sosiaalialan riippumaton ammattilehti www.sosiaalitieto.fi 5 6 2012 Sata vuotta www.sosiaalitieto.fi VERKossa Sosiaalitieto Äänestä muuttuu vuoden - valopilkkua! mitä toivot uudelta lehdeltä? www.sosiaalitieto.fi Kerro mielipiteesi! sosiaalitietoa
π Huoltaja-säätiö Huoltaja-säätiö on sosiaalihuollon vaikuttaja. Säätiö toimii pitkäjänteisesti kunnallisen sosiaalipolitiikan kehittämiseksi. Tavoitteena on vahvistaa sosiaalialan ammattilaisten sekä päättäjien osaamis- ja tietopohjaa. www.huoltaja-saatio.fi Maija Perho, isännistön puheenjohtaja Aarne Kiviniemi, varapuheenjohtaja Hallitus Alpo Komminaho, puheenjohtaja Päivi Ahonen, varapuheenjohtaja Marja Heikkilä Heikki Hiilamo Harri Jokiranta Ulla Salonen-Soulié, toiminnanjohtaja puh. (09) 771 2186 ulla.salonen-soulie@huoltaja-saatio.fi Julkaisija Huoltaja-säätiö. Sosiaalitieto on sosiaalialan riippumaton ammattilehti. Perustettu 1912, 100. vuosikerta. Ilmestyy vuonna 2012 12 kertaa, joista kaksi on kaksoisnumeroa. Toinen linja 14, 00530 Helsinki puhelinvaihde 09 771 2510 faksi 09 771 2209 sähköposti: toimisto@sosiaalitieto.fi www.sosiaalitieto.fi Ulla Salonen-Soulié, vastaava päätoimittaja puh. (09) 771 2186 Erja Saarinen, toimituspäällikkö puh. (09) 771 2188 erja.saarinen@sosiaalitieto.fi Lea Suoninen-Erhiö, toimituspäällikkö puh. (09) 771 2189 lea.suoninen-erhio@sosiaalitieto.fi 3 pääkirjoitus satavuotias suuntaa tulevaisuuteen Maija Perho 4 7 ajankohtaista vanhuspalvelut, kunta- ja palvelurakenneuudistus luottamushenkilö vastaa 8 9 laina ja palaute Peräkkäisestä työstä yhteiseen työhön Jaakko Tuomi uutisia lyhyesti 8 29 kärki 8 17 sosiaalitietoa sata vuotta Lea Suoninen-Erhiö 18 19 Köyhäintalojen johtajattaret emäntävallan edustajat isäntävaltaisessa köyhäinhoidossa Johanna Annola, Mirja Satka 20 25 Kerjääminen kielletty Janna Kyllästinen 26-28 sterilisoimisella sosiaalisia ongelmia vastaan Anniina Vainio 29 sota-ajan villiintynyt nuoriso Kerttu Tarjamo 30 31 näkökulma kolumni pinnan alta 32 36 tulevaisuus Neljä puheenvuoroa sosiaalialan tulevaisuudesta Kati Pitkänen Asiakkaan elämäntilanteen ohjattava työtä I Aulikki Kananoja Asiakkuuden kokonaishallintaan I Mikko Komulainen Sosiaalialan arvo paremmin esille I Vertti Kiukas Vapaaehtoiset ammattilaisten rinnalle I Ilkka Haavisto 37 39 muut teemat sosiaalityötä avokonttorissa Minna Tarvainen 40 42 juristin nurkkaus Viranomaisen neuvontavelvollisuus Tapio Räty 43 45 oma ura 5 6 12 Toimitus ei vastaa tilaamatta lähetettyjen kirjoitusten eikä kuvien säilytyksestä eikä palauttamisesta. Taitto Workshop Pälviä Oy Kannen kuva Kuva SOS-kylästä, vuosi 1970, kuvaaja Henrik Sundström Ilmoitukset, tilaukset ja osoitteenmuutokset puh. (09) 771 2510 faksi (09) 771 2209 toimisto@sosiaalitieto.fi Tilaushinnat 2012 vuositilaus 71 euroa kestotilaus 66 euroa opiskelija- ja eläkeläistilaus 33 euroa Mediakortti osoitteessa www.sosiaalitieto.fi/ilmoitukset Kirjapaino 441 763 Painotuote Aikakauslehtien Liiton ja Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. ISSN-L 1798-3703 ISSN 1798-4912 Sosiaalitieto-lehti ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1912 nimellä Köyhäinhoitolehti. Lehden tarina kertoo suomalaisen hyvinvointivaltion juurista, kasvusta ja kehityskulusta. 2 sosiaalitieto 5 6 I12
Sosiaalitieto 15. toukokuuta 2012 Maija Perho Sosiaalitietoa julkaisevan Huoltajasäätiön isännistön puheenjohtaja Tehdään yhdessä rajoja rikkova ja hyvinvointia puolustava lehti! seuraavassa numerossa 7 8 12 Satavuotias suuntaa tulevaisuuteen Sosiaalitiedon satavuotinen historia kertoo suomalaisen yhteiskunnan kehittymisestä köyhistä lähtökohdista hyvinvointiyhteiskunnaksi. Se kertoo edistysaskelista, painopisteiden muutoksista ja takapakeistakin. Lehti on ollut johdonmukaisesti köyhän asialla, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhuja. Ensimmäinen päätoimittaja Bruno Sarlin korosti köyhyyden syiden poistamista, nykytermein sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien ehkäisyä: Köyhäinhoidon on muututtava koko olemukseltaan. Sen on sisäisesti kehityttävä ja syvennyttävä nykyisen lääketiedon tavalla, joka pikemminkin pyrkii poistamaan tautien syitä ja syntyä kuin rakentelemaan hoitoloita erilaisiin sairauksiin jo sortuneille; sen on muodostuttava voimakkaaksi kansan siveellisen ja taloudellisen kehittämisen ja kasvattamisen työssä. Huolimatta huikeista edistysaskelista yhteiskunnassamme on edelleen vakavia köyhyys- ja syrjäytymisongelmia, joita ei ole hyvistä pyrkimyksistä ja toimista huolimatta onnistuttu ratkaisemaan. Selityksiä on monia. Yksi niistä on hallinnon pirstaleisuus niin ministeriö-, alue- kuin kuntatasollakin. Tuen tarvitsijan elämisen kokonaisuus pilkotaan palasiksi. Pahimmillaan sosiaaliturvaviidakossa eri etuudet lyövät toisiaan korville tai asiakasta pompotellaan palvelusta toiseen. Sosiaalitietoa julkaisevan Huoltaja-säätiön missio on ollut pitkään kokonaisuuksia hahmottava ja eri sektoreita ja toimijoita yhdistävä kunnallinen sosiaalipolitiikka. Siinä kuntalainen ja hänen elämäntilanteensa nähdään kokonaisena ja myös hänen tukemisensa nähdään laajasti: se ei koostu vain yksittäisistä sosiaali- tai terveydenhuollon toimista. Tarvitaan laajaa rakenteellisen ja muun sosiaalityön näkemystä hahmottamaan, mistä ihmisen pärjääminen, arjessa selviytyminen koostuu ja miten sosiaaliset verkostot, osallisuus ja luottamus rakentuvat. Säätiön mission juuret voidaan löytää Sosiaalitiedon edeltäjän Köyhäinhoitolehden ohjeesta kunnanmiehille: Inhimillinen ratkaisu on yleensä myös viisain ja säästää siten yhteiskunnan varoja. Päämääränä onkin köyhien auttaminen itse-elatukseen, joka kohottaa heidän omanarvontuntoaan ja vapauttaa yhteiskunnan köyhäinhoidosta. Huoltaja-säätiön missio osuu hyvin yhteen sosiaali- ja terveyspolitiikan painotusten kanssa: puhutaan asiakaskeskeisistä palveluista ja yhdessä toimivista sosiaali- ja terveydenhuollosta. Painotetaan ongelmia ehkäisevää työtä. Myös sektori- ja toimijarajoista, jäykästä hallinnosta, pyritään eroon. Eri organisaatioiden ja eri ammattikuntien työntekijöiden pitäisi nousta poteroistaan tai siiloistaan toimimaan yhdessä yhteiseksi ja asiakkaan hyväksi yhdessä asiakkaan kanssa. Toiminnan pitäisi yhä enemmän perustua tutkittuun tietoon. Nämä painotukset muuttavat lehteä. Sen julkaisijapohja laajenee kesäkuun alusta, kun sosiaali- ja terveysalan järjestöjen uusi kattojärjestö SOSTE ry ja Huoltaja-säätiö alkavat yhdessä kehittää sitä. Sosiaalitieto muuttuu vähitellen syksyn kuluessa riippumattomaksi sosiaali- ja terveyspoliittiseksi aikakauslehdeksi. Sen sisältö laajenee terveydenhuoltoon, mutta myös muuhun toimintaan ja toimijoihin, jotka tukevat ihmisen hyvinvointia ja yhteiskuntaan osallistumista ja tekevät näistä asioista päätöksiä. Kuntien lisäksi keskeisiä toimijoita ovat järjestöt ja yritykset. Hyvinvoinnissa on fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset puolensa. Näitä kaikkia käsitellään. Tiede- ja tutkijayhteisö on olennainen lehdenteon kumppani. Niin vanhat kuin uudetkin lukijat pääsevät vaikuttamaan siihen, miten kaikki tämä tehdään. Vaikuttamiskanavista kerromme syksyn ensimmäisessä Sosiaalitiedossa. Toivomme ensi vuoden alussa syntyvän uuden lehden palvelevan edelleen ja entistä paremmin teitä Sosiaalitiedon uskolliset lukijat ja olevan hyödyllinen myös uusille lukijoille. Tehdään yhdessä rajoja rikkova ja hyvinvointia puolustava lehti! Kärki I Vanhuspalveluiden periaatteet ja käytäntö Tervetuloa suunnittelemaan uutta lehteä kerromme, miten pääset lukijana mukaan! piirros: Heikki Pälviä Sosiaalitieto 7 8 /12 postitetaan lukijoille 21. elokuuta 2012. Siihen aiottujen työpaikka- ja koulutusilmoitusten on oltava toimituksessa viimeistään 13.8.2012. Ilmoitukset voi laittaa myös verkkosivuille www.sosiaalitieto.fi sosiaalitieto 5 6 I12 3
ajankohtaista kuva: Colourbox VANHUSPALVELUT Ns. vanhuspalvelulain uuden luonnoksen mukaan palvelujen saannin lähtökohta on iäkkään henkilön toimintakyky eikä ikä. Lakia ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkään sosiaali- ja terveyspalveluista sovellettaisiin vanhuuseläkeikäiseen väestöön sekä sellaiseen iäkkääseen henkilöön, jonka laajasti ymmärretty toimintakyky on merkittävästi heikentynyt ikääntymisen vuoksi alkaneen tai pahentuneen sairauden tai rappeutumisen takia. Iäkkäällä henkilöllä olisi oikeus tehdä hakemus palvelujen saamiseksi myös suullisesti. Kiireellisessä tapauksessa viranomaisen olisi tehtävä palveluja koskeva päätös ja järjestettävä palvelut viipymättä. Kiireettömät palvelut olisi oikeus saada viimeistään kolmen kuukauden kuluessa päätöksestä. Tavoitteena on, että iäkkäälle ihmiselle annetaan mahdollisuus ylläpitää toimintakykyään ja että hänellä on mahdollisuus sosiaalisiin suhteisiin ja mielekkääseen tekemiseen. Laitoshoito tulee kyseeseen ainoastaan silloin, kun se on välttämätöntä iäkkään henkilön arvokkaan elämän ja turvallisen hoidon kannalta. Kunnissa olisi tuettava suunnitelmallisesti ikääntynyttä väestöä. Kunnan pitäisi laatia valtuustokausittain suunnitelma toimenpiteistään ikääntyneen väestön hyvinvoinnin, terveyden, toimintakyvyn ja itsenäisen suoriutumisen edistämiseksi sekä ikääntyneiden tarvitsemien palvelujen järjestämiseksi ja kehittämiseksi. Suunnitelma sisältäisi myös palvelujen laadun ja riittävyyden arvioinnin. Niitä olisi arvioitava vuosittain palvelujen käyttäjiltä ja heidän läheisiltään kerätyn palautteen sekä vanhusneuvoston lausunnon pohjalta. Vanhusneuvostoista ehdotetaan lakisääteisiä. Kuntien käytettävissä pitäisi olla riittävästi asiantuntevaa henkilöstöä, jolla on asiantuntemusta hyvinvoinnin ja terveyden edistämisestä, gerontologisesta hoito- ja sosiaalityöstä, geriatriasta, lääkehoidosta, ravitsemuksesta, kuntoutuksesta sekä suun terveydenhuollosta. Iäkkäiden toimintayksikössä olisi oltava henkilöstö, jonka määrä, kelpoisuus ja tehtävärakenne vastaavat asiakkaiden määrää ja heidän toimintakykynsä edellyttämää palvelun tarvetta. Iäkkäiden palveluissa olisi tehostettava laadunhallintaa ja valvontaa. Tämä tarkoittaa etenkin toimintayksiköiden omavalvontaa. Sitä varten pitäisi laatia omavalvontasuunnitelma, joka pidettäisiin julkisesti nähtävänä. Suunnitelman toteutumista seurattaisiin ja palveluita kehitettäisiin asiakkailta, heidän omaisiltaan ja läheisiltään sekä henkilöstöltä säännöllisesti kerättävän palautteen perusteella. KUNTA- JA PALVELU- RAKENNEUUDISTUS Sosiaali- ja terveyspalvelujen rakenteet on uudistettava ja nopeasti, mutta vapaaehtoispohjalta, arvioi enemmistö kuntien sosiaali- ja terveysjohtajista Sosiaalibarometrissa. Kaksi kolmesta sosiaalijohtajasta ja yli puolet sekä terveyskeskusjohtajista että sosiaalilautakuntien puheenjohtajista on sitä mieltä, että oman alueen sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen on tarpeen uudistaa neljän vuoden sisällä. Oman alueen kuntarakenteen muutosta neljän vuoden kuluessa kannattaa noin puolet sosiaalijohtajista. Terveyskeskusjohtajista ja lautakuntien puheenjohtajista samaa mieltä on vain kolmannes. Sosiaalijohtajien näkemystä selittää se, että sosiaalipalvelut ovat tähänastisissa uudistuksissa pirstoutuneet, kun on tavoiteltu 20 000 asukkaan väestöpohjaa. Perusterveydenhuollossa on saatu myönteisiä tuloksia samalla väestöpohjalla, toteaa johtaja Riitta Särkelä barometrin tehneestä SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry:stä. Tarpeettomana kuntauudistusta pitää joka neljäs terveyskeskusjohtaja ja sosiaalilautakunnan puheenjohtaja ja vain joka kymmenes sosiaalijohtaja. Palvelurakenteen uudistusta pitää tarpeettomana vain kuusi prosenttia lautakuntien puheenjohtajista ja seitsemän prosenttia terveyskeskusjohtajista. Sosiaalijohtajista tätä mieltä ei ole kukaan. Sekä kunta- että sosiaali- ja terveyspalvelurakenteen nopeaa uudistamista tuetaan erityisesti väestöltään suurilla alueilla. Uudistuksia vastustetaan etenkin pienissä kunnissa, vaikka niiden on muita vaikeampaa turvata riittävät resurssit ja palvelut. Sosiaali- ja terveystoimen johdon näkemykset palvelujen parhaasta järjestämismallista ja sopivasta väestöpohjasta vaihtelevat vastaajaryhmittäin. Yhtä mieltä johtajat ovat siitä, että uuden palvelurakenteen tulee pohjautua verorahoitteisuuden ja kuntien varaan. Eniten kannatusta saavat mallit, joissa palvelujen järjestämisestä vastaavat sekä kunnat että laajemmat alueet. Vähiten kannatusta kerää ns. yksitasoinen kuntamalli, jossa koko sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä ja rahoituksesta vastaisi alle 20 suurkuntaa. 4 sosiaalitieto 5 6 I12
Luottamushenkilö vastaa Palstalla haastatellaan lautakuntien jäseniä sekä luottamushenkilöitä kunnissa ja uusissa sosiaalipalveluita tuottavissa organisaatioissa. Lakiluonnoksen julkistamistilaisuudessa huhtikuussa oltiin tyytyväisiä siihen, että lakiesityksessä käsitellään monipuolisesti palvelujen laatua. Aiemmassa lakiesityksessä laatua ei mainittu. Lakia kuvailtiin moderniksi laiksi, joka perustuu uusimpaan tutkimustietoon. Laki kannustaa ikääntyneiden osallisuuteen ja ehkäisee ikäsyrjintää. Suurin pettymys tuntui olevan täsmällisten henkilöstömitoitusten puute. Lakiehdotukseen sisältyy kuitenkin asetuksenantovaltuutus. Asetuksella voidaan tarkentaa säännöksiä henkilöstön määrästä, asiantuntemuksesta, tehtävärakenteesta, johtamisesta ja omavalvonnasta, jos palvelujen laatuongelmista ei päästä uuden lain ja informaatio-ohjauksen avulla. Hallituksen esitys uudeksi laiksi on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä. Sosiaali- ja terveysministeriössä on valmistelussa myös muuta lainsäädäntöä, joka vaikuttaa iäkkäiden henkilöiden palveluihin. Tällaisia lakeja ovat muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä ja rakenteita säätelevä laki ja uudistettava sosiaalihuoltolaki. Lisäksi STM on asettanut työryhmän omaishoidon kehittämiseksi. www.stm.fi > Vireillä > Lainsäädäntöhankkeet Sosiaali- ja terveysjohdon yleisin arvio on, että peruspalvelujen järjestämiseen riittäisi hieman nykyistä suurempi väestöpohja: 20 000 50 000 asukasta. Särkelä korostaa, että Sosiaalibarometrin tulosten valossa on selvää, että sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä tarvitaan selkeä valtakunnallinen poliittinen linjaus. Muuten uudistus ei etene. Kestävän uudistuksen lähtökohdat ovat asiakas- ja asukaskeskeisyys, verorahoitteisuus, peruspalvelujen vahvistaminen ja sosiaali- ja terveydenhuollon tiivis yhteys. Ilman niitä yhdenvertaisuus palvelujen saatavuudessa uhkaa heikentyä vielä nykyisestäänkin. SOSTE julkaisi huhtikuussa uusimman Sosiaalibarometrin. Aiemmin Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton julkaisema barometri on jo yli 20 vuotta antanut ajankohtaista tietoa yhteiskunnan tilasta ja kehityksestä. Sen vastaajia ovat keskeiset hyvinvointitoimijat eri puolilta Suomea. kuva: Kati Pitkänen Helsingin sosiaali- ja terveystoimi yhdistyvät yhdeksi virastoksi vuoden 2013 alussa. Mitä ajattelet siitä? Hyvä, että yhdistyvät viimeinkin. Sitä on odotettu. Erityisesti odotan, että yhdistyminen parantaa lapsiperheiden palveluja ja hoitoketjuja vanhustenhuollossa. Olennaista on ennaltaehkäisy ja ajoissa auttaminen, jotta kaikki rahat eivät hupenisi korjaavaan työhön. Yhdistymisestä päätettiin syksyllä 2011. Missä nyt mennään? Valtuusto päättää lopullisesta organisaatiorakenteesta kesäkuussa. Varsinaiset prosessit lähtevät liikkeelle sen jälkeen. Vielä ei tiedetä varmasti edes sitä, kuinka monta osastoa uuteen organisaatioon tulee. Ehdotus on ollut, että substanssiosastoja olisi kolme: sosiaali- ja perhepalvelut, terveys- ja päihdepalvelut sekä hoiva- ja kuntoutuspalvelut. Itse toivon, että päihde- ja mielenterveyspalvelut saataisiin samaan osastoon sosiaali- ja perhepalvelujen kanssa, koska päihde- ja mielenterveysongelmat ovat usein syynä lastensuojelun sijoituksiin. Vanhusten ja vammaisten palveluja on ehdotettu hoiva- ja kuntoutuspalvelujen osastoon. Se on hyvä, jos samalla varmistetaan, että vammaisten lasten, nuorten ja heidän perheidensä tuki toteutuu oikeaaikaisesti ja ikätasoisesti. Osastojen linkittyminen toisiinsa olympiarengasmaisesti voisi turvata tämän. Päivähoito saa oman virastonsa ja lautakuntansa. Miksi? Päivähoito jäi toistaiseksi omaksi virastoksi, mutta eiköhän se ajan oloon siirry sivistystoimeen. Eihän se subjektiivisen päivähoito-oikeuden jälkeen ole ollut enempää sosiaalipalvelua kuin peruskoulukaan. Päiväkodista ei ole yhtään sen lyhyempi matka esimerkiksi lastensuojelun tukitoimien saamiseen kuin koulusta. Ne, jotka vastustavat päivähoidon siirtymistä sivistystoimeen, esittelevät minusta uhkia, jotka eivät perustu tietoon. Ei siirtyminen johtaisi esimerkiksi koulunkäynnin aikaistamiseen eskariryhmien siirto kouluihin sen sijaan johtaisi. Helsinkiläinen Sirkku Ingervo (vihr.) on sosiaalilautakunnan puheenjohtaja ja kaupunginvaltuutettu. Hän on ollut kunnallispolitiikassa jo vuodesta 1993, ensin yhden valtuustokauden Espoossa ja vuodesta 1997 Helsingissä. Siviilissä Ingervo työskentelee opinto-ohjaajana. Sosiaali- ja terveystoimen yhdistymisaikataulu vaikuttaa kireältä. Organisaatiouudistus ei ole valmis 1.1.2013, mutta on parempi tehdä muutos valtuustokauden alussa eikä keskellä. Olennaista on, että päällikkötason valinnat saadaan tehtyä ajoissa ja henkilökunta saa tiedon siitä, missä kukin jatkossa on. Tällainen prosessi ei koskaan tule täysin valmiiksi. Vie varmaan ainakin neljä vuotta, jotta ydinprosessit asiakaspinnassa todella paranevat. Yhdistyminen koskettaa 20 000 työntekijää ja kahta erilaista työkulttuuria. Miten varmistetaan eri alojen ihmisten yhteistyö myös käytännössä? Onkin kova työ saada työkulttuurit hitsautumaan käytännössä yhteen. Ei riitä, että yhteistyö näyttää hyvältä kaavioissa. Johtamisjärjestelmältä vaaditaan paljon. Aluksi tarvitaan varmasti paljon yhteisiä koulutuksia ja tutustumista toisiin. Tärkeää on myös, että toisen hallinnonalan käytänteet ja perinteet eivät ryhdy sanelemaan työtä. Terveyspuolen mittarit ovat selkeämmät, ja siksi sosiaalipuoli on helposti altavastaajana. Arjen toimivuus on kuitenkin kiinni paljosta muustakin kuin lääketieteestä. Pystyykö uusi lautakunta käsittelemään kaikki asiat? Lautakunnassa olennaista ovat linjaukset, ei asioiden määrä. Esimerkiksi meillä sosiaalilautakunnassa käsitellään aika vähän asioita, koska suuri osa on delegoitu virkamiehille. Ala on niin tarkkaan säädelty, ettei poliittiselle päätöksenteolle ole sijaa. Linjausten lisäksi tärkeimpiä vuosittaisia päätöksiä ovat käyttösuunnitelma ja järjestöavustukset. Ei minua tulevan sosiaali- ja terveyslautakunnan asiamäärä huoleta vaan se, että käytännön arjen johtaminen saadaan toimivaksi, jotta henkilöstö voi rauhassa keskittyä työntekoon. Oletko pitänyt puheenjohtajakaudestasi? Sosiaalilautakunnan puheenjohtajana tapaa kiinnostavia ihmisiä ja oppii paljon. Tämä on myös ihanan addiktoivaa, vaikka työtä on liikaa, siitä saa hyvin vähän kiitosta ja turpiin tulee joka suunnalta (naurua). Kati Pitkänen sosiaalitieto 5 6 I12 5
laina ja palaute palaute I Jaakko Tuomi Peräkkäisestä työstä yhteiseen työhön Tästä puhutaan Sosiaali- ja terveydenhuollon rakennetta hahmotellaan uusiksi noin kuudenkymmenen ihmisen voimin tiukalla aikataululla. Sosiaalija terveysministeriö asetti maaliskuussa työryhmän valmistelemaan palvelurakenne-ehdotusta. Työryhmän esitystä odotetaan nyt toukokuussa. Valmistelun lähtökohtana on sosiaali- ja terveydenhuollon integraatio. LAINA Pirjo Tuusa Kuntalehti 5/2012 Kannattaako kaikkea sosiaalialaan kuuluvaa yhdistää terveyspalveluihin? -- STM:n vaatimus totaalisesta soteintegraatiosta on teennäinen ja järjetön, eräs asiantuntija väitti. Yleislääketieteen professori Mauno Vanhala toteaa samassa Kuntalehdessä, että on turha yhdistää perusterveydenhuolto sosiaalitoimeen mekaanisesti: Erikoissairaanhoito ja perusterveydenhuolto on järkevää yhdistää ensin. Lappeenrannassa toimi yhdistetty sosiaali- ja terveyslautakunta virastoineen 35 vuotta. Se siirtyi osaksi Etelä-Karjalan maakunnan kattavaa pois lukien Imatran kaupunki sosiaali- ja terveyspiiriä vuonna 2010. Toimin kaupungin ensimmäisenä sosiaali- ja terveysjohtajana yli 22 vuotta. Valtakunnan tasolla sosiaali- ja terveyshallintojen paikallista yhdistämistä oli esitetty jo 1960-luvulta lähtien. Kansanterveyslain valmistelun yhteydessä 1970-luvun alussa korostettiin yhteistyön tiivistämisen tärkeyttä. Lakiesitykseen ei kuitenkaan sisältynyt yhdistymistä mahdollistavaa säädöstä. Sosiaalihuollon hallintolakiin oli jo 1951 sisällytetty mahdollisuus järjestää paikallishallinto sosiaalilautakunnasta poikkeavalla tavalla. Sosiaalitieto-lehteä julkaisevan Huoltaja-säätiön hallitus kiinnitti vuonna 1970 huomiota sosiaalitoimen paikallishallinnon uudistamis- ja yhteistyökysymykseen. Sen valmistelutyöryhmä laati sosiaali- ja terveystoimien yhdistämistä koskevan mallin laajemman asiantuntijajoukon käsiteltäväksi. Sitä käsiteltiin kahdessa kesäyliopistoseminaarissa, joiden johtajana toimi Tampereen yliopiston kunnallistieteen professori Erkki Pystynen. Sekä valmistelussa että seminaareissa kannatettiin kansanterveyslakiin säännöstä, joka mahdollistaisi sosiaali- ja terveyshallintojen yhdistämisen. Pystynen tiivisti yhteistyön tarpeet seuraavasti: Tehtävät ovat yhteneväisiä ja nykyiset organisaatiot päällekkäisiä. Organisaatioiden raja-alueilla on aukkoja tehtävien hoitamisessa, mikä on seurausta epäselvästä rajanvedosta ja riittämättömästä vallan ja vastuun määrityksestä. Henkilö- ja laitoskapasiteetti kuormittuvat epätasaisesti. Erillisten yksiköiden välinen yhteistyö on heikkoa ja kummankin toiminnassa on puutteita. Tämä johtuu siitä, että toistaan tarvitsevat toiminnot on organisoitu erillisiksi. Yksilö, jota varten kaikki on järjestetty, ei voi saada selkeää käsitystä järjestelmästä eikä kykene sen vuoksi käyttäytymään rationaalisesti. Hän ei saa hyödykseen kaikkea sitä, mikä on tarkoitettu. Pystynen totesi myös, että kummallakin toimialalla on halukkuutta yhteistyöhön. Huoltaja-säätiö julkaisi seminaarimateriaaleista nelisivuisen lehtisen, joka jaettiin kaikille kansanedustajille kansanterveyslain käsittelyä varten. Lopulta eduskunta sisällytti säädöksen kansanterveyslain 6 pykälään. Lappeenrannan kaupunginvaltuusto päätti joulukuussa 1972 yhdistää sosiaali- ja terveyslautakunnat sekä virastot kummatkin yhdeksi toimielimeksi. Näin tekivät 1970-luvulla myös jotkin muut kunnat. Varsinainen sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistämisbuumi on kuitenkin 2000-luvun satoa. Vasta nyt on yhteisorganisaatioon kytketty Etelä-Karjalassakin erikoissairaanhoito keskussairaalatasoisena. Kokemukseni mukaan sosiaalihuollon ja perusterveydenhuollon liittäminen on ollut mielekästä. Toiminnoiltaan kapeiksi erikoisalueiksi viipaloitu erikoissairaanhoito saattaa tuottaa pulmia, jos kohta sen toiminnalliset yhteydet perusterveydenhuoltoon ovat välttämättömät. Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä hankaloittavat muun muassa työntekijöiden erilaiset koulutustaustat ja eri ammattien erilainen edunvalvonta ja ay-kuviot. Perinteisesti esimerkiksi sairaanhoitajia on koulutettu sairauksien hoitoon eikä terveyden vaalimiseen. Valmiudet tulla terveiden elämään eivät ole välttämättä niin hyviä. Vanhuksella nähdään helposti vain puutteita ja sairauksia eikä sitä toimintakykyä, joka hänellä on jäljellä. Monet koulutukset eivät anna edellytyksiä käsitellä kokonaisuuksia. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneselvitystä perustellaan kuten tavallista julkisen talou- kuva: Erja Saarinen Jaakko Tuomi toimi Lappeenrannan ensimmäisenä sosiaali- ja terveysjohtajana yli 20 vuotta ja eri luottamustehtävissä Huoltaja-säätiössä 1960-luvun lopulta 2000-luvulle. On hyvä edetä keskittymällä yhteistyön hyötyihin. 6 sosiaalitieto 5 6 I12
Uutisia lyhyesti den kestävyydellä, vaikka myös väestön palvelutarpeista puhutaan. Palvelujärjestelmien heikkoutena tullee säilymään laimea panostus ennakoiviin ja palvelutarpeita vähentäviin asioihin. Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyö on tärkeä keino vastata alan haasteisiin. Parhaiten se onnistuu yhteisessä organisaatiossa. Muutoin yhteistyöllä on taipumusta muotoutua peräkkäistyöksi: Minä teen tähän saakka, jatka sinä tästä. Todellinen yhteistyö etenee yhteisestä suunnittelusta yhteistyönä toimimiseen. Mietitään alusta asti yhdessä, miten tämän asian parhaiten yhdessä hoidamme. Tämä onnistuu harvoin erillisorganisaatioissa. Yksi yhteistyön hyöty löytyy vanhusten laitoshoidon purkamisesta monilla alueilla laitoshoito halutaan jopa puolittaa. Samassa organisaatiossa kyetään hyödyntämään koko sosiaali- ja terveydenhuollon välineistöä tavoitteen saavuttamiseksi. Kotipalvelut, palveluasuminen, monialainen kuntoutus ja yhteydenpito onnistuvat saman palvelukokonaisuuden sisällä. Sosiaali- ja terveydenhuollon yhdistäminen on pitkästä historiastaan huolimatta edelleen ajankohtainen haaste. Vaikka erillisten organisaatioiden työntekijät olisivat halukkaita yhteistyöhön, he alkavat sitä suunniteltaessa varjella reviirejään ja miettiä kunkin valtuuksia hoitaa eri tehtäviä. Yhteistyöhön kypsytään, mutta pitkään ihmiset pelkäävät muutoksia ja ovat huolissaan siitä, onko jatko turvallinen. Helposti mietitään vielä sitäkin, voiko hankalan asian siirtää jollekin kolmannelle osapuolelle. Kun asioita aletaan hoitaa yhdessä, vaikeita asioita ei voi enää lykätä kenellekään muulle. Silloin alkaa syntyä toiminnallista yhteistyötä. On hyvä edetä keskittymällä yhteistyön hyötyihin. Lappeenrannassa niitä löytyi muun muassa vanhus- ja vammaispalveluista, kehitysvammahuollosta ja lasten ja nuorten palveluista yhteensä noin 30 osa-alueelta. Lappeenrannassa emme lähteneet liikkeelle johtajanimityksistä ja kunkin johdettavaksi tulevista yksiköistä vaan johtamisvastuut kiersivät eri alueiden ammattilaisilla. Kukin johti vuorollaan. Ihmiset eivät pohtineet johtajanimityksiä vaan sitä, miten asiat hoidetaan yhdessä. Olin 1970-luvulla kahdesti kuultavana Helsingin kaupunginkansliassa sosiaali- ja terveystoimen yhdistämisestä. Helsinki piti tuolloin yhdistymisen kokeilemista järkevänä. Nyt on edetty siihen, että Helsingin sosiaali- ja terveysvirastot yhdistyvät vuoden 2013 alusta. Sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämishankkeiden valtionavustuksien hakuun on tullut muutoksia. Jatkossa kunnat ja kuntayhtymät voivat hakea STM:ltä valtionavustusta kunkin vuoden syyskuun loppuun mennessä. Hankkeen pitää olla Kaste-ohjelman linjausten mukainen ja siinä pitää tehdä poikkihallinnollista yhteistyötä yli kuntarajojen. Uusi valtionavustuksia koskeva asetus tuli voimaan 1. toukokuuta. Tänä vuonna valtionavustusta on poikkeuksellisesti haettava joulukuun loppuun mennessä. STM tekee avustuspäätökset viimeistään helmikuussa 2013. www.stm.fi > Vireillä > Rahoitus ja avustukset Opas auttaa paikannuslaitteen valinnassa. Teknologia avuksi henkilöiden ja asioiden paikantamisessa -oppaassa esitellään GPS-paikannuslaitteita. Niillä voi tavallista turvapuhelinta paremmin seurata muistisairaan liikkumista ja paikantaa hänen sijaintinsa. Niihin voidaan ohjelmoida hälytyksiä, osalla voidaan soittaa puheluja pikavalintapainikkeilla ja lähes kaikissa on hätäpainike. Esillä on myös laitteita, joilla voidaan paikantaa tavaroita kotona. Opas on laadittu Käkäte, Käyttäjälle kätevä teknologia -projektissa. Opas verkossa www.ikateknologia.fi > Hankkeita ja julkaisuja > Julkaisuja > KÄKÄTE-projektin julkaisuja Eroperheet jäävät liian yksin. Vanhempien ero puhutti viime vuonna Mannerheimin Lastensuojeluliiton Vanhempainpuhelimessa ja nettikirjepalvelussa. Vanhemmat miettivät, miten erosta tulisi lapsille kertoa. Lapsiperheen arki vie voimia yksin jääneeltä vanhemmalta. Tämä voi aiheuttaa ylilyöntejä, kuten lapselle raivoamista tai lapsen läimäyttämistä. Palveluihin tuli viime vuonna 849 yhteydenottoa. Niistä edellisvuotta useampi koski avioeroa. Lakityöryhmä on asetettu lastensuojelun käsikirjatyön tueksi. Se käsittelee lastensuojelulainsäädännön tulkintaa ja soveltamista ja tuottaa ja toimittaa käsikirjan materiaaleja. Ryhmän puheenjohtaja on kehittämispäällikkö Mikko Oranen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Ryhmään kuuluu STM:n, kuntien ja järjestöjen lakimiehiä. Kokouksiin osallistuu erikseen kutsuttuna vanhempi oikeusasiamiehen sihteeri Tapio Räty eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta. www.lastensuojelunkasikirja.fi Vastaamo-nettipalvelu tukee vanhemmuutta, parisuhdetta ja nuorten elämänhallintaa. Palvelu on kuntien ja Väestöliiton hanke. Vuoteen 2013 kestävän pilotin aikana Espoossa, Helsingissä ja Vantaalla jaetaan tukea tarvitseville 8 400 neuvontaseteliä. Palvelusetelin saaneet voivat kysyä Väestöliiton asiantuntijoilta parisuhteesta, vanhemmuudesta ja elämänhallinnasta. Palvelussa on myös avoin vertaiskeskustelu. www.vastaamo.fi. STM toivoo kuntien asukkailta ja alan työntekijöiltä palautetta sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamiseksi. Ministeriön työryhmä pohtii parhaillaan sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä tulevaisuudessa. Ota kantaa -palvelussa voi kertoa näkemyksensä 21. toukokuuta saakka. www.otakantaa.fi OIKAISU Sosiaalitiedon 4/2012 sivujen 12 13 Inarin jutun kuvat on ottanut Timo Lindholm eikä Virpi Juppo. Sivulla 26 esitelty Anna Levyn väitöskirja on ilmestynyt vuonna 2011 eikä tänä vuonna. sosiaalitieto 5 6 I12 7
kärki Sosiaalitietoa Köyhäinhoitolehden tarina kertoo suomalaisen hyvinvointivaltion juurista, kasvusta ja kehityskulusta. 1912 1918 Köyhäinhoitolehti 1913 1914 Fattigvårdsbladet Julkaisija-päätoimittaja vaivaishoidonneuvoja Bruno Sarlin 8 sosiaalitieto 5 6 I12
Lea Suoninen-Erhiö sata vuotta Olemme velvolliset perustamaan yhteiskunnallisen huoltotyön äänenkannattajan ja sen avulla raivaamaan alaa oikeammalle käsitystavalle tässä tehtävässä. Sosiaalitiedon edeltäjän, Köyhäinhoitolehden syntysanat lausui maamme ensimmäinen sosiaalihuollon valtionvirkamies, vaivaishoidontarkastelija, hovineuvos Gust. Ad. Helsingius (1855 1934) alaisilleen vaivaishoidonneuvojille Helsingissä pidetyssä kokouksessa lokakuussa 1912. Elettiin Venäjän vallan alla Suomen suuriruhtinaskunnassa. Paikalla olivat autonomisen Suomen kaikki vaivaishoidonneuvojat: Axel Nilsson Länsi-Suomesta, Frans Malmberg Pohjois-Suomesta ja Bruno Sarlin Kaakkois-Suomesta. Lehden perustamista Helsingius esitti kokouksen päätteeksi: Työmme menestys riippuu siitä, kykenemmekö juurruttamaan huoltotyöntekijöihin kautta avaran maamme saman käsityksen heidän tehtävänsä yhteiskunnallisesta merkityksestä kuin meillä siitä on. Meitä on vain neljä, kuntia kuudettasataa, ja avustusjärjestöjen lukumäärä nousee sekin satoihin. Kun saisimme kirjoitettua sanaa niiden tuhansien käsiin, jotka avuttomia vanhuksia vaalivat ja turvattomia lapsia hoivaavat, niin kypsyisivät hedelmät nopeasti. On saatava aikaan Köyhäinhoitolehti, joka menee jokaiseen kaupunkiin ja kuntaan, jokaiselle avustusjärjestölle. Teidän, tarkastaja Sarlin on se tehtävä. Ei haittaa, vaikka asuttekin Kuopiossa. Onhan siellä ennenkin sanaa painettu. On saatava aikaan Köyhäinhoitolehti, joka menee jokaiseen kaupunkiin ja kuntaan, jokaiselle avustusjärjestölle. Teidän, tarkastaja Sarlin on se tehtävä. Ei haittaa, vaikka asuttekin Kuopiossa. Onhan siellä ennenkin sanaa painettu. Laaja ohjelma Mutta mikä oli se yhteiskunnallisen huoltotyön oikeampi käsitystapa, jota Helsingius halusi levittää? Voimassa oli vuoden 1879 vaivaishoitoasetus, jonka mukaan kunnilla oli vastuu vaille omaisten hoivaa jäävistä vanhuksista, sairaista ja lapsista. Pienissä kunnissa riitti, että vaivaishoidon järjesti kunnanhallitus, muissa piti olla vaivaishoitohallitus. Vaivaistenhoito järjestettiin pitkälti luottamusmiesvoimin, virkailijakuntaa oli vain suurimmissa kaupungeissa. Joissakin kunnissa ylläpidettiin vielä 1900-luvun alussa ruotujärjestelmää, joka merkitsi ruotuvaivaisten elämää toisten nurkissa, kiertämistä talosta toiseen. Ruotulaisen velvollisuutena oli tehdä työtä talon hyväksi voimiensa mukaan. Oli myös paikkakuntia, joissa järjestettiin köyhäinhuutokauppoja. Kunnan köyhät annettiin elätteelle niille, jotka halvimmalla hoitivat. Helsingius tuomitsi huutokaupat ja ruotuhoidon. Kuntia patisteltiin rakentamaan köyhäintaloja. Hoidokkaiksi niihin olisi otettava huonokuntoiset ja raihnaat henkilöt. Työhoitolaisiksi kuuluisivat laiskat ja siveettömät vetelykset, elähtäneet juomarit ja irstaat naiset. Mieluiten piti perustaa eri laitokset erilaisille ihmisryhmille, mielisairaille piirimielisairaalat, työtä vieroksuville työlaitokset. Leskiäitien viemisen laitokseen ja siten lapsistaan erottamisen Helsingius kielsi. Saksan opintomatkoillaan Helsingius oli tutustunut Elberfeldiin eli kaitsijajärjestelmään, ja sitä hän suositteli avohuollon mallina. Sen ydin olivat vapaaehtoiset kaitsijat, jotka tunsivat alueensa köyhät henkilökohtaisesti ja neuvoivat ja valvoivat heitä. Tarkoituksena oli paitsi köyhäinhoitomenojen pienentäminen myös ihmisten auttaminen huolehtimaan itse omasta elämästään. Kaikkia, kaikkia saatettakoon, mikäli mahdollista, itseavustuksen vankalle pohjalle. Varsinaisen köyhäinhoidon lisäksi Helsingius puhui ehkäisevästä köyhäinhoidosta, joka sivusi monia yhteiskunnan alueita. Maataloutta oli kehitettävä, kasvitarhaviljelyä, puutarhanhoitoa, käsityötaitoa ja kotiteollisuutta elvytettävä, kunnollisia asuntoja rakennettava maaseutu- ja työläisväestölle ja työväen oloja parannettava myös vakuutuksen keinoin. Työllisyyskysymys oli hoidettava niin, että kaikille riittää työtä ja palkkaa. Kansanopetusta tarvittiin kaikille lapsille ja myös aikuisväestöä oli valistettava; terveys- ja raittiuskasvatus piti ulottaa syrjäisimmillekin seuduille. Helsingiuksen ohjelma oli tuon ajan yhteiskuntapoliittinen ohjelma. Vapautuminen köyhyyden kurjuudesta Helsingiuksen Köyhäinhoitolehden tekijäksi määräämä Kaakkois-Suomen vaivaishoidonneuvoja Bruno Sarlin (1878 1951) oli toiminnan mies, mutta samalla palavasieluinen ja aatteellinen köyhäinhoitomies. Köyhäinhoitolehden näytenumeron Sarlin sai maailmalle jo 25. marraskuuta 1912. Kuopion Uudessa kirjapainossa painetun 12-sivuisen julkaisun etusivulla lehti ilmoitti olevansa kunnallisen köyhäinhoidon ja yksityisen hyväntekeväisyyden äänenkannattaja. Jos Helsingiuksen köyhäinhoidolla oli laajat yhteiskuntapoliittiset tavoitteet, niin oli Köyhäinhoitolehdelläkin. Näytenumeron pääkirjoituksen mukaan köyhäinhoidon tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Se on vain väline kansakunnan onnen ja menestyksen saavuttamiseksi. Päämääränä on kansakunnan vapauttaminen köyhyyden kurjuudesta. sosiaalitieto 5 6 I12 9
Sillä kaiken yhteiskunnallisenkin työn äärimmäisenä tarkoituksena on oleva kansan kansallisen ja siveellisen hengen lujittaminen ja vahvistaminen, kansan syvimpäinkin kerrosten kasvattaminen ja kehittäminen korkeammalle henkisen ja aineellisen viljelyksen tasolle. Sillä kaiken yhteiskunnallisenkin työn äärimmäisenä tarkoituksena on oleva kansan kansallisen ja siveellisen hengen lujittaminen ja vahvistaminen, kansan syvimpäinkin kerrosten kasvattaminen ja kehittäminen korkeammalle henkisen ja aineellisen viljelyksen tasolle. Köyhäinhoitokin, sekä yleinen että yksityinen, on yhteiskunnallista rakennustyötä, vieläpä sellaista, joka ei jätä ainoatakaan kansalaista koskemattomaksi. Sitä suuremmalla syyllä on sitäkin suunniteltaessa pidettävä mielissä viittaamamme päämäärät. Mutta miten onkaan asianlaita kunnissamme? Jos niissä liikkuessamme ryhdymme erinäisiltä kuntalaisilta tiedustelemaan heidän käsitystään köyhäinhoidon tehtävästä, saamme, miten eri vastaajain sanat sattunevatkin, pääpiirteissään miltei aina saman vastauksen. Köyhäinhoito on asetettu, niin sanotaan, lieventämään hätää ja puutetta, pelastamaan valistuneen, kristillisen yhteiskunnan kärsiviä jäseniä kuolemasta nälkään ja hoidonpuutteeseen. Onhan vastauksessa totta ja oikeata; mutta tämä vastaus ei tyydytä. Toiset, joiden silmä on kantanut syvemmälle ja ymmärrys avartunut tajuamaan kaikessa syyn ja seurauksen järkähtämätöntä lakia, vastaavat jo toisin. Köyhäinhoito ei saa tyytyä, sanovat he puolestaan, vain hädän lieventämiseen: sen on sitä poistettava ja pyrittävä ehkäisemään sen syitä ja syntyä, kykenemättömyyttä, kodin- ja työnpuutetta, juoppoutta, laiskuutta, huikentelevaisuutta: sanalla sanoen kaikkia niitä yhteiskunnallisia epäkohtia ja yleisiä paheita, joiden seurauksena köyhäinhoito juuri esiintyy. Tässä vastauksessa on jo enemmän syvyyttä, enemmän arvostelevaa järkeä ja inhimillisyyden tuntoa. Sen mukaisena laajenee köyhäinhoidon tehtävä hätääntyneen yksilön hetkellisestä hoite- Historiajana: lehden toimitus Lehden historia 1906 yleinen ja yhtäläinen äänioikeus 1912 Köyhäinhoitolehti ilmestyy marraskuussa Kuopiossa. Se on kunnallisen köyhäinhoidon ja yksityisen hyväntekeväisyyden äänenkannattaja. Julkaisija-päätoimittaja Bruno Sarlin. Suomen 1917 Suomen Köyhäinhoitovirkailijain yhdistys perustetaan. Se saa sittemmin Huoltajasta oman palstan. itsenäistyminen 1917 kieltolaki 1919 Köyhäinhoitolehden julkaisupaikka siirtyy Helsinkiin ja nimi muuttuu Huoltajaksi. Julkaisijaksi Köyhäinhoitolehti Oy ja päätoimittajaksi Väinö Juusela. 1920 Päätoimittajaksi Viljo Hytönen. 1918 kansalaissota 1927 Julkaisijaksi Aikakauslehti Huoltaja ry. Vaivaishoitoasetus 1879 Vetoomus koulutettujen naisten hakeutumiseksi 1892 köyhäintalojen johtajattariksi Julistus ja johtosääntö vaivaishoidon tarkastelusta 1893 Julistus kolmen vaivaishoidon 1902 neuvojan asettamisesta Köyhäinhoitovirkailijain yhdistys, Senaatin sosiaalitoimituskunta ja sen alaisuuteen sosiaalihallitus 1917 Sosiaalitoimituskunnasta sosiaaliministeriö 1918 Sosiaaliministeriön ja sosiaali- 1922 hallituksen yhdistäminen Köyhäinhoitolaki Sterilisoimislaki 1935 Lastensuojelulaki Irtolaislaki Alkoholistilaki 1936 Laki sosiaalihuollon hallinnosta Sosiaalihuoltajakoulutus aloitetaan 1942 Uudistettu sterilisoimislaki 1950 yleislakko 1956 Huoltoapulaki 1956 Kansaneläkelain kokonaisuudistus 1957 Työttömyyskorvaukset 1959 1928 1934 lama ja pulavuodet 1932 Huoltajasta kunnallisen huoltotoiminnan ja yksityisen hyväntekeväisyyden äänenkannattaja. 1932 kieltolaki kumotaan 1937 Huoltajasta kunnallisen ja vapaan huoltotoiminnan yleinen äänenkannattaja, päätoimittaja Bruno Sarlin. 1939 1945 Talvisota, jatkosota ja Lapin sota 1942 Suomen Lastensuojelun ja Nuoriso huollon Keskusliiton julkaisema lehti Lapsi ja Nuoriso liittyy Huoltajaan, kunnes alkaa ilmestyä itsenäisenä taas vuoden 1946 alusta. 1947 Huoltajasta lakisääteisen ja vapaan huoltotoiminnan äänenkannattaja ja Suomen Huoltotyöntekijäin Liiton äänenkannattaja (ent. Suomen Köyhäinhoitovirkailijain yhdistys). 1951 Bruno Sarlin kuolee. Vt. päätoimittajaksi Paavo Mustala. Vakituiseksi päätoimittajaksi Alpo Asteljoki. 1952 Huoltajasta sosiaalihuoltoa käsittelevä aikakauslehti. 1953 Julkaisijaksi perustetaan Huoltaja-säätiö. 10 sosiaalitieto 5 6 I12
lusta moninaisia yhteiskuntaelämän varjopuolia käsitteleväksi reformityöksi. Mutta vieläkin puuttuu jotain, vieläkin korkeampiin päämääriin on köyhäinhoidossakin pyrittävä. Sen on otettava ohjelmansa ylimmäksi pykäläksi koko kansakunnan onni ja menestys, sen yleinen vapauttaminen köyhyyden kurjuudesta. Sanalla sanoen: köyhäinhoidon korkeinna määränä on oleva köyhyydettömyys, köyhäinhoidon asteettainen itsensä tarpeettomaksi tekeminen. Helsingiuksen maininta siitä, että on Kuopiossa sanaa aiemminkin painettu, lie viitannut kansallisfilosofi J.V. Snellmannin Kuopion kauteen 1840-luvulla, jolloin hän toimittamiensa viikkolehtien Maamiehen Ystävän ja Saiman avulla levitti Kuopiosta käsin koko maahan kansallismielistä valistusta. Ja sisältää Köyhäinhoitolehden ohjelmajulistuskin selvästi snellmanilaista kansallisuusaatetta. Taistelu köyhyyden kurimusta vastaan liitetään osaksi kansallisvaltion rakentamista. Maan itsenäistymiseen oli viisi vuotta aikaa. Sana levisi syrjäisillekin seuduille Köyhäinhoitolehti ilmestyi Sarlinin toimittamana Kuopiossa vuoden 1918 loppuun. Kaksi kertaa kuukaudessa ilmestynyt lehti vaati myös Sarlinin vaimon Signe Sarlinin työpanosta. Tämän vastuulla oli muun muassa lehden kääntäminen ruotsiksi, sillä kahtena ensimmäisenä vuotena ilmestyi myös Fattigvårdsbladet. Sen julkaiseminen lopetettiin tilausten vähyyden takia. Kunnat alkoivat tilata lehteä köyhäinhoitolautakuntien jäsenille, piirimiehille ja kaitsijoille. Sen ottivat omakseen kunnalliskotien ja lastenkotien johtajattaret. Kuntien viranomaiset alkoivat pian käyttää kunnallisen huoltotyön äänenkannattajaa myös ilmoitusvälineenä. Lehden avulla voitiin levittää uusia aatteita ja asenteita, antaa käytännön neuvoja sekä vaihtaa kokemuksia, ettei kaikkien olisi pakko tehdä samoja virheitä. Kun lukutaito oli jo yleistä, sana levisi syrjäisillekin seuduille. Vuoden 1919 alusta lehti muuttaa Helsinkiin ja sen nimi vaihtuu Huoltajaksi. Julkaisijaksi tulee Osakeyhtiö Köyhäinhoitolehti, jonka ovat perustaneet vasta toimintansa aloittaneen sosiaalihallituksen virkamiehet ja muut asianharrastajat. Päätoimittajaksi ryhtyy sosiaalihallituksen korkein köyhäinhoidon virkamies Väinö Juusela ja toimitussihteeriksi vt. apulaistarkastaja Ester Hällström, joka tosin jo seuraavana vuonna avioituu presidentti K. J. Ståhlbergin kanssa ja jättää lehtityön. Myös Juusela vaihtaa alaa ja päätoimittajaksi tulee nyt Viljo Hytönen, Juuselan seuraaja sosiaalihallituksessa. Bruno Sarlin jatkaa Huoltajassa toimittajana. Myös hän on muuttanut pääkaupunkiin ja 1962 Georg Gauffinin ja Bruno Sarlinin profiilit ikuistetaan Huoltajan mitaliin lehden täyttäessä 50 vuotta. Pronssisen mitalin on muovaillut kuvanveistäjä Pekka Kontio. 1964 Päätoimittajaksi Eero Haapasalo. 1966 Lehden virkamiesperinne päättyy, kun Kaarina Jousimaasta tulee lehden päätoimittaja. 1968 Huoltajasta sosiaaliturvaa käsittelevä aikakauslehti. 1976 Aikakauslehti Huoltaja vaihtaa nimensä Sosiaaliturvaksi. 1987 Sosiaaliturva-lehden 75-vuotisjuhlien yhteydessä paljastetaan muistoreliefi Kuopion Sepänkadulla, missä Bruno Sarlin oli alkanut julkaista Köyhäinhoitolehteä 1912. 1988 Päätoimittajaksi Liisa Stachon. 1989 Päätoimittajaksi Merja Moilanen. 1992 Sosiaaliturvan Keskusliitto myöntää Sosiaaliturvan tiedotuspalkinnon lehdelle. Sen vastaanottavat Merja Moilanen (vas.) ja toimitussihteerit Erja Saarinen ja Lea Suoninen Sosiaalijohdon neuvottelupäivillä. 1990-luvun alku talouslama 1995 EU-jäsenyys 1998 Lehti lakkaa toimimasta Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton* äänenkannattajana, koska liitto on perustanut oman lehden. 2006 Sosiaaliturvasta sosiaalialan riippumaton ammattilehti. 2007 Vastaavaksi päätoimittajaksi Huoltaja-säätiön toiminnanjohtaja Ulla Salonen-Soulié. 2009 Sosiaaliturva vaihtaa nimensä Sosiaalitiedoksi. Laki päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjistä 1961 Yksityisen sektorin vanhuus- ja työ- 1962 kyvyttömyyseläkkeet Sairausvakuutuslaki 1964 Pakkoauttajakeskustelu 1967 Sosiaalihallitus 1968 Läänien sosiaali- ja terveysosastot 1971 Kansanterveyslaki sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyö 1972 Sosiaalihuollon periaatekomitea 1967 73 Asetus sosiaalihuollon ammattien kelpoisuuksista 1983 Sosiaalihuoltolaki 1984 Irtolaislaki kumotaan 1986 Lastensuojeluun asuminen ja jälkihuolto 1990 Sosiaali- ja terveydenhuollon 1993 valtionosuusjärjestelmän uudistus Perusoikeusuudistus 1995 Sosiaalialan osaamiskeskukset 2001 Suomen markka vaihtuu euroksi 2002 Kunta- ja palvelurakenneuudistus 2007 * Sosiaali- ja terveysturvan keskusliiton edeltäjiä olivat Köyhäinhoitovirkailijain yhdistys, Suomen Huoltotyöntekijäin Liitto ja Sosiaaliturvan keskusliitto. sosiaalitieto 5 6 I12 11
työskentelee nyt sosiaalihallituksessa sotaorpojen huollon ohjaajana. Kevään 1919 eduskuntavaaleissa Sarlin valitaan kansanedustajaksi Edistyspuolueen ehdokkaana, seuraavana vuonna hän on jo Vaasan läänin maaherra. Köyhäinhoitoon Sarlin palaa taas 1930-luvulla, kun hän työskentelee Helsingin kaupungin huoltotoimen toimitusjohtajana 1931 1945. Sosiaaliministerinä Sarlin oli Kivimäen punamultahallituksessa 1935 1936, jolloin uudet huoltolait hyväksyttiin. Huoltajaa Sarlin on vuosien varrella muistanut kirjoituksillaan, myös maaherrana ollessaan, ja ryhtyy 1937 jälleen lehden päätoimittajaksi. Lehden kokoaminen jää kuitenkin käytännössä toimitussihteerin vastuulle. Tässä työssä on uurastanut vuodesta 1927 piiritarkastaja Georg Gauffin apunaan vaimonsa Katri Gauffin. Lehden julkaisijaksi oli 1927 perustettu Aikakauslehti Huoltaja ry. Osakeyhtiö oli osoittautunut epätarkoituksenmukaiseksi tähän tarkoitukseen. Valtiollisista tapahtumista syrjässä olevan lehdenkin on velvollisuus laskea sanansa vaakaan kun oman kansan kuolinkellot jo ovat alkaneet murheellisen sointinsa. Sekasortoa ja väkivaltaa Lehden perustamisen aikaan oli monenlaisia uudistuksia vireillä. Oppivelvollisuuslakia valmisteltiin, tilattoman maalaisväestön ja teollisuusväestön asemaan suunniteltiin parannuksia, sosiaalivakuutusta oli määrä kehittää, lastensuojelulakia valmisteltiin ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten asemaa parantava isyyslaki odotti keisarin vahvistusta. Uudistukset jäivät toisen sortokauden ja maailmansodan jalkoihin. Vuonna 1915 Euroopassa soditaan ja Suomen suuriruhtinaskunnassakin on levotonta. On työttömyyttä ja puutetta elintarvikkeista. Köyhäinhoitolehdessä kehotetaan keräämään sienet ja puolukat särpimeksi. Petun sijasta suositellaan panemaan potaattia leipään. Kun lehden ensimmäiset vuodet olivat toiveikkaita ja tulevaisuuteen suuntautuneita, sävy synkkenee kansalaissodan käydessä yhä ilmeisemmäksi. Vielä vuoden 1917 marraskuun lehdessä vedotaan siihen, ettei sekasorto pääsisi valloilleen, sillä kärsimään joutuisivat köyhäinhoidon holhokit ja muut puutteenalaiset. Joulukuun ensimmäisessä numerossa tunnelma on jo toivoton. Bruno Sarlin kirjoittaa: Pelkomme on toteutunut. Aseistetut roskajoukot ovat käyneet kamaliin veljesmurhiin. Kansamme on kuolemansa kynnyksellä. Valtiollisista tapahtumista syrjässä olevan lehdenkin on velvollisuus laskea sanansa vaakaan kun oman kansan kuolinkellot jo ovat alkaneet murheellisen sointinsa. Joulunumerossa iloitaan siitä, että Suomi on julistautunut itsenäiseksi, mutta pelätään myös sekasortoa ja väkivaltaa. Ja taas luetellaan kiireel- 1919 1976 Huoltaja Päätoimittajat: 1919 Ylitarkastaja Väinö Juusela 1920 Ylitarkastaja Viljo Hytönen 1937 Bruno Sarlin 1951 Ylitarkastaja Paavo Mustala (vt) Helsingin huoltotoimen toimitsujohtaja Alpo Asteljoki 1964 Helsingin kaupungin huoltotoimen apulaisjohtaja Eero Haapasalo 1966 VTK Kaarina Jousimaa 12 sosiaalitieto 5 6 I12
kuva: Museovirasto/Historian kuva-arkisto kuva: Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat / kuvaaja Ivan Timiriasew lisimmät yhteiskunnalliset uudistukset maanomistusreformista sosiaalivakuutukseen köyhäinhoidon uudistusten lisäksi. Vuoden vaihtuessa Köyhäinhoitolehti ilmestyy vielä tammikuussa. Sodan soihdun toivotaan sammuvan. Seuraava numero saadaan ulos kesäkuussa, kansalaissodan päätyttyä. Uudistuksia päästään vihdoin toteuttamaan itsenäisessä Suomessa. Köyhäinhoitolaki säädetään 1922. Se kieltää ruotuhoidon ja köyhäinhuutokaupat. Lehden vuosikerrat kertovat sosiaalihuollon kehityksestä ja kunkin ajankohdan keskeisistä kysymyksistä. Kun 1920-luvulla esillä ovat sotaorpo- ja lastensuojelukysymykset laajemminkin, 1930-luvun alkupuolella lehti keskittyy työttömyys- ja pula-ajan ongelmiin. Uusia huoltolakeja koskevat kirjoitukset soveltamisohjeineen vievät paljon palstatilaa 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Myös asuntopula Vuonna 1923 perhe pienine lapsineen asui metsässä olevassa työkaluvajassa Helsingissä 5 pennin tullin lähistöllä. Numero oven päällä toimi osoitteena. Kuva I. Timisiarew, Helsingin kuapunginmuseon kuvakokoelmat huoltotyöntekijöiden koulutuskysymys nousee esille. Seuraavan vuosikymmenen numeroita hallitsevat sotien aiheuttamat ja niiden jälkeen välttämättömiksi käyneet huoltokysymykset siirtoväen, sotaleskien ja orpojen huoltokysymykset sekä sotainvalidien asiat. Lainsäädännön aikaa Sosiaalihuolto hoiti sotavuosien jälkeen poikkeuksellisia tehtäviä aina 1950-luvun alkuun. Sotaa edeltänyt lainsäädäntö ei vastannut enää muuttuneiden olojen tarpeita, ja 1950-luku olikin sosiaalihuollon lainsäädännön aikaa. Vuoden 1950 sosiaalihuollon hallintolaki merkitsi käännekohtaa kuntien sosiaalihuoltojärjestelmässä. Sen mukaan jokaisessa vähintään 4 000 asukkaan kunnassa oli oltava sosiaalijohtaja tai -sihteeri. Pieniä kuntia lukuun ottamatta oli luovuttava luottamusmiesjärjestelmästä ja siirryttävä virkamiesjärjestelmään. Hallintolain lisäksi tuli voimaan huoltoapulaki 1957, joka kumosi vuoden 1922 köyhäinhoitolain. Laki kavensi kunnan harkintavaltaa huoltoavun myöntämisessä. Harkintaa voitiin käyttää vain ehkäisevässä auttamisessa. poikkeusolojen tehtävissä 1940-luvun sosiaalityötä hallitsevat sotien aiheuttamat ja niiden jälkeen välttämättömiksi käyneet huoltokysymykset siirtoväen, sotaleskien ja orpojen huoltokysymykset sekä sotainvalidien asiat. Kansaneläkelaki uusittiin vuonna 1957, vajaamielislaki säädettiin seuraavana vuonna ja työttömyysavustuslaki 1959. Laki päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huollosta tuli voimaan 1962. Valtion keskushallinnon tiedotus oli vielä 1950-luvulla puutteellista ja tuota puutetta paikkasi Huoltaja pitkillä hallinnollisilla ja juridisilla sarjoilla. Lehden takaisku Vuosi 1951 alkoi Huoltajan toimituksessa murheellisissa merkeissä. Tammikuussa kuolivat sekä lehden päätoimittaja Bruno Sarlin että lehden pitkäaikainen toimitussihteeri Georg Gauffin. Lehteä julkaiseva yhdistys nimesi tässä vaiheessa vt. päätoimittajaksi ylitarkastaja Paavo Mustalan ja toimitussihteeriksi Yhteiskunnallisen Korkeakoulun lehtorin Veikko Piiraisen. Vakituiseksi päätoimittajaksi valittiin kuitenkin sosiaalitieto 5 6 I12 13
jo muutaman kuukauden kuluttua Alpo Asteljoki, joka oli vuodesta 1945 lähtien ollut Sarlinin seuraaja myös Helsingin huoltotoimen toimitusjohtajana. Pari vuotta myöhemmin lehden toisena toimitussihteerinä aloitti Helsingin kaupungin huoltotoimen apulaisjohtaja Eero Haapasalo. Lehden julkaisijaksi Aikakausilehti Huoltaja ry perusti vuonna 1953 Huoltaja-säätiön. Pyrkimys oli saada lehden julkaiseminen vakaalle pohjalle. Veikko Piirainen on myöhemmin muistellut: Huoltajan taloudellinen asema ei ollut vahva 50-luvun alussa. Sillä oli pieni pääoma. Sillä ei olisi pitkään pärjätty. Asteljoen ehdotuksesta perustettiin Huoltaja-säätiö. Etu oli siinä, että nyt tuli kiinteä ryhmä hoitamaan asioita, yhdistyksen jäsenkunta oli ollut aika lailla vaihtuvaa. Suuresta oppiriidasta pakkoauttajiin Lainsäädännön lisäksi huoltotyön menetelmäkysymykset olivat esillä 1950-luvun Huoltajissa. Suomalaisessa sosiaalihuollossa oli muhinut jo 1940-luvun lopulta lähtien suuri oppiriita. Aslaym. stipendien avulla suomalaiset sosiaalialan opettajat, opiskelijat ja työntekijät olivat päässeet amerikkalaisiin oppilaitoksiin tutustumaan sikäläiseen teoriaan ja käytäntöön. Tuliaisina he toivat case workin eli henkilökohtaisen huollon. 14 sosiaalitieto 5 6 I12 Romanien asumisolot 20-henkisen ruokakunnan keittiötilat Helsingissä 1969. Siitä tuli seuraavina vuosikymmeninä sosiaalihuollon opetuksen suuri kiistakysymys. Sosiaaliministeriön ylitarkastaja Lauri Tarvainen oli uuden teorian puolestapuhuja. Hän kirjoitti Huoltajassa, että psykologisen käsittelyn syventäminen on se uudistus, jota maamme sosiaalihuolto kaipaa. Yhteiskunnallisen Korkeakoulun lehtoria Veikko Piiraista case work ei vakuuttanut. Huoltajan toimitussihteerinä hän vaikutti siihen, etteivät Amerikan opit saaneet suurta painoarvoa lehdessä. Seuraavalla vuosikymmenellä huoltotyön kysymykset saivat uuden sävyn. Sosiaalihuolto joutui julkisuudessa arvostelun kohteeksi. Puhuttiin pakkoauttajista ja vaadittiin, että sosiaalihuollolta tulee poistaa kontrolli- ja köyhäinhoidon luonne, jotta ihmiset rohkenisivat käyttää sosiaalipalveluita selviytyäkseen jokapäiväisen elämän ongelmista ja kriiseistä. Huoltotyö alkoi kalskahtaa vanhanaikaiselta. Arvostelun kohteiksi joutuneet sosiaalityöntekijät puolustautuivat Huoltajan palstoilla toteamalla, että he ovat pakkoauttajia pakosta. He eivät ole vastuussa niistä yhteiskunnallisista epäkohdista, jotka vaikuttavat sosiaalisten ongelmien taustalla. Lehden kansilehdessä oli 1950-luvulta lähtien ollut maininta, että se on sosiaalihuoltoa käsittelevä aikakauslehti. Sosiaalihuoltoon kohdistunut kritiikki vaikutti kuitenkin siihen, että vuodesta 1968 kansilehdellä ilmoitettiin, että Huoltaja on sosiaaliturvaa käsittelevä aikakauslehti. Sosiaaliturvaksi lehden nimi muutettiin 1976. Lehteen palkattiin ensimmäinen ammattitoimittaja 1966. Toimituksen virkamiesperinne päättyi saman vuoden lopussa, kun päätoimittajana vuodesta 1964 toiminut Helsingin huoltotoimen apulaisjohtaja Eero Haapasalo jätti tehtävän. Sen jälkeen lehden toimitustyöstä ovat vastanneet ammattitoimittajat. Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä Suomi oli siirtynyt 1960-luvulla sosiaalivakuutuksen aikakauteen: työeläkelakien lisäksi oli säädetty sairausvakuutuslaki. Tuolloin toteutettiin myös tärkeä hallinnollinen uudistus: vuonna 1968 sosiaaliministeriö muutettiin sosiaali- ja terveysministeriöksi, kun terveysasiat siirrettiin sisäministeriöstä sosiaaliministeriöön. Myös lääkintöhallitus tuli sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen ja heinäkuussa 1968 toimintansa aloittanut uusi sosiaalihallitus. Vuonna 1971 lääneihin perustettiin sosiaali- ja terveysosastot.
kuva: Björn Myrman / OPUS Keskushallinnon lisäksi kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistoiminnasta alettiin keskustella 1960-luvun lopulla. Vuonna 1968 aiheesta ilmestyi Huoltajan teemanumero, jossa käsiteltiin muun muassa sosiaalihuollon ja terveydenhuollon hallinnollista yhdistämistä kunnissa. Yhteistyötä käsiteltiin lehdessä niin paljon 1970-luvun alkuvuosina, että 1970 73 vuosikerran sisällysluettelossa oli erityinen osasto aihepiiriä varten. Sosiaalihuolto on suuressa määrin työskentelyä yksittäisten henkilöiden ja perheiden auttamiseksi. Siihen se ei kuitenkaan saa supistua. Sosiaalihuolto on nähtävä yhteiskuntapolitiikan ja yhteiskunnan eri toimintojen osana, se on integroitava muuhun yhteiskuntapolitiikkaan. Palveluja entistä laajemmille piireille Lehden täyttäessä 60 vuotta 1972 julistettiin, että sosiaalihuollon tavoitteena on tarjota palveluja entistä laajemmille piireille, näkyvimpinä ryhminä nuorimmat ja vanhimmat kansalaiset. Vielä kymmenen vuotta aiemmin sosiaalihuollon tavoitteena oli pidetty itsensä tarpeettomaksi tekemistä, kuten jo Köyhäinhoitolehdessä aikanaan. Juhlavuoden numerossa Helsingin huoltotoimen silloinen toimitusjohtaja Usko Tiainen kirjoittaa: Sosiaalihuolto on suuressa määrin työskentelyä yksittäisten henkilöiden ja perheiden auttamiseksi. Siihen se ei kuitenkaan saa supistua. Sosiaalihuolto on nähtävä yhteiskuntapolitiikan ja yhteiskunnan eri toimintojen osana, se on integroitava muuhun yhteiskuntapolitiikkaan. Sosiaalihuollon tulee pyrkiä aktiiviseen palvelusten tarjontaan ja tiedotushenkiseen toimintaan palvelusten tarpeessa olevien kansalaisten hyväksi. Sosiaalityöntekijöiden tulee päästä vaikuttamaan yhteiskunnan suunnitteluun asiantuntemuksellaan ja kokemuksellaan, tiedoillaan ja taidoillaan. Tätä asiantuntemusta ei kuntien keskushallinnolla eikä myöskään valtakunnallisilla päätöksentekijöillä ole varaa jättää käyttämättä. Vuonna 1972 uskottiin, että järjestelmäkeskeinen ja lakisääteinen sosiaalipolitiikka ja sosiaalihuolto sen osana kykenevät ehkäisemään yksilönkin ongelmia. Järjestelmäkeskeisyys sopi yhteiskuntaan, joka ponnisteli kohti yhteistä päämäärää: hyvinvointivaltiota. Kymmenen vuotta myöhemmin 1982 Sosiaaliturva-lehden 70-vuotisjuhlanumerossa professori Briitta Koskiaho kirjoittaa: Olemme kiinni valtakunnallisesti koordinoiduista ja ohjatuista järjestelmistä. Nämä taas liittyvät valtion budjettiin, mikä taas riippuu maamme kansainvälisestä suoriutumiskyvystä. Hyvää tarkoittava sosiaalityöntekijä ei voi suuressakaan määrin auttaa hänen apuansa tarvitsevaa. Yhteiskuntamme on kehittynyt siihen tilaan, missä vain aktiiviset, hyvän itsetunnon ja mieluiten myös suhteellisen hyvät taloudelliset resurssit hankkineet pysyvät pinnalla. LÄHEISYYTTÄ JA HELLYYTTÄ Lehden valokuvakilpailun voittaneen Pekka Turusen kuvan ansiona pidettiin sitä, että se kertoo viehättävästi läheisyydestä ja hellyydestä. Kehitysvammaisuus ei tule siinä korostetusti esille. kuva: Pekka Turunen sosiaalitieto 5 6 I12 15
Kannustaminen, aktivointi ja integrointi ovat modernia sosiaalipolitiikkaa. On muistettava, että edellytykset aktiiviselle sosiaalipolitiikalle luodaan taloudessa ja muilla yhteiskunnan areenoilla. Tasainen taloudellinen kasvu on perusedellytys, mutta se ei yksin riitä. Kysymys on siitä, miten tuotannon tulokset jaetaan. Mitä teemme niille muille? Yhteiskunnan sisäiset konfliktit saattavat kärjistyä tai sitten syrjityt vetäytyvät hiljaiseloon. Koulutuskysymyksiä käsiteltiin 1980-luvun lehdissä useaan otteeseen. Sosiaalityöntekijöiden pätevyysvaatimukset tulivat voimaan 1984. Myös sosiaalialan keskiasteen koulu-uudistus toteutettiin. Palstatilaa vei myös sosiaalihuollon peruslainsäädännön uudistaminen. Sosiaalihuoltolain lisäksi 1980-luvulla tulivat voimaan lastensuojelulaki, päihdehuoltolaki ja vammaispalvelulain ensimmäinen vaihe. Laman varjostama vuosikymmen Uusi lehti kääntyi hyvinvointivaltion kehityskulussa 1990-luvun alussa, kun maa ajautui syvään lamaan ja työttömiä oli yli puoli miljoonaa. Sosiaaliturvassa kirjoitettiin laman seurauksista: hyvinvointipalvelujen leikkausten vaikutuksista, riskioloissa elävien nuorten selviytymisestä ja toimeentulotuen epäkohdista. Lamasta huolimatta sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamista jatkettiin: leimallista oli ns. subjektiivisten oikeuksien lisääntyminen. Saatiin päivähoito-oikeus, lastensuojeluun tuli jälkihuoltovelvoite ja vammaispalvelulainsäädännön uudistamista jatkettiin. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa perusoikeussäännöksiin kirjattiin ensimmäistä kertaa jokaisen oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Lehdessä seurattiin läpi 1990-luvun myös Euroopan yhdentymistä ja Suomen EU-jäsenyyden sosiaalipoliittisia vaikutuksia. Sivu tolkulla raportoitiin EU-rahoitteisista hankkeista. Luotiin ammattikorkeakoulujärjestelmä eurooppalaiseen malliin. Uuden vuosituhannen koittaessa sosiaalipolitiikan professori Kari Salavuo joutui kuitenkin esittämään Sosiaaliturvan pääkirjoituksessa saman kysymyksen, joka oli esitetty jo 1900-luvun alussa: Haluammeko estää köyhyyden lisääntymisen ja liiallisen eriarvoisuuden syntymisen? Salavuo kirjoitti siitä, miten universalismi oli heikentynyt ja tarveharkinta lisääntynyt. Tukien ulkopuolelle rajattuja oli yhä enemmän. Työhön osallistumisesta oli tullut yhä tärkeämpi ehto tuen saamiselle. Tarveharkinta oli lisääntynyt myös sosiaali- ja terveyspalveluissa ja avo- ja laitospalveluiden saanti vaihteli kunnittain. Samanaikaisesti tuloerot kasvoivat ja köyhyys lisääntyi. Salavuo jakoi Köyhäinhoitolehden alkuperäisen linjauksen viimesijaisen sosiaaliturvan tehtävänä on tehdä itsensä tarpeettomaksi: Tässä mielessä kannustaminen, aktivointi ja integrointi ovat modernia sosiaalipolitiikkaa. On kuitenkin muistettava, että edellytykset aktiiviselle sosiaalipolitiikalle luodaan taloudessa ja muilla yhteiskunnan areenoilla. Tasainen taloudellinen kasvu on perusedellytys, mutta se ei yksin riitä. Kysymys on siitä, miten tuotannon tulokset jaetaan. Kohtuullinen osuus tuotannon tuloksista on suunnattava työllisyyden parantamiseen ja riittävään sosiaaliturvaan ja palveluihin, jos halutaan turvata kaikkien hyvinvointi. 1976 2009 Sosiaaliturva Päätoimittajat: 1976 VTK Kaarina Jousimaa 1988 FM Liisa Stachon 1989 VTM Merja Moilanen 2007 VTL Ulla Salonen-Soulié 16 sosiaalitieto 5 6 I12
2009 2012 Sosiaalitieto Päätoimittaja: 2009 VTL Ulla Salonen-Soulié Lehden punaisena lankana on vuosikymmenestä toiseen säilynyt sosiaalisen näkökulman vahvistaminen yhteiskunnassa. Jäähyväiset Sosiaaliturvalle Viimeisten kymmenen vuoden aikana lehdessä ovat olleet esillä sosiaalialan kehittämishankkeet, osaamiskeskukset, palveluiden uudet järjestämistavat, tilaaja-tuottajamallit, palveluiden kilpailuttaminen, kunta- ja palvelurakenneuudistus sekä lainsäädäntöuudistukset muiden muassa. On nostettu esiin kunnallisen sosiaalipolitiikan näkökulmaa, sitä, miten kunnissa sovitetaan yhteen asukkaiden tarpeita, lakisääteisiä velvoitteita ja rajallisia voimavaroja. Lehti jätti jäähyväiset Sosiaaliturvalle vuonna 2009, kun sen nimi muutettiin Sosiaalitiedoksi. Yleisessä kielenkäytössä sosiaaliturva-sana oli kaventunut tarkoittamaan sosiaalietuuksia, kun vielä hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella sen ymmärrettiin tarkoittavan myös palveluita. Sosiaalitiedolla haluttiin viestiä, että lehti on sitoutunut sosiaaliseen, heikompiosaisten puolustamiseen ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rakentamiseen. Sitä velvoittaa tähän jo Bruno Sarlinin perintö: taistelihan hän jo sata vuotta sitten sanan säilällä köyhyyden syiden poistamisen ja haavoittuvissa oloissa elävien auttamisen puolesta. Ainutlaatuinen aineisto Lehden punaisena lankana on vuosikymmenestä toiseen säilynyt sosiaalisen näkökulman vahvistaminen yhteiskunnassa. On nähty sosiaalipolitiikan ja yhteiskunnallisen eheyden keskinäinen riippuvuus. Lehden tarkastelukulma yhteiskuntaan on pitkälti noussut kunnallisesta sosiaalihuollosta. Painotukset ovat kuitenkin vaihdelleet aikakausittain. Kun Köyhäinhoitolehden aikaan lehti kytki sosiaalihuollon osaksi yhteiskuntapolitiikkaa, toisen maailmansodan jälkeen näkökulma kapeni sosiaalihuollon erityiskysymyksiin ja sosiaalihuollon sisäiseen kehittämiseen. Laajempi näkökulma avautui taas 1970-luvulla: aihepiiriksi tulivat myös sosiaalipolitiikka ja sosiaaliturvan eri lohkot. Lamavuosien ahdingossa 1990-luvulla aihepiiri alkoi kaventua sosiaalihuoltoon, mutta 2000-luvulla näkökulma on taas laajentunut. Lehden vuosikerrat tarjoavat autenttisen ja ainutlaatuisen aineiston sosiaalialan todellisuudesta, ajattelutavoista ja tavoitteista sadan vuoden ajalta. Monet tutkijat, väitöskirjantekijät ja lopputöitään tekevät opiskelijat ovat hyödyntäneet lehteä lähdeaineistonaan, kuten näkyy Johanna Annolan ja Mirja Satkan, Janna Kyllästisen, Kerttu Tarjamon ja Anniina Vainion artikkeleista tässä lehdessä. Sosiaalialan historiasta kiinnostuneille lehden vuosikerroissa riittää silti edelleen paljon ammennettavaa! Lähteet Jaakkola, Jouko, Pulma, Panu, Satka, Mirja, Urponen, Kyösti 1994: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan Keskusliitto, Helsinki. Jousimaa, Kaarina 1987: Näkökulma suomalaiseen yhteiskuntaan. Köyhäinhoitolehti Huoltaja Sosiaaliturva 75-vuotias. Huoltaja-säätiö, Helsinki. Paavilainen, Marko 2012: Ristiaallokosta lapsen oikeuksiin. Lastensuojelun yhteistoiminnan historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Suoninen-Erhiö, Lea 2003: Huoltaja-säätiö sosiaalihuollon edistäjänä ja tukijana 50 vuotta. Huoltaja-säätiö, Helsinki. VALOKUVAT Historia-osiossa sivuilla 8 29 olevat valokuvat ovat Huoltaja-säätiön kuva-arkistoista. Tiedossa olevat lähdetiedot on merkitty kuvien yhteyteen. Kaikkien kuvien kuvaajat tai tarkka kuvausajankohta eivät ole tiedossa. sosiaalitieto 5 6 I12 17
kärki Johanna Annola, Mirja Satka Köyhäintalojen johtajattaret emäntävallan edustajat isäntävaltaisessa köyhäinhoidossa Julkista hallintoa pidettiin 1800-luvun lopun yhteiskunnassa miesten työnä. Naisten työt ja elämä rajoittuivat kodin piiriin. Särön tähän sivistyneistön sommittelemaan sukupuolijärjestykseen toivat köyhäintalojen johtajattaret, sillä muuttuvassa yhteiskunnassa tarvittiin huolenpitoa myös ydinperheen ulkopuolella. Valtion ensimmäinen sosiaalialan johtava virkamies, vaivaishoidontarkastaja Gust. Ad. Helsingius piti naisten ottamista köyhäinhoidon hallinto- ja johtotehtäviin ajan sanelemana vaatimuksena. Vuonna 1892 Sakari Topelius julkaisi Helsingiuksen pyynnöstä vetoomuksen, jossa koulutusta saaneita keskiluokan naisia kehotettiin hakeutumaan köyhäintalojen johtajattariksi. Miehet perustelivat asiaa naisten erityisillä taidoilla hoitaa kotitaloutta ja sairaita sekä kasvattaa lapsia sitoutuneesti ja uhrautuvasti ilman oman voiton pyyntiä. Heidän argumenttinsa olivat ideologisia ja yleviä. Ne kumpusivat sivistyneistön naisille asettamasta yhteiskuntaäitiyden ihanteesta, sillä muuttuva yhteiskunta tarvitsi huolenpitoa myös ydinperheen ulkopuolella. Vetoomus tuotti toivotun tuloksen. Jo muutama vuosi sen jälkeen valtio alkoi järjestellä köyhäintalojen johdon koulutusta. Tämä ei johtajattarien työn menestyksellisen hoitamisen turvaamiseksi kuitenkaan riittänyt. Ensimmäisen ammattisukupolven johtajattaret joutuivat silloin tällöin tukeutumaan valtion köyhäinhoitoviranomaisten apuun, kun johtamisen ongelmat kärjistyivät joko laitoksessa tai paikallisyhteisössä. Ongelmien taustalla oli usein kamppailu sukupuolten välisestä työn ja vallan jakamisesta. Isäntävallan ei aina ollut helppo antaa sijaa emäntävallalle. Emäntä- ja isäntävallan välisiä jännitteitä Johtajattaren pestin vastaanotettuaan naiset saattoivat joutua miesten suvereenisti hallitsemassa yhteiskunnassa ja paikallisyhteisöissä hämmentävien valtakiistojen keskipisteeseen. Erityisen hyvin jännitteet paljastuvat, kun tarkastellaan johtajattarien ja köyhäintalojen voutien välisiä suhteita. 18 sosiaalitieto 5 6 I12 Vouteja palkattiin huolehtimaan köyhäintalojen maataloudesta ja metsänhoidosta, jotta johtajattarille jäisi aikaa keskittyä työhönsä hoidokkien parissa. Valtion köyhäinhoitoviranomaiset pitivät johtajattaren tehtäväkenttää köyhäintalossa ensisijaisena, joten johtajattaren tuli olla voudin esimies. Kunnan köyhäinhoitohallituksen isäntävallan oli tarkoitus tukea johtajattaren emäntävaltaa siten, että tämä suoriutuisi esimiestehtävästään ja köyhäintalo täyttäisi tarkoituksensa hoivan ja kansalaiskasvatuksen paikkana. Käytännössä asetelma saattoi kuitenkin kääntyä päälaelleen etenkin kunnissa, joissa köyhäinhoitolaitokseen kytketyn maa- ja metsätalouden toivottiin tuottavan taloudellista voittoa. Tällöin voudin työ sai köyhäinhoitohallituksen silmissä niin merkittävän roolin, että osa hallituksen isäntävallasta liukui voudin käsiin ja voudista tuli köyhäintalon isäntä. Johtajatar joutui altavastaajaksi, sillä maatalousyhteisön perinteisessä arvoasteikossa isäntä oli emännän yläpuolella. Näin tapahtui esimerkiksi Pöytyän köyhäintalolla vuonna 1906, jolloin johtajatar Hulda Heimonen joutui kutsumaan vaivaishoidonneuvojan selvittelemään laitoksen vääristyneitä valtasuhteita. Neuvojan raportista käy ilmi, että johtajatar Heimosen asema oli tukala: Johtajatar [Heimonen] valitti, ettei voida ylläpitää järjestystä laitoksessa siitä syystä, että vouti Kustaa Huhtala käyttäytyy hävittömästi häntä kohtaan. Koska [köyhäinhoitohallituksen] esimies Juho Lalli ainoastaan suosittelee voutia muttei nuhtele häntä, puhuu tämä loukkaavalla tavalla johtajattarelle hoitolaisten läsnä ollessa. Voudin menettelytavan kautta horjautuu myös jumalanpelko ja siveellisyys laitoksessa. Neuvojan väliintulo ei kuitenkaan korjannut tilannetta, sillä hänellä ei ollut valtuuksia erottaa köyhäinhoitohallituksen esimiestä. Johtajatar Hulda Heimonen sen sijaan jätti virkansa. Myös uusi johtajatar Klara Jäykkä joutui kärsimään edeltäjänsä tavoin. Seuraavalla vuosikymmenellä tapaus nostettiin jälleen valtion köyhäinhoitoviranomaisten tietoisuuteen ja lopulta läänin kuvernöörille saakka. Johtajatar Jäykkä valitti, että vouti juopotteli ja oli suorastaan alkanut yllyttää hoidokkeja johtajatarta vastaan. Löytyi myös todistajia, jotka väittivät voudin ystävystyneen esimies Lallin kanssa siinä määrin, että miehet juopottelivat yhdessä. Riitaisuudet laantuivat vasta vuonna 1913, jolloin kuntakokous päätti erottaa Lallin esimiehen tehtävistä. Pöytyän tapauksessa oli kysymys kahden eri hierarkiajärjestelmän törmäyksestä. Yhtäällä oli köyhäinhoitoviranomaisten rakentama uudenlainen hierarkia, joka korotti köyhäintalon johtajattaren yhteiskuntaäitinä, sivistyneenä kansalaiskasvattajana ja valistuneena emäntänä voudin yläpuolelle. Toisaalla oli paikallisyhteisön oma, perinteinen hierarkia, jossa miesten työt pelloilla ja metsissä olivat arvokkaampia kuin naisten työt pihapiirissä ja kodin sisällä. Pöytyän köyhäinhoitohallituksen esimiehelle ja köyhäintalon voudille ajatus naisesta johtajana oli luultavasti vieras. Näiden kahden maailman välissä seisoi köyhäintalon johtajatar, usein täysin yksin. Emäntä vaan ei perheenemäntä Köyhäinhoitovirkamiesten kyvyttömyys auttaa johtajattaria johtui siitä, että valtion virkamiehillä ei ollut lupaa puuttua kuntien sisäisiin asioihin, mikäli kunnat olivat järjestäneet köyhäinhoidon suuret linjat lakien ja asetusten mukaisesti. Oiva esimerkki auttamismahdollisuuksien rajallisuudesta ja johtajattaren yksinäisestä asemasta on Viipurin maalaiskunnan köyhäintalon johtajattaren Augusta Forssmanin kohtalo. Forssman valittiin johtajattareksi Viipurin maalaiskuntaan vuonna 1892. Kuntalaiset olivat
NAISVALTAINEN AMMATTIKUNTA Suomen Köyhäinhoitovirkailijain Yhdistyksen perustava kokous pidettiin Lempäälässä heinäkuussa 1917. Yhdistys sai Huoltajasta oman palstan, jota se käytti ahkerasti tiedottamiseen sekä ammatilliseen mielipiteiden vaihtoon. tyytyväisiä hänen työhönsä aina siihen saakka, kunnes johtajatar erehtyi solmimaan avioliiton. Tuore rouva Westerlund olisi halunnut jatkaa köyhäintalon hoitamista yhdessä aviomiehensä kanssa siten, että pariskunta olisi jakanut johtajattaren palkan keskenään ja kunta olisi saanut uuden työntekijän ilmaiseksi. Tämä ei kuitenkaan kuntalaisille sopinut. Keväällä 1894 Augusta Westerlund irtisanottiin tehtävästään myrskyisässä kokouksessa. Pettyneenä hän kääntyi Helsingiuksen puoleen: [ ] kunta päätti irtisanoa minut heti, teeskennellen että palkkani on suhteettoman suuri, mutta ottaen irtisanomisen perusteeksi sen, että olen mennyt naimisiin. [ ] Voiko kunta Teidän mielestänne ilman syytä ja sovitteluyrityksiä irtisanoa minut, (minun mielestäni se, että olen mennyt naimisiin, ei pitäisi olla virkavirhe, etenkään kun hänen [aviomiehen] palveluksiaan tarjottiin kunnalle ilmaiseksi). Helsingiuksen vastaus saapui myöhässä ja oli varsin ponneton: johtajattaren palkkausehdot eivät olleet tarkastajan tiedossa, joten hän ei voinut puuttua niihin. Augusta Westerlund ei saanut tukijaa ja joutui jättämään virkansa. Ironista kyllä, hänen jälkeensä saman köyhäintalon johtajina toimi nimenomaan pariskunta, mutta huomattavasti pienemmällä palkalla. On mahdollista, että irtisanomisen todellinen syy oli liian suuri palkka. Westerlundin avioituminen lienee tarjonnut kuntalaisille tekosyyn päästä eroon liian kalliista johtajattaresta. Helsingiuksen innottomuus saattoi johtua myös siitä, että köyhäinhoitovirkamiehet pitivät johtajattarien avioliittoja ongelmallisina. Vaikka johtajattaren oli tarkoitus olla valistunut emäntä, tavallinen perheenemännyys ei ollut häntä varten. Kun johtajatar avioitui, pariskunnan työnjako asettui köyhäintalossa helposti perinteisiin uomiin. Tällöin johtajattaren kapasiteetti köyhälistön kansalaiskasvattajana uhkasi jäädä Helsingiuksen mielestä käyttämättä. Ihanteelliset köyhäintalojen johtajattaret tuli sen vuoksi rekrytoida naimattomista, sivistyneistä ja äidillisistä naisista. Köyhäinhoidon ensimmäisiä ammattilaisia Kuvaamissamme oloissa johtajattaret joutuivat etsimään tukea, oppia ja ymmärrystä toisiltaan. Näin ollen oli luontevaa, että juuri he perustivat ensimmäisen alan ammattijärjestön, Suomen Köyhäinhoitovirkailijain yhdistyksen vuonna 1917. Jäsenkunta koostui köyhäintalojen ja lastenkotien johtajattarista, jotka olivat lukumäärältään kasvavia naisvaltaisia ammattikuntia. Yhdistys tiedusteli pian perustamisensa jälkeen Huoltajan tukea. Vastaus oli myönteinen: yhdistys sai lehdestä oman palstan, jota se käytti ahkerasti tiedottamiseen sekä ammatilliseen mielipiteiden vaihtoon. Lehden päätös tarjota sanansija julkisuudessa osui sosiaalialan ammatillistumisen kannalta tärkeään ajankohtaan: palkkaetujen ajamisen ohella usein jopa niiden edellä kulki pyrkimys kehittää laitostyön käytäntöjä johtajattarien jaettujen kokemusten kautta. Painettua ammattikirjallisuutta ei juuri ollut, mutta lehden välityksellä tieto saavutti etäisetkin toimijat tiettömien taipaleiden takana. Julkisella toiminnallaan johtajattaret rakensivat samalla julkista ammattikuvaansa naispuolisina johtajina sekä henkilökohtaista identiteettiään köyhäinhoidon ensimmäisinä ammattilaisina tilanteessa, jossa esikuvat puuttuivat. Lähteet Annola, Johanna 2011: Äiti, emäntä, virkanainen, vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880 1918. SKS, Helsinki. Satka, Mirja 1994: Sosiaalinen työ peräänkatsojamiehestä hoivayrittäjäksi. Teoksessa Jaakkola, J. ym.: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Sosiaaliturvan Keskusliitto, Helsinki. Johanna Annola on perehtynyt köyhäintalojen johtajattarien asemaan historian alaan kuuluvassa väitöstutkimuksessaan, joka hyväksyttiin Tampereen yliopistossa viime marraskuussa. Tutkimuksen lähdeaineistona on ollut muun muassa Köyhäinhoitolehtiä ja Huoltajia. Mirja Satka työskentelee sosiaalityön professorina Jyväskylän yliopistossa. sosiaalitieto 5 6 I12 19
kärki Janna Kyllästinen Kerjääminen kielletty Köyhäinhoitoviranomaiset olivat huolissaan kerjäämisen lisääntymisestä 1930-luvun laman ja pulavuosien aikana. Kerjuusta käytiin vilkasta julkista keskustelua ja sitä käsiteltiin paljon myös Huoltajan sivuilla. Viranomaisten asenteet kerjäämistä kohtaan olivat kovia. Suomalaisten köyhyys lisääntyi hälyttävästi 1930-luvun laman ja pulavuosien aikana. Työttömiä oli paljon. Pahimmillaan lähes viidesosa Helsingin asukkaista turvautui virallisen köyhäinhoitojärjestelmän tukeen. Kerjäläisiä oli kaupungissa yhä enemmän, ja syvimpinä lamavuosina poliisi pidätti kerjuusta noin 600 henkilöä vuodessa. Laman aikana huolta aiheutti myös niin sanottu kulkuriliike: työikäiset miehet, jotka vaelsivat asutuskeskuksesta toiseen työnhaussa. Kulkijoiden arveltiin turvautuvan kerjuuseen voidakseen olla kääntymättä kunnallisen köyhäinhoidon puoleen ja pystyäkseen siten saavuttamaan kotipaikkaoikeuden uudella paikkakunnalla. Kerjuusta käytiin vilkasta julkista keskustelua, ja se nähtiin keskeisenä sosiaalisena ongelmana. Kirjoitus perustuu VTM Janna Kyllästisen poliittisen historian pro gradu -tutkielmaan, jossa hän on tarkastellut kerjäämisen kontrollointia Helsingissä1930- luvun laman aikana. Tutkielman keskeisen lähdeaineiston muodostavat Huoltajassa julkaistut kerjäämistä koskevat artikkelit. Lähteet Mäkinen, Virpi, Pessi, Anne Birgitta (toim.) 2009: Kerjääminen eilen ja tänään. Historiallisia, oikeudellisia ja sosiaalipoliittisia näkökulmia kerjäämiseen. Vastapaino, Tampere. Pulma, Panu 2009: Kerjäläisyys, irtolaisuus, mustalaisuus : Historiallisia yhteyksiä. Teoksessa Mäkinen, Virpi, Pessi, Anne Birgitta (toim.): Kerjääminen eilen ja tänään. Historiallisia, oikeudellisia ja sosiaalipoliittisia näkökulmia kerjäämiseen. Vastapaino, Tampere. Saaritsa, Sakari 2003: Kerjäläisyys sosiaaliturvajärjestelmänä. Teoksessa Saaritsa, Sakari, Teräs, Kari (toim.): Työväen verkostot. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Vaasa. Satka, Mirja 1995: Making Social Citizenship. Conceptual practices from the Finnish Poor Law to professional social work. University of Jyväskylä, Jyväskylä. Pula-aika, kerjuu ja kulkuriliike alkoivat näkyä myös Huoltajan sivuilla vuoden 1930 kuluessa. Suhtautuminen kerjäläisiin ja irtolaisiin liittyi tuona sisäpoliittisesti räjähdysherkkänä aikana poliittisesti arvaamattoman väestön pelkoon, jota vahvisti vuoden 1918 tapahtumien muisto. Kerjääminen ja irtolaisuus olivat tuolloin toisin kuin nykyään lailla kiellettyjä. Vuodelta 1879 peräisin olleet kerjuun kieltävät vaivaishoitoasetuksen pykälät olivat voimassa aina vuoden 1937 irtolaislain voimaantuloon asti. Kerjäämästä kiinniotetulle henkilölle saatettiin antaa varoitus ja lähettää hänet kotipaikkaansa tai hänet saatettiin tuomita yleiseen työhön pakkotyölaitokseen yhdestä kuuteen kuukauteen. Kerjäämisen kontrollointi kuului ensisijaisesti köyhäinhoitoviranomaisille ja poliisille. Kerjuun vastustamiseen velvoitti myös Helsingin kaupungin köyhäinhoidon ohjesääntö. Köyhäinhoidon toimitusjohtajan tuli ryhtyä tarpeellisiin toimiin kerjäämisen estämiseksi sekä antaa varoituksia kerjuusta kiinniotetuille. Raha-avustukset turmioksi Laman syventyessä yhä useammat katsoivat tarpeelliseksi ryhtyä toimiin kerjuun ja kulkemisen vähentämiseksi. Helsingin seurakuntien pula-ajan avustustoimia vuonna 1931 koordinoimaan perustettu Diakoniakeskus ryhtyi aktiivisesti vastustamaan kerjäämistä. Se pyrki alusta lähtien toiminnassaan tiiviiseen yhteistyöhön myös Helsingin kaupungin köyhäinhoitoviranomaisten kanssa. Kerjäläisongelman ratkaiseminen nousi kirkon ja köyhäinhoitoviranomaisten yhteistyön keskeiseksi aiheeksi. Kirkon jyrkällä linjalla kerjäämisen kitkemiseksi oli viranomaisten vahva tuki. Helsingin kaupungin köyhäinhoidon toimitusjohtajana tuolloin toiminut Bruno Sarlin perusteli vuonna 1931 Huoltajassa kerjuun vas- tustamisen tärkeyttä artikkelissaan Työttömyys ja toimenpiteet sen lievittämiseksi. Hän katsoi, että ketään ei tulisi jättää kulkurielämän tai kerjuun ja irtolaisuuden poluille. Sarlinin mukaan työttömiä ei voinut jättää oman onnensa nojaan, mutta heitä ei myöskään voinut sysätä köyhäinhoidon hartioille. Sarlinin mielestä paras vaihtoehto kurjuuden lievittämiseksi oli viranomaisten suurta kannatusta nauttinut varatyöjärjestelmä. Työmahdollisuuksien järjestäminen oli hänen mukaansa viranomaisten siveellinen velvollisuus ja suoranainen pakko. Nykykäsittein ymmärrettyä julkista työttömyyskorvausjärjestelmää ei ollut ja mahdollinen köyhäinapu oli lähtökohtaisesti aina lainaa. Suomessa noudatettu työlinjaksi kutsuttu työttömyyspolitiikka perustui käsitykseen rahaavustusten turmiollisesta vaikutuksesta työkykyisille ihmisille. Vaikka varatöiden järjestäminen oli viranomaisille huomattavasti kalliimpaa kuin rahassa avustaminen, työlinjasta ei periaatteessa tingitty. Satunnaista työttömyyttä lieventämään tarkoitettu varatyöjärjestelmä ei kyennyt kuitenkaan vastaamaan 1930-luvun laman joukkotyöttömyyden haasteisiin. Myös Helsinki oli valmistautumaton laajamittaisen työttömyyden hoitoon. Kaupunki perusti varatyömaita, joille kuitenkin mahtui vain pieni osa työtä tarvinneista. Kulkijat pyrittiin palauttamaan kotikuntaansa Huoltajassa julkaistiin vuonna 1932 kiertolaisuutta ja kerjäämistä käsitellyt laaja artikkeli, PULA-AIKA Lotat jakoivat Helsingissä keittoa ja leipää pulavuonna 1932. Lamavuosien aikana arviolta puolet teollisuustyöntekijöistä joutui työttömiksi. Työttömyysturvaa ei ollut. 20 sosiaalitieto 5 6 I12