Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys kahden vuoden aikana: yhteydet työstä palautumiseen vapaa-ajalla

TIETEELLISET ARTIKKELIT PSYKOLOGIA 52 (04), 2017 ULLA KINNUNEN, TARU FELDT, LEVI KORPELA, SAIJA MAUNO & MARJAANA SIANOJA Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys kahden vuoden aikana: yhteydet työstä palautumiseen vapaa-ajalla Työntekijöiden jaksaminen on työelämässä koetuksella. Tarkoituksemme on tutkia, kuinka uupumusasteisen väsymyksen taso muuttuu kahden vuoden aikana ja miten tämä muutos tai pysyvyys kytkeytyvät työstä palautumiseen. Palautumista tutkimme sitä ylläpitävien palautumisen kokemusten (työstä irrottautuminen, rentoutuminen, taidonhallinta ja kontrolli vapaa-ajalla) ja estävien (työasioiden tunnepitoinen ja ongelmasuuntautunut vatvominen vapaa-ajalla) tekijöiden avulla. Tutkimukseen osallistui 664 eri alojen työntekijää. Heistä 58 prosenttia oli naisia, keski-ikä oli 47.5 vuotta, ja 38 prosentilla oli vähintään ylempi korkeakoulututkinto. Tulokset osoittivat, että suurimmalla osalla (61 %) tutkittavista uupumusasteisen väsymyksen oireet pysyivät vakaina tutkitun kahden vuoden ajan (37 %:lla ei oireita, 17 %:lla lieviä ja 7 %:lla vakavia oireita). Oireet vähenivät 19 prosentilla ja lisääntyivät 20 prosentilla tutkittavista. Uupumusoireiden taso ja muutos kytkeytyivät selvimmin tunnepitoiseen työasioiden vatvomiseen, psykologiseen työstä irrottautumiseen ja rentoutumiseen vapaa-ajalla. Ryhmissä, joissa uupumuksen taso pysyi samana, vatvominen, irrottautuminen ja rentoutuminen vapaa-ajalla säilyivät myös samalla tasolla tutkitun kahden vuoden ajan. Niillä, joilla uupumusoireet vähenivät, väheni myös tunnepitoinen vatvominen, kun taas työstä irrottautuminen ja rentoutuminen lisääntyivät. Vastaavasti niillä, joilla uupumusoireet lisääntyivät, vatvominen lisääntyi ja työstä irrottautuminen ja rentoutuminen heikkenivät. Myös viikoittaisissa työtunneissa ja työn aikapaineissa raportoidut muutokset tukivat havaittua uupumuksen muutosta ja pysyvyyttä. Avainsanat: uupumus, palautuminen, irrottautuminen työstä, työasioiden vatvominen JOHDANTO Nykypäivän työelämässä työstä palautuminen on monella tapaa uhattuna. Yksi syy tähän kehitykseen on se, että työn ja vapaa-ajan välinen raja on hämärtynyt. Monissa työtehtävissä työtä voidaan tehdä ajasta ja paikasta riippumatta, mikä vähentää levolle ja palautumiselle jäävää aikaa. Työstä palautuminen voidaan määritellä työssä kuluneiden voimavarojen täydentymiseksi (Zijlstra & Sonnentag, 2006). Tärkeä täydentyvä voimavara on energia. Energiaa kuluu työn vaatimuksiin vastaamisessa, minkä vuoksi energiataso olisi palautettava työpäivän jälkeen sitä edeltävälle tasolle, jotta työntekijä kykenisi jälleen seuraavana työpäivänä kohtaamaan työn vaatimukset ja vastaamaan niihin. Koska työn vaatimukset ovat tänä päivänä korkeat, palautumisella on yhä suurempi merkitys. Ponnistelujen ja palautumisen malli kuvaa tasapainoa ponnistelujen ja levon välillä (Meijman & Mulder, 1998). Mallin mukaan palautuminen 293

ULLA KINNUNEN, TARU FELDT, LEVI KORPELA, SAIJA MAUNO & MARJAANA SIANOJA voi käynnistyä silloin, kun työn vaatimukset eivät ole läsnä. Tämä tilanne on usein työajan jälkeen, jolloin työn vaatimusten aiheuttamat fysiologiset ja psykologiset kuormitusreaktiot vähenevät. Jos työntekijä ehtii palautua aikaisemmasta kuormituksesta ennen kuin joutuu jälleen ponnistelemaan työn vaatimusten vuoksi, ponnistelujen ja palautumisen välillä vallitsee tasapaino. Mikäli näin ei käy, työntekijä kohtaa työnsä vaatimukset väsyneenä ja joutuu ponnistelemaan entistä enemmän suoriutuakseen työstään. Jos tällainen epätasapainotilanne jatkuu pitkään, se voi ai heuttaa työntekijälle voimakasta väsymystä, univaikeuksia ja erilaista oirehtimista (Geurts & Sonnentag, 2006). Tässä tutkimuksessa tarkastelemme sitä, missä määrin uupumusasteisissa väsymysoireissa tapahtuu muutoksia kahden vuoden aikana ja kuinka tämä muutos tai pysyvyys liittyy työstä palautumiseen vapaa-ajalla. Uupumusasteinen väsymys nähdään riittämättömän palautumisen seurauksena (Sonnentag & Geurts, 2009), ja lisäksi palautumista tutkitaan sitä edistävien ja estävien tekijöiden avulla. Tutkimuksessa identifioidaan oireiden pysyvyys- ja muutosryhmiä ja tutkitaan ryhmien eroja palautumista edistävissä ja ehkäisevissä tekijöissä kahden vuoden aikana. Tutkimuksessa ei siis pyritä muuttujalähtöisen lähestymistavan mukaisesti ennustamaan aiemmin mitatuilla tekijöillä myöhemmin koettua uupumusta. Tutkimustietoa voidaan soveltaa uupumusasteisen väsymyksen hoitoon, sillä se tunnistaa ryhmät, joilla on kohonnut riski uupua työssä, ja tekijöitä, jotka ovat tyypillisiä tällaisille ryhmille. Uupumusasteisessa väsymyksessä on kyse voimakkaasta fyysisestä ja psyykkisestä uupumustilasta, joka ei poistu levolla tai edes loma-aikana ja joka on läsnä koko ajan riippumatta työn kuormituksesta (Kalimo, Hakanen & Toppinen-Tanner, 2006). Uupumusasteista väsymystä pidetään työuupumuksen keskeisenä oireena, joka kuvaa yksilön emotionaalisten ja fyysisten voimavarojen tyhjentymistä (Maslach, Schaufeli & Leiter, 2001). Työuupumuksen kehitystä kuvaavissa malleissa se nähdään usein ensimmäisenä oireena, josta työuupumuksen kehitys saa alkunsa (Kalimo ym., 2006; Leiter & Maslach, 1988). Työkuormituksesta palautumisen näkökulmasta kyse on energiavarastojen tyhjentymisestä, joka on seu rausta siitä, että työn vaatimuksista palautuminen on ollut riittämätöntä jo pitemmän aikaa (Meijman & Mulder, 1998). Sonnentag ja Fritz (2007) ovat nimenneet neljä palautumisen kokemusta kuvaamaan mekanismeja, joiden avulla palautumista tapahtuu. Näistä vapaa-ajalla tapahtuva psykologinen irrottautuminen työstä ja rentoutuminen perustuvat ponnistelujen ja palautumisen malliin (Meijman & Mulder, 1998), jonka mukaan palautumista voi tapahtua silloin, kun niitä psykofysiologisia systeemejä, jotka aktivoituvat työssä, ei enää kuormiteta vapaa-ajalla. Psykologinen irrottautuminen merkitsee fyysistä ja henkistä irrottautumista työstä, kun taas rentoutuminen viittaa vähäiseen fyysiseen ja henkiseen ponnisteluun vapaa-ajalla. Sen sijaan taidonhallintakokemukset ja kontrolli kytkeytyvät voimavarojen säilyttämisteoriaan (Hobfoll, 1998), jonka mukaan yksilö pyrkii saavuttamaan ja säilyttämään arvostamiaan asioita, joita teoriassa kutsutaan voimavaroiksi. Taidonhallintakokemukset tarkoittavat uusiin haasteisiin vastaamista vapaa-ajalla, kuten uuden harrastuksen aloittamista. Kontrolli viittaa siihen, että yksilöt kokevat voivansa vaikuttaa vapaa-ajan käyttöönsä. Palautumista tapahtuu silloin, kun vapaa-ajan taidonhallintakokemukset ja kontrolli auttavat rakentamaan uusia ja palauttamaan työssä kuluneita voimavaroja. Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että kaikilla neljällä mekanismilla on yhteys onnistuneeseen palautumiseen. Eniten on tutkittu psykologista työstä irrottautumista, jonka Sonnentag ja Fritz (2015) ovat nimenneet palautumisen kokemuksista tehokkaimmaksi. Etenkin poikkileikkaustutkimukset osoittavat, että psykologinen irrottautuminen työstä vapaa-ajalla kytkeytyy vähäisempään uupumusasteiseen väsymykseen (ks. katsaus Sonnentag & Fritz, 2015). Tämä yhteys on todennettu myös ainakin yhdessä pitkittäistutkimuksessa, jossa psykologinen irrottautuminen ennusti uupumusasteisen väsymyksen vähentymistä vuoden aikavälillä (Sonnentag, Binnewies & Mojza, 2010). Yhteydet on havaittu myös päiväkirjatutkimuksissa, joissa esimerkiksi viikonlopun aikana tapahtunut irrottautuminen työstä ennusti väsymyksen vähenemistä viikonlopun aikana (Hahn, Binnewies & Haun, 2012). Toisaalta 294 PSYKOLOGIA

UUPUMUSASTEISEN VÄSYMYKSEN PYSYVYYS HDEN VUODEN AINA: YHTEYDET TYÖSTÄ PALAUTUMISEEN VAPAA-AJALLA on myös osoitettu, että uupumusasteinen väsymys heikensi työstä irrottautumista neljän viikon aikavälillä (Sonnentag, Arbeus, Mahn & Fritz, 2014). Selityksenä voi olla energiavoimavarojen vähentyminen, minkä vuoksi työstä irrottautuminen vaikeutuu, koska se vaatii jossain määrin itsesäätelyä. Muita mekanismeja on tutkittu vähemmän, mutta kolmessa poikkileikkaustutkimuksessa, joissa tutkittiin kaikkia neljää kokemusta, havaittiin, että jokainen niistä oli yhteydessä vähäisempään uupumusasteiseen väsymykseen (Bennett, Gabriel, Calderwood, Dahling & Trougakos, 2016; Kinnunen, Feldt, Siltaloppi & Sonnentag, 2011; Sonnentag & Fritz, 2007). Lisäksi Bennettin työryhmän (2016) tutkimuksessa irrottautumisen, taidonhallinnan ja kontrollin yhteydet säilyivät uupumusasteiseen väsymykseen, joka oli mitattu kaksi viikkoa myöhemmin. Myös päiväkirjatutkimuksista ilmenee, että rentoutumisen ja taidonhallinnan kokemukset illalla ulottavat positiivisia vaikutuksia seuraavan aamun mielialaan (Sonnentag & Bayer, 2005; Sonnentag, Binnewies & Mojza, 2008). Kaikkiaan näyttää siis siltä, että palautumisen mekanismit ovat yhteydessä vähäisempään uupumusasteiseen väsymykseen. Työasioiden vatvomisella (engl. rumination) tarkoitetaan työhön liittyvän asian tai asioiden kertautuvaa ajattelua ilman, että työn vaatimukset ovat fyysisesti läsnä (Martin & Tesser, 1996). Kun tällainen työn vaatimus tai stressitekijä säilyy vatvomisen takia mielessä aktiivisena, se ylläpitää ylivireystilaa, joka pitkittyessään voi johtaa terveysongelmiin, kuten uniongelmiin, uupumukseen ja masennusoireisiin (Brosschot, Gerin & Thayer, 2006; Schwartz ym., 2003; Verkuil, Brosschot, Gebhart & Thayer, 2010). Vatvominen sisältää sekä kognitiivista että emotionaalista prosessointia, sillä työn vaatimuksen tai stressitekijän aktiivinen ajattelu herättää myös tunteita (Watkins, 2008). Työasioiden vatvomisessa onkin eroteltu erilaisia muotoja, joista tunnetuin lienee jako tunnepitoiseen ja ongelmasuuntautuneeseen vatvomiseen (Cropley & Zijlstra, 2011; Querstret & Cropley, 2012). Tunnepitoinen vatvominen (engl. affective rumination) viittaa häiritseviin ja toistuviin työhön liittyviin ajatuksiin, jotka ovat tunnesisällöltään kielteisiä. Tällöin työasioiden ajatteluun vapaa-ajalla liittyy esimerkiksi harmistuksen tai ärtymyksen tunteita. Ongelmasuuntautunut vatvominen (engl. problem-solving pondering, cognitive rumination) sen sijaan tarkoittaa vapaa-ajalla tapahtuvaa työasioiden pohdiskelua ja miettimistä, joka pyrkii ongelman ratkaisuun tai ainakin suunnitelmaan, kuinka ongelma ratkaistaan. Tällainen vatvominen tulee lähelle stressin käsittelyn (engl. coping) kognitiivista strategiaa, jossa olennaista on suunnittelu, harjoittelu ja ratkaiseminen (Watkins, 2008). Työasioiden vatvomisen yhteyttä uupumusasteiseen väsymykseen ei ole juuri tutkittu, mutta työhön liittyvien eettisten dilemmojen vatvominen työajan jälkeen oli yhteydessä uupumusasteiseen väsymykseen suomalaisilla koulupsykologeilla (Huhtala, Kinnunen & Feldt, 2017). Lisäksi yhdestä aikaisemmasta tutkimuksesta käy ilmi, että tunnepitoinen työasioiden vatvominen oli yhteydessä krooniseen ja akuuttiin työhön liittyvään väsymykseen, kun taas ongelmasuuntautunut vatvominen oli yhteydessä vähäisempään väsymykseen (Querstret & Cropley, 2012). Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siis siltä, että ongelmasuuntautunut vatvominen ei vaarantaisi hyvinvointia, mitä on selitetty sillä, että mikäli ongelma ratkeaa tai ongelmaan löydetään ratkaisusuunnitelma, ongelmasuuntautuneen vatvomisen seuraukset eivät välttämättä ole negatiivisia (Querstret & Cropley, 2012; Syrek, Weigelt, Peifer & Antoni, 2016). Syrekin tutkimusryhmä (2016) osoitti päiväkirjatutkimuksessaan, että tunnepitoinen vatvominen, mutta ei ongelmasuuntautunut vatvominen, välitti työviikon lopussa kesken jääneiden työtehtävien vaikutuksia heikentyneeseen unenlaatuun viikonlopun aikana. Huono unenlaatu voi puolestaan ennakoida uupumusasteista väsymystä (Ekstedt ym., 2006). TUTKIMUSKYSYMYKSET JA -HYPOTEESIT Teoreettisesti tutkimuksemme perustuu ponnistelujen ja palautumisen malliin (Meijman & Mulder, 1998) ja voimavarojen säilyttämisteoriaan (Hobfoll, 1998). Ponnistelujen ja palautumisen mallin mukaan palautuminen ehtyneiden energiavoimavarojen täydentyminen käynnis- PSYKOLOGIA 52 (04), 2017 295

ULLA KINNUNEN, TARU FELDT, LEVI KORPELA, SAIJA MAUNO & MARJAANA SIANOJA tyy, kun työn vaatimukset eivät ole läsnä. Tämän vuoksi työasioista irrottautuminen ja rentoutuminen vapaa-ajalla edistävät palautumista, kun taas työasioiden vatvominen vapaa-ajalla pitää työn vaatimukset mielessä ja voi siksi olla uhka onnistuneelle palautumiselle. Taidonhallintakokemukset ja kontrolli vapaa-ajalla voivat puolestaan auttaa työssä ehtyneiden voimavarojen palauttamisessa tai uusien hankinnassa, minkä vuoksi ne edistävät palautumista. Työssä ehtyneitä energiavoimavaroja kuvataan uupumusasteisen väsymyksen avulla. Tässä kahden vuoden seurantatutkimuksessa etsimme vastausta neljään kysymykseen: 1. Miten uupumusasteisen väsymyksen taso muuttuu seurannan aikana? 2. Miten työntekijän taustatekijät lähtötilanteessa (sukupuoli, ikä, koulutus, työaikamuoto ja työtunnit/vko) ovat yhteydessä uupumusasteisen väsymyksen pysyvyyteen ja muutokseen? 3. Miten viikoittaiset työtunnit ja työn aikapaineet ovat yhteydessä uupumusasteisen väsymyksen pysyvyyteen ja muutoksiin? 4. Miten uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys ja muutos kytkeytyvät palautumisen kokemuksiin ja työasioiden vatvomiseen vapaaajalla? Oletamme, että uupumusasteinen väsymys on suhteellisen pysyvää kahden vuoden aikana, sillä aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet sen pysyvyyskertoimet melko korkeiksi (keskimäärin.56.60) seuranta-ajan vaihdellessa puolesta vuodesta kahdeksaan vuoteen (Mäkikangas & Kinnunen, 2016). Kahden vuoden aikavälillä on raportoitu korkeampiakin (.70) pysyvyyskertoimia (Feldt ym., 2015). Tämä tarkoittaa tutkimuksessamme sitä, että odotamme löytävämme pysyviä ryhmiä, joilla ei ole uupumusoireita tai on joko lieviä tai vakavia oireita koko tutkitun kahden vuoden ajan. Koska kertoimet jättävät tilaa myös muutoksille, oletamme, että uupumusasteisessa väsymyksessä tapahtuu joko lisääntymistä tai vähentymistä, mutta tällaiset muutokset lienevät kuitenkin harvinaisempia. Nämä oletukset perustuvat siihen, että tutkimme samoissa organisaatioissa työskenteleviä henkilöitä, joiden työtehtävissä ei tapahdu suuria muutoksia tutkitun kahden vuoden aikana. Näissä oloissa pysyvyys on siis todennäköisesti vallitsevampaa kuin muutos. Koska taustatekijöiden merkitys on vaihdellut eri tutkimuksissa, oletamme ainoastaan, että naisia olisi enemmän uupumusasteista väsymystä (lievä tai vakava) kokevissa ryhmissä (Ahola ym., 2006; Kinnunen, Perko & Virtanen, 2013; ks. meta-analyysi Purvanova & Muros, 2010), joissa myös tehtäisiin työtunteja viikossa enemmän kuin ei-uupuneiden ryhmässä. Työtuntien (Kalimo & Toppinen, 1997) ja työn aikapaineiden (ks. meta-analyysit Alarcon, 2011; Lee & Ashforth, 1996) oletamme heijastuvan uupumusasteisen väsymyksen tasoeroihin ja muutoksiin tutkitun kahden vuoden aikana: työtuntien ja aikapaineiden kasvaessa uupumus lisääntyy ja päinvastoin eli vähenee niiden vähetessä. Aikapaineissa kyse on työn määrällisistä vaatimuksista, ja ne kuvastavat tilannetta, jossa työtä arvioidaan olevan liikaa siihen varattuun aikaan nähden (van Veldhoven, 2014). Palautumisen osalta oletamme, että ei-uupuneiden ryhmässä palautumisen kokemukset irrottautuminen, rentoutuminen, taidonhallinta ja kontrolli vapaa-ajalla ovat yleisempiä kuin lievää tai vakavaa uupumusta tuntevissa ryhmissä. Työasioiden vatvomisen ja etenkin tunnepitoisen vatvomisen oletamme puolestaan vähäisemmäksi ei-uupuneiden kuin lievästi ja vakavasti uupuneiden ryhmässä. Muutosryhmissä oletamme tapahtuvan muutoksia sekä palautumisen kokemuksissa että työasioiden vatvomisessa: jos uupumus lisääntyy, palautumisen kokemukset todennäköisesti vähentyvät ja vatvominen lisääntyy, kun taas uupumuksen vähentyessä käy päinvastoin. MENETELNÄT Tutkittavat Tutkimus perustuu aineistoon (N = 664), joka kerättiin verkkokyselyllä vuosina 2013 2015. Vastanneet työskentelivät 11:ssä eri aloja edus- 296 PSYKOLOGIA

UUPUMUSASTEISEN VÄSYMYKSEN PYSYVYYS HDEN VUODEN AINA: YHTEYDET TYÖSTÄ PALAUTUMISEEN VAPAA-AJALLA tavassa organisaatiossa. Suurimmat alat olivat media, opetus ja it-ala. Organisaatiot rekrytoitiin pääasiassa yhden työterveyspalveluja tuottavan organisaation asiakasorganisaatioista Tampereen seudulta. Keväällä 2013 kutsu osallistua tutkimukseen lähetettiin 3 593 työntekijälle, joista 1347 vastasi kyselyyn kahden muistutuksen jälkeen (vastausprosentti 37.5). Keväällä 2014 kysely lähetettiin 1 192 työntekijälle, jotka olivat vastanneet edelliseen kyselyyn ja olivat edelleen saman organisaation palkkalistoilla. Heistä 841 vastasi kyselyyn (vastausprosentti 70.6). Keväällä 2015 kyselyn sai samojen periaatteiden mukaisesti 799 työntekijää, ja siihen vastasi 664 työntekijää (vastausprosentti 83.1). Tässä tutkimuksessa hyödynnettiin tätä 664 hengen aineistoa siten, että kiinnostus kohdistui ensimmäiseen ja viimeiseen mittaukseen, joiden aikaväli oli kaksi vuotta. Tämä aikaväli valittiin kuvaamaan uupumusasteisen väsymyksen kehitystä, koska sitä pidettiin sopivimpana muutosten havaitsemiseksi, sillä uupumusasteinen väsymys kehittyy ja muuttuu usein hitaasti (Maslach ym., 2001; Schaufeli & Enzmann, 1998). Tutkimuksen alkaessa (vuonna 2013) tutkimukseen osallistuneista 58 prosenttia oli naisia, ja keski-ikä oli 47.5 vuotta (vaihteluväli 23 66 vuotta). Osallistujista 38 prosentilla oli akateeminen tutkinto (maisteri tai enemmän), 26 prosentilla ammattikorkeakoulututkinto ja lopuilla (36 %) sitä vähäisempi ammatillinen pätevyys tai vain yleissivistävä koulutus. Melkein kaikilla oli kokopäivätyö (97 %), pysyvä työsuhde (91 %) ja päivätyö (90 %). Keskimäärin työskenneltiin 39 tuntia viikossa (vaihteluväli 10 60). Tutkittavista 54.5 prosenttia työskenteli julkisella sektorilla ja loput (45.5 %) yksityisellä sektorilla. Pudokkaiden analyysi osoitti, että pitkittäisotoksen (vuosina 2013 2015 osallistuneet) tutkittavat eivät eronneet tutkimuksesta (joko vuonna 2014 tai 2015) pois jääneistä sukupuolen, koulutuksen tai viikkotyötuntien suhteen, mutta jatkuvasti osallistuneet olivat vanhempia (47.5 vs. 46.2 vuotta, p <.05) ja työskentelivät useammin päivätyössä (90 % vs. 85 %, p <.05) kuin pudokkaat. Lisäksi pudokkailla esiintyi enemmän tunnepitoista vatvomista ( = 2.58 vs. 2.43, p <.01) ja uupumusasteista väsymystä ( = 2.06 vs. 1.86, p <.05) lähtötilanteessa vuonna 2013. Mittarit Tutkimus on osa laajempaa tutkimusprojektia, minkä vuoksi mittarit oli pidettävä lyhyinä. Näin ollen useimmat käsitteet on arvioitu kolmen osion avulla. Mittarien lyhennys tapahtui tarkastelemalla aikaisempia tutkimuksia, joissa mittari oli kehitetty tai sitä oli käytetty. Otimme mukaan korkeimmat faktorilataukset saaneet väittämät. Kaikki käsitteet on mitattu sekä tutkimuksen alkaessa (T1) että kahden vuoden päästä (T2). Uupumusasteista väsymystä mitattiin Masslachin työuupumuksen arviointimenetelmällä (Kalimo ym., 2006; Maslach, Jackson & Leiter, 1996). Osioiden (kaikkiaan 5) väsymysoireita arvioitiin seitsenportaisella asteikolla (0 = ei koskaan, 6 = päivittäin). Osioista muodostetun keskiarvosummamuuttujan (vaihteluväli 0 6) Cronbachin alfa (α) -kerroin oli.93 kummallakin mittauksella. Uupumusasteinen väsymys luokiteltiin kummallakin mittauskerralla kolmeen luokkaan: 0 = ei uupumusta (pisteraja 0 1.49), 1 = lievä (pisteraja 1.50 3.49) ja 2 = vakava (3.50 6.00) uupumus. Kyseiset sopimuksenvaraiset rajat ovat käytössä Suomessa, ja ne perustuvat arviointimenetelmän suomalaiseen käsikirjaan (Kalimo ym., 2006). Palautumisen kokemuksia mitattiin Sonnentagin ja Fritzin (2007) kehittämällä mittarilla, joka on validoitu Suomessa (Kinnunen ym., 2011) ja jonka nelifaktorisen rakenteen on todettu pysyvän vakaana myös pitkittäistutkimuksessa (Kinnunen & Feldt, 2013). Kutakin kokemusta arvioitiin kolmella osiolla, joita piti arvioida sen mukaan, missä määrin ne kuvasivat henkilön vapaa-aikaa. Osioita olivat esimerkiksi: Unohdan työn (irrottautuminen), Teen rentouttavia asioita (rentoutuminen), Teen asioita, jotka koen haasteellisiksi (taidonhallintakokemukset) ja Päätän itse, kuinka käytän vapaa-aikani (kontrolli). Psykologisen irrottautumisen Cronbachin α:t olivat.85 (T1) ja.86 (T2), rentoutumisen.80 (T1 T2), taidonhallinnan.75 (T1) ja.85 (T2) ja kontrollin.84 (T1) ja.89 (T2). Työasioiden vatvomista mitattiin Work-Related Rumination Questionnaire -kyselyyn (Cropley, Michalianou, Pravettoni & Millward, 2012) perustuvilla osioilla, joita arvioitiin viisiportaisella asteikolla (1 = erittäin harvoin tai ei koskaan, 5 = PSYKOLOGIA 52 (04), 2017 297

ULLA KINNUNEN, TARU FELDT, LEVI KORPELA, SAIJA MAUNO & MARJAANA SIANOJA hyvin usein tai aina). Tunnepitoista vatvomista kysyttiin kolmella osiolla (esim. Hermostun, kun ajattelen työhöni liittyviä asioita vapaa-ajallani ), joiden Cronbachin α oli.87 (T1) ja.89 (T2). Myös ongelmasuuntautunutta vatvomista arvioitiin kolmella osiolla (esim. Löydän ratkaisuja työni ongelmiin vapaa-ajallani ). Summamuuttujan Cronbachin α oli.68 (T1) ja.70 (T2). Työn aikapaineita tutkittiin kolmella osiolla (esim. Kuinka usein työsi vaatii sinua työskentelemään hyvin nopeasti? ), joita arvioitiin viisiportaisella asteikolla (1 = erittäin harvoin tai ei koskaan, 5 = hyvin usein tai aina). Osiot perustuvat Spectorin ja Jexin (1998) mittariin. Summamuuttujan Cronbachin α oli.88 (T1) ja.87 (T2). Aineiston analyysi Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyyttä ja muutosta arvioitiin ristiintaulukoimalla uupumusasteisen väsymyksen eri luokat (ei-uupumusta, lievä, vakava) mittauskerroilla 1 ja 2 (tutkimuskysymys 1). Näin muodostuneiden ryhmien taustatekijävertailussa (tutkimuskysymys 2) hyödynnet tiin ristiintaulukointia ja yksisuuntaista varianssianalyysia. Vertailut työtunneissa ja työn aikapaineissa (tutkimuskysymys 3) uupumusryhmissä kahden vuoden aikana tehtiin toistomittausten varianssianalyysilla, kun taas vertailut palautumiskokemuksissa ja vatvomisessa (tutkimuskysymys 4) suoritet tiin toistomittausten kovarianssianalyysilla, jossa vakioitiin lähtötilanteen taustatekijät, joissa uupumusryhmät erosivat toisistaan. Ryhmien keskiarvojen parivertailut tehtiin Bonfer roni-korjauksin. Kaikki analyysit suoritettiin SPSS 22 -ohjelmalla. TULOKSET Uupumusasteisen väsymyksen pysyvyys ja muutos: uupumusryhmät Tutkittavista 37 prosentilla (n = 244) ei ilmennyt uupumusasteista väsymystä kummallakaan mittauskerralla ( = 0.67 T1 T2), 17 prosentilla (n = 111) oireet pysyivät lievinä ( = 2.4 T1 T2), ja seitsemällä prosentilla (n = 45) ne säilyivät vakavina ( = 4.5 T1, = 4.6 T2) tutkitun kahden vuoden ajan. Oireet vähenivät ( = 3.1 T1, = 1.5 T2) kaikkiaan 19 prosentilla (n = 128). Useimmiten vähennys tapahtui lievistä oireista oireettomaan tilaan (n = 75) tai vakavista oireista lieviin oireisiin (n = 39), mutta muutamilla (n = 14) tapahtui myös suurempi muutos vakavista oireista oireettomaan tilaan. Uupumusasteinen väsymys lisääntyi ( = 1.4 T1, = 3.2 T2) 20 prosentilla (n = 136) tutkittavista. Yleisin muutos oli oireettomasta tilasta lieviin oireisiin (n = 78), seuraavaksi yleisin lievistä oireista vakaviin (n = 44), ja harvinaisin lisäys oli oireettomasta tilasta vakaviin oireisiin (n = 14). Näin ollen pysyvyys (61 %:lla uupumuksen aste pysyi samassa tilassa) oli huomattavasti yleisempää kuin muutos (39 %:lla uupumustila muuttui). Kaikkiaan noin 15 prosenttia tutkittavista (14.8 % T1 ja 15.5 % T2) kuului ryhmään, jolla oli vakavia uupumusasteisen väsymyksen oireita jommallakummalla mittauskerralla. Uupumusryhmien erot taustatekijöissä ja työn aikapaineissa Koska tutkituista taustatekijöistä vain työtunneissa tapahtui olennaista muutosta, tutkittiin muiden kuin työtuntien merkitystä vain lähtötilanteessa. Vertailujen tulokset on esitetty Taulukossa 2. Taustatekijöistä sukupuoli ja työtunnit olivat merkitsevästi yhteydessä uupumusryhmiin. Lievää uupumusta kärsivissä oli naisia enemmän ja vastaavasti miehiä vähemmän kuin koko aineiston jakaumaan perustuen voisi odottaa. Eiuupuneiden ryhmässä oli puolestaan naisia odotettua vähemmän ja miehiä enemmän. Viikkotyötunneissa ryhmät erosivat toisistaan selkeästi lähtötilanteessa: ei-uupuneiden ryhmässä tehtiin vähiten työtunteja viikossa, ja ryhmään kuuluvat erosivat työtunneissa sekä vakavista oireista kärsivistä että niistä, joilla oireet vähenivät tulevien kahden vuoden aikana. Myös lievästä oirehtimisesta kärsivillä oli vähemmän työtunteja lähtötilanteessa kuin niillä, joiden oireet vähenivät. Vaikka ryhmät eivät eronneet koulutustasossa merkitsevästi (p <.10), näytti siltä, että lieviä oireita kokevien ryhmässä korkeakoulutetut, joilla oli vähintään ylempi korkeakoulututkinto, olivat yliedustettuina ja ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneet puolestaan aliedustettuina. Jälkim- 298 PSYKOLOGIA

UUPUMUSASTEISEN VÄSYMYKSEN PYSYVYYS HDEN VUODEN AINA: YHTEYDET TYÖSTÄ PALAUTUMISEEN VAPAA-AJALLA mäisillä näytti tapahtuvan uupumusoireiden lisääntymistä tutkitun kahden vuoden aikana. Tutkittaessa työtuntien kehitystä tarkemmin toistomittausten varianssianalyysilla tutkitun kahden vuoden aikana havaittiin, että ryhmän ja ajan yhdysvaikutus oli merkitsevä (F(4, 617) = 4.60, p <.01), mikä tarkoittaa sitä, että työtuntien määrä muuttui eri tavoin eri uupumusryhmissä tutkittuna ajanjaksona. Ei-uupuneiden ja lievästi oirehtivien ryhmässä työtunnit pysyivät samalla tasolla koko ajanjakson ajan. Vaikka vakavista oireista kärsivillä suuntaus työtunneissa oli vähenevä ( = 40.8 T1 vs. = 39.6 T2), ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Sen sijaan vähentyvien oireiden ryhmässä ( = 40.7 T1, = 38.2 T2, p <.001) työtunnit vähenivät merkitsevästi. Lisääntyvien oireiden ryhmässä työtunneissa näytti tapahtuvan lievää kasvua ( = 38.8 T1, = 39.5 T2, p <.10), mikä ei kuitenkaan ollut merkitsevää. Myös työn aikapaineiden muutos oli erilaista eri uupumusryhmissä (F(4, 659) = 9.61, p <.001), joiden tasoerot olivat selkeät (F(4, 659) = 23.69, p <.001): ei-uupuneet raportoivat muita ryhmiä vähemmän aikapaineita työssään. Uupumusryhmillä, joiden oireet pysyivät samalla tasolla kahden vuoden ajan, myös työn aikapaineet pysyivät samalla tasolla. Muutosryhmissä ilmeni selkeitä muutoksia työn aikapaineissa: ryhmässä, jossa uupumus väheni, vähenivät myös aikapaineet ( = TAULUKKO 1. Uupumusryhmien erot taustatekijöissä lähtötilanteessa (T1). Taustatekijä 1. 2. 3. Ei uupumustalievä uupumus Vakava uupumus (n = 244) (n = 111) (n = 45) 4. Vähentynyt uupumus (n = 128) 5. Lisääntynyt uupumus (n = 135) F / χ 2 Sukupuoli % naisia miehiä Keski-ikä keskiarvo keskihajonta Koulutus % < AMK AMK ylempi kk 50.0 ae 50.0 ye 68.5 ye 31.5 ae 57.8 42.2 47.9 47.4 48.3 10.3 9.2 8.7 34.8 36.9 28.9 27.5 16.2 ae 24.4 37.7 46.8 ye 46.7 60.9 39.1 48.1 10.3 39.1 26.6 34.4 60.7 39.3 46.5 9.7 34.6 33.8 ye 31.6 12.27* 62.98 ns. 13.56 ns. (p <.10) Työtunnit/viikko keskiarvo keskihajonta Työaikamuoto % päivätyö muu 37.7 6.4 90.2 9.8 38.2 6.3 89.8 10.2 40.8 5.8 90.7 9.3 40.7 6.6 89.0 11.0 38.8 4.9 90.1 9.9 6.00*** 1 < 3-4 2 < 4 0.18 ns. AMK= ammattikorkeakoulututkinto ye = yliedustettu (sovitettu jäännös > 2), ae = aliedustettu (sovitettu jäännös < -2) Parittaiset keskiarvovertailut Bonferroni-korjauksin (p <.05) * p <.05, *** p <.001 PSYKOLOGIA 52 (04), 2017 299

ULLA KINNUNEN, TARU FELDT, LEVI KORPELA, SAIJA MAUNO & MARJAANA SIANOJA 4.15 T1, = 3.81 T2, p <.001), ja vastaavasti ryhmässä, jossa uupumus lisääntyi, työn aikapaineet lisääntyivät ( = 3.89 T1, = 4.05 T2, p <.01). Uupumusryhmien erot palautumisen kokemuksissa ja työasioiden vatvomisessa Taulukosta 2, jossa on esitetty toistomittausten kovarianssianalyysien (sukupuoli ja viikoittaiset työtunnit kovariaatteina) tulokset, nähdään, että selkein ero uupumusryhmien välillä ilmeni tunnepitoisessa vatvomisessa. Sen kehitys eriytyi ryhmittäin, ja ryhmien välillä oli selkeät tasoerot. Ei-uupuneiden ryhmällä esiintyi tunnepitoista vatvomista vähemmän kuin kaikilla muilla ryhmillä, kun taas vakavista oireista kärsivillä esiintyi tunnepitoista vatvomista enemmän kuin kaikilla muilla ryhmillä. Ryhmissä, joissa uupumuksen taso pysyi samana, myös vatvominen säilyi samalla tasolla koko tutkitun ajanjakson, mutta niillä, joilla uupumusoireet vähenivät, myös tunnepitoinen vatvominen vähentyi (p <.001), ja vastaavasti niillä, joilla oireet lisääntyivät, tunnepitoinen vatvominen lisääntyi (p <.001). Työstä irrottautumisen kehitys oli muilta osin samanlainen, mutta siinä tapahtui yleisesti lievää paranemista tutkitun kahden vuoden aikana. Jälleen ryhmien tasoerot olivat selkeät siten, että ei-uupuneiden ryhmässä irrottautuminen työstä vapaa-ajalla onnistui parhaiten ja vakavasti oirehtivilla se sujui heikoiten. Muutosryhmissä työstä irrottautumisessa tapahtui merkitsevää parantumista (ryhmä 4, p <.001) tai heikentymistä (ryhmä 5, p <.001) uupumuksen muutoksen (vähentyminen vs. lisääntyminen) mukaisesti. Myös rentoutumisessa vapaa-ajalla ryhmien väliset tasoerot olivat selkeät ja edellä kuvatun mukaiset. Lisäksi muutosryhmissä rentoutumisessa tapahtuvat muutokset olivat merkitseviä: ne vähentyivät (p <.001) tai lisääntyivät (p <.01) seuraten uupumuksen muutosta (lisääntyminen vs. vähentyminen). Taidonhallinnassa, kontrollissa ja ongelmasuuntautuneessa vatvomisessa vapaa-ajalla ryhmien väliset tasoerot ja niiden muutos eivät olleet yhtä selviä. Taidonhallintakokemuksissa ääriryhmät (1 ja 3) erosivat toisistaan: ei-uupuneiden ryhmällä oli enemmän taidonhallintakokemuksia vapaa-ajalla kuin vakavista oireista kärsivillä. Yleisesti taidonhallintakokokemukset vähenivät lievästi tutkitun kahden vuoden ajan. Väheneminen oli merkitsevää niillä, joiden uupumus lisääntyi (p <.001). Myös niillä, jotka kärsivät lievästä uupumuksesta, taidonhallintakokemusten suunta oli vähenevä (p <.05). Kontrollin kokemus vapaaajalla oli korkeinta ei-uupuneiden ryhmässä, joka erosi merkitsevästi kaikista muista ryhmistä. Kontrollin kokemuksen suuntaus oli kaikkiaan nouseva, ja etenkin tämä näkyi ei-uupuneiden ryhmässä (p <.001), mutta myös vähentyneen uupumuksen ryhmässä (p <.01). Ongelmasuuntautuneessa vatvomisessa ei ilmennyt ryhmä- eikä aikaeroja, mutta se lisääntyi ei-uupuneiden (p <.001) ja lievän uupumuksen (p <.05) ryhmissä ja väheni vähentyneen uupumuksen ryhmässä (p <.05). POHDINTA Tämän tutkimuksen tavoitteena oli vastata kysymykseen, miten uupumusasteisen väsymyksen taso muuttuu kahden vuoden aikana ja miten tämä muutos tai pysyvyys kytkeytyy ennen kaikkea työstä palautumiseen vapaa-ajalla. Suurimmalla osalla (61 %) tutkittavista uupumusasteisen väsymyksen oireet pysyivät vakaina tutkitun kahden vuoden ajan, kun taas oireet vähenivät 19 prosentilla ja lisääntyivät 20 prosentilla. Näin ollen oletuksemme siitä, että oireet ovat suhteellisen muuttumattomia valtaosalla, sai tutkimuksessamme tukea (Maslach ym., 2001; Mäkikangas & Kinnunen, 2016; Schaufeli & Enzmann, 1998). Kuitenkin myös muutoksia tapahtui 39 prosentilla osallistujista. Useimmiten muutokset olivat lieviä, sillä muutos koski luokituksessa yhden portaan muutosta, joka tapahtui useimmin oireettomasta tilasta lievään oirehtimiseen ja päinvastoin. Vakavaa uupumusasteista väsymystä ilmeni kaikkiaan noin 15 prosentilla tutkittavista mittauskerroittain. Tämä on lähempänä vuoden 1997 väestötutkimuksen (Kalimo & Toppinen, 1997) kuin Terveys 2000 -tutkimuksen (Ahola ym., 2004) esiintyvyyslukuja (19.3 % vs. 5.5 %). Taustamuuttujat erottelivat sekä pysyviä että muutosryhmiä toisistaan. Kuitenkin vain sukupuoli ja työtunnit olivat merkityksellisiä. Lievästi oirehtivassa uupumusryhmässä oli naisia enem- 300 PSYKOLOGIA

UUPUMUSASTEISEN VÄSYMYKSEN PYSYVYYS HDEN VUODEN AINA: YHTEYDET TYÖSTÄ PALAUTUMISEEN VAPAA-AJALLA TAULUKKO 2. Palautumiskokemusten ja työasioiden vatvomisen erot uupumusryhmissä: toistomittausten kovarianssianalyysin tulokset. 1. Ei uupumusta (n = 244) 2. Lievä uupumus (n = 111) 3. Vakava uupumus (n = 45) 4. Vähentynyt uupumus (n = 128) 5. Lisääntynyt uupumus (n = 135) Ryhmä Aika Ryhmä aika T1 T2 T1 T2 T1 T2 T1 T2 T1 T2 F F F 3.20 Rentoutuminen 4.06 0.05 Taidonhallinta 3.52 0.05 3.25 4.13 0.04 3.44 2.85 0.09 3.72 3.39 2.92 0.09 3.61 3.21 0.08 2.37 0.14 3.24 0.11 3.25 0.12 2.50 0.14 3.42 0.10 3.00 0.13 2.76 0.08 3.70 3.34 3.07 0.08 3.92 3.38 0.08 3.04 0.08 3.84 3.42 2.69 0.08 3.67 3.22 10.94*** 1 > 2 5, 3 < 1 2, 4 5 21.40*** 1 > 2 5, 3 < 1 2, 4 5 2.88* 1 > 3 4.89* 10.24*** 2.21 ns. 7.84*** 4.26* 2.70* Kontrolli 4.18 0.05 Tunnepitoinen 1.99 vatvominen 0.05 Työstä irrottautuminen Ongelmasuuntautunut vatvominen 2.80 0.05 4.34 0.05 2.01 0.05 2.95 0.05 3.75 2.82 2.91 3.90 2.71 0.08 3.04 3.69 0.11 3.31 0.12 3.04 0.12 3.76 0.12 3.30 0.12 3.04 0.12 3.86 2.89 2.98 4.05 2.42 2.87 3.94 2.12 2.91 3.88 2.87 3.01 13.16*** 9.27** 2.55* 1 > 2 5 50.50*** ns. 37.50*** 1 < 2 5; 3 > 1 2, 4 5 0.08 ns. 1.37 ns. 4.27** = keskiarvo, = keskivirhe. Parittaiset keskiarvovertailut Bonferroni-korjauksin (p <.05). Analyyseissa kovariaatteina sukupuoli ja työtunnit. * p <.05, ** p <.01, *** p <.00 PSYKOLOGIA 52 (04), 2017 301

ULLA KINNUNEN, TARU FELDT, LEVI KORPELA, SAIJA MAUNO & MARJAANA SIANOJA män kuin miehiä, joita puolestaan oli enemmän kuin naisia ei-uupumusta kokevassa ryhmässä. Tulos on aikaisempien tutkimusten (ks. Purvanova & Muros, 2010) ja oletuksemme mukainen: naiset näyttävät oirehtivan uupumusasteisella väsymyksellä miehiä useammin. Kuitenkin on huomattava, että vakavassa oirehtimisessa ei ollut merkitseviä sukupuolieroja. Ei-uupuneiden ryhmä raportoi lähtötilanteessa vähiten viikoittaisia työtunteja, kun taas vakavista oireista kärsivät ja ne, joilla oireet vähenivät, raportoivat eniten työtunteja. Työtuntien keskimääräinen määrä pysyi vakaana ryhmissä, joissa uupumuksen taso pysyi samana kahden vuoden aikana. Näyttää siis siltä, että työtunnit erottelevat uupumusryhmiä oletuksen mukaisesti (Kalimo & Toppinen, 1997). Kuitenkin merkitsevää muutosta työtunneissa havaittiin vain vähentyneen uupumuksen ryhmässä: työtuntien vähetessä myös oireet hellittivät. Työn aikapaineissa sen sijaan tapahtui muutoksia molemmissa muutosryhmissä: aikapaineet vähenivät oireiden vähetessä ja lisääntyivät oireiden lisääntyessä. Myös ryhmien, joiden uupumusoireet pysyivät samalla tasolla, välillä oli selvät tasoerot oletetun suuntaisesti. Tulos tukee aikaisempia havaintoja työn aikapaineiden ja uupumusasteisen väsymyksen läheisestä yhteydestä (Alarcon, 2011; Lee & Ashforth, 1996). Palautumista edistävät kokemukset vapaaajalla olivat myös osittain oletuksemme suuntaisia uupumusryhmissä. Parhaiten uupumusryhmien erot heijastuivat vapaa-ajalla tapahtuvaan työstä irrottautumiseen ja rentoutumiseen, jotka heikkenivät uupumusasteisen väsymyksen kasvaessa pysyvästä oireettomasta tilasta vakaviin oireisiin ja muuttuivat tutkitun kahden vuoden aikana seuraten uupumuksen muutosta. Näin ollen onnistunut työstä irrottautuminen ja rentoutuminen vapaa-ajalla kytkeytyvät vähäiseen uupumusasteiseen väsymykseen myös pitemmällä aikavälillä. Tämä on todettu useissa poikkileikkaus- ja päiväkirjatutkimuksissa (Hahn ym., 2012; Sonnentag & Fritz, 2007; 2015), mutta tietääksemme vain yhdessä pitkittäistutkimuksessa (Sonnentag ym., 2010). Ponnistelujen ja palautumisen mallin (Meijman & Mulder, 1998) mukaisesti kumpikin kokemus kuvaa tilannetta, jossa työn vaatimukset eivät enää vaikuta ja ylläpidä psykofysiologista kuormitustilaa, mikä puolestaan mahdollistaa työstä palautumisen. Työstä irrottautuminen ja rentoutuminen korreloivat melko vahvasti toisiinsa (r =.46.64; Bennett ym., 2016; Kinnunen ym., 2011; Sonnentag & Fritz, 2007), joten ne osittain kuvaavat samaa kokemuksellista prosessia. Vapaa-ajan taidonhallintakokemuksissa ja kontrollin kokemuksessa ryhmien, joissa uupumusoireet pysyivät vakaina, erot olivat selkeät ja oletuksen mukaiset: kumpikin kokemus väheni uupumuksen lisääntyessä pysyvästä oireettomasta vakavaan tilaan. Taidonhallintakokemukset vähenivät kahden vuoden aikana etenkin niillä, joiden uupumus lisääntyi, ja samoin kävi pysyvästi lievästä uupumuksesta kärsivillä. Koska taidonhallintakokemukset (esim. näkemysten laajentaminen, uuden harrastuksen aloittaminen) vaativat energiaa (Sonnentag & Fritz, 2007), on ymmärrettävää, että energian vähentyessä myös edellä mainitut kokemukset vähentyvät. Taidonhallintakokemusten väheneminen näkyi myös vakavista oireista kärsivillä, mutta todennäköisesti ryhmän pienen koon vuoksi vähentyminen ei tässä ryhmässä yltänyt merkitseväksi. Kuitenkaan lisääntyneet taidonhallintakokemukset eivät liittyneet vähentyneeseen uupumukseen. Voi siis olla, että voimavarojen on palauduttava pitemmän aikaa, jotta energiaa alkaa kertyä riittävästi taidonhallintakokemuksiin. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että koska taidonhallintakokemukset vievät energiaa, uupumusasteinen väsymys ei siksi vähene. Kokemus kontrollista vapaa-aikaan oli yleisintä ei-uupuneiden ryhmässä, kun taas muut uupumusryhmät eivät eronneet toisistaan. Lisäksi tunne kontrollista vapaa-aikaan lisääntyi silloin, kun uupumus väheni, mutta vastaavaa kontrollin tunteen vähentymistä ei tapahtunut niillä, joilla uupumus kasvoi. Kyse voi olla siitä, että vapaaajan kontrollista (esim. mitä tehdään vapaa-ajalla ja milloin tehdään) pidetään kiinni, ja siitä luovutaan kenties vasta uupumuksen lisääntyessä huomattavasti. Kaikkiaan voimavarojen säilyttämisteoriaan (Hobfoll, 1998) perustuvat palautumiskokemukset eivät käyttäytyneet voimavarojen (energian) muutostilanteissa yhtä usein oletusten mukaisesti kuin ponnistelujen ja palautumisen malliin (Meijman & Mulder, 1998) perustuvat kokemukset. Työasioiden tunnepitoinen vatvominen erotteli ylivoimaisesti parhaiten uupumusryhmiä: 302 PSYKOLOGIA

UUPUMUSASTEISEN VÄSYMYKSEN PYSYVYYS HDEN VUODEN AINA: YHTEYDET TYÖSTÄ PALAUTUMISEEN VAPAA-AJALLA ne, joilla uupumusasteista väsymystä ei ilmennyt, eivät vatvoneet työasioita vapaa-ajalla, kun taas vakavasti oirehtivilla ilmeni kaikkein eniten työasioiden tunnepitoista vatvomista. Tunnepitoisessa vatvomisessa tapahtui myös muutosta uupumuksen kehityksen suuntaisesti: se väheni uupumuksen vähentyessä ja lisääntyi uupumuksen lisääntyessä. Tulos tukee aiempaa tutkimusta, jossa tunnepitoinen vatvominen yhdistyi sekä akuuttiin että krooniseen työhön liittyvään väsymykseen (Querstret & Cropley, 2012). Voidaankin todeta, että tunnepitoinen vatvominen pitää työasiat mielessä vapaa-ajalla ja ylläpitämällä vireystilaa estää työstä palautumista, mikä näkyi tutkimuksessamme uupumusasteisena väsymyksenä (Brosschot ym., 2006). Kuitenkin vatvomisen vähentyminen oli mahdollista, mikä puolestaan ilmeni uupumuksen vähentymisenä. Sen sijaan ongelmasuuntautunut työasioiden vatvominen ei erotellut uupumusryhmiä toisistaan, mutta se lisääntyi etenkin ei-uupuneiden ryhmässä, mutta myös lieviä uupumusoireita kokevassa ryhmässä tutkitun kahden vuoden aikana. Näissä mainituissa ryhmissä uupumusasteinen väsymys ei kuitenkaan lisääntynyt vastaavana aikana. Tämä tulos viittaa siihen, että ongelmasuuntautunut vatvominen ei ole haitallista hyvinvoinnille, kuten Querstret ja Cropley (2012) ovat todenneet. Tästä huolimatta ongelmasuuntautunut työasioiden vatvominen väheni niillä, joilla uupumusasteisen väsymyksen oireet vähenivät, joten tuloksemme ei ole täysin yksiselitteinen. Jatkotutkimukset ongelmasuuntautuneen vatvomisen merkityksestä hyvinvoinnin näkökulmasta olisivatkin tarpeen. Tutkimuksen arviointia ja jatkotutkimuskohteita On hyvä muistaa, että vaikka tutkimuksemme on seurantatutkimus, se ei paljasta syy-seuraussuhteita. Kyse on samanaikaisesta muutoksesta ja pysyvyydestä niin oletetuissa syytekijöissä (palautuminen) kuin niiden seurauksissa (uupumusasteinen väsymys). Vaikka oletuksillamme on teoreettista ja empiiristä perustaa, voi toki kyse olla myös niin sanotusta käänteiskausaliteetista: uupumusasteisen väsymyksen lisääntyminen tai väheneminen aikaansaa muutokset palautumisen kokemuksissa ja työasioiden vatvomisessa eikä toisin päin. Tästä on näyttöä uupumusasteisen väsymyksen lisääntymisen ja irrottautumisen heikkenemisen välisestä suhteesta lyhyellä aikavälillä (Sonnentag ym., 2014). Tämän kysymyksen tutkiminen vaatisi erilaista tutkimusotetta. Tavoitteenamme ei ollut syy-seuraussuhteiden tutkiminen, vaan paljastaa merkityksellisiä yhteyksiä tutkimiemme ilmiöiden välillä. Tutkimuksemme perustuu itsearviointitietoon, mikä voi olla yksi syy havaittuihin yhteyksiin esimerkiksi tietynlaisten vastaamistaipumusten kautta. Kuitenkin tutkimuksen pitkittäisote vähentää tällaisten yhteyksien syntymistä. Jatkossa olisi hyvä käyttää myös muita aineistonkeruumenetelmiä kuin itsearviointia. Tulevaisuudessa voisimmekin tutkia työstä palautumista esimerkiksi fysiologisten mittausten (esim. sykevälivaihtelu, stressihormonit) avulla ja osoittaa, kuinka työpäivän jälkeiset palautumisen kokemukset tai työasioiden vatvominen ovat yhteydessä palautumisen fysiologisiin indikaattoreihin. Aiemmin on osoitettu, että työasioiden tunnepitoinen vatvominen on yhteydessä sekä aamun että illan kortisolin eritykseen (Cropley, Rydstedt, Deveroux & Middleton, 2013), mutta tietääksemme palautumisen kokemuksia ei ole tutkittu tässä suhteessa. Erityisesti työstä irrottautumisen merkitystä olisi kiinnostavaa tutkia, sillä työstä irrottautumisen heikkenemisessä on myös osittain kysymys työasioiden vatvomisesta (Sonnentag & Fritz, 2015). Työstä irrottautuminen tarkoittaa myös positiivisista työasioista irrottautumista, mikä erottaa sen tunnesuuntautuneesta vatvomisesta, joka keskittyy negatiivisiin asioihin. Lisäksi työstä irrottautumisen ja vapaa-ajan rentoutumisen osalta voitaisiin entistä enemmän tutkia myös sitä, missä ihmiset irrottautuvat työstä ja miten he rentoutuvat. Esimerkiksi puistokävelyiden ja rentoutumisharjoitusten positiivisia vaikutuksia palautumiseen on tutkittu työpäivän aikana (Sianoja, Syrek, de Bloom, Korpela & Kinnunen, 2017) ja luontoliikunnan yhteyksiä vapaa-ajalla tapahtuvaan palautumiseen (Korpela & Kinnunen, 2011). Vaikka tutkimamme otos oli suhteellisen laaja ja monipuolinen, tutkittavat valikoituivat uupumusasteisen väsymyksen perusteella: kaikkein uupuneimmat jäivät tutkimuksesta sen kuluessa PSYKOLOGIA 52 (04), 2017 303

ULLA KINNUNEN, TARU FELDT, LEVI KORPELA, SAIJA MAUNO & MARJAANA SIANOJA pois. On myös mahdollista, että ylipäätään tutkimukseen osallistumisessa on tapahtunut valikoitumista koetun uupumuksen perusteella. Kyselyn vastausprosentti jäi 37,5 prosenttiin, minkä vuoksi olisi ollut hyvä tutkia, olivatko vastanneet alun perin valikoituneet esimerkiksi jonkin taustatekijän mukaan. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska meillä ei ollut käytettävissä tutkimukseen osallistuvien organisaatioiden työntekijöiden taustatietoja. Perustimme uupumusasteisen väsymyksen luokittelun Suomessa käytössä oleviin sopimuksenvaraisiin raja-arvoihin (Kalimo ym., 2006). Luokittelun hyvänä puolena on se, että se mahdollistaa vertailun muihin suomalaisiin tutkimuksiin. Toisaalta luokitusta voidaan pitää keinotekoisena, ja siksi parempi ratkaisu voisi olla etsiä uupumusryhmiä aineistopohjaisesti henkilösuuntautuneilla tutkimusmenetelmillä ilman etukäteen asetettuja raja-arvoja. Tällaisten menetelmien etuna on se, että ne tunnistavat aineistosta myös harvinaisempia kehityskulkuja (Mäkikangas & Kinnunen, 2016). Koska tutkimus oli laaja, jouduimme käyttämään lyhennettyjä mittareita, mikä voi olla uhka mittareiden validiteetille. Valitsimme käyttämämme osiot kuitenkin huolellisesti, ja kaikkien mittareiden reliabiliteetit olivat hyviä (.70, paitsi ongelmasuuntautunut vatvominen T1:llä). Lisäksi uupumusasteista väsymystä mitattiin alkuperäisellä mittarilla lyhentämättä sitä. Aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että jopa yhdellä osiolla voidaan mitata useimpia käsitteitä luotettavasti (Fisher, Matthews & Gibbons, 2016). Näin ollen emme usko mittareiden lyhentämisen vaarantaneen mittauksen luotettavuutta. Käytännön johtopäätökset Tutkimuksemme perusteella työntekijöiden jaksamisen parantamiseksi tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomiota vapaa-ajalla tapahtuvaan työstä irrottautumiseen, rentoutumiseen ja tunnepitoiseen työasioiden vatvomiseen. Kahta ensimmäistä tulisi lisätä ja viimeksi mainittua vähentää. Aiemman tutkimuksen perustella tiedämme, että työn vaatimukset, kuten työn aikapaineet, ovat avainasemassa, sillä ne heikentävät työstä irrottautumista (Sonnentag & Fritz, 2015) ja lisäävät työasioiden vatvomista (Querstret & Cropley, 2012; Syrek ym., 2016). Näin ollen aikapaineiden vähentäminen työssä olisi yksi ratkaisukeino edistää työntekijöiden jaksamista. Nykyisessä työelämässä tämä voi kuitenkin olla vaikeaa, mutta ainakin työntekijä voi yrittää priorisoida työtehtäviä kontrolloidakseen paremmin aikapaineita. Niin työstä irrottautumista kuin myös työasioiden vatvomisen vähentämistä vapaa-ajalla voi myös oppia. Molemmista on lupaavia tuloksia interventiotutkimuksista (Hahn, Binnewies, Sonnentag & Mojza, 2011; Querstret & Cropley, 2013; Querstret, Cropley, Kruger & Heron, 2015). Esimerkiksi tunnepitoista vatvomista on onnistuneesti vähennetty kognitiivisen käyttäytymisterapian avulla päivän kestäneellä työpajalla ja sen jälkeen työssä tapahtuneella harjoittelulla (Querstret ym., 2015). Työstä irrottautumista työntekijä voi edistää myös omaehtoisesti vetämällä rajoja työn ja vapaan välille, mikä on erityisesti tarpeen sellaisissa tieto- ja asiantuntijatöissä, joissa työtä voidaan tehdä ajasta ja paikasta riippumatta. Artikkeli on saatu toimitukseen 21.11.2016 ja hyväksytty julkaistavaksi 19.4.2017. Kiitokset Tutkimus on osa Työkuormituksesta palautuminen: työ- ja ympäristöpsykologisten näkökul mien yhdistäminen -tutkimusprojektia, jota rahoitti Suomen Akatemia 2012 2016 (n:o 257682). 304 PSYKOLOGIA

UUPUMUSASTEISEN VÄSYMYKSEN PYSYVYYS HDEN VUODEN AINA: YHTEYDET TYÖSTÄ PALAUTUMISEEN VAPAA-AJALLA Lähteet Ahola, K., Honkonen, T., Kalimo, R., Nykyri, E., Aromaa, A. & Lönnqvist, J. (2004). Työuupumus Suomessa. Terveys 2000 -tutkimuksen tuloksia. Suomen lääkärilehti, 59, 4109 4113. Ahola, K., Honkonen, T., Isometsä, E., Kalimo, R., Nykyri, E., Koskinen, S., Aromaa, A. & Lönnqvist, J. (2006). Burnout in the general population. Results from the Finnish Health 2000 Study. Social Psychiatry and Psychiatric Epidemiology, 41, 11 17. Alarcon, G. M. (2011). A meta-analysis of burnout with job demands, resources, and attitudes. Journal of Vocational Behavior, 79, 549 562. Bennett, A., Gabriel, A., Calderwood, C., Dahling, J. & Trougakos, J. (2016). Better together? Examining profiles of employee recovery experiences. Journal of Applied Psychology. Advance online publication. September 12. Brosschot, J. F., Gerin, W. & Thayer, J. F. (2006). The perseverative cognition hypothesis: A review of worry, prolonged stress-related physiological activation and health. Journal of Psychosomatic Research, 60, 113 124. Cropley, M., Michalianou, G., Pravettoni, G. & Millward, L. (2012). The relation of post work ruminative thinking with eating behaviour. Stress and Health, 28, 23 30. Cropley, M., Rydstedt, L.W., Devereux, J. J. & Middleton, B. (2015). The relationship between work-related rumination and evening and morning salivary cortisol secretion. Stress & Health, 31, 150 157. Cropley, M. & Zijlstra, F. R. H. (2011). Work and rumination. Teoksessa J. Langan-Fox & C. L. Cooper (toim.), Handbook of stress in the occupations (s. 487 502). Northampton, MA: Elgar. Ekstedt, M., Söderström, M., Åkerstedt, T., Nilsson, J., Søndergaard, H.-P. & Aleksander, P. (2006). Disturbed sleep and fatigue in occupational burnout. Scandinavian Journal of Work, Environment, and Health, 32, 121 131. Feldt, T., Rantanen, J., Hyvönen, K., Mäkikangas, A., Huhtala, M., Pihlajasaari, P. & Kinnunen, U. (2015). The 9-item Bergen Burnout Inventory: Factorial validity across organizations and measurements of longitudinal data. Industrial Health, 52, 102 112. Fisher, G. G., Matthews, R. A. & Gibbons, A. M. (2016). Developing and investigating the use of single-item measures in organizational research. Journal of Occupational Health Psychology, 21, 3 23. Geurts, S. A. E. & Sonnentag, S. (2006). Recovery as an explanatory mechanism in the relation between acute stress reactions and chronic health impairment. Scandinavian Journal of Work, Environment and Health, 32, 482 492. Hahn, V., Binnewies, C. & Haun, S. (2012). The role of partners for employees recovery during the weekend. Journal of Vocational Behavior, 80, 288 298. Hahn, V., Binnewies, C., Sonnentag, S. & Mojza, E. (2011). Learning how to recover from job stress: Effects of recovery training program on recovery, recovery-related selfefficacy, and well-being. Journal of Occupational Health Psychology, 16, 201 216. Hobfoll, S. E. (1998). Stress, culture, and community: The psychology and physiology of stress. New York: Plenum Press. Huhtala, M., Kinnunen, U. & Feldt, T. (2017). School psychologists ethical strain and rumination: Individual profiles and their associations with weekly well-being. Psychology in the Schools, 54(2), 127 141. Kalimo, R., Hakanen, J. & Toppinen-Tanner, S. (2006). Maslachin yleinen työuupumuksen arviointimenetelmä MBI-GS. Helsinki: Työterveyslaitos. Kalimo, R. & Toppinen, S. (1997). Työuupumus Suomen työikäisellä väestöllä. Helsinki: Työterveyslaitos. Kinnunen, U. & Feldt, T. (2013). Job characteristics, recovery experiences and occupational well-being: Testing crosslagged relationships across 1 year. Stress and Health, 29, 369 382. Kinnunen, U., Feldt, T., Siltaloppi, M. & Sonnentag, S. (2011). Job demands-resources model in the context of recovery: Testing recovery experiences as mediators. European Journal of Work and Organizational Psychology, 20, 805 832. Kinnunen, U., Perko, K. & Virtanen, M. (2013). Esimiehen johtamistyylin yhteys työntekijän kokemaan työuupumukseen ja sairaana työskentelyyn. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, 50, 59 70. Korpela, K. & Kinnunen, U. (2011). How is leisure time interacting with nature related to the need for recovery from work demands? Testing multiple mediators. Leisure Sciences, 33, 1 14. Lee, R. T. & Ashforth, B. E. (1996). A meta-analytic examination of the correlates of the three dimensions of job burnout. Journal of Applied Psychology, 81, 123 133. Leiter, M. P. & Maslach, C. (1988). The impact of interpersonal environment on burnout and organizational commitment. Journal of Organizational Behavior, 9, 297 308. Martin, L. L. & Tesser, A. (1996). Some ruminative thoughts. Teoksessa R. S. Wyer (toim.), Ruminative thoughts: Advances in social cognition: Vol. 9 (s. 1 47). Hillsdale, NJ: Erlbaum. PSYKOLOGIA 52 (04), 2017 305