Kansantaloudellinen aikakauskirja 96. vsk. 1/2000 Sari Pekkala Artikkeleita Aluetalouden kehitys Suomessa, 1960 1998 1 SARI PEKKALA KTL, tutkija Jyväskylän yliopisto Taloustieteiden tiedekunta 1. Johdanto 1 Tämä katsaus on osa kirjoittajan Jyväskylän yliopistossa tekeillä olevaa väitöskirjatutkimusta»regional convergence and migration in Finland, 1960 95». Tutkimus on rahoitettu Suomen Akatemian projektista»alueellinen konvergenssi, työmarkkinat ja muuttoliike» (no. 41157). Suuret kiitokset Tilastokeskuksen Aku Alaselle ja Erkki Niemelle käytetyn tilastoaineiston toimittamisesta. Lisäksi kirjoittaja haluaa kiittää Hannu Tervoa avusta käytetyn kirjallisuuden löytämisessä, sekä Jaakko Pehkosta, Vesa Vihriälää ja Aki Kangasharjua kommenteista. Aluetaloutta käsittelevien tutkimusten määrä on lisääntynyt 1990-luvulla voimakkaasti sekä Suomessa että ulkomailla. Suurimpana ansiona tähän on ollut uudenlaisen teorian ja menetelmien syntyminen ( Krugman, 1991). Suomessa etenkin muuttoliikkeen kiihtyminen 1990-luvulla ja EU-jäsenyyden mukanaan tuoma alueiden entistä tärkeämpi merkitys ovat lisänneet kiinnostusta aluetalouden kysymyksiin. Alueerojen ja alueellisten menestystekijöiden analysointi on muodostunut yhdeksi kansantaloustieteen keskeiseksi tutkimuskohteeksi. Suomalaiselle aluerakenteelle on tyypillistä harva asutus lähes koko maassa. Kaupungistuminen on ollut nopeaa, ja nykyään suurin osa väestöstä asuu suurimmissa kaupungeissa ( Kiljunen, 1977; Peltola, 1993; Pekkala ja Ritsilä, 1999). Kaupunkiväestön määrä on noussut 40 vuodessa kahdesta miljoonasta 3,5 miljoonaan ( Loikkanen ym., 1998) ja Suomi on muuttunut maatalousvaltaisesta maasta kaupungistuneeksi korkean teknologian yhteiskunnaksi. Kansainvälistymisen ja EU-jäsenyyden mukanaan tuoma globalisoituminen on muokannut suomalaista yhteiskuntaa ja kansantaloutta ( Okko ym., 1998). Toimintaympäristön muutokset ovat vaikuttaneet myös Suomen aluerakenteeseen. Tämä katsaus tarkastelee alueellista kehitystä väestörakenteen muuttumisen ja alueellisten tulo- sekä työttömyyserojen suhteen, pohtien myös aluepolitiikan ja hyvinvointivaltion merkitystä alueongelmien ratkaisemisessa. 11
Artikkeleita KAK 1/2000 Taulukko 1. Suomalaisen aluekehityksen historia. 1960-luku 1970-luku 1980-luku 1990-luku Yleinen aluetalou- Epätasainen alue- Alueelliset tulo- Alueelliset tuloerot Tuloerot pysyvät dellinen kehitys kehitys ja suuret ja tuotantoerot alkavat jälleen ennallaan. Keskittävä alueelliset tuloerot. kaventuvat. kasvaa. aluekehitys. Toimialarakenne Maataloussektori Voimakas rakenne- Teollisuuden kasvu Korkean teknologian kutistuu. muutos jatkuu. hidastuu keskus- yritykset keskittyvät alueilla. alueellisesti. Muuttoliike»Suuren muuton» Muuttoliike alkaa Koulutetut muuttavat Laman jälkeinen aikakausi. hidastua. pois syrjäseuduilta. muuttobuumi. Aluepolitiikka Virallinen alue- Aluenäkökulma Alueongelmien EU määrittää aluepolitiikka alkaa kaikissa poliittisissa kirjo kasvaa. politiikan 1994 alkaen. 1966. päätöksissä. Kehitysalueiden»Suuri alue- Teknologian ja Ohjelmaperusteinen teollistaminen politiikka» ja innovaatioiden aluepolitiikka. painopisteenä. aluesuunnittelu. rooli korostuu. EU:n tukialueet. 2. Suomalaisen aluerakenteen kehityspiirteet Aluerakenne on monitahoinen kokonaisuus, jota kuvastavat alueiden väliset tulo- ja tuottavuuserot, työttömyys- ja työllisyyserot sekä väestörakenteen kehityserot. Seuraavassa selvitetään sitä, miten alue-erot ovat kehittyneet ja miten voimakas rakennemuutos on niihin vaikuttanut. Lopuksi pohditaan aluepolitiikan ja julkisen toiminnan pyrkimyksiä vaikuttaa aluekehitykseen, ja arvioidaan kuinka siinä on onnistuttu eri vuosikymmeninä. Taulukkoon 1 on koottu viime vuosikymmenten tärkeimpiä aluerakenteen kehityspiirteitä. 2.1 Alueellinen epätasapaino Alueellinen epätasapaino ymmärretään eroiksi elämisen laadussa, tuloissa tai kulutuksessa. Erilaisten tulokäsitteiden tarkastelu antaa kuitenkin ristiriitaisen kuvan tapahtuneesta kehityksestä. Loikkasen ym. (1998) mukaan alueellisten tuotannontekijätulojen epätasaisuus kasvoi välillä 1970 1995. Toisaalta aktiivinen tulonjakopolitiikka sekä tulonsiirrot johtivat siihen, että käytettävissä olevien tulojen alue-erot kaventuivat. Toisin sanoen, hyvinvointivaltion aikaansaamat alueelliset tulonsiirrot ovat johtaneet aiempaa tasaisempaan alueelliseen tulonjakoon. Verotettavien tulojen alueelliset erot kaventuivat erityisen nopeasti 1970-luvulla, mutta kaventuminen hidastui 1980-luvulla (Loikkanen ym., 1998; Sullström ym., 1998; Kangasharju, 1998a; Pekkala, 1999). Kun otetaan huomioon valtion rahoituksella tuetut koulutuspalvelut, terveydenhuolto ym., ovat alueelliset tuloerot kaventuneet jatkuvasti 1970-luvulta lähtien (Loikkanen ym., 1998). Vaikka asukasta kohden lasketut alue-erot ovat kaventuneet, absoluuttiset alue-erot (eli tuotannon ja väestön keskittyminen) ovat kasvaneet jatkuvasti. Uudenmaan dominoiva asema on korostunut: vuonna 1995 Uudellamaalla asui neljännes koko maan väestöstä ja se tuotti kolmanneksen Suomen BKT:sta (Sullström 12
Sari Pekkala ym., 1998). Vuonna 1960 Uudenmaan asukasosuus oli ainoastaan 18 % ja se tuotti neljänneksen BKT:sta. Väestön ja tuotannon keskittymisestä huolimatta hyvinvointivaltio sekä voimakas muuttoliike ovat pitäneet Suomeen aluerakenteen tasaisempana kuin muissa EU-maissa (Kangasharju, 1998a; Pekkala, 1999). 2.2 Työllisyys ja työttömyys Työttömyys oli matalaa 1960- ja 1970-luvulla, mutta nousi 1990-luvun laman myötä lähes 20 prosenttiin. Alueelliset työttömyyserot ovat osoittautuneet varsin pysyviksi (Terv o ja Pehkonen, 1995; Pehkonen ja Tervo, 1998; Kangasharju ym., 1999), ja huolimatta alhaisesta työttömyysasteesta Pohjois- ja Etelä-Suomen välillä oli selkeitä eroja jo 1960 75 (Regional Policy Report, 1983). Myös työllisyysasteet ovat vaihdelleet vaikka aluepoliittisin toimenpitein on pyritty luomaan työpaikkoja kehitysalueille (Tervo, 1983a ja 1938b). Työttömyyden taso vaihteli 1970- ja 1980-luvulla suhdanteiden mukaan, mutta alue-erot pysyivät lähes ennallaan 1990-luvulle saakka (Kangasharju ym., 1999). Alueellisissa työttömyyseroissa ei siis ole tapahtunut tulojen kaltaista konvergenssia, vaan niiden vaihtelu on pysytellyt suurena (Tervo ja Pehkonen, 1995; Kangasharju ym., 1999, ETLA-PT-PTT, 1999). Alueelliset työttömyyserot ovat ongelmallisia, sillä ne heijastavat resurssien käytön tehottomuutta. Teorian mukaan työvoiman liikkuvuus, eli muuttoliike, tasoittaa työttömyyseroja. Näin on tapahtunut myös Suomessa, sillä maaltamuutto on siirtänyt työvoimaa maataloudesta kaupunkeihin. Muuttoliikkeen tasapainottava rooli on tullut kyseenalaiseksi viime aikoina, kun edes verrattain voimakas muutto ei ole johtanut alueellisten työttömyyserojen kaventumiseen ( Huovari, 1999; Kangasharju ym., 1999). 2.3 Muuttoliike Muuttoliikettä pidetään yleensä tehokkaana aluerakenteen tasapainottajana. Tämä havaittiin 1960- ja 1970-luvulla myös Suomessa. Muuttoliike on suuntautunut syrjäseuduilta kohti kaupunkikeskuksia, ja taajama-aste on kasvanut vuoden 1960 noin 40 prosentista noin 80 prosenttiin 1990-luvulla (Kiljunen, 1977; Peltola, 1992). Muuttoliike alkoi kiihtyä 1950-luvun lopulla, ja vuonna 1960 lähtömuuttoja Suomen kunnista oli yhteensä 200 000. 1960-lukua leimasi ns. suuri muutto, jonka aikana 143 000 suomalaista muutti Ruotsiin. Suomen sisäisen muuttoliikkeen rakenne oli jo silloin sama kuin nykyäänkin: muutto suuntautui Pohjois- ja Itä- Suomen maaseudulta etelään, lähinnä Uudellemaalle (Tervo, 1983a; Laakso, 1998). Muuttoliike oli voimakkaimmillaan 1970-luvun alussa: vuonna 1974 lähtömuuttajia oli 270 000 (Kangasharju ym., 1999). 1970-luvun puolivälissä muuttoliike hidastui, eikä kaupunkiväestökään kasvanut enää niin nopeasti (Peltola, 1992). Tasainen kehitys jatkui aina 1980- luvulle saakka, jolloin muuttoliikkeen rakenne muuttui. Muuttajavirrat olivat ennen koostuneet lähinnä maataloudesta työttömiksi jääneistä, mutta 1980-luvulla muuttajat olivat nuoria, korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka etsivät suurista kaupungeista töitä ja korkeampaa tulotasoa ( Lahdenperä, 1987). Tämä teki tilanteen syrjäseuduilla ongelmalliseksi, ja nopeita aluepoliittisia toimenpiteitä vaadittiin. 1980-luvun lopun voimakas nousukausi käänsi keskustelun pois muuttoliikkeestä, koska työvoiman liikkuvuus oli suhteellisen matalaa. Keskustelu on käynnistynyt uudelleen viimeaikaisen muuttoliikebuumin myötä: vuosina 1995 98 yhteensä 256 000 henkilöä muutti kunnasta toiseen. Suuret muuttajamäärät vaikuttavat huomattavasti aluerakenteeseen, etenkin jos kohdealuei- 13
Artikkeleita KAK 1/2000 den joukko on pieni. Muuttovoittoa saavien alueiden määrä on jatkuvasti pienentynyt 1970- luvulta lähtien (Pekkala ja Ritsilä, 1999). 1995 98 Suomessa oli ainoastaan 11 muuttovoittoseutukuntaa, joista kuudessa vuotuinen nettomuutto ylitti kaksi prosenttia. 2 Sekä poliitikot että alueelliset päättäjät ovat huolestuneet liiallisesta alueellisesta keskittymisestä. Mikäli muuttoliikkeen kehitys jatkuu kuten viime vuosina, on pienten muuttotappiokuntien huoli varsin ymmärrettävää. 2.4 Rakennemuutos Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisen maatalousyhteiskunnan rakenne muuttui nopeasti. Maatalouden osuus BKT:sta putosi 36 prosentista vajaaseen kuuteen prosenttiin 1960 1995. Maatalous oli suurin sektori syrjäseuduilla vielä vuonna 1960 (53 %), kun sen osuus keskusalueilla oli ainoastaan 23 %. Alueellinen toimialarakenne samanlaistui sen jälkeen nopeasti: teollisuustyöllisten osuus vaihteli välillä 28 38 % vuonna 1970, mutta ainoastaan välillä 24 29 % vuonna 1995. Julkisen sektorin työllistämisvaikutus oli merkittävä tässä prosessissa. Toisin kuin aiempina vuosikymmeninä kiihtyvä rakennemuutos kasvatti alue-eroja 1980- luvun loppupuolella (Lahdenperä, 1987). Kasvavat, tietointensiiviset toimialat keskittyivät rikkaille keskusalueille ( Niittykangas ja Tervo, 1995). Vaikka teollisuus on aiempaa tasaisemmin levittynyt, kasvavien teollisuusalojen osuus on Etelä-Suomessa suurempi kuin muualla maassa. 1990-luvun laman jälkeen erot kärjistyivät entisestään, sillä kutistuvien toimialojen 2 Muuttovoitollisimmat seutukunnat olivat Helsinki, Tampere, Turku, Jyväskylä, Oulu ja Porvoo. Näissä kaikissa muuttovoitto ylitti kaksi prosenttia vuonna 1998. työpaikat olivat vähentyneet muita enemmän ja toipuminen oli nopeampaa uusilla kasvutoimialoilla ( Mikkonen, 1996). Tällä hetkellä Suomessa eletään jälkiteollista vaihetta, jossa alueelliset erot koulutuksessa ja tiedon määrässä kärjistyvät korkean teknologian yritysten sijoittumisen myötä (Niittykangas ja Tervo, 1995). Tapahtuneet nopeat muutokset ovat vaikuttaneet aluerakenteeseen aina 1950-luvulta lähtien, ja vaikuttanevat siihen myös tulevaisuudessa. Rakennemuutos on heijastunut selkeimmin juuri muuttoliikkeenä maaseudulta kaupunkeihin, ja siihen sopeutumista on pyritty helpottamaan sekä aluepolitiikan että julkisen toiminnan tarjoamin keinoin. 2.5 Aluepolitiikka Aktiivinen aluepolitiikka on muuttoliikkeen ja rakennemuutoksen ohella muokannut voimakkaasti suomalaista aluerakennetta 1960-luvulta lähtien (Tervo, 1991). Aluepolitiikka on perinteisesti pyrkinyt tasaamaan kansallisten resurssien käyttöä, houkuttelemaan taloudellista toimintaa syrjäseuduille sekä säilyttämään elinolot ja työllisyysmahdollisuudet kaikilla alueilla (Kiljunen, 1977). Monet näistä pyrkimyksistä mainittiin ensimmäisessä aluepoliittisessa lainsäädännössä vuonna 1966. Sekä aluepolitiikan keinot että tavoitteet ovat muuttuneet ajan kuluessa. Syynä tähän ovat olleet muuttuneet alueongelmat sekä, viimeisimpänä, EU-jäsenyys. Taulukossa 2 esitellään aluepolitiikan kuusi vaihetta. 1960-luvulta lähtien tukialueiden määrä on lisääntynyt, suorat tuet ovat vähentyneet ja laadulliset politiikkatavoitteet korostuneet. Alueiden omaa aktiivisuutta on pyritty lisäämään, jotta niiden voimavarat voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Aluekehittäminen on alkanut kiinnostaa alueellisia päättäjiä ja muita toimijoita entistä enemmän. Maatalousalueiden ongel- 14
Sari Pekkala Taulukko 2. Aluepolitiikan 6 vaihetta. Aluepolitiikan vaihe Kohdealueet Tavoitteet Keinot I: 1966 69 2 ryhmää kehitysalueita. Teollisuusyrityksiä Taloudelliset tuet ja köyhille alueille. -helpotukset yrityksille. II: 1970 75 Kuten I. Alueellisten kasvukes- Kehitysaluerahasto (KERA) kusten verkko. Yritys- perustettiin 1971. toimintaa kehitysalueille. III: 1976 81 Koko maa, etenkin Tuetaan yritysten ja Aluekysymykset huomioidaan maatalousalueet. julkisten palveluiden kaikessa poliittisessa sijoittumista. päätöksenteossa. IV: 1982 88 4 ryhmää kohdealueita Tehokkuus. Köyhien Kehittämisohjelmat. toimialarakenteen alueiden osaamistason mukaan. nostaminen. Päätöksenteon hajauttaminen. V: 1989 93 Kuten IV. Tehokkuus, alueellinen Projektien rahoittaminen. kilpailukyky, oma- Alueiden oman aktiivitoimisuus, yhteistyö. suuden lisääminen. VI: 1994 EU:n 3 tavoite-ohjelma- Tiedon ja osaamisen Päätöksenteon hajauttaminen. aluetta lisääminen, innovaatiot, Aluekehittäminen ja alueiden uuden teknologian kehittä- oma rooli. minen, koulutus. Lähteinä käytetty: Regional Policy Report (1983), Tervo (1985a), Okko (1989), Sisäministeriö (1991), Tervo (1991), Hult (1993), Niittykangas (1993), Niittykangas ja Tervo (1995), Tervo (1996a) ja Viiri (1997). mat on pyritty huomioimaan uuden maatalouspolitiikan avulla, joka otettiin käyttöön vuonna 1991 (Niittykangas, 1993). Suomen aluerakennetta on pyritty tasapainottamaan sekä aluepolitiikan että hyvinvointivaltion instituutioiden avulla. Tätä aluepolitiikan ja hyvinvointivaltion yhdistelmää kutsutaankin»suureksi aluepolitiikaksi» (Tervo, 1991). 2.6 Hyvinvointivaltio Julkisen sektorin työllisyys kasvoi keskimäärin 20 000 henkilöllä vuodessa 1970- ja 1980-luvulla. Vuonna 1990 julkisella sektorilla oli töissä 770 000 henkilöä. Julkisen sektorin osuus vaihtelee voimakkaasti alueittain. Vuonna 1990 jopa kolmannes tiettyjen alueiden työvoimasta kuului julkisen sektorin piiriin, kun taas toisilla alueilla siihen kuului ainoastaan viidennes (taulukko 3). Julkisen sektorin kasvu on ollut nopeinta niillä alueilla, joilla sen osuus on perinteisesti ollut merkittävin, eli köyhimmillä alueilla (Peltola, 1986). Kasvu pysähtyi 1990- luvun alussa, ja vuoteen 1995 julkisen sektorin työllisten määrä kutistui kaikilla alueilla (Kuntaliitto, 1999; Pohjola, 1999). Julkisen sektorin osuus kuitenkin kasvoi, sillä yksityisen sektorin työllisyys aleni sitäkin enemmän. Myös julkisen sektorin BKT-osuus on kasvanut 1960-luvulta lähtien. 1970-luvulla se oli suurin kasvuala etenkin köyhimmillä alueilla (Okko, 1989) ja kasvu jatkui 1980-luvulle kehitysalueilla. Julkisen sektorin alueelliset BKTosuudet vaihtelevat huomattavasti: vuonna 15
Artikkeleita KAK 1/2000 Taulukko 3. Julkisen sektorin työllisten osuus alueittain, 1976 1995. Lääni 1976 1978 1982 1990 Maakunta 1995 Uusimaa 16.4 18.1 18.6 19.6 Uusimaa 28.6 Turku ja Pori 14.0 16.3 17.8 21.0 V-Suomi 25.4 Häme 13.9 16.3 17.7 21.2 Satakunta 24.2 Kymi 17.6 19.3 20.5 23.8 K-Häme 27.9 Mikkeli 15.3 16.9 18.2 23.7 Pirkanmaa 25.0 P-Karjala 17.6 20.7 21.3 29.2 P-Häme 23.0 Kuopio 15.8 18.1 19.2 25.2 K-laakso 25.4 K-Suomi 16.8 18.6 19.8 25.8 E-Karjala 25.6 Vaasa 13.4 14.7 15.9 20.8 E-Savo 28.4 Oulu 20.6 22.6 24.0 27.6 P-Savo 31.8 Lappi 21.1 24.5 26.9 32.3 P-Karjala 32.9 Ahvenanmaa 14.4 15.5 17.9 20.0 K-Suomi 31.2 E-Pohjanmaa 23.8 Pohjanmaa 27.9 K-Pohjanmaa 25.7 P-Pohjanmaa 31.2 Kainuu 33.8 Lappi 35.6 Ahvenanmaa 27.1 KOKO MAA: 15.8 17.8 18.9 22.3 28.0 1994 julkisen sektorin osuus oli lähes 40 % Rovaniemellä ja Ylä-Lapissa, mutta ainoastaan 10 % Salossa ja Kaakkois-Pirkanmaalla (Alanen, 1996). Alueet, joilla julkisen sektorin merkitys oli suurin, kärsivät pahasti 1990-luvun lamasta. Vaikka tarkoitus oli luoda alueellisesti neutraali säästöohjelma (Pohjola, 1999), julkisen toiminnan kavennukset olivat suurimmat Itä- ja Pohjois-Suomen köyhillä alueilla. Vuonna 1996 julkinen sektori oli suurin sektori Kainuussa ja toiseksi suurin Pohjois-Karjalassa sekä Pohjois-Savossa (ETLA-PT-PTT, 1999). Nämä alueet kuuluvat maan köyhimpiin. Henkeä kohden laskettujen julkisten menojen osuus on suurin syrjäseuduilla, kun taas monet rikkaat alueet ovat nettomaksajia. Toisin sanoen, julkisen sektorin kasvu loi suotuisat olosuhteet alueelliselle koheesiolle, etenkin vuosina 1960 90. Julkinen sektori työllisti muuten vajaakäytössä ollutta syrjäseutujen työvoimaa ja auttoi jo 1950-luvulla alkaneesta rakennemuutoksesta selviytymistä. Hyvinvointivaltio on osaltaan pitänyt alueellista tasapainoa yllä Suomessa. Julkisen sektorin leikkaukset 1990- luvulla kuitenkin hankaloittivat köyhien alueiden tilannetta, eikä kasvua ole odotettavissa tulevaisuudessakaan (Sisäministeriö, 1991). 3. Lopuksi Tämä katsaus tarkasteli suomalaisen aluekehityksen vaiheita ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Katsaus antaa siten taustaa parhaillaan käytävälle keskustelulle alueellisesta muuttoliikkeestä ja alueellisten hyvinvointi- sekä työllisyyserojen kaventamismahdollisuuksista. 16
Sari Pekkala Alue-erot Suomessa kaventuivat 1960- ja 1970 luvulla, mutta eivät juuri sen jälkeen. Keskittävä kehitys on osa maailmanlaajuista trendiä, jossa taloudellista toimintaa keskittävät voimat ovat vahvistuneet (Krugman, 1991). Yhtenä syynä Suomessa tapahtuneeseen muutokseen on muuttoliike, joka 1970-luvun loppuun saakka työnsi työtöntä työvoimaa maalta kaupunkeihin sekä Ruotsiin, mutta 1980-luvulla alkoi vetää maaseudun nuoria, koulutettuja työntekijöitä kasvukeskuksiin (Lahdenperä, 1987). Toisaalta rakennemuutoksen ajoittuminen selittää kehitystä. Alueellinen toimialarakenne samanlaistui voimakkaasti 1970-luvun lopulle saakka, kun maataloussektori kutistui ja teollisuuden sekä palvelutoiminnan osuus kasvoi. Tämä kehitys loppui 1980-luvun alussa. Aluepolitiikka kavensi eroja aina 1980-luvun alkuun saakka, mutta sen jälkeen koko maa otettiin toimenpiteiden kohteeksi ja rahoituksen määrä väheni (Lahdenperä, 1987). Julkisen sektorin leikkaukset johtivat osaltaan alueellisen konvergenssin pysähtymiseen, ainakin 1990-luvulla. Alueelliset tuloerot ovat alentuneet huomattavasti vuodesta 1960. Tämän seurauksena meillä on tasainen aluerakenne verrattuna muihin Euroopan maihin. Toisaalta erot ovat kaventuneet koko ajan hitaammin, ja absoluuttiset erot mitattuna väestömäärässä ja taloudellisen toiminnan keskittymisessä ovat jopa kasvaneet. Tällä hetkellä näyttää siltä, että alue-erot ovat jäämässä pysyviksi. Muuttoliikkeen kiihtyminen ja Euroopan Unionin jäsenyys saattavat pahentaa näitä eroavaisuuksia tulevaisuudessa (Tervo, 1996b ja 1997). Kirjallisuus Alanen A. (1996) Julkisen toiminnan merkitys korostuu pohjoisessa ja idässä. Tietoaika, 6, 10 14. ETLA-PT-PTT (1999) Maakuntien taloudellinen kehitys 1998 2002. ESR-julkaisu 51. Hult J. (1993) Regional policy for the periphery of Finland in the context of an integrated Europe. Joensuun yliopisto, Yhteiskuntamaantiede, 27/93. Huovari J. (1999) Alueelliset työttömyys- ja työllisyyserot. PTT:n työpapereita. Kangasharju A. (1998a) Regional Economic Differences in Finland: Variations in Income Growth and Firm Formation. PTT, 17/98. Kangasharju A., Kataja J-P. ja Vihriälä V. (1999) Suomen aluerakenteen viimeaikainen kehitys. PTT, 17/99. Kiljunen K. (1977) Regional Problems and Policy: A Case Study of Finland. Institute of Development Studies, Sussex University. Krugman P. (1991) Geography and Trade. MIT Press, Cambridge, MA. Kuntaliitto (1999) Menestys kasaantuu alueet erilaistuvat. Suomen Kuntaliitto, Helsinki. Laakso S. (1998) Alueiden välinen muuttoliike Suomessa 1990-luvulla. Helsingin kaupungin tietokeskus. Lahdenperä T. (1987) Alueelliset tulo- ja hyvinvointierot Suomessa. PTT, 64/87. Loikkanen H., Rantala A. ja Sullström R. (1998) Regional Income Differences in Finland, 1966 96. VATT, 181/98. Mikkonen K. (1996) Suomen teollisuuden toimipaikkarakenteen muutos 1990 1993. Vaasan yliopisto, Tutkimuksia, 204/96. Niittykangas H. (1993) Aluepolitiikka menestyksen synnyttämin suurin toivein uutta etsimässä. Jyväskylän yliopisto, Taloustieteellinen osasto, 134/93. Niittykangas H. ja Tervo H. (1995) Integraatio, aluekehitys ja aluepolitiikka. Hallinnon tutkimus, 14, 4, 323 334. Okko P. (1989) Suomen aluekehityksen ja aluepolitiikan nykyvaihe. Kansantaloudellinen 17
Artikkeleita KAK 1/2000 aikakauskirja, 85 (1), 411 423. Okko P., Miettilä A. ja Hyvärinen J. (1998) Globalisaatio ja aluerakenteen muutos. SITRA, 177/98. Pehkonen J. and Tervo H. (1998) Persistence and Turnover in Regional Unemployment Disparities. Regional Studies, 32 (5), 445 458. Peltola O. (1986) Kaupungistumisprosessi Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla taajamoitumisen valossa. Vaasan korkeakoulun julkaisuja, 114/86. Peltola O. (1992) Suomen yhdyskuntajärjestelmän muutos 1980-luvulla. Vaasan yliopisto, Keskustelualoitteita, 153/92. Peltola O. (1993) Suomen yhdyskuntarakenteen rakenne lääneittäin 1990. Vaasan yliopisto, Keskustelualoitteita, 158/93. Pekkala S. (1999) Regional Convergence in the Finnish Provinces and Subregions, 1960 94. Finnish Economic Papers, 12 (1), 1 14. Pekkala S. ja Ritsilä J. (1999) A Macroeconomic Analysis of Regional Migration in Finland, 1975 95, tulossa Review of Regional Studies. Pohjola I. (1999) Julkisen talouden kriisi ja 1990-luvun aluekehitys. Rakennemuutos 2000 -seminaaripaperi, Suomen Kuntaliittto, Helsinki. Regional Policy Report / Regional Policies in Sweden and Finland (1983) Organisation for Economic Co-operation and Development, 1983, Paris. Sisäministeriö (1991) Aluepoliittisen selvitysmiehen väliraportti. Kunta- ja Aluekehitysosasto, Sisäasiainministeriö. Sullström R., Laakso S. ja Loikkanen H. (1998) Finnish population centres growing. Unitas, 4, 9 15. Tervo H. (1983a) Tuotantotoimintaan suunnatun aluepolitiikan työllistävä vaikutus kehitysalueilla 1966 80. Jyväskylän yliopisto, KSTT, 57/83. Tervo H. (1983b) Aluepolitiikan työllisyysvaikutuksista Suomessa. PTT Katsaus 2/83. Tervo H. (1985a) Aluepolitiikan vaikutukset teollisuuden kasvuun ja kehitykseen. Jyväskylän yliopisto, KSTT, 65/1985. Tervo H. (1985b) Teollisuuden aluekehityksen uudet piirteet. Kansantaloudellinen aikakauskirja, 3, 314 325. Tervo H. (1991) Studies on the Economic Case for and Effects of Regional Policy. Jyväskylä Studies in Computer Science, Economics and Statistics 17, Department of Economics and Management, University of Jyväskylä. Tervo H. (1996a) Suomi alueiden Euroopassa Ensikokemuksia ja näköaloja. Kirjassa Nenonen T. ja Pehkonen J. (toim.) Antti Tanskanen 50 vuotta kirjoituksia kansantaloudesta. Jyväskylän yliopisto,taloustieteenlaitos, 102/96, 137 150. Tervo H. (1996b) European Integration and Development of the Finnish Regions. Kirjassa Alden J. and Boland P. (toim.) Regional Development Strategies: A European Perspective, Jessica Kingsley. London. Tervo H. (1997) Kärjistääkö EMU aluekehitystä Suomessa? PTT Katsaus, 2/97. Tervo H. ja Pehkonen J. (1995) Alueelliset työttömyyserot Pysyvä ilmiö? Työpoliittinen aikakauskirja, 3/95. Viiri A. (1997) Alueiden suunnittelusta alueelliseen kehittämiseen Suomalaisen aluepolitiikan muodostuminen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Alue ja Ympäristö, 26 (2), 51 65. 18