Masarykova univerzita Filozofická fakulta. Ústav jazykovědy a baltistiky Baltistika

Transkriptio

1 Masarykova univerzita Filozofická fakulta Ústav jazykovědy a baltistiky Baltistika Bc. Lucie Matušková Rajageminaatio yksi suomen kielen sandhi-ilmiöistä tavallisten kielenkäyttäjien näkökulmasta Pro gradu -tutkielma Tarkistaja: Mgr. Petra Hebedová, Ph.D. 2016

2 Ilmoitan, että tämä pro gradu -tutkielma on minun tekemäni ja olen kirjoittanut sen mainittujen lähteiden avulla.... Tekijän allekirjoitus

3 Tämän pro gradu -tutkielman haluaisin omistaa oman äitini muistolle. Hän oli maailman paras äiti, joka opetti minulle huolellisuutta ja kärsivällisyyttä sekä tuki minua opiskelemaan. Hänen ansiostaan olen nyt tässä.

4 Kiitokset Tässä kohdassa haluaisin kiittää ennen kaikkea tutkielmani tarkastajaa, Mgr. Petra Hebedováa, Ph.D., kaikista arvokkaista ja hyödyllisistä neuvoista, kommenteista ja huomautuksista sekä hänen kärsivällisyydestään ja tuestaan tutkielman muodostamisessa. Suuret kiitokset menevät myös Elli Kulmalalle ja Heli Jaakkolalle kaikista kielellisistä huomautuksista sekä korvaamattomasta avusta kyselylomakkeen muodostamisessa ja jakamisessa. Lisäksi kiitokset Mari Siiroiselle, Niina Paloselle ja Petra Ježkoválle heidän avustaan suomalaisten lähteiden saamisessa, Christophe Cusimanolle Folk Linguistics -kirjan lainaamisesta, Ondřej Šefčíkille Sandhi -kirjan lainaamisesta, kaikille suomalaisille ystävilleni kyselylomakkeen jakamisesta sekä Venla Luukalle hienosta tutkielmani oikoluvusta. Viimeinen, muttei vähäinen, kiitos menee rakkaalle perheelleni ja kaikille ystävilleni heidän loputtomasta rakkaudestaan ja tuestaan, jota ilman en olisi koskaan onnistunut tässä.

5 SISÄLTÖ 1. JOHDANTO RAJAGEMINAATIO RAJAGEMINAATIO SANDHI-ILMIÖNÄ MITÄ RAJAGEMINAATIO ON RAJAGEMINAATIOTA LAUKAISEVAT MUOTORYHMÄT e x -nominit Verbimuodot Adverbit Sijapäätteet Possessiivisuffiksit Yksittäiset sanat RAJAGEMINAATION HISTORIALLINEN TAUSTA Loppu-k konsonanttialkuisten sanojen edessä Loppu-k vokaalialkuisten sanojen edessä Muutoksen yhteenveto assimilaatiosta rajageminaatioon KIISTOJA ILMIÖN NIMITYKSESTÄ RAJAGEMINAATION TUTKIMUKSEN HISTORIA RAJAGEMINAATION MERKITSEMINEN TEKSTEISSÄ RAJAGEMINAATIO OPPIKIRJOISSA TUTKIMUKSEN SUUNNITTELU JA TEOREETTINEN POHJA KANSANLINGVISTIIKKA TUTKIMUKSEN SUUNNITTELU Tutkimuskysymykset Kyselylomakkeen suunnittelu Kyselylomakkeen testaaminen Vastaajien valitseminen... 58

6 4. TAVALLISTEN KIELENKÄYTTÄJIEN KÄSITYKSET RAJAGEMINAATIOSTA TAVALLISTEN KIELENKÄYTTÄJIEN TULOKSET Yleiset käsitykset rajageminaatiosta Asenteet rajageminaation puuttumista kohtaan Mielteet rajageminaation asemasta eri muotoryhmissä Yhteenveto tavallisen kielenkäyttäjän käsitykset rajageminaatiosta VERTAILURYHMÄN TULOKSET Yleiset käsitykset rajageminaatiosta Asenteet rajageminaation puuttumista kohtaan Mielteet rajageminaation asemasta eri muotoryhmissä Yhteenveto suomea opiskelleen käsitykset rajageminaatiosta VERTAILU: TAVALLISTEN KIELENKÄYTTÄJIEN KÄSITYKSET RAJAGEMINAATIOSTA VERRATTUNA SUOME OPISKELLEIDEN KÄSITYKSIIN ILMIÖSTÄ KÄSITYKSET RAJAGEMINAATIOSTA JA SUKUPUOLEN VAIKUTUS KÄSITYKSET RAJAGEMINAATIOSTA JA IÄN VAIKUTUS KÄSITYKSET RAJAGEMINAATIOSTA JA KOULUTUKSEN VAIKUTUS LOPUKSI LÄHTEET LIITTEET KARTAT KYSELYLOMAKE TULOKSET SUKUPUOLEN, IÄN JA KOULUTUKSEN VAIKUTUS KÄSITYKSIIN RAJAGEMINAATIOSTA Käsitykset rajageminaatiosta naisten ja miesten kannalta Käsitykset rajageminaatiosta eri ikäryhmien kannalta Käsitykset rajageminaatiosta eri koulutusryhmien kannalta...113

7 1. JOHDANTO Tässä pro gradu -tutkielmassa haluan keskittyä yhteen suomen kielen sandhi-ilmiöistä rajageminaatioon. Rajageminaatioksi kutsutaan sellaista ilmiötä, jossa yhtäjaksoisessa puheessa seuraavan sanan alkukonsonantti voi tietyssä ympäristössä pidentyä, vaikkei sitä oikeinkirjoituksen mukaan merkitä kirjoitetussa kielessä. Sanat, jotka voivat laukaista tätä ilmiötä, kuuluvat tiettyjen muotoryhmien joukkoon ja ne ovat vokaaliloppuisia. Rajageminaation olemassaolo nykykielessä perustuu suomen kielen historialliseen kehitykseen. Ilmiöllä on suomen kielessä monta nimitystä eivätkä eri tutkijat ole samaa mieltä siitä, mikä olemassa olevista nimityksistä on sopivin kuvailemaan kyseessä olevaa ilmiötä. Pro gradu -tutkielmassani käytän Ison suomen kieliopin mukaan rajageminaatio-nimitystä. Tutkielmani ensimmäisessä osassa keskityn rajageminaatioon ilmiönä: mitä se oikeasti on, mitkä muotoryhmät voivat laukaista sitä, millainen on ilmiön historiallinen tausta, millaiset mahdolliset nimitykset ilmiöllä on ja miksi niistä on kiistelty. Kiinnitän huomiota myös rajageminaation tutkimuksen historiaan ja siihen, millä tavalla rajageminaatiota on aiemmin merkitty teksteissä. Lisäksi kerron lyhyesti sandhi-ilmiöistä sekä yleisesti että suomen kielen kannalta. Tutkielmani keskeinen osa tarkastelee sitä, millaisia käsityksiä tästä ilmiöstä tavallisilla kielenkäyttäjillä on. Siihen liittyy teettämäni kansanlingvistiikkaan pohjautuva tutkimus, jonka tulokset esittelen ja analysoin tutkielman viimeisessä osassa. Tavallisten kielenkäyttäjien käsityksiä ilmiöstä tutkin kyselylomakkeen avulla ja tavoitteeni on saada vastaukset seuraaviin kysymyksiin: 1) millaiset käsitykset rajageminaatiosta tavallisilla suomalaisilla on; 2) onko ilmiö heidän mielestään tärkeää ja keihin he yhdistävät ilmiön puuttumisen puheesta; 3) millaisiin muotoryhmiin tavalliset kielenkäyttäjät useimmiten yhdistävät ilmiön toteutumisen. Tutkimuksessa kiinnitän huomiota myös siihen, vaikuttavatko tuloksiin yleiset muuttujat kuten sukupuoli, ikä ja koulutus. Mielestäni aihe on hyvin mielenkiintoinen. Rajageminaatio on yksi niistä tapauksista, joissa ääntäminen poikkeaa oikeinkirjoituksesta ja tällaiset poikkeukset ovat suomen kielessä hyvin harvinaisia. Koska rajageminaatiota ei ollenkaan merkitä teksteissä, ei-äidinkielisille puhujille se on yleensä täysin tuntematon ilmiö, ja tämän vuoksi usein puuttuu heidän omasta - 7 -

8 puheestaan. Suomen kielessä on rajageminaatio kuitenkin hyvin yleinen, ja äidinkieliset puhujat useimmiten pitävät sitä luonnollisena osana kieltä. Siksi on hyvin kiinnostavaa yrittää saada selville, millainen on heidän yleinen käsityksensä tästä ilmiöstä sekä millaisia mielipiteitä ja asenteitä siihen liitetään. Päälähteinä käytän Ison suomen kieliopin verkkoversiota (ISK 2008), Fred Karlssonin ja Jaakko Lehtosen julkaisua rajageminaatiosta vuodelta 1973 ja 1977 (Karlsson 1973; Karlsson & Lehtonen 1977a; Karlsson & Lehtonen 1977b) ja Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi -kirjaa (Laaksonen & Lieko 1998). Lisäksi olen käyttänyt lähteinäni useita viime aikoina sekä aiemmin ilmestyneitä tutkimuksia ilmiöstä enimmäkseen muita pro gradu -tutkielmia

9 2. RAJAGEMINAATIO Tässä luvussa keskityn rajageminaatioon ilmiönä. Esittelen, mitä rajageminaatio on, millaiset ovat sen toteutumisen ehdot ja mitkä muotoryhmät voivat laukaista sitä. Kerron myös ilmiön historiallista taustaa, avatakseni, mistä rajageminaation olemassaolo nykysuomessa johtuu. Lisäksi esittelen ilmiötä käsiteltäviä tutkimuksia. Kuten edellä jo mainitsin, rajageminaatio ei ole ainoa mahdollinen nimitys kyseiselle ilmiölle, joten tässä luvussa avaan myös muita olemassa olevia nimityksiä. Kerron myös nimitykseen liittyvistä kiistoista, jotka ovat aika ajoin olleet hyvinkin vilkkaita. Nykysuomessa rajageminaatiota ei merkitä kirjoitetuissa teksteissä, mutta aiemmin näin joskus tehtiin. Jotta rajageminaation kuvaus olisi kokonainen, kiinnitän huomiota myös erilaisiin tapoihin, joilla rajageminaatiota on aiemmin teksteissä merkitty. Alkuun asetan rajageminaatiota muiden sandhi-ilmiöiden joukkoon ja kerron yleisesti hieman näistä ilmiöistä. 2.1 RAJAGEMINAATIO SANDHI-ILMIÖNÄ Kuten jo johdannossa todettiin, rajageminaatio kuuluu ns. sandhi-ilmiöihin. Ensiksi on siis tärkeää määritellä, mitä sandhi-ilmiöt ovat. Termi sandhi on peräisin sanskriitista ja se tarkoittaa yhteen liittämistä. Intialaiset kielentutkijat käyttivät sitä määrittämään sanojen rajoilla tapahtuvia äänteiden muutoksia lauseen sisällä (Bičanová 2015: 1). Myöhemmin termiä alettiin käyttämään myös yleisessä kielitieteessä. Andersenin (1986) mukaan Georg von der Gabelentz oli ensimmäinen, joka 1800-luvun lopussa käytti termiä tässä kontekstissa ja joka puolusti termin sopivuutta yleisen kielitieteen käyttöön. Alussa termiä käytettiin yleisnimityksenä monenlaisiin eri ilmiöihin, jotka yksilöllisesti kuitenkin tarvitsivat eritellympiä nimityksiä. Myöskään nykyaikana kielitieteilijät eivät ole samaa mieltä sandhi-termin määritelmästä. Toiset rajoittavat termin käytön vain sanojen rajoilla foneettisesti tai fonologisesti tapahtuviin muutoksiin sekä vaihteluihin, toiset taas laskevat mukaan myös leksikaaliset ja syntaktiset fonologiset muutokset. (Andersen 1986: 1 2.) Ottův slovník naučný -tietosanakirjassa (1904) sandhi-ilmiöitä määritellään sanan alussa tai lopussa tapahtuvina muutoksina, jotka ovat aiheutuneet sanojen asemista lauseessa. Näitä - 9 -

10 muutoksia on jokaisessa kielessä runsaasti eikä niitä usein mainita kirjoitetuissa teksteissä. (Ottův slovník naučný 1904: 596.) Sandhi-ilmiöt yhdistetään useimmiten puheeseen. Ne ovat ilmiöitä, joissa puhutussa kielessä tavallisesti nopeassa tai innostuneessa, mutta toisinaan hitaammassakin puheessa tapahtuu äänteiden muutoksia. Nämä muutokset johtuvat siitä, että yhtäjaksoisessa puheessa rajat sanojen välillä eivät aina ole selviä ja sanat voivat liittyä yhteen. Muutokset siis koskevat ennen kaikkea äänteitä, jotka esiintyvät sanojen äärillä, koska nämä luonnollisesti vaikuttavat toisiinsa. Tavallisesti sanan alkuäänne vaikuttaa edellisen sanan loppuäänteeseen (Kořínek & Erhart 2000: 120; Erhart 2001: 60 61). Se on luonnollista, koska sanan loppuosa edustaa ns. heikkoa asemaa. Informaatioteorian mukaan sanan loppuosa on tietojen kannalta vähintään tärkeä ja hyvin redundantti sanan alkuosaan verrattuna (Allen 1962: 17 18). Jos nämä muutokset johtuvat vain äänteiden keskinäisestä sijainnista, eikä siihen vaikuta sanojen merkitys tai kieliopillinen tehtävä, voidaan puhua fonologian aiheuttamista muutoksista ja näin ollen sandhi-ilmiöstä sen perinteisessä merkityksessä (Bičanová 2015: 7). Suomalaisten lähteiden mukaan sandhi-termillä tarkoitetaan äänteellistä ilmiötä, joka syntyy yhtäjaksoisessa puheessa (...) sanojen rajakohdissa silloin, kun sanat ääntyvät perätysten ilman taukoa (ISK 2004: ks. täältä). Se voi olla sanan loppuäänteen vahvistuminen, heikentyminen, häviäminen tai mukautuminen seuraavan sanan alkuäänteeseen. Esimerkit tärkeimmistä sandhi-ilmiöistä ovat sointiassimilaatio, konsonantin artikulaatiotavan tai -paikan muutos, konsonantin heikentyminen tai sekundaaristen äänteiden synty. (Tieteen termipankki 2016: ks. täältä.) Sandhi-ilmiöt ovat sitoutuneet puheeseen, siksi niitä ei yleensä merkitä kirjoitetussa kielessä. Sanskriitissa, jossa sandhi-ilmiöitä esiintyy runsaasti ja josta on peräisin myös ilmiöiden yleisnimitys, on ilmiö teksteissä kuitenkin merkitty. Intialaiset kielentutkijat huomasivat ilmiön olemassaolon silloin, kun Intiassa kirjoitusjärjestelmää ei vielä käytetty, ja he keksivät alku- sekä loppuäänteiden muutosten sääntöjen monimutkaisen järjestelmän (Kořínek & Erhart 2000: 120)

11 Sandhi-ilmiöitä on mahdollista lajitella erilaisiin ryhmiin muutosten tyyppien mukaan. Yleisin on jakaminen sisäiseen ja ulkoiseen sandhiin, joka perustuu muutoksen paikkaan. Sisäisellä sandhilla tarkoitetaan muutoksia, jotka tapahtuvat sanojen sisällä, tarkemmin morfeemirajoilla. Ulkoisella sandhilla taas tarkoitetaan muutoksia, jotka johtuvat sanojen keskinäisestä sijainnista ja jotka siis tapahtuvat sanojen välillä eli niiden rajakohdissa (Allen 1962: 15). Lenka Bičanová (2015) tarjoaa väitöskirjassaan vielä yksityiskohtaisempaa jakoa. Kuvauksen tason mukaan muutokset voidaan jakaa segmentaalisiin ja suprasegmentaalisiin. Segmentaaliset muutokset koskevat yksittäisiä äänteitä eli vokaaleja ja konsonantteja toisin sanoen segmenttejä. Suprasegmentaaliset muutokset taas koskevat prosodian keinoja kuten sävelkulkua, aksenttia ja intonaatiota. Segmentaalisia muutoksia on mahdollista jakaa vielä niiden luonteen, suunnan ja monimutkaisuuden mukaan. Ensimäisessä ryhmässä on neljä muutosten tyyppiä: 1) äänteet voivat muuttua toisen äänteen mukaisesti; 2) äänteet voivat hävitä; 3) uusia äänteitä voi syntyä muutoksen takia; ja 4) äänteet voivat sulautua yhteen. Suunnan mukaan muutos voi olla progressiivinen (edellinen äänne vaikuttaa seuraavaan), regressiivinen (seuraava äänne vaikuttaa edelliseen) tai vastavuoroinen (äänteet vaikuttavat toisiinsa). Monimutkaisuuden mukaan muutos on joko yksinkertainen (muutos koskee yhtä äännettä) tai monimutkainen (muutos koskee enemmän äänteitä). (Bičanová 2015: ) Näiden kriteerien mukaan suomen rajageminaatio kuuluu sekä sisäiseen että ulkoiseen sandhiin, koska se voi toteutua sanojen sisällä sekä niiden välillä (tästä tarkemmin ks. luku 2.2). Rajageminaatio koskee kielen segmentaalisia yksikköjä, konsonantteja ja vokaaleja, joten se on myös segmentaalinen muutos. Muutoksen luonteen mukaan on rajageminaation sijoittaminen yhteen ryhmään vähän vaikeampaa. Kun rajageminaatio toteutuu, seuraavan sanan alkukonsonantti pidentyy. Tämä voidaan nähdä joko alkukonsonantin laadun muutoksena tai uuden äänteen syntynä. Muutoksen suunnan kannalta 1 rajageminaatio on progressiivinen ilmiö, koska edellisen sanan loppuosa vaikuttaa seuraavan sanan alkuosaan. Rajageminaatio on tässä mielessä vähän erikoinen sandhi-ilmiö, koska tavallisemmin muutos on regressiivinen. Rajageminaation toteutumisessa yksi edellisen sanan lopussa oleva äänne (täsmällisesti sen 1 Bičanován mukaan voimme määrittää muutoksen suuntaa vain jos äänteet joko muuttuvat toisen äänteen mukaisesti, tai jos häviävät (Bičanová 2015: 203). Siinä mielessä voimme katsoa rajageminaation toteutumisessa tapahtuvaa muutosta pikemmin alkukonsonantin laadun muutokseksi. Rajageminaation tapauksessa muutos näyttää kuitenkin selvästi progressiiviselta

12 jäännös, ks. 2.4) aiheuttaa muutosta yhdessä seuraavan sanan alussa olevassa äänteessä (tai niiden rajoilla syntyy yksi uusi äänne) ja muutos on siksi yksinkertainen. Kari Suomi, Juhani Toivanen ja Riikka Ylitalo esittelevät kirjassaan kahta suomen kielen sandhi-ilmiötä. Toinen on tässä puheena oleva rajageminaatio 2, toinen on nasaaliassimilaatio (Suomi & Toivanen & Ylitalo 2006: ). Isossa suomen kieliopissa puhutaan sananrajaisista äänneilmiöistä ja edellä mainittujen ilmiöiden lisäksi siihen luokitellaan vielä glottalisaatio, elisio ja loppuheitto (ISK 2004: 34 39). Rajageminaatioon keskityn tarkemmin seuraavissa alaluvuissa. Tämän alaluvun lopussa kiinnitän huomiota vielä muihin suomen kielen sananrajoissa tapahtuviin ilmiöihin. Nasaaliassimilaatio on ilmiö, jossa sananloppuinen tai yhdyssanan alkuosan lopussa esiintyvä n voi mukautua seuraavaan äänteeseen. Jos tämä n esiintyy klusiilin 3 edessä, se omaksuu sen ääntymäpaikan melkein jokaisessa tapauksessa ja kaikissa suomen kielen varianteissa (esim. pojan pallo ääntyy [pojampallo] tai pojan kello ääntyy [pojaŋkello]). Muiden äänteiden edessä loppuinen n toteutuu vaihtelevasti se voi jäädä assimiloitumatta, tai siinä tapahtuu jotakin muutosta. Resonanttien 4 edessä se voi täydellisesti assimiloitua seuraavaan alkukonsonanttiin (esim. järven jää [järvejjää] tai järven ranta [järverranta]), ennen kaikkea nopeassa ja epävirallisessa puheessa. Äänteiden h, s ja f edessä voi sananloppuinen n kadota kokonaan (esim. järven hiekka [järvehiekka] tai pojan farkut [pojafarkut]). Se voi kadota myös vokaalien edestä ja silloin se muuttaa sitä edeltävän vokaalin nasaaliseksi (esim. järven aalto [järvẽaalto] tai järven yllä [järvẽyllä]). Muutosten toteutuminen voi vaihdella myös eri murteissa. (Suomi & Toivanen & Ylitalo 2006: ) Glottalisaatio on ilmiö, joka esiintyy puheessa sananrajoilla vokaalien välissä. Ison suomen kieliopin mukaan sillä tarkoitetaan äänihuulten välisen raon supistumista tai täydellistä sulkeutumista niin, että syntyy glottaaliklusiili (ISK 2004: ks. täältä). Glottalisaation merkkinä käytettään yleisesti Ɂ. Tämä ilmiö esiintyy yhdyssanoissa (esim. juhannus Ɂ yö), rajageminaatiossa vokaalialkuisten sanojen edellä (esim. ota Ɂ Ɂ omena) ja 2 He käytävät nimitystä rajapidennys. 3 Klusiilit suomen kielessä ovat k, p, t, d ja glottaaliklusiili, sekä muista kielistä lainatut g ja b (Savolainen 2001: ks. täältä). Nasaaliassimilaatio koskee enimmäkseen omaperäisiä klusiileja, ennen kaikkea k, p ja t. 4 Resonantit ovat j, v, l, r ja m (Suomi & Toivanen & Ylitalo 2006: 183)

13 savolaismurteissa tavallisesti myös vokaalialkuisten sanojen alussa ylipäätään (esim. eivät Ɂ ennee keittäneet). (ISK 2004: 36.) Elisio on sellainen puhutun kielen ilmiö, jossa sananloppuinen vokaali jää pois vokaalialkuisen sanan edeltä ja tuloksena on ns. legatoääntämys eli sanat saumattomasti yhteen nivova ääntötapa (ISK 2004: 38; esim. mulla ei oo mull ei oo). Tätä ilmiötä merkitään rivinalisella kaarella, ja se koskee ennen kaikkea sananloppuisia vokaaleja a ja ä. Vokaalit jäävät pois yleisesti paikallissijoissa olevista pronomineista sekä adverbeista siellä ja täällä, kun he esiintyvät verbien kieltomuotojen tai verbin olla edessä. Tällä tavalla ovat syntyneet myös jotkin vakiintuneet sulaumat (esim. että ei ettei). (ISK 2004: 38.) Hyvin yleinen on puhutussa kielessä myös loppuheitto. Sillä tarkoitetaan sananloppuisen vokaalin katoa ja se koskee ennen kaikkea s:n jälkeistä sananloppuista i:tä. Loppuheitto on hyvin yleinen 3. persoonan konditionaalin muodoissa (esim. hän tulisi hän tulis), 3. persoonan supistumaverbien imperfektimuodoissa (esim. hän osasi hän osas), translatiivissa (esim. miksi miks), yksikön 2. persoonan possessiivisuffiksissa (esim. poikasi poikas) sekä i-loppuisissa lukusanoissa (esim. yksi yks). Murteissa voi loppuheittoa esiintyä laajemmalti ja myös muut vokaalit kuin i voivat kadota. (ISK 2004: 37.) 2.2 MITÄ RAJAGEMINAATIO ON Rajageminaatiolla tarkoitetaan suomen kielessä ilmiötä, jossa yhtäjaksoisessa puheessa seuraavan sanan alkukonsonantti tietyssä ympäristössä geminoituu. Tämä voi tapahtua sillä ehdolla, että edellinen sana on vokaaliloppuinen ja lisäksi se kuuluu tiettyjen sananmuototyyppien joukkoon (muotoryhmät, jotka voivat laukaista rajageminaatiota; tästä tarkemmin ks. luku 2.3). Rajageminaatio ei siis tapahdu jokaisen vokaaliloppuisen sanan jälkeen. (ISK 2004: 34.) Kuten jo ilmiön nimityksestä voi lukea, rajageminaatio toteutuu rajoilla. 5 Tavallisesti se 5 Rajageminaatio ei kuitenkaan ole ainoa mahdollinen nimitys kyseiselle ilmiölle, vaan sillä on suomen kielessä paljon erilaisia virallisia sekä epävirallisia nimityksiä luvusta alkaen monet kielitieteilijät keskustelivat ja jopa riitelivät ilmiön sopivimmasta nimityksestä. Tästä tarkemmin ks. luku

14 on sanojen rajoilla (esim. mene kotiin voi lausua [menekkotiin]; ISK 2004: 34). Silloin voidaan puhua ulkoisesta rajageminaatiosta, jossa muutos johtuu sanojen keskinäisestä sijainnista lauseessa ja tapahtuu niiden rajakohdissa. Edellinen tiettyyn muotoryhmään kuuluva sana laukaisee seuraavan sanan alkukonsonantin kahdentumista, jos niitä äännetään perätysten ilman taukoa. Rajageminaatiota kuitenkin tapahtuu myös sanojen sisällä. Tässä tapauksessa voidaan puhua sisäisestä rajageminaatiosta, jolloin muutos tapahtuu morfeemirajoilla. Sanojen sisällä toteutuvaa rajageminaatiota tavataan yhdyssanoissa (muutos tapahtuu yhdyssanan alkuja loppuosan välissä; esim. hernekeitto voi lausua [hernekkeitto]), liitepartikkeleiden 6 edellä (muutos tapahtuu emäsanan ja siihen yhtyneen liitepartikkelin rajalla; esim. kirjekin voi lausua [kirjekkin]) tai lainen- ja mainen-adjektiivijohdinten edellä (muutos tapahtuu vartalon ja johtimen välissä; esim. eläkeläinen voi lausua [eläkelläinen]). Muutoksen toimintaperiaate on samanlainen kuin ulkoisen rajageminaation tapauksessa ainoa ero on se, että rajageminaatiota laukaiseva sana ei toimi lauseessa itsenäisesti, vaan suuremman yksikön osana. (Vrt. ISK 2004: 34.) Rajageminaatiosta puhutaan ennen kaikkea seuraavan sanan alkukonsonantin kahdentumisen yhteydessä, mutta ilmiö voi toteutua myös vokaalialkuisen sanan edellä. Tässä tapauksessa kahdentuu vokaaliloppuisen ja vokaalialkuisen sanan rajalla ääntyvä konsonantti, ns. glottaaliklusiili 7 (esim. anna olla voi lausua [anna ɁɁ olla] 8 ; Laaksonen & Lieko 1998: 22). Se on erikoinen konsonanttiäänne, joka esiintyy vain puhutussa kielessä sananrajaisissa asemissa eikä se ole foneemi (ISK 2004: 3). Itse asiassa se on vain sananrajaa osoittava signaali, joka voi kuitenkin käyttäytyä sananalkuisten konsonanttifoneemien tavoin juuri rajageminaatiota laukaisevien muotoryhmien yhteydessä. Silloin tämäkin äänne pyrkii kahdentumaan ainakin niissä murteissa 9, joissa glottaaliklusiilin esiintyminen vokaalialkuisten sanojen edessä on yleinen (Hakulinen 2000: 52). Iso suomen kielioppi nimittää tätä äännettä glottaaliseksi sulkeumaksi, joka voi olla rajageminaatiota laukaisevan sanan jäljessä pidentynyt (2004: 34). Vokaalialkuisen sanan edessä rajageminaatio voi toteutua myös lujana alukkeena 6 Suomen kielessä tunnistetaan seitsemän liitepartikkelia kysymysliite -ko, sävypartikkelit -han, -pa ja -s, liitekonjunktio -ka sekä fokuspartikkelit -kin ja -kaan. Niistä rajageminaatio voi toteutua partikkeleiden -kin, -kaan, -ko, -pa, -ka ja mahdollisesti myös -han edessä (ISK 2004: 127). 7 Glottaaliklusiili on konsonantti, joka ääntyy siten, että äänihuulet muodostavat kurkunpäässä samanlaisen sulkeuman kuin huulet p:tä äännettäessä. (Laaksonen & Lieko 1998: 22.) 8 Glottaaliklusiilin merkkinä tavallisesti toimii Ɂ ja näin sitä merkitään myös tässä työssä. Toinen mahdollinen merkitsemistapa on (ISK 2004: 36). 9 Nämä ovat Hakulisen mukaan useimmat savolaismurteet, osa keskipohjalaismurteista sekä pohjoispohjalaismurteet (Hakulinen 2000: 52)

15 tai voi jäädä toteutumatta (Laaksonen & Lieko 1998: 23). Tämä todetaan myös Isossa suomen kieliopissa, jonka mukaan rajageminaation esiintyminen vokaalialkuisen sanan edessä vaihtelee puhujasta toiseen (ISK 2004: 34). Suomen kielessä on kolmetoista konsonanttia (p, t, k, d, m, n, ŋ, s, h, l, r, v ja j) 10, joista rajageminaatio koskee kaikkia paitsi konsonanttia ŋ. Syy, miksi tämä konsonantti jää rajageminaation ulkopuolelle, on yksinkertainen: suomen kielessä ei ole ŋ-alkuisia sanoja eikä sen asema äännejärjestelmässä ole kovin vahva. 11 Toisaalta rajageminaatio sallii geminaattoja hh, jj ja vv, jotka kirjakielessä eivät esiinny sanojen sisässä. Niitä voi kuitenkin tavata joissakin murteissa, huudahdussanoissa ja mahdollisesti myös uusissa lainasanoissa. (Laaksonen & Lieko 1998: 22.) Yksi tärkeimmistä edellytyksistä rajageminaation toteutumiseen on sen sitoutuminen yhtäjaksoiseen puheeseen. Ilmiö voi toteutua vain jos sanat ääntyvät perätysten ilman taukoa. Siitä johtuu, että tauon jälkeen rajageminaatio ei esiinny, vaikka sille olisi edellytyksiä. Rajageminaatio vertautuu muihin suomen kielen geminaatioihin yleisgeminaatioon 12 sekä sen jatkoilmiöihin, itämurteiden 13 ja lounaismurteiden 14 erikoisgeminaatioon. Kaikissa mainituissa ilmiöissä on nimittäin kyse yhden konsonantin muuttumisesta geminaataksi 15, vaikka Ison suomen kieliopin mukaan kyse ei ole täydestä kahdentumisesta vaan eriasteisesta keston pitenemisestä tietyissä ympäristöissä (ISK 2004: 34). Karlsson ja Lehtonen kuitenkin tekivät mittauksia, joissa he tutkivat rajageminaation kautta syntyneen geminaatan pituutta, ja heidän tuloksensa mukaan tämä on pituudeltaan alkuperäisen geminaattakonsonantin veroinen 10 Ison suomen kieliopin mukaan suomen konsonanttijärjestelmään kuuluvat myös vierasperäiset konsonantit b, g, f, ja š. Niiden asema ei ole kuitenkaan niin vakaa kuin muiden äänteiden ja ne esiintyvät lähinnä vieras- ja slangisanoissa. Rajageminaatio voi teoreettisesti koskea myös näitä konsonantteja, mutta se ei ole yhtä yleistä ja säännöllistä kuin omaperäisten konsonanttien yhteydessä. Lisäksi soinnilliset klusiilit b, g sekä d kuulostavat suomalaisten puheessa ennemmin niiden soinnittomien vastineiden (p, k, t) kaltaisilta. (ISK 2004: 6.) 11 Nasaali ŋ esiintyy omaperäisessä sanastossa foneemina vain geminaatassa, jonkin verran laajempi sen distribuutio on vierassanoissa (ISK 2004: 3). 12 Yleisgeminaatio (koskee kaikkia konsonantteja) tapahtuu, jos kyseisen konsonantin edessä on lyhyt painollinen tavu ja sen jäljessä on pitkä vokaali tai diftongi (Lehikoinen 1995: 124). 13 Itämurteiden erikoisgeminaatio (koskee kaikkia konsonantteja) tapahtuu, jos kyseisen konsonantin jäljessä on pitkä vokaali tai diftongi (Lehikoinen 1995: 126). 14 Lounaismurteiden erikoisgeminaatio (koskee konsonantteja k, p, t ja s) tapahtuu, jos kyseisen konsonantin jäljessä on pitkä vokaali tai diftongi, vaikka tämä on usein lyhentynyt. Geminaatio ei tapahdu, jos kyseisen konsonantin edessä on toinen klusiili (k, p, t, g, b, d), h tai s (Lehikoinen 1995: 126). 15 Geminaatta on pitkä konsonantti, joka jakautuu kahteen tavuun (Penttilä 1963: 21)

16 (Karlsson & Lehtonen 1977a: 31 35). Geminaatan kesto voi silti tietysti vaihdella puhujasta toiseen, eikä myöskään aito geminaatta ole kestoltaan aina samanlainen. 2.3 RAJAGEMINAATIOTA LAUKAISEVAT MUOTORYHMÄT Rajageminaatiota laukaisevia sanojen muotoryhmiä on suomen kielessä runsaasti eikä niiden täsmällistä lukumäärää ole selvitetty. Myöskään ilmiön tutkijat ja kielitieteilijät eivät ole tästä samaa mieltä. Jotkut sisältävät tähän joukkoon enemmän muotoryhmiä kuin toiset. Toiset muotoryhmät ovat kaikkien mielestä epäilemättä rajageminaatiota laukaisevia, mutta toisaalta on olemassa muotoryhmiä, joissa rajageminaation toteutuminen ei (enää) ole niin tavallinen ja niiden sisällyttäminen ilmiötä laukaisevien muotoryhmien joukkoon voi vaihdella tutkijasta toiseen. Tästä siis johtuu, että jotkin muotoryhmistä ovat rajageminaatiolle alttiimpia kuin toiset. (Vrt. Nikkinen-Piraccini 2011: 15.) Tässä luvussa esittelen mahdollisia muotoryhmiä, jotka voivat laukaista rajageminaatiota. Käyttämieni lähteiden mukaan jaan niitä kolmeen alaryhmään ilmiön todennäköisen toteutumisen kannalta: 1) rajageminaatio toteutuu yleisesti; 2) rajageminaatio toteutuu vaihtelevasti; 3) rajageminaatio (lähinnä) ei toteudu. Kaikille rajageminaatiota laukaiseville muotoryhmille on kuitenkin yleistä se, että niiden jäsenten jäljessä voi kyseinen ilmiö teoreettisesti toteutua (Karlsson & Lehtonen 1977b: 321). Niihin muotoryhmiin kuuluvien morfeemien lopussa oletetaan kielen historiallisen kehityksen takia jääneen ns. jäännöslopuke 16. Se on jälki myöhäiskantasuomen loppukonsonantista, joka on kadonnut ja sen tilalle on jäänyt nykysuomeen kyseinen rajageminaatiota laukaiseva jäännöslopuke (Lehtimäki 2012: 5). 17 Jäännöslopuke on abstrakti yksikkö, jota kielitieteessä tarvittaessa merkitään pienellä rivinylisellä x-kirjaimella (esim. vene x ). Tämä merkintä on Terho Itkosen suosittelema, aikaisemmin jäännöslopukkeen merkkinä käytettiin myös apostrofia (esim. vene ). Tämä oli Hakulisen mukaan kuitenkin harhaanjohtava, koska se osittain voi ylläpitää sitkeää harhaluuloa, että tauon edellä esiintyisi 16 Kaikki nykysuomen rajageminaatiota laukaisevat sanat eivät kuitenkaan ole alkuperäisesti jäännöslopukkeellisia, vaan joidenkin jälkeen rajageminaatio esiintyy analogisesti (Lehtimäki 2012: 47). Tällaisia ovat esimerkiksi uudet e x -nomineihin kuuluvat sanat kuten kirjoite, sumute, raikaste, liikenne tai viive (Jalava 1982: 30, 108). 17 Ilmiön historiallisesta taustasta tarkemmin ks. luku

17 kahdentumisen asemesta jonkinlainen aspiraatio eli loppuhenkonen (Hakulinen 2000: 51). Rajageminaatiota laukaisevia morfeemeja voidaan x-merkinnän mukaan nimittää myös x-morfeemeiksi (Laaksonen & Lieko 1998: 23). Jäännöslopuke reaalistuu erilaisina konsonantteina tai jää toteutumatta, riippuen äänneympäristöstä. Jäännöslopukkeen reaalistumista on mahdollista kuvata kolmella säännöllä. Jos jäännöslopukkeellisen sanan jäljessä on konsonanttialkuinen sana, jäännöslopuke toteutuu sillä konsonantilla, jolla tämä sana alkaa. Jos jäännöslopukkeellisen sanan jälkeen on vokaalialkuinen sana, jäännöslopuke toteutuu (kahdentuneena) glottaaliklusiilina tai lujana alukkeena, mutta se voi jäädä myös toteutumatta. Tauon edellä jää jäännöslopuke aina toteutumatta. (Laaksonen & Lieko 1998: ) Yleisimmät rajageminaatiota laukaisevat muotoryhmät ovat Ison suomen kieliopin (2004: 34) mukaan seuraavat: 1) yksikön 2. persoonan imperatiivi; 2) A-infinitiivi; 3) verbien kieltomuodot (muut paitsi konditionaali); 4) tuote-nominien yksikön nominatiivi; 5) allatiivi; 6) 3. persoonan possessiivisuffiksi -nsa; 7) sti-adverbit; 8) nne-adverbit; 9) (i)tse-adverbit eli prolatiivi; ja 10) muut yksittäiset sanat (esim. kiinni, itse). Muut ISK:n mainitsemat rajageminaatiota laukaisevat muotoryhmät ovat komitatiivi, TU-partisiippi, lti-adverbit ja sanat kolme ja irti, sekä epämuodollisessa puhekielessä esiintyvät aktiivin NUT-partisiipin U x -loppuinen yksikön nominatiivi (esim. kuollut mies x kuollu mies [kuollummies]) ja tunnukseton MA-infinitiivin illatiivi (esim. menin nukkumaan kolmelta x menin nukkuu kolmelta [menin nukkuukkolmelta]. 18 Lisäksi Isossa suomen kieliopissa on mainittu myös harvinaisempia jopa alueellisia muotoryhmiä kuten kielteinen konditionaali, translatiivi, monikon 1. persoonan muodot sekä muita yksittäisiä sanoja (kaikki, vielä, täällä). (ISK 2004: 34.) Laaksonen ja Lieko taas luokittelevat kaikki adverbit yhteen muotoryhmään ja edellä mainittujen adverbien lisäksi siihen ryhmään kuuluvat heidän mukaansa myös ti-loppuiset 18 Kahdessa viimeksi mainitussa esimerkissä on kuitenkin kyse pikemmin täydellisestä assimilaatiosta (tästä tarkemmin Savolainen 2001: ks. täältä) kuin rajageminaatiosta, koska tässä tapauksessa näiden muotojen loppukonsonantti ei ole varsinaisesti kadonnut, vaan kuuluu siihen yhä kirjakielen mukaan. Muista rajageminaatiota laukaisevista muotoryhmistä on loppukonsonantti päinvastoin jo kauan sitten kadonnut eikä enää kirjakielen mukaan kuulu näiden ryhmien muotoihin. Näistä syistä tässä työssä näitä kahta tapausta ei mainita kuuluvaksi rajageminaatiota laukaisevien muotojen joukkoon

18 adverbit (1998: 23 24). Muut yksittäiset rajageminaatiota laukaisevat sanat ovat vielä ori, kiiru, kai, yhä, tai, vai, luo, ympäri, eli, ohi, halki, kohti, taa, alemma, peremmä, kahtia, kotia (= kotiin), mikäli ja sikäli (Karlsson 1973: 28; Karlsson & Lehtonen 1977a: 10; Lehtimäki 2012: 85; Hakulinen 2000: 51 52). Taulukosta 1 näkyy rajageminaation toteutumisen todennäköisyys sitä mahdollisesti laukaisevien muotoryhmien yhteydessä. Taulukkoon ei ole luokiteltu muita yksittäisiä sanoja, jotka voivat laukaista kyseistä ilmiötä. Niitä on runsaasti ja rajageminaatio toteutuu niiden yhteydessä vaihtelevasti. Esimerkiksi sanoja viime, kolme, itse sekä kiinni yleensä katsotaan rajageminaatiota tavallisesti laukaisevina, kun taas sanojen eli, ohi, halki ja kohti jäljessä se usein ei enää toteudu. Sanat kai, tai, vai, luo ja ympäri laukaisevat rajageminaatiota vaihtelevasti toisella puhujalla ilmiö niiden yhteydessä toteutuu, toisella ei (Lehtimäki 2012: 85). Potentiaalin kieltomuodoissa on rajageminaation esiintyminen kyseenalaista, koska nämä muodot ovat puhutussa kielessä harvinaisia. Taulukko 1: Rajageminaation toteutumisen todennäköisyys muotoryhmittäin YLEISET VAIHTELEVAT HARVINAISET e x -nominit A-infinitiivi yks. 2. pers. imperatiivi verbien kieltomuodot (paitsi konditionaali) allatiivi nsa-possessiivisuffiksi sti- ja nne-adverbit vanha prolatiivi (itse-adverbit) lti- ja ti-adverbit komitatiivi TU-partisiippi konditionaali translatiivi abessiivi mme- ja nnepossessiivisuffiksit verbien mon. 1. ja 2. persoonapäätteet -mme ja -tte Rajageminaation toteutuminen ei kuitenkaan riipu pelkästään näistä muotoryhmistä, vaan nämä ovat vain edellytys sen toteutumiselle. Se, reaalistuuko jäännöslopuke rajageminaationa konkreettisessa yhtäjaksoisessa puheessa vai ei, riippuu vielä muistakin seikoista. Rajageminaatio on tiedostamaton prosessi ja sen reaalistuminen vaihtelee puhujasta toiseen toisen puheessa rajageminaatio esiintyy usein, kun taas toisen puheessa vain vähän tai se puuttuu jopa kokonaan. Myöskään saman ihmisen puheessa rajageminaatio ei esiinny aina sataprosenttisesti tai säännöllisesti, vaan samassa ympäristössä se joskus voi toteutua, joskus

19 taas ei (Karlsson & Lehtonen 1977a: 15). Lehtimäen (2012) mukaan rajageminaation toteutumiseen voi vaikuttaa esimerkiksi koulutus- tai murretausta 19, kun taas iällä ei juurikaan ole merkitystä sen ilmenemiseen. Tämän lisäksi Lehtimäen mukaan ilmiön reaalistumiseen voi vaikuttaa myös painotus tai se, onko kyseinen ilmiötä laukaiseva sana puhujalle tuttu tai pitääkö hän sitä omaperäisenä sanana. Rajageminaatio yleensä esiintyy useammin omaperäiseltä ja tutulta vaikuttavien sanojen yhteydessä. (ISK 2004: 34 ja 35; Lehtimäki 2012: ) Konkreettisesta puhujasta riippuvien seikkojen lisäksi voi ilmiön toteutumiseen Karlssonin ja Lehtosen (1977a) mukaan vaikuttaa esimerkiksi myös se, onko seuraavan sanan alussa vokaali tai konsonantti sekä esiintyvän konsonantin laatu. Rajageminaatio toteutuu useammin konsonantti- kuin vokaalialkuisten sanojen edessä. Konsonanteista yleisesti kahdentuvat helpommin ne, jotka kuuluvat suomen kielen perusjärjestelmään. Samoin marginaalisten konsonanttien ja obstruenttien kahdentuminen on sonorantteja todennäköisempää. 20 Kaikista yleisimmin kahdentuvat konsonantit k, p, t ja s. Myös rajan vahvuudella näyttää olevan vaikutusta rajageminaation reaalistumiseen. Kahdentuminen esiintyy todennäköisemmin morfeemin- kuin sananrajan yli, mikä on sinänsä luonnollinen ilmiö, koska sananraja on aina potentiaalinen tauko. (Karlsson & Lehtonen 1977a: ) Lehtimäki (2012) käsitteli pro gradu -tutkielmassaan osittain myös sitä, miten jäännöslopuke reaalistuu kielitieteilijöiden puheessa. Hänen mukaansa heidän puheessaan rajageminaatio toteutuu systemaattisemmin kuin tavallisen kielenkäyttäjän puheessa. Se johtuu luonnollisesti siitä, että kielitieteilijöille kyseinen ilmiö on hyvin tuttu, ja sen takia he kenties keskittyvät enemmän sen toteutumiseen omassa puheessaan (Lehtimäki 2012: 49 52). Juuri sen takia voi kielitieteilijöiden puheen tutkiminen olla ongelmallisempaa kuin tavallisten kielenkäyttäjien, sillä he voivat aavistaa, mistä tutkimuksessa on kyse. Lisäksi he tuntevat ilmiön hyvin ja keskittyvät sen toteutumiseen. Se ei siis enää ole tiedostamaton prosessi, emmekä voi tietää puhuvatko he samalla tavalla myös silloin, kun heitä ei tutkita. 19 Yleisesti voidaan sanoa, että rajageminaatio esiintyy tavallisemmin ja vahvemmin idemmillä alueilla, kun taas länsialueilla sitä ei tavata niin paljon. Se on kuitenkin aika yksinkertaistettu ja näihin alueellisiin vaihteluihin vaikuttavat historialliset syyt, joista enemmän ks. luku Obstruentti on yhteisnimitys klusiileille (k, p, t, g, b, d) ja frikatiiveille (s, f, h), jotka tuotetaan ääntöväylän sulkeuman tai kapeikon avulla. Obstruentin vastakohta on sonorantti. (ISK 2004: ks. täältä.)

20 2.3.1 e x -nominit e x -nominien ryhmä on yksi tavallisimmista rajageminaatiota laukaisevista muotoryhmistä. Tämä ryhmä tulee helpoimmin mieleen myös tavallisille kielenkäyttäjille, joiden mielestä se on selvästi tiedostetuin (Nikkinen-Piraccini 2011: 61 71). e x -nominit on hyvin suuri muotoryhmä, johon kuuluu monenlaisilla johtimilla (-e, -ke, -le, -ne, -nne, -re ja -Ue) muodostettuja substantiiveja sekä adjektiiveja. Tähän muotoryhmään on joskus luokiteltu myös yksittäisiä sanoja kolme, itse ja viime (Lehtimäki 2012: 12) tai ori ja kiiru (Laaksonen & Lieko 1998: 23), joiden jäljessä voi myös toteutua rajageminaatio. Tässä työssä kuitenkin luokittelen mainittuja sanoja yksittäisten sanojen ryhmään, koska niiden taivutus eroaa muista e x -nominien ryhmään kuuluvista sanoista eikä kaksi viimeksi mainittua ole edes e-loppuisia. Johtimesta riippumatta on tähän muotoryhmään kuuluville sanoille yhteistä se, että niiden lopussa on nykysuomessa vokaali e. Myöhäiskantasuomessa nämä sanat kuitenkin loppuivat konsonanttiin joko h tai k ja olivat sitten eh- tai ek-loppuisia. Konsonantin kadottua jäi sanojen loppuun jäännöslopuke, joka voi nykysuomessa aiheuttaa rajageminaatiota. Hakulisen (2000) mukaan suurin osa nykyisistä denominaalisista e-johdoksista kuului myöhäiskantasuomessa eh-loppuisiin sanoihin (esim. kone, perhe, vene), koska denominaalista ek-johdinta ei ollut todennäköisesti koskaan olemassakaan. Vanhastaan ek-loppuisia olivat ennen kaikkea deverbaaliset johdokset (esim. koe, kyse, viite), vaikka on olemassa myös sanoja, jotka olivat selvästi ek-loppuisia, vaikkei niillä näytä olevan mitään verbikantaa (esim. laude, säe, vuode). On mahdollista, että osa niistä on johdettu nykyään tuntemattomista verbeistä tai k niiden lopussa esiintyi analogisesti deverbaalisten johdosten joukon kanssa. Myös jotkin vanhoista lainasanoista (esim. ruoste, vaate) olivat aikoinaan ek-loppuisia. Riittävien tietojen puutteen takia on joskus vaikeaa sanoa kumpaan konsonanttiin myöhäiskantasuomessa kyseinen sana palautuu. (Hakulinen 2000: , ) Tämän muotoryhmän sanat kuuluvat samaan taivutustyyppiin niiden vokaalivartalossa yksikön nominatiivin lopussa oleva e pidentyy ja lisäksi niillä on t-loppuinen konsonanttivartalo (esim. huone : huoneen : huonetta). Tämä taivutuskin on osittain seurausta kadonnesta loppukonsonantista. Lisäksi tässä taivutustyypissä tavallisesti esiintyy käänteinen

21 astevaihtelu 21 (esim. tuote : tuotteen : tuotetta). Tähän taivutustyyppiin kuuluvat sanat on tärkeää erottaa muiden e-loppuisten nominien joukosta eli nalle-taivutustyypistä (nalle : nallen : nallea), sillä jälkimmäiset eivät ole jäännöslopukkeelisia. Nalle-taivutustyyppiin kuuluvat paitsi pari muuta sanaa myös erisnimet (esim. Ville, Kalle). Rajageminaatio e x -nominien jäljessä hernekeitto [hernekkeitto] kone sammuu [konessammuu] perhekin [perhekkin] vene on [vene ɁɁ on] Verbimuodot Rajageminaatiota aiheuttavien verbimuotojen ryhmäkin on suuri ja siihen kuuluu erilaisia verbimuotoja infinitiivi, partisiippi sekä joidenkin modusten ja tempusten taivutetut muodot. Tämä muotoryhmä on rajageminaation toteutumisen kannalta hyvin heterogeeninen joidenkin muotojen jäljessä ilmiö toteutuu yleisesti, toiset taas laukaisevat rajageminaatiota harvemmin tai lähes ei koskaan. Yleisimmät rajageminaatiota laukaisevat verbimuodot ovat yksikön 2. persoonan imperatiivi (myönteinen sekä kieleteinen muoto) ja A-infinitiivin lyhyempi muoto 22. Jäännöslopukkeelliset ovat myös preesensin kieltomuodot, mutta tässä tapauksessa rajageminaation toteutumisen todennäköisyys riippuu konkreettisesta muodosta. Tavallisesti rajageminaatio toteutuu kielteisen aktiivin sekä passiivin indikatiivin ja imperatiivin jälkeen (imperatiivin passiivimuoto ei ole kuitenkaan niin yleinen). Harvinainen on rajageminaatio kielteisen aktiivin sekä passiivin konditionaalin jälkeen (Lehtimäki 2012: 10 11). Myöskään kielteisessä aktiivin ja passiivin potentiaalissa ilmiö ei ole kovin yleinen, mutta tässä tapauksessa se johtuu ensisijaisesti siitä, että tätä muotoa käytetään puhutussa kielessä harvoin. Potentiaali kuuluu ylipäätänsä kirjalliseen kieleen, puhekielessä sen asemesta käytetään usein adverbeja kai tai ehkä (Lindroos 2002: 287). Muut verbimuodot, joiden jälkeen rajageminaatio 21 Käänteisessä astevaihtelussa on e x -nominien perusmuodossa (yksikön nominatiivi) heikko aste, valtaosa muista muodoista on sitten vahva-asteisia (heikko aste esiintyy yksikön nominatiivin lisäksi vielä yksikön partitiivissa; esim. suhde : suhteen : suhdetta tai liikenne : liikenteen : liikennettä; ISK 2004: 42). 22 A-infinitiivin lyhyemmän muodon eli verbien perusmuodon lisäksi on olemassa sen pidempi muoto, jolla on lisäksi translatiivin pääte ja possessiivisuffiksi. A-infinitiviin pidemmällä muodolla voi korvata jotta-sivulausetta, jolloin puhutaan ns. finaalirakenteesta

22 voi toteutua, mutta yleisesti ei kuitenkaan toteudu, ovat TU-partisiippi ja monikon 1. ja 2. persoonan muodot. Monikon 1. persoonan muodot kuuluvat Ison suomen kieliopin mukaan sellaisiin rajageminaatiollisiin tapausryhmiin, jotka ovat hyvin alueelliset eikä monikon 2. persoonan muotoja siinä edes mainita (ISK 2004: 34), vaikka ne ovat myös jäännöslopukkeelisia (Hakulinen 2000: 250). Koska monikon 1. ja 2. persoonan muotojen tapauksessa juuri persoonapäätteet (-mme x, -tte x ) ovat jäännöslopukkeelliset, rajageminaatio voi teoreettisesti toteutua jokaisen niitä sisältävän tempuksen tai moduksen muodon jälkeen (siis myös esim. imperfektin muotojen jälkeen söimme kalaa [söimmekkalaa]). Historian kannalta useat tähän ryhmään kuuluvista muodoista palautuvat Hakulisen (2000) mukaan myöhäiskantasuomessa esiintyneihin k-loppuisiin muotoihin. Selvästi k-loppuisia olivat silloin A-infinitiivin lyhyet muodot (esim. antaa x < *antaδak tai tulla x < *tulδak), yksikön 2. persoonan imperatiivin muodot (esim. tuo x < tuok < *took tai vie x < viek < *veek; samoin kielteisissä muodoissa: älä tuo x, älä vie x ), kielteisen preesensin muodot (esim. en saa x < *en saak) ja monikon 1. ja 2. persoonan päätteet (-mme x < *-mmek < *-kmek ja -tte x < *-ttek < *-ktek, jossa edellinen k oli todennäköisesti preesensin merkki ja päätteen lopussa oleva k taas monikon tunnus). (Hakulinen 2000: , , 250 ja 254.) Tässä muotoryhmässä tulee lisäksi esiin rajageminaation eräs tärkeä tehtävä. Ilmiö nimittäin erottaa toisistaan A-infinitiivin ja yksikön 3. persoonan preesensin myönteiset muodot, jotka ovat tietyissä tapauksissa 23 kirjoitusasultaan yhtäläiset (ISK 2004: 34). Tämä voi olla tärkeää jopa merkityksen kannalta, mitä todistaa myös eräs verkkokeskustelija Nikkinen-Piraccinin (2011) tutkimuksesta: Esim. tässä muistaakseni Volkswagenin mainoslauseessa, joka kirjoitetaan yhdellä tavalla mutta jonka voi lausua kahdella tavalla, on selvä merkitysero: Paras ajaa varmasti. Jos pidentää ajaa ja varmasti -sanojen väliä ylimääräisellä v:llä, siis paras ajaavvarmasti, niin merkitys on on paras ajaa varmasti. Mutta jos sanojen välissä ei ole ylimääräistä v:tä, niin merkitys on se joka on paras, ajaa varmasti. (Nikkinen-Piraccini 2011: 68) Edellä mainitun esimerkin lisäksi voi rajageminaatio erottaa myös yksikön 3. persoonan 23 A-infinitiivin perusmuoto ja yksikön 3. persoonan muoto ovat kirjoitusasultaan yhtäläiset verbityyppiin 1 (esim. puhua) kuuluvissa verbeissä, joiden vartalo on A-loppuinen (esim. antaa hän antaa, kääntää hän kääntää)

23 preesensin myönteiset muodot ja yksikön 2. persoonan myönteisen imperatiivin muodot toisistaan. Nämäkin muodot voivat olla kirjoitusasultaan yhtäläiset. 24 Korpela (2005) huomauttaa, että tästä johtuvaa monitulkintaisuutta voi tavata esimerkiksi Suomen kansallislaulussa, jossa lauletaan Oi maamme Suomi, synnyinmaa, soi sana kultainen. Verbimuotoa soi voi tulkita sekä preesensin muodoksi (tässä tapauksessa jopa imperfektinkin!), että imperatiivin muodoksi. Alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin perusteella sitä tulkitaan imperatiiviksi (Korpela 2005: ks. täältä). Jos niissä tapauksissa toteutuuu rajageminaatio, monitulkintaisuus häviää. Toisessa tapauksessa jäännöslopukkeellinen (ja siis rajageminaatiota mahdollisesti laukaiseva) on A-infinitiivin muoto, toisessa taas imperatiivin muoto. Maamme-laulussa siis pitäisi sääntöjen mukaan kuulua rajageminaatio [soissana]. Rajageminaatio eri verbimuotojen jäljessä yks. 2. pers. imperatiivi tule kotiin [tulekkotiin] A-infinitiivi voi mennä kahville [voi mennäkkahville] akt. indikatiivi en ota lisää [en otallisää] pas. indikatiivi ei uskota valheita [ei uskotavvalheita] akt. imperatiivi älä tee sitä [älä teessitä] pas. imperatiivi älköön tehtäkö virheitä [älköön tehtäkövvirheitä] akt. konditionaali ei auttaisi sinua [ei auttaisissinua] pas. kontitionaali ei annettaisi kirjaa [ei annettaisikkirjaa] akt. potentiaali ei ehtine tulla [ei ehtinettulla] pas. potentiaali ei oltane varmoja [ei oltanevvarmoja] TU-partisiipi on saatu ruokaa [on saaturruokaa] mon. 1. pers. verbimuoto menemme kauppaan [menemmekkauppaan] mon. 2. pers. verbimuoto puhutte siitä [puhuttessiitä] 24 Nämä muodot ovat kirjoitusasultaan yhtäläiset verbityyppiin 2 (esim. syödä) sekä verbityyppin 4 (esim. haluta) kuuluvissa sanoissa. Verbityypissä 2 tämä koskee kaikkia siihen taivutustyyppiin kuuluvia sanoja, verbityypissä 4 vain niitä, joiden infinitiivin tunnuksen (-ta) edessä on A (esim. avata). Esimerkit: hän syö syö!, hän avaa avaa!

24 2.3.3 Adverbit Rajageminaatiota laukaisevien adverbien muotoryhmä on myös suuri ja koostuu erilaisista adverbeista. Siihen kuuluvat (i)tse-adverbit (eli prolatiivi) sekä monet latiiviset adverbit: sti-adverbit, nne-adverbit, lti-adverbit ja ti-adverbit. Rajageminaatiota laukaisevien muotoryhmien välissä olevat rajat eivät kuitenkaan ole yksiselitteiset eivätkä kiinteät, kuten huomattiin esimerkiksi jo e x -nominien muotoryhmässä. Adverbien muotoryhmään joskus luokitellaan edellä mainittujen adverbien lisäksi myös muun muassa sanat kiinni, irti, ympäri, luo tai halki 25 (Lehtimäki 2012: 11 12). Mainitsen nämä tässä työssä muiden yksittäisten sanojen joukossa, jotta adverbien muotoryhmä olisi mahdollisimman homogeeninen. Kuten Hakulinen (2000) toteaa, kaikki mainitut adverbien ryhmät ovat alkuperäisesti jäännöslopukkeelisia, mutta niidenkin jäljessä voi rajageminaation toteutuminen vaihdella melko paljon. Vanhaa, vielä myöhäiskantasuomessa esiintyvää sijamuotoa prolatiivia ei nykyään tavallisesti mainita varsinaisessa nominien paradigmassa, mutta silti sitä vielä tavataan vanhoissa partikkeleissa sekä eräiden substantiivien taivutusmuotona (esim. ylitse, ohitse, maitse tai postitse). Vanhan prolatiivin päätteen jota nykyiseltä kannalta katsotaan eräänä adverbijohtimena muoto oli myöhäiskantasuomessa k-loppuinen (-itse x < *-ittsek). Myöhemmin kadonneen päätteen lopussa oleva k oli latiivin tunnus, ja sen paikalla on nykysuomeen jäänyt rajageminaatiota laukaiseva jäännöslopuke (Hakulinen 2000: 108). Muut tämän muotoryhmän adverbit (sti-, nne-, lti- ja ti-adverbit) ovat alkujaan latiivisia. Niiden lopussa esiintyi myöhäiskantasuomessa k, jossakin tapauksessa mahdollisesti myös n. Tämä konsonantti oli latiivin pääte, joka myöhemmin katosi ja sen jälki nykysuomessa on näiden adverbien lopussa oleva jäännöslopuke (-sti x < *-stik, -nne x < *-nnek, -lti x < *-ltik). Viimeinen ryhmä, ti-adverbit, jakautuu merkityksen kannalta karitiivisiin adverbeihin sekä tapaa ilmaiseviin adverbeihin. Karitiivisia adverbeja ovat esimerkiksi huoleti, ääneti (-ti x < *-ttik; -tt- ilmaisee jonkin puuttumista niin kuin abessiivin päätteessä ja k on latiivin pääte). Tapaa ilmaisevia adverbeja ovat esimerkiksi alati, vaiti (-ti x < *-ttik, sekä osittain myös *-ttin). (Hakulinen 2000: ) Tämän muotoryhmän yhteydessä voidaan mainita vielä harvinaisesti esiintyviä 25 Näitäkin sanoja on mahdollista pitää adverbeina, mutta ne usein esiintyvät adpositioina eivätkä ne muodoiltaan sovi edellä mainittujen adverbien ryhmiin. Myös sen takia luokittelen niitä pikemmin yksittäisten sanojen muotoryhmään

25 (n)ni-loppuisia sanoja, joiden jälkeen rajageminaatio voi myös toteutua. Nämä sanat kuitenkin kuuluvat enimmäkseen murteisiin sekä runokieleen. Merkitykseltään ne ovat ennen kaikkea terminatiivisia tai modaalisia (esim. sini kuni = siihen (aikaan) asti kunnes; mini = minkä verran, mihin määrin; saanni = saakka, asti). Niidenkin lopussa esiintyi myöhemmin kadonnut latiivinen k. Nämä muodot vertautuvat viron kielen terminatiivin sijapäätteeseen -ni (esim. linnani = kaupunkiin asti). (Hakulinen 2000: 230.) Rajageminaatio adverbien jäljessä (i)tse-adverbi sähkeitse ja puhelimitse [sähkeitsejja puhelimitse] sti-adverbi runsaasti vettä [runsaastivvettä] nne-adverbi sinne tänne mentiin [sinnettännemmentiin] lti-adverbi paksulti voita [paksultivvoita] ti-adverbi ääneti seisova mies [äänetisseisova mies] Sijapäätteet Rajageminaatio voi toteutua myös neljän suomen sijapäätteen jäljessä: allatiivin, komitatiivin, translatiivin ja abessiivin. Allatiivi laukaisee rajageminaatiota yleisesti, komitatiivin jäljessä se ei ole niin yleinen ja translatiivin jäljessä rajageminaatio toteutuu hyvin harvoin. Komitatiivi sekä translatiivi laukaisevat rajageminaatiota vain possessiivisuffiksittomina (ISK 2004: 34; Hakulinen 2000: 105). Myöskään abessiivin päätteen jäljessä rajageminaation toteutuminen ei ole kovin yleinen, mikä toki osittain johtuu siitä, ettei tätä päätettä käytetä kovin usein. 26 Historiallisesti allatiivin päätteen lopussa oli latiivinen suffiksi n (-lle x < *-llen), osittain siinä mahdollisesti esiintyi myös k. Abessiivin pääte palautuu entiseen k-loppuiseen muotoon ja vanhassa kirjakielessä sekä murteissa sen muodossa oli vain yksi t (-ta x < *-tak) ja pääte oli selvästi jäännöslopukkeellinen. Tämä voi vaikuttaa rajageminaation toteutumiseen abessiivin päätteen jälkeen nykykielessäkin. Nykyään abessiivin päätteessä on kaksi t:tä eikä rajageminaatio toteudu yleensä sen yhteydessä. (Hakulinen 2000: 105.) 26 Ennen kaikkea puhutussa nykysuomessa käytetään abessiivin päätteen asemesta postpositiota ilman (esim. rahatta = ilman rahaa). Säännöllisesti abessivi esiintyy MA-infinitiivissä (esim. mitään sanomatta)

26 Rajageminaatio sijapäätteiden jäljessä allatiivi minullekin [minullekkin] komitatiivi suurine silmineen [suurinessilmineen] translatiivi uudeksi pääomistajaksi [uudeksippääomistajaksi] abessiivi rahattakaan [rahattakkaan] Possessiivisuffiksit Rajageminaatiota laukaisevien muotoryhmien joukkoon kuuluvat myös possessiivisuffikseista päätteet -nsa, -mme ja -nne. Niistä 3. persoonien possessiivisuffiksin (-nsa) jälkeen rajageminaatio toteutuu yleisesti ja säännöllisesti (ISK 2004: 34). Monikon 1. (-mme) ja 2. persoonan (-nne) possessiivisuffiksien jälkeen se ei ole niin yleistä ja rajageminaatio toteutuu niiden jälkeen melko harvinaisesti, vaikka nekin ovat alun perin jäännöslopukkeellisia (Hakulinen 2000: 113). Hakulisen (2000) mukaan possessiivisuffiksilla -nsa, joka on nykykielessä sama yksikön sekä monikon 3. persoonille, oli varhaiskantasuomessa useampia muotoja: *-sen ja *-nsen yksikössä sekä *-sek ja *-nsek monikossa. Possessiivisuffiksien järjestelmä oli silloin paljon monimutkaisempi 27 sen nykytilaan verrattuna, mutta aikojen kuluessa se on yksinkertaistunut. Nykyisten 3. persoonien possessiivisuffiksin muoto siis palautuu alkuperäiseen monikon k-loppuisen muotoon (-nsa x < *-nsak < *-nsek), jossa k osoitti omistajan useutta (Hakulinen 2000: ). Myös monikon 1. ja 2. persoonan possessiivisuffiksit palautuvat varhaisnykysuomessa esiintyneisiin k-loppuisiin muotoihin (mon. 1. persoona: -mme x < *-mmek; mon. 2. persoona: -nne x < *-ndek). (Hakulinen 2000: ) Rajageminaatio possessiivisuffiksien jäljessä 3. persoonien -nsa vaimonsa kanssa [vaimonsakkanssa] mon. 1. persoonan -mme lapsemme tulevat [lapsemmettulevat] mon. 2. persoonan -nne ystävänne kertovat [ystävännekkertovat] 27 Varhaiskantasuomessa oli todennäköisesti olemassa kaksi possessiivisuffiksisarjaa ja erikoiset omistajan sekä omistettavan useutta ilmaisseet tunnukset. Tästä tarkemmin ks. Hakulinen 2000: