Terhi Ainiala Ritva Liisa Pitkänen (Helsinki, Suomi) Paikannimistöntutkimus Suomessa Käsittelemme suomalaista paikannimistöntutkimusta kolmen viime vuosikymmenen aikana. Esittelemme tutkimusta siinä tehtyjen valintojen kautta: mistä syystä tutkimus on etsiytynyt tietyille aloille, miten se on aikojen kuluessa muuttunut ja kehittynyt ja mitkä seikat ovat muutosten taustalla. Jotta valintojen taustat kävisivät ymmärrettäviksi, joudutaan joskus palaamaan tutkimushistoriassa kolmenkymmenen vuoden aikarajaa kauemmas. Viime vuosikymmeninä suomalainen ja suomenruotsalainen nimistöntutkimus ovat kulkeneet paljolti samoja teitä, joten niiden erottaminen tutkimuksen historiaa kuvattaessa ei ole mielekästä eikä edes mahdollista. 1. Tutkimuksen lähteet Paikannimistöntutkimuksessa tarvitaan erilaisia lähdeaineistoja, jotka voivat olla joko elävästä kielenkäytöstä muistiin merkittyjä tai kirjallisista lähteistä koottuja. Suomessa tutkimus on viime vuosikymmenet voinut tukeutua koko maan kattaviin paikannimikokoelmiin, jotka on kerätty kentältä paikallisia asukkaita haastattelemalla. Lisäksi eri arkistoissa on säilytteillä nimistöntutkimukselle hyödyllisiä asiakirjoja 1500-luvulta lähtien ja karttoja 1600 1700-luvulta lähtien. 1.1. Paikannimistön keruu ja nimikokoelmat Suomessa samoin kuin muuallakin Euroopassa paikannimiä ruvettiin ensin kokoamaan kielihistoriallisen tutkimuksen tarpeisiin, koska paikannimet oli havaittu hyväksi lähdeaineistoksi tällaiseen tutkimukseen. Sitten kun nimistöntutkimus oli eriytynyt omaksi tutkimusalakseen, nousi esiin paikannimien systemaattisemman keruun tarve. Suomessa niin paikannimistön kuin muidenkin kieli- ja kansanperinneaineistojen kenttäkeruun taustalla on 1800-luvun Euroopassa herännyt kansallisuusaate. Sen ansiosta suomen kieli oli 1863 nostettu maan viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Kaikenlaisen kansanperinteen, muun muassa paikannimien avulla, pyrittiin osoittamaan suomalaisen kulttuurin arvo ja vanhuus. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen (Finnish Antiquities Society) julkaistua 1876 paikannimien keruuohjelman keruu pääsi alkuun. Kansallisromanttisten aatteiden mukaisesti kiinnostuksen kohteena olivat varsinkin sellaiset erikoiset, usein etymologisesti läpinäkymättömät paikannimet, joiden katsottiin valaisevan muinaisia aikoja ja varhaisinta asutusta. Varhaisimpien keruiden tuloksena syntyi kaksi käsikirjoitusta: Paikannimiä ja paikallistarinoita sekä O. A. F. LÖNNBOHMin kokoama 1
paikannimisanakirja. Ne sisältävät satunnaisesti eri puolilta maata kerättyjä paikannimiä, ja nykytutkimuksen kannalta niillä on pelkkä kuriositeettiarvo. Suomalais-ugrilainen Seura julkaisi 1907 ohjelman paikannimien keruuta varten koko suomalais-ugrilaisten kansojen asuma-alueelta. Tarkoituksena oli saada kentältä paikallisia asukkaita haastattelemalla ja asiakirjoista poimimalla kokoon nimiaineistoja ei vain kielentutkimuksen ja asutushistorian vaan myös käytännön nimistönhuollon tarpeisiin. Keruun kohteena olivat kaikenlajisten paikkojen nimet. Keruuohjelmassa tähdättiin systemaattisten nimikokoelmien aikaansaamiseen myös niin, että nimitietojen puhtaaksikirjoituksesta annettiin tarkat ohjeet. Arkistolipussa piti olla tieto paikan lajista, paikan maaston kuvaus, mahdolliset paikan erikieliset nimet, nimen paikallissijamuodot sekä nimeen liittyvä perinne, mm. asutustarinat. Keruu jatkui suunnilleen samanlaisin ohjein koko 1900-luvun alkupuolen. Tuolloin saatiin kerätyksi huomattava määrä pitäjittäisiä nimikokoelmia. Käännekohtaa paikannimien keruussa merkitsi TERHO ITKOSEN laatima keruuopas Nimestäjän opas, joka ilmestyi 1961. Opas oli monessa suhteessa alku uudentyyppiselle keruulle. Periaatteessa pyrittiin koko paikannimistön talteen saamiseen, mutta kun oppaan näkökulma nimistöön oli edelleen historiallinen, oli keruun pääpaino kuitenkin vanhassa, keskeisessä nimistössä. Keruulle asetettiin monin tavoin tarkkuuden ja systemaattisuuden vaatimus. Yksittäisistä nimistä edellytettiin monenlaisia tietoja, muun muassa nimien taustan nimenantoperusteen, nimeen sisältyvien sanojen ja nimen iän selvittämistä niin pitkälle kuin mahdollista. Nimet oli myös paikannettava karttaan; suuresta osasta maata oli jo tuolloin saatavissa 1 : 20 000 -mittakaavainen peruskartta. Kerääjä kirjoitti jokaisesta nimestä arkistolipun. Siinä on ensin nimen yleiskielistetty hakuasu, sitten kentältä saatu murteellinen ääntöasu ja nimen paikallissijataivutusmuoto. Nimen tarkoitteen sijaintitietoina on pitäjän- ja kylännimi, joskus myös talon nimi sekä lisäksi numeerinen, karttaan viittaava tarkka paikannustieto. Nimen tarkoitteen laji on ilmaistu sanallisesti. Näiden pakollisten tietojen lisäksi on erilaisia kerääjän saamia tietoja nimestä ja paikasta. Keruuoppaan ilmestymisen jälkeen innostus paikannimien keruuseen kasvoi, mistä on osoituksena se, että puolet nimiarkiston paikannimikokoelmista on kerätty 1960 1970-luvulla. Keruun edistymiselle luotiin edellytykset myös sillä, että suomen kielen opiskelijat mobilisoitiin paikannimien keruuseen liittämällä keruutyö osaksi perusopintoja. Voi sanoa, että paikannimien keruusta tuli tuon ajan suomenopiskelijoiden yhteisponnistus. Monet opiskelijat jatkoivat keruuta nimiarkiston myöntämien keruustipendien turvin vuosi vuoden jälkeen vielä maisterintutkinnon suoritettuaankin. Tällainen suurisuuntainen, koko maan 2
käsittävä systemaattinen keruu ei olisi ollut mitenkään mahdollinen, jollei valtio olisi antanut siihen rahoitusta. 1980 1990-luvulla keruu on ollut melko vähäistä, suureksi osaksi aiemmin kerättyjen alueiden uusintakeruuta sekä tutkimushankkeisiin liittyvää keruuta. (Keruusta tarkemmin Närhi 1990.) Kaikki eri aikoina kerätyt paikannimikokoelmat on arkistoitu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimiarkistoon. Arkiston kokoelmissa on noin 2,6 miljoonaa kentältä kerättyä nimitietoa. Kokoelmat kuvastavat 1900-luvun alkupuoliskolla Suomen maaseudulla käytössä ollutta paikannimistöä. Kyseessä on juuri se aika, jolloin maaseudun paikannimistö on todennäköisesti ollut suurimmillaan (Kiviniemi 1990: 27 34). Nimiarkistossa paikannimien peruskokoelman liput on järjestetty pitäjittäin aakkosjärjestykseen. Lisäksi kaikki pitäjänkokoelmien liput on kopioitu ja niistä on muodostettu yhtenäinen, koko maan kattava aakkosellinen yleiskokoelma. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa on säilytteillä myös Suomen ruotsinkielisiltä alueilta kerättyjen paikannimikokoelmien maakunnittainen nimenosarekisteri. Se on tärkeä lähde myös suomenkieliselle nimistöntutkimukselle, koska ruotsalaisalueilla on vanhaa suomalaisperäistä lainanimistöä ja kielirajan tuntumassa on yhä elävää kaksikielistä paikannimistöä. Alkuperäiset ruotsinkieliset nimikokoelmat ovat säilytteillä Svenska litteratursällskapet i Finland -nimisen seuran arkistossa. Kokoelmien laajuus on noin 300 000 nimitietoa. Paikannimikokoelmat ovat tutkimuksen edellytys, mutta yhtä selvää on myös, että kokoelmat ohjaavat tutkimusta: niiden laajuus, sisältö ja arkistointitapa määräävät pitkälti sen mitä voidaan tutkia. Jos tutkimusaineisto on tarkoitus koota nimiarkiston kokoelmista, on järkevä ryhtyä tutkimaan vain sellaista aineistoa, mikä on löydettävissä kokoelmista kohtuullisella työllä. Nimiarkiston kokoelmien järjestäminen aakkos- ja alueelliseen järjestykseen on luonteva ja järkevä systemointitapa. Sen avulla voidaan löytää nimiaineistoa ennen kaikkea alueellisiin ja etymologisiin tutkimuksiin. Toisaalta tällainen arkistointitapa on rajannut pois monia muita tutkimusmahdollisuuksia. Koska nimet saadaan esiin vain niiden alun mukaan, tutkimuksessa ei ole päästy systemaattisesti selvittämään muun muassa eräitä nimenmuodostuksen kannalta keskeisiä asioita, esimerkiksi nimien lopussa olevia paikan lajin ilmaisevia topografisanoja ja nimenmuodostussuffikseja. Vasta sitten, kun nimiarkiston kokoelmat saadaan sähköiseen muotoon, on mahdollista päästä käsiksi suuriin aineistoihin ja nimien kaikkiin elementteihin. Toistaiseksi nimiarkiston kokoelmien digitalisointi on kuitenkin ollut liian suuri ja kallis hanke toteutettavaksi. Tutkijoiden käytössä on Maanmittauslaitoksen koostama digitaalinen karttanimitietokanta, joka sisältää koko maan kattavassa 3
peruskartassa olevat paikannimet, yhteensä noin 800 000 nimeä. Tietokannan pohjalta on myös mahdollista saada koneellisesti nimien tai nimielementtien levikkikarttoja. 1.2. Asiakirja- ja karttalähteet Paikannimistöntutkija tarvitsee usein nimien vanhoja kirjoitusmuotoja, joita on erilaisissa asiakirjoissa ja kartoissa. Suomessa vanhimmat asiakirjat ovat peräisin Ruotsin vallan ajan alusta, 1200-luvulta, ja ne ovat latinankielisiä. 1800-luvun puoliväliin saakka asiakirjojen kieli oli maan virallinen kieli ruotsi. Myös asiakirjoja laatineet virkamiehet olivat ruotsinkielisiä, mistä syystä asiakirjoissa olevien suomenkielisten paikannimien kirjoitusasut näyttävät joskus varsin oudoilta. Vanhimpien, toisin sanoen keskiaikaisten, asiakirjojen perusteella ei saa kokonaiskäsitystä tuonaikaisesta paikannimistöstä, koska asiakirjoihin on eri yhteyksissä merkitty vain yksittäisiä paikannimiä. Vasta 1500-luvun puolivälin maakirjoissa päästään ensi kerran näkemään kokonainen paikannimiryhmä: maan keskeinen asutusnimistö: pitäjien ja kylien nimet. Talonnimet ilmaantuvat systemaattisesti asiakirjoihin paljon myöhemmin, vasta 1700-luvun alussa. Koska nimien kokoaminen arkistojen vanhoista alkuperäisistä asiakirjoista on työlästä ja aikaa vievää, tutkijoiden työn helpottamiseksi nimiarkistoon on kerätty paikan- ja henkilönnimiä vanhoista, ennen kaikkea 1500-luvun, asiakirjoista yhtenäisiksi alueittaisiksi kokoelmiksi. Historiantutkimuksen piirissä joitakin vanhoja asiakirjoja on julkaistu painettuina. Vanhimpia, siis keskiaikaisia, asiakirjoja sisältävät sarjat Bidrag till Finlands historia I-V ja Finlands medeltidsurkunder I VIII sekä Registrum ecclesiae aboensis eli Turun tuomiokirkon mustakirja. Vanhoista asiakirjoista on painettuna julkaistu myös joitakin verokirjoja ja maakirjat, joihin on merkitty keskeinen asutusnimistö. Suomen paikannimiä on merkitty ensi kertaa 1500-luvun alkupuolen karttoihin, mm. ruotsalaisen Olaus Magnuksen pohjoismaita kuvaavaan Carta marinaan vuodelta 1539. Tässä, niin kuin muissakin vanhimmissa vieraissa maissa laadituissa kartoissa, suomalaiset nimet ovat outoasuisia ja vaikeatulkintaisia. Ensimmäiset nimistöntutkijalle käyttökelpoiset kartat ovat 1630-luvulta lähtien ilmestyneet Suomen ensimmäisten maanmittareiden laatimat aluekartat. Niissä on varsin runsaasti paikannimiä, ja nimet ovat kirjoitusasuiltaan tunnistettavia. Paikannimitutkimuksen keskeisin vanha kartta-aineisto ovat 1700-luvun loppupuolelta lähtien laaditut kylittäiset isojakokartat. Niissä kylien paikannimistö esiintyy aiempaa monipuolisemmin. Karttoihin ja niiden yksityiskohtaisiin selityksiin on talonnimien lisäksi merkitty peltojen, niittyjen ja metsämaiden nimet sekä tärkeimpien luonnonpaikkojen nimiä. Luontonimet tulevat suuremmassa määrin näkyviin vasta 1900-luvun 4
puolivälistä lähtien laadituissa koko maan kattavissa 1 : 20 000 - mittakaavaisissa peruskartoissa (maastokartoissa). Niissä oleva paikannimistö on tarkistettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Nimistöntutkimuksen kannalta arvokkaita vanhoja kartta-aineistoja ei ole julkaistu vaan ne ovat käytettävissä Kansallisarkistossa ja alueittaisissa maanmittausarkistoissa. Suomen vanhoja karttoja on myös vanhan emämaan Ruotsin arkistoissa, ennen kaikkea Tukholmassa sijaitsevissa Krigsarkivetissa (Sota-arkistossa) ja Ruotsin valtionarkistossa (Riksarkivet). Yksittäisiä vanhoja karttoja on julkaistu karttakirjoina, esimerkkinä Ruotsissa laadituista sotilaskartoista koostettu karttakirja Kuninkaan kartasto Suomesta 1776 1805, joka kattaa Etelä-Suomen alueen. (RLP) 2. Tutkimuksen historia Suomen nimistöntutkimus on ollut valtaosaltaan paikannimistöntutkimusta. Henkilönnimistöntutkimus on tähän mennessä ollut melko vähäistä. Tällä suuntautumisella on käytännöllinen ja ymmärrettävä tausta: tutkijoilla on jo pitkän ajan ollut käytössään koko maan kattava paikannimikokoelma, kun taas tutkimuksen tarpeet täyttävät henkilönnimilähteet on saatu käyttöön vasta viime aikoina. Suomessa, kuten muuallakin, nimistöntutkimuksen alkuvaiheissa keskityttiin nimistön etymologisen alkuperän selvittelyyn. Tuon ajan tuotteliain suomalainen tutkija VILJO NISSILÄ on selvitellyt muun muassa erilaisia alkuperältään yhteen kuuluvia nimiryhmiä, kuten artikkelissa Slaavilaisia aineksia nimistössämme (1956), ja yksittäisiä paikannimiä, kuten artikkelissa Tampere-nimestä (1959). Suomalainen nimistöntutkimus poikkeaa alan kansainvälisistä valtavirroista siinä, että monella taholla tutkituimmat nimiryhmät, asutusnimistö ja vesistönimistö, ovat miltei kokonaan jääneet systemaattisen tutkimuksen ulkopuolelle Viime vuosikymmeninä pelkästään nimien etymologisen alkuperän selvittämiseen tähtäävä tutkimus on jäänyt syrjemmälle. On suuntauduttu uusille alueille, ennen kaikkea pyritty rakentamaan kokonaiskuvaa paikannimistöstämme. Tutkimuksen keskiössä on ollut nimien ja nimisysteemien rakenteen tutkiminen, sekä nimenantoperusteiden selvittäminen ja niiden semanttinen luokittelu. Kun etymologisen tutkimuksen kohteena ovat useimmin erikoiset ja vaikeaselkoiset nimet, kuvaa suomalaisesta nimisysteemistä on rakennettu tutkimalla tavallisia nimiä ja sitä, mikä on nimistössä tavallista. (Erilaisista tutkimussuunnista tarkemmin pääluvussa Nimien rakenneanalyysi ja nimeämisperusteiden luokittelu). 5
2.1. Aluemonografiat ja niiden erilaiset tavoitteet Suomessa useimmat laajat paikannimitutkimukset ovat aluemonografioita. Niissä on käsitelty joko alueen koko paikannimistöä tai tietynlajisten paikkojen nimiä. Tutkimuksissa on lähdetty yksittäisten nimien etymologisen alkuperän selvittämisestä, ja etymologisen tutkimuksen tulokset on systemoitu nimeämisperusteluokittelun avulla. Suurin osa aluemonografioista on opiskelijoiden pro gradu -tutkielmia, joissa käsiteltävänä on tavallisesti yhden kylän koko paikannimistö. Laajemmissa, väitöskirjoina ilmestyneissä aluemonografioissa tutkimusnäkökulma on usein ollut historiallinen. Paikannimiaineiston avulla on pyritty valaisemaan tutkimusalueen menneisyyttä, ennen kaikkea asutuksen vaiheita sekä kulttuuria, jonka piirissä paikannimet ovat syntyneet. Ensimmäinen laaja paikannimistöntutkimus Suomessa on VILJO NISSILÄN väitöskirja Vuoksen paikannimistö I (1939). Mallin aluemonografiaansa Nissilä sai Ruotsista, lähinnä Ivar Modéerin 1933 ilmestyneestä tutkimuksesta Småländska skärgårdsnamn. Nissilä valitsi tutkimuskohteekseen Vuoksen virtaan liittyvien luonnonpaikkojen nimet. Tässä valinnassa näkyy yksi suomalaisen nimistöntutkimuksen suurista linjauksista: luontonimien tutkimus on asetettu muualla, kuten esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa, ensisijaisesti harjoitetun asutusnimitutkimuksen edelle. Nissilän tutkimuksen pääosa käsittää yksittäisten nimien etymologisen selvityksen, mutta tekijä on pyrkinyt myös erilaisiin synteeseihin koko aineistonsa pohjalta, muun muassa etymologisen tutkimuksen tulosten luokitteluun (tarkemmin luvussa Ensimmäinen nimeämisperusteiden luokittelu). 2.1.1. Nimistöntutkimus asutus- ja kulttuurihistorian palveluksessa Paikannimiä on syntynyt eri aikoina ja erilaisten kulttuurimuotojen piirissä. Nimien taustalla on aina ollut jokin niiden syntyaikaan ja -paikkaan liittyvä reaalinen nimeämisperuste. Tähän perustuva paikannimien historiallinen dokumenttiarvo on ymmärretty jo varhain, ja nimiä on käytetty paikallishistoriallisen tiedon lähteenä; näin esimerkiksi yksittäisten pitäjien historioissa, joita Suomessa on julkaistu runsaasti. Yksittäin tulkittujen paikannimien pohjalta tehdyt asutus- ja kulttuurihistorialliset päätelmät saattavat kuitenkin olla varsin perusteettomia, koska nimien tulkinnassa ei ole otettu huomioon paikannimistön systeeminluonteisuuden ja nimenmuodostusta ohjaavan analogian vaikutusta nimenantoon. Ei vain paikallishistorian vaan myös nimistöntutkimuksen piirissä syntyi tutkimusta, jossa tavoite oli asutushistoriallinen. VILJO NISSILÄ on kirjoittanut suurelle yleisölle tarkoitettuihin pitäjänhistorioihin artikkeleita, joissa hän paikannimien leksikaalisten elementtien pohjalta luonnostelee seudun asutuksen vaiheita ja entistä elämänmuotoa. Tällaisia artikkeleita 6
ovat esimerkiksi Hartolan erä- ja asutuskausi nimistön valossa (1968) ja Suurvanajan nimistöä (1976). Tavoitteiltaan asutus- ja kulttuurihistoriallinen on myös teos Suomen Karjalan nimistö (1975), jossa Nissilä esittää omien tutkimustensa synteesin Karjalan maakunnan paikan- ja henkilönnimistöstä. Hyvä esimerkki nimistötiedon uudenaikaiseen tutkimukseen perustuvasta hyödyntämisestä pitäjänhistorioissa on EERO KIVINIEMEN artikkeli Rautalammin varhaishistoriaa paikannimistön näkökulmasta (1985). Siinä selvitetään seudun varhaisasutusta ja sen muotoutumisesta eri aikoina esitettyjä käsityksiä nimistöntutkimuksen sekä arkeologian ja historiantutkimuksen pohjalta. EERO KIVINIEMI käsittelee periaatteellisella tasolla paikannimien asutushistoriallista dokumenttiarvoa artikkelissaan Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona (1980). Hän arvioi eri kielistä peräisin olevien vanhojen lainanimien balttilaisten, kantagermaanisten, kantaskandinaavisten ja lappalaisten nimien olemassaolon ja identifioimisen mahdollisuuksia Suomen nykynimistössä. Kiviniemi tuo esiin monia epävarmuustekijöitä, jotka liittyvät vanhojen paikannimien avulla tehtäviin asutushistoriallisiin päätelmiin. Esimerkiksi nimien sisältö ja asiatausta jää usein monitulkintaiseksi, jos siihen yleensäkään päästään käsiksi, ja siksi suorien päätelmien teko nimien levikin ja typologisten kriteereiden perusteella saattaa johtaa harhaan. Kiviniemi tähdentää, että vain laajan, paikannimistön perustutkimuksesta saatavan tiedon pohjalta on mahdollista päästä luotettaviin asutushistoriallisiin päätelmiin. Hän käsittelee samanlaisia seikkoja myös artikkelissa Namenforschung und Siedlungsgeschichte in Finnland (1981). Viime vuosikymmenten aikana on ilmestynyt muutamia suuria, keskeisesti asutushistoriallistavoitteisia nimistöntutkimuksia, joissa on päästy merkittäviin tutkimustuloksiin. Historiantutkija JOUKO VAHTOLA pyrkii väitöskirjatutkimuksessaan Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus (1980) selvittelemään paikannimiä aineistonaan käyttäen pohjoisen Suomen asutushistorian vaiheita. Vahtolan tutkimus on ensimmäinen laaja, tarkka ja systemaattinen nimistöntutkimus, jossa näkökulma on asutushistoriallinen. Tekijä on käynyt läpi kaikki tutkimusalueelta arkistoihin kootut nimitiedot, yhteensä 90 000. Niiden joukosta hän on valinnut aineistokseen 900 sellaista paikannimityyppiä, sekä asutusnimiä että luonnonpaikkojen nimiä, jotka näyttävät asutushistoriallisesti todistusvoimaisilta. Tutkimusmetodi on vertaileva; nimityypeille on etsitty vertailuaineistoa muualta maasta ja näiden vertailujen avulla on pyritty selvittämään nimityyppien synty ja levintä. Vahtola itse nimittää tätä pitkälti erityyppisten nimien levintään perustuvaa tutkimusmenetelmäänsä typologis-maantieteelliseksi. 7
Nimianalyysiensä pohjalta Vahtola pystyy varsin vakuuttavasti esittämään pohjoisen Suomen asutuksen erilähtöiset kerrostumat ja niiden kronologian. Tutkimuksen mukaan alueen vanhaa ja alkuperäistä saamelaisasutusta lukuun ottamatta asutus on siirtynyt näille pohjoisille uudisasutusalueille eri puolilta eteläistä Suomea ja kauempaakin Itämeren piiristä. Historiallisiin tietoihin nojaten Vahtola pystyy myös kuvaamaan eriaikaisten asutussiirtojen taustatekijät. SAULO KEPSUN väitöskirjatutkimuksessa Pohjois-Kymenlaakson kylännimet (1981) on samanlainen asutushistoriallinen tavoite kuin Vahtolalla, mutta Kepsu pyrkii päätelmiin aineistonaan vain yksi nimiryhmä, kylännimet. Myös Kepsu rakentaa päätelmänsä pitkälti paikannimien levikin varaan. Painavimmiksi todisteiksi asutuksen lähtöseuduista osoittautuvat yksittäiset nimet, jotka näyttävät kulkeutuneen uudisasukkaiden mukana näiden vanhoilta kotiseuduilta uusille asuinmaille. Tällaisten nimien avulla Kepsu pystyy osoittamaan, että varhaisin asutus on tullut Kymenlaaksoon naapurialueilta ja että pysyvää asutusta on edeltänyt Suomen asutushistoriassa tyypillinen eränkäyntivaihe, toisin sanoen kauempana asuvat ovat aluksi käyttäneet aluetta säännöllisesti toistuneiden metsästys- ja kalastusretkiensä kohteena. Kepsun tutkimukseen sisältyy yksittäisten kylännimien etymologioiden lisäksi vanhojen kylännimien ja uudempien kylänosannimien rakenneanalyysi ja selvitys nimeämistavoista. Kepsu on todennut kansanomaisen kylien nimeämisen pysyneen samana vuosisadasta toiseen, kun taas asiakirjamerkinnät osoittavat, että viranomaiset ovat 1500-luvulta lähtien pyrkineet analogisesti yleistämään alueen kylännimiin Suomen asutusnimissä tavallisen -la-suffiksin. Saulo Kepsun myöhempi tutkimus Valkealan asuttaminen (1990b) edustaa samanlaista typologis-maantieteellistä tutkimusta kuin Vahtolan edellä mainittu tutkimus. Tutkimusalue on edelleen Pohjois-Kymenlaaksoa, mutta tutkittavana on vain yksi pitäjä. Pitäjästä muistiin merkityistä 20 000 paikannimestä (niistä suurin osa on Kepsun itsensä keräämiä) tutkija on valinnut aineistokseen sellaiset nimet ja nimielementit, joilla hän katsoo olevan asutushistoriallista dokumenttiarvoa. (Nimielementtien käsittelystä lisää luvussa Analogian ja nimileksikon tutkimus.) Perusaineistoa hän on täydentänyt runsaalla vanhoista kartoista ja asiakirjoista kootulla nimiaineistolla; Kepsu on nykyisistä tutkijoista parhaiten perehtynyt asiakirjanimistöön. Tutkimuksessa asutusta koskevat päätelmät perustuvat ensisijaisesti erilaisten nimityyppien maantieteelliseen levikkiin, mutta taustatietona on käytetty myös arkeologista ja historiallista tietoa sekä asutuksesta kertovaa perimätietoa. Asutuksen synty Valkealassa osoittautuu samanlaiseksi kuin muuallakin Pohjois-Kymenlaaksossa. Paleoekologisten tutkimusten ansiosta asutuksen ikäykset ovat täsmentyneet: alueelle on tehty eräretkiä jo vuosisatoja ennen ajanlaskun alkua, ja asutus on ollut pysyvää 8
viimeistään 1000-luvulta lähtien. Kepsun tutkimus osoittaa, miten monipuolinen kuva jopa yhden pitäjän asutuksen kehityksestä on mahdollista saada laajan, sekä luonto- että kulttuurinimistä koostuvan aineiston perusteella. (Valkealan nimileksikon tutkimuksesta luvussa Analogian ja nimileksikon tutkimus.) 2.1.2. Alueelliset nimisysteemit asutusnimissä Yhtenä aluemonografioiden tavoitteena on ollut alueellisten nimisysteemien monipuolinen kuvaus; tämä on ollut keskeisenä tavoitteena opiskelijoiden pro gradu -tutkimuksissa. Laajempi alueellisen nimisysteemin kuvaus on LAILA LEHIKOISEN väitöskirja Kirvun talonnimet. Karjalaisen talonnimisysteemin kuvaus (1988), joka on myös ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suuri talonnimiä koskeva tutkimus Suomessa. Tutkimuksen kohteena eivät ole talojen viralliset, asiakirjoihin merkityt nimet vaan niiden epäviralliset, pelkästään suullisessa käytössä olleet nimet. Aineisto käsittää kaikki Kirvun pitäjästä kerätyt talonnimet, lähes 2 000 nimeä. Teoreettisena pohjana on suomalaisessa nimistöntutkimuksessa kehitetty ja käytetty nimien syntaktissemanttiseen rakenneanalyysiin perustuva kuvausmalli (tästä luvussa Syntaktissemanttinen jäsentelymalli). Tutkimus ei ole vain yhden pitäjän talonnimistön kuvaus vaan systeemimallina se laajenee koko Karjalan maakunnan talonnimisysteemin kuvaukseksi; tutkimusalue Kirvun pitäjä sijaitsi toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetulla alueella. Karjalainen talonnimisysteemi on varsin erikoislaatuinen. Valtaosa nimistä sisältää omistajan ilmaisevan henkilönnimen. Nämä henkilönnimet ovat moninaisia: etunimiä, sukunimiä, lisänimiä, ammatinnimityksiä ja näiden erilaisia yhdistelmiä. Lehikoinen käsittelee tutkimuksessaan talojen nimeämisperusteita, erilaisten nimityyppien käyttöä ja ikää, talonnimissä tavallista rinnakkaisnimisyyttä sekä talonnimisysteemin kehitystä. LARS HULDÉNin teos Finlandssvenska bebyggelsenamn (2001) on laajin ja merkittävin selvitys Suomen asutusnimistöstä. Se on paitsi Huldénin itsensä myös monien muiden tutkijoiden vuosikymmenien aikana tekemään työhön perustuva yleisesitys suomenruotsalaisista pitäjän- ja kylännimistä, joita on runsaat 2 500. Tutkimuksen pääosa käsittää yksittäisten nimien etymologiset selitykset. Yhteenvedossa tekijä luonnostelee asutusnimien alueellisia tyyppejä ja erityispiirteitä. (RLP) 2.2. Lainanimistöntutkimus Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet lainanimistöntutkimukseen. Maassa on kaksi kielikontaktialuetta. Toinen on pohjoisin Suomi, jossa kohtaavat saame ja suomi. Toinen on meren rannikot ja saaristot, joiden paikannimistöön sisältyy runsaasti suomalais-ruotsalaisia lainanimiä. Parhaiten tunnettuja ja tutkittuja ovat suomalais-ruotsalaisten alueiden 9
substraattinimistöt. Kysymystä keskiajan ruotsalaisnimistöä vanhemman germaanisen lainanimistön ja mahdollisesti muihin kieliin palautuvien vanhojen lainanimien olemassaolosta ei ole juurikaan käsitelty. (Näistä Eero Kiviniemen artikkelissa Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona (1980) ja luvussa Kantagermaaniset tai kantaskandinaaviset nimet.) Saamelaisnimistöä, varsinkin nykyisten kaksikielisten saamelaissuomalaisten alueiden nimistöä, on tutkittu hyvin vähän. Suomalaisruotsalainen lainanimistö sitä vastoin on ollut viime vuosikymmeninä monien tutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Kotoisten lainanimien lisäksi suomalaisten tutkijoiden kiinnostus on kohdistunut myös Venäjän suomalais-ugrilaiseen substraattinimistöön. 2.2.1. Saamelaiset substraattinimet Nyt saamelaisia asuu vain pohjoisimmassa Suomessa, mutta asiakirjatietojen mukaan heitä on aiemmin asunut huomattavasti etelämpänäkin, Savon maakunnassa vielä 1600-luvulla. Koska saamelaisasutus on jatkunut niinkin pitkään, voi olettaa, että sen jälkeensä jättämiä paikannimiä olisi Sisä- Suomessa. Tätä nimistöä ei ole toistaiseksi päästy tutkimaan kokonaisuutena, koska jo pelkkä saamelaisten substraattinimien identifioiminen muun paikannimistön joukosta vaatisi laajojen alueiden koko paikannimistön systemaattista tutkimista. Kuitenkin monille yksittäisille paikannimille on esitetty mahdollisia saamelaisetymologioita (mm. T. I. Itkonen 1920, 1948; Kiviniemi 1985). 2.2.2. Suomalais-ruotsalainen lainanimistö 1960-luvun lopulla alkaneen suomalaisten ja suomenruotsalaisten nimistöntutkijoiden yhteistyön ensimmäiseksi konkreettiseksi kohteeksi tuli suomalais-ruotsalainen lainanimistö. 1970-luvun alkupuolella toteutettiin tutkimushanke Kieliraja-alueiden paikannimistöt, jossa EERO KIVINIEMEN ja KURT ZILLIACUKSEN johdolla selvitettiin suomen- ja ruotsinkielisen asutuksen välisten kieliraja-alueiden kaksikielistä paikannimistöä. Hanke oli tavoitteeltaan tuon ajan suomalaisen nimistöntutkimuksen strukturalistisen suuntauksen mukainen: kiinnostuksen kohteena oli nimien kielellinen muoto sekä lainanimien ja lainanimistöjen rakenne. Hankkeessa pyrittiin kahdeksan osatutkimuksen avulla selvittämään, millaiset eri kieliryhmien käyttämät paikannimistöt ovat ja miten nimiä on aikojen kuluessa lainattu kielestä toiseen, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet lainaamistavan valintaan ja miten yleisiä eri lainaamistavat ovat olleet (Kiviniemi & al. 1977; Zilliacus 1980). Tutkimuksen päätuloksena oli erilaisten lainanimien tyypittely ja siihen liittyvä termistö. Lainautumisen yleispiirteeksi osoittautui se, että kansanomaisissa paikannimistöissä nimiä on lainattu kielestä toiseen enimmäkseen foneettisesti mukailemalla, kun 10
taas kääntäminen on ollut harvinaista. Viranomaisten muodostamissa lainanimissä kääntäminen sitä vastoin on ollut tavallista viime aikoihin saakka. RITVA LIISA PITKÄSEN väitöskirja Turunmaan saariston suomalainen lainanimistö (1985) on aluemonografia, jossa aineistona on Suomen lounaissaariston vanhin paikannimistö, alueen ruotsinkieliseen nimistöön sisältyvä suomalainen substraattinimistö. Tutkimuksen tavoitteena on itse lainanimistön sekä sen kulttuurisen ja historiallisen taustan kuvaaminen. Substraattinimien tutkimuksen suurimpia ongelmia on alkuperäiskielisten nimiasujen rekonstruointi niistä usein kauas loitonneiden lainanimiasujen pohjalta. Tutkimuksen metodinen uutuus on Pitkäsen kehittämä nimien tavurakenteen ja äänteiden muutoksiin perustuva systemaattinen rekonstruointimenetelmä. Nimiin sisältyvän tiedon ja erilaisten taustatietojen perusteella Pitkänen voi kumota vakiintuneen käsityksen suomalaisen lainanimistön alkuperästä ja historiallisesta taustasta: 1100- luvulta lähtien tulleet ruotsalaiset uudisasukkaat ovat lainanneet nimiä saaristossa jo tuolloin pysyvästi asuneelta suomenkieliseltä väestöltä eivätkä pyyntiretkille tulleilta suomalaisilta eränkävijöiltä, kuten aiemmin on oletettu. Pitkänen on täsmentänyt Turunmaan suomalaisten lainanimien kulttuuritaustaan liittyviä tutkimustuloksia artikkelissa Ortnamn av finskt ursprung (1990a) ja esitellyt tarkemmin alkuperäisten suomalaisten nimien ikäyksiä ja ikäysmahdollisuuksia Suomen rannikoilla tapahtuvan maankohoamisen pohjalta artikkelissa Uplift as a method of dating the names of natural places (1990b). Ruotsin kielen tutkija AINO NAERT tarkastelee yhden Turunmaan saaristopitäjän paikannimistön pohjalta nimien lainautumista ja lainanimiä väitöskirjassaan Ortnamn i språkkontakt. Metoddiskussion med utgångspunkt i ortnamnsskicket i ett finskt-svenskt kontaktområde (1995). 2.2.3. Kantagermaaniset tai kantaskandinaaviset nimet Arkeologisten todisteiden mukaan Suomeen on tullut germaanista uudisasutusta pronssikaudelta, siis toiselta esihistorialliselta vuosituhannelta, lähtien. Tästä asutuksesta ei ole merkkejä rannikoiden suomenruotsalaisessa paikannimistössä, jossa ei ole kantaskandinaavisia nimityyppejä (esim. Thors 1953). Sitä vastoin on mahdollista, että suomalaiseen paikannimistöön voisi sisältyä varhaiskeskiajan ruotsalaisasutusta vanhempaa germaanista lainanimistöä niillä läntisillä alueilla, joissa asutuksen on voitu arkeologisten todisteiden perusteella todeta jatkuneen tuhansia vuosia. Näitä vanhoja germaanisia paikannimiä on koetettukin etsiä Suomen paikannimistöstä. 1900-luvun alkupuolella, suomen ja ruotsin välisten kielitaisteluiden aikana muutamat suomenruotsalaiset kielentutkijat (Ralf 11
Saxén 1910, Pipping 1918 ja T. E. Karsten 1921, 1923) yrittivät paikannimien avulla todistaa Suomen ruotsalaisasutuksen esihistorialliselta ajalta peräisin olevaksi. Heidän nimitulkintojaan nousi vastustamaan suomen kielen tutkija Heikki Ojansuu (1920). Kaikki kiistan osapuolet tulkitsivat nimiä yhtä mielivaltaisesti ja tendenssimäisesti ja saivat aikaan sen, että tutkijat eivät ole sen koommin ryhtyneet vanhojen germaanisten paikannimien etsintään. Germaanisten lainasanojen tutkija JORMA KOIVULEHTO otti asian uudelleen esiin suppeahkossa seminaariesitelmässä (1987). Hän pitää mahdollisena vanhojen germaanisten nimielementtien säilymistä suomalaisessa paikannimistössä ja esittää germaanisen etymologian muun muassa pitäjännimille Harjavalta, Hauho, Vammala ja Eura. 2.2.4. Venäjän suomalais-ugrilaiset substraattinimet Suomessa ei aiemmin ole tehty yhtään laajaa tutkimusta Venäjän suomalaisugrilaisesta substraattinimistöstä. Nyt kun mahdollisuudet kenttätyöhön ja arkistojen käyttöön Venäjällä ovat auenneet, tekeillä on kaksi lupaavaa väitöskirjatutkimusta. ARJA AHLQVIST tutkii merjalaista substraattinimistöä ja merjalaisen kulttuurin jälkiä Keski-Venäjällä Jaroslavin alueella ja JANNE SAARIKIVI pohjoisen Pinega-joen alueen muinaista suomalais-ugrilaista substraattinimistöä (1998). Huomattavia ovat myös Saarikiven kielikontakteja ja kielellisiä substraatteja pohtivat artikkelit Kontaktilähtöinen kielenmuutos, substraatti ja substraattinimistö (2000) ja Maastoappellatiivit proprien ja appellatiivien välisenä rajapintana: kontaktilingvistiikan ja etymologian näkökulmia (2001). (RLP) 2.3. Nimien rakenneanalyysi ja nimeämisperusteiden luokittelu Aluemonografioissa pyrittiin jo varhain paitsi etymologioimaan nimistöä myös eri tavoin analysoimaan sitä. Näin niissä syntyi tarve esittää etymologioinnin tuloksia nimeämisperusteiden luokittelun avulla. Tämä oli luonnollista, sillä olihan jo etymologiointia varten nimet osattava jäsennellä ja jakaa osiin. 2.3.1. Ensimmäinen nimeämisperusteiden luokittelu Ensimmäisenä nimeämisperusteita luokitteli VILJO NISSILÄ väitöskirjassaan Vuoksen paikannimistö I (1939). Nissilän luokittelumalli on peräisin ruotsalaiselta Ivar Modéerilta (Småländska skärgårdsnamn 1933), vaikka Nissilä ei esikuvaansa mainitsekaan. Nissilällä on 21 eri nimeämisperustetta: maasto ja vesi, maaperä, asema, koko, muoto, väri, vertailu, verbaalisesti ilmaistu ominaisuus, kasvit, kalat, linnut, muut eläimet (paitsi kotieläimet), metsästys, kalastus, maanviljelys ja heinänteko, kotieläimet ja karjanhoito, liikenne ja kuljetus, rajat, rakennukset ym., henkilönnimitykset ja talojen ja kylien nimitykset. 12
Nissilän luokittelu on suurimmalta osin sanasemanttinen eli leksikaalinen. Tällaiset luokat kuten esimerkiksi kotieläimet, kalastus, metsästys tai karjanhoito eivät kuitenkaan ole varsinaisia 'nimeämisen perusteita' eivätkä ne liity yksilöinnin ideoihin. Luokittelu on myös epäsystemaattinen, koska se sisältää paitsi leksikaalisia myös morfologisia kategorioita (esimerkiksi verbaalisesti ilmaistu ominaisuus). Kokonaisuudessaan Nissilän luokittelumallia voi luonnehtia pikemmin filologis-historialliseksi kuin lingvistiseksi. Lähtökohtana ei ole ollut tutkia nimistöä sellaisenaan, omana systeeminään. Hyvin keskeisenä Nissilän luokittelussa ja koko tutkimusotteessa näyttäytyy paikannimien kulttuuri- ja asutushistoriallinen dokumenttiarvo. Nissilän luokittelumalli ja ylipäänsä filologinen aspekti oli suomalaisessa onomastiikassa vallalla aina 1960-luvulle asti. Nissilä itse esitteli mallia kirjassaan Suomalaista nimistöntutkimusta (1962). Vielä Suomen Karjalan nimistö (1975) noudatti samaa mallia. Tällä tavoin nimet kyllä tulivat etymologioiduiksi ja materiaali sanasemanttisesti ryhmitellyksi, mutta nimeämisperusteet jäivät koko lailla pimentoon. 2.3.2. Syntaktissemanttinen jäsentelymalli Uusi nimien syntaktissemanttiseen jäsentelymalliin ja luokittelumalliin pohjaava tutkimussuunta sai vahvan alun 1960 1970-luvuilla. Silloin voidaan myös katsoa syntyneen uuden onomastisen koulukunnan. Nimistöntutkimuksen nähtiin olevan ennen kaikkea lingvististä tutkimusta. Eero Kiviniemi määritteli nimistöntutkimuksen tavoitteen ja tehtävät seuraavasti: "Nimistöntutkimuksen tavoite on selvitellä nimenmuodostusta ja nimien käyttöä osana kieltä ja kielenkäyttöä" (1979). Keskeiseksi nähtiin nimien rakenteet ja nimeämissysteemit, kun tähän mennessä tutkimuksen kohteena olivat olleet lähinnä yksittäiset nimet tai nimielementit ja niiden etymologia. Uudenlainen tutkimussuunta näyttäytyy ensimmäisen kerran KURT ZILLIACUKSEN tutkimuksessa Ortnamnen i Houtskär. En översikt av namnförrådets sammansättning (1966). Tutkimusaineistona on yhden ruotsinkielisen saaristopitäjän koko paikannimistö, runsaat 6 600 nimeä. Tällaista yhden pitäjän tai yhden kylän aineistokokonaisuutta voi pitää systemaattiseen paikannimistön tutkimukseen sopivana. 1 Kirjassa Zilliacus esittelee paikannimien uuden analyysi- ja luokittelumenetelmän. Suomenkielisessä artikkelissa Nimistötieteellisten synteesien aikaa (1972) hän tiivistää uuden menetelmän periaatteet. 1 Uuden systemaattisen nimistöntutkimuksen mukaan yksittäinen nimi on tulkittava ja tutkittava osana systeemiä, tietyn alueen nimistökokonaisuutta. Tällöin yhden kylän nimistö muodostaa luontevan ja sopivan kokoisen yhtenäisen systeemin. 13
Zilliacus loi menetelmän, joka pystyi välttämään Nissilän luokittelun heikkoudet. Nissilän luokittelun lähtökohtana ja edellytyksenä oli näkemys siitä, että nimet ovat kuvailevia ja kertovat paikan tyypillisimmän ominaisuuden. Zilliacuksen käsityksen mukaan nimet ovat ennen kaikkea yksilöiviä, eivät kuvailevia, eivätkä ne lainkaan välttämättä ilmaise sitä, mikä paikalle on tyypillisintä. Keskeistä on nimenantajan näkökulma: nimenantaja ei anna paikalle nimeä kuvatakseen kulttuuria tai luontoa vaan yksilöidäkseen paikan. Alun perin nimet tietysti ovat olleet sisällöltään kuvailevia, mutta myöhemmin nimeä käytettäessä tämä kuvailevuus ei enää ole olennaista. Nimistöntutkimuksen perusedellytys on nimien kielellisen rakenteen ymmärtäminen, joka puolestaan on myös nimien semantiikan ymmärtämistä. Nimien tulkinnassa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä; nimen rakennetta ei voi hahmottaa tajuamatta nimen semantiikkaa ja päinvastoin. Nimien rakenteen ja semantiikan ymmärtämiseksi Zilliacus loi uuden paikannimien syntaktissemanttisen jäsentelymallin. Siinä nimet jäsennellään ensin syntaktissemanttisesta näkökulmasta syntaktisiin rakenneosiin, nimenosiin. Nimenosa on 'nimen osa', joka ilmaisee yhden tarkoitetta luonnehtivan ominaisuuden. Nimenosalla on nimenmuodostuksen kannalta jokin syntaktissemanttinen funktio. Nimenosa voi olla 1) paikan lajia ilmaiseva (esim. Musta/lahti), 2) nimittävä (esim. Mustalahti talon nimenä) 2 tai 3) erityispiirrettä ilmaiseva (esim. Musta/lahti). Nimessä on aina vähintään yksi nimenosa, jolloin nimi on yksiosainen (esim. Niemi, Katinhäntä, Saarela). Tavallisin nimityyppi on kaksiosainen, jossa määriteosa ilmaisee paikan erityispiirrettä ja perusosa paikan lajin (esim. Saari/järvi, Mylly/mäki). Erityispiirrettä ilmaisevat nimenosat esiintyvät nimissä yleensä määriteosina. Ne voivat olla myös yksiosaiseen nimeen sisältyviä ilmauksia. Tällainen erityispiirre tarkoittaa oikeastaan sitä ideaa, jonka perusteella paikka on yksilöity eli erotettu muista (samanlajisista) paikoista. Kyseessä on siis tavallaan paikan nimeämisperuste, joka osoittaa sen, miksi paikalle on valittu tietty nimi. Syntaktissemanttisessa analyysissa nimet jaetaan ensin nimenosiin. Seuraava vaihe on erityispiirrettä ilmaisevien nimenosien (myös yksiosaisina niminä esiintyvien) luokittelu sekä sanasemanttisesti että lausesemanttisesti. Lausesemanttisesti Zilliacus luokitteli nimeämisperusteet 2 Nimittävät nimenosat sisältävät "vain" paikan nimen. Nimittävä funktio voi olla proprisilla nimenosilla joissakin nimityypeissä. Sellaisia ovat ennen kaikkea epeksegeettiset nimet, eli nimet, joihin on liittynyt selventävä perusosa. Esimerkiksi lammennimessä Kalattoman/lampi määriteosa on nimittävä; nimi on syntynyt epeksegeettisesti yksiosaisesta nimestä Kalaton). 14
16 luokkaan, joita ovat: kokonaisuus, absoluuttinen sijainti, suhteellinen sijainti, suunta, omistus, tekijä, tapahtuma, koko, muoto, väri, muu ominaisuus, materiaali, mitä paikalla on, jatkuva tapahtuminen ja käyttö. Sanasemanttinen (eli "muodollinen") luokittelu ilmaisee sen leksikaalisen kategorian, johon kuuluvalla ilmauksella nimeämisperuste on ilmaistu. Zilliacuksella näitä luokkia olivat: paikannimet, muut erisnimet, appellatiivit, yhdysnimien tai -sanojen alkuosat, adjektiivit ja partisiipit, adverbit ja pronominit, verbit, prepositioilmaukset ja sanayhdistelmät. Myöhemmin tätä luokittelumallia muokattiin. Nimistöntutkimuksessa oli syntynyt vahva yhteistyö suomalaisen ja suomenruotsalaisen tutkimuksen välille. Malleja kehiteltiin yhdessä ja uutta kuvausmallia sovellettiin varsinkin suomenkielisessä tutkimuksessa. Ennen kaikkea Eero Kiviniemi kehitti Zilliacuksen mallia eteenpäin. Ns. atk-seminaarissa 1978 luotiin uusi jalostettu malli, jonka kehittelyä Kiviniemi jatkoi edelleen. Lopputuloksena oli luokittelu, jossa nimeämisperusteita (ns. lausesemanttinen luokittelu) oli 10 ja niitä leksikaalisia kategorioita, johon kuuluvalla ilmauksella nimeämisperuste on ilmaistu (ns. sanasemanttinen luokittelu) 33. (Ks. taulukko 1.) Suurin osa paikannimistä on mahdollista tulkita syntaktissemanttisen analyysimenetelmän avulla. Zilliacus onnistui tulkitsemaan kaikista aineistonsa yli 6 000 nimestä noin 84 %. Sataprosenttiseen tulkintaan on kuitenkin mahdoton päästä. Lisäksi usein on vaikea ratkaista, mihin luokkaan jokin nimi kuuluu. Yhtenä luokittelun ongelmana voikin pitää sitä, että se on osin tarpeettoman täsmällinen ja hienosyinen. Aikalaiskritiikeissä luokittelua pidettiin liiaksi vain teoreettisena mallina, joka ei toimi, kun se asetetaan vastakkain todellisuuden kanssa. Tämä näkemys on kuitenkin helppo kumota, koska malli nimenomaan perustui todellisuuteen. Skandinaaveille ajatus nimeämisperusteiden luokittelusta oli ylipäänsä jokseenkin vieras (esim. Rostvik 1969: 112 132; Christensen Kousgård Sørensen 1972: 136). He esittivät, että luokittelu sopii vain nuorimpiin nimiin, koska se vaatii tietoa nimenantotilanteista. Zilliacuksen täsmälliseen ja strukturaaliseen jäsentelymalliin sisältyy myös muita ongelmia. Koska Zilliacus piti nimeä vakiomuotoisena, muodoltaan muuttumattomana ilmauksena, ei malli juurikaan salli nimimuotojen variaatiota. Yhdellä nimellä voi kuitenkin olla useampia rinnakkaisia muotoja, joista ei läheskään aina voida sanoa, mikä niistä on primaarein. Eri varianttien rinnakkaisuus voi olla yhtä vanhaa kuin itse nimi. Myöhemmissä tulkinnoissa variaatio on jo otettu huomioon (esim. Kiviniemi 1975: 59 61). 15
Syntaktissemanttinen luokittelu Leksikaalissemanttinen luokittelu 10. Paikan sijainti, asema 11. Täsmällinen sijainti 12. Suhteellinen sijainti 20. Paikan (luonnollinen) ominaisuus 21. Topografinen ulottuvuus tai hahmo 22. Maaperän, veden, materiaalin laatu tai ominaisuus 23. Muunlainen ominaisuus 30. Paikalla oleva, esiintyvä 31. Yksilöllinen tarkoite 32. Kollektiivinen tarkoite 40. Paikan suhde ihmiseen 41. Omistus, nautinta, asuminen 42. Käyttö, tekeminen, alkuperä 43. Tapahtuma 99. Nimiasu sekundaari - motivaatiota ei voi määritellä SSubstantiivi N Propri NP Paikannimi NK Koko nimi NO Paikannimen osa NH Henkilönnimi NHE Etunimi NHS Sukunimi NHL Lisänimi NM Muu propri SA Ei-proprinen substantiivi, tarkoitteena: SP Paikka, artefakti yms. PL Luonnonpaikka PK Kulttuuripaikka, artefakti PM PL/PK MVI Luonnonaines (maa, vesi, lumi, jää; sääilmiöt SK Kasvikunta KL Luonnonkasvit KK Viljelykasvit KP Paikka flooran perusteella SE Eläinkunta EL Luonnonfauna EK Kotieläimet EY EL/EK SH Ihminen, yhteisö HK Kulttuurituote (esine, väline, ase, tarveaine ym.) HE Sosiaalinen elämä (työ, huvi, riita, uskomukset, tunteet, ajanjako jne.) D Adjektiivi(n yhdyssanamuoto) BPaikan adverbin t. lokaalipostposition yhdyssanamuoto V Verbin yhdyssanamuoto, partisiippi X Numeraali, prepositioilmaus SS Sijaintia ilmaiseva sanaliitto SM Muu sanaliitto 16
2.3.3. Nimeämisperusteiden luokittelun ongelmista Paikannimistön kuvausmallin ja nimeämisperusteiden luokittelun ongelmista keskusteltiin vuosien varrella vilkkaastikin. Miten paikannimet tulisi tulkita, miten paikannimisysteemi kuvata? Mitä nimeämisperusteilla oikein tarkoitetaan? Kysymykset ja vastaukset tiivisti EERO KIVINIEMI artikkelissa Voidaanko nimeämisperusteet luokitella? (1987). Hän muistuttaa, että nimeämisperusteet eli paikkojen yksilöinnin ideat ovat ulkomaailmaan liittyviä ominaisuuksia tai suhteita, eivät kielisysteemiin kuuluvia kategorioita. Yleensä paikannimet voidaan tulkita oikein vain osana tietynlaista nimisysteemiä ja tietynlaista maailmankuvaa. Läpinäkyvienkin nimien kohdalla tarvitaan tietoa, koska muutoin selitykset voivat osua täysin harhaan. Paikannimien alkuperää selvitettäessä tarvitaan typologista tietoutta koko paikannimistöstä sekä onomastista teoriaa. Jokaisen onomastisen teorian tai kuvausmallin perusta on paikannimien rakenneanalyysi. Kuvausmalliin liittyy erilaisia ongelmia: yksikään malli ei ole sellainen, että kaikkien paikannimien analyysi olisi joka suhteessa yksiselitteistä. Kun nimeämisperusteita luokitellaan, on muistettava, että niiden määrä ei ole rajallinen. Tästä syystä luokittelu ei koskaan voi olla täysin kattava. Ei siis ole mahdollista rakentaa luokittelua, joka sisältäisi kaikki ne syntaktissemanttiset suhteet, jotka yksilöivissä ilmauksissa ovat mahdollisia ja joihin paikannimien motivaatio perustuu. On vain pyrittävä mahdollisimman hyvään ja kattavaan luokitteluun. Riittävän laajasta aineistosta saadaan esiin se, mikä on yleistä, joten joukko keskeisiä luokkia on mahdollista selvittää. Aluemonografioissa valtaosa (jopa noin 95 %) nimistä on syntaktissemanttisen analyysimallin avulla pystytty tulkitsemaan tarjolla olleiden nimeämisperusteiden mukaisesti. Tulkinta on onnistunut näin hyvin ennen kaikkea siksi, että suuri osa kaikista paikannimistä on motivaatioltaan yksitulkintaisia. Koska paikkojen yksilöinti on lisäksi myös samanlajisten paikkojen erottelua toisistaan, ovat jotkut nimeämisperusteet tietynlaisten tarkoitteiden osalta muita keskeisempiä. 2.3.4. Terminologia tutkimussuunnan vahvistajana Uuden onomastisen koulukunnan työ jatkui 1970-luvulla vahvana. Tuolloin ilmestyi kaksi keskeistä tutkimussuuntaa vakiinnuttanutta teosta: Nimistöntutkimuksen terminologia (Kiviniemi & al. 1974) ja Eero Kiviniemen Paikannimien rakennetyypeistä (1975). EERO KIVINIEMEN, RITVA LIISA PITKÄSEN ja KURT ZILLIACUKSEN yhteistyönä laatima Nimistöntutkimuksen terminologia Terminologin inom namnforskningen oli ensimmäinen tieteellinen suomalainen alan terminologia. Siitä tuli myös termien käytön vakiinnuttaja. 17
Tähän mennessä yhtenäistä terminologiaa ei ollut, vaan kukin oli käyttänyt termejä omalla tavallaan; mallia oli otettu lähinnä Skandinaviasta ja Saksasta. Uusi termistö oli osin skandinaavista tarkempaa. Lukuisat uusista termeistä oli luotu syntaktissemanttista analyysia varten. Teos esitteli ja määritteli molemmilla kielillä yli 300 termiä, joille kaikille annettiin toisenkielinen vastine. 2.3.5. Perustietoa rakennetyypeistä EERO KIVINIEMEN Paikannimien rakennetyypeistä (1975) on yksi suomalaisen nimistöntutkimuksen vahvimpia ja kestävimpiä teoksia, suppeahkosta sivumäärästään (82 s.) huolimatta. Se on myös teos, joka viimeistään juurrutti uuden syntaktissemanttisen jäsentelymallin suomalaiseen nimistöntutkimukseen. Kirjaan sisältyy saksankielinen tiivistelmä, jonka ansiosta kirja on kulunut ahkerasti myös ulkomaisten tutkijoiden käsissä ja vienyt mallin teoreettisen perustan ulkomaille. Kun nimiä ruvettiin analysoimaan syntaktissemanttisesti, saatiin ensimmäistä kertaa yleistä typologista tietoa nimistöstä ja sen koostumuksesta. Pystyttiin vastaamaan edes jotenkin siihen kysymykseen, mikä on eri rakennetyyppien osuus kaikista nimistä ja kuinka suuri osa nimistä on esimerkiksi yksiosaisia nimiä. Kiviniemi puuttuu kirjassaan ennen kaikkea yksiosaisiin nimiin, koska niiden tulkinta on ollut vailla riittävää typologista perustaa. Kiviniemi on jakanut yksiosaiset nimet neljään ryhmään sen mukaan, millaisia kielen aineksia ne sisältävät: vain appellatiivin sisältävät nimet, appellatiivista ja suffiksista muodostetut nimet, vain toisen proprin sisältävät nimet ja valmiista nimestä suffiksin avulla muodostetut nimet. Vain appellatiivin sisältävät nimet ovat usein määriteosan ellipsin tulosta (esimerkiksi Hailuoto > Luoto). Ne voivat olla myös paikan sijainnin ilmaisevan sanaliiton sisältäviä nimiä (esimerkiksi Suontaka). Muita pelkän appellatiivin sisältäviä yksiosaisia nimiä ovat epäsuoran nimeämisen tuloksena syntyneet nimet, jotka perustuvat metaforaan (esimerkiksi Katinhäntä) tai metonymiaan (esimerkiksi Haarahonka). Jos nimi puolestaan on muodostettu appellatiivista ja suffiksista, on suffiksi usein liittynyt nimeen tiettyjen rakennemuutosten yhteydessä. Vain toisen proprin sisältävät nimet voivat taas olla nimiä, jotka sisältävät esimerkiksi jonkin läheisen paikan nimen (esimerkiksi Haukijärvi talonnimenä) tai yhtäläisyysassosiaatioon perustuvia vertailunimiä (esimerkiksi Kapernaumi talonnimenä). Valmiista nimestä suffiksin avulla muodostetuista nimistä valtaosa on henkilönnimikantaisia -la-johdoksen sisältäviä nimiä (useimmiten talonnimiä kuten Mattila, Anttila). (TA) 18
2.4. Analogian ja nimileksikon tutkimus 2.4.1. Analogia Paljolti Eero Kiviniemen ansiosta suomalaisessa onomastiikassa on siirrytty yksittäisten nimien tutkimisesta laajempien kokonaisuuksien tarkasteluun, nimisysteemien kuvaukseen ja tutkimukseen. Nimien tulkinta jää vajaaksi, ellei oteta huomioon muuta samantyyppistä ja monissa tapauksissa myös samaa nimeämisperustetta ilmentävää nimistöä. Nimien jäsentelymallin ja tulosten luokittelumallin lisäksi Kiviniemi on tuonut tutkimukseen myös analogian ja nimileksikon luokittelun. Analogian käsitteen EERO KIVINIEMI toi suomalaiseen onomastiikkaan väitöskirjassaan Suomen partisiippinimistöä. Ensimmäisen partisiipin sisältävät henkilön- ja paikannimet (1971). Kirja on uudenmuotoisen, varsinaisen tieteellisen nimistöntutkimuksen alku suomenkielisessä Suomessa. Ruotsinkielisellä puolella Kurt Zilliacuksen uraauurtava työ oli ilmestynyt muutamaa vuotta aiemmin (1966). Väitöskirjansa annin Kiviniemi tiivistää ruotsinkielisessä artikkelissa Ortnamnens uppkomst i typologiskt perspektiv (1973). Ensimmäisen partisiipin sisältävien nimien lisäksi artikkelin aineistona on muitakin nimiä (Kiima-, Soidin-, Soima- ja Soi(n)-nimet, Housu- ja Kaatio-nimet). Kiviniemen väitöskirja on tyyppitutkimus, jossa yhtä nimityyppiä tutkimalla pyritään selvittämään erilaisia kysymyksiä. Tutkimuskohteena ovat ensimmäisen partisiipin sisältävät henkilön- ja paikannimet. Päämääränä on ollut identifioida mahdollisimman suuri osa suomen ensimmäisen partisiipin sisältävästä nimistöstä, selvittää nimien sisältö ja aineistoa eri tavoin luokittelemalla sekä nimien levintää ja ikää tutkimalla pyrkiä valaisemaan nimistön syntyprosessia yleensä. Aineistona oli 367 nimipesyettä: nimipesyeisiin sisältyy 1 823 nimiryvästä tai yksittäistä nimeä. Nimityyppi on ekspressiivikantainen; yli puolet nimistä on sellaisia, joiden perustana on onomatopoieettinen tai deskriptiivi verbi. Koko partisiippinimistön ytimenä ovat ise-johdoskantaiset vesistönimet. Suurimmat pesyeet ovat Toriseva, Tyrisevä ja Törisevä. Aktiivin 1. partisiipin sisältävät paikannimet (joita on 89 % kaikista nimistä) perustuvat suurimmalta osin joko ääneen tai liikkeeseen. Veden tai vetisen maaperän ääni on ymmärrettävästi keskeinen nimeämisperuste, koska kyseessä on erikoislaatunsa ja ehkä oudoksuttavuutensakin takia paikkaa hyvin luonnehtiva ominaisuus. Passiivin 1. partisiipin sisältävät paikannimet ovat sitä vastoin epädeskriptiivisiä, ja nimeämisperusteena on tavallisesti paikan laatu tai asema kulkemisen kannalta. Ensimmäisen partisiipin sisältävistä paikannimistä lähes puolet osoittautui syntyneen jo olemassa olleiden, samantyyppisten ja samakantaisten nimien mallin mukaan. Muiden nimien antama malli, analogia, on siis erittäin vahva 19
nimistöä luova ja muokkaava tekijä. Koskaan aiemmin analogian osuutta nimenmuodostuksessa ei ollut edes kartoitettu saati tajuttu näin suureksi. Mallin mukaan nimeäminen on usein vahvempi tendenssi kuin systemaattinen "muotouskollisuus". Analogiset nimet eivät yleensä ole vailla kuvailevaa sisältöä. Vaikka nimi on annettu mallin mukaan, ei sitä silti yleensä ole annettu ilman nimeämisperustetta. Jokin yhtäläisyys mallia antaneen ja mallia ottaneen paikan kesken useimmiten on. Partisiippimuotoisten nimien nimeämisperusteen paljastaminen ei läheskään aina ole mahdollista. Tyyppitutkimuksen etuna on kuitenkin se, että muiden samakantaisten nimien perusteella voidaan usein melko varmasti päätellä nimeämisperuste myös joidenkin yksityisten nimien osalta. Nimistö on systeemikokonaisuus, joka varsin suuressa määrin karttuu omalta pohjaltaan. Jo olemassa olleen partisiippinimistön pohjalta on voinut syntyä samanlaisten nimien lisäksi myös samantyyppisiä mutta erikantaisia nimiä. Nämä ovat variointinimiä, jo olemassa ollutta nimistöä varioimalla syntyneitä nimiä. Analogian roolia EERO KIVINIEMI tutkii myös kirjassaan Väärät vedet. Tutkimus mallien osuudesta nimenmuodostuksessa (1977). Aineistona on tuhatkunta vedenkokouman nimeä, jotka jollakin tavoin ilmaisevat tarkoitteen olevan muodoltaan väärä. Aineistona on siis vain yhdenlajisten paikkojen nimiä, mutta rajaus on perusteltu, koska paikan laji on yksi nimenmuodostukseen vaikuttavista keskeisistä tekijöistä. Kiviniemi osoittaa tutkimuksessaan, kuinka keskeinen mallien osuus nimenmuodostuksessa on ja kuinka vahvoja nimimuodit voivat olla. Mallien syntyyn vaikuttaa luonnollisesti nimeämistarve; malli ja nimimuoti voi syntyä vain silloin, kun on tarvetta esimerkiksi asutuksen levitessä nimetä entuudestaan nimeämättömiä paikkoja. Lisäksi on muistettava, että myös ympäristö luo edellytykset tietynlaisten nimien esiintymiselle. Esimerkiksi vesistönimien esiintymisedellytyksiä tarkasteltaessa keskeisimpiä huomioon otettavia seikkoja on Suomen vesistötiheys. Väärä muoto vedenkokoumien nimeämisperusteena on Kiviniemen saamien tulosten mukaan vahvasti sidoksissa vesistötiheyteen. Eri aikoina ja eri väestöryhmillä on ollut tietynlaisia nimenmuodostusmalleja; näin nimenmuodostusmallit kytkeytyvät asutushistoriaan. Mallit ovat yleensä kuuluneet alueen asuttaneen väestön kieleen. Jokaisella levikillä, joka kuvastaa nimimallien keskeistä osuutta nimenmuodostuksessa, on siis asutushistoriallinen (myös sosiolingvistinen) tausta. Sen mukaan, esiintyvätkö tällaiset nimet (esimerkiksi Väärä-nimet) varhain vai myöhään asutetuilla alueilla ja ovatko ne suurten vai pienten vesien nimiä, voidaan päätellä jotakin nimityypin iästä. Varhain asutetuilla 20