HELSINGIN YLIOPISTO OIKEUSTIETEELLINEN TIEDEKUNTA VALINTAKOE Oikeustieteellisen tiedekunnan valintakokeen arvosteluperusteet 2007

Transkriptio

1 HELSINGIN YLIOPISTO OIKEUSTIETEELLINEN TIEDEKUNTA VALINTAKOE Oikeustieteellisen tiedekunnan valintakokeen arvosteluperusteet 2007

2 2 Tehtävä 1 Henkivakuutukseen sovelletaan vakuutussopimuslain (myöhemmin VSL ) henkilövakuutusta koskevia säännöksiä. (Hemmo, s. 89) Vakuutussopimus tulee lähtökohtaisesti voimaan, kun vakuutuksenantaja on lähettänyt hyväksyvän vastauksen vakuutuksenottajan hakemukseen. (Hemmo, s. 93) VSL:n mukaan B Oy ei kuitenkaan saa hylätä henkivakuutushakemusta sillä perusteella, että A:n terveydentila on heikentynyt vakuutushakemuksen tekemisen jälkeen. Vakuutuksen hakija saa siten osittain suojaa jo vakuutushakemuksen jättämisajankohdasta lukien. (Hemmo, s ) Tapauksessa A:n terveydentilan selvittäminen on pitkälti vakuutuksenantajan vastuulla, koska VSL:n mukaan A:n on tullut antaa ennen vakuutuksen myöntämistä oikeat ja täydelliset tiedot B Oy:n esittämiin kysymyksiin, joilla voi olla merkitystä B Oy:n vastuun arvioimisen kannalta. A on toiminut sinänsä oikein, kun hän on oikaissut vääriksi tai puutteellisiksi havaitsemansa tiedot. (Hemmo, s. 91) A ei ole vakuutushakemuksen tekemisen yhteydessä ilmoittanut häntä vaivanneista päänsäryistä. Jos A:n tämän vuoksi katsotaan menetelleen tiedonantovelvollisuuttaan täyttäessään vilpillisesti (eli A on antanut tahallaan virheellistä tietoa saadakseen paremman vakuutuksen), vakuutussopimus ei sido vakuutuksenantajaa. Mikäli A:n menettelyä pidetään puolestaan on tahallisena (mutta ei vilpillisenä) tai huolimattomana (eikä kysymyksessä ole vain lievä huolimattomuus), ratkaisu pyritään perustamaan siihen, miten B Oy olisi toiminut, jos sen käytettävissä olisi ollut oikeat tiedot. Jos oikeat ja riittävät tiedot olisivat johtaneet siihen, että vakuutusta ei olisi lainkaan myönnetty, B Oy on vastuusta vapaa. Jos taas vakuutus olisi myönnetty ainoastaan tietyillä rajoitusehdoilla tai korkeammalla vakuutusmaksulla, vakuutuksenantajan vastuu määräytyy näiden ehtojen mukaan ja tätä vakuutusmaksua vastaavasti. Henkilövakuutuksissa tiedonantovirheiden yleisistä vaikutuksista voidaan kuitenkin poiketa, jos ne johtaisivat ilmeiseen kohtuuttomuuteen. (Hemmo, s. 92) Mikäli A:n ja B Oy:n välille katsotaan syntyneen vakuutussopimussuhde, B Oy saa irtisanoa vakuutuksen vain silloin, kun vakuutuksenantajalle on vakuutuksen myöntämisvaiheessa annettu vääriä tai puutteellisia tietoja, vakuutusehdoissa mainituissa erityisissä riskin arviointiin vaikuttavissa olosuhteissa on tapahtunut vaaraa lisäävä muutos tai vakuutusmaksu on laiminlyöty. Näissäkin tapauksissa irtisanomiseen liittyy vielä joukko irtisanomisperusteiden sisältöä täydentäviä lisäedellytyksiä. (Hemmo, s. 95) Tehtävä 2 Sivuviittaukset valintakoekirjoihin Mika Hemmo / Velvoiteoikeuden perusteet, 2007 ja Erkki Havansi / Oikeudenkäynti ja pakkotäytäntö, Tehtävä 2 oli oikeustapaus, jossa tuli esittää tapauksessa sovellettava oikeudellinen sääntö ja soveltaa sitä tehtävässä annettuihin tietoihin niin, että tuloksena on yksiselitteinen oikeudellisesti perusteltu vastaus kysyttyyn.

3 3 Tehtävässä A ja B olivat tehneet väitteen X:n antaman velan vanhentumisesta, joten vastauksessa oli selvitettävä X:n antaman velan vanhentumista, ennen kuin oli mahdollista vastata siihen, mikä suoritustuomion sisältö A:ta ja B:tä vastaan lain mukaan on. Oikea vastaus tämän osalta rakentuu seuraavista oikeudellisesti relevanteista osista. Vastauksessa oli selvitettävä lain mukaista vanhentumisaikaa, ja sitä, miten vanhentumisajan kuluminen lasketaan. Oikean vastauksen kannalta oli myös tärkeää tuntea velan vanhentumisen oikeusvaikutus, ja sen merkitys suhteessa suoritustuomion sisältöön. Sovellettava sääntely tältä osin on seuraava: Vanhentumislain mukainen yleinen vanhentumisaika on kolme vuotta. Mikäli eräpäivä on sovittu etukäteen, vanhentumisaika alkaa kulua eräpäivästä. (Hemmo s. 109) Velan pääoman lyhennykset vanhenevat itsenäisesti, jolloin aikaisemmin erääntyneet osasuoritukset voivat olla vanhentuneita, mutta myöhemmin erääntyneet yhä perimiskelpoisia. (Hemmo s. 111) Vanhentumisen tapahduttua velallinen ei ole velvollinen suorittamaan velkaa eikä häntä vastaan voida saada velkaan perustuvaa suoritustuomiota. (Hemmo s. 111) Vastauksessa täytyi esittää yksiselitteisesti lain mukainen yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika ja se, että vanhentuminen alkaa kulua nimenomaan eräpäivästä, josta tapauksessa oli sovittu. Vastauksessa täytyi tuoda selvästi ilmi myös se, että velan eri aikoina erääntyvät osasuoritukset vanhenevat itsenäisesti, minkä seurauksena yhdellä kertaa annettu yksi velka vanhenee eri aikoina. Tapauksessa velka erääntyi kahdessa eri erässä, joten tämä sääntely oli keskeistä tapauksen kannalta. Tämän jälkeen vastauksessa tuli tehdä selkoa velan vanhentumisen katkaisemisesta, jonka seurauksena saattoi todeta, oliko velka, ja miltä osin, vanhentunut. Sovellettava sääntely tältä osin on seuraava: Velan vanhentumisajan voi katkaista joko vapaamuotoisin toimenpitein esim. velkojan esittämä suoritusvaatimus tai oikeudellisin toimenpitein esim. velkaa koskevan kanteen vireillepanolla. (Hemmo s ) Mikäli velalla on useita velallisia, arvioidaan vanhentumisaikaa erikseen kunkin velallisen osalta. Samoin vanhentuminen on katkaistava erikseen kutakin velallista kohtaan. (Hemmo s. 111) Vastauksessa täytyi todeta yksiselitteisesti oliko X:n antaman velan vanhentuminen tapauksessa katkaistu, sekä milloin ja miten vanhentumisen katkaisu oli tapahtunut. Oikean vastauksen kannalta oli erittäin tärkeää huomata se, että kun velalla on useita velallisia (A ja B), velan vanhentumista ja sen katkaisua arvioidaan erikseen suhteessa velkojaan. Kun näitä säännöksiä sovelsi tapaukseen, selvisi mikä osa velasta, ja millä perusteilla, oli yhä voimassa.

4 Tässä vaiheessa sanottua sääntelyä soveltamalla tuli olla selvillä, että velan ensimmäinen, erääntynyt erä oli vanhentunut, koska velkojan ensimmäinen vapaamuotoinen katkaisutoimi, eli X:n soitto A:lle velan maksuvaatimuksesta oli tapahtunut yli kolme vuotta siitä, kun tämä erä velasta erääntyi. Velka oli tältä osin vanhentunut molempien velallisten osalta, kun mitään maksuvaatimusta B:lle ei edes esitetty. Tämä maksuvaatimus katkaisi kuitenkin velan toisen erän, erääntyneen, eli vanhentuvan velkaerän vanhentumisen, koska kolmea vuotta ei vielä ollut kulunut sen erääntymisestä. Kun X:n maksuvaatimus kuitenkin tapahtui vain A:ta kohtaan, toisen erän vanhentumisen katkaisu tapahtui tuolloin vain A:n osalta. Kun X pani kanteen velasta käräjäoikeudessa vireille A:ta ja B:tä vastaan , tapahtui oikeudellinen velan vanhentumisen katkaisutoimi, jolloin velan vanhentuminen katkesi jälleen. Kun velan vanhentumisen katkaisutoimia B:tä kohtaan ei ollut aiemmin tapahtunut, ja kanne tuli vireille , eli yli kolme vuotta tapahtuneesta erääntymisestä, velan toinenkin erä oli vanhentunut B:n osalta oikeudellisen katkaisutoimen tapahtuessa Näin ollen ainoastaan velan myöhemmin ( ) erääntynyt euron erä ei ole vanhentunut suhteessa velalliseen A. Tehtävän ratkaisun kannalta tämä keskeinen osio oli yhteensä kuuden (6) pisteen arvoinen. Pistehyvityksen saaminen edellytti oikean säännöksen esittämistä ja sen soveltamista tapaukseen ilman, että vastaus oli joltain osin ristiriitainen. Usealla valintakokeessa vastanneella oli vaikeuksia määritellä sovellettavaa vanhentumisaikaa, ja ennen kaikkea sitä, miten velka tapauksessa lain mukaan vanhentuu. Moni ei havainnut sitä tehtävän kannalta erittäin keskeistä seikkaa, että velka oli kokonaan vanhentunut suhteessa velalliseen B. Tämän havaitsematta jääminen johti käytännössä siihen, että vastaus velan vanhentumista käsittelevältä osin oli kokonaisuudessaan väärin. 4 Koska tapauksessa oli kyse velasta, josta velalliset olivat yhteisvastuussa, ja se oli vanhentunut suhteessa toiseen velallisista, oli tämän jälkeen selvitettävä velan vanhentumisen oikeusvaikutuksia yhteisvastuun piiriin kuluvan velan osalta. Sovellettava sääntely tältä osin on seuraava: Jos velallisten yhteisvastuun piiriin kuuluva velka on vanhentunut jonkin velallisen osalta, vastaa kukin jäljelle jäänyt velallinen velkojalle vain oman osuutensa suorittamisesta. (Hemmo s ) Sanotut osuudet määräytyvät pääluvun mukaan, ellei muusta ole sovittu. (Hemmo s. 112) Vastauksessa tuli esittää soveltuva sääntely, ja seuraus siitä, että A:ta kohden voimassa oleva velan erä oli vanhentunut B:n osalta. Mikäli tätä ei tehnyt, vastaus siihen, mikä osa velasta oli velvollisuus suorittaa X:lle, ja josta suoritustuomio annetaan, ei voinut olla oikein. Lopputulos siitä, mistä velalliset vastaavat, ja suoritustuomio voidaan antaa, on todetun sääntelyn perusteella se, että vain A vastaa X:ää kohtaan omasta osuudestaan hänen osalta vanhentumattomasta euron velkaerästä. Kun muusta ei ole sovittu, A:n osuus tästä erästä velkaa määräytyy velallisten pääluvun mukaan. Näin ollen A on vastuussa tästä velkaerästä X:lle pääluvun, eli 1/2, mukaisesta määrästä ( ).

5 5 Tämä tehtävän osa, eli lopputulos vanhentumista koskevan sääntelyn oikeasta soveltamisesta, oli kahden (2) pisteen arvoinen. Pistehyvityksen saaminen edellytti oikean säännöksen esittämistä ja sen soveltamista tapaukseen ilman ristiriitaista lopputulosta. Mikäli edellä todetun mukaisesti ei ollut havainnut sitä, että velka oli kokonaan vanhentunut suhteessa B:hen, oikeaan lopputulokseen tehtävässä ei voinut päästä. Kun suoritustuomion sisältö oli selvitetty edellä kerrotuin tavoin, vastauksessa tuli vielä ottaa kantaa siihen, voitiinko arvo-osuuksien osalta tehdä ulosmittauspäätös, vaikka suoritustuomiosta oli valitettu hovioikeuteen, eli se oli vailla lain voimaa. Lisäksi tuli todeta, mitä ulosottotoimia ennen tuomion lainvoimaistumista ulosmittauspäätöksen tekemisestä tai sen tekemättä jättämisestä seuraisi. Sovellettava sääntely tältä osin on seuraava: Ulosmittaus voi alkaa, vaikka ulosottoperusteena oleva tuomio vielä olisi lainvoimaa vailla. Jos valitus hovioikeuteen on vireillä, saa ulosmittaus edetä kohteen yksilöivään ulosmittauspäätökseen ja ulosmittauspäätöksen kohdeomaisuutta koskevaan varmistustoimeen asti, mutta ei pidemmälle. (Havansi s. 199 ja 201) Ulosottomiehen on toimeenpantava ulosmittauspäätöksessä yksilöityyn objektiin kohdistuva varmistustoimi, joka on erilainen erityyppisten omaisuuslajien kohdalla: arvo-osuuksien ulosmittauksesta arvo-osuus rekisterin pitäjälle tehtävä virallisilmoitus ja tämän kirjaaminen velallisen arvo-osuustilille. (Havansi s. 205) Vastauksessa edellytettiin, että siinä todetaan nimenomaan se, että ulosmittauspäätös on lain mukaan mahdollista tehdä, vaikka tuomio ulosottoperusteena on vailla lainvoimaa. Tehtävässä kysyttiin siis vain tämän ulosmittausmenettelyn vaiheen eli ulosmittauspäätöksen mahdollisuutta. Lisäksi tehtävässä kysyttiin sitä, mitä toimia tästä, nyttemmin siis myönteiseksi todetusta, ulosmittauspäätöksestä ulosotossa seuraa. Tältä osin tuli todeta ulosottomiehen velvollisuutena olevan ennen tuomion lainvoimaistumista ulosotto-oikeudellisen varmistustoimen teko, mitä tuli soveltaa tapauksessa ulosmitattaviin velallisen A arvo-osuuksiin. Sääntelyä tapaukseen soveltamalla vastaus tähän ulosottoa käsittelevään kysymyksen osaan on siten se, että vaikka tapauksessa ulosottoperusteena oleva tuomio on vailla lainvoimaa, ulosmittauspäätös ja sitä seuraava varmistustoimi voidaan ja pitääkin tehdä. Ulosmittauspäätöksen lisäksi ulosotossa ulosottomies tekee siten varmistustoimena virallisilmoitus arvo-osuus-rekisterin pitäjälle A:n arvo-osuuksien ulosmittaamisesta, mikä kirjataan A:n arvo-osuustilille. Tämä ulosmittausta koskettava kysymyksen osa oli kokonaisuudessaan kahden (2) pisteen arvoinen. Pistehyvityksen saaminen edellytti, että toi selvästi esille nimenomaan ulosmittauspäätöksen sallittavuuden. Valintakoekirjassa on selvästi esitetty ulosoton kulku (Havansi s ), missä ulosmittauspäätös eräänä vaiheena tuodaan selvästi ilmi. Epämääräiset toteamukset ulosotto voidaan aloittaa, velallisen omaisuutta voidaan etsiä, ulosottomies voi tutkia asiaa, ulosottomies voi pyytää maksua eivät ole vastaus kysyttyyn, eikä niistä voi saada pistehyvitystä. Varsin moni selosti koko ulosmittaustoimituksen kulkua laajasti ennen ja jälkeen ulosmittauspäätöksen, mutta tehtävässä ei tätä kysytty; kysyttiin ainoastaan voidaanko ulosmittauspäätös tehdä, ja mitä siitä ulosotossa seuraa kun tuomio on vielä vailla lain voimaa. Vastaukselta edellytettiin tarkkuutta myös siten, että jatkotoimena tuli mainita nimenomaan varmistustoimi, joka tässä tapauksessa oli ainoa laillinen seuraus ulosotossa ulosmittauspäätöksestä.

6 6 Todettuun perustuva mallivastaus (max. 10 pistettä): Vanhentumislain mukainen yleinen vanhentumisaika on 3 vuotta, joka alkaa kulua velan eräpäivästä, kun siitä on etukäteen sovittu. Velan pääoman lyhennykset vanhentuvat itsenäisesti, joten osasuoritukset vanhentuvat eri aikoina. Vanhentuminen katkeaa vapaamuotoisesti velkojan suoritusvaatimuksella tai oikeudellisesti velkaa koskevan kanteen vireillepanolla. Kun velalla on useita velallisia, arvioidaan vanhentumisaikaa erikseen kunkin velallisen osalta. Vanhentuminen on katkaistava erikseen kutakin velallista kohtaan. Velan erääntynyt erä oli vanhentunut, koska velkojan katkaisutoimi, eli X:n soitto A:lle velan maksuvaatimuksesta oli tapahtunut yli 3 vuotta siitä, kun tämä erä velasta erääntyi. Tämä X:n maksuvaatimus katkaisi velan toisen erän, erääntyneen, vanhentumisen, koska kolmea vuotta ei ollut kulunut sen erääntymisestä. Kun X:n maksuvaatimus tapahtui vain A:ta kohtaan, toisen erän vanhentumisen katkaisukin tapahtui vain A:ta kohtaan. Kun X pani kanteen velasta käräjäoikeudessa vireille A:ta ja B:tä vastaan tapahtui oikeudellinen velan vanhentumisen katkaisu. Kun velan vanhentumisen katkaisutoimia B:tä kohtaan ei aiemmin tehty, ja kanne tuli vireille , eli yli 3 vuotta toisen erän erääntymisestä, velka on kokonaan vanhentunut B:n osalta. Näin olleen vain suhteessa A:han erääntynyt erä ei ole vanhentunut. Mikäli velallisten yhteisvastuun piiriin kuuluva velka vanhentuu jonkun velallisen osalta, vastaa kukin jäljelle jäänyt velallinen vain pääluvun mukaisesta osasta, jos muuta ei sovittu. Kun mainittu viimeinen erä vanheni suhteessa B:hen, vastaa A tästä vain osaltaan pääluvun mukaan. Koska vanhentuneesta velasta ei voi saada suoritustuomiota, suoritustuomiossa A määrätään maksamaan erääntyneestä erästä X:lle pääluvun mukainen osa ( ). Vaikka ulosottoperusteena oleva tuomio on vailla lainvoimaa, ulosmittauspäätös ja sitä seuraava varmistustoimi voidaan tehdä. Ulosmittauspäätös A:n arvo-osuuksien ulosmittaamisesta voidaan tapauksessa tehdä, mistä ulosottomiehen on tehtävä varmistustoimena virallisilmoitus arvoosuus-rekisterin pitäjälle, mikä kirjataan A:n arvo-osuustilille. Tehtävä 3 Sivuviittaukset valintakoekirjaan Erkki Havansi, oikeudenkäynti ja pakkotäytäntö, Helsinki 2007 A. Tuomioistuimessa asiaa koskeva prosessinedellytys on, että asiasta ei ole tehty välityssopimusta. Tämä on dispositiivinen prosessinedellytys, jota tuomioistuin ei viran puolesta ota huomioon. Vastaajan halutessa vedota siihen, siitä on tehtävä prosessiväite ensivastauksessa, kuten vastauskirjelmässä. Muutoin prosessiväite jätetään tutkimatta. B:n vasta pääkäsittelyssä tekemä prosessiväite jätetään liian myöhään tehtynä tutkimatta, joten pääkäsittelyn jatkumiselle käräjäoikeudessa on edellytykset. (s ) B. Tavaroiden huono laatu on eri oikeustosiseikka, kuin mihin B on jo vedonnut vastustaessaan kannetta (tavaroita ei ole toimitettu). Siviiliprosessissa väittämistaakka on asianosaiskohtainen, joten tuomioistuin ei viran puolesta ota huomioon asianosaiselle edullista oikeustosiseikkaa vaatimuksen tueksi, jos asianosainen itse ei pääkäsittelyssä ole tuekseen siihen vedonnut. B itse ei vedonnut kyseiseen oikeustosiseikkaan pääkäsittelyssä, joten tuomioistuin ei voi ottaa sitä huomioon B:n hyväksi. (s. 93, 97, 100)

7 7 C. Todistustosiseikoista asianosaisilla ei ole vetoamis- eli väittämistaakkaa, vaan tuomioistuin ottaa huomioon oikeudenkäyntiaineistosta ilmenevät oikeustosiseikkoja todistavat todistefaktat (B oli vedonnut siihen asiakirjan todistavaan oikeustosiseikkaan, että puolia tavaroista ei ole toimitettu). Tuomiossa voidaan ottaa huomioon vain laillinen oikeudenkäyntiaineisto. Todisteista tulee laillista oikeudenkäyntiaineistoa vasta, kun ne esitetään valmistelun jälkeen uudelleen pääkäsittelyssä. Kun A ei esittänyt asiakirjaa pääkäsittelyssä, se ei ole laillista oikeudenkäyntiaineistoa. Asiakirjan sisältöä ei tuomiossa voi ottaa huomioon B:n tueksi. (s. 101, 103) D. Pääkäsittelyssä asianosainen ei saa enää vedota uuteen todisteeseen, sillä kaikki todisteet on tullut ilmoittaa viimeistään valmistelun istunnossa. Tämä uuden todistusaineiston prekluusio on pääkäsittelyssä voimassa suoraan lain nojalla. Kun B ilmoittaa todistaja H:sta vasta pääkäsittelyssä, ei H:n kuuleminen todistajana ole mahdollista. (s. 92, 99, 103) Tehtävä 4 (a) Tuomioistuin voi määrätä vastaajalle puolustajan, jos se katsoo, ettei vastaaja muutoin kykene puolustautumaan riittävän hyvin eikä tämä ole jo hankkinut kelvollista avustajaa. Oikeus puolustautua ilman avustajaa ei siis ole ehdoton. (s. 152) Puolustajaa määrättäessä vastaajan oma toivomus voidaan ottaa huomioon. Määräys perustuu kuitenkin tuomioistuimen harkintaan, joten ehdotonta oikeutta valita puolustaja ei ole. Lisäksi ROL:n tarkoittaman puolustajan tulee yleensä olla joko julkinen oikeusavustaja tai asianajaja. Tapauksessa kuvatuissa olosuhteissa ainakin Veijo täyttää tämän edellytyksen. (s. 152) (b) Syyttäjä voi käräjäoikeuden pääkäsittelyssä laajentaa syytteen käsittämään myös jonkin muun teon kuin mikä sisältyy alkuperäiseen teonkuvaukseen. Edellytyksenä on, että käräjäoikeus katsoo sen soveliaaksi esitettävään selvitykseen ja muihin seikkoihin nähden. Harkintaan vaikuttaa mm. se, aiheutuisiko laajentamisesta tarvetta lykätä pääkäsittelyä. (s ) Lisäksi Euroopan ihmisoikeussopimus edellyttää, että vastaajalle jää riittävästi mahdollisuuksia valmistella puolustustaan. (s. 148) (c) Ratkaisua ei voida muutoksenhaun yhteydessä muuttaa valittajan vahingoksi, jos ainoastaan toinen osapuoli (rikosasiassa vastaaja) valittaa tuomiosta. Syyttäjän valittaessa vastaajan ohella tuomio toisin sanoen voisi koventua. (Reformatio in pejus kielto) Kielto ei sovellu, jos syyttäjä tekee ns. vastavalituksen. Vastavalitukseen syyttäjä voi lisäksi liittää omiakin vaatimuksia. (s ) Määräaika vastavalitukselle on kaksi viikkoa (varsinaisen) valitusajan päättymisestä, joten vastavalituksella on mahdollista reagoida valitukseen. Vastavalitus kylläkin raukeaisi, jos Pekka peruuttaisi oman valituksensa. (s. 184) (d) Jos ratkaisu hovioikeuden mielestä riippuu käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uskottavuudesta, on hovioikeudessa järjestettävä suullinen käsittely eli pääkäsittely. Samoin on tehtävä, jos Pekka kyseenalaistaa käräjäoikeudessa esitetyn suullisen todistelun uskottavuuden ja vaatii valituksessaan tällä perusteella pääkäsittelyä. Tällöin juttua ei myöskään voida seuloa. (s )

8 8 (e) Rikosasiassa ei uuden todistusaineiston esittämistä ole rajoitettu (esimerkiksi prekluusiosäännöin). Esteitä uuden todisteen esittämiselle ei siis ole. (s. 184) Tehtävä 5 Yleistä Tehtävässä 5 hakijan tuli ottaa kantaa kymmenen väittämän oikeellisuuteen koetilaisuudessa jaetun aineiston perusteella. Näin laajaan aineistoon perustuvaa tehtävää ei oikeustieteellisen tiedekunnan valintakokeessa ole aiemmin ollut. Hieman lyhyempiä aineistoja on kyllä käytetty kahtena aiempana vuonna, ja itse asiassa perinteistä oikeustapaustehtävääkin voidaan pitää aineistotehtävänä siinä mielessä, että vastaaja joutuu soveltamaan tietojaan vasta koetilanteessa saatavaan tapahtumakuvaukseen. Tehtävän 5 aineistona oli Mika Hemmon 13-sivuinen artikkeli Välimiehen vahingonkorvausvastuu. Teksti sopi tämänvuotisen valintakokeen aineistoksi hyvin, koska artikkelin sujuva ymmärtäminen käytännössä vaati perustietoja kahdesta valintakoetta varten luetusta aihepiiristä, välimiesmenettelyyn liittyvästä prosessinormistosta ja vahingonkorvausoikeudesta. Aihepiirejä tuntemattoman olisi vaikea hahmottaa esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuin varallisuusvahinko, tuottamusedellytys ja välitystuomion kumoaminen. Lisäksi artikkeli oli aiheensa ja julkaisuajankohtansa (2000) puolesta sellainen, ettei kenenkään valintakokeeseen valmistautuvan voi olettaa ennalta tunteneen artikkelia tai siinä käsiteltyjä kysymyksiä ainakaan niin tarkasti, että etukäteistiedoilla voisi olla merkitystä tehtävään vastattaessa. Tehtävän tarkoituksena oli mitata vastaajan kykyä omaksua syventävää tietoa jo tuntemastaan aihepiiristä ja muodostaa tekstistä hyvä kokonaiskuva verrattain lyhyessä ajassa. Väittämät pyrittiin muokkaamaan sellaisiksi, että niiden oikeellisuuden punninta vaatisi pikemmin laajojen kokonaisuuksien ymmärtämistä kuin yksittäisten kannanottojen löytämistä tekstistä. Väittämien oikeellisuutta arvioitaessa oli pidettävä mielessä, että vastausvaihtoehtoina olivat pikemmin pitää kuin ei pidä paikkaansa tai pikemmin ei pidä kuin pitää paikkansa eikä esimerkiksi oikein ja väärin. Vaikka yksittäistä väittämää arvioitaessa olisi kummallekin vastausvaihtoehdoille sinänsä ollut esitettävissä perusteita, hakijan odotettiin valitsevan vaihtoehdoista paremmin oikeaan osuvan. Tehtävän väittämät joka tapauksessa muokattiin sellaiseksi, että jompikumpi vastausvaihtoehdoista muodostui varsin selvästi ensisijaiseksi. Väittämien oikeellisuus ja perusteet 1. Välimiesmenettelyyn liittyvät vahinkoriskit ovat enimmäkseen sellaisia, joissa mahdollinen vahinko olisi lajiltaan varallisuusvahinkoa. Väittämä pitää selvästi paikkansa. Välimiesmenettelyyn liittyvien vahinkojen sisältöä sivutaan muun muassa kirjoituksen sivuilla 398, 400 ja 401. Sivulla 398 todetaan, että mahdollisiin vahinkoihin kuuluvat ennen kaikkea tarpeettomiksi käyneet oikeudenkäyntikustannukset, mutta keskustelun kohteeksi voidaan ottaa myös prosessin kohteena olevien arvojen menettäminen. Sellaisen vastaaja, joka tuntee varallisuusvahingon käsitteen, saattoi vastata väittämään 1 jo edellä mainitun toteamuksen perusteella. Joka tapauksessa kannan tueksi voidaan lisäksi mainita sivun 398 toteamus esinevahingonkin aiheutuminen on teoriassa mahdollista, jos välimiehen hallussa on todistelutarkoituksessa hänelle luovutettua omaisuutta. Toteamus viittaa selvästi siihen, että välimiesmenettelyn vahinkoriskit liittyvät nimenomaan aineettomiin varallisuusarvoihin korvauskelpoisten henkilövahinkojen aiheutumista on vaikea edes kuvitella. Esitetyn kannan tu-

9 9 eksi puhuu myös sivun 400 maininta varallisuusvahinkojen rajoitettua korvaamista olisi joka tapauksessa vaikea puoltaa tällaisessa vastuutilanteessa, jossa vastuuvelvolliselle on ilmeistä, että hänen toimintansa perustaa nimenomaan taloudellisen vahingon riskin. 2. Kirjoittaja suhtautuu epäillen ajattelutapaan, jonka mukaan välimiesmenettely voitaisiin ymmärtää kaupalliseksi riidanratkaisupalveluksi ja voitaisiin arvioida välimiehen vastuuta asianosaisten menettelyyn kohdistamien odotusten näkökulmasta. Tekstin kokonaisuuden perusteella on varsin helppo todeta, ettei väittämä pidä paikkaansa. Ehkä suorimmin väittämää vastaan puhuu sivun 401 päätelmä tiivistäen välimiestehtävän ensisijaisena tarkoituksena voidaan pitää lopullisen, osapuolia sitovan ja täytäntöönpanokelpoisen lainkäyttöratkaisun tuottamista. Välimiehen suorite on tämän mukaan konfliktinratkaisupalvelu, joka tulee toteuttaa objektiivisuusvaatimuksen eri ulottuvuudet täyttäen. Samaan suuntaan puhuu sivun 400 toteamus toisaalta tehtävän sopimusmuotoisuutta painotettaessa vedotaan siihen, että välitystehtävä ei olennaisesti eroa muiden kaupallisten asiantuntijapalvelujen tarjoamisesta ja että välimiehenä toimiva henkilö saattaa harjoittaa hyvinkin säännöllistä välimiespalvelujen tarjontaa. Väittämän 2 oikeellisuuden arviointia tosin vaikeutti hieman se, että kirjoittaja tuo joissakin yhteyksissä esiin myös sellaisia näkökohtia ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjä ajatuksia, jotka painottavat välimiestehtävän lakiperusteisuutta ja yhteyttä valtion tuomioistuinlaitokseen. Olennaista kuitenkin on, että kirjoittajan omassa tarkastelutavassa korostuvat välimiestoiminnan sopimusoikeudelliset piirteet ja asianosaisten menettelyyn kohdistamat odotukset. Esimerkkeinä voidaan mainita seuraavat pohdinnat sivuilla 405, 406 ja 408: Erityisesti siviilioikeudellinen tarkastelutapa tukee käsitystä, jonka mukaan välimiesmenettelyyn ryhdyttäessä asianosaisten tarkoituksena on saada välimiehiltä korvausta vastaan lopullinen ja täytäntöönpanokelpoinen ratkaisu oikeusriitaansa. Jos mitättömyys- tai kumoamisperusteen poistaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen, välimiesmenettelyn keskeiset tavoitteet ovat jääneet saavuttamatta. Sikäli kuin tämä johtuu välimiesten tuottamuksesta, heidän korvausvastuutaan voidaan pitää mahdollisena senkin vuoksi, että asianosaisille aiheutuvan vahingon laatu ja syntytapa samoin kuin usein sen pääasiallinen suuruus on ollut välimiesten ennalta arvattavissa. Välitystuomion mitättömyys- ja kumoamisperusteiden mitoittaminen sisältää tietoisen valinnan sen suhteen, miten tuomion lopullisuuteen liittyviä nopeus- ja oikeusrauhanäkökohtia painotetaan suhteessa aineellisesti oikean tuloksen tavoitteluun. Jos välimiesoikeuden asettaminen ja prosessimenettely on tapahtunut asianmukaisesti, pääpaino annetaan tuomion pysyvyyttä puoltaville perusteille. Materiaalisesti oikeaan tulokseen ei tämän vuoksi pyritä kaikin keinoin. Muut vaihtoehdot olisivat lisäksi haitallisia nopeahkoa ja lopullista konfliktinratkaisua koskevan tavoitteen kanssa. Joitakin hakijoita saattoi väittämän 2 arvioinnissa johtaa harhaan sivun 399 tarkastelu, jossa kirjoittaja arvioi mahdollisuutta rinnastaa välimiehen tehtävä aineettomiin asiantuntijapalveluihin: Toimitsijamiesanalogian modernimpi muoto olisi rinnastus aineettomiin asiantuntijapalveluihin, kuten asianajoon, tilintarkastukseen ja erilaisiin konsulttitehtäviin. Tämä lähtökohta saattaakin antaa jonkinasteista tukea välimiehen vastuun arvioimiselle, mutta sitä ei

10 10 voitane pitää kovin pitkälle johtavana. Välimiestehtävällä on keskeisiä em. työsuorituksista poikkeavia ominaispiirteitä, ennen kaikkea täytäntöönpanokelpoisen, osapuolia sitovan lainkäyttöratkaisun antaminen, mutta myös välimiestehtävän erityinen lakiin perustuva status. Välimiehen korostettu puoluettomuusvaatimus saa myös aikaan eroja verrattuna sellaisiin toimeksiantotehtäviin, joissa toimeksisaaja suorittaa työnsä toimeksiantajan ohjeiden mukaisesti ja tämän intressejä edistäen. Yllä oleva pohdinta ei kuitenkaan sisällä kannanottoa sen suhteen, voidaanko välimiesmenettely ymmärtää kaupalliseksi riidanratkaisupalveluksi. Tekstistä käy ilmi ainoastaan se sinänsä tärkeä seikka, ettei välimiehen vastuuta voida suoraan rinnastaa tavanomaiseen asiantuntijavastuuseen, vaan välimiehen vastuuta arvioitaessa on otettava huomioon tehtävän erityispiirteet. 3. Asianosaisen mahdollisuus esittää välimiestä kohtaan vaatimuksia sopimusoikeudellisen vahingonkorvausnormiston perusteella riippuu olennaisesti siitä, onko asianosainen itse ollut nimeämässä vahinkoa aiheuttanutta välimiestä tehtäväänsä. Tekstistä ei saa tukea ajatukselle, että välimiehen nimeämistavalla olisi vaikutusta sopimusoikeudellisen vastuunormiston soveltumiseen. Väite 3 ei siis pidä paikkaansa. Eri nimeämistapoja kyllä tarkastellaan sivulla 400, mutta sivulla 401 päädytään seuraavaan päätelmiin, joiden yhteydessä nimeämistavan vaikutusta ei tuoda esiin mitenkään: Kun sopimusperusteisen vastuun käyttöala on tunnetulla tavalla yleisesti laajentunut, näyttää olevan aihetta puoltaa välimiehen ja asianosaisten välisen oikeussuhteen arviointia sopimusoikeudellisten sääntöjen perusteella. Sopimusoikeudellisten sääntöjen soveltaminenhan ei ole mitenkään sidottu siihen, säännelläänkö oikeussuhteen sisältöä sopimusteitse, kunhan osapuolten välisen suhteen reaaliluonne muuten tekee sopimusnormiston käytön perustelluksi. 4. Välimiesoikeuden puheenjohtajaan kohdistuu selvästi suurempi vastuuriski kuin muihin välimiesoikeuden jäseniin, koska puheenjohtaja vastaa paitsi omasta myös muiden jäsenten toiminnasta. Väittämä on virheellinen. Tekstissä ei mitenkään viitata siihen, että välimiesoikeuden puheenjohtaja olisi isännänvastuuta muistuttavalla tavalla vastuussa muista välimiehistä. Lisäksi puheenjohtajan muita jäseniä laajempaa vastuuta vastaan puhuvat sivuilla 404 ja 405 esitetyt seuraavat kannanotot: Useammasta henkilöstä koostuvan välimiesoikeuden osalta on myös selvää, että välimies ei voi vastata viivytyksestä, joka johtuu välimiesoikeuden toisen jäsenen menettelystä. Välimiesoikeuden puheenjohtajalta tosin voidaan edellyttää pyrkimystä välimiesoikeuden toiminnan tehokkaaseen järjestämiseen. Puheenjohtajan toiseen välimieheen kohdistuvat pakkokeinot ovat kuitenkin vähäiset, eikä hän siten välttämättä kykene estämään toisen laiminlyöntien vaikutusta. Välimiehen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolinen kumoamisperuste on vähintäänkin se, että välimieskollega on ollut muiden välimiesten ja asianosaisen tietämättä esteellinen ja asianosainen on saanut tästä tiedon välitystuomion antamisen jälkeen. Välitystuomion mahdollinen kumoaminen ei tällöin vaikuttane niiden välimiesten palkkio-oikeuteen, jotka eivät ole tienneet välimieskumppaninsa esteellisyydestä, eikä korvausvastuu luonnollisestikaan tule kysymykseen tuottamuksen puuttuessa.

11 11 5. Keskeisin syy sille, että välimies ei kovin helposti voi joutua vastuuseen menettelyn viivästymisestä, on se, että viivästymisestä ei juuri voi aiheutua taloudellisesti mitattavaa vahinkoa asianosaisille. Väittämä on virheellinen. Kirjoituksen sivuilla tuodaan esiin, että välimiehen vastuuta viivästyksestä rajoittaa ennen kaikkea se, että monessa tilanteessa välimiehen mahdollisuudet estää menettelyn viivästyminen ovat vähäiset. Sivulla 404 todetaan, että ongelmana viivästysvastuun kannalta on nimenomaan se, että menettelyn hidas eteneminen johtuu usein muusta kuin välimiehen toiminnasta. Toisaalta viivästykseen liittyvä vahinkoriski tuodaan esiin nimenomaisesti: Viivästystapauksissa tarpeettomiksi käyneiden kulujen vahinkoluonne on ilmeinen, jos ajallisesti rajoitettu välimiesoikeuden mandaatti lakkaa, eivätkä osapuolet sovi menettelyn jatkamisesta. Joissakin tapauksissa välimiesoikeuden toimivallan lakkaaminen saattaa johtaa prosessin kohteena olevan saatavan vanhentumiseen tai muuhun aikamääreestä johtuvaan oikeudenmenetykseen. 6. Tilanteessa, jossa välitystuomio on mitätön tai se tulee kumotuksi, välimiehen vastuun syntymismahdollisuutta kaventaa merkittävästi vahingonkorvausoikeudellinen tuottamusedellytys. Väittämä pitää paikkaansa. Tuottamusedellytyksen vastuuta rajaava vaikutus tuodaan selvästi esiin sivujen perusteellisissa pohdinnoissa: Jos mitättömyys- tai kumoamisperusteen poistaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen, välimiesmenettelyn keskeiset tavoitteet ovat jääneet saavuttamatta. Sikäli kuin tämä johtuu välimiesten tuottamuksesta, heidän korvausvastuutaan voidaan pitää mahdollisena senkin vuoksi, että asianosaisille aiheutuvan vahingon laatu ja syntytapa samoin kuin usein sen pääasiallinen suuruus on ollut välimiesten ennalta arvattavissa. Keskeiseksi nousee kuitenkin kysymys välimiehiin kohdistuvan tuottamusarvioinnin sisällöstä. Ratkaisijalla olevan harkintavallan vuoksi on hyvinkin mahdollista, että välitystuomio kumotaan esimerkiksi välimiehen esteellisyyden vuoksi, mutta välimiesoikeuden esteellisyysasiassa tekemää ratkaisua, jolla esteellisyysväite on hylätty, ei pidetä välimiesten tuottamusta osoittavana. Vaikka yleisen tuomioistuimen tekemä esteellisyyssäännöksen soveltaminen jääkin tällöin lopulliseksi, välimiesten menettelyn tuottamuksellisuutta arvioitaessa hyväksytään laajempi lopputulosten skaala. Välimiesoikeuden toimintaa arvotetaan tällöin eri tavoin otettaessa kantaa siihen, pidetäänkö välitystuomio voimassa, ja siihen, katsotaanko välimiesten laiminlyöneen velvollisuuksiaan vastuun perustavalla tavalla. Säännöspohjan tietty tulkinnanvaraisuus ja oikeuskäytännön käymistila vaikuttavat osaltaan siihen, että kohtuullisen laajaa ratkaisuvaihtoehtojen alaa on tuottamusarvioinnissa aihetta pitää hyväksyttävänä. Esteellisyyskysymyksessä tehtyä ratkaisua ei sanotun vuoksi voitane kovinkaan helposti pitää sillä tavoin tuottamuksellisena, että välimiesten vastuu tulisi kysymykseen. Esitetyt esteellisyyttä koskevat ajatuskulut voitaneen pääosin ulottaa muihinkin virhetilanteisiin, joissa välitystuomio käy mitättömäksi tai tulee kumotuksi.

12 12 7. Kirjoittajan mukaan kansainväliset vertailukohdat on tärkeää ottaa huomioon arvioitaessa välimiehen vahingonkorvausvastuuta Suomen oikeudessa. Väite pitää paikkansa. Kirjoittaja tuo kansainvälisen vertailun tärkeyden esiin jo kirjoituksensa alussa sivulla 398: Välimiesmenettelyn ylikansallisen luonteen vuoksi voidaan alustavasti olettaa, että kotimaisen oikeustilan ei tulisi kovin olennaisesti poiketa kansainvälisestä käytännöstä. Kansallisten vastuunormien omaleimaisuuteen vetoavalla lienee siten tietty argumentaatiotaakka ylitettävänään. Vertailun merkitys käy ilmi myös siitä, että kirjoittaja tarkastelee kansainvälisiä vertailukohtia laajasti sivuilla Lisäksi eri yhteyksissä viitataan Suomen oikeutta koskevien kannanottojen yhteydessä kansainvälisiin vertailukohtiin (s. 398, 407 ja 408): Kansainvälisessä keskustelussa tärkeä lähtökohta, johon jatkossa palataan, on välimiehen oikeudellisen harkinnan ja muun toiminnan erottaminen. Jos omaksutaan kansainvälisten välitysinstituuttien sääntöjen malli, jonka mukaan vain kvalifioidun moitittava menettely oikeudellisessa harkinnassa johtaa vastuuseen, muotoutuu vastuu vielä tarkasteltua suppeammaksi. Edellähän on käsitelty sitä, että lainkäyttötehtävään liittyvän harkintavallan laajuus tekee suhteellisen monista lopputuloksista hyväksyttäviä tuottamusarvioinnin mielessä. Välimiehen immuniteetti merkitsisi vielä lisäaskelta, jonka mukaan pelkää tuottamusmoitekaan ei riittäisi vastuuseen, vaan virheelliseksi katsotun ratkaisun tulisi johtua vilpillisestä tai muusta törkeänä pidettävästä menettelystä. Samalla välimies saattaisi joutua shikaaninluonteisten vaatimusten kohteeksi, eikä kansainvälisten lähteiden mukainen oikeudelliseen harkintaan liittyvän vastuun rajoittuneisuus pätisi. 8. Tärkeimpänä perusteena kannalleen, jonka mukaan välimies ei juuri voi joutua vastuuseen välitystuomion aineellisoikeudellisen virheellisyyden perusteella, kirjoittaja pitää vahingonkorvauslain (VahL) 3:5:ää. Lainkohdan mukaan valtiolle ei voi syntyä korvausvastuuta tuomion sisällöllisestä virheellisyydestä muuten kuin tilanteessa, jossa tuomio on tullut kumotuksi tai muutetuksi tai tuomari on syyllistynyt virkarikokseen. Väite ei pidä paikkaansa. Vaikka kirjoittaja käyttää VahL 3:5:ää vertailukohtana välimiehen vastuuta tarkastellessaan, missään ei viitata siihen, että tämä valtion vastuuta koskeva lainkohta vaikuttaisi ainakaan tärkeimpänä perusteena välimiehen vastuuseen. VahL 3:5:n rajallinen merkitys tulee selvästi ilmi sivulla 399: Vertailukohtana voidaan pitää silmällä myös valtion tuomioistuinlaitoksen toimintaan liittyvää korvausvastuuta, joka määräytyy vahingonkorvauslain mukaan. Tämä säännös ei luonnollisestikaan koske välimiesmenettelyä, mutta jäljempänä esille otettavalla tavalla voidaan kuitenkin kysyä, onko sen ilmentämällä periaatevalinnalla merkitystä välimiehen vastuun yhteydessä. Kirjoittaja viittaa VahL 3:5:ään myöhemmin sivulla 408. Lainkohtaan mainitaan kuitenkin selvästi vain vertailukohtana: jos julkisten tuomioistuinten päätöksiä koskeva VahL 3:5:n ilmentämä periaate ulotettaisiin välimiesmenettelyn alueelle Jakson 7 loppupäätelmässä sivulla 408 VahL 3:5:ään ei viitata lainkaan, mutta monia muita argumentteja sen sijaan tuodaan esiin. Tä-

13 13 mäkin seikka puoltaa käsitystä siitä, ettei VahL 3:5 ole ainakaan tärkein peruste välimiehen vastuun lähes täydelliselle poissulkemiselle tilanteessa, jossa päteväksi jäänyttä välitystuomiota väitetään sisällöltään virheelliseksi. Kaikkien välimiesmenettelyssä mukana olevien yhteisen edun (ainakin ex ante edun) kannalta selvästi tarkoituksenmukaisinta on lähteä siitä, että virheellistä välitystuomiota koskevana puuttumiskeinona käytetään VML:n tuntemaa mitättömyyttä ja moitteenvaraisuutta. Tämä estää riita-asian voittopuolta saamasta aiheetonta etua, kuten kävisi, jos tuomio jäisi voimaan ja häviöpuolta hyvitettäisiin välimiehen korvausvastuulla. Muut vaihtoehdot olisivat lisäksi haitallisia nopeahkoa ja lopullista konfliktinratkaisua koskevan tavoitteen kanssa. Samalla välimies saattaisi joutua shikaaninluonteisten vaatimusten kohteeksi, eikä kansainvälisten lähteiden mukainen oikeudelliseen harkintaan liittyvän vastuun rajoittuneisuus pätisi. 9. Kirjoittajan mukaan välimiehen vastuuriskit liittyvät ennen kaikkea tilanteisiin, joissa lopullista välitystuomiota ei saada aikaan. Väite pitää paikkansa. Päätelmää ei esitetä tekstissä nimenomaisesti, mutta se on helposti johdettavissa eri vahinkotilanteita koskevista tarkasteluista. Ensinnäkin välitystuomion mitättömyys tai kumoutuminen (s ) merkitsee nimenomaan sitä, ettei lopullista välitystuomiota synny. Näissä tilanteissa kirjoittaja pitää välimiehen vastuuta mahdollisena. Toisaalta välimiehen ei juuri katsottu voivan joutua vastuuseen välitystuomion aineellisoikeudellisesta virheellisyydestä, jos tuomio on jäänyt voimaan (s. 408). Kolmanneksi viivästystilanteita tarkastellessaan kirjoittaja tuo esiin, että keskeisimmät vahinkoriskit liittyvät tilanteisiin, joissa välimiesoikeuden toimivalta lakkaa ja tähän asti käyty menettely jää tuloksettomaksi. Viivästyksestä voi sinänsä aiheutua muunkinlaista vahinkoa, mutta kirjoittaja ei pidä näitä vahinkotilanteita yhtä tärkeinä kuin välimiesoikeuden toimivallan lakkaamista (s ). Viivästystapauksissa tarpeettomiksi käyneiden kulujen vahinkoluonne on ilmeinen, jos ajallisesti rajoitettu välimiesoikeuden mandaatti lakkaa, eivätkä osapuolet sovi menettelyn jatkamisesta. Ellei toimivaltaongelmaa kuitenkaan synny ja välimiesoikeus antaa viivytyksen jälkeen tuomion, on vahingon aiheutuminen epäselvempää. Prosessin ajallinen pitkittyminenhän ei yleensä sellaisenaan lisää oikeudenkäyntikuluja, elleivät myös istuntokerrat, kirjelmäkierrokset tms. toimenpiteet lisäänny. Ajan kuluminen vaikuttaa tuomion kohteena olevan saamisen reaaliarvoon ja korkoon, mutta tältäkin osin osapuolet voivat yleensä suojata itseään (kantaja korkovaatimuksella ja vastaaja tekemällä vaaditun suorituksen). Mahdollista on myös, että häviöpuolen maksukyky heikkenee välimiesmenettelyn aikana. Tällöin jutun voittanut saattaisi väittää, että velallinen olisi ollut maksukykyinen, jos välitystuomio olisi saatu aiemmin, ja että viivästys on tämän vuoksi aiheuttanut vahinkoa. Korvausvastuulle tuskin kuitenkaan on tätä kautta perusteita, koska kantajalla on normaalisti mahdollisuus saada hyväkseen turvaamistoimi, jolla vastaajan taloudellisen aseman muutosten epäedulliset vaikutukset voidaan torjua Edellä tarkastellun mukaisesti viivästykseen ja etenkin toimivalta-ajan ylittämiseen perustuva vastuu on periaatteessa mahdollinen, vaikkakaan sen käyttöalaa ei voida pitää kovin laajana. 10. Välimiesmenettelylain (VML) säännöksillä ei juuri ole vaikutusta siihen, minkälaiseksi kokonaiskuva välimiehen vahingonkorvausvastuusta kaiken kaikkiaan muodostuu. Väite ei pidä paikkaansa. Vaikka VML:ssa ei olekaan säännöstä välimiehen vahingonkorvausvastuusta, laki vaikuttaa ratkaisevasti välimiehen toimenkuvan ja velvoitteiden sisältöön. Koska

14 14 vahingonkorvausvastuu on seurausta jonkin velvoitteen rikkomisesta, velvoitteiden sisältöön vaikuttava laki epäilemättä vaikuttaa vahingonkorvausvastuun kokonaiskuvaan. Tämä velvoitteiden ja vahingonkorvausvastuun yhteys tuodaan selvästi esiin sivulla 401, jossa todetaan, että velvoitteiden sisällön yksityiskohtainen analyysi on luonnollisesti esikysymys välimiehen vahingonkorvausvastuulle. Samalla sivulla esitetystä velvoitteiden luettelosta käy ilmi, että monet velvoitteet perustuvat suoraan VML:iin. Lisäksi kirjoituksessa viitataan monessa yhteydessä siihen, miten VML:n säännökset vaikuttavat vastuuharkintaan eri tilanteissa. Esimerkkeinä voidaan mainita seuraavat kohdat (s , 405, 406 ja 407 ): Viivästysvastuu edellyttää ensinnäkin, että välimies on tullut sidotuksi tiettyihin aikamääreisiin.vml:n mukaiseen menettelyyn ei sellaisenaan kuulu mitään lakiperusteisia aikarajoja eikä laissa käytetä edes kohtuullisen ajan vaatimusta. Epäsuorasti velvollisuus viivytyksettömään menettelyyn on kuitenkin tuotu esille lain 19.2 :ssä, jossa säädetään tuomioistuimen mahdollisuudesta erottaa välimies asianosaisen hakemuksesta, jos välimies viivyttää asian käsittelyä ilman hyväksyttävää syytä. Ennen kuin välimiehen menettely voidaan todeta tuottamukselliseksi on viivästyksen syyt analysoitava ja selvitettävä olisiko välimies voinut toisin toimien ehkäistä viivytyksen ilman, että käsillä olisi ollut muita menettelyyn liittyviä ongelmia, kuten uhkaa riittävän asianosaisen kuulemisen laiminlyönnistä (ja VML 41.1,4 :n mukaisen tuomion kumoamisperusteen syntymisestä). Erityisesti siviilioikeudellinen tarkastelutapa tukee käsitystä, jonka mukaan välimiesmenettelyyn ryhdyttäessä asianosaisten tarkoituksena on saada välimiehiltä korvausta vastaan lopullinen ja täytäntöönpanokelpoinen ratkaisu oikeusriitaansa. Tämä tarkoitus jää toteutumatta, jos välitystuomio on sen puutteellisuuden vuoksi VML 40 :n mukaisesti mitätön tai jos välitystuomio myöhemmin kumotaan toimivaltaylityksen tai menettelyvirheen vuoksi VML 41 :n perusteella. Käytännössä tärkeää esteellisyysesimerkkiä tarkemmin käsiteltäessä voidaan todeta, ettei VML 10 :n esteellisyyssäännöstä valmisteltassa ole otettu kantaa läheskään kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka saattavat käytännössä johtaa esteellisyyspohdintoihin. Lisäksi esteellisyyden arviointi yleisissä tuomioistuimissa on voimakkaasti muuttunut 1990-luvun oikeuskäytännössä. Säännöspohjan tietty tulkinnanvaraisuus ja oikeuskäytännön käymistila vaikuttavat osaltaan siihen, että kohtuullisen laajaa ratkaisuvaihtoehtojen alaa on tuottamusarvioinnissa aihetta pitää hyväksyttävänä. Vastuutarkasteluissa lienee kuitenkin syytä kiinnittää huomiota myös tuomion tehottomuusperusteen tarkempaan laatuun. Mitättömyysperusteen käsilläolo saattaa hyvinkin osoittaa välimiesoikeuden menettelyssä vakavampia virheitä kuin kumoamisperuste, joten on ajateltavissa, että korvausvastuulla tulisi olla mitättömyystapauksissa laajempi käyttöala. Tosin mitättömyysperusteiden kohteina oleviin kysymyksiinkin voi joskus liittyä aitoja tulkintaongelmia. Tämä koskee esimerkiksi VML 40.1 :n 1-kohdan säännöstä, jonka mukaan välitystuomio on mitätön, jos sillä on ratkaistu kysymys, jota Suomen lain mukaan ei voida ratkaista välimiesmenettelyssä. Siten mitättömäksi todettava tuomiokin voi toisinaan olla sillä tavoin hyväksyttävien tulkintavaihtoehtojen piirissä, että se ei perusta vastuuta välimiehelle.

15 Tehtävä 6 15 (Kaius Tuorin valintakoekirja s. 4-5, 16, 19-20) Stipulatio oli varhaisessa roomalaisessa oikeudessa yksinkertainen suullisen velvoittautumisen muoto, jota voitiin käyttää myös puhtaana velkasitoumuksena. Koska Gaius on luvannut antaa Tiberiukselle velaksi 100 sestertiusta, kyseessä on stipulatio. Stipulatiossa velkoja esitti velalliselle joko suullisesti tai kirjallisesti kysymyksen, johon velallinen vastasi myöntävästi. Oikeustoimi oli pätevä jos kysymyksessä ja vastauksessa käytetyt sanat olivat samat. Gaiuksen ja Tiberiuksen välinen stipulatio on pätevä, sillä todistajien mukaan molemmat ovat käyttäneet samaa lupautua-sanaa. Myöhäisklassisena aikana suulliset sopimukset yleisesti väistyivät kirjallisten tieltä, ja myös stipulatio muuttui pääosin kirjalliseksi velkasitoumukseksi. Koska eletään vasta vuotta 207 eea., eli aikaa ennen roomalaisen oikeuden klassista aikakautta (n. 27 eaa. 285 jaa.), Tiberiuksen väite lain edellyttämästä kirjallisesta muodosta on virheellinen. Varhaisen roomalaisen oikeudenkäynnin toisessa, maallikkotuomarin luona käytävässä osassa kuultiin todistelu ja muu aineellinen näyttö sekä yleisesti argumentoitiin vapaamuotoisesti. Koska Gaius ja Tiberius ovat maallikkotuomarin luona, Tiberiuksen väite todistuksille asetetuista muotovaatimuksista on virheellinen. Stipulatiossa sanaa sitoutua (spondere) eivät saaneet käyttää kuin Rooman kansalaiset, mutta muuten voitiin käyttää lähes mitä tahansa latinan lupaamista, antamista tai tekemistä tarkoittavaa sanaa. Koska Gaius ja Tiberius ovat käyttäneet lupaa-termiä, Tiberiuksen kansalaisuutta koskeva väite on niin ikään virheellinen. Koska Gaiuksen ja Tiberiuksen välinen stipulatio on pätevä, eikä mikään Tiberiuksen väitteistä päde, Tiberius on tuomittava maksamaan Gaiukselle takaisin lainaamansa 100 sestertiusta. Tehtävässä noudatetuista arvosteluperusteista: - Tehtävässä on tullut soveltaa valintakoekirjassa kerrottua normeja ja asioita kysymyksessä selostettuun tapaukseen. Jos koevastauksessa on selostettu normi (esim. stipulation pätevyysedellytykset), mutta tyydytty toteamaan yleisesti, että tapauksessa stipulation muotoedellytykset täyttyvät, on tästä seurannut pistemenetys. Soveltamisen osalta on koevastauksessa toisin sanoen edellytetty tapauksen relevanttien faktojen nimenomaista toistamista, esim.: koska Gaius ja Tiberius ovat käyttäneet samaa lupautua-sanaa, niin stipulation muotoedellytykset ovat täyttyneet. - Valtaosassa koevastauksia on alettu suoraan kertoa stipulatiosta, ilman että olisi kerrottu, millä perusteella tapauksessa on kyse stipulatiosta (ks. mallivastauksen 1. ja 2. virke). Tämä on johtanut pistemenetykseen. - Joissakin koevastauksissa on erehdytty stipulation muotovaatimusten suhteen ja selostettu, että pätevän stipulation edellytyksenä oli koko kysymyksen ja vastauksen sanatarkka vastaavuus. Valintakoekirjan mukaan (s. 19) pätevä stipulatio on sen sijaan edellyttänyt ainoastaan saman sanan/verbin toistamista. - Koevastauksessa on vaihtoehtoisesti voinut mainita stipulation pätevyysedellytykseksi (verbin vastaavuuden sijasta) kysymyksessä ja vastauksessa luvatun asian vastaavuuden (100 sestertiusta). - Koevastauksilta on edellytetty sen seikan nimenomaista mainitsemista, että myöhäisklassisena aikana suulliset sopimukset yleisesti väistyivät kirjallisten tieltä ja myös stipulatio muuttui pääosin kirjalliseksi velkasitoumukseksi. Pistehyvitystä ei ole annettu, jos Tiberiuksen kirjallista muotoa koskenut väite on kumottu pelkästään sillä, että stipulatio oli suullisen velvoittautumisen muoto. On toisin sanoen tullut ottaa nimenomaisesti kantaa

16 16 siihen, osuuko vuosi 207 eaa. roomalaisen oikeuden myöhäisklassiseen aikaan. Osittaisen pistehyvityksen on saanut, jos on viitannut siihen, että myöhäisantiikissa tapahtui siirtyminen perinteisistä roomalaisista suullisista sopimuksista kirjallisen muodon ja asiakirjojen käyttöön (ks. valintakoekirja s. 56). - Koevastauksessa on tullut lopulta antaa perusteltu ratkaisu/tuomio (ks. mallivastauksen viimeinen virke). Yleinen toteamus tyyliin: Gaiuksen ja Tiberiuksen sopimus on pätevä, ei ole tuonut pistehyvitystä. Tehtävä 7 Suvun ja perheen rooli oikeudenkäytössä ja perheenjäsenten oikeudellinen asema antiikin Roomassa Varhaisessa Roomassa suvulla oli laaja oikeusautonomia, joten valtion rooli oikeudenkäytössä oli vähäinen. Suvun sisäiset riidat ratkaistiin suvun sisällä, kun taas valtio puuttui ensisijaisesti vain sukujen välisiin riitoihin. Perhe, suku ja heimo olivat myös poliittisia yksiköitä: esimerkiksi lakiasäätävässä kansankokouksessa, jonka päätettäväksi oli mahdollista myös alistaa tuomioistuimen ratkaisu kuolemanrangaistustapauksissa, äänestettiin heimoittain. Tuohon aikaan yksilö oli ennen kaikkea perheen jäsen. Perheen pään (pater familias) valta oli ehdoton ja se kattoi niin vaimon, lapset kuin orjatkin. Perheen päällä oli periaatteessa rajaton valta kaikkien perheenjäsenten elämän ja kuoleman suhteen. Hän oli myös ainoana perheestä oikeustoimikelpoinen eli kykenevä tekemään sopimuksia. Avioliitossa nainen siirtyi täysin miehen valtaan ja hänen oikeudellinen asemansa oli lähes orjaan verrattava. Poika vapautui isän vallasta ja tuli täysivaltaiseksi (sui iuris) vasta isän kuoltua. Poika vapautui myös, jos isä myi hänet kolme kertaa, mistä kehitettiin tasavallan loppuajalla rituaali, emancipatio, jossa isä myi lapsensa kolmesti luotetulle miehelle. Lapsia oli siis mahdollista myydä tai antaa esimerkiksi velan vakuudeksi. Roomalaisen oikeuden klassisella ajalla (noin sata vuotta eaa. jatkuen aina kolmannelle vuosisadalle jaa.) isänvaltaa rajoitettiin huomattavasti. Pojat saavuttivat nyt automaattisesti oikeustoimikelpoisuuden 14-vuotiaina, joskin he olivat edelleen suojelun alaisia 25 vuotiaisiksi. Myös naiset katsottiin keisariajalla mahdolliseksi vapauttaa isänvallasta. Avioliitto vapaamuotoistui eikä nainen joutunut avioituessaan täysin miehen vallan alaisuuteen. Myös isänvaltaan kuulunutta oikeutta elämän ja kuoleman suhteen rajoitettiin. Keisariajalla siirryttiinkin oikeudellisesti yksilökeskeisyyteen ja suvun sekä perheen rooli väheni. Oikeudenkäytössä vastaavaa heijasti valtiollistumisprosessi. Hyvitetty on myös, jos vastauksessa on mainittu, että - perheen pään valtaan kuuluneiden orjien oikeuksia ei tunnustettu, mutta heidän ihmisyyteensä kyllä - orjalle tai oikeustoimikelvottomalle lapselle oli mahdollista antaa peculium, jolla nämä saattoivat tehdä sitovia oikeustoimia - suvun määräävää asemaa kuvasti se, että varhaisina aikoina vain suvulla oli kiinteään omaisuuteen omistusoikeus, kun taas perheellä ainoastaan hallinta (koska tämä on ylimääräinen hyvitys, on edellytetty, että vastauksesta on tullut ilmi kyseessä olevan nimenomaan kiinteään omaisuuteen kohdistuvasta oikeudesta, ei "kaikkeen" / "omaisuuteen" / "esineisiin" / ei myöskään esimerkiksi tai mm. kiinteään omaisuuteen etc. - sekä jos vastauksesta on selkeästi ja nimenomaisesti perustellen tuotu esiin, että esimerkiksi kosto ja itseapu vähensivät suvun oikeusautonomian lisäksi entisestään valtion roolia oikeudenkäytössä varhaisena aikana. Tähän ei ole riittänyt esimerkiksi pääsykoekirjan virke valtion rooli