Vanhusten viikon juhla Lahti 5.10.2015 ja Multia 7.10.2015 Kalevi Kivistö, Eläkeläiset ry.:n valtuuston puheenjohtaja Vanhusten viikkoa vietetään kuluvana vuonna ehkä keskimääräistä enemmän julkisuuden valokeilassa: ovathan ikääntyviä koskevat asiat juuri nyt tavanomaista enemmän esillä. Eduskunta on aloittanut eläkeuudistuksen käsittelyn, uudistuksen, josta työmarkkinajärjestöt sopivat pitkään jatkuneiden neuvottelujen jälkeen viime keväänä. Ikääntyviä koskevat asiat ovat olleet esillä myös hallituksen suunnittelemien julkisen talouden sopeuttamistoimien yhteydessä. Viime eduskuntakaudella hyväksytystä vanhuspalvelulaista on kaikilta osin tullut voimassa olevaa lainsäädäntöä ja sen sisältöön tehtyjen tarkistusten yhteydessä on puhuttu paljon vanhusten hoidon eri muodoista, palvelujen riittävyydestä ja hoidon laadusta. Vanhusten viikon tunnus on tänä vuonna tulevaisuutta rakentamaan. Tämän päivän ikääntyneet ovat kokeneet Suomen jälleenrakentamisen maan selviydyttyä sen kestokykyä monin tavoin koetelleista sodista. Jällenrakentamisen keskeinen tavoite on ollut tulevaisuuden turvaaminen ja sen yhtenä tärkeänä osana on ollut turvallisen vanhuuden takaaminen kaikille. Se on edellyttänyt eläkeajan toimeentulon turvaamista eläketurvaa kehittämällä ja inhimillisen elämän takaamista vaiheessa, jossa omat voimat eivät enää riitä arjesta selviämiseen. Siinä tarkoituksessa on kehitetty eläkejärjestelmää ja vanhuksille suunnattuja palveluja. Eläkkeitä on kehitetty monessa vaiheessa tehdyillä eläkeuudistuksilla. Viimeisin ja ajankohtaisin eläkeuudistus lähti liikkeelle niiltä kuuluisilta Rukan lumilta, joilla silloinen pääministeri Matti Vanhanen hiihteli talvella 2009. Sieltä lähti liikkeelle ajatus eläkkeelle siirtymisen alaikärajan nostamisesta kahdella vuodella 65 ikävuoteen. Vain neljä vuotta aikaisemmin, vuonna 2005, oli tehty edellinen eläkeuudistus, jossa eläkkeelle siirtymisikä säädettiin joustavaksi niin, että se voi tapahtua 63 ja 68 ikävuosien välisenä aikana. Sen päätöksen mukaan niille, jotka työskentelevät alaikärajan jälkeen, eläkettä karttuu 4,5 % vuodessa eli kolme kertaa enemmän kuin alle 53 -vuotiailla työikäisillä ja vielä kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin 53 vuotta täyttäneillä työntekijöillä. Kymmenen vuotta sitten tehty uudistus olikin vähitellen tuottanut tulosta niin, että keskimääräinen eläkkeelle siirtymisiän odote on noussut noin kahdella vuodella. 25-vuotiailla tuo odote on noin 61 ½ vuotta ja 50-vuotiailla noin 63 vuotta. Keskimääräinen eläkkeelle siirtymisikä on noussut suunnilleen eliniän pitenemisen tahdissa. Kuusikymmentä vuotta täyttäneiden työhön osallistuminen Suomessa on yleisempää kuin Euroopassa keskimäärin.
Kehitystä on kuitenkin haluttu edelleen vauhdittaa. Eräänlaisina iskusanoina uudistustarpeen perusteluissa ovat olleet vanhushuoltosuhteen muuttuminen ja kestävyysvajeen umpeen kurominen. Siksi eduskunnan käsittelyssä on nyt uudistus, jonka sisällöstä työmarkkinajärjestöt ovat sopineet. Uudistuksen tulisi tavoitteensa mukaisesti vauhdittaa eläkkeelle siirtymisiän nousua ja taata myös eläkejärjestelmän rahoitus useaksi vuosikymmeneksi eteenpäin. Eläkeuudistukset ovat hyvin pitkäjänteistä työtä ja niissä jos missä on kyse tulevaisuuden rakentamisesta. Ratkaiseva kysymys on, millaisen tulevaisuuden turvan me uudistuksilla rakennamme. Se taas riippuu uudistusten sisällöstä. Nyt käsittelyssä olevan uudistuksen sisällössä riittääkin vielä pohdittavaa. On hyvä, että eläkettä alkaa karttua jo nuorimmille ikäluokille. On myös hyvä, että työn poikkeuksellinen fyysinen ja henkinen kuormittavuus voi oikeuttaa eläkeiän alentamiseen kahdella vuodella mahdollistamalla siirtyminen ns. työuraeläkkeelle. Ja tärkeää on, että vaikeimmin työllistyvien ikääntyneiden toimeentulon turva säilyy työttömyysturvan lisäpäivien muodossa. Toisaalta eläketurvamme vaikein ongelma juontuu eri väestöryhmien suurista terveyseroista, joiden taustalla on yleinen yhteiskunnallinen eriarvoisuus. Erot johtuvat usein on usein työn kohtuuttomasta kuormittavuudesta ja niukasta toimeentulosta työikäisenä. Nämä tekijät lyhentävät myös eläkkeellä oloaikaa, vaikka työuraeläke sitä hieman pidentäisikin. Ongelman taustalla ovat tuloerot, jotka työeläkejärjestelmässä heijastuvat suoraan eläkkeisiin. Työeläkkeiden indeksitarkistusten rukkaukset ovat muuttaneet yleisen ansiotason ja eläkkeiden suhdetta eläkkeiden tappioksi ja kertaluontoiset indeksien leikkaukset ovat ongelmaa edelleen kärjistäneet. Tänä vuonna osa indeksikorotuksista leikattiin asettamalla korotuksille 0.4 %:n katto. Tulevana vuonna korotuksia ei hallitusohjelman mukaan tehdä eikä niitä inflaation muuttuessa deflaatiossa tulisi muutenkaan. Myös lähivuosina tarkistukset uhkaavat jäädä tekemättä, vaikka inflaatio lähtisikin liikkeelle. Niinpä eläkeläisköyhyys on Suomessa ongelma, joka vaikeutuu vanhempiin ikäluokkiin siirryttäessä. Ikääntyneimpien, 85 vuotta täyttäneiden keskuudessa eläkeläisköyhien osuus on 30 %, mikä on harvinaisen korkea luku Euroopassa. Eläkejärjestelmän tulevaisuuden rakentamisen avainasia on työllisyyden kehitys. Tulevaisuuden eläkkeet rakennetaan olennaiselta osaltaan tämän päivän työllä ja mitä useampi työikäinen saa mahdollisuuden osallistua työelämään, sitä vahvempi on niin nykyisten kuin tulevienkin eläkkeiden rahoituspohja. Myös vanhusväestön ja tulevaisuuden ikääntyvien kannalta aktiivinen työllisyyspolitiikka ja tasaarvoa toteuttava yhteiskunnan kehittäminen on parasta tulevaisuuden rakentamista.
Viime vaalikaudella säädettiin kauan kaivattu vanhuspalvelulaki. Lain keskeisenä tarkoituksena on turvata kasvavalle vanhusväestölle heidän tarvitsemansa palvelut. Palvelut tulee räätälöidä ikäihmisen toimintakunnon mukaan ja vastuu palvelujen organisoinnista on osoitettu kunnille. Ikääntyneiden ihmisten on voitava osallistua heitä koskevien päätösten valmisteluun ja tässä tarkoituksessa vanhusneuvosto tulee perusta jokaiseen kuntaan. Niinpä kuntien tulee alun perin eduskunnassa hyväksytyn lain mukaan laatia valtuustokausittain suunnitelma ikääntyvän väestön tarvitsemien palvelujen järjestämisestä ja kehittämisestä. Vanhuspalvelulaki velvoittaa kuntaa myös yksilötasolla. Lain mukaan kunta vastaa siitä, että iäkkään ihmisen palvelujen ja tukitoimien tarve arvioidaan yhdessä asianomaisen ja tarvittaessa hänen läheistensä kanssa. Tuloksena on oltava iäkkäälle henkilölle laadittu oma palvelusuunnitelma, jota on myös tarkistettava silloin, kun henkilön toimintakyvyssä tapahtuu palvelutarpeeseen vaikuttavia muutoksia. Palvelusuunnitelman toteuttamisesta vastaa henkilölle nimettävä vastuutyöntekijä. Suunnitelma on siis laadittava niin väestötasolla kuin henkilötasollakin, viimeksi mainittu silloin, kun palvelutarve on tavalla tai toisella todettu. Lain keskeinen tarkoitus on ohjata mahdollisimman suuri osa hoidosta kotiin ja vähentää laitoshoitoa. Laitoshoitoa voidaankin lain mukaan antaa vain, kun siihen on lääketieteelliset syyt tai kun se on arvokkaan elämän ja turvallisen hoidon kannalta perusteltua. Laitoshoitona pidetään terveyskeskusten vuodeosastoilla ja vanhainkodeissa tapahtuvaa hoitoa, joissa sitä saa 2-3 % 75 vuotta täyttäneistä. Nykyään yhä suurempi osa, 6-7 %, hoidosta annetaan tehostetun palveluasumisen yksiköissä, joissa hoiva ja apu ovat saatavissa tarpeen mukaan ympäri vuorokauden. Kotona tapahtuvan hoidon ensisijainen vaihtoehto ei olekaan laitoshoito vaan ympärivuorokautinen hoito, jota tarjotaan palveluasumisen yksiköissä. Tällä hetkellä kotona hoidetaan noin 12 % yli 75-vuotiaista. Osuus on kaksinkertainen ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä tapahtuvaan hoitoon verrattuna ja sitä halutaan edelleen kasvattaa. Tavoite asettaa erityisen haasteen kunnille kehittää kotipalveluja niin, ettei toimintakyvyltään heikentyneen vanhuksen jättäminen kotiin tuotavien palvelujen varaan merkitse tosiasiallista heitteille jättöä. Tavoitteen toteuttaminen edellyttää myös kotien kunnostamista esteettömiksi niin, että siellä voi erilaisten apuvälineiden varassa liikkua. Kansallisesti tämä merkitsee noin 700 000 asunnon kunnostamistarvetta vuoteen 2030 mennessä. Myös ns. hyvinvointiteknologian mahdollisuuksia olisi käytettävä silloin kun ne ovat inhimillinen ratkaisu. Ne ovat paikallaan esimerkiksi hälyttäessään apua mm. kaatumisen yhteydessä tai huolehdittaessa esimerkiksi päälle unohtuneiden sähkölaitteiden automaattisesta sammuttamisesta. On kuitenkin syytä muistaa, ettei teknologia koskaan voi korvata inhimillistä kontaktia, lämpimiä käsiä. Siksi on tärkeää, että hoitohenkilökuntaa on riittävästi sekä kotipalveluissa ja hoidossa että
varsinaisissa hoitoyksiköissä. Vaikka määrä ei automaattisesti muuttuisi laaduksi, on riittävä henkilökunnan määrä hyvän hoidon välttämätön edellytys. Sen lisäksi tarvitsemme hyvin koulutettua henkilökuntaa huolehtimaan toimintakyvyltään rajoittuneiden ja esimerkiksi muistisairaiden inhimillisestä kohtelusta. On syytä muistaa, että vaikka dementoivat sairaudet heikentävät henkistä suorituskykyämme, ne eivät rahtuakaan vähennä kenenkään ihmisarvoa. Myös tässä vaiheessa meillä kaikilla on oikeus odottaa ihmisarvoista kohtelua. Vanhuspalvelulakia on rukattu jo useampaan kertaan ennen kuin se on kunnolla astunut voimaan. Vanhusneuvostojen perustamisvelvoite on siirretty kuntalakiin. Valtakunnalliset eläkeläisjärjestöt olisivat pitäneet parempana säädöksen pitämistä vanhuspalvelulaissa. Erityislaissa sen asema olisi vahvempi ja sen luonne nimenomaan vanhusväestöä edustavana elimenä olisi mielestämme ollut turvatumpi. Ympärivuorokautiseen hoitoon pääsyn perusteista poistettiin oikeus arvokkaaseen elämään, vaikka se yleisissä tavoitteissa säilyikin. Kunnan velvollisuus laatia väestötason suunnitelma iäkkäiden tarvitsemien palvelujen kehittämisestä aiotaan poistaa laista. Myöskään hoitajamitoitusta ympärivuorokautisessa hoidossa ei saada lakiin ja suosituksessakin sen tasoa aiotaan laskea 0.5:stä 0.4:ään hoitajaan hoidettavaa kohti. On syytä vedota kuntiin, että ne toteuttaisivat alkuperäisen lain hengen eivätkä turvautuisi minimiratkaisuihin. Vanhustemme tulevaisuuden rakentamisessa hyvä hoito ja palvelut ovat avainasia. Puhe väestön ikääntymisestä, eliniän pitenemisestä ja vanhusten määrän kasvusta kääntyy usein kauhisteluksi vanhushuoltosuhteen kehityksestä ja sen aiheuttamasta uhasta kansantaloutemme kestävyydelle. Tämä puhe johtaa kuitenkin väärään käsitykseen eläkeiän saavuttaneen väestön yhteiskunnallisesta merkityksestä. Ylivoimainen enemmistö ikääntyneistä ihmisistä on kuitenkin kansantaloudelle voimavara eikä suinkaan uhka. Valtaosa, 87 % eläkeikäisistä ei käytä lainkaan säännöllisesti sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Vielä 75 vuotta täytettyäänkin väestöstä lähes 80 % tulee toimeen omillaan, elää itsenäistä elämää. Työeläkejärjestelmän kypsyessä keskimääräinen eläketurva paranee, minkä seurauksena eläkeläiset ovat koko ajan entistä parempia veronmaksajia ja heidän ostovoimansa on entistä vahvempi kansantalouden moottori, kaupan ja tuotteita valmistavien yritysten tulojen lähde. Tosiasiassa eläkeläiset ovat siis suurimmalta osalta yhteiskunnan kasvava voimavara eivätkä suinkaan lapsiin rinnastettava huollettavien joukko. Siksi erittelemätön puhe huoltosuhteesta johtaa harhaan. Heikki ja Kirsi Hiilamo kertovat teoksessaan Hoivataistelu (Kirjapaja 2015) puhuttelevia esimerkkejä siitä, miten jo muinaiset ihmiset ovat auttaneet lähimmäisiään. Vanhoista, jopa 1,8 miljoonan vuoden ikäisistä fossiileista on voitu päätellä, että eri tavoin vammautuneet ihmiset ovat eläneet muiden mukana eikä se olisi ollut mahdollista ilman lähimmäisten apua. Auttaminen on yleisinhimil-
linen, ikiaikainen ominaisuutemme. Nyky-Suomessa se tulee esille niin, että noin 1,2 miljoonaa meistä auttaa läheisiään vähintään satunnaisesti, 300 000 tekee sitä jokseenkin säännöllisesti ja yli 60 000 ympäri vuorokauden 24/7, ilman taukoja ja lomia. Vain noin 40 000 heistä saa auttamistyöhönsä taloudellista tukea ja/tai palveluja. Tukien ja palvelujen kattavuuden lisääminen ja yhtenäistäminen olisi mahdollista saattamalla niiden maksaminen KELAn hoidettavaksi. On myös muistettava, että monet isovanhemmista auttavat lapsiaan esimerkiksi lastenlasten hoidossa ja tekevät näin mahdolliseksi kansantalouden häiriöttömän toiminnan. Myös auttamistyössä ikäihmisten työpanos on huomattava. Yli puolet omaishoitajista on itsekin eläkeiässä ja neljännes (25 %) heistä on yli 75-vuotiaita. On laskettu, että heidän hoitamiensa vanhusten hoitaminen laitoksissa tulisi maksamaan yhteiskunnalle noin 3,5 miljardia euroa. Kun kunnat maksavat omaishoidon tukea ja kustantavat palveluja noin puolen miljardin euron edestä, muodostuu omaishoitajien yhteiskunnalle tuottamaksi nettohyödyksi noin 3 miljardia euroa. Ja vähintään puolet tästä on eläkeikäisten tuottamaa. Avun antaminen apua tarvitsevalle on tulevaisuuden rakentamista inhimilliseksi yhteiskunnaksi. Sitä työtä vanhusten viikon päähenkilöt ovat tehneet koko elämänsä ajan ja rakentaneet Suomesta pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Heillä on myös oikeus odottaa avun saamista silloin, kun omat voimat alkavat ehtyä. Aikanaan moni avun antaja muuttuu avun tarvitsijaksi. Luottamus siihen, että siinä tilanteessa saa apua, on turvatun tulevaisuuden rakentamista parhaimmillaan.