1a) Vakuutussopimuksen edunsaajamääräyksen tekeminen, muuttaminen ja raukeaminen (4 p.) (Norio-Timonen: Vakuutussopimuslain pääkohdat s.

Transkriptio

1 Yleisen velvoiteoikeuden tentti Tehtävä 1 mallivastaus 1a) Vakuutussopimuksen edunsaajamääräyksen tekeminen, muuttaminen ja raukeaminen (4 p.) (Norio-Timonen: Vakuutussopimuslain pääkohdat s ) 1b) Vahingonkärsineen oikeus vastuuvakuutuskorvaukseen (3 p.) (Norio-Timonen: Vakuutussopimuslain pääkohdat s ) 1c) Vakuutuskorvauspäätökseen tyytymättömän kuluttajan käytettävissä olevat oikeussuojakeinot (3 p.) (Norio-Timonen: Vakuutussopimuslain pääkohdat s )

2 Yleisen velvoiteoikeuden tentti Tehtävä 2 mallivastaus 2. Velallisen asettaminen velkasaneeraukseen ei vapauta takaajaa. Takaushan on olemassa juuri sen vuoksi, ettei velkaa voida periä velalliselta. Takauksen sovittelusta takaajan vähävaraisuuden perusteella on säädetty takauslain 7 :ssä. Myös oikeustoimilain 36 soveltuu takauksen sovitteluun. Tehtävässä tuli käydä lävitse sovittelusäännösten sanamuotoa ja tuntea oikeuskäytäntöä, jota on sovellettu oppikirjassa. Suhdanteiden huonontuminen ei ole ollut peruste jolla takausta on voitu sovitella. Kun vakuuden on antanut muu kuin velallinen, takaaja ei voi vaatia niiden realisointia. Takausvastuun vanhentuminen kolme vuotta lasketaan päävelan erääntymisestä eikä takausvastuuseen menemisestä. Yhden takaajan (D) vapauttaminen takausvastuusta johtaa muiden takaajien takausvastuun supistumiseen ja hajautumiseen. Kukin vastaa tämän jälkeen vain omasta osuudestaan. Jos vapautettu takaaja (D) on antanut takaussitoumuksen A:n jälkeen, ei D:n vapauttaminen vaikuta A:n asemaan, koska A ei olisi voinut kääntyä D:n puoleen regressivaatimuksin. Muussa tapauksessa A:n vastuu putoaa puoleen.

3 Modellsvar (fråga 3) Fallet gäller gränsdragningen mellan sakskada och icke ersättningsgill tredjemansskada. Fallet baseras på liknande elledningsfall i HD:s praxis. Se HD 1948 I 4, HD 1960 II 127, HD 1994:94 och HD 2003:124. Se även Hemmo, Vahingonkorvausoikeus (2005) s I detta fall ägdes elledningen av B. Därför måste avgöras om C:s och D:s inkomstförluster var så nära anknutna till B:s sakskada, att även C:s och D:s skada kan ersättas enligt reglerna för saksada på basis av A:s vållande. Med en saks ägare har jämställts den som har begränsad sakrätt (t.ex. pant- eller hyresrätt) i den skadade saken. Varken C eller D hade sådan rätt i den skadade ledningen. Rätten till ersättning har dock inte undantagslöst begränsats till en nämnd rätt. Ersättning kan i begränsad utsträckning medges något vidare. Detta närmast där de skadade elledningarna med tanke på deras placering och syfte så nära anknyter sig till de produktionsanläggningar som lidit skada p.g.a. elavbrottet, att nyttjandet av elledningarna naturligt kan jämföras med bruksrätt. I detta fall fanns C:s och D:s produktionsanläggningar i omedelbar närhet av grävningsplatsen där elledningen hade skadats. Elledningen ledde direkt till C:s och D:s produktionsanläggningar och dess enda syfte var att förse dessa med ström. Dessutom anses att detaljomständigheterna vid skadeorsakandet inte behöver vara förutsebara; det räcker att skadans typ och storlek är förutsebara för skadevållaren. Ansvar kan således inte undgås genom att åberopa att hela kausalitetskedjan inte har varit så normal att möjligheten härav inte borde ha förutsetts. Därför och med beaktande av motsvarande rättspraxis står C:s och D:s inkomstförluster med stor sannolikhet i så nära samband med B:s sakskada, att också C:s och D:s förluster kan ersättas enligt reglerna för sakskada på basis av A:s vållande. Vid bedömningen av svaren har kvaliteten på argumenteringen beaktats. Frågan tycks ha varit förhållandevis svår. Flera har behandlat frågan utifrån förutsättningarna för ersättande av ren förmögenhetsskada. Om ett nära samband finns mellan B:s sakskada å ena sidan och C:s och D:s inkomstförluster å andra sidan är det dock inte fråga om någon ren förmögenhetsskada enligt definitionen i SkL 5:1. Mallivastaus (kysymys 3) Tapauksessa on kyse rajanvedosta esinevahingon ja kolmannelle aiheutuneen vahingon välillä. Tapaus perustuu samankaltaisiin sähköjohtotapauksiin KKO:n käytännössä. Ks. KKO 1948 I 4, KKO 1960 II 127, KKO 1994:94 ja KKO 2003:124. Ks. myös Hemmo, Vahingonkorvausoikeus (2005) s Tässä tapauksessa sähköjohto oli B:n omistuksessa. Siksi on ratkaistava, mikäli C:n ja D:n ansiomenetykset ovat niin läheisessä yhteydessä B:n esinevahinkoon, että myös C:n ja D:n taloudelliset vahingot on korvattava esinevahinkoina A:n tuottamuksen perusteella. Esineen omistajaan on rinnastettu se, jolla on rajoitettu esineoikeus (esim. vuokra- tai panttioikeus) vahingoittuneen esineeseen. C:lla tai D:lla ei ollut sellaista oikeutta sähköjohtoon. Korvausoikeus ei kuitenkaan ole poikkeuksetta sidottu tällaiseen oikeuteen. Korvaus on rajoitetusti myönnettävissä laajemmaltakin lähinnä tapauksissa, joissa vahingoittuneet johdot sijainniltaan ja tarkoitukseltaan liittyvät niin läheisesti 1

4 sähkökatkoksen vuoksi vahinkoa kärsineen tuotantolaitokseen, että niiden käyttäminen luontevasti rinnastuu käyttöoikeuteen. Tässä tapauksessa tuotantolaitokset sijaitsevat hyvin lähellä kaivauspaikkaa, missä sähköjohto oli vaurioitunut. Johto johti suoraan C:n ja D:n tuotantolaitoksille ja johdon ainoana tarkoituksena oli tuottaa sähköä niille. Tämän lisäksi vahingon aiheutumisen yksityiskohtien ei tarvitse olla ennalta arvattavia, kunhan vahingon tyyppi ja suuruusluokka sitä ovat. Vastuuta ei siten voi torjua vetoamalla siihen, että koko vahinkoon johtanut kausaaliketju ei ole ollut niin tavanomainen, että sen mahdollisuus on pitänyt voida tunnistaa. Näin ollen C:n ja D:n ansiomenetykset ovat oikeuskäytännön valossa melko suurella todennäköisyydellä niin läheisessä yhteydessä B:n esinevahinkoon, että myös C:n ja D:n menetykset voidaan lähtökohtaisesti korvata esinevahinkoina A:n tuottamuksen perusteella. Vastausten arvioinnissa on huomiotu argumentoinnin laatu. Kysymys vaikuttaa olleen suhteellisen vaikea. Monet ovat käsitelleet kysymystä puhtaan varallisuusvahingon korvausedellytysten perusteella. Mikäli läheinen yhteys vallitsee toisaalta B:n esinevahingon ja toisaalta C:n ja D:n ansiomenetysten välillä, kyseessä ei kuitenkaan ole puhdas varallisuusvahinko VahL 5:1:n määritelmän mukaan. 2

5 Mallivastaus / KYSYMYS 4 (Havu) Vastauksen kannalta erityisen relevantti tenttimateriaali on KorkoL (633/1982) ja oppikirjan (Aurejärvi Hemmo 2007) sivut Tapauksessa on kysymys sekä eräpäivää edeltävästä korosta että viivästyskorosta. Tosiseikaston mukaan Z esittää tentin päivänä ( nyt, ) koron maksua koskevia vaatimuksia, jotka liittyvät velkaan, joka olisi tullut maksaa takaisin X maksaa heti takaisin alkuperäisen velkasumman mutta kieltäytyy Z:n vaatimien korkosuoritusten teosta. Lisäksi X vetoaa työttömyyteensä ja sairauteensa perusteena vapautua viivästyskoron maksuvelvollisuudesta. Ensimmäinen Z:n vaatimus koskee koron maksamista koko velkasummalle velan synnystä alkaen. Vaatimusta on arvioitava huomioiden, että tosiseikastossa ei ole tietoja siitä, mitä eräpäivää edeltävän ajan korosta on osapuolten välillä sovittu (KorkoL 2 :n mukaan korko on sopimuksenvarainen asia). Vaatimus kuitenkin viittaa siihen, että eräpäivää edeltävästä korosta ei ole sovittu mitään. KorkoL:n valossa Z:n vaatimus ei, mikäli se on vain jälkikäteinen vaatimus eräpäivää edeltävästä korosta, vaikuta menestymiskelpoiselta. KorkoL 3 ilmaisee eräpäivää edeltävän ajan korkoa koskevan korottomuusolettaman. Jos eräpäivää edeltävästä korosta ei ole sovittu (eikä muuta johdu kauppatavasta tai erityislaista), sen maksuvelvollisuutta eräpäivää edeltävältä ajalta ei ole. Z:n jälkikäteinen, eräpäivää edeltävältä ajalta kertyvää korkoa koskeva vaatimus ei muuta osapuolten välillä sovittua. Z:n toisen vaatimuksen kannalta on huomionarvoista, että kun eräpäivää edeltävältä ajalta vallitsee lain nojalla rahavelan korottomuusolettama, eräpäivän jälkeistä aikaa koskee olettama viivästyskorosta, jonka kertymisajankohdan alku riippuu (lain mukaan määräytyessään) velkaan itseensä liittyvistä tekijöistä. Korkolain soveltamisen kannalta tärkeä tieto on, että velan eräpäivä on sitovasti ennalta määrätty ( ). Z:n vaatimuksen mukaan viivästyskorkoa olisi maksettava sovittua takaisinmaksupäivää seuraavasta päivästä lukien. KorkoL 5.1 edellyttäisi viivästyskoron maksua eräpäivästä lukien, eli Z:n vaatimus on (vaatimuksen tarkoittaman maksuvelvollisuuden alun tulkinnasta riippuen) parhaillaan helpotus X:n hyväksi lain säännökseen verrattuna. Tahdonvaraisuudesta johtuu, että tällainen helpotus voidaan toteuttaa. Vaikka Z:n vaatimuksen mukaisesta viivästyskorosta ei olisi sovittu ennalta, Z:n vaatimus olisi X:n kannalta edullinen jos viivästyskorosta ei ole sovittu alun perin mitään (johtaisi KorkoL:n soveltumiseen) tai, jos viivästyskorosta olisi sovittu samansisältöisesti kuin laissa ( viivästyskorkoa on maksettava ennalta sovitusta eräpäivästä lukien ). Tähän asti tehdyn arvioinnin perusteella Z:n vaatimus viivästyskorosta ei vaikuta ongelmalliselta X:n eduksi Z:n vaatimuksessa tehdyt muutokset eivät millään perusteella kiellettyjä, eikä X varmasti niitä vastustaisikaan. Jos viivästyskorosta olisi sovittu etukäteen ja tämä sopimus olisi X:n kannalta edullisempi (esim. viivästyskorkoa maksettava, kun kaksi viikkoa eräpäivästä on kulunut) Z:n yksipuolinen vaatimus ei muuttaisi sovittua ja X voisi vastustaa vaatimusta aiempaan sopimukseen vedoten. X:n väite taas edellyttää viivästyskoron sovittelun edellytysten arviointia. KorkoL 10 :n mukaiset vapautumisperusteet eivät sisällä seikkoja, joihin X on vedonnut. KorkoL 11 :n mukaiset sovittelun edellytykset voivat kuitenkin olla relevantteja. Sovittelusta ei kuitenkaan välttämättä seuraa täysi vapautuminen maksuvelvollisuudesta. Vastauksessa tuli kertoa sovittelun edellytyksistä ja niiden mahdollisesta merkityksestä nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa. (KorkoL 11 kuuluu: Viivästyskoron sovittelu Viivästyskorkoa voidaan sovitella, jos velallisena on luonnollinen henkilö eikä velka liity velallisen harjoittamaan elinkeinotoimintaan. Sovittelun edellytyksenä on, että: 1) maksun viivästyminen on johtunut maksuvaikeuksista, joihin velallinen on joutunut sairauden, työttömyyden tai muun erityisen seikan vuoksi pääasiallisesti omatta syyttään; 2) sovitteluun on painavat perusteet ottaen huomioon viivästyskoron määrä suhteessa velallisen taloudelliseen asemaan eikä maksun viivästyminen johdu velallisen ilmeisen kevytmielisestä suhtautumisesta velkaantumiseen tai velkojen maksuun; tai 3) velallisella on katsottava olleen perusteltua aihetta kieltäytyä maksamasta velkaansa. Viivästyskorkoa voidaan 1 momentin 2 kohdan nojalla sovitella myös siltä osalta, joka on aikaisemmin vahvistettu lainvoimaisella tuomiolla. )