HISTORIAN NARRATIIVISUUS TAI NARRATIVISMI HISTORIOGRAFIAN FILOSOFIASSA Jouni-Matti Kuukkanen Metodien maailma, kevät 2015 Jouni-matti.kuukkanen@oulu.fi
SISÄLTÖ Aluksi Terminologiaa Narrativismi Tausta Historiallinen realismi Analyyttinen historianfilosofia Keskeinen sisältö Tekstuaalisuus, teksti Esittämisen kaksitasoteoria Narraatio, narratiivisuus, narratiivinen substanssi Anti-realismi Kriittisiä kohtia Narraatioiden holismi, kronologisuus Mikä on historiantutkimuksen päämäärä? Miten arvioida historiankirjoitusta? Yhteenvetoa
Narrativismi historiografian filosofiassa Siis MITÄ?
ALUKSI: TERMINOLOGIAA Mitä on historia? Monimerkityksellinen voi tarkoittaa Menneisyyttä Menneisyyttä-nykyisyyttä-tulevaisuutta Tutkimusta, yliopistollista oppiainetta Kirjoitusta tai näkemyksiä menneisyydestä Koulun oppiainetta!
Aviezer Tucker (2009): Introduction to A Companion to the Philosophy of History and Historiography, edited by A. Tucker, 1-7. Chichester: Blackwell. Lähtökohta: historia historiografia Historia = menneisyys (tai historia = menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus sillä liukuma tulevaisuudesta nykyisyydeksi ja menneisyydeksi on jatkuvaa) Entä sitten historiografia? Historiografia = historiantutkimuksen tulokset, yleensä kirjoitetussa muodossa laajemmin myös käytännöt jotka edeltävät tulosten esittämistä Eli historiografia viittaa historiankirjoitukseen oppialana Historiography disciplinary history-writing/akateeminen historiankirjoitus (HUOM: historiografia ymmärretään joskus myös historiankirjoituksen historiaksi )
Mitä on narratiivisuus? Samoin monimerkityksellinen. Seuraavia määreitä liitetään yleisesti: Kertomus, kertomuksellisuus Tarina Kronologisuus Kokonaisvaltaisuus, holismi Kausaalisuus
Puhun tänään enneminkin narrativismista eli historiankirjoituksen narratiivisuutta korostavasta historiografian filosofian koulukunnasta Se yleensä yhdistetään Hayden White: Metahistory. The Historical Imagination of Nineteenth Century Europe Frank A. Ankersmit: Narrative Logic. A Semantic Analysis of Historian s Language.
TAUSTAA Analyyttinen historianfilosofia Läheisessä suhteessa ns. loogisen empirismin koulukuntaan Kiinnostunut selittämisestä, historiantutkimuksen tieteellisyydestä Analyysit kohdistuivat yleensä esimerkkilauseisiin tai lyhyisiin tekstinpätkiin Kiista historiantutkimuksen statuksesta: Onko se tiedettä? Vai taidetta? Vai jotain ihan muuta? Analyyttinen historianfilosofia pyrki todistamaan, että historiantutkimus on tiede ja käyttää samaa selitysmallia kuin tieteet. 1970-luvulla monet yrittivät liittää historiantutkimuksen yhteiskuntatieteeseen ja jopa nähdä sen sellaisena.
TAUSTAA Historiallinen realismi Puhutaan usein Rankesta ja Rankeanismista Kuuluisa väitelause on se, että historiaan pitäisi kirjoittaa wie es eigentlich gewesen, eli niin kuin se todella tapahtui Voiko historiantutkijan kirjallinen esitys olla ikään kuin kopio menneisyydestä? Niin kuin dokumentaarinen filmi, joka kuvaa tapahtuman toisena jälkeen?
NARRATIVISMIN KESKEISET VÄITTEET Lähtökohta: Teksti ja koko kirja on historiantutkijan tärkein tuote! Myös filosofien tulee analysoida sitä ja sen ominaisuuksia (vrt. analyyttinen hist. fil.) Teksti tuo esiin historiantutkijan kokonaisnäkökulman menneisyyteen se on ikään kuin ehdotus kuinka menneisyyttä tulisi tarkastella Ankersmit nostaa esiin kaksi suhtautumistapaa: Narratiivinen realismi ja narratiivinen idealismi Narratiivinen realismi: Teksti pyrkii kuvaamaan menneisyyttä niin kuin se todella oli; yksi-yhteen vastaavuus kuin elokuvan tapahtumat peräkkäin tai arkkitehdin havainnepiirros Narratiivinen idealismi: Teksti ja sen yksittäiset osat muodostavat kokonaisnäkökulman, jolla on ainutlaatuisia ominaisuuksia. Se on ikään kuin taideteos, joka ei vastaa ulkomaailma vastaavuussuhteessa. Tekstin antama kuva ei ole menneisyyden kuva.
Narrativismi tekee selkeän erottelun yksittäisten väitelauseiden ja narraation (tai Ankersmitin kielellä narratiivisen substanssin välille) Väitelauseet viittaavat suoraan ulkomaailmaan: Urho Kekkonen oli presidentti Narraatiot/narratiiviset substanssit ovat lauseiden järjestynyt joukko: L 1, L 3, L 3, L n Kaikki lauseet yhdessä ja kyseisessä järjestyksessä muodostavat kokonaisuuden. Historiankirjoittajan narraatioita/sanomaa/näkökulmaa ei voi ymmärtää ilmaan tätä koko joukkoa, ja yhtään lausetta ei voi erottaa joukosta Narraation lauseet muodostavat ikään kuin oman historiallisen maailmansa Narraatio on siis oikeastaan historian esitystä järjestävä looginen rakenne ei kertomus Huomionarvoista on se, että tämä narraatioiden rakenne on vain esitysten, ei menneisyyden rakenne:
The past is by no means like a machine: it does not possess some hidden mechanism whose working the historian has to trace. Nor is the past like a landscape that has to be projected onto the linguistic level with the help of projection or translation rules. We should reject the idea that there is a determinate historical actuality, the complex referent of all our narratives of what actually happened, the untold story to which narrative histories approximate (Mink). All this means that the past as such has no narrative structure narrative structures occur only in the narration (Ankersmit 1983, 81)
White ehdotti, että on olemassa neljä perustrooppia tavallaan kertomusmuotoa: metafora, metonymia, syneknodee ja ironia (metaphor, metonymy, synecdoche and Irony) Eli saman materiaalin voi kertoa eri muodoissa ja eri merkityksin: Ranskan vallankumous romanttisena uuden koitoksena tai ironisena tragediana. Holokausti tragediana tai komediana, jne. Ankersmitin mukaan ei ole käännössääntöjä, joiden avulla kääntää yksittäiset lauseet tai faktat narraatioksi: [w]hatever concrete content we may give to the translation rules, they will never be more than arbitrary selection rules, acceptable to some historians but to be rejected by others (1983, 81) there are no translation rules (1983, 87) Kääntämissääntöjen oleminen/olemattomuus voikin olla keskeisiä historianfilosofisia ongelmia
Narraatiolla on useita subjektiivisia ominaisuuksia, joita ei ole objektissa (menneisyys, historia) itsessään: merkityksiä, koherenssi, loppu, esteettisiä ominaisuuksia: [T]his value attached to narrativity in the representation of real events arises out of a desire to have real events display the coherence, integrity, fullness, and closure of an image of life that is and can only be imaginary. The notion that sequences of real events possess the formal attributes of the stories we tell about imaginary events could only have its origin in wishes, daydreams, reveries. Does the world really present itself to perception in the form of well-made stories with central subjects, proper beginning, middles, and ends, and a coherence that permits us to see the end in every beginning? (White 1987, 24)
Given this morphological or structural difference between the past and the narratio, how can translation rules ever be expected to link them together? Projection or translation rules can exist only where there are two corresponding spheres of structural similarity (1983, 82; my emphasis). Narraatiot eivät siis voi olla tosikuvauksia menneisyydestä vaan ovat tutkijan konstruktiota (historiallinen anti-realismi) Arviointia on harjoitettava muilla kriteereillä: estetiikka ja moraaliset kriteerit.
KRIITTISIÄ HUOMIOITA Narrativismin narraation käsitykseen sisältyy kaksi määrettä erityisesti: holismi ja kronologisuus Holismi tarkoittaa, että kaikki narraation osat määrittävät sen. Yhtään väitelausetta ei voi jättää huomiotta. Vrt. taideteos Ankersmit on myös luonnehtinut suhdetta analyyttiseksi siis ne ovat merkityssuhteessa (vrt. poikamies on naimaton mies ) Mutta ovatko historiankirjat näin tasapainoisa kokonaisuuksia? Onko jokainen elementti balanssissa ja osa suurempaa kokonaisuutta? Miten kirjan narraatio voidaan esittää toisille? Luettelemalla koko kirja Onko kommunikaatio mahdollista? Kuka muistaa narraation? Kronologisuus tarkoittaa ennen-jälkeen esittämistapaa: Onko välttämätöntä historiankirjoituksessa? Löytyy esimerkkejä ei-kronologisesta esittämisen tavasta.
Metahistoriografinen kysymys: Mikä on historiantutkimuksen ja historiankirjoituksen tarkoitus? Kertomusten kertominen? Narraatioiden esittäminen? Totuuden kertominen? Onko narratiivisuus (esittämisen tapana) alisteinen jollekin muulle päämärälle
YHTEENVETOA Olennaista (mielestäni) ns. narrativistinen näkökulma: historiantutkijan tuottama kirja ja sen sisältämä teesi on olennainen kontribuutio historiantutkimuksessa Voidaan kysyä tarkemmin, mikä tämä teesi on, miten se voidaan määritellä ja missä suhteessa se on kirjan muihin osiin Mikä sitoo tekstin eri elementtejä toisiinsa Olennaista on myös anti-realismi: narraatiot tai teesit eivät ole suoria menneisyyden kuvauksia vaan konstruktioita: ehdotuksia miten menneisyys tulisi nähdä Miten sitten arvioida? Kaikkeahan ei hyväksytä. Onko olemassa tiedollisia kriteereitä?