Ritva Rajander-Juusti

Transkriptio

1 Ritva Rajander-Juusti Kirjoittaja on tutkimusalan yrittäjä, FM, joka on parinkymmenen vuoden ajan työkseen ja omaksi huvikseen tarkkaillut suomalaista talouselämää. Mooses on Mooses mutta bisnes on bisnes? Monet tuntevat vanhan jutun juutalaisesta, jolta kysyttiin miten korkea korko ja Mooseksen lait sopivat yhteen. Samaa voisi kysyä hieman muunneltuna viime aikojen talousuutisten pohjalta. Lomautukset, irtisanomiset, tehtaiden lakkauttamiset ja toiminnan siirtämisen halvemman työvoiman maihin ovat arkipäiväisiä business-uutisia, joita usein kerrotaan kannattavistakin yrityksistä. Ovatko siis kohtuuden käsite ja liike-elämän toimintatavat perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään? Kohtuuden käsitteestä Kohtuus liittyy ihmisen paikkaan tässä maailmassa, ja kysymys ihmisen paikasta tarkoittaa nimenomaan moraalia, sitä miten ihminen maailmassaan elää. Taloutta koskevat samat hengen tosiasiat kuin yksittäistä ihmistäkin, vaikka talous onkin viime aikoina yrittänyt karata tosiasioiden piiristä. Ihmisen olemassaolo on oikean tien, kohtuuden, etsimistä, jota juuri nyt kaivataan erityisesti talouden piirissä. Näin kirjoittaa filosofi Eero Ojanen vuonna 2004 julkaistussa teoksessaan Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta. Kohtuus käsitteenä löytyy kaikista suurimmista idän ja lännen viisaustraditioista, joskaan sen määrittely ei ole yksiselitteisen helppoa. Missä menee raja kohtuuden ja kohtuuttomuuden välillä? Kohtuuden hakeminen voidaan tässä määritellä taitavaksi tasapainotteluksi, heiluriliikkeeksi kahden ääripään, liian vähän ja liian paljon välillä. Voidaan myös ajatella Ojasen ajatuskulkua seuraillen, että kohtuus johtaa tasapainoiseen elämään ympäröivän luonnon ja yhteiskunnan kanssa, ja vastaavasti kohtuuttomuus järkyttää tätä tasapainoa. Liiketoiminnan etiikka Yritystoiminnan keskeiseksi tehtäväksi voidaan määritellä voiton tuottaminen omistajilleen. Viime vuosina liike-elämässä on kuitenkin ollut havaittavissa arvomuutos, jonka myötä myös eettinen yrittäminen, arvot ja yritysten yhteiskunta- ja ympäristövastuu ovat olleet esillä aikaisempaa enemmän. Kyynisimpien arvioiden mukaan tässä on kuitenkin kysymys vain päälle liimatusta imagon luomisesta, kaunistelusta, sillä samaan aikaan lehdet kertovat suurin otsikoin toiminnan jatkuvasta tehostamisesta kilpailukyvyn nimissä, työelämän pahoinvoinnista ja työttömyyden seurauksista. Filosofina Ojanen esittää ratkaisuksi, että loputtoman kilpailukyvyn tehostamisen sijaan alettaisiin tavoitella enemmän mahdollisimman hyvää, reilua ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa kaikille, jolloin tämä johtaisi myös taloudellisen kilpailukyvyn paranemiseen. Hän kyseenalaistaa myös kasvun itseisarvoisuuden toiminnan paranemisen mittarina. Ojasen mukaan objektiivisena tarjottava talousjournalismi on menettänyt todellisuudentajunsa, jolloin asioiden normaalitila näyttäytyykin negatiivisena pysähtyneisyytenä. Pysähtyneisyydestä halutaan mahdollisimman pian täysin epänormaaliin kiihkeään kasvuun. Kohtuuttomat vaatimukset, arvot ja elämäntavat altistavat ihmiset uupumukselle jopa siinä määrin, että kyseessä on yksilöiden lisäksi merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. (Ojanen 2004, 58-66). 40

2 Monet liike-elämän toimijat tuomitsevat helposti Ojasen lähestymistavan asenteelliseksi ja liian dikotomiseksi, jopa jossain määrin epärealistiseksi. Ehkä sen sijaan, että asetetaan kilpailukyvyn tehostaminen ja hyvä, reilu ja oikeudenmukainen yhteiskunta toistensa joko-tai -vaihtoehdoksi, kannattaisi miettiä, voisivatko nämä voivat toteutua myös rinnakkaisina, sekä-että vaihtoehtoina, vai onko käsitteellinen ristiriita niiden välillä niin syvä, ettei rinnakkaiselo ole mahdollista. Yksilön tasolla ongelmaa on käsitellyt myös Osmo Soininvaara (2007), joka pamfletissaan Vauraus ja aika todistaa, että maksamme vaurastumisestamme liian suuren hinnan kiireenä, kiristyvänä työtahtina ja pätkätöiden epävarmuutena. Hänen mukaansa kyse ei ole luonnonlain kaltaisesta välttämättömyydestä vaan huonoista valinnoista. Myös toisenlainen suunta jatkuvan kasvun idealisoinnin vastapainona on mahdollista valita. Tulojen kasvun tavoittelemisen sijasta kannattaisi hellittää hieman; onnellisempi elämä löytyy työajan lyhentämisestä ja laadukkaasta vapaa-ajasta ja sen mukanaan tuomasta kiireettömyydestä. Soininvaara ehdottaa malttia etenemiseen: tuottavuuden kasvusta voisi korvamerkitä osan kaikkia koskevaan työajan lyhentämiseen. Tasainen vapaa-ajan lisäys voi yhdistyä kohtuulliseen vaurauteen. Myös Soininvaaran näkemystä on helppo kritisoida haihatteluksi, vaikka se pohjautuukin viime vuosina esille nousseeseen onnellisuuden taloustieteen ajatteluun ja vahvaan kansantaloudelliseen näkemykseen. Samaa vaurauden ja ajan paradoksia on laajemmin käsitellyt myös Kari Nars kirjassaan Raha ja onni. Narsin piirtämä kuva suomalaisten onnellisuuden perustasta on varsin kohtuullinen, sillä viisi tärkeintä onnellisuuden osatekijää ovat perhe-elämä ja hyvät perhe-elämän ihmissuhteet, hyvä terveys, hyvät ystävyysja ihmissuhteet yleensä, rakkauden kokemus ja viidentenä turvattu perustoimeentulo (pohjautuu EVA:n onnellisuuskyselyyn, katso esim. Nars 2006, 119). Onnellisuuden taloustiede on jo varsin hyvin kyennyt mallintamaan sen, mitkä asiat tekevät yksittäisen ihmisen onnelliseksi tai vähentävät onnellisuutta: henkiset tarpeet ovat korkeammalla sijalla kuin materiaaliset. Kuitenkin turvatun perustoimeentulon merkitystä ei sovi aliarvioida, ja työllä ja työssä käymisellä on palkan lisäksi sekä yksilöille että yhteiskunnalle paljon muitakin tärkeitä merkityksiä. Nars tulkitsee EVA:n kyselyä siten, että moni vastaaja näkee taloudellisen hyvinvoinnin kohottamisen nykyisestään jopa henkisen hyvinvoinnin esteenä, koska moni kokee työelämän rasittavana. Se elintaso, joka Suomessa on saavutettu, edellyttää Narsin mukaan monien mielestä niin sanotusti maitohapoilla ajamista, jonka vuoksi kierrosten lisääminen ei tunnu erityisen houkuttelevalta (Nars 2006, 120). Nars pohtii myös työttömyyden ja onnellisuuden suhdetta, sillä kansainvälisten tutkimusten mukaan työttömyys voi vähentää voimakkaasti onnellisuuden tunnetta. Onkin kiinnostavaa, että Suomi näyttää Palkansaajien tutkimuslaitoksen vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen mukaan olevan tässä suhteessa eräänlainen poikkeus, erityisesti siksi että 1990-luvun alun talouskriisin aikaansaaman joukkotyöttömyyden aalto on poistanut työttömyyteen liittyvää stigmaa ja häpeää, pitkäaikaistyöttömyyteen on totuttu. (Nars 2006, ). Kohtuullinen ja vastuullinen yritystoiminta? Jo yhden helmikuisen Talouselämä lehden selaileminen laittaa ajattelemaan. Tieto-Enator neuvottelee tuhannen ihmisen työpaikasta, Nokia Siemens Networks aloittaa jälleen uudet yt-neuvottelut vähentääkseen 250 työpaikkaa, Nokia siirtää 3200 ihmisen työt Saksasta halvempaan maahan ja Stora Enso ilmoittaa lakkauttavansa Summan ja Kemijärven tehtaat (Talouselämä 5/2008). Julkisuudessahan Stora Enso (alkuvuoden 2008 saneeraajista vain yhden satunnaisen esimerkin ottaakseni), on jo vuodesta 2001 sitoutunut voimakkaasti vastuuseensa yhteiskunnasta, ympäristöstä ja taloudesta. Yrityksen omien tiedotteiden mukaisesti lakkauttamisessa on kyseessä reagointi aikakauslehtipaperin ylitarjontaan Euroopassa ja toimenpiteillä on tarkoitus parantaa koko yhtiön epätyydyttävää kannattavuutta. Maailmanlaajuisesti arvioiden paperiteollisuuden ylikapasiteettia erityisesti korkean kustannustason maissa on pidettävä faktana. Tästä tietenkin seuraa, että pitkällä tähtäimellä Stora Enso olisi ampunut itseään nilkkaan jatkamalla toimintaa Kemijärvellä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kokonaan toinen kysymys on, kuinka näiden saneerausten tapa, niistä informointi ja tiedottaminen hoidettiin: perustellusti tulee kysyneeksi, olisiko tilannetta voitu hoitaa kohtuullisemmin esimerkiksi Voikkaan malliin, jolloin UPM 41

3 yhdessä kunnan ja työvoimaviranomaisten kanssa etsi lakkautettavalle tehtaalleen korvaavaa toimintaa. Kemijärven tehtaan lakkautus sai paikkakunnalla ja maanlaajuisestikin aikaan laajapohjaisen kansanliikkeen, jonka näkemykset ovat Stora Enson johdon kanssa monessa asiassa täysin vastakkaiset mm. tehtaan kannattavuuden ja tuottavuuden osalta. Stora Enson toimitusjohtaja Jouko Karvinen näkee yhtiön sosiaalisella vastuulla kaksi puolta kuin kolikolla. Hän tunnustaa vastuun irtisanottaville työntekijöille ja tuloa menettäville tehdaspaikkakunnille. Vastuuta on hänen mukaansa kuitenkin kannettava tasapuolisesti ottaen huomioon muutkin omistajat kuin valtio. Karvinen taipuikin helmikuussa 2008 esittämään anteeksipyynnön yhtiön aiheuttamasta huolesta, samalla kun hän kertoi että lisää tehtaiden lakkautuksia on tulossa, tosin vasta ensi vuonna. Kun tässä tai muissa alkuvuoden henkilöstömäärien vähentämisuutisissa havahtuu pohtimaan kohtuutta, huomaa varsin pian olevansa melkoisessa umpikujassa. Kuten edellä olevan yksittäinen esimerkki osoittaa, yhtä ainoaa selkeää oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden mittaa ei näihin kysymyksiin löydy, ja asiaa tuleekin pohtia useasta näkökulmasta. Kaikkien osapuolten totuus on erilainen, ja heille totisinta totta. Tämä sisältää tosin oletuksen, että kukaan osapuolista ei tarkoituksellisesti valehtele, vaan argumentit pohjautuvat tosiasioihin. Ehkä kysymyksen pitääkin kuulua: kenen oikeus ja kohtuus pitäisi valita? Kenen oikeus ja kohtuus? Filosofi pohtisi sitä tapahtumaketjua, joka seuraisi, jos Stora Enso lakkaisi tavoittelemasta kasvua, ja alkaisi sen sijaan tavoitella ylevämpiä arvoja, joiden mukana seuraisi taloudellisen kilpailukyvyn paraneminen? Ehkä vähemmän, mutta laadukkaampia tuotteita? Riittäisikö se pärjäämiseen maailmanlaajuisessa, yhäti kovenevassa taistelussa? Olisiko tällä päätöksellä jotain merkitystä vaikkapa raakapuun saatavuuteen ja hintaan ja sitä kautta Kemijärven tulevaisuuteen? Eettisen kuluttamisen kannattajan mielestä ratkaisu pitäisi jättää yksilön, kuluttajan ratkaistavaksi omien arvojensa pohjalta. Kuluttajan, tai laajemmassa merkityksessä tuotteiden ostajakunnan, kannattaisi miettiä, minkä valmistajan kopiopaperia ostaa, sillä bisnes on bisnes, sanoivat arvot mitä tahansa. Saihan saksalaisten raivo ja ostoboikotti Bochumin tehtaan lopettamisesta Nokian toimitusjohtajan pyytämään anteeksi tapaa, jolla asia Bochumissa hoidettiin. Mutta entäpä jos tuo sama kuluttaja on samalla kertaa myös Stora Enson osakkeenomistaja? Tai työntekijä: jättääkö ostamatta boikotoidakseen vai ostaa, jotta edes jotkut säilyttäisivät työpaikkansa? Entä mitä tapahtuisi jos Stora Enson Kemijärven tehtaan työntekijät ottaisivat opiksi Soininvaarasta ja olisivat valmiita lyhentämään työaikaansa saadakseen lisää vapautta itselleen (ja samalla auttaakseen tehtaan tuotantokapasiteetin pienentämisessä)? Yksilön elämänlaatu epäilemättä parantuisi, mutta mitä tapahtuisi heidän asuntolainoilleen? Yritysjohdon näkökulmasta johto tekee vain omaa, omistajien heille määrittämää työtään, ja tekee varmasti parhaansa sen selvittämiseksi, olisiko joskus mahdollista löytää sellaisia win-win tilanteita, joissa molemmat tai kaikki osapuolet hyötyisivät ratkaisuista. Valtiovaltakin on tavallaan rooliensa vanki: toisaalta valtion omistajan rooli edellyttää sitoutumista yhtiön toimintatapaan, mutta toisaalta yhtiön toiminnan seurauksena ilman työtä jäävät 1000 kemijärveläistä jäävät tuon päätöksen seurauksena jonkin muun hallinnonalan kontolle. Valtiovallalla on lisäksi lainsäädännön kautta merkittävä rooli myös yritystoiminnan säätelyssä ja valvonnassa. Entä sitten mikä on yritysten HR:n rooli tässä näytelmässä? Professori Dave Ulrich esitti näkemyksensä henkilöstötoiminnon neljästä roolista kymmenisen vuotta sitten. Hänen mukaansa HR:n tulisi olla strateginen partneri ja toiseksi työn organisoinnin ja toteutustapojen osalta hallinnollinen asiantuntija. Kolmanneksi sen pitäisi kyetä olemaan henkilöstön sankari (champion for employees) ja neljänneksi jatkuvan muutoksen agentti yrityksessä. Henkilöstön sankarin roolipuvun päälleen pukeva HR-henkilö vastaa paitsi yrityksen henkisen pääoman hallinnasta ja kehittämisestä, myös henkilöstön hyvinvoinnista ja tarpeista huolehtiminen. Tästä johtuen hänellä on myös tärkeä organisaation kulttuurin ja arvomaailman rakentajan rooli. Yritysten kehittämisessä ja henkilöstöpolitiikassa henkilöstöjohtoa, HR:ää on siis pidetty keskitien kul- 42

4 kijana, välittäjäaineena johdon ja henkilöstön ristiriitaisten ja joskus jopa vastakkaisten näkemysten yhteensovittamisessa. Mikä tulee olemaan HR:n osa ja mandaatti jatkossa? Miten hyvin se pystyy kommunikoimaan arvotavoitteitaan arjen taloudellisten kasvu- ja tehostamisvaateiden ristipaineissa? Omatunto puhtaaksi? Kari Nars, ansioitunut kansantalouden näkijä ja tekijä, toteaa kirjassaan Raha ja onni (2006), että globalisaatio on Suomelle toisaalta mahdollistanut toisen maailmansodan jälkeen nousun yhdeksi uuden maailman voittajista, korkean tulotason ja hyvinvointivaltion luomisen. Toisaalta sama kehitys on nostanut esiin tarpeen ulkoistamiseen, tehostamiseen ja kustannussäästöihin tuotannon siirtyessä halvempiin maihin. Narsin mukaan jotta Suomi menestyisi globalisoituneessa maailmassa, maan taloudellisiin ja ehkä myös sosiaalisiin rakenteisiin on tehtävä mullistavia tuskallisiakin muutoksia. Luultavaa on että näistä muutoksista seuraavat ristiriidat ovat jo heijastuneet ja heijastuvat jatkossakin yksittäisen henkilön, työntekijän omiin arvovalintoihin, jotka kumpuavat ristiriidoista lokaalin ja globaalin (tai yhtä hyvin yksilön ja yhteisön) tavoitteissa ja niiden toteuttamiskeinoissa. Voisiko vastaus ristiriitaan olla jonkinlaisen omatuntotalouden (Aavameri - Haapala 2008) esiin nouseminen? Omatuntotaloudessa sekä kuluttajien että yritysten päätöksentekoa ohjaisivat aikaisempaa enemmän eettisyys, ekologisuus ja muut arvopohjaiset valinnat. Alkavatko ihmiset todella olla niin kyllästyneitä oman edun tavoitteluun ja huolissaan ympäristömme tilasta, että pelkän voitontavoittelun sijalle yritysten on otettava myös hyvä sydän, kuten Aavameri ja Haapala arvioivat? Heidän mukaansa ostamisen uuden etiikan ajureina on iso nippu asioita: kasvava turvattomuus, elämän riskien kasvu, kiire ja suorittaminen, joiden vastapainoksi ihmiset antavat isomman arvon hyvinvoinnille, ajalle, aitoudelle ja hyvän tekemiselle. Näin hyvinvoinnin hakemisesta tulee tulevaisuuden kuluttajan keino tavoitella elämänhallintaa. Hyväsydämisten yritysten toiminnassa on näin ollen aitoa liiketoiminnan ja nopean kasvun potentiaalia, Aavameri ja Haapala toteavat. Turun kauppakorkeakoulun taloussosiologian dosentti Terhi-Anna Wilska sanoo, että eettistä kulutusta on ollut olemassa jo pari vuosikymmentä, mutta buumiksi asia on kääntynyt vasta 2000-luvulla. Eettisistä tuotteista on tullut trendi siksi, että ne ovat kuluttajalle kätevä ratkaisu. Eettisiä ratkaisuja ei tarvitse tehdä itse, kun yritys tekee ne puolestasi, Wilska lataa. Hän arvelee, että kun kulutusjuhlaa ei haluta kutistaa, voidaan eettisillä tuotteilla ostaa hyvää omatuntoa. Lisäksi Wilskan Keskolle 2008 tekemä tutkimus osoittaa, että kuluttajien asenteet ovat aiempaa vastuullisempia, mutta samalla he ovat myös kulutuskeskeisempiä. Eniten ympäristöstään kantavat huolta keski-ikäiset koulutetut naiset. Suomessakin hyvin monet yritykset ja organisaatiot kertovat näyttävästi painottavansa yhteiskuntavastuuta toiminnassaan. Kaupan sektorilla tämä on näkynyt mm. reilun kaupan periaatteiden noudattamisessa sekä lapsityövoiman karsimiseen tai ekologisesti haitallisista materiaaleista luopumiseen tähtäävässä ostotoiminnan kohdentamisessa. Vaikka yhteiskuntavastuu nykymuotoisena sosiaalisena innovaationa on rantautunut Suomeen vasta vajaat 10 vuotta sitten, on sen voimistuminen ollut selvästi nähtävissä viime vuosina, ja mukana on ollut yrityksiä monipuolisesti eri toimialoilta ( Sanomattakin lienee selvää, etteivät yritykset tee tämänkaltaisia hankkeita ilman, että hankkeiden tulokset näkyisivät myös tuloslaskelman viimeisillä riveillä. Kuvaavaa onkin, että yhteiskuntavastuu -termin sijasta monet yritykset ovatkin alkaneet puhua yritysvastuusta! Pisimmilleen vietynä asiaa kuvaa Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroos (Talouselämä 5/2008), joka määritti asian suoraviivaisesti todetessaan, että yrityksillä on vain yksi suuri vastuu yhteiskunnalle: toimia niin tehokkaasti ja osakkeenomistajien kannalta niin kannattavasti kuin mahdollista. Ajatus sinällään ei ole uusi vaan sen on peräisin taloustieteen nobelistilta Milton Friedmanilta jo 1970-luvulta, jolloin hän muotoili asian seuraavasti: The business of business is business. Lopuksi Vuorineuvos Tauno Matomäki totesi MTV3:n haastattelussa Kemijärvi-asiaa kommentoidessaan: Markkinatalous on armoton systeemi. Ei siinä tunneta yksilöä, ei paikkakuntaa eikä enää valtiotakaan. Se on 43

5 suurten yritysten taistelukenttä. (Talouselämä 5/2008, 24). Tällaisessa sodan retoriikassa unohtuvat helposti sellaiset ihmisenä olemisen perusasiat kuin kohtuus ja oikeudenmukaisuus. Ihmiset, kuten vaikkapa työntekijä, henkilöstöhallinnon edustaja tai yritysten johto on valinnut käsillä oleviin faktoihin perustuen oman tulkintansa siitä, miten he tässä maailmassa elävät. Kohtuuttomuuden polku vie ihmisiä ja yrityksiä koko ajan kohti yhä monimutkaisempia luonnolle ja yhteiskunnalle aiheutuvia ongelmia, joihin ratkaisujen löytäminen muuttuu entistä työläämmäksi. Tuntuu todella siltä, että kohtuus on kadonnut (mikäli sitä on koskaan ollutkaan tämän enempää) tavoitteiden asettamisessa tai siinä, miten toteutuneita tavoitteita palkitaan. Nyt elintasomme on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että tavanomaisesta itsekkäästä ihmisajattelusta seuraa näin dramaattisia asioita. Näyttääkin siltä, että omatuntotaloudelle ja aidolle, myös ympäröivään yhteiskuntaan ulottuvalle yritysvastuulle on koko ajan kasvavaa kysyntää globaalitalouden kilpailun vaikutusten tasapainottamiseksi. Mielestäni erityisesti eettisesti korkeatasoisesti ja ajan hermolla toimivalla HR:llä on tässä kehityksessä paljon annettavaa, jos se haluaa toimia organisaatioidensa kulttuurin arvojen ja kulttuurin muutosagenttina. Ehkäpä nämä asiat toteutuessaan voisivat kääntää heiluria piirun verran kohtuuden suuntaan. Lähteet Aavameri Leena, Haapala Jaana Omatuntotalous. Helsinki: Talentum Oyj. Ilmestyy huhtikuussa Euro ei tunne armoa. Talouselämä 5/2008, s Finnish Business and Society yhdistyksen verkkosivut. ( ) Kemijärven massaliikkeen internet-sivut ( ) Markkinointi&Mainonta : Kuluttaja ulkoistaa vastuullisuuden (artikkeli). Mäkilä, Mirja (2006). Vastuullisuuden monet kasvot: Maailmanlaajuisen metsäteollisuuden hyväksyttävyys erilaisissa yhteiskunnissa. Metsätieteen aikakauskirja 3/2006, s Nars Kari Raha ja Onni. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi. Ojanen Eero Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta. Helsinki: Kirjapaja. Soininvaara Osmo Vauraus ja aika. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos. Stora Enso Oy, verkkosivut. ( ) Stora Enso: Lisää tehtaiden lakkautuksia tulossa. Uutinen MTV3. ( ) Turun Sanomat : Eettisesti sinun (artikkeli). 44