Mainiot ehtoot kaikille, minä olen Lotta. Tuntuu huijaukselta sanoa, että olen varsinaissuomalainen, vaikka olen. Olen asunut Turussa kuusi vuotta, kaikki kauniita ja hyviä, välillä sotkuisia. Tuomaansillalta aukeava maisema on ollut jokaisena 24 vuodenaikana ihastuttava, sellainen maisema, johon palaan niissä tilanteissa, joissa televisiosarjoissa esiintyvät psykiatrit voisivat kehottaa miettimään jonkin paikan, jossa on hyvä olla. Vaikka Turku on ollut minulle turvallinen, porilaisuus ei lähde, koti irtoa. Se on tarttunut minuun ja sanoihin ja näkyy sekä luonteen että ilmaisun tylppyytenä ja huumoria tavanomaisista ja synkistä asioista kaivertavana pakko-oireiluna. Kirjoittaja olen ollut aina. Voitin vuonna 1996 Herralahden ala-asteen Taidot tapetilla -tapahtumassa toisen palkinnon kirjoittamiskategoriassa. Silloin tuntui siltä, että hävisin. Siitä huolimatta en lopettanut kirjoittamista, se on minulle elinehto. Olen puhujana sekava, nopea ja kiivas, tekstin tuottaminen pakottaa ajattelemaan ja sanat löytävät paremmin muodon ja paikan. Siksi mieluiten kirjoitan ja olen huomannut olevani siinä aika hyvä, ihan ok, jopa. Tänä talvena aloitin luovan kirjoittamisen opinnot Turun yliopistossa. Suhtauduin luovan kirjoittamisen opintoihin skeptisellä innolla mietin, miten kirjoittamista voisi muka formaalisti opettaa. Nyt ymmärrän, että minä olen formaali, ei opetus. Luovassa kirjoittamisessa minut laitetaan kirjoittamaan, lukemaan ja kommentoimaan toisten tekstejä. Kehittyminen tulee mukana vahingossa, pesuvesi lapsen mukana. Luovan kirjoittamisen opintojen myötä olen päättänyt koittaa tätä kirjoittamishommaa ihan kunnolla. Kyse ei ole niinkään siitä mitä teen ja millaisia tavoitteita itselleni asetan. Enemmän kyse on siitä, että päässä pitää naksahtaa, jotta uskaltaa sanoa, että minä olen ensisijaisesti kirjoittaja ja minun täytyy kirjoittaa ja tulla julkaistuksi. Naksahduksen jälkeen tulee sitten mitä tulee. En vielä tiedä, mutta naksahduksen ansiosta tunnen oloni vapaammaksi. Runous on minulle rakkain ilmaisun muoto, henkilökohtaisin. Proosa on suoraa asiaa ja mietin paljon enemmän sanottavaani kuin sanojani. Runous on monimutkaisempaa. Sanottavan lisäksi on korostuneen tärkeää miten sanon, ja suomen kielen opiskelijana, semantiikkaan seonneena, se kiehtoo minua. Vaikka runous on rakkain, tuntuu että sen suhteen kaipaan eniten kehitystä. On vaikea löytää tasapaino henkilökohtaisuuden ja kielellisen estetiikan ja makustelun väliltä. Olen alkanut ymmärtää, etten voi aina kirjoittaa runoja syvistä tunteista, että vähän pinnallisemmasta kirjoittaminen ei ole lepsua. Edelleen päätavoitteeni on yksinkertainen ja korni: haluan liikuttaa. Nämä kymmenen runoa, jotka teille lähetän, muodostavat Otaniemi-sarjan. Ne kertovat ajasta, jonka vietin turkulaisporilaisena humanistinaisena Espoon Otaniemessä, töissä innovaatioyliopiston ylioppilaskunnassa. Ne käsittelevät ulkopuolisuuden ja toiseuden kokemisen huonoja ja hyviä puolia. Toivottavasti tykkäätte. Kunnioittavasti, Lotta Aarikka
506 vaikeaa on se käy ilmi kaikesta kolmessa vartissa on neljä liikaa tyhjänvalittajat! välittävät tyhjyydestä välillä, vaikka iholta iholle pisin matka valovuosi aivosta toiseen Jostain pitää aloittaa.
Fyysikolla on kihara tukka ja tiivis katse se sanoo plutonium on harmitonta jos siitä ei tee asetta Minulla on suora tukka enkä käsitä miten terävä silmä voi puhkaista itsensä Aineella on lakeja ihmisessä ominaisuuksia vaalintaa, valintaa? kummallakaan ei.
Miestennaurattaja Aseita on monenlaisia minulla nauru olen saanut sen isältäni vaikken heti ymmärtänyt että sillä edes on se Aseita on monenlaisia minulla nauru hyökkäyksenä salakamala puolustuksena aukoton, ilmava Aseita on monenlaisia minulla nauru toisinaan kalanperkuusakset sukupuolenvaihdosleikkauspöydällä kysyn loppuiko huumori?
Vappu on työväen juhla Korot uppoavat Alvarin aukioon erotun haalariseinästä iloisena koukkuna ripustakaa tähän Konfettitykki räjähtää ja minä päässälasken humanistimatikalla miten monta tuhatta euroa tämä maksaa Monta. (on lottovoitto syntyä suomalaiseksi diplomi-insinööriksi) laissa sanotaan työpaikastani seuraavaa osallistukaa kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen Täm- tät- tällaistako? Lehteä en ole ehtinyt vielä avata sen kannessa on apina odottamassa maailmanloppua.
[Kellarit] En ole koskaan kulkenut ovesta yksin Seurassa on karvan päässä siivellä Vaikka synnyin ilman avaimia ne painavat povitaskussa Tervetuloa kerhoon on sanonta ei muuta.
Prosessikaavio Emootioista vapaa looginen päättelykyky, jota poliittiset mielipiteet eivät pilaa. Vaikka olen viisastenmuru ymmärrän että kukaan ei kysy mitä jos alku on eri tai epävarma mitä jos prosessi on ir sp i aa l
Valkoinen kokouspöytä on hyvä valonlähde. asiallisuus kantaa hyvästeihin saakka vaikka kaikkia väsyttää yhtäkkiä. kohdallani. heippahei, moikkamoi, ihanat päivänjatkot Sulle Korkokengät jalassa ei voi huomaamatta juosta muita kiinni.
Punatiilinen yksinäisyyden kylä ikkunoissa näytillä makuupaikat kolmella nipsulla ripustettuun ei äitikään saa ryhtiä Kasvoista näkee että kasvaminen sattuu (tapahtuu) Kun lumi on sulanut kielot kukkivat epä- todellista, reilua.
[Lyijykuutio] Ihminen todella tarvitsee vain yhden oven jonka saa kiinni jotta sen voi jättää au ki
Vaikka minulle on pedattu paikka sohvalle minä nukahtelen ihmisten sänkyihin Kun nousen ja lähden on talvi polku niin kapea, että on otettava käsillä tukea maasta Kuski kysyy betonikellarissa olenko nukkunut ohitse? Et arvaakaan, kuinka.