tapio kujala pieni suuri maailma

tapio kujala pieni suuri maailma

Toukohärän elämä alkaa kukan lähettyville munitusta munasta, josta kuoriutuu oranssinvärinen triunguliinitoukka. Yhdessä satojen sisarustensa kanssa se kiipeää kukan terälehdille odottamaan sopivaa kyytiä. Tarkoitus on tarrautua erakkomehiläisen matkaan ja majoittautua loisimaan sen maahan kaivamaan pesään. Toukka kasvaa seuraavaan kevääseen saakka syöden mehiläisen munia, toukkia ja hunajaa. Kevätauringon sulatettua lumet se aikuistuu ja siirtyy avomaalle parittelemaan. Kiertokulku alkaa sen jälkeen alusta. Aikuisena toukohärkä ei ehdi elää kuin muutamia viikkoja. Harvoilla esiintymisalueillaan toukohärkiä voi nähdä runsaasti, jopa satoja yksilöitä. Ne erittävät häirittyinä ihmisillekin haitallista myrkkyä nivelistään ja siksi linnut ja muut TOUKOHÄRÄT saalistajat antavat niiden parveilla avoimessa ympäristössä vapaasti. Kuvissa esiintyy isotoukohärkä, yleisempi sinitoukohärkä on lähes samannäköinen, eikä lajien erottaminen toisistaan ole helppoa. Siksi aina toukohärän kohdatessaan kannattaa ottaa yhteyttä esimerkiksi ympäristökeskusten asiantuntijoihin, varsinkin jos havainto on Etelä-Suomen alueelta. ISOTOUKOHÄRKÄ Meloe proscarabaues Heimo: Toukohärät Koko: 11-35 mm Elinympäristö: aurinkoiset metsäaukeat, tienvarret, kukkaniityt Esiintymisaika: huhti-kesäkuu Erityistä: Luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi

TURKKILOT Turkkilot ovat hyönteismaailman hautausurakoitsijoita. Ne etsivät tarkan hajuaistinsa turvin pieniä eläinraatoja, kaivavat ne maan alle ja ruokkivat sen jälkeen toukkiaan jo hieman sulanutta ravintoa oksentamalla. Molemmat vanhemmista osallistuvat jälkikasvunsa hoitoon ja voivat kasvattaa useampia pesueita elämänsä aikana. KARVATURKKILO Nicrophorus vespillo Heimo: Turkkilot Koko: 12-22 mm Erityistä: helposti tunnistettavissa karvaisuudestaan PIKKUTURKKILO Nicrophorus vespilloides Koko: 12-18 mm Esiintymisaika: molemmat lajit esiintyvät keväästä syksyyn Elinympäristö: helpommin löydettävistä eläintenraatojen ja ruoantähteiden läheisyydestä Monesti raadot houkuttelevat paikalle useita turkkiloita, jotka sitten kilpailevat, koiraat koiraita ja ja naaraat naaraita vastaan. Vahvimmat yksilöt saavat raadon itselleen. Turkkilot peittävät raatoa aineksella, joka hidastaa maatumista ja estää tuoksuja houkuttelemasta lisää kilpailijoita paikalle. Jos kyseessä on isompi raato, voivat useammat parit muodostaa kommuunin. Ravinnon määrä vaikuttaa myös siihen, kuinka monta jälkeläistä pariskunta kasvattaa. Tarvittaessa ne karsivat toukkien määrää, jotta jäljelle jääneistä ei tulisi aliravittuja. Turkkilot kantavat mukanaan usein punkkeja, jotka hyökkäävät raatojen luona olevien kärpästenmunien ja -toukkien kimppuun, jolloin ne eivät pääse kuluttamaan ravinnonlähdettä.

RITARIPERHONEN Ritariperhosen kohdatessaan ei voi kuin ihastella luonnon kauneutta. Ylväs perhonen lentää vahvoin siiveniskuin, liitelee välillä vaivattomasti ja laskeutuu vain hetkeksi syömään kukista. Suomen olosuhteissa perhonen on poikkeuksellisen kookas. Aivan kuten monien muidenkin hyönteislajien kohdalla, ritariperhosen vuosittaiset esiintymismäärät vaihtelevat suuresti. Ritariperho- sen toukan voi löytää karhunputkelta tai muilta sarjakukkaisilta kasveilta. Kirkkaiden varoitusväriensä lisäksi sil- lä on toinenkin puolustautumiskei- no: häirittynä toukka työntää etupääs- tään kaksi kirkkaan oranssia ja voimak- kaasti tuoksuvaa sarvea esiin. Va i k k a pitkinä ja lämpinä kesinä voivat innokkaimmat aikuiset kuoriutua jo syksyllä, useimmat malttavat odottaa kevääseen saakka ja talveht ivat kotelona. Ritariperhosen suvun nimi tarkoittaa latinaksi perhosta mikä tekee ritariperhosista perhosten perhosia. Mielenkiintoinen yksityiskohta ovat lajinimet, jotka ovat peräisin kreikan mytologian sankareilta. Kotoinen lajimme esimerkiksi sai nimensä Asklepioksen pojalta Makhaonilta, joka johti veljensä Podaleiruksen kanssa armeijaa troijalaisia vastaan, ennen kuin kohtasi kohtalonsa Eurypyloksen toimesta. Meidän siivekkään sankarimme taru jatkuu toivottavasti vielä pitkään. RITARIPERHONEN Papilio machaon Heimo: Apollo ja ritariperhoset Siipien kärkiväli: 7,6 9,3 cm Elinympäristö: kosteikot, kukkaniityt, metsänreunat ja suot Erityistä: Suomen suurimpia perhosia

TURILAAT KESÄTURILAS Melolontha hippocastani Heimo: Lehtisarviset Koko: 22-26 mm Elinympäristö: puutarhat, metsänreunamat Erityistä: aiemmin merkittävä tuholainen Euroopassa Kesäturilaan toukat elävät maan alla syöden kasvien juuria. Talveksi toukat kaivautuvat jopa metrin syvyyteen. Suomen olosuhteissa ne kehittyvät aikuisiksi neljässä tai viidessä vuodessa ja kömpivät esiin keväällä. Iltaisin aikuisia voi nähdä lentelevän puiden latvustoissa. Kesäturilaiden sukupuolen voi helposti päätellä tuntosarvista: koirailla on seitsemän liuskaa ja naarailla vain kuusi. Vaikka kesäturilas näyttää omalla tavallaan söpöltä, onhan se pörröinen kuin pehmolelu ja omaa hauskannäköiset tuntosarvet, on lajin historiallinen maine erittäin huono. Jo keskiajalla turilaat joutuivat vastaamaan tuhotöistään oikeuden edessä ja koska ne eivät suostuneet jättämään maanviljelijöiden satoja rauhaan vetäytymällä pois alueelta kolmen päivän sisällä, ne julistettiin lainsuojattomiksi ja niitä alettiin kerätä sekä tappaa. Ranskalaiset olivat hienovaraisempia ja tekivät turilaista keittoa,kunhan olivat ensin poistaneet niiltä peitinsiivet ja jalat. Kuoriaiset tarjoiltiin vasikanmaksan, ruohosipulin ja paahtoleivän kera. Saksassa taas syötiin sokerikuorruttuja turilaita. Ympäristölle haitallisilla torjuntakemikaaleilla laji saatiin hävitettyä monilta paikoilta kokonaan, mutta viime vuosikymmeninä turilaat ovat taas lisääntyneet torjunnan keskittyessä biologisiin keinoihin. Nähtäväksi jää, maksetaanko tulevaisuudessa turilaisten keräämisestä jälleen rahaa.

TÖPÖKATIT Hepokattinaarailla on pelottavan näköinen veitsi takaruumiinsa kärjessä. Se ei kuitenkaan ole puolustautumisväline vaan työkalu, jolla hyönteinen laskee munansa. Munanasettimen ulkonäön lisäksi ne eroavat heinäsirkoista pitkien tuntosarviensa ansiosta. Töpökatit ovat saaneet nimensä lyhyistä siivistään, mutta molemmista lajeista esiintyy myös pitkäsiipisiä, lentokykyisiä yksilöitä. Töpökattien siritys on korkeataajuuksista, heinätöpökatilla jatkuvaa ja kanervatöpökatilla katkonaisempaa. Loppukesästä heinätöpökatit sirittivät lähestulkoon kaikkialla. KANERVATÖPÖKATTI Metrioptera brachyptera Heimo: Hepokatit Koko: 13-18 mm Elinympäristö: kuivat ja paahteiset metsäaukeat, rämeet Sirityksen aikaansaamiseksi hepokattikoiraat hankaavat siipiään vastakkain. Elintavoiltaan töpökatit ovat osittain petoja, vahvoilla leuolillaan ja eturaajoillaan ne pyydystävät pieniä hyönteisiä, myös heinäsirkkoja. Merkittävän osan ravinnosta muodostaa kasvisperäinen aines. Koska töpökattien väritys vaihtelee ruskean ja vihreän eri sävyissä, on lajien erottaminen toisistaan syytä tehdä tarkastelemalla munanasettimen pituutta (kanervatöpökatilla pidempi) tai etuselän sivuläpissä olevia vaaleampia reunuksia (heinätöpökatilla reunus muodostaa U-kirjaimen). Säikähtäessään töpökatit ottavat useita peräkkäisiä loikkia ja pyrkivät piiloutumaan kasvillisuuden sekaan. Monesti tämä tapahtuu täysin huomaamatta. Varmin tapa päästä näkemään hepokatteja läheltä, on seurata niiden ääntä ja ottaa yksi varovainen askel kerrallaan. HEINÄTÖPÖKATTI Metrioptera roeselii Koko: 14-20 mm Esiintymisaika: molemmat lajit esiintyvät heinäkuusta lokakuuhun Elinympäristö: tienpientareet, niityt, pellonreunat, jne.

RUSKOHUKANKORENTO Libellula quadrimaculata Heimo: Varsinaisen sudenkorennot Koko: 40-48 mm, takasiipi 32-38 mm Elinympäristö: viihtyy monenlaisten vesistöjen luona suosien runsaskasvuistoisia alueita ja seisovia vesiä. Sudenkorennot ovat siinä mielessä mielenkiintoisia, että ne kuuluvat vanhimpiin hyönteisryhmiin. Niitä on ollut olemassa yli kolmesataa miljoonaa vuotta sitten. Sudenkorennot ovat myös suurimpia koskaan eläneitä hyönteisiä siipien kärkivälin ollessa jopa yli seitsemänkymmentä senttiä. Varsinaisiin sudenkorentoihin lukeutuvat lajit tunnistaa useimmiten leveästä ja litteästä takaruumiista, joka on siipiä lyhyempi. Vaihtelu on silti suurta, sillä heimosta on Suomessa tavattavissa peräti viisitoista eri lajia. Ruskohukankorento on paitsi yksi yleisimmistä, myös yksi aikaisimmista. Sen voi tavata jo toukokuun alkupuolella ja lentoaika jatkuu joskus syyskuulle. Yksilömäärät ovat toisinaan hyvin runsaita, joten lajin löytää pienellä vaivalla. Latinankielisen nimensä korento on saanut siipisolmuissa esiintyvien neljän laikun mukaan ja piirre on erinomainen tuntomerkki. RUSKOHUKANKORENTO

TÄPLÄKORSILUDE Aelia acuminata Heimo: Typpyluteet Koko: 7,5-9 mm Luteita on ollut olemassa yli kaksisataa miljoona vuotta sitten. Nykyisen kaltaisen perusrakenteensa ne saivat jo 170 miljoonaa vuotta sitten. Maailmanlaajuisesti lajeja tunnetaan nelisenkymmentätuhatta, Suomessakin niistä esiintyy yli viisisataa. Ja uusia lajeja löytyy säännöllisesti lisää. Ravinnon suhteen luteet voivat tyytyä joko pelkästään kasvisnesteisiin tai sitten ne ovat joko osittain tai kokonaan petoja. Jotkin lajit ovat tiukasti sidottuja ravintokasviinsa, mutta parhaiten ovat menestyneet ne lajit, jotka eivät ole turhan ronkeleita ravintonsa suhteen. Täpläkorsilude on muodoltaan piristävä poikkeus typpyluteiden heimossa, josta Suomessa on tavattavissa yli kaksikymmentä eri lajia. Maas- tamme on tavattu myös kaksi muuta korsiludetta. Koska lajit ovat hyvin samannäköisiä, on ne varminta erottaa vilkaisemalla takareisiä. Täpläkorsiluteella niissä erottuu nimensä mukaisesti kaksi mustaa täplää. Korsiluteet ovat myös tunnettuja siitä, että ne ovat hyvin voimakastuoksuisia. Haisevien yhdisteiden erittämisellä on monia merkityksiä. Ne kertovat saalistajille, että otus on pahanmakuinen, mutta lajikumppaneita tuoksu sen sijaan houkuttelee. Sitä voi lisäksi käyttää kommunikoinnissa: muut yksilöt saavat puolustautumishajun aistiessaan ennakkovaroituksen mahdollisesti uhkaavasta vaarasta. Typpyluteet ovat voimakkaita lentäjiä ja juuri siitä syystä ne ovat levittäytyneet laajoille alueille. Esimerkiksi täpläkorsiludetta tavataan koko Euroopan lisäksi Aasiassa. Löytyyhän luteiden joukosta myös eräs pahamaineinen laji, joka on jo pitkään saanut monet ihmiset hal- TÄPLÄKORSILUDE vek- s u - maan kaikkia nivelkärsäisiä. Todellisuudessa luteet ovat yksi mielenkiintoisimmista eliöryhmistä, joka tarjoaa yhä paljon uutta opittavaa niin harrastajille, luonnonystäville kuin alan tutkijoillekin. Useimmiten luteet kuitenkin ovat täysin harmittomia ihmisille. Edes viljelytuholaisina niillä ei ole suurta merkitystä Suomessa, vaikkakin ne aiheuttavat jonkin verran viherkatoa ja levittävät kasvitauteja. Elinympäristö: heinikkoiset niityt, pientareet ja muut valoisat aukeat. Yleinen maan etelä- ja keskiosissa.

RAPUHÄMÄHÄKIT KUKKAHÄMÄHÄKKI Misumena vatia Koko: Erityistä: 9-11mm (naaraat) 3-4 mm (koiraat) Aikuiset naaraat pystyvät vaihtamaan väriään. Rapuhämähäkkejä esiintyy maailmassa yli kahta tuhatta eri lajia. Suomessa määrä on paljon pienempi jääden alle kolmeen kymmeneen. Kaikkia lajeja yhdistää samankaltainen, litteähkö ulkonäkö, kahden etummaisen, saaliin nappaamiseen tarkoitetun raajaparin pituus suhteessa takimmaisiin raajapareihin sekä kyky liikkua myös sivusuuntaisesti ja taaksepäin. Kaikilla lajeilla on lisäksi kahden silmää, jotka ovat asettuneet kahteen riviin. Nämä maailmanlaajuisestikin myrkyttömät lajit eivät kudo lainkaan seittiä, vaan väijyvät saalistaan kukkien ja lehtien päällä tai etsivät sitä karikkeen seasta. Vaikka esimerkiksi jotkin Xysticus -suvun rapuhämähäkit ovat hyvin yleisiä, useimmiten se on juuri kukkahämähäkki, joka herättää huomion ensimmäisenä. Suomen ravukeista se on kookkain ja kirkasvärisin. Joillakin yksilöillä voi erottua kirkkaita punaisia raitoja, mutta pääväritys vaihtelee valkoisen ja keltaisen välillä ja muuttuu sen mukaan, minkä värisessä kukassa hämähäkki kulloinkin vaanii saalistaan. Muutos valkoisesta keltaiseksi kestää jopa kuukauden, kun taas keltaisesta valkoiseksi väri vaihtuu muutamissa päivissä. Värinvaihtamista ei ole pystytty vielä täysin selvittämään sen kaikkien kemiallisten prosessien osalta. Monesti kukkahämähäkin huomaa vasta sen ollessa saalistusympäristönsä ulkopuolella. Kukkahämähäkin tieteellisen nimen voisi hauskasti muotoilla Vihatuksi länkisääriseksi. Laji ei suinkaan ole vihattu, olihan se ensimmäinen eurooppalainen vuoden hämähäkki vuonna 2006. Tämän sivun lajit lueteltuina ylhäältä vasemmalta: Kilpirapuhämähäkki (Xysticus ulmi) x2 Viherrapuhämähäkki (Diaea dorsata) Xysticus audax

YHTEISKUNTA- AMPIAISET Ampiaisten kiertokulku alkaa keväällä, jolloin talvehtineet, nuoret ja hedelmöittyneet kuningattaret aloittavat pesiensä rakentamisen. Ne synnyttävät aluksi lisääntymiskyvyttömiä naarastyöläisiä, jotka lähtevät etsimään ravintoa ja pesän rakennnusmateriaalia jopa satojen metrien päästä. Kesän aikana pesä ja sen asukkaiden määrä kasvaa optimaalisissa olosuhteissa tuhansiin, kunnes syksyllä työläiset ja koiraat käyvät tarpeettomiksi ja niiden on aika kuolla. Ainoastaan uudet kuningattaret talvehtivat. PENSASAMPIAINEN Dolichovespula media Koko: 15-22mm Erityistä: Herhiläisen jälkeen suurin pohjoismainen ampiaislaji Yhteiskunta-ampiaislajeja (suvut Vespula ja Dolichovespula) Suomesta löytyy kymmenen. Osa lajeista on mieltynyt rakentamaan pesänsä maahan, osa avoimiin ympäristöihin tai ihmisasumusten lähettyville. Ulko- näöllisesti lajit ovat hyvin lähellä toisiaan, takaruumiin kuviointi, suukilvekkeen täplät, karvaisuus sekä tuntosarvien väritys ja tarjoavat hyviä erot- tamiskeinoja. Ampiaispesän löytyminen oman asuinympäristön läheisyydestä voi joskus tuntua inhottavalta, mutta silloin kannattaa pitää mielessä, kuinka hyödyllisiä ampiaiset ovat. Paitsi että ne toimivat puutar- han pölyttäjinä, ne myös metsästävät monia tuhohyönteisiä ja esimerkiksi koristekukkia nakertelevia perhosentoukkia. Maanviljelyssä niitä käytetään luonnollisena tuholaistorjuntamuotona. Ampiaiset pistävät vain tuntiessaan itsensä tai yhdyskuntansa uhatuksi. Hermostuessaan ja pistäessään ne levittävät ilmaan feromonia, joka saa muut lähistöllä olevat ampiaiset käyttäytymään aggressiivisemmin. Pistäminen ei tarkoita ampiaiselle varmaa kuolemaa, ellei myrkkypistin irtoa. Pitää kuitenkin muistaa, että osalle ihmisitä ampiaisen pistos on jopa hengenvaarallinen. Puolustautumiskyvystään johtuen monet muut hyönteisryhmät matkivat värityksellään kelta-mustaraidallisia ampiaisia. Tunnetuin esimerkki tästä lienevät kukkakärpäset, mutta myös jotkin perhoset ja kovakuoriaiset ovat valinneet samanlaisen selviytymisstrategian. Pistiäisistäkin löytyy ei-pistäviä lajeja, jotka luottavat varoitusvärien voimaan. Tämän sivun kuvat: Norjanampiaisten pesä (Dolichovespula norwegica) Räystäsampiainen (Dolichovespula saxonica)

VILLAKÄRPÄNEN Kevään ensimmäisten kukkien kukissa voi tavata vekkulinnäköisen vierailijan. Se pörrää kukasta kukkaan, eikä monesti edes laskeudu imiessään mettä ravinnokseen. Villakärpänen on kuin hyönteismaailman kolibri, se pystyy leijumaan täysin paikoillaan, mutta katoaa silmänräpäyksessä tuottamansa, korkeataajuuksisen hyrinän kera. Villakärpäsen tunnistaa paitsi hyvin karvaisesta ruumiista, myös siipien selvistä tummemmista kuvioinneista. Mieleenpainuvin tuntomerkki on kuitenkin pelottavan pitkä imukärsä, josta huolimatta villakärpänen on ihmiselle täysin vaaraton. Karvaisella ulkoasullaan se matkii mehiläisiä, mutta ei pelkästään saalistajia hämätäkseen. Villakärpästen toukat nimittäin loisivat maamehiläisten ja -ampiaisten pesissä. Naaraat tiputtavat munansa monesti jo lennosta pesäkolojen eteen jonka jälkeen kuoriutuvat toukat ryömivät pesien sisälle ja kasvavat isäntälajien varastoiman ravinnon ja toukkien turvin. Siksi villakärpäsiä on runsaimmin juuri maamehiläisyhdyskuntien lähetty- villä. Toukat voivat siirtyä isäntälajien pesiin myös kukkien välityksellä, ihan samalla tavalla kuin toukohärkien triunguliinit. Ja myös kovakuoriaiset voivat joutua kärsimään villakärpästen tunkeilevasta elämäntavasta. Villakärpäsiä nähdäkseen kannattaa suunnata valoisille metsäaukeille ja -reunamille huhti-toukokuun aikana. Hiekkapohjaisilla alueilla lajiin törmää varmimmin. Ensin on kuitenkin syytä varmistaa, että lämpömittarin lukema on ainakin seitsemäntoista astetta. Ja kun sopiva paikka löytyy, voi istahtaa hetkeksi ihastelemaan villakärpästen taiturimaisia kosiorituaaleja. Jos kevät on jo mennyt, ei hätää, sillä heinäkuun puolenvälin tietämillä villakärpäsen sukulainen, Bombylius minor, aloittaa elokuun loppuun kestävän lentojaksonsa. Vaikka villakärpäset ovat erinomaisia pölyttäjiä, niiden loisivat toukat vähentävät muiden pölyttäjien määrää. VILLAKÄRPÄNEN Bombylius major Heimo: Kimalaiskärpäset Koko: 16-22 mm

Yökköset ovat tunnetusti varsin mitäänsanomattomia perhoslajeja. Niiden väritys on monesti vaatimattoman harmahtava tai ruskehtava, eikä toukkienkaan ulkoasussa mitään kehuttavaa ole. Onneksi poikkeuksiakin on. Savukaapuyökkösen toukka on suuri ja väritykseltään huomiota herättävä. Sen voi löytää nakertelemasta peltovalvattia tai jänönkaalia. Lajia tosin esiintyy vain maan eteläosissa, esiintymien painottuessa rannikkoseudulle. Lajin englannin kielinen nimi on salaattih a i. Aikuisena savukaapuyökkösestä muotoutuu valitettavan vaatimattoman värinen perhonen, jonka tapaa aikuisena todennäköisimmin kesä- tai heinäkuussa. Vaikkei savukaapuyökkönen niin yleinen sekään ole, on loistokaapuyökkönen vielä harvinaisempi ilmestys. Laji on luokiteltu uhanalaiseksi, mutta viime vuosina havaintomäärät ovat kasvaneet ilahduttavasti, vaikka sopivat elinympäristöt ovat vaarassa vähentyä. Toukka elää yksinomaan ketomarunalla, mielellään hiekkapohjaisella, valoisilla niityillä ja tienreunuksilla, ja muistuttaa hämmästyttävällä tavalla kasvin kukintoja. Aikuisia voi löytää eri kukilta, esimerkiksi horsmalta. Toisin kuin monet muut yökköset, kaapuyökköset eivät helposti ajaudu valoille. Laji talvehtii kotelona ja aikuisia näkee parhaiten heinä-elokuussa. KAAPUYÖKKÖSET SAVUKAAPUYÖKKÖNEN Cucullia lactucae Heimo: Yökköset Koko: 44-53 mm (siivet) LOISTOKAAPUYÖKKÖNEN Cucullia argentea Heimo: Yökköset Koko: 34-43 mm (siivet)