Toimitus pyysi vastausta kysymykseen

MITÄ TOIVOISIN LÄÄKETIETEEN LÄHITULEVAISUUDELTA Mitä historiantutkija odottaa lääketieteeltä? Seikko Eskola Toimitus pyysi vastausta kysymykseen»mitä odotan lääketieteeltä lähitulevaisuudessa?». Mieleeni tulivat silloin ne haasteet, joita maamme väestön ikääntymisestä johtuva nopea demografinen muutos tuo tullessaan, ja maailman poliittista tasapanoa uhkaava AIDS. Mutta tunnen medisiinan itselleni niin ylivoimaiseksi, että luovun tuonkin asian pohdinnasta. Toimituksen kysymys sai kuitenkin miettimään asiaa historiantutkimuksen tarpeista käsin. En voinut muuta kuin kääntää kysymyksen siihen, miten menneitä asioita olisi lähitulevaisuudessa tarkasteltava. Siis mitä historiantutkija odottaa lääketieteeltä? Ahti Karjalainen, Suomen politiikan mahtimies 1960- ja 1970-luvuilta, tokaisi joskus:»ennustaminen, etenkin tulevaisuuden ennustaminen, on vaikeaa.» Karjalaisen irvisteleminen oli aikanaan muotia. Tuonkin lauseen vuoksi on pidetty paljon hauskaa. Historiantutkija ei kuitenkaan näe lauseessa mitään huvittavaa. Kuvamme menneisyydestä on sekin eräänlaista ennustamista. Se rakennetaan menneiden aikojen jättämien jälkien lähteitten perustalle. Kuvaan vaikuttavat uudet lähteet ja uudet niille asetetut kysymykset sekä tutkijan päättelytaito. Kuva muuttuu tämän mukaan. Tutkija on ennakoinut oikein, jos hänen tuloksensa kestävät uudet lähteet. Pandemiat historian muovaajina Omaa historiankäsitystäni eniten muovanneita teoksia on Yhdysvaltain johtaviin historioitsijoihin kuuluvan William H. McNeillin 1976 ilmestynyt»plagues and Peoples». Se ei ollut mikään nuoruusvuosien maailmankuvaa muovaama elämys. Luin sen kirjoitettuani jo suuren osan tutkimuksistani ja ollessani yliopistovirassa. Teos käsittelee pandemioiden roolia historiassa. Amerikassa lasketaan eläneen Kolumbuksen matkojen aikoihin 50 100 miljoonaa ihmistä, saman verran kuin Atlantin ja Uralin välisellä alueella. Atsteekkien Duodecim 2001;117:2361 6 2361

Seikko Eskola pääkaupunki oli suurempi kuin mikään eurooppalainen metropoli. Vajaassa vuosisadassa tiheimmin asuttujen Perun ja Meksikon korkeakulttuurien alueitten väkiluku supistui kymmenesosaan. Eurooppalaisten tulo muutti Amerikan ruumishuoneeksi. Innoituksen teokseensa McNeill kertoo saaneensa katseltuaan jossakin museossa valtameren yli tulleitten 1500-luvun eurooppalaisten aseita. Hänen mieleensä juolahti silloin kysymys, miten oli mahdollista, että noin primitiivisin välinein oli mahdollista surmata niin suuri määrä ihmisiä. Miten suhteellisen vähäinen joukko muukalaisia olisi edes teknisesti pystynyt tähän, vaikka heillä olisi ollut motiivikin mikä sekään ei näytä todennäköiseltä? McNeill päätyi silloin samaan selitykseen kuin maanmiehensä, Suomessakin akateemikon arvon saanut Alfred W. Crosby teoksessaan»the Columbian Exchange, Biological and Cultural Consequenses of 1492». Eurooppalaisten triumfin syynä olivat heidän mukanaan tulleet tautien aiheuttajat. Heidän parhaat liittolaisensa olivat rutto, isorokko, tuhkarokko, hinkuyskä, kurkkumätä, punatauti, influenssa ym. Isorokko oli tuntematon Euraasian ja Afrikan ulkopuolella ja kaiken todennäköisyyden mukaan muutkin näistä taudeista. Mistään biologisesta sodankäynnistä ei kuitenkaan ollut kysymys. Siihen eivät taidotkaan olisi riittäneet. Väestökatastrofi oli valtaosin tarkoittamaton, tuottamuksellinen. Biologinen ylivoima oli muutenkin eurooppalaisten etu ja tärkein väline heidän onnistuneessa maailmanvalloituksessaan. Selityksenä on, että Euraasian mantereella oli kehittynyt suhteellinen immuniteetti näitä sairauksia kohtaan, kun alueen kansojen välillä oli ollut sotaista ja kaupallista kosketusta. Ja karjanhoito oli tuonut läheisen kosketuksen eläinten mikrobeihin. Kumpaakaan kosketusta ei ollut muusta maailmasta eristyksissä eläneillä, kotieläimiä vailla olleilla Amerikan kansoilla. Epidemioilla on ollut suuri merkitys maailmanhistoriassa. Historiankirjoitus vain on kovin vähän ottanut sen huomioon. Rooman tuhoa selittävät huomattavassa määrin vuosina 165 180 ja 251 266 sattuneet pandemiat, jotka mahdollisesti olivat tuhka- ja isorokkoa. Ne raunioittivat pahasti yhteiskuntaa. Ne selittävät myös kristinuskon voittokulkua: kärsimysten keskellä kristityillä oli lähimmäisen auttamiseen innoittava usko kuolemanjälkeiseen elämään. Ruttoon kaatui myös Bysantin keisari Justinianuksen suuri yritys palauttaa keisarillisen Rooman yhtenäisyys ja reformoida valtakuntansa 500-luvun alussa. Sotahistoria käsittelee paljolti sotien johtajia ja taisteluita. Mutta aina 1800- luvun puoliväliin sodissa kuoli enemmän miehiä haavoista aiheutuneisiin myrkytyksiin ja kulkutauteihin kuin suoranaisesti taisteluissa. Influenssa näyttää tulleen ihmisten kiusaksi vasta Euroopan keskiajalla. Ainakaan siitä ei ole kiistatonta näyttöä ennen 1400- ja 1500-lukuja. Jälkimmäisellä vuosisadalla yli Euroopan kulki useita suuria epidemioita. 1700- ja 1800-luvulla oli kolme suurta pandemiaa. Ensimmäinen sellainen tilastoitiin 1890 91. Se lienee tartuttanut 40 % maailman väestöstä. McNeill lopetti teoksensa toteamalla, että tartuntatauteja on ollut niin kauan kuin ihmisiäkin, ja että ne»varmasti tulevat olemaan, kuten tähänkin asti, ihmiskunnan historian fundamentaalisia parametreja ja determinantteja». Minusta tuo väite tuntui silloin 70-luvun lopussa kovin liioittelevalta. Uskoin pandemioiden 2362

MITÄ HISTORIANTUTKIJA ODOTTAA LÄÄKETIETEELTÄ? ajan todella kuuluvan menneisyyteen ja historian tutkimuskohteisiin. Mutta ei kestänyt kauan, kun tietoisuuteen sukelsi AIDS. Nyt se lamauttaa Afrikassa kokonaisia yhteiskuntia ja estänee pitkäksi aikaa Saharan eteläpuolisen Afrikan nousun. Espanjantauti 1918 19 Kaikkein pahin ja tuhoisin pandemia oli kuitenkin vuosina 1918 19 useana aaltona levinnyt espanjantaudiksi kutsuttu influenssa. Absoluuttisin numeroin se oli luultavasti suurin demografinen sokki, minkä ihmiskunta on kokenut. Musta surma ja maailmansodat tosin surmasivat suurempia määriä vaaravyöhykkeessä olevia. Mutta siihen kului vuosia, eivätkä tuhot olleet yhtä universaalisia. Espanjantauti teki suurimman osan surmatyöstään kuudessa kuukaudessa ja tavoitti väestön miltei kaikkialla maapallolla. Espanjantaudin saalis oli 25 35 miljoonaa ihmistä, eräät arviot puhuvat 50 miljoonasta. Ja tuon tuhotyönsä tauti siis teki runsaassa puolessa vuodessa. Ei mikään muu infektiotauti eikä sota eikä nälänhätä ole koskaan tappanut niin monia ja niin lyhyessä ajassa. Sitä paitsi espanjantauti iski erityisesti nuoriin ja keski-ikäisiin. Uhrit olivat pääasiassa 20 40-vuotiaita, eivät siis jo muutenkin kuolemaa odottavia vanhuksia. Muistettakoon, että neljä ja puoli vuotta kestäneen ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä kuoleman saalis oli 15 miljoonaa. Yhdysvalloissa espanjantautiin kuoli sen kymmenkuukautisen riehumisen aikana 550 000 ihmistä. Tuon luvun merkitys kirkastuu, kun todetaan, että yhdysvaltalaisten menetykset molemmissa maailmansodissa, Koreassa ja Vietnamissa yhteensä olivat 423 000 kuollutta. Keski-Amerikassa ja Italiassa kuolleisuus oli vielä kaksi kertaa suurempi. Euroopassa tauti iski myös sodasta erossa pysyneisiin Ruotsiin ja Sveitsiin. Eivätkä tappiot olleet vähäiset. Heinäkuusta 1918 seuraavaan heinäkuuhun tähän tautiin kuoli 25 000 molemmissa maissa. Sveitsissä uhreista 58 % oli miehiä ja enemmistö 20 40-vuotiaita. Tauti lamautti sodasta syrjässä pysyneen yhteiskunnan, armeijan ja talouselämän useiksi viikoiksi. Suomeen espanjantauti saapui kesäkuun lopussa. Tautia äskettäin tutkinut Jouko Vahtola laskee siihen menehtyneen täällä 23 000 henkeä. Kaukaisessa Inarissa se raivosi vasta 1920 ja teki hirveää jälkeä. Tuoni vei joka kymmenennen pitäjän 2 000 asukkaasta; monet talot ja kylätkin autioituivat. Espanjantauti on mielenkiintoinen myös Suomen 1918 katastrofin tarkastelussa. Sodan jälkeen vankileireillä kuoli nälkään ja tauteihin 12 500 ihmistä. Epidemian ensimmäinen aalto tuli Helsinkiin juuri vankileirien alkuvaiheessa ja aiheutti kaupungissa runsaasti kuolemantapauksia. Pian se levisi vankileireihin. Surkeissa hygieenisissä oloissa niiden aliravitut asukkaat olivat helppoa saalista. Tämä tauti on ollut merkittävä tekijä vankileirien katastrofissa. Leirithän oli perustettu, jotta niihin suljettujen kapinaan osallistuneitten mahdolliset rikokset olisi voitu käsitellä yksilöllisesti. Niitä ei siis tarkoitettu miksikään tuhoamisleireiksi eikä terrorin välikappaleiksi. Maassa vallinnut nälänhätä ja epidemiat muuttivat ne kuitenkin monelle kuolemanleireiksi. Maassamme 1918 raivonnut sota vei noin 30 000 ihmisen hengen, kun mukaan otetaan taisteluissa kaatuneet, rintamien takana surmatut ja vankileireillä 2363

Seikko Eskola kuolleet. Määrä on siis osapuilleen sama kuin espanjantautiin kuolleitten. Poliittisesta ja sotilaallisesta puolesta on kirjoitettu kirjastoja, ja traumoja sulatellaan edelleen. Mutta epidemia on melkein unohdettu. Se panee miettimään. Onko syynä se, että sota mielletään ihmisten teoksi ja siten moraaliseksi asiaksi, josta voidaan etsiä syyllisiä, kun taas epidemia käsitetään luonnon välttämättömyydeksi? Tosiasiassahan sodankin uhrit melkoisessa määrin ovat ja silloin ainakin johdon kannalta olivat tuottamuksellisia, ja epidemioidenkin hoidon takana on ihmisten moraalisia ja hallinnollisia päätöksiä. Sairaudet kansojen johtajien päätöksiä muovaamassa Historia ja lääketiede eivät kohtaa vain kollektiivitasolla. Myös vaikutusvaltaisessa asemassa olevien yksilöiden sairaudet ovat usein vaikuttaneet kansakuntien ja suuryritysten kohtaloihin. Alfred W. Crosby on mielenkiintoisesti ja mestarillisesti analysoinut espanjantaudin vaikutusta ensimmäisen maailmansodan rauhanneuvotteluissa Versailles issa. Selvitettyään yksityiskohtaisesti neuvotteluihin osallistuneiden johtavien valtiomiesten terveydentilaa hän osoittaa, miten Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson juuri ratkaisevien päätösten hetkinä oli sairas tavalla, joka esti häntä viemästä läpi suunnitelmiaan kansojen liitosta. Epäonnistumisen syitä selittäessään poliittisen historian tutkija katsoo Wilsonin delegaation kokoonpanoa ja päätyy pitämään tärkeänä syynä sitä, että presidentti jätti siitä pois republikaanien johtajat. Nämä saattoivat sitten vastuusta vapaina hioa kotona oppositiota. Sairauksien tutkija vie meidät neuvotteluhuoneeseen kaikkein tärkeimpään kokoukseen 4. huhtikuuta 1919 ja osoittaa mikrobien iskeneen presidenttiin juuri silloin, kun hänellä ehkä vielä oli poliittisia mahdollisuuksia. Suomen historiaa 1970-luvulla voidaan tulevaisuudessa tuskin kirjoittaa tuntematta hyvin presidentti Kekkosen terveydentila ja sen vaihtelut eri tilanteissa. Siitä saattaa löytyä vastaus moniin outoihin käänteisiin. Jos vanhan presidentin elimistö syyskuussa 1981 olisi kestänyt vielä pari päivää, kehitys olisi hyvinkin saattanut saada toisen kurssin. Huolella valmisteltu operaatio Ahti Karjalaisen saamiseksi pääministerin paikalle olisi toteutunut ja Paavo Väyrynen olisi ollut ulkoministeri. Asetelmat Mauno Koiviston Tamminiemeen vieneitä presidentinvaaleja varten olisivat olleet aivan toiset. Tietoa päämiehen terveyden ongelmista kyllä oli, mutta se pidettiin perin pienessä piirissä. Esimerkiksi syksyllä 1976, viisi vuotta ennen virkakauden päättymistä, Ruotsin ulkoministerin ja suurlähettilään vieraillessa Tamminiemessä presidentti yhtäkkiä muuttui poissaolevaksi, ei puhunut mitään eikä seurannut keskustelua. Parinkymmenen minuutin kuluttua korkeat vieraat poistuivat hiljaa. Näin Ruotsin ylin johto sai omakohtaisesti tietää, että jotain oli vinossa. Kesti monta vuotta, ennen kuin Suomen kansalle kerrottiin mitään. Johannes Virolainen ajoittaa muistelmissaan Kekkosen ongelmat vieläkin aikaisemmiksi kuin vuoteen 1976. Ja mitä kaikkea Leninin, Stalinin, Mao Zedongin, Brevznevin ja Jeltsinin sairaudet ovatkaan heidän maidensa ja maailman kohtaloihin tuoneet? Ne kysymykset odottavat tutkijaansa. 2364

MITÄ HISTORIANTUTKIJA ODOTTAA LÄÄKETIETEELTÄ? Lääketiede historian muutosvoimana Kuuluisa ruotsalainen taloushistorioitsija Eli F. Heckser kirjoitti joskus 1900- luvun ensi puoliskolla, miten luonto historian kuluessa korjaa punakynällä tilikirjojaan ja pitää taseen kunnossa. Hän tarkoitti sairauksia ja epidemioita, jotka ovat pitäneet väestön määrän suhteellisen vakiona. Heckserin punakynä kuvaa aika hyvin esiteollisen ajan maailmaa. Mutta nyt luonto näyttää kadottaneen tuon yliviivauskynänsä. Sen ovat siltä riistäneet lääketiede ja tehostunut maanviljelys. Tämä taas on aiheuttanut ne ihmiskunnan suuret ongelmat, joiden kanssa nyt painitaan ja jotka heittävät synkän varjon tulevaisuuden ylle. Ne sadat miljoonat, joiden köyhyyden syistä globalisaatiokeskustelussa kiistellään, eivät ilman lääketieteen kehitystä olisi koskaan syntyneetkään. Lääketiede on eliniän pidentämisellä myös mullistanut kokonaan yksityisen ihmisen elämänkaaren. Naisen elämä on ehkäisymenetelmien myötä myös muuttunut kokonaan. Tämä muutos on itse asiassa antanut naiselle vuosia ellei vuosikymmeniä lisää nuoruutta. Jos mies parin vuosisadan takaa saisi nähdä nykyisen viisikymmenvuotiaan naisen, veikkaisin hänen arvauksensa iästä osuvan kolmeenkymmeneen. Moderni tasa-arvoideologia olisi mahdoton ilman lääketiedettä. Sosiaalihistoriaan paneutuva oppii pian arvostamaan lääketiedettä ja miettimään sen roolia historian prosessin muovaajana. Lääketiede ja tehostunut terveydenhuolto ovat myös tuottaneet sen uuden»yhteiskuntaluokan», kokonaan uuden ihmisryhmän, jota olen nimittänyt»uudeksi aatelistoksi». Tarkoitan nykyisiä 63 75-vuotiaita eläkeläisiä. Hehän ovat uusi joutilas luokka, joka ennen varsinaisten vanhuuden vaivojen tuloa elää aika mukavaa elämää niiden»urotekojen» turvin, joita he aikaisempina vuosinaan ovat tehneet. Mitä historiantutkija siis odottaa lääketieteeltä? Olen edellä piirrellyt historian kaaria sairauksien vaikutuksesta ja lääketieteen mukanaan tuomista mullistuksista. Tarkoituksena on ollut osoittaa niiden olennainen merkitys. Näillä alueilla tutkimukset ovat kuitenkin vasta alkuvaiheessaan. Lääketieteen tehokkaan soveltamisen myötä käsityksemme ihmiskunnan menneistä vaiheista syventyisivät oleellisesti. Näiden tutkimusten eteenpäin viemisessä historiantutkija tarvitsee lääkärin konsulttiapua, koska perinteinen humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen koulutus ei riitä. Lääketieteellisen koulutuksen saanut pystyisi myös asettamaan monia sellaisia kysymyksiä, joita humanistin mieleen ei tule. Mutta toisaalta pelkällä lääketieteellisellä koulutuksella ei voi tunkeutua muinaisten kansojen ja menneitten aikojen erityistä koulutusta edellyttäviin lähdeaineistoihin ja elämäntilanteisiin. 2365

Seikko Eskola Kirjallisuutta Crosby AW. America s forgotten pandemic. The influenza of 1918. Cambridge University Press, 1989. Reprint with new pref. Crosby AW. The Columbian exchange. Biological and cultural consequenses of 1492. Greenwood Press, 1972. Crosby AW. Ecological imperialism. The biological imperialism of Europe, 900-1900. Cambridge University Press, 1986. Eskola S. Ympäristöhistorian haaste. Esitelmä yleisen historian jatkokoulutusseminaarissa 18.11.1995. Kirjoittajan hallussa. Jutikkala E. Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. WSOY, 1987. Jutikkala E.»Väestöllisen muuttumisen» ensimmäinen porras. Suomalaisten tarina 2. Jyväskylä, 1993, s. 15 22. Linnanmäki E. Espanjantaudin sosiaalinen konteksti. Influenssa Helsingissä 1918. Käsikirjoitus. McNeill WH. Plagues and peoples. Anchor Press/Doubleday, 1976. Mörgeli C. Wenn der Tod umgeht. Neue Zürcher Zeitung, Foli. November 1995. Sundelius H. Influenssan i Helsingfors 1918-1921. Finska Läkaresällskapets Handlingar. Helsingfors, 1922. Tiitta A. Suomenlinnan sotavankileiri 1918-19. Museoviraston julkaisu 14. 1983. Vahtola, Jouko: Espanjantauti Inarissa 1920. Kirjoituksia Inarin historiasta 89-97. Toimittanut Veli-Pekka Lehtola. Inari 1998. Vahtola, Jouko: Espanjantauti Suomessa 1918-1920. Kanava 1997, s. 221 6. Vuorinen HS, Linnanmäki E. Spanska sjukan i Finland. Svensk medicinhistorisk Tidskrift 1997, s. 211 8. Åman M. Spanska sjukan. Den svenska epidemin 1918-1920 och dess internationella bakgrund. Uppsala 1990. * * * Listan teokset saattavat lukijasta tuntua vanhoilta. Uusia tutkimuksia on varmaan julkaistu. Selitys on, että viime vuosina olen askarrellut muiden tutkimuskysymysten parissa. Seikko Eskola, valtiotieteen tohtori Kirjoittaja on toiminut Tampereen yliopiston yleisen historian professorina ja Kanava-lehden päätoimittajana 2366