RUNOUS ! Poimintoja runokokoelmista!

Transkriptio

1 RUNOUS Poimintoja runokokoelmista Porvoossa Penjami Lehto

2 Vastakaanon suomalainen kokeellinen runous (2011) Lähes 500-sivuinen antologia selvittää 2000-luvun alussa tapahtunutta runouden murrosta. Ei ole olemassa mitään yhtä tiettyä kokeellisuutta kyse on epämääräisestä kattotermistä, jonka alle mahtuu monenlaista. Kristian Blomberg: Itsekseen muuttuva (2011) Kristian Blombergin toinen runokokoelma yhdistää anekdootteja historiallisista tapahtumista ja henkilöistä tarkkoihin havaintoihin. Syntyy kokonaisuus, jossa alkaa havaita yhteyksiä aluksi irralliselta tuntuvien fragmenttien välillä. Samat aiheet nousevat uudelleen esille toisiin hahmoihin verhoutuneina. Yksityiskohdat korostuvat, ja niihin pysähtyminen tuntuu tärkeältä. Janne Nummela, Tommi Nuopponen ja Jukka Viikkilä: Ensyklopedia (2011) Ensyklopedia herättää kysymyksiä sekä ajatuksia tiedon ja runouden luonteesta. Kaunokirjallisessa tietosanakirjassa keksittyjen (tai ainakin keksityiltä vaikuttavien) ja oikeiden sitaattien lisäksi kiinnostavaa on myös teksteihin lisätyt teoksen sisäiset, usein hyvin väljiin mielikuviin perustuvat viittaukset. Vaikka päällisin puolin Ensyklopedia ei vaikuta runoteokselta, se kuitenkin toimii kuin runo. Esa Hirvonen: Uralin nälkä (2011) Beat-runouden hengessä kirjoitetuissa matkarunoissa kuljetaan mm. Uralilla, Lapissa ja Afrikassa. Turkulaisen katurunouden perinnettä kunnioittaen kokoelmassa tuodaan esille boheemielämän kuvastoa. Runoista muotoutuu väljä tarina, jonka keskiössä oleva puhuja tuntuu olevan turistina yhtä lailla maailmassa kuin elämässäkin. Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan (2011) Kokoelmassa luodataan ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Sadunomaisuus ja huumori keventävät teeman käsittelyä ja kantaaottavuutta. Useimmat tekstit ovat proosarunoja, joissa puheenvuoro annetaan aina yhdelle henkilölle kerrallaan: mm.

3 leskirouvalle, putkimiehelle, seuranhakupalvelun työntekijälle ja neuvolatädille. Miki Liukkonen: Valkoisia runoja (2011) Julkisuuskuvaansa runoilijamyytistä ammentavan Miki Liukkosen esikoisteos. Absurdeja näkökulmia ja ajattelun anarkiaa sisältävä kokoelma etsii uutta mm. risteyttämällä matematiikan ja estetiikan. Yhtälö on mahdoton mutta innostava. V. S. Luoma-aho: Remora (2011) V. S. Luoma-ahon toista runokokoelmaa lukiessaan ei ole aivan varma, tutkiiko se kielen mahdollisuuksia vai mahdottomuuksia vai onko peräti kyse samasta asiasta. Toisia lukijoita runojen tulkinnallinen avoimuus ihastuttaa, toisia se vihastuttaa. Henriikka Tavi: Toivo (2011) Henriikka Tavin kolmannessa runokokoelmassa on nimestään huolimatta tai ehkä juuri sen takia teksteissä on läsnä tunne surusta ja menetyksestä. Keveyttä runoihin ja niiden lukemiseen syntyy kuitenkin tyyleillä leikittelystä: mukana on kehtolauluja, muunnelmia lastenloruista, luetteloita ja paljon perhosia. Toivo voitti vuonna 2011 Tanssiva karhu -palkinnon. Vesa Haapala Markus Pyörälä: Kuka ampui Ötzin? (2012) Graafikon osuus on niin merkittävä teoksen kannalta, että tekijöiksi on laitettu sekä runoilija Vesa Haapala että graafikko Markus Pyörälä. Kokeellisen teoksen monilla aukeamilla runot piirtyvät kuviksi: niitä pikemminkin katsotaan kuin luetaan. Vaikka syyllinen Ötzin surmaan ei ratkeakaan, kokonaisuus on visuaalisesti vaikuttava. Lassi Hyvärinen: Keisarin tie (2012) Lassi Hyvärisen toisessa runokokoelmassa huomio kiinnittyy tekstin asetteluun. Typografiaa ei ole muokattu, mutta sanat on aseteltu aukeamille hahmoiksi ja jopa kuviksi. Kuvat jäävät kovin epäselviksi eikä niiden suhde teksteihin juurikaan selviä. Ehkä tarkoitus on vain korostaa keisarimaista mahtipontisuutta.

4 J. K. Ihalainen: Tisle (2012) J. K. Ihalaisen Tisle sisältää runoja vuosilta Tekstien runopuhe kumpuaa elämänkokemuksesta: puhuja ei peittele vuosien painoa. Runot toimivat paperilla, mutta useat niistä on kuin tehty ääneen lausuttaviksi: rytmin voi kuulla mielessään. Paikoitellen elämän kipupisteitä runoissa pehmentää huumori. Maria Matinmikko: Valkoinen (2012) Maria Matinmikon esikoisteos sisältää sekä lyhyitä fragmentteja että pidempiä proosarunoja. Valkoinen voitti Tanssiva karhu -palkinnon vuonna Marko Niemi & Miia Toivio: Suut (2012) Kahden runoilijan yhteistyönä syntynyt Suut on rakkausrunokokoelma. Käyttämällä erilaisia kokeellisen kirjoittamisen keinoja Marko Niemi ja Miia Toivio ovat saaneet aikaan lopputuloksen, joka välttää runouden aiheista kliseisimmän pahimmat karikot. Rakkauden kieli keskittyy intiimiydessään sanojen ja merkkien fyysiseen voimaan. Kaiut sekoittuvat toisiinsa. Heli Slunga: Orjan kirja (2012) Heli Slungan runoissa teksti on suorasukaista ja hätkähdyttävääkin himosta, ruumiinnesteistä, intiimeistä tuoksuista tai vaihdevuosista puhutaan konstailematta. Räväkkää tyyliä tehostavat typografiset keinot, kursiivit, lihavoinnit, fonttikoon muutokset. Tätä kokoelmaa ei voi sivuuttaa pelkkänä sanahelinänä. Henriikka Tavi: 12 (2012) Vuoden 2012 aikana toteutetun kokeellisen runoprojektin tuloksena syntyi 12 teoksen sarja. Suomessa runoja myydään vähän: saavuttaakseen edes köyhyysrajan runoilijan pitäisi julkaista Henriikka Tavin laskelmien mukaan yksi runokirja joka kuukausi. Ihmiskokeessaan Tavi toteuttaa ajatusleikkinsä käytännössä. 12-

5 sarjan mielenkiintoa lisää se, että jokaisen osan kirjoittamiseen on luotu omat menetelmälliset sääntönsä. Olli-Pekka Tennilä: Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012) Olli-Pekka Tennilän aforistiset runot kiteyttävät kieltä ja havaintoja tavalla, joka on yhtä aikaa tuoretta ja ikiaikaista. Kokoelman alun luonnehdinta tekstisiruja kuvaa runoja osuvasti: vaikka lauseet ovat viimeisteltyjä, ne eivät varasta ajattelun iloa vaan tarjoavat alkuja, joita lukija voi kehitellä eteenpäin. Kannen kuva viittaa mehiläisiin, joiden elämää osassa runoistakin tarkastellaan. Teos sai Runebergin palkinnon vuonna Merja Virolainen: Valloittaja (2012) Merja Virolaisen kokoelmassa käydään läpi koko rakkauden kaari, alusta loppuun. Tekstien runokieli on rikasta ja tunteilla ladatuissa säkeissä hyödynnetään runon keinoja monipuolisesti. Sanastoa ja tyyliä haetaan niin Kalevalasta kuin slangistakin. Tunnetiloja kuvaavat vahvat metaforat löytyvät luonnosta. Teoksen jälkipuheessa kirjoittaja paljastaa runojen olevan omaelämäkerrallisia, mikä saa lukemaan ne aivan uudesta näkökulmasta. Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky (2013) Heräämisen valkea myrsky on kokemuksellisuuden juhlaa. Aistihavainnot seuraavat toisiaan vuolaina ja läsnäolon tunne on vahva. Erkka Filanderin kirjoittamassa tekstivirrassa yksittäisiä runoja ei ole selvärajaisesti eroteltu toisistaan: tekstin voikin lukea hurmioituneena runoelmana. Paljon kiitosta saanut teos voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon parhaalle esikoisteokselle vuonna Helsinki Poetry Connection: Lava-antologia (2013) Viime vuosina paljon suosiota saanut lavarunous on tuonut runouden piiriin paljon aiemmin julkaisemattomia tekijöitä. Antologiassa on tekstejä yli 40 runoilijalta. Miten hyvin lavarunouden taika henkilökohtaisuus ja välittömyys on mahdollista tavoittaa

6 kirjan sivuilta, kun esiintyjän karisma ei ole läsnä? Kokoelma on lavarunoutensa näköinen: tyylien kirjo on todella runsas. Harry Salmenniemi: Kivirivit (2013) Sekä kokoelman etu- että takakannessa on neliömäinen aukko, passepartout, joka kehystää lukukelvottomiksi muokattuja rivejä. Kannesta voi työntää käden sisään tai ulos. Tehokeino saa kiinnittämään kokoelman materiaalisuuteen huomiota. Seitsemään proosarunomaiseen osioon jakautuvan teoksen rivit tuntuvat vieläkin painavammilta kuin ne jo ovat. Juha Kulmala: Pompeijin iloiset päivät (2013) Juha Kulmalan kokoelmassa runo etenee kuin herkeämätön, rytmikkäästi polkeva puhe. Virta pakottaa lukijan sovittamaan oman lukurytminsä sen mukaiseksi. Puheen sävyssä on synkkä sointi: jo teoksen nimi viittaa lopun aikojen tunnelmiin, iloisiin hetkiin rappion ja uhkaavan murroksen äärellä. On vahva tunne liikkeestä ja etenemisestä, mutta mitä kohti? Anja Erämaja: Töölönlahti (2013) Kokoelmassa luodaan typografisesti tuntua lenkkipolusta ja liikkeestä. Hölkkä on tapa ajatella ja tehdä havaintoja ehkä jopa apuväline maailman jäsentämiseksi runoiksi. Yksityiskohdista ja havainnoista maisemassa avautuu ikkunoita laajempiin kysymyksiin. Pauliina Haasjoki: Hiukset (2013) Hiukset sai Einari Vuorela -runopalkinnon vuonna Kaikkea ei tarvitse heti ymmärtää, kun kieli sinänsä on vaikuttavaa. Siinä runokielessä kuuluu niin korven perintö kuin avaruuden humina, ja ennen kaikkea oman kielemme herkimmät rekisterit. Raadin puheenjohtaja Jukka Koskelainen palkinnonjakotilaisuudessa Haasjoen kokoelmasta.

7 Sinikka Vuola: Maailman vaikein kieli (2013) Sinikka Vuolan kolmas runokokoelma tarkastelee melko tyypillisiä aiheita: naiseutta, ihmissuhteita ja rakkautta. Mutta teoksen 95 sivuun on mahdutettu niin paljon materiaalia, että näkökulmat avartuvat ja teemoihin syntyy syvyyksiä. Kielen monipuolinen vivahteikkuus ja eri tekstilajien hyödyntäminen runoissa rikastuttavat lukukokemusta. Kari Aronpuro: Pelkkää barnumia: cargo (2014) Teos viittaa nimessään 1800-luvulla eläneeseen P. T. Barnumiin. Hänen pitämässään sirkuksessaan ihmiset viihtyivät, sillä siellä tarjottiin jokaiselle jotakin. Myöhemmin sitä on alettu kutsua barnumefektiksi. Ehkä monenlaista materiaalia sisältävä Pelkkää barnumia: cargo toimii samoin: se on runokirjaksi laaja, yli 300-sivuinen. Mikael Brygger: Tuuliatlas (2014) Mikael Bryggerin kokoelma alkaa kahdella löydetyllä runolla, boforosiasteikon aivan oikeilla kuvauksilla. Runoteoksen sivuille siirrettynä niiden todellinen kauneus ja voima paljastuvat. Tarkan havainnon esteettisyys pääsee oikeuksiinsa vasta runossa. Hyvät ideat ja harkittu toteutus kantavatkin Tuuliatlasta pitkälle. Ville Hytönen: Sotaraamattu (2014) Kokoelma on saanut nimensä Johannes Gezeliuksen julkaisemasta Raamatusta, joka kokonsa puolesta oli mahdollista ottaa mukaan sotatantereellekin. Ville Hytösen runoissa innoitusta on haettu historiasta ja sen takaa: murhaballadit ja synkät näyt eivät tunnu olevan tästä ajasta ja juuri siksi niissä on voimaa.

8 Satu Manninen: Kaupunkicowboy (2014) Lännenelokuvien kuvasto yhdistetään arjen toistuviin hetkiin. Kulissit ovat tärkeitä. Arki on yhtä kliseistä kuin spagettiwesternit kliseisempääkin. Mannisen runoissa tarkoituksellisesti myös runokieltä rampautetaan kuluneilla ilmauksilla. Runoista ei avaudu mitään suuria ikkunoita elämänfilosofioihin, mutta juuri se tekeekin niistä viehättäviä. Raisa Marjamäki: Ei kenenkään laituri (2014) Digitalisoituneessa nykykulttuurissamme poikkeuksellinen ja hyvin mielenkiintoinen kirja: Raisa Marjamäen runokokoelma on toteutettu täysin ilman tietokoneita. Se on myös painettu vanhalla kohopainokoneella kirjoittajan itsensä käsin latomana. Vahva omaehtoisuus ei ilmene pelkästään teoksen esinetaiteessa vaan myös teksteissä. Eino Santanen: Tekniikan maailmat (2014) Osa teoksen teksteistä on dokumentaatiota Eino Santasen setelirunoprojektista. Eli mukana on tekstejä, jotka on kirjoitettu 20 euron seteleihin ja laitettu kiertoon. Kokoelma kommentoi vahvasti tätä päivää ja varsinkin markkina- ja rahataloutta. Anja Snellman: Runoksia (2014) Murhista ja väkivallasta kertovat runot ovat paikoitellen hyvinkin synkkiä, mutta kokonaisuus on kiinnostava, sillä teema ei ole runoudelle tyypillinen. Tekstit on aseteltu runomuotoon: kuitenkin läsnä on vahva proosan pohjavire. Lukijan mielessä kokoelman rikoksista kertovat aihiot alkavat kasvaa tarinoiksi.