TYÖJÄRJESTYS ESITYKSET

Transkriptio

1 TYÖJÄRJESTYS ja ESITYKSET Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) r.y:n yhdeksännelle varsinaiselle edustajakokoukselle Edustajakokous pidetään Helsingin työväentalon juhlasalissa alkaen keskiviikkona 29 päivänä kesäkuuta 1966 klo

2 Helsinki 1966, Kirjapaino Kursiivi Oy

3 TYÖJÄRJESTYS Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) r.y:n yhdeksännessä sääntömääräisessä edustajakokouksessa kesäkuun 29. ja sitä seuraavina päivinä Kokouksen alkutoimenpiteet: a) kokouksen avaus, b) kutsuvieraiden tervehdykset, c) edustajain nimenhuuto, d) kokouksen päätösvaltaisuuden toteaminen. 2. Kokousvirkailijain vaalit: a) puheenjohtajäin vaalia b) sihteerien vaali, c) pöytäkirjan tarkastajain vaali, d) ääntenlaskijain vaali. 3. Kokouksen työjärjestyksen ja kokoussääntöjen hyväksyminen. 4. Valiokuntien vaalit: > a) järjestävä valiokunta, b) yleisvaliokunta, c) sääntövaliokunta, d) järjestömuotovaliokunta, e) raha-asiain valiokunta, f) valistusasiain valiokunta. 5. Kertomukset SAK:n toiminnasta vuosilta SAK:n tuikertomus vuosilta Vastuuvapauden myöntäminen työvaliokunnalle ja valtuustolle. 8. Katsaus toimintaan vuosina Edustajain päivärahan suuruuden määrääminen.

4 10. Palkka- ja talouspoliittiset esitykset. 11. Työehtosopimuspoliittiset esitykset. 13. Sosiaalipoliittiset esitykset. 13. SAK:n sääntöjä ja järjestödemokratiaa koskevat esitykset. 14. Kasvatus-, valistus- ja opintotyötä koskevat esitykset. 15. Kulttuuripoliittinen ohjelma. 16. Sekalaiset esitykset. 17. SAK:n puheenjohtajien vaali. 18. SAK:n työvaliokunnan varsinaisten ja varajäsenten vaali. 19. SAK:n valtuuston varsinaisten ja varajäsenten vaali. 20. SAK:n tilintarkastajain ja heidän varamiestensä vaali. 21. Kokouksen päättäminen.

5 10. Palkka- ja talouspoliittiset esitykset SAK:n talouspoliittinen ohjelma Johdanto SAK:n jokavuotiseen toimintakertomukseen kuten tämänvuotiseenkin sisältyy runsaalla numero-aineistolla varustettu taloudellinen katsaus. Toimintakertomusten yhteydessä on tavallisesti esitetty myös eräitä talouspoliittisiakin näkökohtia kulloinkin keskeisiksi katsottujen ilmiöitten ja kehityspiirteiden yhteydessä. Varsinaista, kokonaisnäkemykseen pyrkivää talouspoliittista analyysia ne eivät kuitenkaan anna. SAK:n talouspoliittiset käsitykset on sen sijaan lähinnä esitetty puheissa, valtuustolle esitetyissä alustuksissa sekä viranomaisille osoitetuissa erilaisissa kirjelmissä jne. Näidenkin sisällön on sanellut kulloinkin vallitsevan tilanteen polttavimmat kysymykset, eikä niihin ole ollut mahdollista sisällyttää riittävän laajaa perusanalyysia. Edustajakokoukselle on kuitenkin tarpeellista yrittää esittää kokonaisnäkemyksellinen tilanteen arviointi, jonka kokemusperäisenä pohjana on koko edellisen edustajakokouksen jälkeinen kehitys, ja joka samalla yrittää ennakoida myös tulevaisuudessa todennäköisesti vaikuttavia tekijöitä ja näiden asettamia tehtäviä. Tähän on tällä kertaa sitä suurempi syy, kun tänä vuonna suoritettujen vaalien ansiosta eduskunta on saanut ratkaisevasti uuden kokoonpanon ajankohtana, jolloin kansa yhä voimakkaammin vaatii viime vuosina harjoitetun talouspolitiikan muuttamista. Onhan eduskuntavaalien tuloskin sinänsä ilmaus tästä vaatimuksesta. Tälläkin kertaa SAK:n edustajakokous näin ollen pidetään talouspoliittisesti historiallisena ajankohtana. Näin ei siis tapahdu ensimmäistä kertaa. Voitaneen itse asiassa sanoa, että kaikki sodanjälkeiset edustajakokoukset on pidetty talouspoliittisessa käännekohdassa. Niinpä VI edustajakokous pidettiin vuonna 1951, jolloin linnarauhan ja vakauttamissopimuksen tietä pyrittiin ja onnistuttiinkin lopettamaan sodanjälkeisen jälleenrakennus vaiheen kaaosmainen inflaatio. Siirryttiin täystyöllisyyteen ja kiinteään rahanarvoon perustuvaan 5

6 suhteellisen suunnitelmalliseen talouspolitiikkaan. SAK:n panos tämän vakauttamisohjelman muotoilussa oli tuntuva useat sen käyttökelpoisiksi osoittautuneista uudistuksista olivatkin SAK:n käsialaa. Tarkoituksena ei ole kuitenkaan tässä yhteydessä esittää silloisen vakauttamispolitiikan yleisarvostelua, heikkouksia siinäkin epäilemättä esiintyi palkansaajien kannaltakin katsottuna. Se että vakauttamispolitiikan kuitenkin katsottiin syntyneen liian suuressa määrin SAK:n ja palkansaajien tähtien alla kävi ilmi siitä, että sen romuttamiseksi mobilisoidut johtovoimat olivat kotoisin aivan toisista leireistä. Niinpä VII edustajakokous v pidettiinkin uudessa talouspoliittisessa käännekohdassa, jonka pääpiirteeenä oli vakauttamispolitiikan romuttaminen ja sen korvaaminen "vapaalla markkinajärjestelmällä ja hinnanmuodostuksella". Näköpiirissä oli vielä tämän politiikan ankkuroiminen kansainväliseen systeemiin devalvoinnin ja sopimusten kautta. Tätä politiikkaa toteutetuinkin SAK:n vastarinnasta huolimatta seuraavina vuosina. Siihen liittyvistä piirteistä mainittakoon yleislakko vuonna 1956, devalvaatio vuonna 1957, elinkustannusindeksin nousu 30 %:lla kahden vuoden aikana, kaikkien aikojen työttömyysennätys, kansantalouden kasvun melko täydellinen pysähdys kolmeksi vuodeksi ja sopimuspolitiikan jäätyminen vuosina SAK:n vastustuskykyä heikensivät siihen kohdistuneet hajoituspyrkimykset, joiden perimmäisenä syynä oli, että osa poliittisesta työväenliikkeestä oli lähtenyt yhdessä oikeiston kanssa näille uusille talouspoliittisille linjoille ja tämä osa katsoi ammattiyhdistysliikkeestä muodostuneen pääasiallisen kompastuskiven pyrkimyksille sälyttää "taloudellisen vapauden" hinta palkansaajain harteille. VIII edustajakokousta v ei pidetty aivan yhtä selvän käännekohdan merkeissä. Edellisenä vuonna alkanut kansainvälinen korkeasuhdanne oli aikaisempien hallavuosien jälkeen tuonut lievennystä palkansaajillekin. Uutta vaihetta edusti lähinnä talouspoliittisen suunnan kansainvälinen ankkurointi samana vuonna solmitun Suomen EFA-sopimuksen avulla. Siihen liittyvistä mukauttamisvaikeuksista, erityisesti työvoiman osalta, SAK oli eri yhteyksissä esittänyt varoituksensa. Hallavuosien toistumisen varalta SAK oli jo syksyllä 1960 solmitun runkosopimuksen ja yleensä pitempiaikaisen sopimuspolitiikan avulla lähtenyt hakemaan palkansaajille turvaa ja tasaista elintason kehitystä. Nämä pyrkimykset VIII edustajakokous talous- ja palkkapoliittisessa ohjelmassaan vahvisti. Viimeksi kuluneiden vuosien kehitys varsinkin v suoritettujen eduskuntavaalien jälkeen on osoittanut, että SAK:n varoitukset olivat olleet paikallaan. Maksutase on huononemistaan huonontunut, ja siihen liittyen on harjoitettu talouspolitiikkaa, joka on merkinnyt taloudellisen kasvun hidastumista, työttömyyden kasvua ja työvoiman kasvavaa muuttoa maan rajojen ulkopuolelle. Suuntaa olisi nyt muutettava 6

7 ja siirryttävä johdonmukaisen kasvupolitiikan linjalle. Tätä kansa odottaa uudelta eduskunnalta, ja näitä pyrkimyksiä SAK varmasti haluaa lojaalisesti tukea. Siinä määrin kun näissä pyrkimyksissä onnistutaan, tämäkin edustajakokousvuosi tulee merkitsemään käännekohtaa. Jo tästä lyhyestä katsauksesta on käynyt ilmi, miten läheisesti SAK:n järjestöongelmat liittyvät talouspoliittiseen kehitykseen ja siihen vaikuttavien poliittisten ja taloudellisten voimien toimintaan. Vaikkakin monia muitakin tekijöitä on otettava huomioon, on kuitenkin selvää, että pyrkimykset hajoittaa ammattiyhdistysliikettä ja lamauttaa sen päätöksentekovoimaa juontavat juurensa pyrkimyksistä hoitaa maan talousasioita palkansaajain kustannuksella. Tämä on se keskeinen näkökulma, jota olisi pidettävä silmällä, vaikka tämä edustajakokous joutuukin syventymään entistä enemmän suuriin järjestöasioihin. Se, että tämäkin on aikaisempien talouspoliittisten vaiheiden elimellinen johdannainen, pitäisi olla kaikille ajatteleville ammattiyhdistysmiehille ja naisille täysin selvää. Kansainvälinen yleiskehitys Tyydytyksellä on todettava, että yleensä markkinatalousmaiden tuotanto, kauppa ja työllisyys on viime vuosina ylläpidetty melko tyydyttävällä tasolla. Useimmissa johtavissa teollisuusmaissa kansantulo on kasvanut melko tasaisesti n. 4 4,5 %:n vuosivauhtia. Sellaisia voimakkaita suhdanneheilahteluja kuin maailmansotien välisenä aikana ja sitä ennen ei ole esiintynyt. Vuosien 1949, 1953 ja 1957 takaiskut olivat tuntuvat, mutta eivät sittenkään läheskään yhtä pitkäaikaisia ja syviä kuin 30-luvun kriisit. Uusimmilla taantumilla on ollut lähinnä kasvuvauhdin hidastumisen luonne. Tämän suotuisan kehityksen syitä voidaan esittää useita, sekä yleisesti vaikuttavia että tilapäisluöntoisiakin. Voimakkaat kasvun sysäykset olivat seurauksena ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina valtavasta jälleenrakennustarpeesta, ja eri maiden suurista ikäluokista, jotka merkitsivät samalla sekä lisääntyvää kysyntää että tuotantokykyä. Uudet ja mullistavat keksinnöt elvyttivät investointitoimintaa. Kasvua edisti myös laajentunut kansainvälinen työnjako ja kauppa sekä siten saavutettu työn tuottavuuden nousu. On toistaiseksi vaikeata arvioida missä määrin nimenomaan ns. kaupparyhmittymät ja talousyhteisöt, jotka toisaalta merkitsevät parempaa työnjakoa niihin osallistuvien maiden välillä, mutta toisaalta ulkopuolisiin nähden uusia esteitä ja syrjintääkin, ovat myötävaikuttaneet maailmantalouden kasvuun. Todettakoon tässä yhteydessä, että GATTän puitteissa suoritetut yritykset aikaansaada yleisiä tullien alennuksia, viimeksi ns.^ Kennedy-kierroksen puitteissa, ovat kohdanneet varsin suuria vaikeuksia. Tästä voitaneen vetää se johto- 7

8 päätös, että vilkastunut maailmankauppa on sittenkin ollut pikemminkin taloudellisen kasvun seuraus kuin sen syy, joten vakavamman takaiskun tapahtuessa protektionistisempi suunta voi uudelleen olla mahdollinen. Tämän vuosikymmenen alussa, lähinnä vuoden 1958 takaiskun yhteydessä, vallitsi yleinen käsitys, että em. kasvutekijäin elvyttävä voima oli jo tyrehtymässä ja että kasvuvauhti hidastuisi. Järjestäytyneet työntekijät, jotka olivat todenneet, että täystyöllisen tuotannon ansiosta elintason tasainen nousu on mahdollinen, ja joiden järjestöt olivat huomattavasti vahvistuneet, eivät ole kuitenkaan suostuneet tulo- ja kysyntätason kasvun olennaiseen alentamiseen. Sama koskee sosiaaliturvan ja muun sosiaalisen lainsäädännön jatkuvaa kehittämistä. Tällä seikalla on ollut ratkaiseva merkitys taloudellisen kasvun ylläpitämiseen. Se ei ole merkinnyt ainoastaan kokonaiskysynnän tukemista; se on samalla pakottanut yrittäjät entistä suurempiin tuottavuusponnistuksiin, joten työn tuottavuuden kasvu on seurannut palkkojen kehitystä. Palkkojen korotukset sekä sosiaaliturvan laajentaminen ovat siten olleet sekä työllisyyden, taloudellisen että teknillisen kasvun perusedellytyksinä. Tosin on yritetty väittää, että nimenomaan palkkapolitiikalla olisi ollut inflatorisia vaikutuksia, mutta kun toisaalta ei ole pystytty kartoittamaan tai hallitsemaan muita inflatorisia tekijöitä, näitä väitteitä ei ole pystytty todistamaan. Sama koskee eri maiden työnantajien esittämiä väitteitä siitä, että kilpailukyky on heikentynyt. Jos eri maiden työntekijät olisivat täysin ottaneet huomioon nämä väitteet, olisi seurauksena ollut kansainvälinen kilpailu palkansaajain ostokyvyn rajoittamiseksi ja tuotannon supistuminen. Viime kädessä onkin sanottava, että ellei pystytä tyydyttävästi yhdistämään toisiinsa toisaalta reaalista kasvua ja täystyöllisyyttä ja toisaalta kiinteätä rahanarvoa ja näin onkin toistaiseksi yleensä asianlaita on tuotannolle ja työlle annettava ensi sija. Epäilemättä psykologinen, taloudellinen ja poliittinen kilpailu sosialististen ja kapitalististen maiden välillä on näytellyt melkoista osaa jälkimmäisten kehityksessä. Sosialististen maitten osoittaessa jatkuvasti korkeita kasvuprosentteja, lamakausien toistuminen jälkimmäisissä maissa olisi merkinnyt ratkaisevaa moraalista ja ideologista tappiota, ja yritykset turvata "klassillinen" tasapaino kovemmilla otteilla olisivat aiheuttaneet vaikeasti hallittavia poliittisia seurauksia. Leikillisesti voitaisiin sanoa, että kapitalististen maitten työntekijät, sekä nämä maat sinänsä, ovat melkoisesti hyötyneet antikommunismin taloudellisista välttämättömyyksistä. * * * Vaikkakin kansainvälinen kehitys yleisesti katsoen on ollut kohtalaisen tyydyttävä, tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö vakaviakin 8

9 ongelmia edelleen olisi olemassa, tai että tasainen kehitys olisi turvattu. Erään tällaisen ongelmavyyhdin muodostavat eri maiden maksutasevaikeudet eli ns. kansainvälinen maksuvalmiuskysymys. Kajoamatta lähemmin tämän visaisen vyyhdin yksityiskohtiin, todettakoon, että maksutasevaikeuksiin joutuneitten maitten "klassilliset" keinot tähtäävät "kokonaiskysynnän" ja sitä tietä tuotannon ja työllisyyden vähentämiseen, ja että näitä keinoja voidaan, kuten Suomen kohdalla ryhtyä käyttämään jo paljon ennen kuin täystyöllisyyttä on saavutettukaan. Eri maiden tasapainottamisyritykset mm. palkkojen kurissapitokilpailu tähtäävät tietenkin oman maksutaseen parantamiseen toisten maiden kustannuksella, ja mikäli nämä toiset puolustautuvat samoilla keinoilla, epätyydyttävän rahajärjestelmän vuoksi joissakin maissa syntyneet takaiskut uhkaavat yleistyä. Aivan erityisen epävarmuustekijän muodostaa se tosiasia, että varsin riittämättömien kultavarantojen lisäksi, maailman maksuliike perustuu kahteen reservivaluuttaan, puntaan ja dollariin. Punnan heikkous on jo kaikille tunnettu, ja tilanne on viime vuosina ollut sen osalta joten kuten hoidettavissa ainoastaan toisten maiden keskuspankkien radikaaleilla tukitoimenpiteillä. Tämä on tietenkin rajoittanut Englannin hallituksen poliittista toimintavapautta. Mutta Yhdysvaltojenkin on ollut pakko ryhtyä toimenpiteisiin dollarin tukemiseksi, osaksi sen takia, että Yhdysvaltain poliittiset ja sotilaalliset menot ovat merkinneet valuuttojen virtaamista Eurooppaan ja muualle. Toistaiseksi tämä on tapahtunut ilman vakavampia kansainvälisiä maksuvalmiushäiriöitä. Kansainvälisen Valuuttarahaston pääjohtajan tuonnottain pitämän puheen mukaan vaara siitä, että maksuvalmiusvaikeudet synnyttäisivät kahden lähivuoden aikana vakavan taloudellisen takaiskun, ei ole ylen suuri. Selvää on kuitenkin, että kiireimmiten olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin paremman järjestelmän aikaansaamiseksi, jotta enemmän tai vähemmän tilapäisten maksutasevaikeuksien vuoksi eri maiden ei tarvitsisi heti ryhtyä tuotantoa supistaviin toimenpiteisiin, vaan ne voisivat hoitaa juoksevat maksunsa kansainvälisillä lähinnä juuri Valuuttarahastolta saaduilla reserveillä. On esitetty joukko ehdotuksia, jotka ovat parasfaikaa keskustelun ja käsittelyn alaisina. Edistys on kuitenkin hidasta, koska siihen liittyy eri maiden erilaisia käsityksiä ja etuja. Esimerkkinä mainittakoon se, että erääksi keinoksi rahakireyden helpottamiseksi on esitetty kullan hinnan nostamista, mikä samalla merkitsisi eri keskuspankkien rahapoliittisten mahdollisuuksien väljentämistä. Tätä on vastustettu mm. ja ehkä ennen kaikkea sen perusteella, että Neuvostoliitto, kultaa tuottavana maana, hyötyisi siitä. Siltä osin kun SAK on osallistunut kansainväliseen talouspoliittiseen keskusteluun, ILO:n, VAKLrn ja EFTA:n piirissä, se on tapahtunut lähinnä em. ongelmia koskevissa kysymyksissä. Liittyväthän maamme tämän hetken tärkeimmät talouspoliittiset ongelmat työllisyys, hintataso, teollisuusinvestoinnit, asuntokysymys ym. maksutasevajauk- 9

10 seemme ja siitä johtuvaan kireään raha- ja budjettipolitiikkaan. Todettakoon myös että VAKL, joka aikaisemmin on suhtautunut tietyllä "vaatimattomuudella" kansainvälisiin maksuvalmiusongelmiin, on viime aikoina osoittanut tällä alalla suurempaa toimeliaisuutta. * * * Toinen ja yhtä vakava maailmantaloudellinen ongelmavyyhti on ns. kehitysmaiden tilanne. Yhä edelleen pätee tässä asiassa se marxilainen näkemys, että kun rikkaat maat yhä rikastuvat, niin köyhät maat yhfi köyhtyvät. Taloudellinen avustustoiminta, jonka tavoitteeksi tämän YK:n julistaman kehitysvuosikymmenen alussa asetettiin se, että rikkaat maat käyttäisivät 1 %:n kansantulostaan avustustoimintaan, on viime vuosina pikemminkin taantunut kuin lisääntynyt. Vain harvat maat ovat saavuttaneet tuon 1 %:n tavoitteen, ja tämäkin koskee vain sellaisia maita, jotka tällä tuella ovat samalla voineet valvoa omia etujaan. Hintasuhde on edelleen pysynyt kehitysmaille epäedullisena niiden tuontitavarain hinnat ovat nousseet ja vientitavarain hinnat alentuneet. Seurauksena ovat olleet yhä kasvavat maksutaseongelmat. Useissa kehitysmaissa aikaisemmin saatujen lainojen korot ja kuoletukset vievät siinä määrin ansaittuja valuuttoja, että uusien investointikoneiden ja laitteiden tuontia varten on tuskin lainkaan ollut valuuttaa käytettävissä. On ollut pakko supistaa monia suuria teollistamis- ym. suunnitelmia, joista epäilemättä eräät ovatkin osoittautuneet huonosti harkituiksi. Näissä olosuhteissa kehitysmaat ovat poliittisista ja taloudellisista järjestelmistään riippumatta pyrkineet muodostamaan määrätyn talouspoliittisen yhteisrintaman, lähinnä ns. YK:n Kauppa- ja kehityselimen (UNCTAD :n) puitteissa. Kun niidenkin osalta ongelma koskee ennen kaikkea maksutasetta ja luotonsaantia, ne ovat Kansainvälisen Valuuttarahaston ja YK:n piirissä esiintyneet omilla maksuvalmiuskysymysten ratkaisuehdotuksillaan, useimmiten ristiriidassa johtavien valuuttamaiden ns. kymmenen kerhon maiden kanssa. Ammattiyhdistysliike eri maissa riippumatta kansainvälisestä jäsenyydestään on tukenut kehitysmaiden taloudellisia pyrkimyksiä. Toistaiseksi konkreettiset tulokset ovat kuitenkin olleet melko rajoitettuja. Kun tämän lisäksi useassa kehitysmaassa ammattiyhdistystoiminta on rakennettu toiselle pohjalle kuin teollisuusmaissa, ja kun niissä ori katsottu, että teollisuusmaiden järjestöt ovat yrittäneet sekaantua "nuorten valtioiden" sisäisiin asioihin, mahdollisuudet toimia ao. kehitysmaissa ovat supistuneet. * * * Muista tärkeistä kehityksen piirteistä mainittakoon vielä voimakas monopolisoituminen ja kansainvälinen kartelli- 10

11 soituminen, mitä tapahtuu sekä eri talousyhteisöjen rajojen sisäpuolella että näiden rajojen ylikin, suurten konsernien pyrkiessä turvaamaan tytäryhtiöillä ja yrityksiä ostamalla markkinoitaan myös eri ryhmitysten tullirajojen sisäpuolella. Nämä pyrkimykset, jotka epäilemättä monessa tapauksessa merkitsevät rationalisointia, aiheuttavat toisaalta taloudellisen vaikutusvallan voimakasta keskittymistä. Tällä seikalla on suuri ay- ja palkkapoliittinenkin merkitys. On osoittautunut, että tällaisilla kansainvälisillä trusteilla on ollut pyrkimys vastustaa palkankorotuksia ja pyrkimys vaikuttaa työtaisteluihin siirtämällä osan tuotannostaan sellaisiin maihin, missä palkkataso on alhaisempi ja järjestäytyneisyys heikompi. * * * Sosialistisissa maissa kehitys on jatkunut laadittujen tuotanto- ja siihen liittyvien yhteistyösuunnitelmien puitteissa. Vaikuttaa siltä, että kasvuvauhtia osoittavat prosentit ovat kuitenkin tasaantuneet sodanjälkeiseen voimakkaaseen jälleenrakennustahtiin verrattuna. Kun toisaalta markkinatalousmaiden kasvuprosentit ovat pysyneet suhteellisen korkealla tasolla, vertailussa aikaisemmin esiintyneet suuret erot ovat tasaantuneet. Toisena mielenkiintoisena piirteenä mainittakoon "idän ja lännen" välisen kaupan vilkastuminen esiintyvistä rajoittamisja diskriminointiyrityksistä huolimatta. Kilpailusta Neuvostoliiton markkinoista on tullut tekijä, jolla on ollut huomattava merkitys Suomellekin. Eräänä mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon sosialististen maiden joinakin huonojen satojen vuosina lännestä suorittamat viljaostot, joita on huomattavalta osalta maksettu kullalla. On osoitettu, että nämä ostot ovat huomattavasti helpottaneet lännen maksuvalmiusongelmia ja tämän yhteydessä on jopa puhuttu sosialististen maiden keskuspankkien mahdollisesta liittymisestä yleiseen kansainväliseen valuuttojen vaihdettavuusjärjestelmään. Tällaiset huhut tuntuvat kuitenkin varsin ennenaikaisilta. TYÖLLISYYS Suomen talouspoliittinen tilanne Viime vuosina vallinneista hyvistä suhdanteista huolimatta työllisyys on kehittynyt yleensä epäedulliseen suuntaan. Siihen ovat myötävaikuttaneet monet syyt, joista useat liittyvät tuotantorakenteessamme tapahtuviin muutoksiin, eikä niitä siten voida kirjata suhdanneheilahtelujen tilille. Yleisesti katsoen talouspolitiikalla on pyritty rajoittamaan työpanokseen kohdistuvaa kysyntää, samalla kun taloutemme niveltyminen ns. avoimeen talouteen ja siihen liittyvät tullien alennukset ym. toimen- 11

12 piteet ja harjoitettu tulonjakopolitiikka ovat suosineet tuontia. Tapahtumasarjaan liittyvät myös kiihdytetyt rationalisoimisponnistukset, jotka ovat vähentäneet työvoimantarvetta teollisuudessa, metsätaloudessa, rakennustoiminnassa ym. aloilla. Toisena keskeisenä teollisuuden kehityspiirteenä on ollut kasvun painopisteen siirtyminen työvoimavaltaisilta aloilta pääomavaltaisille aloilla. Tuontienemmyyteen liittynyt kireä rahapolitiikka on vaikuttanut yleisesti tuontantoa ja investointeja supistavasta. Silmiinpistävimpänä seurauksena tästä on ollut rakennusalan jatkuvasti korkea työttömyysaste. Minkäänlaista luotettavaa työttömyyttä ja työllisyyttä kuvaavaa tilastoa ei meillä ole. Ns. jatkuvan työvoimatilaston mukaan työttömyys on viime vuosina melko pysyvästi ollut n. 1,4 1,5 % koko työvoimasta. Työvoiman kysynnän ja tarjonnan välistä suhdetta kuvaavana tilastona näillä numeroilla ei kuitenkaan ole kovinkaan paljon arvoa. Niihin ei sisälly vajain työviikoin työskenteleviä eikä pakkolomautettuja työntekijöitä. Suuri osa työttömiksi joutuneista jää monestakin syystä odottamaan sopivaa työtä eikä ilmoittaudu työnvälitystoimistoihin, jääden siten sekä työvoimatilastojen että työttömyyslukujen ulkopuolelle. Näin ollen työllisyyden heikkeneminen ilmenee tilastoissa pikemminkin työvoiman vähennyksenä kuin työttömyyden lisäyksenä. Työmarkkinain kysynnän ja tarjonnan välistä kehitystä arvioitaessa olisi myös otettava huomioon ne työntekijät, jotka työllistetään julkisin työllisyysvaroin; tuskinpa tällaiset työt aina ovat "vapaasti valittua, kunkin työntekijäin taitoa ja kokemusta vastaavaa, tuottavaa työtä", jota kansainväliset työllisyysmääritelmät edellyttävät. Ja ennen kaikkea, ulkomaille työtä hakemaan siirtyvä työvoima jää tilastoistamme pois huolimatta siitä, että tämäkin siirtolaisuus kuvastaa työvoiman kysynnän ja tarjonnan välistä suhdetta kotimaassa. Kun koko talous- ja tulonjakopolitiikka on viime aikoina perustunut väitettyyn täystyöllisyyteen ja liikakysyntään, on näistä selitysvaikeuksista päästy yksinkertaisesti kieltämällä ilmeisiä tosiasioita. Niinpä sekä pääministeri että valtiovarainministeri ovat julkisesti selittäneet, että työllisyystilanne on Suomessa jopa parempi kuin Ruotsissa. Toisaalta on yritetty lohduttautua sillä, että 1970-luvulla, ikäluokkien supistuessa, nykyinen työttömyys muuttuu työvoimapulaksi. Tämä käsitys on sinänsä varsin kyseenalainen ja toiseksi lohduton. Sen lähtökohtana on yksipuolisesti työvoiman tarjonta. Työelämän piiriin tulevat uudet ikäluokat luovat kuitenkin työstä hankkimillaan tuloilla, varsinkin perheen perustamisvaiheessa, monenlaista kysyntää ja sitä vastaavia työtilaisuuksia, samalla kun ne verotuloillaan tukevat erilaisia perusinvestointeja. Voitaneen sanoa, että ne luovat omat työtilaisuutensa, muodostaen siten voimakkaan kasvutekijän. Päinvastaisista ennusteista huolimatta ns. suurten ikäluokkien sijoittuminen markkinoille osoittautui sen vuoksi takavuosina melko helpoksi; vasta viime vuosina on harjoitetun talouspolitiikan seurauksena tässä suhteessa esiintynyt eräitä 12

13 vaikeuksia. Näin on asia käsitetty myös muualla; esimerkiksi Ranskan talouselämän viimeaikainen kasvu on kirjattu suurten ikäluokkien tilille. Kun Suomessa lähivuosina työelämän piiriin tulevien ikäluokkien suuruus vähenee, on tämän vaikutus myös kansantalouteen supistava. Ellei talouspolitiikkaa aivan olennaisesti muuteta, on tästä seurauksena, että työtilaisuudet vähenevät. Mikäli Ruotsin työvoimatarve edelleen pysyy korkeana, niin pienemmistäkin ikäluokista melkoinen osa siirtyy edelleen rajojemme ulkopuolelle. Tämä tietenkin merkitsee koko kansallisen elämämme suhteellista köyhtymistä kaikilla elämänaloilla. Kun Suomi siirtyi ns. avoimeen talouteen selitettiin, että tämä tulisi merkitsemään nopeata kasvua ja elintason nousua tuotannon ja viennin jalostusasteen korottamisen kautta. Tähänastiset tulokset ovat siinä suhteessa päinvastaiset. On käynyt ilmi,. että metsäteollisuuden lopputuotteiden tuotanto joka tapauksessa hakeutuu lähemmäksi suuria kulutusmarkkinoita. Useat suomalaisetkin puunjalostusyhtiöt ovat katsoneet tarpeelliseksi seurata tätä kehitystä. Joitakin ehkä avoimen talouden tilille kirjattavia ns. uusviennin tuloksia on tosiaan saavutettu, mutta niitä "tasapainottaa" moninkertaisesti tärkeimmän tuotannontekijämme, työvoiman vienti. Sehän muodostaa nykyään ylivoimaisesti suurimman uusvientiryhmämme. Kun tähän "uusvientiin" sisältyy melkoinen lukumäärä koulutettuja ammattimiehiä, teknikoita ja tutkijoitakin, niin sen vaikutukset tuntuvat pitkälle tulevaisuuteen. TEOLLISTAMISKYSYMYS Työllisyyskysymyksen ratkaisuna on usein, varsinkin poliittisessa propagandassa, umpimähkäisesti viitattu teollistamiseen. Tällöin ei ole paljonkaan pohdittu reaalisia mahdollisuuksiamme. Ei ole kysytty mitä pitäisi tuottaa tai minne tuotteet pitäisi myydä, mistä saataisiin raakaaineita ja mikä olisi tuotteiden kilpailukyky ja tuotannon jatkuvuus. Kun on esitetty mm. sellaista, että neljän vuoden kuluessa teollisuuden piirissä pitäisi luoda n uutta työpaikkaa, ts. yli 30% enemmän kuin nykyään, ei ole edes harkittu, olisiko tällaisen kasvun vaatima ammattityö voima löydettävissä tai näin lyhyessä ajassa edes koulutettavissa nykyisen koulutuskapasiteetin puitteissa. Tämänkin kapasiteetin laajentaminen vaatii aikansa. Sama koskee konekantaa, josta teknillisen tuotantomme nykyvaiheessa varsin huomattava osa olisi hankittava ulkomailta. Tarpeellisen työstökonetuotannon aikaansaaminenkaan ei sekään ole yhden tai kahden vuoden asia ja vaatii tarkkaa tuonnin ohjailua tai tähänastista huomattavasti suurempaa ulkomaisten lainojen saantia. Kun teollisuustuotannon 7 % :n vuotuinen kasvu on luonut vuosittain keskimäärin vain uutta työpaikkaa, niin kasvun kaksinkertaistaminenkin, huomioonottaen teollisuuden rationalisoinnin ja pääomavoittoisuuden, merkitsisi ehkä n uutta työpaikkaa. 13

14 Teollisuustuotannon kasvuvauhdin ylläpitäminen neljän vuoden aikana keskimäärin 14%:n tasolla on kuitenkin jo sellainen saavutus, että kansantalouden historia ei tunne montakaan sellaista tapausta työpaikan luominen neljässä vuodessa edellyttäisi vielä n. kolminkertaista kasvuvauhtia maassa, jonka luontaiset edellytykset eivät ole erityisen suuret. Viime vuosina ns. palveluelinkeinot ovat tarjonneet suhteellisen paljon uusia työtilaisuuksia, ja tämä kehitys voinee määrätyissä puitteissa vielä jonkin aikaa, jatkua. Kun kuitenkin nämä elinkeinonalat itse tarvitsevat lukemattomia tarvikkeita, puhumattakaan näissä elinkeinoissa toimeentulonsa saavien aineellisista tarpeista, on ilman muuta selvää, että kotimainen tavaratuotanto, tai tavaratuotannon avulla rahoitettu tavarantuonti, määrää palveluselinkeinojen laajenemismahdollisuuksien rajat. Näin ollen pätee edelleen se SAK:n VIII:n edustajakokouksen hyväksymän ohjelman periaate, että työllisyyden turvaamiseksi tarvitaan kaikkien pääelinkeinojemme sopusointuista kehittämistä. Maatalpudenkaan työllisyyden supistamista ei voi aivan mielin määrin nopeuttaa, ennen kuin maataloudesta irtaantuville on luotu työpaikkoja muilla tuotannon aloilla. Kuten ohjelmassa tähdennetään, sopusointuisuus ei kuitenkaan merkitse sitä, että kaikkia elinkeinonaloja olisi kehitettävä samalla vauhdilla; etusija on annettava paremmin tuottaville elinkeinoille ja ennen kaikkea teollisuudelle. Mutta kannattavuusasteikon heikommassakin päässä on ylläpidettävä toimintaa siinä määrin, että jokaiselle suomalaiselle työntekijälle voidaan tarjota kunnollista ja kohtuullisesti palkattua työtä hänen omassa maassaan. Tämä on ns. rakennemuutoskysymyksen ja aktiivisen työmarkkinapolitiikan tausta, johon seuraavassa vielä palataan. TEOLLISUUSINVESTOINNIT JA RAHAPOLITIIKKA Reaalisten mahdollisuuksien puitteissa on teollistamisponnistuksia tietenkin tehostettava. Tämä edellyttää johdonmukaista raha- ja valuuttapolitiikkaa teollisuusinvestointien turvaamiseksi. Jos maksutasetta ja valuuttavarantoa silmälläpitäen noudatetaan niin kireätä rahapolitiikkaa, että vientituotteiden tai tuontitavaroita korvaavan tuotannon kasvuvauhti hidastuu, ei maksutasekaan voi ratkaisevasti parantua, jolloin edessä on umpikuja. Valuutta-, luotto- ja investointipolitiikan suuntaa olisi siten harkittava uudelleen. Useat teollisuusalat tarvitsevat kuitenkin kasvupohjakseen riittävän suuret kotimaiset markkinat: kasvua ei sen tähden voida turvata myöskään kotimaista kokonaiskysyntää supistamalla. Tuotannontekijäin, kyvykkään johdon ja markkinoiden lisäksi kiihtyvä teollistaminen vaatii myös ns. kansantaloudellisten perusinvestointien lisäämistä voimalaitoksiin, erilaisiin kuljetuksiin, tutkimukseen ja eriasteiseen ammattikoulutukseen, asuntoihin ym. Tämäkin vaatii pääomia, ts. valuuttoja. Valuuttavaranto on siten ollut se pullonkaula, 14

15 joka kulloinkin on määrännyt missä tahdissa kansantaloutemme saa kasvaa ja miten monta ihmistä voimme työllistää siis viime kädessä maallemme sallitun väestökehityksen. Taloudellisuuden lain mukaan pitäisi juuri tämän, niukimman tekijän käyttöä ohjata aivan erityisen taloudellisesti, te. niihin tarkoituksiin, joihin sitä kipeimmin tarvitaan. Avoimen talouden puitteissa tällainen taloudeuiisuus ei ole sallittua. Varsin kyseenalaista on, voidaanko tätä ongelmaa yleensäkään ratkaista avoimen talouden puitteissa. Keskuspankki on viime aikoina turvautunut entistä "erittelevämpään" luottopolitiikkaan, ts. sellaiseen, joka pyrkii helpottamaan toimintaa niillä tuotannonaloilla, jotka lisäävät eniten vientituloja tai säästävät tuontivaluuttoja. Tämä on tietenkin askel oikeaan suuntaan. Mikäli valuuttavarannon supistuminen kuitenkin jatkuu, samalla kun valuuttaa vapaasti myydään, erittelevänkin rahapolitiikan tarjoamat mahdollisuudet ovat melko ahtaat. Kaiken lisäksi kehitys on kärsinyt valtiovallan harjoittaman finanssipolitiikan ja keskuspankin rahapolitiikan koordinoinnin puutteesta. Yritysten poisto-oikeuksien ja varastojen arvostusoikeuksien liberalisointi on merkinnyt investointien rahoittamista voittovaroilla. Voidaksensa hyötyä poisto-oikeuksista yrittäjät ovat pyrkineet investoimaan mahdollisimman paljon omia voittovaroja sekä lainavaroja jo olemassa oleviin yrityksiinsä. Tällöin ei aina ole kysytty ko. investointien kansantaloudellista kannattavuutta. Toisaalta valtiovalta, joka on menettänyt satoja miljoonia verotuloja, on yrittänyt peittää budjetin alijäämän osaksi verohintoja nostamalla, osaksi turvautumalla jo ennestään kireisiin rahamarkkinoihin. Edellinen keino on viime vuosina ollut eräänä inflatorisen kehityksen ja heikentyneen kilpailukykymme pääasiallisena aiheuttajana. Jälkimmäinen keino on merkinnyt sitä, että monet kasvuhakuiset tuotannonalat ovat pääomien puutteen vuoksi joutuneet rajoittamaan investointejaan.järjestelmä on siten aiheuttanut virheinvestointeja, kasvun hidastumista ja inflaatiota. Suuri osa ellei suorastaan valtaosa investoinneista on tapahtunut valtion finanssipolitiikan eikä rahapolitiikan puitteissa. Viimeisen hallituksen aikana tätä suuntaa on kaiken lisäksi kiihdytetty yhä jatkuvilla veronhuojennuksilla mitä erilaisimpia tarkoituksia varten, ilman, että käytettävissä olisi ollut laskelmia näitten huojennusten tuotantopoliittisesta hyödystä. Useassa tapauksessa veronhuojennukset menevät sekä päällekkäin että ristikkäin, jolloin moni yrittäjä voi hyötyä useammastakin. Ainoana selvänä tuloksena tästä on ollut valtiontalouden jatkuva heikkeneminen. Mainittakoon vielä, että veronhuojennusten lisäksi valtion suoraan myöntämät lainat ovat huomattavan* suuria. Näin ollen näyttää siltä, että keskuspankki on tehnyt tehtävänsä itselleen melko helpoksi ja yksioikoiseksi. Kun valtiovalta, hoitaessaan rahamarkkinoille kuuluvia tehtäviä, on joutunut rahoitusvaikeuksiin, keskuspankki on koulumestarin tapaan siirtänyt vastuun valtiovallan finanssipolitiikan puolelle ja katsonut, että sen itse ei tarvitse tehdä 15

16 mitään muuta kuin kiristää "vastaavasti" raharuuvia. Valtiovalta ja keskuspankki ovat siten kilpailleet rahamarkkinain kiristämisestä. Kasvuhakuisessa markkinataloudessa kannattavuuden pönkittäminen veronhuojennuksilla kostautuu kuitenkin tuotannon ja liikkeenhoidon puolella. Kohtuullisin ehdoin rahamarkkinoilta hankitut investointipääomat merkitsevät paljon parempaa kasvukiihoketta. Vastuu varojen käytöstä sekä korkojen ja kuoletusten suorittamisesta edistää tuotannon tehostamispyrkimyksiä. Samalla rahoituksen siirtyminen takaisin pääoma-markkinoiden puolelle merkitsee niukkojen varojen suurempaa liikkuvuutta nimenomaan uuden yritteliäisyyden mahdollisuuksia silmälläpitäen. Kun aikaisemmin lähinnä vain maatalous on elänyt julkisten subventioitten varassa, mutta viime vuosina yhä enenevässä määrin myös teollisuus, ja kun keskuspankkikin on siirtänyt osan tehtävistään valtion budjetin puitteissa hoidettaviksi, on kysyttävä, mitkä veronmaksajaryhmät loppujen lopuksi pystyvät kantamaan kaikki nämäkin rasitukset. Tämä taakka onkin viime vuosina yhä ratkaisevammin sälytetty palkansaajain harteille sekä välillisen että välittömän verotuksen tietä. Seurauksista mainittakoon mm. inflaatio, kasvava työttömyys kulutustavarateollisuuden piirissä ja kasvavat vientisubventiomenot maataloustuotteiden ylijäämien markkinoimiseksi. Valtion finanssipolitiikan ja keskuspankin rahapolitiikan välinen roolien jako olisi näin ollen arvioitava perusteellisesti uudelleen. Tähän asti keskuspankki on esiintynyt yksipuolisesti eduskunnan, hallituksen ja yleensä poliitikkojen syyttäjänä silloinkin kun syytteet viime kädessä ovat johtuneet keskuspankin omista toimenpiteistä. Tietenkin kaikki "salapoliitikot" ts. ne, jotka puhuvat vain taloudellisen asiantuntemuksen nimessä hanakasti osallistuvat tähän "rehellisesti politikoiviin" kohdistuviin syytteisiin. Se, että kysymys ei kuitenkaan ole aivan näin yksioikoinen, on joskus käynyt ilmi esimerkiksi keskuspankin pääjohtajan siirtyessä pääministerin tuolille. Toivottavasti uuden eduskunnan pankkivaltuusmiehetkin entistä tarmokkaammin paneutuvat eduskunnan oman pankin harjoittaman politiikan avainkysymyksiin. MAKSUTASE JA KAUPPAPOLITIIKKA Maksutaseen kehitykseen, siihen johtaneisiin syihin ja siitä johtuneisiin seurauksiin on keskusliittomme taholta jo viitattu niin monessa toisiaan seuranneissa vuosikertomuksissa, viranomaisille esitetyissä kirjelmissä ja muissa yhteyksissä, että tässä yhteydessä viittaus eräisiin olennaisiin näkökohtiin riittänee. Haettaessa selityksiä yhä kasvavalle tuontiylijäämälle, on tavallisesti viitattu palkkojen korotusten muka synnyttämään kasvavaan kokonaiskysyntään. Kun tämä on ollut ilmeisessä ristiriidassa mitä selvimpien tosiasioitten, esimerkiksi reaalipalkkojen kehityksen ja välttämättömyys- 16

17 tavarain kotimaisen myynnin hitaan kehityksen kanssa, on turvauduttu muihin selityksiin. Niinpä välttämättömyystavarain myynnin hidastumista vähenevän ostovoiman seurauksena on selitetty sillä, että näiden tavarain tarve on jo tyydytetty ja että kuluttajat ovat siirtyneet mm. autojen ostoihin, rasittaen siten tuontitiliä. On ilmeistä, ettei ole kysymys liian suuresta kokonaiskysynnästä, vaan nimenomaan tuontitavaroihin kohdistuvasta kysynnästä, joka perustuu muiden tulojen kuin työväen palkkojen suhteellisen nopeaan kasvuun. SAK:n taholta on eri yhteyksissä esitetty, että tuonnin koostumisen perusteella tutkittaisiin, millä tavalla eri tulonsaajaryhmien ostovoima on vaikuttanut maksutaseeseen. Vaikka tällaisen tutkimuksen suorittaminen nykyajan tutkimuskeinoin ei tuota kovinkaan suuria vaikeuksia, ja vaikka se olisi maksutaseongelmaa silmälläpitäen varsin tärkeä, ei tällaista tutkimusta kuitenkaan ole aikaansaatu., Onkin selvää, että sellaiset toimenpiteet, kuten liikevaihtoveron uudistus vuoden 1964 alussa ajankohtana, jolloin EFTA-tullien alennukset olivat saavuttamassa %:n tason olivat yhteisvaikutuksellaan maksutaseeseen varsin kielteisiä. Uusi liikevaihtovero kohdistui valtaosaltaan kotimaisiin välttämättömyystavaroihin kun sitävastoin suhteellisen suuri osa tuontitavaroista hyötyi samanaikaisesti sekä liikevaihtoveron että tullien alennuksista. Näistä toimenpiteistä, jotka merkitsivät raskasta tulonsiirtoa pienemmistä reaalituloista suuremmille, oli sekä työllisyydelle että valtiotaloudelle yhtä vakavia seurauksia kuin maksutaseellekin. Varsinaiseen maksutaseen heikentymisen syyhyn, tullien alennuksiin ja tuontikiintiöitten poistamiseen viitataan harvemmin. Vaikkakin Suomen assosioituessa EFTA:an edellytettiin, että tullien poistaminen suoritetaan 10 vuoden aikana, päätettiin Lissabonissa pian liittymisen jälkeen, lähinnä Englannin suurpoliittisten pyrkimysten takia, lyhentää tullien poistamisaikaa kolmella vuodella. Suomen teollisuuden mukauttamisaika lyheni täten vastaavasti. Kun monen muunkin maan viejät, suurtuotannon ja pääomavoimiensa turvin, ovat seuranneet EFTAkilpailijansa vanavedessä, ei ole ihme, että tuhannet suomalaiset työntekijät ovat joutuneet kouriintuntuvasti kokemaan kiihdytetyn sopeuttamistahdin seurauksia. Tähänastiset toimenpiteet maksutaseen parantamiseksi ovat olleet lähinnä näpertelynluontoisia. Tämä koskee mm. eräitä luottopoliittisia toimenpiteitä, eikä myöskään kallis "osta kotimaista" kampanja näytä tuottaneen mainittavampia tuloksia muille kuin mainostoimistoille, joiden lisätulot ilmeisesti osaltaan rasittavat tuontitiliämme. Kaikista ideologisista vakuutteluista huolimatta jouduttiin siten kuluvan vuoden alkupuolella säännöstelemään autojen tuontia. Tämäkään ei ole saanut aikaan olennaista parannusta tilanteeseen, ja Talousneuvosto viittaakin siihen mahdollisuuteen, että tuontia voidaan joutua laajemmaltikin säännöstelemään. * * * 17

18 Uikuttavalla yksimielisyydellä on julistettu, että maksutaseongelman ainoa kestävä ratkaisu on viennin lisäämisessä. Todettakoon tässä yhteydessä, että EFTA-maiden osuus viennistämme oli viime vuonna tuo sama 34% kuin vuonna 1960 ennen EFTA:an liittymistämme. Valtaosa viennistämme metsätuotteiden vienti riippuu ostajamaiden kysynnästä ja omasta raaka-ainepohjastamme. Tullinalennusten merkitys näiden kohdalla on itse asiassa varsin pieni. Kiistämättä eräitä varsin kauniita tuloksia on saavutettu ns. uusviennin osalta, mutta vaikka rohkaisumielessä tähän tilastoryhmään on yritetty sisällyttää mahdollisimman paljon erilaisia tavaroita, ei sen määrää ole saatu nousemaan kuin n. 10%:iin kokonaisviennistämme. Joidenkin tavarain osalta kasvu näyttää riippuvan tilapäisistä tekijöistä, joten ainakaan näiden osalta jatkuva kasvu ei ole turvattu. Varsin suuri osa tästä uusviennistä on aikaansaatu Neuvostoliiton kanssa solmittujen kauppasopimusten puitteissa, joten sitä ei voida kirjoittaa EFTA:n tullialennusten tiliin. Ruotsiin tapahtunut uusviennin kasvu on kuitenkin rohkaisevaa. Vaikkakin pyrkimyksiä uusviennin lisäämiseksi on kaikin kohtuullisin keinoin edelleen tuettava, ei kuitenkaan pidä odottaa mahdottomia. Uusviennissä esiintyy samanlaisia ja suurempiakin vaikeuksia kuin teollistamisessa yleensä; eikä vähimmin itse yrittäjien oman aloitekyvyn ja asennoitumisen kohdalla. Uusviennistä on itse asiassa puhuttu koko itsenäisyytemme ajan, eikä tilanne ole 45 vuoden aikana kovinkaan paljon muuttunut. Ainoastaan eräät aikaisemmat vientiryhmät ovat hävinneet tilastoista uusien ilmestyessä tilalle. Maamme hallitus sai vakavan muistutuksen viennin edistämismahdollisuuksien rajoista sen' joutuessa viime talvena EFTA:n kannanoton takia peruuttamaan eduskunnalle jo jätetyn, muistakin syistä varsin kyseenalaisen, viennin veronhuojennuslakiesityksensä. Tapaus oli siinäkin suhteessa "nolo", että se osoitti viranomaistemme osalta maamme solmiman sopimuksen sisällön heikkoa tuntemusta. Eräistä optimistisista lausunnoista huolimatta on ilmeistä, ettei varsinaista käännettä ole aikaansaatavissa yksinomaan viennin kasvun avulla tuonnin nykyisissä puitteissa. Tilapäinenkin parannus, joka merkitsisi maksutaseen paranemista muutamalla sadalla miljoonalla, jättää vielä kauppataseen milj. mk:lla alijäämäiseksi. Tällainen parannushan tapahtui vuonna 1963, mutta tätäkään hengähdystaukoa ei käytetty hyväksi riittävien investointien suorittamiseksi. Kestävää tasapainoa ei kuitenkaan voida odottaa tilapäisten suhdanneheilahtelujen ansiosta. Näyttää siltä, että ideologisen plintyneisyyden ja liiallisen kansainvälisyysarkuuden vuoksi, maksutaseongelmaa ei ole vielä haluttu käsitellä riittävällä vakavuudella ja realismilla. Varsinaisia vaihtoehtoja ei ole kovinkaan monta. Keskuspankki turvautuu kokonaiskysynnän supistamiseen kireän rahapolitiikan avulla. Riittävän voimakkaasti jatkettuna tämä tie kuitenkin vie sekä joukkotyöttömyyteen että umpikujaan. Ammattityövoiman menetyksen lisäksi se aiheuttaa 18

19 kasvuelinkeinojen kehitysnopeuden hidastumista sekä investointien että kotimaisen menekin osalta, ja siten maksutasevaikeuksien "ikuistumisen". Todettakoon kuitenkin, että viime aikoina keskuspankki entistä erittelevämmällä luottopolitiikalla on yrittänyt tukea vientiä lisäävää ja tuontia korvaavaa tuotantoa. Tällaista, entistä huolellisempaa "kellosepäntyötä" tarvitaankin viime vuosien "yleismatriisi-ajattelun" tilalle yleensäkin; rahapolitiikassa mm. alati valppaan setelirahoituspelottelun haittavaikutusten vähentämiseksi. Riippumatta valituista keinoista on kuitenkin varmaa, ettei nopeata kasvua ja maksutaseen tasapainoa aikaansaada ilman yleisempää rahapolitiikan väljentämistä. Toisena teoreettisena mahdollisuutena on mainittu markan devalvointi, jota eräät eturyhmät ovatkin esittäneet. Keskuspankki on kuitenkin varsin päättävästi kumonnut devalvaatiohuhut ja varmaa onkin, ettei devalvaatio toisi maksutaseongelmaan kestävää ratkaisua - puhumattakaan muista seurauksista. Niinpä Suomen ja Ruotsin palkkatason ero devalvoimisprosentista riippuen pian nousisi 100 % tasolle, ja tästä johtuva työvoiman viennin lisäys painaisi paljon enemmän vaakakupissa kuin devalvaatiosta johtuva tilapäisluontoinen viennin lisäys. Kolmantena mahdollisuutena on tuonnin rajoittaminen, mikä tullipoliittisia keinoja käyttäen ei kuitenkaan ole mahdollista ilman muiden EFTA-maiden suostumusta, ja tällöinkin vain rajoitetuissa puitteissa. Tuonnin säännöstelylle ei kuitenkaan ole olemassa yhtä suuria, sopimuksellisia esteitä. Suomi on tosin selostanut maksutaseongelmaansa EFTA:n talouskomitealle, mutta näiden keskustelujen tuloksista ei ole saatu tietoja. Vientitukilain kohtalo ei kuitenkaan lupaa hyvää. Kun Englanti EFTAa kuulematta sopimuksen vastaisesti turvautui tuontimaksuihin ja ehkä valmistelee tuontirajoituksiakin, ja kun EFTA:n tulevaisuus on vaakalaudalla, on kysyttävä, onko meillä oikeus rakentaa koko kansamme tulevaisuus EFTA-sopimuksen asettamien rajoitusten pohjalle. Tilanteestamme olisi todellakin keskusteltava EFTAmaiden kanssa ilman pukevaa vaatimattomuutta ja arkuutta. Maksutaseongelman ratkaiseminen sekä yleensä mahdollisuutemme ylläpitää "avointa taloutta" ja EFTAn jäsenyyttä vaatii tähänastista paljon suurempia tuotanto- ja perusinvestointeja, niihin luettuina myös investoinnit asuntoihin. Useat näistä sijoituksista vaativat myös suuria valuuttamääriä. Tarvitsemme entistä suurempia valuuttalainoja, muuten on joka tapauksessa edessä pakko luopua vapaasta tuonnista, siitä yksinkertaisesta syystä, että valuutat eivät riitä tuonnin maksamiseen. Jotta mahdollisesti saatavia valuuttalainoja todellakin käytettäisiin tarpeellisiin investointeihin ja rakennemuutosten aikaansaamiseksi, olisi tässä investointivaiheessa kulutus- ym. tavaroiden tuontia tarpeen mukaan säännösteltävä. Kansainvälisiltä pankeilta saadut tie-, valuutta- ym. lainat, niin tervetulleita kuin ne ovatkin, eivät läheskään riitä. Olisi näin ollen neuvoteltava EFTA:n reservivaluuttamaiden, Englannin ja Sveitsin kanssa 1»

20 varsin huomattavien lainojen saamiseksi ja samalla EFTArn kanssa tuonnin vapauttamisen siirtämisestä siihen saakka, kunnes suoritettujen investointien turvin todella kestämme avoimen kilpailun. EFA^sopimus itse asiassa edellyttää, että eri maiden yrittäjien pitäisi olla pääomiensaannin ja sen ehtojen osalta tasavertaisessa asemassa EFTA-maiden yrittäjien kanssa. Kuitenkin Suomen talouselämä on tässä suhteessa paljon epäedullisemmassa asemassa kuin muut, tämäntapaisia esityksiä pitäisi arastelematta voida tehdä. Tämä ongelman asettelu, ja tällainen ratkaisumahdollisuus esiintyy siinäkin tapauksessa, että EFTA lakkaa olemasta. Usko siihen, että nämä ongelmat voitaisiin ratkaista ns. tulopolitiikan avulla, on poliittisiin vaistoihin perustuva harhaluulo. Pohjimmiltaan on kysymys reaalisista kustannuksista ja reaalisesta kilpailu- ja suorituskyvystä ja tuotannon tehokkuudesta. Viime aikoina on taas entistä vilkkaammin keskusteltu EFTA:n hajoamisesta ja ainakin eräiden sen jäsenmaiden liittymisestä Talousyhteisöön. Tällainen kehitys epäilemättä asettaisi maamme uusien kauppapoliittisten ratkaisujen eteen. Tällöin on paikallaan muistaa, että metsä-. tuotteiden vienti edelleen on n. 70 % viennistämme, että metsistä on puutetta suurissa kulutusmaissa, että suurimmat metsätuotteiden viejämaat jäisivät laajennetunkin talousyhteisön ulkopuolelle, ja että täten tullirajojen merkitys on näiden tuotteiden kohdalla suhteellisen pieni. Kun lisäksi otamme huomioon, että nykyisestä kauppavaihdostamme n. 20 % käydään sosialististen maitten kanssa, ja huomattavaa kauppaa käydään myös muiden kuin EFTA:n ja Talousyhteisön maiden kanssa, neuvotteluasemamme ei uusissakaan olosuhteissa millään tavoin ole toivoton. Joka tapauksessa on päättävästi torjuttava "eristäytymisellä" pelotteleva propaganda. Nykymaailmassa ei mikään maa jää kauppapoliittisesti eristäytyneeksi: kysymys on vaihdon ehdoista ja kyvystä neuvotella niistä. KILPAILUKYKY JA KUSTANNUSRAKENNE Kaikissa palkkakeskusteluissa viitataan ahkerasti palkankorotuksiin kilpailukykyä heikentävänä tekijänä. Keskusliittomme ei ole koskaan kieltänyt, että palkka kustannustekijänä yhdessä muiden kustannustekijäin kanssa vaikuttaa tuotteiden kilpailukykyyn silloin kun hinta on olennainen kilpailutekijä. Keskusliittomme vaatimukset siitä, että olisi suoritettava vertailu eri kustannustekijäin merkityksestä ulkomaankaupassamme ovat kuitenkin kaikuneet kuuroille korville. Ilmeistä on, että monet tärkeät kustannustekijät ovat maassamme korkeampia kuin useimmissa kilpailijamaissamme. Jo ilmasto merkitsee suhteellisen korkeita rakennus-, lämpö- ym. kustannuksia, puhumattakaan elintarvikkeiden vaikutuksesta tapahtuvasta kustannusten nou- 20