Yksi mielikirjailijoistani on brittiläinen Jeannette Winterson, joka on kirjoittanut tarinoiden merkityksestä tähän tapaan:

Transkriptio

1 YTT, Katri Pynnöniemi Vanhempi Tutkija, Ulkopoliittinen instituutti I TARINAT JA KUUNTELEMISEN TAITO Yksi mielikirjailijoistani on brittiläinen Jeannette Winterson, joka on kirjoittanut tarinoiden merkityksestä tähän tapaan: Maailma on epäreilu, epäoikeudenmukainen, eikä sitä voi kontrolloida. Kertoessamme tarinoita käytämme valtaa, mutta niin, että se jättää (aina) jotain avoimeksi. Jokainen tarina on vain versio, mutta ei koskaan lopullinen. Ehkä me toivomme, että joku muu kuulee ja ymmärtää tarinoihin sisäänrakennetut aukkopaikat ne asiat mistä vaietaan ja tarina saa jatkoa, se kerrotaan uudelleen. Tutkijan näkökulmasta tämä lainaus puhuttelee monella tasolla, joista nostan tässä esiin kaksi mielestäni tämän päivän keskustelun kannalta olennaisinta. Tutkimuksessa tarinat tarjoavat yhden analyyttisen lähestymistavan tutkimuskohteen jäsentämiseen. Tästä näkökulmasta voidaan esimerkiksi tarkastella nykyistä media ympäristöä analysoimalla miten tietyt tarinat toistuvat, miten ne syntyvät tai synnytetään ja millaisia juonenkäänteitä suositaan todellisuuden kuvaamisessa. Mutta voimme ymmärtää Wintersonin lainauksen myös laajemmin viittauksena teorioihin ja tutkimuksen tekemisen metodeihin, joihin myös on sisäänrakennettuja aukkopaikkoja: puhumme tutkimuksen lähtöoletuksista ja metodologisista valinnoista, jotka on tehty huolella puntaroiden, mutta juuri nämä valinnat mahdollistavat sen, että tutkijat voivat päätyä erilaisiin tutkimustuloksiin. Olennaista on, että itse tutkimus on sisäisesti koherentti ja toistettavissa. Kysymys, johon olen itse viime aikoina yrittänyt löytää vastausta onko meidän Venäjän ulkopolitiikkaa ja maan muutosvaiheita koskevassa tutkimuksessa sisäänrakennettuja aukkopaikkoja, sellaisia oletuksia, joiden vuoksi olemme olleet kykenemättömiä näkemään ja siten ennakoimaan esimerkiksi Venäjän toimia Ukrainan kriisin, ja myöhemmin sodan aikana? 1

2 Uskaltaisin tässä väittää, että Venäjän kehityksen suunta on ollut melko hyvin selvillä jo pidemmän aikaa. Venäjän talouden modernisaation edellyttävät muutokset eivät ole edistyneet, vaikka niiden tarpeellisuudesta vallitseekin Venäjällä yksimielisyys. Venäjän yhteiskunta on käymistilassa ja nykyinen nationalistinen retoriikka osaltaan kärjistää tilannetta Venäjän sisällä. Näistä lähtöoletuksista, ja huomioiden Venäjän ulkopolitiikassaan käyttämän retoriikan muutoksen, oli vaikea ellei mahdotonta ennakoida Krimin valtauksen ajankohtaa tai sitä miten operaatio toteutettiin. On myös tärkeä muistaa että vain pieni osa tutkijoista kykenee ja edes työkseen tuottaa ennusteita. Mutta voimme tarjota välineitä ja näkökulmia esimerkiksi nyt tämän Ukrainan kriisin, ja Donbassin alueella käynnissä olevan sodan, dynamiikan ja taustan ymmärtämiseen. Mutta me tutkijat emme ehkä ole aina onnistuneet ilmaisemaan itseämme niin, että tulisimme julkisessa keskustelussa myös kuulluksi, emme vain nähdyksi. II VENÄJÄN POLITIIKAN JA YHTEISKUNNAN MUUTOS Miten meidän sitten tulisi hahmottaa nyt käynnissä olevaa prosessia? Mitkä Venäjän politiikasta ja yhteiskunnasta kumpuavat ilmiöt tulisi huomioida kun pohdimme Venäjän muutosta ja sen suuntaa? Entä osaammeko asettaa näitä eri tekijöitä oikeisiin mittasuhteisiin? Mitä esimerkiksi merkitsee Suomelle, että hiljattain tehdyssä 55 maan kyselyssä venäläiset antoivat alhaisimman arvion demokratian merkitykselle? Entä se, että vajaa 50 % pk-yrityksistä kokee etteivät he saa valtiolta suojaa väkivaltaisia valtauksia vastaan. Venäjä on Euroopan hännänhuippu Vauraus indeksillä mitaten, mutta on noussut viime vuodesta 30. sijaa Maailmanpankin ease of doing business indeksissä? Sijalta 92. sijalle 62. Vai onko tässä viimeisimmässä indeksissä ehkä olennaisinta se, että kolmannen kautensa aluksi presidentti Putin määräsi hallituksensa nostamaan Venäjän sijoitusta tässä indeksissä 50. parhaan joukkoon vuoteen 2015 mennessä, ja 20. parhaan rinkiin vuonna Tämä tavoitteenasettelu symboloi Venäjän poliittisen järjestelmän legitimaation keskeisestä tekijän, eli kansalaisten hyvinvoinnin kasvun merkitystä. Useimpien 2

3 asiantuntijoiden, ja itse asiassa myös korkeiden venäläisvirkamiesten mukaan, maan hallintojärjestelmän toimivuuden parantaminen (jota siis tuo indeksi mittaa) on kaikkein keskeisin Venäjän talouskehityksen edellytys. Toisaalta, Venäjällä on sanktioiden asettamisen jälkeen viestitetty, ettei maata oikeastaan enää kiinnosta osallistua näihin läntisiin sääntöihin perustuviin mittatalkoisiin. Venäjä luo omat indeksinsä, oman SWIFT-koodistonsa, ja ennen kaikkea omat, Euraasian talousalueen kehitystä parhaiten edistävät standardinsa. Hieman kärjistäen tavoitteen voisi tiivistää nurinkurisesti: Venäjä haluaa luoda välimatkaa läntiseen maailmaan kopioimalla sen kehittämiä työkaluja ja mittareita ja tätä kautta vahvistaa alueellista asemaansa Euraasiassa. Kysymys kuuluu: voiko maa samanaikaisesti eristäytyä ja integroitua nykyisessä globaaliin talouteen ja yhteyksiin perustuvassa maailmassa? Ja edelleen, jos yhteiskuntarauha perustuu sopimukseen, jossa hallitsija saa lähes rajoittamattomat oikeudet ja kansalaiset kokemuksen hyvinvointinsa kasvusta, niin johtaako talouden alamäki välttämättä yhteiskuntarauhan rikkoutumiseen? Vai voidaanko legitimiteetti siirtää lennosta talouskehityksestä saavutuksiin turvallisuuspolitiikan saralla? Entä jos tulee tappio Ukrainassa, edes symbolinen, miten vallan legitimaation silloin käy? III UKRAINAN KRIISIN/SODAN MERKITYS Edellä mainittuihin kysymyksiin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia. Tutkijan näkökulmasta näyttää siltä, että Ukrainan konflikti ja sota Ukrainassa on itsessään se merkittävin Venäjää, Suomea ja Eurooppaa muuttava tekijä. Emme vielä tiedä miten voimakkaasti tämä konflikti tulee muuttamaan Venäjän politiikkaa ja yhteiskuntaa. Samoin kuin emme vielä täydellisesti näe, saatikka osaa selittää konfliktin merkitystä Suomelle. Itse hahmottelisin käynnissä olevien muutosten merkitystä kolmen ajatuksen kautta: Ensinnäkin, Venäjä on Suomelle tärkeä naapuri, eikä meidän kannaltamme ole yhdentekevää millaiseksi se tulevaisuutensa rakentaa. Toiseksi, omat vaikutusmahdollisuutemme Venäjän tekemiin valintoihin ovat rajalliset. Mutta meidän pitäisi edes keskenämme pystyä keskustelemaan näistä Venäjän tekemistä valinnoista sivistyneesti ja omista lähtökohdistamme käsin. 3

4 Kolmanneksi, Me emme ole tämän konfliktin osapuolia, mutta emme myöskään ulkopuolisia. Julkinen Ukrainan kriisin ympärillä tuntuu entisestään polarisoituvan ja on lisännyt ulko-ja turvallisuuspolitiikasta käydyn keskustelun jännitteitä niin meillä täällä Suomessa, kuin Venäjällä ja Euroopassa. Sellaiset avaintermit kuten suomettuminen, Naton laajentuminen, kylmä sota ja ydinasepelote, on nostettu julkiseen keskusteluun. Mutta auttavatko nämä käsitteet jäsentämään sitä mistä tässä konfliktissa on kyse? Väittäisin, että kylmästä sodasta ja suomettumisesta puhuminen ohjaa keskustelua helposti sivuraiteelle. On myös kiinnostavaa huomata, että venäläisessä argumentaatiossa Ukrainan kriisi ja erityisesti Krimin miehitys tulkitaan Kylmän sodan päättymisen merkiksi. Venäjän myöntyvyyspolitiikka ja nöyristely on venäläisen ajattelun mukaan tullut päätökseen. Valdain puheessaan Putin menee tosin pidemmälle ja varoittaa kansainvälisen anarkian lisääntymisestä ja samanaikaisesti julistaa, ettei uusia sääntöjä laadita ilman Venäjää. Nämä Venäjän esittämät argumentit tulevat ymmärrettäväksi jos ja kun ne asetetaan laajempaan Venäjän politiikkaa ja yhteiskuntaa koskevan muutosta vasten. Ja myös jos niitä tarkastellaan kansainvälisen politiikan sopimuksenvaraisen ja siten alati muuttuvan käsitteistön viitekehyksessä. Lienee tarpeen selventää, että pyrkimys ymmärtää Venäjän esittämien argumenttien historiallis-poliittinen tausta ei tarkoita, että hyväksyisin Venäjän tekoja Krimin valtausta ja sotilaallista apua Donbassin alueen ns. separatisteille. Venäjä on pyrkinyt aktiivisesti ohjaamaan kriisin kulkua. Näin ollen kriisin vaiheita eriteltäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota sen performatiivisiin elementteihin miten fantasiasta ja mytologiasta ammentavien argumenttien ja valehtelun avulla on luotu joukko rinnakkaisia todellisuuksia, joita manipuloimalla Venäjä pystyy ohjailemaan tapahtumien kulkua. Voidaan siis sanoa, että se mikä näyttää katkokselta yleisessä politiikka linjassa voidaan ymmärtää konfliktin ohjailemista varten tuotetun rinnakkaismaailman epäjatkumoksi eli yhden Venäjän itselleen rakentaman politiikka-option vaihtamisena toiseen. 4

5 LOPUKSI Edellä lainaamani kirjailija Wintersonin monissa teoksissa toistuva teema kertoo mahdollisuuksista aloittaa uudelleen, kirjoittaa tarina uudelleen. Tehdä elämästä oman näköisensä versio. Venäjän politiikan ja yhteiskunnan muutoksen tuloksena historia on usein kirjoitettu uudelleen. Tästä aiheesta on kirjoitettu kokonainen kirjasto, jossa yksi osasto käsittelee venäläisen yhteiskunnallisen keskustelun melkeinpä nerokasta kykyä luoda uusia maailmoja reaalitodellisuuden siitä häiriintymättä. Utopistit ja Avant- Garde taiteilijat ovat pukeneet sanoiksi politiikan ja elämän mielettömyyden, absurdit arkipäivän koettelemukset. Venäläinen talousmies Jegor Gaidar kirjoittaa kirjassaan Imperiumin tuho vuonna 2006 havainneensa, että nostalgia menetettyä imperiumia kohtaan on palannut voimalla Venäjän politiikkaan. Nostalgia on kaipuuta jotakin jo menetettyä kohtaan. Gaidarin olennainen havainto koskee sitä miten nykyinen valtaregiimi on lähtenyt peittelemään Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneita syitä, sitä että talousjärjestelmä oli sisäisesti epävakaa, eikä suinkaan romahtanut vain ulkoisen paineen takia. Tarinoiden uudelleen kirjoittamisen merkityksen voi nähdä myös siitä lähtökohdasta, ettei Venäjän politiikka ja yhteiskunnallinen kehitys ei ole ennalta määrättyä. Historiallinen painolasti on silti aina olemassa, jota nyt käytetään ikään kuin resurssina, josta Venäjän johto nostaa esiin itselleen mieluisia piirteitä. 5