13.4. PERJANTAISARJA 12

Transkriptio

1 13.4. PERJANTAISARJA 12 Musiikkitalo klo David Zinman, kapellimestari Anders Hillborg: Cold Heat, ensi kertaa Suomessa (Ylen tilaus) 13 min VÄLIAIKA 20 min Gustav Mahler: Sinfonia nro 6 a-molli Traaginen 79 min I Allegro energico, ma non troppo (Heftig, aber markig) II Scherzo (Wuchtig) (Pesante) III Andante moderato IV Finaali: Allegro moderato Allegro energico Ennakkotiedoista poiketen, myöhäisillankamarimusiikki jää sairaustapauksen vuoksi pois. Väliaika noin klo Konsertti päättyy noin klo Suora lähetys Yle Radio 1:ssä ja internetissä yle.fi/rso. 1

2 ANDERS HILLBORG (1954 ): COLD HEAT Anders Hillborgille musiikki alkaa saundista. Erikoisista äänistä tuli hänen intohimonsa jo opiskeluaikana, kun hän pihisti Ligetin kuoroklustereihin häälyvän Requiemin partituurin Tukholman musiikkikorkeakoulun kirjastosta luvulla työskentely kosketinsoittajana rock-yhtyeessä ja laulusävellykset Eva Dahlgrenille opettivat Hillborgille ennakkoluulottomuutta. Elektronisesta musiikista hän oppi, että mitkä tahansa äänet voivat olla musiikkia, jos niille löytyy oikea konteksti. Kokemukset kuorolaulajana herkistivät Hillborgin ymmärtämään intervallien ja saundin luonnetta elävänä materiaalina. Hillborg on toiminut vuodesta 1983 lähtien pienet opetusperiodit pois lukien freelance-säveltäjänä. Se on taannut itsenäisyyden, mutta pakottanut hänet samalla vuoropuheluun kuulijoiden kanssa. Hillborgin säveltää teoksensa kuunneltaviksi ja koettaviksi. Hillborg on sittemmin siirtänyt koneet taka-alalle ja tehnyt sinfoniaorkesterista elävän sointikoneen, jolla hän toteuttaa mielikuvituksensa sinkoamia ääninäkyjä. Ei varmaan ole sattuma, että monien Hillborgin teosten otsikot Liquid Marble, Flood Dreams, King Tide, Dreaming River tai viimeksi monumentaalinen, Esa-Pekka Saloselle omistettu Sirens (2011) liittyvät veteen tai mereen. Saundi on Hillborgille veden tavoin alati muuttuva voima, joka pakottaa jatkuvuuteen, saumattomuuteen ja kaleidoskooppimaisesti vaihtuviin väreihin. Spektraaliset tehot lisäävät kolmiulotteista vaikutelmaa syvyyssuuntaan. Hillborg alkaa usein miettiä otsikkoa vasta kun kappale on valmis. Näin kävi Zürichin Tonhalle-orkesterin, Berliinin filharmonikkojen ja Radion sinfoniaorkesterin yhteistilauksena vuonna 2010 valmistuneelle Cold Heatille ( Kylmä kuumuus ). Hillborg pyöritteli teokselle eri nimivaihtoehtoja ja Cold Heatia ehdotti lopulta kapellimestari David Zinman, jolle teos on omistettu. Hillborgilla on tapana kytkeä teoksensa edeltäjiinsä ja ympäristöönsä. Cold Heatin yhtenä lähtökohtana oli sävelaihe Exquisite Corpsesta (2002) ja teoksen lopussa kuultava sellosoolo kytki sen Berliinin filharmonikkojen kantaesityksessä ( ) seuraavaksi kuultuun Shostakovitshin toiseen sellokonserttoon. Zinman oli toivonut teosta, jolla olisi vahva rytminen profiili, mutta Hillborg limittää Cold Heatissa nopeita tempoja hitaisiin sekä voimakkaita rytmejä koraalimaiseen aaltoliikkeeseen. Teoksen alussa lyömäsoittimien eteerinen vingahdus lähettää pianon ja puupuhaltimet kieppuvaan ja pulppuavaan liikkeeseen, jonka alta kurottavat vaskien majesteetilliset soinnut ja jousien pitkät kylmät äänet. Musiikin hengityksen tasaantuessa puhallinornamentit fragmentoituvat joidenkin muistuttaessa lintujen kutsua joukosta voi bongata esimerkiksi kyhmyhaahkan. Vaskien ja jousien koraalimaiset paisutukset toivat Berliinissä ja 2

3 Lontoossa monien mieleen Sibeliuksen ja Skandinavian. Kyse on ehkä objektiivisesta tavasta tarkastella yhtä aikaa vastakkaisia aineksia, kuten jähmeää ja vilkasta, kylmää ja kuumaa. Vähän ennen teoksen puoliväliä käynnistyy tempoileva rytminen jakso, jossa orkesteri muuttuu pillastuneeksi rytmikoneeksi. Pilkkovassa nykivyydessään kohtaus on tarkoituksellisen mekaaninen koneet edustavat Hillborgille orkesterisoittimiin verrattuna kuollutta musiikkia. Eri soitinryhmiä käsitellään edelleen omina kokonaisuuksinaan, mutta tässä taitteessa nousevat pääosaan lyömäsoittimet nasevasti rajatulla arsenaalillaan. Rytmisen impulssin hajaantuessa maisemaan jää korkealla kaarteleva käyrätorvi ja pisaroivat puupuhaltimet. Koraalimaiset paisutukset palaavat entistä tiiviimmiksi klustereiksi pakattuina. Jouset tunkeutuvat loppukohtauksessa etualalle pitkin, voimakkaasti säteilevin soinnuin. Niiden hiljentyessä vuoroon tulee yksinäinen, tuulikellojen kilahtelun säestämä sellosoolo, joka saa viime tahdeilla kaverikseen viulun. Antti Häyrynen GUSTAV MAHLER ( ): SINFONIA NRO 6 Mahlerin neljää ensimmäistä sinfoniaa on kutsuttu yhteisellä ryhmänimellä Wunderhorn-sinfonioiksi, ja samalla tavalla sinfoniat viidennestä seitsemänteen ovat saaneet sateenvarjo-otsikon Rückert-sinfoniat. Tapaukset eivät kuitenkaan ole aivan analogiset. Ensimmäisillä sinfonioilla on huomattavan paljon tekemistä Des Knaben Wunderhorn -kansanrunokokoelman aatemaailman kanssa, ja Mahler myös lainaa laajasti runoihin säveltämiään lauluja ( ). Vuosina Mahler sävelsi kymmenen laulua Friedrich Rückertin runoihin eli sarjat Rückert-lieder ja Kindertotenlieder ( Lauluja lasten kuolemasta ). Nämä ovat keskikauden sinfonioiden taustalla, mutta linkki on vähemmän konkreettinen kuin Wunderhornin kohdalla. Ensinnäkin sinfoniat 5-7 ovat puhtaasti instrumentaalisia. Yhdessä Yhdeksännen sinfonian kanssa ne ovat Mahlerin tuotannossa lähimpänä absoluuttista musiikkia. Yksittäisten osien tai kohtien lyhyitä luonnehdintoja lukuun ottamatta Mahler ei liittänyt niihin ohjelmaa. Rückert-sävelitykset jäivät viittauksen etäisyydelle tai tunnelman esikuviksi, eikä niitä lainata edes lyhyesti. Silti jotkut melodiset kaarrokset lauluissa ja sinfonioissa muistuttavat toisiaan. Niin kuin yleisesti tiedetään mutta melkein aina unohdetaan, säveltäjän elämäntilanne ja hänen samanaikainen musiikkinsa kohtaavat harvoin. Mahlerille keskimmäisten sinfonioiden syntyvaihe oli elämän onnellisinta aikaa, mutta tämän voi kuulla musiikista vain hetkittäin. Marraskuussa 1901 hän tapasi Alma Schindlerin, kuuluisan maisemamaalarin tyttären, joka itse oli monilahjakas 22-vuotias taitei- 3

4 lijanalku: säveltäjä, pianisti, taidemaalari. Vaikka Alma aluksi näki 19 vuotta vanhemman miehen kuuluisuuden vankina, puhetavaltaan muodollisena, naissukupuolta ymmärtämättömänä kummajaisena, suhde kehittyi nopein kääntein. Joulukuinen pikakihlaus oli Wienissä seurapiirisensaatio ja loputtomien juorujen aihe, mutta maaliskuussa pari oli jo naimisissa. Tytär Maria ( Putzi ) syntyi seuraavassa marraskuussa, toinen tytär Anna ( Guckerl ) puolitoista vuotta myöhemmin. Tähän saakka Mahler oli ollut 100-prosenttisesti työhön orientoitunut, mutta nyt hän löysi elämäänsä uusia virkistäviä asioita: lasten kanssa leikkimisen ja Alpeilla vaeltelun. Alma-vaimo oli kauhuissaan nähdessään, kuinka aviomies saattoi toisaalta peuhata loputtomasti lasten kanssa, toisaalta säveltää ja johtaa lasten kuolemasta kertovia lauluja antamatta merkkiäkään siitä, että olisi tajunnut tilanteen makaaberiuden. Alma, joka tosin oli muistelmissaan usein epäjohdonmukainen ja jälkiviisas, kertoi olleensa varma, että miehen käytös manaa esiin jotain pahaa. Suvantoa kesti vuoteen 1907, jolloin vastoinkäymiset seurasivat nopeasti toisiaan: ensin Mahler sai vuosien riitelyn jälkeen potkut Wienin Hovioopperasta, sitten 4,5-vuotias Putzi kuoli, ja pian Mahler itse sai vakavan sydäntautidiagnoosin. Kapellimestarina täystyöllistetty Mahler sävelsi yleensä kesäisin. Viides sinfonia valmistui kesinä , kuudes ja seitsemäs Viides ja seitsemäs muistuttavat sekä muodon että sisällön puolesta toisiaan, kun taas Sinfonia n:o 6 a-molli hahmottuu omaksi yksikökseen. Kaikki viittaa siihen, että se oli syntyvaiheissa säveltäjälleen erityinen kokemus. Myöhemmin Mahler piti sitä sinfonioistaan vaikeimpana johtaa, ja kantaesityksen jälkeen hän oli liian kiihdyksissään voidakseen pysyä aloillaan. Alkukesällä 1904 uunituore kahden lapsen terve isä paistatteli onnensa kukkuloilla, teki mittavia vaellusretkiä ja sävelsi Traagiseksi kutsumaansa sinfoniaa, jossa kertoi hahmotelleensa ihmiselämän murheellisen ja vääjäämättömän kulun. Se että hän liikkui tällä kertaa abstraktion alueella muuttaa asiaa vain vähän. Tragedia on kyllä sommiteltu klassisen objektiiviseksi, ja sellaisena se on vastustamattoman tyylikäs. Mutta finaaliin sijoitetut kolme moukariniskua tuntuivat taikauskoisesta säveltäjästä liian henkilökohtaisilta. Kantaesityksessä Essenissä toukokuussa 1906 ne kaikki olivat vielä paikoillaan, mutta seuraavan vuoden onnettomuuksien jälkeen hän poisti niistä viimeisen. Nykyään se usein otetaan mukaan, koska sillä on looginen paikka kokonaisuudessa ja koska Mahler ei enää ole keskuudessamme pelkäämässä seurauksia. Kuudetta sinfoniaa soitettiin pitkään vähemmän kuin muita, mikä lienee johtunut juuri sen abstraktista ja traagisesta luonteesta. Nykyään monet pitävät sitä sinfonioista vakuuttavimpana, kokonaisuuden kannalta ehjimpänä. Näin suhdanteet muuttuvat. Kuudes on sinfonioista muodoltaan perinteisin. Kolme ensimmäistä osaa voi ongelmitta sijoittaa klassis-romanttisen perinteen raameihin: sonaattimuotoinen allegro ja rondomaiset scherzo ja hidas osa. Viime mainittujen järjestys aiheutti Mahlerille päänvaivaa. Ensin 4

5 hän laittoi scherzon toiseksi ja andanten kolmanneksi, vaihtoi sitten ensiesityksen jälkeen paikat keskenään, mutta palautti juuri ennen julkaisua alkuperäisen järjestyksen. Kumpaakin tapaa voi puolustaa: scherzon soittaminen ensin toimii dramaturgisesti paremmin, kun taas andanten sijoittaminen allegron ja scherzon väliin tekee makrotemposta vaihtelevamman. Oma lukunsa on sitten finaali, yli puolituntinen, omalaatuinen fantasia, joka on paljon vaikeampi tyypittää kuin muut osat. Ensimmäistä osaa hallitsee Mahlerille niin tyypillinen marssirytmi. Se tuo esiin selväpiirteisen teeman, laajakaarisen ja profiililtaan vahvan melodian, jonka pienet yksityiskohdat ovat kuitenkin koko ajan muuttuvaisia. Hetken päästä kuuluu sinfonian mottoaihe eli ns. traaginen motiivi, jossa karakteristisen marssirytmin ylle kirjoitettu trumpettien voimakas duurikolmisointu muuttuu oboeiden soittamaksi hiljeneväksi mollikolmisoinnuksi. Koreilematon koraali johtaa toiseen, romanttisen kiihkeästi hengittävään teemaan, jonka Alma Mahler myöhemmin kertoi olevan hänen musiikillinen kuvansa. Pääasiassa näistä aineksista kehkeytyy ensimmäisen osan leiskuva draama. Sen keskeyttää pari kertaa erikoinen kohtaus, jossa celestan eteeriset soinnut ja puhallinten hiljaiset signaaliaiheet saavat taustakseen lehmänkellojen kaukaiset, epävireiset äänet. Mahler piti tätä kohtaa tuonpuoleista vahvasti edustavana: --- lehmänkellot ovat viimeiset maalliset äänet, jotka vuoren huipulle kiipeävä ja maailmasta erkaantuva kuulee kaukaa laaksosta. Scherzo on saanut perin ristiriitaisia luonnehdintoja. Alman kertoman mukaan siinä kuuluu lasten epärytmikkäiden leikkien ääni. Analyytikko Hans Redlich puhui uhkaavasta hoffmanilaisesta sätkynukkenäytöksestä, vain päätyäkseen viidentoista tekstirivin aikana käyttämään adjektiiveja kummitusmainen, aavemainen, diabolinen, eksoottinen, katastrofaalinen, tuima, tulinen, kaamea ja pirullinen olen kohdannut vertaiseni adjektiivimössön tuottajana! Parasta lienee todeta, että scherzo on todellakin kaikkea tätä, ja sen lisäksi välitaitteissaan ihastuttavan aataminaikuinen (esitysohje todellakin altväterisch). Andante puolestaan on aito idylli sinfonian tuhovoiman keskellä. Es-duuri soi kaukana a-mollin ankarasta autiudesta, ja teemat ovat läheistä sukua Rückert-laulujen melodioille mutta kuitenkin vain sukua, ei lainoja. Loppu hiipuu erityisen kauniisti. Finaalin voidaan tulkita olevan sonaattimuodon kaukainen kuvajainen. Sen aloittaa pitkä johdanto andanten sävellajin viitoittamassa c-mollissa, mutta pääsävellajiksi asettuu marssimaisen allegron alkaessa a-molli. Teemoja on useampia ja niitä käsitellään asinamukaisen perusteellisesti ja kontrapunktisesti. Fatalistista pakkoliikettä hahmottavat parhaiten johdannon toistumiskerrat, joista kukin johtaa kiehuvien vaiheiden jälkeen tuhoavaan moukariniskuun. Lehmänkelloja kuullaan myös, mutta nyt niiltä puuttuu toismaailmainen assosiaatio. Hidas kooda vie sinfonian oikeasti traagiseen loppuun; mottoaihekin on kadottanut duurisointisen alkunsa, ja vain armoton a-molliakordi on jäljellä. Jouni Kaipainen 5

6 DAVID ZINMAN David Zinman on tullut tunnetuksi monipuolisesta ohjelmistostaan sekä erityisestä kiinnostuksestaan nykymusiikkiin. Zürichin Tonhalle-orkesterin musiikillisen johtajan tehtävien lisäksi hän vierailee säännöllisesti johtamassa huippuorkestereita ympäri maailmaa, kuten New Yorkin, Berliinin ja Lontoon filharmonikkoja, Chicagon ja Bostonin sinfoniaorkestereita ja Concertgebouwja Philharmonia-orkestereita. David Zinman opiskeli Pierre Monteux n johdolla ja teki kapellimestaridebyyttinsä Philadelphia-orkesterin johtajana Sittemmin hän toimi Rotterdamin ja Rochesterin filharmonikkojen sekä Baltimoren sinfoniaorkesterin musiikillisena johtajana. Zinman on työskennellyt myös Aspenin musiikkijuhlien taiteellisena johtajana sekä johtanut 13 vuotta Amerikan kapellimestariakatemiaa. Zinman on tehnyt yli 100 levytystä, joista hänelle on myönnetty useita merkittäviä palkintoja, kuten mm. kaksi Grammya, Gramophone Award, kaksi Grand Prix du Disque sekä kaksi Edisonpalkintoa. Vuonna 1997 Columbian yliopisto myönsi hänelle arvostetun Ditson-palkinnon hänen ansioistaan amerikkalaisten säveltäjien teosten esittämisestä. Tonhalle-orkesterin kanssa Zinman on tehnyt Mahlerin, Beethovenin, Straussin ja Schumannin sinfonioiden kokonaislevytykset, jotka kaikki ovat olleet suuria arvostelumenestyksiä. Ranskan kulttuuriministeriö myönsi David Zinmanille maan korkeimman kulttuurialan arvonimen, Chevalier des Arts et des Lettres, vuonna Lisäksi Zinman on saanut Zürichin kaupungin taidepalkinnon sekä Thomas Theodore -palkinnon. Vuonna 2008 MIDEM Classical Awards valitsi hänet Vuoden taiteilijaksi. RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, jonka tehtävänä on tuottaa ja edistää suomalaista musiikkikulttuuria. Orkesterin ylikapellimestarina on vuodesta 2003 alkaen toiminut Sakari Oramo. Uutena ylikapellimestarina syksyllä 2013 aloittaa Hannu Lintu, joka toimii ensin RSO:n päävierailijana kaudella Orkesterin kunniakapellimestari on Jukka-Pekka Saraste, joka toimi ylikapellimestarina vuosina ja tekee edelleen tiivistä yhteistyötä orkesterin kanssa. Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin. Sinfo niaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. RSO:n tehtäviin kuuluu myös koko suomalaisen or- 6

7 kesterimusiikin taltioiminen kantanauhoille Yleisradion arkistoon. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Saariahon, Resphigin, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. Nordgrenin 3. ja 5. sinfoniasta julkaistu levytys (Ondine) sai ranskalaisen Académie Charles Cros n palkinnon. Magnus Lindbergin klarinettikonserton levytys palkittiin BBC Music Magazinen palkinnolla Lindbergin ja Sibeliuksen viulukonsertot sisältävä levy Lisa Batiashvilin kanssa (Sony BMG) sai MIDEM Classical Awards -palkinnon Samana vuonna New York Times valitsi toisen Lindberg-levytyksen vuoden levyksi. RSO tekee säännöllisesti konserttikiertueita ympäri maailmaa ja on soittanut ulkomailla yli 300 konserttia. Kaudella orkesteri esiintyy mm. Bonnin arvostetulla Beethoven-festivaalilla ja Amsterdamin Concertgebow-konserttitalossa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella ja katsella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta (yle.fi/rso). 7