TYÖJÄRJESTYS ESITYKSET

Transkriptio

1 TYÖJÄRJESTYS JA ESITYKSET Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) r.y.n kahdeksannelle varsinaiselle edustajakokoukselle Edustajakokous pidetään Helsingin työväentalon juhlasalissa alkaen sunnuntaina 28 päivänä toukokuuta 1961 klo 11.

2 Helsinki Kirja-Mono Oy. 1

3 TYÖJÄRJESTYS Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) r.y.n kahdeksannessa sääntömääräisessä edustajakokouksessa 28. ja sitä seuraavina päivinä toukokuuta ig6i. 1. Kokouksen alkutoimenpiteet: a) kokouksen avaus, b) kutsuvieraiden tervehdykset, c) edustajain nimenhuuto, d) kokouksen päätösvaltaisuuden toteaminen. 2. Kokous virkailijain vaalit: a) puheenjohtajain vaali, b) sihteerien vaali, c) pöytäkirjan tarkastajain vaali, d) ääntenlaskijani vaali. 3. Kokouksen työjärjestyksen ja kokoussääntöjen hyväksyminen. 4. Valiokuntien vaalit: a) järjestävä valiokunta, b) yleisvaliokunta, c) sääntövaliokunta, d) järjestömuotovaliokunta, e) raha-asiain valiokunta, f) valistusasiain valiokunta. 5. Kertomukset SAK:n toiminnasta vuosilta SAK:n sekä sen kustantamien lehtien»palkkatyöläinen» ja»löntagaren» tilikertomukset vuosilta Vastuuvapauden myöntäminen työvaliokunnalle ja valtuustolle. 8. Katsaus toimintaan vuoden 1961 aikana. 9. Edustajain päivärahan suuruuden määrääminen.

4 10. Palkka- ja talouspoliittiset esitykset (siv. 5 70). 11. Järjestödemokratiaa, -muotoja, liittorajoja sekä jäsenyyttä koskevat esitykset (siv ). 12. Järjestökasvatus-, valistus- ja opintotyötä koskevat esitykset (siv ). 13. Sosiaalipoliittiset esitykset (siv ). 14. Sekalaisia esityksiä (siv ). 15. SAK:n puheenjohtajan ja toisen puheenjohtajan vaali. 16. SAK:n työvaliokunnan varsinaisten jäsenten, henkilökohtaisten varajäsenten ja yleisvarajäsenten vaali. 17. SAK:n valtuuston vakinaisten ja varajäsenten vaali. 18. SAK:n tilintarkastajain ja heidän varamiestensä vaali. 19. Kokouksen lopettaminen.

5 10. Palkka- ja talouspoliittiset esitykset SAK:n talouspoliittinen ohjelma Yleinen kehitys N.s. markkinatalousmaiden sodanjälkeisessä talouspolitiikassa ja taloudellisessa kehityksessä voidaan todeta eräitä melko selviä yleisiä piirteitä. Viime vuonna tapahtunutta kehitystä sävytti voimakkaana pyrkimys palauttaa n.s. klassillinen, kapitalistinen kilpailujärjestelmä, jota 1930-luvun maailmanpula ja sitä seuranneet pyrkimykset harjoittaa suunnitelmallista työllisyyspolitiikkaa olivat järkyttäneet, ja jonka palauttamiselle sotatalous ja sodanjälkeinen jälleenrakennusvaihe eivät antaneet mahdollisuuksia. Pyrkimys vapautua poikkeusaikojen detaljisäännöstelystä oli sinänsä varsin luonnollinen ja sai osaksensa kaikkien kansalaispiirien kannatuksen. Mutta kehitys on viety paljon pitemmälle: siitä on muodostunut johdonmukainen ja tietoinen pyrkimys romuttaa kaikenlainen, täystyöllisyysajatukseen perustuva suunnitelmatalous, ja korvata se ostovoimaisen kysynnän ja rahan harjoittamalla»näkymättömällä» säännöstelyllä. Olennaista tälle järjestelmälle on, että rahan liikkeet ja rahapääoma, t.s. kulta- ja valuuttavarannot määräävät kansainvälisen kaupan ja eri kansojen tuotannon laajuuden. Ei kysytä, missä määrin kunkin maan tuotantovaroja ja työvoimaa käytetään tuotannossa, vaan yksinomaan, onko kunkin maan talous»sopusoinnussa» kapitalistisen maailman työnjaon kanssa, ja pystyykö se suorittamaan kaikki maksunsa»kovassa» vaihdettavassa valuutassa. Taloudellinen ratkaisuvalta on siirtymässä tuotannon por taasta pankkien konttoreihin. Ettei tämä järjestelmä ollenkaan ota huomioon kunkin maan taloudellisen toiminnan laajuutta, ei kaikkialla haluta nähdä tai myöntää. Päinvastoin väitetään, että juuri tämä järjestelmä sen jo kerran kärsimästä täydellisestä romahduksesta huolimatta turvaa hyvinvoinnin ja nopean taloudellisen kasvun. Kuvitellaan, että vanha kultakantajajärjestelmä on nyt niin perinpohjin korjattu ja vahvistettu, ettei maailmanpula voi enää toistua. Viitataan erilaisiin n.s.»sisäänrakennettuihin vakauttajiin». Julkinen talous on muka niin suuresti laajentunut, että tämä jo sinänsä riittää vakavampien lamakausien ehkäisemiseksi. Kuitenkin on viime vuosina monessakin maassa voitu todeta, että nimenomaan matalasuhdanteiden aikana pyritään supistamaan julkisia menoja, jotta nämä eivät omalta osaltaan myötävaikuttaisi valuuttavarantojen supistumiseen. On myös viitattu siihen, että eri maiden pankkijärjestelmät ovat nyt 5

6 niin paljon vahvemmat, etteivät sellaiset pankkivararikot ja luottokriisit kuin 30- luvulla enää voi toistua. Edistymistä on tässä suhteessa epäilemättä tapahtunut, mutta tämä ei muuta sitä ydintosiasiaa, että pankkien maksukyky edelleen turvataan rahapolitiikkaa kiristämällä. On myös esitetty, että sodan jälkeen perustetut kansainväliset pankit pystyvät auttamaan tilapäisiin maksuvaikeuksiin joutuneita maita. Miten riittämättömät nämä mahdollisuudet ovat, siitä antaa Yhdysvaltain maksutaseongelma selvän kuvan. Ja silloinkin, kun kansainvälistä valuuttaluottoa on myönnetty, on siihen liittynyt vaatimus, että lainansaajamaan pitää»saneerata», t.s. supistaa, taloudellista toimintaansa. Kuvaavaa tässä suhteessa on n.s. kehitysmaiden tilanne. Saatujen lainojen kuoletus- ja korkomaksut ylittänevät jo yleisesti uuden avun määrän.»sisäänrakennettujen vakauttajien» joukkoon on luettu myös ammattiyhdistysliike. On väitetty, että järjestöt ovat yleensä niin vahvoja, että ne pystyvät ehkäisemään elintason ja ostokyvyn alenemisen. Mutta, jos kauppatase huononee, ammattiyhdistysliikkeeseen kohdistuva paine kasvaa voimakkaasti. Jopa Yhdysvaltain uusi hallituskin jossa ammattiyhdistysliike on itse edustettuna on kehottanut»pidättyväiseen» palkkapolitiikkaan maksutaseen parantamiseksi. On helposti ymmärrettävissä, miten tämä paine tulisi kasvamaan syvän pulan aikana, ja miten vaikeaksi palkkataistelu kävisi sellaisena ajankohtana, jolloin työttömyys olisi laajaa. Järjestöjä kaiken lisäksi syytettäisiin työttömyyden aiheuttamisesta. Ammattiyhdistysliikkeen mahdollisuudet ehkäistä elintason laskua eivät siten ole niin suuret tai automaattiset kuin uskotellaan, vaan riippuvat kulloinkin järjestöjen taisteluvalmiudesta ja vallitsevista olosuhteista mm. kohdistetaanko näihin poliittista painetta ja hajotuspyrkimyksiä. Yleinen kehitys omassa maassamme SAK:n on VII edustajakokouksen jälkeen suurin piirtein seurannut edellä kuvattua yleistä kaavaa. Voitaneenkin sanoa, että maassamme saavutettiin tässä kehityksessä eräänlainen taitekohta vuoden vaihteessa 1955/56, vaikkakaan vuoden 1956 edustajakokoukseen mennessä kehityksen koko merkitys ei vielä käynyt täysin selville. Lienee paikallaan kuvata kehitystä hieman yksityiskohtaisemmin. Ensimmäiset sodanjälkeiset vuodet olivat kiihkeän jälleenrakennuksen aikaa. Eri maissa saavutettiin taloudellisia»ihmeitä», jotka osoittivat, miten nopeasti kansat voivat rakentaa ja kehittää, kun he saavat rauhassa keskittää työnsä ja voimansa elämänsä kehittämiseksi. Näin tapahtui Suomenkin kohdalla, sillä välitön jälleenrakennus oli olemassaolomme perusedellytys. Oikeaoppista raha- ja budjettipolitiikkaa ei ollut mahdollista harjoittaa. Tämä oli täys- ja ylityöllisyyden inflatoorista aikaa, ei niinkään paljon sen ansiosta, että olisi harjoitettu tietoista täystyöllisyyspolitiikkaa, vaan sen takia, että sen saneli pakko. Jälleenrakentaminen suoritettiin ennätysajassa ja sotakorvaukset maksettiin, mutta tämä tapahtui rahanarvon kustannuksella. Tiedemiehet ovat nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin, pääsemässä selville siitä, että näistä tehtävistä selviäminen tuskin olisi ollut mahdollistakaan ilman inflaatiota. Palkkapolitiikan harjoittaminen oli silloisissa olosuhteissa varsin vaikea. Palkankorotuksia seurasi varmuudella sellainen elinkustannusten nousu, joka mitätöi palkankorotuksilla saavutetut parannukset. Kaiken lisäksi syytettiin palkkoja hintojen kohoa- 6

7 misesta ja palkankorotuksia käytettiin säännösteltyjenkin hintojen korottamisen verukkeena. Jos toisaalta yritettiin noudattaa»pidättyväistä» palkkapolitiikkaa, hinnat nousivat kuitenkin, koska hintojen nousu riippui aivan toisista tekijöistä kuin työväen ostovoimasta tai työkustannuksista. Myös muut inflaatiotekijät olivat varsin voimakkaita. Harjoitettu rahapolitiikka ja valtiontalous olivat inflatoorisia. Tavarapula oli yleinen, ja säännöstelypyrkimyksistä huolimatta hinnoissa saadut tulot lisäsivät sellaista ostovoimaa, jota yritettiin sijoittaa reaaliomaisuuteen melkein mihin hintaan tahansa. Koko inflaatiopaine syntyi investointipuolella, eikä palkka- ja kulutuspuolella. Muualla maailmassa vallitsi samanlainen jälleenrakennuspaine ja tavaranälkä: vientihintojemme nousu oli tällöin varsin voimakas: vuodesta 1945 vuoteen 1948 mennessä vientihintaindeksi nousi yli 200 %, jolloin vienti- ja metsätulojen kasvu oli suorastaan valtava. Voitaneenkin sanoa, että jälleenrakennuksen rahoittaminen inflaatiolla oli tahallinen. Kulutusta supistettiin korkeilla hinnoilla ja tuotantovoimat voitiin käyttää jälleenrakennukseen. Näin luotiin uutta reaalipääomaa, jonka arvo voitaneen tämän päivän rahassa laskea monissa miljardeissa. Siitä muodostui kansallinen tuotantopääoma, jota on käytetty valtakunnan kehittämiseksi, mutta myös yksityinen omaisuus, jonka tuotannollisesta käytöstä ei ole varmuutta, ellei se tuota yksityistaloudellista»kannattavaisuutta». Työläiset ovat osallistuneet tämän yksityisen reaalipääoman muodostamiseen työllään ja sen rahoittamiseen kulutustaan supistamalla, ja heillä on oikeus vaatia, että se pidetään käytössä silloinkin, kun voitto on pieni. Yhteisesti luodun reaalipääoman pohjalla ei saa muodostua taloudellista valtaa, jota käytetään työläisiä vastaan. Palkkapolitiikalla voitiin korkeintaan pyrkiä siihen, ettei palkkakehitys olisi jäänyt hintojen kehityksestä jälkeen. Tämän ohella saavutettiin eräitä sosiaalipoliittisia ja ammattiyhdistyspoliittisia etuja, joiden turvaamiseksi kuitenkin vaaditaan ammattiyhdistysliikkeeltä jatkuvaa valppautta. Jälleenrakennusvuosina saadut kokemukset valaisevat varsin hyvin palkkojen ja hintojen välisiä suhteita ja toisaalta sekä palkkojen että hintojen riippuvaisuutta muista tekijöistä. Ammattiyhdistysliikkeen piirissä havaittiin, että loppumaton keskustelu hinnoista ja palkoista oli hedelmätön. Voimia piti keskittää niiden alkuperäisempien tekijäin hallintaan, joista sekä hinta- että palkkakehitys riippui. Tämä tie johti v osallistumiseen n.s. vakauttamispolitiikkaan. * * * Muuallakaan maailmassa ei ollut mahdollista kiinnittää paljon huomiota rahanarvoon, oikeaoppiseen budjetti- ja rahapolitiikkaan, kustannustasoon, kilpailukykyyn tai maksutaseeseen. Mikäli syntyi puutetta kovasta valuutasta ja kovalla valuutalla ymmärrettiin lähinnä dollaria yritettiin selviytyä valuuttoja säännöstelemällä, valuuttalainoja hankkimalla, tai omaa valuuttaa devalvoimalla viennin lisäämiseksi. Punta devalvoitiin v ja Suomi seurasi sen vanavedessä suorittaen sen lisäksi oman riippumattoman devalvoinnin. Marshall-avun, valuuttasäännöstelyn kansainvälisten lainojen ja devalvaation turvin muut markkinatalousmaat pystyivät kuitenkin nopeassa tahdissa kehittämään tuotantoelämänsä valuuttavaranto-ongelmien sitä estämättä. Raha ei estänyt työtä, tuotantoa ja toimintaa, vaan sitä käytettiin työn apuvälineenä. 7

8 Näin voimakas tuotannollinen toiminta ei tietenkään jäänyt ilman tuloksia. Noin neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen tavaratarjonta parani siinä määrin, että syntyi markkinataloudelle tyypillinen takaisku, johon liittyi jo monessa maassa melkoinen työttömyyskin. Tilanne aiheutui lähinnä tasapainottomuustekijöistä eikä siitä, että tavaratuotanto olisi tyydyttänyt tai ylittänyt tarpeet. Metsätuotteiden vientihinnat laskivat lyhyessä ajassa kymmeniä prosentteja. Osoittautui jo silloin, ettei ollut opittu olennaisesti muita keino a suhdannelaskun seurauksien voittamiseksi kuin kustannustason»mukauttaminen» ja elintason alentaminen. Tällaisen mukauttamisen merkitys ammattiyhdistysliikkeelle osoittautui samantapaiseksi kuin 30-luvulla. Joskin Kemin lakkoihin liittyi muitakin tekijöitä, niin varmaankaan ei ole sattuma, että ammattiyhdistysliikkeen silloin kokemat vaikeudet esiintyivät taloudellisen takaiskun aikana. Yrittäjän pyrkiessä sopeutumaan siirtämällä painetta työntekijän kannettavaksi, työttömyyden ja alentuneen palkkatason kiusaama työntekijä vaatii ammattiyhdistysliikkeeltä enemmän kuin mihin sen voimat markkinatalousoloissa välittömästi riittävät. Paine kohdistui itse järjestöön siihen liittyvine hajoitusilmiöineen. Jos vuoden 1949 taantuma olisi tullut pitempiaikaiseksi on todennäköistä, että sen seuraukset ammattiyhdistysliikkeelle olisivat myös tulleet kohtalokkaammiksi. Pidennetty jälleenrakennusvaihe Voitaneen sanoa, että varsinaista jälleenrakennusvaihetta seurasi eräänlainen»pidennetty jälleenrakennusvaihe», jolloin tehtaitten, kaupunkien, maatalouden ja kulkulaitosten perusjälleenrakennusta seurasi kuluttajien perusvajausten täyttäminen. Palautettakoon mieleen esimerkiksi omassa maassamme tekstiiliteollisuuden laajennukset ja korkeasuhdanteet 1950-luvun alussa. Väestö oli nopeasti kasvanut: tarvittiin lisää kouluja ja asuntoja. Suomi ei ole suinkaan ainoa sodanjälkeisten, suurten ikäluokkien maa. Lisää virikettä antoivat monet uudet keksinnöt ja tavarat, kuten televisio, magnetofooni, levysoittimet,»sähköaivot», uudet tekokuidut, uudet maailmankuulut lääkeaineet y.m. Lentoliikenteen kehitys oli valtava. Kaikki tämä vaati aivan uusia tehtaita ja tuotantolaitteita. Itse automatisointi joka myöhemmin on aiheuttanut työvoimatarpeen vähenemistä, merkitsi tässä vaiheessa uusia suuria investointitöitä. Näin sekä kulutustavaratuotanto että investointituotanto synnyttivät jatkuvasti uusia työtilaisuuksia ja lisäsivät ostovoimaa. Prosessi tuntui jatkavan itse itseänsä, ja monet taloustieteilijät katsoivat jo, että inflatoorinen korkeasuhdanne on tullut pysyväiseksi. Kaiken lisäksi suurpoliittinen jännitys ja Korean sota aiheuttivat sotalaitosten»jälleenrakentamista». Suomi osallistui»korean suhdanteisiin» muodossa, jota voitaneen nimittää»rikkaan miehen inflaatioksi». Todettakoon, että useiden vientituotteiden hinnat nousivat %; ja viennin arvo yhdessä ainoassa vuodessa nousi n. 8. mrd. markasta 186 mrd. markkaan. Monet merkit viittasivat kuitenkin siihen, että tuohon pidettyyn jälleenrakennusvaiheeseen liittyvät kasvutekijät olivat ehtymässä vuoden 1956 :n paikkeilla. 8

9 Vakauttamispolitiikka »Rikkaan miehen inflaation» puhjetessa 1950/51 ei puuttunut tavanomaisia yrityksiä syyttää palkansaajia sen syntymisestä. Vuonna 1950 hallitus oli yrittänyt estää inflaation hintoja korottamalla. Ostovoimaa piti tätä tietä vähentää. Seurauksena oli lakkoliikkeitä, jotka ratkaistiin n.s. A- ja F-sopimuksilla. Kun Korean suhdanteet sittemmin syytivät inf latoorista rahaa markkinoille, ei tätä inflaation syytä haluttu myöntää, ja jo tunnetuksi tulleet hinta-palkkakierteet uhkasivat jatkua. Tässä vaiheessa SAK:n onnistui n.s. linnarauhasopimuksen puitteissa vihdoinkin tehdään selväksi, että palkka-hintakeskustelu on hyödytön, ellei saada otetta talouselämän perustekijöistä. Oliko lokakuun alusta 1951 voimaan astunut n.s. vakauttamissopimus työntekijäin kannalta edullinen tai epäedullinen, siitä voitaneen keskustella. Tosiasiaksi jää, että tämä oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa vakava suunnitelmataloudellinen yritys maassamme. Ensimmäisen kerran saatettiin julkisuuteen valtakunnallinen ohjelma, jossa myönnettiin, että inflaatio riippui ratkaisevastikin voittoja investointisektoreista. Ensimmäisen kerran valtiovalta oli myöskin valmis kajoamaan vientiteollisuuden tuloihin ja käyttämään ne suunnitelmallisesti koko yhteiskunnan hyväksi. Tämä merkitsi itse asiassa paljon»vaarallisempaa» yhteiskunnan kajoamista yksityisen pääoman ratkaisuvaltaan kuin mitä oli aikaisemmin tai on myöhemmin Suomessa koettu. Siitä joutuivatkin seuraavina vuosina toistuvat yritykset romuttaa koko vakauttamispolitiikka. Vuoden vaihde 1955/56 muodostaa sen taitekohdan, jolloin nämä yritykset johtivat tuloksiin. Vuoden 1953 taantuma Sitä ennen vuonna 1953 oli kuitenkin maailmantaloudessa ja Suomessakin tapahtunut samanlainen taantuma kuin vuonna 1949: taasen neljä vuotta edellisen jälkeen. Samanlaiset pyrkimykset kuin v toistuivat:»mukauttaminen alempaan kustannustasoon» yritettiin toteuttaa elintasoa alentamalla. Työttömyyttä käytettiin ammattiyhdistysliikettä vastaan kohdistuvana painostuskeinona. Tunnetuin näistä yrityksistä oli n.s.»k-ohjelma». Ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen työväenliikkeen yhteisvoimin onnistuttiin kuitenkin tässä vaiheessa lyömään hyökkäys takaisin. Vuoden 1954 lokakuussa laadittiin hallitusohjelma, jonka puitteissa hintataso alennettiin ja vakauttamispolitiikkaa jatkettiin. Tämä ratkaisu ei ollut lopullinen. Uusia ohjelmia elintason alentamiseksi esitettiin jatkuvasti. Vuoden 1954 hallitusohjelma ei saanut rauhaa: se oli muka»keinotekoinen» ja säännöstelyhengen sanelema. Yritykset talouselämän»liberalistisoimiseksi». Subventioita piti poistaa,»luonnollinen» hintojen muodostus palauttaa j.n.e. Olennaista näissä pyrkimyksissä oli, että Suomen talouspolitiikka piti saada ankkuroiduksi kansainväliseen kapitalistiseen markkinapolitiikkaan, kun kotoiset voimat eivät tuntuneet riittävän taloudellisen vallan palauttamiseksi pääomapiirien käsiin. Vakauttamisvuosien vaihe oli maallemme melko edullinen. Hintataso pysyi kiinteänä hintojen noustessa muissa maissa. Markan ostovoima muihin valuuttoihin verrattuna vahvistui ja valuuttatasapaino oli näköpiirissä ilman devalvaatiotakin. Valuut- 9

10 tavaranto kasvoi. Investoinnit ja liiketulot pysyivät korkealla tasolla. Kansantulossa saavutettiin uusia ennätyksiä. Työmarkkinat olivat yleensä rauhalliset. Ainoat, jotka voivat esittää perusteltua arvostelua olivat palkansaajat, jotka kolmen vuoden aikana eivät saaneet yleisiä palkankorotuksia. Toisaalta tavatarjonta, tavarain laadut ja valikointimahdollisuudet lisääntyivät. Elintarvikkeiden hinnat pidettiin kurissa, eräiden tärkeiden kulutustavarain hinnat jopa alenivat, ja työnsaanti oli yleensä melko hyvä. Monella alalla tapahtui palkkojen liukumista, joskaan se ei ollut sitä suuruusluokkaa, että tähän»uuteen ilmiöön» olisi kiinnitetty yleistä huomiota. Vaikkakin palkansaajien keskuudessa esiintyi arvostelua palkkapolitiikan hiljaisuuden ja vuonna 1951 uhrattujen»laatikkopisteiden» johdosta, varsinaiset hyökkäykset vakauttamispolitiikkaa vastaan tulivat kuitenkin aivan toisten voimien taholta. Taloudellista aihetta ei siihen ollut yrittäjämaailmalle se oli edullista aikaa. Näiden piirien silmissä suurin vaara nähtiin siinä, että tasainen kehitys tapahtui eräänlaisen suunnitelmatalouden puitteissa ja että taloudellinen ratkaisuvalta oli ainakin osaksi alistettu kansakuntaa palvelemaan. Tässä oli ydinkysymys silloin, kun eduskunnan äärioikeisto joulukuussa 1955 poisti vakauttamispolitiikalle välttämättömät säännöstelyvaltuudet. Koska ammattiyhdistysliike oli suunnitelmallisen talouden vankin kannattaja, liittyi tähän myös pyrkimys saattaa ammattiyhdistysliike seinää vastaan. Tähän tähtäsivät tammikuussa 1956 suoritetut roimat hintojen korotukset. Liberaalisen-kapitalismin kannattajia tiedettiin löytyvän myös poliittisen työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeenkin piiristä. Luotettiin siihen, että nämä voimat aiheuttavat epäröintiä ja erimielisyyttä ammattiyhdistysliikkeen riveissä, Yleislakon ammattiyhdistysväki voitti päättäväisyydellään ja yksimielisyydellään. Mutta kaikki se, mitä on senjälkeen seurannut sekä ammattiyhdistysrintamalla että talouspolitiikassa, on ollut seurauksena siitä voimien ryhmityksestä, joka muodostettiin vuoden vaihteessa 1955/56. Kehitys Viiden viimeksi kuluneen vuoden talouspolitiikasta ei ole paljoakaan sanottavaa, mikäli talouspolitiikalla ymmärretään yhteiskunnan tietoisia ja johdonmukaisia pyrkimyksiä ohjata taloudellinen toiminta mahdollisimman suuren kansantuotteen ja mahdollisimman nopean taloudellisen kasvun saavuttamiseksi. Päinvastoin on yritetty rajoittaa talouspolitiikan harjoittamisen tarve mahdollisimman vähäiseksi, niveltämällä taloutemme yhä läheisemmin kansainväliseen markkinamekanismiin. Subventioiden poistaminen, rahapolitiikan kiristäminen, eräät valtiontaloudelliset»saneeraukset», devalvointi ja tuonnin asteittainen vapauttaminen sekä EFTA-neuvottelut ovat täysin johdonmukaisesti tähdänneet tähän. Yleinen suunta on ollut deflationistinen, ja seuraukset sen mukaiset: elintason aleneminen, ennätyksellinen työttömyys ja taloudellisen kasvun pysähtyminen lähes kolmeksi vuodeksi. Subventioiden poistamisella syksyllä 1956 pyrittiin n.s.»luonnollisiin hintoihin» kuluttajahintojen kohdalla, kysymättä miten»luonnollisia» olivat tuottajahinnat. Toisena tarkoituksena oli valtiontaloudellisen sektorin supistaminen. Näillä toimenpiteillä nostettiin elinkustannusindeksi jo marraskuussa 1956 sellaiselle tasolle (n8), ettei yleislakkosovinnon mukaisella täyskompensaatiolla josta piti ryhtyä neuvottelemaan indeksin saavuttamisessa luvun 112 ollut enää suuriakaan toteuttamismah- 10

11 dollisuuksia. Tämä oli tietenkin omiaan aiheuttamaan mielipide-eroavaisuuksia ammattiyhdistysliikkeen piirissä, jota siltaa käytettiin hyväksi hajotuksen aikaansaamiseksi. Ehkä keskeisintä osaa näytteli kuitenkin Suomen Pankin aloittama, jopa järjettömyyteen asti viety ylikireä rahapolitiikka, jonka vaikutukset sekä julkisessa että yksityisessä sektorissa olivat lamaannuttavia. Subventioiden poistaminen sekä monet muutkin valtiontalouden saneeraustoimenpiteet johtuivatkin lähinnä keskuspankkipolitiikasta. Valtiovallalta oli systemaattisesti tukittu kaikki tiet pääomamarkkinoihin: Postisäästöpankin, Kansaneläkelaitoksen ja Keskuspankin toimenpiteet tähtäsivät tähän, ja mikäli valtiovalta yritti saada yksityispankeilta luottoa, se pakotettiin allekirjoittamaan sopimus, jonka mukaan se ei saanut kääntyä myöskään yleisön puoleen obligaatiolainoilla. Näissä olosuhteissa ei valtiovalta löytänyt muita keinoja kuin radikaalisia menojen supistamistoimenpiteitä. Noina vuosina suoritetut»leikkaukset» lienevät lähennelleet 100 miljardia markkaa. Kaiken lisäksi valtio vähensi keskuspankilta aikaisemmin saatua vakauttamislainaa ja keskuspankki rajoitti systemaattisesti talouselämän luoionsaantimahdollisuuksia. Valtion työttömyysmenot nousivat, mutta verotulot vähenivät. Oli jouduttu tyypilliseen deflatooriseen kiertoliikkeeseen. Mutta kun tavallisesti tällaisen politiikan tarkoituksena on alentaa hinta- ja kustannustasoa, vair kutus hintatasoon oli nyt päinvastainen. Valtiovalta joutui pitkin linjaa korottamaan veronalaisten tuotteiden hintoja, subventioiden poistamisen lisäksi. Hinta- ja kustannustason nousu heikensi kilpailukykyä, mutta alusta alkaen olikin tähdätty devalvaation suorittamiseen. Vuonna 1957 tämä toimenpide tulikin väistämättömäksi, koska vienti olisi muuten kärsinyt liian vakavia takaiskuja. Valtiontalouden kehitykselle»saneerauspolitiikka» oli varsin kielteinen. Menojen supistukset vaikuttivat tuloihin niin alentavasti, että jäi kyseenalaiseksi, paraniko valtiontalous ollenkaan. Tarkoituksena olikin julkisen sektorin supistaminen hintaan mihin tahansa; jopa yksityisenkin sektorin supistumisen hintaan. Kansantaloudellinen tappio tuona ajanjaksona lienee ylittänyt 100 mrd.mk. Valtiovalta joutui toistamiseen siirtämään maksujaan (kuntien vero-osuudet, lapsilisät y.m.) tuonnemmaksi. Sosiaalipoliittinen edistys pysähtyi.»paastoamispolitiikkaa saarnattiin jopa työväenliikkeen omassa piirissä. Työttömyys saavutti uusia ennätyksiä, mutta tästäkin huolimatta leivän hintaa nostettiin viljahinnan kaksoisjärjestelmän poistamisella. Myös devalvaatio palveli useita tarkoituksia. Eräs näistä oli vientiteollisuuden kannattavaisuuden parantaminen ja viennin elvyttäminen. Se oli myös olennainen osa ulkomaankaupan vapauttamisessa. Syyskuussa 1957 suoritettu devalvaattio (39 %) nosti tuontihinnat ja pakotti vähävaraiset kansalaiset supistamaan tuontitavarain tai tuontiraaka-aineista kotimaassa tuotettujen tavarain ostoja. Tarkoituksena oli turvata valuuttavaranto ja kireällä rahapolitiikalla pakotettiin tuotantoelämä alistumaan samanlaiseen supistukseen. Hintatason mukautuminen uusiin tuontihintoihin kesti -vuoden 1958 huhti-toukokuuhun asti, johon mennessä tukkuhintaindeksin nousu oli n. 11 %. Elinkustannusindeksi saavutti toukokuussa 1958 tason %:n nousu yleislakkoratkaisun tasoon verrattuna: sen jälkeen kehitys on ollut rauhallisempi. Kun yleinen ja»riittävä» palkkojen alentaminen ei ollut mahdollista oli devalvaation avulla suoritettu hintojen korotus sopivin keino elintason alentamiseksi. Se merkitsi samalla tulon siirtoa kulutuksen ja kotimarkkinateollisuuden sektorilta vientiteollisuudelle ja metsänomistajille. Hintojen korotukset olisivat varmaankin olleet paljon suuremmat, 11

12 ellei samalla olisi puhjennut yleinen taloustaantuma kapitalistisissa maissa, jonka, johdosta hintataso aleni. Samalla tämä merkitsi sitä, ettei vientiteollisuus voinut heti täysin hyötyä suoritetusta devalvaatiosta, vaan vasta vuosina 1959/60. Kaikista e.m. seurauksista huolimatta devalvaattio näin luodussa pakkotilanteessa tuskin enää olisi ollut vältettävissä. Vallitsevissa olosuhteissa ammattiyhdistyspolitiikan harjoittaminen oli äärimmäisen vaikea. Voimat piti keskittää työttömyyden hoitamiseen. Tämä pakotti jakamaan, valtakunnallista vastuuta osallistumalla hallituspolitiikkaan. Yhdessä täyskompensaattiokysymyksen kanssa tämä antoi uusia mahdollisuuksia ammattiyhdistysliikkeen vastustajille tehostaa hajotustoimintaansa. Ei ollut sattuma, että hajotustoiminta kiihtyi tämän uusimman talouspulan aikana. Se vahvisti sen opetuksen, mikä oli saatu kaikissa, aikaisemmissa suhdannelaskuissa ( ja nyt ),nimittäin että laskukauden seuraukset kohdistuvat varsin voimakkaina ammattiyhdistysliikkeeseen, uhaten jopa sen olemassaoloa vaikutusvaltaisena tekijänä. Palkkapolitiikka oli itse asiassa kuolleessa pisteessä, kunnes vihdoin vuosina 1958/59 saavutettiin 3 4 % tasolla liikkuvia palkankorotuksia, jotka jossain määrin myötävaikuttivat elpymiseen. Maataloustulolain turvin maatalous suurin piirtein säästyi e.m. koettelemuksista.. * * * Muissa markkinatalousmaissa kehityksen yleissuunta on viime vuosina ollut samanlainen, joskaan»sopeuttaminen» ei ole ollut yhtä raju kuin Suomessa, eikä siihen liittynyt sellaista paradoksia kuin hintatason nousu matalasuhdanteen aikana. Mutta, tuotantokoneiston laajentaminen ja tehostaminen lisäsivät kuitenkin tavaratuotantoa, siinä määrin, että menekkivaikeudet kasvoivat. Yhdysvalloissa on laskettu, että automatisointi merkitsee n työntekijän»vapauttamista» vuosina , niiden 6 milj. suuriin ikäluokkiin kuuluvan työntekijän lisäksi, jotka hakeutuvat työmarkkinoille. Tilanteen ristiriitaisuus on tunnettu: samalla kun uusi tekniikka valtavasti lisää tavaratuotantoa, tavaratuotannossa syntyvä ostovoima ei riitä tuotteen myymiseksi. On oireellista, että kun Korean kriisi oli aiheuttanut yleisen inflaation, viisi vuotta myöhemmin tapahtuneet Suezin ja Unkarin kriisit, sekä Englannin, Ranskan ja Israelin Egyptiin suorittama sotaretki eivät enää vaikuttaneet mainittavammin hintakehitykseen. Seuraukset ovat olleet varsin vakavat kehitysmailla ja raaka-aineita, vieville maille. Eräiden tietojen perusteella yhden ainoan vuoden vientitulojen lasku on ollut samaa suuruusluokkaa kuin viiden vuoden aikana niiden saama apu, Tukilainojen kuoletukset ja korot ovat jo kasvaneet varsin raskaiksi. Raaka-ainemaidem valuuttatilanne on niin heikko, että uuden nousun edellytykset ovat varsin pienet. Kansainvälisen Työjärjestön Latinalaisessa Amerikassa suorittama tutkimus antaa suorastaan vavahduttavan kuvan näiden maiden asemasta. Verrattuna ensimmäisiin sodanjälkeisiin vaiheisiin muutos on näinollen ollut suorastaan mullistava. Aikaisemmin kysyttiin paljonko pystytään tuottamaan nyt kysytään, kuka pystyy ostamaan ja maksamaan»kovassa valuutassa». Kansainvälinen) maksuvalmius on tullut ratkaisevaksi tekijäksi. Taloudelliset ratkaisut siirtyvät tuotantoportaaseen. Kansainväliset maksutaseongelmat ovat käyneet yhä vaikeimmiksi. Johtavat valuutat, dollari, punta ja saksanmarkka kilpailevat johtoasemasta. Länsi-Saksa, jonka. 12

13 jälleenrakennus alkoi vasta v on uudenaikaisella tuotantokoneistollaan ollut monessakin suhteessa varsin edullisessa kilpailuasemassa. Sitä vastoin U.S.A. ja Englanti ovat harjoittaneet melko kireätä raha- ja budjettipolitiikkaa, jonka seurauksena tuotannollinen kehitys on hidastunut. Vuosina 1957/58 syntyi uusi yleinen taantuma. Yhdysvalloissa saavutettiin maaliskuussa 1958 uusi sodanjälkeinen työttömyysennätys (työttömien lukumäärä 5,2 milj.). Se laajeni muita markkinatalousmaita käsittäväksi, joskin edellä mainituista syistä se oli Länsi-Saksassa lievempi kuin monessa muussa maassa. Suomessa se vaikutti varsin voimakkaasti, koska meillä oli yhtaikaa kotitekoinenkin pula. Laskukautta on seurannut uusi korkeasuhdanne vuosina 1959/60. On todettava, ettei se Yhdysvalloissa saavuttanut edes täystyöuisyyspistettä, ennenkuin jo kääntyi uuteen laskuun. Raaka-ainehinnat pysyivät suurin piirtein muuttumattomina tai alenevina, teollisuustuotteiden hintojen jonkun verran noustessa. Niin tyydyttävä kuin tämä hintojen kiinteys on ollutkin, se on samalla merkinnyt sitä, että raaka-ainemaat korkeasuhdanteista huolimatta ovat köyhtymistään köyhtyneet. Kun tavaratuotannossa syntyvä ostovoima ja kysyntä eivät tuntuneet riittävän tuotteiden sijoittamiseksi, tilanne olisi tietenkin edellyttänyt syntyneen aukon täyttämistä muiden sektoreiden ja nimenomaan julkisten sektorien vastaavalla kasvulla. Koulujen, sairaaloitten y.m. julkisten laitosten rakentamista olisi pitänyt lisätä, eläkkeitä ja muita sosiaalisia suorituksia korottaa y.m. Julkisen sektorin laajentaminen on kuitenkin vallitsevissa poliittisissa olosuhteissa, osoittautunut useille kansanedustuslaitoksille ylivoimaiseksi tehtäväksi. Vastustajien pääasiallisena aseena on ollut e.m. maksutaseja kilpailukysymys. On vaikeata ennustaa lähiaikojen suhdanteiden kehitystä. Eräät helpottumisen oireet ovat todettavissa Yhdysvalloissa, mutta merkitsevätkö nämä vain tilapäistä tai jatkuvaa elpymistä ei ole tiedossa. Yhdysvaltain työttömyys ei kuitenkaan poistu lähikuukausina. Englannissa kehitys on seurannut Yhdysvaltain suhdannetta melko läheisesti, sitävastoin Keski-Eurooppa ja lähinnä Länsi-Saksa on edelleen osoittanut suurempaa vastustuskykyä Yhdysvalloista tuleviin lamaoireisiin nähden. Suomen liittyessä EFTAan tämä seikka ei jää vailla merkitystä maallemme. * * * Kehityksen yleispiirteisiin liittyy myös n.s. kaupparyhmitysten muodostuminen. Vaikuttimet ovat osaksi olleet poliittiset, osaksi taloudelliset. On pyritty suurten markkinoiden muodostumiseen, jotta uusia keksintöjä voitaisiin käyttää hyväksi suurten tuotantosarjojen muodossa. Ensiksi neuvoteltiin melkein koko Länsi-Eurooppaa käsittätävästä, 17 maan»suur-eftan» muodostamisesta. Nämä suunnitelmat eivät toteutuneet, vaan tuloksena oli toisaalta Länsi-Saksan ja Ranskan johtaman Euroopan talousyhteisön (»kuutosten»), toisaalta Englannin ja Ruotsin johtaman vapaakauppa-alueen syntyminen. Toistaiseksi suhteet näiden kahden välillä eivät ole muodostuneet erikoisen myönteisiksi kaikista»sillanrakentamispyrkimyksistä» huolimatta. Talousyhteisö (ECE), joka on järjestöllisesti kiinteämpi ja käsittää maat, joiden väestö on n. 180 miljoonaa, on suhtautunut melko ylimielisesti heikompirakenteiseen EFTAan, jonka yhteinen väkiluku on n. go miljoonaa, Euroopan eri kulmilla hajanaisesti sijifctevissa maissa. Sopimuksessa on edellytetty, että kaikki jäsenmaat noudattavat elvyttävää 13

14 talouspolitiikkaa, mutta mikäli joidenkin jäsenmaiden ja nimenomaan Englannin maksutase edellyttää restriktiivistä talouspolitiikkaa, toisten jäsenmaiden mahdollisuudet harjoittaa täystyöuisyyspolitiikkaa vähenevät. Kun punnan vahvuus on Englannille varsin tärkeä, on ilmeistä, ettei ole olemassa mitään sitovia takeita Englannin ekspansiivisesta politiikasta. Liittyessämme EFTAan maamme mahdollisuudet harjoittaa täystyöuisyyspolitiikkaa ostovoimaa lisäämäuä ovat varsin rajoitetut. Kysyntä tulisi suurelta osalta kohdistumaan muiden EFTA-maiden tuotteisiin, ilman, että voitaisiin luottaa muiden jäsenmaiden ostojen kasvuun. Suhdannepolitiikan harjoittamisen mahdollisuudet näin ollen supistuvat huomattavasti. Useasti on tähdennetty itäkauppamme ja nimenomaan Neuvostoliiton kanssa käydyn kaupan merkitystä metalliteollisuudeuemme. Tämä onkin varsin tärkeää, ei ainoastaan sen johdosta, että se on luonut pysyviä työtilaisuuksia metalliteollisuudessa, vaan myös sen takia, että se on antanut teollisuudeue mahdollisuuksia kerätä kokemuksia, suorittaa investointeja ja yleensä suunnitella omaa kehitystään pitkällä tähtäimellä. Kun metalliteollisuus on nyt kasvanut kilpailukykyiseksi myös muilla markkinoilla; tämä on ratkaisevalta osalta riippunut itäkaupasta. Samalla tämä on merkinnyt kapean tuotantopohjamme laajentumista. Itätuonnin merkitys on ollut yhtä suuri. Jos maamme olisi menneinä vuosina joutunut hankkimaan kaikki polttoaineet sekä eräät muut raaka-aineet länsivaluutoula, se olisi pakottanut hyvin huomattaviin supistuksiin muussa länsituonnissamme, ja varsinkin pääomatavarain tuonnissa. Tämä olisi jarruttanut tuotantopohjan kehittämistä. Itäkauppamme on näin ollen vahvistanut talouselämän koko pohjaa. Tästä syystä ammattiyhdistysliike katsoo, että itäkauppamme lujittuminen, lähinnä Neuvostoliiton ja Suomen vuosiksi solmitun runkosopimuksen pohjalla, on varsin tärkeä. On vaikeampi saada selvää käsitystä siitä, miten EFTA-sopimus tulee vaikuttamaan kauppaamme muiden itäryhmän maiden kanssa, koska Suomen EFTA-sopimuksen erikoisjärjestelyt eivät koske tätä kauppaa. Suhdanteiden, valuuttavarannon ja EFTA-maiden kanssa käydyn kaupan kehityksestä riippuu, mitä voidaan tehdä muun itäkaupan tukemiseksi. Todettakoon kuitenkin, että jotkut muut EFTA-maat ovat viime aikoina solmineet muiden itäryhmien maiden kanssa kauppasopimuksia, joiden puitteissa kauppavaihtoa on voitu laajentaa. Yhteenvetona edellä kuvatusta kehityksestä voitaneen todeta, 1. että sodanjälkeinen, suurten inflaatioitten aika on ohi, 2. että taloudellisen kasvun vauhti tuntuu hidastuvan useimmissa markkinatalousmaissa, 3. että samalla kuin inflaatiovaara on vähenemässä, työttömyysvaara on vastaavasti lisääntymässä, 4. että talouspolitiikan painopiste on siirtymässä tuotannon puolelta rahapolitiikan puolelle, aiheuttaen tuotantoa häiritseviä maksuongelmia eri maiden välisissä suhteissa, 5. että köyhät maat tuntuvat yhä köyhtyvän, ja että 6. taloudelliset takaiskut tuntuvat toistaiseksi seuraavan toisiaan n. neljän vuoden väliajoin. Suomen kohdalla on todettava, että kun aikaisempien korkeasuhdanteiden aikoina hintatjjfeiyjousi kymmenillä prosenteilla vuodessa, nousu on uusimmassa korkeasuhdanteessa ollut 3 % suuruusluokkaa. Toisaalta aikaisempien matalasuhdanteiden 14

15 aikoina työttömyyden huippu oli työttömän tasolla, mutta talvella 1958/59 se oli rekisteröidyn, ja todellisuudessa n työttömän tasolla. Merkit viittaavat siihen, että eri maissa ollaan palaamassa luvun tapaiseen talouspolitiikkaan. Eräitä 30-luvun heikkoja kohtia on korjattu, mutta toisaalta tuotantokyvyn valtava kasvu on tehnyt tasapainon saavuttamisen tuotantokyvyn ja ostokyvyn välillä entistä vaikeammaksi. Taloudellisen kehityksen vanavedessä seurasivat 1930-luvulla sisäiset ja kansainväliset jännitykset, jotka viime kädessä johtivat maailmansotaan. Ammattiyhdistysliike ei voi passiivisesti alistua tällaiseen historian toistumiseen. SAK:n talouspoliittiset tavoitteet Perustavoitteet SAK:n talouspolitiikan perustavoitteet ovat edelleen seuraavat: i. Täystyöllisyys ja mahdollisimman korkea työn tuottavuus. 2. Kiinteä rahanarvo. 3. Palkka- ja elintason sellainen tasainen nousu, joka vastaa työn tuottavuuden kasvua, perusalipalkkaisuuden ja kehityksen aikana syntyneen laahauksen huomioiden. Työllisyys ja työttömyys Tuottamattoman tai heikosti tuottavan työn teettäminen ei tietenkään kuulu järkevään työllisyyspolitiikkaan. Riippuen luontaisista edellytyksistä tai taloudellisesta kehityksestä on maassamme tuotantoaloja, joiden tuottavuus on varsin erilainen. Jos taas tuotanto rajoitettaisiin aloihin, joiden kannattavuus kansainvälisessä kilpailussa on korkea, tämä ei riittäisi turvaamaan nykyisen tai kasvavan väestön elättämistä. Samalla kun»kannattavia» aloja on pyrittävä jatkuvasti laajentamaan, on alenevan kannattavuusporrastuksen mukaisesti ylläpidettävä toimintaa heikommillakin aloilla, jotta koko väestö voi ansaita toimeentulonsa omassa maassaan. Heikompienkin alojen tuottoisuutta on pyrittävä parantamaan ja painopistettä jatkuvasti siirtämään kannattavammille aloille. Yrittäjävoitto tai kirjanpidollinen kannattavaisuus ei ole kuitenkaan riittävä kansantaloudellisen tuottoisuuden määräämisperusta. Ammattiyhdistysliike ei hyväksy sellaista käsitystä, että jokin»määrätty työttömyys» olisi tarpeellinen tuottoisuuden edistämiseksi. Kokemus on osoittanut, että tällaiset pyrkimykset vievät helposti joukkotyöttömyyden noiduttuun ympyrääh. Taloudellista kasvua ja rakennemuutoksia edistävä työntekijäin liikkuvuus on suurempi ja kivuttomampi täystyöllisyyden vallitessa. Työvoiman liikkuvuuteen liittyvää lyhytaikaista sopeutumistyöttömyyttä ei yleensä voida katsoa varsinaiseksi työttömyydeksi. Täystyöllisyys vallitsee, jos käypään palkkaan tarjottujen työtilaisuuksien lukumäärä on yhtä suuri tai suurempi kuin työnhakijain lukumäärä. Jollakin alalla voi tällöinkin esiintyä tyttömyyttä vaikka toisella alalla esiintyy työvoiman puutetta. Tällaisia tilanteita on hoidettava lähinnä erikoiskeinoin eikä yleisillä koko kysyntää lisäävillä toimenpiteillä. 15

16 Työttömyyden eri muodot Työttömyys voi johtua monesta erilaisesta syystä. Puhutaan rakenne-, sesonki- ja suhdannetyöttömyydestä,»kroonillisesta» (jatkuvasta) työttömyydestä j.n.e. Yksinkertaisuuden vuoksi työttömyyden eri muodot voitaneen jakaa kahteen pääryhmään, nimittäin i. Perus- ja rakennetyöttömyys 2. Järjestelmätyöttömyys. Perustyöttömyys vallitsee milloin jonkun maan tuotantovoimat eivät riitä työtilaisuuksien turvaamiseksi koko väestölle. Tähän ryhmään kuuluu kehitysmaissa esiintyvä»kroonillinen» työttömyys. Tämä luonne on myös eräillä Suomen alueilla jatkuvasti toistuvalla rakennetyöttömyydellä. Ratkaisu tälle ongelmalle on haettava pitkäjännitteisen valtakunnan ja aluesuunnittelun tietä. Tämä kuitenkin vaatii oman aikansa. Aivan toinen luonne on sellaisella työttömyydellä, joka syntyy silloin, kun käytettävissä oleva tuotantokoneisto riittää, mutta seisoo joutilaana. Se riippuu lähinnä tulonjaon ja hinnanmuodostuksen tasapainottomuudesta tai heilahteluista (suhdannetyöttömyys). Virheellisen tulonjaon johdosta voi esiintyä kroonillistakin joukkotyöttömyyttä. Korjaus tähän olotilaan on haettava suunnitelmallisen tulonjako-, hinta-, valtiontalous-, rahatalous- ja suhdannepolitiikan tietä. Perustyöttömyys ja taloudellinen pohja Perustyöttömyydestä ja»suurista ikäluokista» keskusteltaessa on yleensä viitattu teollistamiseen. Teollistamiseen onkin jatkuvasti kiinnitettävä huomiota. Kehitettävistä teollisuuden aloista on puunjalostusteollisuus avainasemassa. Se on ja pysyy jatkuvasti maamme suurimpana valuuttojen hankkijana. Valuuttatuloista riippuvat maamme mahdollisuudet hankkia niitä raaka-aineita ja tuotantotarvikkeita, jotka taloudellinen kasvumme vaatii. Me olemme tämän alan raaka-ainepohjan osalta edullisessa asemassa. Ennusteiden mukaan puunjalostustuotteiden maailmankysyntä pysynee hyvänä ja voitaneen edellyttää, että tämän tuotantohaaran tuottavuus pysyy keskimäärin korkeana. Toisaalta suhdanneheilahtelut ovat metsätuotteiden kohdalla yleensä melko suuret. Nopean rationalisoinnin johdosta tehtaissa ja metsissä tarjoutuvat työtilaisuudet eivät lisäänny yhtä nopeasti kuin tuotanto. Raaka-ainepohjan rajatkin rupeavat olemaan näköpiirissä, itse asiassa hakkuita ei voitane uusimpien teollisuuslaaj ennusten jälkeen enää kovinkaan paljon lisätä ennen kuin metsäparannustöiden tulokset alkavat vaikuttaa. Jalostusasteen kohottaminen on tärkeä, mutta työtilaisuuksien kasvu tämän ansiosta on rajoitettu. Kaiken kaikkiaan: metsäteollisuuden kehittäminen ei sinänsä ratkaise työllisyyskysymystä. Metalli- ja kaivannaisteollisuuden kehitys on ollut nopea, ja tämä kehitys jatkunee. Sitä on kaikin keinoin (kauppa- ja tuotantopoliittisin) tuettava. Sama koskee kaivannaisteollisuutta, jonka kehitysmahdollisuudet ovat suuret, ja tämä kehitys tukee metallialan perusteollisuuden kasvua. Samalla on kuitenkin muistettava, että jotkut 16

17 kaivokset aikanaan ehtyvätkin, ja että uusien löydösten tutkiminen ym. toimenpiteet vaativat paljon aikaa ennen kuin uusi kaivos ja jalostuslaitos ovat käynnissä. Niin tärkeä kuin metalli- ja kaivannaisteollisuuden kehittäminen onkin, varsinkin sen jälkeen kun metalliteollisuus on tullut varsin tärkeäksi vientiteollisuudeksi, sen työllisyyspoliittiset mahdollisuudet ovat rajoitetut. N.s. kotimarkkinateollisuuden merkitys työtilaisuuksien turvaajana on näin ollen varsin tärkeä. Sen käyttämä työvoimamäärä on yleensä paljon suurempi kuin metsäteollisuuden. Nämäkin teollisuudenalat hankkivat välillisesti valuuttoja, joskin lähinnä valuuttamenoja supistamalla. Monen kotimarkkinateollisuuden alan tulevaisuus tuntuu nyt olevan vaakalaudalla EFTAan liittymisen johdosta. Tulevaisuus tulee osoittamaan, miten ne selviytyvät kilpailusta, tai missä määrin joku niistä voi löytää jjusia vientimarkkinoitakin. Niin tärkeä kuin teollisuuden kehittäminen onkin, on varotettava liian suuresta optimismista sen täystyöllisyyspoliittisiin mahdollisuuksiin nähden. Teollinen kehitys on ollut suhteellisen nopea, mutta sen tarvitseman työvoiman kasvu ei ole ollut yhtä nopea. Jatkuvan rationalisoinnin ansiosta kehitys tulee ilmeisesti jatkumaan samanlaisena. Markkinatalousoloissa on olemassa määrätty raja investointitoiminnan lisäämisen mahdollisuuksille. Mutta markkinataloudenkin oloissa investointien sekä absoluuttinen määrä että niiden osuus kansantulostakin voidaan määrätyissä puitteissa nostaa sellaisen suunnitelmallisen talouden avulla, joka turvaa kansakunnan tuotantovoimien keskeytymättömän käytön. Tämä edellyttää m.m. sellaista investointien suunnan valvontaa, että yksityisvoiton hankkimiseksi suoritettuja virheinvestointeja vältetään ja pyritään saavuttamaan oikea tasapaino toisaalta kulutustavaratuotantoon suuntautuviin investointeihin nähden. Tällaiseen investointien lisäykseen on maassamme pyrittävä, mutta tilanteen realistinen arviointi antaa tulokseksi, ettei tähänastinen, melko korkea investointien suhde kansantuloon tule lähivuosina kasvamaan niin paljon, että sillä sinänsä olisi ratkaiseva merkitys työllisyydelle. Näissä olosuhteissa ei työllisyyspolitiikassa voida rajoittua yksinomaan teollistamisen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Maatalous Kuten tunnettua, tapahtuu jatkuvasti määrätty»luonnollinen» työvoiman siirtyminen maataloudesta muihin ammatteihin. Muiden alojen sijoittamismahdollisuuksilla on kuitenkin kuten edellä on osoitettu omat rajansa. Näinollen ei ole harjoitettava sellaista maatalouspolitiikkaa, joka irroittaa työvoimaa maataloudesta niin nopeassa tahdissa, etteivät e.m. sijoitusmahdollisuudet riitä. Näinä vuosina, jolloin myös»suuret ikäluokat» astuvat työelämän piiriin, on kyseenalaista olisiko yleensä pyrittävä suurempaan työvoiman siirtoon maataloudesta, kuin e.m.»luonnollinen» mukautuminen. Eräiden maamme pienviljelijäalueiden rakennetyöttömyys on erillinen ongelma, jota ei voida ratkaista toimenpiteillä, jotka vaikuttavat supistavasti koko maatalouselinkeinon mahdollisuuksiin. Ohjeena maataloustuotannon laajuudelle on oltava omavaraisuuden saavuttaminen ja turvaaminen, mutta tietenkin omavaraisuuden saavuttaminen sellaisen kulutusvolyymin pohjalla, jota eivät korkeat hinnat tai ostovoiman puute rajoita. Tästä seuraa, että maataloustuotantoa pitäisi jatkuvasti rationalisoida. 17

18 Tämä on myös ainoa oikea tie viljelijäväestön tulojen lisäämiseksi, kun sitä vastoin jatkuva hintojen korotus ei viime kädessä ole maatalouden edun mukaista. On jo osoittautunut, että varsinkin pienviljelijäväestön hintojen korotuksista saama hyöty on varsin kyseenalainen: kulutustavarain ja rehun hintojen nousut ovat»syöneet» maidon hinnankorotuksista saadut lisätulot. Varsinkin nyt, EFTAan liittyessämme, jolloin monet teollisuualat ja näiden työntekijät joutuvat mukautumisvaikeuksiin ja teollisuustuotteiden tullit alenevat, olisi suorastaan luonnotonta, jos elintarvikkeiden hintoja ja työntekijäin elinkustannuksia nostettaisiin entisessä muodossaan pidennetyn maataloustulolain puitteissa. Ei ole kohtuullista, että teollisuuden työntekijät, joiden palkkataso on jo alempi kuin useiden muiden EFTA-maiden palkkataso joutuvat maksamaan yhä nousevia ja korkeampia elintarvikkeiden hintoja kun kilpailevien maiden työntekijät. Suomen ja monen muunkin maan kokemusten perusteella on todettava, ettei työllisyysongelmaa voida ratkaista yksinomaan tavarain tuotantoa laajentamalla, koska tavaratuotannon piirissä syntyvä ostovoima ei läheskään riitä tarpeellisen, täystyöllisen tavaratuotannon turvaamiseksi. Yksipuolinen tuijottaminen tavaratuotannon suomiin mahdollisuuksiin vie sisäisiin ristiriitoihin ja tuotantohäiriöihin. N.s. palveluelinkeinot tarjoavat huomattavia mahdollisuuksia työvoiman sijoittamiseen. On kuitenkin ilmeistä, että tähän ryhmään kuuluvat varsin erilaiset ammatit ja elinkeinohaarat. Niinpä tuotantoon välittömästi liittyvät kuljetukset palvelevat yhtä välittömästi tuotantoa, kuin tehtaassa tai pellolla suoritettu työ. Näiden kohdalla tuottoisuuden nousu on helposti todettavissa. Sama koskee myös tavarakauppaa. Työntekijää kohti välitetty tavaramäärä on jatkuvasti noussut, siitä huolimatta, ettei teknillisten apukeinojen ja keksintöjen merkitys ole kaupan alalla yhtä suuri kuin monella teollisuuden alalla. Tämän lisäksi on olemassa joukko muita palveluelinkeinoja, joiden tarvetta ei voida kiistää, mutta joiden tuottavuuskasvun mahdollisuudet ovat rajoitetummat. Palveluelinkeinojen työllisyyspoliittista merkitystä arvioitaessa, on kuitenkin todettava, että on olemassa määrätty suhde niiden ja tavaratuotannon välillä. Kun esimerkiksi Yhdysvalloissa palveluelinkeinojen piirissä toimivien lukumäärä on jopa suurempi kuin tavaratuotannossa toimivien, tämä on mahdollista maan tuotantopohjan voimakkuuden ansiosta. Se pystyy kantamaan suhteellisen suuren, palveluelinkeinojen»ylärakenteen». Sitävastoin kansainvälinen työjärjestö on todennut, että Latinalaisessa Amerikassa liian laaja palveluelinkeinojen sektori on eräs köyhyyden ja jälkeenjääneisyyden perussyy. Maamme kohdalla on tästä vedettävä johtopäätös, että n.s. palveluelinkeinotkin voivat vain määrätyissä puitteissa myötävaikuttaa työllisyyskysymyksen ratkaisuun. Maamme talouden tasapainoinen kehittäminen Markkinatalousmaissa on yhä yleisemmin tultu siihen käsitykseen, ettei n.s. talouselämä t.s. yrittäjävoittoa tavoitteleva liiketoiminta riitä turvaamaan täystyöllisyyttä ja kansakunnan kaikkien tuotantovoimien hyväksikäyttöä. Riittävän kysynnän 18

19 ja tuotantotoiminnan turvaamiseksi tarvitaan varsinkin matalasuhdanteiden aikana, mutta muutenkin, pitkällä tähtäimellä jatkuvasti kasvavia julkisia investointeja. Koulut, ammattikoulut, sairaalat, lastenkodit, kadut, maantiet ja muut kuljetuslaitokset muodostavat yhä tärkeämmän tekijän kansakunnan kasvun turvaamisessa. Ilman tämän sektorin kasvua myös tavaratuotannon kehitys hidastuu tai pysähtyy. Kansakunnan tasapainoinen kehittäminen on näinollen ensi kädessä rakennustehtävä. Rakennustoiminta on työllisyyden kannalta katsoen varsin keskeisessä asemassa. Se koostuu osaksi suhdanneheilahteluille alttiista rakennustoiminnasta, osaksi yhteiskunnan tietoiseen kehittämiseen liittyvästä rakennustoiminnasta. Liikeelämään tai maatalouteen liittyvä rakennustoiminta, samoin kuin asuntorakennustoiminta, joka perustuu kannattavaisuuteen käypien rakennuskustannusten ja vuokrien perusteella, kuuluu itse asiassa e.m. liiketaloudellisen tavaratuotannon alaan, eikä yhteiskunnan tietoisen kehittämisen piiriin, johon voidaan lukea edellämainitut julkiset rakennusinvestoinnit, sekä määrätietoinen asuntotason nostaminen. Asuntotaso ei ole maassamme läheskään tyydyttävä. Asuntorakennusvolyymi on Aravalainsäädännönkin puitteissa riittämätön. Suuret ikäluokat saavuttavat lähivuosina kodinperustamisiän, mutta useimpien kohdalla nykyisen markkinataloudellisen ja käyvän korkotason perusteella muovostuva vuokrataso ja oman asunnon hankkimishinta ovat liian korkeat. Sama koskee eläkeiän jo saavuttaneita työkyvyttömiä ja muita kansalaisryhmiä. Kajoamatta tässä yhteydessä lähemmin kysymykseen, millä tavalla eri asuntorakennustoiminnan muotoja pitäisi kehittää: pitäisikö pääpaino olla omakotirakennuksissa, vuokra-asunnoissa tai osakeasunnoissa, olisiko asuntorakennustoimintaa tuettava korottomien tai halpakorkoisten lainojen myöntämisessä, j.n.e., on todettava, etteivät markkinatalouden tekijät ja nykyinen Arava-lainsäädäntö riitä sellaisen asuntorakennustoiminnan turvaamiseksi, joka on asuntopoliittisesti ja työllisyyspoliittisesti tarpeellista. Kun kaiken lisäksi rakennustoiminnan edellyttämä tuonti on suhteellisen pieni ei työllisyyden turvaaminen rakennustoiminnan avulla edes aiheuta ylipääsemättömiä maksutaseongelmia. Terveydenhoidon parantaminen, ammattikoulutustason kohottaminen nostavat kansalaisten kuntoa ja suorituskykyä. Investoinnit, tällaisiin laitoksiin ovat tämän johdosta kansantaloudellisesti kannattavia, silloinkin kun tulosta ei voida osoittaa k.o. laitosten tilinpäätösten avulla. On olemassa monta yksityistaloudellisesti kannattavaa yritystä, joiden kansantaloudellisen kannattavuuden»kasvupanos» on paljon pienempi kuin sairaalan, koulun, lastenseimen, rautatien tai maantien kannattavuus. Näin ollen maamme työllisyysongelmaa ei voida ratkaista yksinomaan tavaratuotantoa ja siihen liittyviä palveluelinkeinoja laajentamalla, niin tärkeä kuin»teollistaminen» onkin. Tehtävänä on kaikkien alojen: teollisuuden, maatalouden, kuljetusten, palveluelinkeinojen, rakennusalan ja julkisten investointien tasapainoinen laajentaminen. Ja tämä tehtävä ei salli yksipuolisuutta, koska kaikki alat riippuvat kiinteämmin tai löysemmin toisistaan. Pääoma ja kasvu-ongelma Usein esitetään, että Suomi on»pääomaköyhä» maa, kun sitä vastoin työvoimasta ei ole puutetta. Kun näin on asianlaita, on luonnotonta, jos pyritään kehittämään tuotantoaloja, joilla pääomapanos on suuri, mutta työpanos on pieni. Kansainvälinen 19

20 työnjaon periaate edellyttää, että kukin maa keskittyy niihin aloihin, joiden tuotantotekijäin kohdalla se on edullisessa asemassa. Oman maamme kohdalla työvoima ja raaka-aineet ovat tärkeimmät. Pyrkimys keskittyä liian yksipuolisesti pääomavoittoisiin aloihin on näinollen erheellinen ja vinosuuntainen, ja perustuu viime kädessä yrittäjävoiton hankkimisen pyrkimykseen. Pääomakin on työn tuote. Kun kaikilla on jatkuvasti työtä ja tuloja syntyy säästöjä ja pääomia. Silti ei voida kieltää, etteikö kaikinpuoliseksi kehittämiseksi tarvita ulkolaisia raaka-aineita ja muita tuotantovälineitä. Ulkolainen pääoma voi näinollen myötävaikuttaa tuotantopohjamme laajentamiseen, ja tällaista pääomaa olisi sentähden pyrittävä hankkimaan, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, etiei sen saamiseen liity ehtoja, jotka rajoittavat päätäntävaltaamme tai merkitse tuotantovoimamme valvonnan siirtymistä ulkolaisiin käsiin. Olkoon ulkolaisella pääomalla oikeus ansaita maassamme kohtuullinen korko ja vapaus viedä nämä korkotulot ulos, mutta ei oikeutta päättää, miten maamme tuotantovoimia käytetään. Kansainvälisiä pääomamarkkinoita tältä pohjalta realistisesti tarkastellen, ei tunnu kuitenkaan todennäköiseltä, että voisimme lähivuosina odottaa suuria sellaisen ulkolaisen.pääoman siirtoja maahamme, joiden kohdalla tyydyttäisiin vain käyvän koron saavuttamiseen. Olemme itse rahoittaneet muodossa tai toisessa jälleenrakennuksen sekä sitä seuranneen kehityksen. Omasta pääomanmuodostuksestamme tulemme tulevaisuudessakin olemaan ratkaisevasti riippuvaisia. On vain noudatettava sellaista täystyöllisyyspolitiikkaa, ettei tuotantotoimintaa rajoiteta valuuttavarannon riittämättömyyden takia, työvoiman, tuotantolaitosten ja kotimaisenkin pääoman jäädessä joutilaaksi. Järjestelmätyöttömyys ja tulonjako Edellä on osoitettu, että rakennustyöttömyyden poistamiseksi tarvitaan sellaista maamme talouspohjan laajentamista, joka tarjoaa riittäviä työ- ja toimeentulomahdollisuuksia maamme kaikille kansalaisille. Mutta tämä ei vielä sinänsä poista työttömyysongelmaa. Se ei poistu tehtaita rakentamalla, jos nämä tehtaat seisovat. On hoidettava suunnitelmallisesti myös ne tulonjako- ja hintakysymykset, jotka turvaavat tuotantolaitosten jatkuvan käynnin. Tässä on lähinnä kysymys kysynnän riittävyydestä ja taloudellisesta tasapainosta. Tasapaino-ongelmaan SAK kiinnitti huomiota n.s. vakauttamispolitiikan yhteydessä, ja sitä koskevat pääperiaatteet julkaistiin v painetussa»pitkän tähtäimen ohjelmassa». Nämä markkinatalousmaiden täystyöllisyyspoliittisiin käsityksiin perustuvat näkökohdat olivat ohjenuorana SAK:n VII edustajakokouksen hyväksymälle talouspolitiikalle. Jossain määrin niitä ryhdyttiin maassamme soveltamaan vakauttamispolitiikan yhteydessä, mutta täystyöllisyyspoliittinen linja romutettiin vuodenvaihteessa 1955/56. E.m. pitkän tähtäimen ohjelmassa todettiin, että yksityinen kulutus muodostaa ylivoimaisesti suurimman kysynnän sektorin, edustaen yleensä n. 55 % kokonaiskysynnästä. Samalla sen muutokset ovat suhteellisen hitaat. Joillakin kansalaisryhmillä on matalasuhdanteissakin suhteellisen kiinteät tulot; toiset yrittävät säästöillään ja muilla keinoilla melko kauan ylläpitää entistä kulutustasoansa pienentyvistä tuloistakin huolimatta. Mutta suuruutensa ansiosta yksityinen kulutus on avainasemassa työllisyys- 20