Eduskunnan Ympäristövaliokunnalle

Transkriptio

1 Asia: Eduskunnan ympäristövaliokunta, Asiantuntijalausunto liittyen asiakirjaan Selvitys hallituksen Itämeren lohenkalastusta koskevasta kansallisesta ja EU-politiikasta, E 149/2011 vp, suullinen esittäminen pe ympäristövaliokunnassa Lausunnon antaja: kalastusbiologian professori Sakari Kuikka, Lappeentie 34, Helsinki, p , sakari.kuikka@helsinki.fi Eduskunnan Ympäristövaliokunnalle Lausunnon antaja haluaa kunnioittaen todeta seuraavaa: Suomen kalastuksen kohteena olevat lohikannat ja kommentit kohtaan Arvio Itämeren luonnonlohikantojen tilasta ja kohtaan Arvio Itämeren lohenkalastuksen kestävyydestä Vuonna 2009 EU:n neuvoja antava tieteellis-teknis-taloudellisen kalastuskomiteankalastuskomitea (STECF, Scientific and Technical Committee for Fisheries, tämän lausunnon antaja oli silloinen ja on nykyinen komitean jäsen) päätyi siihen ratkaisuun (STECF 2009), että mikäli kaikkien Itämeren lohikantojen suojeluun noudatetaan samaa 5 % kannan romahdusriskiä kuin yleisesti EU:n kalakantoihin tieteellisessä neuvonannossa sovelletaan, kalastusta ei saisi olla lainkaan niillä alueilla missä luonnonkannat ovat sekaisin (vahvojen kantojen yksilöiden joukossa heikkojen kantojen ykilöitä). Tämä 5 % riskitaso on ns. yleisesti sovellettu riskitaso EU:n kalastuspolitiikassa. STECF siis katsoi, että heikkoihin luonnonkantoihin kohdistuisi liian korkea kuolevuus, ja sekakalastusta tulisi voimakkaasti säädellä kunnes heikot kannat ovat elpyneet. Tämä perustui siihen ICES:n näkemykseen että heikoimmat kannat ovat niin huonossa kunnossa, että ennen niiden todennettua elpymistä (jonka katsottiin toteutuvan vasta tulevaisuudessa) kalastusta ei voida sallia. Avomerikalastus on tyypillisintä sekakantojen kalastusta, mutta myös pääosalla kutuvaellusreittejä eri lohikantoja esiintyy yhdessä (esim. Pohjanlahden rannikon rysäkalastus). Pohjanlahden rannikkokalastus kohdistuu useihin heikossa kunnossa oleviin lohikantoihin. Suomen rannikkokalastuksen säätely vaikuttaa keskeisesti Ruotsin lohikantojen kehitykseen. Nykyisen kalastustehon vallitessa pieniin kantoihin kohdistuu suuri riski, ja jopa siinä tapauksessa että

2 kalastuskuolevuus pienenisi komission suunnittelemalle 10 % tasolle, näinkään pieni kalastusteho ei missään tapauksessa takaa Ruotsin heikkojen kantojen elpymistä. Hyvin oleellinen seikka on se, että Itämeren nykyiset lohisaalistasot (luonnonkalojen osuus on % vuodesta ja alueesta riippuen) perustuvat siihen, ettei kalastus ole ollut yhtä tehokasta kuin se oli esim luvulla. Nykyinen ammattikalastuksen taso merialueella ei olisi mahdollista jos kalastuskuolevuus olisi ollut oleellisesti korkeampi. On huomattava, että hallituksen selvityksessä esittämät poikastiheyksiä kuvaavat luvut (kuva 1 MMM:n lausunnossa) koskevat historiallista kehitystä, kun taas kalastuksen säätelyssä on katsottava ennustettavissa olevaa tulevaisuutta. Kansainvälisen merentutkimusneuvoston mukaan muiden kantojen kehitys ei ole läheskään yhtä positiivista kuin mitä Tornionjoen kehitys on ollut. Itämeren pohjoisista joista heikoimmassa kunnossa ovat Simojoki Suomessa ja Rickleån, Öreälven, Råneälven, Sävarån ja Lödgeälve Ruotsissa. Niiden kohdalla voimakaskaan kalastuksen säätely ei nosta tavoitteiden saavuttamisen todennäköisyyttä korkeaksi. Geneettisissä tutkimuksissa eri kannat erottuvat toisistaan, ja voidaan ajatella että kullakin niistä on perinnöllistä merkitystä, vaikka Tornionjoki omaakin huomattavan geneettisen muuntelun verrattuna moneen muuhun kantaan. Lohikantojen perinnöllisen monimuotoisuuden turvaaminen on tärkeää. Omiin erityisiin jokiolosuhteisiin sopeutuneita pieniäkin luonnonkantoja voidaan tarvita tulevaisuudessa esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Ilmaston todennäköinen lämpeneminen ja ilmastovyöhykkeiden vaiheittainen siirtyminen pohjoisemmaksi saattaa edellyttää pohjoisilta kannoilta sellaisia perinnöllisiä yhdistelmiä, joita Itämeren pääaltaan lohikannat ovat tuottaneet. Kaikkia näitä kantoja kalastetaan Suomen rannikkokalastuksessa, ja tässä mielessä Suomen rannikkokalastuksen säätelyllä on suuri merkitys pienten kantojen toipumiselle. Nykyistä Suomen lohen rannikkokalastusta ei voida pitää kestävän käytön mukaisena toimintana. Viimeisten julkaistujen tieteellisten tulosten mukaan sekä hyljekannat että Selkämeren silakkakannan poikastuotannon määrä voivat selittää pohjoisten lohikantojen heikentyneen ns. post smolttikuolevuuden (Mäntyniemi et al 2012). Postsmolttikuolevuudella tarkoitetaan sitä kuolevuutta, joka tapahtuu pian smoltin mereenvaelluksen jälkeen. Hallituksen selvityksen kirjoittamisen jälkeen on siis saatu lisänäyttöä siitä, että hyljekannan kasvulla on voinut olla negatiivinen vaikutus sekä luonnon lohikantoihin että istutettuihin lohikantoihin. Lisäksi tilanteeseen vaikuttaa saatavilla olevan tieteellisen tiedon mukaan silakkakantojen tila. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan Selkämeren silakkakanta vaikuttaa lohien postsmolttieloonjääntiin. Tämän julkaisun laatimisen jälkeen, siis aivan uunituoreiden tulosten mukaan (Mäntyniemi 2012, julkaisematon) näyttää siltä, että Selkämeren kutevan silakkakannan koko (kuoriutuneiden ja kesän vanhojen, ravinnoksi tarjolla olevien silakan poikasten määrä) näyttäisi vaikuttavan oleellisesti lohen postsmolttieloonjääntiin (kuva 1). Näiden uusimpien kanta-arvioiden mukaan Selkämeren aikuisen silakkakannan koko on pienentynyt 1980 luvun tilanteesta. Silakkakannan arvioitu pieneneminen osuu yhteen sen kanssa, että 1980 luvun lopussa Suomenlahdella ollut silakankalastuslaivasto siirtyi Selkämerelle. Uuden arvion mukaan tämä johti huomattavaan silakan kalastuskuolevuuden kasvuun ja samalla silakkakannan pienenemiseen. Tämä siis saattoi vaikuttaa nykyiseen lohikantojen huonoon eloonjääntiin.

3 Post-smolt survival 0,4 0,35 0,3 0,25 0,2 0,15 0,1 0,05 0 0,00 100,00 200,00 300,00 400,00 500,00 Herring spawning biomass/smolts (index) Kuva 1. Yhtä smolttia kohti tarjolla olevan silakan kutukannan (pienpoikasmäärän) vaikutus postsmolttieloonjääntiin (Mäntyniemi, julkaisematon). Ravinnon suuri määrä smolttia kohti parantaa eloonjääntiä. MMM:n selvitys on oikeassa antaessaan kuvan että Tornionjoen poikastuotanto on kasvanut. Samalla on otettava huomioon se, että näiden poikasten eloonjäänti meressä on voimakkaasti heikentynyt, eli Torniojoesta peräisin olevan aikuisen kannan koko ei ole kehittynyt läheskään yhtä positiivisesti kuin lohen poikasmäärät joessa. Se vaikutusketju, joka koostuu tekijöistä Kuteva kanta siitä seuraava poikasmäärä siitä seuraava aikuisten määrä sisältää monta epävarmuustekijää, kuten M74:n (pienpoikasten kuolevuus), postsmolttieloonjäännin ja sen, kuinka hyvin säätely onnistuu emoja säästämään. Näin ollen ei voida täsmällisesti laskea paljonko emoja Tornion- tai Simojokeen tarvitaan, ja vaikka pystyttäisiinkin, niin tiedon avulla ei voida toteuttaa täsmällistä säätelyä. Mitä varmempia lopputuloksesta halutaan olla, sitä voimakkaammin kalastusta täytyy säädellä, kuten varovaisuusperiaatekin määrittelee. Lohen tapauksessa se käsittääkseni tarkoittaa erityisesti rannikkokalastuksen aloittamispäivän myöhästyttämistä tarpeeksi. Lausunnon antaja yhtyy MMM:n käsitykseen siitä, että siimakalastuksen vaikutus Itämeren heikoimpien kantojen tilaan on negatiivinen. MMM:n selvityksessä annetaan kuitenkin suhteettoman paljon painoa alamittaisten kalojen merkitykselle. Niiden saalisosuuden merkitys on kantojen kehityksen kannalta marginaalinen verrattuna siihen, kuinka paljon ylipäätään kalastetaan. Kalastuksen negatiivinen vaikutus koskee kuitenkin erityisen paljon Suomen rannikon rysäkalastusta, jota tulisi rajoittaa voimakkaasti, samoin kuin kaikkien huonossa kunnossa olevien lohijokien jokikalastustakin, niin Suomessa kuin muissakin Itämeren maissa. Rannikkokalastus on

4 kannattavaa ja tehokasta, vaikka lohikannan koko pienenisi. Avomerikalastuksen kannattavuus heikkenee nopeammin jos lohikanta pienenee, eli se osin säätelee itse itseään Kansallinen lohipolitiikka, EU;n kalastuspolitiikka ja kalastuksen järjestelyt Lausunnon antaja on samaa mieltä kuin MMM siitä, että Suomen kalastuslaki ja EU:n kalastuspolitiikka ovat keskenään sopusoinnussa. Samoin on pidettävä positiivisena sitä, että eri kalastajaryhmille ja luonnonsuojelujärjestöille on annettu enemmän puhevaltaa. Lausunnon antajalla ei ole kansainväliseen juridiikkaan liittyvää asiantuntemusta, joten ns. kutuvaltioperiaatteen soveltamisen mahdollisuudet eivät kuulu tämän lausunnon piiriin, kuten ei myöskään se linjaus että Suomen poliittista vaikuttamista ei kannata suunnata kokonaiskiintiön määräämiseen. Vapaa-ajan kalastuksen allokoitavan saaliin määrä suhteessa ammattikalastuksen saaliseen on puhtaasti poliittinen asia, johon tiede ei pysty vastamaan. On kuitenkin huomattava, että koska vapaa-ajankalastuksen arvo määräytyy kalastuskokemuksen mukaan, niin saaliin määrä sinänsä ei ole ratkaisevaa. Riittävä lohikanta joessa takaa virkistyskokemuksen, ja samalla biologisen poikastuotannon. Kiintiön toteuttamistapa on kuitenkin oleellinen osa politiikkaa. On hyvin myönteistä, että MMM aikoo käynnistää selvitykset kalastajakohtaisten kiintiöiden käyttämisestä ja että tähän suunnitellaan sisällytettäväksi loheen kiinnitettävä merkki. EU komissio on lähiaikoina suhtautunut myönteisesti vaihdettavissa olevien kalastusmahdollisuuksien käyttöön yleisestikin EU:n kalastuksen säätelyssä (esim. ITQ, eli vaihdettavissa oleva kalastuskiintiö). On hyvä, että MMM:N selvitys ottaa myönteisen kannan kaupallisessa pyynnissä saatujen lohien merkitsemiseen. Lohenkalastusluvan myöntäminen ammattimaisille toimijoille olisikin perusteltu tapa säädellä ja valvoa merialueen kalastusta. ITQ järjestelmässä tähän tulisi siis liittää kertakäyttöiset merkit, jotka kalaan tulisi kiinnittää, ja joiden vapaa kauppa tulisi sallia, ja edellyttää merkkien kiinnittämistä kaloihin myös jokialueella. Pyyntioikeuksien ostamisella merialueelta jokikalastus voisi kohdistaa kaloja merialueen kalastuksesta jokeen, tai luonnonkantojen suojelua haluava ostaa kutevia kaloja jokeen. Myös valtio voisi tarvittaessa toimia markkinoilla ja ostaa kalastusoikeuksia takaisin siinä tapauksessa että lohikantojen tila heikkenee ja kiintiötä näyttäisi olevan liikaa. Vapaaehtoisiin markkinoihin perustuva ratkaisu vähentäisi todennäköisesti merkittävästi myös hallinnollisia ja tieteellisiä kuluja kantojen elpymisen myötä. Lisäksi se heijastuisi, mikäli kaikki EU maat toteuttaisivat sen, vapaaehtoisuuden kautta perustellulla tavalla ns. suhteellisuusperiaatteeseen, jonka mukaan jäsenmaiden osuus kokonaiskiintiöstä tulisi pitää vakiona. Lähtötilanteessa kunkin maan kalastajat voisivat myydä omaa osuuttaan nykykiintiöiden suhteessa, mutta markkinavoimat määrittelisivät käyvät suhteet uudelleen. Tämänkaltaisia mekanismeja on jo sovellettu eri EU maiden välillä huolimatta suhteellisuusperiaatteesta. Mekanismi on periaatteessa sama kuin hiilidioksipäästöihin sovellettavassa päästökaupassa. Lohen kalastuksen säätelyn vaikutus muiden lajien saaliisiin On huomattava, että vaikka samat kalastajat raportoivat muidenkin lajien kuin lohen saaliita, se ei missään tapauksessa tarkoita sitä että lohenkalastukseen tarkoitettavilla pyydyksillä saataisiin merkittävästi muita kaupallisesti merkittäviä lajeja. Lohen kalastajat kalastavat myös muita lajeja, joka parantaa heidän mahdollisuuttaan sopeutua säätelyyn, kunhan tätä muutoin tuetaan kansallisilla säädöksillä. Näihin voisi lukeutua esimerkiksi alle 60 mm verkkojen salliminen vain

5 ammattimaisessa kalastuksessa. Tällöin kalakannat vahvistuisivat ja ammattimaisten pyydysten yksikkösaaliit kasvaisivat tarjoten ammattilaisille paremman toimeentulon. Vahvistuneet kalakannat kasvattaisivat samalla vapakalastajien kalastuksen arvoa. Suomen meritaimenkannat ovat kriittisessä tilassa. Nykyinen verkkokalastuksen kokonaisteho on aivan liian korkea luonnon meritaimenkannoille, ja verkkokalastuksen säätely on tällöin keskeisessä roolissa. Taimenkantojen tila on ympäristöongelmana selvästi vaikeampi kuin lohikantojen ongelma, vaikka tätä on vaikea uskoa julkisen keskustelun perusteella. Kalatiestrategian, istutusten ja kalastuksen säätelyn yhteys Lohen kalastuksen säätelyssä on usein vedottu ns. kutuvaltioperiaatteeseen, eli että lohijokien vedenlaadusta vastuussa olevat valtiot saisivat enemmän puhevaltaa kalastuksen säätelyn suhteen. Kalastuksen säätelyn lisäksi tähän periaatteeseen voidaan ajatella kuuluvan, että kunkin joen veden laatua on parannettava ja luonnon lisääntymistä edistettävä kalateiden avulla, mikäli niistä voisi olla apua. Padottujen jokien lisääntymisolosuhteisiin vaikuttaminen on kuitenkin epävarmaa, hidasta, eivätkä siihen liittyvät toimenpiteet kuulu CFP:n eikä kalastusviranomaisten määräysvaltaan samassa mielessä kuin kalastuksen säätelytoimenpiteet. Mikäli ympäristöolosuhteet joskus tulevaisuudessa näissä joissa paranisivat, tällä voisi olla vaikutusta kalastuksen säätelytarpeeseen, eli että pienemmätkin emokannat voisivat taata perinnöllisen monimuotoisuuden. Juuri hyväksytty kalatiestrategia tarjonnee uusia mahdollisuuksia, ja Suomi voi mahdollisesti sen avulla poliittisesti osoittaa toimivansa kutuvaltioperiaatteen mukaisesti. Kalastuksen säätelytoimenpiteitä on kuitenkin pidettävä nykytilanteessa ensisijaisina toimenpiteinä kantojen perinnöllisen monimuotoisuuden suojelussa. Rakennettujen jokien ja kalastuksen säätelyn suhteesta Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL 2012) on todennut seuraavasti: Mallinnustulokset osoittavat havainnollisesti, kuinka rakennettujen jokien lohikantojen palauttamiseksi tarvitaan kokonaisvaltaista ja määrätietoista päätöksentekoa. Kannan palauttamiseen on hyvät mahdollisuudet ainoastaan, jos syönnös- ja kutuvaelluksen kalastusta vähennetään nykyisestä tasosta kauttaaltaan ja samalla kalojen vaellus joessa ylä- ja alavirtaan pystytään aikaansaamaan kohtuullisin tappioin. Lausunnon antajan näkökulmasta suuri osa velvoiteistutuksiin käytettävistä varoista tulisi suunnata luonnonlisääntymisen edistämiseen, ja samalla varmistaa ettei vaaranneta istutuskantojen perinnöllisiä ominaisuuksia. Kirjallisuus Anon RKTL:n työraportteja 12 /2011. Suomessa lisääntyvien Itämeren lohikantojen tila tieteellisen havaintoaineiston perusteella. Maa- ja metsätalousministeriön asettaman työryhmän mietintö ICES Advice for salmon in Subdivisions (Main Basin and Gulf of Bothnia). ICES Advice 2011, Book 8. Mäntyniemi, S., Romakkaniemi, R., Dannewitz, J., Palm., S., Pakarinen, T. Pulkkinen, H., Gårdmark, A. and Karlsson, O. Both predation and feeding opportunities may explain changes in survival of Baltic salmon post-smolts. ICES Journal of Marine Science; doi: /icesjms/fssxxx

6 RKTL2012. Lohikantojen palauttaminen rakennetuille joille mallinnustyökalu tuki- ja säätelytoimien biologiseen arviointiin. Tekijät: Aki Mäki-Petäys, Olli van der Meer, Atso Romakkaniemi, Panu Orell, Peter R-vinoja, Jaakko Erkinaro. RKTL:n työraportteja 1/2012 WKBALSAL Report of the Workshop on Baltic Salmon Management Plan Request (WKBALSAL). ICES CM 2008/ACOM:55 WGBAST Working Group on Baltic Salmon and Trout report 2010.ICES advisory committee. ICES CM 2010/ACOM:08 STECF Casey, J & Dörner, H (eds.) nd plenary meeting report of the scientific, technical and economic committee for fisheries (PLEN-09-03). November 9-13, 2009, Brussels.