Hannu Lintu, kapellimestari Paavali Jumppanen, piano. Karol Szymanowski: Konserttialkusoitto E-duuri op

Transkriptio

1 Hannu Lintu, kapellimestari Paavali Jumppanen, piano Karol Szymanowski: Konserttialkusoitto E-duuri op Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 5 Es-duuri op Keisarikonsertto I Allegro II Adagio un poco moto (tässä: Andante un poco mosso) III Rondo (Allegro) VÄLIAIKA 20 Witold Lutosławski: Sinfonia nro 3 35 Väliaika noin klo Konsertti päättyy noin klo Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä ( Konsertin televisiotaltiointi nähdään YLE Teeman Kausikortti-ohjelmassa su

2 Karol Szymanowski ( ): Konserttialkusoitto op. 12 Karol Szymanowski oli modernin puolalaisen musiikin isä mutta samalla myös täysiverisen kosmopoliittinen taiteilija. Hän yhdisti teoksissaan monelta taholta omaksuttuja virikkeitä. Hän aloitti uransa verevänä myöhäisromantikkona mutta alkoi 1910-luvulla yhdistää romanttiseen uhkeuteen aistimusvoimaisen sensuelleja, Debussyn impressionismista, Skrjabinin ekspressionismista sekä arabialaisesta ja itämaisesta musiikista saatuja aineksia. Myöhemmässä tuotannossaan 1920-luvulta lähtien hän hyödynsi puolalaista kansanmusiikkia hiukan Bartókia tai Stravinskyä muistuttavalla tavalla. Samalla hänen musiikkinsa sai uudenlaista terävyyttä, joka toi sen lähemmäksi uusklassismia, vaikka varsinaista uusklassikkoa hänestä ei koskaan tullut. Vuosina valmistunut Konserttialkusoitto kuuluu Szymanowskin ensimmäisiin huomattaviin teoksiin. Se merkitsi hänen ensiaskeltaan orkesterimusiikkiin ja sai kantaesityksensä Nuori Puola -ryhmittymän järjestämässä konsertissa Teoksen nykyisin tunnettu versio on kuitenkin vuosilta , jolloin Szymanowski korjaili sitä arvostettua wieniläistä kustantajaa Universal Editionia varten. Vaikka teoksen alkuperäinen versio ei ole säilynyt, on yleisesti oletettu, että teosta uusiessaan Szymanowski hioi nimenomaan sen orkestraatiota. Se selittäisi teoksen orkesteriasun sujuvuuden. Konserttialkusoiton samoin kuin monien muidenkin Szymanowskin soitinteosten taustalla on ulkomusiikillinen virike. Tällä kertaa sytykkeenä oli Nuori Puola -ryhmässä vaikuttaneen, puolalaisen ekspressionismin ja surrealismin edeltäjiin kuuluneen Tadeusz Micinskin ( ) runo, jossa ylistetään Nietzschen hengessä ihmisen ylivoimaa vanhoihin jumaliin verrattuna. Szymanowski kuului Micinskin ystäväpiiriin ja sävelsi tämän runoihin samaan aikaan Konserttialkusoiton kanssa myös neljä yksinlaulua op. 11 ja myöhemmin vielä kuuden laulun opuksen 20 (1909). Konserttialkusoitto valmistui keskellä Szymanowskin varhaista myöhäisromanttista kautta. Varsinkin hänen nuoruusvuosiensa suuren ihanteen Richard Straussin vaikutus on ilmeistä, esimerkiksi jousten ja käyrätorvien energinen avausteema tuo vahvasti mieleen Straussin Don Juanin pääteeman. Straussiin viittaa myös teoksen monisäikeinen orkesterityyli, jossa kontrapunktiset linjat asettuvat usein tiiviisti päällekkäin. Ilmaisuasteikko ulottuu vuolaista purkauksista intiimiin lyyrisyyteen ja romanttiseen laulavuuteen. Kimmo Korhonen Ludwig van Beethoven ( ): Pianokonsertto nro 5 Keisarikonsertto Ludwig van Beethoven oli nuoruusvuosinaan aikansa tunnetuimpia pianovirtuooseja. Siitä huolimatta hän kirjoitti vain viisi pianokonserttoa (verrattuna Mozartin kahteenkymmeneenseitsemään!), mikä luultavasti johtui siitä, että kuulon menetys katkaisi hänen julkisen uransa. Beethovenin konsertoista ensimmäiset nojaavat vielä selvästi siihen soolokonserton malliin, johon suhteellisen uusi teoslaji oli muotoutunut 1700-luvun loppupuolen säveltäjien, erityisesti Mozartin, käsissä. Mutta niin kuin muidenkin genrejen suhteen, Beethoven ei tyytynyt toistelemaan edeltäjiensä repliikkejä, vaan laajensi konserton mittasuhteita ja ilmaisullisia mahdollisuuksia viitoittaen tietä vuosikymmeniksi eteenpäin. Toisin kuin Mozartilla, Beethovenin konsertoissa jo ensimmäinen orkesteritutti on dramaattisten tapahtumien näyttämö, jossa harmoniset käänteet ja äkilliset nyanssimuutokset vaihtelevat 2

3 tiuhaan ja ennalta arvaamattomasti. Kahdessa viimeisessä pianokonsertossaan Beethoven vielä muutti nerokkaasti solistin ja orkesterin välistä suhdetta: hän keksi asettaa pianon lyhyeksi aikaa tarjottimelle heti alkutahdeissa neljännessä lyyrisenä mottona, viidennessä räjähtävänä arpeggioryöppynä ja tuoda sen sitten orkesterin esittelyjakson jälkeen takaisin kuin varkain, ilman orkesterin markkeeraavaa kadenssia. Siten hän saattoi jännittää ajatuksellisen kaaren solistin läsnäolosta yli koko ensimmäisen orkesterieksposition imemättä tyhjiin sen draamallisia mahdollisuuksia. Viides konsertto Es-duuri op. 73 (1809) tunnetaan useissa maissa lisänimellä Keisari. Kuten tavallista, lisänimi ei ole säveltäjän itsensä antama (sen takana on tiettävästi etydeistään tunnettu Johann Baptist Cramer; erään legendan mukaan taas muuan Napoleonin upseeri olisi teoksen kuultuaan haltioissaan huudahtanut: Tuossa on keisari!, mutta tämä versio on epätodennäköisempi). Myöskään se ei viittaa Beethovenin patronaattiin, vaan teoksen majesteettiseen luonteeseen, sen uljaaseen, briljanttiin pianotekstuuriin ja sotilaallisen ryhdikkääseen avausosan pääteemaan. Adagio un poco moto on puolestaan sijoitettu pääsävellajista katsoen varsin kaukaiseen, eteerisen oloiseen H-duuriin. Konserton maagisin hetki on kuitenkin toisen ja kolmannen osan välissä, jolloin finaalin energinen teema kuullaan ensin etäisenä, hiljaisena kaikuna. Konsertto on omistettu arkkiherttua Rudolphille, Beethovenin oppilaalle, ystävälle ja avokätiselle tukijalle. Rudolphia varten Beethoven kirjoitti myös kadenssit neljään ensimmäiseen konserttoonsa (omissa esityksissään säveltäjä improvisoi ne), kun taas viidennessä konsertossa ei varsinaista erillistä soolokadenssia olekaan. Kuulonsa jo lähes täysin menettäneen säveltäjän sijaan kantaesityksen suoritti Leipzigissä muuan Friedrich Schneider vuonna 1811, ja seuraavana vuonna sen esitti Wienissä aikansa etevimpiin pianovirtuooseihin kuuluva Carl Czerny. Omituista kyllä, tämä voimallinen teos ilmeisen taitavana esityksenäkään ei herättänyt wieniläisyleisössä sen kummempaa huomiota. Jälkimaailman silmissä viides pianokonsertto on kuitenkin noussut ansaitsemalleen paikalle keisariksi konserttojen joukossa. Se on Beethovenin konsertoista virtuoosisin ja edelleen haaste pianistille kuin pianistille. Lotta Emanuelsson Witold Lutosławski ( ): Sinfonia nro 3 Huolimatta lännen ja muiden itäblokin maiden välillä jatkuneesta kyräilevästä informaatiosulusta Puola rakensi vuonna 1956 uudelleen yhteytensä länteen. Tämä suojasää kosketti kaikkia kulttuurin aloja, mutta varmaankin voimakkaimmin musiikkia. Tuolloin perustettu ja yhä menestyksekkäästi porskuttava Varsovan syksy -festivaali nosti uuden puolalaisen musiikin nopeasti maailmanlaajuisen huomion kohteeksi. Yhteydet olivat olleet poikki 17 vuoden ajan, ensin saksalaismiehityksen ja sitten rautaesiripun vuoksi. Yhtäkkiä, muutamassa vuodessa, läntiset nykymusiikkipiirit saivat hämmästyksekseen huomata, että Puolassa versoi verrattoman monipuolinen, ennakkoluuloton ja muurahaiskekomaisen aktiivinen säveltäjäjoukko, jonka kansainvälisille markkinoille ryntäävän kärkikaartin jäsenten laskemiseen eivät kahden käden sormet riittäneet. Noin monia korkean tason säveltäjiä ei ollut yhdelläkään isommalla maalla tarjota. Lännen musiikkiavantgarde oli tuolloin ryhmittynyt keskisaksalaisessa Darmstadtin kaupungissa vuosittain pidettyjen kurssien ja juhlien ympärille. Sinne kokoontui armoitettu joukko vihaisia nuoriamiehiä muutaman erityisen vihaisen johdolla päättämään, minkälaista musiikki tämän jälkeen olisi. Oikeastaan pitäisi sanoa saisi olla, sillä olivatpa Darmstadtin johtohahmojen ominaisuudet muuten millaisia hyvänsä, suvaitsevaisuus ei pukenut heitä erityisemmin. Vallalla oli maailmansodan 3

4 jälkeisen uudisrakentamisen reippaasti noususuhdanteinen, yltiöpositiivinen henki, johon katastrofiin johtaneen poliittisen historian kulttuurisen sivujuonteen kunnioittaminen ei totisesti kuulunut. Myös musiikki ja erityisesti se piti keksiä ja rakentaa kokonaan uudelleen, eikä aikaisemmilla saavutuksilla haluttu nähdä juuri mitään arvoa. Uudistushybriksen hurmiossa jäi huomaamatta, että kun rakennetaan jotain kieltojen kivijalalle, ollaan itse asiassa jo synnyttämässä uutta virallista estetiikkaa. Tämä oli Darmstadtin kohtalo: innokkaasta anarkistijoukosta kehkeytyi kuuliainen koulukunta, ja riemuhuudoin tervehditty vapaus hirtettiin tulevaisuuden airuiden omatekoiseen totalitarismiin. Tähän tilanteeseen Puolan uuden polven säveltäjät tulivat keskusfestivaalinsa syksyisestä nimestä huolimatta kuin kevättuuli. Heillä hedelmällinen vapaudentunne jatkui silloinkin, kun läntisillä kollegoilla oli Paavo Helistön aikalaiskommenttia lainatakseni mennyt sormi suuhun ja käsi päähän ja ainoa akustinen toiminta heidän tahollaan oli pään raavinta. Innostumiskyvyllä on taipumus voittaa neuvottomuus, ja varmaankin tästä syystä Darmstadtin ja Puolan välille syntyi hieman yksipuolinen vaikutussuhde: sarjallisuus ei juurikaan saanut jalansijaa Puolassa, kun taas puolalaisia juhlittiin lännen nykymusiikki-mekassa ja vähän muuallakin pian lähes kultillisena ilmiönä. Tätä tosiseikkaa ei Boulezin typerä jälki-imperialistinen urputus Puolasta musiikillisesti alikehittyneenä maana tai Stockhausenin myöhempi kaikkea halveksiva messiaskompleksi muuta miksikään. Jokainen arvonsa tunteva 60-luvun puolivälin musiikkijulkaisu olisi keskeisiä säveltäjiä luetellessaan maininnut ainakin tusinan puolalaista; Kazimierz Serocki, Krzysztof Penderecki, Henryk Górecki, Tadeusz Baird, Zygmunt Krause ja Witold Szalonek olisivat olleet joka listalla. Jännittävintä ja tärkeintä oli se, että puolalaisilla tuntui olevan mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin valtava määrä erilaisia ratkaisuja, jotka olivat ennen kokemattomia, raikkaita ja kekseliäitä, kuten piti ollakin, mutta joista jotkut olivat samalla rakenteellisesti kestäviä ja strategisesti viisaita. Tämä tarkoittaa erityisesti WITOLD LUTOSŁAWSKIA. Lutosławski oli vanhempi ja kokeneempi kuin muut musiikin uuspuolalaiset ; hänen sävellysdiplominsa oli vuodelta Sotaaikana hän elätti itsensä soittamalla kapakkapianoa nelikätisesti säveltäjä Andrzej Panufnikin kanssa. Stalinin kaudella Lutosławski, joka aina suhtautui asioihin äärimmäisen käytännöllisesti, koetti toteuttaa radikaaleja pyrkimyksiään niissä ahtaissa rajoissa, jotka taiteelle oli annettu. Kun en voinut säveltää niin kuin halusin, sävelsin niin kuin voin, hän kiihkottomaan tapaansa totesi myöhemmin. Varsovan syksyn aloittaessa hän oli jo yli 40-vuotias. Hänellä oli takanaan huomattava sävellystuotanto, kruununa Konsertto orkesterille ( ), joka varmasti on stalinismin alla syntyneistä taideteoksista pystypäisimpiä. Kansainvälistä läpimurtoa merkitsi Varsovan syksyssä vuonna 1958 kantaesitetty Surumusiikki Béla Bartókin muistolle, johdonmukainen ja vavahduttavan kaunis jousiorkesteriteos. Lutosławskin panos 1900-luvun musiikin kehitykseen oli suuri ja suuntaa antava. Hänen keskeisimpiä saavutuksiaan on karkeasti sanoen neljä: ensin hän lanseerasi (1) kokonaan uuden tavan rakentaa tekstuuria ja nivoutuneena siihen (2) omaperäisen tavan suhtautua harmoniaan. Tämän jälkeen seurasi joukko toinen toistaan korkeatasoisempia sävellyksiä, joissa Lutosławski (3) tutki rajapintaa perinteisten tekstuurimallien ja hänen uuden keksintönsä välillä; näissä sävellyksissä hän myös hahmotteli ehkäpä tärkeimmän kontribuutionsa musiikin kehitykseen, nimittäin (4) loppupainotteisen muototyypin. Lutosławski muistetaan edelleen parhaiten suuresta tekstuurikeksinnöstä, jonka hän toi julki vuonna 1961 orkesteriteoksessaan Jeux venitiens ( Venetsialaisia leikkejä ). Käytännön miehenä hän näki kasvavan ristiriidan ajan hengen tuottaman monimutkaistumisen ja praktisen musisoinnin välillä. Piti löytää sellainen tapa tuottaa kompleksisia, rytmisesti monikerroksisia ja joustavia tilanteita, ettei 4

5 yksittäinen muusikko sen paremmin kuin kapellimestarikaan joudu liian suuren paineen alle muuten spontaanius ja soittamisen ilo katoavat ja menetetään jotain korvaamatonta. Ratkaisu oli ns. aleatorisen eli sattumanvaraisen kontrapunktin idea. Tämä järjestelmä luo soittajalle vapauden toimia systeemin puitteissa ilman, että kokonaisuuden hahmosta säveltäjän tai kapellimestarin näkökulmasta häviää mitään olennaista. Perustana on erittäin tarkka harmoninen kontrolli äskeisen luettelon kohta (2) niin että kaikki kussakin tilanteessa käytetyt äänet on jäännöksettömästi jaettu soittimille ja rekistereihin. Säveltäjältä tämä edellyttää kykyä nähdä metsä puilta, hahmottaa kokonaisuuksia ilman haittaavan pienten detaljien luomaa näköestettä. Kapellimestarille tekniikka on suuri helpotus, sillä hän voi luopua yrityksestä kuulla kaikkia mikrosekunneissa ohikiitäviä yksityiskohtia ja käyttää sen sijaan energiansa mielekkäiden kokonaisuuksien hahmottelemiseen. Soittajat puolestaan vapautuvat hirvittävästä laskemisesta, saavat aikaa kuunnella toisiaan ja toteuttaa tehtävänsä rauhassa. On huomattava, että tässä mielessä tekstuurin sattumanvaraisuus on vain näennäistä. Soiva lopputulos on aina varsin samanlainen (siinä mielessä kuin Mozartin esitykset ovat samanlaisia ), koska edeltävä organisointityö on niin huolellinen. Säveltäjä tavallaan ottaa itselleen suuremman osan kokonaisvastuusta kuin perinteisissä tekstuureissa. Sellaisissa teoksissa kuin Jousikvartetto, Kirja orkesterille, Preludeja ja fuuga sekä Sellokonsertto Lutosławski sitten kehitteli lukuisia erilaisia malleja yhdistää perinteinen rytminotaatio ja uusi aleatorinen käytäntö toisiinsa (3). Tavoitteena oli luoda uusi musiikkityyppi, jossa aleatoriset taitteet edustavat monia täsmällisyyshierarkian alempia tasoja, joiden kehityksen yhteinen päätepiste on muuttua vanhanaikaisella tavalla kontrolloiduiksi yleensä tällainen muuntuminen tapahtuu dramaturgisesti äärimmäisen jännittyneellä, padon murtumista muistuttavalla tavalla. Kuulijan kannalta saman asian vielä tuntuvampi puoli on mainittu loppupainotteinen muototyyppi (4). Olennaisinta on, että molemmat uudistukset korostavat voimakkaasti musiikin päämäärätietoisuutta avainsana molemmissa ilmiöissä on tähtääminen. Kolmannen sinfoniansa ensiesityksen (1983) yhteydessä Lutosławski kertoi pettyneensä toistuvasti kuunnellessaan klassis-romanttisia suurmuotoja, esimerkiksi sinänsä arvostamiaan Beethovenin ja Brahmsin sinfonioita. Syy selvisi lopulta: sonaattimuotoiset teokset painottuvat häiritsevässä määrin alkupuolelleen; ensimmäistä lukuun ottamatta osat eivät ole motivoituja, koska psykologinen painopiste on ohitettu jo ennen niitä. Tämä yksi-osaasiaa-monta- osaa-viihdettä -asetelma kiusasi Lutosławskia, ja hän halusi rakentaa omat suurmuotonsa toisin. Kun ei ole mahdollista kiristää kappaleiden loppupuolen jännitteitä äärettömästi, täytyi päätyä päinvastaiseen toimenpiteeseen: löysentää alkupuolta, antaa asioille aikaa kasvaa, jopa niin paljon, että kuulijan tajunta alkaa suorastaan vaatia, että tapahtuminen alkaisi (Lutosławski Kolmannesta sinfoniastaan). Mukaeltu jalkapalloslogan ensin nautitaan, sitten laukaistaan kuvaa periaatteessa tilannetta hyvin. Lutosławskin sävellysten odottavissa aluissa ei tosin niinkään nautiskella kuin kiemurrellaan ja kihelmöidään tihenevässä jännityksessä. Loppupuolen suuriin nousuihin latautuu tätä kautta aivan epätavallinen imu ja paine, ja tulokset ovat ilmiömäisiä. Kolmannessa sinfoniassa kokonaisuus on yksiosainen jatkumo, joka polveilee mielikuvituksellisesti etenemistavassa on piirteitä sekä klassisesta aristotelisesta kaarroksesta että modernimmasta ajattelusta. Sitovana tekijänä ja samalla eräänlaisen liipaisimen asemassa on neljän jyrkkäilmeisen e-sävelen koputusmotiivi, Beethovenin viidennen avauseleen perillinen, joka voidaan ymmärtää myös lähtökohdasta muistuttavaksi signaaliksi. Jouni Kaipainen 5

6 Hannu Lintu Hannu Lintu on opiskellut pianon- ja sellonsoittoa Turun Konservatoriossa ja Sibelius-Akatemiassa. Orkesterinjohdon opinnot hän aloitti Atso Almilan johdolla ja siirtyi 1992 Sibelius- Akatemian kapellimestariluokalle, jossa hänen opettajinaan olivat Jorma Panula, Eri Klas ja Ilja Musin. Hän on täydentänyt opintojaan mm. Sienan kesäakatemiassa Myung Whun Chungin johdolla. Diplomitutkinnon Hannu Lintu suoritti erinomaisin arvosanoin toukokuussa 1996 voitettuaan sitä ennen Pohjoismaiset Kapellimestarikilpailut Bergenissä 1994 (juryn puheenjohtajana Mstislav Rostropovitsh). Vuosina Lintu työskenteli Turun kaupunginorkesterin ylikapellimestarina. Tätä seurasi kiinnitys Helsingborgin sinfoniaorkesterin taiteelliseksi johtajaksi. Seuraava vakituinen kiinnitys alkaa elokuussa 2009, jolloin Lintu aloittaa työnsä Tampere Filharmonian ylikapellimestarina. Lintu työskentelee säännöllisesti myös Avanti!-kamariorkesterin kanssa toimien mm. Avanti!n Suvisoitto -festivaalin 2005 taiteellisena johtajana. Lintu on levyttänyt ahkerasti mm. Rautavaaran, Saariahon, Kaipaisen ja Rasmussenin teoksia Royal Scottish National Orchestran, Tanskan ja Suomen RSO:n ja Avanti!n kanssa Ondine, Naxos, Ricordi, Claves ja Danacord -levymerkeille. Tuoreimpia julkaisuja ovat sellokonsertto-levy Alban Gerhardtin ja Rundfunk- Sinfonieorchester Berlinin kanssa (Claves) ja harppukonsertto-levy Emmanuel Ceyssonin, Xavier de Maistren ja Staatsphilharmonie Rheinland-Pfalzin kanssa (Hyperíon). Lintu on vieraillut eri orkestereiden kapellimestarina useilla merkittävillä festivaaleilla, joista mainittakoon Flanderin festivaali, Pekingin Golden Autumn -musiikkijuhla, Adelaiden festivaali, Berliinin juhlaviikot ja Lincoln Centerin Pohjoismaisen musiikin tapahtuma New Yorkissa. Lintu on ollut kapellimestarina mukana useissa oopperaproduktioissa sekä maakuntaoopperoissa, Savonlinnan oopperajuhlilla että Kansallisoopperassa. Vuosi 2006 oli tällä saralla erityisen vilkas: Verdin La Traviata Kuopiossa, Wagnerin Parsifal Kansallisoopperassa, Mozartin Taikahuilu Savonlinnassa sekä Mikko Heiniön uutuusooppera Käärmeen hetki Kansallisoopperassa. Kaudella Linnun yhteistyökumppaneita Euroopassa ovat mm. Kööpenhaminan ja Stuttgartin filharmonikot, Lausannen Kamariorkesteri, Royal Liverpool Philharmonic Orchestra, Barcelonan Sinfoniaorkesteri sekä radio-orkesterit Brysselissä ja Oslossa. USA:ssa hän debytoi seitsemän orkesterin johtajana, näistä mainittakoon New Jersey Symphony, Indianapolis Symphony ja Houston Symphony. Kauko-Itään hänet ovat kutsuneet jälleen Nagoya Philharmonic ja Malaysian Philharmonic Orchestra. Suomessa Lintu johtaa Radion sinfoniaorkesteria, Lahden kaupunginorkesteria, Tampere Filharmoniaa,Tapiola Sinfoniettaa, Kuopion kaupunginorkesteria ja Kymi Sinfoniettaa. Lintu toimii myös vierailevana opettajana sekä Sibelius-Akatemian että Tukholman kuninkaallisen musiikkikorkeakoulun kapellimestariluokilla. Paavali Jumppanen Pianisti Paavali Jumppanen (s.1974) on viime vuosina tullut tunnetuksi monipuolisena muusikkona, joka on yhtä kotonaan solistitehtävissä kuin kamarimusiikin parissa. Opinnot Sibelius-Akatemiassa, sekä Baselin musiikki- akatemiassa Krystian Zimermanin johdolla tarjosivat mahdollisuudet kantarepertoaarin ja nykymusiikin lisäksi mm. urkuopintoihin sekä periodisoittimiin perehtymiseen. Vuoden 2000 aikana Jumppanen suoritti diplominsa sekä 6

7 Baselin musiikkiakatemiassa että Sibelius-Akatemiassa korkeimmin mahdollisin arvosanoin. Vuoden 1994 Maj Lind -pianokilpailun voiton myötä Paavali Jumppanen on esiintynyt lähes kaikkien merkittävien suomalaisten orkestereiden solistina sekä lukuisilla kotimaisilla ja ulkomaisilla musiikkijuhlilla. Jumppasen taiteilijaelämässä uusi vuosituhat alkoi upeasti hänen voitettuaan Young Concert Artist -kilpailun keväällä Kilpailusta seurasi kiinnitys USA:n merkittävimmän nuorten muusikkojen agentuurin taiteilijaksi. Sittemmin Jumppanen on esiintynyt mm. Los Angelesissa, Bostonissa, New Yorkissa ja Washingtonissa. Euroopassa Paavali Jumppanen on esiintynyt mm. Oslon Filharmonikoiden sekä Baselin orkesterin solistina. Hän on tehnyt kiertueet Australiaan vuosina 2004 ja 2006 esiintyen mm. Melbourne Symphonyn ja Symphony West Australian solistina sekä soolokonsertein. Kuluvan kauden ohjelmaan kuuluvat mm. keväällä 2007 aloitetun Beethovenin pianosonaattien kokonaisesityssarjan jatkaminen Bostonissa. Jumppanen esittää saman kokonaisuuden myös Savonlinnassa, Kuopiossa ja Kauniaisissa vuosina Jumppanen esiintyy soolokonsertein Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Romaniassa ja Lontoon Wigmore Hallissa. Lisäksi hän soittaa BBC Symphony Orchestran konsertissa Lontoossa esittäen itse tilaamiaan suomalaisia pianosävellyksiä sekä saman orkesterin solistina keväällä 2008 Barbican Hallissa Lontoossa. Tulevaisuuden projekteista mainittakoon vuonna 2008 Euroopassa ja Yhdysvalloissa toteutettavat Olivier Messiaenin laajan pianosarjan Vingt Regards sur l Enfant-Jésus esitykset. Vuosia jatkunut yhteistyö monien eturivin suomalaisten ja ulkomaisten muusikoiden kanssa on johtanut säännöllisiin kutsuihin kamarimusiikkijuhlille eri puolille maailmaa. Vuosina Paavali Jumppanen myös itse luotsasi yhtä suomalaista kamarimusiikkijuhlaa toimien Lemi-Lappeenranta -musiikkijuhlien taiteellisena johtajana. Uuden musiikin esittäminen ja yhteistyö säveltäjien kanssa on tullut viime vuosina tärkeäksi osaksi Paavali Jumppasen taiteellista toimintaa. Jumppanen on tilannut suomalaisilta säveltäjiltä lukuisia pianokappaleita ja vienyt niitä mukanaan maailmalle. Kuluvalla kaudella Jumppanen esittää ulkomailla mm. Jouni Kaipaiselta ja Lauri Kilpiöltä tilaamiaan teoksia. Tulevien vuosien ohjelmistoon kuuluvat mm. sekä Perttu Haapaselta että Riikka Talvitieltä tilattujen kappaleiden esitykset. Jumppanen on työstänyt usein esittämäänsä Henri Dutilleuxin sonaattia (1948) säveltäjän itsensä kanssa. Niin ikään ranskalaisen Pierre Boulezin kolme pianosonaattia kuuluvat Paavali Jumppasen ohjelmistoon. Sonaattien levytys julkaistiin 2005 osana Deutsche Grammophonen Boulezin 80-vuotisjuhlalevytyksiä. Suurta huomiota saanut levytys on palkittu mm. Ranskassa Diapason d Or- ja Saksassa Deutsche Schalplattenkritik -palkinnoilla, ja The Guardian -lehti piti sitä kaikkien aikojen parhaana Boulezin pianomusiikin levytyksenä. RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80 vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari on Sakari Oramo, joka aloitti kautensa syksyllä Kymmenmiehinen Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927, vuosi Yleisradion perustamisen jälkeen. Sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils-Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja se kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Kaikkiaan RSO on kantaesittänyt yli 520 teosta. Levytyksiä on tehty tähän mennessä yli sata. Historiallinen helmi tallennettiin Helsingin konservatorion (nyk. Sibelius-Akatemia) salissa 7

8 uudenvuodenpäivänä 1939, kun Jean Sibelius johti oman Andante festivonsa radiotervehdyksessä amerikkalaisille. Nauhoitus jäi ainoaksi dokumentiksi Sibeliuksesta kapellimestarina. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Kaipaisen, Mielckin ja Pingoud n teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. RSO:n levytykset ovat saaneet useita palkintoja, joista tuoreimmat ovat Magnus Lindbergin musiikkia sisältävälle levylle 2006 myönnetyt Gramophonepalkinto sekä BBC Music Magazine Awards -palkinto. Vuonna 1963 Paavo Berglundin johdolla tehdyn Leningradin-matkan jälkeen RSO on soittanut ulkomailla yli 280 konserttia. Japanissa orkesteri on vieraillut neljä kertaa. Kevätkaudella 2008 RSO vierailee Kanariansaarten musiikkijuhlilla helmikuussa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta ( fi/rso). 8