ÄKÄSLOMPOLON KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ

Transkriptio

1 MAAPERÄKARTTA 1 : SELITYS LEHTI ÄKÄSLOMPOLON KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Peter Johansson, Tapio Muurinen, Ulpu Väisänen ja Jukka Väänänen Rovaniemi 2001

2 SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi vuotta sitten ja päättyi noin vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.

3 1 ÄKÄSLOMPOLON KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS 2 Geologinen kehitys 3 KIVENNÄISMAAT 4 Kallio- ja rakka-alueet 4 Moreenikerrostumat 4 Karkearakeiset kerrostumat 5 Hienorakeiset kerrostumat 6 ELOPERÄISET KERROSTUMAT 6 Turvekerrostumat 6 POHJAVESI 7 Pohjaveden esiintyminen 7 Pohjaveden laatu 8 MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA 9 KIRJALLISUUTTA 10 Geologian tutkimuskeskus PL 96 (Betonimiehenkuja 4) ESPOO Puh Fax

4 2 ALUEEN YLEISKUVAUS (Peter Johansson) Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio ,5 RaKa Rapakallio 14 - Ra Rakka ,5 KMrM Kumpumoreeni ,2 Mr Moreeni ,1 Hk/Mr 64 0,1 Ct/Mr 136 0,2 SrM Soramuodostuma 504 0,8 ESrM Marginaalinen soramuodostuma 510 0,9 Mr/SrM 3 - Sr Sora 504 0,8 Hk/Sr 12 - HkM Hiekkamuodostuma 944 1,6 EHkM Marginaalinen hiekkamuodostuma 155 0,2 Mr/HkM 116 0,2 Hk Hiekka ,5 HHt/Hk 43 0,1 Ct/Hk 48 0,1 Ht Hieta 383 0,6 HHt Hieno hieta 94 0,2 Ct Saraturve ,1 St Rahkaturve 662 1,1 Tä Täytemaa 7 - Maa-ala yhteensä ha Vesi Kartta-alueen pinta-ala ha ha ha Äkäslompolon alue sijaitsee Peräpohjolan ja Lapin rajalla, Kolarin, Kittilän ja Muonion kunnissa. Pinnanmuodoiltaan se on tunturi- ja vaara-aluetta, jossa suhteelliset korkeudet vaihtelevat 100 ja 500 metrin välillä. Kartta-alueen poikki kulkee pohjois-eteläsuuntainen tunturijono, joka kuuluu osana Länsi-Lapin poikki kulkevaan Ounasselkään. Sen korkein huippu, Ylläs on kartta-alueen korkein kohta, 718 metriä. Ylläksen pohjoispuolella sijaitsee viisi yli 500 metrin korkeudelle kohoavaa huippua: Lainiotunturi 613 metriä, Keskinenlaki 610 metriä, Kesänki 535 metriä, Äkäskero 518 metriä sekä Kellostapuli 503 metriä. Karttaalueen itäosassa sijaitsee Aakenustunturi. Sen korkein huippu, Pallilaki 565 metriä, on noin 300 metriä kartta-alueen itäreunan ulkopuolella. Pienimmillään korkeuserot ovat Lainiojoen laaksossa, alueen kaakkoisosassa. Matalin kohta, 175 metriä, sijaitsee Äkäsjoen rannalla. Äkäslompolon kartta-alue on laajalti asumatonta erämaata, josta osaa suunnitellaan liitettäväksi lähivuosina perustettavaan kansallispuistoon. Pysyvää asutusta ja viljelyksiä on Äkäslompolon, Luosujärven ja Ylläsjärven rannoilla sekä Äkäsjoen alajuoksulla. Lomaasutusta on syntynyt Akäslompolon ja Ylläsjärvien kylien ympäristöön, Äkäsjoen varrelle sekä Ahvenkankaan alueelle, Ylläsjärven itäpuolelle.

5 Geologinen kehitys 3 Äkäslompolon kartta-alueelta on löydetty uurteita, joiden suunnat ovat 180 o ja 200 o. Niiden on tulkittu syntyneen viimeisen jäätiköitymisen loppuvaiheessa, jolloin mannerjää virtasi Länsi-Lapissa etelästä pohjoiseen. Aakenustunturin, Pyhätunturin ja Kukastunturin rinteillä esiintyy myös vakoutumia, joiden suuntaus on 180 o o. Niiden on tulkittu syntyneen aivan jäätiköitymisen loppuvaiheessa ennen jäätikön häviämistä. Mannerjäätikön reuna perääntyi Äkäslompolon ympäristöstä etelälounaaseen noin vuotta sitten. Ensimmäisinä jäästä vapautuivat pohjoisimman ja koillisimman osan tunturien huiput nunatakkeina eli jäätikön pinnalta kohoavina jäättöminä saarekkeina. Samaan aikaan jäätikön reuna kulki kaarenmuotoisena alueen pohjois- ja koillispuolella. Sen eteen patoutui laajoja jääjärviä, kuten Muonionjokilaaksoa peittänyt Muonion jääjärvi. Se laski kartta-alueen pohjoispuolella olevan Pahtavuoman laakson kautta itään Ounasjoen laaksoa peittäneeseen jääjärveen. Muonion jääjärvi ulottui kartta-alueen pohjoisosassa nykyisen Äkäsjärven kohdalle. Pahtavuoman laakson kynnyskohta, 273 m, sääteli sen vedenpinnan korkeutta, joka oli kymmenen metriä nykyisen järven vedenpinnan yläpuolella. Jäätikön reunan peräännyttyä kartta-alueen keskiosaan jääjärven vesille avautui uusi lasku-uoma Äkäsjokilaaksosta itään. Uoma kulki Kukastunturin ja Hangasmaan välistä Aakenusjoen latvoille ja edelleen Aakenusjoen laaksoa pitkin Ounasjokilaaksoon. Vedenpinta laski Äkäsjärvessä ja sen alapuolisessa Äkäsjokilaaksossa 263 m korkeudelle. Jäätikön perääntymisen jatkuessa kartta-alueen eteläosan tunturit, kuten Ylläs ja Kesänki paljastuivat jäätikön alta nunatakkeina. Niiden rinteille syntyi säännöllisiä, loivasti alas rinnettä viettäviä painanteita, lieveuomia. Ne syntyivät sulavan jäätikön reunan ja tunturin rinteen väliin, keväisten sulamisvesien kerääntyessä jäätikön reunalle ja virratessa jäätikön reunaa pitkin. Tunturin rinteeseen kului reunan suuntainen uoma. Kesällä jäätikkö oheni ja sen pinta laski muutamia metrejä. Seuraavana keväänä syntyi jälleen uusi uoma edellisen alapuolelle. Ylläksen alueen lieveuomat vaihtelevat pituudeltaan sadasta metristä kilometriin. Ne ovat syvyydeltään 1-4 metriä ja avoimia molemmista päistä. Lieveuomat esiintyvät kymmenien allekkaisten uomien muodostamina parvina. Lieveuomien vietto kuvastaa jäätikön pinnan kaltevuutta. Uomien keskinäisen etäisyyden perusteella on mahdollista päätellä jäätikön vuotuista ohenemista sekä sen reunan perääntymistä. Ylläksen alueella perääntymisnopeuden on arvioitu olleen keskimäärin 170 metriä vuodessa. Jäätikön sulamisen jatkuessa Äkäslompolon järven ympäristöön alkoi patoutua jääjärvi. Sitä patosi Äkäsjokilaaksoa koilliseen työntyvä jääkieleke. Aluksi jääjärven vedet laskivat edellä mainittua Aakenusjoen uomaa myöten Ounasjoen laaksoon. Jäätikön sulettua Kesängin ja Ylläksen välisestä kurusta avautui jääjärven vesille uusi uoma itään. Kurkivuoman ja Haarakankaiden alueilla on viuhkamainen sarja jäätikön reunan eteen syntyneitä marginaalisia ja ekstramarginaalisia uomia, jotka johtivat Äkäslompolon jääjärvestä virranneet vedet Lainiojoen laaksoon ja edelleen Ounasjoen laaksoon. Uomat ovat satoja metrejä leveitä, mikä kertoo voimakkaasta sulamisvesieroosiosta. Veden virtaus olikin runsasta, sillä suoraan jäätiköltä virtaavan sulamisveden lisäksi Äkäslompolon jääjärven kautta laskivat myös Muonion jääjärvestä virtaavat vedet. Kesänkiojan latvoilla 234 m korkeudella oleva kynnyskohta sääteli Äkäslompolon jääjärven vedenpinnan korkeutta. Se oli 17 m nykyisen Äkäslompolonjärven vedenpinnan yläpuolella. Kynnyskohta sijaitsee Muonionjoen ja Ounasjoen vesistöalueiden vedenjakajalla. Ennen jäätikön reunan perääntymistä kartta-alueen lounaispuolelle Äkäslompolon jääjärven lasku-uoma siirtyi Ylläksen eteläpuolelle, Luosujoen laaksoon. Sieltä vedet virtasivat Ylläsjärvelle ja Kallon kylän pohjoispuolitse Ounasjoen laaksoa peittäneeseen Ancylusjärveen. Viimeisessä vaiheessa jääjärven vedenpinta oli 199 m korkeudella.

6 KIVENNÄISMAAT (Peter Johansson) 4 Kallio- ja rakka-alueet (Peter Johansson ja Jukka Väänänen) Äkäslompolon kartta-alue sijaitsee Keski-Lapin liuskealueella, jolle on ominaista useassa vaiheessa kerrostuneet sedimentit ja tulivuoren purkaustuotteet eli vulkaniitit. Osa sedimenteistä ja pääosa vulkaniiteista on yli 2.0 miljardia vuotta vanhoja. Niiden päälle on kerrostunut nuorempia sedimenttejä n miljardia vuotta sitten. Vuorijonopoimutuksessa hiekkaiset sedimentit ovat metamorfoituneet raitaisiksi vaaleiksi kvartsiiteiksi ja savipitoiset sedimentit tumman harmaiksi kiillegneisseiksi. Vulkaniitit ovat nykyasussaan pääosin tummia amfiboliitteja. Sedimenttikivien konglomeraattivälikerrokset eli muinaiset karkeat sorat ilmentävät muinaisten jokien ja meren rantavesien tehokkaita kuljetus- ja lajittumisprosesseja. Kalkkikivivälikerrokset puolestaan kertovat matalanmeren rauhallisista karbonaatin saostumista suosivista olosuhteista. Vulkaniiteissa on havaittu monin paikoin tuhkakerrostumien raitaisuutta ja laavojen rakkuloita eli manteleita sekä harvinaisia tyynylaavojen möhkälemäisiä piirteitä, jotka kertovat laavavirtojen päätyneen mereen. Erilaisia vulkaniitteja löytyy Linkupalon alueelta, Tulivuoripuistosta, joka sijaitsee Kittilän- Äkäslompolon maantien varressa. Vulkaniiteissa on runsaasti tummia juonikiviä eli diabaaseja, joista ainakin osa toiminut laavojen tulokanavina. Sedimenttikiviin ja vulkaniitteihin tunkeutui syväkiviä, joista merkittävimmät ovat n.1,9 miljardin vuoden ikäiset kvartsimontsoniitit ja n. 1,8 miljardin vuoden ikäiset graniitit kartta-alueen kaakkois- ja luoteiskulmauksessa. Kallioalueita on vajaa 5% kartta-alueesta. Kvartsiitti muodostaa kulutusta hyvin kestävänä kivilajina pohjois-eteläsuuntaisia, Äkäs- ja Linkukerolta Kiuaskeron tasalle ulottuvia tunturi- ja vaarajonoja. Kvartsiittialueella esiintyy myös runsaimmin kallioalueita. Laajimmat kallioalueet ovat tunturien ja vaarojen rinteillä ja lailla. Ne ovat pääasiassa avokallioita, jotka ovat paljastuneet mannerjään pohjalla tapahtuneen kulutuksen seurauksena. Kallioalueita on myös kuruissa ja rotkoissa, kuten Varesparkumapäällä. Ne ovat jäätiköltä virranneiden sulamisvesien kuluttamia maastonkohtia. Vulkaniitit ja syväkivet ovat tasoittuneita ja peitteisiä laaksoalueita. Näillä alueilla harvoin tavattavat avokalliot ovat matalahkoja ja pyöristyneitä. Kallioperä on siirrosten ja murtumien rikkomaa. Osa niistä syntyi jo kallioperän muodostumisen yhteydessä. Murtumien kohdalla kallioperä on kulunut muuta ympäristöään voimakkaammin ja siksi ne ovat nykyisin laaksoina, joihin joet ovat sijoittuneet. Esimerkiksi Äkäsjoen laakso, Kesänkijärven laakso sekä Kolmentunturinojankuru ja Hangasojankuru ovat vanhoja murroslaaksoja. Ylläksen, Aakenustunturin, Lainiotunturin ja Kesängin huippuja ja ylärinteitä peittää teräväreunaisista kivistä koostuva rakka. Sitä on runsas 2% kartta-alueesta. Rakka-alueet alkavat puurajan tai tunturikoivikon ylärajan yläpuolella, noin m korkeudella. Rakka syntyy mekaanisen rapautumisen tuloksena. Lämpötilan vaihdellessa kallion pintaosa vuoroin laajenee ja kutistuu ja siihen syntyy halkeamia. Halkeamat kasvavat niihin jääneen veden vuoroin jäätyessä ja sulaessa. Lopulta kalliosta irtoaa särmikäs pala. Kallioiden rapautuessa pirstoutuneet kivet peittävät vähitellen tunturien laet ja rinteet. Tuoreet halkeamat kalliossa ja lohkareissa kertovat, että rapautuminen jatkuu edelleen. Moreenikerrostumat Kartta-alueen yleisin maalaji on moreeni, jota on yli 67% maa-alasta. Se on synnyltään pääasiassa pohjamoreenia. Suurimmat yhtenäiset moreenialueet sijaitsevat kartta-alueen länsiosassa. Ainekseltaan pohjamoreeni on hiekkamoreenia. Tunturien ja vaarojen rinteillä moreenissa on runsaasti kiviä ja lohkareita. Ylläksen laella ja sen ja Keskisenlaen välissä olevalla tasaisella tunturilaakiolla esiintyy routimisen seurauksena moreenin kivistä syntyneitä kuviomaita, kuten kuusikulmaisia polygoneja. Keskisenlaella rinnettä alas

7 5 Varkaankuruun kulkevat kivijuovat tai -virrat ovat myös routimisen sekä jäätyneen maan valumisen eli solifluktion tulosta. Maaston painanteissa moreenia peittää myöhemmin kerrostuneet eloperäiset kerrostumat sekä hienorakeiset joki- ja jääjärvikerrostumat. Moreenimuodostumat ovat kumpumoreeneja, joka on yleisnimitys erilaisille moreenikummuille ja -selänteille, joiden aines on synnyltään pohjamoreenia tai ablaatiomoreenia. Niitä esiintyy laajana kenttänä Lainiojoen laaksossa, Ylläksen ja Kesängin itäpuolella. Selänteet ja kummut ovat noin 2-5 m korkeita. Selänteiden pituus vaihtelee m ja niiltä puuttuu selvä suuntaus. Selänteistä syntyy maastoon verkkomainen kuvioitus, jota korostavat samansuuntaiset lammet ja soistuneet painanteet. Leikkausten vähäisyydestä johtuen kumpumoreenin aineksesta on vähän tietoa. Pintaosastaan ne ovat hiekkaisia ja sisältävät lajittunutta soraa ja hiekkaa moreenin sisällä. Pinnaltaan ne ovat vähäkivisiä ja lohkareisia tai täysin kivettömiä. Karkearakeiset kerrostumat Kartta-alueen karkearakeiset kerrostumat ovat synnyltään jäätikön pohjalla sulamisvesitunneleihin syntyneitä jäätikköjokikerrostumia tai jäätikön reunalle syntyneitä marginaalisia sekä ekstramarginaalisia kerrostumia. Niiden yhteenlaskettu osuus on lähes 8% maa-alasta. Jäätikköjokimuodostumista suurin osa on muutamien kilometrien mittaisia matalia harjuselänteitä. Niitä ja niiden välissä olevia sulamisvesien kuluttamia uomia yhdistämällä syntyy kuusi eri harjujaksoa, jotka kuuluvat iältään vähintään kahden eri jäätiköitymisen sulamisvaiheeseen. Ne kulkevat kartta-alueen poikki joko pohjois-eteläsuunnassa tai luoteesta kaakkoon: Itäisin harjujakso kulkee Aakenustunturin länsirinnettä seuraten Vareslaen ja Varesparkuman väliseen rotkoon. Aakenustunturin pohjoisrinteellä olevat soraselänteet sekä syvälle moreenirinteeseen kuluneet sulamisvesiuomat liittyvät samaan jäätikköjokisysteemiin. Uomien perusteella sulamisvedet ovat virranneet etelästä pohjoiseen. Harjujakso on syntynyt viimeisen jäätiköitymisen sulamisvaiheessa. Edellisen länsipuolella on pohjois-eteläsuuntainen moreenipeitteinen harjujakso. Se kulkee Kirjokuusikosta Ylikolkuttaman kautta Kukas- ja Pyhäjärven väliselle kannakselle, jossa on lähes 20 m korkeita harjukumpuja. Harjujakso jatkuu edelleen Lainioselän itäreunaa seuraten matalana ja kapeana selänteenä Lainiojoen laaksoon. Harju lienee syntynyt ennen viimeistä jäätiköitymistä, ilmeisesti viimeistä edellisen jäätiköitymisen sulamisvaiheessa, jolloin sulamisvedet virtasivat pohjoisesta etelään. Ylläsjärven koillispuolella Järvenpäänjärvien ympäristössä sekä sen pohjoispuolella Tuuliselän alueella on kaksi luode-kaakkosuuntaista moreenipeitteistä harjua, jotka yhtyvät Aittajärven ja Mutajärvien ympäristössä. Ne ovat syntyneet ennen viimeistä jäätiköitymistä. Sulamisvesien virtaussuunta oli luoteesta kaakkoon. Pohjoisempi haara jatkunee länsiluoteeseen Kesänkijärven laakson kautta Äkäslompoloon, sillä Äkäslompolojärven itäpuolella on kaksi moreenipeitteistä harjukumpua. Osa järven pohjoispuolella olevista laajoista sora- ja hiekka-alueista saattaa liittyä samaan harjujaksoon. Tunturijonon länsipuolella, Äkäsjoen laaksossa sekä Äkäslompolojärven ympäristössä on useita hiekkamuodostumia, jotka ovat moreenipeitteettömiä ja syntyneet viimeisen jäätiköitymisen sulamisvaiheessa. Niistä osa on muodoltaan harjuja, kuten Muotkamaan länsipuolella oleva useista rinnakkaisista selänteistä koostuva hiekkamuodostuma. Äkäslompolon pohjoispuolella on tasalakisia deltoja, jotka ovat kerrostuneet 237 m korkeudelle Äkäslompolon jääjärven vedenpinnan tasoon. Äkäsjoen ja Kuerjoen yhtymäkohdassa oleva 20 m korkea tasalakinen hiekkamuodostuma lienee synnyltään laaksontäyte. Äkäsjoen laaksossa oleva Äkäsaivon rotkojärvi on ilmeisesti saman sulamisvesivirtauksen kuluttama eroosiomuoto. Kartta-alueen eteläreunassa, Luosujärven eteläpuolelta Ylläsjärven luoteispuolelle kulkee lähes yhtenäinen länsi-itäsuuntainen sora- ja hiekkamuodostuma, joka on moreenipeitteinen.

8 6 Se on synnyltään joko harju tai saumamuodostuma. Selänteet ovat lähes 20 m korkeita m leveitä massiivisia muodostumia, jotka ovat muodoltaan pyöristyneitä. Muodostumaan liittyy Hyyverovan itäpuolella olevia sulamisvesien kuluttamia eroosiomuotoja ja kallioalueita. Niissä sulamisvedet virtasivat lännestä itään. Muodostuma syntyi ennen viimeistä jäätiköitymistä. Sen tarkempaa ikää ei tunneta. Alueen harjujaksot seuraavat yleensä maaston suurpinnanmuotoja. Tunturialueilla ne nousevat ylittäen tunturijonon huippujen välissä olevien satulakohtien kautta jatkaakseen kulkuaan samaan suuntaan tunturijonon toisella puolella. Koska harjujaksot kulkevat riippumattomina maaston esteistä, ovat ne syntyneet jäätikön pohjalla sulamisvesitunnelissa voimakkaan paineen alla. Äkäsjokilaaksossa on jokikerrostumia, joiden aines on hiekkaa ja hietaa. Ne ovat alunperin jäätikköjoen kerrostamaa ainesta, jota joki on kuluttanut ja kuljettanut moneen kertaan kerrostaen sitä alavirtaan. Jokikerrostumat ovat loivasti jokeen viettäviä alueita, jotka on raivattu paikoin pelloiksi tai niityiksi. Tuulikerrostumat ovat tuulen kuljettamaa, lajittelemaa ja kasaamaa ainesta, joka on raekooltaan hienoa hiekkaa tai karkeaa hietaa. Niitä esiintyy Äkäsjokilaaksossa, Kuerjoen suusta lounaaseen. Jyrisevän kosken kohdalla on muutamia tuulen kasaamia lentohiekkakinoksia eli dyynejä. Ne ovat muutamia satoja metrejä pitkiä valleja, joiden korkeus on noin kolme metriä. Tuulikerrostumat syntyivät jäätikön häviämisen jälkeen vallinneissa viileissä ja tuulisissa olosuhteissa. Laakson pohjaa peittänyt jääjärvi kuivui ja sen pohjalla olleet jäätikköjokikerrostumat joutuivat alttiiksi jäätiköltä puhaltaneille voimakkaille tuulille. Tuulen kuljetus- ja kasaustyö jatkui siihen asti, kunnes kasvillisuus levisi alueelle ja sitoi juurillaan hiekan. Hienorakeiset kerrostumat Hienorakeisia kerrostumia esiintyy Äkäslompolonjärven ympärillä. Ne ovat alueella olleen jääjärven pohjaan syntyneitä kerrostumia, jotka ovat ainekseltaan hienoa hietaa. Kairaustulosten perusteella kerrospaksuudet ovat 1-2 m. Järven itärannalla hienorakeisia kerrostumia peittää paikoin lähes kolmen metrin paksuinen turvekerrostuma. Luoteisrannalla hiesun ja hienon hiedan päällä on turvetta yli 4 metriä. Hienorakeisten kerrostumien alueita on käytetty maanviljelykseen ja karjan laitumina. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Tapio Muurinen, GTK) Turvekerrostumat Kartta-alueella on turvekerrostumia lähes 16% maa-alasta. Turvekerrostumien osuus on tällä Perä-Pohjolan aapasoihin kuuluvalla alueella keskimääräistä alhaisempi. Se johtuu tunturien lomiin jäävien tasaisten ja soistumiselle alttiiden alueiden vähäisyydestä. Valtaosa soista sijaitseekin tuntureiden itäpuolen alavilla alueilla. Soistuminen ja turpeen kerrostuminen on alkanut alun perin laaksoista, kuruista ja purojen varsilta pian jäätikön vetäytymisen jälkeen. Hapekkaassa ja ravinnepitoisessa ympäristössä turvetta hajottava mikrobitoiminta on vilkasta. Tästä syystä turpeen kerrostuminen on hidasta. Osaksi soistuminen on alkanut pienten järvien ja lampien umpeenkasvusta, jolloin pohjaan kerrostunut järvimuta sekä rannoilta laajeneva ja samalla paksuutta kasvava turvelautta ovat vähitellen täyttäneet lähes koko altaan. Alueen suurimmat aapasuot ovat kooltaan satoja hehtaareja. Suojuottien välityksellä eri suoaltaat liittyvät toisiinsa. Metsämaasaarekkeet sekä suolammet kuuluvat tähän maisemaan. Luonnontilaisen aapasuon keskiosat ovat puutonta saranevaa tai vaikeakulkuista rimpinevaa, joita kuvioivat varpukasvillisuuden peittämät jänteet. Reunoilla ja ohutturpeisilla alueilla erilaiset puustoiset suotyypit ovat vallitsevia. Kartoituksen yhteydessä ei tehty varsinaisia

9 7 turvetutkimuksia, joten kerrostumien rakenteesta ja laadusta ei ole tarkempia tietoja. Pintaaloista laskettuna saravaltaisia turvekerrostumia (Ct) on 93 % ja rahkavaltaisia (St) 7 %. Rahkaisia alueita, eli lappilaisia kohosoita on paikoitellen pienten jokien varsilla, viereisten ojien väliin ja ojien haaroihin jäävillä alueilla, tai missä pohjavesi on muutoin selvästi suonpintaa alempana. Tuntureiden alarinteillä on paikoitellen jyrkästi viettäviä rinnesoita. Ne saavat kosteutensa rinteiltä valuvista vesistä tai lähteisyydestä. Rinnesoiden turvekerrostumien paksuus on harvoin yli 1 m. Alueen soiden käyttö on ollut vähäistä. Kylien läheisyydestä soita on raivattu jonkin verran pelloiksi. Jokivarsien sarasoita on korjattu jänkäheinää. Noilta luontaistalouden ajoilta on monin paikoin vielä jäljellä vanhoja latoja. Suo-ojituksia on tehty hyvin vähän. Soidensuojelun perusohjelmaan kuuluvat suot Tuuliselänvuoma, Iso-Latvavuoma ja Kellojänkkä ympäristöineen sisältyvät laajaan Ylläs-Pallaksen suojelualueeseen. Yhdessä ne edustavat monipuolista pohjoisen alueen aapasuoluontoa. POHJAVESI (Ulpu Väisänen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade- ja sulamisvesiä imeytyy maaperään. Pohjaveden muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen määrä ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi imeytyvän veden määrään vaikuttavat kasvillisuus, maanpinnan muodot ja rinteiden vietto, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiivistyneisyys. Pohjavettä varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin maakerroksiin, kallioperässä ruhjeisiin ja rakoihin. Parhaat pohjavesiesiintymät ovat hiekka- ja soramuodostumissa. Niiden maaperä on hyvin vettä läpäisevää ja kerrostumien paksuus yleensä riittävä pohjaveden runsaalle varastoitumiselle. Pohjamoreenin vedenläpäisevyydessä on suuria eroja sekä alueellisesti että eri kerrosten välillä. Pohjamoreenin hienoainespitoisuus on kuitenkin yleensä niin suuri ja rakenne tiivis, että sen pohjavesi riittää vain talokohtaiseen käyttöön. Monet moreenimuodostumat, kuten kumpumoreenialueet ovat ainekseltaan karkearakeisia ja sisältävät soraa ja hiekkaa välikerroksina. Niiden vedenantoisuus on parempi kuin pohjamoreenin. Hienorakeisten kerrostumien, kuten hienon hiedan, vedenläpäisevyys on pieni. Kartta-alueella on useita pohjaveden muodostumisen kannalta merkittäviä hiekka- ja sorakerrostumia. Niitä ovat varsinkin harjut ja deltat, joihin varastoituu runsaasti pohjavettä. Moreenipeitteisten harjujen moreeniaineksessa on vain vähän hienoainesta, joten se ei suuremmin vaikuta pohjavedeksi imeytyvän veden määrään. Jokilaakson hiekka- ja hietakerrostumissa ja tuulikerrostuma-alueilla on myös hyödynnettäviä pohjavesivarastoja. Kartta-alueella on myös lukuisia lähteitä, joiden antoisuudet ovat paikoin suuria. Vedenantoisuudeltaan suurimmat lähteet sijaitsevat tunturien rinteiden juurella. Yllästunturin itäpuolella sijaitsevan lähteen antoisuudeksi on arvioitu 1300 m 3 /vrk, Äkäskeron ja Mustakeron välissä sijaitsevan lähteen antoisuudeksi 516 m 3 /vrk ja Äkäskeron itäpuolella ja kartta-alueen luoteisosassa Kurkkiomaalla sijaitsevien lähteiden antoisuudeksi 260 m 3 /vrk. Kartta-alueella sijaitsee 30 Suomen ympäristökeskuksen luokittelemaa pohjavesialuetta (luokat I, II ja III) harjuissa ja muilla hiekka- ja sora-alueilla, muutamia pohjavesialueita on myös tunturien rinteissä, missä vedenantoisuus on hyvä, johtuen vettä hyvin läpäisevästä moreenipeitteestä ja todennäköisesti kallioperän rakoilusta ja rikkonaisuusvyöhykkeistä. Luokkaan I kuuluvat vedenhankinnan kannalta tärkeät pohjavesialueet, luokkaan II vedenhankintaan soveltuvat alueet ja luokkaan III kuuluvat alueet, jotka voidaan tarvittaessa ottaa käyttöön, mutta sitä ennen ne vaativat tarkempia lisätutkimuksia. Muonion kunnan alueella, Äkäsjoen varrella sijaitsevissa hiekkamuodostumissa (kl ) ovat Äkäsjoen ja Jassanmaan pohjavesialueet. Äkäsjoen pohjavesialue kuuluu II-

10 8 luokkaan. Sen kokonaispinta-ala on 0,42 km 2 ja antoisuus 176 m 3 /vrk. Jassanmaa kuuluu luokkaan III. Alueen kokonaispinta-ala on 0,41 km 2 ja antoisuus 136 m 3 /vrk. Kittilän kunnan alueella (kl , 05 ja 06) on 16 pohjavesialuetta, joista kuusi on IIluokan alueita ja kymmenen III-luokkaan kuuluvia. Kartta-alueen koillisosassa sijaitsevat Pyhäjärven pohjavesialue (pinta-ala 0,72 km 2, antoisuus 100 m 3 /vrk), Kukasjärven pohjavesialue (pinta-ala 0,66 km 2, antoisuus 60 m 3 /vrk) ja Kukasvuoman pohjavesialue (pinta-ala 0,62 km 2, antoisuus 150 m 3 /vrk). Karttalehden 05 alueella sijaitsevat Lainiojärven pohjavesialue (pinta-ala 0,77 km 2, antoisuus 200 m 3 /vrk), Kellojänkän pohjavesialue (pintaala 1,56 km 2, antoisuus 300 m 3 /vrk) ja Kesängin pohjavesialue (pinta-ala 0,49 km 2, antoisuus 100 m 3 /vrk). Kaikki em. pohjavesialueet kuuluvat luokkaan II. III-luokan pohjavesialueet sijaitsevat kartta-alueen 04 hiekka- ja sorakerrostumissa. Lauttaselän pohjavesialue (pinta-ala 0,98 km 2, antoisuus 220 m 3 /vrk) ja Tuuliselän pohjavesialue (pinta-ala 0,73 km 2, antoisuus 170 m 3 /vrk) sijaitsevat Yllästunturin itäpuolella kulkevassa harjujaksossa ja Härkimännikön pohjavesialue (pinta-ala 3,17 km 2, antoisuus m 3 /vrk) kartta-alueen itäosassa soramuodostumassa. Järvenpäänjärven kaksi pohjavesialuetta (pinta-alat yhteensä 0,6 km 2, antoisuus yhteensä 150 m 3 /vrk) sijaitsevat Ylläsjärven koillispuolella kulkevassa harjussa ja Ahvenkankaan kolme pohjavesialuetta (kokonaispinta-ala 1,52 km 2, antoisuus yhteensä 800 m 3 /vrk) Ylläsjärven itäpuolella sijaitsevassa soramuodostumassa. Aittojärven kaksi pohjavesialuetta (kokonaispinta-ala 0,48 km 2, antoisuus yhteensä 100 m 3 /vrk) ovat karttaalueen kaakkoisosassa kulkevassa harjujaksossa Aittojärven, Syvän Mutajärven ja Matalan Mutajärven läheisyydessä. Kolarin kunnan alueella on 12 pohjavesialuetta, joista kolme, Takasaajon (kl ), Äkäslompolon (kl. 02) ja Palovaaran (kl. 04) pohjavesialueet, kuuluvat I-luokkaan, kahdeksan aluetta kuuluu II-luokkaan ja yksi III-luokkaan. Yllästunturin matkailualueella, Äkäslompolojärven eteläpuolella sijaitsevalla Takasaajon pohjavesialueella on pohjavedenottamo. Sen antoisuus on 500 m 3 /vrk ja käyttö 230 m 3 /vrk. Alueen kokonaispintaala on 1,24 km 2 ja pohjaveden muodostumisalue 0,61 km 2. Äkäslompolon pohjavesialue (pinta-ala 1,61 km 2, antoisuus 65 m 3 /vrk) sijaitsee Äkäslompolon kylän itäpuolella harjualueella ja Palovaaran pohjavesialue suuressa soramuodostumassa Yllästunturin ja Ylläsjärven välissä. Palovaaran kokonaispinta-ala on 1,47 km 2 ja antoisuus m 3 /vrk. Äkäslompolon kylän tuntumassa, harjualueilla, ovat II-luokkaan kuuluvat Kaupinjärven pohjavesialue (pinta-ala 1,47 km 2, antoisuus 160 m 3 /vrk), Murtokankaan pohjavesialue (pinta-ala 1,23 km 2, antoisuus 250 m 3 /vrk) ja Kukastunturinlehdon pohjavesialue (pinta-ala 0,63 km 2, antoisuus 100 m 3 /vrk). Röhkömukanmaan pohjavesialue (kokonaispinta-ala 1,25 km 2, antoisuus 90 m 3 /vrk) ja Kesänkijärven pohjavesialue (pinta-ala 1,17 km 2, antoisuus 500 m 3 /vrk) sijaitsevat Yllästunturin pohjoisrinteessä. Yllästunturin etelärinteessä on Tunturinhännän pohjavesialue, jonka pinta-ala on 2,81 km 2 ja antoisuus m 3 /vrk. Karttaalueen 01 lounaisosan hiekka- ja sorakerrostumissa ovat Luosupalon ja Niesajoen pohjavesialueet (luokka II, pinta-alat 0,76 ja 1,48 km 2 ). Niiden vedenantoisuudesta ei ole tietoa. Pitkäjärven pohjavesialue (III luokka, kokonaispinta-ala 5,62 km 2, antoisuus m 3 /vrk) sijaitsee Luosujärven eteläpuolella suuressa moreenipeitteisessä sora- ja hiekkamuodostumassa. Luokiteltujen pohjavesialueiden kokonaisantoisuus on m 3 /vrk, mistä m 3 /vrk on I-luokan pohjavesialueilla, m 3 /vrk II- luokan alueilla ja m 3 /vrk III-luokan alueilla. Koko kartta-alueen pohjavesivarat ovat runsaat, kun otetaan lisäksi huomioon lukuisat, antoisuudeltaan suuret lähteet. Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperään imeytyvän veden sisältämät suolat, maa- ja kallioperän rakenne ja koostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrä kasvaa viipymän pidetessä. Moreenialueiden pohjavedessä liuenneiden aineiden määrä on yleensä suurempi kuin vettä hyvin johtavien, lajittuneiden ja karkearakeisten maalajien pohjavedessä.

11 9 Luonnontilainen pohjavesi täyttää yleensä talousveden laatuvaatimukset. Tavallisimmat haitat ovat korroosiota aiheuttava veden liiallinen happamuus sekä liian suuri rauta- ja mangaanipitoisuus. Luonnonperäisten tekijöiden lisäksi asutuksen päästöt saattavat huonontaa pohjaveden laatua. Kartta-alueelta on analysoitu 39 pohjavesinäytettä, joista 26 on otettu luonnontilaisista lähteistä, 11 avokaivoista ja kaksi kallioporakaivoista, joiden syvyydet ovat 40 ja 50 metriä. Avokaivoista neljä on betonirenkain tai puukehyksin varustettuja lähdekaivoja. Suurin osa tutkituista kohteista sijaitsee moreenialueilla, neljä kaivoa ja yksi lähde sijaitsevat hiekka- ja sora-alueilla. Hieta-alueilla on kaksi lähdettä ja yksi kaivo. Pohjavesi vaihtelee tutkituissa kohteissa happamasta lievästi emäksiseen, ph-arvot ovat 5,1-7,7. Happamimmat vedet ovat soistuneilla alueilla sijaitsevissa kaivoissa ja vanhassa metsätyökämpän puukehyksisessä kaivossa. Viidessä lähteessä ja kymmenessä kaivossa pharvot ovat pienempiä kuin talousvedelle suositeltu raja-arvo 6,5. Emäksisimmät vedet ovat Ylläs-, Kesänki- ja Aakenustuntureiden alarinteissä sijaitsevissa lähteissä. Sähkönjohtavuudet ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin pieniä, vain muutamia ms/m, mikä osoittaa veteen liuenneiden aineiden vähäistä määrää. Väriluku ylittää talousvedelle asetetun suosituksen (<5 Pt mg/l) 13 lähteessä ja neljässä kaivossa, ja vedessä olevan orgaanisen aineksen määrää kuvaava KMnO 4 -luku ylittyy kuudessa lähteessä ja kolmessa kaivossa. Suositus raja-arvoksi on 20 mg/l. Yhden kaivon mangaanipitoisuus (170 μg/l) ylittää suositellun raja-arvon (100 μg/l), kaikkien muiden alkuaineiden ja epäorgaanisten yhdisteiden osalta pohjavedet täyttävät hyvälle talousvedelle asetetut laatuvaatimukset ja suositukset. MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA (P. Johansson) Kartta-alueella on useita luontokohteita, jotka ovat hyviä esimerkkejä geologisista muodostumista. Monet niistä sijaitsevat tulevan Ylläksen Aakenuksen kansallispuiston alueella. Ne soveltuvat retkeily- ja vaelluskohteiksi. Ne on myös huomioitu kansallispuiston tulevassa hoito- ja käyttösuunnitelmassa, johon on kerätty alueen geologisia nähtävyyksiä. Yksittäisten nähtävyyksien lisäksi Ylläksen Keskisenlaen ympäri on viitoitettu retkeilypolku, jonka varrella on useita geologisia kohteita. Omalta osaltaan geologiset kohteet kartuttavat kansallispuiston luonnon monimuotoisuutta. Tunnetuin luontokohde on Äkäsaivo. Se on Äkäsjokilaaksossa oleva jyrkkärantainen järvi, joka lienee syntynyt laakson suuntaisesti virranneen jäätikköjoen kulutustyön tuloksena. Siitä kertovat sulamisvesien huuhtomat kallioalueet ja järven rannalla kohoava kalliotörmä, joka on sulamisvesien kulutukselta jäljelle jäänyt 20 m korkea eroosiojäännös. Paikalliset ihmiset ovat pitäneet sitä seitakivenä. Lieveuomia esiintyy eri puolilla kartta-aluetta. Edustavimmillaan ne ovat Lainiotunturin luoteisrinteellä, missä samansuuntaisista uomista syntyvä lieveuomaparvi on suurimmaksi osaksi puuttomalla tunturin rinteellä. Toinen toisensa alla olevia uomia on laskettu olevan 121. Noin 600 m korkeudella olevat ylimmät uomat ovat vain puoli metriä syviä ja sijaitsevat lähekkäin toisiaan. Uomien syvyys ja niiden välinen etäisyys kasvavat alaspäin rinteellä, mikä kuvastaa niissä virranneen sulamisveden määrän kasvua sekä jäätikön reunan sulamisen voimistumista. Alimmat uomat sijaitsevat havumetsävyöhykkeessä noin 350 m korkeudella. Hyvin muodostuneita ja maastossa lähes yhtä selvästi näkyviä lieveuomia on myös Ylläksen luoteisrinteellä. Niitä esiintyy allekkain yli 50 kpl. Pyhätunturin pohjoisrinteellä, puurajan yläpuolella on kolmas hyvin kehittynyt lieveuomien parvi. Keskisenlaen ja Kellostapulin välisessä laaksossa eli satulassa on satulakuru. Se syntyi mannerjään sulamisvaiheessa. Jäätikön yläpuolelle pilkistävien tunturihuippujen ja jään reunan väliin alkoi kerääntyä sulamisvettä, joka patoutui jääjärveksi. Jääjärvestä vedet virtasivat satulan kautta tunturiselänteen yli itään. Vesivirtaus huuhtoi ja kulutti laakson pohjaan useita metrejä syvän kurun. Komeimmillaan satulakuru on satulasta itään laskevan

12 10 laakson yläosassa, missä veden virtaus oli myös voimakkainta. Aakenustunturin läntisen osan eli Varislaen pohjoisrinteellä on useita metrejä syviä reunauomia. Niissä virrannen sulamisveden määrä on ollut huomattavan suuri. Reunauomat liittyvät alueella olleen jäätikköjoen kulutustyöhön. Kesänkijärven itäreunasta alkaa itään kulkeva soistunut painanne, joka haarautuu viuhkamaisesti kohti Lainiojoen laaksoa. Se on vanha jääjärven lasku-uoma, joka syntyi, kun jäätikkö suli Ylläksen ja Lainiotunturin välistä ja Äkäslompolon alueelle patoutuneet jääjärven vedet lähtivät purkautumaan Kesänkijärven laakson kautta itään. Uomat ovat synnyltään osaksi reuna- eli marginaalisia uomia ja osaksi maaston pinnanmuotoja seuraavia ekstramarginaalisia uomia. Viuhkamainen rakenne johtuu siitä, kun jäätikön reunan perääntyessä virtaus siirtyi reunan mukana synnyttäen uuden uoman edellisen alapuolelle. Kahvikeitaan taukopaikan lähellä tunturin rinteessä on lähde. Se on antoisuudeltaan runsas, pohjavettä purkautuu maanpinnalle noin km 3 vuorokaudessa. Veden lämpötila on läpi vuoden o, joten se pysyy talvellakin sulana. Pohjavesi virtaa kallioperässä olevasta hyvin vettä johtavasta ruhjeesta, sillä kalliota peittävä maapeite on liian ohut pohjaveden muodostumisalueeksi. KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) Suomen kartasto, Vihko , Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Britschgi, R. ja Gustafsson, J. (toim.) Suomen luokitellut pohjavesialueet. Suomen ympäristö. Luonto ja luonnonvarat. Suomen ympäristökeskus. 387 s. Haavisto, Maija (toim.) Maaperäkartan käyttöopas 1 : , 1 : Geologinen tutkimuslaitos. Opas s. Kujansuu, R Kujansuu, R., On the deglaciation of western Finnish Lapland. Bulletin de la Commission géologique de Finlande s. Rastas, P Kittilä. Suomen geologinen kartta 1: , kallioperäkartta, lehti Espoo: Geologian tutkimuskeskus. Saarnisto, M The last glacial maximum and the deglaciation of the Scandinavian Ice Sheet. In: Sandgren, P. (ed.) Environmental changes in Fennoscandia during the Late Quarternary. LUNDQUA Report 37, Sosiaali- ja terveysministeriö Päätös talousveden laatuvaatimuksista ja valvontatutkimuksista STMp 461/00.

13 MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : , painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon , Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : , painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : Maaperäkartta. Vuoteen 2001 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : ja 1 : Vuoteen 2001 mennessä on maastamme kartoitettu kolmasosa. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 552 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 300 kpl. Pohjois-Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : mittakaavassa. Tekeillä oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : : ) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen aluetoimisto PL 96 (Betonimiehenkuja 4) ESPOO Puh Fax Väli-Suomen aluetoimisto PL 1237 (Neulaniementie 5) KUOPIO Puh Fax Pohjois-Suomen aluetoimisto PL 77 (Lähteentie 2) ROVANIEMI Puh Fax Internet: karttaluettelot: paikkatietopalvelut: