Defensor Legis N:o 5/2016 Referee-artikkeli SYYTESIDONNAISUUDESTA JA MATERIAALISESTA PROSESSINJOHDOSTA VASTAAJAN PUOLUSTAUTUMISEN NÄKÖKULMASTA 1. Johdanto Tämä artikkeli koskee syytesidonnaisuutta, sen tulkintaa sekä siihen liittyviä ongelmia. Syytesidonnaisuus on keskeinen suomalaista rikosprosessia ohjaava sääntö, jonka mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Sen sijaan tuomioistuin ei ole sidottu rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka nojalla rangaistusta on vaadittu (Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa 11.7.1997/689, ROL, 11 luvun 3 ). 1 Vastaavasti Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18-19/1990) mukaan syytetyllä on oikeus saada viipymättä yksityiskohtainen tieto häneen kohdistettujen syytteiden sisällöstä ja perusteista (EIS 6(3a)). Syytesidonnaisuuden avulla toisin sanoen määritellään rikosprosessissa tuomioistuimen tutkintavallan ja syyttäjän väittämistaakan rajoja, minkä vuoksi syytesidonnaisuuden tulkinnassa omaksutulla käytännöllä on merkittävä vaikutus niin rikosvastuun toteutumisen, vastaajan oikeusturvan kuin asianomistajan intressienkin kannalta. Varsinainen säännös syytesidonnaisuudesta otettiin lakiimme rikosprosessiuudistuksen yhteydessä vuonna 1997. Oikeuskäytännössä syytesidonnaisuutta kuitenkin noudatettiin melko vakiintuneesti jo tätä ennen vaikkakin vaihtelevin tulkintakäytännöin ja aihetta oli käsitelty myös oikeuskirjallisuudessa. 2 Näin ollen kysymys syytesidonnaisuudesta ei ole erityisen uusi, otettiinhan säädös kirjoitettuun lakiimme lähes 20 vuotta sitten. Sinällään suhteellisen selvältä vaikuttava pykälä aiheuttaa kuitenkin edelleen tulkintaongelmia oikeuskäytännössä, mikä voi pahimmillaan johtaa aineellisesti väärän ratkaisun tekemiseen rikosprosessissa muodollisella perusteella. Syytesidonnaisuudesta oikeuskäytännössä aiheutuvat ongelmat tekevätkin siitä edelleen ajankohtaisen ja tarkastelun arvoisen aiheen. Suomessa rikosprosessilla katsotaan olevan kaksoisfunktio; yhtäältä rikosvastuun oikeudenmukainen toteutuminen yksittäistapauksessa sekä toisaalta oikeussuojan antaminen rikokseen perustuvia oikeudenloukkauksia vastaan. 3 Syytesidonnaisuuden tulkinnan keskeinen ongelma liittyy rikospro- 1 Tämä vastaa siviiliprosessissa omaksuttua ne eat judex ultra petita partium -sääntöä, jonka mukaan asianosaisten vaatimukset sitovat tuomioistuinta, ks. Virolainen, Jyrki: Lainkäyttö. Helsinki 1995, s. 300. 2 Virolainen, Jyrki: Ne eat judex ultra petita partium. Näkökohtia syytteen ja tuomion välisestä suhteesta oikeuskäytännön valossa. Lakimies 1974, s. 33 40 ja Virolainen, Jyrki: Materiaalinen prosessinjohto. Helsinki 1988, s. 374 376. 3 Ks. esimerkiksi Virolainen, Jyrki Pölönen, Pasi: Rikosprosessin perusteet. Rikosprosessioikeus I. Jyväskylä 2003, s. 146 151 ja Virolainen 1995, s. 81 82.
742 sessin funktioiden toteutumiseen, tai tässä tapauksessa toteutumattomuuteen. Tiukassa syytesidonnaisuuden tulkinnassa vaarana on päätyä aineellisesti väärään ratkaisuun muodollisella perusteella, jolloin rikosvastuun toteuttamisfunktio ei täyty. 4 Vastaavasti väljempi tulkintamalli voi heikentää vastaajan puolustautumismahdollisuuksien, ja sitä kautta oikeusturvan, toteutumista. Niinpä syytesidonnaisuuden tulkinnan tulisi olla siten tasapainossa, että rikosprosessin molemmat, keskenään jännitteiset 5, tavoitteet voisivat toteutua. Syytesidonnaisuutta tarkasteltaessa on pidettävä mielessä, ettei sen noudattaminen ole itseisarvo. Säännöksen tarkoituksena on nimenomaan turvata vastaajan puolustautumismahdollisuuksien toteutuminen oikeudenkäynnissä, kyse on toisin sanoen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeista. 6 Näin ollen tässä artikkelissa tarkastellaan syytesidonnaisuudelle oikeuskäytännössä annettavaa tulkintaa nimenomaan vastaajan puolustautumismahdollisuuksien näkökulmasta; kuinka tiukkaa syytesidonnaisuuden tulkintaa vastaajan puolustautumismahdollisuuksien toteutuminen rikosprosessissa oikein edellyttää? 2. Vastaajan puolustautuminen rikosprosessissa Ennen kuin keskitytään tarkemmin tarkastelemaan syytesidonnaisuutta, on syytä ottaa esille muutamia keskeisiä vastaajan puolustautumismahdollisuuksien toteutumiseen vaikuttavia tekijöitä. Suomalaisessa rikosprosessissa vastaaja ja syyttäjä ovat lähtökohtaisesti tasavertaisessa asemassa (vastapuolten tasavertaisuusperiaate). Käytännössä syyttäjä on kuitenkin vahvempi osapuoli johtuen etenkin hänen ammattitaidostaan sekä käytettävissä olevista resursseista. 7 Tätä syytetyn ja syyttäjän välistä epätasapainoa pyritään tasoittamaan etenkin favor defensionis eli puolustuksen suosimisen periaatteella. Kyseisen periaatteen avulla siis tavoitellaan prosessuaalista tasapainoa syytetyn ja syyttäjän välillä ja periaate ilmeneekin useista eri rikosprosessia koskevista säännöksistä, kuten syyttömyysolettamasta sekä siitä, ettei vastaajalla ole rikosprosessissa väittämistaakkaa. 8 Lisäksi rikosprosessissa on huolehdittava siitä, että rikosvastuu kohdistuu oikeaan henkilöön eli ettei syytöntä tuomia. Suomalaisessa rikosprosessissa noudatetaan akkusatorista menetelmää eli syyttämismenetelmää, jonka mukaan asian selvittäminen ja eteenpäin vieminen on ensisijaisesti syyttäjän velvollisuus. 9 Akkusatorinen menetelmä perustuu kaksiasianosaissuhteelle, jossa kantajana on virallinen syyttäjä ja hänen vastapuolenaan rikosasian vastaaja. Tuomioistuimen rooli puolestaan on akkusatoriseen menettelyyn rakennetussa oikeudenkäynnissä passiivinen. Tällainen syyttäjän ja tuomarin välinen selvä roolijako takaa parhaiten vastaajan oikeusturvan toteutumisen ja prosessin puolueettomuuden, 4 Ks. esim. Virolainen Pölönen 2003, s. 401 ja Vuorenpää, Mikko: Syyttäjän tehtävät. Erityisesti silmällä pitäen rikoslain yleisestävää vaikutusta. Vammala 2007, s. 60 61. 5 Ks. Jonkka, Jaakko: Rikosprosessioikeuden yleisestä opeista. Helsinki 1992, s. 12, jossa hän kuvaa rikosprosessin jännitteisyyttä. 6 Koponen, Pekka: Uudempaa tulkintakäytäntöä syytesidonnaisuudesta ja rikostuomion oikeusvoimasta I. Lakimies 2/2003, s. 183 ja Koponen, Pekka: Talousrikokset rikos- ja rikosprosessioikeuden yhtymäkohdassa: erityisesti tahallisuuden ja syytesidonnaisuuden kannalta tarkasteltuna. Vammala 2004, s. 129. 7 Jokela, Antti: Rikosprosessioikeus. Helsinki 2008, s. 33 ja 77 sekä Virolainen Pölönen 2003, s. 344. 8 Ks. esim. Virolainen 1995, s. 312 313 sekä Ervo, Laura: Oikeudenmukainen oikeudenkäynti. Helsinki 2005, s. 142 149. 9 Akkusatorisen menetelmän vastakohta on puolestaan inkvisitorinen menetelmä eli tutkimismenetelmä, jossa tuomioistuimen tehtävänä on oikeudenkäyntiaineiston hankkiminen ja asian selvittäminen, ks. Menetelmien eroista tarkemmin Virolainen 1988, s. 346 350 sekä Virolainen Pölönen 2003, s. 390 391. Suomessa oikeudenkäymiskaaren rikosasioiden oikeudenkäyntiä koskevat säännöt perustuivat alun perin inkvisitoriseen menetelmään, mutta vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä vahvistettiin rikosprosessin akkusatorista luonnetta, HE 82/1995 vp laiksi rikosasioiden oikeudenkäyntimenettelyn uudistamista alioikeuksissa koskevaksi lainsäädännöksi, s. 15 16 sekä Tirkkonen, Tauno: Suomen rikosprosessioikeus. Porvoo 1969, s. 88 91.
Syytesidonnaisuudesta ja materiaalisesta prosessinjohdosta... 743 kun tuomari voi keskittyä todistusharkintaan ja asian ratkaisemiseen. 10 Syytesidonnaisuus on yksi akkusatorisen menetelmän keskeinen elementti, sillä periaatteen mukaan syyttäjän nostama syyte sitoo tuomioistuinta ja siten rajaa tutkinnan kohteen turvaten samalla syytetyn mahdollisuudet puolustautua. 11 Lisäksi vastaajan puolustautumismahdollisuuksien toteutumiseen vaikuttaa olennaisesti kontradiktorisen periaatteen eli vastapuolen kuulemisperiaatteen noudattaminen rikosprosessissamme. Kontradiktorisen periaatteen mukaan tuomioistuin ei saa ratkaista juttua varaamatta asianosaisille tilaisuutta tulla kuulluksi vastapuolen esittämän oikeudenkäyntiaineiston johdosta. Vastaavasti myöskään tuomiota ei saa perustaa sellaiseen aineistoon, jonka osalta asianosaiselle ei ole varattu tilaisuutta tulla kuulluksi. Kontradiktorinen periaate siis osaltaan turvaa niin vastaajan puolustautumismahdollisuuksien toteutumista kuin myös varmistaa, ettei tuomio tule asianosaisille yllätyksenä. Kyseessä on ehdoton oikeusperiaate ja yksi keskeisimmistä prosessiperiaatteista. 12 Lain mukaan tuomioistuimen tulee rikosprosessissa huolehtia siitä, että juttu tulee asianmukaisesti käsitellyksi (ROL 6:5.2). Tätä velvollisuutta tuomioistuin toteuttaa materiaalisen prosessinjohdon keinoin, jota voidaan kutsua myös tuomioistuimen selvittämisvelvollisuudeksi. 13 Materiaalisella prosessinjohdolla on erilaisia funktioita, joista etenkin informatiivisella funktiolla on vastaajan puolustautumisen kannalta erityisen tärkeä merkitys. 14 Informatiivisen prosessinjohdon mukaan tuomarin on informoitava asianosaisia relevanttien oikeussäännösten sisällöstä etenkin silloin, jos käy ilmi, ettei joku asianosainen tunne sovellettavaa säännöstä tai hänellä on siitä virheellinen käsitys. 15 Lisäksi materiaalisen prosessinjohdon informatiivinen funktio on omiaan turvaamaan menettelyn kontradiktorisuutta, sillä tuomioistuimen on varattava asianosaisille tilaisuus lausua mielipiteensä myös lainsoveltamiskysymyksistä. Toisin sanoen siis myös lainsoveltamista koskeva kysymys on alistettava materiaalisen prosessinjohdon keinoin kontradiktorisen menettelyn kohteeksi. Tällä on tärkeä merkitys etenkin tilanteessa, jossa tuomioistuin katsoo, että vastaaja tulisi syytteestä poiketen tuomita rangaistukseen muun rikosnimikkeen tai lainkohdan nojalla. 16 Informatiivisen prosessinjohdon lisäksi tuomioistuin voi käyttää selventävää prosessinjohtoa asianosaisten tarkoituksen selvittämiseen varmistaakseen sen, että juttu tulee asianmukaisesti käsitellyksi. Tuomioistuimen puolueettomuusvaatimuksesta kuitenkin seuraa, että tuomarin on harjoitettava selventävää prosessinjohtoa siten, ettei vastaajalle synny sellaista vaikutelmaa, että tuomioistuin pyrkii syyttäjän apuna näyttämään syytteen toteen. 17 Joka tapauksessa tuomioistuimen tulee lain mukaan huolehtia siitä, että juttu tulee asianmukaisesti sel- 10 Virolainen Pölönen 2003, s. 390 391 ja Jokela 2008, s. 22 24. 11 Jokela 2008, s. 628. 12 Ervo, Laura: Ylimmät prosessiperiaatteet. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijät. Tampere 1996, s. 81 152, Virolainen Pölönen 2003, s. 341 362 sekä Jokela 2008, s. 33 35. 13 Virolainen Pölönen 2003, s. 394 sekä Virolainen 1988, s. 51 ja 352 359. 14 Muut materiaalisen prosessinjohdon funktiot ovat selventävä, muuntava, rikastava ja rajoittava funktio, ks. Niistä tarkemmin Virolainen Pölönen 2003, s. 394 sekä Virolainen 1988, s. 60 88. 15 Virolainen 1988, s. 75 79 ja 394 403 sekä Ervo 1996, s. 140. 16 Ervo 1996, s. 139 143 sekä HE 82/1995 vp, s. 127. Lisäksi materiaalisen prosessinjohdon ja kontradiktorisen periaatteen merkitys ilmenee korkeimman oikeuden tapauksessa KKO 1992:73, jossa vastaajaa ei voitu pahoinpitelysyytteen nojalla tuomita törkeästä pahoinpitelystä, koska lainsoveltamiskysymystä ei ollut saatettu vastaajan tietoon ja siten alistettu kontradiktorisen menettelyn kohteeksi. 17 Jokela 2008, s. 380, Virolainen 1988, s. 357 358 sekä Wagner-Prenner, Marianne: Materiaalisesta prosessinjohdosta rikosasioissa. Teoksessa Haavisto, Risto (toim.): Matkalla pohjoiseen. Professori Jyrki Virolaisen juhlakirja 26.2.2003. Rovaniemi 2003, s. 445.
744 vitetyksi, minkä vuoksi myös syyttäjän eduksi tapahtuvan selventävän prosessinjohdon on oltava sallittua. 18 Sen sijaan tuomioistuimen rikastava prosessinjohto, jolla tuomioistuin esimerkiksi pyrkii aktivoimaan syyttäjää uuden aineiston esittämiseen, on vallitsevan käsityksen mukaan aina kiellettyä syytetyn vahingoksi. 19 Kielteinen suhtautuminen syytetyn vahingoksi tapahtuvaan rikastavaan prosessinjohtoon seuraa nimenomaan tiukasta syytesidonnaisuuden tulkinnasta sekä akkusatorisesta rikosprosessista, jolloin syytteen toteennäyttäminen on puhtaasti syyttäjän velvollisuus. Kuitenkin perusteluita myös hieman sallivamman suhtautumisen puolesta löytyy, joten aiheeseen palataan jäljempänä. Näin ollen syytesidonnaisuuden lisäksi myös muun muassa akkusatoriseen menettelyyn perustuva rikosprosessi, kontradiktorinen periaate sekä tuomioistuimen harjoittama informatiivinen prosessinjohto ovat omiaan luomaan takeet sille, että vastaajan puolustautumismahdollisuudet rikosprosessissa huomioidaan asianmukaisella tavalla ja oikeudenkäynti on oikeudenmukainen. Nämä vastaajan puolustautumiseen vaikuttavat eri tekijät on tärkeää pitää mielessä pohdittaessa syytesidonnaisuuden tulkintakäytäntöä. Toisin sanoen syytesidonnaisuus ei ole ainoa vastaajan puolustautumiseen vaikuttava tekijä vaikkakin se on kiistämättä tärkeä sellainen. 3. Väittämistaakasta ja materiaalisesta prosessinjohdosta 3.1 Väittämistaakasta tapauksen KKO 2001:43 valossa Syytesidonnaisuuden mukaan tuomioistuin saa tuomita vastaajan vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Hallituksen esityksen (HE) perusteluissa todetaan nimenomaisesti, että tuomioistuinta sitoo se teonkuvaus, jonka perusteella rangaistusta vaaditaan. 20 Näin ollen rikosprosessissa totuuspyrkimys rajoittuu sen selvittämiseen, onko syytteen teonkuvaus yhdenmukainen totuuden kanssa. 21 Tämän vuoksi teon syyksiluettavuuden kannalta on erittäin olennaista, että teonkuvaus on riittävän yksilöity ja syyttäjä vetoaa relevantteihin oikeustosiseikkoihin syytteen tueksi. Koposen mukaan se, miten yksilöidysti esitetään tuomioistuinta sitova teonkuvaus, muodostaa syytesidonnaisuuden reaalisen sisällön. 22 Syyttäjän kannalta syytesidonnaisuudessa on näin ollen kyse syyttäjän vetoamis- eli väittämistaakasta. Syyttäjän tiukasta vetoamistaakasta johtuen ei riitä, että jokin oikeustosiseikka tulee oikeudenkäynnissä tuomioistuimen tietoon, vaan syyttäjän on nimenomaan vedottava kyseiseen seikkaan, jotta se voidaan lukea vastaajan syyksi. 23 Syytteen 18 Sen sijaan puolustuksen suosimisen periaatteesta seuraa, että syytetyn eduksi tapahtuva aktiivinen prosessinjohto on sallittua, ks. Virolainen 1988, s. 357 358 sekä Jokela 2008, s. 378 380. 19 Jokela 2008, s. 380. Sen sijaan syytetyn eduksi tapahtuva rikastava prosessinjohto on aina sallittua ja jopa tuomioistuimen velvollisuus, ks. Virolainen 1988, s. 357 358 sekä Jokela 2008, s. 378. 20 HE 82/1995 vp s. 126. Tämä ilmentää nykyaikaisessa oikeuskirjallisuudessa kannatettua sekä oikeuskäytännössä noudatettua suppeaa tekokäsitettä, jonka mukaan teolla tarkoitetaan niitä oikeustosiseikkoja, joihin syyttäjä on vedonnut syytteensä teonkuvauksessa, ks. teon käsitteestä esim. Virolainen 1988, s. 376 sekä Vuorenpää 2007, s. 60. 21 Lappalainen, Juha: Rikoksen rakenne prosessioikeuden näkökulmasta. Teoksessa Männistö, Jarkko (toim.): Prosessioikeudellisia erityiskysymyksiä. Juhlajulkaisu Antti Jokela 26.1.2005. Jyväskylä 2004, s. 148. 22 Koponen 2003, s. 186. 23 Ks. Eerola, Risto: Syytesidonnaisuudesta. Oikeus 1997, s. 335, Jonkka, Jaakko: Syytekynnys. Tutkimus syytteen nostamiseen vaadittavan näytön arvioinnista. Vammala 1991, s. 69 sekä Virolainen 1988, s. 377.
Syytesidonnaisuudesta ja materiaalisesta prosessinjohdosta... 745 teonkuvauksen ollessa tuomioistuinta sitova, muodostuu syyttäjän väittämistaakka myös laajaksi. Siihen kuuluu ensinnäkin teon ulkoinen tapahtumainkuvaus sekä muut objektiiviset tekomomentit, jotka kuitenkaan eivät ole erityisen ongelmallisia syytesidonnaisuuden kannalta. Objektiivisten tekomomenttien lisäksi syyttäjän väittämistaakan piiriin katsotaan kuuluvan myös subjektiiviset tunnusmerkistötekijät eli se mitä syytteessä on esitetty muun muassa vastaajan käyttäytymisestä, tahallisuudesta taikka tuottamuksesta tai vahingoittamis-, hyötymis- tai anastamistarkoituksesta. 24 Erittäin tiukka väittämistaakka asettaa syyttäjälle suuren vastuun rikosvastuun toteuttamisessa, sillä syytteen toteennäyttäminen on syyttäjän ammattitaidon varassa. 25 Lisäksi se aiheuttaa toisinaan ongelmia rikosvastuun toteutumiselle, sillä mikäli syyttäjä ei ole johonkin oikeustosiseikkaan nimenomaan vedonnut ei tuomioistuin voi ottaa sitä syyksilukemisessa huomioon. Tästä esimerkkinä tapaus KKO 2001:43, jossa oli kyse seuraavasta tilanteesta: Kun B:tä vastaan ajettujen syytteiden teonkuvauksissa ei ollut mainittu, että B oli yhteisymmärryksessä A:n kanssa pahoinpidellyt X:ää aiheuttaen tälle ruumiinvammoja, joista oli aiheutunut X:n kuolema, ei B:tä saanut tuomita A:n tekijäkumppanina törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. B tuomittiin ainoastaan siitä pahoinpitelystä, johon hänen katsottiin yksin syyllistyneen. Tapauksessa käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta sekä B:n törkeästä pahoinpitelystä heidän pahoinpideltyään X:ää aiheuttaen tämän kuoleman. Hovioikeus puolestaan toimitettuaan asiassa pääkäsittelyn totesi johtopäätöksenä näytöstä, että molemmat vastaajat olivat olleet asunnossa kuolemaan johtaneen pahoinpitelyn aikana ja osallistuneet yhdessä X:n pahoinpitelyyn suhtautuen välinpitämättömästi siihen, että X voi kuolla pahoinpitelyn seurauksena. Hovioikeus katsoi, että vastaajien osallisuutta X:n kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin oli pidettävä samanveroisena ja näin ollen tuomitsi molemmat vastaajat tekijäkumppanuuden perusteella törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Kyseisessä tapauksessa hovioikeus on siis katsonut vastaajien tekijäkumppaneina syyllistyneen törkeään pahoinpitelyyn ja törkeään kuolemantuottamukseen. Korkeimman oikeuden perusteluissa kuitenkin todetaan, ettei käräjäoikeudessa eikä hovioikeudessa esitetyt syytteet perustuneet sellaiseen teonkuvaukseen, että vastaajat olisivat yhteistuumin syyllistyneet sanottuun tekoon. Näin ollen hovioikeus on korkeimman oikeuden mukaan syytesidonnaisuudesta poiketen tuominnut vastaajan muusta teosta kuin mistä rangaistusta on vaadittu. Huomattakoon kuitenkin, että syyttäjän mukaan molemmat vastaajat olivat olleet asunnossa tapahtumahetkellä vaikka hän ei nimenomaisesti tekijäkumppanuuteen vedonnut ja lisäksi X:n oikeudenomistajat vaativat myös B:lle rangaistusta törkeästä kuolemantuottamuksesta. Korkeimman oikeuden perusteluissa on nimenomaisesti lausuttu, että ROL 11:3:ssa mainitulla teolla tarkoitetaan syytteen teonkuvauksen mukaista tekoa. Tällöin siis syyksilukeminen ei voi perustua muihin seikkoihin kuin mihin syyttäjä on syytteessään vedonnut. Tapauksessa käräjäoikeudessa tai hovioikeudessa esitetyt syytteet eivät olleet perustuneet sellaiseen teonkuvaukseen, jonka mukaan A ja B olisivat toimineet tekijäkumppaneina. Korkein oikeus toteaa, että teonkuvaus, joka perustuu siihen, että vastaaja on yksin tehnyt syytteessä tarkoitetun teon, eroaa vastaajan puolustuksen kannalta merkityksellisellä tavalla sellaisesta teonkuvauksesta, jonka mukaan teko on tehty 24 HE 82/1995 vp, s. 126 ja Virolainen Pölönen 2003, s. 399. Aikaisemmin tuomioistuin on sen sijaan voinut vapaammin poiketa teonkuvauksen subjektiiviseen puoleen kuuluvista seikoista, ks. Alkio, Paavo: Näkökohtia syytteestä. Lakimies 1965, s. 670 sekä ratkaisu KKO 1984 II 154. 25 Virolainen, Jyrki: Syyttäjä. Teoksessa Virolainen, Jyrki Pölönen, Pasi: Rikosprosessin osalliset Rikosprosessioikeus II. Porvoo 2004, s. 63.
746 yhteistuumin toisen kanssa. Näin ollen korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion siltä osin kuin B on tuomittu törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Vuorenpää on ratkaisua kommentoidessaan tuonut esille, että kyseisessä tapauksessa vastaajien tuomitseminen tekijäkumppaneina perustuu jutun todistelusta ilmenneisiin seikkoihin. Kuitenkin syytesidonnaisuus estää tuomioistuinta perustamasta tuomiotaan seikkaan, johon syyttäjä ei ole nimenomaan vedonnut, vaikka kyseinen seikka olisi tullut asian käsittelyssä ilmi. Lisäksi Vuorenpää on kiinnittänyt huomiota tekijäkumppanuuden tunnusmerkistön täyttymiseen, mikä edellyttää tiettyjen objektiivisten ja subjektiivisten seikkojen olemassa oloa. Ko. tapauksessa ongelmallinen oli subjektiivinen elementti eli tekijöiden toimiminen yhteisymmärryksessä, johon siis ei ollut vedottu. Syyttäjän olisi tullut esimerkiksi tarkistaa syytettään käsittelyn kuluessa vetoamalla vastaajien yhteisymmärrykseen, jotta tuomioistuin olisi voinut ottaa sen harkinnassaan huomioon. 26 Tapaus osoittaa, kuinka syytesidonnaisuuden tiukka tulkintalinja aiheuttaa syyttäjälle, kuten myös rangaistusta vaativalle asianomistajalle, ankaran vetoamisvelvollisuuden. Ratkaisua kommentoidessaan Koponen tähdentää, että reagoinnin tulee olla nimenomaan vaatimusten muutos, joka rikosasioissa tarkoittaa teonkuvauksen muutosta. Syyttäjän pelkästään vaikkapa loppulausunnossa perusteluluontoisesti esittämää lausumaa ei tuomioistuin voi ottaa huomioon ellei tarkoituksena ole muuttaa teonkuvauksen oikeustosiseikkoja. 27 Toisin sanoen vetoamisvelvollisuuden täyttämiseksi syyttäjältä vaaditaan nimenomaista ja selvää vetoamista. 3.2 Rikastavan ja selventävän prosessinjohdon rajamailla Tiukka sidonnaisuus syytteen teonkuvaukseen on varsin perusteltua vastaajan puolustautumismahdollisuuksien kannalta. Edellä mainitussa tapauksessa KKO 2001:43 hovioikeus ei korkeimman oikeuden mukaan olisi näin ollen saanut ottaa omasta aloitteestaan huomioon tekijöiden toimimista yhteisymmärryksessä. Kyseinen korkeimman oikeuden ratkaisu herättää kuitenkin kysymyksen siitä, missä määrin tuomioistuin voisi materiaalisen prosessinjohdon keinoin, vastaajan oikeusturvan tai tuomioistuimen puolueettomuuden siitä vaarantumatta, selvittää syyttäjän tarkoitusta siitä, onko hän tarkoittanut vedota tiettyyn oikeustosiseikkaan syytteen tueksi. Näin siis siinä tapauksessa, että kyseinen seikka on jo oikeudenkäynnissä tullut esille. Tapauksessa asian käsittelyssä tuli ilmi, että vastaajat mitä todennäköisimmin toimivat yhteisymmärryksessä. Olisiko tuomioistuin siis voinut materiaalisen prosessinjohdon keinoin selvittää syyttäjältä, että tarkoittiko hän kyseiseen seikkaan vedota? Entä kuinka se olisi vaikuttanut vastaajan puolustautumismahdollisuuksiin? Ratkaisun KKO 2001:43 perusteluissa korkein oikeus onkin kiinnittänyt huomiota mahdollisuuteen harjoittaa selventävää prosessinjohtoa. Korkein oikeus toteaa, että mikäli asian käsittelyssä olisi ilmennyt epäselvyyttä teonkuvauksen sisällöstä, olisi hovioikeuden tullut kysymyksin poistaa syytettä koskevat epäselvyydet ja puutteellisuudet. Tapauksessa vastaajien toimiminen yhteisymmärryksessä on tullut esille todistelun perusteella, mutta syyttäjä ei siihen huomannut vedota. Tällöin kyse ei siis ollut varsinaisesti epäselvyydestä teonkuvauksen sisällössä vaan uuden seikan esiintulosta ja syyttäjän huomion kiinnittämistä kyseiseen seikkaan. Olisiko tuomioistuin voinut materiaalisen prosessinjohdon keinoin kuitenkin kiinnittää syyttäjän huomiota kyseiseen seikkaan sekä tarkistaa, oliko tällä tarkoitus kyseiseen seikkaan vedota vai estääkö tiukka syytesidonnaisuuden tulkinta syytteen eduksi koituvan prosessinjohdon kokonaan? Kysymyksessä liikutaan sallitun selventävän ja kielletyn rikastavan prosessinjohdon raja-alueella, 26 Vuorenpää, Mikko: Oikeustapauskommentti KKO 2001:43. Teoksessa Timonen, Pekka (toim.): KKO:n ratkaisut kommentein I 2001. Helsinki 2001, s. 288. 27 Koponen 2003, s. 189.
Syytesidonnaisuudesta ja materiaalisesta prosessinjohdosta... 747 mikä tekee siitä erityisen kinkkisen ja siten mielenkiintoisen. Mikäli tuomioistuin olisi edellä mainitussa tilanteessa kiinnittänyt syyttäjän huomiota kyseisen seikan olemassaoloon eli tekijöiden toimimiseen yhteisymmärryksessä ja siten aktivoinut syyttäjää vetoamaan oikeustosiseikkaan olisi kyse ollut tarkalleen ottaen rikastavasta prosessinjohdosta. Rikastavasta prosessinjohdostahan on kysymys muun muassa silloin, kun tuomioistuin kehottaa tai aktivoi asianosaisia uuden aineiston esittämiseen, mitä pidetään vakiintuneesti syytteen eduksi tapahtuvana kiellettynä. 28 Tapauksessa tekijöiden toimiminen yhteisymmärryksessä oli tullut oikeudenkäynnissä kuitenkin jo todistustosiseikkana esille. Näin ollen kyse ei olisi ollut syyttäjän aktivoimisesta täysin uuden aineiston esittämiseen, minkä johdosta kyseessä olisi ollut verrattain lievä rikastavan prosessinjohdon muoto. Toisaalta lienee mahdollista jopa ajatella, että syyttäjän tarkoituksen selvittämisellä tuomioistuin olisi ainoastaan käyttänyt aktiivista selventävää prosessinjohtoa, jota siis pidetään sallittuna. Edellä mainittu osoittaa kuinka raja sallitun selventävän ja kielletyn rikastavan prosessinjohdon välillä voi olla varsin hienojakoinen. Nykykäsityksen mukaan rikastavaan prosessinjohtoon syytteen eduksi suhtaudutaan kuitenkin kielteisesti tuomioistuimen puolueettomuusvaatimuksesta sekä syytetyn oikeusturvaintresseistä johtuen. 29 Tämän voidaan tulkita olevan yksi tiukkaan syytesidonnaisuustulkintaan kuuluva elementti. Lisäksi akkusatoriseen menettelyyn kuuluu, että syytteen toteen näyttäminen kuuluu syyttäjän tehtäviin, jolloin tuomioistuimen tehtäväksi puolestaan jää tapauksen oikeudellinen arviointi esitetyn aineiston perusteella. Tällöin kaikenlaista syytetyn vahingoksi koituvaa prosessinjohtoa voidaan pitää kiellettynä. Toisaalta on kuitenkin esitetty, että tuomioistuimen tulee prosessinjohtoa harjoittaessaan pyrkiä löytämään tasapaino, kultainen keskitie, puolueettomuusvaatimuksen sekä jutun asianmukaisen selvittämisen välille. 30 Lienee kuitenkin niin, että kultaisen keskitien löytämisen sijaan päädyttänee helposti puolueettomuusvaatimuksen varmistavaan melko passiiviseen prosessinjohtoon, koska ymmärrettävästi rajan veto sen suhteen, milloin rikastavaa prosessinjohtoa voisi harjoittaa prosessin puolueettomuuden siitä vaarantumatta, on hankalaa. Toisaalta voi olla myös hankalaa ja tulkinnanvaraista tehdä eroa selventävän ja rikastavan, sallitun ja kielletyn, prosessinjohdon välille. Ensiksi mainitun harjoittamiseen kun tuomioistuimella on lain mukaan myös velvollisuus (ROL 6:5.2). Tätä rajanvetoa pohdittiin myös edellä tapauksen KKO 2001:43 yhteydessä. Näin ollen liikuttaessa sallitun ja kielletyn prosessinjohdon rajamailla on aiheellista pohtia, onko ehdottoman kielteisessä suhtautumisessa rikastavaan prosessinjohtoon syytteen eduksi yhtään lieventämisen varaa aineellisen totuuden nimissä kuitenkaan ohittamatta syytesidonnaisuussäännöstä ja vaarantamatta vastaajan puolustautumismahdollisuuksia rikosprosessissa. 3.3 Rikastavan prosessinjohdon arviointia Myönteistä suhtautumista rikastavaan prosessinjohtoon edellä mainitun kaltaisessa tilanteessa puoltaa tavoite rikosvastuun toteuttamiseen ja aineellisen totuuden saavuttamiseen rikosasiassa. Klamin mukaan aineellista rikosoikeutta toteuttavassa rikosprosessioikeudessa tavoitteena tulisi olla prosessuaalisen totuuden sijaan aineellinen totuus. 31 Lisäksi kuten sanottu, kun käsiteltävässä tapauksessa KKO 2001:43 vastaajien yhteisymmärrystä osoittavat oikeustosiseikat olivat käsittelyssä jo tulleet ilmi, olisi kyseessä ollut joka tapauksessa lievä rikastavan prosessinjohdon tilanne verrattuna 28 Ks. Virolainen 1988, s. 68 75 ja Jokela 2008 s. 380. 29 Ks. esim. HE 82/1995 vp s. 83, Ervo 2005, s. 400 401, Wagner-Prenner 2003, s. 444 445 sekä Vuorenpää 2007, s. 62 63. 30 Virolainen 1988, s. 130 149 sekä Wagner-Prenner 2003, s. 443. 31 Klami, Hannu: Todistusratkaisu. Saarijärvi 2000, s. 19.
748 siihen, että tuomioistuin selvästi puolueettomuusvaatimuksensa vastaisesti pyrkisi kokonaan uuden aineiston hankkimiseen syytteen tueksi. Kuten sanottu, olisi prosessinjohtoa voitu mahdollisesti jopa pitää aktiivisena selventävänä prosessinjohtona. Lisäksi oikeuskirjallisuudessa on suhtauduttu verrattain myönteisesti tilanteeseen, jossa tuomioistuin kiinnittää syyttäjän huomiota syytteen puutteellisuuteen, kuten teonkuvauksesta puuttuvaan tunnusmerkistötekijään, mikäli tämän katsotaan johtuvan syyttäjän huolimattomuudesta. Esimerkiksi petosrikoksen osalta tuomioistuin voisi edellä mainitun mukaisesti kiinnittää syyttäjän huomiota siihen, ettei syyttäjä ole vedonnut erehdyttämistai hyötymistarkoitukseen. Näkemystä on perusteltu jutun asianmukaisella käsittelemisellä yhdellä kertaa ja turhan muutoksenhaun välttämisellä. 32 Lisäksi on kiinnitetty huomiota siihen, että kyselyoikeuden käytön myötä myös menettelyn kontradiktorisuus toteutuu. 33 Sen sijaan hallituksen esityksen perusteluissa todetaan varsin yksiselitteisesti, että mikäli syyttäjä on rangaistusta vaatiessaan jättänyt mainitsematta rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvan seikan, on syyte tällöin hylättävä. 34 Oikeuskirjallisuudessa puollettua kantaa voidaan kuitenkin pitää perusteltuna, koska tällöin vältetään muutoksenhaku tilanteessa, jossa se ei liene välttämätöntä ja toisaalta kontradiktorinen menettely takaa vastaajan puolustautumisen syytettä vastaan. Näin ollen voidaan pohtia, eroaako edellä mainittu tilanne tuomioistuimen puolueettomuuden ja vastaajan oikeusturvan kannalta olennaisesti siitä, että tuomioistuin olisi esitetyssä tapauksessa KKO 2001:43 tarkistanut syyttäjältä, että tarkoittiko hän vedota tekijöiden yhteisymmärrykseen. Myös tässä tapauksessa pätevät samat argumentit eli jutun asianmukainen käsitteleminen yhdellä kertaa, turhan muutoksenhaun välttäminen sekä lisäksi kontradiktorisen menettelyn toteutuminen. Esimerkkinä käytetyt erehdyttämis- ja hyötysmistarkoitus kuuluvat kiistatta syyttäjän väittämistaakan piiriin siinä missä tekijöiden yhteisymmärryskin. Toisaalta vasta-argumenttina voidaan esittää, että kun erehdyttämistarkoitus kuuluu petosrikoksen tunnusmerkistöön ja sen osoittaminen on välttämätöntä vastaajan tuomitsemiseksi petosrikoksesta, on syyttäjä epäilemättä siihen tarkoittanut vedota vaatiessaan vastaajalle rangaistusta petoksesta. Sen sijaan puuttuva vetoaminen tekijöiden yhteisymmärrykseen pahoinpitelyrikoksen osana ei vielä itsessään osoita, että syyttäjä on siihen tarkoittanut vedota. Toisaalta kysymystä voidaan lähestyä myös tuomion perustelemisesta käsin. Lain mukaan tuomio on perusteltava ja perusteluista on ilmettävä, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu (ROL 11:4.2). Tuomion perusteleminen on luonnollisesti erittäin tärkeää, sillä ratkaisun justifikaation eli oikeuttamisen myötä osoitetaan, että ratkaisua voidaan pitää lainmukaisena ja hyväksyttävänä. Perusteluiden ensisijaisena funktiona kuitenkin pidetään jutun hävinneen osapuolen vakuuttamista siitä, että juttu on ratkaistu puolueettomasti sekä sisällöllisesti oikein. 35 Näin ollen mikäli tuomioistuin joutuu syytesidonnaisuudesta johtuen päätymään aineellisesti väärään ratkaisuun muodollisella perusteella, jolloin siis syyttäjä on jutun hävinnyt osapuoli, täytynee se ilmetä tuomion perusteluista. Katsotaanko syyttäjän kielletyksi auttamiseksi myös se, että tuomioistuin tuomion perusteluissa tuo esille, että vaikka tietty oikeustosiseikka on tullut todistelusta ilmi, mutta koska siihen ei ole väitettykään vedotun, ei tuomioistuin voi sitä asiaa ratkaistessaan ottaa huomioon? Edellä mainitussa tilanteessa tuomioistuin viimeistään tuomion perusteluissa kiinnittää syyttäjän 32 Virolainen 1988, s. 389 390, Jokela 2008, s. 380 381 sekä Vuorenpää 2007, s. 63 64. 33 Virolainen 1988, s. 390. 34 HE 82/1995 vp, s. 84. 35 Ks. tuomion perustelemisesta tarkemmin esim. Virolainen, Jyrki-Martikainen, Petri: Tuomion perusteleminen. Hämeenlinna 2010, s. 24 43 ja Jokela 2008, s. 620 625.
Syytesidonnaisuudesta ja materiaalisesta prosessinjohdosta... 749 huomiota siihen, että syyte tuli hylätyksi syyttäjän vetoamisen puutteellisuudesta johtuen. 36 Hävinneenä osapuolena syyttäjän tulee saada tarkka tieto siitä, mistä syystä tuomioistuin on tiettyyn lopputulokseen päätynyt, minkä vuoksi kovin kielteisesti kyseisiin tuomion perusteluihin ei voitane suhtautua. Mikäli tuomioistuin joutuu tekemään aineellisesti väärän ratkaisun muodollisella perusteella, ei sitä voitane tuomioon perustella siten, ettei se osaltaan kiinnittäisi syyttäjän huomiota vetoamisen puutteellisuuteen. Näin ollen mikäli tuomioistuin siis voi yksittäisissä tilanteissa jälkikäteen tuomiota perustellessaan ikään kuin kompensoida jutun käsittelyssä kiellettyä rikastavaa prosessinjohtoa, on perusteltua kysyä voisiko tuomioistuin jo mahdollisesti käsittelyn aikana tiedustella syyttäjän tarkoitusta tiettyyn, käsittelyssä esille tulleeseen, oikeustosiseikkaan vetoamisen osalta? Tällöin asia tulisi kerralla käsitellyksi jo alioikeusvaiheessa eikä muutoksenhaku olisi ainakaan syytesidonnaisuuden vuoksi tarpeellista. Sen sijaan kielteistä suhtautumista rikastavan prosessinjohdon harjoittamiseen tukee etenkin tuomioistuimen puolueettomuusvaatimus. Syyttäjän huomion kiinnittäminen siihen, ettei tämä ole esiin tulleeseen oikeustosiseikkaan nimenomaan vedonnut, koituu usein vastaajan haitaksi ja saattaa siten luoda vaikutelman, että tuomioistuin pyrkii syyttäjän tukena syytteen toteennäyttämiseen. Virolainen kuitenkin muistuttaa, että rikosprosessissa tuomioistuimen velvollisuutena on varmistaa jutun perusteellinen selvittäminen oikeudenmukaisen lopputuloksen aikaansaamiseksi, jolloin jossain tapauksissa asian selvittäminen voi koitua syytteen eduksi. 37 Toisaalta kielteistä suhtautumista voidaan perustella myös syyttäjän laajalla oikeudella tarkistaa syytettä vielä muutoksenhakuvaiheessakin. 38 Syytteen tarkistaminen onkin yksi syyttäjän tärkeimmistä keinoista reagoida tiukasta syytesidonnaisuuden aiheutuviin ongelmiin. Mikäli syyttäjä ei kuitenkaan yksittäisessä tapauksessa hoksaa tarkistaa syytettä käsittelyn kuluessa tai ei koe sitä jostain syystä tarpeelliseksi, kuten kävi tapauksessa KKO 2001:43, jää vastuu syytteen hylkäämisestä puhtaasti syyttäjän kontolle. Kuten edellä on mainittu, voi tarve syytteen tarkistaminen aktualisoitu tuomion perusteluiden johdosta, joissa syytesidonnaisuusongelma on otettu esille. Tällöin syytteen tarkistaminen on mahdollista vielä hovioikeudessa käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevien seikkojen perusteella. Sen sijaan mikäli syytesidonnaisuusongelma tulee esille vasta hovioikeuden tuomiosta, ei sanottua mahdollisuutta syytteen tarkistamiseen enää ole, koska lain mukaan hovioikeuden ratkaisun ottaminen korkeimman oikeuden tutkittavaksi edellyttää valituslupaperustetta (OK 30:2.1). Tämä puolestaan johtaa siihen, että mahdollisuus syytteen tarkistamiseen tuomion perusteluista ilmenevien seikkojen vuoksi on sattumanvaraista riippuen siitä missä oikeusasteessa syytesidonnaisuuskysymys nousee esille. Tällaisten tilanteiden välttämiseksi voisi olla perusteltua sallia tuomioistuimelle hieman laajemmat mahdollisuudet myös rikastavan prosessinjohdon harjoittamiseen. Syytesidonnaisuuden keskeinen ongelma eli aineellisesti väärään ratkaisuun päätyminen muodollisella perusteella realisoituu siis monissa tapauksissa tarkoituksettomasta huomaamattomuudesta aiheutuvan laiminlyönnin vuoksi. 39 Kuten Klami varsin osuvasti toteaa, on tällöin kyse juridisesta työtapaturmasta. 40 Näin tapahtui myös edellä esitetyssä tapauksessa KKO 2001:43. Toisaalta kysymys voi olla myös tietyn tarkoituksen epätarkasta ilmaisemisesta. Koposen mukaan kyseisissä tilan- 36 Ks. myös Koponen, Pekka: Syytteen muuttamisesta ja syytesidonnaisuudesta. Lakimies 1997/2, s. 284. 37 Virolainen 1988, s. 357 358. 38 Ks. syytteen tarkistamisesta tarkemmin Virolainen-Pölönen 2003, s. 403 405, Vuorenpää 2007, s. 67 71 sekä Koponen 2003, s. 184 186. 39 Koponen 2004, s. 57 sekä Klami 2000, s. 88. 40 Klami 2000, s. 88.
750 teissa rikosvastuun ja aineellisesti oikean lopputuloksen toteutuminen on vahva argumentti laajan materiaalisen prosessinjohdon puolesta. Tällöin tuomioistuimen materiaalinen prosessinjohto on omiaan rajoittamaan niitä haittoja, joita tiukka syytesidonnaisuuden noudattaminen voi aiheuttaa. 41 Mikäli (rikastava) prosessinjohto olisi edellä mainitussa tapauksessa KKO 2001:43 katsottu sallituksi, olisi syyttäjä oletettavasti vedonnut vastaajien yhteisymmärrykseen ja näin ollen myös vastaaja B olisi syytesidonnaisuuden estämättä voitu tuomita teosta, johon hänen katsottiin syyllistyneen. Argumentoidessaan tuomioistuimen materiaalisen prosessinjohdon puolesta Koponen nimenomaan erottaa toisistaan tilanteet, joissa prosessinjohto johtaa täysin uuden aineiston hankkimiseen ja vetoamiseen sekä tilanteet, joissa ainoastaan varmistetaan asianmukainen vetoaminen pääkäsittelyssä esille tulleisiin seikkoihin. Ensin mainitussa tapauksessa on selvästi kyse rikastavasta prosessinjohdosta. Sen sijaan jälkimmäinen tilanne, jossa varmistetaan asianmukainen vetoaminen esiin tulleisiin seikkoihin, on jälleen lievän rikastavan prosessinjohdon sekä aktiivisen selventävän prosessinjohdon rajamailla. Kuitenkaan viimeksi mainituissa tilanteissa eivät vasta-argumentit materiaalisen prosessinjohdon harjoittamiselle ole Koposen mukaan niin painavia ja myös vastaajalla on mahdollisuus puolustautua kyseisiä seikkoja vastaan. 42 Tällöin tuomioistuimen materiaalinen (rikastava) prosessinjohto edistää aineellisesti oikean ratkaisun saavuttamista ja toisaalta turvaa menettelyn kontradiktorisuutta. 3.4 Materiaalinen prosessinjohto vastaajan puolustautumisen näkökulmasta Lisäksi on pohdittava kysymystä siitä, kuinka materiaalisen prosessinjohdon harjoittaminen syytteen eduksi ja siten ikään kuin lievennetty syytesidonnaisuuden tulkinta vaikuttaa vastaajan puolustautumiseen. Selvää toki on, että mikäli tuomioistuin olisi aktiivisemman prosessinjohdon avulla edellä mainitussa tapauksessa KKO 2001:43 kiinnittänyt syyttäjän huomiota esiin tulleeseen seikkaan sekä siten saanut syyttäjän vetoamaan siihen, olisi vastaaja tullut tuomituksi ankarampaan rangaistukseen ja rikosvastuu olisi oletettavasti toteutunut. Toisaalta kontradiktorisesta menettelystä huolehtiminen olisi myös mainitussa tilanteessa ollut omiaan turvaamaan vastaajalle asianmukaiset mahdollisuudet puolustautua. Lisäksi kun tekijöiden mahdollinen yhteisymmärrys kävi jutun todistelusta ilmi, lienee vastaaja jo jollain tapaa huomioinut sen puolustuksessaan. Rikosprosessilla on kuitenkin kaksoisfunktio, josta seuraa, että vastaajan puolustautumismahdollisuuksien turvaaminen ei ole rikosprosessin ainoa tavoite vaan samalla tulee pyrkiä toteuttamaan rikosvastuuta sekä huomioimaan myös asianomistajan intressit. Näin ollen jonkinasteisia kompromisseja vaaditaan puolin ja toisin. Toisaalta syytteen tarkistaminen tekijöiden yhteisymmärryksen osalta olisi ollut syyttäjän omasta aloitteesta joka tapauksessa mahdollista vielä hovioikeudessakin. 43 Oikeutta syytteen tarkistamiseen oikeudenkäynnin aikana ei näin ollen pidetä sellaisena vastaajan asianmukaista puolustautumista vaarantavana tekijänä etteikö sitä voida 41 Koponen 2004, s. 57. 42 Koponen 2004, s. 58. 43 Oikeus syytteen tarkistamiseen vielä muutoksenhakuvaiheessa on todettu hallituksen esityksessä, ks. HE 82/1995 vp, s. 77. Näin myös tapauksessa KKO 2001:62.
Syytesidonnaisuudesta ja materiaalisesta prosessinjohdosta... 751 sallia tehtäväksi rikosvastuun toteuttamisen nimissä. 44 Eroaako tilanne vastaajan puolustautumismahdollisuuksien kannalta olennaisesti siitä, että tuomioistuin olisi prosessinjohtoa käyttäen selvittänyt syyttäjän tarkoitusta? Kun syytteen tarkistaminen olisi katsottu edelleen sallituksi vielä muutoksenhakuvaiheessakin, ei liene perusteltua väittää, että vastaajan puolustautumismahdollisuudet olisivat olennaisesti heikentyneet sen vuoksi, että tuomioistuin olisi aktiivisemmin selvittänyt syyttäjän tarkoitusta ja kiinnittänyt huomiota puutteelliseen vetoamiseen. Toisin sanoen vastaajan puolustautumismahdollisuuksien kannalta ei liene eroa sen suhteen, onko syytteen tarkistaminen tapahtunut puhtaasti syyttäjän omasta aloitteesta vai onko siihen vaikuttanut tuomioistuimen harjoittama materiaalinen prosessinjohto. Koponen on todennut, että syytetyn oikeuksien kannalta ongelmallista ei ole prosessinjohto, jolla tuomioistuin pyrkii asianosaisten tarkoituksien selvittämiseen sekä sellaisen aineiston korjaamiseen ja rikastamiseen, johon asianosaiset ovat tarkoittaneet nojautua. 45 4. Syytesidonnaisuuden ja jura novit curian välinen problematiikka 4.1 Syyttäjän väittämistaakan täyttymisen arviointia tapausten KKO 2012:94 ja KKO 2005:126 perusteella Edellä on käsitelty syyttäjän väittämistaakkaa tiukan syytesidonnaisuustulkinnan osana sekä tuomioistuimen mahdollisuuksia harjoittaa materiaalista prosessinjohtoa tiukasta syytesidonnaisuuden tulkinnasta aiheutuvien haittojen ehkäisemiseksi. Lisäksi syytesidonnaisuutta ja sen tulkintaa käsiteltäessä on syytä kiinnittää huomiota myös syyttäjän väittämistaakan sekä jura novit curia -periaatteen väliseen rajanvetoon. Jura novit curia -periaatteen mukaan tuomioistuin tuntee lain ja soveltaa sitä viran puolesta. 46 Sanottu periaate ilmenee myös syytesidonnaisuutta koskevasta säädöksestä, jonka mukaan tuomioistuin ei ole sidottu syyttäjän esittämään lainkohtaan eikä rikosnimikkeeseen (ROL 11:3). Oikeuskäytännössä on edelleen havaittavissa tulkintaongelmia siitä, mitkä seikat kuuluvat syytesidonnaisuuden ja siten syyttäjän väittämistaakan piiriin ja mitkä seikat puolestaan tuomioistuimen tulee jura novit curia periaatteen mukaan ottaa omasta aloitteestaan huomioon. Lisäksi mielenkiintoa herättää kysymys siitä, kuinka tiukasti tuomioistuimen tulee olla sidottu syytteen teonkuvaukseen etenkin huomioon ottaen vastaajan puolustautumisen rikosprosessissa. Toisin sanoen vaaditaanko syyttäjältä sanatarkkaa vetoamista väittämistaakan täyttämiseksi. Tämä kysymys aktualisoituu muun muassa kahdessa korkeimman oikeuden tahallisuutta ja tuottamusta koskevassa tapauksessa. Syyttäjän väittämistaakan ulottuminen teon subjektiiviseen puoleen, johon myös tahallisuus, tuottamus sekä tekijöiden yhteisymmärrys kuuluvat, on todettu yksiselitteisesti lain esitöissä. Hallituksen esityksen perusteluiden mukaan tuomioistuinta sitoo teon ulkoisen tapahtumainkuvauksen lisäksi se, mitä syytteessä on selostettu vastaajan käyttäytymisestä ja hänen tarkoituksestaan, esimerkiksi tahallisuudesta ja tuottamuksesta. 47 Näin ollen vaikka tahallista tekoa koskevan syytteen teonku- 44 Toisaalta laaja oikeus syytteen tarkistamiseen on herättänyt myös kritiikkiä, ks. Nuotio, Kimmo: Syyte rikosoikeutta ja rikosprosessioikeutta yhdistävänä tekijänä. Lakimies 4/2001, s. 687. 45 Koponen 2004, s. 57 ja Virolainen 1988, s. 357 359. 46 Virolainen, Jyrki: Periaatteet prosessioikeudessa. Teoksessa Frände, Dan Havansi, Erkki Helenius, Dan Koulu, Risto Lappalainen, Juha Lindfors, Heidi Niemi, Johanna Rautio, Jaakko Virolainen, Jyrki: Prosessioikeus. Helsinki 2012, s. 212 sekä Virolainen 1988, s. 394 395. 47 HE 82/1995 vp, s. 126. Aikaisemman oikeuskäytännön mukaan tuomioistuin on voinut sen sijaan vapaammin poiketa teonkuvauksen subjektiiviseen puoleen kuuluvista seikoista, ks. Alkio 1965, s. 670 sekä ratkaisu KKO 1984 II 154.
752 vauksen ei voida lähtökohtaisesti katsoa sisältävän tuottamuksellista tekoa, tulee pohdittavaksi kysymys siitä, missä vaiheessa syyttäjä on menettelyn kuvauksella asianmukaisesti täyttänyt vetoamisvelvollisuutensa. Ensinnäkin korkeimman oikeuden melko tuore ratkaisu KKO 2012:94 koski seuraavaa tilannetta: A oli tuomittu rangaistukseen pahoinpitelystä hänen lyötyään B:tä kerran nyrkillä päähän. Lyönnistä oli aiheutunut B:lle muun ohella laaja-alainen kallonsisäinen verenvuoto. Tähän vammaan oli vaikuttanut B:n veren hyytymisen häiriintyminen hänen käyttämänsä verenohennuslääkkeen ja sen liian korkean hoitotason seurauksena. Kun A ei vallinneissa olosuhteissa ollut voinut pitää mainittua vammaa menettelynsä varsin todennäköisenä seurauksena, hän ei ollut aiheuttanut vammaa tahallaan. Syyte tältä osin hylättiin, kun rangaistusta oli vaadittu vain tahallisesta rikoksesta. Ratkaisun perusteluissa korkein oikeus lausuu, että kun A:lle on vaadittu rangaistusta vain tahallisesta pahoinpitelystä, ei rangaistusta voida katsoa vaaditun myös tuottamuksellisesta teosta, kun syytteen teonkuvaukseen ei sisälly sellaista A:n menettelyn kuvausta. Tapauksessa ei tämän perusteella tullut arvioitavaksi se, onko A aiheuttanut B:lle kovakalvonalaisen verenvuodon tuottamuksellisella rikoksella. Selvennyksenä todettakoon, että A:n syyksi luettiin pahoinpitely, mutta syyte hylättiin siltä osin kuin siinä on väitetty A:n menettelyllään aiheuttaneen B:lle kovakalvonalaisen verenvuodon ja sen seurauksena hengenvaarallisen tilan. Tolvanen on kritisoinut kyseistä korkeimman oikeuden kannanottoa syytesidonnaisuuteen. Tapauksessa syyttäjä oli esittänyt tosiseikkoina lyönnin ja lyönnistä aiheutuneen vamman. Sen sijaan tuottamusarvio on tosiseikkoihin perustuva normatiivinen arvio, jota syytesidonnaisuus ei koske. Hänen mukaansa tässä tapauksessa kaikki tuottamusarvioinnissa tarvittavat tosiseikat voi katsoa tulleen syytteessä kuvatuiksi ja lisäksi korkein oikeus kuitenkin teki perusteellisen tuottamusarvioinnin ratkaistessaan vahingonkorvausvelvollisuutta. Näin ollen Tolvanen esittääkin kysymyksen, mihin syyttäjän olisi tullut vedota, jotta vastaajan syyllistyminen vammantuottamukseen olisi voitu tutkia. 48 Tapaus ja sen johdosta esitetyt kommentit osoittavat, kuinka syyttäjän vetoamisvelvollisuuden täyttämisen arviointi ei ole aina helppoa. Korkeimman oikeuden perusteluista ilmenee, että mahdollinen tuottamuksellinen menettely olisi tullut vähintäänkin ilmetä menettelyn kuvauksesta. Toisin sanoen korkeimman oikeuden mukaan tuottamuksellinen menettely ei ilmennyt syyttäjän esittämästä menettelyn kuvauksesta, kun taas Tolvanen puolestaan katsoi tuottamusarvioinnissa tarvittavien tosiseikkojen tulleen syytteessä kuvatuiksi. Näin ollen kysymys syyttäjän väittämistaakan asianmukaisesta täyttämisestä voi toisinaan olla varsin tulkinnanvarainen. Sen sijaan ratkaisussa KKO 2005:126 vastaaja voitiin tuomita tuottamuksellisesta rikoksesta tahallista rikosta koskevan syytteen nojalla, koska syyttäjä oli kuvannut menettelyn huolimattomuutena. Otsikon mukaan: Reserviläinen oli jäänyt saapumatta kertausharjoitukseen sen ajankohtaa koskeneen erehdyksensä vuoksi. Hän ei näin ollen syyllistynyt vain tahallisena rangaistavaan luvattomaan poissaoloon tai palvelusrikokseen. Koska hän ei ollut riittävän huolellisesti varmistunut harjoituksen ajankohdasta, hänet tuomittiin rangaistukseen tuottamuksellisesta palvelusrikoksesta. Tapauksessa syyttäjä vaati vastaajalle rangaistusta luvattomasta poissaolosta (RL 45:9) tai vaihtoehtoisesti palvelusrikoksesta (RL 45:1) sillä perusteella, että vastaajan oli ilman laillista estettä jäänyt saapumatta kertausharjoitukseen. Vastaaja kiisti syytteen, koska oli erehtynyt kertausharjoituksen ajankohdasta eikä näin ollen ollut tahallaan laiminlyönyt velvollisuuttaan astua palvelukseen. 48 Tolvanen, Matti: Oikeustapauskommentti KKO 2012:94. Teoksessa Timonen, Pekka (toim.): KKO:n ratkaisut kommentein II 2012. Helsinki 2013, s. 213.
Syytesidonnaisuudesta ja materiaalisesta prosessinjohdosta... 753 Käräjäoikeus katsoi vastaajan kertomuksen erehtymisestä uskottavaksi ja hylkäsi syytteet, koska katsoi jääneen näyttämättä, että vastaajan menettely olisi ollut tahallista. Sen sijaan hovioikeuden mukaan vastaajan erehtyminen harjoituksen ajankohdasta ei poistanut teon tahallisuutta ja katsoi vastaajan syyllistyneen ensisijaisen syytteen mukaan luvattomaan poissaoloon. Korkeimman oikeuden mukaan vastaajan erehtyminen harjoituksen ajankohdasta on johtunut hänen omasta huolimattomuudestaan, mikä taas merkitsee sitä, ettei vastaaja ole tahallaan jättänyt saapumatta kertausharjoitukseen. Kun luvaton poissaolo on rangaistava vain tahallisena, ei vastaaja ole korkeimman oikeuden mukaan siihen syyllistynyt. Vastaavasti myös syyttäjän esittämä toissijainen syyte palvelusrikoksesta on vain tahallisena rangaistava. Ratkaisun perusteluissa olennaista on korkeimman oikeuden huomio, että syyttäjä on nimennyt rikokset, joista vaatii vastaajalle rangaistusta, tahallisiksi, mutta kuitenkin kuvannut menettelyn huolimattomuutena. Näin ollen korkeimman oikeuden mukaan ei ole estettä arvioida onko vastaaja syyllistynyt tuottamukselliseen rikokseen ja tuomitsee siten vastaajan tuottamuksellisesta palvelusrikoksesta rikoslain 45:4:n nojalla viitaten samalla rikoslain 3:7.1:ssä säädettyyn tuottamusmääritelmään. 49 Tapauksessa oli syyksiluettavuuden kannalta olennaista se, että syyttäjä oli kuvannut vastaajan menettelyn huolimattomuutena syytteen teonkuvauksessa, onhan tuomioistuin sidottu syytteen teonkuvaukseen. Näin ollen se seikka, että syyttäjä katsoi vastaajan syyllistyneen tahalliseen tekoon, ei sitonut tuomioistuinta, sillä kyse oli ainoastaan syyttäjän tekemästä juridisesta arvioinnista. Tuomioistuimen tulee puolestaan laintuntemisvelvollisuutensa nimissä arvioida, minkä rikoksen tunnusmerkistön vastaajan menettely täyttää. Merkitystä ei siten ole sillä onko syyttäjä käyttänyt sanoja tahallaan tai huolimattomasti. Tämä todetaan nimenomaisesti myös ratkaisun KKO 2009:89 perusteluissa, joista ilmenee, ettei väittämistaakan täyttämiseksi ole välttämätöntä nimenomaan mainita sanaa huolimattomasti. 50 Lain esitöissä todetaan varsin yksiselitteisesti, että tuomioistuinta sitoo se, mitä syytteessä on selostettu vastaajan käyttäytymisestä ja hänen tarkoituksestaan, esimerkiksi tahallisuudesta ja tuottamuksesta. Äkkiseltään saattaakin vaikuttaa siltä, että tuomioistun on rikkonut syytesidonnaisuussäännöstä, sillä koskihan syyte tahallista tekoa. Kuitenkin tuomioistuinta sitoo siis se, mitä syytteessä on selostettu vastaajan käyttäytymisestä. Kun syyttäjä oli kuvannut vastaajan menettelyn huolimattomuutena, tämä selostamisvelvollisuus nimenomaan täyttyy, jolloin korkeimman oikeuden ratkaisua voidaan pitää täysin perusteltuna. Teemaan liittyen Koponen onkin todennut, tuomioistuimen mahdollisuuksia tulkita teonkuvaukseen sisältyvien oikeustosiseikkojen ja tunnusmerkistön vastaavuutta ei tulisi rajoittaa niin paljon, että jutun rikosoikeudellinen luonnehdinta jää yksin asianosaisten asiaksi. 51 Käsiteltyjen korkeimman oikeuden ratkaisuiden KKO 2012:94 ja KKO 2005:126 perusteella havaitaan, että olennaista on nimenomaan syyttäjän esittämä vastaajan menettelyn kuvaus vaikkakaan sen arviointi ei ole yksiselitteistä. Tapauksessa KKO 2005:126 tuomioistuin pystyi ottamaan vastaajan tuottamuksellinen menettelyn huomioon sen vuoksi, että syyttäjä oli kuvannut menettelyn tuottamuk- 49 Sen sijaan esittelijän mietinnön mukaan vastaajaan kohdistunut syyte on perustunut hänen menettelynsä tahallisuuteen, minkä vuoksi tapauksessa ei ole edellytyksiä arvioida sitä, olisiko hän syyllistynyt tuottamukselliseen rikokseen. Mietinnössä nojaudutaan muun muassa lain esitöihin, joiden mukaan tuomioistuinta sitoo se, mitä syytteessä on selostettu vastaajan tahallisuudesta ja tuottamuksesta HE 82/1995 vp, s. 126. 50 Ks. perusteluiden kohta 4. Vaikka ratkaisu koskee väittämistaakkaa siviiliprosessissa, voidaan sitä soveltaa analogisesti myös syytesidonnaisuutta käsittelevään tutkimukseen. 51 Koponen 2004, s. 131.