Mervi Flinkman, , Turun yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, Hoitotieteen laitos.

Transkriptio

1 1 Mervi Flinkman, , Turun yliopisto, Lääketieteellinen tiedekunta, Hoitotieteen laitos. Young registered nurses' intent to in leave the profession Finland - a mixed-method study (Nuorten sairaanhoitajien aikomus lähteä ammatistaan Suomessa - monimenetelmällinen tutkimus) Lectio Praecursoria Maailman terveysjärjestön WHO:n arvioiden mukaan maailmassa on tällä hetkellä noin 19 miljoonaa sairaanhoitajaa ja kätilöä. Näin ollen sairaanhoitajat ovat terveydenhuollon suurin yksittäinen työntekijäryhmä. Sairaanhoitajien tehtävänä on terveyden edistäminen ja ylläpitäminen, sairauksien ehkäiseminen ja hoitaminen sekä kärsimyksen lievittäminen. Sairaanhoitajien toimintaa ohjaavat hoitotyön arvot ja eettiset periaatteet. Sairaanhoitajat tekevät monipuolista, inhimillistä ja arvokasta työtä hoitaen potilaita, tukien omaisia, johtaen hoitotyötä ja kehittäen terveydenhuollon toimintaa. Väestö ikääntyminen, hoitoteknologioiden kehittyminen ja kroonisten sairauksien määrän kasvu lisäävät jatkossakin korkeasti koulutetun sairaanhoitajatyövoiman tarvetta. Kliiniset asiantuntijatehtävät, itsenäisesti hoitajavastaanotoilla toimivat sairaanhoitajat ja perusterveydenhuollossa toimivat asiakasvastaavat laajentavat hoitotyön perinteistä työkenttää ja asettavat lisääntyviä vaatimuksia sairaanhoitajien osaamiselle. Sairaanhoitajia tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa takaamaan potilaille korkealaatuinen ja turvallinen hoito. Tästä on tutkimusnäyttöä jo yli sadan vuoden takaa. Florence Nightingale, hoitotyön pioneeri ja sairaanhoitajakoulutuksen kehittäjä, teki elämäntyönsä 1800 luvulla. Nightingalen tavoitteenaan oli sairaanhoitajien aseman parantaminen ja korkeatasoisempi terveydenhuolto. Hän teki määrätietoisesti työtä, jotta sairaaloihin saatiin ammattitaitoisia sairaanhoitajia kouluttamattomien, huonotapaisten ja huonomaineisten naisten tilalle. Nightingale työskenteli vuosina Krimin sodassa sairaanhoitajaryhmän johtajana. Hän oli tuolloin vielä melko nuori sairaanhoitaja, vain 34 -vuotias sodan alkaessa. Työolot eivät sotasairaalassa olleet millään tavalla ihanteelliset; viemärit eivät toimineet, vuodevaatteet olivat likaisia, syöpäläiset vaivasivat potilaita ja ruoka oli kehnoa. Niinpä Nightingale alkoi hoitotyön

2 2 johtajana tarmokkaasti kehittää sairaalan oloja ja potilaiden hoitoa. Lisäksi hän kokosi sodan aikana merkittävää tilastotietoa sairaalan potilaista ja heidän kuolleisuudestaan. Tilastotietojen mukaan sotilas kuoli seitsemän kertaan todennäköisemmin sairaalassa kuin taistelukentällä. Kuolleisuuden ollessa korkeimmillaan, tilastotietojen mukaan sairaalaan tulleista sotilaista jopa yli puolet menehtyi. Kun sairaaloiden hygieniaan parannettiin, viemäröinti asennettiin ja kouluttamattomia hoitajia korvattiin koulutetuilla sairaanhoitajilla, sairaalakuolleisuus laski noin kahteen prosenttiin. Melko vakuuttavaa tutkimusnäyttöä sairaanhoitajan työn merkityksestä potilashoidolle, eikö totta? Sairaanhoitajien koulutustason ja heidän määränsä merkityksestä potilashoidon laadulle on myös viimeaikaisempaa tutkimusnäyttöä. Arvostetussa lääketieteellisessä julkaisussa, The Lancet lehdessä, julkaistiin helmikuussa 2014 kansainväliseen RN4CAST-tutkimusaineistoon perustuva tutkimus. Tässä tutkimuksessa terveydenhuollon työvoimatutkija, professori Linda Aiken Pennsylvanian yliopistosta Yhdysvalloista, professori Walter Sermeus Belgialaisesta Leuvenin katollisesta yliopistosta sekä RN4CAST-tutkimusryhmä toivat esille sairaanhoitajien koulutustason ja henkilöstömitoituksen yhteyden potilashoidon tuloksiin. Tutkimusaineisto RN4CAST-tutkimuksessa oli kerätty yhdeksästä Euroopan maasta ja se käsitti yli sairaalasta kotiutuneen potilaan tiedot ja sairaanhoitajan kyselyaineiston. Tutkimuksen mukaan niissä sairaaloissa, joissa 60 prosentilla hoitajista oli korkeakoulututkinto ja yhtä hoitajaa kohden oli kuusi potilasta, kuolleisuus oli lähes kolmannes pienenpää verrattuna niihin sairaaloihin, joissa korkeakoulutettuja hoitajia oli vain 30 prosenttia ja yhtä hoitajaa kohti oli hoidettavana kahdeksan potilasta. Tulokset osoittivat kiistatta sen, että mikäli sairaanhoitajien koulutustaso on matala ja sairaanhoitajia on vähäinen määrä potilaita kohden, niin laadukas ja turvallinen hoito vaarantuu. Tämä on tärkeä viesti, jonka tutkijat nyt vievät parhaillaan poliittisille päätöksentekijöille niin Euroopassa kuin muissakin maailman maissa. Tänään tarkastettavassa väitöskirjassa käsitellään sairaanhoitajatyövoimaa, sairaanhoitajapulaa ja erityisesti nuorten sairaanhoitajien aikomusta lähteä ammatistaan. Tämä on hyvin ajankohtainen aihe. Samaan aikaan kun sairaanhoitajia on enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historian aikana, elämme globaalin työvoimapulan aikaa. Vaikka maailmantalouden taantuma onkin helpottanut

3 3 terveydenhuollon työvoimapulaa, niin useassa maailman maista sairaanhoitajien kysyntä ja tarjonta eivät vastaa tällä hetkellä toisiaan. Euroopan Unioni on arvioinut että sen jäsenmaissa tarvitaan yli puoli miljoonaa hoitajaa lisää vuoteen 2020 mennessä, jotta voidaan vastata kasvavaan kansalaisten hoidon tarpeeseen. Suomessa on puolestaan arvioitu, että maassamme tulee olemaan vuoteen 2025 mennessä sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijän pula. Helmikuussa 2014 julkistetun työ- ja elinkeinoministeriön kokoaman ammattibarometrin mukaan sairaanhoitajat ja lääkärit ovat ne kaksi ammattiryhmää, joista on tällä hetkellä maassamme eniten työvoimapulaa. Yhdysvalloissa ennustettiin vielä muutama vuosi sitten jopa miljoonan sairaanhoitajan työpulaa vuoteen 2030 mennessä. Tilanne näyttää nyt kuitenkin valoisammalta. Vaikeaksi ennustettu sairaanhoitajapula näyttää olevan maassa väistymässä. Tähän positiiviseen tilanteeseen on vaikuttanut moni asia; sairaanhoitajien koulutustaso maassa on noussut, magneettisairaaloiden määrä on lisääntynyt, ennustettua suurempi määrä nuoria on hakeutunut sairaanhoitajan ammattiin ja palkka ei sairaanhoitajilla aiheuta työtyytymättömyyttä. Työvoimapulan kynnyksellä voisimme hoitotyön kehittäjinä ja johtajina arvioida sitä, mistä voisimme oppia Yhdysvalloista tehdystä hoitotyön toimintaympäristön kehittämistyöstä. Euroopassa tulisi mielestäni yhtä systemaattisesti kehittää sairaanhoitajien asemaa terveydenhuollossa ja työmarkkinoilla ja näin pyrkiä osaltaan ehkäisemää tulevaisuudessa vaikeaksi ennustettua hoitajapulaa. Nuorien sairaanhoitajien absoluuttinen määrä on kasvamassa useissa maailman maissa, sillä sairaanhoitajatyövoiman määrä kokonaisuudessaan jatkaa kasvuaan ja ikääntyneistä sairaanhoitajista yhä suurempi määrä alkaa siirtyy eläkkeelle. Samaan aikaan kun sairaanhoitajatyövoimaa siirtyy eläkkeelle, tulee työmarkkinoille tilaa nuorille sairaanhoitajille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa nuorten sairaanhoitajien määrä lisääntyi 62 prosentilla vuosien välisenä aikana. Myös Suomessa tarvitaan merkittävä määrä nuoria sairaanhoitajia korvaamaan eläkkeelle jääviä hoitotyöntekijöitä ja hoitotyön esimiehiä. Terveydenhuollon työvoimapulan aikana on huolestuttavaa, että osa nuorista sairaanhoitajistamme harkitsee lähtevänsä ammatistaan jo muutaman ensimmäisen työvuoden jälkeen. Lähtöaikomuksella on monia negatiivisia vaikutuksia sekä organisaatiolle että nuorelle sairaanhoitajalle itselleen. Jos nuori sairaanhoitaja jatkuvasti harkitsee lähtevänsä työpaikastaan ja alalta, voi hänen motivaationsa kehittää ammattitaitoaan ja työyhteisöään sosiaali- ja terveydenhuollossa jäädä vähäiseksi. Nuorten

4 4 sairaanhoitajien aikomus lähteä työstään ja ammatistaan voi vaikuttaa myös sairaanhoitajan ammatin vetovoimaisuuteen julkisessa keskustelussa sekä alalle aikovien keskuudessa. Väestön ikääntyminen, huoltosuhteen heikkeneminen ja globaali talouden taantuma asettaa haasteita sille, miten voimme Suomessa jatkossa turvata kaikille kansalaisille riittävän hoidon ja terveydenhuollon palvelut. Elämme maassamme tällä hetkellä historiallisia aikoja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden uudistamisessa. Maaliskuussa 2014 maamme poliittisen päättäjät sopivat sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistuksesta. Jatkossa viisi SOTE-aluetta järjestää kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut. Tämän rakenneuudistuksen yhtenä tavoitteena on turvata sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön saatavuus, osaaminen ja työhyvinvointi. Henkilöstön saatavuuden turvaaminen uusissa rakenteissa vaatii aktiivista työvoimapolitiikkaa ja hoitotyön toimintaympäristön systemaattista kehittämistä. Nuoret sairaanhoitajat on huomioitava sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisessa kriittisen tärkeänä työntekijäryhmänä. Kaikille nuorille sairaanhoitajille tulisi tarjota riittävän pitkä perehdytysjakso työelämään siirryttäessä, sosiaalista tukea esimiehiltä ja kokeneemmilta kollegoilta sekä urakehitysmahdollisuuksia. Terveydenhuollon organisaatioissa tulisi kiinnittää huomiota nuorten liialliseen työkuormitukseen, työn ja perheen välisiin ristiriitoihin sekä työuupumuksen kokemuksiin. Kun poliittisessa päätöksenteossa uudistetaan sosiaali- ja terveyspalveluita, nuorten sairaanhoitajien halu kehittyä työssään ja toive toteuttaa eettisesti korkealaatuista hoitoa tulisi mahdollistaa. Tämä monimenetelmätutkimuksena toteutettu väitöskirjatyöni kuuluu hoitotieteen alaan. Se voidaan asemoida osaksi hoitotyön johtamisen tutkimusta, sillä tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää sekä hoitotyön päivittäisjohtamisessa että hoitotyön työvoimaa koskevassa päätöksenteossa. Tutkimus sijoittuu myös osaksi laajempaa työvoiman liikkuvuuden tutkimuskenttää, jossa pyritään ymmärtämään ammattihenkilöiden aikomusta lähteä työstään ja ammatistaan. Työvoiman liikkuvuuden tutkimuksella on pitkä historia, tätä ilmiötä on tutkittu jo vuosisadan ajan. Ensimmäiset tutkimukset koskien työntekijöiden aikomusta lähteä työpaikastaan on tehty jo 1910 luvulla. Ammatista lähtemisen aikomusta on puolestaan tutkittu jo 1950 luvulta lähtien. Tällöin Yhdysvalloissa kiinnostuttiin siitä, miksi osa lääkäreistä luopui lääkärin työstään. Myös opettajien aikomusta lähteä työstään ja ammatistaan on tutkittu melko paljon viimeisten neljän vuosikymmenten aikana.

5 5 Sairaanhoitajien aikomusta lähteä työstään on tutkittu puolestaan luvulta lähtien. Tällöin Yhdysvaltalaiset työvoimatutkijat James Price ja Charles Mueller aloittivat laajan tutkimuskokonaisuuden, jossa tarkasteltiin eri ammattiryhmien kuten esimerkiksi sairaanhoitajien aikomusta lähteä työstään. Tämän yli vuosikymmenen ajan kestäneet tutkimusprojektin perusteella tutkijat loivat käsitteellisen mallin kuvaamaan työstä lähtemisen aikomuksia. Tätä käsitteellistä mallia pidetään vielä tänäkin päivänä yhtenä tärkeämpänä kuvauksena siitä, miksi työntekijät aikovat lähteä työstään. Suomessa ensimmäinen tutkimus sairaanhoitajapoistuman syistä julkaistiin Sosiaalisessa Aikakausikirjassa vuonna Ulla Siivolan tutkimuksen tulokset piirtävät kuvaa tuon ajan perhekäsityksestä ja naisen asemasta työelämässä. Tutkimuksen mukaan perhe ja koti olivat sairaanhoitajille tärkeimmät syyt jättää ammattinsa. Tutkimus toteutettiin aikana jolloin yhteiskunta odotti naiselta kahta roolia; perheenäidin ja ammattityöntekijän. Suuri osa sairaanhoitajista valitsi perheenäidin roolin ja jäi sen vuoksi pois työelämästä. Tästä tutkimuksesta uutisoitiin mm. Hufvudstadsbladetissa seuraavasti: Ensimmäinen tehtävä olisi yrittää saada takaisin ainakin osa koulutetusta työvoimasta, joka on menetetty avioliiton, ylirasituksen yms. vuoksi. Kaikissa pohjoismaissa on huomattava reservi sairaanhoitajia. Niin kauan kun ei saada aikaan sopivaa osa-aikatyöjärjestelmää, kunnollista palkkausta ja sopivampaa verotuslainsäädäntöä, ei voida toivoa näitä sairaanhoitajia suuremmassa määrin takaisin töihin. On kiinnitettävä suurempaa huomiota sairaanhoitohenkilökunnan elinehtoihin sekä työaikoihin, työolosuhteisiin, tehtäviin että palkkaukseen. Myös koulutusmahdollisuuksia tulee lisätä ja parantaa. Osa näistä sairaanhoitajien työmarkkina-aseman parantamiseen liittyvistä tavoitteista kuulostavat kovin tutulta vieläkin, vaikka tutkimuksesta on aikaa jo miltei viisi vuosikymmentä. Sosiaali- ja terveysalan ammattijärjestöillä riittää siis vielä työsarkaa tänäkin päivänä. Myös hoitotyön johtajat ovat merkittävässä roolissa kun hoitotyön toimintaympäristöä kehitetään sellaiseksi, jossa sairaanhoitajat haluavat ja jaksavat työskennellä koko työuransa ajan. Tässä voidaankin viitata työvoimatutkijat Linda Aiken ja James Buchan toteamukseen, jonka mukaan

6 6 sairaanhoitajapulassa ei ole niinkään kyse siitä, että sairaanhoitajia olisi liian vähän on vain pulaa työolosuhteista jossa nämä sairaanhoitajat haluavat työskennellä. Vuosikymmen Siivolan tutkimusta myöhemmin, vuonna 1972, Lääkintöhallituksessa käynnistettiin sairaanhoitajien työllisyyskysymyksiä käsittelevä tutkimus. Tässäkin tutkimuksessa yleisimmät syyt jäädä pois sairaanhoitajan työstä olivat vielä avioliitto ja perhe. Tulosten mukaan terveydenhuoltotyöstä poistuneista sairaanhoitajista noin 15 % oli siirtynyt toiselle alalle. Suurin osa heistä työskenteli liike-elämän parissa, opettajina tai esimerkiksi SPR:n kurssinpitäjinä. Maailma, yhteiskunta ja naisten asema työmarkkinoilla muuttuvat ajan saatossa, hitaasti mutta varmasti. Marjukka Laineen väitöskirja vuonna 2005 toi uutta tietoa suomalaisten sairaanhoitajien aikomuksesta lähteä ammatistaan. Laineen mukaan suomalaiset hoitajat olivat vahvasti sitoutuneita työpaikkaansa ja ammattiinsa. Vahvasta sitoutumisesta huolimatta tämän tutkimuksen mukaan joka kuudes sairaanhoitaja harkitsi ammattinsa jättämistä. Laineen tutkimuksen mukaan nuoret harkitsivat ammatista lähtemistä enemmän kuin vanhemmat hoitajat. Vaikka nuoret hoitajat olivat erittäin sitoutuneita ammattiinsa, samalla juuri he harkitsivat kaikista eniten siitä luopumista. Tänään tarkastettavassa väitöskirjatutkimuksessani olen etsinyt vastauksia siihen, kuinka moni nuorista sairaanhoitajista harkitsee ammatista lähtemistä, mitkä ovat ne tekijät jotka vaikuttavat ammatista lähtemisaikomuksiin ja miten nuoret sairaanhoitajat ovat kokeneet nämä lähtöaikomukset. Näihin kysymyksiin olen nyt osaltani omassa työssäni pyrkinyt vastaamaan. Väitöstutkimukseni tuottaa uutta tietoa juuri nuorten sairaanhoitajien aikomuksesta lähteä ammatistaan. Aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu Suomessa ja aiheeseen liittyvää kansainvälistä tutkimustakin on hyvin vähän. Tutkimuksessani tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää hoitotyön johtamisessa ja terveydenhuollon työvoimaa koskevassa poliittisessa päätöksenteossa.