I Allegro II Andante III Presto in moto perpetuo

Transkriptio

1 Sakari Oramo, kapellimestari Pekka Kuusisto, viulu Ottorino Respighi: Fontane di Roma (Rooman suihkulähteitä) 18 min I La fontana di Valle Giulia all alba (Valle Giulian suihkulähde aamunkoitteessa) (Andante mosso) II La fontana del Tritone al mattino (Tritonin suihkulähde aamulla) (Vivo) III La fontana di Trevi al meriggio (Trevin suihkulähde keskipäivällä) (Allegro moderato Allegro vivace Largamente) IV La fontana di Villa Medici al tramonto (Villa Medicin suihkulähde auringonlaskun aikaan) (Andante) Samuel Barber: Viulukonsertto op. 14 I Allegro II Andante III Presto in moto perpetuo VÄLIAIKA 20 min 22 min Joseph Haydn: Sinfonia nro 103 Es-duuri, Patarumpu 29 min I Adagio - Allegro con spirito Adagio Tempo 1 II Andante piu tosto allegretto III Menuetto (Menuetti) Trio IV Finaali (Allegro con spirito) Väliaika n. klo Konsertti päättyy noin klo Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä ( 1

2 Ottorino Respighi ( ): Fontane di Roma (Rooman suihkulähteitä) ( ) Respighi opiskeli alttoviulunsoittoa ja sävellystä Pietarissa, mm. Rimski-Korsakovin luokalla. Myöhemmin hänen musiikkinsa sai vaikutteita ranskalaisesta impressionismista, josta hän poimi lisää värejä taiturilliseen orkesterinkäsittelyynsä. Respighi muistetaan parhaiten orkesterille sävelletystä Rooma-trilogiastaan. Bolognalaissäveltäjä tekee kunniaa ikuiselle kaupungille näkyvien tuntomerkkien kautta. Teoksissa ovat pääosassa visuaaliset tehot, ja jos joku löytää mielleyhtymiä Italian neorealistiseen elokuvaan niin muistettakoon, että Fellinin hovisäveltäjä Nino Rota oli Respighin oppilas. Rooma-trilogian ensimmäiseksi osaksi valmistui Rooman suihkulähteet (Fontane di Roma, 1916), toiseksi Rooman pinjat (Pini di Roma, 1926) ja kolmanneksi Rooman juhlat (Feste Romane, 1928). Ensimmäiseen teokseensa Respighi valitsi Rooman 280 suihkulähteestä neljä kaupungin ääntä. Jokaista suihkulähdettä on säveltäjän mukaan tarkasteltu hetkellä, jolloin ne sulautuvat täydellisimmin ympäröivään maisemaan, tai jolloin niiden kauneus osuu kaikkein vaikuttavimmin katsojaan. Päivä sarastaa Valle Giulian suihkulähteellä, vasket sinkoavat vedet ilmaan Berninin veistämällä Tritonin suihkulähteellä ja puolenpäivän aurinkoa juhlitaan Trevissä, jossa Marcello Mastroianni ja Anita Ekberg kylpivät muistorikkaasti Fellinin elokuvassa La dolce vita. Lopuksi iltakellot helähtävät Villa Medicin kupeessa. Respighi liitti partituuriinsa kuvauksen: Valle Giulian inspiroiman sävelrunon alku kuvaa pastoraalisen maiseman: karjalaumat ilmestyvät ja katoavat uudelleen roomalaisen päivänsarastuksen aamu-usvaan. Yhtäkkinen ja itsepintainen käyrätorvien fanfaari aloittaa toisen runoelman, Tritonuksen suihkulähteen. Se on kuin kutsuhuuto najadien ja tritonien joukoille, jotka syöksyvät esiin ottaen toisiaan kiinni ja parveillen kiihkeässä tanssissa vesisuihkujen lomassa. Seuraavaksi orkesterin aaltoliikkeestä ilmestyy juhlallinen teema. Se on Trevin suihkulähde keskipäivällä. Ylväs teema siirtyy puupuhaltimilta vaskille ja kasvaa voittoisaksi. Trumpetit leikkaavat kimmeltävän vesimassan läpi, josta kohoavat merihevosten vetämät Neptunuksen vaunut seireenien ja tritonien seuraamana. Kulkue katoaa näkyvistä ja kaukaa kantautuu vain hento trumpettifanfaari. Neljäs osa, Villa Medicin suihkulähde, alkaa surumielisellä sävelmällä orkesterin hiljaisen livertelyn yllä. On koittanut auringonlaskun nostalginen hetki. Ilman täyttävät iltakellot, lintujen laulu ja lehtien havina. Lopulta kaikki uppoaa yön rauhalliseen hiljaisuuteen. Respighin teos ei tallenna niinkään kansallisia monumentteja tai turistinähtävyyksiä kuin italialaista elämänmuotoa ja kulttuurihistoriaa. Musiikin suorasukaisuuteen liittyy vuosisatainen kulttuurin, taiteen ja maallisten nautintojen liitto, italialaisten estoton ilo maailman kauneudesta. Antti Häyrynen Samuel Barber ( ): Viulukonsertto op. 14 ( ) Barberin ilmiömäinen säveltäjälahjakkuus havaittiin jo hänen ollessaan seitsenvuotias; yritteliäisyyden huipentuma oli 10-vuotiaana sävelletty operetti Ruusupuu perheen irlantilaisen keittäjättären librettoon. 14-vuotiaana Barber pääsi Philadelphiaan Curtis-instituuttiin oppiaineinaan piano, laulu ja sävellys. Instituuttiin kirjautui myös 12-vuotias Iso Briselli, venäjänjuutalainen viuluvirtuoosin alku, jonka juuri professoriksi valittu viuluguru Carl Flesch oli tuonut mukanaan Euroopasta. Barber ja Briselli valmistuivat

3 Briselli pyysi Barberia säveltämään hänelle viulukonserton ja viulistin varakas adoptioisä lupautui maksumieheksi. Barber suostui ja matkusti Sveitsiin luonnonkauniille seudulle Sils-Marian kylään ja aloitti konserton (ensimmäisensä) sävellystyön kesällä Kylässä valmistuivat teoksen kaksi ensimmäistä osaa. Paikan täytyi olla paratiisi keskellä sodan kynnyksellä horjuvaa Eurooppaa, niin nostalginen rauha osia hallitsee. Konserttomuodolle ominaisen draaman sijasta teos huokuu paremminkin yhdessäolon auvoa kuin kilpailun jännitteitä. Viulun ja orkesterin vuoropuhelu sujuu yksimielisesti, joskin dialogi saa paikoitellen kiihkeitä sävyjä. Vokaalimusiikin intuitiivinen taju heijastuu selvästi viulukonserton soolo-osuuden käsittelyssä. Solisti aloittaa ensimmäisen osan Allegro pääteemalla, joka kulkee punaisena lankana läpi osan. Melodia puhkeaa esiin joka käänteessä rikkaasti rönsyilevänä kukintona. Klarinetti esittelee vastaan hangoittelevan sivuteeman, mutta solisti ei siihen innostu vaan jatkaa uusilla variaatioilla. Pienet improvisatoriset resitatiivit korvaavat jopa osan kadenssin. Vasta aivan lopussa oboe saa solistin houkuteltua sivuteemaan. Osa päättyy kuin hiljentyen odottamaan. Toisen, Andante-osan, aloittaa oboesoolo soljuen kaksoisvalssin lempeässä keinahtelussa. Myöhäisromanttisen sävelkielen harmonioissa Barber maalailee valon ja varjon dramaattiset vaihtelut kuin kotimaisemassaan traagisia sävyjä kaihtamatta. Saatuaan teoksen kaksi ensimmäistä osaa Briselli oli yllättynyt niiden häpeilemättömästä lyyrisyydestä ja virtuoosisten osuuksien niukkuudesta. Barber lupasi, että finaali täyttää taiturin toiveet. Se oli tarkoitus kirjoittaa Pariisissa, josta Barber palasi takaisin Yhdysvaltoihin natsien vallattua Puolan. Päätösosassa, Presto in moto perpetuo, sooloviulu ampaisee omille teilleen kiitäen tulikärpäsenä orkesterin rytmien ympärillä. Jouset yrittävät unisonon voimalla tavoittaa solistin, mutta tämä ottaa sellaisen loppukirin, että yhteen päästään vasta loppumetreillä. Tyyliltään finaali poikkeaa täysin edeltävistä osista. Briselli pyysi säveltäjän muuttamaan finaalia niin, että se sisältäisi myös kahden ensimmäisen osan materiaalia ja liittämään sen kiinteämmin kokonaisuuteen. Barber ei suostunut ja Briselli luopui hankkeesta ja kantaesitysoikeudestaan. Albert Spalding kantaesitti konserton Eugene Ormandyn johtaman Philadelphia Orchestran kanssa (Kaksi kuukautta aiemmin sama orkesteri oli kantaesittänyt Leopold Stokowskin johtamana Arnold Schönbergin viulukonserton!) Myöhemmin, 1948, Barber teki parannuksia konserttonsa finaaliin. Vuonna 1965 Isaac Sternin suurenmoinen levytys Leonard Bernsteinin johtaman New Yorkin filharmonikkojen kanssa teki konsertosta suositun ja siitä tuli säveltäjän eniten esitettyjä teoksia. Hannele Segerstam Joseph Haydn ( ): Sinfonia nro 103 Es-duuri, Patarumpu (1795) Sävellettyään kymmenien vuosien ajan pienelle aristokraattiselle yksityisyleisölle Haydn kohtasi Englannissa suuren orkesterin ja yleisön. Ensimmäisen Englannin-matkansa aikana hän sävelsi kuusi ensimmäistä Lontoolaista sinfoniaansa ( ) ja ansaitsi kahdessa vuodessa yhtä paljon kuin Esterhazyn hovissa kahdessatoista. Sinfonioiden säveltäminen keskiluokkaiselle englantilaisyleisölle haastoi Haydnin muokkaamaan sinfonisen kielensä kulttuurirajat ylittäväksi populaaritaiteeksi ja tekemään klassisesta tyylistä yleistävän synteesin. Jälkimmäisen matkan aikana syntyneistä kuudesta sinfoniasta ( ) kolme viimeistä Haydn kirjoitti impressaari Salomonin sijaan Ooppera-kon- 3

4 serttien kuusikymmenmiehiselle orkesterille. Vuonna 1795 sävelletty Es-duuri-sinfonia nro 103 ei ole ainoastaan Haydnin pisin sinfonia, vaan se palauttaa hyväntuulisten teosten sarjaan aiempien teosten uhkaavat eleet. Sinfonian aloittaminen patarumputremololla josta tuli 1800-luvulla oopperoiden pahojen enteiden symboli oli vuonna 1795 ällistyttävä idea, mutta Haydnin pelinavauksilla on laajemmat ulottuvuudet. Synkkänä ja kromaattisena häilyvä johdanto (Adagio) näyttää antavan suosiolla tietä energiselle päätaitteelle (Allegro con spirito), mutta kehittelyjakson oudot käänteet ja hitaan jakson toistuminen osan lopulla kertovat, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Hidas osa (Andante più tosto allegretto) on muunnelmasarja kahdesta itäeurooppalaisesta kansansävelmästä. Viekastelevat teemat, variaatioiden vakaa kulku ja miltei naivistinen koristelu tuovat mieleen Yllätys -sinfonian vastaavan osan. Konserttimestari Viotti sai painaa puumerkkinsä sooloviulumuunnelmaan. Menuetti (Allegretto) asettaa vastakkain komean pauhun ja tuttavallisen läheisyyden, joka saa lisää tilaa viehkeässä triotaitteessa. Sinfonian finaali (Allegro con spirito) on yksiteemainen, millä Haydn tähtää musiikilliseen koheesioon. Henkevän Allegron käynnistävä käyrätorvien fanfaari tai varsinaista teemaa myötäilevät soinnut toimivat finaalissa aktiivisina suunnannäyttäjinä ja teeman kaitsijoina. Haydnin musiikillisen keskittämisen päämäärä ei ole niinkään ekonomia, vaan motivaatio ajatus musiikista, jossa kaikella on merkitystä. Antti Häyrynen Sakari Oramo Sakari Oramon kausi Radion sinfoniaorkesterin (RSO) ylikapellimestarina alkoi elokuussa Viulistina uransa aloittanut Oramo toimi vuodesta 1991 RSO:n vuorottelevana konserttimestarina. Orkesterinjohdon diplomin hän suoritti Jorma Panulan kapellimestariluokalla. Tammikuussa 1993 Oramo johti lyhyellä varoitusajalla RSO:n sinfoniakonsertin, joka oli todellinen menestys: hänet kiinnitettiin orkesterin kapellimestariksi syksystä 1994 alkaen. Sakari Oramo päätti kymmenvuotisen kautensa Birminghamin sinfoniaorkesterin (CBSO) musiikillisena johtajana keväällä 2008, mutta jatkaa edelleen orkesterin päävierailijana. Syksyllä 2008 hän aloitti Tukholman filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina. Oramo on myös yksi Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin neljästä kapellimestarista ja Kokkolan oopperan kapellimestari. Sakari Oramo on johtanut mm. Berliinin, New Yorkin, Los Angelesin, Chicagon ja Oslon filharmonikkoja, Concertgebouw n, Pariisin, Clevelandin ja Minnesotan orkestereita sekä Pohjois-Saksan radion ja Frankfurtin radion sinfoniaorkestereita. Lähivuosina Oramo vierailee mm. Berliinin filharmonikkojen, Dresdenin valtionorkesterin, Wienin sinfonikkojen ja San Franciscon sinfoniaorkesterin kapellimestarina. Oramo ja RSO ovat vierailleet mm. Wienissä ja Prahassa, Saksassa ja Sveitsissä, Kanariansaarten, Edinburghin ja Bergenin musiikkijuhlilla sekä Proms-festivaalilla Lontoossa. Japaniin Oramo ja RSO ovat tehneet kaksi menestyksekästä kiertuetta lokakuussa 2005 ja helmikuussa RSO:n kanssa Oramo on levyttänyt Ondinelle mm. Hakolaa, Klamia, Mielckiä, Pingoud ta ja Kaipaista sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytys Magnus Lindbergin teoksista samoin kuin Warner Classicsin julkaisema Bartók-levytys ovat saaneet näyttävää kansainvälistä huomiota. Nordgrenin 3. ja 5. sinfoniasta julkaistu levytys (Ondine) on saanut ranskalaisen Académie Charles Cros n palkinnon. Lindberg-levytys palkittiin BBC Music Magazinen palkinnolla maaliskuussa

5 RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytys Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon Tuoreimman tunnustuksen myönsi New York Times, joka valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi Sakari Oramo sai Birminghamin yliopiston kunniatohtorin arvon kesällä Kesällä 2008 hänet palkittiin arvostetulla Elgarmitalilla ansioistaan Edward Elgarin musiikin tulkitsijana. Pekka Kuusisto Pekka Kuusisto on tullut tunnetuksi monipuolisena ja avarakatseisena muusikkona, joka on yhtä kotonaan niin viulukonserttojen solistina kuin vaikkapa elektronisen musiikin maailmassa. Kuusisto voitti marraskuussa 1995 ensimmäisenä suomalaisena Jean Sibelius -viulukilpailun ja sai erikoispalkinnon Sibeliuksen viulukonserton parhaasta esityksestä. Suurin osa hänen kalenteristaan täyttyy vierailuista sinfoniaorkestereiden solistina Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Solistiuransa aikana Kuusisto on ehtinyt esiintyä Afrikkaa lukuun ottamatta kaikilla mantereilla ja työskennellä kymmenien merkittävien orkestereiden ja kapellimestareiden kanssa. Syyskaudesta 2006 Kuusisto on toiminut yhtenä Tapiola Sinfoniettan vakituisista taiteilijapartnereista. Yhteistyön tavoitteena on kamarimusiikillinen ja vapautunut yhtyesoitto ilman varsinaista kapellimestaria. Tällainen solistin ja orkesterinjohtajan velvollisuudet yhdistävä työ on viime vuosina lisääntynyt merkittävästi Kuusiston taiteellisessa toiminnassa. Hän työskenteleekin säännöllisesti myös Virtuosi di Kuhmon kanssa, Australian, Lontoon, Skotlannin ja Irlannin kamariorkestereissa sekä brittiläisessä Britten Sinfoniassa. Vuonna 2008 Kuusisto palkittiin Väinö Tannerin säätiön huomattavalla Tanner-palkinnolla. Kuusisto on Tuusulanjärven kamarimusiikkijuhlien taiteellinen johtaja. Oman festivaalin piirissä hän esiintyy suomalaisten eturivin muusikoiden kanssa ilman genrerajoja. Perinteistä viulu-piano-ohjelmistoa Kuusisto on soittanut mm. Raija Kerpon, Heini Kärkkäisen ja Olli Mustosen kanssa. Muita vakituisia duopartnereita ovat Anna-Mari Kähärä, Marzi Nyman ja Iiro Rantala sekä Ismo Eskelinen. Harmonikkataiteilija Johanna Juholan kanssa Kuusisto muodostaa omaleimaisen KRAFT-yhtyeen. Triokokoonpanossa Kuusisto on esiintynyt mm. norjalaisen improvisaatiokaksikon Fe- Mailin sekä Anne Sofie Otterin ja Bengt Forsbergin kanssa. Kuusiston oma yhtye The Luomu Players (Anna-Mari Kähärä, Zarkus Poussa ja Sara Puljula) saa innoituksensa suomalaisesta perinnemusiikista. Menestyksekkäitä yhteistyöproduktioita on takana mm. lauluyhtye Rajattoman, Trio Töykeiden, Don Johnson Big Bandin, Rinneradion ja yhdysvaltalaisen Salsa Duran kanssa. Kuusisto levyttää etupäässä Ondine-levymerkille, mutta hänen soittoaan ovat julkaisseet äänitteillään mm. Rockadillo, BIS, Texicalli, Warner ja Sony Classical. Kuusistolla on kumppaninaan kaikenlaiseen ääni-ilmaisuun innokkaasti heittäytyvä Giovanni Battista Guadagnini (1754) -viulu, jonka omistaa Suomen Kulttuurirahasto. 5

6 RADION SINFONIAORKESTERi Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80. vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari Sakari Oramo aloitti kautensa syksyllä Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin ja sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Yhteensä RSO on kantaesittänyt yli 500 teosta. Kaudella on ohjelmassa kuusi kantaesitystä sekä useita Suomen ensiesityksiä. Yli sadan levytyksen joukossa on mm. historiallinen helmi Sibeliuksen ainoasta taltioidusta kapellimestariesiintymisestä. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Lindbergin, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytykset ovat saaneet useita palkintoja, joista tuorein, MIDEM Classical Awards -palkinto myönnettiin 2008 RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytykselle Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG). New York Times valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi RSO levyttää myös mm. Ondinelle. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa ja on soittanut ulkomailla lähes 300 konserttia. Japanissa orkesteri on vieraillut neljä kertaa. Kaudella RSO esiintyy mm. Pietarissa, Länsi-Afrikan Beninissä ja Tukholmassa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (www. yle.fi/rso). 6