Helsingin pelastuslaitoksen yli 65-vuotiaille asiakkaille suorittamien ensihoitotehtävien määrät ikäryhmittäin. Kuviossa 2 on kuvattu yli 65-vuotiaiden ensihoitotehtävät ikäryhmittäin vuonna Eniten avunpyyntöjä on ollut vuotiaiden ikäryhmässä, jossa niitä kolmen kuukauden otoksen perusteella arvioitiin koko vuonna olleen 1988 kappaletta. Lähes samalla tasolla määrät olivat ikäryhmissä vuotiaat 1956 tehtävää ja vuotiaat 1920 tehtävää. Nuorimmassa ikäryhmässä ensihoitotehtäviä oli 1560 kappaletta, vuotiailla 1316 kappaletta ja vanhimmassa ikäryhmässä jo lähes puolet vähemmän eli 708 kappaletta. Ennuste yli 65-vuotiaiden asiakkaiden ensihoitotehtävien määristä laadittiin vuoden 2001 aineiston pohjalta. Olemassa olevasta yli 65-vuotiaiden väestömäärästä (taulukko 1) laskettiin ikäryhmittäin