SELITYS MAAPERAKARTTA 1: MAAPERAKARTTOJEN SElITYKSET. KIVENNAISMAALAJIT [a ELOPERAISET KERROSTUMAT Peter Johansson

Transkriptio

1 MAAPERAKARTTA 1: MAAPERAKARTTOJEN SElITYKSET KIILOPAAN II MAAPERAKARTAN SELITYS KIVENNAISMAALAJIT [a ELOPERAISET KERROSTUMAT Peter Johansson POHJAVESI Ulpu Vaisanen GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Rovaniemi 1998

2 2 SUOMEN MAAPERAN KEHITYS Kallioperaa peittava irtaimista maalajeista koostuva maapera on syntynyt nuorimman maailmankauden, kvartaarikauden aikana, joka alkoi noin 2 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan saakka. Kvartaarikaudella on ollut useita jaakausia, joiden aikana rnannerjaatikot ovat peittaneet laajoja alueita Pohjois-Euroopassa. Jaakausien valisina ns. interglasiaalikausina ilmasto on ollut nykyisen kaltainen tai jopa jon kin verran nykyista lampirnarnpi. Viimeisin [aakausi, jota kutsutaan Veiksel-jaakaudeksi, alkoi runsaat vuotta sitten ja paattyi Pohjois-Suomessa noin vuotta sitten. Veiksel-jaakauden alkupuolella oli kaksi vahsrnrnan ankaran ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana rnannerjaatikot pienenivat ja havisivat Pohjois-Euroopassa lahes kokonaan. Suomen rnaapera on paaosin syntynyt viime jaakauden aikana, mutta paikoin tavataan my6s kerrostumia, jotka ovat peraisin viime jaakautta vanhemmilta jaakausilta ja niiden valisilta ajoilta. Kerrostumia tutkimalla on saatu kuva maamme kvartaarikautisesta kehityksesta. Mannerjaatikon toiminnan tuloksena, paaosin sen reunaosan alia, syntyi maamme yleisin maalaji, moreeni, joka esiintyy joko kallioperan muotoja peittavana ja myotailevana kerroksena tai erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjaatikon sulaessa valtavat sulamisvesivirrat, jaatikkojoet, kuluttivat alustaansa muodostaen sulamisvesiuomia ja kerrostivat lajittelemaansa ainesta jaatikon pohjalla harjuiksi tai deltoiksi, jotka kerrostuivat jaatikon reunan eteen mereen tai jaajarveen. Kun rnannerjaatikko suli, peitti muinaisen Itameren vedet laajoja alueita Etela- ja Keski-Suomessa. Sinne kerrostui hienorakeisia maalajeja, savea ja hiesua..jaakaudella 2-4 km:n paksuinen jaakerros painoi maankuorta alas. Jaatikon sulamisen jalkeen maankuori alkoi kohota aikaisempaan asemaansa. Veden pinnan asemia osoittavat muinaisrannat, joita nakyy vaarojen rinteisiin syntyneina rantatormina ja -kivikkoina. Maankohoaminen, joka oli aluksi hyvin nopeaa, jatkuu edelleen hitaasti. Suurimmillaan se on Merenkurkussa, noin metri sadassa vuodessa ja pienirnrnillaan Kaakkois-Suomessa, aile 20 em sadassa vuodessa. Kiilopaan alueella maankohoaminen on noin 40 em sadassa vuodessa. Veden alta paljastuneilla alueilla alkoi jokien toiminta, joka yhdessa maankohoamisen kanssa sai aikaan sarjan vahitellen maatuvia hiekkaisia ja hietaisia suistomaita jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jaatikkojoki- ja rantakerrostumien paalla, Alavilla alueilla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen alueen vapauduttua [aan tai veden alta.

3 3 KIVENNAISMAALAJIT (Peter Johansson GTK) Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. ha % ha % Ka ,1 SrM 471 0,8 Ra 106 0,2 MSrM 92 0,2 MrM ,8 Sr 837 1,4 RMrM 1 CtiSr 55 0,1 Mr ,2 HkM 455 0,8 CtlMr 38 0,1 Hk 357 0,6 KiM 10 Ht 173 0,3 Ki 7 Ct 264 0,4 Maa-ala Vesi Kartta-alueen pinta-ala ha ha ha YLEISPIIRTEET YLEISPIIRTEET Alueen sijainti ja korkeussuhteet Kartta-alue sijaitsee Keski-Lapin pohjoisosassa, Inarin ja So dankylan kunnissa. Sen etelaosa on Saariselan tunturialuetta, jonka lantista osa-aluetta kutsutaan rnycs Raututuntureiksi. Puuttomat pyorealakiset tunturit kasittavat laajoja yhtenaisia alueita, joiden valissa on harvaa rnannikkoa tai tunturikoivikkoa kasvavia jokilaaksoja. Korkein kohta on Kiilopaan huippu (korkeus 546 m). Sen ymparlstossa on useita yli 500 m kohoavia huippuja, kuten Niilanpaa ja Hautupaa, Etelaosan suhteelliset korkeusvaihtelut ovat m. Kartta-alueen keski- ja pohjoisosassa on rnantyrnetsien peittarnaa vuorimaata, joka kuuluu osana Inarin jarvialankoon. Alueeelle tyypilllsla ovat jokilaaksot ja niiden varrella olevat suvantojarvet. Huomattavimmat joet ovat Lutto ja sen sivujoet Suomu ja Kulasjoki, jotka virtaavat itaan Tulomajokeen ja edelleen Barentsinmereen. Kartta-alueen matalin kohta sijaitsee sen luoteiskulmassa Alajoen laaksossa, jonka korkeus on noin 148 m. Keski- ja pohjoisosan suhteelliset korkeusvaihtelut ovat m. KALLIOPERA Kartta-alueen kalllopera on paaosiltaan granuliittia, joka syntyi svekokarelidisessa vuorenpoimutuksessa miljoonaa vuotta sitten (Merilainen 1976). Tata seurasi pitka vaihe, jolloin vuorijonot tasottuivat puolitasangoksi eli peneplaaniksi. Tertiaarikauden lohkoliikunnoissa, noin miljoonaa vuotta sitten Saariselan ja Raututunturien tunturialueet kohosivat horsteina yrnparistonsa ylapuolelle lnarijarven altaan jaadess a alemmalle tasolle. Tertiaaristen liikuntojen seurauksena syntyi rikkonalsuusvyohykkeita, jotka ovat paaasiassa

4 lounais - koillissuuntaisia, kuten Suomun ja Kulasjoen laaksot tai luode - kaakkosuuntaisia, kuten Luulammen laakso ja Luttojarvelta Aittajiirven ja Kuoppajiirven kautta Alalompoloon johtava laakso. Liikuntojen jiilkeen virtaavan veden eroosio keskittyi horstien viilisiin rikkonaisuusvy6hykkeisiin, joiden reunat loivenivat. Paikalle syntyi laaksoja, joissa alueen nykyiset joet virtaavat. Jokilaaksot lieneviit saavuttaneet nykyisen muotonsa jo ennen jiiiikauden alkua. Mannerjiiiitik6n ja sen sulamisvesien aiheuttama eroosio vaikutti vain vahan maaston pinnanmuotoihin joitakin sulamisvesikuruja lukuun ottamatta (Mikkola 1932, Penttila 1963). 4 MAAPERAGEOLOGINEN KEHITYS Mannerjaatikon vlrtaussuunnat Viimeisen kahden miljoonan vuoden aikana alue oli useaan otteeseen mannerjiiiin peitossa. Siitii todisteena ovat eri jiiiitik6itymisten aikana syntyneet paallekkaiset moreenipatjat. Kiilopiiiin alueella esiintyy kaksi moreenipatjaa, jotka Iieneviit syntyneet viimeisen eli Veikseljiiiikauden aikana, joka alkoi noin vuotta sitten. Alempi eli vanhempi moreeni syntyi [aatikon vanhemman virtausvaiheen aikana, jolloin jaatikko virtasi suunnasta Suuntaukseltaan se vastaa Pohjois-Suomesta 16ydettyii moreenipatjaa III, joka Hirvaksen (1991) mukaan kerrostui varhais-veikselkaudella. Ylempi eli nuorempi moreenipatja kerrostui jaatikon viimeisen virtausvaiheen aikana. Se vastaa moreenipatjaa II, joka on keski- ja rnyohais-veikselkautinen (Hirvas 1991). Moreenin kivien suuntauksen, uurresuuntien ja vakoutumien perusteella jaatikko virtasi kartta-alueen eteliiosassa suunnasta 200. Karttaalueen pohjoisosassa virtaus kiiiintyi koilliseen ollen suunnasta Kartta-alueen lounaispuolella Makararovasta ja Vuotsosta on loydetty orgaanista ainesta moreenikerrostuman alta. Miikiiriirovan liejukerros on siita 16ytyneiden siitep61yjen perusteella syntynyt viimeisen jiiiikauden alkupuolella olleen Periipohjolan interstadiaalin aikana. Silloin alue oli jaaton, mutta ilmasto oli nykyista viileiimpi (Kujansuu 1994). Vuotson kanavasta loytynyt lehtikuusen runko on interglasiaalinen eli syntynyt ennen viimeistii jaakautta (Miikinen 1982). Samanikiiinen lienee Taivalseliin eteliipuolinen moreenipeitteinen liejukerrostuma (Kujansuu ja Hyyppii 1995). Vuotson itapuolelta, Pauluksen montusta 16ytynyt vanha maannos on rinnastettu Periipohjolan interstadiaaliin (Kujansuu 1972), silla siita loytyneiden hiilenkappaleiden iaksi on saatu radiohiilimenetelmiillii ± vuotta. Nykyisen tulkinnan mukaan hiilenkappaleet ovat rnantya, joten maannos on ilmeisesti interglasiaalinen (Ikonen ja Kujansuu 1996). Mannerjaatikon peraantyrnlnen [a jaajarvivaiheet Mannerjaatikko havisi alueelta vuotta sitten (Johansson 1995). Ensimmiiisenii jaatikon alta paljastuivat koillisosan vaarojen laet, jotka kohosivat nunatakkeina loivasti koilliseen viettiiviin jaatikon pinnan yliipuolelle. Sulamisen edetessii jaatikko oheni, ja sen reuna periiiintyi kohti lounasta. Eteliiosan tunturien huiput paljastuivat jaatikon alta, ja lopulta enaa Suomun ja Luton laaksojen pohjia peittivat itiikoilliseen tyontyvat jaatikkokielekkeet. Koska jaatikkokieleke oli pinnaltaan kupera, keviiiset sulamisvedet virtasivat sen reunalle. Jos reuna oli ehyt, sulamisvedet jatkoivat virtaustaan reunan suuntaisesti ja kuluttivat tunturin rinteeseen Iieveuoman. Rikkonaisissa kohdissa sulamisvedet paasivat tunkeutumaan reunan aile, jolloin rinteeseen syntyi nielu-uomia. Lieveuomat ovat noin 0,1-1 km pltkia ja 1-2 m syviii. Ne ovat avoimia molemmista paista ja alkavat ja loppuvat rinteellii huomaamattomasti. Niitii esiintyy varsinkin tunturien lansi- ja lounaisrinteilla, jossa ne liihes yhdensuuntaisina parvina viettavat loivasti alas rinnettii. Luulammen itapuolella Pirttinokalla on kymmeniii allekkaisia lieveuomia, joista kukin kuvastaa jaatikon reunan asemaa ja sen pinnan gradienttia. Lieveuomien esiintyminen saannollisina sarjoina antaa aiheen olettaa, etta ne syntyiviit vuosittain, jolloin niita voidaan kayttaa avuksi selvitettiiessii [aatikon reunan vuosittaista peraantymisnopeutta. Lieveuomien perusteella jaatikon reunaosan gradientti oli Laanilan alueella noin kolme metria sadalla metrillii ja

5 jaatikon reuna peraantyi noin 70 m vuodessa (Penttila 1963). Saariselan tunturialueella jaatikon keskirnaataiseksi peraantymisnopeudeksi on arvioitu metria vuodessa gradientin vaihdellessa tasaisilla alueilla 1,5-2,5 m sadalla rnetrilla ja [aatikkokielekkelssa 3-6 m sadalla rnetrilla (Johansson 1990). Koska Kiilopaan alue sijaitsee paavedenjakajan pohjoispuolella, jaatikolta virranneet sulamisvedet paasivat lahes kaikkialla virtaamaan koilliseen jaasta vapautuneelle alueelle. Jaatikon reunan peraannyttya Kiilopaan ja sita yrnparolvien tunturien muodostaman paikallisen vedenjakajan lounaispuolelle alkoi sen ja tunturin rinteen valiin patoutua sularnisvesia. Ne virtasivat tunturiselanteen yli sen matalimmasta kohdasta eli satulasta kuluttaen alia olevaan kallioon 3-10m syvla ja poikkileikkaukseltaan V-kirjaimen muotoisia satulakuruja. Kooltaan huomattavin satulakuru on Niilanpaan ja Hautupaan valinen m syva kuru, jota alueen retkeilijat kutsuvat epavirallisesti Kuutamokuruksi. Kiilopaan satulakurut ovat ns. riippuvia kuruja. Ne eivat ulotu Luulammin laakson pohjalle asti, sllla kurun syntyessa laakson pohjaa peitti viela jaatikko, Noin 30 m syva, rinteiltaan ja pohjaltaan louhikkoinen Rumakuru on kooltaan alueen huomattavin satulakuru. Penttilan (1963) mukaan Rumakuru syntyi ennen viimeista jaatikoityrnista, silla sen suuntaus ja sijainti jaatikon viimeiseen virtaussuuntaan nahden on ristiriitainen. Viimeisen jaatikoityrnisen sulamisvaiheen aikana Rumakurun kautta virtasi jonkin verran sularnisvesta, mutta niilla ei ollut vaikutusta kurun syntyyn. Koska Rumakuru ja Kiilopaan ympariston kurut ovat erikoisia geologisia luontokohteita, ne on merkitty karttaan erityismuodostumiksi. Jaatikon sulamisen edetessa Killopaan tunturin rinteen ja jaatikon reunan valiin kasvoi jaajarvi, jota kutsutaan Killopaan [aajarveksi (Tanner 1915, Penttila 1963, Johansson 1995) (kuva 1). Alkuvaiheessaan se purkautui Kiilopaan pohjoispuolella ollutta, alunperin subglasiaalisesti syntynytta kurua pitkin Luulammen laaksoon. Sen kynnyskohdan korkeus on 465 m. Siita 400 metria pohjoiseen sijaitsee toinen satulakuru, jonka pohja on 445 m korkeudella. Se toimi Kiilopaan jaajarven toisena lasku-uomana. Noin kilometri siita pohjoiseen oleva satulakuru on [arjestyksessa jaajarven kolmas lasku-uoma. Sen pohja on noin 420 m korkeudella. Sen lahella tunturin rinteessa on sulamisvesien huuhtoma kallioalue, joka syntyi kolmannen lasku-uoman avautuessa ja vedenpinnan laskiessa akillisesti 25 metria. Edella kuvatut lasku-uomat samoin kuin niita vastaavat [aajarvivaiheet olivat Iyhytaikaisia eika niita vastaavia muinaisrantoja ehtinyt syntya tunturin rinteelle. Killopaan luoteisrinteella noin 405 ja 408 m korkeudella olevat heikot muinaisrannat vastaavat Klilopaan jaajarven nuorempia vaiheita. Silloin jaajarvi peitti Kiilo-ojan laaksoa, ja lasku-uomat sijaitsivat kartta-alueen lansipuolella, Ahopailla, 5 MAAPERA Kallio- [a rakka-alueet Avokallioita ja aile metrin paksuisen moreenikerroksen peittarnia kallioalueita on 14% karttaalueesta. Ne sijaitsevat paaasiassa sen etela- ja keskiosassa, jossa tunturien laet ja ylarinteet ovat jaatikon pohjaeroosion tai sen sulamisvesien paljastamia. Pohjaeroosion paljastamia kallioalueita on esimerkiksi Kiilopaalla ja Aittavaaralla. Pirttinokan ja Taajosnokan rinteilla olevat laajat avokalliot syntyivat, kun sulamisvedet virtasivat Luulammin laaksoa peittaneen [aatikkokiekkeen reunaa seuraten Kulasjoen laaksoon ja huuhtoivat moreenin pois. Kiilopaan pohjoispuolella ja Kutturapaalla olevien kurujen avokalliot ovat osaksi jaatlkkojokien ja osaksi [aajarvesta lahteneiden vesipurkausten synnyttarnla. Rakka on fysikaalisen rapautumisen seurauksena paikoilleen rapautunutta kalliota. Sita esiintyy Kiilopaalla, Niilanpaalla seka l.ankopaan yrnparlstossa tuntureiden rinteilla ja laella. Rakka on syntynyt vuosituhansien kuluessa kallion rakoihin tunkeutuneen veden [aatyessa ja rikkoessa sen pintaa. Voimakkainta rapautuminen on auringonpaisteen puoleisilla rinteilla, rnissa vuorokautiset larnpotilaerot ovat suuret. Tunturien alarinteilla rakka on vierinyt rinnetta alas moreenin paalle,

6 6 c ;r I Kuva 1. Kiilopaan jaajarven eri vaiheet ja niita vastaavat lasku-uomat (ikajarjestyksessa A. G). Pohjamoreeni [a moreenlrnuodostumat Pohjamoreeni on kartta-alueen yleisin kivennaisrnaalaji. Ainekseltaan se on hiekkamoreenia. Se muodostaa alia olevaa kalliota rnyotailevan maapeitteen. Paksuimmillaan se on laaksoissa ja tasaisilla alueilla, mutta ohenee tunturien rinteilla. Myos turvekerrostumien alia oleva maalaji on useimmiten pohjamoreenia.

7 Kartta-alueen koillisosassa on jaatikon viimeisen virtauksen suuntaisia vakoutumia eli flutingeja. Ne ovat satoja rnetreja pitkia, m leveita ja muutaman metrin korkuisia rnoreeniselanteita, jotka selvimmin erottuvat ilmasta nahtyna, Suuntautuneiden moreenimuotojen rnaara ja koko kasvavat alueen pohjoispuolella, lnarijarven yrnparistossa, rnissa esiintyy lisaksi drumliineja (Heikkinen ja Tikkanen 1979). Raututunturien lanslrinteella on yksi pieni rnoreeniselanne, joka on tulkittu reunamoreeniksi (Penttila 1963). Muut kartta-alueen moreenimuodostumat ovat kumpumoreenialueita. Niissii on noin 2-5 m korkeita kumpuja ja suuntautumattomia selanteita, jotka ainekseltaan ovat hiekkamoreenia. Moreenin seassa on hiekkaisia valikerroksia. Luulammin koillispuolella Vellinsarpirnapaan rinteilla esiintyy muodoltaan rengasmaisia tai kraaterimaisia moreenikumpuja, joiden korkeus vaihtelee 2-4 m. Ne muistuttavat Kujansuun (1967) seka Johanssonin [a Nenosen (1991) kuvaamia Pulju-moreenikumpuja Kittilan pohjoisosassa. Niiden on tulkittu syntyneen jaatikon pohjalla plastisessa tilassa olleen pohjamoreeniaineksen tunkeutuessa rikkonaisen [aatikon halkeamiin ja railoihin. Rengasmaiset kumpumoreenit on merkitty karttaan muodostumatunnuksen lisaksi erityismuodostumarnerkilla. 7 JiHitikkojokiml.lodostl.lmat [a marginaaliset kerrosturnat Kopsusjarven alueella esiintyy neljaan eri jaatikkojokisysteemiin kuuluvia harjuja, yksi laaksontayte ja purkausdeltoja. Harjujaksot kulkevat lounaasta koilliseen. Ne seuraavat nykyisia laaksonpohjia ja kallion rikkonaisuusvyohykkeita, joilla nayttaa olleen huomattava vaikutus sulamisvesitunnelien sijoittumiseen. Tunnelissa vallinneen paineen vaikutuksesta jaatikkojoki saattoi ylittaa rnyos tunturiselanteita ja kalliokynnyksia, jolloin syntyi huuhtoutuneita avokallioita tai kallloseinaisia subglasiaalisia kuruja. Niita esiintyy Kiilopaan pohjoispuolelia seka Kulasniemen lansipuolella Uomavaaralla. Etelaisin harjujakso kulkee Suomun laaksossa. Laakson pohja ja alarinteet ovat paaasiassa [aatikkojoen huuhtomaa avokalliota, mutta varsinkin Porttikosken alueella on useita yli 10m korkeita harjuselanteita. Suomun laaksoa seuraava harjujakso kuuluu osana Tankavaarasta Kopsusjarven kautta Luton laaksoon kulkevaan harjujaksoon (Mikkola 1932, Tanner 1936, Kujansuu [a Hyyppa 1995, Johansson ja Makinen 1994 seka Johansson 1995). Seuraava harjujakso kulkee Kiilopaan pohjoispuolitse Luulammille, Kulasjoen laaksoon ja Kuutuskuruun. Kiilopaan luoteisrinteella, Taajostuvan itapuolella seka Kuutuskurun pohjalla on siihen kuuluvia matalia ja teravaharjaisia harjuselanteita. Tunturialueen harjut ovat ainekseltaan huonosti lajittuneita ja klvisia. Kivet ovat pyoristyrnattornia [a jaatikkojoen mukana Iyhyen matkaa kulkeutuneita. Luton etelarannalla on useita perattaisia, noin 5-15 m korkeita harjuselanteita (Penttila 1963). Niiden jatkeena Kivipaan ja Uornapaan alueella esiintyy paaasiassa jaatikkojoen huuhtomia avokallioita, joista kerrostumismuodot puuttuvat. Harjuselanteita esiintyy uudelleen Luton ja Kulasjoen yhtyrnakohdassa Kulasniemella. Harjujakso jatkuu kartta-alueen koillispuolelle Kolmosjoen laaksoon ja Sarmitunturien itapuolelle. Palkisojan yli kymmenmetriset harjuselanteet liittyvat neljanteen kartta-alueen poikki kulkevaan harjujaksoon, joka alkaa alueen lansipuolelta Kulmakurusta ja Tolosjoelta (Vaisanen 1994) ja jatkuu alueen pohjoispuolelle Pannuharjulle ja Ivalon itapuolelle (Vaisanen 1995). Palkisojan alueella on harjuleikkauksia, joista on otettu soraa ja hiekkaa varsinkin valtatie 4:n korjaukseen. Kutturapaan pohjoisrintaella on kolmen erillisen selantaen muodostama harju. Se ei ole yhteydessa alueen muihin harjujaksoihin, silla se syntyi jaatikon pinnalla olleeseen avoimeen railoon. Harjun tasainen laki kuvastaa railon pohjalla olleen vedenpinnan tasoa, jota saateli harjun itapuolella olleen kurun pohjan korkeus. Marginaalisia eli jaatikon reunalla syntyneita sora- ja hiekkakerrostumia esiintyy Ruohokankaan ymparistossa ja Kulasjoen laaksossa. Ne syntyivat joko proglasiaalisesti jaatikkojoen

8 suulle tai jaajarvien akillisten purkausten seurauksena. Kiilopaan etelapuolella on kaksi pienta marginaalista purkausdeltaa. Nilsta lantisernpi sijaitsee Kaarreojan latvoilla, tunturin rlntestla olevan satulakurun suulla (Kuva 2)(Penttila 1963). ltaisempi purkausdelta on Niilanpaan etelapuolella olevan kurun suulla. Ne syntyivat paikallisen jaajarven purkautuessa tunturiselanteen yli. Purkauksessa syntyi matala uoma, jonka suulle aines kerrostui. Kerrostuma sai deltaa muistuttavan muodon, silla kerrostuminen tapahtui alemmalla tasolla aileen toisen jaajarven vedenpinnan tasoon. Purkausdeltan aines on huonosti lajittunutta kivikkoa, soraa ja hiekkaa, silla vesipurkaus ja kerrostuminen tapahtuivat nopeasti eika virtaus ehtinyt lajitella ainesta kuin Iyhyen aikaa. 8 I ~ "";: Kuva 2. Kaarreojan purkausdelta (alkuperainen piirros: Penttila 1963) Jckikerrostumat Jokikerrostumia esiintyy Luton ja Kulasjoen varrella. Niiden raekoko vaihtelee hiekasta hietaan. Yleisin maalaji on karkea hieta. Jokikerrostumat reunustavat jokia kapeana nauhana, mutta jokiuomien gradientin loiventuessa ne mutkittuvat eli meanderoituvat ja silloin sedimenttikerrostumat levenevat. Jokikerrostumia esiintyy rnyos vanhojen jokiuomien ja umpeen kasvavien kaarimaisten juolua-jarvien reunoilla. ElOPERAISET KERROSTUMAT Kartta-alueella on eloperaisia kerrostumia aile 1% maa-alasta. Ne ovat pienia luonnontilaisia aapasoita, jotka ovat pintaosiltaan saraturpeiksi kartoitettuja. Ne sijaitsevat Alajoen ja sen sivuhaarojen varsilla seka Kerrnikkajarvien yrnparilla. Kartoituksen yhteydessa alueella ei ole tehty yksityiskohtaisia turvetutkimuksia, silla kokonsa ja sijaintinsa takia soilla ei ole tu rveteoiiista me rkitysta. POHJAVESI (Utpu Vaisanen, GTK) Pohjaveden muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen rnaara ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi suotautuvan veden rnaaraan vaikuttavat rnyos kasvillisuus, maanpinnan muodot, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiivistyneisyys. Pohjavetta varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin hiekka- ja sorakerrostumiin, kallioperassa ruhjeisiin ja rakoihin. Hiekka- ja soramuodostumien rnaapera on hyvin Yetta lapaisevaa ja kerrostumien paksuus yle ensa riittava pohjaveden runsaalle varastoitumiselle. Tallaisia lajittuneen aineksen kerrostumia on kartta-alueen harjujaksoissa ja laaksontaytteissa. Pohjaveden muodostuminen on runsainta niissa harjujaksojen osissa ja laaksontaytteissa, rnissa kerrostumat ovat paksuimmat. Antoisuutta parantaa viela niiden sijainti kallioperan ruhjeissa.

9 Kartta-alueen yleisin maalaji on pohjamoreeni. Sen rakenne on yleensa niin tiivis, etta siina olevaa pohjavetta voidaan hyodyntaa vain paikallisesti. Pohjamoreenin vedenlapalsyvyydessa on kuitenkin suuria eroja seka alueellisesti etta sen eri kerrosten valilla. Rikkonaisesta kalliosta lahtoisin olevaa pohjavetta purkautuu moreenialueilla lukuisina lahteina vaarojen ja tunturien alarinteilla. l.ahteiden antoisuudet ovat enimrnakseen muutamia kyrnrnenia tuhansia litroja vuorokaudessa. l.ahteiden antoisuudet on mitattu tai arvioitu vuosina 1978 ja Suurimmat antoisuudet, 200 ja 170 ms/vrk, olivat kartta-alueen pohjoisosassa, Pikku Peuravaaran ja Aittavaaran alarinteissa (rnaaperakartalla lahteet nro 520 ja 522). 9 Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperaan suotautuvan veden sisaltamat suolat, maa- ja kallioperan rakenne ja mineraalikoostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden maara kasvaa viipyrnan pidetessa. Moreenissa virranneessa pohjavedessa liuenneiden aineiden rnaara on yleensa suurempi kuin hyvin vetta johtavien, lajittuneiden ja karkeiden maalajien pohjavedessa. Taulukko 2. Pohjaveden laatu. KENTTAMAARITYKSET ph, Sahkonjohtavuus ms/m, 25 C l.ampotila C CO 2 mg/l 2% Redox mv LABORATORIOMAARITYKSET Sahkonjohtavuus ms/m, 25 C Varlluku Pt mg/l KMn04 -Iuku mg/l Si0 2 mg/l Alkaliteetti mmol/l HCOs mg/l S04 mg/l CI mg/l F mg/l NH 4 mg/l NOs mg/l P04 mg/l Ca mg/l Mg mg/l Kokonaiskovuus dh Na mg/l K mg/l Fe mg/l Mn mg/l Cd 1-1 gil Co 1-1 gil Cr I-Ig/l Cu 1-1 gil Ni 1-1 gil Pb 1-1 gil Zn 1-1 gil U 1-1 gil ka. 6,9 2,8 4, ,5 5 3,6 7,6 0,17 10,1 2,5 1,1 0,06 0,1 0,2 0,01 2,0 0,71 0,4 1,4 0,5 0,05 0,02 0,2 0,5 1,3 3,9 1,1 0, med. 6,7 2,6 3, ,3 5 3,2 7,3 0,17 10,4 2,1 1,2 0,05 0,1 0,2 0,01 1,7 0,70 0,4 1,4 0,5 0,05 0,02 0,1 0,5 1,1 3,5 0,7 0, Naytteita 13 kpl. (Keskiarvo = ka. ja mediaani = med.)

10 Kartta-alueelta on analysoitu 13 pohjavesinaytetta, jotka on otettu moreenialueiden lahteista. Analyysit on tehty vuosina 1978 ja Taulukossa 2 on esitetty analyysitulosten keskiarvot ja mediaanit. Pohjavesi vaihtelee llevasti happamasta neutraaliin ja lievasti emaksiseen. Liuenneiden aineiden pitoisuudet ovat pienia, samoin raskasmetallipitoisuudet, jotka ovat usein jopa aile rnaaritysrajan. Analyysitulosten mukaan veden laatu tayttaa fysikaaliskemiallisilta ominaisuuksiltaan sosiaali- ja terveysrninisterion talousvedelle asettamat laatuvaatimukset ja -tavoitteet. 10 KAIRAUS- JA KOEKUOPPATIEDOT piste n:o kerroksen alarajan piste n:o kerroksen alarajan syvyys (m) ja maalaji syvyys (m) ja maalaji 301 5,5 Hk 319 4,0 Mr 302 1,0 Sr 1,7 Hk 320 1,0 Hk 303 1,0 Mr 321 1,0 Sr 304 1,0 Mr 322 1,0 Ht 305 1,0 Mr 323 1,0 Hk 306 1,5 Mr 324 2,0 Hk 307 1,8 Mr 325 1,5 Mr 308 0,5 Mr 326 3,5 Sr 309 1,0 Hk 327 1,0 Mr 310 2,2 Mr 328 5,0 Mr 311 1,9 Hk 329 5,0 Mr 312 1,0 Sr 330 2,8 Mr 2,8 Ka 313 1,0 Hk 3,0 Sr 331 3,0 Mr 314 0,5 Hk 3,5 Sr 332 3,1 Mr 315 3,0 Sr 333 0,5 Hk 2,8 Sr 316 3,0 Hk 334 1,1 Hk 4,4 Ht 317 2,0 Sr 335 0,4 Hk 2,1 Mr 318 0,7 Sr 1,6 Hk 336 1,1 Mr 1,1 Ka 2,1 Sr Maaperakartoitus on tehty kayttaen osittain apuna ilmakuvatulkintaa. Kartoittajat: Mikko Hetta, Erkki Magga, Veikko Musta, Jari Nenonen ja Sulo Sieppi. Kartoitustyon valvonnasta ovat vastanneet geologit Peter Johansson ja Ulpu Vaisanen. Tarkernmat tiedot alueen maa-aineksteta, turvevarolsta seka pohjavealeaiintymista ovat saatavlssa Geologian tutklmuskeskuksesta, PL 77,96101 Hovanlerni.

11 11 KIRJALLlSUUTTA Heikkinen, O. ja Tikkanen, M Glacial flutings in north-ern Finnish Lapland. Fennia 157, 1,1-12. Hirvas, H Pleistocene stratigraphy of Finnish Lapland. Bulletin s. Geological Survey of Finland, Ikonen, L. ja Kujansuu, R Hiiltyneiden mannynkappaleiden tunnistaminen Vuotson paleomaannoksesta: nopea ja kayttokelpoinen menetelma puun ja hiilen solukkornaaritykseen. Geologi 48 (2), Johansson, P Deglasiaatio Saariselan alueella lta-lapissa. Lisensiaatintutkimus. Turun yliopisto, Geologian laitos. 92 s. Johansson, P The deglaciation in the eastern part of the Weichselian ice divide in Finnish Lapland. Geological Survey of Finland, Bulletin s. Johansson, P. ja Nenonen, J Till stratigraphical studies in the Pulju area in northern Finland. Julkaisussa : Autio, S. (toim.) Geological Survey of Finland, Current Research Geological Survey of Finland, Special Paper 12, Johansson, P. & Makinen, K Koilliskaira. Maaperageologinen kartta - Map of the surficial geology 1:100 ODD. Rovaniemi. Geologian tutkimuskeskus. Kujansuu, R On the deglaciation of western Finnish Lapland. Bulletin de la Commission Geologique Finlande s. Kujansuu, R Interstadiaalikerrostuma Vuotsossa. Geologi 24, 5-6, Kujansuu, R Moreenipeitteinen Makaraharju Lapissa. Geologi 45, 8, Kujansuu, R. ja Hyyppa, J Vuotson kartta-alueen rnaapera. Suomen geologinen kartta 1:100 ODD. Maaperakarttojen selitykset, lehti Espoo: Geologian tutkimuskeskus. Merilainen, K The granulite complex and adjacent rocks Geological Survey of Finland, Bulletin s. in Lapland, northern Finland. Mikkola, E. On the physiography and the late-glacial deposits in northern Lapland. Bulletin de la Commission Geologique Finlande s. Makinen, K Tiedonanto Vuotson interglasiaalisesta lehtikuusen rungosta. Geologi 34, 9-10, Penttila, S The deglaciation of the Laanila area, Commission Geologique Finlande s. Finnish Lapland. Bulletin de la Tanner, V Studier 6fver kvartarsysternet i Fennoskandias nordliga delar III. Fennia 36, 2.815s. Tanner, V Det senglaciala havets utbredning i Lutto och Suomu alvarnas dalqanqar ovanf6r sammanfl6det samt naqra ord om morfologien inom denna trakt. Bulletin de la Commission Geologique Finlande 115, Vaisanen, U Laanila, lehti Maaperakartta 1: 50 ODD. Vaisanen, U Ivalo, lehti Maaperakartta 1: