Sergei Prokofjev: Sonaatti pianolle nro 2 d-molli op. 14 I Allegro ma non troppo II Scherzo (Allegro marcato) III Andante IV Vivace

Transkriptio

1 30.1. TORSTAISARJA 6 Musiikkitalo klo Olli Mustonen, piano Sergei Prokofjev: Sonaatti pianolle nro 4 c-molli op. 29 (Vanhoista muistikirjoista) I Allegro molto sostenuto II Andante assai III Allegro con brio, ma non leggiero Sergei Prokofjev: Sonaatti pianolle nro 2 d-molli op. 14 I Allegro ma non troppo II Scherzo (Allegro marcato) III Andante IV Vivace 17 min 18 min VÄLIAIKA 20 min Sergei Prokofjev: Sonaatti pianolle nro 9 C-duuri op. 103 I Allegretto II Allegro strepitoso III Andante tranquillo IV Allegro con brio, ma non troppo presto 24 min Sergei Prokofjev: Sonaatti pianolle nro 6 A-duuri op min I Allegro moderato II Allegretto III Tempo di valzer lentissimo IV Vivace Väliaika noin klo Konsertti päättyy noin klo Suora lähetys Yle Radio 1:ssä ja internetissä (yle.fi/klassinen). 1

2 Kevätkaudella 2014 RSO:n torstaisarjan käynnistää poikkeuksellisesti Olli Mustosen pianoilta. Orkesteri on juuri palannut Keski-Euroopan konserttimatkaltaan eikä sen vuoksi ehdi tällä viikolla vielä kotona harjoittelemaan ja konsertoimaan. RSO esittää ja levyttää Hannu Linnun johdolla Olli Mustosen kanssa lähivuosien aikana kaikki Sergei Prokofjevin viisi pianokonserttoa, joten tänään kuullaan lähtölaukaus mittavalle konserttiprojektillemme. Toivon, että ilta on elämyksellinen ja tuo raikasta vaihtelua sinfoniakonserttien sarjaan! Tuula Sarotie, intendentti SERGEI PROKOFJEV ( ): PIANOSONAATIT NRO 2, 4, 6 JA 9 Sergei Prokofjevin yhdeksän pianosonaattia muodostavat lajinsa esitetyimmän teossarjan 1900-luvun musiikissa. Ne ovat hänen tuotantonsa kestävää ydintä ja ilmentävät hänen säveltäjyyttään henkilökohtaisimmillaan ja puhtaimmillaan. Niissä hän saattoi toteuttaa pyrkimyksiään vapaammin kuin sinfonioiden, konserttojen ja oopperoiden kaltaisissa, luonteeltaan julkisemmissa ja yhteisöllisemmissä teoksissa. Pianosonaatteja voisi kuunnella Prokofjevin musiikillisena omaelämäkertana, ellei sarjaa katkaisisi viidennen ja kuudennen sonaatin välillä yli viidentoista vuoden tauko. Repeämä on kuitenkin enemmän ajallinen kuin tyylillinen. Sonaateissa tulevat kattavasti esiin Prokofjevin musiikin eri ulottuvuudet, jotka hän itse kiteytti viiteen kategoriaan: klassistisuuteen, uudistuksellisuuteen, toccata-tyyliin, lyyrisyyteen ja groteskiuteen. Joissakin so- naateissa kaikki ulottuuvuudet ovat mukana, joissakin painotus kohdistuu joihinkin elementteihin muita enemmän. Vaikka Prokofjev tuli esiin venäläistä musiikkielämää ravistelleena enfant terriblenä, hän kunnioitti sonaateissaan teoslajin suurta linjaa ja sovelsi usein perinteisiä muotoratkaisuja, esimerkiksi jo klassismista juontuvaa sonaattimuotoa. Prokofjevin koko pianotuotanto, ei vain sonaatit, kumpusi hänen omasta urastaan pianistina. Hän sävelsi pianon ääressä ja pianon ehdoilla, usein myös silloin teos pukeutui lopullisessa muodossaan orkestraaliseen asuun. Hän kiinnitti suurta huomiota pianon soinnillisiin ja tekstuurillisiin mahdollisuuksiin vaikka ei herkutellutkaan sointiväreillä joidenkin Debussyn ja Ravelin tapaan. Kirjo on joka tapauksessa mittaamattoman laaja: upeasti kaartuvia melodioita, iskeviä rytmejä, romanttis- 2

3 ta täyteläisyyttä, heleyttä, loistoa, lämpöä, huumoria, aggressiivisuutta, viiltävää tuskaa, ahdistusta, ironiaa, vauhtia, voimaa. PIANOSONAATTI NRO 2 D-MOLLI OP. 14 Prokofjevin kaksi ensimmäistä pianosonaattia sijoittuvat siihen kymmenen vuoden kauteen ( ), jolloin hän opiskeli Pietarin konservatoriossa ja tuskaili vanhanaikaiseksi kokemansa opetuksen kanssa. Teosten välillä on vain kolme vuotta, mutta niitä erottaa syvällinen musiikillisen maailmankuvan murros. Esikoissonaatti ( ) on Prokofjevin ensimmäinen opusnumeroitu teos ja huokuu vielä paljossa Rahmaninovin ja Skrjabinin varhaisemman tuotannon romanttisuutta, kun taas toisessa pianosonaatissa (1912) yhä nuori, vain 21-vuotias säveltäjä on jo astunut oman itsenäisen taiteellisen keksintänsä maailmaan. Kahden varhaissonaatin syntyhistoriat edustavat päinvastaisia kehityssuuntia. Ensimmäinen sonaatti sai alkunsa yhdestä niistä kuudesta harjoitussonaatista, joita Prokofjev opintojensa lomassa kirjoitti. Sävellysprosessissa alun perin kolmiosainen teos tiivistyi yksiosaiseksi. Toinen sonaatti puolestaan alkoi muokkautua yksiosaisesta sonatiinista, josta kasvoi lopulta neliosainen kokonaisuus. Toisen sonaatin ensiosassa on vastakohtaisuuksia sekä ensimmäisen teeman sisällä kun avausteeman selkeäpiirteinen, nousevaa linjaa rakentava alku murtuu jo kahdeksannessa tahdissa teräviksi riitasoinnuiksi että avausteeman ja surumielisemmän toisen teeman välillä. Kehittelystä Prokofjev rakentaa teemojen pianistisia eleitä yhdistellen tehokkaasti tiivistyvän kaarroksen. Toisena osana on motorisen pyörteinen scherzo, joka on muokattu opintoja varten kirjoitetusta harjoitustehtävästä. Hidas osa kuuluu Prokofjevin varhaistuotannon intensiivisimpiin luomuksiin. Alussa se on täynnä kansanlaulun yksinkertaisuutta, mutta vähitellen ilme käy kromaattisemmaksi ja tuskaisemmaksi. Finaalia siivittää tarantellamainen 6/8-syke, joka vaihtuu sivuteeman tasajakoiseksi askellukseksi. Muistuma ensiosan lyyrisestä sivuteemasta avaa kehittelyn, joka tuo osaan oikukkaan, burleskin ulottuvuuden. PIANOSONAATTI NRO 4 C-MOLLI OP. 29 Kolmas ja neljäs pianosonaatti ovat valmistuneet ajallisesti lähekkäin vuonna 1917, ja niitä yhdistää myös sama alaotsikko: Vanhoista muistikirjoista. Otsake viittaa niihin opintoaikaisiin vuosien teoksiin, joiden pohjalta teokset on muokattu. Neljäs sonaatti painottuu tekstuuriltaan varsinkin kahdessa ensimmäisessä osassa muita sonaatteja enemmän pianon matalampiin rekistereihin. Se antaa 3

4 teokselle täyteläisemmin, pehmeämmin ja jopa romanttisemmin soivan mutta samalla myös pidättyväisemmän ilmeen. Prokofjev soitti kolmannen ja neljännen sonaatin sekä Suggestion diaboliquen kantaesitykset Petrogradissa (Pietarissa) huhtikuun puolivälissä Kolme viikkoa myöhemmin hän nousi Siperian-junaan ja lähti Vladivostokin kautta pois vallankumoukseen suistuneesta kotimaastaan. Neljännen sonaatin pehmeämpi ilme tulee esiin jo avausosassa. Se on sonaatin ensimmäiseksi osaksi tavallista hillitympi, eikä sen teemojen välille synny yhtä selkeää vastakkainasettelua kuin muissa sonaateissa. Kehittelyssä musiikki saa voimaa ja intensiteettiä mutta ei kärjisty varsinaiseksi konfliktiksi. Keskellä oleva hidas osa on sonaatin emotionaalinen sydän. Se kasvaa esiin matalan rekisterin uumenista mutta saa 1/16-virtailun mukana uuden pianistisemman soinnin ja samalla runollis-romanttisemman sävyn. Osan edetessä sen ulottuvuudet kasvavat laajemmiksi ja tunnevoimaisemmiksi, ja mukana on sekä melodiavirtojen laveaa aaltoilua, väkeviä purkauksia että sadunomaisen herkkä, ylärekisterin lyyrisessä kimmellyksessä säteilevä tranquillo e dolce -taite. Kahden tummasävyisen ja täyteläisemmin soivan osan jälkeen finaali luo selkeän kontrastin moni-ilmeisessä, pianistisesti notkeassa eloisuudessaan. Siihenkin sisältyy silti oma lyyrinen elementtinsä. PIANOSONAATTI NRO 6 A-DUURI OP. 82 Ulkomailla viettäminään vuosina ( ) Prokofjev sävelsi vain yhden pianosonaatin, viidentensä (1923/53). Sen jälkeen kesti 16 vuotta ennen kuin hän alkoi suunnitella uutta pianosonaattia, mutta silloin tuloksena oli intensiivinen sonaattisäveltämisen kausi, joka tuotti vuosina kuudennen, seitsemännen ja kahdeksannen pianosonaatin. Kolmea sonaattia on Prokofjevin antaman esimerkin mukaisesti ollut tapana kutsua sotasonaateiksi. Nimi viittaa niiden syntyaikaan ja sotavuosien ankariin olosuhteisiin, mutta yhteinen luonnehdinta korostaa myös niiden yhteenkuuluvuutta samoista lähtökohdista syntyneen mutta kolmeen suuntaan avautuvan teostrilogian jäseninä. Teokset edustavat Prokofjevin pianismia laaja-alaisimmillaan ja väkevimmillään; ne ovat suurta musiikkia sekä eleiltään että henkisiltä ulottuvuuksiltaan. Kuudennen sonaatin (1940) avaus heittää kuulijan ilman mitään valmistavia eleitä keskelle kiihkeää draamaa. Terssisointista avaussignaalia terävöittää duuri molli-jännite sekä bassopuolen tritonus, diabolus in musica. Vaikka sivuteema on lyyrisessä hauraudessaan ja sisäistyneessä mietiskelyssään mahdollisimman kaukana avauksesta, hallitsevaksi osassa nousee hellittämätön rynnistys, joka tiivistyy hakkaavien rytmien tahdittamassa kehittelyssä. Loppupuolen kellomaiset 4

5 soinnit tuovat mieleen Rahmaninovin sanat: Kirkonkellojen äänet hallitsivat kaikkia tuntemiani Venäjän kaupunkeja Novgorodia, Kiovaa, Moskovaa. Ne säestivät jokaista venäläistä lapsuudesta hautaan, eikä yksikään säveltäjä kyennyt pakenemaan niiden vaikutusta. Ensiosan liekehtivän intensiteetin jälkeen toinen osa, intermezzomainen scherzo, tuo odotetun kevennyksen yhdistellessään naivistista huumoria, eloisia pianotekstuureja ja romanttista laveutta. Pako ensiosan kärjistyksistä jatkuu kolmannessa osassa nostalgiaan, hehkuvan tunteikkaasti soivaan hitaaseen valssiin Romeo ja Julia -baletin hengessä. Kahden väliosan suvantovaiheen jälkeen todellisuus palaa finaalissa kaikessa ankaruudessaan. Avausteema käy esimerkkinä Prokofjevin lähes beethovenmaisesta kyvystä luoda lyhyitä, selkeästi profiloituvia ja monenlaiseen pianistiseen käsittelyyn soveltuvia aiheita. Sen pyörteistä häivähtää hetkeksi esiin kansanlaulumainen teema, joka luo osan lopulla lyhyen, lähes epätodellisen hengähdystauon ennen viimeistä huipennusta. Myös ensiosan avaussignaali on mukana osassa, ensin käynnistämässä osan keskellä pysähtyneen mietiskelevää taitetta ja sitten uudelleen tehostamassa loppusivujen hurjaa syöksykierrettä, jossa osaa hallitseva pakkomielteisen virtuoosinen kiihko puristuu äärimmilleen. PIANOSONAATTI NRO 9 C-DUURI OP. 103 Sotasonaattien muodostamaa huipennusta seuraa Prokofjevin sonaattisarjassa yhdeksäs sonaatti (1947) hillittynä epilogina. Se syntyi aikana, jolloin säveltäjä kärsi haurastuneesta terveydestä, ja samanhenkisiä tuntoja voi aistia myös teoksen pääosin verhotusta ilmaisusta. Sonaatin muotoratkaisussa on se erikoisuus, että jokaisen osan lopussa Prokofjev ennakoi seuraavan osan pääaihetta, kunnes päätösosassa viittaus kohdistuu ensiosan alkuun ja sulkee ympyrän. Ensiosan esitysmerkintä ei ole useimpien Prokofjevin avausosien Allegro vaan hiukan hillitympi Allegretto. Kyseessä on tasapainoinen, melodisesti kaartuileva osa, jonka kahden pääaiheen välillä ei ole sonaattimuotoon tavanmukaisesti odotettu vastakohtaisuutta. Toisena osana on oikukas ja särmikäs scherzo niin kuin muissakin Prokofjevin neliosaisissa pianosonaateissa. Trion tehtävää palvelee mietiskelevä Andantino-taite. Hidasta osaa värittää romanttinen sointimaailma, jonka toccata-tyylinen Allegro-jakso kahdesti keskeyttää. Finaali on totutun nopealiikkeinen ja eloisa. Osaa rikastaa kaunis Andantinotaite, ja ylipäätään osa on seesteisempi kuin Prokofjevin sonaattien finaalit yleensä aina tasaantuvaa päätöstä myöten. Yhdeksännen sonaatin ei ollut tarkoitus jäädä Prokofjevin viimeiseksi sanaksi pianosonaattien säveltäjänä. Hänellä oli jo ajatuksissa kaksi seuraavaa sonaattia, joille hän oli varannut 5

6 opusnumerot 137 ja 138. Yhdeksännen sonaatin maailmassa on kuitenkin sellaista resignaatiota ja olevaisen hyväksymistä, että sitä kauniimpaa päätöstä sonaattien sarjalle on vaikea ajatella. Kimmo Korhonen OLLI MUSTONEN Olli Mustosen persoonassa toiminta pianistina, kapellimestarina ja säveltäjänä yhdistyy kokonaisvaltaiseksi muusikkoudeksi harvinaislaatuisella tavalla. Hän aloitti musiikkiopintonsa viisivuotiaana, tärkeimpinä opettajinaan pianistit Ralf Gothóni ja Eero Heinonen sekä säveltäjä Einojuhani Rautavaara. Sittemmin työnsä on vienyt hänet kaikille maailman keskeisimmille konserttilavoille niin omin soolokonsertein kuin yhdessä huippuorkestereiden kanssa. Mustonen on tehnyt yhteistyötä monien aikamme merkittävimpien kapellimestareiden kanssa. Viime kausilla Mustonen on esiintynyt mm. Lontoon sinfoniaorkesterin ja Mariinski-teatterin orkesterin, New Yorkin filharmonikkojen sekä Frankfurtin radion sinfoniaorkesterin kanssa. Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa jatkoa sai konserttisarja, jossa Mustonen johti ja soitti kaikki Beethovenin pianokonsertot sekä omia orkesteriteoksiaan. Kaudella Mustonen toimi Helsingin kaupunginorkesterin residenssitaiteilijana esiintyen Musiikkitalossa niin pianistina, kapellimestarina, säveltäjänä kuin taiteellisena suunnittelijanakin. Mustosen levytystuotanto on laaja ja sisältää useita palkittuja kokonaisuuksia, kuten esimerkiksi Edisonja Gramophone-palkinnot saaneen Alkanin ja Šostakovitšin preludien levytyksen. Viimeaikaisista levytyksistä mainittakoon Beethovenin pianokonserttojen kokonaislevytys Tapiola Sinfoniettan kanssa, Respighin Concerto in modo misolidio RSO:n ja Sakari Oramon kanssa sekä soololevytyksiä mm. Bachin, Tšaikovskin, Sibeliuksen, Rahmaninovin, Prokofjevin ja Šostakovitšin teoksista. Mustonen on palkittu Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali vuonna

7 RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin uusi ylikapellimestari on Hannu Lintu. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin. Sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam, Jukka-Pekka Saraste ja Sakari Oramo. Saraste ja Oramo ovat RSO:n kunniakapellimestareita. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen orkesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Kaudella orkesteri kantaesittää kuusi kotimaista Yleisradion tilaamaa teosta. RSO on levyttänyt mm. Eötvösin, Nielsenin, Hakolan, Lindbergin, Saariahon, Sallisen, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Orkesterin levytykset ovat saaneet merkittäviä tunnustuksia, kuten BBC Music Magazineja Académie Charles Cros -palkinnot. Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertot sisältävä levy Lisa Batiashvilin kanssa (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon Samana vuonna New York Times valitsi toisen Lindberglevytyksen vuoden levyksi. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa. Kaudella orkesteri tekee Hannu Linnun kanssa Keski-Euroopan kiertueen. RSO:n kotikanava on Yle Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Osoitteessa yle.fi/klassinen voi konsertteja kuunnella sekä katsella korkealaatuisen livekuvan kautta. Syksyllä 2013 Yle Teema lähetti kaikki Hannu Linnun johtamat konsertit suorina lähetyksinä. RSO Musiikkitalossa -lähetykset jatkuvat keväällä vaihtuvien kapellimestarien seurassa. 7