Odottamaton sota ja yllättävä loppu Timo Vihavainen

Transkriptio

1 Odottamaton sota ja yllättävä loppu Timo Vihavainen 1900-luvun sodat eroavat siinä muista, että niiden tulokset ovat olleet aina jotakin aivan muuta kuin sodan aloittanut osapuoli on aikonut. Ensimmäinen maailmansota ei johtanut sen aloittaneiden tahojen päämääriin. Hitlerin järjetön ajatus maansa kukoistamisesta muita maita orjuuttamalla osoittautui äärimmäisen virheelliseksi. Saksa ja Japani pääsivät todelliseen nousuun vasta imperiumihaaveidensa kukistuttua sodassa. Nämä ovat ainoastaan kaikista ilmeisimmät esimerkit. Tosiasiassa on vaikea nimetä sellaista 1900-luvun sotaa, joka olisi käynyt suunnitelmien mukaan ja johtanut odotettuihin tuloksiin. Talvisotaa voi pitää erityisenä esimerkkinä sodasta, jonka lopputulos oli kaikkien ennakko-odotusten vastainen. Tämän kirjan asiakirjat todistavat sen. Neuvostoliiton ja Suomen vuosina käymä talvisota oli Neuvostoliiton historiankirjoituksessa pitkään harmaata aluetta. Talvisotaa alettiin käsitellä Neuvostoliiton painetussa sanassa vasta Gorbatšovin perestroikan viimeisinä vuosina, ja vasta tuolloin sallittiin salaisten asiakirjojen ja sodan aikana painetunkin materiaalin julkaiseminen. Vaikenemisen syyt eivät ilmeisesti liittyneet tapahtumien tai niiden merkityksen vähäisyyteen. Todellisuudessa Neuvostoliiton ja Suomen yhteenotto vuosina oli täysimittainen sota, jonka laajuus ylitti kaikkien Neuvostoliiton sisällissodan ja vuosien sodan välisten konfliktien mittakaavan. Taistelujen kiivaus ei usein jäänyt jälkeen toisen maailmansodan ankarimmista otteluista. Molemmat osapuolet kärsivät valtavia tappioita. Kaatuneita oli pitkälle toistasataa tuhatta. Haavoittuneiden, paleltuneiden, invalidien, leskien, orpojen, kodittomien ja muiden sodasta tavalla tai toisella kärsineiden määrä oli kaatuneiden lukuun nähden moninkertainen. Maiden välinen raja muuttui huomattavasti. Suomi menetti kokonaisen historiallisen maakunnan, jonka asukkaat joutuivat jättämään kotinsa. Puna-armeija saavutti voittonsa keskittämällä rintamalle valtaisat voimat. Pantuaan sotaan liikekannalle 57 divisioonaa Neuvostoliiton hallitus sai lopulta pakotettua Suomen rauhansopimukseen, jonka mukaan Neuvostoliiton raja siirtyi Karjalan kannaksella puolitoista sataa kilometriä länteen. Neuvostoliitolle kyseessä oli voitto, mutta vaikuttaa siltä, ettei maan hallitus ollut valmis tälläiseen voittoon. Voitto hankittiin erittäin kalliilla, ja sodan päätyttyä Stalin moitti ankarasti puna-armeijan johtoa puutteista, jotka armeijassa Suomen-sodan aikana oli havaittu. Jos Neuvostoliitto kuitenkin saavutti päämääränsä, vaikkakin raskaalla hinnalla, miksi se sitten pyrki myöhemmin vaikenemaan sekä tappioista että koko siitä tosiasiasta, että sotaa oli käyty? Sodasta kirjoitettiin Neuvostoliitossa kymmenien vuosien mittaan erittäin vähän, eikä uusia asiakirjoja saati tulkintoja esitetty, vaan jopa vuonna 1939 julkaistuista virallisista asiakirjoistakin vaiettiin tiiviisti. On turha kuvitella vaikenemisen johtuneen siitä, että päämäärän saavuttaminen osoittautui puna-armeijalle odottamattoman vaikeaksi. Neuvostoliiton hallituksella oli kiistämättä perusteet peittää kansaltaan hirvittävät tappiot, jotka puna-armeija kärsi heittäytyessään vaikeissa talviolosuhteissa taisteluun ilman tilanteen vaatimaa

2 varustusta ja teknisiä apuneuvoja sekä noudattaessaan täysin järjettömiä käskyjä käydä suoriin rintamahyökkäyksiin ilman vähäisintäkään taktista tai strategista johtoajatusta. Lukuisien tällaisten operaatioiden tuloksina oli ainoastaan tuhansien ja taas tuhansien velvollisuuttaan täyttävien urheiden soturien varma kuolema. Nyt julkaistavat asiakirjat osoittavat Neuvostoliiton johdon tienneen jo tuolloin punaarmeijan rivimiesten perheineen tuntevan sotilaallisen johdon ammattitaidottomuuden. Miehet kirosivat typeriä käskyjä, jotka ajoivat heidät avoimeen maastoon konekiväärituleen. Neuvostoliiton hallitukselle oli selvää myös se, ettei kansa kannattanut ajatusta avoimesta sodasta. Tässä julkaistavat NKVD:n yhteenvedot osoittavat tämän. Sen vuoksi mieli kysyy jatkuvasti syytä Neuvostoliiton hallituksen päätökseen ryhtyä valloitussotaan ja rikkoa näin usein toistamansa vakuutus, jonka mukaan Neuvostoliitto ei tarvinnut vaaksaakaan vierasta maata. Tähän asti julkaistuista ja tuon ajan jo kauan sitten julkistetuista asiakirjoista saa käsityksen, jonka mukaan mitään arvoitusta ei ollut. Neuvostoliiton hallitus ei halunnut sotaa eikä aikonut vallata vierasta maata. Se ei nimenomaan halunnut vuosina käydyn sodan kaltaista laajaa yhteenottoa, eikä aikonut siirtää luoteisrajaansa sinne, missä se nykyään sijaitsee. Neuvostoliitto aikoi ratkaista strategiset kysymyksensä Itämeren alueella nopeasti ja täysin toisenlaisin menetelmin. Sodan aikana julkaistujen asiakirjojen perusteella ei voi olla päättelemättä, etteikö suunnitteilla olisi ollut puna-armeijan musertava isku, joka avaisi tien Helsinkiin muutamassa päivässä ja kääntäisi maiden väliset suhteet uusille urille. Samalla Suomenlahden strategisen sulun muodostama ongelma ratkaistaisiin poliittisin keinoin, eikä tarkoituksena ei ollut tehdä sitä riistämällä Suomelta maata, vaan päin vastoin antamalla sitä Suomelle Neuvosto-Karjalalta. Heti puna-armeijan hyökättyä Suomeen maailmalle ilmoitettiin, että oli muodostettu Otto Wille Kuusisen johtama Suomen kansanhallitus. Neuvostoliiton hallitus teki tämän uuden hallituksen kanssa sopimuksen yhteistyöstä ja avunannosta. Sopimuksen mukaan Suomi antoi Neuvostoliitolle jonkin verran maata Karjalan kannakselta ja vuokrasi Hangon niemimaan 50 vuodeksi, Suomelle edullisin ehdoin. Eikä siinä vielä kaikki: sopimustekstin mukaan Neuvostoliitto "sitoutui toteuttamaan Suomen ja Karjalan kansojen ikuisen toiveen yhdistyä yhdeksi suomalaiseksi valtioksi". Siksi "Suomen demokraattinen tasavalta" oli saava "Neuvosto-Karjalan karjalaisten asuttamia alueita" yhteensä neliökilometrin verran. Neuvostoliiton ja Suomen "porvarillisen" hallituksen käymissä neuvotteluissa tällaisista aluekorvauksista ei oltu puhuttu mitään. Tapahtunutta arvioidessa on huomattava, ettei kyse ollut lainkaan propagandasta, vaan valtioiden välisestä sopimuksesta, jonka pääministerit Molotov ja Kuusinen allekirjoittivat. Sopimuksen ehtoihin kuului, että "sen ratifioinnit vaihdettaisiin mahdollisimman pian Suomen pääkaupungissa Helsingissä". Kuusisen hallitus ja "Suomen demokraattisen tasavallan kansanarmeija" olivat tietysti Neuvostoliiton luomusta. Todellisuudessa Suomessa ei tapahtunut mitään vallankumousta, josta Kuusisen hallitus olisi ikään kuin saanut alkunsa, eikä Suomen armeijassa tapahtunut mitään kapinoita, joista "kansanarmeija" olisi muodostunut. Ei silti voida olettaa, etteikö Neuvostoliiton hallitus olisi pitänyt Kuusisen hallituksen

3 kanssa solmittua sopimusta velvoittavana itseään kohtaan. Neuvostoliiton uudet rajat oli tarkoitus piirtää sovitun mukaan. Emme tiedä, uskoiko Neuvostoliiton hallitus todella sodan syttymisen johtavan kommunistiseen vallankumoukseen, josta Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean kehotus 30. marraskuuta 1939 ja "Suomen kansanhallituksen" julistus 1. joulukuuta puhuvat. Neuvostoliiton hallituksella oli epäilemättä perusteita odottaa Suomen kansan alistuvan puna-armeija saapuessa kommunistien kutsumana auttamaan Suomen vallankumousta ja saattaessa sen voittoon. Kuten Skp:n keskuskomitea julistikin, Neuvosto-Venäjä oli vielä vuonna 1918 ollut liian heikko estääkseen "imperialisteja puuttumasta Suomen asioihin". Nyt Neuvostoliitto puolestaan oli maailman mahtavin maa, ja "sen antamat turvallisuustakuut olivat riittävän painavat estämään imperialisteja lähettämästä joukkojaan sotkeutumaan Suomen kansan asioihin". Vuoden 1918 verinen sisällissota ja sen mittava terrori muistaen oli vaikea kuvitella, että vain 21 vuotta myöhemmin valkokenraali Mannerheimin johtama yhtenäinen Suomen kansa kykenisi vastustamaan mahtavaa puna-armeijaa sen suorittaessa "vapautustehtäväänsä". Kuusisen hallitus ei saavuttanut laajempaa kannatusta, vaikka Neuvostoliiton kommunistien ja joidenkin ulkosuomalaisten lisäksi lukuisat Suomen asukkaat toivoivatkin sitä. Jopa useimmat Suomen kommunistit lähtivät vastalauseetta rintamalle ja täyttivät velvollisuutensa kunnialla. Neuvosto-Karjalan karjalainen osa, Neuvostoliiton hallituksen antama historiassa ainutlaatuinen "lahja", ei innostanut sen enempää suomalaisia kuin itäkarjalaisiakaan, kuten tässä teoksessa julkaistavat asiakirjat osoittavatkin. Neuvostoliiton mahtavan Suomen-kysymyksen ratkaisusuunnitelman ongelma oli sen uskottavuuden yleisessä riittämättömyydessä. Suomalaiset tiesivät, ettei maassa ollut meneillään mitään vallankumousta. He eivät uskoneet Neuvostoliiton hallituksen vakuutteluja ja pelkäsivät maan miehityksen seurauksia. Suomessa tunnettiin erittäin tarkasti Neuvostoliitossa raivoava terrori, sillä Neuvostoliitosta oli paennut tuhansia pakolaisia ja loikkareita Suomeen, ja Stalin oli surmauttanut tuhansia Neuvostoliiton suomalaisia. Neuvostoliiton yhteistyö Saksan kanssa närkästytti jopa suomalaisia kommunisteja, ja viimeinen pisara olivat Neuvostoliiton ilmavoimien suorittamat Suomen kaupunkien pommitukset, jotka Neuvostoliiton hallitus kiisti häpeilemättä. Tästä kaikesta huolimatta ei ole syytä epäillä, etteikö Suomen alue olisi laajentunut, jos maa olisi antautunut lähes taistelutta tai mikäli vastarinta olisi nujerrettu nopeasti. Suomea olisi tuskin liitetty Neuvostoliittoon ainakaan välittömästi, vaan se olisi jäänyt itsenäiseksi valtioksi, jossa Neuvostoliiton vaikutus olisi toki ollut tuntuva. "Kansanhallitusta" ei ollut valinnut kukaan, mutta se pitikin itseään väliaikaisena hallituksena ja lupasi pikaisia vaaleja "demokraattisin" ehdoin. Lyhyesti sanottuna Neuvostoliiton hallitus toteutti strategisen kysymyksensä ratkaisun peittelyoperaation luoteessa periaatteessa ovelasti, puuhakkuutta ja jopa myönnytyksiä säästelemättä. Ongelma oli ainoastaan Neuvostoliiton poliitikan uskottavuudessa. Siitä huolimatta, ottaen huomioon puna-armeijan mahtavan voiman Neuvostoliiton hallituksella oli kaikki perusteet odottaa suunnitelmansa toteutuvan nopeasti. Suunnitelma tuntui niin toteutumiskelpoiselta, että "Suomen kansantasavalta" ja sen sopimus Neuvostoliiton kanssa esiintyi jo eräissä kirjoissa,

4 kuten vuoden 1940 "Poliittisessa sanakirjassa". Neuvostoliiton ja Suomen uutta rajaa markkinoitiin lehdistössä ja miljoonapainoksina levitetyissä kartoissa. Loppujen lopuksi suunnitelma epäonnistui ennen kaikkea kansainvälisen tilanteen kärjistyessä mahdolliseksi Ison-Britannian ja Ranskan puuttumiseksi Neuvostoliiton ja Suomen sotaan. Tuloksena olisi voinut muodostua uusi maailmansodan liittoutumaasetelma, jossa Neuvostoliiton olisi ollut pakko ryhtyä sotaan Saksan rinnalla Isoa- Britanniaa ja Ranskaa vastaan. Suomen vastarinnan tiukkuudesta tuli tämän odottamattoman ja Neuvostoliitolle vaarallisen tilanteen suoranainen syy. Suomen vastarinnan laajuus ja kesto tulivat Neuvostoliiton hallitukselle ikävänä yllätyksenä ja häiritsivät ratkaisevasti maan virallisesti omaksumaa suunnitelmaa, johon kuului Neuvostoliiton ja Suomen sopimuksen ratifiointi Helsingissä lähitulevaisuudessa. Tässä teoksessa jälleen julkisuuteen pääsevät asiakirjat osoittavat syntyneen tilanteen odottamattomuuden. Puna-armeija ei kyennyt kukistamaan Suomen vastarintaa suoraan liikkeestä, jolloin yhteenotosta tuli täysimittainen sota. Neuvostoliiton hallitus olisi halunnut välttää sitä mihin hintaan hyvänsä. Puna-armeija oli kyllä ylivoimainen, ja se olisi varmasti kyennyt kukistamaan Suomen vastarinnan keväällä Maaliskuun alussa poliittinen tilanne kuitenkin muodostui Neuvostoliitolle uhkaavaksi, kuten tässä julkaistavat asiakirjat osoittavat. Stalinin saamien tietojen mukaan länsiliittoutuneet aikoivat tosissaan puuttua sotaan. Siksi Neuvostoliiton hallitus katsoi parhaaksi tehdä poliittisen täyskäännöksen. Näin toimiessaan se tosiasiassa tunnusti, ettei Suomessa ollut mitään vallankumousta, vaan kyseessä oli täysimittainen sota. Tämä täyskäännös johti Neuvostoliiton hylkäämään aikaisemman suunnitelman, johon periaatteessa ei kuulunut Suomen alueiden väkivaltaista haltuunottoa, vaan poliittinen lähentyminen. Miten tiukka se olisi ollut ei kukaan tiedä. Valtaosa suomalaisista ei sitä ainakaan halunnut.. Neuvostoliiton hallituksen politiikan suunnanmuutoksen ansiosta Suomen laillinen hallitus kykeni irrottautumaan sodasta ja tekemään rauhan Neuvostoliiton kanssa, mutta hinta oli korkea. Näin ankarien taisteluiden päätteeksi rauhankin oli oltava ankara, kuten Molotov totesi puheessaan Moskovan rauhan solmimisen jälkeen 12. maaliskuuta Itse asiassa Neuvostoliiton väestö ei edes aina pitänyt Suomelta riistettyä aluetta riittävänä korvauksena näin raskaasta sodasta, kuten tässä julkaistavat asiakirjat todistavat. Tunnustettuaan sodan ja vallattuaan Suomelta maata Neuvostoliitto alkoi vaikuttaa monista vain taas yhdeltä imperialistiselta maalta. Karjalan kannas, jonka Neuvostoliitto oli riistänyt Suomelta rauhansopimuksessa, muodostui Suomessa Neuvostoliiton poliitiikan ryöstöluonteen erityissymboliksi. Moskovassa 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitetusta rauhansopimuksesta tuli monille Neuvostoliiton "punaisen imperialismin" osoitus. Yritämme kuitenkin todistaa tässä teoksessa, ettei tämä lopputulos vastannut ollenkaan alkuperäisiä aikomuksia. Neuvostoliittoon kuuluvan uuden Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan perustaminen 31. maaliskuuta 1940 oli tavallaan yritys tukea päättyneen sodan "vapautusluonnetta". Enimpiä Suomelta riistettyjä maa-alueita ei liitetty Neuvostoliiton ytimeen, Venäjän sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan, vaan uuteen Karjalais-suomalaiseen tasavaltaan. "Kansanhallituksen" entinen johtaja

5 Otto Kuusinen työllistettiin tämän uuden tasavallan johtajaksi. Tasavallan perustaminen itse rikkoi kaikkia neuvostotasavaltojen perustamiskriteerejä, jotka Stalin oli ilmaissut vuonna 1936 puheessaan Neuvostoliiton uudesta perustuslakiprojektista. Uusi tasavalta vastasi ainoastaan sitä kriteeriä, että sijaitsi Neuvostoliiton rajalla ja sillä oli siis mahdollisuus erota Neuvostoliitosta. Kuten tiedetään, Karjalais-suomalainen tasavalta liitettiin Venäjään vuonna 1956, eikä se siis kuulunut niihin alueisiin, joista tuli itsenäisiä valtioita Neuvostoliiton hajottua vuonna Tällä lailla Neuvostoliiton ja Suomen vuosina käymä talvisota ja sen lopputulos ovat hyvä esimerkki historiallisten tapahtumaketjujen odottamattomasta kulusta. Kukaan ei sen enempää halunnut kuin odottanutkaan tällaista sotaa, eikä varsinkaan sen seurauksia. Siitä huolimatta suurvallan poliittiset ja sotilaalliset johtajat tekivät kevytmielisiä ratkaisuja, joilla oli katastrofaaliset seuraukset naapurimaan lisäksi oman maan väestölle. Nyt julkaistavat asiakirjat paljastavat poikkeuksellisen selkeästi, millaista salaista tietoa Neuvostoliiton hallituksella eli oikeammin sen huipulla, Stalinilla, Molotovilla ja Vorošilovilla, oli käytettävissään. Näitä asiakirjoja lukiessa näkee selkeästi Neuvostoliiton johtajien tienneen hyvin, ettei heidän esittämänsä sepitys Suomen kansan kapinasta ja haluttomuudesta sotia vapauttajiaan vastaan vastannut todellisuutta. Voi myös havaita Stalinin lähipiireineen olleen hyvin tietoinen Suomen hallituksen mielialoista sotaa edeltäneiden neuvottelujen ja itse sodan aikana, kuten myös Neuvostoliiton johdon olleen selvillä länsiliittolaisten suunnitelmista ja mielialoista puna-armeijassa ja maansa siviiliväestön keskuudessa. Tässä julkaistavan aineiston erityisarvo on siinä, että lukija voi sen kautta ensimmäistä kertaa nähdä, miten tavallinen Neuvostoliiton kansalainen ja punaarmeijalainen kokivat vuosien sodan. Suomalaiselle lukijalle vastustaja on ollut aina kasvoton, raaka vihollinen, joka hyökkäsi maahan ja yritti orjuuttaa sen. Tässä julkaistut asiakirjat näyttävät suomalaislukijalle puna-armeijalaisen todelliset kasvot ja inhimillisen tragedian, joka kosketti kymmeniä tuhansia suomalaisten itsensä kaltaisia, ajattelevia, tuntevia ja kaikessa yhtä hyviä tai huonoja ihmisiä. Lukijaa saattaa hämmästyttää se, ettei Neuvostoliitossa pelkästään uskottu sodan oikeutukseen, vaan tavalliset sotilaat ja kansalaiset osoittivat usein kansalaisrohkeutta sanomalla julki todellisen mielipiteensä tapahtuvasta. On mahdotonta olla arvostamatta sellaista käytöstä tuon ajan Neuvostoliitossa. Lopuksi, tässä esitettävät asiakirjat osoittavat taas kerran, millaiseksi inhimilliseksi tragediaksi kansojen "johtajien" kevytmielisesti sytyttämä sota muodostui. Uudet sukupolvet voivat saada totuudenmukaista tietoa sodan todellisuudesta ainoastaan tutustumalla alkuperäisaineistoon, jossa menneet koettelemukset näkyvät kaikessa ankaruudessaan. Heille saattaa samalla selvitä, että sodan sytyttäminen on kansanvastainen rikos, jota ihmisten on pyrittävä estämään kaikin voimin.