Yhteinen intressi? Susan Kuivalainen: VTT, ma. professori, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto

Transkriptio

1 Yhteinen intressi? Susan Kuivalainen: VTT, ma. professori, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto Ikonen, Anna-Kaisa: Työttömyyseläkejärjestelmä ja muuttuvat intressit. Tutkimus työttömyyseläkejärjestelmän ohjausvaikutuksen kehityksestä ja sosiaalipoliittisen roolin muutoksesta. Acta Universitatis Tamperensis 1476, Tampere University Press, Tampere. 2009, 236 s. Anna-Kaisa Ikosen väitöskirjassa on tartuttu tärkeään aiheeseen, työttömyyseläkejärjestelmän roolin muutokseen. Yhteiskunnan ja instituutioiden tutkimus on tullut entistä tärkeämmäksi nopeasti muuttuvan ympäristön vuoksi. Järjestelmien muutosten tutkiminen on ollut sosiaalipoliittisen tutkimustoiminnan keskiössä viime ajat luvulla useissa teollisuusmaissa alkaneella hyvinvointivaltion uudelleenarvioinnin aikakaudella sosiaaliturvajärjestelmiin on kohdistettu lukuisia muutoksia ja uudistuksia. Joitakin järjestelmiä on kokonaan lopetettu, kuten tapahtui suomalaiselle työttömyyseläkkeelle vuonna 2005 ns. suuren eläkeuudistuksen yhteydessä. Taantuman aikana ikääntyvien työntekijöiden tilanne on jälleen hyvin ajankohtainen. Viikoittain uutisoidaan tehtaiden alasajoista, yt-neuvotteluista ja väen vähentämisistä. Lähes yhtä usein kuulemme, että irtisanomispaineet hoidetaan pehmeästi. Vaikka työttömyyseläke lakkautettiin, ns. työttömyysputki kuitenkin säilyy; eläke muuttui työttömyysturvan lisäpäiviksi. Tutkielmassa muutos on keskeisessä asemassa, ja tekijä on pitkälle Nummisuutareiden Tobiaksen hengessä Maailma muuttuu Eskoseni. Aineiston keruuvaiheessa finanssikriisi oli kaukaista aikaa. Taloudellinen taantuma asettaa tutkimuksen tulokset jossain määrin uuteen valoon. Sosiaaliturvajärjestelmien muutosta on viime aikoina tarkasteltu etenkin historiallisen uusinstitutionalismin kautta. Näissä tutkimuksissa on analysoitu muutoksia muun muassa erilaisten leikkaus- ja uudistusstrategioiden sekä instituutioiden synnyttämien intressien ja niiden takaisinkytkentämekanismin avulla. Ikonen ei ota tarkasteluun järjestelmään tehtyjä muutoksia, vaan tutkimuskohteena ovat ohjausvaikutukset, joita tutkitaan järjestelmän syntyvaiheesta 1970-luvun alusta sen lakkauttamiseen. Pitkän tarkastelujaksonsa vuoksi tutkimus on kunnianhimoinen. Vaikka tarkastelukohteena on järjestelmän koko elinkaari, analyysi painottuu ja 2000-lukuihin. Sitä kiinnostavaa kysymystä, miksi järjestelmä loppujen lopuksi lopetettiin, tutkimuksessa ei käsitellä, vaikkakin rivien välistä löytyy osviittaa tähän kysymykseen. Työn keskiössä on ohjausvaikutus. Käsite on vakiintumaton sosiaalipolitiikan alalla. Sen määrittely tutkielmassa jää vajaaksi, etenkin sen suhde muihin käsitteisiin on häilyvä. Ohjausvaikutusten tarkastelun Ikonen kiinnittää Giddensin rakenteistumisteoriaan. Tutkimuksen lähtökohtana on, että rakenteet, työttömyyseläkkeen lainsäädäntö, muodostavat tavoitteisen toiminnan edellytykset, mutta samalla rakenteet ovat tulosta tällaisesta toiminnasta. Giddensin hengessä esitetään, että työttömyyseläkejärjestelmä on käsitettävä toimintamalleiksi, joita uusiinnetaan erilaisten toimijoiden toimesta. Yksilöiden toimintaa kehystetään työssä rationaalisen valinnan teorialla ja toimijoiden roolia analysoidaan Greimasin aktanttimallin avulla. Tutkimustehtävän asettaminen on selkeä. Aineisto muodostuu hallituksen esityksistä, 12 asiantuntijan teemahaastatteluista ja vuonna 2000 Tampereen putki-ikäisille työttömille toteutusta kyselystä. Tutkimuksessa kuvataan, miten työttömyyseläkejärjestelmän rooli muuttui marginaalisesta ja

2 69 funktionaalisesta sosiaalipoliittisesta järjestelmästä dysfunktionaaliseksi laajasti työmarkkinavalintoja ohjaavaksi instituutioksi, ns. putkeksi pois työelämästä. Järjestelmälle asetettujen tavoitteiden mukaan sen tuli tarjota sosiaalisesti turvattu pehmeä lasku eläkeikää lähestyville pitkäaikaistyöttömille, mutta ajan kuluessa se osoittautui dysfunktionaaliseksi ohjatessaan työntekijöitä pois työelämästä. Ensimmäinen tulosluku käsittelee työttömyyseläkejärjestelmän ohjausvaikutuksia hallituksen esityksissä asetettujen tavoitteiden pohjalta. Se osoittaa, miten sosiaalipoliittinen ajattelutapa on muuttunut tarkasteltavankin järjestelmän kohdalla. Toisessa ja kolmannessa empiirisessä luvussa aineistona käytetään asiantuntijahaastatteluja. Niistä käy esiin, miten marginaalisesta järjestelmästä kehittyi eri osapuolten hyödyntämä instituutio. Putkea ovat käyttäneet sekä työnantajat että työntekijät; työantajilla ollen usein merkittävämpi rooli. Työttömyyseläkeputki on kannustanut yrityksiä putki-ikäisen työvoiman vähentämiseen. Käytön yleistymisen myötä työttömyyseläkkeestä tuli yritysten käyttämä saneerausväline. Putkeen siirtymisessä on myös yksilöiden eläkehakuisuuteen liittyviä piirteitä. Putken käyttöä on tukenut työhallinnon aktiivinen passiivinen rooli, jossa putkilaiset on jätetty rauhaan työvoimapoliittisilta toimilta. Viimeisestä tulosluvusta, joka pohjautuu vuonna 2000 tehdylle pro gradu -tutkielmalle, käy esiin, miten eri tekijät ovat yhteydessä putkeen joutumiselle tai sinne pääsemiselle. Tulokset vahvistavat pitkälle aiempien tutkimusten tuloksia. Jokaisen empirialuvun päättävä johtopäätökset-osio on lukijaystävällinen. Näissä alaluvuissa tekijä vetää yhteen luvun keskeiset tulokset. Tutkimuksen keskeisenä puutteena voidaan pitää sen tietynlaista kapeutta. Jos teoreettiseksi lähtökohdaksi olisi otettu (uus)institutionalismi, olisi tutkimus ollut teoreettisesti vahvempi ja samalla kokonaisvaltaisempi järjestelmän muutoksen tutkiminen olisi ollut mahdollista. Työllä olisi ollut myös selkeä teoreettinen koti. Tutkimuksessa on voimakas institutionalismin tuoksu. Tutkimuksen pääotsikko viittaa vahvasti institutionalistisen koulukunnan tutkimukseen. Lisäksi työssä esiintyy sana instituutio liki 200 kertaa. Giddensin rakenteistumisteoria ja historiallinen uusinstitutionalismi olisivat olleet myös sovitettavissa yhteen. Kapeutta ilmentää osaltaan myös se, että asioita esitellään yksipuolisesti. Tutkimuksessa väitetään esimerkiksi, että suomalainen työttömyyseläkejärjestelmä on kansainvälisesti spesifi. Aiemmissa tutkimuksissa (esim. Hytti 2001) on esitetty päinvastaista. Niissä ikääntyville suunnattu työttömyyteen tai työmarkkinasyihin perustuvan erityisturvan on nähty olevan mitä suurimmassa määrin eurooppalainen ilmiö. Lähes kaikissa Euroopan maissa on vastaavia järjestelmiä. Työssä on kapea, ehkä jopa hieman naiivi oletus sosiaalipolitiikan tavoitteista: tavoitteena nähdään ensisijaisesti toimeentulon turvaaminen. Näkemys sosiaalipolitiikan kannustavuudesta on myös suppea. Sosiaalipoliittisilla toimilla pyritään paljon muuhunkin kuin vain leivän turvaamiseen, esimerkiksi työttömyyseläkejärjestelmän kohdalla rakennemuutoksen hallinta on ollut keskeinen tavoite. Väittäisin myös, että kannustavuus on ollut osa sosiaalipolitiikkaa sen alkuajoista lähtien, esimerkiksi perhepoliittisilla etuuksilla on kannustettu lasten hankkimiseen ja näin väestönkasvun edistämiseen. Tutkimuksen yhtenä johtopäätöksenä on, että lainsäädäntöä muuttamalla kyetään vaikuttamaan vain rajallisesti institutionalisoituneeseen toimintamalliin. Tulkinnassa tulisi olla kuitenkin varovainen. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että putken ikärajan ja työnantajien työttömyyseläkkeen omavastuun nostoilla on ollut selkeä vaikutus ikääntyvien työttömien työttömyysriskiin (Hakola & Uusitalo 2005). Po-

3 70 litiikalla on näin ollen ollut merkitystä toimijoiden toimintaan. Ikonen tiivistää työttömyyseläkejärjestelmän ympärille rakentuneet toimintakäytännöt kahdeksi toimintamalliksi: irtisanomiseen liittyväksi yhteiselle intressille rakentuvaksi pehmeäksi ratkaisuksi ja yksilöä työttömyyseläkkeelle ohjaavaksi hiljaiseksi sopimukseksi. Tekijä esittää ensimmäiselle toimintamallille olevan kuvaavaa se, että varsin usein kumpikin osapuoli työntekijä ja -antaja on ollut mukana tekemässä ratkaisua. Tutkimuksen kyselyaineisto osoitti, että puolet putki-ikäisistä työttömistä oli joutunut lähtemään työnantajan tahdosta ja kolme neljästä koki työsuhteen päättämisratkaisun ainoaksi vaihtoehdokseen. Vastentahtoisuus on tullut esiin aiemmissa tutkimuksissa (esim. Tuominen 2001). Selvästi pienempi osa, noin joka kymmenes, oli irtisanoutunut omasta tahdostaan. Yhteisestä intressistä voidaan puhua ehkä noin joka kolmannen tai neljännen kohdalla. Varsin usein sopisi ennemmin kuvaamaan osapuolten erilaista kuin yhteistä intressiä. Toinen toimintamalli viittaa ennen kaikkea työvoimahallinnon rooliin siihen, että henkilö saa olla rauhassa putkessa. Työvoimahallinnon rooli on kiintoisa. Samalla kun valtiovallan tasolta korostettiin aktiivisen sosiaalipolitiikan roolia ja työn ensisijaisuutta toimeentulon turvaajana, paikallistason viranomaiset toimivat päinvastaisesti putkilaiset jätettiin passiiviseen olotilaan. Ristiriita nostaa keskiöön politiikan toimeenpanon. Katutason toimijoilla on olennainen rooli politiikan tavoitteiden saavuttamisessa. Tutkimus osoittaa vahvaa sosiaaliturvajärjestelmän tuntemusta ja tutkimuskohteena on nimenomaan sosiaaliturvajärjestelmä. Tällaista asiantuntemusta ja tutkimusta on peräänkuulutettu usealta taholta viime vuosina. Sen erityisenä arvona voidaan pitää, että tarkastelukohteena on järjestelmän koko elinkaari. Tutkimus työttömyyseläkejärjestelmän ohjausvaikutuksista on kiintoisa ja se pureutuu yhteiskunnallisesti merkittävään aiheeseen. Keskustelu työttömyysputkesta ja ikääntyvien pitkäaikaistyöttömien tilanteesta on päivänpolttava. Tähän keskusteluun tutkimuksella on oma antinsa. Kirjallisuus Hakola, Tuulia & Uusitalo, Roope (2005) Eläkevakuutusmaksujen vaikutus rekrytointeihin ja irtisanomisiin. Eläketurvakeskuksen raportteja 2005:2. Helsinki: Eläketurvakeskus. Hytti, Helka (2001) Väestö ikääntyy tarvitsevatko ikääntyvät työttömät erityisturvaa? Teoksessa Eila Tuominen (toim.) Muuttuva työ ja eläketurva. Helsinki: Eläketurvakeskus, Tuominen, Eila (2001) Työhön vai eläkkeelle? Ikääntyvien työttömien kokemuksia vuosikymmenen taitteen työmarkkinoilta. Helsinki: Eläketurvakeskus.

4 71 Perheiden ajankäyttö eri näkökulmista Mia Hakovirta: VTT, Akatemian tutkijatohtori, Sosiaalitieteiden laitos, Turun yliopisto Pääkkönen, Hannu: Perheiden aika ja ajankäyttö: Tutkimuksia kokonaistyöajasta, vapaaehtoistyöstä, lapsista ja kiireestä. Tilastokeskuksen tutkimuksia 254, Tilastokeskus, Helsinki. 2010, 208 s. Tässä artikkelikokoelmassa Hannu Pääkkönen tarkastelee yksilöiden ja perheiden ajankäyttöä neljästä eri näkökulmasta. Hän tutkii kokonaistyöajan jakautumista miesten ja naisten kesken, lasten ajankäyttöä, vapaaehtoistyötä ja sosiaalista aktiivisuutta sekä kiirettä ja sen kokemista. Tutkimusaihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen, sillä aika ja ajankäyttö ovat keskeisesti esillä julkisessa keskustelussa ja ajasta on tullut modernin elämän mittayksikkö. Aikaan liittyviä kysymyksiä on jopa pidetty jälkiteollisten yhteiskuntien uusina sosiaalisina riskeinä. Ajan jakautuminen on siis keskeinen yhteiskuntapoliittinen kysymys ja tutkimusaihe on yhteiskuntapoliittisesti relevantti. Ihmisten ajankäyttöä tutkimalla saadaan tietoa ihmisten arkielämästä, voidaan tutkia ajankäytön sosiaalisia eroavaisuuksia sekä analysoida eri kulttuurien välisiä eroja ajankäytössä. Kun saamme tietoa ihmisten ajankäytöstä, voimme vaikuttaa niihin työelämän ja yhteiskunnan rakenteisiin, jotka säätelevät ihmisten arkea. Teos koostuu kahdeksasta erillisjulkaisusta sekä artikkeleita yhdistävästä pitkästä johdantoluvusta. Aineisto muodostuu ajankäyttötutkimuksen päiväkirja- ja haastatteluaineistoista vuosilta 1979, ja Lisäksi tutkimuksessa käytetään Tilastokeskuksen vuosien 1981, 1991 ja 2002 vapaa-aikatutkimuksen sekä vuoden 2006 tieto- ja viestintätekniikan käyttötutkimuksen haastatteluaineistoja. Kansainväliset vertailut perustuvat ajankäytön HETUS-tietokantaan (Harmonised European Time Use Survey) sekä Eurostatin tilastoihin. Tutkimuksen kaksi ensimmäistä artikkelia tarkastelevat kokonaistyöajan jakautumista kahden tulonsaajan perheissä Suomessa sekä vertaavat suomalaisten kahden ansaitsijan perheiden kokonaistyöaikaa brittiläisten, saksalaisten ja espanjalaisten pariskuntien kokonaistyöaikaan. Miesten ja naisten välistä työnjakoa on perinteisesti tarkasteltu pelkästään kotityön avulla, mutta kokonaistyöaikakäsite huomioi sekä ansio- että kotityöhön käytetyn ajan. Tulosten mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo on edennyt kahden ansaitsijan perheissä Suomessa, Saksassa ja Isossa-Britanniassa, sillä puolisoiden ansioja kotityöhön käyttämä aika on lähes samansuuruinen. Suomessa kokonaistyöpanos jakautuu jokseenkin tasan miesten ja naisten välillä. Miehet tekivät enemmän kotitöitä kun taas naiset ovat hiukan vähentäneet kotitöihin käytettyä aikaa. Toisaalta lastenhoito oli kaikissa perhevaiheissa enemmän äidin kuin isän vastuulla, ja kotityöt olivat vielä varsin eriytyneitä sukupuolen mukaan. Naisten vastuulla olivat edelleen perinteiset kotityöt, kuten siivous ja ruuanlaitto sekä lastenhoito. Miehet puolestaan vastasivat pääasiassa kodin huoltotöistä ja remontoinnista. Näyttää siltä, että naisilla ja miehillä on lapsiperheissä omat selkeät vastuualueensa, miehillä kodin seinien ulkopuolella ja naisilla seinien sisäpuolella, ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon ajankäytössä on vielä matkaa. Tutkimuksen toinen keskeinen tehtävä oli tarkastella sosiaalista pääomaa synnyttäviin toimintoihin käytettyä aikaa. Pääkkönen tutki kahta sosiaalisen pääoman ulottuvuutta: sosiaalista osallistumista sekä sosiaalisia verkostoja ja tukea. Sosiaalista osallistumista hän mittasi sillä, kuinka paljon ihmiset toimivat organisaatioissa ja vapaaehtoistyössä. Sosiaalisiin verkostoihin

5 72 hän sisällytti naapuriavun sekä sosiaalinen kanssakäymisen ystävien ja tuttavien kanssa. Tulosten mukaan suurin osa sosiaalista pääomaa tuottavasta ajasta käytettiin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vapaaehtoistyötä tekivät hyvin koulutetut ja vielä työelämässä mukana olevat ihmiset, ja vapaaehtoistyö ja naapuriavun antaminen kasautuivat samoille ihmisille. Kolmas tutkimustehtävä oli tarkastella lasten ajankäyttöä ja sen rakennetta. Lähtökohtana lasten ajankäytön tutkimiselle on ollut huoli lasten ajankäytöstä ja yksinäisistä iltapäivistä. Pääkkönen kiinnitti tutkimuksensa lasten ajankäytöstä yhteiskuntatieteellisesti orientoituneeseen lapsuudentutkimukseen, jossa lapset nähdään osallistuvina, oman elämänsä rakentajina. Tutkimusaineistot olivat siten lasten ja nuorten itsensä täyttämiä ajankäyttöpäiväkirjoja, joihin oli yhdistetty myös vanhempien tietoja. Tällainen lapsuudentutkimus tarjoaa uudenlaisia tarkastelutapoja suomalaisten lasten sosiaalisiin maailmoihin sekä tuottaa uudenlaisia avauksia yhteiskuntatieteelliseen lapsuudentutkimukseen. Myös tutkimustulokset ovat lohdullisia: lasten yksinolo ei ole niin yleistä kuin julkisen huolipuheen perusteella voisi olettaa, lasten tietokoneiden ja TV:n ääressä viettämä aika ei ole hälyttävän korkea ja lähes kaikki lapset liikkuivat säännöllisesti sekä kesällä että talvella. Neljäs tutkimuskysymys keskittyi kiireen kokemuksen mittaamiseen. Samalla Pääkkönen pureutui ajankäyttöaineistojen keruumetodologiaan ja arvioi sitä, kuinka hyvin kiireiset ihmiset osallistuvat ajankäyttötutkimuksiin. Tämänkaltaiset lähestymistavat ovat ajankäyttötutkimuksen keruumetodologiassa tärkeässä asemassa. Tulokset ovat jossain määrin yllättäviä. Kiire ei näytä olevan yhteydessä vastausaktiivisuuteen, vaan paremminkin suostumus ajankäyttöpäiväkirjojen pitämiseen liittyy yleiseen aktiivisuuteen, kuten vapaa-ajan harrastuksiin. Tutkimuksessa ajankäyttöä mitattiin monipuolisesti tutkimalla toiminnan ajoitusta, tempoa, ajankäytön tilaa ja sitä kenen kanssa aikaa vietetään. Tekijä hallitsee lukuisat aineistonsa ja niiden analysoinnissa käyttämänsä menetelmät. Tutkimuksen vahvuutena voi pitää myös pitkän aikavälin trendien tarkastelua, sillä käytössä on ollut ajankäyttöaineistoja useilta eri vuosikymmeniltä. Eri aineistot tuovat kokonaisteemaan omat tärkeät näkökulmansa ja havaintonsa. Lähdekirjallisuuden tuntemus on vakuuttavaa ja kirjoittaja osoittaa vahvaa ajankäyttötutkimuksen historian ja menetelmien tuntemusta. Teos toimiikin hyvin käsikirjana kaikille ajankäyttötutkimuksesta kiinnostuneille. Teoksen teoreettinen viitekehys pohjautui ajan sosiologiaan ja sen tuottamiin käsitteisiin, kuten aikajärjestykseen, ajan eri ulottuvuuksiin ja aika tila-käsityksiin. Näiden ajan sosiologian tuottamien käsitteiden soveltaminen tutkimuksessa jäi ohueksi. Tutkimus olisi ollut teoreettisesti vahvempi, jos kirjoittaja olisi kyennyt hyödyntämään ajan sosiologian tuottamia käsitteitä tutkimushypoteesien rakentamisessa, analyyseissä sekä tulosten pohdinnassa. Työlle olisi löytynyt selkeämpi teoreettinen tutkimustraditio, jonka alle tutkimusartikkelit olisivat olleet sovitettavissa. Työn teoreettisesta hajanaisuudesta kertoo myös se, että jokaisella tutkimusartikkelilla on omat teoreettiset lähtökohtansa ja niiden soveltaminen jää monesti pinnalliseksi ja osittain irralliseksi ajan sosiologisen tutkimuksen ytimestä. Kun tausta on hyvin moniaineksinen ja -näkökulmainen, tutkimukselle ei rakennu vahvaa ja jäsentynyttä teoreettista perustaa, joka kantaisi tutkimusta myös empiriassa. Empiirisesti näin moninaisen tutkimuksen kiinnittäminen yhteen teoreettiseen lähestymistapaan voikin olla vaikeaa. Yhdet käsitteet sopivat joihinkin analyyseihin, mutta eivät välttämättä näin moniin osatutkimuksiin. Tutkimuksen peruslähtökohtana oleva ajan sosiologia jääkin osassa analyyseista

6 73 sivuseikaksi. Tämä heikentää työn teoreettista yhtenäisyyttä, mutta tekee samalla empiirisistä analyyseista toimivampia. Tutkimus on kuitenkin empiirisesti vahva esitys perheiden ajankäytöstä ja osoittaa, miten monipuolisesti ajankäyttöä voidaan ajankäyttöaineistoilla tutkia. Hyvin ja huonosti Raija Julkunen: YTT, lehtori emerita, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto Hämäläinen, Ulla & Kangas, Olli (toim.): Perhepiirissä. Kelan tutkimusosasto, Helsinki. 2010, 320 s. Tämä kirja on syntynyt opetusministeriön aloitteesta ja se liittyy Lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelmaan. Kirja sisältää toimittajien kirjoittaman johdannon ja yksitoista artikkelia. Useimmat kirjoittajat ovat Kelan omia tutkijoita, mutta kirjassa on hakeuduttu myös yhteistyöhön muiden tutkimuslaitosten kanssa. Julkaisu hyödyntää Kelan tutkimustoiminnan vahvuuksia kuten monitieteisyyttä sosiaalipolitiikka, sosiaalityö, terveystutkimus, oikeustiede, kansantalous sekä Kelan omien rekisteriaineistojen käyttöä ja yhdistelyä muihin rekisteri- ja surveyaineistoihin. Tavallaan kirja jatkaa muutaman vuoden takaista (2004) tutkimusosaston julkaisua: Onko meillä malttia sijoittaa lapsiin. Tämäkin kirja puolustaa eurooppalaisessa sosiaalipolitiikassa muodikkaaksi tullutta ajatusta: lapsiin kannattaa sijoittaa. Jos lainaan suoraan johdannosta löytyvää otsikkoa, niin sijoitus lapsiin on väylä avoimeen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Eriarvoisuuden kasvun Suomessa(kin) pelätään lisäävän sosiaalisen aseman periytymistä ja vähentävän sosiaalista liikkumista. Sosiaalipoliitikot tuskin ovat eri mieltä siitä, että lasten hyvä on niin eettisesti kuin poliittisesti tärkeä asia. Esimerkiksi Gøsta Esping-Andersen on korostanut varhaisvuosien merkitystä tasa-arvon ja tietoyhteiskunnan inhimillisen pääoman kannalta. Meilläkin on alettu pitää esillä jokaisen syrjäytetyn lapsen ja nuoren hintalappua. Argumentit saavat tässä kirjassa empiiristä vahvistusta Karoliina Koskenvuon artikkelissa, jossa osoitetaan lapsuuden merkitys myöhemmälle terveydelle, toimintakyvylle ja elämään tyytyväisyydelle. Kelan rekisteriaineistot koskevat toimeentuloetuuksien käyttöä. Kirjassa ei kuitenkaan analysoida järjestelmiä ja etuuksia sinänsä, vaan pikemmin ihmisten toimijuutta puolisoina, vanhempina, erovanhempina ja lapsina. Miten hankitaan tuloja, kulutetaan, käytetään aikaa, selvitään tai joudutaan vaikeuksiin? Sisällöllisen annin ohella julkaisu demonstroi kahta metodista asiaa: rekisteriaineistojen pulmia ja sosiaalietuusrekisterien käytön vaatimaa syvää sosiaaliturvan ja käytön tuntemusta. Ilman tätä empiirisille havainnoille voi antaa tosi kummallisia tulkintoja. Kirjan artikkeleissa on arvokas katsaus aiheen kansainvälisiin tutkimustuloksiin, oma empiirinen tutkimus ja politiikkaohjelmaan liittyvän kokoelman luonteen mukaisesti myös politiikkasuosituksia. Johdanto esittelee perhekäsitysten historian ohella mm. suomalaisten lasten hyvän menestyksen globaaleissa hyvinvointivertailuissa. Suomalaisena paradoksina esitetään hyvien PISA-tulosten ja kouluviihtymättömyyden ristiriita. PISA-tulosten sosiaalinen ankkurointi osoittaa myös suomalaisen erityisyyden kansainvälisessä vertailussa. Sosioekonominen tausta erottelee keskimääräistä vähemmän, mutta maahanmuuttajatausta keskimääräistä enemmän.

7 74 Maija Faurien ja Laura Kalliomaa-Puhan artikkeli analysoi perhettä sosiaalilainsäädännössä ja osoittaa taas kertaalleen perheen määritelmien kirjavuuden ja erilaisten parien epäjohdonmukaisen kohtelun. Markus Jäntti etsii lasten (tulo)- köyhyyden kasvun selittäjiä, ja havaitsee saman kuin koko väestön tuloerojen tutkimuksessa. Syynä on paljolti verotuksen ja tulonsiirtojen vähentynyt kyky tasoittaa tuloeroja. Jäntti pahoittelee, ettei meillä ole riittävästi tietoa lapsuuden pahoinvoinnin pitkän aikavälin taloudellisista kustannuksista. Anita Haataja ja Ulla Hämäläinen analysoivat puolisoiden välisiä tuloeroja lapsiperheissä vaimon kotitalouteen tuoman tulo-osuuden valossa. Yksi havainto on, että tulonsiirrot, ennen muuta perhe-etuudet, tasoittavat puolisoiden tuloja. Mikko Niemelä (Kelasta) ja Anu Raijas (Kulutustutkimuskeskuksesta) puolestaan valottavat perheen sisäistä kulutuksen jakautumista ja kulutuspäätösten tekoa. Tämän päivän lapsiperheissä vanhat jaot välttämättömään ja ei-välttämättömään kulutukseen asettuvat uudelleen. Lasten kasvaessa vaatteet ja jalkineet, kulttuuri ja vapaa-aika, tietoliikenne ja matkustaminen painottuvat menoissa. Ne ovat keskiluokkaisen kulutusyhteiskunnan välttämätöntä. Johtopäätöksissä kysytään, miten teini-ikäisten osallistumis- ja vapaa-aikamahdollisuuksia voidaan tasoittaa ja luoda niitä myös vähävaraisten perheiden lapsille. Eeva Österbacka katsoo perheen sisälle ajankäyttötutkimuksen valossa. Vuosien ja vertailu osoittaa sekä aikuisten että lasten ajankäytön sukupuolistumisen, esimerkiksi tyttöjen ja poikien selkeät erot koulun, vapaa-ajan, tietokoneiden ja liikunnan suhteen. Huomiota ansaitseva trendi eli aikuisten että lasten ajankäytön yksinäistyminen, jää valitettavasti epävarmaksi tulokseksi aineiston keruussa tapahtuneiden muutosten vuoksi. Österbacka ottaa kuitenkin esille koululaisten iltapäivähoidon ja koulupäivän pidentämisen. Monikkoperheiden muodostama vähemmistö saa kirjassa oman tarkastelunsa (Johanna Hyväluoma & Aune Karhumäki). Monikkoperheiden ja -lasten elämässä on monia potentiaalisia toimeentulon ja hoivan riskejä. Vähän yllättäen monikkoperheet kun vertailuaineistona on THL:n Hypa-kysely pärjäävät jopa muita paremmin. Monikkoperheiden sisällä on kuitenkin samat riskiryhmät kuin perheissä yleensäkin: pienten lasten, yksinhuoltajien ja suuret perheet. Ilpo Airion kohteena on avioero. Avioero on riski sekä lähi- että etävanhemman toimeentulolle, ja korkea avioeroisuus lisää toimeentulon epävarmuutta. Airio tutkii myös ns. valikoitumishypoteesia eli pienituloisten suurempaa avioeroriskiä. Jos taloudellinen ahdinko lisää avioeroriskiä, tulisi perheiden toimeentuloon kiinnittää huomiota jo avioliiton aikana eikä vain eron jälkeen. Tulosten mukaan lähivanhemman (yksinhuoltajan) pienituloisuus näyttää enemmän avioeron seuraukselta, mutta myös valikoitumisella on vaikutusta. Jaana Martikaisen ja Ilona Autti-Rämön artikkeli Lääkkeitä rauhattomille pojille ja masentuneille tytöille tarkastelee psyykenlääkkeiden käyttöä 7 26-vuotiailla. Jo otsikko paljastaa oirehtimisen ja lääkitsemisen sukupuolittuminen. Adhdlääkitystä määrätään liki yksinomaan pojille ja yleisintä se on noin 10 vuoden iässä. Muiden psyykenlääkkeiden käyttö yleistyy nopeasti 15 vuoden iässä. Kahdessa artikkelissa tutkitaan erityisen vaikeaa kysymystä eli lasten huostaanottoa ja sijoituksia kodin ulkopuolelle. Viiden tutkijan (Miia Saarikallio-Torp ym.) yhteistyönä analysoidaan huostaanotettujen lasten vanhempien oloja sekä huostaanottoperheiden toimeentuloa ennen ja jälkeen huostaanoton. Yhdistämällä entisen

8 75 Stakesin lastensuojelurekisterin ja Kelan etuusrekistereiden tietoja ja käyttämällä relevanttia vertailuryhmää artikkeli piirtää karun kuvan huostaanottoperheiden elämäntilanteesta. Elämäntilanne on vaikea sekä ennen että jälkeen huostaanoton, ja erityisen heikko on varhain huostaanotettujen lasten äitien työmarkkinaasema. Vanhemmilla saattaa olla monia ongelmia, jotka estävät kouluttautumista ja työhön hakeutumista. Näihin ongelmiin voi lukeutua myös kamppailu vaikean vanhemmuuden ja/tai avioliiton kanssa. Vanhempien työttömyys-, toimeentulo- ja terveysongelmat jopa lisääntyvät lapsen huostaanoton jälkeen. Tarja Heinon ja Marianne Johnsonin kohteena ovat lapsena huostaan otetut nuorina aikuisina. Pitkittäistutkimukset ovat harvinaisia haastavuudessaan ja tämäkin artikkeli nojaa monien rekisteriaineistojen yhdistelyyn. Tietosuojasyyt vaikeuttivat tutkimusta ja mahdollistivat vain ryhmätason, ei yksilötason seurantaa. Lastensuojelun avohuollon piirissä olleiden määrä on kaksinkertaistunut sitten 1990-alkupuolen ja vuonna 2008 heitä oli yli lasta, 6,2 prosenttia alaikäisistä lapsista. Myös huostaanotot ja sijoitukset kodin ulkopuolelle ovat yleistyneet vuotiaiden sijoitusten erityisen jyrkkä nousu hätkähdyttää ja laittaa kysymään, miksi vanhemmat ja lapset eivät pärjää toistensa kanssa. Artikkeleissa referoidut kansainväliset tutkimukset ovat koskettavaa luettavaa. Ne antavat kuvan lastensuojeluperheiden haavoittuvuudesta ja intervention vähäisistä vaikutuksista. Samansuuntaisia ovat artikkelin omatkin tulokset. Heikoimmin yhteiskuntaan näyttävät kiinnittyvän teini-iässä kodin ulkopuolelle sijoitetut pojat, jotka ovat olleet laitoshoidossa tai monessa sijoituspaikassa. Perhehoito sijoituspaikkana, varhainen sijoitusikä (alle 13 v) ja sukupuoli (nainen) korreloivat nuoren aikuisen kiinnittymiseen työmarkkinoille ja opiskeluun. Näiden havaintojen tulkinta vaatii lastensuojelun hyvää tuntemusta. On esimerkiksi liian yksinkertaistavaa todeta perhehoidon onnistuneen ja laitoshoidon epäonnistuneen. Niihin valikoituvat kovin erilaiset lapset ja nuoret. Politiikkasuosituksissa painotetaan nuorten jälkihuoltoa, so. pitkäaikaista, joustavaa ja vaihtoehtoisia työllisyyspolkuja tarjoavaa tukea. Kokonaisuudessaan kirja tuo tuoretta tietoa, joitakin (itselleni) yllättäviä ja hätkäyttäviäkin havaintoja, mutta monin osin se vahvistaa jo tuttua kuvaa eriarvoisuuden kasvusta ja vähemmistön syvenevistä ongelmista. Yksi kiinnostava kysymys, jota kirjassa ei noteerata, on sosiaalisen homogamian tai luokka-avioliittojen rooli eriarvoisuuden kasvussa. Kirjan lehdistötiedote oli otsikoitu: lapsiperheet voivat hyvin ja hyvin huonosti. Kelan tiedotteeseen oli poimittu hyvin huonosti menevien ryhmää koskevia tuloksia ja ne saivat eniten sijaa mediajulkisuudessa. Kirja liputtaa lapsiin investoinnin puolesta. Tälle on vahvat perustelut, mutta kannan esittäminen on helpompaa silloin, kun ei tarvitse asettaa lapsiperheitä vastakkain muiden, esimerkiksi vanhojen ihmisten tarpeiden kanssa. Kirjassa ei myöskään pohdita sitä, olisiko viisaampaa ohjata rajalliset resurssit universaaleihin vai kohdentaviin etuuksiin ja palveluihin. Kirjoittajien mukaan kumpaankin tarvitaan lisää resursseja, yleisen perhepolitiikan lisäksi pitkäjänteisiä kohdennettuja tukimuotoja. Kun yleensä on tapana erotella ehkäisevät, korjaavat ja kuntouttavat toimet, kirjan valossa erot suhteellistuvat. Se, mikä on tämän päivän sijoitusnuorille korjaavaa ja kuntouttavaa, on seuraavien sukupolvien kannalta ehkäisevää. Johdannossa vedotaan lasten oikeuksien julistukseen ja varhaiseen puuttumiseen. Kirjoittajat tietänevät, millaista ristivetoa varhainen puuttuminen sosiaalityön, kasvatuksen ja lastensuojelun metodina on synnyttänyt. Tässä varhainen

9 76 puuttuminen jää vähän epäselväksi, mutta oletan sen tarkoittavan myös yleistä puuttumista lasten elinoloihin, ei vain ns. oirehtiviin lapsiin. Kirja kokonaisuudessaan on vankkaa ja varmaa työtä, kuten Kelan tutkimusosastolta voi odottaa. Suurempi kysymys on, miten tieto ja politiikkaohjelmat pystyvät vaikuttamaan harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan. Päiväkoti lapsuuden rakennuspaikkana Aino Ritala-Koskinen: YTT, sosiaalityön yliassistentti, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto Alanen, Leena & Karila, Kirsti (toim.): Lapsuus, lapsuuden instituutiot ja lasten toiminta. Vastapaino, Tampere. 2009, 288 s. Artikkelikokoelma tarkastelee päiväkotia lapsuuden instituutiona avaten sen toimintaa eri tasoilta lapsuudentutkimusta hyödyntäen. Teoksen kirjoittajat toimivat varhaiskasvatuksen opetuksen ja/tai tutkimuksen tehtävissä ja ovat taustaltaan varhaiskasvatuksen, kasvatustieteen, sosiologian, psykologian tai sosiaalipsykologian asiantuntijoita. Yli puolella kirjoittajista on myös lastentarhanopettajan koulutus. Teos koostuu esipuheen lisäksi kahdestatoista artikkelista. Teoksen avaa Leena Alasen artikkeli, joka kokoaa yhteen lapsuudentutkimuksen kolmikymmenvuotista historiaa ja sen keskeisiä näkökulmia. Artikkelissa esitellään psykologis-pedagogisesta perinteestä poikkeavan lapsuudentutkimuksen herääminen 1980-luvun alkuvuosina sosiologian ja antropologian piirissä ja sen laajeneminen monitieteiseksi ja vähitellen vakiintuvaksi joskin jännitteiseksi tutkimuskentäksi. Alanen kuvaa, miten lapsuudentutkimuksen paradigmassa kietoutuvat yhteen sukupolvijärjestys, lapsuuden sosiologisointi, lapsuuden historiallisuus ja lapsen ääni. Oleellista on lapsuuden tunnistaminen yhteiskunnan rakenteissa ja lasten näkeminen osallistujina yhteiskuntiensa taloudellisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin prosesseihin. Universaalin lapsuuden sijaan voidaan pikemminkin puhua monista lapsuuksista eri aikoina ja eri paikoissa. Keskeistä on lapsuuden näkeminen yhteiskunnallisena konstruktiona. Lapsuuden rakennusprosessiin osallistuvat erilaiset yhteiskunnalliset toimijat erilaisista perspektiiveistä lapset itse mukaan lukien. Alasen teksti muodostaa teoksen myöhemmille artikkeleille tärkeän taustan ja auttaa lukijaa sijoittamaan empiiriset artikkelit osaksi lapsuudentutkimuksen kenttää. Paula Eerola-Pennanen kuvaa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta 1890 perustetun Sörnäisten kansanlastentarhan alkuvaiheita, modernin lapsuuden käsitysten siirtymistä käytäntöön ja mitä lapsuuden institutionalisoituminen konkreettisesti tuona aikana lasten elämässä tarkoitti. Lastentarha perustui saksalaiseen Fröbelin kasvatusfilosofiaan. Lasten ja heidän perheidensä köyhyys ja huonot hygieniaolot vaikuttivat siihen, että päivittäisen aterian antaminen lapsille, vaatetusapu ja puhtaus olivat toiminnassa keskeisiä. Hoidon tavoitteena oli harjaannuttaa lapsia niihin hyveisiin, jotka vastaisuudessa tekisivät heistä hyödyllisiä ja kelvollisia yhteiskunnan jäseniä (s. 37). Toiminnalle oli ominaista suunnitelmallisuus, mikä näkyi päiväjärjestyksenä ja toiminnan pedagogisena suunnitteluna, jossa erityisesti leikki otettiin aikuisten johtamaan käyttöön. Eerola-Pennanen kuvaa valaisevasti, miten vapaasti liikkumaan ja ilman erityisiä välineitä leikkimään tottuneet Sörnäisten lapset kohtasivat uuden modernin pedagogisen järjestyksen. Maarit Alasuutarin artikkelin motiivina on havainto, että yhteiskunnan instituutioihin kohdis-

10 77 tuva lapsuudentutkimus on ollut vähäisempää kuin tutkimus lapsuudesta kokemuksena. Alasuutari kokoaa tutkimusesimerkkejä siitä, miten päivähoitoa on tutkittu lapsuuden rakentajana. Päivähoito ymmärretään vakiintuneena sosiaalisena käytäntönä, jossa yhdistyvät monet roolit, säännönmukaisuudet ja sääntöjen tuottaminen. Esitellyt tutkimusesimerkit edustavat varsin erilaisia näkökulmia. Lasten ja lapsuuden määrittelyt varhaiskasvatuksen ohjauksessa tai päivähoidon toimijoiden tuottamana edustavat kulttuurin- tai vuorovaikutuksen tutkimuksesta ammentavia lähestymistapoja. Päiväkodin tila lasten toimijuuden säätelijänä on puolestaan ollut etnografisen kiinnostuksen kohteena. Varhaiskasvatuksen ohjaus pääsee lähemmän tarkastelun kohteeksi Maarit Alasuutarin ja Kirsti Karilan artikkelissa, jossa analysoidaan, miten lapsia ja lapsuutta käsitteellistetään kuntien laatimissa varhaiskasvatussuunnitelmalomakkeissa. Kuntakohtaiset lomakkeet ymmärretään eräänlaisena käännösprosessina valtakunnallisista varhaiskasvatussuunnitelman perusteista. Itse lomakkeilla nähdään paikka osana yhteiskunnallista neuvottelua lapsuuden ja kasvatuksen tulkinnoista ja määrityksistä, ja lomakkeet nähdään myös toimijoina ja välineinä yhteiskunnallisen hallinnan prosesseissa. Tutkimuksen tuloksena löydetään neljä erilaista lapsen ja lapsuuden määrittelyn kehystä, jotka viestivät varsin perinteisestä lapsikuvasta. Kirjoittajat kritisoivatkin lomakkeita siitä, että niistä puuttuu tarkastelu, jossa lapsi nähtäisiin toimijana ja subjektina häntä ympäröivässä maailmassa. Lasten toimijuus nousee teoksessa useammankin artikkelin aiheeksi. Tällöin lapset ovat puhujina ja toimijoina keskeisesti esillä. Anja-Riitta Lehtisen analyysiä virittää Bourdieun kulttuurisen pääoman käsite. Kiinnostuksen kohteena on muun muassa, miten lapset keskinäisessä toiminnassaan hyödyntävät omaa osaamistaan ja lahjakkuuksiaan sekä miten lasten keskinäiset suhteet rakentuvat toiminnassa. Teoksen toisessa artikkelissaan Lehtinen suuntaa tarkastelunsa lasten vertaissuhteisiin. Niitä rakennetaan erilaisissa neuvotteluissa, joita lapset käyvät keskinäisen toimintansa lomassa kaverisuhteista, toimintaan osallistumisesta, päiväkodin säännöistä tai toiminnan suunnittelusta. Anu Kuukan näkökulma lasten toimijuuteen on ruumiillisuus. Hän muistuttaa, miten terve ruumis ja fyysinen hyvinvointi ovat vahvasti myös tämän päivän päivähoidossa läsnä. Kuukan havainnoinnit ja lasten kanssa käymät keskustelut osoittavat lasten määritelmät terveydestä ja hyvinvoinnista hämmentävän yhteneväisiksi keskenään ja yleisen terveysajattelun kanssa. Neljäs näkökulma lasten toimijuuteen on Mari Vuorisalon lasten leikkiä sosiaalisena ilmiönä päiväkodissa koskeva teksti. Leikki määritellään lapsuuden kulttuuriin osallistumiseksi ja leikille löytyy erilaisia muotoja ja tarkoituksia. Päiväkodin kontekstissa lasten rakentaman leikin tarkoitus voi olla kuluttaa aikaa, rakentaa leikkijöiden välisiä sosiaalisia (valta) suhteita tai leikki ja sen kuljettaminen itsessään. Vuorisalon oppi päiväkodin aikuisille on, että heidän ei vailla parempaa tietoa tule sotkea sellaista, mikä on lapsille arvokasta tai omalla toiminnallaan saattaa lapsia sietämättömiin keskinäisiin tilanteisiin. Päiväkoti näyttäytyy teoksessa monin tavoin erityisenä lasten leikkiympäristönä. Suvi Pennanen tarkastelee etnografisessa tutkimuksessaan, millaiseksi medialeikkien ympäristöksi päiväkoti muotoutuu. Päiväkodin kasvattajien suhtautuminen 5 6-vuotiaiden lasten erilaisiin medialeikkeihin oli pääsääntöisesti kielteinen. Leikkejä rajoitettiin tai suoranaisesti estettiin. Lapset nähtiin median uhreina ja media pikemminkin heidän kasvunsa ja kehityksensä vaarantajana kuin osana lasten vertaiskulttuuria ja toimintaa. Lapset puolestaan keksivät medialeikkien leikkimiseen erilaisia strategioita. Pennanen päätyy suosittamaan lapsilähtöistä mediakasvatusta, jonka ytimenä on lapsen mediakokemus ja sen kuuleminen. Niina Rutanen jatkaa leikintutki-

11 78 muksen teemaa pohtimalla, mitä on varhaiskasvatussuunnitelmissa usein esiintyvä vapaa leikki. Vapaus osoittautuu erilaisten suunnitelmien tasolla vaikeasti määriteltäväksi ja pitkälti pedagogisten periaatteiden ja päiväkodin sääntöjen rajaamaksi. Rutasen etnografia 2 3-vuotiaiden vapaista vesileikkitilanteista osoittaa, miten voimakkaasti pienet lapset ovat omaksuneet erilaiset päiväkotiin ja vedellä leikkimiseen liittyvät säännöt, ja käyvät niistä neuvottelua uudessa vapaassa leikkitilanteessa. Rutanen päätyy esittämään, että vapaus voisi tarkoittaa vapautta aikuisten suorasta, usein sanallisesta, ohjauksesta ja aikuisen määrittämästä leikin sisältöjen ja teemojen etenemisestä (s. 225). Vapaus toteutuu aina arjen tilanteiden ja paikkojen kulttuuristen merkitysten ja materiaalisten välineiden säätelemänä. Reija Raittila tutkii lasten ja ympäristön vuorovaikutusta viemällä 4 6-vuotiaat lapset retkelle päiväkodin kortteliin. Retkipuheiden ja retkitoiminnan analyysi tuo esiin lapsiryhmien erilaisia tapoja liikkua ja toimia lähiympäristössä. Lähelle katsominen, erilaisten aarteiden poimiminen, paikkojen nuuskiminen ja omien taitojen testaaminen luonnehtivat retkiä. Raittila jäsentää havaintojaan relationaalisen ympäristökäsityksen kautta, jolloin on yhtäältä kiinnostavaa, miten lapset määrittävät ympäristöä, ja toisaalta, miten ympäristö määrittää lapsena olemista. Myös ympäristö nähdään jatkuvassa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tuotettuna. Tärkeä kysymys onkin, millaisen fyysisen, sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön lapset voivat kohdata päiväkodin tiloissa. Teoksen päättää Kirsti Karilan pohdinta lapsuudentutkimuksen annista päiväkotien toiminnalle. Lapsipolitiikan tasolla Karila nimeää keskeisinä ohjaavina periaatteina lapsuuden näkemisen investointina tulevaisuuteen ja lapsuuden suojelua vaativana elämänvaiheena. Tällöin lasten elämää tässä ja nyt ei pidetä erityisen tärkeänä. Karila kritisoi julkisten palvelujen tehokkuusajattelulle perustuvaa tuottamisen periaatetta ja näkee tämän johtavan toiminnan ja sen myötä myös lapsuuden standardointiin. Institutionalisoitunutta päivähoitoa ja lapsuuden institutionalisoitumiskehitystä Karila pitää riskinä lasten suurempaan ja tehokkaampaan hallintaan. Uudella lapsuudentutkimuksella näyttäisi olevan annettavaa päivähoidon standardoiduille toimintakäytännöille muun muassa lasten toimijuuden ja osallisuuden paremman ymmärtämisen kautta. Päivähoidosta kiinnostuneille teos avaa mielenkiintoisella tavalla päiväkotia lapsuuden instituutiona eri tasoilta ja valottaa, miten erilaiset kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt normittavat niin lasten kuin päivähoidon työntekijöiden toimintaa päiväkodissa. Lapsuudentutkimuksellinen lähestymistapa osoittaa, että tässä erilaisten sääntöjen rajaamassa kentässä on monia aukkoja tai taskuja, jotka lapset taitavasti ottavat käyttöönsä voidakseen toteuttaa omasta perspektiivistään merkityksellistä toimintaa ja lapsuuden kulttuuria. Lapsille ominaisen toiminnan logiikkojen tunnistaminen ja niiden huomioiminen päiväkodin toiminnassa voi parhaimmillaan olla päiväkodin kaikkien lapsi- ja aikuistoimijoiden institutionaalista arkea rikastavaa. Lapsuudentutkimuksen perspektiivistä katsottuna teos esittelee lapsuudentutkimuksen paradigman ytimet ja tarjoaa lukuisia empiirisesti ja metodisesti kiinnostavia esimerkkejä siitä, miten lapset omalta osaltaan osallistuvat lapsuuden yhteiskunnalliseen konstruointiin ja miten lapsuus ei tapahdu tyhjiössä, vaan se on merkittävällä tavalla osa laajempia yhteiskunnallisia rakenteita. Erilaisista käsitteellisistä ja metodologisista orientaatioista seuraa, että peruskysymykset, kuten lasten osallisuus ja aktiivinen toimijuus yhteiskunnan kulttuurisissa ja sosiaalisissa prosesseissa, tulevat useaan kertaan todennetuksi. Vaikka teos keskittyy varhaiskasvatuksen tutkimukseen, se on samalla esimerkki lapsuu-

12 79 dentutkimuksen monitieteisestä kentästä, jota voi tehdä parhaimmillaan näkyväksi kokoamalla tutkimusta yhteen. Näin on nähtävissä, mihin lapsuudentutkimus on yltänyt ja missä sen tulisi päästä eteenpäin. Lastensuojelun ytimissä kohdataan ja ohitetaan Elina Pekkarinen: VTT, verkostokoordinaattori Lastensuojelun tieto ja tutkimus -hanke, Nuorisotutkimusverkosto ja Lapsuudentutkimuksen seura Bardy, Marjatta (toim.): Lastensuojelun ytimissä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki. 2009, 287 s. Lastensuojelun ytimissä on kirja lastensuojelun keskeisistä teemoista alan asiantuntijoiden ja tutkijoiden näkökulmista. Teos koostuu viidestätoista artikkelista ja seitsemästä näiden lomaan sijoitetusta tarinasta. Kyseessä on siis kunnianhimoinen, kattava ja laaja teos. Teoksen kirjoittajakunta koostuu lastensuojelututkimuksessa kokeneista tieteentekijöistä sekä käytännön kehittämistehtävissä työskentelevistä asiantuntijoista. Kirjan artikkeleita yhdistää vahva asiantuntemus. Teos asettuu samanaikaisesti lastensuojelun ajankohtaisten kehittämisohjelmien ja akateemisen perustutkimuksen kentille. Tämä aiheuttaa teksteissä tiettyä epätasaisuutta, joka tekee lukukokemuksesta vaativan. Artikkeleiden monitasoisuus vaikeuttaa myös kirjan kategorisoimista. Sitä voi lukea kuin oppikirjaa, tieteellistä kokoomateosta tai kuvausta lastensuojelun ajankohtaisista aiheista. Kirjan ensimmäinen osio rakentuu lastensuojelun filosofiaa ja käytäntöjä tarkastelevista artikkeleista. Marjatta Bardyn lapsuuden, aikuisuuden ja yhteiskunnan suhteita historiallisesti valottava teksti edustaa kirjan filosofista puolta. Bardy pohtii sukupolvisuhteita ja niiden muutoksia: lapsen kasvamista oikeudelliseksi subjektiksi hyvinvointiyhteiskunnan aktiivisten toimijoiden joukkoon. Lastensuojelun historia nivotaan taitavasti osaksi lapsuuden historiaa ja nostetaan rohkeasti esiin myös lastensuojelussa usein vaiettuja tavoitteita. Lapsen oikeudet käsitellään melko perinteisesti lapsen oikeuksien sopimuksen viitekehyksestä, ja hyvinvoinnin ulottuvuuksia tarkastellaan Erik Allardtin hyvinvointiteorian pohjalta. Lastensuojelun ydin on Bardyn mukaan lapsen kehityksen ja terveyden turvaamista ja sitä vaarantavien tekijöiden poistamista (s. 41). Se, mitä turvaamisella ymmärretään ja mitkä tulkitaan lasta vaarantaviksi tekijöiksi, on jännitteistä, yhteiskunnan arvoista ja moraalikäsityksistä kumpuavaa ja siksi kiisteltyä. Vallitsevilla arvoilla on vaikutusta myös siihen, mitä lastensuojelusta tilastoidaan ja miten tilastoja tulkitaan. Tarja Heinon kirjoitus lastensuojelun tilastoista, asiakkaista ja palveluista on ajankohtainen ja huolellisesti kirjoitettu analyysi vallitsevista kehitystrendeistä, asiakkaiden taustoista ja palvelujen muodoista. Heinon artikkelista saa kattavasti informaatiota ja myös hätkähdyttäviä tietoja asiakkaiksi tulevien perheiden syrjäytymisen indikaattoreista ja lasten hyvin kuormitetuista tilanteista. Ilmeistä on, että lastensuojelutoimenpiteet kohdentuvat monella tapaa marginaalissa eläviin perheisiin. Kirsi Kaikon ja Leila Friisin artikkeli nostaa tarkasteluun erilaiset menetelmät lastensuojelutyön tukena niin yksilölliset kuin kokonaisvaltaiset näkökulmat huomioiden. Kirjoittajat käsittelevät erilaisten asiakastyössä sovellettavien menetelmien teoreettisia taustoja ilahduttavan monipuolisesti. Lisäksi yhtä menetelmää vanhemmuuden roolikarttaa tarkastellaan erilaisista teoreettisista orientaatioista käsin. Vierastan jonkin verran kokonaisvaltaisuuden käsitettä, jonka kirjoittajat määrittelevät kyvyk-

13 80 si ymmärtää lapsen elämän kokonaisuus, sen osa-alueet ja tapahtumapaikat (s. 78). Herää kysymys, miten määrittely poikkeaa yksilöllisestä ymmärtämisestä. Ehkä yksilöllisen käsitepariksi voisi ottaa yleisen. Tällöin haastettaisiin niitä universaaleja ilmiöitä, jotka ovat eri yksilöille yhteisiä. Samalla tultaisiin tietoiseksi esimerkiksi historiallisten ja kulttuuristen tekijöiden vaikutuksista. Vanhemmuuden roolikarttaa soveltaessaan työntekijä voisi näin tarkastella myös sitä, miten erilaiset yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavat lapsen elämän edellytyksiin. Hanna Heinosen ja Päivi Singon artikkelissa pohditaan, mitä lastensuojelun sosiaalityöntekijän työlle merkitsee velvoite toimia lastensuojeluprosessin vastuullisena viranomaisena ja johtajana. Artikkelissa luetellaan laajasti niitä tekijöitä, jotka tukevat lastensuojelun osaamista: erikoistava koulutus, tiimityöskentely, hyvät johtamiskäytännöt, reflektoivaa työotetta tukeva työyhteisö sekä tarvittaessa ulkopuolinen työnohjaus. Unohdeta ei myöskään laajan teoreettisen tietopohjan ja vankan arvoperustan tärkeyttä. Vastaamatta jää, mistä teoreettinen tietopohja ja vankka arvoperusta rakentuvat. Artikkelissa herätetäänkin kysymään, mitä on lastensuojelun asiantuntemus. Selvää on, ettei se voi rakentua vain sosiaalityöntekijän henkilökohtaisen arvomaailman varaan. Sarianne Reinikainen kuvaa artikkelissaan läheisneuvonpidossa käytetyn viranomaiskielen ja lapsen oman ymmärryksen ristiriitoja. Kuvaus on karu: viranomaisten laatimien yhteenvetojen kuvaus lapsesta on paitsi leimaava myös alentava ja loukkaava, eikä vastaa lapsen käsitystä itsestä. Läheisneuvonpidon kuluessa lapsen olemus muuttuu innokkaasti tilaisuutta odottavasta päähenkilöstä apean ja hämillisen sivullisen rooliin. Viranomaiskieli ei yllätä, mutta se, että lapsilähtöinen läheisneuvonpitokin pitää sisällään lapsen rankasti ohittavia elementtejä, järkyttää. Artikkelin toivoisi saavan huomiota keskusteluissa, joissa lapsen osallisuutta korostetaan. Jos työprosessin aikuiset ovat kyvyttömiä huomioimaan lapsen näkökulman, on eettisesti arveluttavaa altistaa lasta prosessissa fyysisesti läsnä olevaksi osalliseksi. Reinikaisen artikkelin luettuaan saattaa lukijalle herätä kysymys siitä, osataanko lapsen osallistumisen tapaa lastensuojeluprosessiin arvioida riittävästi. Kirjan toinen osa muodostuukin sopivasti lapsen osallisuutta ja ikäsensitiivistä lastensuojelua koskevista artikkeleista. Kaisa-Elina Hotarin, Mikko Orasen ja Tarja Pösön artikkelissa tarkastellaan lapsen oikeuksien sopimusta ja lapsilainsäädäntöä, joiden avulla perustellaan lapsen osallisuuden tärkeyttä. Artikkelin empiirisessä osassa nuoret kuvailevat osallisuuden kannalta keskeiseksi kokemiaan asioita. Kirjoittajat nostavat esiin myös kysymyksen oikeanlaisesta ja vääränlaisesta osallistumisesta ja toimijuudesta ja kysyvät, miten tukea lasta, jonka toiminnan tavat rikkovat yhteiskunnan normeja. Tiina Muukkosen artikkeli lastensuojelun asiakastyössä tapahtuvasta lapsen osallistamisesta perustuu perheiden kanssa tehtävässä kehittämistyössä saatuihin kokemuksiin. Prosessi- ja kohtaamisosallisuus ovat tapoja kutsua lapsi mukaan työskentelyyn. Tekstin tekee ongelmalliseksi vaikeiden käsitteiden soveltaminen ja niiden toisinaan monimutkainen käyttö. Tekstistä puuttuvat myös osallistumisen ja kohtaamisen tärkeät elementit: emotionaalinen virittäytyminen ja halu kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on. Osallisuus ei ole vain tekninen prosessi, vaan inhimillinen tapahtuma, jota ei voi hyvälläkään käsite- ja toimintakaavalla pakottaa onnistumaan. Tarja Tolonen käsittelee vanhemmuuden menettäneiden nuorten sosiaalista pääomaa. Bourdieulaista sosiaalisen pääoman käsitettä on tavallisesti sovellettu sellaisten ihmisten tarkasteluun, joiden elämä on sosiaalisen pääoman

14 81 mittareilla tarkasteltuna rikasta tai ainakin tyydyttävää. Tolonen ottaakin tietoisen riskin soveltaessaan tarkastelua nuoriin, joilla sosiaalista pääomaa ei juuri ole. Valinta osoittautuu onnistuneeksi: sen kautta tulee näkyväksi se köyhyys ja ne puutteet, joita muuten on vaikeaa osoittaa. Toisaalta tarkastelu osoittaa rikkauden, jota varakkaan keskiluokan pääomavarannosta ei välttämättä löydy: kyvyn tyytyä tavalliseen arkeen ja löytää sen kautta merkityssisältöjä elämälleen. Ikäsensitiivisiä artikkeleita ovat Sanna Aaltosen ja Alpo Heikkisen artikkeli nuorista lastensuojelussa. Merkittävä aikamme paradoksi on, että samalla kun teini-ikäisten asiakkaiden osuus kasvaa, lastensuojelun tietotaidoissa on nuorten mentävä aukko. Kirjoittajat tarkastelevat nuoruuden erilaisia määrittelyjä, sen mukanaan tuomia kehityshaasteita sekä menetelmiä nuorten asiakkaiden auttamiseen. Sanomattakin on selvää, että nuorisososiaalityö on yksi tärkeimmistä tutkimisen alueista lastensuojelun kentällä. Sen sijaan vauvojen kanssa työskentelyyn perustutkimus on antanut tukevia eväitä. Marjatta Bardyn artikkeli vaativasta vauvaperhetyöstä tekee näkyväksi lastensuojelussa ehkä haastavimman asiakkaan, vauvan, jonka hoivaaja ei vastaa kehitykselle välttämättömään vuorovaikutuksen tarpeeseen. Esitellessään vauvaperhetyön hyviä tuloksia, artikkeli herättää toivoa, mutta myös pelon siitä, että vahva usko vanhempiin saattaa viivästyttää interventioita. Artikkelissa kiinnittää huomiota keskittyminen äitiin. Missä ovat isät ja muut lähiomaiset, jotka voisivat toimia varhaisen vuorovaikutuksen osapuolina? Kirjan kolmas luku muodostuu hoitavaa ja kuntouttavaa lastensuojelua käsittelevistä artikkeleista. Tuija Eronen käsittelee häpeän säätelyä lastensuojelulaitoksissa eläneiden kertomuksissa. Artikkelissa tehdään monipuolinen häpeäkäsitteen teoreettinen tarkastelu ja sovelletaan sitä omaelämäkerrallisten tekstien analyysiin. Analyysissa Eronen tarkastelee häpeän eri muotoja ja tapoja selviytyä häpeäkokemusten kanssa. Riitta Hyytisen artikkeli lapsen todellistumisesta huumeperheen kuntoutuksessa kuvaa koskettavan raadollisella tavalla lasten arkea kovia huumeita käyttävien vanhempien kanssa. Samalla luodaan kuitenkin toiveikas kuva koko perheen kuntoutumisesta. Niin Erosen kuin Hyytisen artikkelit on teoreettisesti nivottu useaan lähteeseen ja samalla taidokkaasti empiriaan. Se tekee lukukokemuksesta koskettavan, informatiivisen ja ajatuksia stimuloivan samaan aikaan. Voi sanoa, että artikkelit herättävät juuri niitä kognitiivisia, emotionaalisia ja moraalisia orientaatioita, joita Hyytinen nostaa myös kuntouttamisen elementeiksi. Päivi Känkänen kirjoittaa sijaishuollossa tapahtuvista siirtymistä lapsen tullessa sijaishuoltoon, vaihtaessa sijoituspaikkaa tai itsenäistyessä jälkihuoltoon. Tekstissä käsitellään niitä tekijöitä, jotka auttavat ehkäisemään siirtymien haavoittavuutta. Suunnitelmallisuus, riittävä aika, avoimuus ja vastaanoton laatu ovat ratkaisevia sijoituksen onnistumiselle. Tärkeää on myös ymmärrys omasta tilanteesta. Johanna Barkman käsittelee sijoitettujen lasten elämäntarinatyöskentelyä, jonka avulla haetaan yhteyttä nuoren omaan identiteettiin. Elämäntarinatyöskentely auttaa ymmärtämään menneisyyden merkitystä sekä suuntautumaan tulevaisuuteen luottavaisemmin. Tätä kertomiskulttuuria tulee Barkmanin mukaan vaalia niin arkisessa kanssakäymisessä kuin strukturoidusti korjaavana työmenetelmänä. Yhteyden rakentaminen lapsen kanssa, jonka elämäntarina on palasina maailmalla, voi olla korjaava kokemus molemmille osapuolille. Teoksen artikkeleita välittävät Irkka Peltosen koskettavat tarinat lastensuojelusta. Asiatekstien lomaan asettuessaan kaunokirjalliset tekstit auttavat asemoimaan lastensuojelun tietoa käytännön tilanteisiin. Tämä onkin kirjan punainen lanka: teoksessa vuorottelevat erilaiset tiedon ja tietämisen lajit. Marjatta Bardyn epilogi käsitte-

15 82 lee näitä erilaisia tiedon lajeja ja niiden suhdetta todellisuuteen sekä lastensuojelun tiedonmuodostukseen. Bardy peräänkuuluttaa monipuolista tiede-, taito- ja tarinavarantoa lastensuojelulle, ja sellaisena hänen toimittamansa teos palvelee tarkoitustaan erinomaisesti. Pohjoismaisen yhteistyön uudet trendit sosiaalityössä Marianne Nylund: VTT, lehtori, Diakoniaammattikorkeakoulu Strand Hutchinson, Gun (toim.): Community Work in the Nordic Countries New Trends. Universitetsforlage, Oslo. 2009, 189 s. Yhteisötyön englanninkielinen kokoomateos on tervetullut lisä aihepiirin tutkimukseen Pohjoismaissa. Gun Strand Hutchinsonin toimittamassa kirjassa on johdannon lisäksi seitsemän artikkelia kaikista viidestä Pohjoismaasta. Teoksen näkökulmana on yhteisötyö sosiaalityössä ja sen läheinen yhteys pohjoismaiseen sosiaalipolitiikkaan. Artikkeleissa painottuvat seuraavat käsitteet: kansalaisten ja palveluiden käyttäjien osallisuus, ennaltaehkäisevä työ, inkluusio, sosiaaliset yritykset, yhteisöjen kehitys, alhaalta ylöspäin-toiminta sekä valtaistaminen (empowerment). Näitä käsitteitä ja ilmiöitä tarkastellaan suhteessa yhteisötyöhön. Kirjan taustalla on pohjoismainen yhteisötyön verkosto ja kirjoittajat edustavat sosiaalityön opettajia ja tutkijoita yliopistoissa ja korkeakouluissa. Johdannossa kirjan toimittaja kuvaa yhteisötyön lähtökohtia ja nykytilannetta Pohjoismaissa. Yhteisötyön näkökulma muodostui osaksi sosiaalityön perinteitä 1960-luvun lopulta alkaen kritiikkinä sosiaalisten ongelmien diagnostisoimiselle ja yksilöllistämiselle. Poliittinen ilmapiiri ja usko instituutioihin horjuttivat aikaisempaa uskoa esimerkiksi psykodynaamisiin teorioihin. Tilalle tulivat konfliktiteoriat, joiden juuret olivat marxilaisessa teoriassa. Alkuinnostuksen jälkeen yhteisötyön merkitys hiipui ja 1990-luvuilla, herätäkseen uudelleen 2000-luvulla etsittäessä menetelmiä, jotka ovat lähellä ihmisten arkea. Keskustelu aktiivisesta kansalaisuudesta ja osallisuudesta on ollut vauhdittamassa vanhojen yhteisöllisten menetelmien uudelleen kehittämistä. Päivi Turusen artikkeli on sujuva jatko johdannolle, jossa hän vertailee ja määrittelee Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan yhteisötyötä. Artikkeli pohjautuu hänen väitöskirjaansa (Samhällsarbete i Norden. Diskurser och praktiker i omvandling, 2004), joka on harvoja pohjoismaisia väitöskirjoja yhteisötyöstä. Turusen mukaan yhteisötyötä nimitetään sosiaalityön kolmanneksi menetelmäksi ja se on usein jäänyt muiden menetelmien varjoon. Yhteisötyön eriytymistä kuvataan postmodernissa yhteiskunnassa refleksiivisen modernisaation teorian kautta. Steinunn Hrafnsdóttir ja Elisabet Karlsdóttir perehdyttävät lukijan islantilaisen yhteisötyön malleihin, näkökulmiin ja käytäntöihin. Islannissa yhteisötyötä on opetettu 1980-luvun alusta alkaen yliopistossa. Islannissa yhteisötyön juuret ovat sosiaalisissa liikkeissä ja hyväntekeväisyysjärjestöissä. Nykyisin palveluiden käyttäjien osallisuus ja ehkäisevä työ samoin kuin New Public Management ja welfare mix -ilmiöt sosiaalipalveluissa ovat lisänneet kiinnostusta yhteisötyön projekteihin. Gordon Vincenti kuvaa yhteisötyötä erilaisten orientaatioiden ja menetelmien näkökulmasta. Tanskassa painottuvat inkluusio- ja osallisuusdiskurssit, joihin Vincenti peilaa kuvatessaan yhteisötyön projekteja. Sosiaaliset yritykset ja yrittäjyys ovat keskeisiä toiminta-alueita tanskalaisessa yhteisötyössä. Kirjoittaja pyrkii löytämään uudenlaisia

16 83 ratkaisuja ja yhdistelmiä institutionaalisten suhteiden, kansalaisosallisuuden sekä inkluusion välillä. Yhteisötyö tuli osaksi modernia sosiaalityötä kaupungistuvassa Suomessa luvuilla. Tultaessa 2000-luvulle, yhteisötyötä ja yhdyskuntatyöntekijöitä on enää vaikea löytää kunnallisen sosiaalityön rakenteista. Yhteisötyötä tehdään, mutta se on näkymätöntä, esimerkiksi yhdyskuntatyöntekijä nimike on hävinnyt lähes kokonaan kunnan sosiaalityöstä. Suomalaista yhteisötyötä paikannetaan yhdyskuntatyöntekijöiden haastatteluissa Irene Roivaisen artikkelissa. Haastatteluista piirtyy kuva yhteisösuuntautuneen modernin sosiaalityömenetelmän muuttumisesta useiksi post-moderneiksi yhteisösuuntautuneiksi strategioiksi. Artikkelissa pohditaan: Häviääkö yhteisötyö kunnan sosiaalityöstä ja siirtyykö se kokonaan kansalaisjärjestöille? Muuttuuko aikaisempi yhdyskuntatyöntekijä ja kansalaisyhteiskunnan muutoksentekijä asiakastyön palvelijaksi? Alf Ronnby on keskittynyt artikkelissaan paikallisja maaseutuyhteisöjen kehittämiseen Ruotsissa 1980-luvulta lähtien. Kirjan kuudennessa luvussa Ronnby kuvaa kansalaisten mahdollisuuksia parempien elinolojen luomiseksi ja toimivien yhteisöjen rakentamiseksi uusissa ruohonjuuritason liikkeissä Jämtlandissa. Tavoitteena on mobilisoida henkistä pääomaa ja organisoida ihmisiä kehittämään vahvoja yhteisöjä. Ronnbyn teoriapohjana on toimintateoria, jonka keskeisinä elementteinä ovat käytäntötieto, joka koostuu uusista kokemuksista, reflektioista sekä dialogista ja uudesta tiedosta. Artikkelissa kerrotaan myös kuinka yhteisöjen kehittäminen ja yhteisötyö tulivat osaksi sosiaalityön koulutusta Ruotsissa 1980-luvulla ja kuinka sen merkitys on vähentynyt 2000-luvulla sosiaalimenojen leikkausten ja individualismin korostumisen myötä. Norjalaiset Mary Alice Økland ja Kjell Henriksbø esittelevät artikkelissaan kahden esimerkin avulla yhteisötyön mahdollisuuksia. Ensimmäinen esimerkki on alhaalta ylöspäin lähtevä Bare Angst -projekti. Sen perustivat ahdistuksen kokeneet henkilöt tai heidän puolisonsa, jotka käynnistivät vertaisryhmiä, tukipuhelimen ja kohtaamispaikkoja. Bare Angst kuvaa prosessia, jossa yksittäisten henkilöiden vertaistuesta siirrytään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja tiedottamiseen. Ahdistusoireesta kerrottiin suurelle yleisölle mediassa yleisen tietämyksen lisäämiseksi sekä ammattilaisille palveluiden kehittämiseksi. Toinen esimerkki on naapuristoprojektista, Melkeplassenista, joka on paikallinen kaupunkiyhteisö Bergenissä. Projektin aloitteentekijänä oli paikallishallinto ja tavoitteena oli parantaa asukkaiden elinolosuhteita vuokraasuntoalueella 1990-luvun puolivälissä. Projektin vaikutuksia tutkittiin 10 vuotta myöhemmin. Keskeisimmät tulokset olivat asukkaiden sosiaalisten suhteiden tiivistyminen, mitä edesauttoi yhteisötalo, asukkaiden kohtaamispaikka. Ylhäältä alaspäin lähtevässä toimintamallissa ei saavutettu Arnsteinin (1969) osallisuuden rappusten ylintä, kahdeksatta askelmaa, joka on nimetty kansalaisten kontrolliksi, mutta asukkaiden uskottiin kokeneen osallisuuden tunnetta (kuudes porras). Ylimmille, kansalaisosallistumisen askelmille ei myöskään kiivetty alhaalta ylöspäin perustetussa Bare Angst -järjestössä. Järjestö päätettiin lakkauttaa huolimatta sen menestymisestä, sillä vapaaehtoistoimijoiden työmäärä kasvoi liikaa ja johtamistaitojen tarpeet oli laiminlöyty. Kirjan viimeisessä yhteenvetoartikkelissa Karna Lindén pohtii yhteisötyötä integraation tai muutoksen mahdollisuutena. Kirjan artikkeleiden perusteella pohjoismainen yhteisötyö on muuttunut kahdella tavalla: 1) julkisista pitkäkestoisista yhteisöpainottuneista toiminnoista lyhytkestoisiin projekteihin marginaalissa oleville ryhmille sekä 2) rakennesuuntautuneesta mobilisaatiosta yksilökeskeiseen kuntoutukseen ja integraatioon. Kirjan kirjoittajat antavat erilaisia merkityksiä ja toimintatapoja yhteisötyölle, mikä Lindénin mukaan johtaa uusiin kysymyksiin. Tuleeko yhdyskuntatyöntekijän (community worker) toimia asiakkaan

17 84 mobilisaatio-koordinaattorina ja välittäjänä, joka yhdistää valtion, markkinat ja kansalaisyhteiskunnan palvelut? Vai toimiiko yhdyskuntatyöntekijä henkilönä, joka edistää kansalaisten tietoisuutta ja kykyä toimia aktiivisesti yhteisöissä? Lindénin ja muiden kirjoittajien artikkeleissa painottuu vahva yhteisötyön tarkastelukulma pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja sosiaalityön näkökulmasta. Miltä yhteisötyö näyttäytyy, jos tarkastelukulmana olisi kansalaisyhteiskunta tai kirkon seurakunta- ja diakoniatyö? Diakonia-ammattikorkeakoulun englanninkielisen sosionomikoulutuksen painopistealueet ovat yhteisöjen kehittäminen (community development work) ja kansalaisten sekä palveluiden käyttäjien osallisuus (user participation). Harjoitteluohjauksissa ja opiskelijoiden kirjallisissa tehtävissä on herännyt useita kysymyksiä: Mitkä ovat yhteisötyön ja yhteisöllisten menetelmien mahdollisuudet sosiaalityössä ja sosiaalipalveluissa Suomessa, jossa palveluja jatkuvasti tehostetaan, yksityistetään ja kilpailutetaan? Onko yhteisötyö mahdollista vain järjestöissä, projekteissa ja diakoniatyössä? Minkälaiset sen mahdollisuudet ovat kunnallisessa sosiaalityössä? (ks. Hyväri & Nylund 2010). Yhteisötyön kysymykset ovat uudelleen herättäneet innostusta sosiaalityön tutkijoiden ja toimijoiden parissa myös Suomessa 2000-luvulla (Roivainen, Nylund, Korkiamäki & Raitakari 2008). Tästä kertovat Sosnetin, sosiaalityön yliopistokoulutuksen yksiköiden muodostama yhteistyöverkoston yhteisötyön erikoisalakoulutus, sosionomien ja diakonien koulutusohjelmat, erilaiset projektit ja koulutukset. Tiivis yhteistyö pohjoismaiden ja muiden kansainvälisten yhteisötyöverkostojen kanssa edesauttaa alan opetuksen ja tutkimuksen kehittämistä. luonnetta hierarkkisesti ohjatusta ammattilaisten työstä erilaisten projektien ja yhteistyökumppaneiden dialogeiksi, jotka eivät synny ilman haasteita ja pitkäjänteistä kehittämistä. Ronnby toteaa, että monitoimijamallit ovat kehittyneet sekä taloudellisesta pakosta että kansalaisten aktiivisuudesta. Tieto ei ole enää vain viranomaisten ja ammattilaisten hallussa, sillä kansalaisilla on yhä suuremmat mahdollisuudet itse hankkia tietoa. Tämä kehitys vaatii sosiaalityöntekijöiltä uudenlaisten roolien ja toimintamallien etsimistä. Esimerkiksi Tanskassa kunnan sosiaalityöntekijät ja muut julkisen sektorin työntekijät kokivat haasteelliseksi kansalaisten osallistamisen ja kansalaisjohtoisen dialogin. Kyse ei ollut vain menetelmän oppimisesta, vaan hierarkisista työyhteisöistä, joissa projekteja on perinteisesti suunniteltu työntekijälähtöisesti (Vincenti). Työntekijät kokivat silti dialogimenetelmän positiivisena mahdollisuutena eri toimijoiden kesken. Siihen vaaditaan kuitenkin mahdollistava (työ)ympäristö sekä paikallisella että kansallisella tasolla. Kirjallisuus Arnstein, Sherry R. (1969) A ladder of citizen participation. Journal of the American Planning Associations 35 (4), Hyväri, Susanna & Nylund, Marianne (2010) Yhteisöllisiä työmenetelmiä syrjäytymisen voittamisessa. Teoksessa Terhi Laine & Susanna Hyväri & Päivi Vuokila-Oikkonen (toim.) Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Tammi, Roivainen, Irene & Nylund, Marianne & Korkiamäki, Riikka & Raitakari Suvi (toim.) (2008) Yhteisöt ja sosiaalityö. Kansalaisen vai asiakkaan asialla. Jyväskylä: PS-Kustannus. Artikkeleissa on arvioitu, kuvattu ja tarkasteltu yhteisötyötä Pohjoismaiden muuttuvissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Useat kirjoittajat painottavat sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön muuttunutta