Lisähuomioita transferenssista

Transkriptio

1 Lisähuomioita transferenssista Mervi Leijala-Marttila Näiden transferenssia taidepsykoterapiassa käsittelevien artikkeleiden alkukuvana on savesta muovattu hahmo, jolla on pitkät anovasti auki olevat kädet. Se syntyi Harriet Wadesonin workshopissa, jossa tehtävänä oli tutkia kouluttajana toimineen Wadesonin herättämiä transferenssitunteita. Opiskelijan esitellessä teostaan Harriet Wadeson sanoi: This is transference! Keskustelussa tulivat esiin opiskelijan transferenssiodotukset kouluttajalta hyvän antajana. Hän oli opiskelijalle idealisoitu objekti. Taidetyöskentelyssä aktivoituivat myös tiedostamattomat opiskelijan alun perin varhaisiin objektisuhteisiin liittyvät toiveet ja tarpeet. Opiskelija on muistinvaraisesti luonut taideobjektin uudestaan ja antanut luvan sen esittämiseen kirjassa. Antti Alangon (1983/2003) kirjoituksen jälkeen Suomessa ei ole paljoakaan kirjoitettu transferenssista taidepsykoterapiassa. Ulla Åkerberg (1999) on kirjoittanut erityisesti vastatransferenssista sivuten myös potilaan transferenssi-ilmiöitä. Marja-Leena Roine paneutuu tässä kirjassa defensseihin, vastarintaan ja vastatransferenssiin. Erilaiset transferenssi-ilmiöt ovat esillä jokaisen ikäryhmän taidepsykoterapian erityispiirteitä käsittelevissä kirjan artikkeleissa, samoin eri diagnostisten ryhmien taidepsykoterapiassa. Joy Schaverienin Kolmoissuhde ja esteettinen vastatransferenssi analyyttisessa taidepsykoterapiassa on tärkeä monella tapaa. Siinä eritellään transferenssisuhteen merkitystä taideterapiassa, taidepsykoterapiassa ja analyyttisessa taidepsykoterapiassa. Pidän Schaverienin alun perin vuonna 2000 ilmestynyttä artikkelia käänteentekevänä, koska siinä otetaan huomioon myös potilaan kuvan herättämät esteettiset vastatransferenssitunteet sekä terapeutissa että potilaassa. Sitä ennen Arthur Robbins (esim. 1987, ks. myös tässä kirjassa) on kirjoittanut transferenssi-ilmiöiden prosessoinnista taideterapiassa objektisuhdeteoreettisesta näkökulmasta (ks. myös Robbins 1988). Hän on pyrkinyt yhdistämään psykoterapia- ja taidepsykoterapiaprosessit psykoesteettiseksi kommunikaatioksi ja dialogiksi. Monet englantilaiset psykoanalyyttiset taidepsykoterapeutit pohtivat tunteensiirtoilmiöitä jungilais-schaverienilaisesta (ks. esim. Schaverien 1999) ja kleinilais-bionilaisesta näkökulmasta. Jälkimmäisissä teorioissa tunteensiirtoilmiöitä tarkastellaan usein projektiivisen identifikaation käsitteen avulla. Transferenssi- ja vastatransferenssikäsitteistä eri psykoanalyyttisissa teorioissa sekä niiden kliinisestä käytöstä on ilmestymässä Esko Klemelän (2010) kattava esitys, josta katson olevan paljon hyötyä myös taidepsykoterapeutille ja taidepsykoanalyytikolle. lisähuomioita transferenssista 221

2 Mistä transferenssin tunnistaa? Transferenssitunteet värittävät kaikkien ihmisten ihmissuhteita. Kenen tahansa todellisuudentaju voi hetkellisesti heikentyä psyykkisesti koettelevissa tilanteissa, jolloin havainnot ja kokemus toisesta voivat vääristyä transferenssitunteiden vuoksi. Veikko Tähkä (1996, 297) määrittää transferenssin näin: Transferenssi voidaan pääosiltaan käsittää prosessina, jossa introjisoidut objektirepresentaatiot aktivoituvat ja ulkoistuvat uudelleen mielikuvaan toisesta henkilöstä. Transferenssi-käsitteestä puhuttaessa ei voida sivuuttaa Sigmund Freudia, joka ensimmäisen kerran mainitsee transferenssi-käsitteen yhdessä Josef Breuerin kanssa kirjoittamassaan artikkelissa Studies on hysteria vuodelta Transferenssi-ilmiöiden tutkiminen on historiallisesti liittynyt erityisesti psykoanalyysiin, mutta nykyisin se on olennainen osa psykoanalyyttista psykoterapia- ja taidepsykoterapiaprosessia. Se elää kaikissa taideterapeuttisissa suhteissa, mutta sen tutkimiseen ja hyödyntämiseen on harvatahtisissa hoitosuhteissa rajoitetut mahdollisuudet. Dora-tapauskuvauksensa jälkikirjoituksessa Freud (1901/ 1905/1977, ) määrittää transferenssit analyysin etenemisen aikana virinneiksi ja tietoiseksi tulleiksi impulssien ja fantasioiden uusiksi ilmentymiksi tai näköispainoksiksi. Niille on tunnusomaista, että ne korvaavat jonkun aiemman henkilön terapeutin persoonalla. Toisin sanoen kokonainen sarja psykologisia kokemuksia herää henkiin ei vain menneisyyteen kuuluvina vaan terapeutin persoonaan kyseisellä hetkellä sopivina. Jotkut niistä eroavat paljon menneisyyden henkilöille kuuluvista piirteistä ja ovat vain uusia vaikutelmia tai uusintapainoksia. Jotkut tunteensiirrot vaikuttavat hyvin nerokkaasti luoduilta; mieli on muokannut niiden sisältöä eli sublimoinut ja niistä voidaan tulla tietoisiksi. Leo Stone (1995) toteaa, että toisinaan potilas toistaa asenteita, impulsseja ja haluja, jotka ovat vanhempien lisäksi alun perin synty- neet suhteissa muihin perheenjäseniin tai perheen ulkopuolisiin ihmisiin, joilla on ollut ainutlaatuinen merkitys ja tehtävä lapsen elämässä. Joskus tunteensiirto viimeksi mainittuihin voi liittyä defensiivisyyteen tai korvata alkuperäisempää transferenssia. Freud (emt.) huomauttaa, ettei psykoanalyyttinen hoito luo tunteensiirtoja, se vain tuo ne päivänvaloon, kuten monet muutkin kätketyt psyykkiset tekijät. Riitta Tähkä (2003) toteaa: Tämän päivän psykoanalyyttisessa teoriassa transferenssia ei yleensä nähdä pelkästään menneisyyden toistumisena sellaisenaan, vaan sen uutena painoksena, jota myöhemmät elämänkokemukset ovat saattaneet muunnella, analyyttisen suhteen nykyhetken todellisuuden ainekset niihin luettuina. Monien kirjoittajien mielestä transferenssin ilmenemisen muoto ja luonne analyyttisessa tilanteessa on tulosta vuorovaikutuksista, joihin sekä analysoitava että analyytikko ovat osallistuneet ja vaikuttaneet. (Tähkä R. 2003, 162) Rosine Perelbergin (2008, 2010) mukaan analyyttinen tilanne altistaa psyykkisten konfliktien toistamiselle ja samaan aikaan varustaa ne uusilla merkityksillä. Hänen mukaansa analyyttisessa tilanteessa on niin erityistä se, että tiedostamattomat suhteet tulevat esiin väistämättömästi transferenssissa. Terapeutin tulee vain sallia riittävästi tilaa ja aikaa prosessin kehittyä. Transferenssi on täynnä potilaiden tiedostamattomia haluja (Perelberg emt.). Perelberg myös toteaa, että nykyisyys tulkitsee uudelleen mennyttä samalla kun menneisyys kylvää ne siemenet, jotka saavat täyttymyksensä nykyisyydessä, vaikkakaan niillä ei ole ennalta määräytymisen luonnetta. Perelberg muistuttaa myös Freudin opetuksesta, että se mikä transferenssitilanteessa tavoitetaan, ei unohdu koskaan. Freud (1901/1905/1977) toteaa, että spontaanisti syntyneet myönteiset tunteensiirrot terapeuttiin ovat välttämättömiä potilaan parantumisen kannalta. Jos niitä ei synny, potilas kokee, ettei terapeutti pidä hänestä ja jättää hoidon mahdollisimman pian ennen kuin terapeutti ehtii vaikuttaa häneen. Psykoanalyyttisessa hoidossa aktivoituvat luonnollisesti myös kielteiset tunteensiirrot vihamielisine tunteineen. Niiden tutkiminen 222 taidepsykoterapia psykoanalyyttinen näkökulma

3 on hoidon tehtävä. Transferenssi on psykoanalyyttisen hoidon suurin este, mutta myös sen vahva liittolainen (Freud emt.). Betty Joseph (2001) muistuttaa, että nykyään transferenssia ei määritellä siten, että potilas kohtelee terapeuttiaan ikään kuin hän olisi potilaan todellinen äiti tai isä. Potilaan mielikuvat vanhemmista ovat rakentuneet ja sisäistyneet varhaislapsuudesta lähtien ja hoidossa kohtaamme näitä mielikuvia. Kyseiset sisäiset objektit liitetään terapeuttiin hoidossa ja myös muihin ihmisiin ulkoisessa maailmassa. Melanie Kleinin (1940/1988/1998, 345; ks. myös Sitolahti 2006) mukaan samanaikaisesti kun lapsi luo suhteita ensin äitiin, sitten isään ja muihin ihmisiin tapahtuu sisäistämisprosessi, joka on Kleinin ajattelussa erittäin tärkeä. Kun vauva on ottanut sisäänsä (inkorporoinut) vanhempansa, hän tuntee heidän elävän konkreettisella tavalla ruumiinsa sisällä, jossa koetaan syvästi tiedostamattomat fantasiat. Niihin kuuluvat vauvan mielen sisällä olevat (internal) ja sisäiset (inner) objektit Lapsen sisäinen maailma kehittyy hänen tiedostamattomassa mielessään vastaamaan lapsen todellisia kokemuksia ja muilta ihmisiltä saatuja vaikutelmia, mutta omien fantasioiden ja impulssien muokkaamina. Jos siinä maailmassa ihmiset ovat pääsääntöisesti sovussa sekä keskenään että egon kanssa, seurauksena on sisäinen harmonia, turvallisuus ja yhtenäisyys (Klein 1940/1988/1998, , käännös kirjoittajan) Josephin (2001) sanoin sisäiset objektit ovat rakentuneet siitä tavasta, jolla lasta kohdeltiin ensimmäisistä elinviikoista lähtien ja lisäksi jokaisella lapsella on oma erityinen reagointitapansa saamaansa kohteluun. Joseph (emt.) korostaa terapeutin kykyä tarkkailla omia tunnereaktioitaan erotellakseen, mikä on potilaan projektioita ja mikä on noussut terapeutin omasta persoonallisuudesta, impulsseista tai defensseistä. Viittaan tässä kohdin erityisesti Veikko Tähkään (1996), joka on eritellyt kirjansa luvussa Analyytikon mieli tiedon lähteenä terapeutin erilaisia vasteita, joita ovat rationaaliset ja affektiiviset vasteet. Jälkimmäisessä hän erottelee täydentävät, empaattiset ja vastatransferenssivasteet. Projektiivinen identifikaatio -käsitteeseen hän suhtautuu kriittisesti. Psykoanalyyttisessa tilanteessa potilaan persoonallisuuden rakentumistaso samoin kuin hänen kehityspysähtymänsä ajankohta ja sitä ympäröivät olosuhteet määrittävät niiden sisäistysten luonteen, jotka aktivoituvat ja ulkoistuvat hänen mielikuvaansa terapeutista (Tähkä 1996). Tähkän mukaan neuroottiseen potilaaseen verrattuna rajatilapotilaan vaihespesifiset toistot edustavat paljon alkuperäisempiä, pääasiassa funktionaalisia suhteessa olon muotoja, joissa terapeutti edustaa potilaan itserakenteen vielä sisäistymättömiä puolia. Funktionaaliset transferenssit eivät edusta vaihtoehtoisten objektisuhteiden toistoa, vaan suoraa jatkoa ainoalle potilaan tuntemalle tavalle olla suhteessa objektiin. Tähkä (emt.) erottelee funktionaaliset ja yksilölliset transferenssit, joista ensin mainitut eivät vielä toista yksilöllisen kanssakäymisen torjuttuja representaatioita, vaan pysähtyneitä ja vääristyneitä funktionaalisia vuorovaikutuksia, joille on ominaista primitiivinen ambivalenssi ja objektin käyttö korvaamaan itsen puuttuvia funktionaalisia rakenteita. Yksilölliset transferenssit liittyvät neuroottistasoisiin häiriöihin, joissa on jo saavutettu itse- ja objektikonstanssi (Tähkä 1996). Tässä kirjassa Kirsi Huttula soveltaa artikkelissaan Psykoanalyyttisia lähestymistapoja rajatilapotilaan taidepsykoterapiaan muun muassa Otto Kernbergin tutkijaryhmän kehittämän transferenssikeskeisen psykoterapiamenetelmän näkemyksiä, mutta etenkin Tähkän vaihespesifistä teoriaa taidepsykoterapiaan. Transferenssi luokitellaan yleensä positiiviseksi ja negatiiviseksi. Positiivinen transferenssi ilmenee usein nopeana parantumisena. Transferenssiparantumisen seurauksena potilas voi lopettaa hoidon kesken kaiken. Spontaanisti ilmenneet negatiiviset tunteensiirrot analysoimattomina voivat voimakkaasti invalidisoida tehdyn työn, myös hoidon myöhemmissä vaiheissa. Positiivinen transferenssi sisältää monenlaisia tunnepitoisia, myös eroottisia toiveita ja fantasioita. Eroottisiin kuuluvat luonnollisesti viettelevät asenteet peitettyine kastroivine impulsseineen tai niihin liittyvine pyrkimyksineen alentaa tai nöyryyttää terapeuttia (Stone 1995). Posi- lisähuomioita transferenssista 223

4 tiiviseen transferenssiin kuuluu Leo Stonen (emt.) mukaan myös Freudin kuvaama objektiton (konfliktivapaa, egosyntoninen) puoli, joka on erityisen hyödyllinen terapeuttisen suhteen tai työliiton syntymisen kannalta. Stone huomauttaa, että tranferenssin eri muodot voivat toimia vastustuksen palveluksessa (ks. Marja-Leena Roineen artikkeli tässä kirjassa) Taidepsykoanalyysissa ja intensiivisessä taidepsykoterapiassa transferenssineuroosin kehittyminen on keskeinen tapahtuma, jolloin neuroottiset oireet voivat aktivoitua sekä transferenssisuhteessa terapeuttiin että suhteessa kuvallisiin teoksiin. Kuvallisessa teoksessa sekoittuvat usein primaari- ja sekundaariprosessit ja ne ovat jatkuvan muokkaantumisen alaisena intensiivisessä analyyttisessa prosessissa. Transferenssin tunnistaminen on aina tärkeää, mutta kuten jo Freud (1901/1905/1977) varoitti, terapeutin tulee varoa mielivaltaisia tai sattumanvaraisia interventioita. Viittaan myös Perelbergin (2008) pohdintoihin tulkinnasta ja sen oikeasta ajoituksesta, jotta siitä olisi jotain hyötyä. Hän pohtii myös sitä, mikä ylipäätään saa terapeutin tekemään tulkinnan. Hän viittaa Evelyn Séchaudiin, joka on kuvannut terapeutin tulkinnan pakkoa ennen kuin hän on edes ehtinyt kunnolla itse työstää tulkittavaa asiaa mielessään. Séchaud katsoo sen olevan ilmausta sekä analyytikon että potilaan tiedostamattoman työskentelystä transferenssissa. Kuvan kanssa työskennellessään terapeutti joutuu kiinnittämään erityistä huomiota tulkinnan pakkoonsa, sillä kuva houkuttelee ennenaikaisiin interventioihin. Perelberg (emt.) päätyy siihen, että analyytikon/terapeutin vaikeneminen herättää eloon sen, mitä tapahtuu lapsen ja äidin välillä, samalla kun tulkinnat herättävät eloon isälliset funktiot hyödyntäen äidin ja lapsen välistä erillistymistä kahdenkeskisessä suhteessa. Myös Christopher Bollas (2007) korostaa terapeutin kuuntelukykyä ja vapaan assosiaation tärkeyttä, jota ei saisi katkaista esimerkiksi jatkuvilla transferenssitulkinnoilla. Lisäksi viittaan Kristiina Mälkösen (2010) kirjoitukseen tulkinnasta. Perelberg (2008) toteaa, että analyyttinen tilanne on traumaattinen, koska se tuottaa samanlaisen avuttomuuden tilan kuin vastasyntyneellä, ja avuttomuus puolestaan on traumaattisen tilanteen perustyyppi ja alkuperäinen kohta ahdistuksen kokemiselle. Analyyttinen asetelma aktivoi esiin suhteen primaariin objektiin erityisesti silloin, kun potilas makaa sohvalla ja häntä pyydetään vapaasti kertomaan tai visualisoimaan paperille mieleensä tulevia asioita. Perelbergin sanoin analyyttisen tilan sisällä ajan erilaiset ulottuvuudet kiertyvät auki ja jännite vanhan ja uuden välillä saatetaan liikkeeseen. Intensiivisessä taidepsykoterapiassa voi kehittyä transferenssipsykoosi, jota ei aina osata ennakoida. Alkuhaastatteluissa potilas voi ulkoisesti vaikuttaa terveemmältä kuin hän todellisuudessa on. Kun potilaan egon rakenne on rajatilatasoinen, hän saattaa tulla psykoottiseksi transferenssisuhteen kehittymisen myötä (esim. Searles 1965/1986/1993). Gustav Schulman (2010) kirjoittaa transferenssipsykoosista äskettäin ilmestyneessä artikkelissaan A condensed outline of the psychotic mind and its treatment. Projektiivinen identifikaatio Kleinilais-bionilaisissa lähestymistavoissa tunteensiirtoilmiöitä tarkastellaan usein projektiivisen identifikaation käsitteellä. Esko Klemelä (2005) ehdottaa kyseiselle käsitteelle suomenkielistä ilmaisua vastavuoroisesti sijoittava samaistus. Vuonna 1946 Melanie Klein määritteli projektiivisen identifikaation prototyypiksi aggressiivisesta objektisuhteesta, jossa projektiivinen identifikaatio edustaa anaalista hyökkäystä objektia kohtaan (Hinshelwood 1989). Silloin subjekti työntää väkisin oman egonsa osia objektiin hallitakseen objektin sisältöjä tai kontrolloidakseen sitä. Sen käyttö on tunnusomaista paranoidis-skitsoidiselle positiolle. Pohtiessaan projektion ja projektiivisen identifikaation eroa Robert Hinshelwood (emt., 182) lainaa Elisabeth Bott Spilliusta (1983): 224 taidepsykoterapia psykoanalyyttinen näkökulma

5 Mielestäni ei ole hyödyllistä erottaa projektiota projektiivisesta identifikaatiosta. Katson, että Klein lisäsi Freudin projektio-käsitteeseen syvyyttä ja merkitystä korostamalla, ettei yksilö voi projisoida impulssejaan ilman, että samalla projisoi osan egoaan; siihen sisältyy lohkominen eivätkä impulssit häviä projisoimisen jälkeen. Ne siirtyvät objektiin ja vääristävät havaintoja objektista. (Spillius 1983, 22, käännös kirjoittajan) Gustav Schulmanin (2005) mukaan Klein tarkoitti projektiivisella identifikaatiolla usean puolustusmekanismin, kieltämisen, lohkomisen, projektion ja samastumisen yhtäaikaista synkronista toimintaa. Kun potilasta kohtaa sietämätön affekti tai yllyke, hän kiistää sen. Kiistäminen ei kuitenkaan poista itse elämystä, vaan sen avulla subjekti sokaisee itsensä affektin olemassaololta ja affekti lohkeaa pois hänen elämystodellisuudestaan. Koska tuskallinen affekti tai yllyke on edelleen olemassa, potilas aistii sen tietoisen elämystodellisuutensa ulkopuolelta tulevaksi eli projisoidussa muodossa. Ahdistus tai yllyke projisoituu (sijoittuu) johonkin henkilöön, jonka subjekti sitten kokee sisältävän kyseisen affektin tai yllykkeen. Hän näkee oman osansa toisessa henkilössä, jolloin hänen todellisuudentajunsa vääristyy tältä osin. Subjektin mielessä objektin ominaisuudet lisääntyvät projisoidulla aineksella ja subjektin omat ominaisuudet vastaavasti köyhtyvät. Koska subjektille sietämättömät pahat puolet itsestä näin sijoittuvat yleensä objektiin, subjektin identiteetti muuttuu epätodellisen hyväksi ja ongelmattomaksi ja objektin vastaavasti pahaksi ja ongelmalliseksi. (Schulman 2005, 163) Gustav Schulman (2005) selvittää alun perin Wilfred Bionin erottelemaa normaalia ja patologista projektiivista identifikaatiota. Sen patologisessa toiminnassa objekti, psykoterapiassa terapeutti, joutuu kokemaan juuri sen, mitä subjekti ei kestä. Kuten Schulman toteaa, sietämättömästä syyllisyydestä kärsivää ihmistä helpottaa, kun hän kieltää oman syyllisyytensä tekemällä toisesta syntipukin ja syyttämällä häntä. Psykoterapiassa potilas voi alkaa kokea terapeutin syyllistäväksi, jolloin potilas tulee pelokkaaksi ja puolustuskannalle. Silloin potilaan subjektiivinen olo ja minäkuva muuttuvat pelokkaiksi ja kuva terapeutista muuttuu pelottavaksi ja syyttäväksi. Mielikuva itsestä ja terapeutista vääristyy. Edellä kuvatussa tilanteessa terapeutti tarvitsee Schulmanin (emt., 166) kuvaamaa normaalia projektiivista identifikaatiota. Tunnevuorovaikutuksessa potilaan kanssa terapeutti pyrkii mielikuvissaan asettautumaan tilapäisesti potilaan asemaan ymmärtääkseen häntä, jolloin terapeutti samastuu projektiivisesti potilaan minäkokemukseen. Normaalissa projektiivisessa identifikaatiossa terapeutti huomaa, että potilas kokee itsensä pelokkaaksi ja araksi. Hän huomaa, että potilas pelkää häntä, koska potilas odottaa terapeutin syyttävän häntä. Terapeutti tunnistaa muuttuneensa potilaan mielikuvissa syyttäväksi ja pelottavaksi, mitä Schulman kuvaa normaaliksi projektiivisesti identifikaatioksi potilaan objektimielikuvaan. Terapeutti tulee tietoiseksi potilaassa tapahtuneesta lohkoutumisesta. Hoitosuhteessa todentuu tässä ja nyt -tilanteessa potilaan minäkokemuksen ja objektikokemuksen vuorovaikutussuhde. Schulmanin (emt.) mukaan terapeutin tulee voida sisällyttää itseensä ja kannatella potilaan harhakäsitystä tulematta itse harhaiseksi. Terapian edetessä terapeutti antaa takaisin potilaalle itseensä sijoitetun tai ulkoistetun osan sitä mukaan kuin potilaan sietokyky sen sallii. Potilaan integrointikyky syntyy siitä, että hän kykenee samastumaan terapeutin kykyyn sietää ja sisällyttää itseensä potilaan sijoittama ominaisuus. Lopulta terapeutti vapautuu potilaan ulkoistukselta ja kokee helpotusta potilaan alkaessa ottaa vastuuta omasta syyllisyydestään (Schulman emt.). Taidepsykoterapiassa Schaverien (1999) katsoo syntipukkitransferenssin sijoittuvan kuvaan. Syntipukin tavoin kuva voidaan kokea ruumiillistumana ja siten sen käytöllä voi olla merkityksellinen tehtävä transferenssin ratkaisemisessa (emt., 5) Syntipukkikuvaan, kuten pukkiin rituaalissa, kohdistuu kolmivaiheinen tapahtumien sarja. Ensimmäisenä on rituaali, jolla synnit siirretään pukkiin (tai kuvaan). Siitä seuraa, että pukki (tai kuva), joka on nyt maagisesti ladattu, koetaan voimaa sisältävänä, taikakalun kaltaisena. Lopuksi pukki (kuva) heitetään pois tavalla, joka on sopusoinnussa siihen sisältyvän affektin kanssa. (Schaverien 1999, 30, käännös kirjoittajan) lisähuomioita transferenssista 225

6 David Mannin (1997) mukaan Schaverien myöntää kuvaamansa ilmiön olevan lähellä projektiivista identifikaatiotapahtumaa, muttei kuitenkaan kokonaan yhdenmukainen sen kanssa. Tapausvinjetti negatiivisen transferenssin sijoittamisesta kuviin Ulla Åkerberg (1999) kuvaa tapausesimerkin avulla negatiivisen transferenssin sijoittamista kuviin. Åkerbergin mukaan potilas voi tiedostamattomasti piilottaa kuvaansa tietyn yksityiskohdan esimerkkipotilaan tapauksessa sinisen värin, josta hän ei koskaan ollut pitänyt. Terapeutin viimein osoittaessa sen potilas hämmentyi ja samalla muisti lapsena piirtäneensä äitienpäiväkortteihin pienen sinisen kukan ilmaisemaan vihaansa. Hän oli kokenut vihan kielletyksi tunteeksi. Nyt hän tuli tietoiseksi oman vihansa olemassaolosta, se oli aina ollut piilotetusti olemassa, mutta kuvien avulla hän sai tietoisen kosketuksen tunteeseensa ja hän saattoi myös puhua siitä. (Åkerberg 1999, 68). Åkerberg (2010) tarkentaa, että prosessi lähti liikkeelle siitä, kun potilas tuli toistuvasti etuajassa tunneilleen. Mitkään puheeksi ottamiset ja asian tutkimisyritykset eivät tuntuneet koskettaneen potilasta. Taidepsykoterapeutti oli ollut hyvin idealisoitu henkilö potilaalle, joten terapeuttiin oli hyvin vaikea liittää mitään kielteistä. Åkerberg (emt.) arvelee, että kuvan tekeminen tiedostamattomasti laukaisi negatiivisia tunteita. Hän pitää omien lähes sietämättömiksi käyneiden negatiivisten vastatransferenssitunteidensa tutkimista avaimena prosessin käynnistymiseen. Suoraan terapeutin ja potilaan suhteeseen liittyvää negatiivista tunteensiirtoa potilas alkoi tunnistaa vasta hyvin pitkän työskentelyn jälkeen terapeutin idealisoimisen alkaessa rapistua. Potilas ärsyyntyi terapeutin asettaessa aikarajoja ja pitäessä siten kiinni settingistä. Hän koki tarvitsevansa äidiltä (terapeutilta) enemmän tai toisenlaista kuin sai, mutta ei pystynyt sitä ilmaisemaan sanallisesti. Potilaan tunteensiirto tapahtui äitienpäiväkortin eli taideterapiakuvien tekemisen kautta. Åkerbergin (1999) tekemät vastatransferenssitunteita konkretisoivat omat kuvat osoittavat, miten läheisesti terapeutin ja potilaan tiedostamattomat voivat kohdata transferenssivastatransferennssisuhteessa ja tulla terapeutin itsereflektion kautta tietoisemmin työstettäviksi. Vastatransferenssikuvien avulla taidepsykoterapeutti voi saada yhteyden terapiaprosessin etenemistä lukkiuttaviin tunnetekijöihin. 226 taidepsykoterapia psykoanalyyttinen näkökulma

7 Lähteet Al anko A. Transferenssista taideterapiassa. Taideterapia. Suomen Taideterapiayhdistys ry:n jäsenjulkaisu. Antti Alangon artikkeleita ja esitelmiä 2003; 4: Bollas C. The Freudian moment. Lontoo: Karnac Books Ltd, Freud S. Fragment of an analysis of a case of hysteria ( Dora )(1901/1905). Kirjassa: Freud S. 8 Case histories I Dora and Little Hans. Lontoo: Penguin Books, 1977, s Joseph B. Transference. Kirjassa: Bronstein C, toim. Kleinian theory. A contemporary perspective. Lontoo ja Philadelphia, 2001, s Hinshelw ood R. A dictionary of Kleinian thought. Lontoo: Free Association Books, Klein M. Mourning and its relation to manic-depressive states (1940). Kirjassa: Klein M. Love, guilt and reparation and other works Lontoo: Vintage 1988/1998, s Klemel ä E. Transferenssi ja vastatransferenssi. Kirjassa: Klemelä E, Mälkönen K, Sammalahti P. Psykoterapeutin huoneessa. Therapeia- säätiö Käsikirjoitus. Mann D. Masturbation and painting. Kirjassa: Killick K, Schaverien J, toim. Art, psychotherapy and psychosis. Hove ja New York: Brunner-Routledge, 1997, s Mälkönen K. Tulkinta ja sitä edistävät tekijät. Kirjassa: Klemelä E, Mälkönen K, Sammallahti P. Psykoterapeutin huoneessa. Therapeia-säätiö Käsikirjoitus. Perelberg R. Space and time in psychoanalytic listening. Kirjassa: Perelberg R. Time, space and phantasy. Hove: Routledge, 2008, s Perelberg R. Tila ja aika psykoanalyyttisessa kuuntelemisessa. Suomentanut Tuomo Välkki. Psykoterapia 2010; 29: Robbins A. The artist as therapist. New York: Human Sciences Press, Robbins A, toim. Between therapists. The processing of transference/countertransference material. New York: Human Sciences Press, Schaverien J. The revealing image. Analytical art psychotherapy in theory and practice. Lontoo ja Philadelphia, Schulman G. Sietämättömän kestämisestä eheytymiseen. Kirjassa: Haaramo S, Palonen K, toim. Trauman monet kasvot. Psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena. Helsinki: Therapeia- säätiö, 2002, s Schulman G. A condensed outline of the psychotic mind and its treatment. Korean J of Schizophrenia Research 2010; 13: Searles H. Collected papers on schizophrenia and related subjects. Lontoo: Maresfield Library, 1965/1986/1993. Sitolahti T. Viettiteoriasta objektisuhteiden teoriaan. Melanie Klein sillanrakentajana. Kirjassa: Mälkönen K, Sammallahti P, Saraneva K, Sitolahti T, toim. Psykoanalyysin isät ja äidit. Teoreettisia näkökulmia. Helsinki: Therapeia-säätiö 2006, s Spillius E B. Some developments from the work of Melanie Klein. Int J Psycho-Anal 1983; 64: Stone L. Transference. Kirjassa: Moore B E, Fine B D, toim. Psychoanalysis. The major concepts. New Haven ja Lontoo, 1995, s Tähk ä R. Illuusio ja todellisuus psykoanalyyttisessa suhteessa. Kirjassa: Roos E, Manninen V, Välimäki J. Rakkaus, toive, todellisuus. Psykoanalyyttisia tutkielmia. Helsinki: Yliopistopaino, 2003, s Tähk ä V. Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. Juva: WSOY:n graafiset laitokset,1996. Åkerberg U. Vastatransferenssi taidepsykoterapiassa. Suomen Taideterapiayhdistys ry:n 25- juhlakirja. 1999; 1: Painamattomat lähteet Åkerberg U. Henkilökohtainen tiedonanto lisähuomioita transferenssista 227