Suomen Kodály-seura ry Suomi, musiikin kadotettu ihmemaa? Johdanto: Viime aikoina on keskusteltu paljon musiikin opetuksen tilanteesta niin Rondossa kuin päivälehdissäkin. Helsingin Sanomissa Vesa Sirénin artikkelissa Koulutuksen puutteita paikkaamassa. Keväällä 2010 maamme maailmalla menestyneet taiteilijat, Kaija Saariaho, Ralf Gothóni ja Esa-Pekka Salonen olivat kovasti huolissaan musiikkikasvatuksen ja koulutuksen tasosta.
Kehittely: Teema: Suomen Kodály -seuran hallitus kantaa myös vastuuta ja on huolissaan musiikkikasvatuksen kehityksestä ja tulevaisuudesta. Kun opetuksen viikkotuntimäärät ovat merkittävästi vähentyneet ja kuntien säästöohjelmat syövät taideopetuksen määrärahoja, sen myötä laskevat myös taideopetuksen taso ja oppilaiden sekä opettajien motivaatio. Mielestämme lapsille pitäisi antaa tasapuoliset mahdollisuudet opiskella klassista musiikkia. Opettajien koulutukseen on panostettava. Lasten kykyjen aliarviointi johtaa siihen, että rima on yhä matalammalla. Opetussuunnitelma pitäisi rakentaa niin, että se mahdollistaisi jatkuvan musiikillisen kehityksen vauvasta kouluikäisiin ja nuoriin, harrastajista alan ammattilaisiin, jopa vaariin. Musiikin tekemisen eri osa-alueiden, eli kuuntelemisen, laulamisen, nuottien lukemisen- ja soittotaidon tasapainoinen ja katkeamaton harjoittelu on ehdoton edellytys lapsen kehitykselle. Kodályn mukaanhan musiikkikasvatus alkaa todellisuudessa jo yhdeksän kuukautta ennen syntymää. Vain varhain aloitetun musiikkikasvatuksen avulla voidaan luoda kestävä pohja nuorten korkeatasoiselle harrastukselle, joka voisi johtaa myös ammattivalintaan. Kun nykyään lehdet ovat täynnä hälyttäviä artikkeleita lasten ja nuorten pahoinvoinnista, sosiaalisista ongelmista, syrjäytymisestä (josta jokaisesta nuoresta voi tulla valtiolle jopa miljoonan euron lasku!), ajattelimme, että olisi paljon halvempaa panostaa mieluimmin harrastuksiin, jotta nuoret löytäisivät kavereita ja tuntisivat itsensä arvokkaiksi jäseniksi yhteisössä, joka voi olla vaikkapa orkesteri. Vai olisiko mieleisempi jokin urheilujoukkue? Ilmaveiviä ja muita temppuja on kehiteltävä koko ajan. Olkoon harrastus orkesteri tai urheiluseura, ainoastaan säännöllinen harjoittelu pienestä lähtien voi johtaa kultatasolle suurimpiin saavutuksiin ja yhteisiin elämyksiin. Viime aikojen uutiset Venezuelan loistavista tuloksista ovat näyttäneet maailmalle, mihin klassisen musiikin avulla voi yltää. Laatu on joka tapauksessa olennainen tekijä. Lapset ovat sen arvoisia. Ajatus taiteen perusopetuksen integroimisesta koulupäivään on hyvin ajankohtainen nyt, kun meneillään on ns. koulupäivän uudistus (Mikä tämä on? Emme ole kuulleet!). Herää kysymys siitä, minkälainen olisi Suomen malli? El Systema suomalaisittain? Vai pitäisikö odottaa vielä seuraavat 16 vuotta, että jotakin muutosta tapahtuu positiivisempaan suuntaan? Ajattelimme pohjustaa laajaa keskustelua muusikkojen, opettajien ja musiikkialan muiden vaikuttajien kesken, jotta kehitys parempaan lähtisi mahdollisimman pian liikkeelle. Haastatteluumme vastasi maamme kuuluisimpia muusikoita: Kaija Saariaho (K.S.) ja Ralf Gothóni (R.G.), varhaismusiikkikasvatuksen asiantuntija Géza Szilvay (G. Sz.) sekä maailmankuulu baritonimme Jorma Hynninen (J.H.). Heidän mielipiteitään kysyttiin samalla toivoen, että näin saataisiin kättä pidempää heidän kommenteistaan ja parannusehdotuksistaan. Toivottavasti näihin parannustalkoisiin liittyy pian muitakin musiikkielämän vaikuttajia. Mitkä ovat syyt mielestäsi siihen, että Suomessa musiikkikasvatus on rappiolla niin kuin Helsingin Sanomien artikkelissa torstaina 6.5.10 väitettiin? Ralf Gothóni (R. G.): Koulujen musiikin harrastuksen uusilla arvomääreillä ja uskontunnustuksilla - moniarvoisuudella ja laaja-alaisuudella - taidemusiikki on syrjäytetty yhtenä pikku genrenä marginaaliin. Koulujen musiikinopettajiksi valmistutaan pahimmassa tapauksessa muutamassa tunnissa. Koulujen musiikinopetus on lähes pelkästään populäärimusiikkia. Kapeasta musiikinopetuksesta seuraa konserttiyleisön keski-iän nousu. Nuori sukupolvi elää arvojen ja kiinnostusten parissa joita musiikkikasvatuksessa kutsutaan yhteiskunnan muutosten seuraamiseksi, monipuolisuudeksi ja laaja-alaisuudeksi. Ja koulutuksen valumista virran mukana kutsutaan musiikin sosiaaliseksi tilaukseksi. Suurimpien orkestereiden koesoittojen taso ei vastaa kapellimestareiden ja intendenttien odotuksia. Liian usein ei paikkoja ole voitu täyttää. Menestymiset merkittävissä kansainvälisissä kilpailuissa ovat vähentyneet. Suomi on musiikin ihmemaa vielä infrastruktuurin kannalta - se tarkoittaa orkestereiden, festivaalien, konserttisalien ja konservatorioiden lukumäärää, mutta ironisessa mielessä myös jatkuvasti kasvanutta hallintoa, sekä pääasialle merkityksettömiä rakenteellisia muutoksia. MONIPUOLISUUS ja LAAJA-ALAISUUS - sanoista on tullut musiikillisten kasvatuspedagogien jargoneita. Sanoilla ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että taidemusiikki olisi kapeaa ja monipuolistuisi vain kevyempään päin. Klassisen muusikon pitäisi siis hyväksyä koulujen kapea-alainen opetus monipuolisuutena, harrastaa iskelmiä, kyetä muuttamaan Beethovenin sonaatti hupitilaisuudeksi tai mennä kyykkyyn. Klassisen musiikin päämäärät ovat muualla, kvaliteeteissa ja totuudellisuudessa. Jos ympäristö antaa viestiä, että laaja-alainen keskinkertaisuus on riittävä, niin opiskelijoille ja turhautuneille opettajille riittää vähäisin, eli tutkintoihin valmistautuminen ja niistä selviytyminen. Todellinen osaaminen ja taidollinen monipuolisuus joka kuljettaisi opiskelijaa kohti musikaalista elämää jää saavuttamatta. Se, että opetus pyrkii seurailemaan yhteiskunnallisia muutoksia on osoitus siitä, ettei taiteellisia päämääriä tajuta, ei haluta tajuta tai että ne on unohdettu. Lienee selvää että kotiolot, koululaitos, kaveripiiri ja lapsen koko soiva ympäristö informoi ja tarjoaa sen todellisuuden mallin johon lapsi samastuu ja jota hän pitää elämään
kuuluvana. Väite - lapsille pitää opettaa sitä, mitä he ympärillään kuulevat - aikaansaisi evoluutiotieteilijöiden nenään luultavasti pahanlaatuisen herneen. Ettäkö lapset olisivat tuoneet euroviisut syntymässään mukanaan? Lapset saavat mitä aikuiset heille tilaavat. Koulujen musiikinopetuksesta vähintään puolet pitäisi olla klassista musiikkia, jonka satojen vuosien lukemattomat lajit ovat jatkuvasti eläviä. Ken tätä ajatusta ei hyväksy ei mielestäni edusta vastuullista opastamista. Geza Szilvay (G. Sz.): Kaupallinen musiikki on onnistunut lähes täydellisesti valtaamaan koulumaailman. Klassisella musiikilla on kasvatuksellista ja yhteiskunnallista arvoa. Kaupallinen musiikki - viihdytyksen ja taikasanojen (monikulttuurisuus, cross over, nuorisokulttuuri, jne.) kautta - tekee lapsesta ja nuoresta riippuvuussuhteessa olevan asiakkaan. Jorma Hynninen (J. H.): Ei nyt ihan rappiolla, koska koko maan kattavat eriasteiset musiikkiopistot toki toimivat. On panostettavaa varhaiskasvatukseen ja opettajakoulutukseen. Syy on myös enenevä välinpitämättömyys sivistyskulttuuria kohtaan. Massivoitunut viihteellinen asennoituminen, sekä kritiikitön viihteellinen asennoituminen. Melukulttuuri, levottomuus, aggressiivinen kaupallisuus. Yleinen kansalaisten musiikkimaun ja musiikillisten arvojen eleontuminen. Syynä on syvällisemmän, esteettisen taidekokemuksen arvostuksen väljähtyminen kansakunnan päättäjien keskuudessa, välinpitämättömyys. Liiallinen taidemusiikin ja viihdemusiikin rajojen häivyttäminen arvokeskusteluissa. Kaija Saariaho (K. S.): Luulen että kyseessä on laajempi kuin pelkästään musiikkipoliittinen ilmiö, ja sama suuntaus on havaittavissa muuallakin kuin Suomessa: uudet mediat ovat vallanneet tärkeän paikan lasten ja nuorten elämässä ja meitä ympäröivä kiihtyvätahtinen informaatiotulva häiritsee lasten (ja aikuisten!) keskittymiskykyä. Musiikin harrastaminen vaatii (itse) kuria ja säännöllisyyttä, harjoittelu tai esimerkiksi säveltäminen ovat vaativia henkisiä toimia. Vanhemmilla ei ole aikaa tai auktoriteettia valvoa nuoria. Luulen, ettei ole montaakaan huippumuusikkoa, jota ei alussa olisi kannustettu säännölliseen harjoitteluun. Kannustajana on useimmiten ollut äiti. Massakulttuurin voima on niin valtava, että se vie lapsen mukaansa, ellei ole tahoja, jotka aktiivisesti avaavat lapsen mieltä muuhun. Minun mielestäni tämä tehtävä kuuluu vanhemmille, vaikka tietenkin koulukin voi olla tärkeä vaikuttaja. Miten voisi parantaa tilannetta? Millä menetelmällä suomalainen musiikkikasvatus saataisiin maailman eturiviin? Ehdotuksia, työryhmän perustamista, miten pitäisi toimia, ym.? Suomen taidemusiikin 40-vuotinen nousu 50-luvulta 90-luvun puoliväliin ei ollut pelkästään tilastollinen ihme. Ihmettä oli tason nousu niin orkestereiden kuin festivaalien parissa, säveltäjien ja esittäjien kansainvälistyminen sekä musiikkikoulutuksen rakentuminen tukemaan taidemusiikin pyramidimaista hierarkiaa (joka muuten on esim. jääkiekon nuorisokoulutuksen luonnollinen rakenne). Laajalta harrastus- ja koulutuspohjalta päästiin nousemaan alalle ja ammattiin, kukin taitojensa mukaan. Samalla peruskoulujen musiikinopetus vaikutti konserttien yleisömäärien kasvuun. Maan koon huomioon ottaen Suomessa on hieno oppilaitosten verkosto, erinomaisia pedagogeja, valitettavasti kylläkin vain yksi kaoottiseksi muodostunut korkeakoulu. Sibelius- Akatemian ilmapuntari on tyytyväisyyskyselyissä jo vuosia osoittanut suurta alhankoa. Alojensa asiantuntijoita ei ole kuunneltu. Sen sijaan on komiteoita ja niille suunnittelijoita. Esimerkiksi Saksassa oppilaat saavat pääaineessaan opetusta 48 64 kellotuntia vuodessa. Madridin yksityisessä instituutissa noin 100 tuntia. Sibassa tuntimäärä on pianisteilla 39 tuntia. Arvokeskusteluja julkisilla foorumeilla on lisättävä. Taidemusiikin jalostava, syvemmän ja kestävämmän henkistä ravintoa antavan kokemuksen ylivertaisuutta on mainostettava, enemmän ja laajemmin. Taidemusiikin laatua, muusikoiden koulutuksen vaativuutta ja esittämisen teknistä ja taiteellista vaativuutta, virtuositeettia on tuotava julki kainostelematta. Maan ainoan musiikkikorkeakoulun, Sibelius Akatemian tulisi vähitellen hivuttautua takaisin puhtaasti klassisen musiikin huippuyksiköksi, joka keskittyy ainoastaan lahjak-
kaimpien musiikinopiskelijoiden koulutukseen. Nykyisin S-A on hajottanut opetuksen liian monille musiikin erilaisille alueille, joka aiheuttaa jatkuvaa hallinnon paisumista ja kroonista rahapulaa. Kevyen musiikin opetuksen voisi keskittää omiin yksiköihinsä, esim. pop-jazz-opistoon tai Oulunkylään. Kevyen musiikin tasoa pystytään varmaan nostamaan, kun rekrytoidaan parhaat opettajavoimat. Tällä hetkellä näin iso remontti kuulostaa tietysti utopistiselta, mutta jos todella halutaan yltää jälleen huipputuloksiin, opetusta on keskitettävä tehokkaasti eri kulttuurisektoreilla. Pitäisi paremminkin kysyä mikä muu on mennyt pieleen, nimenomaan musiikin alalla, kuin edellä mainitsemani yleiset asiat. Suomihan on ollut eturivissä. Suomessa ollaan vielä siinä mielessä positiivisessa tilanteessa että esimerkiksi tv:stä tulee musiikkiohjelmia. Voisiko tv:tä ja muuta mediaa käyttää kekseliäästi kouluttamiseen ja tiedottamiseen? Kouluissa pitäisi olla vierailuja, konsertteja, seminaareja. Joka tapauksessa kouluissa on kaikkien taideaineiden opetusta vähennetty, joka on jo sinänsä vakava virhe. Luovuutta tarvitaan kaikilla elämän aloilla, eihän älyllä ja järjellä sinänsä mitään kiinnostavaa voi saada aikaan. Itä-Helsingin musiikkiopiston yhteydessä toimiva Itä-Helsingin musiikkiperuskoulu ( IHMU ) on klassisen musiikin avulla luonut optimaalisen oppimisympäristön lapsille ja nuorisolle. Kaikkien musiikkioppilaitosten pitäisi kehittää samanlaista yhteistyötä koulujen kanssa. Jos jokaisessa Suomen kaupungissa olisi vaikka yksi IHMU:n kaltainen koulu, Suomi pystyisi säilyttämään eturivin asemansa musiikkimaailmassa. Mihin mielestäsi nykyinen koulutussysteemi johtaa? Suomalaisen musiikkikoulutuksen pitäisi parhaiten mestari-kisällisuhteiden tavoin opettaa ihmistä innoitukseen, antaumukseen koko elämän kestävän sisäiseen seikkailuun taiteen parissa. Instituuttien tulisi toimia tukirakenteina olennaisen tapahtumiselle eikä rakentaa kuolleina syntyneitä kaavoja, valtakuvioita tai - mikä pahinta - ruveta kellumaan purjeitta ja peräsimittä ympäristön muutosten kaoottisissa virroissa. Kulttuurihistorioitsija Egon Friedell määritteli kulttuurin yhdellä sanalla - jatkuvuus. Eli ymmärrys arvojen ylläpitämisestä. Jos kulttuuria ei sivistysvaltiossa ravita oikealla energialla, on seurauksena vääjäämättä degeneraatio. Nykyinen puutteellinen opetus peruskoulutasolla johtaa siihen, että sivistysmusiikki jää yhä vieraammaksi musiikin alueeksi. Musiikkisivistys ei ole enää jokaisen perusoikeus, kuten se vielä oli kouluopetuksessa 1970-luvulle asti. Tähän on tultu erityisesti siksi, että nykyisessä opettajakoulutuksessa ei katsota musiikinopiskelua tärkeäksi alueeksi. Tulevilta opettajilta ei edes edellytetä musikaalisuutta. Tämä asenne edesauttaa koko musiikinopetuksen aliarvostusta ja erityisesti huonontaa sen laatua. Jo nyt meillä on aikuissukupolvi, jonka musiikillinen sivistystaso ja musiikkimaku on jäänyt rokkiasteelle. Tuskinpa silloin omia lapsia ohjataan syvällisemmän musiikkisivistyksen pariin. Ollaan menossa yhä syvemmälle teknokraattiseen yhteiskuntaan jossa lapsi pienestä asti seurustelee kännykkänsä ja muiden laitteiden kanssa enemmän kuin ihmisten. Todellisuuden taju hämärtyy ja pitkäjännitteisyys katoaa. Ja kun uudet päättäjät ovat saaneet yhä hataramman taidekasvatuksen, hekin ovat suureksi osaksi teknokraatteja, jotka eivät näe mitään järkeä rahoittaa taidekasvatusta, eihän se tuota mitään ja on vanhanaikaista. Miksi ihmeessä soitinopetuksessa on vain yksi oppilas kerrallaan, sehän on kallista ja hidasta, vuosia kestävää, kun moniin paljon tuottavampiin ammatteihin voi kouluttautua suurissa ryhmissä. Opetusta tasapäistetään yhä enemmän. Usein ratkaisut johtuvat rahan puutteesta. Pitäisi pian tajuta että taide on yksi ihmisen perustarpeista ja että se ei ole välttämättä viihdettä vaan syvällistä ja rikasta inhimillistä kommunikointia. Viallinen tunne-elämä tuottaa väkivaltaa ja sairauksia, ja näistähän on Suomessa paljon esimerkkejä. Eli jos kulttuurille annettaisiin sille kuuluva arvostus, seuraisi siitä kai myös parempi rahoitus. Klassisesta musiikista tulee museoaine kuten latinan kielelle on tapahtunut. Onko latina tänä päivänä tarpeeton? Museo asema alussa heikentää ja sitten romahduttaa klassisen musiikin instituutioita, kuten musiikkiopistot, orkesterit, radion ja tv:n laatumusiikkiohjelmat, oopperat sekä korkeakoulujen klassisen musiikin osastot. Aasiasta tulevat muusikot voivat tilapäisesti pelastaa eurooppalaisen musiikkielämän, mutta ilman omaa jälkikasvua kehitys loppuu ja alamäki syvenee. Millainen on visiosi suomalaisesta musiikkikulttuurista - minkälainen olisi musiikkikasvatuksen ideaalinen tilanne? Jokaisella musiikinlajin opetuksella on oma keskuksensa: Kansanmusiikki Kaustisilla, kirkkomusiikki Kuopiossa, jazz ja pop Oulunkylän konservatoriossa, teknologia Helsingin yliopistossa, musiikkikasvatusosasto Turussa tai Tampereella ja Sibelius-Akatemia entisessä muodossaan uudessa musiikkitalossa. Musiikkitalossa mukana olisivat orkesteri-, piano- ja lauluosastojen lisäksi taiteelliseen toimintaan tähtäävät urkurit, parhaat
jazz- ja kansanmuusikot. Tällöin uuden talon tilat luultavasti riittäisivät kaikille ja muotisana synergia toteutuisi orkesterien kanssa. Samalla niin Kaustisilla kuin myös Oulunkylän jazz- ja popkonservatoriolla olisi tulevaisuudessa mahdollisuus hakea korkeakoulustatusta. Nykyinen kaikki saman katon alla sekatavarakauppa ei palvele ainakaan klassisen musiikin etuja. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja jokaisen kehitystie on poikkeus kaavamaisista käsityksistä. Pienen maan voima on ammatista riippumatta yksilöissä, persoonallisuuksissa, heidän uskalluksessaan luottaa kutsumukseensa ja siitä alkavaan inhimilliseen kasvuun, joka oikeissa olosuhteissa saattaa yltää suuriin mittoihin. Taannoin Kansallisoopperassa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa oltiin yksimielisiä siitä, että Suomeen mahtuisi jopa pari kolme musiikkiyliopistoa. Mielestäni olisi aiheellista perustaa Sibelius-Akatemian rinnalle toinen musiikkiyliopisto, joka keskittyisi pelkästään taidemusiikin opetukseen. Meillähän on ollut jossakin määrin ideaalitilanne, ja siitä Suomi on saanut valtavasti kansainvälistäkin huomioita. Meille on rakennettu maan laajuinen musiikkiopistoverkosto, joka on taloudellisesti ollut useimpien perheiden ulottuvilla. Missä ovat nyt ne henkilöt jotka voisivat jatkaa tätä aikanaan visionääristä työtä? IHMU ei ole visio vaan todellisuus. Jos koulu tulevaisuudessa noudattaa perustajien filosofiaa (Zoltán Kodály) ja opetushallitus vihdoin ymmärtää koulun kulttuuria pelastavaa arvonsa, samanlaisia ala- ja yläkouluja ja lukioita syntyisi Suomessa ja renessanssi voi alkaa! Haastattelut keräsi Kati Fehér Julkaisija: Suomen Kodály-seura ry. 2011