lehti koettaa rakentaa ja kaataa muistomerkkejä omassa Julkaisija: Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos ry.

kronikka 3 / 2007

PÄÄKIRJOITUS KRONIKKA 3/2007 SISÄLLYS 3 5 6 7 8 9 10 11 12 14 16 18 20 22 24 26 27 28 29 30 33 34 35 Pääkirjoitus Puheenjohtajan palsta Kohti vanhan tutkinnon viimeisiä hetkiä Kronos & Prahan kevät Opiskelijasta asiakkaaksi Ei kai niitä taviksia sinne edustajistoon? Solzhenitsynin parta Viestintä vie tulevaisuuteen Kynnyksen yli Perintötekijöiden muuntelua Ihminen ja muinaismuisto - Olavinlinnan toinen elämä Kesätyön unelma Yöni asunnottomana Ajasta ikuisuuteen Klaara ja hänen Vihtorinsa Nordangst Pimeyden sydän Viiltävää hunajaa Rangaistuspataljoona Laitostentti Palautetta luennoista Oraakkeli Kronoskoopit IKONOKLASMIN JÄLKEEN Väitetään, että historia syntyi tehokkuusajattelun siivit- Tulkintaerimielisyydet tuotiin heti vahvasti esille. Monet tämänä. Hellenistisen maailmanvallan airuiden silmissä historialliset tapahtumat ovat edelleen vahvoja kansal- tilanne oli kestämätön. Stoilla maleksivat ja ruukuissa lisen itsemäärittelyn välineitä, ja niitä käytetään usein yöpyvät loputtomasti väittelevät opiskelijat vähät välit- hyvin tietoisesti. tivät valmistumisesta, ja akatemiat olivat täynnä pääl- Tallinnassa huhtikuun lopulla siirretty Pronssisotu- lekkäisiä resursseja tuhlaavia virkoja. Yhtenä osana jär- ri kuvastaa hyvin historiallisten monumenttien tietoista jestelmän virtaviivaistamista päätettiin kuvainraaston ja käyttöä poliittisiin tarkoituksiin. On selvää että juuri en- muistomerkkien rakentamisen professuurit yhdistää, ja nen vappua ja voitonpäivää suoritettu patsaan siirto oli näin luotiin historian käsite. tarkoitettu herättämään reaktio venäläisissä. Yhtälailla Historiallinen prosessi on jatkuvaa tuhoamista ja patsaan jatkuva läsnäolo yhdellä Tallinnan keskeisim- kokoamista. Nuo osat edellyttävät toisiaan, eivätkä ky- mistä paikoista ymmärrettävästi ärsytti monia eestiläi- kene toimimaan yksin. Tosin näyttää siltä että akateemi- siä. Patsaan jälkeensä jättämä tyhjä alue on itsenäiselle nen historia on pikkuhiljaa siirtymässä suurilta poliittisilta Virolle tietoisesti rakennettu monumentti, joka samalla areenoilta humanismin hiekkalaatikolle. Aidosti akatee- edustaa Viron venäläisen vähemmistön muuttunutta minen historiankirjoitus käsittelee asioita, jotka eivät asemaa, ja alleviivaa Venäjän vaikutusvallan vähenemis- suurta yleisöä juuri hetkauta, ja joiden vallankumouk- tä niiden historiallisten ja tulevien tapahtumien kautta, sellisuuden tajuaminen edellyttää ainakin jossain määrin jotka tuohon monumenttiin liittyvät. vieraannutettua historiankuvaa. Usein akateeminen ja Monumentin tuhoaminen on mahdotonta, mutta populaari maailma kuitenkin sivuavat toisiaan. Histo- sen jatkuva muuttuminen on elimellinen osa historian rian tulkintaan liittyvät kysymykset nousevat julkisessa rakennetta. Staattista monumenttia ei ole olemassa, ja nen esittely, katsaus tapahtumiin 3) vanhan ja kunnioitettavan säilyke keskustelussa varsin usein ja varsin voimakkaasti esille. jokainen muistomerkki on nykyajan peili. Myös tämä Esimerkkejä on helppo poimia. 3.10. Helsingin sanomat lehti koettaa rakentaa ja kaataa muistomerkkejä omassa Julkaisija: Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos ry. pyhitti koko kulttuuriosionsa ensimmäisen sivun Heikki pienessä mittakaavassaan.10 kronikka (lat. chronica, kreik. khronika < khronos aika ) 1) aikakirja, historia; historiateos, jossa tapahtumat esitetään aikajärjestyksessä 2) yl. leikillinen runomittai- Päätoimitus: Petteri Suominen, Ville Vaara Kirjoittajat: Lari Ahokas, Peter Doktar, Mikko Eräkaski, Juha-Matti Granqvist, Jaak- Ylikankaan uudelle teokselle, joka kaivoi jatkosodassa ammuttujen karkureiden hautoja uudelleen auki. Ville Vaara & Petteri Suominen 10 ko Hannula, Pasi Hario, Maarit Heikkinen, Lauri Hirvonen, Eero Kaukomies, Niilo Kivistö, Katri Korolainen-Virkajärvi, Konsta Lapinoja, Maiju Lehto, Heidi Mustajoki, Paula J. Saari, Katariina Styrman, Sanna Supponen, Tuuli Tammenkoski, Laura Tarkka, Timo Vuorikivi ja Maria Vuorimies. Taitto: Lauri Leinonen Valokuvat ja kuvitus: Maiju Lehto, Lauri Leinonen, Petteri Suominen, Laura Tarkka, Ville Vaara Painettu Yliopistopainossa lokakuussa 2007 Painos 200 kpl Yöni asunnottomana Kynnyksen yli & Opiskelijasta asiakkaaksi Perintötekijöiden muuntelua Solzhenitsynin parta Kesätyön unelma & Ihminen ja muinaismuisto Laitostentti: Foucault/Nietzsche Kynnyksen yli & Perintötekijöiden muuntelua Rangaistuspataljoona Pimeyden sydän Huonoja vitsejä ISSN 1238-2871 Kronikka 3/2007

REIPASTA MEININKIÄ! Syksyn toiminta on pyörähtänyt vauhdilla käyntiin uuden uljaan fuksikerran myötä. Nämä laitoksemme pikkusiskot ja -veljet ovat ansiokkaasti lunastaneet paikkansa yhteisössämme, sen todistaa jo fuksisaunan korvia huumaava kirkuna ja amatsonimaiset otteet. Viimeistään pikkujouluissa untuvikkomme pääsevät näyttämään todellisen karvansa ja lyömään vanhoilta parroilta luulot pois luvassa on siis varmasti reipasta meininkiä. Haluan vielä kerran toivottaa lupaavat lapsosemme tervetulleiksi laitokselle ja erityisesti ainejärjestötoimintaan. Syksy tuo tullessaan paljon aktiviteettia myös varttuneemmille tieteenharjoittajille. Perinteisten fuksisitsien ja seminaariristeilyn lisäksi luvassa on myös virallisempaa ohjelmaa, kuten useita työelämätapahtumia ja ekskursioita. Tapahtumista merkittävin on 8. marraskuuta järjestettävä Humanistifoorumi, joka kokoaa Porthaniaan sekä työnantajia että alumneja, jotka kertovat omaa uratarinaansa. Tapahtuma on maksuton ja sen erityisenä kohdeyleisönä ovat tänä vuonna kulttuurin tutkimuksen, historian ja filosofian opiskelijat, joten kannattaa käydä katsomassa, mitä foorumi pitää sisällään. Juhlakulttuurin vahvoja perinteitä pitävät tänä syksynä yllä myös Antinpäiväbileet marraskuun lopussa ja sokerina pohjalla Kronoksen 62-vuotissynttärit 8. joulukuuta. Lisäksi on tiedossa kulttuuririentoja, dartsia, jalkapalloa, haalarimerkkikilpailu ja paljonpaljon muuta. Jos kuitenkin tuntuu, että toiminnastamme puuttuu jotain hauskaa tai oleellista, otamme mielellämme vastaan palautetta ja kehittämisideoita. Monet nyt jo perinteeksi muodostuneet tapahtumat ovat saaneet alkunsa hetken mielijohteesta, toivottavasti tämä innovatiivinen perinne jatkuu edelleen. Seuraavan vuoden ajan järjestötoimintaa rasittaa tilanpuute, kun HYY:n suurin biletila Domma DC on remontissa. Alina-salin ja Uuden ylioppilastalon tilat ovat kortilla, kun sadat järjestöt koettavat ahtaa syksyn ohjelmansa yhden katon alle. Samaan aikaan HYY peruskorjaa kiinteistöjään, minkä jokainen meistä on voinut todeta Alinakerroksessa käytyään. Ajoittaisen harmituksen keskellä olen kuitenkin tajunnut, että ylioppilaskunnan ja järjestötoiminnan suhteen elämme historiallista vaihetta Uusi rakennettiin 1900-luvun alussa palvelemaan järjestöjä, ja miltei vuosisataa myöhemmin me voimme olla mukana seuraamassa kolmannen ylioppilastalon rakentamista. Domman viereen kohoava Leppätalo on vielä toistaiseksi valtava monttu rakennustelineineen, mutta ensi syksynä se tulee tarjoamaan aivan uusia tiloja ja puitteita järjestö- ja harrastustoiminnalle. Pieni tilanahtaus tänä vuonna ei siis ehkä olekaan niin hankala asia, kuin miksi sen ensi näkemältä mielsi. Parempaa syksyä ja sitäkin parempaa huomista odotellessa Katri Korolainen-Virkajärvi puheenjohtaja Kronikka 3/2007

KOHTI VANHAN TUTKINNON VIIMEISIÄ HETKIÄ Vuodesta 2005 alkanut tutkinnonuudistuksen siirtymäkausi päättyy elokuussa 2008, jolloin vanha tutkinto ja siihen tehdyt opinnot siirtyvät historiaan. Tähän päivään asti on eletty samanaikaisesti kahdessa eri tutkintojärjestelmässä, ja vasta harvat ovat siirtyneet suorittamaan uutta tutkintoa. Tutkinnonuudistus on ollut, ja on edelleen, työläs projekti, joka on tuonut paljon uutta opittavaa kaikille siihen osallistuneille opiskelijoille ja tiedekunnan sekä laitosten työntekijöille. Se on myös tuonut suuren tarpeen sekä ohjaukselle että tiedottamiselle. Muutos ei siis suinkaan ole ollut kitkatonta, vaan se on vaatinut kaikilta voimainponnistuksia ja joustavuutta. Vähitellen uusi tutkinto on kuitenkin hahmottunut, ja uusille ongelmille on löydetty tuoreet ratkaisut. Edistystä on tapahtunut suunnattomasti, ja yksittäisten tutkinnon siirtojen teko on jo paljon sujuvampaa kuin esimerkiksi vuosi sitten. Kaikki ei ole enää läheskään niin utuista ja monimutkaista, vaan nämä asiat ovat tulleet jo paljon selkeämmiksi. Opiskelijoille tutkinnon uudistus on tuonut paineita uudenlaiseen opintojen aikatauluttamiseen pitkällä linjalla, jonka päätepisteeksi on asetettu väistämätön ja armoa antamaton elokuu 2008. Siihen mennessä on joko valmistuttava tai siirryttävä jatkamaan opintoja uuden tutkinnon piirissä. Tämä on vaatinut suunnitelmallisuutta ja omien opintojen vaiheen tarkkaa pohtimista ja tarkastelua jo etukäteen. Tai näin ainakin suositeltiin tehtävän. Todellisuudessa monet ovat ikävä kyllä jättäneet tutkinnonvaihdoksen pohtimisen varsin viime hetkeen. Tämä on selvästi nähtävissä humanistisen tiedekunnan tilastoista, joiden mukaan vasta murto-osa ennen vuotta 2005 opintonsa aloittaneista opiskelijoista on siirtynyt uuden tutkintojärjestelmän piiriin ja tuhannet näyttävät vasta pohtivan asiaa. Selvää on, että siirtymisajan päättyminen tuo mukanaan suuren piikin valmistuvien tilastossa, mutta 4000 5000 valmistuvaa normaalin alle viidensadan sijaan ei ole realistinen luku. Se on vain merkki siitä, että turhan moni aikoo osallistua kevään suureen siirtymäruuhkaan. Tänä lukuvuonna kevät siis tuo humanistisen tiedekunnan opintotoimistolle mukanaan kiirettä ja vilinää. Voimme vain kuvitella, kuinka suuri työtaakka on tiedossa opintotoimiston viidellä opintoneuvojalla, ja toivoa heille voimia sekä jaksamista. Jotta tutkinnonuudistus saataisiin kunnialla päätökseen, tulisi viime hetken hätäiset päätökset ja unohtuneet vaihdokset minimoida. Niinpä jokaisen tulisi jo nyt syksyllä tarkistaa omien opintojensa tilanne ja jo näin etukäteen suunnitella tarkka ajankohta siirtymiselle. Sen jälkeen jokaisen tulee pitää kiinni tästä suunnitelmastaan kynsin ja hampain tehdäkseen kaikkensa, että tämä maaginen päivämäärä todella toteutuisi. Näin vältyttäisiin turhalta massaloppukiriltä ja hätäisiltä päätöksiltä. Puhaltakaamme nyt siis yhteen hiileen ja tehkäämme parhaamme, jotta tutkinnonuudistus saataisiin kunnialla päätökseen. opintovastaavat Maarit Heikkinen ja Maria Vuorimies KRONOS & Viime keväänä Kronos käänsi kokan jälleen kohti perinteikästä, jokavuotista opintomatkaa. Opintomatkoja on järjestetty jo vuodesta 2000, mutta vasta nyt, ensimmäistä kertaa opintomatkojen historiassa, matkakohteeksi oli valittu itä. Tarkemmin sanoen matka kohdistui Böömin helmenä tunnettuun Prahaan. Vaikka Tšekin katsotaan kuuluvan vieläkin vahvasti Itä-Eurooppaan, ei vanhoista kommunistiajoista näkynyt juuri merkkiäkään. On tärkeä muistaa, että historiallisesti Böömi on mitä suurimmissa määrin nimenomaan Keski-Eurooppaa. Ainoat merkit punaisesta menneisyydestä ja geopoliittisesta sijainnista ovat kiireetön palvelukulttuuri, slaavilainen kieli jota osa ryhmämme jäsenistä imitoikin lähes autenttisesti sekä muutama hieman korruptoituneempi poliisisetä. Majapaikkamme oli lisäksi sosialistisen realismin periaatteiden mukaan rakennettu korkea ja rumahko tornihotelli. Huoneet olivat kauniin neuvostomaiset ja parvekkeille meno oli turvallisuussyistä kielletty, koska ne saattoivat romahtaa. Kronoksen uljaita matkalaisia moiset pikkutekijät eivät luonnollisestikaan hetkauttaneet. Praha on vuosisatojen varrella rikastunut ja kasvanut noin miljoona asukasta käsittäväksi kaupungiksi, jossa voi nauttia niin keskiaikaisista linnoituksista ja silloista kuin toisen maailmansodan miehitysajan museoistakin. Habsburgien imperiumiin kerran kuuluneen Prahan arkkitehtuurista löytyy monia samoja piirteitä kuin kahden edellisen opintomatkan kohteista, Madridista ja Wienistä. Muutamat Habsburg-keisarit valitsivat aika ajoin majapaikakseen Wienin sijasta juuri Prahan, ja näin myös tämä kaupunki sai huomiota osakseen ja upeita monumentteja koristuksekseen. Saksankielisellä väestöllä on aina ollut huomattava merkitys niin Prahan historiassa kuin sen kaupunkikuvan kehityksessäkin. Nykyisin saksalaisvaikutus rajoittuu lähinnä kaupungin katuja talloviin hopeakettulaumoihin, joiden tukeviin ruumiinmuotoihin osa ryhmästämme pääsi tutustumaan lähemmin keskiaikaisessa kirkontornissa. PRAHAN KEVÄT Opintomatka Böömin sydämeen 15.V. 22.V.2007 Matkan kenties ikimuistoisin tapahtuma oli päiväretki pienehköön keskiaikaiseen kaivoskaupunkiin, Kutna Horaan, ja etenkin sen hopeakaivosmuseoon. Tunneliretki pimeässä yli 20 metrin syvyyteen 1300 1600-luvuilla kaivetuissa luolastoissa oli elämys ainakin, jos ei kärsinyt ahtaan paikan kammosta. Samaisessa kaupungissa, jossa 1300-luvulla eli yhtä paljon ihmisiä kuin Lontoossa, on myös eräs merkittävä todiste katolilaisesta kieroutuneisuudesta ja kuoleman käsittelystä: ihmisten luilla sisustettu kirkko. Katolilaisten, kuten myös protestanttien läsnäolosta ja keskinäisistä riidoista muistuttavat myös Böömissä vuosisatojen varrella tapahtuneet defenestraatiot, eli ikkunasta heittämiset. Tšekinmaassa vieraillessa ei voi olla tutustumatta maan maistuvaan olut- ja ruokakulttuuriin. Vierailu Pilsner Urquelin panimoille, jotka sijaitsevat Pilsenin kaupungissa, ei ollut muutoin kovin mieleenpainuva, mutta oppaan heikolla englanninkielellä toistama lausuma panimon tuotantomäärästä sixty-thousand bottles per hour jäi ihmisten mieliin siinä määrin, että kronoslaiset alkoivat muiden vieraiden ihmetykseksi toistaa kyseistä lausumaa kuorossa. Ruokakulttuuri oli, olutkulttuurista poiketen, hieman yksipuolista. Reiluun slaavilaiseen tapaan tarjolla oli lihaa, lihaa ja lihaa. Hinnat olivat kuitenkin massaturismista huolimatta edelleenkin yllättävän huokeat, ja erään jalon ja suopean säätiön ansiosta kronoslaisilla oli myös hiukan ylimääräisiä varoja käytettävissä, ja ne luonnollisesti kuluivat Kronoksen tunnettavuuden edistämiseen Tšekinmaassa. Praha vaikutti siis kovin kiinnostavalta ja miellyttävältä matkakohteelta historianopiskelijoiden silmin. Slaavilaiset ihmiset, reilu ruoka- ja olutkulttuuri yhdistettynä isohkon kaupungin rentoon ilmapiiriin ja pitkään historiaan tekevät Prahasta mieleenpainuvan matkakohteen. Matkanjohtajat (ME, TV ja EK) Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 7

PORRASTELIJAT PORRASTELIJAT OPISKELIJASTA ASIAKKAAKSI? EI KAI NIITÄ TAVIKSIA SINNE EDUSTAJISTOON? Kevään eduskuntavaalien vaikutukset alkavat vähitellen konkretisoitua yliopistomaailmassa. Ikävä piirre on, että ne ovat kovaa vauhtia ajamassa suomalaista yliopistolaitosta kohti kaupallistumista. Esimerkiksi lukukausimaksuja (näin alkajaisiksi EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille) ollaan ajamassa samanaikaisesti monella rintamalla, koska ollaan käynnistämässä sekä tutkintokoulutuksen myyntiä tilaajille että kokeilua varsinaisten lukukausimaksujen perimiseksi. Vaikka monet nykyisistä kansanedustajista ennen eduskuntavaaleja väittivätkin kannattavansa koulutuksen pitämistä maksuttomina kaikille, näyttää siltä, että lukukausimaksujen kannattajat saivat omat agendansa tehokkaammin läpi hallitusohjelmaan tai sitten koulutuksen maksuttomuus ei ollutkaan loppujen lopuksi kaikille niin tärkeä kysymys kuin ennen eduskuntavaaleja annettiin ymmärtää. Kun korkeakoulujen budjettirahoituksessa kuitenkin vyötä vain kiristetään, yliopistojen johdossa mielet alkavat muuttua yhä suosiollisemmiksi uusien tulon- lähteiden löytämiselle. Valitettavaa tilanteessa on, että koulutuksen kaupallistumisen yhteiskunnallisista vaikutuksista ollaan jokseenkin haluttomia keskustelemaan, kun huoli omasta rahoituksesta painaa toisessa vaakakupissa. Tämä ei tietenkään ole pidemmän päälle kestävä peruste päätöksenteolle. Ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksukokeilu todennäköisesti toteutuu, mutta toistaiseksi on hämärän peitossa, mitä sen jälkeen tapahtuu. Viimeaikainen kehitys on tuonut yleiset lukukausimaksut jälleen askeleen lähemmäksi ja kaatanut lisää vettä lukukausimaksulobbareiden myllyyn. Koska kysymykset ovat monimutkaisia, mutta kannat muodostuvat yleensä fiilispohjalta, jokaisen opiskelijan tulisikin olla tietoinen lukukausimaksujen vaikutuksista koulutukselliseen tasa-arvoon, jotta voimme säilyttää koulutuksen maksuttomana myös jatkossa. Lari Ahokas Mikä on mystinen Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) edustajisto? Keitä ovat siellä päätöksiä tekevät edustajat eli edaattorit poliittisia broilereita, raivopäisiä maailmanparantajia, yli-innokkaita taviksia? Kuulostaako kaikki hömpötys tulevista edustajistovaaleista yhtä jännittävältä kuin Paavo Väyrysen huhuttu seksuaalielämä? Monelle laitoksemme käytävien sankarille ajatus yliopistopolitiikasta kuulostaa jokseenkin yhtä epäilyttävältä kuin Kauko Juhantalon menneisyys. Usein mielikuvaan vaikuttaa epätietoisuus siitä, miten HYY ja sen korkein päättävä elin, edustajisto vaikuttavat historianopiskelijan eloon. Faktahan on, että ylioppilaskunnallamme on mammonaa. Suuri osa siitä on kiinni arvokiinteistöissä Helsingin ydinkeskustassa, entisessä periferiassa. Varallisuus tuo aina valtaa ja toimintamahdollisuuksia. Kuusikymmenhenkisen edustajiston päättäessä muun muassa HYY:n taloudenpidosta käydään usein kovaäänistä keskustelua edustajiston eri ryhmittymien välillä. Konkreettisimmin edustajiston päätökset näemme niiden ylioppilaskunnan järjestöjen toiminnassa, joihin itse kuulumme. Suurin osa meistä historianopiskelijoistakin osallistuu Kronoksen tai muiden järjestöjen tapahtumiin. Yhtenä HYY:n 260:stä eri järjestöstä Kronoskin nauttii ylioppilaskunnan taloudellista tukea ja saa käyttää ylioppilaskunnan tiloja joista meille ehkäpä tärkeimpinä Uusi ylioppilastalo ja sen elegantti järjestötilamme Pikku-Alina. Edustajiston kokouksia sivusta katsoneena olen todistanut kaikkien alussa mainittujen karikatyyristen ihmistyyppien toimintaa. Osa nykyisistä valtakunnan politiikan merkkihahmoista on aloittanut uransa innokkaina jyväbroilereina ylioppilaskunnan edustajistossa ja terävöittänyt siellä poliittista vainuaan. Palavasilmäisten idealistien aika oli varsinkin 60-luvulla, mutta edelleen käydään kiivasta debattia siitä, miten laajaa yhteiskunnallista vaikuttamista HYY:n tulisi harrastaa. Esimerkiksi viime vuoden kannanotto naisparien hedelmällisyyshoitojen puolesta herätti jälleen keskustelua ylioppilaskunnan roolista. Kummalta ehdokkaalta Sinä ostaisit porkkanasi? Suurin osa edaattoreista taitaa kuitenkin kuulua yli-innokkaiden taviksien ryhmään mikä onkin luonnollista. Ehdokkaiden ollessa kanssaopiskelijoitamme, valituksi useimmiten tulevat ryhmittymästä riippumatta (yli?)innokkaat ja näkyvät eri järjestöjen aktiivit. Lisäksi yksilön äänestyskäyttäytymistä tutkittaessa on huomattu tärkeäksi tekijäksi tarve samaistua omaan ehdokkaaseen ehdokkaan täytyy siis vielä olla tarpeeksi tavis. Jos oletamme HYY:n edustajiston olevan edustava otos koko HYY:n jäsenistöstä, niin valtaosan edaattoreista tuleekin olla meidän kaltaisiamme tavallisia opiskelijoita. Koska edaattorin kahden vuoden pesti on myös maratonkokousten täplittämä, on yli-innokkuuskin varsin oivallinen ominaisuus tietenkään maailmanparantajien ja broilereiden merkitystä väheksymättä. PH 8 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007

OLIPA KERRAN LUENTO SIVUAINEET SOLZHENITSYNIN PARTA VIESTINTÄ VIE TULEVAISUUTEEN Gabor Ritterspornin luentosarja Stalinin ajan arkeologiasta Venäjää on joskus humoristisesti kutsuttu Euroopan alitajunnaksi; Venäjän tutkijoiden luultavasti eniten siteeraama kirjailija, Fjodor Tjušev, onkin todennut, ettei maata voi järjellä ymmärtää. Eräs maan historian absurdeimmista jaksoista on Stalinin aika, jota Tjutševista huolimatta on lännessäkin toistuvasti pyritty ymmärtämään. Aluksi Stalinin aikana vakiintuneen järjestelmän katsottiin olevan yksinkertaisesti bolševismin luonnollinen jatke, joka johtui järjestelmän perimmäisestä totalitaarisesta luonteesta. Poliittisesti värittynyttä totalitaristista koulukuntaa nousi 70-luvulla kritisoimaan Sheila Fitzpatrickin johtama revisionistinen koulukunta, jonka mukaan 20 30-lukujen vaihteen kulttuurivallankumouksella oli sosiaalinen pohja, jota ei voida erottaa poliittisesta johdosta. Myöhempi tutkimus on jatkanut Fitzpatrickin jäljillä pyrkien näkemään kulttuurin kokonaisuutena, jonka osat eivät elä eristyksissä toisistaan. Mielenkiintoinen neuvostokulttuurin analyysi on Svetlana Boymin teos Common Places, jossa kirjoittaja tulkitsee neuvostokulttuuria erilaisten tekstien ja jokapäiväisten ilmiöiden kautta kiinnittäen huomiota lähinnä siihen, miten yksilön ja yhteisön välinen dikotomia ilmenee kulttuurin teksteissä. Boymin jäljillä kulki myös Helsingissä syyskuussa luennoinut Gabor Rittersporn, joka ei tarjonnut yhtä kuvaa Stalinin aikakaudesta tai sen seurauksista, vaan pyrki tuomaan siihen uusia näkökulmia ja ennen kaikkea näkemään aikakauden laajemmassa kontekstissa. Kysymys, johon Rittersporn luentosarjansa aikana useasti palasi, oli historiatieteen keskeinen ongelma siinä, kuinka paljon menneisyys on läsnä nykyisyydessä ja päinvastoin. Niinpä luentosarja jäi hieman fragmentaariseksi lopussa palaset eivät tulleet yhteen eheäksi narratiiviksi, mutta ehkä tämä oli Ritterspornin kantava ajatus. Boymin tavoin Rittersporn tarkasteli neuvostokulttuuria paljolti tilan kautta, sitä kuinka järjestelmä pyrki olemaan läsnä elämän joka sfäärissä ja kuinka samaan aikaan virallisen kulttuurin rinnalla eli toinen käytäntö. Nämä kaksi kulttuurin tasoa olivat lisäksi toisistaan riippuvaisia, eikä suhtautuminen viralliseen diskurssiin ollut välttämättä vihamielistä, vaan myöhemmin pikemminkin yhdentekevää Leninistä tuli mahdollisuuksien mukaan käyttöesine. Yksilön tasolla Rittersporn kiinnitti puolestaan huomiota siihen, kuinka neuvostokansalaiset mallinsivat itseään eri aikoina. Silmälasit, farkut tai sartrelaisittain muotoiltu parta olivat 70-luvulla poikkeama yleisestä normista, potentiaalinen uhka, mutta myös merkki yksilöiden kuulumisesta johonkin muuhun. Niinpä Solzhenitsynin sartrelainen parta 70-luvulla ei mallistaan huolimatta tarkoittanut sitä, että tämä olisi eksistentialisti, vaan sitä, että hän identifioi itsensä kuuluvan johonkin toiseen. Ajatusta seuraillen Solzhenitsynin parran dostojevskilainen evoluutio 90-luvulle tultaessa kertoo taas toisenlaisesta mallintamisesta. Tällainen arkeologia on kiehtovaa, joskin sen takana on oltava valtava määrä tietoa, joka todennäköisesti laskeutuu päällemme vasta, kun jokin osa karvoituksestamme on vaihtanut väriään tai pudonnut pois. Rittersporn ei luentosarjansa lopussa yhdistänyt ajatuksiaan yhdeksi kokonaisuudeksi hänen mukaansa tutkimustuloksien suhteen on oltava vaatimaton. Ritterspornin ajatus olikin, että voimme poimia tietoa ja pyrkiä yhdistelemään sitä uudella tavalla, löytää uusia yhteyksiä asioiden välillä tai katsoa sitä jostain toisesta näkökulmasta. Ja silloinkin, se on luultavasti jo keksitty. ML Suomalaiset käyttävät eri medioihin keskimäärin yhdeksän tuntia päivässä. Mediat toimivat tiedonlähteenä, viihdykkeenä ja luovat yhteisöllisyyttä. Viestintävälineillä on paljon valtaa, sillä ne valitsevat päivän puheenaiheet. Toisaalta uudet mediat, kuten Internet, siirtävät vallan käyttäjille. Viestintä koskettaa jokaisen arkea, ja jo siksi sitä kannattaa opiskella. Historian opiskelu tarjoaa hyvän pohjan mille tahansa yhteiskuntatieteelle, eikä viestintä ole poikkeus. Historiaa opiskelleet tuntevat mediahistoriaa, ovat lähdekriittisiä ja rutinoituneita kirjoittajia. Itse koen viestinnän piristäväksi oppiaineeksi historian rinnalle, sillä viestintä tarjoaa päivänpolttavia aiheita ja on parhaimmillaan hyvin käytännönläheistä. Viestinnän voi jakaa karkeasti kahteen osaan: joukkoviestintään ja organisaatioviestintään. Joukkoviestintä käsittelee muun muassa julkisuuden ja mediakentän muutoksia, journalismia ja mediakulttuuria. Se pohtii vastauksia esimerkiksi siihen, miten Internet muuttaa mediankäyttöä, minkälainen nais- tai mieskuva mainonnassa esiintyy tai miksi Big Brother kiehtoo ihmisiä. Organisaatioviestintä taas keskittyy nimensä mukaisesti erilaisten yhteisöjen viestintään. Se tutkii organisaatioiden sisäistä ja ulkoista viestintää ja johtamista. Viestinnällä on entistä enemmän merkitystä yrityksille: ei nimittäin ole saman tekevää, millainen maine organisaatiolla on. Organisaatioviestinnän alle kuuluu myös kriisiviestintä. Tapaus Ulkoministeriön tsunamitiedotus jo todistaa, että viestinnän täytyy olla suunnitelmallista. Viestinnän opiskelusta on siis hyötyä sekä käytännön arjessa että työelämässä. Kriittisyys mediaa kohtaan on aina paikallaan, ja työelämässä joka ikinen tarvitsee viestintätaitoja. Jos vielä haaveilee työstä journalismin tai tiedottamisen saralla, on viestinnän opiskelu enemmän kuin suositeltavaa. Niin kiinnostavalta sivuaineelta kuin viestintä kuulostaakin, ei sen opiskeleminen onnistu ilman hyvää onnea. Viestintä kuuluu rajoitettuihin aineisiin, ja muutkuin valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijat joutuvat hakemaan opiskeluoikeutta kaksi kertaa vuodessa järjestettävissä arvonnoissa. Yhdessä arvonnassa on jaossa 40 paikkaa, ja hakijoita on moninkertaisesti enemmän. Syynä opiskelun rajoittamiseen on viestinnän laitoksen pienuus: sillä ei ole resursseja järjestää opetusta kaikille halukkaille. Mikäli onni ei ole myöten arvonnoissa, voi viestintää opiskella myös Avoimessa yliopistossa. Oikeuksia aineopintoihin jaetaan vielä vähemmän, vain 30 paikkaa vuodessa. Aineopinto-oikeuden saamiseen voi kuitenkin itse vaikuttaa, sillä opiskelijat valitaan muun muassa opintomenestyksen perusteella. Historianopiskelijat jos ketkä tietävät kuinka paljon viestintä on muuttunut aikojen saatossa. Muutama sata vuotta sitten tieto kulki kirjeiden avulla, kun nyt taas eletään maailmassa, jossa Facebook, digi-tv ja YouTube ovat arkipäivää. Parinkymmenen vuoden päästä nämäkin asiat ovat jo auttamattoman vanhanaikaisia. Viestintä on ennen kaikkea tulevaisuuden oppiaine. HM 10 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 11

KRONIKKA HAASTATTELEE YLI KYNNYKSEN Kronikka haastatteli pian pitkäaikaisesta virastaan eläkkeelle siirtyvää yleisen historian professori Erkki Kouria. Yliopiston erityispiirre on tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen vuorottelu. Kuinka olet onnistunut itse sovittamaan nämä yhteen? Kuulijoita ei pidä halveksua. Heille tulisi puhua omasta erikoisalasta ja luennoitsijan omista tutkimuksista. Hyvän luentokurssin valmistelu on valtava työ. Opettajan tulisi tuntea vastuuta oppilaistaan. Olen kokenut hyvin antoisana mahdollisuuden keskustella lahjakkaiden opiskelijoiden kanssa, ja olen voinut käyttää omaa kontaktiverkostoani näiden auttamiseen. Monet ovat lähteneet Cambridgeen, London School of Economicsiin, Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Kansainvälisyys on keskeistä. Oma opettajani, Sir Geoffrey Elton toimii tässä hyvänä esikuvana. Hän toisaalta edellytti oppilailtaan paljon, mutta myös antoi hyvin runsaasti omia tietotojaan ja taitojaan, ja käytti suunnattoman paljon aikaa siihen että hankki rahoitusta väitöskirjoja varten. On psykologisesti hyvin tärkeätä, että syntyy tutkimusta tukeva yhteisöllinen ja luottamuksellinen ilmapiiri. Tämä on ehkä jotain mikä Helsingin yliopistolta vielä puuttuu. Helsingin yliopistoa ollaan kovaa vauhtia kehittämässä yhä tuloskeskeisempään suuntaan. Mitä ajattelet tästä? Siinä voi olla joitain hyviäkin puolia. Jokainen joutuu miettimään minkälaista tulosta on saanut aikaan ja kuinka hyvin on hommansa hoitanut. Mutta luvuilla mittaaminen sotii sivistysyliopiston henkeä ja arvoja vastaan. Jos tutkintoja tuotetaan väkisin paljon ja nopeasti niin esimerkiksi väitöskirjojen taso laskee väistämättä. Tiede vaatii ilmapiirin, jossa ajatukset saavat rauhassa kehittyä, kuten Cambridgen yliopistossa. Sieltä on tullut kymmeniä nobelisteja, ilman piiskurimentaliteettia tai niskaan hengittämistä. Onko yliopistolla mielestäsi jokin muu tärkeä kehittämisen tai muutoksen kohde? Opetusministeriössä suunnitellaan tiettyjen tieteenalojen aloituspaikkojen lisäämistä ja toisten alojen paikkojen vähentämistä. Historia-aineet ovat mahdollisten vähennysten kohteina. Kysymykseen liittyy myös opiskelijan oikeusturva. Laitoksellemme on jo nyt vaikea tulla, mutta silti ruotsinkielisten on kiintiön avulla selkeästi helpompi päästä opiskelemaan historiaa. Sama koskee joitain muitakin laitoksia, ja kysymys on lopulta perustuslaistamme. Sen pitäisi turvata kansalaisten tasa-arvo. Kiintiöissä on toki omat puolensa, mutta kohtuus kaikessa. Historian laitosta on luonnehdittu koko tiedekunnan vanhakantaisimmaksi. Pitääkö tämä paikkansa? Se on ehkä ollut sitä vielä toisen maailmansodan nähneen sukupolven aikana. Mutta kyllä 70- ja 80-luvuilta lähtien ovat kaikki kukat kukkineet. Jos ei juuri tällä hetkellä, niin välillä täällä on vallinnut myös vasemmalla kannalla oleva historian käsitys. Vastakkainasettelun aika on nyt jo ohi, ja eri oppiaineita, henkilöitä, ja näiden näkemyksiä kunnioitetaan, ja ilmapiiri on ystävällinen. Palataan Eltoniin, joka on esittänyt kärkeviä kommentteja esimerkiksi sosiologian soveltamisesta historiassa. Miten näet muiden tieteiden roolin historiantutkimuksessa? Tieteessä on kansainvälisellä kentällä tapahtunut monenlaista kehitystä. 60- ja 70-luvuilla yhteiskuntatieteet olivat suosittuja, ja varsinkin niissä maissa joissa sota oli hävitty, haettiin historian tutkimukseen tukea muista tieteistä. Jo 80-luvulla asetelma kääntyi, ja muut tieteet ovat alkaneet hakea rakennuspuita historiasta. Kiinnostus historiaa kohtaan on virinnyt niin kansainvälisessä tiedeyhteisössä kuin maallikoidenkin keskuudessa. Tämä luo historioitsijalle uusia mahdollisuuksia. Mielestäni mitään ei pidä kritiikittä omaksua, vaan kaikki on kierrätettävä oman ajattelun kautta. Historiankäsitykseltään laitos on heterogeeninen, ja se on hyvä. Vieläkö historiankirjoitus on kansallista? Mitä ajattelet esimerkiksi Viron patsaskiistasta? Aiemmin ajateltiin että kansalliset kysymykset siirtyisivät vähitellen taka-alalle. Kuitenkin nyt on nähty kansallisuusaatteen ja poliittisen historian nousu monessa maassa. Historiatiede on poliittinen tiede. Vallankeikauksen jälkeen ensimmäisenä kirjoitetaan uusiksi historia. Esimerkiksi Arvi Korhosen ajopuuteoria oli kansallinen itsepuolustus. Globalisoituvassa maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja tämä on totta niin taloudessa kuin historiankirjoituksessakin. Kansallisia myyttejä on yhä vaikeampaa ylläpitää ja suojella ulkomaalaisilta historioitsijoilta. Brittiläinen Anthony Upton aikoinaan mursi ajopuuteorian tutkimalla lähteitä objektiivisesti. Mikä on seuraava myytti, joka suomalaisessa historiankirjoituksessa on murtumassa? En sanoisi myytti, mutta pidän tärkeänä, että alamme pikkuhiljaa objektiivisesti tarkastella tapahtumia 1960- luvulta eteenpäin. Itä-Saksan ja Baltian maiden arkistot ovat auki ja myös venäläiset arkistot osittain. Tällainen itsekritiikki on vapauttavaa. Katsotaan rauhallisesti, mitä on tapahtunut. Esimerkiksi yliopistomaailman kuohuntahan meni jo tavallaan överiksi 70-luvulla ja alkoi rauhoittua 80-luvulla. Nuoruuden innossa tulee toimittua äkkipikaisesti, ja sehän annetaan anteeksi. Ihminen järkiintyy, kun on nähnyt tarpeeksi maailmaa. Siksi onkin tärkeää, että etenkin historian opiskelijat ja tutkijat perehtyvät omakohtaisesti eri maihin. Mikä sitten on historiankirjoituksen rooli? Historia pyrkii laaja-alaiseen totuuden etsintään. Historia on väistämättä poliittinen tiede. Jokaisella historioitsijalla, halusi hän olla kuinka objektiivinen tahansa, on kumminkin oma taustansa ja näkökulmansa. En pidä siitä, että historiaa käytetään lyömäaseena. Siinä mielessä olen liberaali. Historiantuntemus auttaa paremmin ymmärtämään tapahtunutta kehitystä. Mitä tapahtuu kun vapaus koittaa? Vietän varmasti enemmän aikaa ulkomailla. Suurena projektina on Elizabethin kauden ja uuden ajan alun kansainvälisiä suhteita ja diplomatiaa koskeva tutkimus, johon olen vuosien kuluessa kerännyt materiaalia yli kymmenen maan arkistoista. Olen hyvin kiitollinen, iloinen ja onnellinen, että olen voinut viettää nämä vuodet nuorien lupaavien tutkijoiden kanssa ja omalta osaltani voinut johdattaa heitä kansainvälisen historiantutkimuksen pariin. VV KRONIKKA HAASTATTELEE 12 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 13

AJANKOHTAISTA AJANKOHTAISTA Jatkosota oli sodan lisäksi myös kulttuurinen projekti, jossa tiedemaailma määritteli suomalaisuutta poliittisten ja ideologisten vaikutteiden läpi. Mielikuviin piirtynyt maisema Suur-Suomesta ja yhteiskunnallisesti vahva kansallistunne auttoivat oikeuttamaan ekspansiivisen politiikan sodassa, jota myös akateeminen komppania kävi usealla rintamalla. Toiset olivat rintamalla miehistön parissa tuijottamassa vihollista silmiin, toiset taas hallinnollisissa tehtävissä luomassa ja ylläpitämässä kuvaa vihollisesta ja sodan vaihtelevista käänteistä. Tieteen tehtävänä oli muun muassa osoittaa Itä- Karjalan kuuluminen Suomeen. Alueen kulttuurinen perintö sekä maantieteelliset alueet oli tarkoitus liittää Suomi-neitoon. Marraskuussa 1941 perustettiin Valtion tieteellinen Itä-Karjala-toimikunta, jonka jäsenet olivat suurimmaksi osaksi luonnontieteilijöitä. Humanisteja kannustettiin yhtä lailla mukaan projektiin ja kansantieteilijät ja historioitsijat osallistuivatkin siihen innokkaasti. Kansallistunne ja suomalaisen elinpiirin haltuunotto tulivat esille tieteellisissä julkaisuissa ja sotasaalisprojektissa, jossa kulttuurihistoriallista esineistöä tuotiin Itä- Karjalasta Suomeen. Pentti Renvall, joka näköjään jo tuolloin oli monitieteisyyden kannattaja, toimi Itä-Karjalan sotasaalisar- PERINTÖTEKIJÖIDEN MUUNTELUA kiston päällikkönä. Hallinnollisen työnsä ohella hän teki myös kirjallisia töitä, joiden tavoitteet yhdistivät tutkimuksellisia ja valistuksellisia elementtejä. Hänen mielenkiintoonsa kohdistui suurimmaksi osaksi suomalaisten ratkaisevaan osuuteen Neuvosto-Karjalan rakentamisessa. Kansallinen ideologia ja oma tutkimuksellinen kiinnostus liittyvät Renvallin töissä saumattomasti yhteen. On mielenkiintoista huomata, että tutkimustulokset eivät olleet tutkijalle tärkeimpiä. Se, että hänen tuli esitellä johtopäätelmiään Aunuksen radiossa, johti asioiden pyöristelyyn. Propaganda kulki siis olennaisesti mukana tieteen päämäärätietoisessa popularisoinnissa ja oli näin osa sodankäyntiä. Suomen valloittaman Karjalan autioituneet asuinalueet muodostivat toisen tieteellisen sodankäynnin alueen, kun museoupseerit saivat luvan kerätä kulttuurihistoriallisia esineitä maatiloilta, kalmistoista ja kappeleista. Tämä sotasaalishanke on ollut aiempaa luultua laajempi ja on osaksi senkin takia yksi niistä sotaan liittyvistä aiheista, joista yhteiskunta on jälkikäteen vaiennut. Jyväskylän yliopiston etnologian tutkija Tenho Pimiän teos Sotasaalista Itä-Karjalasta Suomalaistutkijat miehitetyillä alueilla 1941 1944 käsittelee tätä aihetta. Aihetta ei ollut selvitetty riittävästi. Työni yhtenä tärkeimpänä tavoitteena oli myös saada julki jonkinlainen uusi näkökulma yksioikoiseen ja varsin lapsekkaaseen uskoon esineitä ja kansanrunotta keränneistä suomalaisista humanisteista hyväntahtoisina kulttuurinsuojelijoina, Pimiä kertoo tutkimuksen tavoitteista Kronikalle. Se, että akateeminen maailma osallistui sotaan parhaiten osaamallaan tavallaan, ei ole kovin yllättävää. Onko nykyään tutkimuksessa havaittavissa samanlaista ideologista virettä? Koska varsinkaan humanistiset tieteet eivät enää millään muotoa sijaitse varsinaisen vallankäytön keskiössä, on selvää, että myös niiden vaikutus yhteiskunnassa on enemmän tai vähemmän marginalisoitunut. Monen syrjäytyneen humanistisen tutkijan tavoin myös hänen edustamansa tieteenala on syrjäytynyt yhteiskunnasta. Kansallisvaltion pönkittämiseen liittyvät toimet eivät enää ole tieteen ykkösasioita. Näin ollen myöskään kansantieteilijöillä ei voi enää olla sitä vaikuttavuutta, joka lankesi ikään kuin luontaisista syistä heidän osakseen Suur-Suomen rakennustalkoissa. Toinen mielenkiintoinen seikka, joka leikkaa tätä sotasaalisprojektia ja historiatiedettä, on historiallisten esineiden ja muistomerkkien rooli symboliarvojen välittäjänä menneisyydestä nykyajan ihmiselle. Miten ihmiset suhtautuvat nykyään historiallisiin jälkiin ympärillämme? Kuten tiedetään, varsinkin kansallisia tunteita herättävät muistomerkit, vaikkapa Tallinnan soturipatsas, tarjoavat edelleen mainion apuvälineen tehdä näkyväksi kansan keskuudessa myllertäviä pohjavirtoja. Esimerkiksi Petri Raivo kuvaa havainnollisella tavalla artikkelissa Unohdettu ja muistettu suomalainen Karjala Viipuriin vuonna 1910 pystytetyn Pietari Suuren patsaan hengästyttävää liikehdintää 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kaupunkia hallinneen isännän vaihdellessa. Ikuisesti tuulisella paikalla seisomaan tuomittujen kansallisten patsaiden lisäksi sama logiikka koskee mielestäni ylipäätään kaikkia aineellisia ja myös epäaineellisia kohteita, jotka tavalla tai toisella tarjoavat jonkinlaisen laskeutumisalustan kollektiivisesti koetuille kansallisille tunteille. Jatkosodan aikana tämänkaltaisten kollektiivisten tuntemusten herättäjinä käytettiin muun muassa miehitysalueelta kerättyjä kansanomaisia museokeräelmiä sekä alueen väestöltä kerättyä kansanrunoutta. Mitä nykyaikaan tulee, on tietysti kysymys sinänsä, missä määrin ihmiset enää ylipäänsä kokevat kansallista yhteenkuuluvuutta ainakaan samassa mittakaavassa kuin 60 vuotta takaperin. Humanistinen ala voi siis olla huoletta. Valtaapitävät notkuvat vieraissa pöydissä, eikä kansallinen katse ole enää valvomassa kättemme töitä. Olo saattaa olla yksinäinen, mutta ainakin se mahdollistaa tieteen tekemisen ilmastossa, jossa ideologisen yhteiskunnan vaikutus on pieni ja oma ajattelu tulee esille helpommin. PS 14 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 15

AJANKOHTAISTA AJANKOHTAISTA IHMINEN JA MUINAISMUISTO Olavinlinnan toinen elämä Kirjoittajalla oli ilo ja kunnia viettää kesänsä kierrättäen yleisöä Suomen nuorimman ja vireimmän keskiajalta periytyvän linnan tiloissa. Olavinlinnaa alettiin kunnostaa ja hoitaa muinaismuistona 1870-luvun alussa. Senaatti vahvisti muinaismuistoaseman vuonna 1890, ja linnasta tuli nopeasti suosittu matkailunähtävyys. Mitä tämä merkitsi kuudellekymmenelletuhannelle kuutiolle kiveä? Ei mitään, jos pidämme kiveä elottomana substanssina. Olavinlinnalle ihmismielen konstruktiona käänne oli kuitenkin merkittävä linna sai uuden elämän ihmisten tietoisuudessa. Nyt linna kertoo sulle tarun kauan säilyneen, jos ym- Sisäopas: avaa ovi pohjoismuurille klo 15 hääpari En mä jaksa mennä millekään opaskierrokselle kuunte- märrät vain huokaukset sen päästää perhosia lentoon lemaan niiden natinoita: joku linnanpäällikkö joi 1500- Nykypäivänä väkeä saapuu niin Turusta, Tveristä kuin Mitä tunnepitoisempia odotuksia linnaan kohdistaa, sitä Taiwanistakin linnaa katsomaan. Kukin näkee rakennuk- varmemmin siinä myös näkee juuri sen, mitä haluaa. On Mikäli muinaismuistoa tarkastellaan rakennushistorial- herättää yllättävän voimakkaita konflikteja erilaisten kat- sen omista lähtökohdistaan, ja monelle se onkin nimen- suorastaan yllättävää, miten havaintomme ohjautuvat lisena muistomerkkinä, sen tehtävä ei ole ainoastaan santokantojen välille: millä oikeudella Kuninkaansalista omaan nähtävyys eikä muinaismuisto. Koska muinais- ikään kuin ennalta määrättyjä latuja. Lapset ovat tässä herättää kohottavia tunteita, vaan myös opettaa antaa tehtiin 1900-luvun alussa valheellisen romanttinen Rita- muistoasema luotiin kansallisromantiikan aikaan, siihen mielessä edullisessa asemassa, sillä he näyttävät pysty- tietoa entisaikojen elämästä. Tällaisen pragmaattisen risali ja millä oikeudella nämä kauniit sisustukset puoli tuolloin liittyneet lataukset ovat osin muuttuneet histori- vän paremmin näkemään asioita sellaisina, kuin ne ovat. lähestymistavan yhdistäminen romanttiseen elämyksel- vuosisataa myöhemmin purettiin? Olavinlinnan historian allisiksi. Linna näyttäytyy silmillemme nyt eri tavalla kuin Siinä missä kolmikymppinen epäilee pimeällä keskiajal- lisyyteen on haasteellista. Mihin sitä paitsi valistuksen pakottaminen yhtenäisen kertomuksen muotoon on sitä esimerkiksi suomalaista kulttuuri-identiteettiä ensimmäi- la eläneiden rakennusmiesten ammattitaitoa, kuusivuo- etiikka oikein perustuu? Kun eläkeläisryhmä on matkus- paitsi ongelmallista, koska sankarien ja konnien roolitus sillä oopperajuhlilla rakentaneelle Aino Acktélle. Silti se tias tulee ajatelleeksi ajanpuutetta ja työn ekonomiaa. tanut satoja kilometrejä muuriin muuratun neidon takia, on laitettava uusiksi moneen kertaan, eikä linnan arki on yhä osa Suomi-kuvaa ja kansallistunnetta. Lisäksi Aikuisten arkiajattelussa fiktio voittaa faktan lähes aina. istuu lopen uupuneena porttirakennuksen penkillä päi- aina taivu staattisiksi erityyppisiksi jaksoiksi. Ihmiset ha- sen jakavat muistoissaan lukuisat erilaiset ihmisryhmät Niinpä kouluhistorian opetukset unohtuvat esimerkiksi vittelemässä neidon suurta rakkautta ja maailman ar- luavat myös tietää, koska linna valmistui, tai mikä on oopperan ystävistä ja Kemianliiton jäsenistä esikoululai- ahtaissa kierreportaissa: ne vaikuttavat oudon hankalilta mottomuutta viatonta raukkaa kohtaan, ja alkaa lopulta alkuperäistä kysymyksiä, joihin on mahdotonta vas- siin ja kalifornialaisiin häävieraisiin. Muinaismuisto toimii romanttisesta kuvastosta tutussa ritarihaarniskassa tai karhealla äänellä laulaa nuoruutensa suosikki-iskelmää, tata. Linna on sittenkin elävä organismi, ei pelkkä kasa nimittäin myös mitä erilaisimpien tapahtumien näyttä- prinsessapuvussa noustaviksi. onko oikein keskeyttää ja varmistaa, että asiakkaiden kiveä. luvulla litran olutta WHO CARES!? 16 Tärkeä kysymys onkin se, voiko kukaan päättää, mitä muinaismuisto edustaa? Eloton kivirakennelma saattaa mönä. Yhteistä useimmille kävijöille kuitenkin on, että poistuessa linnasta romanttinen legenda on kitketty juu- he haluavat kokea jotain romanttista ja tavallisuudesta rineen irti ja arkeologisten muuritutkimusten tulokset poikkeavaa. väikkyvät kirkkaana mielessä? Kronikka 3/2007 I thought the Russians were the enemy. LT Kronikka 3/2007 17

JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME Suomenlinna, Helsingin edustan mahtava merilinnoitus, on myös kesätyöpaikka monelle historia-aineita opiskelevalle. Saaren sota- ja kulttuurihistoriallisesti arvokas menneisyys poikii työpaikkoja lähinnä turismiin, alueen restaurointitöihin ja kunnossapitoon liittyen. Alueella toimii kuusi museota. Näistä Suomenlinnan historiaa esitteleviä ovat Suomenlinna-museo sekä Ehrensvärd-museo. Suomen sotahistoriaan saarella voi käydä tutustumassa Sotamuseon sivupisteissä, Maneesinäyttelyssä, sekä sukellusvene Vesikossa, joka on kesäisin Suomenlinnan suosituin museo. Sukellusvene Vesikko esittelee Suomen sukellusvenelaivaston historiaa. Se on ainoa suomalaisrakenteinen sukellusvene, joka säästyi romutukselta toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Maneesin näyttelyssä vierailija voi tutustua itsenäisen Suomen Puolustusvoimien eri aselajien toimintaan ja välineistöön. Molemmat museot sisältävät ainutlaatuista esineistöä ja etenkin Vesikon hämärät ja ahtaat sisätilat esittelevät sukellusvenesotaa erittäin konkreettisesti merisotilaan näkökulmasta. Vesikko ja Maneesi toimivat myös allekirjoittaneiden kesäkauden työpaikkana. Syksyn tultua ja ajan kullattua muistot voimme siis jo katsoa taaksepäin ja niputtaa kesän kokemukset yhteen. Alkuun täytyy mainita, että Suomenlinna työympäristönä on mitä mahtavin, vallan poikkeava ja virkistävä. Tämä kaikki heijastui muun muassa siihen, että koko linnoituksen kesätyöntekijöiden keskuudessa vallitsi erinomainen yhteishenki. Valitettavasti yhteishenki Sotamuseolla rajoittui vain kesätyöntekijöihin. Tuntui siltä, että edellisvuosien tapaan Suomenlahti toimi ylitsepääsemättömänä eristävänä tekijänä Sotamuseon Maurinkadun pääpisteen ja Suomenlinnan sivupisteiden välillä. Tästä konkreettisena osoituksena oli kunnollisen esimies alaissuhteen puuttuminen, jonka seurauksena vuoropuhelu kesätyöntekijöiden ja esimiesten välillä oli lähes olematonta. Todisteet esimiehemme olemassaolosta saapuivat saarelle lähinnä kirjallisten käskyjen muodossa, eikä esimerkiksi museonjohtaja ehtinyt kiireiltään koko kesänä tulla henkilökohtaisesti esittäytymään työntekijöilleen. Tämä oli huvittavaa, sillä Sotamuseon Suomenlinnan kohteet tuottavat kesässä 3 5 kertaa sen rahamäärän, jonka Maurinkadun päämuseo tuottaa koko vuotena. Saimme muitakin viit- teitä Sotamuseon toimintakulttuurista. Heti alusta alkaen palkkaepäselvyydet, työsopimusasiat ja työaika-asioihin liittyvät epäkohdat loivat tilanteen, jossa työnantaja oli haluton noudattamaan hyvän tavan mukaisia pelisääntöjä. Esimerkiksi työaikaa yritettiin lyhentää kuuteen tuntiin, vaikka museon aukioloaika oli seitsemän tuntia, josta ei työnantajan mukaan saanut missään nimessä joustaa. Oma lukunsa oli myös se, että työantaja oli palkannut Suomenlinnan kohteisiin liian vähän työvoimaa, jolloin lakisääteisten vapaapäivien ja mahdollisten sairastumisien aiheuttama työntekijöiden puute ohitettiin lähinnä olankohautuksella. Esimiehen täydellinen läsnäolon puute aiheutti useita ongelmia niin asiakkaiden toiveiden ja palautteen hoitamisessa kuin työntekijöiden kiristyvien välien selvittämisessä. Saimme useita yleisöpalautteita ja esitimme kehitysideoita, joita ei kuunneltu. Esimiehemme huomioivat kuitenkin kolme negatiivista yleisöpalautetta, jotka aiheutuivat suurelta osin huonoista työolosuhteista, joita esimiehemme eivät olleet halukkaita korjaamaan. Tosin täytyy sanoa, että kolme negatiivista palautetta noin 30 000 asiakkaalta on melko hyvä tulos. Vai onko? Ilmeisesti ei, sillä museonjohtajan antaman selvityskäskyn mukaan asetimme koko Puolustusvoimat häpeään. Niin tai näin, olemme edelleen ihmeissämme. Osuimme ilmeisesti suomalaisen miehen häpeähermoon. Tuntuu kummalliselta, että Puolustusvoimien alaisessa organisaatiossa ei ole sisäistetty sellaista perustavanlaatuista seikkaa, että työntekijöitä on myös ajoittain johdettava. Asiaa pohdittuamme olemme tulleet siihen tulokseen, että Sotamuseolle voisi olla hyödyllistä tunnustaa ongelmansa ja palkata tulevana kautena historianopiskelija kesätöihin Sotamuseon henkilöstöpäälliköksi. Aiempaa työkokemusta johtamistehtävistä ei voi näkemämme perusteella vaatia. PD & NK Kesätyön Unelma 18 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 19

KRONIKKA TUTKII KRONIKKA TUTKII Eräänä sateisena iltana puoli yhdeksän maissa avasin reippaasti ulko-oven ja astuin porraskäytävään. Ennen ulko-oven pamauttamista kiinni tarkistin taskuni: avaimet, rähjäinen tupakka-aski, jossa kolme savuketta, 8 euroa ja 40 senttiä kolikkoina ja tulitikkurasia. Kurkistin vielä ovenraosta eteiseen, jossa puhelin, matkakortti, ipod ja lompakko odottivat pöydällä. Hetken ajan halusin mennä takaisin, avata sipsipussin ja oluen, ja alkaa katsoa telkkaria. Työnsin nynnyilyajatukset syrjään ja suljin oven. Nyt se alkaisi, yöni asunnottomana. Suuntasin kotiovelta kohti Hakaniemen toria, ja toivoin että olisin ottanut sateenvarjon mukaan. Onneksi apu oli lähellä; nappasin ratikkapysäkiltä pari ilmaisjakelulehteä ja taittelin ne hiusteni suojaksi. Tori oli autio, mutta Hakaniemen hallin portailla istuskeli muutamia ihmisiä, ja päätin mennä rohkeasti lähemmäs. Me asunnottomat voisimme viettää hauskan yön yhdessä, istua nuotion ääressä, juoda pontikkaa ja haukkua yhdessä kansanedustuslaitosta. Sytytin tupakan tuomaan lisää itsevarmuutta, mutta tekoni osoittautui pian suureksi virheeksi. Adidaksen verkkareihin ja Karhu-lippikseen sonnustautunut keski-ikäinen nainen nousi ylös samalla sekunnilla kun sain tupakkani syttymään, ja alkoi kävellä vihaisen näköisenä minua kohti. Heitä rööki nainen huusi. Sori, ei mulla oo ku tää toistin automaattisesti saman fraasin, jonka tarjoan aina vastaukseksi kaikille tupakkapummeille. Tänä yönä olin kuitenkin asunnoton ja halusin tukea kollegoitani, joten päätin yrittää korjata tilanteen. Tai itse asiassa mulla onkin vielä kaks jäljellä, YÖNI ASUNNOTTOMANA joten voit saada toisen niistä, ole hyvä. Tarjosin naiselle tupakkaa repaleisesta askista. Nainen vilkaisi minua vihaisesti ja repäisi koko askin kädestäni. Kaikki kolikkoni lensivät askista maahan, ja nainen alkoi vikkelästi keräillä niitä. Olin hetken aikaa liian järkyttynyt tekemään yhtään mitään, mutta päästyäni tilanteen tasalle syöksyin rahojeni perään. Hei, ne on mun rahoja, sä saat vaikka noi molemmat röökit, mutta mä tarviin mun rahat takaisin, kimitin epätoivoisesti kalastaessani paria 50 sentin kolikkoa vesilätäkön pohjalta. Nainen tönäisi minut syrjemmälle, ja kehotti minua painumaan vittuun. Nainen sai ilmeisesti haalittua kasaan kaikki loput kolikot ja lähti kävelemään takaisin hallin portaille. Istuin läpimärkänä ja kuraisena keskellä vesilätäkköä puristaen maanisesti kahta 50-senttistä nyrkissäni ja kuulin, kuinka ihmiset hallin portailla naureskelivat ja laskivat rahoja. Minun rahojani! Halusin alkaa itkeä, soittaa poliisille, kansalliskaartille ja äidille ja kertoa, miten huonosti minua on kohdeltu ja vaatia miljoonakorvauksia törkeästä ryöstöstä, pahoinpitelystä, henkisestä kivusta ja elinikäisestä traumasta sekä Mangon takin ja Cheap Mondayn farkkujen pesettämisestä. Onnistuinkin puristamaan ulos pari itsesäälikyyneltä. (Ne saattoivat olla myös sadepisaroita.) Päätin vaihtaa maisemaa. Kävelin Porthaninkatua ylös kohti Karhupuistoa, ja katselin kaiholla kerrostaloasuntojen valoja. Rannekelloni näytti vasta kymmentä, mutta olin jo nyt valmis menemään suoraan kotiin nukkumaan. Karhupuistoon päästessäni ihana snägärintuoksu leijui ilmassa, ja harkitsin hetken ajan ryöstäväni koko puljun saadakseni porilaisen. Näin suunnilleen ikäiseni tytön ulkoiluttavan koiraansa tupakka suussa vähän matkan päässä ja päätin ruveta pummiksi. Anteeks, olisko sulla heittää yhtä röökiä? Yritin näyttää tavalliselta ohikulkijalta, joka on vaan unohtanut savukkeensa kotiin, ja uskoin, ettei tyttö pimeässä näkisi kunnolla, miten märkä ja likainen todella olin. Joo, venaa sekunti. Jouduin pidättelemään itseäni, etten alkaisi hyppiä riemusta. Tyttö kaivoi taskustaan tupakka-askin ja tarjosi sitä minulle. Tytön dalmatialainen alkoi samassa haukkua ja vetää toiseen suuntaan, ja tytön keskittyminen herpaantui, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja otin askista yhden sijasta neljä tupakkaa. Tyttö sai koiransa rauhoittumaan, ja annoin tupakat takaisin ja kiitin. Tyttö jatkoi koirineen matkaansa, ja olin juuri sytyttämässä kovasti kaipaamaani hermokäärylettä, kun tajusin, että tulitikkuni ovat mitä todennäköisimmin vesilätäkössä Hakaniemen torilla. Sinne en missään nimessä halunnut palata, joten päätin mennä kysymään, josko snägärinpitäjällä sattuisi olemaan tulentekovälineitä. Sain ostettua tulitikkurasian 50 sentillä ja harkitsin keitetyn kananmunan ostamista viimeisellä 50-senttiselläni, mutta päätin lopulta säästää sen mahdollista nälkäkuolemaa varten. Menin istumaan Kallion kirjaston portaille ja miettimään toimintasuunnitelmaa loppuyöksi. Olin ilmeisesti nukahtanut kirjaston portaille, ja herätessäni sade oli lakannut. Olin edelleen läpimärkä ja kylmissäni, ja makaaminen kiviportailla ei ollut juurikaan parantanut tilannetta. Tarkistin toiveikkaasti kellonajan. 00.25! Olin nukkunut pari tuntia! Miksi en ollut tajunnut aiemmin, että koko yö menisi helposti ja mukavasti ohi nukkumalla. Kovat kokemukseni olivat uuvuttaneet minut täysin, joten päätin etsiä jonkun paremman nukkumispaikan. Muistin kirjaston takana olevat puskat ja nurmikon, ja suuntasin kulkuni niitä kohti. Kirjaston takana ei näkynyt ketään, joten asetuin pitkäkseni kauimmaisen puskan viereen ja suljin silmäni. Nurmikko oli vieläkin märempi ja kylmempi kuin kirjaston portaat, ja heräilin jatkuvasti. Alkoi jälleen sataa, ja olin varma, että saisin keuhkokuumeen, aivokalvontulehduksen, sydänlihaksen pullistuman ja ties mitä tauteja, jos jatkaisin puskassa makaamista koko yön, joten pakotin itseni nousemaan ylös ja jatkamaan matkaa. TT (Jatkuu seuraavassa Kronikassa) 20 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 21

AJASTA IKUISUUTEEN AJASTA IKUISUUTEEN Richard Rorty 1931 2007 Kurt Waldheim 1918 2007 Huonoja Vitsejä Se käy äkkiä. Suu ei enää liiku ja maallinen ruumis saatetaan takaisin mullanmakuiseen kohtuun, josta se on alun perin tullutkin. Filosofi Richard Rorty kuoli kesäkuussa 75-vuotiaana ja jätti jälkeensä kiperiä pohdiskeluja tieteenteoriasta. Äkkiseltään katsottuna hänen ajatuksensa näyttävät lähinnä modernin filosofian kritiikiltä, mutta kun niitä lähestyy tarkemmin, ne kiinnittyvät tiukemmin valtaan, tieteeseen ja totuuteen. Modernin filosofian rakenteen kritiikin avulla Rorty lähestyy tavoitettaan, joka on uudenlaisen älyllisen kulttuurin hahmottaminen. Miellämme todellisuutta vakiintuneiden vertauskuvien, totuuskäsitysten ja tieteenalojen välityksellä, joten muodostamamme kuva ympäröivästä maailmasta saattaa hyvinkin olla liian kaavamainen. Rorty pyrkiikin muuttamaan sitä vakiintunutta mallia, jolla tietoa havainnoidaan ja mukautetaan yksilön ja yhteiskunnan väliseen legitiimiin heijastuspintaan. Vahvasta filosofisesta painosta huolimatta Rortyn ajatuksissa on aineksia, jotka olisi hyvä ottaa huomioon myös historiatieteen puolella. Hänen mielestään 1900-luvun luonnontieteiden vahva kausi tieteellisessä maailmassa on vaikuttanut siihen, että myös humanistinen ajattelu pyrkii luomaan totuutta, joka ei ole enää kytköksissä subjektiiviseen ajatteluun, vaan ajattelu ja synnytetty tutkimus ovat liiaksi rakenteidensa vankeja. Elämästä on tullut asia, jota tarkkaillaan ulkopuolelta ja tieto näyttäytyy aina (luonnon)tieteellistyneen maailmankuvan läpi. Ajallinen prosessi pilkotaan osiin ja se tuodaan laboratorioon, jossa sen ominaisuudet ovat yksilöitävissä eksaktiksi tieteeksi. Vaara piilee siinä, että tieteentekijän rooli unohtuu ja toimija muuttuu itseään suuremman rakenteen vaakapalkiksi. Rorty painottaa sitä, että tieteellisen ajattelun tulisi olla taiteen lailla tapa, jolla ihminen välittää merkityksiä itsestään muualle yhteisöön. Keksintöjä ja luovaa ajattelua voi tuoda esille myös humanistisella tutkimuksella. Entinen Itävallan liittopresidentti ja YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim kuoli 14. kesäkuuta 2007 88-vuotiaana. Häneen henkilöityi saksalaisen Euroopan tilinteko menneisyytensä kanssa: hän oli mies, jonka komea ura diplomaattina ja poliitikkona tahrautui natsisyytöksiin. Waldheimin menneisyys kaivettiin esiin vuonna 1985, kun hän pyrki Itävallan presidentiksi palveltuaan kaksi kautta YK:n pääsihteerinä. Muistelmissaan hän oli kertonut palvelleensa toisessa maailmansodassa Wehrmachtin upseerina, mutta väittänyt haavoittuneensa ja päässeensä pois rintamalta sodan alkuvaiheessa. Todellisuudessa Waldheim oli pysynyt rintamalla sodan loppuun asti ja palvellut muun muassa Balkanilla sotarikoksiin syyllistyneissä joukoissa. Hän oli vaiennut myös toiminnastaan SA-upseerina ennen sotaa. Kohusta huolimatta Waldheim valittiin Itävallan presidentiksi. Kuusivuotisen presidenttikautensa aikana hän oli kansainvälinen persona non grata, joka ei saanut vierailukutsuja länsimailta. Tilannetta ei parantanut edes kansainvälisen historioitsijakomitean raportti, jonka mukaan Waldheimin osallisuudesta sotarikoksiin ei ollut minkäänlaisia todisteita. Tapaus Waldheim herättää edelleen keskustelua siitä, miten tilintekoa toisen maailmansodan tapahtumien kanssa on tehtävä. Puolustajiensa mielestä Waldheimin kansainvälinen teilaaminen oli kohtuutonta, koska hän oli ainoastaan merkityksetön riviupseeri tuhansien muiden joukossa. Vastustajien mielestä jo se, että Waldheim yritti peitellä menneisyyttään, riitti todisteeksi häntä vastaan. JMG Michelangelo Antonioni ja Ingmar Bergman kohtasivat Pyhän Pietarin Taivaan portilla. Pietari sanoi: Jumala pitää elokuvistanne ja tahtoo, että olonne ovat mahdollisimman mukavat. Jos haluatte jotain, pyytäkää minulta mitä vain. Antonioni ja Bergman kuiskivat keskenään tovin ja pyysivät sitten, että saisivat tavata Stanley Kubrickin. Pietari: Miksi pyydätte kaikista mahdollisista asioista juuri sitä? Tiedättehän, että Stanley ei suostu tapaamisiin. Sinähän sanoit, että voisimme pyytää mitä vain. Pietari: Pahoittelen, mutta se ei ole mahdollista. Sitten Pietari esitteli Taivasta ohjaajille. Pian he näkivät parrakkaan miehen ajelemassa polkupyörällä ympyrää. Bergman huudahti: Herra Jumala, katsokaa, sehän on Stanley Kubrick! Voisimmeko pysähtyä tervehtiäksemme? Silloin Pietari veti Bergmanin syrjään ja sanoi: Tuo ei ole Stanley Kubrick; tuo on Jumala hän vain luulee olevansa Stanley Kubrick. Kubrick ehti ennen kuolemaansa viimeistellä viimeisen mestariteoksensa Eyes Wide Shutin. Loistokas lopetus upealle uralle. Sen sijaan hiljattain edesmenneet elokuvan mestarit Antonioni ja Bergman eivät onnistuneet viimeisissä töissään yhtä hyvin. Raastetaanpa kuvia. Michelangelo Antonionin viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi Pilvien takana (Al di là delle nuvole, 1995), joka koostuu neljästä lyhyestä toisiinsa liittymättömästä episodista. Nämä on sidottu yhteen Wim Wendersin ohjaaman kehyskertomuksen avulla. Wendersiä tarvittiin, koska 80-luvulla osittain halvaantunut ja puhekykynsä menettänyt Antonioni ei jaksanut enää tehdä kokoillan elokuvaa omin avuin. Varsinaista Wimiä siitä sitten tulikin. Varoitus! Seuraa juonipaljastus: juonta ei ole. Pilvien takana on jäsentämätön sarja kuvia, jotka näyttävät pehmopornolta. Dialogi voisi olla lainattu Tony Halmeen aforismikokoelmasta. Huippunäyttelijätkään eivät onnistu pelastamaan tätä elokuvaksi nimitettyä huonoa vitsiä. Kommunikaation vaikeus Antonionin perusteema on kaiketi kokoava aihe. Valitettavasti tässä elokuvassa tuo teema tulee parhaiten esiin mahdottomuudessa ymmärtää, miksi joku on tehnyt tällaista tuubaa. Ingmar Bergmanin joutsenlaulu, televisioon tehty Saraband (2003), on kovin epäelokuvallinen ihmissuhdedraama. Se sisältää kolme tuntia dialogia dialogin perään kuin teatterin lavalla. Kaiken lisäksi Saraband on jatko-osa Bergmanin Kohtauksiin eräästä avioliitosta (Scener ur ett äktenskap, 1973), jonka eronnut pariskunta tapaa nyt uudestaan kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Jatko-osat harvemmin kestävät vertailussa alkuperäiseen. Saraband toistaa Bergmanin tuotannon teemoja, mutta ei esitä mitään uutta tai edes paremmin kuin hänen aiemmissa elokuvissaan. Taas kerran vatvotaan sekä naisen ja miehen että vanhemman ja lapsen suhteiden ongelmia. Mennyt elämä piinaa, ja kuoleman jalka vitkaan lähenee. Tämä on nähty ennenkin. Joutsenen laulu muuten muistuttaa mitätöntä kirskuvaa narinaa. KL PS 22 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 23

PORVARILLISTA HAPATUSTA PORVARILLISTA HAPATUSTA KLAARA JA HÄNEN VIHTORINSA...eli miten amerikkalaisesta sarjakuvasta tuli suomalainen superhitti Vuonna 1913 yhdysvaltalainen sarjakuvapiirtäjä George McManus loi sanomalehtisarjakuvan Bringing Up Father. Sen perusasetelman hän lainasi lapsena näkemästään huvinäytelmästä: työläispariskunta saa arpajaisvoiton ja muuttuu miljonääreiksi yhdessä yössä, mutta heillä on vaikeuksia sopeutua uuteen asemaansa. McManusin luoma pariskunta oli pyykkäri Maggie ja muurari Jiggs, New Yorkin irlantilaisia, kuten piirtäjänsäkin. Maggie oli sosiaalinen kiipijä, joka solahti vaivatta seurapiireihin, mutta Jiggs ei viihtynyt uudessa miljonäärinvirassaan vaan livahti aina tilaisuuden tullen vanhaan kantakapakkaansa työläiskavereidensa luo. Jiggsin palattua kotiin seurasi graafista parisuhdeväkivaltaa, kun Maggie kitki kaulimen ja lentävien astioiden avustuksella miehestään tämän rahvaanomaisia tapoja. Sarjakuva menestyi hyvin sekä Yhdysvalloissa että maailmalla. Sen tyylilaji oli meluisa farssi ja sen melko toisteinen huumori nojasi muutaman perusvitsin kierrätykseen, mutta päätään pitemmäksi kilpailijoita sen nosti McManusin taiturimainen piirrostyö. Hänen jugend-tyylisestä viivastaan ja huikeista ruutusommitelmistaan ottivat mallia niin Tintin isä Hergé kuin ankkamies Carl Barks. Suomeen sarjakuva rantautui 1929, kun Uusi Suomi otti sen sarjakuvasivulleen. Suomennoksessa Jiggsistä tuli Vihtori ja Maggiesta Klaara, pariskunta menetti irlantilaisuutensa ja lokalisoitiin Helsinkiin. Vihtorista ja Klaarasta tuli nopeasti Uuden Suomen tavaramerkki ja lukijoiden suursuosikki, joka alkoi pian ilmestyä myös albumeina. Sarjakuvan satunnaiset ilmestymiskatkokset kirvoittivat tukuittain valituksia lukijoilta, jotka kertoivat tilaavansa lehteä pelkästään Vihtorin ja Klaaran takia. Uuden Suomen mainoskampanjassa liuta tunnettuja suomalaisia Alli Paasikivestä Paavo Nurmeen tunnustautui Vihtori ja Klaara -faneiksi. Myös itse Jean Sibeliuksen tiedettiin pitävän sarjakuvasta, mutta lehti ei kehdannut pyytää säveltäjämestaria mainokseensa. Kuplettimestari Tatu Pekkarinen kirjoitti Vihtorista ja Klaarasta sarjan huvinäytelmiä, joita esitettiin teattereissa ympäri maan. Sarjakuvan pohjalta tehtiin jopa kaksi elokuvaa, molemmat aikansa eturivin ohjaajien töitä: Nyrki Tapiovaaran Kaksi Vihtoria (1939) ja Teuvo Tulion Vihtori ja Klaara (1939). Vihtori ja Klaara saavutti Suomessa kulttiaseman, jonka on ylittänyt vain Pekka Puupää, ja jonka portteja Viivi ja Wagner vasta kolkuttelee. Vaikka sarja menestyi myös maailmalla, ei se missään muualla aiheuttanut vastaavaa huumaa. Myöskään muut yhdysvaltalaiset suosikkisarjakuvat eivät saaneet aikaan vastaavaa, vaikka suomalaiset sanomalehdet julkaisivat niitä laajalla rintamalla, Disneyn tuotoksista Kippari-Kalleen ja Kissalan poikiin. Todennäköisin selitys ilmiölle löytyy historiallisesta tilanteesta: sarjakuvan alkuasetelma, joka oli kopioitu 1800-luvun amerikkalaisesta näytelmästä, istui kuin hanska 1930-luvun Helsinkiin. 1920 30-luvuilla Suomi vaurastui ja kaupungistui ennennäkemätöntä vauhtia. Ajankuvaan kuuluivat gulaššit, maailmansodan aikaisella keinottelulla vaurastuneet liikemiehet. Pakinoitsijat ja pilalehdet ilkkuivat näille puolisivistyneille nousukkaille, jotka yrittivät esittää hienompaa kuin olivat. Rakennusmiehestä miljonääriksi noussut Vihtori Vuorenkaiku ja hänen hienosteleva Klaaransa sopivat tähän kuvioon kuin valetut. Töölöön nousi kokonainen uusi kaupunginosa, jonka ylelliset huoneistot kansoitti vaurastuva keskiluokka. Heidän joukkoonsa oli helppo kuvitella Vuorenkaikujen perhe, joka muutti jatkuvasti uuteen ja hienompaan huoneustoon Klaaran oikkujen perässä. Sukunimi Vuorenkaiku kääntäjän neronleimaus olisi sulautunut hyvin jonkin töölöläisen porrasaulan seinälle Koskenniemien, Nevanlinnojen, Ritavuorien ja muiden komealta kalskahtavien suomennosnimien joukkoon. Vaikka sarjakuva nauroi seurapiirielämän omituisuuksille, se käsitteli rikkaan yläluokan joutilasta elämää wodehousemaisen lempeällä otteella, nousematta koskaan kevyen farssin tasolta todellisen yhteiskuntasatiirin asteelle. Myös sen kuva työläiselämästä oli vahvan idealisoitu: Vihtorin mielikuvissa entinen elämä näyttäytyi paratiisimaisena olotilana, jossa notkuttiin kapakoissa ja pidettiin hauskaa loputtomasti. Näillä eväillä sarjakuva olisi tuskin menestynyt kovin vasemmistolaisissa lehdissä. Uusi Suomi, Kansallisen Kokoomuksen poroporvarillinen pää-äänenkannattaja, olikin sille ihanteellinen julkaisukanava. Uusi Suomi julkaisi Vihtoria ja Klaaraa lakkauttamiseensa 1991 asti, mutta sarjakuvan suuruuden päivät loppuivat nopeasti toisen maailmansodan jälkeen. McManusin kuoltua 1954 sarjan piirtämistä jatkoivat apulaiset, mutta he eivät piirtäjinä yltäneet lähellekään McManusin virtuositeettia. Myös sarjan yhteiskunnallinen asetelma alkoi nopeasti maistua vanhentuneelta, eivätkä uudet piirtäjät kyenneet modernisoimaan sitä onnistuneesti. Vihtori ja Klaara oli iloisten 1920- ja 30-lukujen tuote, jolle ei ollut enää tilaa kylmän sodan maailmassa. JMG Georg McManus Jussi Karjalainen (toim.): Vihtori ja Klaara. Arktinen Banaani 2007. Suositellaan lämpimästi kaikille vanhoista sarjakuvista ja sosiaalihistoriasta kiinnostuneille. 24 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 25

KULTTUURIA! TUNTEITA! KULTTUURIA! TUNTEITA! PIMEYDEN SYDÄN NORDANGST Uusi pohjoismaalainen elokuva on valinnut raa an huumorin aseekseen. Kärsimyksestä on tullut ratkiriemukasta. Jos sama kohtaus saa puolet yleisöstä haukkomaan kauhuissaan henkeään, ja puolet räkättämään kippurassa, on varmaa, että jossakin vaiheessa sen suunnittelua on todella onnistuttu oivaltamaan jotakin keskeistä. Anders Thomas Jensenin Adams æbler (2005)onnistuu poistamaan osalta yleisöstään sekä myötäkärsimisen että myötähäpeän tunteet lähes täydellisesti. Se esittää noloja ja hölmöjä hahmoja harjoittamassa toisiaan kohtaan niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa hyvin toden tuntuisen oloisesti, ja jollakin oudolla tavalla tämä on ratkiriemukasta. Adam-nimisen yksinkertaisen papin maalaiskirkon rauhaan on sijoitettu kirjava joukko yhteiskunnasta vieraantuneita tai sen hylkäämiä ihmisiä, joiden henkisen uusiutumisen alueena Adamin ohjastama seurakunta toimii. Samaan hylkiöiden teemaan tarttuu myös toinen tanskalainen elokuva, Hvordan vi slipper af med de andre (2007). Eräänä kauniina kesänä, kun kaikki kunnon tanskalaiset ovat viettämässä hyvin ansaittuja lomiaan etelässä, aletaan toteuttaa suunnitelmaa, jossa hankkiudutaan eroon ihmisistä, jotka ovat koko elinaikansa aiheuttaneet yhteiskunnalle pelkkää ja puhdasta harmia. Moderni tehokkuusajattelu asetetaan väkivaltaa satiirin keinona käyttämällä inhimillisyyden täydelliseksi vastakohdaksi. Toisaalta sorron kohteet ovat todellisia antisankareita, ja kieron itseironisesti näiden tappaminen näytetään puoliksi armollisena tekona. Asetelma on samaan aikaan sekä vahvan yhteiskuntakriittinen että täysin järjetön. Myös norjalaisen Jens Lienin ohjaama Den Brysomme mannen (2006) pilkkaa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Mies heittäytyy metrojunan syleilyyn paetakseen sisällötöntä elämäänsä ja herää taivaassa. Tuo kunnon kristittyjen ikuisen elämän ympäristö on yhteisö, jossa kärsimys on mahdotonta. Kaikki on pakattu paksuun kuplamuoviin, eikä mikään tunnu miltään vastoinkäymisten kadotessa olemattomiin. Taivasnorja turruttaa ja tukehduttaa, mutta muita se ei näytä haittaavan. Mukavuus rinnastuu tyhjänpäiväisyyteen, ja tuohon asetelmaan sopeutumattomat potkitaan lopulta ulos paratiisista. Asetelma on jyrkän kaksijakoinen, eikä järkevää kompromissia ole. Vaihtoehdot ovat jatkuva kärsimys ja täydellinen turtuminen. Positiivisen ajattelun teeman käsittelyä jatkaa toinen norjalainen elokuva, Kunsten å tenke negativt (2006). Ryhmä eri tavoin vammautuneita ihmisiä on koottu positiivisen ajattelun erikoistuntijan vetämään terapiaryhmään. Vasta todella kyynisen pyörätuolipotilaan liittyminen seuraan paljastaa, kuinka tuo ajattelumalli oli toiminut ongelmien käsittelyn mykistäjänä ja väitteenä hiljaisen sisäisen kärsimisen puolesta. Raaka huumori esiintyy alistavan ajattelun kahleet hajottavana voimana. Näyttää siltä, että uusi pohjoismainen elokuva on löytänyt Aristoteleen Runousopin kadonneen toisen osan, jonka Econ Ruusun nimessä pelättiin komedian väkivaltaisella voimalla repivän rikki vanhat valtarakenteet. Näissä elokuvissa näemme tuon voiman toiminnassa. Vakavuus ja naurettavuus ovat asettuneet samaan pisteeseen. Huumori on ajettu järjettömän alueelle, ja vakava huumori on mahdottomuus. Lasi on sekä täysi että tyhjä samaan aikaan, ja karnevaalin paluu hajottaa maailmamme. VV Joseph Conradin Pimeyden sydän ilmestyi vuonna 1902 kolonialismin kulta-aikana. Kirja kertoo kapteeni Marlow n matkasta ylös jokea syvälle Afrikkaan kohti salaperäistä, myyttiseen maineeseen noussutta norsunluukauppias Kurtzia. Johanna Freundlichin ohjaama kirjan näytelmäversio tavoittaa teoksen tunnelman hyvin. Tarina esitetään yhden miehen, kapteeni Marlow n kertomana, kuten kirjassa. Kertomus matkasta kohti Afrikan sydäntä alkaa hämmentyneissä merkeissä; Marlow ei ole aivan varma miksi juuri hänet valittiin tehtävään ja mikä itse tehtävän tarkoitus on. Sama epävarmuuden teema jatkuu koko matkan ajan, vieden yleisön kapteenin kertomuksen mukana Afrikan rannikolta vaikeakulkuisen viidakon läpi kohti sisämaata ja pientä kauppa-asemaa, josta viimein alkaa matka jokilaivalla kohti Kurtzia, yhä kauemmas valkoisesta sivistyksestä. Pimeyden sydämessä kapteeni Marlow ta esittävä Jussi Lehtonen pääsee näyttämään kertojantaitonsa, jotka toimivat näytelmän kantavana voimana, sillä ennen Ville Virtasen intensiteetillä esittämän Kurtzin kohtaamista lavalla ei nähdä muita näyttelijöitä. Ratkaisu toimii hyvin, sillä hienon musiikin tukema monologina etenevä tarina luo pieneen näyttämötilaan keskittyneen ja sisäänsäsulkevan tunnelman, jossa on helppo uppoutua Marlow n tarinaan. Lehtonen ei esitä näytelmän aikana ainoastaan Marlow ta vaan myös muita matkan aikana kohdattavia hahmoja, kuten kauppa-aseman päällikköä ja osaa jokilaivan miehistöstä. Marlow ta Lehtonen esittää sopivan höyrähtäneesti, mutta muut hahmot saavat kukin osakseen jonkin ylilyövän maneerin, joilla henkilöt erotetaan toisistaan. Lehtonen puhuu eri aksenteilla ja muuttaa ilmeitään ja ääntään niin paljon kunkin hahmon kohdalla, että kukaan ei lopulta jää joukosta mieleen, vaan kaikki sekoittuvat erikoisuuksineen toisiinsa. Vaikuttaa siltä, että Marlow ei kohtaa matkallaan yhtään niin sanottua normaalia ihmistä. Myös Conradin kirjassa Marlow n kohtaamat henkilöt ovat omalaatuisia persoonia, mutta Marlow itse nousee tästä joukosta esiin maanisine piirteineen. Nyt päähenkilö vaikuttaa tarinan tasapainoisimmalta hahmolta, eikä jatkuvan odotuksen ja muiden hahmojen aiheuttama Marlow n turhautuminen nouse riittävästi esiin. Näytelmän lavastus tukee hienosti tarinan tunnelmaa. Ainoa varsinainen lavaste on suuri päänmuotoinen liitutaulu, jonka sisään Marlow kokoaa kertomuksensa. Tarinan edetessä eri asioita symbolisoivat esineet, kuten kynttilät, muodostavat eräänlaisen alttarin pään sisään, jonka Marlow lopussa sulkee Kurtzin kanssa. Nerokkain yksityiskohta esineissä on norsunluuta kauppaavan Kurtzin pianonkoskettimista tehty kaulariipus. Pimeyden sydämen näytelmäversio on mielestäni onnistunut. Lehtonen vie tarinaa vahvalla tulkinnallaan ja pienillä eleillä voimakkaasti eteenpäin, ja tunnelma on tiivis ja intiimi. Näytelmän jälkeen oli outoa astua takaisin sivistyksen pariin viidakon läpi kulkevan jokilaivan kannen keinuessa yhä jalkojen alla. JH 26 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 27

Viiltävää hunajaa Harvalla laulajalla on viiden oktaavin ääniala. Vielä harvempi heistä osaa käyttää lahjaansa yhtä hunajaisen vaivattomasti kuin Minnie Riperton, yksi 1970-luvun soulin vahvoista ja sielukkaista naisartisteista. Ripertonin soolotuotanto sisältää kuusi levyä vuosilta 1970 1980, viimeisin tosin on julkaistu postuumisti. Suloääninen laulajatar menehtyi rintasyöpään kesällä 1979, vain 31-vuotiaana. Ripertonin tuotanto on mielenkiintoinen yhdistelmä herkkiä balladeja, yliorkestroituja laulelmia, kekseliästä soulia ja kepeitä funk-renkutuksia. Hänen äänensä taipuu sävyiltään uskomattomiin suorituksiin, välillä Minnie kehrää matalaa jazz-skaalaa, vain hypätäkseen oktaaveja korkeammalle vakuuttamaan taidoillaan. Korkea soundi ei kuitenkaan ole epämiellyttävän terävä, vaan kirkas ja kuulas, tarkka sekä rytmisesti että lyriikoiltaan. Klassista laulua opiskellut Riperton levytti 1960-luvulla kahdessa soulryhmässä, mutta siirtyi lopulta soolouralle 1970. Debyytti Come to my Garden on tunnelmaltaan rauhallinen ja maalaileva. Minnien vahvaa tulkintaa tukee megalomaaninen orkestrointi, joka erottaa levyn kirkkaasti muista aikalaisistaan. Toinen levy Perfect Angel ilmeistyi vasta 1974, mutta sinkautti Ripertonin hetkeksi sekä Englannin että Yhdysvaltojen myyntilistojen kärkeen. Albumin keveät ja melodiset kappaleet saivat viimeisen silauksensa itseltään Stevie Wonderilta, joka tuotti Perfect Angelin yhdessä Minnien säveltäjämiehen, Richard Rudolphin kanssa. Stevien 70-luvun alun tuotannon lämpimät sävyt kuuluvatkin selvästi läpi koko albumin ja tukevat Ripertonin ilmaisurikasta sävelkieltä. Singlejulkaisu Lovin You on jäänyt Ripertonin kuuluisimmaksi kappaleeksi, jota on myöhemmin käytetty useissa elokuvissa, viimeisimpänä muuan muassa tämän syksyn uutuustrilleri Paranoia. Seuraavat levyt Adventures In Paradise, Stay In Love ja Minnie menestyivät mukavasti, mutta eivät enää nousseet hittilistoille. Funkimpaan suuntaan siirtyneellä Minniellä oli kuitenkin muutakin murehdittavaa hänellä todettiin rintasyöpä vuonna 1976. Riperton toimi keikkailun ohella American Cancer Societyn edustajana, mutta syöpä vaati veronsa muutamassa vuodessa. Iloisten funk-renkutusten välistä voi kuulla myös viiltävää kaipuuta vielä toteutumattomien unelmien suuntaan. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Minnie Ripertonin perintö elää silti edelleen vahvana afroamerikkalaisessa musiikkiperinteessä. Muun muassa Mariah Carey ja Kate Bush ovat maininneet Ripertonin idolikseen. Minnien biisejä on myös samplatty ahkerasti kuuluisimpina mainittakoon 2Pacin Me Against the World ja Busta Rhymesin You Can t Hold the Torch, jotka kummatkin ovat hyödyntäneet Minnien kappaletta Inside My Love. Mikäli mielenkiinto Ripertonia kohtaan heräsi, voin kertoa, että tämän sielukkaan laulajattaren levyjä saa nykyään edullisesti uusintajulkaisuina myös helsinkiläisistä levykaupoista. РАНГАИСТУСПАТАЛЙООНА RANGAISTUSPATALJOONA Nyky-Venäjä ja toinen maailmansota in memoriam KULTTUURIA! TUNTEITA! Kesällä YLE ilahdutti Venäjän historian ystäviä näyttämällä venäläisen, vuonna 2004 valmistuneen Rangais- uudeksi syntipukiksi. Saksalaisten rotuoppien ja juuta- heikentyy, kun kommunistinen järjestelmä nostetaan tuspataljoona-sarjan, joka kertoo vangeista muodostetun neuvostoarmeijan pataljoonan kohtaloista toisessa esiin nyky-venäjän omat ongelmat uusnatsien ja kansallaisvainojen korostaminen nostaisi sitä paitsi kipeästi maailmansodassa. Ennen kaikkea Rangaistuspataljoona liskiihkoilijoiden kanssa. kuitenkin peilaa nykyvenäläistä historiakäsitystä. Rangaistuspataljoonan teemat on haettu venäläisen kulttuurin pitkästä traditiosta: isänmaallisuus, orto- Tarinan sankari on suoraselkäinen kapteeni Tverdohlebov, joka pakenee saksalaisten sotavankeudesta. doksinen usko ja yksilön uhrautuminen ovat korostetusti Koska Stalinin määräyksen mukaan sotavangiksi jääminen on petturuutta, joutuu Tverdohlebov teloituksen omaksuma ulkopuolinen ideologia, joka ei ole onnistu- esillä. Kommunismi on sarjassa yhteiskunnan eliitin välttääkseen ryhtymään rangaistuspataljoonan komentajaksi. Johdettavakseen hän saa niin tavallisista rikolli- johon olennaisesti liittyy kansan uljaus ja viisaus, manut muuttamaan venäläistä ihmistä. Aito venäläisyys, sista kuin poliittisista vangeista kootun jämäpataljoonan, nifestoituu päähenkilöissä. Taistelukohtauksien sijaan jonka sodanjohto on ensimmäisenä valmis lähettämään pääosaan nousevatkin sotilaiden filosofiset keskustelut tykinruoaksi toivottomiin tehtäviin. isänmaasta, kommunistisesta puolueesta ja sielusta. Todellisen venäläisyyden peruselementti on ortodoksinen Rangaistussotilaat paljastuvat pian pääosin sympaattisiksi ihmisiksi, jotka järjestelmä on eri syistä suistanut turmioon. He ovat uskollisia ja urhoollisia silloin, Rangaistuspataljoonaa voi pitää lyhyenä oppimää- usko, jonka helmaan loppuratkaisukin kietoutuu. kun oikeamielinen Tverdohlebov johtaa heitä: huono ränä nykyaikaiseen venäläiseen sielunmaisemaan. Suomalaisesta näkökulmasta sarjan asetelmat ja konfliktit johtaja ei ansaitse heidän kunnioitustaan. Kommunistisen puolueen johto on puolestaan absoluuttinen paha, ovat jopa laimeita: kaikki on nähty jo Tuntemattomassa joka suuruudenhulluudessaan uhraa miljoonia ihmishenkiä sekä sotatantereella että poliittisissa vainoissa. tekstissaan sarja onkin osa venäläisten yritystä löytää tai viimeistään Taistelutovereissa. Kulttuurisessa kon- Vallan välikappaleina olevat ymmärtävät toimien järjettömyyden, mutta eivät kapinoi: tottelemalla on ainakin neisyyteensä. Venäläiset janoavat myös historiansa re- uusi, ylpeä ja positiivinen suhtautuminen omaan men- teoreettinen mahdollisuus jäädä henkiin. habilitointia: kollektiivisen häpeän ja tuhkanripottelun Saksalaisiin vihollisiin suhtaudutaan sarjassa neutraalisti, jopa positiivisesti; natsismin ideologiaa ei maini- vuodet ovat ohi. ta sanallakaan. Pakottava tarve demonisoida saksalaiset KS KKV 28 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 29

LAITOSTENTTI SE TOINEN TAPA KAHMIA NOPPIA LAITOSTENTTI Foucault, Michel: Foucault/Nietzsche. Suom. Turo-Kimmo Lehtonen ja Jussi Vähämäki. Esipuhe Mika Ojakangas. Tutkijaliitto, 1998. Abulafia, David: Mediterranean encounters. Economic, Religious, Political, 1100-1550. Variorum collected studies series. Ashgate/ Variorum Burlington, 2000. Collingwood, Robin G.: The Idea of History. Oxford University Press, 1946. Alapuro, Risto: State and Revolution in Finland. University of California Press, 1988. Syventävien opintojen Moderni teoreettinen keskustelu -kohdan kirjallisuus on sangen kummallinen kokoelma teoksia. Evansin teos In Defence of History on uushistorismin puolustuspuhe postmodernin hyökkäystä vastaan. Skinnerin teos The Return of Grand Theory in Human Sciences pyrkii lyhyesti esittelemään erilaiset laajemmat yhteiskuntateoriat. Kolmas teos, Foucault/Nietzsche, joka sisältää laajan esipuheen sekä kaksi Michel Foucault n Nietzscheä käsittelevää esseetä, edustaa sitä postmodernia hapatusta ja teoretisointia, jota vastaan Evans hyökkää. Mika Ojakankaan esipuhe toimii hyvänä pikakurssina Foucault n ajatteluun, ja valmistaa lukijan suhteellisen hyvin hänen tekstiensä oikeanlaiseen luentaan. Johdanto on tarpeellinen, sillä Foucault ei, ainakaan aluksi, ole mikään helposti lähestyttävä heppu. Kumpikin Foucault n esseistä pyörii historia-käsitteen ympärillä. Tulkinnan mahdollisuus joutuu tiukan tarkastelun kohteeksi, ja vaikka käsittelytapa sisältää paljon teoreettista sanastoa ja on näin ollen suhteellisen raskas, on se silti myös ehdottoman historiallinen ja säilyy helposti lähestyttävänä. Historian tulkintatekniikat esitetään maailman valtaansa ottavina kielellisinä tekoina. Lähes kaikki Foucault n ajatukset ovat palautettavissa valtaan, ja näin käy myös historiankirjoituksen. Alkuperän metsästys näyttäytyy naurettavana, sillä se pyrkii naamioimaan toisaalta oman mahdottomuutensa ja toisaalta tiedontahtoon sisältyvän murhanhimon. Asioiden päälaelleen kääntäminen on Foucault n tekstin suurin ansio, ja omalle teorialleen uskollisena se ei näytä suostuvan pysähtymään, vaan jatkaa loputonta kuperkeikkaa, kumoten jatkuvasti itseään. Selvästi määriteltyä tieteellistä lopputulosta on turha odottaa. Foucault n kohdalla on mahdotonta vetää raja tutkimuksen teorian ja kaunokirjallisuuden alueiden välille. Vaikka teos on keskivertoa työläämpi, on se myös lyhyt. Esipuhe ja kaksi esseetä sadalla sivulla ovat melko helposti hallittava kokonaisuus ja voivat aiheuttaa varsin nautinnollisen tajunnan nyrjähdyksen. Yleisen historian uusien tutkintovaatimusten alueellisten erikoiskurssien Eurooppa-osioon on perinteisesti laitoksellamme tarjottu suhteellisen paljon opetusta, joskin Etelä-Euroopan osalta vain aivan muutama kurssi vuosittain, joten alueesta kiinnostuneen on syytä tutustua myös tentittävän kirjallisuuden tarjontaan. Cambridgen yliopiston Välimeren historian professorin David Abulafian esseekokoelma Mediterranean Encounters, Economic, Religious, Political, 1100 1550 vaikutti aikakautensa, maantieteellisen rajauksensa ja muutenkin aiheensa puolesta itselleni lähes täydelliseltä tenttikirjalta täydentämään luentojen osalta vajaaksi jäänyttä kokonaisuutta. Vuonna 2000 julkaistu teos käsittää yhdeksäntoista Abulafian 1990-luvun aikana kirjoittamaa esseetä, jotka käsittelevät kirjan nimen mukaisesti Välimeren alueen historiaa sydänkeskiajalta uuden ajan alkuun, painopisteen ollessa alueellisesti ehkä Italiassa. Kantavana teemana toimii alueen ihmisten väliset suhteet niin poliittisella, kaupallisella kuin uskonnollisella saralla. Kirja on suhteellisen mukava tentittävä, sillä esseet selvittävät lähinnä perusasioita keskiajan historiasta, vaikka esseiden aiheet olisivatkin näennäisesti hyvin yksityiskohtaisia kuten esseessä Välimeren alueen kauppiaiden asemasta Lontoossa ja Southamptonissa myöhäiskeskiajalla. Kirja kuitenkin sisältää varmasti monelle lukijalle yhden pienen hankaluuden esseet on kirjoitettu neljällä eri kielellä, suurin osa englanniksi ja italiaksi, muutama saksaksi ja espanjaksi. Ongelmat ovat silti aina kiinni siitä, kuinka suureksi ne itse kokee, ja sanakirjan kanssa kirjan läpi rämpiminen ei välttämättä ole huono vaihtoehto, jos siihen vain on aikaa. Allekirjoittaneelle tenttikirjasta suurimmaksi opiksi jäikin italiankielen alkeet eikä niinkään syvällisempi tietämys Välimeren alueen historiasta. SS R. G. Collingwoodin (1889 1943) The Idea of History on ollut historian filosofian tenttikirjalistojen perusta useamman vuosikymmenen ajan. Se on keskeisin englanninkielisen historian filosofian keskustelun innoittaja toisen maailmansodan jälkeen. Tutkinnonuudistuksen myötä tämä tenttijöitä ilahduttanut teos siirtyy pois tenttikirjahyllyistä. Siitä tentittävänä olleet kaksi kolmasosaa käsittelevät historiallisen ajattelun muotoja ja muutosta antiikista 1900-luvun alkupuolelle. Collingwood kirjoittaa selkeästi, joskin hieman puuduttavasti. Hänen 1900-luvun alun akateeminen tyylinsä klassisine viittauksineen voi häiritä nykylukijaa. Collingwood pyrkii tiivistämään käsittelemiensä ihmisten ja aikakausien historiallisen ajattelun pääpiirteet. Filosofina hänen vahvin osa-alueensa on uuden ajan ajattelijat, ja varsinkin saksalaisia filosofeja käsittelevä osio on hyvä. Kirjan keskeinen ongelma on Collingwoodin käsitys antiikin ja keskiajan historiallisesta ajattelusta. Hänen materiaalinsa on kapea-alainen ja antaa vain puolittaisen kuvan kyseisten vuosisatojen ajattelusta. Kokonaisuutena The Idea of History antaa tenttijälle kohtalaisen, mutta puisevan kuvan historian filosofian kehityksestä, 1930-luvun näkökulmasta. Teos alkaa olla pahasti vanhentunut historian filosofian perusesityksenä. The Idea of Historyn jälkimmäinen ja keskeisin osio, Collingwoodin oma historian filosofia, ei kuulu tenttivaatimuksiin. Juuri tämä luku on innoittanut runsasta keskustelua historioitsijoiden keskuudessa. Harva opiskelija lienee vaivautunut lukemaan sen kahlattuaan ensin pitkäveteisen nimiparaatin loppuun. Vanhojen tutkintovaatimusten puitteissa Collingwoodin koko idea on jäänyt hämäräksi, mikä on sääli. Tenttikirjana The Idea of History joutaa HYK:in suljettuun varastoon vanhentumaan. LH Valtion synty, sota ja itsenäisyys. Tuon kolminaisuuden muodostamasta tiheiköstä suomalainen historiantutkimus ei taida päästä läpi. Onneksi joukkoon mahtuu teoksia, jotka asemoivat Suomen uudella tavalla eurooppalaiseen kontekstiin unohtaen samalla vakaan kansallisen kerronnan. Risto Alapuron tutkimus suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja ongelmista toiseen maailmansotaan asti on mitä parhain lukukokemus. Se etenee luku luvulta johdonmukaisesti ja rytmikkäästi eteenpäin kuljettamalla rinta rinnan kahta pääteemaa: kansalaisuuden ja keskenään erilaisten poliittisten yhteisöjen kehitys muodostaa sisäisen näyttämön, jolle Alapuro piirtää ulkoisen kehyksen itäeurooppalaisten pienten valtioiden vaiheista samana aikana. Kirjoittajan valinta lähestyä kohdetta historiallisen vertailun avulla kannattaa, ja lukijan on tämän tuloksena mielekästä havaita yhtymäkohtia Oman ja Toisen menneisyyksistä, jotka muuten helposti mielletään erillisiksi tarinoiksi. Vertailevan lähestymistavan mahdollistaa aineiston peilaaminen vallankumouksia käsittelevään kirjallisuuteen. Alapuro lähestyy Suomen itsenäisyyttä ja sisällissodan tapahtumia pohtimalla vallan anatomiaa ja sitä, miten vuonna 1917 syntynyt valtatyhjiö yritettiin ottaa vastaan ja miten osin joukkopsykologisista syistä johtuen tilanne liikkui vallankumousta kohti. Psykologiset perustelut sekä tapahtumien vertaaminen muualle Eurooppaan osoittavat mielestäni kirjoittajan kykyä normalisoida myyttinen kansallinen kertomus sille tasolle, jolla se on kannattavaa kokea ja omaksua. Tapahtumien kontingenttisuus ja ihmisten vaihteleva kyky selvitä uusista tilanteista johtavat useimmiten hallitsemattomiin lopputuloksiin, joita historia ei saa pitää itsestäänselvyyksinä. PS VV 30 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 31

SKS:n kirjamyymälä Mariankadun ja Aleksin kulmassa Avoinna ma, ti ja to 11 17, ke 11 18, pe 11 16 Kirjamyymälässä opiskelijoille 10% KRONIKKA TESTAA Verkkokirjakauppa www.finlit.fi/kirjat Tutustu löytökoriin! KYSYMYKSET: 1. Oliko luennoitsija kiinnostava seurata? 2. Oliko luento tarpeeksi haastava? 3. Miksi olit juuri tällä kurssilla ja suosittelisitko sitä muille? 4. Muuta kommentoitavaa luennosta? Syksyn uutuuksia PALAUTETTA Television viisi vuosikymmentä Mirko Harjula Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914 1922 Maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota Teos on ensimmäinen kokonaisesitys Suomeen rajoittuvan PohjoisVenäjän tapahtumista ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumousten, ulkomaiden intervention ja sisällissodan aikana 1917 1922. Laajaan liiteosaan on koottu alueella vaikuttaneiden henkilöiden henkilöhistorioita sekä järjestöjen ja henkilöiden luetteloita. 32 Seppo Myllyniemi Sodan monet kasvot Sisällissota Hämeessä 1918 Artikkelikokoelman mikrohistoriallinen lähestymistapa täydentää kiinnostavasti tähänastista tutkimusta ja tuo käsittelyn piiriin uusia tuoreita näkökulmia sisällissodan tulkintaan. 24 Kurssi: Johdatus alue- ja kulttuurintutkimukseen, eri opettajia, Renvall-instituutti Ville Lukkarinen Keskiajan oikeushistoria Teos jäljittää Pekka Halosen (1865 1933) taiteen suurta linjaa ja uskonnollissävytteistä henkisyyttä. Kirjassa lähestytään Halosen tuotantoa sekä analysoimalla yksittäisiä maalauksia että selvittämällä ajan taideteorioiden ominaispiirteitä. 42 Teos on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys keskiajan oikeuden yleisistä kehityslinjoista ja keskeisistä oikeuden aloista. Se valottaa omistus-, kauppa- ja sopimusoikeuden, avioliitto-oikeuden sekä rikos- ja prosessioikeuden syntyä, kehitystä ja vaikutusta keskiajalla. 27 Pekka Halonen pyhä taide 2. vuoden yleisen kirjallisuustieteen opiskelija: 1. No oli silleen, että aihe ei ollut mikään mun suosikki, niin siihen suhteutettuna. 2. Joo, oli. Ois voinut mennä sy- Suomalainen televisio ja sen ohjelmat 1950-luvulta digiaikaan Antropologian fuksi: 1. Mun mielestä oli kyllä. 2. Emmä vemmälle asioihin, antoi liian ympäripyöreän kuvan ai- Toimittanut Juhani Wiio tiedä, oliko se haastava, ehkä ihan hyvä tolleen ekaks heesta. 3. Olen suorittamassa historian perusopintoja. luennoks. 3. Voisin suositella varsinkin ehkä antro- Suosittelisin humanisteille johdantona taloustieteestä, pologian opiskelijoille, jos haluaa valita jonkun tietyn vähän humanistisempaa näkökulmaa. 4. Suoritustapa asiantuntijuusalueen. Siksi itsekin valitsin kurssin. 4. on mielenkiintoinen, pakottaa miettimään näitä asioita Mielenkiintoinen kokonaisuus. koko kurssin ajan. 2. vuoden sosiologian opiskelija: 1. Joo, ihan kiinnos- Kurssi: Leisure and Culture in Europe, Peter Clark, historian laitos Teos on ensimmäinen laaja yleisesitys suomalaisen television 50-vuotisesta historiasta. Artikkelikokoelma tarkastelee eri näkökulmista minkälainen suomalainen televisio oli sisällöltään ennen siirtymistä digitaaliseen aikakauteen. Runsas kuvitus kertoo omaa tarinaansa legendaarisista ohjelmista ja tvkasvoista. 48 tava, kovin yleispätevä ja hänellä oli vähän oma näkemys. 2. Olisin ehkä toivonut enemmän sisältöä, mutta ymmärrän että luento oli vasta johdantoa. 3. Hirveän Vaihto-opiskelija Ruotsista: 1. Kyllä, hän on avoin ja hy- vaikea sanoa, kun oli ensimmäinen luento, jolla olin, vin joustava. 2. Sanoisin, että aika helppo, perusjuttuja. mutta näin lähtökohtaisesti suosittelisin kulttuurintut- 3. Valitsin kurssin, koska se oli englanniksi, ja tein valin- kimusta kaikille. nat ruotsin- ja englanninkielisten kurssien välillä. Kurssi Kurssi: Talous ja talouspolitiikka, Ilkka Leskelä ja Henrik Tala, historian laitos Heikki Pihlajamäki Virpi Mäkinen Jussi Varkemaa LUENNOISTA Jarkko S. Tuusvuori Kulttuurilehti 1771 2007 Suomalaisten kulttuurilehtien suurkatselmus kronikoi sadat villit ja viralliset painatteet Porthanin ajoista nykypäivään ja paneutuu niistä väkevimpiin. Teokseen sisältyvät Kaisa Häkkisen, Jörn Donnerin, Maria Lähteenmäen, Jukka Relanderin, Antti Arnkilin ja Sinikka Sassin puheenvuorot ikimuistoisista lehti-ilmiöistä. 43 liittyy jollain tapaa kustannusalaan, josta olen kiinnostunut ja josta kirjoitan. Suosittelisin kurssia muille, ainakin tähänastisen perusteella. 4. Eipä oikeastaan. Historian fuksi: 1. Ihan kiva oli seurata. Mua ärsyt- Historian fuksi: 1. No ei itse asiassa. Mä vähän kyseen- tää välillä, kun se kävelee mun taakse puhumaan ja alaistin sen juttuja, musta sillä on vähän liian yleistävä joudun seuraamaan takaa tulevaa puhetta. Toinen ja anglosaksinen lähestymistapa. Mä en oikein pysty luennoitsija istu pari penkkiriviä taaempana en ois ottamaan sitä vakavasti. Kuitenkin se on tosi sympaat- tykänny jos se olis istunu mun vieressä! Kai tän kurs- tinen ja suloinen. 2. Joo, etenkin kielen vuoksi. 3. Ka- sin nimi tulee tähän mukaan? Ou tsiisus! 2. Oli välillä veri suostutteli ja kurssi on ihan kiva. Joo, suosittelen, vähän liiankin haastava. 3. Koska isot herrat pakottaa. jos haluu tutustua ulkkareihin, joita kurssi on täynnä. Kyllä suosittelen sen käymistä kaikille historian pää- 4. Mun mielestä ne sen jutut on vaan niin outoja, ja sillä aineopiskelijoille. Muuten voi käydä huonosti. 4. Ei se on niin erilainen näkökulma historiaan kuin mitä mä oon ollut niin kamala, kuin mitä alunperin odotin. Ei se nyt oppinut. mitään supermegafantsuu ollu, mut ihan kiva. Ainakaan ei ollu niin kauhee kuin se Itämerikurssi! PJS Kronikka 3/2007 33

ORAAKKELI KIINALAINEN KRONOSKOOPPI, Tulisian vuosi 2007 KRONOSKOOPPI Postia Oraakkelille voit jättää Kronikan postilaatikkoon opiskelijahuoneeseen. Rakas Oraakkeli, Miksi yliopistolla on niin monta eri historia-ainetta? Mikä niistä on paras? Epätietoinen fuksi Rakas Epätietoinen fuksi, Historia on perinteikäs oppiaine, jossa riittää eri painotuksia. Yliopistolta löytyy taidehistoriaa, talous- ja sosiaalihistoriaa, poliittista historiaa, kirkkohistoriaa, oikeushistoriaa, merihistoriaa, eri alueitten historiaa, yleistä sekä Suomen ja Pohjoismaiden historiaa ja ruotsinkielistä historiaa. Skaala on laaja, mutta jos haluat opiskella historiaa laaja-alaisesti valitse pääaine historian laitokselta. Millä muulla laitoksella pääset uppoutumaan niin kiehtoviin aiheisiin kuin konttivallankumoukseen, eläimiinsekaantumiseen 1700-luvulla tai lintuaiheisiin seinämaalauksiin hellenistisellä ajalla? Oraakkeli hei, Miksi Kronoksen pojat kohtelevat tyttöjä kuin poikia? Tyttöjen mielestä ei aina ole hauskaa kuunnella pieru- ja kakkajuttuja, tytöille ei koskaan avata ovia, pojat eivät koskaan tarjoudu maksamaan tytöille edes Unicafen kahvia, tytöt eivät juurikaan arvosta veljellistä selkään hakkausta, ja esimerkkejähän riittäisi. Mitä siis tehdä, jotta tytöt saisivat opiskelijatovereidensa keskuudessa arvoistaan kohtelua? Nimimerkki Hermot menee Rakas Nimim. Hermot menee, Vaikka luulisi, että historianopiskelijat olisivat erityisen sivistynyttä väkeä, ei oppineisuus aina ulotu käytöstapoihin asti. Paras tapa saada arvoistaan kohtelua on ronskisti pyytää sitä. Vihjailut harvoin toimivat kronoslaisen pojan ollessa kyseessä. Härskit jutut kannattaa ohittaa olankohautuksella ja siirtää keskustelun paino tyttömäisempään suuntaan, kuten Justin Timberlaken olemuksen ihasteluun. Tämän jälkeen kukaan poika ei kehtaa palata mainitsemiisi aiheisiin. Kerro meille wckirjoitusten oikea sijainti ja voita palkinto! Vastaukset Kronikan postilaatikkoon opiskelijahuoneessa. 18.2. 1977 Tulikäärme Olet hyvin seksuaalinen ihmissuhteissasi. Intohimosi kulkee hallitsemattomana omia teitään, etkä kykene hallitsemaan kehen ja mihin se kohdistuu, usein aivan vääriin ihmisiin. Käärme merkkinä on kuitekin mysteeri, häntä on hankala saada kiinni mihinkään analyysiin. Kuitenkin käärme pistää kun hänen päälleen astuu. Siis kostonhimoinen on hän. Kietoudu näihin: Härkä ja Kukko Piiloudu: Sika Diktaattori: Mao Tse Tung 7.2. 1978 Maahevonen Et tunne itseäsi, olet vaistonvarainen pyrähtelijä. Vaistosi johtavat sinut usein vaarallisiin tilanteisiin, erityisesti ihmissuhteiden ja erotiikan alalla. Pitkänomainen Hevonen voi kehittää itselleen selkävaivoja. Heittämällä televisiosi ulos parvekeelta kehität pitkää selkälihasta. Pyydä satulaan: Tiikeri ja Koira Karkaa tältä: Rotta Diktaattori: Nicolai Ceaucescu 28.1. 1979 Maavuohi Vuohi on luotu shamaaniksi tai astrologiksi, kenties taiteilijaksi. Hän on yliluonnollisen mestari ja täysin irrallaan todellisuudesta. Vuohessa on ainesta tulevaksi Kronikan Kronoskooppien kirjoittelijaksi. Pöki näitä: Sika ja Jänis Potki tätä: Härkä Diktaattori: Benito Mussolini 16.2. 1980 Metalliapina Apina haluaa aina esiintyä ihmeellisempänä kuin on. Onni on se, että hän huijaa muita niin hyvin, että kaikki menevät vipuun. Oikeasti apina monesti syö vain sitä banaania puussa ja sotkee paikkoja muun muassa sipulinkuorilla. Metalliapina on vakuuttava, kestävä ja kiihkeä taistelija, mutta hajoilee sisäisesti. Sormen ympärille: Rotta, Lohikäärme Repii sen irti: Tiikeri Diktaattori: Geoge W. Bush 5.2. 1981 Metallikukko Kukon arrogantti asenne ja tarve toimia tunkiokomentaja kanalaumansa keskellä, on palkitsevaa nyky-yhteiskunnassa. Tutkimusten mukaan osa menstyvistä johtajista on psykopaatteja, mutta astrologian tämänhetkisen alennustilan vuoksi, ei ole resursseja tutkia moniko tällaisista on kukkoja, eikä sittenkään modernin lääkeyhteiskunnan tulevia tukipilareita. Munaa tulee: Härkä ja Käärme Älä herätä tätä: Jänis Diktaattori: Nero 25.1. 1982 Vesikoira Koiralla on niin suuri tarve miellyttää isäntäänsä, että tämä sortuu turhaan juoksemaan meriittien perässä, luullen saavansa näin hyväksyntää, kun ihmisyhteisö on kylmennyt pienlaumasta hajuttomaksi jättiyhteisöksi (tervetuloa tupakkalaki). Naapurinkoirat: Tiikeri ja Hevonen Pissi kintuille: Lohikäärme Diktaattori: Väyrynen 13.2. 1983 Vesisika Mä en tiie sioista mitää muuta, kun että ne haisee pahalle ja on aika lihavii. Sit niiden elimii voi vaihtaa vaik niinku ihmisille, kunnes ne kuolee. Joku beibi-possu oli kyl ihan söpö, mut ihan salettiin se vaan niinku oli fotosopattu siihen pätkään. Olise kuiteski joku kauhee emakko. Rajatilan pissisbileissä aistittua. Ihqueläimet: Vuohi ja Jänöjussi Hyi hitto: Käärme Diktaattori: Renny Harlin 2.2.1984 Puurotta Laitoksen rotat ovat suhteellisen vähälukuisia, toisin kuin jänöjussit ynnä lohikäärmeet ehkä uusilla sisäänpääsykiintiöillä on siivottu jo ikäloput rotat pois laitoksen käytäviltä, vai onko rotta sittenkin itse jättämässä tämän uppoavan laivan, koska kuitenkin rotan ominaispiirteet sopivat historioitsijaksi? Rakkaus: Apina ja Lohikäärme Kylmetä: Hevonen (noh, kokoerohan sen jo sanoo) Diktaattori: UKK 20.2.1985 Puuhärkä Metalliapina-astrologimme on seuraillut viime aikoina mielenkiinnolla erästä Puuhärkää laitoksellamme. Tosin merkkien epätäydellinen yhteensopivuus on herättänyt epäilyksiä muuten mielenkiinnon tikulla tökkivän Apinan mielessä. Puuhärkä voi olla turhan konservatiivinen, kumppaniksi sopisi paremmin kenties joku viivanpiirtäjä. Kumppani: Kukko ja Käärme Älä ole tämän kanssa: Vuohi Diktaattori: Hitler 9.2.1986 Tulitiikeri Tiikeri on optimisti, eli ihminen joka tyytyy yhteisöön sellaisena kun se on, tuntematta tarvetta muuttaa virheellisiäkään rakenteita, koska näkee kaikessa hyvää. Kuinka tylsää. Ilmeisesti tämän takia Tiikeri ei arvostakaan itseään, vaan kokee maailman häkkinä ja kroppansa vankilana, tajuamatta vapauttaa mieltään pessimismiin, ja rikkoakseen häkkinsä. Saalista: Koira ja Hevonen Et saa kiinni kuitenkaan: Apina Diktaattori: Josif Stalin 29.1.1987 Tulijänis Entinen Kissa on muuttunut modernissa länsimaisessa kiinalaisessa astrologiassa Jänikseksi. Joka tapauksessa Jänis on kompleksinen luonne, tarpeena on miellyttää yhteisöä, vaikka halveksisi sen maneereja kotona. Omien tunteiden ilmaiseminen ei ole hankalaa, mutta oman psykoavaruuden suhde ulkoavaruuteen on päälaellaan. Tähtitieteen laitoksella olisi muillekin Jäniksille kuin Albert Einsteinille täten käyttöä. Vie koloosi: Sika ja Vuohi Syö sen jyvät: Kukko (älä juo vettä päälle, turpoat vielä ja räjähdät) Diktaattori: Matti Nykänen 34 Kronikka 3/2007 Kronikka 3/2007 35 34 Kronikka 3/2007

...kaikille historian aineopiskelijoille. Muuten voi käydä huonosti. s. 33 Jiggsin palattua kotiin seurasi graafista parisuhdeväkivaltaa,... s. 24 Mennyt elämä piinaa, ja kuoleman jalka vitkaan lähenee. Tämä on nähty ennenkin. s. 23 Valtion synty, sota ja itsenäisyys. s. 31