Sakari Oramo, kapellimestari Taija Kilpiö, viulu Ilari Angervo, alttoviulu

Transkriptio

1 Sakari Oramo, kapellimestari Taija Kilpiö, viulu Ilari Angervo, alttoviulu Jouni Kaipainen: Beniniläinen aamulaulu, 8 min Aubade beninoise, version Grand Popo, op. 86c Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia concertante Es-duuri, KV min I Allegro maestoso II Andante III Presto VÄLIAIKA 20 min Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 5 c-molli op. 67, Kohtalosinfonia 31 min I Allegro con brio II Andante con moto III Allegro IV Allegro Väliaika n. klo Konsertti päättyy noin klo Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä ( 1

2 Jouni Kaipainen (s. 1956): Beniniläinen aamulaulu, Aubade beninoise, version Grand Popo, op. 86c Kävin vaimoni kanssa kahdeksan vuotta sitten Länsi-Afrikan Beninissä, jossa oli juuri avattu suomalais-beniniläinen kulttuuritalo Villa Karo. Päätin silloin, että jonain päivänä tämä valtava, positiivinen kulttuurishokki saa vielä purkautua sävellykseksi. Suunnittelin impressionistista kuvaa autereen hämärtämästä ja silti häkellyttävän kirkkaasta auringonnoususta sikäläisellä Atlantin rannalla, jonka lähin vastaranta löytyy Antarktikselta. Tuon näyn musiikilliseen kuvaan kuuluvat olennaisesti länsiafrikkalaiset rummut, djembet, sekä usvan seasta nouseva, suuren soitinjoukon yhdessä yksiäänisesti esittämä hymni. Tästä muotoutui itsestään musiikkia, joka sijoittui ensin isomman teoksen sisään. Sain loka-marraskuussa vuonna 2008 valmiiksi parikymmentäminuuttisen orkesteriteoksen notkea keaton (The Ghost of Buster), jossa monimutkaisen taustaverkoston kautta liitetään yhteen hyvinkin yhteismitattomia asioita: mykän filmin kivikasvoisen antisankarin kyynelten sekainen komedia, näyttelijäystäväni Markku Peltsi Peltolan yllättävä poismeno, musiikin konstruktiivisuuden ja fantastisuuden välinen fertiili ristiriita. Ja sitten tämä ylimääräiseksi elementiksi mukaan putkahtanut Beninin matkani hedelmä, joka kasvaa vähitellen ulos muusta kudoksesta ja hallitsee notkean keatonin loppupuolta. Kun irrotin tämän loppujakson itsenäiseksi kappaleeksi, siihen tarvitsi vain kirjoittaa viisi tahtia uutta alkua ja pienentää orkestraatiota. Uusi teos sai nimen Aubade beninoise eli Beniniläinen aamulaulu, ja se sai alkuperäisen opusnumeron 86b notkean keatonin op. 86a:n jatkoksi. Nyt kun Radion sinfoniaorkesteri on lähdössä käymään ja konsertoimaan Villa Karossa, tein teoksesta vielä yhden, soitinnukseltaan erilaisen laitoksen Aubade beninoise, version Grand Popo, op. 86c Grand Popo on sen Guineanlahden rannassa pitkänä ja kapeana luikertavan kylän nimi, jossa Villa Karo sijaitsee. Afrikkalaisten rumpujen käytön ja tunnelman mukailemisen tarkoitus ei ole turistieksotiikka vaan aito viehättyminen ainutlaatuisesta ilmiöstä, joka oli keskeinen osa elämänpiiriäni matkan aikana. Sävellyksen lopussa luodaan kulttuurisia yhteyksiä: djembet vaihtuvat Suomessakin tunnettuun kehärumpuun, yleisesti myös shamaanirummuksi kutsuttuun, jolla täydennetään Beniniläistä aamulaulua hallitseva lyömäsoitinten kiehtova maailma. Entä yhtymäkohta Markku Peltolaan? Yhdeksi viimeisistä yhteisistä kuvioistamme hän tilasi minulta moniäänisen laulusovituksen afrikkalaisesta kehtolaulusta Abi yo yo (samasta jota toinen hyvä ystäväni Toru Takemitsu käytti kuoroteoksessaan Wind Horse). Sitä Peltsi ei ikinä ehtinyt kuulla, mutta nyt se on mukana lopettamassa kappaletta riittävän elämänmyönteiseen ja kauniiseen ilmapiiriin. Wolfgang Amadeus Mozart ( ): Sinfonia concertante Es-duuri, KV364 Sinfonia concertante, konsertoiva sinfonia, oli klassismin aikaan merkittävä musiikin lajityyppi, joka oli erityisen suosittu Ranskassa. Niitä sävellettiin karkeasti sanoen vuosien välisenä aikana, erityisesti runsaan vuosikymmenen ajan 1770-luvun puolivälin jälkeen. Kuten nimi kertoo, kysymyksessä on hybridiilmiö: siinä yhdistyvät konserton ja sinfonian ominaisuudet uudenlaiseksi keitokseksi. Sinfonia concertante oli sävellys 2-9 konsertoivalle soittimelle ja orkesterille. Sitä ei voida pitää varsinaisena konserttona eikä sinfoniana. Soolojaksoissa soittimet eivät esiinny ensisijaisesti solistisina, vaikka ovatkin usein hyvin virtuoosisia; tutti-jaksoissaan sinfonia concertante on useimmiten lähempänä sinfoniaa kuin kon- 2

3 serttoa. Yksinkertaistaen sitä voisi luonnehtia sinfonia- ja konserttoelementeistä yhdistetyksi klassisen kauden vastineeksi barokin concerto grossolle, kuten Risto Väisänen kirjoittaa Otavan Isossa musiikkitietosanakirjassa. Pariisissa lajilla oli paljon harrastajia (mm. Ignaz Pleyel), mutta nykyään tunnetumpia tekijöitä ilmaantui, kun ns. Mannheimin koulun säveltäjät viettivät vaellusvuosiaan Ranskan pääkaupungissa ja omaksuivat sinfonia concertanten kanavakseen: Johann Stamitzin pojat, Christian Cannabich, Franz Danzi ja Johann Christian Bach. Varsinaisista wieniläisklassikoista sinfonia concertanteen tarttui Mozartin ohella Joseph Haydn, ja usein myös Beethovenin Kolmoiskonserton katsotaan edustavan lajia. Musiikinhistorian kirjoissa Mozartin sanotaan säveltäneen milloin kaksi, milloin kolme sinfonia concertantea mutta todellisuudessa ilmeisesti vain yhden. Toinen jäi pienen luonnoksen asteelle, ja Mozartin tekemäksi yleensä luettu neljän puhallinsolistin teos on kaikella todennäköisyydellä jonkun muun säveltämä. Viululle ja alttoviululle sävelletty Sinfonia concertante Es-duuri KV 364 (vanhassa numeroinnissa 320d) sen sijaan on aitoa Mozartia ja vieläpä lennokkaammasta päästä. Se syntyi vuonna 1779 ja Mozart ilmeisesti soitti sitä myös itse, mahdollisesti jopa kumpaakin soolostemmaa. Alttoviuluhan oli hänen suosikkisoittimensa. Siihen liittyy Sinfonia concertantessa pari erikoisuutta, joita ei tavata muualla Mozartin tuotannossa eikä muussa aikalaismusiikissa. Ensinnäkin Mozart halusi sooloalttoviulun viritettäväksi puoli sävelaskelta normaalia korkeammalle, mistä syystä sen nuotit on kirjoitettu transponoivasti. Tarkoituksena oli ilmeisesti hakea soittimeen hieman tavallista terävämpää sointia, jotta sen keskustelu viulun kanssa sujuisi äänellisesti tasaväkisemmin. Nykyään tätä uudelleen viritystä ei yleensä tehdä. Toiseksi Mozart jakoi orkesterialttoviulut (joiden viritys on normaali) kahteen ryhmään korostaakseen viulujen ja alttojen välisen tasapainon merkitystä kappaleessa. Teos alkaa konserttotradition mukaisella pitkällä orkesterijohdannolla, jossa teemat esitellään. Energisyytensä ja kauneutensa lisäksi ne ovat sikälikin huolella hahmoteltuja, että ne kaikki soveltuvat yhtä hienosti käsittelyyn kahdella eri äänialan soittimella. Ensimmäisen esittelyn juhlallinen luonne korostaa sinfonisuuden ideaa, ja samaan suuntaan vaikuttaa se, että solistien osuudet ovat valtaosaltaan toisiaan imitoivia. Useimmiten suunta on se, että viulu sanoo asian ensin ja alttoviulu toistaa saman vieden sen johonkin toiseen suuntaan. Musiikkianalyysissa asetelmaa kutsutaan lähes poikkeuksetta keskusteluksi tai dialogiksi, mutta sitä ei pidä ymmärtää normaalin ihmisten välisen puhekeskustelun kuvajaiseksi, koska jutellessaan ihmiset harvemmin toistavat peräkkäin saman asian (kyllä sellaistakin tietysti saa kuullakseen). Rakennustapa tekee musiikista juhlallisen lisäksi sopuisan kuuloista, ja tämä piirre puolestaan saa lisää painoa materiaalin ongelmattomasta perusilmeestä. Konserttojen tapaan Mozartin Sinfonia concertanteen kuuluu kadensseja, jotka nekin toimivat suureksi osaksi peräkkäisten soolorepliikkien kautta. Jos ensimmäisen osan kauneus on juhlallista laatua, sama jatkuu toisessa osassa, mutta nyt muutamaa piirua kipeämmin sävyin. Rauhallisesti keinuen askeltava poljento antaa jalolle c- molli-teemalle täydelliset puitteet, ja kun alttoviulu ensimmäisessä repliikissään muuttaa maiseman duurikaikuiseksi, tapahtuu pieni ihme. Osa hiipuu lopussa samoihin tummiin sävyihin kuin missä se alkoi; silti tuntu on vahvasti sellainen, että jotain on saavutettu. Kun Mozart-biografi Wolfgang Hildesheimer kutsui Sinfonia concertantea säteilevänä musiikillisen vapautumisen todisteena ainutlaatuiseksi, hän viittasi koko kappaleeseen, mutta varmaan erityisesti finaaliin, jossa 23-vuotias Mozart on hauskimmillaan ja ilkikurisimmillaan. Teemaaineiston sangen perinnesidonnainen kulmikkuus toimii korostavana vastavoimana vapaammalle hahmotustavalle. Jouni Kaipainen 3

4 Ludwig van Beethoven ( ): Sinfonia nro 5 c-molli op. 67 Kohtalosinfonia Beethovenin viidennen sinfonian ( ) kantaesitys kuultiin 22. joulukuuta 1808 Theather an der Wienissä kummallisessa jättikonsertissa, jonka nelituntiseen ohjelmaan kuuluivat lisäksi mm. Pastoraalisinfonia, neljäs pianokonsertto sekä viime tipassa sävelletty laaja fantasia pianolle, orkesterille ja kuorolle (ns. Kuorofantasia). Konsertin järjestäminen oli Beethovenille kova koettelemus; idea ei suinkaan ollut koko ajan myötätuulessa, vaan hanketta vastustettiin voimakkaasti. Vähällä eivät toki päässeet muutkaan asianosaiset. Beethovenin kaltaisen tuittupäisen tahtohirviön kanssa työskentely ei varmasti muodostunut leppoisaksi syysretkitarinaksi. Yhdessä vaiheessa Beethoven uhkaili lähtevänsä lopullisesti Wienistä, elleivät asiat ala sujua. Lopulta kävi niin kuin kunnianhimoisimpien yritysten kanssa monesti käy: konsertin valmistelu takkusi kaikilta osiltaan, harjoituksia pidettiin tuskin nimeksi, ja esitysten tason osalta lopputulos oli arvattavasti lähellä katastrofia. Projekti oli osa Beethovenin omalaatuista ja historiallisesti tärkeää initiaatioriittiä. Se sekä liittyi ajan henkeen että oli mukana luomassa sitä. Oli meneillään irtautuminen ylhäisaateliston ylläpitämästä hovikulttuurista. Yhteisöllisellä tai julkisella tasolla tämä ilmeni esimerkiksi konserttielämän demokratisoitumisena: kaupunkiporvaristo muodostui konserttimusiikin tärkeimmäksi kuluttajakunnaksi ja modernin kaltainen sinfoniakonsertti-instituutio näki päivänvalon. Beethoven oli tämän kehityksen keskipisteessä, ja onkin kuvaavaa, että rajusta uudenaikaisuudestaan huolimatta hänen musiikkinsa vähitellen todella hahmottui kaikkien taiteeksi sanan 1800-lukuisessa merkityksessä; tämä tapahtui jo Beethovenin elinaikana. Osittain samansuuntaisesti, osittain ristiriitaisesti yleisen kehityksen kanssa kulki taiteen yksityisen tason ajanhenki. Kirjallisuudessa ja kuvataiteessa romantiikka oli jo hyvän aikaa ollut valtavirtaus, musiikissa oltiin hieman jäljessä. Romanttiseen ajatusmaailmaan kuuluu pienen (mutta usein vahvan) ihmisyksilön ja muun maailman välisen vastakohdan esilletuominen ja korostaminen, minkä tuloksiin voidaan lukea toisaalta yksilönkehitystä luotaavan taiteen synty, toisaalta esimerkiksi myöhemmin paljon aiheellista kritiikkiä nostattaneen nerokultin esiinmurtautuminen. Samalla kun taide-elämä julkistui, taide itse heijasti sekä yleistymistä että yksityistymistä. Beethovenin historiallinen sijainti on klassismin ja romantiikan murroskohdassa. Uskon, että sinfonia nro 5 (1808) saa hedelmällisiä näkökulmia, kun sitä kuunneltaessa pidetään mielessä mainitsemiani asioita. Sen keskeinen draamallinen sisältö on tunnetusti kulku ahdistuksesta kohti suurta vapautta, mistä ideasta romanttinen sinfonia sitten ammensi suuren osan käyttövoimaansa lähes sadan vuoden ajan. Beethovenin viidennessä sinfoniassa matkalla on monta vaihetta ja tasoa. Ensimmäisen osan musertava Angst syntyi lähes monoliittisena valtavan sävellysteknisen puserruksen tuloksena ja se mieltyy helposti sellaisen kasvottoman uhkatekijän kuvaksi, jollaisena yksilöä ulkopuolelta painostava massa taiteessa usein koetaan luvun suosikkitermi oli kohtalo, millä ei ole aivan vähän tekemistä sen kanssa, että Anton Schindler kertoi Beethovenin tokaisseen jotain tähän liittyvää viidennestään puhuessaan. Olennaista on, että tuo massa koetaan yleiseksi ja se tuntuu kohdistuvan yksilöön. Hitaan osan muunnelmateeman kaksivaiheisuudessa on kätevää kuulla yksityinen ja yleinen taso peräkkäisinä, mikä johtaa koko osan mittakaavassa näiden elementtien vuorotteluun. Scherzon ja finaalin kokonaisuus mieltyy jännittävänä roolinvaihdoksena, jossa tuttu koputusmotiivi muuttaa merkitystään kuin seepia väriään. Ahdistuksesta edetään epätietoisuuden vaiheiden läpi kohti voittoa, joka tuntuu ensin ilmenevän yksityisenä ja sitten yleisempänä saavutuksena. Jouni Kaipainen 4

5 Sakari Oramo Sakari Oramon kausi Radion sinfoniaorkesterin (RSO) ylikapellimestarina alkoi elokuussa Viulistina uransa aloittanut Oramo toimi vuodesta 1991 RSO:n vuorottelevana konserttimestarina. Orkesterinjohdon diplomin hän suoritti Jorma Panulan kapellimestariluokalla. Tammikuussa 1993 Oramo johti lyhyellä varoitusajalla RSO:n sinfoniakonsertin, joka oli todellinen menestys: hänet kiinnitettiin orkesterin kapellimestariksi syksystä 1994 alkaen. Sakari Oramo päätti kymmenvuotisen kautensa Birminghamin sinfoniaorkesterin (CBSO) musiikillisena johtajana keväällä 2008, mutta jatkaa edelleen orkesterin päävierailijana. Syksyllä 2008 hän aloitti Tukholman filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina. Oramo on myös yksi Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin neljästä kapellimestarista ja Kokkolan oopperan kapellimestari. Sakari Oramo on johtanut mm. Berliinin, New Yorkin, Los Angelesin, Chicagon ja Oslon filharmonikkoja, Concertgebouw n, Pariisin, Clevelandin ja Minnesotan orkestereita sekä Pohjois-Saksan radion ja Frankfurtin radion sinfoniaorkestereita. Lähivuosina Oramo vierailee mm. Berliinin filharmonikkojen, Dresdenin valtionorkesterin, Wienin sinfonikkojen ja San Franciscon sinfoniaorkesterin kapellimestarina. Oramo ja RSO ovat vierailleet mm. Wienissä ja Prahassa, Saksassa ja Sveitsissä, Kanariansaarten, Edinburghin ja Bergenin musiikkijuhlilla sekä Proms-festivaalilla Lontoossa. Japaniin Oramo ja RSO ovat tehneet kaksi menestyksekästä kiertuetta lokakuussa 2005 ja helmikuussa RSO:n kanssa Oramo on levyttänyt Ondinelle mm. Hakolaa, Klamia, Mielckiä, Pingoud ta ja Kaipaista sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytys Magnus Lindbergin teoksista samoin kuin Warner Classicsin julkaisema Bartók-levytys ovat saaneet näyttävää kansainvälistä huomiota. Nordgrenin 3. ja 5. sinfoniasta julkaistu levytys (Ondine) on saanut ranskalaisen Académie Charles Cros n palkinnon. Lindberg-levytys palkittiin BBC Music Magazinen palkinnolla maaliskuussa RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytys Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon Tuoreimman tunnustuksen myönsi New York Times, joka valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi Sakari Oramo sai Birminghamin yliopiston kunniatohtorin arvon kesällä Kesällä 2008 hänet palkittiin arvostetulla Elgarmitalilla ansioistaan Edward Elgarin musiikin tulkitsijana. Taija Kilpiö Taija Kilpiö suoritti viuludiplomin Sibelius- Akatemiassa vuonna 2000 Mi-Kyung Leen johdolla. Sitä edelsivät opinnot Lahdessa ja Kölnin Musiikkikorkeakoulussa mm. Pertti Sutisen, Seppo Tukiaisen ja Mihaela Martinin oppilaana. Kilpiö opiskeli myös Kuhmon Viulukoulussa opettajinaan Zinaida Gilels, Pavel Vernikov ja Ilja Grubert. Kilpiö on konsertoinut solistina ja kamarimuusikkona Suomen lisäksi useimmissa Euroopan maissa. Hän on esiintynyt maineikkaan Uusi Helsinki -kvartetin viulistina vuodesta 2000 kotimaisilla musiikkijuhlilla ja säännöllisesti myös Euroopan tärkeimmillä festivaaleilla ja konserttisarjoissa. Kilpiö on ollut mukana perustamassa Uusi Helsinki -kvartetin järjestämää Jousikvartetit Ritarihuoneella -sarjaa Helsingissä. Hän on myös Kerberos-yhtyeen jäsen. Radion sinfoniaorkesterissa Kilpiö aloitti vuonna 1997, ja vuodesta 2001 hän on toiminut orkesterin 2. konserttimestarina. Kilpiön viulu on Yleisradion omistama Geoffredo Cappa -viulu 1700-luvun alusta. 5

6 Ilari Angervo Ilari Angervo opiskeli viulunsoittoa Sibelius- Akatemiassa Leena Siukosen johdolla, kunnes hän vaihtoi alttoviuluun Helge Valtosen ja Jouko Mansneruksen oppilaaksi. Diplomistaan hän sai 1993 korkeimmat mahdolliset arvosanat. Lisäksi Angervo on opiskellut Berliinin taidekoulussa Wolfram Christin johdolla ja saanut lisäoppia Matti Hirvikankaalta ja Rainer Moogilta. Angervo toimi Suomen Kansallisoopperan orkesterin alttoviulun äänenjohtajana Radion sinfoniaorkesterin alttoviulun äänenjohtajana hän aloitti vuonna Angervo toimi RSO:n valtuuskunnan puheenjohtajana Angervo on maineikkaan Uusi Helsinki -kvartetin perustajajäsen. Lisäksi hänet tapaa Suomalaisen Kamariorkesterin, Avanti!n, Kerberoksen ja Uuden Renttukvartetin riveistä. Angervo on esiintynyt mm. RSO:n ja useimpien muiden suomalaisten orkestereiden kanssa. Kantaesityksinä hän on soittanut Jouni Kaipaisen alttoviulukonserton Tapiola Sinfoniettan ja Hannu Linnun kanssa (1999) sekä Juha T. Koskisen Hamlet-machinen Zagrosin kanssa (2000). RADION SINFONIAORKESTERi Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80. vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari Sakari Oramo aloitti kautensa syksyllä Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin ja sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Yhteensä RSO on kantaesittänyt yli 500 teosta. Kaudella on ohjelmassa kuusi kantaesitystä sekä useita Suomen ensiesityksiä. Yli sadan levytyksen joukossa on mm. historiallinen helmi Sibeliuksen ainoasta taltioidusta kapellimestariesiintymisestä. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Lindbergin, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Levytykset ovat saaneet useita palkintoja, joista tuorein, MIDEM Classical Awards -palkinto myönnettiin 2008 RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytykselle Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertoista (Sony BMG). New York Times valitsi RSO:n Magnus Lindbergin orkesteriteoksia sisältävän levyn vuoden levyksi RSO levyttää myös mm. Ondinelle. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa ja on soittanut ulkomailla lähes 300 konserttia. Japanissa orkesteri on vieraillut neljä kertaa. Kaudella RSO esiintyy mm. Pietarissa, Länsi-Afrikan Beninissä ja Tukholmassa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (www. yle.fi/rso). 6